The Project Gutenberg eBook of Tulitikkuja lainaamassa, by Maiju Lassila

»Jokohan lie se Littilän Vatasen musta lehmä poikinut», puhui Liperin Kutsun-kylän Antti Ihalaisen emäntä Anna Liisa ikäänkuin itsekseen, leipiä uuniin pannessaan. Se asia oli hänelle juolahtanut mieleen ihan vain yht'äkkiä.

»Johan se kuuluu poikineen», myönsi Sormusen Miina, joka oli sattunut vieraaksi tulemaan ja hörppi nyt kahvia. Mutta sitten luuli hän Anna Liisan tarkottavan Antti Vatasen lehmää ja kysyi:

Anna Liisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensä kanssa, ja sitten hän taas kysyi:

»Vai lehmis- se teki. Heittiköhän Jussi sen eloon vai tappoiko», tiedusteli Anna Liisa edelleen. Miina hörppäsi kahvia ja selitti:

»Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestäänkin karjaa… Mitäpä hän heistä enää rupeaa elättämään!»

Syntyi pitkäaikainen äänettömyys. Antti Ihalainen itse makaili penkillä mahallaan piippu hampaissa. Silmät olivat puoli ummessa ja piippu hampaista juur'ikään pudota lupsahtamassa.

Mutta hän oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mistä oli puhe. Ei hän sitä tosin tajunnut selvästi, mutta kumminkin. Ikäänkuin unesta enemmän nauttiaksensa örähti hän kuin itsellensä:

»Onhan sillä Jussilla karjaa. Montakohan lypsävää päätä sillä nyt on?»

»Eikö tuolla liene viisitoista sen Kurikan Könöseltä ostetun mustan lehmän kanssa.»

»Vai viisitoista!» murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi:

»On siinä talossa maitoa!» ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken kuluttua hän arveli:

»Eikö tuo Jussi tuota vielä ottanekin… Johan siitä tuleekin sen
Loviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.»

»Saisi tuo ottaa jo!» myönnytteli Anna Liisakin. Ja leipiä hetken kohenneltuansa hän meni jo edemmä asiaan, kysyi:

»Eikö tuolla jo liene niillä paikoin… Senhän se on Olkkosen Iidan ikäinen», tapaili Miina.

»Vai sen se on… Jo tuo sitten joutaisi hänkin siitä vanhempiensa luota pois… Olisi tuossa työväkeä jo hänettäkin… Ja eikö tuo Jussi Vatanen sitä aikonekin?»

»Sitähän ne sanovat sen ajattelevan… Vaikka tokko tuosta tolkkua tullee», selitteli Miina, ja Anna Liisa piti Hyvärisen tytön puolta sanoen:

»Olisipa tuossa Hyvärisen tytössä Jussille eukkoa kerrakseen… Ei tuo
Jussikaan mikään nuoruuden hullu ole.»

»Ka, johan se on Jouhkolan ukko Voutilainenkin kynttelin päivästä kuudennella kymmenellä, ja eikö tuo Jussi liene saman ikäinen.»

»Sen ikäinenhän se on. Muistanhan sen minäkin nyt tässä», vahvisti Anna Liisa, ja kerran asiaan päästyään antoi hän tulla tietojansa lisääkin, selittäen:

»Sitähän se Kaisa Karhutarta kuuluu aikoneen alkuaan, vaan siihenpä tuo sitten Loviisa-vainajaan lopultakin kietoutui.»

»Se Karhutar näet meni sitten sille Petrovaaran Makkoselle, ja ne muuttivat pois koko Liperistä… Eikö tuo siellä Pielisjoilla asune nyt miehineen. Se Karhutar näet tahtoi kaupunkiin… Vaikka liekkö tuo siellä sen kummempi elää kuin muuallakaan.»

»Tokko tuo lienee… Kurjuudessahan tuo kuuluu Littilänkin Hakulisen perhe siellä Joilla elävän», myönsi Miina, ja Anna Liisa lisäsi:

»Johan minä sanoin Karhuttarelle, jotta olisit vain mennyt Jussi Vataselle. Ei siinä talossa olisi tarvinnut leivättä syödä… Ja hyväntahtoinen mieshän se Jussi on.»

»Onhan se Jussi semmoinen tanakkatekoinen mies. Vaikka siitä nenästähän ne ovat sitä morkanneet, se kun on semmoinen potaatti», myönsi Miina.

»No eipä tuo ole Hyvärisenkään tytön nenä sen koreampi… Ja punapää on vielä koko tyttö, niin jotta mitäpä tuo hänkään siitä Jussista yrmii. Menisi vain pois», puolusteli Anna Liisa taas Jussi Vatasta ja lisäsi:

»Onpaan tuo Jussi sillä omalla nenällään toimeen tullut ja hyvinpä tuon on saanutkin niistetyksi…»

»Ja mitä siitä sitten on, vaikka olisi miehellä miten kaunis nenä, jos ei ole sitten miehellä muuta mieheksi sanottavaa kuin housut.»

Sormusen Miina oli samaa mieltä. Hän myönteli vedoten samalla Anna
Liisan miehen nenään:

»Ka saapihan sillä niistetyksi. Ja eikös sillä Vatasella olekin ihan saman kokoinen nenä kuin tällä Ihalaisellakin?»

»Samanhan se on. Ja silläpä tuo on Ihalainenkin omalla nokallaan vaan turistellut ja hyvästipä häntä on tuossa vain elettykin, eikä ole ollut leivästä eikä särpimestä puutosta.»

Nyt syntyi äänettömyys sen johdosta, että Miina joi toista kuppia kahvia ja Anna Liisa puuhaili leipiensä kanssa. Kun aikaa tuli, tarttui Anna Liisa taas asiaan, huomauttaen:

»Mutta siinäpä tuo on Vatanenkin vain tasautunut, vaikka ne olivat pienestä pojasta tämän Ihalaisen kanssa aina yhdessä. Eivät näet ole juoneetkaan sen jälkeen kun löivät humalassa sitä Niirasen tytön isää ja saivat maksaa sovinnaisiksi sen katkotuista kylkiluista neljä lehmää. Ne näet katkoa ruhjoivat siltä neljä kylkiluuta, tämä Ihalainen ja Vatanen.»

»Vai eivät ne sen jälestä ole juoneet. Johan siitä on kolmattakymmentä vuotta», kummeksi Miina.

»Eivät. Eivät näet suuhunsakaan pane, vaikka onhan sillä Vatasella vielä puoli pulloa jälellä sitä silloin jäänyttä viinaa. Ei näet tämäkään Ihalainen ole sen jälkeen senkään vertaa maistanut koko viinan näköistä, että olisi vedellä pessyt silmiäänkään muualla kuin minkä saunassa toisinaan sattuu.»

»Eikä siitä olisi koko sen Niirasen lyömisestä tullut sen enempää puhetta, mutta se kun Niiranen itse näet rupesi turhia käräjöimään ja rettelöimään semmoisesta jonninjoutavasta asiasta, kuin nyt näistä kylkiluistaan, niin nämä miehet sanoivat, jotta annetaan sille lehmä joka kylkiluusta, joka siltä tapellessa on katkennut, niin ei turhista rettelöitse ja manuuttele. Ja hyvät ystäväthän nämä ovat siitäkin lähtien olleet Ihalainen ja Vatanen. Ja saman näköisetkinhän nämä ovat molemmat, vaikka tämä Ihalainen on puolta vuotta nuorempi kuin se Vatanen.»

Sillä lailla olivat he tutkineet Jussi Vatasen ja Ihalaisen ulkomuodon ja menneisyyden ja siirtyivät nyt hänen pukuunsa. Tutkiskelun lopussa ihmetteli Anna Liisa:

Leivät kypsyivät uunissa. Niiden tuoksu täytti tuvan. Oli syntynyt pieni puheloma, kun Anna Liisa pesi pöytää. Siitä lomasta teki lopun Miina kysyen:

»Ka olisihan niitä huomenna ruvettava, mutta tulitikutkin tässä sattuivat loppumaan, niin millä häntä saanee tultakaan saunassa, kun menee loukuttamaan.»

»Loppuivat. Eikä ole tässä tullut tuolla Ihalaisellakaan puotiin asiaa, jotta olisi tuonut tikkuja…»

Miina vahvisti asian niin olevan. Anna Liisan tuli sääli miestänsä ja hän puolusteli:

»Aamusella nousikin aikaiseen ahosta puimaan, niin jotta ei tuo ole kumma, jos nukuttaakin!»

»Lähtiköhän niistä monta kappaa ruista?» uteli Miina, ja Anna Liisa selitti:

»Lähtihän niistä se kaita piikkosäkki täyteen ja vielä jäi hurstille ainakin kolme vakallista.»

Anna Liisa lakaisi nyt oven edustaa. Siinä kiireen touhussa tuli hän jo valittaneeksi:

»Piikakin tästä meni itseviikolleen, niin jotta on tässä yksinään juosta hanttuuttamista, kun on kymmenen poikivaa lehmääkin ruokittava ja nyt pitäisi ne pellavat loukuttaa.»

»Vai se… Sitähän minä jo arvelin että se se on ja jotta itseviikoilleen se on mennyt», myönsi Miina.

Nyt käänteli Anna Liisa leipiä uunissa ja muisti pellavariihensä ja päivitteli:

»Mistä häntä saisi tulitikkuja, jotta loukuttaisi huomenna niitä pellavia, kun on jo ahos kuiva!»

»Menisi Ihalainen hakemaan vaikka Hyvärisestä lainaan, niin sitten maksaisi, kun sattuu olemaan.»

Anna Liisa ei siihen vastannut, sillä hän touhusi leipien kanssa ja puhui itsekseen:

»Johan ne ovat kypset!… Viimeinen taikina paloikin, kun tuli uuni huonosti luudituksi.»

Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehellensä:

»Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisi pellavariihessä tulen.»

Mutta Antti ei vastannut, sillä hän suoraan puhuen nukkui. Asia näyttikin jo siihen unohtuvan. Emännät puhuivat välillä kehruuksista.

Mutta asia ei ollutkaan unohtunut. Se vain hautui. Puuhaillessansa kysyi jo Anna Liisa mieheltänsä:

»Eihän tästä ole», oli Anna Liisa samaa mieltä ja nyt hän jo kysyi mieheltään kovemmin:

»Etkö sinä Ihalainen kuule ja nouse siitä hakemaan tulitikkuja
Hyväriseltä?»

Nyt kyllä kuuli Antti korvissaan jotain sen tapaista, mikä muistutti Anna Liisan ääntä. Hän tajusi jo asiankin, vaikka ei selvästi. Mutta uni oli niin suloista, että hän ei viitsinyt vastata.

Puhuttiin siinä Pekka Hakulisen lampaista kotvanen aikaa ja asia hautui Anna Liisan päässä edelleen. Hän laski jo, että jos ei huomenna pääse loukuttamaan, niin riihi jäähtyy, ja alappas sitten taas lämmittää uudestaan. Nyt hän jo vähän hönkäisi Antille:

Antti kuuli nyt puheen selvästi, mutta painoi vain kovemmin penkkiä.
Miinaakin moinen jo suututti ja hän huomautti:

Anna Liisa pani sen neuvon mieleensä, mutta odotti vielä ja käänteli leipiä. Mutta sitten muisti hän, että nyt on syksy aika ja pimeä voi tulla vaikka milloin, ja meneppäs sitten Hyväriselle. Ja silloin ei hän enää malttanut. Hän läiskäytti Anttia leipälapiolla ruumiin keskivaiheille ja sanoi:

»Ala nyt jo nousta siitä ja mennä Hyvärisen ukolta tulitikkuja hakemaan, jotta pääsee tästä pellavariiheen!»

Antti nousi verkalleen, istui kotvasen, imeksi sammunutta piippuaan unisena, haukotteli ja kysyi:

»Johan siitä on… Siinähän se Messu-Marian aikana haudattiin», selitti
Miina.

Antti haukotteli, haparoi lakin takaraivolleen, pani tupakan, sytytti lieden luona hiilellä piippunsa ja lähti ulos, kysyen ovesta mennessään Anna Liisalta:

»Mene nyt jo siitä eläkä vetelehdi koko päivää!» vastasi Anna Liisa, sanoen sen olleen asian, ja Antti lähti noutamaan Hyvärisestä tulitikkua. Hetkisen kuluttua todisti hänen menonsa Sormusen Miinakin, sanoen:

TOINEN LUKU

Antti Ihalaisen talo oli Murron salolla. Harvoin sinne ajoi toisen kylän mies ajokärrillä. Lähimpään kylään Kakunvaaraan oli matkaa kahdeksan runsasta kilometriä. Siellä se oli Hyvärisen talo, jonne nyt Antti taivalsi.

Aivan ajatuksettomana kulkea jutuutti Antti Takkunurmen kohdalle, jonka ohi hän ei koskaan voinut pysähtymättä mennä, sillä siinä, veräjän korvassa, kasvoi hänen elämänsä ylpeys: se iso hirsipetäjä, jota hän oli koko ikänsä säästellyt ruumiskirstulaudoiksensa. Siinä seisahtui hän nytkin, katseli petäjää piippu hampaissa lerpallansa ja mietiskeli kehaisten aimo puutaan:

»Siinä se kasvaa petäjä! Ja kyllä se on pakana paksu! Pätii siinä kuoltua pötköttää.»

»Ei sitä tarvitse muuta kuin kovertaa vain ontoksi, niin kirstu on valmis. Ja sopii siihen yhden miehen raato, vaikka hänellä olisi vallesmannin maha.»

Rauhallisena lähti hän edelleen astua jutkuttamaan. Mutta astuessaankin hän yhä vielä ajatteli petäjäänsä, jota oli ikänsä säästänyt. Ajatukset kyllä kulkivat hyvin laiskasti, välinpitämättöminä, mutta olivat toki työssä. Hän järkeili kuolemasta ja petäjästään:

»Kun se kasvaisi sisästä ontoksi, niin ei tarvitsisi kuoltua muuta kuin sahata vain poikki ja sitte pujottaa ruumiin reikään, niin siellä sitä olisi… Panisi vain tulpan reiän suuhun, niin olisi kuin puupullossa.»

»Kun sattuisi vielä Anna Liisakin kuolemaan samana päivänä, niin pujottaisi molemmat samaan reikään … sinne hirren sisään, ja vetäisi hautaan!»

»Menisiköhän semmoinen kahden ruumiin pituinen ruumispölkky yhdessä reessä, ilman takarekeä?»

»Ei se ryökäle menisi ilman takarekeä… Ainakin jäisi takimaisen ruumiin pää jo reen kannan taakse riippumaan.»

Hän miettiä pinnasi asiaa, varmistui siinä uskossa, että takareki on otettava ja päätteli:

»Ei perhana vie sitä ilman takarekeä voisi vetää, jos olisi Anna Liisa samassa pölkyssä. Keikkoaisi vielä pölkky päälleen, kun riippuu niin pitkällä reen kannan takana, ja silloin alkaisi takimaisen ruumiin pää kolista tietä pitkin!»

Niin jatkoi hän laiskaa astumista ja yhtä velttona ajatustyötään, kunnes ajatukset tyyten lakkasivat, kun hän oli tullut siihen Leppämäen kohdalle.

Mutta eikös juuri nyt siinä aja mies Murron salolle ja ihan ajokärrissä istuen. Se tapaus oli sitäkin oudompaa, kun oli syksyaika ja sumuinen päivä. Se tapaus olisi ällistyttänyt muita, mutta Antti ei ollut siitä tietävinäänkään. Painoi vain tietä pitkin tulijaa vastaan ja ajatteli, että olkoonpa tuo kuka hyvänsä.

Mutta tulija olikin itse se Littilän Jussi Vatanen. Nyt se ajoi jo kohdalle ja tervehti:

»Prtuu! Ka, siinähän sinä oletkin… Minä tässä olen sinne sinua tapailemaan tulossa.»

»Tässä!» vastasi Antti tervehdykseen, jatkaen: »Luosovaaran Kettuseltako sinä tämän tamman vaihdoit?»

»Luoso-… Se ruuninkarva ruuna oli niin toratsu, jotta arvelin, että joutaa se Kettunen hänen kanssaan telmää… Se onkin semmoinen julma piiskan heiluttaja, se Matti Kettunen.»

Miehet vaikenivat hetken. Antti suinasi hevosen takaapäin, katsoi sitten hampaita ja vahvisti todeksi:

»Satahan minä sille. Eikä siinä ole liikoja, kun se ruuna oli toratsu ja tälle saa panna neljä jauhokulia rekeen ja lähteä sen kuorman vain pitää.»

»Toratsuhan se taisi olla se ruuna. Minnekä sinä menet?» kysyi Antti kärryjä suinaillen.

»Ka sinnehän minä sinua tapailemaan, kun olisi vähän sitä asiaakin ollut… Vaikka voihan tästä kääntyä takaisinkin, kun sinäkään et ole kerran kotona.»

»Join markkinoilta ostin nämä kärrit siltä Keräseltä, mutta toisen aisan päästä vääntyy tuo raherauta…»

Miehet ajoivat siitä edelleen äänettöminä. Jussi Vatanen ajatteli asioitansa, mutta Antti ei ajatellut mitään. Hevonen käveli ylämäessä ja nyt Jussi otti puheeksi, sanoi:

»Tässäköhän se Romppaselta katkesi kärrin aisa silloin Olkkosen hirsitalkoissa?»

»Tuossa mäen takana on hyvä jalaksenpaininkoivu. Olisi käytävä se ottamassa.»

Nyt he imeksivät piippujansa ja yhä hautui asia Jussin päässä. Nyt se oli jo kypsi ja hän mietti mistä päästä alkaa. Tahtoi vähän ujostuttaa se kosiomiehen pyytäminen. Antti mietti laiskana Vatasen kysymystä, muistellen missä se Romppasen kärrin aisa katkesi. Hän muisteli nyt Vataselle:

Sitten ajoivat he taas ääneti. Vatanen mietti sitä Hyvärisen tytön kosimista. Yritti jo kysyä Anttia puhemieheksi, mutta ujosteli vielä ja käänsi asian toiseksi, sanoen:

Mutta toimitettavahan se asia kuitenkin oli. Vatanen rohkaisi luontonsa ja kysyi jo:

»Hyväriseenhän minä. Anna Liisa siinä paistoi leipää, niin rupesi kärttämään, jotta menisit siitä nyt joutessasi vaikka ukko Hyvärisen luona käymään.»

Jussi riemastui. Asia näytti rupeavan luistamaan itsestänsä. Hän mietti jatkoa, löysi sen ja sanoi:

»Sinulla sitä ei ole vielä mitään hätää, kun on vielä oma Anna Liisa elossa.»

Jussi Vatanen antoi tammalle ohjaksen periä. Tamma vähän siitä närkästyi, viuhautti häntäänsä ja Antti huomautti sen johdosta:

»Ei se viuhauta, kun piiskalla antaa ihan tosissaan, vaan minä kun näin leikillä vaan räpsyttelen, niin se siitä ottaa pahakseen», puolusteli Jussi tammaansa ja lausui sille pari hyväilyä:

Sitten hän taas mietti sitä naima-asiaansa. Hän rohkaistui ja läheni asiaa, selittäen:

»Menisihän se siinä meidänkin talossa yksi Anna Liisa kun sattuisi sopiva…»

»Onhan se hyvä olemassa talossa oma eukko», vahvisti Antti Ihalainen.
Jussi oli samaa mieltä ja Antti näytti hänestä nyt viisaalta mieheltä.
Hän todisti:

»Mhyy!… Joko se musta lehmä poiki, kun ne akat siitä juttusivat?» vastasi Antti, ja Jussi myönsi:

»Ajattelinhan minä sen juottaa, mutta arvelin, jotta kun tässä ei ole omituista Anna Liisaakaan, niin kukapa niitä siinä syöttää ja elättää… Onhan niitä siinä jo entuudestaankin, kun viisitoista lypsävänkin päätä puree heinää poikki…»

»Onhan siinä… Niititkö sinä tänä kesänä sen luhtaniityn?» vilkastui puhe.

»Hampsittiinhan siitä enimpiä heiniä… Vaikka onhan siinä meidän talossa sitä muutakin heinämaata.»

Jussista se oli mieleen, mutta hän rupesi nyt panemaan vähän vastaan tenäten:

»Tuleehan sitä», yhtyi Antti häneen. Se kiusasi Jussia. Mutta Antti sattuikin korjaamaan asian, väittäen nyt:

»Olisihan se apuna siinä, mutta on sitä eukostakin riesaa, kun sattuu oikein äkäluontoisen saamaan», vastusteli Jussi, vaikka kyllä varovasti.

Mutta Antti muisteli unessa kuulleensa eukkojen puheen Hyvärisen tytöstä ja Jussista, ja eikös hänen päähänsä pistänyt jo ajatus kehittää asiaa, varsinkin kun hän oli Hyvärilään menossa. Sen ajattelun johdosta vaiettiin hetkinen. Jussi odotti, että Antti rupeaisi häntä houkuttelemaan naimaan Hyvärisen tytön, tai alkaisi edes puheen sinne päin. Hän räpsäytti taas tammaa ohjaksien perillä ja Antti alkoi puheen sanoen:

»Pitäisit tuota häntää potuuksien alla, niin sitten se ei saisi sitä viuhautetuksi.»

»Ne ovat niin lyhyet potuukset, jotta häntä jäisi näpistykseen», selitti siihen Jussi. Molemmat miettivät yhä asiaa. Jo alkoi Ihalainen johtaa puhetta sinne päin, sanoen:

»Niin. Sitä Pekka Hyväristähän minä tarkoitin», äännähti Antti, ja Jussi ihmetteli:

»Vai sai se Pekka siitä tammastaan kahdeksan sataa! Ei ole tullut perätyksi koko talon asioita.»

Hän jo haistoi Antin aikeet ja pani viime sanoillaan vastaan. Antti poltteli piippuaan ja antoi taas tulla asian puheeksi, sanoen:

»Vieläpä tässä ennättää asioita punnita ja ajatella… Vastahan se seitsemännellä kymmenellä ollessaan ukko Haaranenkin meni naimisiin sen Ratisen lesken kanssa.»

»Montakinhan sitä kehutaan tyttönä, mutta minkälainen lienee sitten luonto, kun akaksi kerran pääsee!…»

»Kukapa ne tytöt osaa jullilleen arvata ennen akaksi tuloa, ja tutkia kaikki niiden pelit ja konstit!»

»Vaikka eikö tuo liene tämä Hyvärisen tyttö äitiinsä tullut. Ja eihän sen äiti ole mikään toraluontoinen…»

»Siinä se Vanhanpihankin Holopainen nai sen Koistisen tytön ja sai semmoisen riesan rekeensä, että en minä vain asuisi sen akan kanssa samassa talossakaan… Vaikka eihän senkään tytön äiti niitä kaikista kehnoimpia akkoja ollut.»

Antti jo oli menettää toivonsa. Olisihan ollut mukava päästä häissä puhemiehen paikalle, kun Jussi oli hänen paras ystävänsä jo pojasta pitäen, ja muutenkin oli Hyväriselle asiaa, joten olisivat talossa riemastuneet. He olivat nyt kauvan vaiti. Jussi Vatanen vain odotti, että Antti houkuttelisi hänet. Jo lähestyi tiehaarakin ja hän pelkäsi, että Antti ei älyäisi.

»Eiköhän se Pekka Hyvärinen antane tytölleen tuhat markkaa rahassakin ja siihen vielä lehmät ja muut kapistukset kaupanpäällisiksi.»

»Mitäpä niistä on eukon myötäjäisistä! Suurentelee sitten vain niistä!» vastusteli Jussi.

Niin he jatkoivat. Antti oli jo heittää koko yrityksen. Mutta kun he tulivat tiehaaraan ja Antti jo laskeutui kärryistä, puhui Jussi:

»Sitä minä tässä ajattelin, että kun sinä nyt muutenkin sinne
Hyväriselle olet menossa, niin jos tuota sitten kysyisit sitä tyttöä…
Kun häntä nyt niin hierot minulle.»

»Ka saapihan tuota ottaa puheeksi!… Vaikka eipä minusta ole puhemiestä», lupasi Antti. Hetken kuluttua lisäsi Jussi:

»Eipähän tuo ota, jos ei annakaan… Enkä minä häntä muuten, vaan kun sinä tässä rupesit sitä niin kovasti tahtomaan ja tyrkyttämään.»

»Enhän minä semmoista ajatellut. Muuten vain tuli puheeksi se Hyvärisen tyttö, siitä kun akat puhuvat ja kehuvat sen olevan riskin työihmisen.»

»Tulisit sitten sanomaan, jos se suostuu tulemaan. Niin mennään sitten yhdessä ostamaan Joilta kihlakompeet ja vähän muutakin parempaa.»

»Ka saapihan tuota tulla… Setolkkaremelin mahanauha näkyy höltyneen», lopetti hän, korjaten kirvonnutta mahavyötä.

Antti Ihalainen saapui jo Hyvärisen kujasille. Siinä seisahtui hän aitaa vasten seisomaan, luki ruiskeot pellolta ja puheli:

Sen sanottuaan hän jatkoi kulkuaan taloa kohti. Kartanolla oli luokki painumassa aitan seinässä. Antti tarkasteli sen visusti ja puheli itseksensä:

»Pahoja säleitä on lähtenyt selästä… Tottapa ne eivät ole sitä ennen painamista hyvästi hautoneet… Mutta terve se näkyy sisästä olevan.»

Samalla aikaa oli Hyvärisen tuvan akkunaan ilmestynyt akkunan täysi lasten kasvoja. Hyvärisen hoitoon oli näet jäänyt kuusi pientä lapsenlasta sitten kun niiden isä ja äiti oli kuollut. Yksi lapsista, tyttö, huusi:

»Sekö Murron Ihalainen?» kysyi Hyvärinen, joka veisti reen jalasta.
Tyttö selitti:

Antti oli tarkastellut luokin painoksen ja vääntäytynyt rappusten eteen. Siinä muisti hän nyt, mikä merkkivieras hän oli. Aivan se nosti rintaa. Teki mieli vähän siistiytymäänkin. Hän niisti nenänsä sormillaan, pyyhki näppinsä kengän varteen, hankasi kenkiään kertasen nurmikkoon ja työntäytyi tupaan.

Hän oli jo istuutunut, syläissyt ja kotiutunut, kun hoksasi kysyä
Hyväriseltä:

»Matikaisen rajaltahan se sattui silmiin pistämään… Kuuluuko sitä mitä sinne Murrolle päin?» oli vastaus.

»Eipä tuota mitään… Satanut on vain vähin erin», selitti Antti, ja emäntä kysyi:

»Eihän tuo ole mitään erikoisempaa valittanut… Pellavia se aikoo ruveta loukuttamaan.»

»Vai jo se pellavia!… Tuliko monta roivasta?» jatkoi emäntä, ja Antti vastasi:

»Eiköhän niitä liene tullut siinä kahta roivasta enemmän kuin viime vuonna.»

Nyt oltiin ääneti. Hyvärinen veisteli reen jalasta, Antti mietti jo miten alottaa kosimisen. Hän olikin saamaisillansa puheen päästä kiinni, kun Hyvärinen sotki sen:

»Ka olisihan siinä pölkyssä ollut talon tupakoita… Mitä sinä omistasi panit!»

»Samapahan tuo on!» murahti Antti ja painautui hautomaan kosimispuheen alkua. Syntyi pitempi vaitiolo. Lapset rähisivät. Emäntä asetteli niitä:

Sitten polki hän rukkinsa aika hurinaan ja lappoi kuontalosta torven täydeltä tappuraa rullalle solumaan.

Istuttiin, veistettiin ja kehrättiin. Antti hautoi sitä kosimispuheen alkua, imeksi piippuaan ja syljeksi. Ei ollut nyt vain löytää sille puheelle sopivaa alkupäätä. Syytti jo Hyväristäkin, kun se oli sotkenut hyvän alun.

Mutta vihdoin sai hän sen pään käsiinsä. Sylkäistyänsä ja imaistuansa savut, sanoi hän:

»Vai viisi on imisää ja viisi urosaa… On siinä porsasta!» ihmetteli emäntä.

»Pitää meidänkin saada sieltä yksi imisä porsas tuohon kasvamaan. Hyvin joutavat nuo pennut sitä syöttämään.»

»Ja johan se Jussi Vatasenkin musta lehmä on poikinut», meni Antti likemmä asiaansa.

»Onhan sillä Jussilla sitä karjaa… Viisitoista lypsävän häntää heiluu olkikuvon edessä… On siinä maito poikineen siinä talossa.»

Tytär, Anna Kaisa nimeltään, oli pallistanut paidan helmaa ja katsahti nyt Anttiin ikäänkuin jotakin aavistaen. Hyvärinen myönteli:

»Onhan se vankka talo Jussilla… Kymmenen puntaahan se yhtenäkin vuonna sanoi voita myöneensä…»

»Kova puuhamieshän se Jussi on aina ollut… Eikä se sen eukkovainajansakaan kanssa torasilla ollut.»

Emäntäkin jo höristeli korviansa. Anna Kaisa näytti syventyvän työhönsä.
Jo kysyi emäntä:

»Vieläköhän tuo Jussi aikoo uusiin naimisiin mennä, kun se Loviisa vainaja kuoli?»

Nyt oli Antti jo ylpeä asiastansa. Hän ei enää aikonut Jussin puolesta rukoilla. Jo kehaisi hän:

»Tokko tuo Jussi jokaisesta huolinee, vaikka kyllähän semmoiseen taloon tulijoita olisi.»

Hän kopisti porot piipustansa, ja Hyvärinen ehätti nyt ajoissa huomauttamaan:

»Ka sitävastenhan ne ovat siinä talonkin tupakat», kehotteli Hyvärinen, ja emäntä jo tytärtä kehotti:

»Panisit, Anna Kaisa, tuossa pannun tulelle, kun on etäisiä vieraitakin talossa.»

Sitten istuttiin. Anna Kaisa alkoi hääräillä kahvinkeittopuuhissa. Antti jatkoi taas ylpeilyään:

»Sillä on nyt Jussilla hyväjuoksuinen tamma, jonka se on vaihtanut
Kettuselta.»

Ja kun hän luuli, että se ei vielä riittäisi, antoi hän lisää, vahvistaen:

»Jo se on sen tamman saanut lakkaamaan häntäänsäkin viuhauttamasta. Saa vaikka ohjaksien perillä räpsätä, niin ei vain pyöräytä takajouhiaan tamma…»

»Niin. Se on Jussi hyvä hevosmies. Aina se vain lempeydellä kohtelee hevostaankin ja näitä muita luontokappaleitaan. Toratsun ruunankin ennen vaihtoi pois, kuin rupesi ruoskaa antamaan», todisti Antti.

»Hellä-… Ja semmoinenhan se on mies eukolleenkin minkä toinen hevoselleen», murisi taas Antti, iloiten asian kulusta. Anna Kaisa hääräili lieden luona posket punaisina.

Nyt oli jo Jussi valmiiksi kehuttu. Kahvi höyrysi pöydällä. Kun Antti hörppi toista kuppia, tarttui hän jo asian juureen. Hän ilmotti:

»Vaikka eikö tuo Jussi vielä höynäytyisi uusiinkin naimisiin, jos sattuisi sopivan saamaan.»

Puhuttiin taas Jussin talosta, sen nurmista ja metsistä. Sillä aikaa oli ruoka valmistettu ja emäntä kehotteli:

»Ottaisit tuosta nyt, Ihalainen, tuota voita ja leipää! Ei tässä muita särpimiä olekaan.»

Antti kopisteli porot piipustansa, työntäytyi pöydän taa ja vastusteli sitä tehdessään:

»Eipä tässä olisi tarvinnut… Juur'ikäänpä lähdin siitä kotoakin ruuan äärestä…»

»No parempihan on syönyttä syöttää», kehotteli isäntäkin. Emäntä kysyi:

»Eipä näistä meidän ruuista ole, kun ei ole mitään erityisempiä herkkuja… Toisit nyt Anna Kaisa sitä palvattua sian lihaa…?»

Anna Kaisa kiirehti täyttämään pyynnön. Antilla oli mainio ruokahalu.
Syödessään hän vielä kehuskeli:

»Siinä Jussin talossahan se ei liha lopu kesälläkään. Kuusi sian jalkaa riippui viime keväänäkin räystään alla palvaantumassa.»

Ateria oli syöty. Oli taas puhuttu ja kehuttu. Tuli siitä lähtöaika.
Antti katseli jo lakkiansa ja huomautti:

»Sinne Anna Liisan luoksekin tästä olisi lähdettävä mennä vääntäytymään.»

Silloin syntyi ällistys. Hyvärinen ja emäntä ja Anna Kaisa luulivat jo erehtyneensä, tai vielä pahempaakin tapahtuneen: Antti Ihalaisen aivan suotta aikojaan kehuneen Jussia. Oltiin ihan ääneti, veistettiin ja kehrättiin. Anna Kaisa pyyhki pöytää, katse alas luotuna.

Mutta Antti kokoilikin vain voimiansa. Nyt oli hän valmis ja riemastutti talon väen ilmottaen lähtöä tehdessään, lakki jo valmiina päässä:

»Semmoista asiaahan minulla olisi ollut, että jos tämä Anna Kaisa suostuisi tulemaan sille Jussi Vataselle ihan myötämöisin.»

Sitten hän istui ja tupakoi. Ei kukaan tiennyt, kenen pitäisi vastata ja mitä. Viimein täytti Hyvärinen sen tehtävän, sanoen veistäessään:

Mutta Anna Kaisaa ujostutti sanoa, mitä hän arveli. Emäntä riensi silloin avuksi ja selitti:

»Mitä se nyt Anna Kaisa itse älyää semmoisesta asiasta … kun Hyvärinen kerran sanoi, niin eikö tuo sillä uskone.»

»Ka uskoohan se minun puolestani, mutta ettei se Jussi jäisi epätietoisuuteen, niin olisi varmempaa, jos Anna Kaisa itsekin antaisi suostumuksensa… Meillä oli ajatus lähteä sitten Jussin kanssa Joille hakemaan kihlakompeita…»

KOLMAS LUKU

Asian selvyyden vuoksi on meidän nyt hetkeksi poikettava jo alkaneesta kertomuksen juonesta siihen Lahdenperän Kotilaisen taloon, jonka tuvan ikkunat Jussi Kinnunen paikkasi tuohella ja päreillä.

Tämän Kotilaisen tuvassa istui juuri näinä päivinä räätäli Tahvo Kenonen ristissä jaloin pöydällä ja ompeli talon isännälle sarkahousuja. Kun hän oli työtänsä lopettamassa, työntyi tupaan sen entisen Kaisa Hukkasen mies Heikki Pirhonen ja puhui Tahvolle:

»Housuja tässä ommellaan, housuja… Kuuluuko sitä Pirhoselle mitä?» vastasi Tahvo, otti pullon, kulautti ryypyn ja selitti:

»Lopettajaisryypyt tässä pitää ottaa… Ja lähtöryypyt… He, Pirhonen.
Ryyppää sinäkin suruusi!»

»On se… Ja väkevää sen pitää ollakin ennen kuin Kenosen laisen miehen kellistää», myönsi Tahvo, ollen hieman erotuulella. Ja pujottaen rihmaa neulan silmään kertasi hän:

»Eipä tuota erikoisempia… Läksin muuten vain kysymään, jotta eikö se Kenonen jo joutaisi tulemaan niille meidän pennuille housuja ompelemaan?»

»Ei, Heikki… Ei Kenonen tule ompelemaan», vastasi Tahvo jyrkästi, veti säikeen, että suhahti, ja kehasi:

»Joo! Kenonen lähtee nyt vähän entisiä henttujaan tervehtimään… Pane, Kaisa, siellä rässirauta tulelle, jotta saa rässätä nuo housunpersuukset…»

»Liperistä… Liperissä on synnytty ja kasvettu, ja Liperiin tästä taas lähdetään painautumaan», ylpeili Tahvo.

»Joo! Liperiin lähtee Kenonen painaltamaan… Ota siitä pullosta, että on jotain päässä pidettävää!»

»Ei, ei ole perikuntaa Kenosella… Onko sinulla Pirhonen jo paljon niitä pentuja?» retusi Tahvo. Pirhonen selitti:

»Joo! Puolen tusinan korvilla niitä jo pyrkii olemaan… Kas kun sillä tällä Tahvolla ei ole perikuntaa. Eikö se ole aikonutkaan?» ihmetteli Heikki.

»Elä puhu Heikki Pirhonen niin, jotta Tahvo ei ole aikonutkaan! Ei, Heikki! On se Tahvo aikonut ja on sitä Kenostakin aijottu, mutta Kenonen on vieläkin Kenonen!» kiivastui Tahvo. Ja Pirhonen kummasteli:

»Vai on se Tahvokin ennen nuorempana niin kuin aikoillut! Sielläkö sitä kotipuolella tuli aijotuksi?»

»Siellä aikoi Kenonen, siellä. Sitähän minä ajattelin Matikaisen Anna
Liisaa, joka nyt on sen Antti Ihalaisen akkana», selitti Tahvo.

»On se… Mutta ei se ole Antti Matikaisen, sen veljensä tyttöjä, vaan sen Akkalan ukko Matikaisen tyttö se on», selitti Tahvo.

»Soo! Sitähän minäkin jo arvelin, että ei suinkaan se vain sen veljensä tyttöjä ole», myönsi Pirhonen, ja Kenonen kysyi äkkiä:

»Enpä tuota ole sattunut kuulemaan», kielsi Heikki. Kenonen ompeli ja selitti:

»Sitä Matikaisen tyttöähän minä aijoin, mutta kun sillä Ihalaisella oli talo, niin se ukko Matikainen tuli väliin ja alkoi siinä hänklättää ja Anna Liisa meni sitten Ihalaiselle… Se saikin vähä ruman miehen.»

»Joo, Heikki! Kyllä sen arvaa… Ja sitten minä aloin ommella ja juoda… Tuoppas tyttö se rässirauta!»

»Vai ei Kenosella ole ollut muita tarkastuksen alaisena kuin Matikaisen tyttö!» ihmetteli Pirhonen. Kenonen sylkäsi silitysrautaan ja kehasi:

Kenonen sujautti silitysrautaa, jotta housut savusivat sen edessä, ja kerskasi:

»On tällä pojalla ollut! Ovat sitä Kenosta rikkaan talon tytötkin itkeneet. Sekin Hyvärisen Anna Kaisa juoksi hulluna Kenosen perässä.»

»Hulluna juoksi, ja nyt on vanhanapiikana… Älä luule, Pirhonen, jotta
Kenonen on noin tuostaan saatavana… E-heh! Kuule, Pirhonen: sen Anna
Liisan, joka on Ihalaisen akkana, minä olisin huolinut, mutta ei sitä
Hyvärisen tyttöä.»

»Eipä tietenkään sitä… Sieltäkö se on Liperistä sekin peräisin? Se
Hyvärisen tyttö?»

Ryypättiin viinaa. Kenonen puhalsi suustansa vesisuihkun housuille ja alkoi taas silittää ja kehua:

»Mutta kyllä Ihalaisenkin akka oli vesi silmissä, kun minusta ero tuli ja piti Ihalainen valita…»

»Vai itki akka. No oli tuota syytä itkeäkin, kun piti Ihalaiselle…
Taitaa olla jo vanhakin mies… Ihalainen tarkotan», meni Heikki
Pirhonen mukaan. Tahvo ylvästeli edelleen:

»Ja niin sanoi Anna Liisa, että 'elä sinä, Kenonen, sure; kun Ihalainen sattuu kuolemaan, niin sinut minä sitten otan!' Kuule sinä, Heikki Pirhonen, mitä Kenonen sanoo… Tahvo Kenonen sanoo sinulle, että kyllä jos vain Ihalainen kuolisi, niin Kenosen se Anna Liisa etsisi, vaikka hän olisi Issakanvaarassa…»

»Sinne. Liperiin vetää Kenosta. Liperissä se on vasta, oikea Suomi. Juo,
Pirhonen, siitä pullon suusta!»

