The Project Gutenberg eBook of Iivana eli suomalainen venäläisen puhemiehenä, by Maiju Lassila

Iivana Ivanoff, iloinen ja nuhteeton suutari, lähtee kosimaan Durnjakinin leskeä.

Iivana Ivanovitsh Ivanoff oli ammatiltansa iloinen suutari, ja harras kristitty samalla. Iältänsä hän oli siinä viidenkymmenen korvilla ja mitä hänen nenäänsä tulee, niin täytti sekin kaikki ne vaatimukset, mitä tuolle kasvojen kaunistukselle yleensä voidaan asettaa. Se näet oli päästä punainen, kohtalaisen kokoinen, tyvestä pienehkö potaattinenä, tai oikeammin pulpukkanenä. Lisäksi oli se rykelmäinen: täynnä pienoisia nystyröitä, kuin rypäleitä. Kun hän sen lisäksi jonain iloisena juhlapäivänä pisti vielä viinapullon housuntaskua pullistamaan ja niin sonnustautuneena käyskeli veikeästi raittia pitkin, niin ei vaateliainkaan katsoja olisi voinut hänen ulkomuodossaan ja asussaan löytää mitään puutteellisuutta, ei mitään, joka olisi särkenyt kuvan eheää yleistä sävyä.

Ja päällepäätteeksi oli Iivana nyt vielä perheoloihinsakin katsoen leskimies. Se sopi mainiosti yhteen hänen veikeän olemuksensa, sulhasmiesnenänsä ja kaiken muun kanssa, varsinkin kun hän oli jo ehtinyt iskeä silmänsä suutari Durnjakinin leskeen Annushkaan. Ei niin, että hän olisi valittunsa tuntenut. Mutta kun Bjelajeffin eukko oli siitä puhunut, että semmoinen leski on, asuu Iso-Peskiin kylässä ja on eukolla vielä kavettakin, niin hän, Iivana Ivanovitsh, oli heti hoksannut ja sanonut:

— Vot…[1]. Eukko sinulle siinä, Iivana Ivanovitsh, vot, oli hän itsekseen sanonut ja vetänyt pikilangan niin tiukalle, että naukui.

[1] Sanoja: "vot", "da", "valjai", (ann'mennä, y. m.) "nitshevoo" j. n. e. käytetään liikasanoina sävyn vuoksi, suomalaisten vastineiden puutteessa. Ne joko eivät merkitse juuri mitään, tai käy niiden merkitys aina ilmi lauseen muusta ajatuksesta.

Se Bjelajeffin eukko hän tiesikin kaikki! Monelle tuo oli, varsinkin leskimiehelle, muorin toimittanut. Sopi tuon puheisiin luottaa, varsinkin kun se sanoi, että se Durnjakinin leski on hänelle sopiva, ei toraisa ja varsinkin kun on vielä kavetta.

— Vot, Iivana Ivanovitsh… Vot sinulle ketä kosia, oli se Bjelajeffin eukko hänelle hokenut ja kehunut. Niin olikin Iivana Ivanovitsh nyt kosimaan menossa. Bjelajeffiläisillä ei tänään ollut viinaa, ei isännällä eikä muilla, mutta hänellä oli. Hän kävikin siis heidän luonansa kuin läksiäisiksi, ja taritsi heille ryypyt. Köyhähköjä ne Bjelajeffiläiset olivatkin, vaikka ei tuota hänkään ollut yletön rikas.

— Vot sinullekin, Andrei!… Ryyppy sinulle! taritsi hän itselleen Bjelajeffille. Tuo pani pois suutaroimisensa, nosti silmänsä, huokasi hartaasti ja kulautti.

— Sinulle, Iivana Ivanovitsh, passipo! toisteli hän ja yritteli työhön. Iivana seisoi veikeänä, hymyili leveästi, makeasti, ryyppäili pullonsuusta ja katsoi koko ajan, hyvän tovin katsoikin Andreihin. Aikoi kai jotain iloisaa sanoa.

— A, entäs, alkoikin hän äkkiä ja hymyili: entäs, Andrei, arvaatkos, mihin minä?… Menossa mihin olen? Hän katsoi pullo kourassa ja hymyili yhä laajemmin.

— Naimaan!… Kosimaan! ilmoitti silloin Iivana rutosti, katsoi ennallaan, antoi hymynsä yhätikin laajeta, ryyppäsi kertasen ja lisäsi selityksen:

Koko hänen naamansa oli yhtenä laajana hymynä ja Bjelajeffikin tuo ihan kuin hölmönä katsoi, tuijotti istualtaan ylös häneen.