Oikeastaan ei Kenonen paljoa kehunut, vaan puhui lähes silkkaa totta. Hyvärisen Anna Kaisa oli ollut häneen silmittömästi rakastunut, ja hän oli rakastanut aikomaansa Anna Liisaa; ne vanhat rakkaudet kytivät vieläkin, vaikka tosin kaikki olivat jo tyytyneet kohtaloihinsa. Mitä taas Ihalaisen Anna Liisaan tulee, niin siinä kehasi Tahvo liikoja. Anna Liisa kyllä oli hänestä vähän pitänyt, vaan ei rakastanut hulluuteen asti. Pahimmin tuuliajolle oli jäänyt juuri Kenonen, joka kierteli rauhatonna pitäjästä pitäjään, milloin juoden, milloin ommellen.

Nyt oli hän saanut työnsä loppuun ja illan tullen kokosi hän kapineensa pussiin ja lähti kotimaahan Liperiin, jonne häntä veri veti.

»Jokohan tuo Hyvärisen tyttö ei älynnyt omaa etuaan katsoa, kun sitä
Ihalaista ei näy tulevan!»

Ilta tuli, mutta Ihalaista ei näkynyt. Jussi Vatanen varmistui siinä uskossa, että Hyvärisen tyttö on ollut tuhma.

Alkoi pimetä. Vatanen oli nyt ihan varma siitä, että onni oli ollut huono. Aluksi hän närkästyi siitä Antille ja sadatteli häntä:

»Sen Ihalaisen vehettähän se oli koko juttu… Lempoko sen ajoikin tiellä minun vastaani!»

»Nyt saisi jo kömpiä siitä saunaan… Joka ilta tässä pitääkin sitä sauna-röttelöä katkuuttaa … ikäänkuin ei olisi muutakin työtä jo ihan korvia myöten!» äkäili Ristiina, paiskaten pankolle kattilan. Mutta Vatanen oli nyt tuittupäällä. Hän äyskäsi:

»Siin' on vihta! Ala kömpiä siitä saunaan luitasi hautomaan!… Ärjyy vielä siinä, kahmu, ja kiljuu kuin parempikin!»

»No vie sun vihtahousu tätä akattomana elämistä! Tuolla tavalla ne räiskävät ihan vasten silmiä!»

Ja nyt harmitti Vatasta. Saunan lauteille päästyänsä päivitteli hän sakeassa höyrypilvessä:

»No jokohan tuo Hyvärisen tyttö teki semmoisen tekonsa, että ei tule!…
No tekiköhän tuo märä moisen jutkun!»

Mutta juuri silloin avautui ovi, ja eikös Antti Ihalainen työntäänny siitä saunaan. Vatanen tiedusti:

»Minähän se täällä koluan. Saunassako sinä olet jo kylpemässä?» selitti tulija.

»Ka saunassa. Se Ristiina sanoi päivällä, että jos lämmitettäisiin sauna!… Riisu yltäsi ja tule yhteen löylyyn!» riemuitsi Vatanen höyryn paljouden seasta.

Antti riisuutui ja kohosi lauteille, häviten sinne kuin taivaan pilveen, istahti, heitti vettä selkäänsä ja selitti:

»Tuvassa sanoivat, että sinä olet saunassa, niin arvelin, että jos tästä menisi yhteen löylyyn.»

»Saisipa tuota vielä lisätä», vastasi Antti. Vatanen löi löylyn ja kohta suitsusi uuni sakeita höyrypilviä. Sauna oli nyt pakahtua höyrystä. Lauteilla, sakeassa, läpinäkymättömässä pilvessä myllersi kaksi saman näköistä ja kokoista pulleata olentoa. Oikeastaan ei näkynyt mitään, mutta kuului vihdoin ropse ja hiljainen puhina:

»Vai Ristiina se kärtti lämmittämään saunaa!» sai Antti välillä huoaistuksi.

»Puh!… Ristiina!… Puuh!» vastasi Jussi, ja saadakseen jotain tietoa asiastaan, yritti hän jo sitä lähetä, kysyen kotvasen kylvettyään:

Vihdoin lakkasi läiske ja puhina. Miehet vetäytyivät pitkälleen penkille, ja nyt kuului vain sulotunteen aiheuttama ähkinä:

»Äää-ääh!… Äää-äääh!… Ääää-ää-ääääh!» kuului taas, kunnes Jussi
Vatanen tiedusteli:

Ja nyt alkoivat taas vihdat iloisesti läiskiä. Ei koskaan ollut Vatanen heiluttanut lehtevää vihtaa sillä riemulla kuin nyt. Antti kehasi vähän saunaa ja Vatanen myönsi:

»On se!… Pyllisty, niin minä kylvetän peräpuoliasi!» myönsi Antti, ja
Jussi ihastui:

»No kylvetä! Kylvetä veikkonen… Niin!… Kas kun se tekee hyvää!… Vai sanoi Hyvärisen tyttö tulevansa!… Lyö sinne ylemmäkin, sinne lapaluille asti… Äää-äh!… Äää-äh! Hankaa vähän vihdalla!… Hankaa sieltä ylempääkin!»

»Nyt minä pyllistyn! Kylvetä sinä!» keskeytti Antti punaisena, ja Jussi alkoi käytellä vihtaa, käskien:

»Pyllisty paremmin!… Pyllötä niin että otat käsilläsi penkistä takapakkia, jotta ei selkä hytky!»

»Hiero vähän vihdalla!» kehotti Antti. Jussi alkoi hieroa. Siinä kumarruksissaan ollen, käsin penkistä pidellen, toisti nyt Antti Jussille:

»Rupeahan mahallesi penkille, niin sitten se paremmin ottaa maistuakseen. Siinä tuolla tavalla ollessa antaa selkä vähän perään ja hetkuu», pyysi silloin Jussi. Antti totteli. Punaisena, vähän itseään kutristellen kehotteli hierottava:

»Hiero sieltä kupeilta … sieltä nivusista!… Äää-äh!… Lyki nyt harteita myöten!… Nöplöttele niitä selkälihoja… Hyvä löyly tässä saunassa on… Äää-äh!»

»Ei tämä minun selkäni ole mitään Pirhosen selän rinnalla… Siinä selässä on läskiä», kainosteli Antti, ja kun kerran puhe oli johtunut selkien lihavuuteen kehasi Jussi vallesmannia:

»Mutta ei se Pirhosenkaan selkä ole mitään tämän Liperin vallesmannin selkään nähden… Kun sitä saisi saunan löylyssä oikein lykkiä, niin kyllä siinä liha olisi liikkeessä.»

»Onhan sillä selkää tällä vallesmannilla!… Ei sitä tarvitsisi suurenkaan pitäjän vallesmannin hävetä», sanoi Antti.

»Pannaan nyt jo loppulöylyt ja valellaan tuolla kuumalla vedellä. Otahan tuo kippa ja valele sinä ensiksi!»

»Tuntuvat jo luut rupeavan vetreytymään. Auttaa se tämä kylpy maamiestä!»

He olivat kylvyn sulouden miltei loppuun kylpeneet. Nyt istuivat he rinnatusten lauteiden peräpenkillä kumarassa, kuin kaksi kylvyn jumalaa olisi istunut valtaistuimellansa. Iho oli paistunut punaiseksi ja nenän päästä norui vesipisaroita lattialle. Kuului hiljaista suloista huokausta:

Siinä istuivat he ja huokuivat yhtä aikaa kuin olisivat olleet siihen opetetut parihevoset. Jussi Vatanen arveli silloin:

»Konsti on osata elää oikein, mutta vielä suurempi konsti on oikein kylpeä, niin jotta tuo syntinen lihakin saapi jotakin nauttia tässä ajallisessa elämässä…»

»Se ukko Simos-vainajahan se osasi kylpeä niin, jotta muu talon väki kun katsoi vain sitä, niin joulukahvitta olisivat olleet», muisteli Antti. Nyt oli heillä enää viimeinen nautinto jälellä. Jussi kysyi:

Jussi nouti tupakkavehkeet, jotka oli valmiiksi varattu. Ne sytytettiin, ja nyt istuivat he taas rinnatusten höyrypilvessä ja antoivat lihan nauttia. Siinä istuessaan aprikoi Antti:

»Siitä Ratisen vanhasta saunastako sinä teit tämän saunan?» käänsi nyt jo Antti puhetta, sillä kylpy oli lopussa.

»Siitä!» myönsi Jussi, ja paitaa päälleen pujottaessaan puhui hän taas asiastansa:

»Johan minä tässä saunaan tullessa sanoin, jotta ei se nyt Hyvärisen tyttö vaan niin hullu ole, että ei omaa etuaan älyä katsoa, kun on kerran ripillekin päästetty. Sillä ei niitä nyt ihan tuhmia Liperissä ripille lasketa.»

»Eihän niitä lasketa. Tökötilläkö sinä olet voitanut lapikkaasi, kun siltä haisevat?» tokaisi Antti. Jussi vastasi:

»Tökötillä… Niin, ja onhan sillä Hyvärisen tytöllä viisas isä, ja se olisi oikaissut, jos ei tyttö itse olisi älynnyt… Housujako sinä haet?»

»Ka tuossahan ne ovat.» Jussi viskasi Antille housut ja johtui niistä asiaan, iloiten:

»Onkin tässä jo housut pesun tarpeessa, sillä kun ei sitä omituista akkaa ollut, niin ei sitä tuota vierastakaan ilkeä tässä joka viikko pitää pesemässä, ja sille palkkoja maksaa.»

»Vaan kunhan se Hyvärisen tyttö tähän vartonaiseksi talon akaksi tulee, niin sen pitää lähteä lian housuistakin, kun se hyvän lipeän keittää ja omin käsin pesee ja huuhtoo. Pätii ne housut silloin jalkaansa vetää!»

NELJÄS LUKU

Seuraavana aamuna valmistautuivat he jo varhain lähtemään kihlojen ostoon. Antti kyllä vähän valitteli, kun ei tullut Anna Liisalle annetuksi tietoa, mutta sitten lohduttausi sillä, että mikäpä toisella oli siellä hätänä. Saisihan hän sen sitten tultuakin tietää.

Mutta siinä lähtöä tehdessä kaivoi Jussi piilosta pullon, jossa hilkkui veden näköistä. Kun hän hilkutteli sitä, näki Antti, mitä pullossa oli. Mutta saatuansa Niirasen asiassa maksaa kovat sovinnaiset olivat he luvanneet keskenään, etteivät enää koskaan viljelisi väkeviä juomia. Eikä kumpikaan tahtonut nyt sitä lupausta ensimäisenä rikkoa.

Mutta kun pullo oli kotvasen pöydällä ollut ja he sitä salavihkaa katselleet, alkoivat he sitä jo ajatuksissaan kierrellä ja ikäänkuin houkutella toinen toistaan rikkomaan lupauksensa… He miettivät miten alkaa, jottei toinen vain huomaisi. Jussi hilkutteli taas pulloa, ikäänkuin tarkastellen, mihin sen viinan siitä panisi. Silloin kysyi jo Antti:

»Sitähän minä tässä ajattelin, että olisiko häntä ottaa sieltä Joilta häitä varten sen ukko Hyvärisen maistiaisiksi. Tämä on vielä samaa, joka villitsi meidät ukko Niirasta pieksämään.»

Yli kaksikymmentä vuotta oli se saanut olla koskematta. Nyt oli koko pullo ensi kertaa sen surullisen tapauksen jälkeen käsilläkään. Jussi pani pullon pöydälle ja miehet katselivat sitä ja muistelivat vanhoja aikoja. Antti jo sanoi:

»Oli se aika tappelun mötäkkä. Neljä lehmää näet meni sen kylkiluista.»

»Olihan se koko nujakka. Mutta ei ole sen koommin villinnytkään», muisteli Vatanenkin.

»Pitää sitä ukko Hyväristä varten tuoda. Aijoin ottaa tuon pullon mukaan, jotta ei tarvitsisi uutta pulloa ostaa, vaan kun siinä on tuota entistä …»

Kauvan siinä saivat he kierrellä. Kun asia ei ruvennut sillä lailla edistymään, teki Vatanen ruton päätöksen ja sanoi:

»Sitähän tässä minäkin ajattelin, jotta otetaan se lähtiessä, niin saa tyhjäksi pullon, jolla voi tuoda häiksi.»

»Ka kun sinä nyt sitä niin tyrkytät, niin eipähän tuo nyt viisasta miestä muutama ryyppy sen hullummaksi tehne.»

Tamma juosta lötkötteli laiskasti. Jussi alkoi nyt tarkemmin asiaa perätä, kysyi:

»Onhan se ollut höyliä… Tässäköhän se on sen Mikko Niirasen tiepalsta?»

Jussi ei sitä tiennyt eikä siis vastannut, mietti vain asiaansa ja kysyi taas:

»Vai kuusi ruiskekoa on Hyvärisellä… Ei tainnut tulla puhetta muusta asiasta?»

»Tulihan siinä muistakin… Niistähän minä Makkosen sian porsaista alotin», selitti Antti.

Jussi kaivoi pullon taskustansa, mutta ei hän ollut aivan tyytyväinen, kun ei Antti itse sanonut, että hän oli puhunut siitä tuhannesta markastakin. Taas hän kysyi:

»Ei tainnut tulla sinulla muusta puhutuksi kuin niistä Makkosen sianporsaista?»

»Puhuttiinhan siinä toki lehmistäkin… Taisi tulla siitä sinunkin mustasta lehmästäsi puhutuksi», muisteli Antti, ja Jussi kysyi:

Jussi murjotti ääneti. Antti jouti nyt hautomaan ajatuksiansa. Mutta viina ja päivä raukaisi niin, ettei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan umpimähkään sanoa tokaisi hän:

Jussille se oli ilosanoma. Nyt ei hän enää udellut, luuli näet Antin sanoneen sen Hyvärisen pyynnöstä. Hän riemastui, kaivoi pullon, tarjosi ja selitti:

»Onhan se Anna Kaisa pulska tyttö näin ikämieheen katsoen… Ja varsinkin kun ukko vielä antaa hyvät myötäjäiset, niin ei siinä ole mitään katumista.»

Antti haukotteli. Viina alkoi nousta päähän. Mutta Jussin kieli alkoi päästä siteistä. Pullo siinä teki työtä muun hyvän apuna. Mies alkoi jo kertoa omia salaisuuksiansa. Pitkän aikaa olivat he niin ajaneet ja jo välillä pari kertaa hihkaisseetkin, kun Jussi tunnusti:

»Oikeastaan minä alkuaan nuorena ollessani ajattelin sitä Kaisa
Karhutarta, mutta tällä eukko-vainajalla sattui olemaan muutakin
kavetta, ja oma talo oli rappiolla, niin tuli arvelluksi, jotta menköön
Karhutar sille Makkoselle.»

»Vai Karhutarta sinä silloin!» tokaisi Antti. Jussi pyyhkäsi jo silmäkulmaansa, johon vanha muisto herautti vettä. Nyt hän jatkoi:

»Kaisaahan minä silloin… Otetaan tästä pullosta!» keskeytti hän, kun pyrki itkettämään. Ryypättyä hän jatkoi:

»Makkosellehan se sitten Karhutar menikin ja täällähän ne Joilla kuuluvat asuvan… Ota siitä pullosta.»

Ja Antti otti ja Jussi otti myös. Viina alkoi huuhdella pois vanhan rakkauden suruja. Jussi jo hihkaisi:

»Mutta perhanan kaunis tyttö se Karhutar olikin. Hei tamma! Viuhautappas vaan siinä häntääsi, senkin emälehmä!» ärjäsi hän lopuksi, tamman kujeista suuttuneena, antoi ohjaksen periä tammalle ja kiljaisi:

»Anna tamman heiluttaa häntäänsä, on tässä maailmassa tilaa. Hih, tamma… Hiiiiii!» hihkaisi jo Anttikin.

»Tuhat markkaa tuosta tammasta saisi maksaa ja se vain ei lähtisi
Vataselta!… Juokse, tamma!… Anna nyt hännän huitoa!»

»Iloita sen pitää Hyvärisen tytön, kun Vatasen Jussi sitä tammallaan pappilaan porhalluttaa! Ota minua kaulasta kiinni, Ihalainen!… Likistä! Niin!… Eeeee!»

»He-hee!» kertasi Antti. He ajoivat käsi kaulassa ja yrittivät jo pieneksi lauluksikin panna. Antti kysyi:

Eräässä paikassa tuli heitä vastaan kotipuolen mies, Ville Huttunen, ja yritti puhua:

Mutta Jussin tamma porhalsi vain ohi. Kun Huttunen yhä huusi: »minnekä te ajatte?» eikä oikein tehnyt mieli jo kaikille asiata huutaa, koska ei oltu vielä kuulutettukaan, niin kehotti Antti:

»Ameriikkaan menee tämä Ihalainen ja minä olen vain muuten kyydissä, mutta jos riehaannun, niin menen mukaan», huusi Jussi oitis taaksensa ja Huttunen alkoi siunaella itsekseen:

»Herra isä siunatkoon! Mikä sille nyt Ihalaiselle tuli, kun Ameriikkaan, ja heittiköhän tuo kontunsa ja akkansakin tänne!»

»Sano lemmolle, jotta minä sen hylkäsin», kehotti Antti Jussia. Jussi täytti pyynnön:

»Ei Ihalainen välitä vanhasta akasta; Ameriikassa saa nuoremman. Hei tamma!»

»Vie terveisiä Liperiin!» huusi vielä Antti. Ville Huttunen oikaisi itsensä suoraksi kuormansa päälle, kiirehti hevostaan ja iloitsi:

»No kyllä se nyt Variksen akka kahvit keittää, kun minä vien sille ensimäisenä tämmöiset terveiset.»

Vähän ajan kuluttua tuli miesten vastaan nahkakauppias Kukkonen, joka ajeli lammasnahkoja ostamassa. Kun hevonen porhalsi hänen ohitseen, hihkasi Antti:

Silmät pyöreinä katseli vastaantulija heidän jälkeensä ja siunaili hänkin, ymmärtämättä mikä oli talon isännät saanut lähtemään Ameriikkaan. Ohi päästyään puheli Antti:

»Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku vekkuleiksikin.

»Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen.

»Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi… On se Paavalikin jalan vaeltanut.»

»Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili edelleen:

»Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen kulkee!»

»Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän kerskasi salaperäisenä:

»Oleko ääneti?… Kuule, Antti Ihalainen! Elä sinä ylpeile sillä talollasi, sillä et sinä vielä tiedä, vaikka kuka siinä sinunkin talossasi kerran isännyyttä pitää!»

Jussi oli saanut valjaat kuntoon, hyppäsi kärriin ja hihkaisi tamman täyteen ravijuoksuun.

Mutta Kenonen jatkoi matkaansa. Hän tuli Variksen mökkiin juomaan vettä janoonsa. Mutta siellä kuuli hän ihmeellisiä asioita. Ville Huttunen oli siellä syöttänyt hevostansa ja kertonut, että Ihalainen ja Vatanen olivat Ameriikkaan menossa.

»Entäs se Ihalaisen akka? kysyi silloin Kenonen hämmästyneenä. Variksen eukko siihen selitti ja päivitteli:

»No kun sen on paha henki villinnyt koko sen Ihalaisen niin, että se on hylännyt akkansakin ja lähtenyt toisten jälestä lentämään. Vanha mies! Ihan on näet ottanut laillisen eron koko Anna Liisasta.»

»No kyllä se villitsijä saa vakaankin miehen vietellyksi, kun kerran sen verkkoon joutuu. Niinkuin nyt se Ihalainen ja Vatanen! No saa se villitsijä pään nurin.»

Mutta nyt riemastui Kenonen. Nuoruuden rakkaus leimahti hänessä. Hän jo kysyi:

»Ka mikäs sillä on! Terve ja riski ihminen, jotta olisi luullut
Ihalaiselle vielä kelpaavan monet vuodet!» vastasi Iida.

»Vai vielä se on Anna Liisa riski työakka!… Ja entäs lehmät? Siihenkö ne Ihalaiselta jäivät?»

»Siihen ovat jääneet lehmät ja hiehot! Pahahenki näet oli villinnyt miehen niin, että lähti ihan paljailla housusillaan!»

Kenosen päätös oli valmis. Hän katsahti nopeasti pukuansa. Se oli vanha ja rutistunut, ja housujen takapuolella oli pieni korjaus tarpeen. Innoissaan hökäisi hän silloin:

Oitis riisuutui hän alushoususilleen, otti vaatteensa harjattaviksi ja touhusi:

»Iidaksihan ne tätä papin mukaan haukkuvat, vaikka olisihan se näin mökkiläisen akan nimeksi välttänyt vaikka paljas Maija tahi vaikka Suso», mukasi Varis. Kenonen hääräili ja käski silloin Iidaa:

»Paneppas Variksen akka siellä lieteen tulta, jolla saa tässä rässirautaa varistaa ja rässätä housut ja paltot sileiksi kuin peilin! Käy hakemassa kuivia risuja, jotta syttyy välemmin!»

Iida totteli. Itse Kenonen alkoi pyyhkiä pöydältä pois Variksen äsken hakattuja, kuivamaan levitettyjä tupakoita ja komensi kiihkoissaan:

»Vie pois, Varis, ne tupakan törkysi pöydältä, että pääsee siinä housuja paikkaamaan ja silittämään!»

Hetken kuluttua sujautteli hän silitysraudalla housujansa, puhdisteli ne enimmistä tahroista, pukeutui ja lähti hylättyä Anna Liisaa kosimaan.

VIIDES LUKU

Oli siitä mennyt se päivä loppuun ja tullut yö. Se yökin oli mennyt menojansa, ei aivan kokonaan, mutta jo aamupuolelleen.

Silloin heräsi Ihalainen ensiksi ja alkoi puolittain tajuttomana kopeloida tupakkakompeitaan pään-alusensa alta. Mutta tätäpä ei löytynytkään. Se tuntui pakenevan. Hän nousi polvilleen ja alkoi kömpiä ja etsiä pimeässä, taputellen kämmenellään lattialle levitettyjä olkia. Ihmetteli hän myöskin, mitenkä hän ei pudonnut sängystä.

Siinä taputellessa sattui kämmenen alle jotain pehmeämpää ja Antti jo luuli löytäneensä pieluksen, kun se älähtikin ja sanoi unen sekaisella Jussi Vatasen äänellä:

Nyt meni Antti sekaisin. Hän ei hoksannut miten asiat oikeastaan olivat, vaan kysyi pöhlönä:

Vatanen kuorsasi kerran ja käänsi kylkeään. Antti alkoi taas kopeloida, mutta mitään ei löytynyt. Tuntui vain kivistävän päätä. Hän istahti polvet pystyssä ja ajatteli kuin unissaan eläjä, mitä tämä pimeys merkitsi.

Vasta kotvan istuttuaan tuli hän myöskin ajatelleeksi, missä hän nyt oikeastaan olikaan. Pitkällisten ponnistusten jälkeen hän sai sen verran selville, että heidän pitäisi olla Joilla. Mutta olivatko he siellä ja missä siellä, sitä ei hän käsittänyt.

Hän ryhtyi taas kopeloimaan pimeässä ja haparoi Vatasen käsiinsä, alkoi tätä nykiä ja herätteli:

Vatanen ärähti ja käänsi kuvettaan. Antin päätä alkoi pahemmin pakottaa. Kauvan istuttuaan hän nukahti istualleen… Ja nyt hänen rasittuneet ajatuksensa loihtivat hänen uniinsa rosvoseikkailun, samanlaisen kuin oli kerran Mäki-Olkkoselle tapahtunut. Öisellä metsätiellä hän piti rosvoa kiinni, tukki sen suuta ja koetti itse olla ääneti, että ei vain kukaan rikoskumppani kuulisi ja osaisi tulla rosvon avuksi. Tämän rosvojutun oli hänelle kertonut Vatanen tällä samalla kaupunkiin tulomatkalla ja nyt näki Vatanen itsekin siitä unta.

Ja juuri sillä hetkellä sattui Antti heräämään pelottavaan uneensa ja kahmasi pimeässä Vatasen kasvoja. Siitä heräsi Vatanen ja nyt luuli kumpikin joutuneensa rosvojen käsiin; oitis tarrasivat he toinen toisiinsa kiinni, aivan niinkuin Olkkosen rosvojutussa kerrotaan tapahtuneen, ja niin alkoi paini pilkkosen pimeässä.

No oteltiin siinä. Ei kumpikaan uskaltanut huutaa tuntemattomassa pimeydessä, koettihan vain tukkia ahdistajansa suuta. Olet kahisivat permannolla ja kuului vihaista puhkumista, kun miehet kieriksivät mitä ankarinta sylipainia sysimustassa yössä.

Viimein uupuivat molemmat painiin, mutta vastustajaa ei uskaltanut kumpikaan hellittää. Ja niin viruivat he nyt tuntikauden toisiansa tuimasti pidellen. Luut ihan ruskivat puristuksesta. Oli siinä odottamista, että päivä valkenisi ja apu tulisi. Jo tahtoivat kädet raueta. Viimeinen hätä oli käsissä.

Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan aikaan mitään puhua. Viimein raapi Antti korvallistansa ja huomautti lattialle levitetyistä olista:

Jussi vaikeni. Hyvän tovin istuivat he nyt äänettöminä pehkuilla, ja molemmista tuntui olo hieman ilkeältä. Vasta pitkän ajan kuluttua selitti Vatanen erehdystään:

Nyt istuivat he taas ja miettivät, missä olivat. Kyllä he sen piankin käsittivät, kun huomasivat rautaristikon ikkunassa, mutta eivät he siitä sen enempää maininneet. Kauvan istuivat sanattomina, polvet pystyssä lattialla, kunnes Antti kysyi:

No mitäs muuta kuin istua ja odottaa. Niin he tekivätkin. Antti siinä muisteli:

»Johan se kuuluu viime viikolla siinä löylyt ottaneen», murahti siihen
Jussi.

Ja taas istuivat miehet ja tyytyivät kohtaloonsa. Kauvan olivat ääneti.
Antti tarkasti olkia ja aprikoi:

»Kuka häntä tietää… Vaikka kasvattanevat oman konnun pellossa», ajatteli hänelle Jussi, ja Antti, joka puristeli olkia, myönsi:

Apua vain ei kuulunut, vaikka tuli täysi päivä. Antti oli noussut, tarkasteli ikkunan ristikkorautoja ja arveli:

»On siinä paksua rautapunttia… Mitähän lienevät heistä tuohon panneet?»

»On siinä paksu rautakanki ollut!» tuumiskeli Jussi, ja lisäsi puheen jatkoksi:

He istuivat taas lattialla rinnatusten, kyykyllensä, ja alkoivat puhua ihmis-elämästä yleensä. Antti pani alun sanoen:

»Tottapa se sillä… Sillä ei suinkaan se muutoin leivissä pysy!» vahvistui siitä Anttikin, ja Jussi vielä lisäsi:

Mutta nyt he vaikenivat, kun oli tullut se sana mainituksi. Antti koetti jonkun aikaa mietittyään kääntää puhetta toisaalle, muistellen:

»Onkohan sen Koposen ruunan patti parannut, kun se leikkuutti sen mustalaisella?»

Odottivat miehet taas puolisen tuntia. Antti katkaisi nyt äänettömyyden, ihmetellen:

»Kylläpä ovat olet pehkuina. Mikähän täällä on tuolla tavalla piehtaroinut!»

Otti vähän oudolta koko miehen puhe ja hymyyn tahtoi vetäytyä poliisinkin suu hänen nähdessään nämä kaksi saman näköistä ikämiestä istua kököttämässä pehkuilla keskilattialla rinnatusten kuin kananpojat yöpuulla. Naurahti hän ja selitti:

»Nyt olisi tutkittava sitä eilisenpäiväistä asiaa. Jos herrat lähtisivät.»

Silloin koetti Antti kääntää puhetta toisaalle toivossa, että ehkä se siinä sotkeutuisi koko asia. Hän kysyi poliisilta:

Siinä sanoi poliisi sen pysyvänkin, mutta yhtä hyvin hän vain vaati lähtemään. Jussi yritti silloin tekeytyä ystäväksi. Hän kysyi:

»Vai Kiihtelyksestä. Sieltähän se on tämä minunkin tamma Kettusen
Pekalle tullut. On se taitaa iso pitäjäs se Kiihtelys.»

»Ei siellä nyt vielä päätä poikki puraista. Aletaan vaan mennä!» ja mentävä sitä oli.

Tutkinto oli jo lopussa. Jussi kun kuuli mistä kaikesta heitä syytettiin, ihmetteli:

»Eihän sitä nyt olisi ennätettykään tehdä semmoista pahan paljoutta, kun vasta illalla tultiinkin.»

»Kiellä sitä puhumasta!» ärähti siihen poliisimestari poliisille ja tämä neuvoi Jussia:

»On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se vain sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.»

Aamulla he taas kyköttivät oljilla odotellen raastuvanoikeuden istuntoa. Jo alkoivat miehet puhella asemastansa hiukan vapaammin. Antti näet ihmetteli:

»Olisihan tosiansa paljon mukavampi maata saunan lauteilla ja kylpeä iltikseen, kuin tuossa lattialla kyhjötellä… Eikä niiden tarvitsisi olkiakaan ostaa. Sillä kyllä sitä tavallinen maamies tyytyisi paljaillakin saunan lauteilla muutaman yön nukkumaan.»

»Tyytyisi. Ja jos vielä toisikin vaikka vanhan hevosloimen alusekseen, niin hätäkös siinä olisikaan lämpimillä lauteilla nukkuessa.»

»Kaikenlaiset kompeet niillä herroilla vain pitää ollakin, kuin nyt esimerkiksi tämä putkakin», ihmetteli Jussi. »Mistä heidän päähänsä pitää kaikkien metkujen johtua!»

Raastuvassa tuomari luki pitkän päätöksensä, jolla Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen, molemmat Liperintaipaleelta, tuomittiin juopumisesta, rähinästä, hurjasta ajosta, katutappelusta, poliisin vastustamisesta, akkunan särkemisestä ja torikauppias Kankkusen kojun kumoon ajamisesta vetämään sakkoa niin ja niin paljon, korvaamaan vahingon sillä ja sillä summalla, sekä maksamaan kuluja ja kipurahoja sen ja sen verran.

Ja kun siitä ei tuntunut loppua tulevankaan, kiehahti veri, ja kun tuomari oli lopettanut, sanoi Jussi hänelle suoraan:

Hänet tuomittiin nyt maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Se otti
Antinkin luonnolle ja hän huomautti:

»Olkoot muut asiat miten hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että kyllä se on h——tin väärin tehty tätä alamaista kansaa kohtaan, jotta nämä herrat ja muut joutilaat panevat kaiken maailman pahat ja rasitukset talonpojan niskaan.»

Oikeus julisti nyt uuden päätöksen, tuomiten Ihalaisenkin maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Oikeussalista pois päästyään menivät he Antti Parviaisen kartanolle, istahtivat rinnatusten hirsiläjälle, panivat tupakan, imeksivät piippujansa ja miettivät. Viimein ihmetteli Vatanen:

»Kyllä kai se itse kehno on siinä rienannut hierimenä! Sillä ei suinkaan se kukaan muu sillä tavalla ilkeäisikään ihmistä villitä.»

»Ei ilkeäisi… Kehno se on ollut!» uskoi nyt Vatanenkin. »Ja putkaan pakana meidät jutkautti! Voi sitä ryökälettä!»

He jatkoivat asian pohtimista ja harmistuivat kehnolle ja viinalle. Ja kun he sitten laskivat miten paljo asia oli tullut heille maksamaan, ei Jussi voinut olla raivostumatta tammallensa. Hän löi sitä nyrkillänsä lautasille ja ärjäsi:

Tamma silloin viuhautti häntäänsä. Moisesta Jussi yltyi silmittömäksi.
Hän syöksähti tamman eteen, heristi sille nyrkkiään ja karjasi:

»Viuhautappas siinä vain häntääsi, senkin imisä, niin nyhtäsen pois koko huiskuttimen, niin jotta ei jää kuin selkäranka!… Prtuu, siinä, lehmä!»

Hän osui nyt kaivelemaan kärrissä olevia heiniä. Sieltä sattui käteen täysi viinalekkeri. Suutuksissaan kätki hän sen heiniin ja ähisi viinalle:

»Tuotakin lientä piti sille Hyvärisen kohmulle ostaa … eto tytöstä vielä!… Eikö hän viinoitta eläisi sekin!»

Mutta lekkeriä kätkiessä sattui käsiin se tyhjä viinapullo. Hän sieppasi sen, ryyppäsi, jos olisi vielä mitä ollut, haisteli varmuuden vuoksi ja paiskasi sitten pullon kiveen säpäleiksi, ilkkuen sille ilolla ikäänkuin voitokkaana uhitellen:

Mutta kun he hiukan myöhemmin söivät eväitänsä, hirsiläjällä istuen, alkoi mieli rauhottua ja vahinko unohtua. Lopulta Antti ryhtyi painamaan puheella koko harmia unohdukseen. Jussia ja itseään rauhottaaksensa hän muisteli:

»Olihan sillä kolme meidän kihlakunnan tuomarin mahaa», se oli Jussinkin ajatus. Antti mietti sitä ja arveli:

»Tottapa se sentähden sakotti niin jumalattomasti, jotta saisi mahansa täyteen…»

»Mihin lemmon aikaanhan me ehdimme tehdä niin ylettömän paljon sitä pahuuden hantvärkkiä, kun siinä oli tuomarillekin pölpöttämistä hyväksi tupakan panoajaksi ennen kuin sai ne kaikki loppuun luetelluksi!»

»Ja mene tiedä miten paljon se olisi siihen vielä lisää pulittanut, jos en minä olisi kieltänyt pölpöttämästä. Vaan herkesipäs, kun minä sanoin!»

»Herkesi se. Vaikka kyllä sitä harmitti, koska se sitten vielä lisäsi ne kaupantekiäissakot», myönnytti Antti. Pahantekoja tuntui olevan epäilyttävän paljo ja hän jo epäili:

»Kun nuo lemmot eivät olisi valehdelleet meidän päähämme!… Mene niitä tiedä tuntemattomia vieraitamiehiä.»

»Oo-mat!… Omat pitäisi varata… Ei niistä vieraista näkijöistä ole muuta kuin riesaa», yhtyi Jussi kehuen jo sitä omaa todistajaakin:

»Se Peijonniemen Koljonen se olisi hyvä ja selväpuheinen todistaja tämmöisissäkin asioissa. Se mies osaa puhua niin jullilleen ja asiaa myöten, jotta siitä vain ei ottaisi oikeata selvää, vaikka häntä tutkisi sata tuomaria.»

»Se… Jos se olisi nytkin osunut paikalle ja me olisimme vain sanoneet, että puhuppas sinäkin, Koljonen, niin tuomari itse olisi saanut sakkoa housuihinsa, kun se poika olisi asian mallannut oikein päin.»

KUUDES LUKU

Ihalaisen Anna Liisa oli iltasella jättänyt porstuan oven säppiin panematta, jotta Ihalainen pääsisi jyskyttämättä sisään, tullessaan tulitikkuja hakemasta.

Hän oli jo pitkällään sängyssä, kun juohtui mieleen, että olisi pitänyt peittää hiillos tuhkalla, jotta olisi tuli säilynyt huomiseen aamuun, kun ei ollut tulitikkuja. Oli hän jo nousemassa sitä peittämään, kun muisti, että olihan se Ihalainen tikkuja hakemassa.

Katsoi hän taaksensakin sänkyyn, mutta ei Ihalaista näkynyt sielläkään.
Hän jo siinä ajattelemaan:

»Jäiköhän se sinne yöksi, kun ei tullut … vaikka aukihan se oli porstuan ovi!»

Hän nousi, otti kahvipannun, avasi sen hatun ja haisteli sisusta. Kipristi vähän nenäänsä, pani vettä pannuun ja huuhdellen sillä poroja pois sanoi:

»Keittää heistä sumppia, niin vähemmän tarvitsee keittäessä panna kahviin jauhoja.»

Hän kaasi sumppia pannuun, otti puun ja alkoi hämmentää liettä, arvellen keittää kahvia hiilillä. Mutta turhaan hämmenteli hän, ihmetellen:

Anna Liisa alkoi toimittaa askareitansa; kun piikakin oli nyt itseviikolla, oli näitä tavallista enemmän. Ei tahtonut ehtiäkään tehdä.

Mutta tuon tuostakin otti hän puun, hämmenteli hiillosta ja etsi tulta, mutta: ei. Ei, niin ei… Silloin Anna Liisa aina kohensi kahvipannun yhdestä paikasta toiseen. Tuossa aamiaisen korvilla hän jo sanoi:

Puoleltapäivin oli Anna Liisa ruokkinut karjan, tehnyt hevoselle appeen ja hommannut yhtä ja toista. Taas hämmensi hän liettä ja nyt hän jo avasi kahvipannun hatun, haisteli ja valitti:

Vähän jo suututtikin moinen vitkastelu. Eikä ruokakaan maistunut, kun ei ollut kahvia vielä saanut.

Puolenpäivän aikana poikkesi taloon eräs vaimo, pani nyyttinsä penkille ja joi vettä. Anna Liisa tervehti nyt häntä kysyen:

»Sehän minä olen… Tämäkö se on se Antti Ihalaisen talo?» myönsi Maija
Liisa.

»Sitähän minäkin, että tämä se on. Ne kylällä jo sanoivat, että se on Ihalaisen talo, jossa on rinnepellolla hyvin suuri sontatunkio», selitti vieras.

»Ähää!… Vai tiesivät ne sen tunkionkin!» ihmetteli Anna Liisa. Vähän aikaa istuivat he ääneti, kunnes Maija Liisa kysyi:

»Ka niitähän se meni tulitikkuja hakemaan sieltä ukko Hyvärisen talosta… Ja sillä matkallahan tuo vielä lienee…»

»Eipä nuo erikoisen hyvästi, kun ei ollut siementä millä keväällä kylvää… Mutta liinoja tuli kaksikymmentäkolme roivasta.»

Puhuttiin nyt yhtä ja toista. Maija Liisa katsoa muljautti joskus kahvipannuun. Lopulta hän ryki kuivaa yskää ja valitti:

Anna Liisa kyllä ymmärsi sen, mutta kun ei ollut tikkuja, niin sanoi ainoastaan:

»Olisihan tässä pitänyt vieraalle kahviakin keittää, mutta kun se
Ihalainen ei tule, niin ei näet saa tulta.»

»Saaneeko tuosta!… Sammuivat yöllä, vaikka illalla peitin niin hyvästi tuhkalla, ja ajattelin vielä siinä peittäessäni, jotta mene tiedä vaikka seppä Kanasen Maija Liisa tulisi, niin on toki tulta, jotta saa kahvit höyräyttää!»

Maija Liisa ryki tyytymättömyyttänsä yhä merkitsevämmästi. Anna Liisa haisteli piankin taas pannua ja sanoi:

»On siinä vähän kipunan näköistä… Tultako hän sitten lie vai mitä», selitti vieras, ja Anna Liisa ehdotti:

Maija Liisa kumartui ja alkoi puhaltaa hiillokseen. Ensin hän puhalsi varovasti, ja selitti:

»Joko se syttyy?» iloitsi jo Anna Liisa. Mutta ei tuli syttynyt vielä.
Maija Liisa ehdotti:

Ja molemmat kumartuivat ja puhalsivat kuin palkeesta. Maija Liisa piteli hiiltä päretikulla kiinni, ja tuprusi siinä joskus poro, kun he päästivät siihen ilmaa suustansa.

Sattui ohi kulkemaan Malisen vävy Jussi Kokko ja poikkesi pikimmältään tupaan, ryyppäsi vettä ja sanoi suutaan pyyhkien:

»Söin niitä Onkamon Hirvoselta ostetuita mujeita, niin janottamaan näet rupesi.»

»Vai sieltä!… Eikö sitä Antti Ihalaista näkynyt jo tulevan?» tokaisi
Kanasen Maija Liisa kahvin kohtalosta huolissaan.

»Riittäähän siinä… Vai ei sitä Ihalaista kuulunut siellä», vastasi
Anna Liisa.

»Täälläpä häntä on», myönsi puhuteltu. Jussi Kokko katseli vielä hetkisen Ihalaisen lapiopuuta ja ihmetteli lopullisesti lähtiessään:

Jussi Kokko lähti. Nyt alkoi Anna Liisaa huolestuttaa ja tovin kuluttua hän arveli:

»Minnekähän se Ihalainen nyt on koko päiväksi jäänytkin… Tulitikkuja ei ole koko talossa eikä Ihalainen vain tule…»

»Eikä näet tullut tuolta Jussi Kokolta pyydetyksi!» hoksasi Maija Liisa.
Ihmetteli sitä Anna Liisakin, mutta selitti:

Ei tahtonut puhelu kahvittomalla suulla oikein sujua, mutta ei toki ihan loppunutkaan. Kerran jo taas oli katketa, mutta silloin huomasi Anna Liisa kysyä vieraaltaan:

»Sen Pekka Kenosen Suson lapsisaunoillahan minä tässä pistäännyin…
Vein vähän potaattipiiraita ja hersryynikukkosien tapaisia!»

»Ähää! Vai siellä! Onkos se Suso sitten saanut pieniä?» kummastui Anna
Liisa. Maija Liisa selitti:

»Katsohan näet sitä Susoa! Kun vielä vanhoilla päivillään höynäytyy!» ihmetteli Anna Liisa. Kanasen emäntä muisti Pekka Kenosesta Anna Liisan vanhan asian ja kysyi:

»Pekka Kenosen velihän se oli se entinen Tahvo Kenonen, joka sitte meni räätäliksi. Eikös se Tahvo yhteen aikaan jo sinua ajatellut?»

»Ajattelihan se, mutta en minä hänestä välittänyt. Tämä Ihalainen on aina ollut semmoinen saarnamies ia hyvässä kunnossapa tuo onkin kontunsa tähän asti pitänyt.»

»Uuras työmieshän se Ihalainen on… Vaan missähän se nyt viipyy, kun ei jo tuo niitä tulitikkuja?» antoi Maija Liisa tulla.

Ja kyllä siinä alkoi Anna Liisakin jo ajatella yhtä ja toista, vaikka luottikin aina siihen, että kyllä Ihalainen aikanaan tulee. Mutta häntä olisi tarvittu pian. Levottomuutta lisäsi nyt vielä Maija Liisa sanoen:

»Kun ei vain olisi tapahtunut jotain! Kuka sen tietää, vaikka olisi ojaan pudonnut.»

Mutta välillä ei ollut ojia. Sen muisti Anna Liisa ja huomautti siitä.
Maija Liisa vain väitti:

»Mistä sen tietää, vaikka olisi lähtenyt kiertämään sieltä Romppalan nurmen kautta ja siellä pudonnut ojaan!»

»Kukapas sen tietää!… Jos olisi hyvinkin saanut veneen Sormulasta ja soutanut Hämärin lammin yli sinne Romppalan nurmelle ja pudonnut siellä ojaan.»

Vähä vähältään alkoivat molemmat varmistua siinä uskossa, vallankin kun
Kanasen Maija Liisa vielä muisti:

»Ähää!… Vai siellä sekin kuoli!» pääsi Anna Liisalta. Aluksi hän nyt suuttui Ihalaiselle, kun se ei aikanaan tullut ja sitten aivan souti ojissa rypemään. Hän moitti:

»Se onkin semmoinen kuhnija koko se Ihalainen!… Joka ojassa sen pitääkin koluta ja rypeä!»

»Eikä sekään Romppa voi niitä ojiaan korjata, jotta eivät ihmiset niihin putoaisi!»

Levottomaksi siinä kävi mieli väkisinkin. Säälikin tuli Ihalaista.
Välillä puhuttiin Kämäräisen lehmästä. Mutta piankin taas johtui puhe
Ihalaisen omituiseen viipymiseen. Anna Liisa sanoi:

Levottomuus enentyi. Anna Liisa huomautti: »Oikein pitäisi näet lähteä kädestä pitäen tiedustamaan Hyvärisestä, onko se siellä, mutta ei ole tässä kotimiestä.»

Hän odotti, että Maija Liisa tarjoutuisi kotimieheksi, ja Maija Liisa puolestaan odotti, että häntä pyydettäisiin. Niin istuivat he ia odottivat molemmat. Toinen ei rohjennut pyytää, kun ei ollut voinut kahvia tarjota, ja toinen ei tarjoutunut, luullen että Anna Liisa ei huoli hänestä. Jo kiukutteli itseksensä Anna Liisa:

»Pelkääköhän se minun tästä mitä varastavan, kun ei uskalla kotimieheksi pyytää!»

Hän loukkautui moisesta. Suuttuneena ilmoitti hän kotvasen kuluttua nenäkkäällä juonittelulla:

»Kuuselankin rouva aina lähettää hakemaan minua kotimiehekseen, kun on poissa… Tottapahan se ei pelkää tavaroittensa katoavan…»

Ei Anna Liisa vielä hoksannut, vaan luuli Maija Liisan tarkoittaneen, että kyllä hän Kuuselan rouvan kotimiehenä olisi, vaan ei täällä. Alkoi hänkin juonitella:

»Ka onhan niille rikkaille kotimieheksi tarjokkaita, vaan kukapa se näille talonpoikaisille rupeaisi, vaikka pyytäisi.»

Suutuksissaan istuivat he aika tovin. Maija Liisa puuhaili kotvasen nyyttiänsä kaivellen, odotti ja jo jatkoi taas juonittelua:

»Hoh-hoi!… Hoh-hoi! Kaikki sitä tätä köyhää epäilevät. Luulevatko he sitten, että ei sitä köyhällä sielua olekaan!»

Anna Liisa polki rukkiaan, jotta kiiju hurisi, ja jatkoi juonitteluansa hänkin:

»On… on niitä rikkailla tarjokkaita, vaikka niillä ei kotiakaan olisi… Kaikki ne vain tätä köyhän kotia ylenkatsovat ja kiertävät.»

Niin juonittelivat he ihan tosissaan… He huokailivat katkerina, ja Maija Liisa aikoi jo lähteä suuttuneena matkaansa. Mutta kun Anna Liisan huoli lisääntyi eikä Anttia kuulunut, alkoi hän jo pakosta lauhtua ja arveli pyytää… Juonitteli kumminkin vielä:

»Eikä tässä kotimiehelle saisi edes kahviakaan… Kukahan tuo silloin rupeaisi!»

Viimein alkoi juonittelu vaimeta. Ja lopulta, kun pimeän tulo alkoi pelottaa ja hätä lisääntyi, ryhtyi Anna Liisa äkkiä lepyttelemään Kanasen emäntää. Hän sanoi:

»Vai yli kaksikymmentä roivasta sinulle tuli liinoja! On siinä mitä loukuttaa ja kehrätä!»

»Eihän niitä olisi muuten niin paljoa kasvanut, vaan kun se oli niin väkevä se pelto, niin se puhui liinaa, jotta ihan se hirvitti!»

»Vai ihan se niin puhui sitä liinaa että hirvitti. Tottapa se Kananen oli siihen vetänyt oikein paksulta lantaa ja mutaa, kun se niin puhui», sovitteli Anna Liisa edelleen. Puhetta jatkui eri asioista, kunnes oli jo aivan lauhduttu. Ja silloin uskalsi Anna Liisa pyytää:

»Olisit nyt tässä joutessasi kotimiehena, niin minä menisin peräämään sitä Ihalaista, onko hän ojaan pudonnut vai missä se vetelehtää!»

Maija Liisa suostui mielellään, alkoi purkaa nyyttiään, ja Anna Liisa lähti.

SEITSEMÄS LUKU

Hyvärisen tuvassa oli touhua… Lakanakangasta luotiin ja peitteitä ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat, että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina narrasi toisia:

Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta tuvassa puolisen tusinaa.

Nyt oli taas tienpuoleinen akkuna päitä täynnä ja niiden joukosta huusi ääni:

Mutta Anna Kaisa ei ollut malttanut odottaa kenestä oli kysymys, ja oitis pölysi kaksi vanukkeista päätä hänen käsissänsä. Toinen höyhennettävistä parkui:

»Voi, voi!… Elä tukista! Enhän minä sanonut Vatasesta! Ihalaisen akkahan se tulee… Elä tukista!»

»Kätkekää tuo peitteen ompelus… Ei sille tarvitse vielä sanoa, kun ei
ole kuuluutustakaan otettu… Tuleekohan tuo miestään peräämään!…
Valehtele nyt, Hyvärinen, sen menneen vaikka Littilään … tai
Jouhkolaan!»

»Menee pikemmin pois, kun saa kahvin suuhunsa!» oli emäntä neuvonut.
Talossahan oli kiire.

»Ei sitä ole näkynyt siellä… Se Littilän Hotakka siellä vain kävi kesällä, ja Jussi Kokko ajaa toisinaan siitä kautta Lempaan myllylle», kielsi Anna Liisa, ja emäntä päivitteli:

»Missähän se Vatanen sitten kuleksinee… Ei sitä ole täälläkään kuulunut hiiren hisahdusta.»

»Eikö tuo Vatanen lie sitten mennyt sinne Niiralan kylään sitä Pekka Roivaan tyttöä katsomaan … siltä kun on Vataselta se entinen eukko vainaja kuollut… Ka, ryyppää siitä lisää sitä sikurivettä!»

»Onhan sillä Pekka Roivaalla kolmekin niitä tyttöjä. Sitä
Liisa-nimistäkö se Vatanen sitten aikonee!»

»Ka väittääpä tuo Liisakin Jussin laiselle miehelle, vaikka on kierosilmä. Ei se Jussikaan sen parempia saa.»

Talon väki ei pitänyt siitä huomautuksesta, ja sen johdosta syntyi tovin äänettömyys. Puheen aloitti sitte Anna Liisa kysyen:

»Eivät tehneet muut kuin se musta emä-lammas, joka on vielä keritsemättä», vastasi emäntä ja kysyi vuorostaan:

»Eivät ne tänä kesänä tehneet, vaan Kämäräisen lampaat ovat tehneet kaikki…»

»Eikö nuo liene puoliksi tehneet uuhia ja pässejä», ilmoitti Anna Liisa, ja kun se asia oli selvä, kysyi hän:

»Paljonko se sai siitä palkkaa?» uteli Anna Liisa edelleen. Nyt vastasi itse Hyvärinen:

»Vai sen verran se sai… Kaksikymmentä kolmehan se sanoi Kanasenkin
Maija Liisa tulleen hänelle liinaroivaita», selitti siihen Anna Liisa.

»Jokohan tuo on ne loukuttanut?» kysäsi silloin emäntä, ja Anna Liisa myönsi:

Niin oli hän istunut ja puhunut, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Siinä hyvästellessään hän tuli kysyneeksi:

»Onko sitä Antti Ihalaista näkynyt täällä päin… Se kun lähti täältä niitä tulitikkuja hakemaan…»

»Taisihan se tässä käydä», myönsi isäntä, ja jouduttaakseen pois lähtöä kaatoi emäntä vielä kahvia ja kehotti:

Vähän vastusteltuaan alkoi Anna Liisa hörppiä kahvia ja jatkoi samalla tiedusteluaan, kysyen:

Yhä salaperäisemmältä näytti talon väki. Hyvärinen jo pani pikku leikiksi, sanoi:

Aluksi ei hän oikein käsittänyt asian vakavuutta, sillä niin kovin hän hämmästyi. Hyvärisen emäntä taas koetti kääntää puhetta muihin asioihin, jottei Anna Liisa rupeaisi utelemaan. Hän sanoi lapsille:

»Menisitte, puoskat, siitä katsomaan joko se mämmitiinu on turvonnut vai yhäkö se vuotaa siitä uurteesta!»

Mutta nähtävästi olivat lapset käyneet sitä katsomassa, koska se
Esa-niminen poika tiesi sanoa:

»Ja nyt tippuu jo siitä tapin juurestakin», ehätti vielä keskimäinen tyttö.

»No mitähän tuo Ihalainen sinne Ameriikkaan meni?» hätäili Anna Liisa, epäselvänä asiasta. Mutta taas yritti emäntä sotkea, käskien lapsia:

»Menkää siitä pennut ja ottakaa jauhoja suuhunne ja pureksikaa siitä iskosta, jotta iskostatte sen tiinun uurteen, että ei tipu kalja pois!»

»Mennään tekemään purusta!» riehahti silloin koko lapsilauma, syöksyen jauhovakan kimppuun, ja kohta olivat kaikki suut jauhoista purusta puremassa.

»Kauvankos tuo nyt… Kukapa ne muuten miesten matkat niin hiuskarvan päälle tietää», viisasteli Hyvärinen ja emäntä yritti yhä sotkea asiaa, sanoen:

»Olisi se riihikin mentävä ripsumaan enimmistä pölyistä puhtaaksi. Viime ahoksella jo oli siihen pölyn paljouteen ihan läkähtyä ja töllötä.»

»No mikähän tuolle Ihalaiselle nyt tuli, kun se Ameriikkaan lähti!» huokasi Anna Liisa.

Hyvärinen koetti nyt jo pikku leikillä antaa Anna Liisalle pienen vihjauksen oikeasta asiasta. Hän laski leikkiä:

»Kukapa niiden miesten asiat ymmärtää… Vaikka olisi mennyt toista Anna
Liisaa itselleen etsimään.»

Nyt sekottui Anna Liisa kokonaan. Mielen liikutus vaikutti, että hän ymmärsi Hyväristä sanojen mukaan, vaikka tosin epäselvästi. Hän käsitti himmeästi, että asiat olivat nyt huonosti.

Syntyi vaitiolo, kun Anna Liisa mietti asiaa. Hyvärisen emäntä puolestaan oli tuskassa hänen viipymisensä johdosta, kun peitteen ompelukin viipyi sen takia. Lisäksi pelkäsi hän taas uusia uteluita, jotka voisivat paljastaa talon salaisuuden ennen kuuluutuksen ottoa. Jouduttaakseen Anna Liisan lähtöä turvautui hän pikku viekkauteen. Hän huomautti jo:

»On tästä sinulla vielä astua jutuuttamista keretäksesi ennen pimeän tulemista Murroille… Vaikka lieneekö noita rosvoja nyt liikkeellä tällä välillä yölläkään.»

Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään:

»Älysipähän näet lopultakin mennä!… Panetteko pois, pennut, jo sen jauhovakan! Syötte siinä ja apatte jauhoja kuin paras ruunun ori apetta!»

Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta.

Niissä ajatuksissa saapui hän kotiinsa, missä Maija Liisa odotti. Oli jo katkonut risutkin valmiiksi liedelle ja pannut pannun siihen viereen.

Anna Liisa riisuutui ja tiedusti, oliko Kanasen Maija Liisa juottanut ruunan. Hän sai myöntävän vastauksen, ja mietti mitä puhua. Epätietoista kun oli kaikki, alkoi hän salailla asiaa, varsinkin sen tähden että Hyvärinen oli puhunut, jotta mene tiedä vaikka se Ihalainen olisi mennyt uutta vaimoa ottamaan. Hän alkoi jo hämärästi aavistaa olevansa hylätty vaimo, ja kukapa nainen myöntäisi mielellään, että mies on hänelle kylmennyt. Hän mietti millä puheella peitellä koko asiaa. Sen keksittyään hän ilmoitti:

»Joutaisi noita Roivaaltakin jo naimisiin pääsemään», toivotti Maija Liisa, ja nyt hän jo katkoi päreitä, sillä hän oli varma siitä, että nyt se pannu pääsee tulelle. Hän ryki taas Liperin kunnan tyytymättömyyden yskää.

Mutta ei Anna Liisa näyttänyt muistavan koko asiaa. Hän kierteli ja kaarteli. Kun oli muut asiat kertonut, niin ilmoitti:

»Kaksikymmentä kolme kappaahan se on Lehvosenkin Anna Priitta saanut
Hyvärisen kauran leikkuusta…»

Mutta nyt ei Maija Liisa enää malttanut odottaa. Puheeseen vastaamatta ilmoitti hän suoraan:

Maija Liisa pyyhki nyt pankkoa, jotta poro pölisi ja Anna Liisa aivan hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Hätäpäissään hän jo lykkäsi syyn Antin niskoille, sanoen:

»Semmoista se on, kun lähetät tolkuttoman miehen asialle: saat itse mennä perästä, eikä sittenkään tule tolkkua… No, mikä veikin muistin.»

Mutta Maija Liisa ei ääntänytkään. Ilmassa oli ukkosta. Anna Liisa unohti surunsakin ja yritti jo sovitella, ehdotti:

»Söisit nyt vaikka paljaaltaan kahvin papuja ja haukkaisit sokeria päälle!»

Mutta ei. Ei suostunut Maija Liisa. Ähisi vain ja oli vihoissaan.
Viimein tiuskasi:

»Ei tässä tämmöisessä tupa röttelössä asuakaan tarkene lämmittämättä!
Kun on kuin harakan pesä!»

Hän oli aivan oikeassa. Sen huomasi Anna Liisakin. Yritti hän kehrätä, mutta ei se sujunut nyt. Mietti hän keinoa, mutta ei tahtonut löytää. Mutta Maija Liisalla oli suurempi tulen tarvis, sillä hän oli kuolla kahvin janoon. Ja hätä yrittää keksiä keinoja, kiskoa vaikka petäjästä tuohta. Hän ehdotti:

»Lähteehän siitä tulta, kun kuiviltaan tahkoaa. Jos koetettaisiin tässä vaikka sitä konstia.»

Tahko tuotiin tupaan, ja nyt emännät sillä tulta kehräämään. Hurisi siinä tahko, kun toinen väänsi kammista ja toinen painoi rautaa päälle.

»Sinkoaahan siitä kipunoita, mutta mihinkäs ne ottaisivat tulta!» riemastui jo Maija Liisa.

Levitettiin lattialle tappuroita ja pidettiin jos mitkä pelit, mutta tulta vain ei saatu.

»Väännä kovemmin!» komensi Maija Liisa ja painoi rautaa tahkoon irvellä ikenin. Mutta eivät vain tappurat leimahtaneet.

»Tulihan siitä… Ei se ojassa ole, se kun on onneksi mennyt
Ameriikkaan», lohdutteli Anna Liisa.

Mutta silloin pyöristyivät Maija Liisan silmät. Hän tiesi mitä se Ameriikkaan meno merkitsi, sillä monesti oli Kananen uhannut mennä sinne akkaansa pakoon, kun hän oli sitä kovistellut väkijuomien väärin käyttämisestä. Sääli hän nyt Anna Liisaa, joka oli muitta mutkitta jäänyt leskeksi. Hän huudahti:

»No niinkö se nyt heittikin koko talonsa ja eukkonsa ja itse meni! Vai semmoinen mies se olikin, sekin Ihalainen!»

»Eikö tuo tuolta vielä tulle!… Onhan sinne kuuluu muitakin miehiä mennyt jo ennen Ihalaista!»

Maija Liisa huomasi, että Anna Liisa ei vielä tiedäkään, mitä moisen miehen Ameriikkaan meno merkitsee. Hän selitti:

»Vuota vain!… Kyllä se tulee!… Kyllä nyt saat jo lesken sängyssä maata, sillä eivät Ameriikkaan mene muut kuin ne jotka aikovat hylätä koko akkansa.»

Ja hän selitti asian Anna Liisalle juurta jaksain. Hän kertoi miten
Kananenkin oli uhannut Ameriikasta paremman akan ottaa, ja lisäsi vielä:

»Niinhän se on sekin Rääkkylän Puhakka mennyt. Ja siihenpähän jäi senkin akka, ja Puhakka otti Ameriikassa sen Mikko Havukan lesken. No voi ryökälettä sitäkin Ihalaista!»

»Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti?
Oletko sinä lyönyt sitä?»

Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut, että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä.

»Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole… Sovinnossa tuota on tässä elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien…»

Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän vielä yhtä syytä ja kysyi:

»No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin jumalaton kuvatus?»

Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän puolustautui:

»Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt, jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!…»

Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija Liisa päivitteli:

»No jo on paha henki saanut vallan Liperissäkin! Kun nyt tuon
Ihalaisenkin ja otti ja riivasi! Siihen se vie tämä jumalaton elämä…
Hohhoi!… Hohhoi!»

Anni Liisa oli sekaisin aivan. Ajatteli taas sitä nenästä huomauttamistaan. Itkun lopussa hän silloin valitti:

»Ottikohan tuo nyt sitte siitä sen mieli myrtyäkseen? Mutta kukas sitä nyt osasi uskoa, jotta hän nyt ottaa omasta nokastaan niin nenäänsä, että siitä suuttuu ja lähtee. Kun olisi ihminen arvannut, niin en olisi puhunut halaistua sanaa koko tolhosta. Olisin antanut sen olla niine sisuksineen.»

Yhä lisääntyi Maija Liisassa sääli. Hän jo lohdutti Anna Liisaa sillä, että ehkä se ukko Hyvärinen oli narrannut, se kun oli muutenkin semmoinen koiranleuka.

Se lohdutus rauhotti sen verran, että voitiin mennä nukkumaan. Mutta lohduttamisesta seurasi, että Maija Liisan sääli myös haihtui ja kahvi juohtui mieleen.

Ja nyt seurasi pitkä yö. He nukkuivat samassa sängyssä, Maija Liisa Antin paikalla. Jos vain Anna Liisa vähänkin havahtui, niin oitis kuuli hän Maija Liisan puhuvan jotain semmoista, mikä viittasi kahviin päin, tai ryki hän ja valitti yskäänsä. Joskus hän sanoi:

»Mikä tässä tarkenee, kun ihan kylmiltä suin piti sänkyyn vääntäytyä.» Toisinaan taas soimasi: »On sitä muisti, kun ei muista tulitikkuja pyytää!» Toisin ajoin taas morkkasi muilla sanoin, vaikka Anna Liisaa ilmankin rasitti suru.

Ja silloin vasta tunsi Anna Liisa, mikä aarre ja turva hänelle oli ollut Ihalainen. Ensi yötä hän nukkui nyt ilman sitä, vihiltä pääsystä lähtien. Kun aamu tuli ja oli noustu, siunaili hän itsekseen:

»No sen minä vain sanon, että naisen kanssa minä en naimisiin menisi…
Koko yön nytkin vornotti ja marmatti siinä… Toista se oli Antti
Ihalainen!»

KAHDEKSAS LUKU

Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen hommailivat paluumatkaa. Kaikki tavarat oli ostettu. Oli ostettu vihkisormuskin ja muut laitokset, ja tamma oli aisoissa.

Nyt ajaa köröttivät he jo katua pitkin. Istuivat miehet kärrissä rinnatusten niin makean näköisinä, että jokaisen vastaan tulijan suun pituutta jatkui hyväsen äänettömän naurun eli hymyn mitan. Samanne päinkin katsoivat aina. He olivat kuin kaksosveljet.

»Tässäköhän se. Pakarisen puoti on, kun siihen on oven päälle räntätty jotta: 'Pakarisen kauppa'?»

»Eihän se tässä taida olla. Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse», oikaisi häntä Jussi.

Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti ihmetteli:

»Onhan siinä talo poikineen! Kun ne olisi kaikki panna rahaksi ja panna yhteen kuormaan rahat, niin tokkohan tammakaan jaksaisi sitä rahakuormaa näpistää», todisti Jussikin, ja Antti jatkoi kummasteluaan:

»Tokko vain jaksaisi! Ei ainakaan Muskon mäestä nostaisi sitä kuormaa, jos ei kärrin perästä mies avittaisi.»

»Ei nostaisi… Mutta ei se kuorma nousisi Muskon mäestä Hyvärisenkään ruunalla!» myönsi toinen. Antti oli samaa mieltä, vahvistaen:

»Ei nousisi. Vaan jos pantaisiin pari eteen, niin kyllä sen kuorman pitäisi kohota, kun ne nyhtäiseisivät niin että selkä olisi suorana, tahi sitten paukahtaisi luokki poikki, jos vain ei olisi järin paksusta tuomesta tehty.»

»Poikki sen pitäisi paukahtaa, vaikka hän olisi miten paksusta tuomesta!» ylpeili siihen Vatanen. Ja taas huudahti Antti ihmeissään;

»Mitenhän suureksi se tämä Join kaupunki oikein paisuukaan, kun tätä on jo nytkin kanavalta sinne toiseen laitaan asti…»

Niin jatkui keskustelu siitä asiasta, kunnes Antin oli pakko sanoa eräästä kadun lakaisijasta, joka lakaisi katua:

Mies kuuli kysymyksen, keskeytti työnsä, käänsi luutansa pystyyn, seisoi sen varassa, katseli ja ihmetteli itsekseen:

»On siinä kaksi aika veljestä… Missähän pitäjässä tuommoisia miekkosia kasvaa!»

Eivät he kuulleet, eivätkä tietysti olisi siitä välittäneetkään. He ajaa köröttivät eteenpäin. Olivat he jo onnellisesti pääsemässä pois koko kaupungistakin. Tulivat jo aivan reunaan, niin että Antin oli taas pakko kysyä:

Mutta silloin tapahtui asiassa uusi käänne. Hammaslahden Heikki Sikanen oli ollut päivällä torilla porsaita kaupalla ja häneltä oli karannut pikkuinen nassu. Se se nyt juosta vilisti katua myöten saparo suorana, väliin pysähtyikin, pyöräytti itseään iloisena ja taas livisti katua pitkin. Tämä porsas teki käänteen koko Vatasen elämässä.

Nyt se sattui juoksemaan kadun risteyksessä sen kadun poikki, jota myöten Liperin miehet ajoivat kotipitäjääseensä. Se pysähtyi aivan heidän tammansa eteen, röhkäisi iloisesti ja katseli ajajia. Jussi sen huomasi ensiksi ja sanoi Antille:

Porsas katseli miehiä ja Jussi pysähdytti hevosensa. Vihdoin neuvoi hän
Anttia:

»Mikäs siinä on selvässä asiassa! Ota porsas kiinni, kun sillä ei ole omistajaa, niin onhan jotain kotiin viemisiä!»

»Ei se ole kenenkään… Eihän kaupungissa ole kellään sikoja», vakuutti
Jussi. Samaa uskoi nyt Anttikin, kun hoksasi sen asian Jussin puheesta.
Lähellä seisoi eräs hölmö kaksitoistavuotias poika kädet housuntaskuissa
ja katsella töllisteli Liperin miehiä ihmeissään. Jussi kysyi häneltä:

»Ei se ole kenenkään!… Se vain muuten juoksentelee», selitti töllistelijä.

»Ota vain kiinni! Minä tässä pitelen hevosta sillä aikaa… Niin on vaikka Anna Kaisalle kaupungista tuliaisia… Perhanan lihava potsi se onkin!»

Alkoi porsasjahti. Antti hapuili otusta käsin kiinni, mutta porsas pyörähti aina pois, kääntyi taas päin Anttia ja katseli tämän nenää. Silloin Jussi neuvoi:

»Puhkaa vain porsas ja saparoaan heilauttaa, vaan ei antaannu!» sanoi poika, joka katseli jahtia innostuneena.

»Puh!» puhahti taas porsas, ja poika nauroi kädet housuntaskuissa ja ilmotti:

»Rupea könnällesi!… Ryömi polvillasi, niin se laskee lähelle!» Antti alkoi polvillaan könytä, porsas pyörähteli edessä, poika nauroi ja Antti valitti:

Silloin Antti nousi, alkoi kävellä ja kussuttaa porsasta perästä tulemaan, mutta poikakin todisti:

»Puh!» vastasi porsas ja lasketteli saparo suorana pakoon, Antin painaessa täyttä juoksua jälestä. Kotilaisen poika kipasi perästä ja huusi Pakarisen Veikolle, joka tuli maantieteen laiskanläksyltä:

»En minä tiedä, minne se meni… Se meni yhteen herraskartanoon», valitti Antti.

»Tule sinäkin apuun!… Ei sitä kehnoa saa yksinään… Tuo säkki, johon sitte pannaan peijooni!»

Jussi oli kiihkoissaan, hän hyppäsi alas kärristä, heitti hevosen yksin ja lähti taistelupaikalle juoksemaan. Porsas tulikin jo kartanolta pois, röhkäsi ja lähti hiljaa juosta hynttyyttämään. Miehet ja poika perästä. Jussi koki neuvoa:

»Kus … kus … kus!» maanitteli Antti. Porsas pyöräytti saparoaan ja poika riemuitsi. Jussi tuimistui ja ylvästeli:

Ja nyt alkoi juoksu. Porsas vilisti katua pitkin saparo ojona ja miehet ja Kotilaisen poika perästä niin että tukka oli suorana takana. Pojan riemu yltyi. Hän juoksi ikenet irvellä ja iloitsi:

He olivat jo kiinni saamaisillansa, kun porsas taas pyörähti sairashuoneen pihaan ja eikös miehet hyökänneet suin päin perästä. Kartanolla alkoi nyt oikea säännöllinen saartaminen. Poika oli saapunut paikalle ja Jussi komensi:

»Tule sinä, Kotilaisen poika, kolmanneksi, niin ahdistetaan se tuonne aitaa vastaan!»

»Ahdista sieltä seinän puolelta!… Elä laske sieltä ryökälettä pois!…»

»Elä laske!… Juokse eteen!… Potkaise kärsään paholaista, jos yrittää!… Poika!… Elä laske vietävää portista pakenemaan!… Hös, senkin halvattu», reuhasi Jussi liehuen seiväs kädessä.

Mutta melu oli häirinnyt vieraita, ja nyt tuli lääkäri paraaseen ötäkkään, ärjyen:

Miehet vähän säpsähtivät viime sanan kuullessaan ja koko mellakka taukosi. Lääkäri tiuskasi uudestaan:

»Tuotahan me porsasta vain otimme kiinni», selitti Jussi viattomana.
Lääkäri näytti uhkaavalta, mutta leppyi, kun kuuli pojan selittävän:

»Menkää lemmon kattilaan täältä!» sanoi siihen lääkäri ja lähti antamaan lääkkeitä sille Rissasen emännälle.

Sen pahemmitta selvisivät siitä. Porsas oli taas päässyt kadulle ja kävellä nossutteli rauhallisena. Jussi silloin vihjasi hiljaa:

Ja niin he yrittivät käyttää salajuonta. He lähestyivät porsasta… Jo oli se käden ylettyvillä. Nyt…

Ja silloin molemmat miehet ryntäsivät yht'aikaa. Mutta porsas livahtikin taas käsistä, vinkasi vain kerran ja poika oli revetä naurunsa remakkaan.

»No ei luulisi! Nyrkin kokoinen para, vaan osaapas juoksuttaa», myönsi
Jussikin, puisteli housujaan mullasta ja kehotti Anttiakin siisteyteen:

He lähestyivät varovasti, jottei porsas huomaisi, ja aikoivat taas yrittää äkkihyökkäystä, kun pääsisivät sopivan välimatkan päähän. Mutta rynnäkkö ei onnistunut nytkään. Pois livahti porsas ja alkoi painaa suoraan keskikatua myöten. Silloin Jussi päätti, että nyt pannaan kova kovaa vastaan, ja Antti sanoi:

Ja parastaan he nyt panivatkin koko joukko. Poikakin viiletti katua pitkin niin että pää oli taa päin kenossa ja silmät muljollaan, ja töin tuskin sai hän vastaan tulevalle Koponen pojalle huudetuksi:

Mutta taas, juuri kun oltiin kiinni saamaisillaan, vinkasi porsas ja livahti aidan raosta erään talon pihaan! Neuvottomina siinä seisoivat miehet hiki hatussa, ja Jussi jo sadatteli:

»No voi perhana sentään!… Juuri kun piti saada kiinni, niin meni! Voi tuota halvattua!»

»No löysipäs se reiänkin, en paremmin sano!» kirosi jo Antti suutuksissaan. Jussi todisti:

»Ei sitä enää uskalla mennä pihaan. Jos taas sattuu äksyjä ihmisiä, niin voivat hyvinkin vielä huutaa poliisille!»

Samaa mieltä oli Anttikin, sillä äkäinen lääkäri ja putka olivat vielä tuoreessa muistossa. Mutta toisella puolen oli porsas, eikä tehnyt mieli siitäkään erota. Jussi jo käski:

Antti rupesi köntälleen maahan, kurkisti lankkuaidan alla olevasta raosta kartanolle ja sanoi:

»Senkö täyteistä ne tuohon aitaan tuonkin reiän ovat tehneet … hyvään lauta-aitaan!»

Nyt Jussi raapi päätään. Arveli mennä pihaan, mutta se äkäinen herra kammotti. Hän jo kysyi pojalta:

»En minä tiedä… Vaan ei siellä ole sitä tohtoria, joka siellä lasareetin pihalla oli», selitti poika, ja Jussi rohkaistui:

»Jos ei siinä muu auta, niin annetaan seipäällä kärsään, jotta töllöää siihen paikkaan.»

Nousi huuto ja rymäkkä. Seipäät heiluivat ilmassa. Näytti aivan kamalalta. Jussi liehui seiväs kädessä ja huusi:

»Hös vaivattu!… Ahdistetaan se tuonne tallin tahi sontatunkion taa ja siellä hypätään kehnon niskaan!… Hös pahennus!… Elä laske, poika sinne! Potkaise kärsään!… Hös ryökäle!»

Ja siinä kiireessä sieppasi hän täyden vesiämpärin, paiskasi sen porsasta kohti ja kaatui itsekin huutaessaan:

Siitä nousi nyt ihan julma sota. Joskus menivät miehet kiireessä kuperkeikkaa. Porsas vingahteli. Poika säesti huutoa naurullaan, ja ylisteli milloin porsaan saparoa, milloin miesten kuperkeikkoja.

»Mitä rosvoja te olette, kun vieraalla kartanolla tappelette? Poliisia minä huudan, jos ette asetu ja ole ihmisiksi.»

Hätkähtivät sitä miehet, varsinkin Jussi. Seipäät laskeutuivat alas ja hämmästynyt nainen siunaili:

»Ka! Herra siunatkoon! Jussi Vatanenhan se on Liperistä ja Ihalaisen Antti… Ja minä kun arvelin, että mitä ihmeen kummituksia ne ovat, kun tuommoisen elämän nostivat keskellä parasta kaupunkia?»

»Ka!… Eikö se ole se entinen Kaisa Karhutar, se joka meni naimisiin sen Petrovaaran Makkosen kanssa!»

»Sattui tuo porsaan pahuus pääsemään säkistä karkuun ja siinä on ollut ajamista… Kotoa tuotu porsas, niin se vierastaa näin kaupunkipaikoissa omaakin väkeä!»

Silloin Kaisa nouti leipää, murensi sen porsaalle, ja kun porsas tuli syömään, niin sieppasi sen syliinsä, lennätti Jussille ja kysyi:

»On… Se on sen suuren imisän sian porsaita, niin arveltiin kotoa lähtiessä, että ottaa hänet mukaansa, jos hyvinkin sattuu halukkaita ostajia, jotka tarvitsevat porsasta», selitti Jussi sitoen säkin suuta kiinni. Antti huomasi silloin tarpeelliseksi kysyä Kaisalta:

»Täällähän minä. Tämä on minun oma talo rähjäni tässä… Eikö sitä jouda sisällä pistäytymään?» puhui Kaisa. Jussi oli siihen erittäin halukas. Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille:

YHDEKSÄS LUKU

Kaisalla sattuikin onneksi juuri olemaan pannu tulella, kun liperiläiset saapuivat. Hän alkoi selvitellä olojaan:

»Minulla on tässä omissa hoteissa ainoastaan tämä keittiö ja kammari, mutta kammarissa asuu se Pekka Kankkunen eukkoineen loisina, niin ei jää itselle muuta kuin tämä keittiö… Mutta tuleepa tuota tässäkin toimeen, herran kiitos!… Kas tuota pannua, kun jo kuohuu. Se Kankkusen eukko on pannut suotta aikojaan noin paljon puita hellan uuniin…»

»Täällä Joilla kun tuo maitokin kallistuu, niin että ei häntä enää pienemmät eläjät jaksa ostaa muuta kuin hutun silmäksi… Montako lypsävää lehmää sillä Vatasella nyt on?»

»Viisitoistahan niitä on yksitellen lukien», urahti Jussi. Kaisa antoi taas tulla kuin rallia:

»Vai viisitoista siinä Jussin talossa nyt elätetään! Onhan siinä talossa hyvät nurmet. Niitäkin luhtaniittyjä onhan siinä ihan sinne suutari Tolvasen mökille asti… Eikö tuo kahvi jo liene kystä… Tässä arvelinkin, jotta tuleekohan nyt Liperistä vieraita, kun suuta syyhytti ja tuo Kankkusen kissakin pesi silmiään, niin pistin tuossa jo pannun valmiiksi tulelle ja aattelin, että vähemmänpä häntä on sitten enää puuhaa vieraiden aikana… Ja yhäkö se Petrovaaran ukko Voutilainen vain elää?»

»Eläähän se vielä ja ketterä ukkohan se onkin», myönnytti Jussi ja Antti vahvisti:

»Ketterähän se on vielä ukko… Vielähän se kehuu rukiisen leivän ja pytyllisen kirnumaitoa syövänsä yhdellä verolla, jos vain niikseen tulee.»

»Illalla jäivät nuo kahvikupitkin pesemättä. Kun tässä yksinään asuu, niin mitäpä heistä viitsii kuurata… Ja tuosta yhdestä kupista on näet ripakin jo katkennut! Onkohan se Kankkusen eukko sen katkaissut!» Hän selvitteli kahvia ja kysyi:

»Vai yhä se vain ukko Voutilainen jaksaa!… Ja siinäkö se vain konnullaan elää?»

»Ka mikäs hänellä on siinä eläessä!» tokaisi Kaisa, jatkaen: »Se Makkosen suku se on tainnut sieltä Petrovaarasta kokonaan jo hävitä, kun tämä minunkin miesvainajani kuoli…»

»Vai kuoli se jo Kaisan miesvainaja!… Niitähän se oli sekin
Petrovaaran Makkosia… Eikös se ollut sen entisen Ökä-Antin poikia se
Kaisan Makkonen?» ihmetteli Antti Kaisan miehen kuolemista, ja Kaisa
myönsi:

»Niitä se oli sen Antti Makkosen perillisiä Makkos-vainaja, ja saihan se sieltä taisi niitä ukon perujakin, joilla sitten tämä talorähjä tähän ostettiin… Se Jussi Makkonen kun kuoli, niin se pesä näet jaettiin sitten Antin ja tämän minun Makkosen kesken, vaikka eikö tuo liene Antti siitä enempää osaa kähveltänyt, kun se tämä Makkos-vainaja oli semmoinen siivoluontoinen mies, että ei se ruvennut käräjöissä rettelöimään kenenkään kanssa.»

Jussi oli kumartunut polviensa varaan ja kuunteli miettivän näköisenä lattiaan katsoen ja ajatellen: »Vai jo se Makkonen on kuollut!»

»Onhan tämä. Vaikka paljonkos näistä tämmöisistä rähjistä on iloa, kun ei ole pois antaa muuta kuin yksi kahden huoneen kortteeri. Mutta onhan sen verran, että on oma hökkeli missä asuu, niin että ei tarvitse toisen luvan nurkassa loisina vetelehtiä… Siinä olisi nyt sitä kahvin tapaista! Juo sinä Ihalainen tuosta rivattomasta kupista! Vatanen ottaa sen ripaniekan.»

Alettiin hörppiä kahvia. Jussi mietti yhä sitä ihmeellistä asiaa, että Kaisan mies oli kuollut eikä siitä ollut sinne Liperiin mitään kuulunut. Kun hän oli paraillaan vetämässä aimo siemausta kahvia suuhunsa, katsoa muljautti hän jo salavihkaa, ikäänkuin teevadin reunan takaa, Kaisaan, huomatakseen, oliko se Kaisa vielä entisen näköinen. Ja eipä tuo näyttänyt paljoa muuttuneen. Kun hän oli yhden teevadillisen ryypännyt, ihmetteli hän toista täyttäessään:

»Siellä on Herransa edessä Makkos-vainaja tekemässä tiliä ajallisesta vaelluksestansa täällä maan päällä. Ja tottapahan se oli hänellekin sallittu, että ei saanut ikäänsä elää… Ja mitäpä tuosta liiallisesta elämästä sitte onkaan! Enemmän vain tulee syntiä tehdyksi ja enemmän on sitten tuomiolle tullessa vastaamista!»

Hän kuivasi esiliinallaan silmästänsä kyyneleen ja käänsi äkkiä puheen ihmetellen:

»Olikohan se kahvi selvinnytkään kunnolleen, kun siihen kupin pohjaan on poroja jäänyt… Vaan poroistahan se rahakin maksetaan. Niin se Makkos-vainajakin aina sanoi, eikä se ollut siitä suustaan niin ronkelinen kuin monet muut ovat. Kyllä sille olisi poroinenkin kahvi kelvannut…»

»Eihän se Makkosen suku yleensäkään ole ronkelista siinä syömisen asiassa», vakuutti Antti. Kaisa siitä kehumisesta heltyi Makkosta kohtaan ja alkoi kiitellä:

»Ei se turhaa virnistellyt ruualle, kun sen eteen pääsi, eikä se nenäänsä nyrpistellyt, jos olisi sattunut huttukattila pohjaan palamaan… Herra häntä siunatkoon Makkosta siellä tulevassa elämässä!… Ota nyt siitä, Vatanen, ja Ihalainen, toinen kuppi sitä kahvia!… Ei tullut ostetuksi vehnäsiä, mutta kuka sitä nyt osasi ajatella, että Liperistä asti tulee vieraita.»

»Ota nyt, Vatanen, sokeria ettähän tuntuu! Hyvästikö se Ihalaisen Anna
Liisa jaksaa?»

»Siinähän se menee. Vaikka vanhuushan se tahtoo siellä Liperissä kaikkia ihmisiä vaivata ja olla vastuksena», selitti Antti. Jussi veti kahvia suuhunsa ja puraistuaan sokeria kysyi, sokeri hampaiden välissä:

»Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa… Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli», antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:

»Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli! Yölläkö tuo kuoli, vai sattuiko olemaan päiväinen aika?»

»Ei se ollut oikein kumpainenkaan. Se oli paremmin aamuhämärää, kun pesijä tuli. Vaikka johan se Makkonen oli kuollut ennen kuin pesijä ennätti tullakaan. Kasurisen Susohan sen pesi.»

»Vai Suso sen pesi!… Onko se Suso täältä näiltä paikoin kotoisin?» tarttui siihen Antti, ja Kaisa sanoi Suson olevan Kiihtelysvaarasta.

»Sitähän minäkin, että Kiihtelyksestä se on!» myönsi Antti. Jussi taas puolestaan mietti yhä vain sitä samaa kummallista sattumaa, että hän ja Kaisa osuivat olemaan leskinä nyt samaan aikaan. Siitä johtui taas mieleen toisia ajatuksia. Hän tiedusti:

»Eihän nämä tämmöiset köyhän talot kalliita ole niin kuin noiden rikkaiden Parviaisten ja muiden talot. Liekkö se Makkonen maksanut tästä kolmeakaan tuhatta enempää… Vaan sanovathan ne, että tästä tulisi kallis talo, jos rakentaisi ja korjuuttaisi.»

»Vai tulisi rakentamalla kallis!» yhtyi puheeseen Antti. Jussi vertaili talon hintaa Hyvärisen tytön myötäjäisiin. Jo kysyi hän Kaisalta:

»Johan siitä on Mikkelin jälkiviikosta toinen vuosi menemässä. Se kuoli samaan aikaan kuin Jussi Väänäsen isä ukko sieltä Kiihtelysvaarasta!»

Jussi ei nyt vastannut. Mutta Antti muisti Jussin vanhan rakkauden, vertasi jo Kaisaa Hyvärisen tyttöön ja vastasi:

»Eihän tätä Jussia ole surut painaneet. Ja mitäpä hän saisikaan surtavakseen, kun on miehellä talo semmoinen, että siinä ovat pitäjän paraat heinämaatkin … varsinkin mitä luhtaniittyihin tulee.»

»Vai jo siitä on toista vuotta Makkos-vainajan kuolemasta! Kyllä kai se on täällä Joillakin sama laki kuin Liperissäkin, jotta vaimonpuoletkin pääsevät jo vuoden päästä toisille kuuluutuksille, jos vain itse sitä haluavat?»

»Eipä tuota ole tullut perätyksi, kun ei tässä ole ollut mitään aikomuksiakaan. Vaikka eikö tuo liene sama laki täälläkin, kun täällä on kerran Liperistä tullut pappikin?» selitti Kaisa, ja Jussi yhtyi:

»Samahan se sitten on. Vai Liperistä täällä on pappikin! Onkohan tuo sen entisen hyväsaarnaisen rovastin poikia?»

»Niitäköhän lienee vai lieneekö sitten sen kappalaisen, sen vanhan
Tujuliinin poikia. Anteliiniksi ne sitä sanovat sukunimeltään», tuli
Kaisalta, ja nyt vahvisti Antti:

»Tujuliinin poikiahan se sitten on, sillä eihän sillä rovastilla ollut sen nimisiä lapsia, vaikka sillä oli niitä yhtä vaille tusina.»

»Tujuliininhan se on. Eikö tuo lienekin se Tujuliinin Kasperi, josta ne yhteen aikaan eivät sanoneet tulleen mitään», myönsi Vatanen siihen.

Puhuttiin muista vähemmän tärkeistä asioista. Jussissa oli alkanut kyteä vanha rakkaus yhä kovemmin; hän pelkäsi jo, että jos se Antti nyt taas ennen aikojaan puhui siitä Hyvärisen tytön asiasta. Alkoi jo vähän suuttuakin siitä Antille, mutta ei löytänyt muuta sopivaa keinoa ilmottaaksensa närkästystään, ja varottaaksensa samalla, kuin että sanoi:

»Onkin tässä tullut jo kaikki asiat puhutuksi. Vaikka eihän se miehille oikein sopisi semmoinen kielen kantaminen. Se Sormusen Pekkakin on siitä päässyt ihan akkojen kirjoihin, kun ei malta sitä suukomentoaan pitää kurissa, vaan meni senkin Kakriaisen Mikon ja Hentusen tytön naimisista ennen aikojaan hölöttämään, kun sattui olemaan puhemiehenä, ja sillä tavalla sai aikaan, että Kakriainen ei päässytkään enää perääntymään, kun se Kososen tyttö, johon Mikko aikoi Hentusen tytön vaihtaa, sai näet sen kautta asiasta perää eikä enää huolinut Mikosta.»

Sitä sanoessaan hän muljautti Anttiin pariinkin kertaan, huomauttaakseen ja nähdäkseen, älyääköhän se Antti. Mutta Antti oikeastaan oli älynnyt asian heti kun Jussi kysyi Kaisan talon hintaa ja sitten sitä leskiajan pituutta. Nyt hän varmistui asiasta ja alkoi auttaa Jussia, arvellen sen kuuluvan hänelle, hän kun kerran oli puhemies. Hän jo kysyi:

»Vai ei ole Kaisa vielä aikonut mitään, vaikka Makkos-vainaja kuoli jo viime syksynä Mikkelin alusviikolla!»

»Kukapa niistä köyhistä huolisikaan, vaikka itse aikoisikin… Eikä se meidän suku ole ollut milloinkaan niin hätäistä ja kiireellistä, että ei ole oikein ehtinyt entisen elävistä sänkyä puhdistaa, kun jo toisen ottaa. Sekin Sohvi Karhutar, olihan se Ruukin Pekka Sahasen jälkeen kuusi vuotta leskenä, ennen kuin meni sille Uudenkylän Suhoselle, jonka kanssa se sitten oli yhdessä Suhosen kuolemaan asti… Ja sekin Loviisa, sen Jussi Karhun tyttö… Vastahan sekin meni näet Könösen Antille, kun oli ollut Miinalaisen leskenä seitsemän vuotta… Se on koko tämä Karhun suku ollut aina semmoista ajattelevaa ja vakavaa sukua…»

»Vaikka eipä ne kaikki malttaisi niin tarkkaan leskensänkyään maata… Sekin Mulon Massisen leski oli jo toisen kelkassa, ennen kuin vielä oli ehtinyt ottaa selvää Massisen kaikista lapsistakaan, montako niitä jäi.»

»Vakavamielistä sukuahan se on se Karhun sukukunta aikoinaan ollut… Möröksihän ne sitä Pekka Karhua sanoivatkin, ja sen Mikko Karhun tyttöä haukuttiin Kontioksi.»

Mutta liialliselta hänestä kumminkin tuntui semmoinen vakavuus, jos Kaisa päättäisi muun Karhun suvun esimerkkiä seuraten pitää sänkyään leskensänkynä kuusin vuosin. Jussin asiaa ajatellen ja ajaen hän sen vuoksi huomautti:

»Vaikka kyllähän se ravakka vaimoihminen, niin kuin Kaisakin on, ennättää yhden leskensängyn loppuun maata vähemmässäkin ajassa kuin kuudessa vuodessa!»

»Liiallista ylellisyyttähän onkin pitää sänkyään puolillaan niin kauvan.»

Miehet katsahtivat toisiinsa hyvässä ymmärtämyksessä ja Antti jo iski silmääkin. Mutta Kaisa ei tahtonut sukunsa ansioita puolustamatta jättää, ja hän pani vastaan selittäen:

»No, parempi on sentään pitää sänkyään puolillaan muutama liikeneväkin vuosi, kuin koota se ihan kukkuralleen niinkuin se Rissasenkin akka oli tehnyt … vaikka hänellä oli omakin mies. Lopulta sitte oma ukko jo sai tietää, ja tietäähän sen mikä loppu semmoisesta elämästä tulee. Mutta tässä Karhun sukukunnassa on aina eletty ihmisiksi.»

»Niin on eletty. Niin on ollut siinä suvussa sänky aina tasapää kuin ryyhäpuulla pyyhkäisty jyväkappa: ei ole ollut liikoja, jos ei vajaakaan lie ollut.»

Jussiakin miellytti, että koko Karhun suku oli niin vakavamielistä väkeä, ja Kaisakin mielistyi kehumisesta. Tarjosi jo kolmannet kupit kahvia ja kainosteli nyt itseään, puhuen:

»Ka mitäpä häntä ihminen tarvitsee turhaa huikennella ja huvitella.
Pääsee tuota vähemmälläkin synnin teolla maan rakoon, niin kuin
Makkos-vainajakin pääsi… Ottaisitte siitä nyt kolmannet kupit
lämpimiksenne!»

»Olisipa tuo jo entinenkin välttänyt», vastusteli Jussi, ja Antti taas puolestaan jatkoi muuta puhetta, myöntäen:

»Pääseehän sitä maan rakoon, vaikka ei yhtään huikentelisi. Eikä se tämä
Kaisa huikennellut nuoruudessaankaan, kun vielä siellä
Liperintaipaleella tyttönä oli.»

»Vakavahan tämä Kaisa oli jo silloinkin», kiitteli Jussikin sokeria puraistessaan.

Oli jo puhuttu monet mutkat ja päästy lähelle asian ydintä, kun Kaisa oli tehdä turhaksi kaikki entiset vaivat, kääntäen äkkiä puheen toisaalle. Kysyi näet yht'äkkiä:

Jussi pelkäsi, että nyt se Antti lopultakin pilaa asian ja sanoo, että oli sitä muutakin asiaa, ja sillä tavalla antaa ilmi Hyvärisen tytön. Sitä estääkseen, Anttia ja koko asiaa jotenkin hämmentääkseen, alkoi hän niistää turistella nenäänsä, kun ei itsekään keksinyt mitä vastata niin äkkinäiseen kysymykseen.

»Sitähän me läksimme tuomaan tarjolle, kun niitä tällä Vatasella on liikenemään asti ja toisiahan ne siat siellä maalla vain porsivat.»

»Vartavasten… Vaikka ajateltiin samalla, että jos sattuu, niin kysytään samalla, asuuko se vielä Joilla se Makkosen leski, niin olisi käyty kysymässä, jotta milloin se Makkonen kuoli, kun ei sen kuolemasta ole sinne Liperiin mitään kuulunut», lisäsi Antti, yrittäen vielä päästä takaisin asiaan kiinni.

Nyt oli Jussi kiitollinen Antille. Tosin molemmat miehet soimailivat sydämissään Kaisaa, se kun noin joutavalla kysymyksellä oli taas saanut aikaan, että kierros oli alettava alusta. Ei tahtonut enää keksiä mistä alkaa. Asian vaikeutta ajatellen otti Antti vertauksen, sanoen ikäänkuin itsekseen:

»Kyllä siinä näkyy olevan työtä ennen kuin saa porsaan kierrokseen ja siitä säkkiin.»

Mutta eihän Kaisa mistä tiennyt, että siinä oli vertaus. Hän käsitti siinä olevan paljaan äskeisen porsaskysymyksen puheena, ja neuvoi:

»Kyllähän siinä on työtä, jos tuhmasti ottaa kiinni… Vaan kun ottaa syöttiä ja osaa viisaasti maanitella ja keplutella, niin kyllä viisaankin porsaan säkkiin saa.»

Siinä tuntui olevan neuvoa ja ennustusta. Molemmat miehet olivat varmat siitä, että Kaisa ylpeilee ja jo tahtoo sanoa, ettei niitä kaupunkitalojen omistajia niin vain väkirynnäköllä viedä. Miettiviksi kävivät miehet. Kaisa heidän mielestään vielä ikäänkuin muka ilkkui, sanoessaan:

»Niinhän minä neuvoin Tikkalanvaaran Holopaistakin, kun siltä pääsi härkä karkuun, että ota kauroja vakkaan ja pyydä sillä ja helisytä jyviä vakassa, niin kyllä se tulee. Ja sillä lailla se Holopainen saikin härkänsä taas nuoraan ja möi sille lihakauppias Kinnuselle, joka osti Simo Tuunaisen talon.»

Silloin luulivat molemmat miehet Kaisan tarkottavan, ettei se kaupunkilainen, varsinkaan oman talon omistaja, lähde yhden Jussi Vatasen taloon, vaikka hänessä olisi kuinka hyvät heinämaat, vaan että parempi jyvävakka siihen tarvitaan, jos mieli houkutella. Asia synkkeni nyt kerrassaan ja Antti jo sanoi:

»Mistäpä sitä aina jokaiselle semmoinen jyvävakka riittää, ja varsinkin näin kaupunkireisulla sattuu käsille!»

»Eihän sitä aina satu jokaisella jyvävakkaa olemaan… Mutta parempi on antaa silloin porsaan juosta yksinään, kuin ruveta sitä väkivallalla kiinni saamaan. Aikansa se kun juoksee, niin tottapahan väsyy ja menee jonkun taloon.»

Se oli kuin lopullinen neuvo pysyä erillään Kaisasta. Niin tuntui Jussin mielestä. Hän jo käänsikin puheen kokonaan toiseen asiaan, kysyen:

»Toista sataa markkaahan se taisi maksaa. Ja nahkan sai vielä Holopainen itse ja vei sen Haarasen karvariverstaan piiskattavaksi… Ja tulihan siitä ruojasta hyviä pieksunpohjia selkänahasta, ja liepeistä sai ruojuita ja kaustonahkoja.»

»Mulipää se oli, punaisen kirjava väriltään. Isonlainen härän jurtikkahan se muutoin oli», ilmotti Kaisa.

»Mitenkäs se olikaan?… No, herra siunatkoon! Jäiköhän se ikä minulta kysymättä, kun se nyt ei tule päähän!… Kyllä kai se unohtui kysymättä! Ja kas kun se Holopainen ei itsekään huomannut siitä puhua, vaikka se tässä istui ja joi kahviakin… Mutta eiköhän tuo lihakauppias Kinnunen sattuisi sitä muistamaan; se asuu siinä Liperiin menevän kadun varrella, niin että Liperiin mennessä ei tule väärää, jos pistäytyy kysymässä. Ja se Kinnunen on hyvin höyli mies. Kyllä se sanoo, kun vain sanotte, jotta se Makkosen leski neuvoi tulemaan.»

Masentuneet olivat miehet. Jussissa herännyt vanha rakkaus oli niin alkuunsa tukahdutettu. Kyynäspäät polvien nojassa hän imi piippuansa, katsoi lattiaan ja jo huokasi lopulta:

»Eihän tässä nyt vielä mihin ole kiirettä. Ennättäähän tuonne nyt
Liperiin, vaikka myöhemminkin lähtee!» esteli Kaisa.

Mutta Jussista se estely tuntui ivailulta. Mielenkarvaus sen vaikutti. Hän ajatteli: »Se tahtoo tuolla sanoa, että ennättää tuota moiseen lystiin, kuin mikä se Liperikin on, mokomakin likaluoso, koko pitäjäs.» Hän luuli Kaisan siten ylpeilevän kaupunkilaisuudellaan, loukkautui ja alkoi juonitella, sanoen:

»Ka kotiinsapa sen pitää köyhänkin rientää, kun ei kannata näin kaupunkipaikoissa asua ja taloja ostaa.»

»Kotihan se on aina koti köyhälläkin. Sinne se vain vetää, olipahan ihminen sitten ylhäinen tai alhainen. Ei se sillä väliä pidä!»

Jussia sisutti yhä enemmän. Hän sylkäsi, kumartui alemma ja juonitteli vastaan, pistäen:

»Ka pitäähän niitä olla alhaisiakin maailmassa, sillä eivät suinkaan ne muuten ylhäisetkään kaupungissa herrastelisi ja ylpeilisi, ja katsoisi ylen tätä alempaa kansaa.»

Herra isä, miten viisaasti se Vatanen tuntui nyt puhuvan! Kaisa oli hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Hän myönsi:

»Tottapa juuri sen tähden niin on laitettukin alussa, että pitää olla alhaisempiakin, jotta voisivat toiset ihmisiksi elää, jottei heidän tarvitsisi tuolla sateessa ja kylmässä puutosta kärsiä ja nähdä nälkää ja värjötellä.»

»Se pistelee … se pistelee, että jos hän tulisi minulle akaksi, niin pitäisi sateisellakin ilmalla lähteä esimerkiksi niittämään, tahi pakkasella viemään lehmille vettä», ajatteli Jussi, ja juonitteli yhä katkerampana, pistäen hänkin, jopa kehaisten:

»Tottapa se on niin laitettu… Vaikka eletäänhän sitä Liperissäkin ja omaa leipää syödäänkin, eikä tarvitse maidonkaan kalleuden tautta maidon puutetta kärsiä, kun omat lehmät lypsävät minkä vain nännistä kehtaa vetää. Rainnoittain vain kannetaan rieskamaitoa maitokammariin piimimään.»

Aivan heltyi Kaisan mieli, kun kuuli Liperiä noin kehuttavan. Hän oli nyt kuin muukalainen vieraalla maalla, ja Liperin maitopytyt juohtuivat mieleen. »Onnellisia ne, jotka siellä saavat asua ikänsä!» huokasi hän itsekseen, ja ääneensä hän sanoi:

»Ihmisiähän siellä Liperissäkin elää, ja mikäs siellä on eläessä semmoisessa pitäjässä!»

Se vielä puuttui: Kaisa tahtoi viitata, ettei hän muka liperiläisiäkään niin ylenkatso, ettei pitäisi niitä ihmisinä. Jussin mitta oli täysi. Vanha rakkauskin unohtui. Hän kerskasi pistäen:

»No ei ole meidänkään matkassa, tämän Ihalaisen kanssa, yhtään Liperistä tullutta porsasta, vaan ihmisiä olemme vielä molemmat, vaikka olemmekin ikämme Liperintaipaleella eläneet ja omaa kontua viljelleet. Eikä ole tarvinnut vielä kirnumaitoa tuoreeltaan suoraan kirnusta juoda, vaan on ollut vara hapattaa se niin muikeaksi, että se on kuin paras kalja.»

»Neljä maitotiinua kun seisoo meidänkin talossa yhdessä rivissä, ja yhdestä kun otetaan, niin toiseen pannaan, jotta on siinä aikaa maidolla muieta… Ja pään kokoistakin kokkelia kun saa sieltä maitokapustalla leukansa alle ammentaa, niin ei siinä tarvitse maidon vähyyttä huutaa.»

Hämmästyi aivan Kaisa Jussin rikkautta ja arveli, ettei ollut ihme, jos jo vähän kehaseekin. Hän ihmetteli:

Mutta Jussi, joka oli hänet taas ihan väärin ymmärtänyt, menetti jo malttinsa. Äänestäkin piti jo huomata hänen olevan äkeissään, kun hän juonitteli ihan jo riitelemällä:

»Niinkö ne nämä kaupunkilaiset sitten luulevat, että Liperissä ei ole muuta kuin vain sitä maidon heraa ja sitä kokkelitörkyä! Kyllä ne liperiläiset vielä akkoja saavat, ja jos niikseen tulee, niin tulevat ne toimeen omankin pitäjänsä akoilla.»

»Onhan siellä akkoja», yritti Kaisa, mutta Jussi, joka luuli sitäkin ivaksi, oli jo niin julmistunut, ettei antanut suun vuoroa, vaan riiteli äkeissään:

»No on kyllä. Ei sinun tarvitse yhtään ylpeillä! Ja jos ei Liperistä tuotaisi Join markkinoille hevosiakin, niin näkisithän, olisiko täällä muuta nelijalkaista kuin se Joonas-mustilaisen kaakki!»

Kaisa ällistyi Jussin kiivastumista. Porsas vinkui säkissä kuin syötävä.
Jussi huusi sille kiukuissaan:

»Vieläkö sinä vingut, senkin harjaselkä!… Kun potkasen kerran, niin tukkeat siinä sen kehnon vietävä kärsäsi!»

»Herra isä!» yritti Kaisa. Mutta Jussi oli kuohuksissaan. Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille jyrkästi:

He olivat jo menossa, kun asia saikin ihan toisen käänteen. Kaisa oli unohtanut yhden asian. Hätäyksissään kysyi hän, kun miehet olivat jo ovessa menossa:

»Loviisako?» pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:

»Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.»

»Herra isä tokiinsa siunatkoon», huudahti silloin Kaisa silmät pyöreinä hämmästyksestä, ja lisäsi:

»Mikä sen Loviisan nyt tappoi kesken ikäänsä! Kun ei ole kuulunut mitään koko asiasta, eikä tullut kysytyksikään! Vai siihen Loviisa haudattiin Vanhanpihan Ristiinan viereen!»

»Siihenhän se haudattiin… Koulun kanssa haudattiin, ja se vanha lukkari oli laulamassa», selitti leppynyt Jussi.

Kaisa siunaili kotvasen aikaa, ja miehet odottivat, että Kaisa pyytäisi istumaan… Peläten ettei Kaisa sitä huomaisi tehdä, huomautti Antti jo Jussille:

»Olisi pitänyt Kaisalta pyytää porsaalle maitoa juoda, jottei kuolisi janoon, kun mennään Liperiin.»

»Eihän nyt vielä ole mihin kiire! Istuisitte tuossa vielä, niin minä annan porsaalle tuota illallista maidon tostolia ja saapi tässä kysellä siitä Loviisan kuolemastakin!»

Miehet istuivat, porsas vinkui säkissä. Jussi päästi sen nyt lattialle ja iloisena alkoi se pyörähdellä ja puhahdella, ja Kaisa riemastui siitä, varsinkin kun se oli muka Liperistä kotoisin. Hän toi maitoa ja arveli:

»Jo se röhkii!» myönsivät miehet. Kaisa riemastui. Porsas tuntui hänestä jo ihan läheiseltä. Hän otti sen syliinsä, syyhytti sen selkää ja hyväili:

»No voi herran terttu sentään sinua, pikku potsi! Ihan tämä on kuin läheisiä sukulaisia, kun on Liperissä syntynyt!»

KYMMENES LUKU

Nyt alkoivat miehet kierroksensa alusta. Mutta he olivat ottaneet opiksi Kaisan puheet jyvävakasta ja muista maanituskeinoista ja Antti mietti uutta alkua. Kaisa syötteli porsasta. Jo ilmoitti Antti:

»Johan se Loviisa kuoli. On Jussilla se leskensänkykin maattu lailliseen määrään asti.»

»Vai jo se niin kauvan on Loviisa kuolleena ollut! Arvasihan sen jo Loviisan nuorena ollessa, jotta kuolema se hänellekin lopulta osaksi tulee. Se jo pienenä tyttönä ollessaan oli tulirokossa ja muutenkin semmoinen hinterä ruumiiltaan. Voi sitä Loviisa-raukkaakin!»

»Olihan se rokossa. Vaan paranihan se vielä siitä ja terveenähän se sitten eli Loviisa-vainaja kuolemaansa asti, paitsi milloin sattui vähän pienempiä heikkouksia sairastamaan», vakuutti Jussi.

»Vai terveenä se Loviisa eli!… Kun ei näet ole kukaan hisahtanutkaan, että Vatanen on jo leskenä vaimostaan!… Kas tuota porsasta, kun ei syö siivolla, vaan tolaa vain lattian maidolla!» päivitteli Kaisa. Antti taas puolestaan piti puhemiehenä asiaa nyt vireillä, sanoen:

»Leskeksihän se Jussi jäi! Vaikka olisi siinä Vatasen talossa tarvittu vaimonpuolikin!»

»Ka minkäpäs sille kuolemalle tekee, kun se kerran tulee. Ei se kierrä ketään. Veihän se sen Kontiolahden Pirisenkin, vaikka se oli vielä viime markkinoiden aikana niin vahva, jotta poliisit eivät saaneet sitä omin voimin putkaan köijätyksi, vaan piti pyytää Neppelän viinarännin miehiä apuun!»

Miehet vilkasivat nyt toisiinsa, sillä poliisi oli heille kuuma peruna pivossa, varsinkin tämmöisen asian aikana. Hämillään sanoi Antti:

»Vai on se täällä kaupungissa semmoinen laitos, johon viedään putkaan…
Ei siellä Liperissä päin ole sitä kuultu olevan.»

»Mitäs niitä siellä kuulisi; kun siellä päin elävät kaikki ihmisiksi, niin kukas niitä siivoja miehiä putkaan veisi… Vaan kyllä sitä täällä kaupungissa asuja saa nähdä senkin seitsemän sorttista rötköä ja roikaletta… Nyt on kuitenkin herran kiitos ollut vähän aikaa hiljaisempaa, ennen kuin vasta tässä pari päivää sitten kuului kaksi mies-rötkälettä pitäneen semmoista jumalatonta elämää, jotta koko kaupungin olivat olleet panna nurin… Mutta kytkettypä nuo oli nekin roikaleet.»

Se puhe pani miehet ajattelemaan, sillä molemmat tajusivat, että siinä se nyt on pahin loukkauskivi. Olivat jo varmatkin siitä, että Kaisa tietää ketä ne kaksi rötkälettä ovat. Asia näytti entisestäänkin yhä vain pahenevan. Miehet vaikenivat. Varmuuden vuoksi kysäsi kumminkin Antti:

»Mahtoikohan tulla tietoon miesten nimet ja kotipaikka, että tietäisi ketä ne olivat?»

»Eipä tuo Kososen Ville sanonut joutaneensa kysymään nimiä. Mutta arvaamalla pani, että Kiihtelysvaaran miehiä ne ovat… Kaksi metsärosvon näköistä miestä sanoi olleen Ville», selitti Kaisa.

»Tietysti ne ovat olleet kiihtelysvaaralaisia. Siellähän niitä oli ennen aikaankin suuria juoppoja, semmoisia kuin esimerkiksi sekin se Väänäsen Jussi-niminen poika, joka sieltä meni ensin sinne Puhokseen ja sitte eikö tuo liene Ameriikkaan joutunut.»

»Sen se on… Eiväthän ne kiihtelykseläisetkään olisi ilman ränniä riivautuneet!» todisti Antti.

Asia alkoi siis taas selvetä ja toivorikkaampina vetelivät miehet savuja piipustansa. Sattui sitten vielä niin, että Kaisa itse joudutti asian kulkua, antoi ikäänkuin langan pään Antille, käskien: vedä nyt siitä. Hän näet kysyi:

»Mitenkä se Vatanen nyt jaksaa yksinään semmoisessa talossa työt tehdä ja maidot kirnuta?»

»Onhan sillä siinä vähä piika-apulaista. Vaan vaikeaksihan se hänellekin käy ajan pitkään, kun on talossa semmoinen julma karja lypsäviä ja siihen vielä tarpeellinen määrä pientä karjaa», selitti Antti puhemiehenä, ja Kaisa hämmästyi:

»No on siinä talossa yhdelle naimattomalle miehelle liehumista, jos lie tuossa sitä maitoakin! Johan siinä hovissa menisi ihan oma emäntä!»

»Menisihän se! Tarvittaisiin sitä riihtä puidessakin oma emäntä, joka puisi apuna! Kun on nytkin tällä Vatasella seitsemän suurta kekoa ruista ja siihen sitte vielä otrat ja muut kaurat.»

»Se tämä Ihalainen panee aina omiaankin lisäksi. Eihän niitä varsinaisia ruiskekoja ole oikeastaan kuin kuusi, mutta se tämä Ihalainen ottaa huomioon sen suuren kasattukeon, jota ei viime talvena puitu, kun oli muutenkin salvot täynnä sitä rukiin roskaa. Mutta sen sijaan tämä Ihalainen on jättänyt huomioon ottamatta, että siellä uutispellolla on vielä yksi keko, niin jotta oikeastaan niitä kokoontuu siihen kahdeksan keon korville.»

»No voi, voi sitä Vatasta!» kummeksi Kaisa, ja Antti puolusteli Jussin vaatimattomuutta, selittäen:

»Se ei tämä Vatanen niillä rikkauksillaan kerskaile… Se on koko Vatasen sukumanni ollut semmoista, että ei se kehu varallisuudellaan niin kuin muut rikkaat.»

Vatasen suvun hyvät ominaisuudet olivat jo tarkastellut aina Jussin isän isästä, ukko Jussista lähtien. Kaisakin myönsi:

»Ahkeria ja kovia työmiehiähän ne ovat kaikki Vataset olleet. Eivätkä ole olleet mitään juoppojakaan! Tokko se tämä Jussikaan maistaakaan?»

»Ei tämä ole maistanut aikamiehenä ollessaan yhtään… Silloin yhden kerran sattui, kun se Riikosen tytön isä väkisin juotti, vaan siitä on jo alun kolmattakymmentä vuotta.»

Hän pinnisti ajatuksiansa, sotkeaksensa asian. Pysähdyttyään hän vahvisti vielä:

»Sen erän jälkeen ei ole Vatanenkaan maistanut. Ja mistäpä ne siellä
Liperissä ottaisikaan, ja täällä kaupungissa taas jos rupeisi
erehtymään, niin eiköhän ne veisi sinne putkaan … vaikka emmehän me
Vatasen kanssa tiedä missä päin se putka onkaan.»

Muisti Kaisakin vielä sen Riikosen asian, sillä hän oli ollut niihin aikoihin Liperissä. Hän ihmetteli:

»Ja mitäpä hyvää siitä sen viljelemisestä lieneekään! Tappelua vain saa aikaan ja pahaa elämää!»

»No voi, voi sitä Vatasta!» ihastui Kaisa, ja Antti huomautti vielä
Niirasen asiasta:

»Se oli semmoista nuoruuden hulluutta tältä Vataseltakin silloin, mutta on sitä nyt jo siellä Liperissäkin viisastuttu.»

Kaisakin oli jo alkanut ajatella Liperiä, ja miten ihanaa olisi päästä taas entisille olomaille. Eivätkä Vatasen lehmätkään olisi olleet hyleksittävää tavaraa, varsinkin kun otti huomioon, miten kallista oli maito kaupungissa ja miten kunnon miehiä oli ollut koko Vatasen suku aina ukko Jussista lähtien. Sitä miettiessään ei hän keksinyt muuta miehille sanottavaa kuin huomautuksen:

Sen sanottuaan hoksasi hän jo, että hänellä olikin päällä jokapäiväinen hame. Kiireellä otti hän pyhähameen naulasta, pujotti sen ylleen ja riisui porsaan ryvettämän pois, valittaen samalla:

»Ei tässä tullut uutta hamettakaan pannuksi päälle, kun ei arvannut
Liperistä asti vieraita tulevan.»

»Jäihän siltä tämän Vatasen Loviisalta hyvä vaatevarasto… Yksistään hameitakin jäi toista tusinaa.»

Jussi oli tyytymätön, kun Antti ei ollut erityisesti huomauttanut mustasta vihturiini- ja musliinihameesta. Kainona hän oikaisi:

»Se taas tämä Ihalainen laskee liiatkin siihen yhteen rytäkkään ja sillä tavalla saa nousemaan toiselle tusinalle. Eihän niitä huokeampia kirkkohameita oikeastaan jäänyt kuin kaksitoista, mutta jos ottaa lukuun sen vihturiini- ja musliinihameen, niin sitten tulee niitä yksitellen lukien neljätoista.»

»Pääkin tässä kiireessä on jäänyt kampaamatta!» valitti silloin Kaisa, joka jo puuhaili asiassa hänkin. Hän alkoi purkaa palmikkoaan, suoriakseen päänsä kuntoon, sillä hän aavisti kosimisen olevan menossa. Antti syleksi ja mietti miten jatkaa kierrosta. Jussi odotti. Viimein löysi Antti taas alun. Hän kysyi:

»Vielähän se elää… Se rikkaan Hyvärisen tyttö on taas siihen rakastunut», ilmoitti Antti, haihduttaakseen kaikki epäilytkin Jussin ja Hyvärisen tytön asiasta. Samalla iski hän silmää Jussille.

»Vai yhä se on Hyvärisen tyttö naimatta… No omansa olisikin Kenoselle… Ei siitä nyt viisas mies huolisi», huudahti Kaisa tukat silmillä. Antti jatkoi nyt:

»Tälle Vatasellehan ne ovat käyneet sitä tyttöä tarjoomassa, ja ukko on luvannut oriin ja tuhat markkaa rahaa, paitsi muuta tavallista kavetta, joka kuuluu tähän naima-asiaan!»

»Vaan eipä se tämä Vatanen sano huolivansa siitä… Ja mikäs hänellä on yksinäänkin semmoisessa talossa eläessä kuin Vatasen talo on!»

Kaisa teki sukkapuikolla jakauksen päähänsä ja palmikoitsi tukkaansa mietteissään. Antti nyt lisäsi:

»Vaikka eipä sillä Vatasella sen puolesta olisi mitään asiaa vastaankaan, jos sattuisi saamaan semmoisen sopivan, joka pystyy suuren talon rikastumista ja muuta porhallusta hoitamaan ja olisi muutenkin laatuun käypä ikänsä ja muun ulkonaisen rustinkinsa puolesta.»

Porsas oli nyt ruvennut lattiaa kastelemaan, ja kun Jussi itsekin siitä huomautti, neuvoi Antti:

Jussi totteli. Porsas vinkui taas säkissä. Antti jo aikoi käydä asiaan suorasti käsiksi, sanoen:

»Oo-on!… Onhan tämä vielä!» miellytteli Jussi siihen. Kaisa arvasi asian ja alkoi ujostella:

Mutta Antti oli nyt asiassa kiinni, katsahtaa muljautti merkitsevästi
Jussiin, ja jatkoi rohkeana:

»Eikä tällä Kaisalla ole nuorempanakaan ollut mitään pahoja kujeita ja ilveitä niin kuin näillä nykyajan tyttö hetaleilla pyrkii olemaan!»

»Ei… Ei tällä ole ollut!» imarteli Jussikin. Kaisa kainosteli palmikkoa tehdessään:

»Ja muutenkin tämä on lujarakenteinen ja vankkaruumiinen ihminen … varsinkin näin nais-eläjäksi!» murisi Antti kumarruksissaan lattiaan katsoen ja piippuansa imien.

»Onhan tämä!» murahti Vatanenkin. Molemmat puhuivat ikäänkuin itseksensä. Kaisalla oli kampa hampaiden välissä, joten hän ei voinut vastata.

Puhetta jatkui. Nyt vasta huomasi Kaisa, että olisihan sitä pitänyt, asiaa edistääkseen, vieraita pyytää yöksikin. Hän kysyi äkkiä:

Se oli kysymys! Nousipa nyt käsi korvalliselle. Se putkassa olo se nyt oli kuin vierinkivi, joka aina vain kolisi jaloissa. Jussi yritti sotkea asiaa, tekeytyen kysymystä kuulemattomaksi ja tiedustaen sen vuoksi Antilta:

Mutta siitä ei ollut apua. Sillä kun Antti oli vastannut Jussille, uudisti Kaisa taas kysymyksensä. Nyt yritti Antti sotkea, sanoen:

»Näistä kaupungin taloista ei saa selvää, mikä se on mikin talo, kun ei tiedä isännän nimeä. Ei näitä tunne muuta kuin väristä.»

»Olitteko te siellä Neppelän tuvassa?» kiirehti Kaisa. Antti muisti, että poliisikamari on valkea, ja selviytyi nyt sanoen:

»Ei me siellä Neppelässä… Osuttiin yhteen punaiseen taloon ja siinä kun sattui olemaan talli hevoselle ja porsaalle pahna, niin minä sanoin Vataselle, että ollaan tässä yötä.»

Nyt Kaisa hoksasi, sillä kaupungin itäreunassa oli Sutisen lesken punaiseksi maalattu talo ja leski haki itsellensä sulhasta, kuten Kaisalle oli kerrottu. Oitis pyysi hän:

»Olisihan sitä tässäkin tilaa hevoselle ja porsaalle! Menisitte nyt hakemaan hevosen sieltä tänne, niin laitettaisiin vähän ruokaakin ja juttelisi tässä Ihalainen niitä Liperin kuulumisia!»

»Sieltä Sutisen lesken talosta ne vielä varastavat hevosenkin, se kun on semmoinen kaikkien rosvojen pesä.»

Nyt vasta muisti Jussi, että hän oli jättänyt hevosen irti kadulle.
Säikähtyneenä huudahti hän:

Silloin tuli kiire lähtö. Hädissään sieppasi Jussi porsassäkin ja kiirehti Anttia:

»Kyllä on parasta, että haetaan hevonen tänne… Varastavat vielä vaivatut sen sieltä punaisen talon pihalta, kun ei ole kuin nahkariimuvarrella kiinni pantu… Perhana!… Kun eivät jo olisi siepanneet.»

Ja rutosti riensivät miehet hevostaan hakemaan. Kaisa kuuli Jussin vain kiroilevan juoksujalassa mennessään:

Ulkona miehet taivastelivat, mitä katua myöten lähteä. Kiireessä porsaan ajossa ei näet joutanut panemaan tietä muistiin, ja nyt ei tahtonut saada selvää missä päin se tamma odotteli. Maisteri Johan Forsman kulki siitä ohi ja häneltä kysyi hätäytynyt Jussi:

»Ka, tämän Vatasen tamma!» tiuskasi Antti suuttuneena, kun maisteri viivytteli, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä, että asia oli kiireellinen. Forsman oli ällistynyt. Jussi selitti edelleen:

Nyt ei maisteri enää puhunut mitään, vaan lähti, joskus vain jälelleen katsahtaen.

Ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa selviytyä omin neuvoin. Antti aprikoitsi ja muisti:

»Tuota katua myöten se tuli porsas. Minä muistan tuosta suuresta rapakosta; siitä roiskui likaa silmille asti, kun juostiin.»

Siten oli löydetty tien alku, ja nyt miehet lähtivät juoksujalassa taivaltamaan. Porsas vinkui säkissä selässä.

Mutta kadunkulmassa siinä Jussi Hirvosen talon luona he sotkeutuivat.
Muuan neiti sattui silloin tulemaan vastaan ja Jussi kysyi häneltä:

Mutta ei neiti tiennyt sitä ja koetti vain kiirehtiä pois. Umpimähkään porhalsivat miehet taas eteenpäin. Antti ehdotti:

»Juokse sinä toista puolta katua ja minä toista puolta, ja vilaistaan aina portista, onko siinä se talo, jossa oli se äksy herra, niin saadaan siitä tien osviittaa!»

Niin he tekivätkin. Eräässä portissa Antti tölmäsi kiireessään muutamaa herraa vastaan, kun yritti kurkistaa sisään. Herra kirosi ja Antti kysyi jo silloin:

Herra kirosi uudestaan ja puhui poliisista. Antti lähti nyt tavottamaan
Jussia, joka juosta vilisti kappaleen matkan päässä.

Torilla sattui olemaan joukko poikia. He olivat joutuneet tappeluun siitä syystä, että Parviaisen Juuse-niminen poika oli sanonut sen Antti Niirasen Väinöä paikkahousuksi. Tappelu oli paraassa vauhdissa, mutta onneksi ei Kotilaisen hölmö poika ollut siihen sekaantunut, vaan katseli rysyä kädet housuntaskuissa, aivan siinä ääressä seisoen. Siitä seikasta johtui, että hän huomasi Jussi Vatasen ja Antti Ihalaisen tulon. Nähtyään heidät huudahti hän riemuissaan:

Pojat lakkasivat tappelemasta ja kokoontuivat hälisten piiriin Jussin ja
Antin ympärille.

»Minnekähän se tamma on joutunut?» kyseli nyt Jussi taas hädissään.
Silloin Niirasen Väinö hoksasi asian ja vastasi:

»Se vain käveli ensin katua myöten, mutta sitten se meni
Kiihtelysvaaralle päin», selitti jo toinen poika.

»Ettekös te ottaneet kiinni?» kummasteli Antti. Siihen selitti
Parviaisen Juuse:

»Karppisen poika vielä löi sitä, jotta se lähtisi juoksemaan», ilmotti nyt Niirasen Väinö.

YHDESTOISTA LUKU

Nuoruudessaan olivat molemmat liperiläiset olleet hyviä juoksumiehiä. Niinpä kerrankin olivat he vedon perästä juosseet talvipakkasella paljain jaloin Kauppalan ja Romppalan välin edes takaisin kahvin keittoaikana. Tämä nuoruudessa saavutettu taito oli heillä nyt apuna, kun lähtivät Kiihtelykseen päin painamaan.

Mutta tamma oli myös hyvä juoksija ja he olivat jo yli keski-ijän. Lisäksi oli heillä raskaat kengät jaloissa, Jussin selässä vielä porsassäkki, ja myös oli porsasjahti ja tämä alkujuoksu jo heitä väsyttänyt.

Mutta siitä huolimatta oli vauhti alussa aika kipakka. He juoksivat keskikatua rinnatusten. Porsaskin keikkuillessaan yltyi huutamaan niin kovasti, että jokaista akkunaa koristivat kohta iloiset kasvot.

Mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan, sillä hänen tammansa se oli nyt menossa ja siksi kiiruhti hän vain eteenpäin. Mutta kun helle alkoi häntäkin tukahduttaa, tuskautui hän ja alkoi riidellä:

Sitä ihmetteli Anttikin, ettei se ollut lähtenyt kotiin päin. Mutta hetken juostua selvisi sekin asia, sillä nyt muisti Jussi:

»Sehän on sieltä Kiihtelyksestä kotoisin… Kiihtelyksen Mustoseltahan se Kettunen on sen vaihtanut.»

»Se on ikävöipää sorttia koko tamma… Kammitsassahan sitä on Kettunen sen tähden syöttänytkin, ettei se pääsisi pakenemaan Kiihtelysvaaraan.»

Ja hän alkoi suuttua Kettuselle, kun se oli hänet pettänyt kaupassa: antanut semmoisen elukan, joka ikävöipi entiseen kotiinsa, eikä ollut sanonut sitä. Juostessaan hän jo noitui:

»Paholaisen Kettunen!» sai Antti läähätykseltään sanotuksi. Ja Jussi kiukuitsi lisää:

»Potuuksien allahan se pitikin sitä häntää, ettei se saisi viuhauttaa… Ja kun minä sitä peräsin, niin sanoi vain, että kun potuukset ovat pitkät!»

»Valehtelihan se syötävä! Mitkä pitkät ne olivat … lyhyet potuukset!» yhtyi Jussi ja lisäsi:

»Tuokin porsaan riivattu vinkuu tuossa selässä kuin syötävä… Etkö sinä paholainen pysy siellä vinkumatta, tahi kun lyön sinut seinään, niin ei jää saparoakaan!»

Mutta lopulta ei Antti enää jaksanut juosta. Läähättäen pysähtyi hän kauppias Ahokkaan portin kohdalle ja sanoi Jussille:

Kauppias Ahokkaan kartanolla oli oikeastaan useita hevosia valjaissa seisomassa, mutta Mulon Partasen liinakko ruuna oli niistä sittenkin paras ja sentähden Antti ehdotti:

Kohta ajoivat nyt miehet Partasen liinakolla Kiihtelykseen päin. Jussi siinä tuskitteli ja kiukutteli tammallensa:

»Kun se halvattu juoksisi edes lönkkäjuoksua, niin saisihan sen kiinni, mutta täyttä nelistähän se ottelee syötävä!»

Siitä suuttui hän tammaansa niin julmasti, että kiukuissaan riuhtasi
Partasen liinakkoa ohjaksista, löi sitä selkään ja ärjäsi:

Hän löi uudestaan ohjaksien perillä. Liinakko porhalsi täyttä ravia ja
Jussi morkkasi tammaansa, kehumalla liinakkoa:

»Eipäs tämä viuhauta häntäänsä niin kuin se tamma! Ja minä sitä vielä syötin kauroilla … tammaa!»

»En minä tiedä. Kaunis liinakko se on», vastasi Jussi, ja nyt annettiin mennä.

Mulon Jussi Partanen oli oikeastaan kosimismatkallaan hänkin, mutta kun hänellä oli ollut lampaan nahkoja myötävänä, oli hän ajanut Ahokkaan pihaan ja heittänyt hevosensa sinne, itse lähtien käymään sillan takana kysymässä Antti Matikaiselta, paljonko arvoinen on Makkosen lesken talo, jos sen möisi. Hän nimittäin oli leskimies ja tunsi hyvin Kaisan, ja oli ollut asiasta jo sen verran puhettakin, että Kaisa oli käynyt Mulossa katsomassa Partasen taloa. Nyt palasi Partanen tiedustelumatkaltaan ja sattui kohtaamaan Pekka Turtiaisen, jota hän oli pyytänyt puhemieheksi, jos huomaisi kannattavan ruveta Kaisan taloa tavottelemaan. Pekka kysyi Partasen Jussilta:

»Sanoi siitä saavan neljä tuhatta nykykunnossa, vaan jos panee uuden vesikaton ja kengittää, niin sitten viisi», hymyili Partanen.

»Ka eipähän se siitään parane. Onhan tämä Kaisa muutenkin reilu akka, eikä sillä ole erityisiä pahoja kujeita, eikä ole lapsiakaan, niin kuin sillä Koposen leskellä on», tuumi Jussi Partanen, ja Turtiaisen Pekka sanoi:

»No mennään vain! Minä ensin pistäännyn ostamassa Pakarisen puodista mahorkkaa.»

Tätä Turtiaisen vastaantuloa saa Partanen kiittää siitä, että vielä joutui näkemään liinakkoaan ennen sen Kiihtelykseen menoa. Turtiainen näet viivytti häntä sen verran, että hän ei ennättänyt kääntyä toiselle kadulle ennen liperiläisten tuloa.

Hän hyvästeli juuri Turtiaista, kun kuului kova kärrin jyrinä ja liinakko hevonen porhalsi katua pitkin. Partanen siristi ensin silmiään, mutta kohta huomasi hän oikein nähneensä ja sanoi:

»Elä jää, mies, hevosen jalkoihin!» huusi vielä Antti varotukseksi Partaselle, joka jo varustautui. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tarrasi tämä liinakkonsa turpaan ja huusi:

»Mene pois, mies, jotta pääsee tamman perästä!» huusi Jussi silloin kärryistä. Hän huusikin ihan uhkaavasti.

»Mene pois, mies, tieltä, tahi saat piiskaa!» komensi Anttikin ja nosti ruoskaa lyöntiin. Mutta Jussi Partanen huusi yhä lujemmin:

»Tulkaa avuksi!… Huuda, Turtiainen, poliisia… Prtuu!… Prtuu, ruuna!… Huuda lujemmin, Turtiainen!»

Mutta poliisi osuikin juuri tulemaan paikalle, kun oli menossa ostamaan housukangasta. Hänellä sattui olemaan kaikki poliisin rustingit mukana, ja lisäksi vielä riiputti hän toisessa kädessään niitä Jussi Kokolta ostamiaan pitkävartisia saappaita. Oitis sekaantui hän Partasen ja liperiläisten väliseen asiaan, ja heti huomasivat liperiläiset, että hän piti Partasen puolta. Hän jo kysyi ajajilta:

»Ahokkaan pihallehan minä sen heitin. Sieltä ne ovat sen varastaneet», puhkui Mulon Partanen.

»Elä valehtele!» ärjäsi Jussi, jota sana »varastaneet» aivan löi kuin kurikalla, ja Anttikin huusi:

»Elä hähki siinä, lemmon partaturpa!» kiljasi silloin äkäinen Jussi ja tavotti lyödä ohjaksien perillä, mutta ei ylettynyt.

»Elä lyö, kuule, turjake!» huusi Partanen, mutta kiukustunut Jussi vain ärjyi:

»So, so!» alkoi poliisi tyynnytellä, mutta hänellekin karjasi Jussi vihoissaan:

Poliisi yritti kyllä tutkia asiaa, mutta siitä ei tahtonut tulla oikeata tolkkua, kun kaikki asianomaiset huusivat ja riitelivät keskenään minkä jaksoivat, ja lisäksi sekaantui siihen vielä Turtiainen sekä neljä koulupoikaa. Sen johdosta lausui poliisi:

»Tämä näkyy olevan niin sekava asia, jotta kyllä on parasta, kun mennään selvittämään.»

Hän tarttui tyynesti hevosen turpaan ja lähti taluttamaan sitä kaupungin poliisikamariin. Partanen käveli kärrin perässä, liperiläiset istuivat kärrissä, porsas vinkui kärrin istuimen alla säkissä ja neljä poikaa sekä Turtiainen seurasivat jälkijoukkona. Liperiläiset vähän jo oudostuivat ja Jussi kysyi poliisilta:

»Tänne vain! Pitele ohjaksista, etteivät sotkeennu jalkoihin!» vastasi poliisi, mutta Jussi tenäsi:

»Elä valehtele! Tuolla sillan takanapas on Kiihtelysvaara», pani Jussi yhä vastaan. Mutta poliisi vain selitti:

Siihen aikaan oli varsinaisen poliisimestarin virassa Antti Tahvanainen, sen Akkalan entisen kauppias Tahvanaisen vanhin poika. Hän oli yleensä poliisiksi katsoen hyväluontoinen mies, joka osasi hänen kurinsa alle joutuneita kohdella ihmisiksi, sillä hän oli ylioppilasaikoinaan oppinut tuntemaan putkaan joutuneiden kohtalon ja perehtynyt siten täydellisesti ammattiinsa. Olipa hän kerran Viipurissa käydessään vielä äskettäinkin käynyt—siviilipuvussa tosin—tutkimassa maamme poliisioloja.

Mutta vaikka hän olikin hyväsydämiseksi tunnettu, niin loppui häneltäkin kärsivällisyys, kun näki äskeisiä Liperin miehiä taas palautettavan hänen alaiseensa laitokseen. Alustavassa kuulustelussa hän kysyi syytetyiltä kiivaasti:

»Toi!… Kuka lempo teidät tänne toi!… Hunsvotit! Itse te tänne tulitte», ärjäsi Tahvanainen. Nyt kiivastui Jussi ja sanoi:

»Ka, tuo poliisi! Kysy vaikka tuolta partasuulta mieheltä, niin sekin sanoo, jotta se toi väkisin», selitteli Jussi. Tahvanainen vain yhä kiivastui ja kysyi:

»Ajoimme … me ajoimme … me vain ajoimme … horna! Mutta tiedättekö te minne te ajoitte?»

»Ka, Kiihtelysvaaraan… Tiesimmehän me sen ja ihan selviä miehiä olimmekin», puolustautui Jussi topakasti, sillä hän oli varma asiansa oikeudesta. Tahvanainen harppaili hetken aikaa kädet selän takana, vihaisena, ja ärjäsi taas:

»'Mistä olisimme tienneet'!… Annan minä teille 'mistä olisimme tienneet'!… Kyllä te tiesitte!»

»Hitoltako sen tietää?… Onko se hevosen hampaassa tai hännän alla sanottuna, kenen hevonen se mikin on!»

»Se on niin pitkä vale kuin Jauhiaisen lehmän häntä. Viisitoista lypsävää ammua mölisee yöt ja päivät omassa läävässäni ja maitoa on vaikka tule sinäkin juomaan. Ei silloin tarvitse toisen hevosta varastaa.»

Tahvanainen puri hammasta vihasta, mutta malttoi vielä mielensä. Jonkun aikaa harppailtuansa ja niistettyään nenänsä jatkoi hän kuulustelua:

»Kiihtelykseen… Istu ja pala!… Senkö asiaa teille sinne
Kiihtelykseen oli, kun olette liperiläisiä?… Kiihtelykseen!»

»Kiihtelykseen kyllä! Jos et usko, niin kysy vaikka tältä Ihalaiselta», penäsi Jussi. Tahvanainen varmistui siinä uskossa, että miehet olivat suuria veijareita. Hän koveni:

Ei tahtonut päästä kuulustelija nyt asian perille. Hieman tuskastuneena jatkoi hän:

»No kun se Karppisen poika on lyönyt sitä piiskalla, jotta se menisi», koetti Jussi selittää.

Tahvanainen tuskastui lopullisesti. Silloin sattui vielä porsas vinkasemaan säkissä, jota Jussi riiputti kädessään, ja Tahvanainen tiuskasi:

»Ka, sian potsi … oikea imisä porsas… Ei suinkaan se mikä muu vingu porsaan äänellä», sai taas Jussi selittää, ja poliisimestari tiedusti:

»Eikä ole. Tietäähän sen Makkosen leskikin, että se on oma potsi… Mene kysymään, jos et usko. Kaisa vielä syöttikin sille kokkelia.»

Pitkän tutkinnon perästä sai Tahvanainen sen verran selville, että Makkosen leski tuntee miehet. Sen johdosta käski hän kutsua Kaisan huomiseksi vieraanamiehenä kuulusteltavaksi. Ihalaisen ja Vatasen hän käski viedä putkaan.

»Ohoh! Vai et jouda! Pahanteoltako?» jatkui Tahvanaisen iva. Mutta Jussi sanoi:

»Suu kiinni, varas!» ärjäsi Tahvanainen. Mutta silloin kiehahti
Jussikin, heristi porsassäkillä ja ärjäsi vastaan:

»Elä karju, tahi kun minä karjasen vastaan, niin pieniksi palasiksi lentää koko Join kaupunki!»

»Viekää!» komensi silloin Tahvanainen ylpeästi, ovea osottaen, ja kuusi rotevaa poliisimiestä työnsi miehet taas entiseen yökammioon.

KAHDESTOISTA LUKU

Yleensä voidaan sanoa, että Ville Huttunen, se sama mies, jolle Antti ja Jussi vastaan tullessa ensiksi tulivat ilmottaneeksi, että muka ovat Ameriikkaan menossa, on luotettavimpia isäntämiehiä Liperissä, mitä rehellisyyteen tulee. Ensiksikin hän kertoo asian juurtajaksaen. Kerta alkuun päästyänsä ei hän kunnolleen koskaan ehdi loppuun, ja kumminkaan ei hän välillä lepää, vaan useinkin porhaltaa koko tuon pitkän taipaleen niin yhtämittaa, että toisille ei jää suunvuoroa. Toinenkin seikka lisää vielä hänen luotettavuuttansa: Ukko Hyvärinenkin oli kerran myöntänyt:

»Kyllä Ville Huttusen puheisiin sopii luottaa, sillä Villellä on suuri kontu ja toistakymmentä lypsävää.»

Jos sitte joku sattui milloin Villen puheita epäilemään, niin silloin aina vedottiin ukko Hyvärisen lausuntoon, sanottiin:

Mutta oli vieläkin eräs seikka, joka vaikutti, että häntä ei yleensä pidetty pahimpana valehtelijana… Oli näet tapana sanoa:

»Jos Ville Huttunen valehtelee, niin se valehtelee niin järkiään ja rehellisesti, että siitä voi seulomalla erottaa eri läjään sen mikä on totta ja jättää varsinaiset valeet uskomatta.»

»Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että rehellinen valehtelija ei koskaan salaa totuutta, vaan antaa sen tulla yhdessä mylläkässä varsinaisen valeen kanssa.»

Tämä Ville Huttunen poikkesi tavallisesti matkallansa Hyvärisen taloon. Nytkin teki hän niin. Koko matkan oli hän hautonut mielessään sitä kysymystä, miksi Antti Ihalainen ja Vatanen lähtivät Ameriikkaan ja hylkäsivät kontunsa, Ihalainen vielä vaimonsakin. Niissä mietteissänsä saapui hän Hyvärisen talon kohdalle ja arveli:

»On sinne nyt vähän väärää, ja nuokin kujaset näkyvät olevan kuoppia ja likaa täynnä, vaan jos sillä Hyvärisen eukolla sattuisi hyvinkin olemaan kahvi valmiina, niin saisi tuossa kupin aamutuimaansa.»

Hän pysähdytti hevosensa ja kuorman päällä mahallaan lojuen mietti mitä tehdä. Ei oikein tahtonut haluttaa vedättää kuormaa taloon, varsinkin kun sinne oli ylämäki ja kujaset rapaiset, eikä hevostakaan janottanut, kun oli juuri sen juottanut Variksen kaivolla. Hän aivan vihastui Hyväriselle, kun se ei hiekotuta kujasiansa.

»Uppoavathan siihen kärrit rumpuaan myöten», moitti hän. »Mitä ne tuosta talosta ovatkin rakentaneet tuonne mäen päälle, vaikka tässä tien varrellakin olisi ollut pihamaan paikkaa miten paljon hyvänsä!»

Ja silloin hän käänsi hevosensa kujasille ja vedätti kuormansa Hyvärisen taloon.

Talossa oltiin tulisessa kiireessä häävalmistuksien kanssa. Emäntä puhui
Anna Kaisalle:

»Eivätkö nuo jo tänä iltana tulle sieltä Joilta… Ja tuo se Vatanen sieltä nyt aika tuliaiset.»

»Eihän se Jussi rupea siellä turhaa viivyttelemään. Se on siivo mies ollut koko vanhemman ikänsä, niin että ei se kaupungissakaan käydessään turhia siekaile, kun kerran ennättää asiansa toimittaa. Pois se lähtee heti.»

Hän oli juuri lopettanut puheensa, kun Ville Huttunen tuli tupaan, istuutui penkille ja kopisti piippuaan kengän kärkeen. Emäntä tervehti häntä:

»Niinhän minä tässä poikkesin taloon, kun Variksen kaivolla ei ollut kippaa, jolla juottaa hevosta, niin arvelin, että ajan sinne Hyvärisen pihaan ja juotan siellä. Ja olikin siinä hevosella nyhtämistä, ennen kuin tämmöisen mäen päälle saa suuren rahtikuorman köijätyksi, vaan kyllä sillä tuolla meidän ruunalla lähtee. Se kun näpistää oikein täyttä väkeään, niin aisain siinä vain pitää ruskaa ja luokista lentelevät säleet ihan kuin tappura, vaikka on vahva tuominen luokki. Kyllä jos siinä silloin sattuisi olemaan huonompi luokki, niin poikki se paukahtaisi, että rusahtaisi vain katketessaan. Esimerkiksi se Hentusen Jannen luokki, jota se kehuu, se ei pitäisi kutiaan, vaan poikki lentäisi, kun ruuna nyhtäseisi niin täyttä voimaansa, jotta lautasille painuisi vähän kuoppaa ja selkä olisi ojona. Onko sinulla, Hyvärinen, niitä tulitikkuja?»

»No annappas, että saa raapaista tulen piippuunsa. Siinä meidän talossa niitä menee noita tulitikkuja niin ettei ostamasta pääse. Myötäänsä vain raapaistaan tulta, niin että yksi sihinä vain käy. Vaan minkäs sille osaa, kun on tullut talo rakennetuksi maantien varrelle ja kuka vain ajaa, se pysähtyy ja tulee taloon, eikä meidän talossa taas kenenkään tarvitse omin eväin elää. Jos ei ole liedessä tulta piippua sytyttää, niin talon puolesta on aina tulitikkulaatikko pöydällä, ja siitä saa vain raapaista, tulipa häntä hevosmiestä tai jalan kulkijaa.»

»Onhan siinä kulkijaa teidän talon kohdalla, ne rahtilaiset kun siinä hevosia syöttävät.»

»No on siinä kulkijaa! Yhtenä jonona menee toisinaan, niin että toinen pää missä lieneekin. Missä häntä riittäneekin niin jumalattoman paljon miestä ja hevosta, kun sitä valuu kuin turkin hihasta… Ja se joukko sitten kun taloon vetäikse, niin siinä kysytään talossa tulitikkuja ja varsinkin tuota tupakkaa.»

Hän katsahtaa muljautti Hyväriseen, nähdäkseen ymmärtääkö se. Sitten hän taas jatkoi:

»Se tupakan meno se onkin ihan hirmuinen. Mutta ei ole vain Huttusen talossakaan tarvinnut omaa tupakkakukkaroaan povestaan kaivaa. Talon tupakka on aina valmiina vuottamassa, tulipa häneen vaikka mustalaista… Tuo yskäkin on ruvennut vaivaamaan.»

Oikeastaan hän nyt ryki antaakseen ukko Hyväriselle puhevuoron.
Hyvärinen älysi sen ja sanoi:

Ville alkoi purkaa omia tupakoitaan piipusta ja sulloa talon tupakkaa sijalle. Sitä tehdessään hän selitti:

»Olisipa näitä omiakin ollut riittämään asti, mutta voipahan tuota maistaa Hyvärisenkin riihen takaisia.»

»Ei siinä meidän konnulla tarvitse tupakan puutteessa istua, jos on vain vähänkin miestä, että viskaa tupakan siemeniä riihen peräseinän taakse.»

»Se seinän tausta se työntää sitä tupakkaa, että ilma on sen paljoudesta haleta. Eikä olekaan kumma, jos se sitä tellää tulemaan maan täydeltä, kun rahtilaiset käyvät siellä koko talven, niin että siellä istuu ja kyköttää tuota miestä kuin varista ruispellon aitaseipäissä.»

Piippu alkoi sammua. Hän imeä laputti sitä kovemmin, painaen tupakoita peukalon kynnellä syvemmä koppaan, ja jatkoi:

»Ainoastaan se kahvin menekki harmittaa toisinaan, kun sitäkin luojan viljaa menee niin tuhottomasti, että ei riitä Haisevan kaupassa, vaan on jo täytynyt käydä kolme naulaa ostamassa Kuuselan Pekan puodista… Kas tuota piippua kun reistailee!… Pah … pah … pah!… Mutta se eukko on semmoinen kapine siinä meidän talossa, että kahvitta se ruoja vain ei laske matkamiestä talosta, ja kun on semmoinen kansan paljous, niin ämmä saa vain aamusta iltaan tuhertaa pannunsa kanssa, niin että kun torvesta kaataa kahvia kuppiin, niin jo pitää kiireellä riennättää hattua auki ja kaataa toista vettä pannun suusta sisään.»

Tässä hän pysähtyi ja katsahti emäntään. Emäntä sanoi silloin Anna
Kaisalle:

»Panisit Anna Kaisa tuosta tuon pannun kiehumaan, kun on nyt kerran näin harvinaisia vieraita tässä meilläkin!»

Sillä tavoin jatkui keskustelua. Ukko Hyvärinen väänsi lehmien kytkytvitsoja. Kahvi joutui ja emäntä jo käski Huttusta ottamaan kupin. Huttunen vastusteli:

»Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, kun joinkin ihan äskettäin sen Pekka Variksen mökissä. Siinä vielä makasivat, mutta Varis kun kuuli äänen, niin paikalla tunsi ja sanoi: 'onko se Ville Huttunen?' Siihen sitten heräsi Variksen eukkokin ja tuli hyville mielin ja sanoi: 'Pitääpä nousta höyräyttämään Huttuselle kahvit, kun ei olekaan niin kaivattua vierasta osunut koko mökkiin!» Vaikka enhän minä heille kahvin vuoksi poikennut, vaan muuten vain hevosta puhalluttamaan. Jussi Pirhosen kaupastako se Hyvärinen ostaa kahvinsa?»

Lopulta oli Huttunen saanut kahvit juoduksi ja varusteli lähtöä. Jo oli hänellä hattu päässä, kun juohtui mieleen asia. Hän ihmetteli:

»Mitähän se Ihalaisen Antti ja Vatanen muutoin ajattelivat, kun lähtivät Ameriikkaan ja hylkäsi Ihalainen vielä eukkonsakin ja koko kontunsa Liperiin? Onkohan se riitaantunut sen akkansa kanssa vai muutenkohan se rupesi reistailemaan vanhoilla päivillään, vaikka olisihan siinä konnullaankin voinut elää?»

Hän kertoi pitemmältä Antin konnusta ja Ameriikasta. Hyvärisen väki kuunteli sitä alussa viisaan näköisenä, mutta jo pani miettimään, kun Huttunen selitti:

»Vatasen Jussin kanssa ajoivat vastaan ja tuli siinä tarinoiduksi, niin Ihalainen sanoi, että hänellä on työpaikka tiedossa Ameriikassa ja on ostanut jo piletin aina perille asti. Sen Peijonniemen Leinosen pojan, joka on Ameriikassa, sanoi kutsuneen ja sanoneen: 'Tule vain, tässä samassa talossa saat työtä, jossa voit ansaita kymmenen markan päiväpalkkoja, ja jos osaat vähän petkuttaa ameriikkalaista niin viisaasti, etteivät huomaa, kun tarkastavat, niin voit vielä jutkauttaa isäntää niin että se maksaa toisen kymmenen liikaa.' Arvelihan se Antti osaavansa. Ja arvelipa se Vatanenkin, että mene tiedä jos hänkin pyörähtäisi Antin mukaan…»

Nyt alkoi ukko Hyväristäkin epäilyttää. Kun Huttunen sattui levähtämään, huomautti hän:

»Kun et nyt vain valehtelisi vähän liikojakin sen Ihalaisen ja Vatasen niskaan!»

»Mitenkä sitä nyt tosiasiassa osaa valehdella!» ihmetteli Huttunen. »Johan minä tiesin asiasta viime kesänä, kun Antti itse kävi puhumassa ja lainasi vielä neljäkymmentä markkaa laivarahoiksensa. Jo johan siitä Joillakin tiesivät puhua. Se Akkalan Hötösen poika oli siellä ja sanoi vuottelevansa Ihalaista ja Vatasta, että menevät yhdessä Ameriikkaan. Olivat sopineet sillä tavalla, jotta pääsevät laivalla yhdellä piletillä, eikä tarvitse kumpaisenkin eri lippua ostaa.»

Hän tiesi kertoa vieläkin sitovampia seikkoja. Hänen viimein lähdettyänsä ei Hyvärisen tuvassa kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki ajattelivat Ihalaisen omituista päähänpistoa, ja kummastusta lisäsi se, että Vatanenkin oli uhannut lähteä Antin matkaan. Päivä oli jo puolessa, mutta ei vieläkään oltu Hyvärisen talossa sanaakaan virketty. Vasta päivällistä syödessä sanoi emäntä:

»Lieneekö noihin Huttusen puheisiin aina luottamista, kun sen suusta tulee sitä pötyä kuin tiinusta.»

Hyvärinen ja Anna Kaisa eivät vastanneet mitään, vaan alkoivat jo tyyntyä. Päivällisen lopussa oli Hyvärinen sen verran rauhottunut, että kysyi emännältään:

»Otra. Arvelin paistaa ruisleipää, että saisi potaattikukon kuorta, vaan heitin sitte sen ensi viikkoon», vastasi emäntä. Anna Kaisakin tyyntyi, ja elämä lähti menemään ennallaan.

Mutta oitis saapui lisätietoja: harvapuheinen, vakava nahkakauppias Mikko Kukkonen ajeli lammasnahkoja ostamassa ja poikkesi niitä tiedustamaan Hyvärilään. Hänenkin vastaansa oli Antti ja Jussi ajanut ylpeillen hänelle Ameriikkaan menollaan. Nyt sattui vielä tämä Mikko Kukkonen matkustamaan Ville Huttusen jälkiä myöten, joten hän joutui kokoomaan kaikki ne tiedot, jotka Ville oli jättänyt. Niinpä oli hän sitä tietä saanut kuulla senkin, että Vatanen muka oli myönyt kontunsakin eräälle Ilomantsin miehelle ja että rahat olivat taskussa. Kukkonen oli puolestaan levittänyt asiasta tietoa pitkin tietä, siten vuorostaan vahvistaen Huttusen puheita. Asia oli kaikkialla, missä Kukkonen oli sen kertonut, herättänyt semmoista hämmästystä, että Kukkonen innostui siihen ja aina taloon tultuansa alotti puheen siitä. Nytkin hän ihmetteli:

»Mikähän sille Kutsunvaaran Vataselle ja Murron Ihalaiselle tuli, kun ne lähtivät Ameriikkaan! Onkohan niille mitä ronkelia tapahtunut?»

Olipa Hyvärisen väki ihmeissään, sillä Kukkosesta tiedettiin, ettei hän osaisikaan valehdella. Vasta pitkään ajateltuaan sanoi isäntä:

»Tokko noille lie tapahtunut ronkelia ja lienevätkö nuo menneetkään, vaikka se Ville Huttunen sitä höpisee…»

»Eihän sen Villen puheisiin ole luottamista!» huomautti emäntäkin.
Kukkonen, harvapuheinen mies, istui kauvan ääneti, mutta sitten sanoi:

»Itse ne minulle sanoivat, että Ameriikkaan he aikovat matkansa kääntää.»

Se ilmotus muutti asiaa. Syntyi pitkä vaitiolo. Kukkonen jo käänsi puheen toisaanne sanoen:

»On tässä tuvalla kokoa! Tämä taitaa olla suurin tupa Liperin pitäjässä?»

Mutta kukaan ei vastannut. Emäntä seuloi jauhoja ja Hyvärinen kiskoi pärettä. Kukkonen jatkoi:

»Ainoastaan siellä Onkamon Kinnusessa minä olen sattunut näkemään vielä suuremman tuvan.»

»Ovat nuo päivätkin nyt pimeitä! Ei näet ole muuta kuin kaksi pimeää vastakkain!» huokaili emäntä itsekseen. Sitten taas vaiettiin, kunnes Kukkonen yritti:

»Ilomantsilaiselle se Vatanen sanoi talonsa myöneensä. Paljonkohan tuo sai?»

Anna Kaisa lähti tuvasta pois ja Hyvärinen, joka pelkäsi lasten alkavan taas puhua Vatasesta ja saattavan julki koko asian, vaikka niitä oli selkäsaunan uhalla siitä kielletty, suuttui jo lapsiin, vaikka oli hyväntahtoinen mies. Hän otti päreen, aikoi sillä hosua lasten kintuille ja torui:

»Ettekö mene siitä lämpimään saunaan itseänne pesemään illallisella saunavedellä!»

Hämmästyneinä suojelivat lapset kinttujaan ja työntyivät itkien ovesta ulos. Kukkonen tupakoi rauhallisena ja talon väki askaroi töillänsä. Pitkän ajan kuluttua kysyi jo emäntä Kukkoselta:

»Itsehän se Jussi sitä kertoi, kun sattui vastaan tulemaan. Ameriikkaan sanoi menevänsä, kun ovat niin suuret verot ja karut viljelysmaat täällä Liperissä», selitti Kukkonen.

»Ähää!» sai vain emäntä sanotuksi, ja nyt alkoi entinen mietiskely.
Jonkun ajan kuluttua tiedusti Hyvärinen:

Emäntä kokoili jauhoja vakkaan, Hyvärinen sitoi päreitä torvelle ja kaikki kolme vaikenivat. Työnsä lopussa kysyi emäntä:

Hyvärinen nosti päretorven orsille, lakasi roskat lattialta uunin luo ja alkoi tupakoida. Kukkonen huomautti murahtaen:

Ei virkkanut talon joukko siihenkään mitään. Emäntä oli saanut jauhot vakkaan, mutta pöytä oli vielä pyyhkimättä jauhoista. Hän huokaili:

»Minnehän ne pennut ovat panneet sen jäniksen käpälänkin, kun ei ole millä pyyhkisi pöytää?»

Kauvan sai hän odottaa vastausta. Vihdoin selitti emäntä Hyvärisen puolesta:

Kukkonen oli saanut asiansa toimitetuksi ja lähti. Lähtiessään hän vain tarkasteli ovensuussa Hyvärisen talon suurta hiilikoukkua ja ihmetteli sen jykevyyttä ääneensä, ikäänkuin jäähyväisikseen:

Vähäistä ennen näitä tapahtumia oli kolme Join herrasmiestä ollut metsästysmatkallaan purjehtimassa ja jo onnellisesti päässyt rannasta lähtemään. Mutta heidän omasta sisällisesti heiluvasta tilastaan seurasi, että purjevene tölmäsi kivelle ja kaatui miesten hoippuroimiseen, siinä Koposen talon kohdalla. Herrat joutuivat veteen ainoastaan kaulaansa myöten, siinä kun näet ylettävät jalat pohjaan; mutta hirmuisen metelin ja riidan he nostivat keskenään.

Suurenmoinen huuto ja melu oli niin huumannut ja säikyttänyt Koposen vävyn, että tapaus suureni hänen silmissään ihan merionnettomuudeksi ja -tappeluksi. Hän melkein uskoi siinä hukkuneen suuren joukon ihmisiäkin, ja se usko vahvistui päivä päivältä. Lähdettyään sitte Liperiin hierottamaan itseään Kinnusen Liisalla hän kertoili tuosta hirvittävästä haaksirikosta. Kertomus tietysti Liperissä kasvoi kuten kaikki muukin maailmassa, sillä jokainen liperiläinen pitää rehellisen miehen velvollisuutena kartuttaa kaikkea, minkä on sattunut toiselta saamaan. Kinnunen, jonka eukko oli Koposen vävyä hieronut, sattui nyt tulemaan Ville Huttusta vastaan ja tervehti:

»On sitä! Kun niilläkin Hyvärisen kujasilla uppoaa hevonen korvanpäitään myöten ihan puhtaaseen vetelään multavelliin, niin että on siinä uimista, kun on vielä tämmöinenkin rahtikuorma perässä! Kuuluuko sitä mitä muuta?» myönsi Huttunen.

»Mitäpäs sitä tänne Liperiin milloinkaan kuuluisi muuta kuin sian vinkumista ja akkojen riitelemistä. Mutta siellä Joillahan sitä on taas ollut vähän toisenlaista rytäkkää, kun laivat ovat menneet meren pohjaan ja herrojakin on niiden kanssa hukkunut semmoinen jumalaton liuta, jotta ei ole näet enää jäänyt kunnollista järjestyksen pitäjääkään koko Joille. Taisit sattua paikallekin, kun olit Joilla?» alkoi jo Kinnunen.

Ville oli ihmeissään. Ei hän olisi tahtonut olla asiasta tietämätön, sillä se olisi ollut muka nolaus. Hän koetti viekkaudella kiertäen saada hiukan vihiä:

»Ainahan sitä sattuu paikalle, kun pitää varansa. Kyllähän se oli rytäkkä!»

»Ei suinkaan se vain näitä tavallisia halkolotjia ollut, joka hukkui?
Tottapa se oli niitä höyryllä käypiä!» arveli Kinnunen.
Ylenkatseellisesti huudahti silloin jo Ville:

»Vai niitä lotjia sitä ilettäisiin Joilla upottaa mereen!… Höyrylaiva sen pitää olla jo kerran ollakseen, jotta siinä herrat kehtaisivat hukkua ihan suurissa roikissa!»

»Vai höyrylaivan ne laskivat pohjaan! Mikähän laiva tuo oli?» kummeksi
Kinnunen.

»Ka, eihän siellä Joilla muuta parempaa höyryä olekaan kuin se tuhottoman suuri Jok-laiva, johon olisi mahtunut koko tämä Liperi!»

»Vai olisi niitä näkynyt semmoisesta syvyydestä, johon saa tuota varppinuoraakin laskea kokonaisia vyyhtejä, eikä sittenkään pohjaan ylety!» riemuitsi Huttunen. Ja nyt muisti hän Ihalaisen asian sekä huomasi oitis, että Ihalainen ja Vatanen olivat hukkuneet samassa onnettomuudessa. Hän uskoi sen ihan tosissaan ja kiirehti jo sanomaan:

Kinnunen ei ollut ymmärtää mitään. Vasta kun Huttunen oli hänelle selittänyt asian, huudahti hän:

»No voi tuota Ihalaisenkin pakanaa! Kun otappa nyt ja karkaa talostasi ja akkasi luota! Mutta eipä hylky päässyt pitkälle, kun jo rangaistus tuli!»

»Ei päässyt! Hauvin mahassa se Antti Ihalainen jo purjehtii Höytiäisessä», vahvisti Huttunen itsekin varmana siitä, että asia oli niin, sillä Liperissä uskoo yleensä jokainen omat puheensa. Kinnunen vielä tiedusti:

»Mitenkähän sen hautaamisen kanssa käy tuommoisessa tapauksessa? Tuleeko se henki täydellisesti lähteneeksi, kun ei ole voitu oikeita hautajaisia pitää ja hautaa siunata … siinä sen akan leskeksi jäämisessä?»

»No, minkätähden sitä ei henkeä tällä tavallakin saisi pois! Pappi souti veneellä paikalle ja viskasi äyskärillä kolme kertaa vettä haudalle ja sillä se oli hauta luettu. Onhan niillä herroilla konstit tämmöistäkin tapausta varten, niin että jos kenestä vain on muuten henki lähtenyt, niin ei sen enää hautaamisen puutteessa tarvitse olla elossa, eikä estää leskensä naimisiin menoa.»

Kinnunen kyllä vähän oli vielä ymmällä ja ihmetteli: »Kahoppas sitä
Koposen vävyä, näet, kun se ei puhunutkaan mitään tämän Vatasen ja
Ihalaisen hukkumisesta, valitti vain sitä muuta asiaa.»

»Ne eivät ne Join puolen miehet puhu koskaan tätä asiaa niin halki, kuin se täällä Liperissä puhutaan, että siitä ihan päivä paistaisi läpi kuin harvasta, tyhjästä heinähaasiosta, vaan ne heittävät siihen aina hampaan koloon yhtä ja toista semmoista törkyä, jota tuhmuudessaan pitävät vähemmän asiaan kuuluvana.»

»Semmoistahan se on koko se Kontiolahti ja koko Join seutu, vähän tuppisuuta väkeä.»

»Ja varsinkin se Koposen talohan se onkin itaruudestaan ja saituudestaan kuuluisa. Niin, eiväthän ne kuulu siinä omaa mahaansakaan raaskivan syödä täyteen muulloin kuin joulun pyhinä, ja silloinkin vuoron perään: yhden mahan kunakin vuotena. Eihän siitä talosta tuota oikeaa täyttä selvyyttäkään raaskittaisi antaa mistään asiasta, vaan sitä saa lypsää ja kettää kuin poikimattomasta lehmästä maitoa, eikä siitä sittenkään mitään heru. Mutta täällä Liperissä sitä ei olla Nauku-Maijan poikia siinäkään asiassa. Se saa asia tulla töröttää niin kuin rännistä saaviin laskisi. Eikäpä tuo Liperi näy sen köyhemmäksi siitä tavarasta tulevan, vaikka sitä ei surra, vaan annetaan leipämyllystä tulla ulos sitä mukaa kuin sinne korvasta toista valuu, kuin ruista jyvälaarista myllynkiveen.»

Kinnunen huomasi Villen puhuvan oikein ja tuli hieman ylpeäksikin
Liperistänsä. Hän tarjosi tupakan Huttuselle ja myönteli:

»Eihän sitä Liperissä itketä eikä tingitä asiassa, eikä sittenkään lopu sanominen sieltä nenän alta. Vaikka kylläpä tuo Ihalainenkin oli jo saanut ikänsä elää, jotta ennätti tehdä sen verran pahuuttakin, että on vastaamista siellä toisessa elämässä.»

»Eihän se ihan tyhjin käsin Ihalainen lähtenyt viimeiselle matkalleen!» todisti Huttunenkin, sytytti piipun ja kertoi vainajan eväistä:

»Se Ihalainen kun jo pienenä poikanakin sen Vatasen kanssa tuota nauristakin varasti ja söi, niin emme siinä kilpailussa toiset pojat kelvanneet mihinkään. Sitä sai Liperissä siihen aikaan kylvää nauriin siementä vaikka korttelia paksulta, niin ei siitä vain sittekään kylväjälle jäänyt kuin naatit, vaikka joka siemen iti.»

»On toki toiseen elämään lähtijöille onni, että Liperissä ei viljellä noita omenapuita!»

KOLMASTOISTA LUKU

Hyväriseltä voi päästä Murron Ihalaiseen suurenkin kuorman kanssa, kun ajaa Kämäräisen haan kautta, sillä se tie on jokseenkin ajokuntoinen. Se kyllä tekee kierrosta, mutta ei aivan paljoa. Samoin pääsee Hyvärisestä Lempaalle Ville Huttusen taloon Ihalaisen talon kautta. Matka on kyllä silloin kahdeksan virstaa pitempi kuin suoraan Päivisen hovin kautta mennessä, mutta siitä huolimatta oli Huttunen nyt päättänyt kulkea Ihalaisen kautta ja poiketa taloon saadakseen oikean tiedon Antin Ameriikkaan menosta ja samalla kertoakseen mitä itse siitä tiesi.

Kanasen Maija Liisa oli vielä Ihalaisessa, kun Huttunen tuli sinne.
Vaimo parat olivat yhä tulitikkujen puutteessa.

Anna Liisa teki levettä ja Maija Liisa kehräsi, kun Ville astui tupaan.
Hän kopisti piipusta porot pankolle ja kysyi Anna Liisalta:

»Sinähän se olet sen entisen Ihalaisen eukko?… Mikä sen Ihalaisen päähän pälähti, kun se hylkäsi kontunsa ja lähti Ameriikkaan?»

Vähäiset olivat vaimo poloisen tiedot syistä lähtöön, jota hän ei ollut mitenkään kyennyt täydeksi todeksi uskomaan; päin vastoin oli hän vieläkin vaistomaisesti odotellut Anttia kotiutuvaksi. Huttunen se vasta varmuuden toi:

»Laivallahan se Antti lähti viilettämään, ja oli siinä aika sakki muitakin Ameriikkaan menijöitä. Kun oli näet miehiä aina tuolta Kaavin ja Juuan pitäjästä myöten ja aina Tohmajärveltä asti, oli semmoista julman suurta miestä kuin parasta metsärosvoa, niin jotta olisi niiltä uskonut työn lähtevän Suomessakin, vaan sinneppäs vain pitää kaikkien kiirehtiä… Ja melkein kaikki vielä olivat hylänneet vaimonsa, niin että kyllä nyt on leskiä tällä kulmakunnalla… Ja leskeksihän se Ihalainenkin tähän vaimonsa heitti…»

Hän varustautui nyt kertomaan parasta mitä tiesi. Koputteli kengillänsä lattiaa ja kerskasi:

»Mutta lyhyeen se loppui Ihalaisenkin matka. Ei siitä montakaan virstaa rannasta porhallettu, kun jo tuli semmoinen tenä eteen, ettei sen yli hypättykään.»

»Sille sattuikin Ihalaiselle vähän toisenlaiset vahingot tulemaan. Se kun meni sen suuren miessakin kanssa sinne Pyhäselän pohjaan, niin ei siinä muuta kuin laiva vain hirnasi kerran sillä pillillään ja viuhautti savuaan kuin parasta hevosen häntää.»

»Ja Join herroja niitä kun meni Ihalaisen matkassa, niin ne menivät niin tarkkaan, että Joilla pitää panna kaikki konjakkikaupat kiinni, kun ei ole enää ryypyn ostajaa. Niin lähtivät tarkkaan kuin torakat Pesosen tuvasta, kun tupa paloi.»

»Eihän tästä Huttusesta nyt saa mitään selvääkään… Mitä se Ihalainen sinne Pyhäselän pohjaan meni?»

»Mitä se sinne meni! Se kun mies lähtee pahanhengen kanssa kujeilemaan, minkä tämäkin Ihalainen, niin sen ei pitäisi vettä myöten lähteä Ameriikkaan. Sillä se kun tuo pahahenki on miehen matkatoverina, niin se on kaulassa kuin kiviriippa. Sehän se vei Ihalaisen ja Vatasen järven pohjaan, ettei Ihalainenkaan ehtinyt edes itseään siunata. Kerran vain vähän älähti ja silloin oli kaikki kuitti! Join pappi vain souti sitte veneellä sille paikalle ja ripotti vähän hiekkaa järveen niinkuin hautausmenoiksi.»

»Ihanko se Huttunen nyt totta osaa puhua?» oudostui Kanasenkin emäntä. Huttunen laittautui hyvin tärkeän näköiseksi ja huudahti ylenkatseellisesti:

»Mhyh! Minkästähden se Ihalainen ei olisi hukkunut, kun siinä kerran humalaiset herratkin pääsivät tuomiolle! Ajaa reistasivat semmoista kyytiä kivikossa, että laiva vain hyppi kiveltä kivelle, kun yhden kerran kurahti pohjaan. On siellä järven pohjassa nyt tuota lihaa! Ei näet pelastunut muuta kuin se Koposen vävy, joka nyt on täällä ollut vähissä hengin itseänsä Kinnusen akalla hierottamassa.»

Anna Liisa alkoi itkeä tihruta, ja Maija Liisakin kuivaili kyyneliänsä.
Huttunen alkoi lohdutella selittäen:

»Mitä sinä nyt siitä niin rupeat vetistelemään! Veteenhän se hukkui ukko
Soininenkin eikä sen akka silti ijäkseen leskeksi jäänyt. Sehän sen nai
Jussi Kuivalainen.»

Mutta vähän välitti nyt Anna Liisa mistään Huttusen puheista. Hän tunsi olevansa leski. Antin kuolema ei olisi häntä surettanut niin kipeästi kuin noin sydämettömän hylkäämisen varmistuminen. Sillä hän tiesi olevansa syytön mihinkään. Uskollisesti oli tehnyt työtä Antin apuna, eikä ollut koskaan ollut mitään riitaakaan välillä, ja nyt Antti lähti ihan jäähyväisiä sanomatta. Hän valitti:

»Mikä hänet nyt villitsikin lähtemään ja hylkäämään! Eihän tässä ole edes riitaakaan ollut!»

»Elä nyt sure, eihän se sillä takaisin tule! Eikä se ole sinun pahuutesi syy, sillä tietäähän koko kylä, että se Ihalainen oli jo nuoruudessaankin semmoinen vimmattu, että eihän sen ja Vatasen kujeilta saanut kukaan olla rauhassa, kun ne pienenäkin poikana yhteen pääsivät… Milloin ne särkivät saunan akkunoita, milloin tekivät muuta koiruutta, niin että koko kylä oli yhtä kyytiä nurin.»

»Kukapa se ei nuoruudessaan koiruutta tee. Mutta tasaantuipa tuo Antti vanhempana ja niin on ollut hyvä mies, ettei ole pahaa sanaa kuulunut koko talossa…»

Surulliseksi kävi olo talossa. Kanasen Maija Liisakin kätki kasvonsa esiliinaan, ja pois lähti Huttunenkin. Kauvan surivat molemmat vaimot kahden kesken. Turhaan koetti Maija Liisa viihdyttää. Olivat unohtaneet senkin, että tupa oli aivan kostea kylmyydestä, kun ei saanut tulta millä lämmittää.

Iltapäivällä Anna Liisa sentään pyysi, pienen toivonkipinän hänelle pilkahtaessa:

»Kun olisit tässä vielä kotimiehenä, niin kävisin vielä Hyvärilästä kysymässä, onko se jo ihan lopullisesti mennyt ja vielä kuollut muun hyvän lisäksi.»

Hyvärisessä ei vielä tiedetty Ihalaisen hukkumisesta mitään. Mutta hänen
Ameriikkaan menonsa Vatasen matkassa oli myrryttänyt talonväen mielet.

Ukko Hyvärinen pärettä kiskoessaan löi liistakolla vanhinta poikaa kintuille ja ärähti:

Poika älähti, meni nurkkaan ja ryhtyi siellä tappelemaan sen keskimmäisen tytön kanssa. Emäntä siitä ärtyi yhä enemmän ja juonitteli Anna Kaisalle. Tämä viskasi pesemänsä hierimen pankolle ja ähähti:

»Vieläkö siinä ylpeilet! Ikäänkuin ei Vatanen olisi sinulle välttänyt!»

»Paholaiset!» suutahti Anna Kaisa ja viskoi pyttyjä pesintiinuun pestäväkseen, mutta emäntä jatkoi sitä suuttuneempana:

»Elä yhtään suutu ja visko! Ei saa sinulle tässä miehen kantturaa enää mistään, vaikka on jo etsitty ja koluttu kaikki miehen kahmut.»

Paraana toran ja ärtyisyyden aikana saapui epätoivoinen Anna Liisa
Hyvärilään ja tarttui oitis asiaan, kysyen:

»Onko se nyt sen Ihalaisen meno ihan varma, tiedetäänkö täällä, kun sitä puhutaan?»

Mutta talossa kun olivat kaikki äkeissään ja harmissaan, ei tahtonut puhe sujua. Kauvan istuivat kaikki ääneti. Ei kukaan vastannut Anna Liisalle. Koko joukko oli muun hyvän lisäksi hänelle vielä äkeissään siitä, että Ihalainen oli narrannut taloa muka puhemiehenä käydessään.

Anna Liisa hätäytyi ja uudisti kysymyksensä. Silloin kehotti emäntä miestään:

Tuskainen Anna Liisa ei ennättänyt emännän puheesta pahastua, vaan kysyi vielä:

»Johan minä sinulle sanoin, että Ameriikkaanhan ne ovat karanneet! Ja karatkoot, mokomat miehet!…»

Anna Liisa jo vähän riemastui, kun Hyvärinen ei puhunut mitään Antin kuolemasta… Toivorikkaana huudahti hän:

»Onko se päässyt koko asiasta se Ihalainen sillä paljaalla Ameriikkaan menolla?»

»Menipä tuo nyt vaikka järveenkin, mokoma mies! Hyvin jouti mennä! Saat tuota vielä sinäkin paremmankin kuin tuon potaattinenän … jos kerran on semmoinen kipu miehen perään!»

Anna Liisa loukkautui ja pelästyi samalla. Mennyttä oli siis kaikki toivo; hukkunut oli Antti.

Koetti hän siinä vielä jotain kysyä, mutta nyt ei enää vastannut Hyvärinen, vaan sieppasi suutuksissaan päreen, antoi sillä lapsien pohkeille ja kiukutteli:

»Saunaan siitä menkää tappelemaan! On tässä koko talo kuin paras kestikievari. Yksi kun lähtee, niin jo toinen vetäytyy siihen istua könöttämään, jotta ei saa työrauhaa koko talossa.»

Anna Liisa säikähti. Hän tiesi sen olevan hänelle tarkotetun. Hän rykäsi jo merkiksi, että kyllä hän älysi. Lisäksi rupesi emäntäkin juonittelemaan. Kahvipannua uunin koloon pannessaan harmitteli, hän ikäänkuin muka itsekseen:

»Tuotakin kahvia menee, jotta eivät enää riitä maat eivätkä mannut, kun kaikki tähän vetääntyvät särpimään…»

»Senkin hotosuut ehtimän takaa vääntäytyvät vuottaa vornottamaan!… Eikö heillä itsellään liene sen vertaa, jotta saisivat vaikka sikurivettä kulkkuunsa!»

Anna Liisa ymmärsi, että sekin oli hänelle tarkotettu. Hän lähti, huokaillen hyvästikseen:

»Hohhoi tätä köyhän elämää, kun ukkokin menee! Kaikki ne vain silloin jo haukkuvat ja luulevat, että sitä on ihminen heidän sikurivetensä vaivainen!»

»Kuka tässä nyt sinua tarkotti!» oikaisi silloin emäntä näön vuoksi. Ja kun Anna Liisa oli jo ovessa menossa, sanoi hän:

»Olisit tuossa nyt istunut, niin olisi tuota pannua varistanut, kun hiilet joutuvat!»

»Onpa tuota sen verran vielä kotonakin papuja!» sanoi siihen loukkautunut Anna Liisa ja lähti. Ovella kumminkin vielä pysähtyi ja sanoi ilkeästi:

»Kävisitte nyt myllymatkalla siinä Ihalaisenkin talossa, niin vaikka hänessä kahvit keittäisi… Sillä mitäpä tällä köyhällä muuta onkaan.»

Surullisena saapui hän kotiinsa, kun jo oli pimeä yö. Vaatteet olivat märät, kengät kurassa. Maija Liisa itki hänen kanssansa eikä raaskinut puhua tulitikuistakaan mitään. Kun tupa oli kylmä, haki Maija Liisa kuvon olkia, ja niillä nukkuivat he yönsä.

Mutta yöllä ei tahtonut tulla uni. Anna Liisan mieltä kaiveli surulliset asiat. Aikaa kuluttaaksensa hän kysyi Maija Liisalta:

»Onkin noita olkia, kun siltä Ihalaiselta jäi otran olkiakin kokonainen närte riihenkin eteen.»

Sillä lailla puhelivat he ajan kuluksi. Maija Liisa ryhtyi jo lohduttelemaan Anna Liisaa. Hän alkoi puhelulla haihduttaa pois turhia raskaita ajatuksia. Sitä varten hän kysyi:

»Eihän niitä ole ollut. Yksi tyttö vain tuli silloin kohta alussa, vaan se näet kuoli vajaan vuoden vanhana», selitti Ihalaisen emäntä ja jonkun aikaa vaiti oltuaan kysyi vuorostaan:

»Mitäpä noilla tekee siinä köyhissä oloissa. Syövät vain ja huutavat ja kuluttavat vaatteita», sanoi Maija Liisa. Myönsi Anna Liisakin:

»Niinhän ne tekevät. Oli se toki onni, että se Ihalainen meni lapsettomana. Kun niitä kakaroita olisi vielä tähän jäänyt, niin mihinkähän hiileen sitä olisi silloin puhaltanut!»

»No oli se onni, että se semmoisena meni!» lohdutteli Kanasen emäntä.
Sillä lailla jatkui puhelua ja Anna Liisa alkoi jo tyytyä kohtaloonsa.

Mutta aamusella, kun he taas menivät kylmään tupaan, tuntui elämä yksinäiseltä ja kolkolta. He odottelivat, että joku poikkeaisi taloon ja toisi tulitikkuja, vaan aivan kuin ihmeeksi ei nyt sattunut ketään kulkemaan ohi. Oli monesti aikomus lähteä niitä taas Hyvärisestä pyytämään, mutta se aikomus raukesi siihen toivomukseen, että kohtahan tästä joku ajaa myllyyn mennessään. Olipa myös Anna Liisa arvellut:

»Mitäs hyötyä siitä on, jos menee pyytämään, sillä unehtuuhan se asia kuitenkin jo sinne mennessä, niinkuin viime kerrallakin!»

Ja Kanasenkin Maija Liisa uskoi samaa itsestäänkin, ja siksi ei hänkään uskaltanut lähteä tikkuja hakemaan. Hän ajatteli Anna Liisasta:

»Sitten se pääsee vuorostaan morkkaamaan minua muistamattomuudesta, ja mihinkä sillan rakoon minä sitten katson, kun itse häntä sillä tavalla soimasin!»

Tupa oli niin kylmä, että Maija Liisan täytyi panna ylleen Antin parkkiturkki, ja semmoisessa puvussa teki hän nyt levettä. Väkisinkin siinä alkoi kiukuttaa.

»No otappa ja sokaise ihmisen muisti sillä tavalla, että unohtaa tulitikut, joita lähti juuri hakemaan!»

Pitkään aikaan ei voinut Anna Liisa vastata. Vasta kun hän oli saanut rullan täyteen sanoi hän ikäänkuin itsekseen:

»Hyvähän sitä on sanoa, vaan kunhan itsellään kellä olisi semmoinen suru, niin näkisihän eikö se muistiakin sokaise!»

Maija Liisa heltyi taas, mutta ei vielä niin tyyten, että olisi voinut oitis ryhtyä puhumaan. Vasta kun karttaaminen oli lopussa ja hän ryhtyi pellavia harjaamaan sanoi hän:

»Mitäpä tuossa rupeat sinäkään ijäksesi suremaan tuommoista miestä, joka hylkää joukkonsa ja menee järveen kuolemaan… Ottaisit tähän toisen, joka pysyisi paikoillaan.»

»Ka eihän se ole nais-eläjällä tämmöisellä konnulla yksinään eläminen helppoa. Ei tiedä miten paksuluminen talvi nytkin tulee, niin meneppä sinne vaimoihminen hameisillasi semmoisessa hangessa kaalomaan halkojakin metsästä vetäessä… Kaikkihan siinä kintut kylmäisivät!»

»Eikä tiedä vaikka tulisi vielä rosvoja taloon, niin kuka niille tässä puolensa pitää, kun ei ole miessielua talossa.»

Nyt puhuivat he taas Ihalaisen ja Vatasen kuolemasta ja itkivätkin vähäsen. Maija Liisa moitti jo herroja, morkaten:

»Pahahenki tuo villinnee niitäkin Join herroja, kun juovat sillä tavalla, että liperiläiset hukkuvat!»

»Tottapa ne sitä varten herrat onkin luotu, jotta joisivat tätä köyhää kansaa hukuksiin… Ei noilla muuta työtä näy olevankaan.»

Mutta pianpa alkoi Maija Liisa taas hyvin ilkeästi yskiä ja katsahteli kahvipannuun. Anna Liisa kävi yhä murheellisemmaksi, ja alkoi jo muistella virttä. Kun nyt Maija Liisa taas rykäsi, ehdotti Ihalaisen emäntä:

Pitkään aikaan ei Maija Liisa vastannut. Suruissaan alkoi Anna Liisa silloin hyräillä virttä. Se vaikutti Maija Liisaan. Hän alkoi taas sulaa, ja kun Anna Liisa nyt muutti rihmaa hangon toiseen hampaaseen, kysyi häneltä jo Maija Liisa:

Kauvan tarvitsi vielä Maija Liisa valmistuaksensa. Mutta lopulta hän pehmisi, otti virsikirjan ja silmälasit ja sanoi:

Emännät asettuivat pöydän taa, panivat virsikirjan eteensä ja lauloivat. Maija Liisa näytti sormellaan kirjasta, missä se aina »menee». Kolmannen värsyn lopussa rupesi Maija Liisaa ry'ittämään. Anna Liisa silloin yritti yksinään alottaa neljännen värsyn, mutta toinen keskeytti nuhdellen:

»Elä nyt siinä juokse ja lennä, jotta ennättää toki kulkkunsa kakistella!»

Sitte nousi hän, meni pankon luo, kakisteli siellä ja palasi takaisin; he alkoivat taas veisata.

Virren veisattuaan he taas vaikenivat. Elämä alkoi vaatia omaansa.
Kanasen Maija Liisa mietti sopivaa paria Anna Liisalle. Hän puheli:

»Olisihan se Malisen Heikki sinulle, vaan kun sillä on se entinen akka elossa… Vaikka eikö tuo jo tänä talvena kuolle, kun Karppisen Susanna on nähnyt semmoisen unen, että Malisesta vietiin ruumiskirstua salmen yli sinne Kirkkoniemeen päin.»

NELJÄSTOISTA LUKU

Mulon Partanen oli saanut hevosensa korjuuseen ja oli nyt Turtiaisen kanssa menossa lopullisesti Kaisaa kosimaan. Mutta vielä Kaisan talon portille tultuaan pysähtyivät he ja Partanen varotti:

»On aina parasta pitää semmoinen reilu peli, että asiat puhutaan edeltäpäin suoraan, niin suoraan, että se heti on suora kuin sukkapuikolla tehty jakaus, niin ei tule katumista, eikä voi toista soimata petoksesta. Minä vain tämän huomautan sentähden, että hoksaat Kaisalta kysyä kaikki asiat tarkasti ja samalla ilmoittaa taas mitä on minun puolellani olemassa.»

»Kyllähän minä ne semmoiset helläluontoisemmat asiat arvaan … niinkuin talot ja muut… Ja Kaisa taas on suoraluontoista ihmisen sorttia, niin että kyllä se itsestäänkin sanoo», yritti Turtiainen. Mutta Partanen tahtoi olla perusteellinen ja sanoi:

»Kuule, Turtiainen! Sano tälle Makkosen leskelle ihan ensiksi, että mitä työrustinkiin tulee, niin se ei Partasen talossa lopu, eikä siinä ole emäntä sen parempi kuin muukaan päiväläinen… Ja ruuan puolta taas on sen mukaan kuin jaksetaan sitä työpuolta rehkiä.»

»Tietäähän Kaisa sen, viisas akka… Eikä sillä Kaisalla itselläänkään ole ruuasta puutosta.»

»Se entinen eukko oli hinterä täksi työihmiseksi, niin sen vuoksihan minä oikeastaan tätä Makkosen leskeä rupesin arvailemaan, kun tämä on roteva ja vahva rakenteeltaan.»

»Herra siunatkoon, kun en muistanut tuota hametta ottaa tuosta pois, että vieraat voisivat rukkasensa siihen ripustaa!… Siinähän se on sen Makkos-vainajan hattunaula.»

Jussi Partanen ripusti rukkasensa naulaan, istahti riuskasti, ojensi jalkansa ja venytti pitkät pieksunvarret suoriksi, kysyen:

Kaisa kertoi kuulumisia pitemmältäkin. Sill'aikaa korjaili Jussi
Partanen kintturemeleitään, ja kun Kaisa oli lopettanut sanoi hän
Turtiaiselle:

»Kyllä se on tuo hylkeen raani sitä oikeata kengänvoidetta. Sillä kun hölväsin taas nuo pieksunvarret, niin ei tikahda vesi läpi.»

»Onkin sillä Partasella pitkät kengänvarret!» myönsi Kaisa, ja Jussi
Partanen ylpeili:

»Ainahan sitä oikeassa talossa yhden miehen säärien suojuksiksi nahkaa riittää, vaikka hänellä olisi koipia kyynärittäin. Pannaan vain läävästä lehmiä lahtiin, niin kyllä kenkätarvetta on vaikka olisi suurempikin joukko kuluttajia.»

Kaisa ei oikeastaan ollut vielä täysin selvillä miesten asiasta, siitä kun oli aikaisemmin puhuttu vasta ihan kautta rantain. Sitä paitsi hänen mielessänsä pyöri nyt Jussi Vatanen, ja hän oli odottanut tätä, sitä varten pukeutuenkin. Mitään ratkaisua Partasen aikeisiin ei hän vielä odottanut. Hän puuhaili siinä yhtä ja toista, ja miehet jatkoivat asian kehittämistä edelleen. Partanen kysyi:

»Kyllä kai se tämä Kaisa suostuisi myömäänkin tämän talonsa, jos kerran niin asioiksi tulisi?»

Kaisa älysi nyt olevan puheen talon ostajasta. Hän olisi ollut halukas myömään ja riemastui jo, kun luuli Partasen hankkineen ostajan. Hän huudahti:

»No kun olen sitä miettinytkin, että kun pääsisi irti koko rähjästä! Ei tästä ole nais-eläjälle muuta kuin harmia ja kiusaa!»

Mutta nyt ajatteli hän, että kenties se Partanen kyseleekin itseään varten ja korjasi oitis:

»Vaikka voisipa tuo Partanen itsekin ruveta tässä isännöimään! Kyllähän tästä talosta kunnollisen saa, kun vain korjuuttaa… Olisi tästä jo Makkosen eläessä tarjottu suuriakin rahoja, jos Makkos-vainaja olisi myönyt, mutta ei raaskinut luopua talostaan, sanoi vain, että tämä on kaupungin paraimpia… Ja ovathan tätä monet rikkaatkin katselleet ja kehuneet.»

Hyvillä mielin pani hän pannun tulelle. Sillä aikaa laski Partanen edelleen. Turtiainen myönsi:

»Hyvällä paikallahan tämä talo on ja potaattimaata on kartanolla pienen perheen tarpeeksi.»

Mutta Partanen ylvästyi silloin ja sanoi asiansa menestymisestä huolehtien ja sitä valmistaen:

»Kyllä ne sentään ovat nämä kaupunkitalojen potaattimaat kuin paikkatilkkuja oikean potaattipellon rinnalla. Kun siinä meidänkin talossa kylvetään kuusikin oikein ökätynnöriä potaattia yhteen aukeamaan, niin siinä on jo huikeata mitä silmälle katsoa!»

»Suurethan ne ovat tämän Partasen konnun pellot», todisti Turtiainen tupakoiden ja kyynäspäihinsä nojaten. Kaisa taas jatkoi omaansa:

»Ja ainahan tästä on tuloja kaupungissa kävijöiltäkin, kun ne tuovat tänne hevosensa kartanolle ja siitä hyvästä tuovat tuomisia. Tänäkin päivänä oli kaksi liperiläistä ja ne tarjosivat porsasta, kun saavat yötä olla.»

»Ruokitaanhan niitä mikä omassa taloudessa tarvitaan ja joskus aina syötetään laahtisikojakin, niin että kyllä siinä on sikaa, jos on porsastakin!» oli vastaus.

»Ja voipihan sitä tässäkin sikoja pitää, kun vain tekee pahnan ja ostaa porsaita, että pääsee siinä asiassa elämän alkuun», koetti Kaisa parastaan talonsa puolesta. Partanen oli siinä käsityksessä, että Kaisa oli saman asian perillä kuin hänkin ja siksi kehui omaisuuttansa. Se nosti hänessä luontoa, oman arvon tuntoa. Hän rykäsi varakkaan isäntämiehen tavalla. Turtiainen jatkoi asiaa huomauttaen:

»Kyllähän tämä Makkos-vainajan talo arvossa nousisi, kun tämä joutuisi oikein miehisen miehen käsiin, joka tätä kuntoon kohentelisi.»

Kiitolliseksi kävi Kaisa Turtiaiselle, kun kuuli hänen pitävän hänen talonsa puolta. Riemuissaan selitti hän:

»Sitähän minä olen tässä itsekseni monesti päivitellyt, että jos tämä talo kerran oikealle miehelle joutuisi, niin kyllä se silmänsä pesisi ja häviäisi siitä tuostakin pihalta kaikenlainen törky ja lika, joka nyt löyhkää yli kaupungin, kun vain on vähänkin sateisempia ilmoja.»

»Häviäisi se! Kyllä kun tämä Partanenkin tulisi yhden kerran molemmilla hevosillaan ja työkärryillään ja toisi lapiot muassaan, niin kyllä siinä pitäisi törkyläjän puoleta!» todisti Turtiainen Partasen puolesta. Kaisa varmistui nyt siinä uskossa, että Partanen itse ostaa talon. Hän selitti:

»Ja menisikin tuo tällä Partasella oma talo kaupungissa, kun on niin usein tuotava tavaraa torille, niin omassa pihassapahan seisoisi hevonen, ja tietäisi silloin, että eivät sitä vie varkaat eivätkä muut rosvot.»

Kaisa tuntui suorastaan kosivan. Partanen huomasi, että hän voi asiassa jo vähän tinkiäkin. Siksi sanoi hän Turtiaiselle merkitsevästi:

»Niin kuin sanoin, on asia puhuttava halki naamaan … niin ettei tule mitään turhaa ronkelia ja kippuroimista.»

»Sen tähdenhän sitä tämän Partasen talossa on rikkautta ja tavaraa mitä torille tuoda, kun siinä talossa otetaan sitä työn poikaa suorastaan niskasta kiinni, niin että sen pitää lähteä ihan luokonaan.»

»Semmoinenhan talon pitääkin olla, että siinä on käteistä millä ostaa. Ei se Makkos-vainajakaan milloinkaan velkakauppaa tehnyt. Käteisellä osti tämänkin talon, niin ettei jäänyt pennin velkaa, kun kuoli… Vielä jäi vähän rahojakin.»

Syntyi äänettömyys. Partasen niska nytkähti, kun hän kuuli, että Kaisalla oli vielä rahojakin. Ei hän viitsinyt toki suoraan kysyä kuinka paljon niitä oli, mutta koetti syrjätietä urkkia, huudahtaen vain ihmeissään:

»Vai jäi siltä Makkoselta rahojakin! Millähän tuo niin suuren summan kokoon kähvelti?»

»Tuottavathan ne nämä kaupunkitalot, kun niitä kunnolla asuu eikä rahoja turhiin mätä.»

»Ei suinkaan se nyt sentään järin suuria summia ennättänyt vielä kohvata?»

»Vaikka nyt ei järin suuria, niin kuitenkin sen verran, että omillaan pääsee maailman läpi eikä tarvitse pahinta puutosta pelätä», selitti Kaisa.

Itse asiassa oli suurin osa niistä rahoista mennyt Makkosta haudatessa. Mutta eihän Partanen voinut sitä tietää. Hän oli nyt muuten valmis, paitsi yhdessä asiassa: ei ollut vielä ihan selvin sanoin sanottu, että hänen talossansa pitää emännän olla työssä muiden rinnalla. Hän sanoi sen johdosta puhemiehelleen:

»No sitä myötenhän tämä asia on oikealla tolallaan, mutta siitä työpuolesta sinun, Turtiaisen, pitää puhua selvemmin. Minä olen suoraluontoinen mies näin Partaseksi ja puhun suuni niin puhtaaksi, että sieltä ei löytäisi enää muuta kuin kielen, vaikka etsisi tikun kanssa kaikki hampaan kulot ja lokerot.»

»Niin kuin sanottu, niin tämä Partanen on hyvin julma työmies. Kun se niittämäänkin lähtee, niin saa siinä vaimo-ihminen rimpuilla, että rinnalla kestää.»

»On siinä miehiselle miehellekin rimpuilemista. Kesällä koetettiin Takkusen Jussin kanssa, vaan jo puolitiessä kappaletta viskasi Jussi viikatteensa ojaan ja sanoi: 'Se tässä ruvetkoon itseään tappamaan!'» kehasi Partanen lisää.

»Onhan tässä talossa työtä ravakallekin miehelle, varsinkin jos itse lapioi lumetkin kadulta.»

Partanen laski laskujaan, koputteli pieksujensa pohjilla lattiaa ja käski puhemiestä:

»Riihen puimisesta sopisi myös mainita. Niissä toisissa Mullon taloissa ne akat vain juovat kahvia sillä aikaa kun miehet ahosta puivat, vaan siksipä se tahtookin niissä köyhyys päälle pyrkiä, niin että se ei häviä niistä ketun myrkylläkään.»

Kaisan mieltä alkoi ahdistaa se entinen asia. Turtiainenkin jo tunsi aseman vaikeuden, mutta yritti kumminkin:

»Niin että tämän Partasen talossa ovat aina emännätkin olleet ahosta puimassa… Vaikka tämä Partanenhan se kumminkin enimmäkseen puipi ja vaimoväki vain puistelee ja kääntelee ja punoo kuvon siteitä.»

Mutta Partanen oli nyt tuima totuuden ja suoruuden mies. Turtiaisen lieventeleminen ja koristeleminen häntä suututti, ja hän oikaisi:

»Kyllä on parempi sanoa siinäkin asiassa suoraan, että jos vain asiaksi tulee, niin on sitä riusaankin tartuttava. Niin että puhu vain suoraan, Turtiainen!»

»Vaikka täytyyhän sitä joskus akkaväenkin puidakkin, kun tämä Partanen ei yksinään ennätä.»

Nyt vaiettiin. Partanen odotti jo vastausta, ja Kaisa oli hätäyksissään, sillä kyllä nyt ei pelkästä talon ostosta puhe ollut. Hän koetti kääntää puhetta, ihmetellen:

»On! Ja sentähdenhän se tahtoo, että hänen eukkonsakaan ei olisi miestä huonompi», myönsi Turtiainen kumarassa. Syntyi taas äänettömyys. Vihdoin sanoi Partanen puhemiehelle:

»Niin että jos, Kaisa, luulet, jotta luut kestävät semmoista työn rytäkkää, niin mitäpä siinä muuta kuin panet hynttyyt yhteen tämän Mulon Jussi Partasen kanssa.»

Kaisa tunsi joutuvansa ahtaalle; sitä se siis sentään olikin! Kun vastaus viipyi, varotti vielä Partanen:

»Mutta niin kuin sanottu, niin meidän talossa eivät akat saa olla jouten. Työtä tehdään, että luut vain ryskävät, mutta syömisen puolta taas on, vaikka olisi kolme kahden tynnörin mahaa itsekullakin.»

Mutta jos Partanen oli tähän asti ylpeillyt, niin alkoi nyt Kaisakin nenäänsä nostaa. Hän oli koko tämän kosimisajan ajatellut Jussi Vatasta, johon hänellä oli pieniä nuoruudenkin taipumuksia. Hän muisteli kauniin Liperin järviä, saaria, mäkiä, notkoja, Vatasen luhtaniittyjä, nurmia, lehmiä, maidon paljoutta ja muuta. Kun Partanen taas tiukkasi vastausta, kysyi Kaisa hätäpäissään:

»Onhan niitä kymmenen, joiden mahan alta maito raintaan vuotaa töröttää, vaan jos siinä on emäntä oikea työkarhu, joka ei luitaan säästä, vaan rynnistää vain vaikka henki lähtisi, niin voipi siinä ruokkia enemmänkin», ylpeili Partanen, ja lisäsi:

»Mutta se entinen eukkovainaja oli niin kivuloista sorttia, ettei se ollut muuta kuin ristinä siinä työn rytäkässä.»

»Lujatekoinen ja vahvaluinen ihminenhän siinä tarvitaan, jos mieli kestää. Mutta kyllähän tämän Kaisan selkä pitää», kehui Turtiainen ja sanoi lisäksi:

»Niin että Kaisan ei tarvitse epäillä. Kyllä tämä rikas Partanen niillä työ-ehdoilla ottaa akakseen.»

Mutta Kaisa epäilikin ihan toista asiaa. Hän mietti, että Vatasella oli viisitoista lypsävää ja Partasella ainoastaan kymmenen. Vatasen nurmetkin hän muisti ja kysyi:

»Eivät ne nyt erin hääviä ole. Kivikkonurmiahan ne ovat ja takukoita, mutta kyllä siellä kun kesän koluaa lyhytvarren viikatteen kanssa, akka etukynnessä ja mies itse perästä, niin omilla heinillä menee karja yli talven että pyllähtää», kehui Partanen. Turtiainen yritti taas vähän lieventää asiaa. Hän selitti:

»Mutta tämä Partanen hioo aina eukolleen viikatteen niin teräväksi, että sillä sen kun vain pyyhkii takukkoakin. Eivät siinä sivut kipeenny, jos nyt ei itseään järkiään tapa työllä ja koko päivää riehu selkä koukussa… Ja etkös sinä, Partanen, itse kallihekkin viikatteita?»

»Se tämä Partanen itse kallihteekin viikatteet. Ja se kun ne kallihtee, niin sen viikatteen pitää mennä takukkoonkin, kunhan vain vähän sinne päin hosuu. Ei se niittäjän luille ota.»

Niin oli hän asiaa lieventänyt ja koristanut, mutta Partanen alkoi tärvellä sitä suoruudellansa. Hän kehui:

»Siinäkään asiassa minä en rupea piilottelemaan. Kyllä sitä Partasen rinnalla, jos mieli kestää, saa sivujaankin hierottaa nais-eläjä joskus. Kunhan ruistakin leikata näpistää Partasen rinnalla kolmekin sataa emälyhdettä päivässä, niin kyllä vain iltasella yksi akka sivujaan voivottelee.»

Kaisa ryki omituisesti. Turtiainen oli jo neuvoton. Vielä korjasi hän asiaa viimeisen kerran:

»Tämä Partanenhan sentään sitelee lyhteet ja kuhiloipi … kunhan eukko vain pitää leikkuusta huolen.»

Ja nyt odotti Partanen voitonvarmana. Syntyi äänettömyys. Kaisa oli kuin kahden tulen välissä. Turtiainen jo kiirehti:

»No kun Kaisa ei kerran sitä työn jumalattomuutta pelkää, niin mitäs siinä on muuta kuin kampsut kokoon ja alkaa vain yhteisessä kattilassa huttua keittää?»

»Nuo porsaan jäletkin näet ovat jääneet pyyhkimättä!» valitti Kaisa, tekeytyen kuulemattomaksi. Ja kääntääkseen puheen toiseen asiaan alkoi hän luututa lattialta porsaan jälkiä.

»Mitäpä se sitten siitä joutavasta ruusuutuksesta ja kainostelemisesta korjaantuu… Saapi alkaa vain kaupitella tätä taloa ja tässä ensi sunnuntaina pitää höyräytetään vähän niitä kuuliaisia. Turtiainen voit käskeä sen Hotakan Villen viuluaan kituuttamaan.»

»Vai vieläkö se tämä Kaisa arvelee, että pitäisi oikein sormus pistäytyä ostaa sipaisemassa?»

»Russakkahan näet lie kaivautunut kulkkutorveen, kun kakistuttaa ja ahdistaa henkeä sillä tavalla…»

Mutta asiasta ei hän sillä päässyt, sillä Partanen selittää järisytti ylvästellen:

»Kyllähän niitä lutikoita aina sikiäisi, jos ei isäntä itse pitäisi akkaväkeä semmoisessa kurissa, että ne vaikka syömällä ne tappavat.»

Turtiainen koetti jo nenäänsä turistamalla keskeyttää Partasen, jottei se pilaisi asiaa, mutta Partanen vain yltyi ja kehui:

»Mutta kun siinä meidän tuvassa vain pieninkin epäsiisteyden alku yrittää syntymään ja minä kun silloin kiljasen akoille, niin kohona pitää akkojen hypätä, ja sen tietää, että itikoille siinä tulee silloin rutto lähtö.»

Turtiainen raapi harmissaan päätään. Mutta Partanen oli ylpeä itsestään ja piipustaan poroja kaivellen kehotti Turtiaista:

»Oikeastaan kuuluisi sinun puhemiesvelvollisuuteesi ilmottaa ja vahvistaa tämäkin asia.»

Turtiainen mietti kotvan, miten lieventää Partasen kehumaa ankaruutta.
Nyt koetti hän taas raskaasti selittää jauhaa:

»Niin että tämä Partanen on niin julma mies nukkuessaankin, että lutikatkin sitä pelkäävät eivätkä uskalla ovesta sisään tulla, vaan värjöttelevät porstuassa.»

Kaisa oli ihan pökertyä, kun ei tiennyt mitä sanoa. Oltiin välillä ääneti. Lopuksi Partanen sanoi:

»Niin jotta tämä Partanen katsoo nyt asian lopullisesti päättyneeksi ja ottaa tämän Kaisan akakseen.»

Mutta parahiksi saapui silloin poliisi, joka haastoi Kaisan todistamaan
Vatasen ja Ihalaisen varkausasiassa.

Vaikea on sanoin kuvata Kaisan hämmästystä. Siksi jääköönkin se
yrittämättä. Työlästä olisi myös kuvata ne monet pulat ja mutkat, jotka
Kaisan täytyi voittaa, ennen kuin sai asiasta heikon aavistuksen.
Lopulta se kumminkin alkoi selvitä. Partanen selitti:

»Minä tämän Turtiaisen kanssa seison ja sillalla juttelen rauhassa, että hukkuisikohan tuohon Pieliskoskeen, jos yrittäisi, kun samassa ajaa porhaltaa kaksi metsärosvon näköistä miestä liinakolla. Toinen pitelee ohjaksista ja toinen vetelee ruoskalla, minkä kädestä pääsee, niin että ruunan selkään kohoovat sormen paksuiset makkarat. Ja väkijoukko hajoaa pois tieltä kuin siiville lyötynä. Mutta Partanen ei väistynyt. Kärrin pyörästä kuin kiskasin kiinni, niin seisahti ettei tikahtanutkaan. Ja pyörivät siinä silmät rosvojen päässä.»

Kaisa arvaili seikkailun menoa. Jussi oli lähtiessään juuri pelännyt tammansa varastamista, ja Kaisa oivalsi, että liperiläiset olivat lainanneet hevosen ajaakseen varasta takaa. Hätä tuli Jussin puolesta. Hän alkoi rukoilla:

»Mene, hyvä Partanen, ja sano, etteiväthän ne ole sitä varastaneet… Ne vain ottivat sen muuten ajaaksensa… Kun Vatasen oma tamma oli näet varastettu.»

Lopulta selvisi miehille, että Kaisa, Vatanen ja Ihalainen olivat saman pitäjän väkeä. Silloin Turtiainen jo kehotti:

»Kyllä sinun, Partanen, pitää niin sanoa, kun ne kerran ovat saman pitäjän eläjiä tämän Kaisan kanssa ja hänen vieraitansa, selvillä kaupunginasioilla kulkemassa.»

Partanen ei ollut oikein hyvillään, mutta ei voinut Kaisan pyyntöä vastustaakaan. Hän lähti puhuttelemaan poliisiherroja. Lähtiessään sanoi Kaisalle jäähyväisiksi:

»Tuosta sinun vesiämpäristäsi voi tehdä sitte vaikka rankkiämpärin, jolla juottaa hevosta… Näiksi ihmisen särpimiksi sitte annetaan ensi sunnuntaina papin kirkossa kuuluuttaa täräyttää ja siihen vielä vähän vihkiä höyräyttää, niin alkaa se työkomento sitte käydä, että luut vain ryskävät koko Mulossa.»

VIIDESTOISTA LUKU

Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen istuivat taas lattialla entisessä putkassaan. Kauvan olivat he ääneti. He tajusivat, että heille oli taas tehty vääryyttä. Viimein katkaisi äänettömyyden Vatanen, sanoen poliisimestarista:

»No kyllä oli nyt aika suupaltto se herra!… Niin siltä tuli sitä sanaa kuin lampaan saparon alta!»

»Oli se! Harvassa on niin avosuisia akkojakaan!» yhtyi Antti. Jussin veri nousi loukkausta ajatellessa. Hän jo kerskasi:

»Mutta kyllä jos minä olisin ilennyt, niin tukkeutua sen olisi pitänyt sen suun! Jos minä olisin vain tuolla porsassäkillä vetäissyt pitkin korvia, niin märkä sija siihen olisi jäänyt!»

»Kunhan se tulisi tänne ja me panisimme sen tuohon pehkuille mahalleen, kun ei ole vierasmiehiä, ja siinä kun me voitelisimme sen selkää nyrkillä, niin sittenpähän nähtäisiin, vieläkö hän omilla jaloillaan pasteeraisi.»

Jonkun aikaa murjoteltuansa Jussi vihoissaan alkoi etsiä Tahvanaiselle kiroomis- ja huutamistaidossa kilpailijaa, jonka rinnalla Tahvanaiselle voisi ikäänkuin vahingon-ilolla ilkkua.

»Se luulee, ettei niitä häntä suurempia kiroojia ja kiljujia enää olekaan, mutta kunhan sattuisi oikea suuren maapitäjän vallesmanni ja se kirota räväyttäisi, niin lapsi hän olisi vielä sen rinnalla.»

»Lapsi», murahti Antti tyytyväisenä. Jussi taas virkistyi, kun sai näin kostaa. Riemastuen hän kertoi:

»Esimerkiksi sillä Tohmajärven vallesmannilla kuuluu olevan semmoinen kiroamis-ääni, että koko Tohmajärven seurakunta saa siitä ylpeillä ja vielä Pälkjärvikin aina sinne Ruskealan rajaan asti.»

»Se Tiilikaisenkin aikamies poika kun joutui sen kanssa tekemisiin irtolaisuudesta, ja se kun oli Tiilikaisen Kallelle silloin kironnut, niin Kalle kehasi, että paikalla häneltä putosivat housut jalasta!»

»Kehui!» myönsi Vatanen. »Eikä se ollut vielä sanonut sen itsensä pimeyden pääruhtinaan nimeä, vaan oli vain maininnut yhtä sen sukulaista.»

Mutta hetkisen mietittyään hän ryhtyi puolustamaan omankin pitäjänsä herroja Tohmajärven vallesmannin rinnalla. Hän arveli:

»Vaikka kyllä sillä tällä Liperin rovastilla olisi semmoinen vallesmannin ääni, että sen kirouksen pitäisi kuulua yli Liperin.»

Ovesta sisään työntäessään eivät poliisit olleet huomanneet ottaa porsassäkkiä pois. Porsas alkoi telmää olilla. Antti katseli sitä ja sanoi:

Jussi ei vastannut. Nyt oli heillä piiputkin matkassa. He alkoivat tupakoida. Mutta siitä huolimatta tuli aika pitkäksi, varsinkin Jussille, joka suri tammansa kohtaloa.

»Tottapahan se tamma sieltä entisestä talostaan löytyy. Ne tuntevat sen siellä ja vievät Kettuselle, ja Kettunen tuo sen meille.»

»Kukahan se oli niin jumalattoman partainen mies, joka tarrautui hevosen rinnuksiin?»

»Eikö tuo liene ollut niitä Rääkkylän rettelö-Jääskeläisiä. Nehän ne kuuluvat rettelöivän ja käräjöivän kaikkien ihmisten kanssa», arveli Jussi.

Porsas peuhasi ja miehet ajattelivat asioitaan. Porsaasta johtuivat ajatukset Kaisan taloon. Jussi sanoi:

»Viisas elävä se on tuokin sian porsas. Kun osasi näet nytkin viedä suoraan siihen Makkosen lesken taloon… Ja senkin reiän osasi löytää, josta pääsi pujahtamaan aidan alitse…»

»Ei… Eikä ainakaan olisi saatu ilman porsaan apua tietää sitä, että se on jo sen Makkos-vainajan leski», painosti Jussi.

Antti näytti nukahtavan. Piippu lerpatti hampaissa ihan tipahtamaisillansa. Mutta Jussi mietti Kaisaa ja Kaisan taloa. Jo sanoi hän Antille:

»Saisi siitä… Paljoa vankemman siitä saisi kuin Hyvärisen tytöstä», iloitsi Jussi. Antti huomautti:

»Vieläköhän ne ovat niitä viime öisiä pehkuja?» kysyi Jussi, katsellen pehkuiksi vanuneita olkia.

»Kyllä ne eivät ennättäneet, sillä olisivat ne muuten muuttaneet meille puhtaat olet», lohdutteli Vatanen.

Niin jatkoivat he vähin erin. Aamusella heräsivät aikaisin, ja nyt alkoi taas aika pitkäksi virua. Joskus juohtui tamma mieleen, mutta vielä useammin teki mieli kiirehtiä Kaisan kanssa kauppoja päättämään. Jussi kysyi:

»Eikö sinustakin tuntunut siltä, että kyllä se Kaisa itsekin on jo sinne päin hököttämässä?»

»Näkihän sen heti siitä, että pani ylleen pyhähameen, kun kuuli ettei Loviisa-vainaja enää elä», mörisi Antti myönnytystään, ja silloin vahvisti Jussikin:

»Sille sopivatkin Loviisan hameet ja röijyt levittämättä… Hyvärisen tytön jos olisit ottanut, niin niitä olisi pitänyt kaventaa…»

»Ja hyvässä lykyssä olisi pitänyt vielä lyhentääkin … jos nyt ei röijyjä, niin ainakin olisi hameita ollut lyhennettävä tai sitte ommeltava ne vekille. Oli se onnen potkaisu.»

Putka oli kylmä. Sitä ei oltu lämmitetty, koska se Rimpisen tekemä uuni oli rikki. Antti jo sanoi:

»Eivät näet ryökäleet ole muistaneet illalla lämmittää, jotta tarkenisi kunnolleen olla!» harmistui Jussi. He istuivat kauvan aikaa lattialla vastatusten, polvet pystyssä, kunnes Jussi jatkoi:

»En minäkään kuin kuusi, mutta se Haarajärven ukko se kuuluu lämmityttävän saunan joulupäivänäkin…

Ja he alkoivat vetää. Jalkapohjat asettivat vastatusten ja vetivät, jotta ikenet irvistyivät. Lopulta sanoi Jussi:

»Ruvetaanpas voittosille!» ehdotti Antti, ja he alkoivat hiljakseen painia. Jussi neuvoi:

»Elä sinä vain sitä jalkakammia käydä!… Pelin pitää olla rehellinen!»

He lepäsivät, vetivät vyönsä tiukemmalle ja alkoivat uudestaan. Pehkut vain pölisivät jaloissa, ja hämmästynyt porsas juoksenteli pakoon nurkasta nurkkaan. Viimein rukoili Jussi:

Mutta Antti ei nyt hellittänyt. Hän aivan julmistui, saadakseen voiton. Oli siinä voimaa liikkeellä. Lattia tömisi jalkojen alla ja Jussi huusi suuttuneena:

Mutta kun ottelu oli paraassa menossa, avautui ovi ja ihmettelevä ääni sanoi:

»Nyt ne pakanan eväät jo keskenään tappelevat. No ei ole moisia raatoja vielä tämän kaupungin putkan pehkuilla maannut!»

Mutta poliisikin oli nyt pahalla tuulella, kun häntä oli poliisimestari haukkunut siitä rasvapilkusta, jonka hän oli saanut ryntäisiinsä Pekurisen lapsen ristiäisissä. Hän äkäili:

»Samanlaisia Antteja te olette koko Liperin miesroikka… No miehet! Nyt tilille siitä Partasen hevosen varkaudesta.»

Miehet korjailivat housujansa. Jussin housujen takapuoleen oli revennyt parin korttelin pituinen reikä, mutta ei ollut aikaa sitä korjailla. Hän pyydysti porsaan säkkiin ja nyt he lähtivät taas tutkinnolle.

Poliisimestarin apulainen, Johan Fredrik Borg, Sortavalan entisen pormestarin poika, jota kansan kesken sanottiin Porkin Jussiksi, oli vasta nuori luutnantti ja tietysti muutenkin tuittupäinen herra. Hän oli nyt joutunut poliisimestarin sijaisena jatkamaan kuulustelua, sillä itsensä Tahvanaisen pää oli kipeä.

Vangitut astuivat sisään, Jussi riiputtaen oikeassa kädessään porsassäkkiä. Sisällä olivat todistajatkin.

Mulon Partanen oli jo illalla käynyt poliisimestarin puheilla, mutta tämä oli ollut kiukuissaan eikä ollut malttanut edes kuulustella Partasta, vaan oli käskenyt tulla varsinaiseen kuulusteluun todistamaan mitä tiesi. Silloin oli Partanen ruvennut selittämään, ettei siinä ollut mitään varsinaista varkautta, vaan että miehet saa laskea vapauteen. Mutta ei hän ollut vielä kunnolleen alkuunkaan päässyt, kun poliisimestari, jota odoteltiin korttipöytään, ärjäsi:

Partanen oli vielä yrittänyt suuttua, mutta silloin oli poliisimestari ollut hänet syödä, huutaen:

»Kaikki te olette samanlaisia rosvoja ja juopporenttuja… Näytän minä teille!»

Tämä ajattelematon käytös vaikutti suuresti asian ratkaisuun. Jussi
Partanen oli siitä aivan myrtynyt ja uhannut suorastaan:

»Annahan huominen päivä tulee, niin näyttää se Partanenkin!… Tämä Partanen näyttää sinulle vielä, että sinä olet vanginnut viattomia ihmisiä, ja nähdäänhän, eikö sinusta vielä tule virkaheitto, niin jotta jutkahtaa!»

Toinen oli menettänyt lopunkin malttinsa ja suorastaan potkinut Jussi Partasen ulos. Sen johdosta oli Partanen vannonut puhuvansa Antin ja Jussin puolesta niin, että he voivat syyttää poliisia aiheettomasta vangitsemisesta. Tästä asiasta oli hän jo maininnut Kaisalle ja koko yön oli hän sommitellut juonta.

Nyt seisoi hän pönäkkänä ja odotti vain aikaa, milloin hän saa »näyttää». Kuulustelu alkoi. Borg—tai oikeastaan Porkki—kysyi Kaisalta:

»Ei suinkaan se kuka ole?» vastasi Jussi Kaisan puolesta. »Suu kiinni!
Minä kysyn häneltä: Oletko sinä vaimo…»

»No näkeehän tuon kysymättäkin, että vaimohan tuo on, kun kerran hameessa käy», järäytti Partanen keskeyttäen. Kuulustelija löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

»No, on, on… Hyvä isä siunatkoon!… Johan tuo on sanottu, että Makkosen leskihän minä olen… Tunteehan minut tämä Vatanenkin!» riensi silloin Kaisa.

»Riittää! Tunteeko vaimo Kaisa Makkonen nämä kaksi miestä?» keskeytti toinen, kasvot punaisina vihasta.

»No kuka näitä nyt ei tuntisi, kun ovat oikeita liperiläisiä ja vielä ollaan läheisiä sukulaisiakin tämän Vatasen kanssa!» iskien samalla Jussille ja Antille silmää ja viittoen sormellaan. Nämä ymmärsivät silmän iskun ja oitis ehätti Jussi:

»Elä ärjy!» tarttui jo uhkaavasti Partanen, jonka luonto nousi. Jussi ja Antti alkoivat joutua ymmälle huomatessaan Partasen olevan tyytymättömän herra Porkkiin. Kaisa teki heille sormimerkkejä, minkä kerkesi.

»No kukas se olisi, jos ei Vatanen! Sehän se on sen ukko Vatasen entinen poika, vaikka siitä on jo kasvanut tuommoinen mies… Ja tämä toinen on se Antti Ihalainen, joka nai sen Matikaisen tytön, sen Anna Liisan, jota se Tahvo Kenonen aikoi!» lasketteli Kaisa yhtenä rupeamana. Sitä myöten selvisi asia vähitellen. Nyt jo voi herra Porkki kysyä:

»Eihän tässä mitään asiaa olekaan… Vatanen vain tuli kaupunkiin myömään porsastaan ja sitten kun tapasi tämän Mulon Jussi Partasen ja Partasella oli liinakko valjaissa, niin Jussi sanoi Ihalaiselle: 'Koetellaanpas, onko tuo niin hyvä juoksija kuin se oma tamma'… Ja sitten ne ajaa pyöräyttivät vähäsen katua pitkin ja olivat juuri takaisin tulemassa, kun semmoinen jumalaton miesjoukko tarttui hevoseen kiinni ja kuletti väkisin tänne.»

»Hirtäppäs!» uhitteli Jussi, jota Kaisan sormipuhe ja silmän iskut yhä vain rohkaisivat ja yllyttivät. Porkin kasvot pöhöttivät veripunaisina. Täyttä kurkkuaan huusi hän:

»Te olette varastaneet Partasen hevosen keskellä päivää… Te olette suuria rosvoja…»

»Mutta se vain on turkasen pitkä vale!» jyrähti silloin Partasen tuuheasta parrasta, kuin ukkosen pauhina. Jussi ällistyi, ja ällistyi siinä kuulustelijakin. Hän kysyi:

»Etkö sinä ole se Partanen, joka syyttää hevosen varkaudesta näitä miehiä?»

»No keltä lemmon Partaselta nämä sitten varastivat hevosen?» ällistyi silloin Porkki.

Porkki jäi sanattomaksi tuskastuneena ja käveli edestakaisin huoneessa, ähkien ja puhkuen vihasta. Partanen päivitteli viisaana, korvallistaan raapien:

»No kyllä ne nuo herrat osaavatkin ja uskaltavat tätä alamaista kansaa haukkua ja kerjätä! Kun otappa ja sano rosvoksi rehellistä miestä!»

Siihen asti oli porsas pysynyt hiljaa säkissä, mutta nyt sekin vinkasi, kun Jussi sattui polkasemaan sen saparolle. Raivoissaan huusi Porkki:

Porkki polki jalkaa lattiaan, niin että lasit helisivät pöydällä ja
Antti kehotti:

Jonkun ajan kuluttua rauhottui sekä porsas että Porkki. Hän alkoi taas jatkaa kuulustelua. Partaselta hän kysyi:

Siitä syntyi ällistys. Nyt hoksasivat Jussi ja Antti, että Kaisa oli puhunut Partasen kanssa ja että nyt oli hätä kaukana.

»Ka kun se tämä Join poliisimestari Tahvanainen ei muuta tee kuin juopottelee ja lyö korttia Vilenin ja sen»—hän ei tuntenut herra Porkkia—»Sortavalan entisen pormestarin Porkin poikarentun kanssa, niin minä sanoin tälle Vataselle ja Ihalaiselle: 'Kun me nyt olemme muutenkin tuttuja miehiä, niin tehdään tälle Join poliisille jutku!'»

»Ka minä sanoin tälle Vataselle: 'Olkaa varastavinanne minulta tuo liinakko ja minä huudan vain poliisia, niin näette että ne rentut eivät ymmärrä erottaa rehellistä ihmistä rosvosta, vaan tuomitsevat teidät syyttömästi sakkoihin ja sitten juovat ne rahat.'»

Porkki oli noussut ja teiskaroitsi äänetönnä, hammasta purren; kasvot olivat pakahtua niihin tulvivasta verestä. Mutta hän nieli kiukkunsa. Nopeasti pyörähti hän liperiläisiin päin ja kysyi:

»Onko se totta, että tämä Partanen houkutteli teitä härnäämään poliisia ja että te ette varastaneet sitä hevosta?»

»Koska on ilmi tullut, että syytetyt ovat toimineet toisen, Mulosta kotoisin olevan Partasen houkutuksesta, ja kun he eivät ole mitään rikosta tehneet, josta heitä voitaisiin syyttää, vapautetaan heidät. Mutta koska Partanen on itse tunnustanut aikoneensa häiritä kaupungin järjestysvaltaa ja kun hän on aikomuksensa toteuttanutkin, pidätetään hänet poliisilaitoksen säilytysvankilaan asian lähempää kuulustelua varten, joka tapahtuu ensi lauvantaina.»

Partanen yritti panna vastalauseen, mutta Porkin käskystä otti kolme
poliisia häntä niskasta kiinni ja työnsi samoille pehkuille, joilla
Jussi ja Antti olivat yönsä viettäneet. Vastaan haratessaan koetti
Partanen vain huutaa:

»Tämähän on vasta hornan pesä, kun ihan syyttömiä ihmisiä työnnetään tällä tavalla putkaan oman hevosensa varkaudesta!»

KUUDESTOISTA LUKU

Se oli lauvantaipäivä, iltahämärän tuloaika, kun Liperin miehet pääsivät pois tutkinnosta. Ulos tultua ihmetteli Jussi Kaisalle:

»Kas kun ei ennen ole tullut koko tällä kadulla käydyksi, vaikka on usein oltu Joilla ja on koluttu kaikki muut kadut!»

Kaisa siunaili sitä, että pannaan syyttömiä ihmisiä putkaan, vaikka olisi ollut kylliksi syyllisiäkin. Jussi puhdistautui vieläkin enemmän; hän ihmetteli Kaisalle:

»Kas kun siellä ei näkynyt niitä kahta suurta tappelijaa, joista Kaisa puhui… Vaan tottapa ne ovat lähettäneet ne jo oikeaan linnaan!»

Kaisa kiirehti edeltäpäin laittamaan ruokaa. Jussi ja Antti taivastelivat vielä hetken kartanolla ja kaupungilla.

Kaisan luona odotti jo kahvi pöydällä, kun miehet saapuivat. Porsas päästettiin säkistä ja söi puuroa ja maitoa. Jussi alkoi muistella tapahtumaa:

»Kyllä oli kiivasluontoinen herra tämä äskeinen. Huusi ja mökysi näet kuin olisi ollut suurempikin asia!»

»Vaan asettipahan luontonsa, kun näki että minä jo punoin porsassäkin suuta puneelle, jotta sopisi sillä sivaista, kun tarvis tulee.»

Nyt Jussi alkoi taas korjata asiaansa, peitellä putkassa oloansa. Hän ryhtyi kehumaan Tahvanaista selittäen:

»Se eilinen herra taas oli hyvin siivoluontoinen ja hyvä suustaan. Heti kun hän näki meidät, niin sanoi että te kun olette tunnetut yleensä siivoiksi miehiksi ja varmaan talon isänniksi, niin saatte tulla sinne meidän kyökkiin nukkumaan, ettei tarvitse häiritä ja raskauttaa sen Makkosen lesken vierasvaraisuutta… Ja lämmin kyökki sillä olikin.»

»Ja höyliä oli koko joukko. Yhdessä siinä puhua rupatettiin ihan maatamenolle asti, ja lapset syöttivät porsasta kokkelilla ja itselle meille annettiin herrasväen ruokien tostolia… Ja oli siinä ruokaa, mitä syödä! Kun oli sianlihapaistiakin semmoista, jossa oli kämmenen levyistä läskiä!»

»Julman hyvät sillä olivat ruuat», todisti Antti, ja aina vähä väliä katsoa muljauttivat he Kaisaan ja iskivät toisilleen silmää.

He istuutuivat kahvipöydän ääreen ja silloin laukesi asia yht'äkkiä aivan itsestään, kuin olisi se ollut valmiiksi kypsynyt. Antti kehotti silloin:

»No mitä sitä nyt tyhjää vänkäilee!… Tule vain pois!» rohkaisi Jussi ja muljautti merkitsevän silmäyksen. Kaisa työntäytyi penkkiin, mutta vastusteli vielä:

»No älä nyt tyhjää muikistele!» leikitteli siihen Jussi ja alkoi kenkänsä kärellä kopeloida Kaisan jalkaa. Kaisa alkoi nauraa kikattaa. Jussi kehotteli vain:

»Kuka sitä nyt olisi uskonut tästä tämmöistä lopuksi tulevan!…
Vanhoilla päivillään vielä pitää höynäytyä!»

»Eikö sitä Kaisan jalkaa löydy sieltä pöydän alta, kun sinä täältä kopeloit?»

»Löytyyhän se, mutta minä vaan muuten tuota toista jalkaani vetryyttelen, ettei yhdessä kohti ollessaan pääse turtumaan», selitteli Jussi kahvia hörppien ja kosien toisella jalallaan Kaisaa. Antti sanoi:

»Oikeastaan tämä asia näkyy jo menevänkin ilman syrjäisen avittamista, vaikka olisinhan minä tässä joutanut puhemiehen toimissa kähräämään.»

»Niinhän se meni senkin Malisen naiminen ihan itsestään ennen kuin puhemies oli ennättänyt luontoansakaan karaista. Se Malinen oli vain istunut sen Tiinan viereen ja pannut kätensä Tiinan kaulaan tällä tavalla kuin minä tässä tämän Kaisan kaulaan, ja puhemies oli siihen ennättänyt vain sanoa: 'Ka johan se on valmis koko naimishökötys'…»

»Elä nyt Kaisa joutavia mutristele ja turhia venkeile!… Tällä tavallahan me Loviisankin kanssa ensi aikoina istuttiin ja Loviisan suu oli silloin aina naurun virnallaan ihan samalla tavalla kuin nyt tämän Makkosen lesken suu.»

»Pitäähän sitä näin tämmöisenä päivänä tehdä jotain iloista kommervenkkiä ja muuta kujetta henttuaan huvittaakseen… Ei sitä sitte tuolla vuoden päästä enää hytkähtelekään mieli näissä rakkauden lurituksissa ja luirituksissa!»

Kaikki—hän itsekin—huomasivat Jussin harvinaisen leikkipuheliaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua kääntyi puhe vielä taloudellisiin asioihin, kun
Jussi kysyi:

»Jäikö siltä Makkoselta ne koirannahka-rukkaset, jotka se osti vallesmannin pehtuorilta?»

Kaisa sanoi niiden jääneen. Hyvä tovi puhuttiin nyt tästä uudesta aiheesta. Sen loppuessa selitti Jussi:

»Sehän meillä on vielä vanha vesikorvo ja se maalattu taikina-, ja sama sänky, jonka Loviisa-vainaja toi perintönään… Posteliin on vain tehty uusi semmoinen vaaru, että sen pitää kestää… Kun nyt vain tämä talo saataisiin myydyksi, niin pantaisiin tässä jo vaikka huomenna pillit pussiin ja soitettaisiin Liperiin.»

Hänen riemunsa oli täydellinen, kun Kaisa ilmotti, että karvari Tolvanen oli juuri tänä aamuna käynyt kauppoja hieromassa. Riemuissaan huudahti hän:

»No auttaakin se aina ihmistä kaupunkimatkallakin onnistumaan, kun vain siivolla elää ja vaeltaa.»

»Herra siunatkoon, kun siellä sen vietävän poliisikamarissa piinasivat koko päivän, niin että jäi lihakaupassa käymättä!… Olisihan sitä tämmöisen päivän perästä laittanut huomenna vereksestä lihasta soppaa, vaan mistä sen nyt ottaa, kun lihapuoti on kiinni ja huomenna on pyhä!»

»Annetaan vain porsaalle puukkoa kulkkuun, niin saadaan jo tänä iltana lepparieskaa verestä ja huomenna on sianlihasoppaa. Otappas, Antti, puukko ja minä pitelen porsasta takakoivista!»

Puolen tunnin kuluttua paistui porsaan veri leppärieskana, ja huomenis haudattiin sen liha päivällisenä näiden kolmen onnellisen ihmisen suuhun.

Aterialla puheltiin talon myömisestä. Keskiviikkona oli karvari Tolvanen luvannut rahat tuoda ja kaupat päättää, ja torstaiaamuna päätettiin lähteä Liperiin.

»Tuokohan se porsas väsyttää sillä tavalla, kun tässä alkaa tehdä mieli ettone-unta?»

»Kyllä kai se porsas rupeaa painostamaan, koskapa se minultakin jo alkaa silmäluomia alaspäin nyhtää», vakuutti Jussi. Kaisa oli tuntenut samaa. Hänkin ilmotti:

»Ka haukotuttaapa tuo minuakin. Rupeaisitte tuohon sänkyyn pitkäksenne, niin minä kyykähdän tuohon lattialle!»

»Ka vältänpä tuota minäkin lattialla vaikka siinä Kaisan lähettyvillä, niin saa tämä Ihalainen yksin sängyssä loikoa, hän kun on kumminkin niin kuin vieraampaa väkeä ja me jo niin kuin samaa konttikuntaa.»

Jo alkoivat silmät ummistua. Mutta juohtui siinä vielä Partanenkin mieleen. Jussin tuli häntä vähän surku. Ikäänkuin itsekseen, puoli-unessa, jupisi hän:

Siihen ei vastannut kukaan mitään. Jokainen mietti asiaa hiljaisuudessa, joten alkoi pitempi äänetiolo. Antti ajatteli edellisien päivien tapauksia ja poliisimestari Tahvanaisen ja Porkin kiivautta. Siitä johtuivat ajatukset Jussi Vatasen kertomuksiin Tohmajärven vallesmannin kiroamisvoimasta. Ihmeissään sanoi hän silloin:

»Vai housut putosivat Tiilikaisen Kallelta, kun Tohmajärven vallesmanni kirota rönkäsi!»

Sen myönnettyään ajatteli Jussi taas vuorostaan ja vahvisti ikäänkuin muun puheen puutteessa:

»Housujen kehui Tiilikaisen poika pudonneen, vaikka se on jo aikamies pojan toljake!»

»No hyvä isä siunaa! Kun uneutin näet sanoa, että jäihän siltä
Makkoselta ne Parviaisen puoti-Pekalta ostetut verkahousutkin!»

»Johan minä tälle Ihalaiselle sanoin, että kunhan ne Kaisan kaikki nyytit pengotaan, niin ei sitä ulkomuistista tiedä, mitä rikkautta sieltä vielä pölähtää päivän valkeuteen.»

Tahvo Kenonen oli väkisinkin tullut viipyilleeksi taipaleella taloissa, kunnes viesti Ihalaisen Antin kuolemasta joudutti hänen kosimahommiansa. Nyt hän työntäytyi Ihalaisen tupaan, missä Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa viluissaan ja murheissaan kyräilivät. Rennosti viskasi hän säkkinsä penkille, otti piipun taskustaan, alkoi sitä piestikolla kaivella ja tervehti:

»No nyt sitä sinäkin, Anna Liisa, pääsit siitä Ihalais-rististä. Ei suinkaan se toki tätä kontuaan vienyt mennessään … vai jättikö se tämän sinulle… Anna Liisa?»

»Tähän se on heittänyt kaikki koko roskansa!» vastasi murheellinen Anna
Liisa jotain sanoaksensa, ja Kanasen emäntä lisäsi:

»Mikäpä tässä on Anna Liisan yksinäänkään eläessä, kun ottaa toisen miehen. On niitä tämmöiseen taloon vävyksi pyrkijöitä.»

Kenosesta tuntui, että Maija Liisa jo rupeaa Anna Liisan puolesta ylpeilemään. Hänkin nosti silloin päätänsä, ilmottaen:

»Mutta kyllä niitä on kotivävyn paikkojakin tuolla Kaavin ja Juuan puolella. Siellä kun on joka talossa semmoinen rippikoulun käynyt tyttö, että sen pitää olla kuin paras pappilan mamseli, eikä kotivävyjä tahdo saada mistään!»

»Vai on sillä puolen niin suuri puutos kotivävyistä!» ihmetteli Maija
Liisa.

»On! Puutos on julma. Talon poikia ja renkiä ja muita purlakka-miehiä vielä saisi, vaan paremman sortin miehiä saa etsiä eikä sittenkään löydä… Varsinkin on räätälimiehistä tiukka», selitti Kenonen. Siihen kummaili Anna Liisa:

»Niin on. Heikki Pirhonen oli viimeksi minuakin rukoilemassa tytölleen kotivävyksi, mutta minä vain sanoin, että tämä Kenonen lähtee Liperiin… Sillä olikin pitkän-hotjakka ja lujarakenteinen tyttö, ja jumalattoman rikas talo.»

»Niinkö sillä Heikki Pirhosella?» keskeytti Anna Liisa, jonka silmissä
Tahvo alkoi kohota.

»Olisihan se Heikkikin jo saanut näitä maatyöntekijöitä vävykseen, vaan ei hän niistä huoli, sillä ei se tämä maatyö kannata. Mutta neulaa kun sitä heiluttelee sukkelakätinen mies päivän, niin kyllä siinä toinenkin penni kirpoaa kukkaroon, varsinkin kun ompelee enimmäkseen herroille housuja ja nuttuja niin kuin minä.»

»Jo. Pappien saarnahousut olen ommellut kaikissa pitäjissä aina sinne Paltamoon ja Suomussalmelle saakka. Kontiolahden papin-apulainenkin kun sai kuulla, niin paikalla haetti Kenosen tekemään hänelle housut ja niissä saarnasi sitten vaalisaarnan, ja suuren pitäjän kuuluu itselleen saarnanneenkin… Entäs sitte tämä räätälin kölli! Eiväthän ne maatyön tekijät ole arvoltaan sen rinnalla mitään. Kuuselankin puoti-Pekka siellä Kaavilla aina käski minun tulla kanssaan norria lyömään, mutta ei niitä kyntömiehiä koskaan käskenyt.»

Vähä vähältään saivat he käsityksen Kenosen matkoista ja siitä miten häntä oli houkuteltu kotivävyksi yhteen ja toiseen paikkaan. Viimein oudostui Kenonen:

»Eikö se Ihalainen heittänyt yhtään kahvia kotiin, kun se Anna Liisa ei vieraalle pane pannua pörisemään?»

»Onhan niitä kahvia, vaan kun se Ihalainen meni tulitikkuja hakemaan, niin ei ole koko talossa yhtään tikkua millä tulta raapaista!» valitti Anna Liisa. Kenonen ilkamoi:

»Kyllä saat Ihalaisen tikkua odottaa! Se poika ei tulisi vaikka eläisikin… Rentonaan huusivat Vatasen kanssa vastaan tullessa, että he ottavat Ameriikassa nuoret akat…»

»Sanoiko se Ihalainenkin niin?» keskeytti Anna Liisa ja jäi sanattomaksi, kun Kenonen vahvisti puheensa.

Silloin syntyi äänettömyys. Anna Liisalle paljastui Antin kataluus. Hän vihastui koko mokomalle miehelle. Ynseänä sanoi hän:

»Kyllä se niin on, että Kenosessa se sinulle turva olisi ollut … ja olisi nytkin, jos vain niiksi tulisi… Siinä on tulitikkuja! Pistä nyt se vääränokka vain lämpiämään!»

Voi sitä riemua, mikä täytti molemmat vaimot! Heti viskasi Maija Liisa turkin hartioiltaan ja riensi apuun. Monet päreet olikin valmiiksi hakattu ja odottivat vain tulitikkuja, ja kohta leimusi tuli ja liedellä porisi nokinen kahvipannu. Iloisena myönteli Anna Liisakin:

»No Kenosestahan näkyy todellakin se turva tulleen! Onkin tässä jo kylmässä istuttu ja värjötetty, eikä näet kukaan ole sen vertaa säälinyt, että olisi tästä kautta ajanut Lempaan myllyyn ja tuonut tikkuja, mutta Kenonen toki tuli ja toi!»

Pian höyrysi kahvi pöydällä. Sokeri oli säretty ja alettiin hörppiä kauvan kaivattua juomaa. Kanasen Maija Liisa tunsi olevansa nyt Kenoselle niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän oli valmis toimittamaan tälle isännän paikan siinä talossa, johon Kenonen oli avun tuonut. Hän muisti taas, että Kenonen oli nuoruudessaan ollut Anna Liisaan hulluuntunut, eikä Anna Liisakaan ollut silloin kokonaan pois tieltä, vaikka se Ihalaiselle mentyään oli aina sanonut Kenosesta puhuessaan:

»Ka olisihan se Kenonen huolinut, mutta itsehän minä en ollut hänestä noinko-tuonaankaan.» Sen tiesi Maija Liisa, ja siinä kahvin sulattamana, ja kun tiesi ettei Anna Liisa jaksa yksin taloa hoitaa, päätti hän ruveta puhemieheksi. Hän alotti:

»Saisi tuo Kenonenkin nyt tällä reisullaan jo mennä Liperissä naimisiin, eikä lähteä kaikkia kotivävyn paikkoja vieraista pitäjistä etsimään!»

»Ka olisihan sitä täälläkin oikealle räätälille työtä. Ja jos ei omassa pitäjäässä riittäisi, niin kävisi aina Join herroilta hakemassa lisää!»

»Kyllä ne pojat tarvitsevat vähä toisetkin housut vuodessa! Paikkaa ne pojat eivät siedä polven päässäkään, uutta verkaa vain torvelta ja uudet housut!»

»Ja olisihan niitä täällä Liperissäkin kunnollisia kotivävyn paikkoja … semmoisiakin, joissa ei olisi appiukkoakaan eikä anoppiämmää riesana», tokaisi Maija Liisa kuppiaan täyttäen. Kenonen pyyhki kämmenselkämällään suunsa ja kysyi:

»Toistakymmentä lehmän kantturaahan tässä on ruokittu ja siihen vielä härkä ja muutama hieho ja vasikoita», selitti. Anna Liisa kahvipuuhissaan häärien, ja Maija Liisa lisäsi:

Kenonen istui polvi toisen polven päällä, päällimäistä jalkaansa heilutellen. Äkkiä kysyi hän taas:

»Onkohan se Ihalainen perinyt jo velkansa, sen kolmesataa markkaa, siltä
Niiralan Piiraiselta?»

»Eihän se vielä ole… Siellähän se on yhä korkoa kasvamassa», oli lohdullinen vastaus.

Vaikea olisi kuvata loppuun asti tämä kosimistoimi ja Ihalaisen talon omaisuuden tarkastus, joka nyt eri kyselyjen kautta tapahtui. Yhtä työläs tehtävä olisi myös kuvata Maija Liisan ponnistukset johtaa asia suotuisaan tulokseen, kehuskelemalla asianomaisia toinen toisellensa. Sitä tehdessä meni puoli päivää.

»Mutta tänne Murron korpeen vaan ei Kenonen hautaannu kuuna päivänä … ei lempo soikoon hautaannu. Mutta kirkonkylässä on se entinen Puniinin talo tyhjänä! Minä pyörähdän tästä vain isännän puheille sen talon hyyräämässä ja naulataan räätälin kyltti Puniinin seinään, täältä pannaan kapeet rekeen, lehmät Joille laahtarille ja niin muutetaan kirkonkylään että mätkähtää!»

Anna Liisa oli aluksi pitänyt puhetta leikkinä. Mutta nyt alkoi Kenonen järjestellä asiaa. Hän käski Kanasen vaimoa:

»Sinä, Kanasen akka, saat olla tässä sillä aikaa Anna Liisan apuna panemassa noita kattiloita ja ruokakuppeja vasuun. Pane heiniä vahvasti väliin, etteivät säry, ja maitopytyt ja voihinkit pankaa siihen suureen rankkitiinuun… Sen hevosen rankin saa kaataa siitä hiivattiin… Tahi minä kaadankin sen lähtiessäni. Minä pistän tässä ruunan aisoihin ja ajaa höyräytän kirkonkylässä ja tuon sieltä kihloiksi vielä Haarasen kaupasta Anna Liisalle paidan helmaan pitsiä.»

»Kenonen!… Kuule, Kenonen!… Elä tuossa nyt tuommoista kiirettä ja rytäkkää pidä!»

»No ei se enää pitkittäen parane! Ala vain, Kanasen akka, köijätä sänkyjäkin pellolle. Minä tuon sieltä rahtilaisia, niin että menevät kaikki yhdessä rysyssä», selitti siihen Kenonen. Anna Liisa hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Kenonen oli jo kärriin nousemassa, kun sekaantunut vaimo vielä intti:

»Hornastako se enää tulee! Kanna vain sänky valmiiksi pellolle ja kolista pois russakat ja lutikat!» ennätti Kenonen sanoa, kun jo hevonen otti täyttä ravia.

»Sitte kun muutetaan kirkonkylään, niin siellä kuuluutetaan ja annetaan ukko rovastin vihkiä!»

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

»No mitä kieltämistä siinä on! Hupsuko sinä olet, kun jo Kenosta yrmit ja hyleksit…»

Anna Liisa ei vastannut. Toinen alkoi suuttua hänen väkistelyihinsä. Hän puuhaili muuttohommissa, kuten Kenonen oli käskenyt, ja selitti lomassa:

»Housuthan ne ovat Kenosenkin jalassa, ja mitäpä muuta virkaa niillä on muillakaan miehillä: Ei se Malinenkaan sen kummempi olisi koje!»

»Kunhan joutuisit yksinäsi tuolla hangessa rypemään puita vetäessäsi, niin näkisithän… Ja mikä hätä sinulla on ollessa Kenosen akkana! Pääset vielä räätälin matamiksi ja voit asua kirkonkylässä, eikä tarvitse täällä korvessa hapata… Siinä onkin Puniinin pytingissä vielä kamarikin, että on kuin ainakin herrasväessä.»

»Senkö paholaisesta se nyt enää tulisi, kun on kerran rauhaan päässyt», vakuutti Maija Liisa.

Ja juuri silloin saapui Kettusen poika, se joka on naimisissa Voutilaisen tytön kanssa. Vatasen tamma oli juossut Kiihtelykseen entiseen taloonsa, ja kun se siellä tunnettiin, tuotiin se Kettuselle, ja Kettusen poika toi nyt Antin pitkän sarkanutun, joka oli ollut kärrissä. Hän toi matkansa varrelta tuon ainaisen tiedon suuresta haaksirikosta, ja olihan hevosen ja sarkanutun heittäminen todistuksena karkumatkan alkuvaiheista.

»Ne ovatkin Joilla pitäneet ennen laivaan menoaan niin jumalatonta elämää, juoneet ja kironneet ja tapelleet, että kaikki viinarännin miehet oli täytynyt hakea niitä asettamaan, ja silloin siinä oli rytäkkä noussut. Ihan oli Muloon asti kuulunut huuto ja voivotteleminen, kun Ihalainenkin oli rönkyttänyt seipäällä niitä viinaränniläisiä selkään.»

»Vai semmoista siivotonta elämää ne juuttaat vielä pitivät toiseen elämään lähtiessään!» kauhistui Maija Liisa.

Kettusen poika lähti. Ja nyt lopultakin huomasi Anna Liisa mikä mies Antti oikeastaan oli, kun se oli sillä lailla tapellutkin. Maija Liisa vielä sanoi:

»Kiitä Join herroja, kun mokomasta pääsit! Toista se on tämä Kenonen.
Ennen tämä antaa itseään pieksää, kuin menee muita pieksämään.»

»Siivo mieshän se tämä Kenonen on ollut. Ihalainenhan se ja Vatanen sitä jo nuorenakin pieksivät, eikä se Kenonen silloinkaan muuta kuin voivotteli ja hierotti itsensä terveeksi.»

»Keitetään kiehuvaa vettä ja huuhdellaan tuo sänky sillä yht'ympäri, jotta lutikat kuolevat ja russakat töllöävat!»

Niin he tekivätkin ja Anna Liisa kaiveli sängyn raot puhtaiksi aivan tikun kanssa, valittaen:

»No kuka olisi sitä Ihalaista uskonut semmoiseksi kuin se oli… Seköhän tuo Vatanen sen taas villitsi!»

Illalla palasi Kenonen kirkonkylästä. Hän oli vuokrannut Puniinin talon ja toi kymmenen rahtilaista vetämään pois tavaroita. Mutta kun oli syksyinen aika ja yö pimeä, lykkäytyi lähtö huomis-aamuun ja rahtilaiset jäivät yöksi taloon.

Nyt alkoi Kenonen harjoittaa isäntävaltaa, joka hänelle kuului. Mutta sitä ennen hän valmisti lahjansa Anna Liisalle. Lupauksensa mukaan oli hän ostanut Haarasen kaupasta pitsiä, kannatti pöydän vielä sisälle, istahti sille räätäli-asentoon ja sanoi Anna Liisalle:

»Tuoppas nyt tänne puhdas paitasi, niin Kenonen ompelee itse pitsin sen helmaan.»

»Mitä tuota nyt vanhalle ihmiselle!» ujosteli Anna Liisa, mutta rahtilaiset alkoivat kehottaa:

Anna Liisa totteli. Kenonen istui jalat ristissä allaan ja alotti työnsä. Joku rahtilaisista huomautti:

»No ei! Ei ole Liperissäkään ennen pidetty pöydällä muuta kuin leipää, Jumalan sanaa ja huttuvatia!» pisti taas joku rahtilainen. Kenonen pujotti rihmaa neulan silmään ja kehasi:

»Ei ole ennen istunut, vaan nyt istuu, kun Tahvo Kenonen kerran Liperiin joutui. Pane, Anna Liisa, rahtilaisille kahvi porisemaan, ja pane kahvia ja sikuria pannuun niin että sitä pitää olla yhtenä puurona!»

Liperin rahtilaiset kuten muutkin liperiläiset ovat yleensä tunnetut viisaudestaan. He eivät kehu ketään muutoin kuin tämän omalla kustannuksella. Nyt alkoi Kenosen kehuminen ja koko tämän omituisen avioliiton kuvaaminen. Rahtilaiset istuivat mikä missäkin, iskivät toisilleen silmää ja puhelivat hyvin vakavina. Yksi sanoi:

»Jo taitaa Kenonen jäädä tähän Antti Ihalaiselle kotivävyksi, kun jo pitsiä ompelee paidan helmaan.»

»Isännäksi jää Kenonen tähän taloon… Tämä on nyt Tahvo Kenosen talo, vaikka häneen itse pääkehno tulisi vastaan sanomaan», kerskui pöydällä ompeleva räätäli.

»Onhan tässä talossa Kenoselle valmis hotu ja tie avattu, menipä hän halkometsään tahi vaikka minne. Sillä se Ihalainen oli mies työssä ja kaikessa rustauksessa», kuului taas selitys rahtilaisten joukosta. Toinen rahtilainen vilkaisi Kenoseen ja vahvistaa julisti muristen:

»Vaaa-almis!… Kun vain tämä Kenonen ompelee pitsiä Anna Liisan paidan helmaan.»

Niin sitä kehua jurnuteltiin. Anna Liisa pelkäsi miesten rupeavan koiruutta puhumaan ja sanoi:

»Antakaa niitä kirnumaitoja näille rahtilaisille, jos niitä ei voi läikkymättä viedä kirkonkylään, ja lopun saa syöttää sioilla… Rieskamaidon saa valaa vaikka sahtitynnöriin ja viedä siinä Puniinin taloon ja siellä myöpi sen kirkonkyläläisille.»

»Siin' on nyt paita, niin että ihan sen pitää Anna Liisan mieltä himaista. Mene saunaan ja muuta se päällesi!»

»Missäs ne ovat ne Ihalaisen verkavaatteet, jotka sille jäivät ukko
Ihalaiselta?»

»Juokseppas sinä, Kanasen akka, ne hakemassa!» komensi Kenonen. Maija Liisa nouti vaatteet. Kenonen silmäili niitä, mittaili nauhallansa ja vihelteli. Saatuansa mittauksen loppuun julisti hän:

»Muuten ne vielä sopivat, vaan housunpersuuksissa on kokonainen vaaksa liikaa!»

»Se Ihalainen on semmoinen runsasruumiinen mies varsinkin niiltä paikoin!» pisti joku mies. Mutta Kenonen kerskasi:

»No olkoon! Kyllä tässä on semmoinen Tahvo, että kun se vähän aikaa saksineen ja neuloineen liehuu, niin istuvat niistä housuista pitää tulla… Kas noin! Tuosta leikata lupsautettiin liika pois ja nyt sen kun vetäistään haava umpeen!»

Ja nopeasti alkoi neula suhahdella Kenosen kädessä. Siinä ommellessaan hän komensi:

»Käskekääpäs rahtilaiset sen Kanasen akan panna ryykkyyrauta hiilille, jotta saa vähä näitä lahkeita sujauttaa!»

»Näkyy se tämä Kenonen jo opetelleen nuo isännänkin ilveet, kun se osaa jo noin äkkipäätään käskeä ja komentoa pitää.»

»Joo. Osaa Kenonen! Nutun selkämästä pitää leikata liuska pois ja napit muuttaa etupuolelta, niin nuttukin istuu ruumista myöten kuin paras sortuukki!» kerskui siihen Kenonen, lisäten naisille:

»Puistelkaa akat postelista vanhat pehkut lehmien alle ja teilatkaa uutta olkea sisään mikä suusta mahtuu! Ja jos on mitä Ihalaisen rikkinäisiä vaatteita, niin ne saa Kenosen akka myödä rytkyläisille… Vaikka vaihtaa niillä rytkyläiseltä orehkoita ja räänikkää.»

Sillä lailla sai hän asiat järjestetyksi sill'aikaa kun itse kaventeli Antin verkavaatteita. Mutta rahtilaiset eivät olleet lopullisesti vaienneet, vaan hautoivat asiaa. Nyt jatkoivat he taas Kenosen kehumista. Hyvin totisina, tupakoiden, syleksien ja polviinsa nojaten istuivat ja puhelivat he ikäänkuin itsekseen. Joku kehasi:

»Sen kun panee noihin Ihalais-vainajan housuihin, niin tuleehan siitä
Anna Liisalle mies. Housut vain on kavennettava!»

»Ho-oousut!… Housut ne on kavennettava!» murahti toinen, ja kolmas jupisi piippu ikenissä:

»Eihän sitä miestä sovi muutella ja entrailla», myöntää jurisi muuan rahtilainen totisena, leuka kädessä.

»Ei!… Ei sitä sovi miestä», jurnutti toinen piippu hampaissa. Kolmas vahvistaa mörisi:

»Tellätkää, rahtilaiset, sieltä niitä Ihalaisen tupakoita piippuihinne palamaan», tarjosi toimissaan puuhaileva Kenonen, ja rahtilainen kiitti häntä, vääntäen puhetta: »Ka saapihan noita tässä tellätä!… Ihalaisen tupakoita!»

»Saapi!… Ja miehen kirjoihinhan tämä Kenonenkin on papin kirjoissakin merkitty», kiitteli taas eräs rahtilainen. Silloin jo Anna Liisa pyysi:

»Kehuisitte tuota Kenosta nyt toisellakin tavalla, eikä ainoastaan hänen omalla kukkarollaan!»

Mutta ei Kenonen ollut tietävinänsäkään. Hän jatkoi työtään otsa hiessä.
Joskus jo sadattelikin Ihalaisen housujen vanhanaikaisuutta:

»Kyllä ne ovat ne entiset Liperin räätälit olleet oikeita rahtilaisia! Kun on housunlahvikin tehty sivulta aukeava ja etupuoli on yhtä kangasta kuin pahoilla pennuilla!»

Nyt oli se työ jo valmis. Kenonen riisui omat vaatteensa, viskasi ne penkin alle ja pukeutui verkaan. Rahtilaiset kehuivat:

»Herrahan siitä Kenosesta tulikin vielä, vaikka se tuossa pöydällä istuessaan näytti niin riisin syömältä.»

»Joko ne taas siinä virnistelevät sitä koirankuria», tokaisi Anna Liisa, joka kokoili kapustoita hyllyltä. Seinällä riippui Kettusen pojan tuoma Antin pitkä sarkanuttu. Kenonen huomasi sen ja käski:

»Katsele sinä, Kanasen akka, onko tuossa nutussa täitä, ja jos on, niin tapa ne… Se on vielä hyvä nuttu.»

Seuraavana aamuna oli Ihalaisen talossa touhua. Kymmenen suurta kuormaa oli valmiina. Toisissa olivat talon huonekalut, toisissa jyvät, voit ja muut. Niiden lisäksi oli joukko heinäkuormia. Lehmät olivat ajetut läävästä ja Lehvosen vaimo tyttärineen oli kutsuttu ajamaan niitä kuormaston perässä. Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa ajoivat lampaita. Sika huusi rankkitiinussa, lehmät ammuivat, rahtilaiset karjahtelivat. Kenonen istui jo kärryissä kuormaston etupäässä, ajaen yksinään Ihalaisen ruunalla. Kun sika kiljui vimmatusti, komensi hän:

»Lyökää sitä paholaista halolla päähän, että se heittää rääkymisen!»

Silloin juuri kurotti sika päätään tiinun laidan yli ja rahtilainen, jota koko touhu huvitti, täytti käskyn. Kuului vain mätkähdys ja sitten vaikeni sika. Eräs rahtilainen kurkisti reunan yli rankkitiinuun ja ilmotti sian kuoleman:

Anna Liisa, joka hääräili lampaiden kanssa, kuuli jotain epäselvää puhetta sian töllöämisestä ja kysyi hätäisenä:

»Ka kun sitä lyötiin halolla päähän», selitettiin. Kauhuissaan huusi
Anna Liisa:

Kuormasto oli jo lähtövalmis, kun Kenonen huomasi Antin tervapytyn kartanolla ja sanoi:

»Vielähän siellä on se Ihalaisen tervatölkki… Miks'ei sitä ole pantu kuormaan?»

»Se on niin täysi, jotta läikkyy», selitti toinen. Kenonen kiivastui ja käski suutuksissaan:

Rahtilaiset täyttivät pyynnön nopeasti. Anna Liisa huomasi sen ja huusi hädissään lampaiden luota:

»Hyvä isä tokiinsa! Minkätähden ne viskasivat Ihalaisen tervatölkin kaivoon?»

»Kenonen käski tervaamaan veden, jotta se ei happane», viisastelivat rahtilaiset.

Mutta samassa komensi Kenonen joukkoa ja koko karavaani lähti liikkeelle. Kenonen huusi vielä jälelleen päin:

Samaan aikaan lähestyi Hyvärisen taloa toinen kuormasto, kaupungista päin. Se oli Vatasen ja Kaisan kulkue. Etumaisen kuorman päällä, sängyn kannella, istui Vatanen Kaisan rinnalla, niin että jalat riippuivat hevosen lautasille. Seuraavan kuorman päällä loikoi Antti mahallaan.

Jussi alkoi miettiä asiaa. Ei olisi tehnyt mieli Hyväristä suututtaa, mutta ei myöskään keksinyt miten selittää asia. Sitä aprikoidessaan tuli hän muistelleeksi koko tämän matkan vaiheita, kun ei alussa jaksanut tajuta, miten kaikki oli tapahtunut. Juohtui mieleen Partanenkin. Hän surkutteli taas miestä, huutaen Antille:

»Mutta viisas mies Mulon Partanen on, kun osasi näet poliisiakin niin ovelasti jutkauttaa, että se uskoi ihan tosissaan siinä olleen poliisin härnäämisen tekeillä.»

»Viisas se oli!» sanoi hyvin totisena Antti, joka jo myös mietti matkaansa ja kotiin menoansa. Jussi oli ajatellut Partasta edelleenkin ja lohdutteli Antille huutaen:

»Mutta eivät ne uskalla Partastakaan ikäänsä putkassa pitää. Se on semmoisen talon isäntä Mulosta, että siinä pitää herrojen korvain tilliä laulaa, kun se yhden kerran suuttuu ja sanoa jyräyttää.»

Miehet saapuivat jo lähelle Hyvärisen tiehaaraa. Jussilla oli paha omatunto. Yhä hän vain ajatteli asian juurta. Sitä miettiessään muisti hän Antin vastaan tullessaan sanoneen hänelle olevansa menossa Hyväriseen, silloin kun hän sitten pyysi Antin samalla kysymään tyttöä. Nyt vasta huomasi hän kysyä Antilta:

»Kun minä en hoksannut kysyä silloin, mitä varten sinä Hyväriseen olit menossa.»

Nyt muisti Antti, että hän oli ollut menossa tulitikkuja lainaamaan.
Hämmästyneenä huudahti hän:

»Perhana, kun minä ihan unohdin, että tulitikkujahan minun piti hakea
Anna Liisalle.»

Sitten ajoivat he ääneti. Antti oli nyt hyvin miettivä. Hän ajatteli
Anna Liisan luo menoa, ja mitä hän nyt sanoisi. Niin saapuivat he
Hyvärisen tiehaaraan, jossa Antin piti erota. Hän sanoi Jussille
merkitsevästi:

»En… Mutta puhu sinä nyt siitä … niinkuin sinä tiedät … siitä 'tamman asiasta', ja sotke se koko roska!»

Antti lähti nousemaan taloon, mutta kujasten suussa alkoi loppua rohkeus. Hän pelkäsi, että Hyvärisessä syyttävät häntä koko jutusta. Mieli teki kiertää koko talo. Hän yritti jo kääntyä, mutta toiselta puolen taas ei ollut hyvä mennä kotiinkaan asiaansa toimittamatta. Hän aikoi jo valehdella Anna Liisalle, antaa omasta taskustaan tikut ja sanoa saaneensa ne Hyvärisestä, mutta kauhukseen hän huomasi, että hänellä ei ollutkaan tulitikkuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin mennä taloon, tuli mikä tuli. Hän rohkaisi luontonsa ja lähti.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Antti istahti äänettömänä ja istui puhumatta pitkän ajan. Hyvärinen sanoi lopulta:

Ihalainen ei vastannut. Hän luuli, että oli jo saapunut sana putkassa olosta. Enimmin kuitenkin painoi se Vatasen naimisasia.

»Ei ole tainnut se Vatasen Jussi vielä palata Joilta? Ei ole tainnut teillä poiketa?»

»Se kun näet häivytti minut itsestään, raato, siellä Joilla, että minä en sitä löytänyt, vaikka poliisin kanssa etsin monta päivää.»

»Panisit Anna Kaisa lehmien veden kiehumaan!» lausui emäntä pitkän ajan kuluttua tyttärelleen. Ei kukaan näyttänyt kuuntelevan Antin puhetta, vaikka viimeinen tiedonanto jo alkoi vähän lepyttää väkeä. Antin tuli yhä vaikeampi olla. Taas hän yritti puhdistautua, sanoen: »Mutta tottapa sillä Vatasella olivat omat asiansa, kun se minut eksytti itsestään… Vasta eilen aamulla sain siitä kuulla…»

Talon väen uteliaisuus heräsi, mutta ei vielä kukaan hänelle puhunut.
Hyvärinen vain sanoi emännälle:

»Sehän se entinen Karhutar kuuluu saaneen sen Vatasen pauloihinsa vietellyksi … se Makkos-vainajan leski…»

»Vasta tullessani kertoivat siitä Variksen mökillä, että se Vatanen on joutunut sen Makkosen lesken verkkoon.»

»Sen mustan lampaan saisitte, akat, keritä tänä päivänä, ja panna lampaiden alle pehkuja!» järjesteli Hyvärinen talon töitä. Antti mietti, miten lohduttaa talon väkeä Vatasen menettämisen johdosta. Keksittyään keinon hän lausui:

»Kattilankin ovat heittäneet illalla pesemättä… Syövät vain siinä ja makaavat, eivät pidä mistään huolta.»

»Ja rajuluontoinen mieshän se tämä Jussi Vatanen on itsekin… Ei sen akka kauppojaan kiittele.»

»No hyvin joutikin mennä Karhuttaren verkkoon semmoinen mies… Joillakin kuuluu tapelleen ja juoneen, ja kärriinkin vielä oli jäänyt viinalekkeri.»

»Ähä! Vai on se Vatanen juonutkin ja tapellut!… Sitähän minä jo ihmettelin, että eiköhän se Makkosen leski sitä viettele semmoiseenkin ilkeyteen», hämmästyi Antti.

Mutta kotvasen tupakoituaan ja ajateltuaan alkoi hän vähän puolustaa
Jussiakin, sanoen:

»Vaikka kuka sitä tietää, vaikka olisi se Mulon Partanen tapellut ja sitten Vatasen panivat erehdyksessä putkaan… Sillä mikä niitä pimeässä erottaa!»

Mutta ei kukaan ottanut puhetta korviinsakaan. Ukko Hyvärinen toisti emännän sanat, ikäänkuin itsekseen puhuen:

»Voi minkälainen mustalaisjoukko on tullut!» huudahti silloin eräs lapsista, ja sen kuultuaan hyökkäsi koko lapsikarja ulos mustalaisia katsomaan. Antti istui vielä hetken ja hikosi. Viimein nousi hän ja oli jo ovensuussa menossa, kun toimitti siinä asiansa:

»Semmoista asiaahan minulla oikeastaan olisi ollut, että Anna Liisa lähetti pyytämään lainaksi tulitikkuja, kun sattuivat loppumaan omat eikä ole nyt kirkonkylässäkään käyntiä.»

Antti otti tulitikkulaatikon, pisti sen taskuunsa ja aikoi jo avata oven pois lähteäkseen.

Mutta silloin työntyi ovesta sisään Antin verkapukuun puettu Tahvo Kenonen ja hänen perässään Anna Liisa, toiset vaimot ja kymmenen rahtilaista. Kenonen, joka ei ennättänyt huomata syrjään väistyvää Anttia, viskasi Antin rukkaset kädestään penkille ja tervehti talonväkeä reilusti, kerskaten:

»No nyt saat, ukko Hyvärinenkin, uskoa, että ei se Antti Ihalaisen leski kauvan leskenä ole, sillä sitä kun vain pappilassa käyttää höyräytetään, niin Kenosen akka siitä tuli, että naukasi… Pane pannu tulelle, Hyvärisen akka ja Anna Liisa!»

Koko joukko oli työntäytynyt tupaan… Ja nyt huomasivat he jo Antinkin, joka imi piippuaan oven pielessä rahtilaisjoukon takana. Se oli ällistys! Ensi aluksi eivät tulijat voineet puhua, paitsi tyrmistynyt Kenonen kirosi ja sanoi:

Seurasi sitte vaitiolo. Antti vain mulautti silmiänsä. Ilmassa oli ukkosta, oikeata Liperin ukkosta. Rahtilaiset asettuivat paikoilleen, kaikki istuen mikä missäkin kyynäspäät polviin nojaten, ja alkoivat imeksiä piippujaan hyvin merkitsevästi, ja uhkaavan rauhallista oli kaikki. Antti näki akkunasta kuormaston, ja kun Kenonen oli hänen vaatteissansa, arvasi hän jo asian lopunkin. Hän istahti penkille, nojautui polviinsa, katsoi lattiaan synkkänä ja poltti tupakkaa… Raskaan äänettömyyden keskeytti Kenonen sanoen hädissään:

Ei Antti vastannut. Kenonen tunsi polviensa vapisevan. Pitkän äänettömyyden kestäessä huokasi neuvotonna Kenonen:

»Ihalainenko se nyt on siinä», sai jo Anna Liisakin sanotuksi, kuolemaisillaan pelkoon ja häpeään.

»Sanottiin näet tämän Ihalaisen kuolleen, mutta eihän se ollutkaan kuin tämän Antin sika vain, joka menetti henkensä», selitti kolmas.

Nyt Antti jo sylkäsi pitkän vihaisen tupakkasylen. Kenonen siitä hätäytyi, mutta koetti Anttia pelotellessaan ylvästellä:

»Elä syleksi, Ihalainen, niin ylpeästi!… Elä syleksi, tahi tohtivat ne muutkin ruilauttaa!»

Ja taas tuli hiljaisuus. Antti mietti nyt sikansa kuolemaa, maahan katsoa murjottaen, ja sylkäsi vieläkin vihaisemmin. Kenonen jo sanoi Hyväriselle:

»Hyvärinen! Pidä sinä talossasi kuranssia, etteivät syrjäiset saa ihan iltikseen syleksiä ja vihoitella, tahi minä kun sylkäsen kanssa, niin yli tuvan pitää lentää!»

Hyvärinen tuhisi vain vasuntekopuuhissaan, ikäänkuin ei mitään huomaisikaan. Lapset hälisivät hyvin vilkkaalla tuulella, ja Anna Kaisa oli kahden vaiheella. Nyt puhui taas eräs rahtilainen:

»Ka mikäpäs siinä auttoi, kun vaatteet olivat väljät… Se näet tuo laihan miehen lihottaminen tulee niin kalliiksi, että ennen sitä sipaisee vaatteista liikaa pois.»

»Mutta tuleehan niistä vielä Ihalaisellekin sopivat, kun laihduttaa tätä
Ihalaista», kuului eräästä sopesta.

»Eihän se erikoisempia rahoja maksa … laihuus», tuli siihen verkalleen lisää. »Köyhänkin kannattaa olla laiha… Niin jotta kyllähän silloin niin varakkaan miehen kuin Ihalaisen kannattaa hoikistua sen verran, että mahtuu omiin housuihinsa.»

»Joutaapa hän ähkiä!» murahti Hyvärinen katsettaan vasun teosta nostamatta.

Mutta eivät päästä rahtilaiset asiaa käsistään. Lattiaan katsoa virnottavat vakavasti, kyynäspäihinsä nojaavat, tupakoivat ja taas lohduttelevat, Anna Liisan itkiessä:

»Ja mitäpä tästä Ihalainenkaan suree, kun niin vähällä selvisi tuosta kuolemastaankin … särvintä se tervahölkkikin kaivoon antoi, kun se sinne kaadettiin.»

»Niin… Mitäpäs suremista siinä on, kun vielä voi mennä naimisiinkin tämän Kenosen lesken kanssa, niin saa entisen akkansakin.»

»Voihan se vielä mennä», murisi siihen taas joku ääni. Ihalainen puhalteli vihaa. Eräs puolusti Kenosta, kertoen:

»Se soikoon! Kun isken tuolla pärehalolla kuonoosi, niin ei sinusta jää nimeäkään jälelle!»

»Hyvärinen! Hyvärinen hoi! Katso nyt, että talossasi on tulossa murhatekoja!» huusi Kenonen tuskissaan.

Mutta Kenonen ei ollut vielä lopettanut, kun Antti jo tarrasi häneen kiinni, alkoi mukiloida nyrkillään ja huusi:

»Auttakaa!… Se tappaa!… Ihalainen tappaa!» parkui Kenonen. Rahtilaiset katselivat pieksämistä rauhallisina, lapset juoksentelivat ympäri tupaa, vaimoväet itkivät ja Anna Liisa veti Ihalaistaan takin liepeestä, rukoillen:

»Ihalainen… Kuule, Ihalainen!… Elä nyt tapa tuota eto ketaletta,
Ihalainen!»

»Kova se on tuo Ihalainen vainajanakin tappelemaan!» ärähti muuan rahtilainen.

Viimein oli pieksäminen lopussa, sitte kun Anna Kaisa oli korvosta syytänyt vettä rynnistäjäin korville ja emäntä hädissään nokisella uuniluudalla molempia sohinut.

Tarpeetonta on tässä kertoa asian lopullista selvittelyä, joka nyt tapahtui Hyvärisen tuvassa. Lapset ja rahtilaiset siinä näyttelivät hyvin huomattavaa osaa. Kaiken lopuksi riisui Kenonen yltään Ihalaisen Antin verkavaatteet ja seisoi alushoususillaan ja paitasillaan keskellä tupaa.

»Jää taloon vävyksi!» nauroivat rahtilaiset, joiden viisaudella ja riemulla ei ollut nyt rajoja.

»Ka senkös täyteiseen minä tästä pääsen!» myönnytteli Kenonen, ja Anna
Kaisan silmissä välähti toivorikas katse.

Ja kun pieksetty, onneton Kenonen seisoi siinä alusvaatteissaan, kävi emännän häntä sääli. Hän mietti asiaa pikkuisen aikaa ja arveli, että eipä se Anna Kaisakaan enää parempaa saa. Ja silloin hän jo pyysi tytärtänsä:

»Hakisit nyt, Anna Kaisa, tuolle Kenoselle vaikka ne Hyvärisen housut ja nutun!»

Antti vain murjotteli. Kenonen näytteli Hyvärisen leveitä housunlahkeita ja kerskasi:

»Näetkös, Ihalainen, että saa se Kenosen lainen mies vähän toisenlaisia akkoja kuin tuo sinun katkanasi on! Näetkö, että kaksikin Kenosta sopisi näihin housuihin!»

Ja lopultakin jäi Kenonen Hyvärisen taloon, seuraten rahtilaisten neuvoa. Hän meni kohta naimisiin Anna Kaisan kanssa. Avioliitto oli onnellinen ja hänen perillisensä elävät vieläkin Liperissä Kytkytmäen talossa.

Antti Ihalainen käännytti nyt kuormansa takaisin ja niin lähdettiin paluumatkalle. Anna Liisa ja Kanasen eukko ajoivat karjaa jälessä ja siunailivat joskus, mutta vielä useammin äkäilivät elukoille.

Mutta Antti itse ajoi etumaisena, murjotti ääneti, kantoi vihaansa ja joskus suutuksissaan riuhtasi hevostaan ohjaksista äyhkäisten sille:

Vihaansa hauteessaan hän yhä vain sydämistyi. Erään mäen päälle tultaessa hän jo karjasi kaikella voimallaan:

Antin kärrit hyppäsivät kohona, kun ruuna pyyhälsi ruumisarkkupetäjän sivuitse. Siinä Antti taas karjasi Tohmajärven vallesmannin voimaa tapaillen:

»Suolensako se nyt ihan halkaisee kiljuessaan!» siunaili Maija Liisa, ja hätäytynyt Anna Liisa vihotteli lehmille:

»Senkin kantturat! Ette siinä kestäneet omassa läävässänne!… Tuosta saat patukkaa, sinäkin märä! Kolmevuotias hieho, etkä jo ikään poiji!… Menetkö siitä!»

Viimein saapuivat he kotiin. Ensi töikseen meni Ihalainen kaivolle, nosti kipolla vettä, ryyppäsi sitä ja ärjäsi:

Hän potkasi vihoissaan tyhjää tervapyttyä, niin että se lensi lautoina aidan yli. Sitte otti hän kirveen ja lähti sydämmystyneenä metsään halkoja hakkaamaan. Hän hakkasi nyt aivan uhalla, perkoi kirveellä miltei umpimähkään ja viimein myrtyi niin, että hakkasi haloiksi petäjän, jota oli ikänsä säästellyt omiksi ruumiskirstulaudoikseen. Hän hyökkäsi petäjän kimppuun raivoissaan, kuin olisi se ollut itse Kenonen, ja huusi sille äkäisenä:

Ja sitte leipoi hän kirveellä petäjää, niin että lastut sinkoilivat.
Ryskäen kaatui vankka hirsipuu ja Antti ilkkui sille kostonhimoisena:

»Ähäh!… Häh!» karjasi hän vielä lopuksi ja iski kirveellä petäjän tyveen, niin että se upposi puuhun silmää myöten. Sitte alkoi hän taas hakata leipoa. Hän hakkasi kuin kaskea.

Yöpimeään viipyi hän metsässä. Sillä välin olivat emännät kantaneet tavarat taloon, haukkuneet Ville Huttusta ja Kukkosta, riidelleet keskenään ja lämmittäneet suutuksissaan saunan. Antti palasi, söi illallisen ihan ääneti ja lähti saunaan.

Ja nyt kylpi hän uhalla, näyttääksensä aivan… Hän pieksi vihtansa ihan lopuksi, ja kun ei ollut enää jälellä muuta kuin tynkä, paiskasi hän senkin seinään ja ärjäsi täyttä voimaa:

Sitte istui hän löylyssä kotvasen äkeissänsä. Ja taas muistui mieleen kaivovesi. Hän otti korvosta vettä kippoon, haisteli sitä ensin, ryyppäsi ja tunsi tervan maun. Silloin hän taas vannoi, ärjyen:

Hän sieppasi kipon, paiskasi sen seinään säpäleiksi ja alkoi istua murjottaa.

Hän kylpi aamupuolelle yötä. Viimein väsyi hän, nouti olkia närtteestä ja painautui lauteille nukkumaan, uhitellen:

Huomenna alkoi elämä mennä murjottaa menojansa, sillä kylpy oli Anttia vähän lauhduttanut. Mutta kun hän aamutuimaansa ryyppäsi vettä kaivosta, maistaaksensa sen makua, raivostui hän taas, karjasi ja potkasi kaivon kantta. Päivällä, kun hän taaskin maistoi vettä, ei hän siitä enää raivostunut kaivon kannelle, mutta viskasi vain veden kaivolla töllistelevän vasikan niskaan ja ärähti:

Sitte lähti hän talliin. Siellä haisi koko talli rankilta, kun Kenonen oli sen kaatanut tallin lautapermantoon. Kiukuissaan sieppasi hän silloin apehangon, viskasi sen nurkkaan ja ärjäsi:

»Sekin Vatasen syötävä! Sitäkö senkin piti vastaan tulla ja vietellä mustalaismatkoilleen!»

Ja siitä suuttui hän jo ruunallensakin ja ärjäsi sille: »Elä katsoa töllötä siinä, tahi valjastan reen eteen ja panen semmoisen kuorman kiviä, jotta se ei paikalta tikahda!»

Vihoissaan lähti hän tallista ja katseli muuton jälkiä karjapihalla.
Liisteetkin oli siinä säretty. Silloin hän taas raivostui Vataselle:

»Sinun naimavimmastasihan tämä johtui!… Olisit siinä akattakin välttänyt! Vanha kahmu!»

Raivoissaan sieppasi hän tadikon ja löi sen varren poikki tallin nurkkaan. Sitte vimmastui hän taas Vataselle:

Ja silloin hän lähti katsomaan petäjäänsä. Se kelletti nyt maassa pitkällänsä. Ihalainen alkoi harmitella:

»Semmoinen petäjä, ja siihen piti mennä! Kun olisi vaikka onneksi sen kovertanut, niin olisi voinut kuoltuaan siinä mötköttää kuin hevosen soimessa!»

Paljo surua oli ensi aikoina talossa. Aviopuolisoiden väli ei ollut sydämellinen ja Anna Liisa aina pelkäsi Antin vedenjuontia. Hän aina pitikin maitokuppia pöydällä valmiina Ihalaisen janon varalta ja itsekseen hän juonitteli Kenoselle:

»Kun se ei olisi edes tuota kaivoa tervannut!… Ja mikä sen tähän viskasikin koko ketaleen!»

Niin elivät he ja kärsivät. Kumpikaan ei puhunut toisellensa sanaakaan. Antti joskus päivisin ärjäsi Tohmajärven vallesmannin äänellä ja kylpi iltasin kovasti.

Mutta viimein rupesi moinen äänettömyys painostamaan Anttia ja hän mietti ja hautoi miten alottaa puhe Anna Liisan kanssa. Kaksi päivää hautoi hän sitä alkua, mutta ei vain tahtonut paha luonto ja sisu antaa niin paljoa myöten, että olisi puheen alun löytänyt.

Mutta kolmantena päivänä hän jo pääsi alkuun. Pari tuntia piippu suussa ääneti istuttuansa ja aina varkain Anna Liisaan katsahtaa muljautettuansa alkoi hänessä sisu pehmetä, kun Anna Liisa näytti rukkinsa ääressä surulliselta. Hän syleksi, miettien, ja jo tokaisi hän murahtaen:

»Porsaan!» murahti Antti syläistessään, ja paikalla riensi Anna Liisa kahvia keittämään.

Mutta siihen oli taas puhe loppua. Vasta kun Anna Liisa oli kaatanut kahvia kuppiin, lähti Antilta jatko. Pöydän luo vääntäytyessään hän silloin lisäsi:

»Ähääh!… Senkö Kaisa Karhuttaren?» hämmästyi Anna Liisa ikäänkuin
Antin mieliksi.

Näin päästiin sovinnollisen elämän alkuun. Antti pani uuden tupakan ja ryhtyi vannehtimaan laudoiksi potkaisemaansa tervatölkkiä, muristen työnsä lomasta:

»Vai siitä se!» ihmetteli Anna Liisa, ja vähä vähältään alkoi puhe mennä jurnutella.

Niin alkoivat parata vanhat arvet. Kaivovesikin oli jo puhdistunut.
Illallista syödessään alotti Anna Liisa puhelun ilmottaen:

Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta oli hyvillään, kun sopu alkoi noin rakentua. Syötyä he jo lähtivät yhdessä saunaan ja vasta siellä jatkoi Antti äskeistä keskustelua Malisen eukosta. Lauteille noustuaan hän ilmotti:

»Sekö imisä sika?» tarttui Anna Liisa kiireellä sovinnon tekoa jatkamaan. Antti:

Sovinto oli nyt lopullinen. Jussi Vatasen sika sattui vielä porsimaan onnellisesti jo viikon kuluttua ja Jussi antoi Antille ilmaiseksi puolet porsaista. Siten tuli sian hinta korvatuksi. Verkavaatteet olivat piloilla, mutta nekin korjasi myöhemmin Kenonen ilman palkkaa, ja Vatanen antoi hänelle vielä Makkos-vainajan verkahousut. Uuteen rankkiin antoi hän myös myllymatkallaan kolme kappaa ruista, ja kohta vaahtosi rankkitiinu taas ennallaan. Porsaita tuodessaan oli Jussi myös autellut Anttia, niin että tämä sai säretyksi ruumisarkkulaudat siitä suuresta petäjästä. Ne kuivuivat nyt riihessä, ja Ihalainen oli luvannut niistä toiset puolet Vataselle.

Nyt tällä myllymatkallaan istui Jussi Antin luona ja he muistelivat matkojaan. Siinä heidän puhellessaan sattuivat mieleen juontumaan matkan syyt ja seuraukset.

»Ei suinkaan sillä Partasella ole mikä hätä pehmeillä pehkuilla nukkuessa?»

»Mikäs hätä sillä on … pehmeiksi maatuilla olilla», lohduttautui
Anttikin. He vaikenivat taas kauvan ja miettivät asiaa. Viimein sanoi
Jussi:

Ja nyt muisti Antti, että häneltä olivat unehtuneet Hyvärisestä haetut tikut taskuun, Anna Liisalle antamatta. Oitis etsi hän silloin tulitikkulaatikon taskustaan ja antoi sen Anna Liisalle, joka ratkoi pitsiä pois paitansa helmasta. Laatikkoa hänen helmaansa viskatessaan sanoi Antti:

»Tuossa on nyt se Hyvärisen tulitikkulaatikkokin, jota hakemaan silloin käskit… On unohtunutkin nutun taskuun koko Joilla käyntiajaksi… Ilmankos se taskua painoi.»

»Ja tuon takiako se teki semmoisen asian?… No on sitä Ihalainen kerrakseen. Teki asian yhdestä tikusta.»

Ja todellakin hän huomasi itsekin nyt, että oli ottanut Hyvärisen uunin korvalta vaillinaisen laatikon: Siinä oli yksi ainoa, jo raapaistu, rikitön tulitikku.

»Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja kaikkinensa!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULITIKKUJA LAINAAMASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.