— Vasili Durnjakinin leskeä?… Anna Ivanovnaa naimaanko tarkoitan? hän siinä kenkätyö polvella hölmöili ja katsoi, tuijotti kuin loppumattomasti.

Mutta katsokoon. Yhä leveämmin hymyili Iivana pullo kourassa ja lopulta nyökäytti päätä korvalliselle ja veti viisaasti:

Sällit toki ahertivat yhä nytkin työssänsä. Nahkaa niistä toinen takoi ja toinen purasimella kengänpohjaan kireesti reikiä pisteli.

— Iivana Ivanovitsh, tuota? yritteli yhäti kovin hölmönä tuijottava
Andrei: Tarkoitan, muijan aiot?… Eh?

— Jei bohu![1] vannoi hymyilevä Iivana. Siitä tulikin lopulta kuin ikään eloisampaa jo kaikkeen. Tiesi tuo Andreikin jo eukkonsa puheista asian ennaltaankin, mutta otti, tekeytyi, ja alkoi ikäänkuin tosissaan ihmetellä:

— Veikkonen sinä! ihmetteli hän, tekeytyen kuin hölmöksi: Tarkoitan että?… Eh, sinä, veikkonen, Iivana Ivanovitsh! käänsi hän äkkiä kehaisuksi.

Ja tuo nyt maistuikin Iivanasta ja suu yhä laajemmassa hymyssä vetää hän sulhasmiehen maireudella viisaan:

— Merkitsee, Andrei, … merkitsee että, puhun sinulle … että Anna
Feodorovnaa … Durnjakinin leskeä, merkitsee, naimaan.

Ne sällit siinä vain koputtelevat, mutta ei Andrei itse. Se nyt valehteli tosissaan: siunaili poissa olevaa eukkoaan, kun se ei muka ollut hänelle Iivanan asiasta sanaakaan puhunut.

— Eh sinä, eukko kanalja!… Eh tuo hylky … eukko tää minun … kun ei sanaa halkaise! oli hän olevinansa.

Mutta Iivana oli jo lähtövalmis, risti vain silmänsä, huokasi vakavasti, ryyppäsi, puheli sanan Herran avusta ja semmoisesta ja lähti, puhellen poistuessaan:

Ja hän lähti, housuntasku pullon paisuttamana ja se ainainen nenä hymyilevien kasvojen ihanana kaunistuksena. Niin alkoi hän veikeästi painaa raittia pitkin Iso-Peskiin kylään johtavaa tietä.

II.

Matkallansa tapaa Iivana Jussi Ropotin Muolan Perkjärveltä ja saa hänet kyytimieheksensä. Heidän mielenkiintoinen keskustelunsa.

Kuten sanottu, ei Iivana tuntenut morsiantansa muuten kuin korvakuulolta. Ei hän ollut Iso-Peskiissä koskaan käynytkään, vaikka kyllä bjelajeffiläiset olivat, ja Osipoffin akka oli sieltä kotoisinkin. Kyytimies tuo ei niin tuntemattomalla matkalla erin tarpeeton olisi.

Ja siinä veikeästi ja hymyilevänä käyskennellessänsä osuikin tuo hevosmies siihen tielle. Se oli suomalainen Jussi Ropotti. Oli äskettäisin muuttanut tänne main Suomen puolelta. Kaupungista lie ollut matkalla, koskapa nelipyöräisten rattaiden reslapahanen oli tyhjä ja hevoskonikin kuin väsynyt. Siitä tuon saanee kyytimiehen sopuhinnalla, Iso-Peskiin päin kun näkyy menossa olevan.

— Eh sinä!… Ihminen!… Hei! hoikki Iivana oitis Ropotille, joka köytteli resuista reslaansa lujemmaksi.

Mutta ei Iivana siitä mitään. Murteesta hän hoksasi, ettei Ropotti ole ihan selvä venäläinen; hän tuli luo ja uteli:

Ropotti ihan kuin sotkeutui äly-vähäisensä puolesta, syleksi, imeksi nysää ja tapaili:

— A vot… Niin että virolaisia oletko?… Tai sitte saksalainen … tshuhna[1] … puolalainen tai lätti? Eh?

Ota selvä! Iivana jo moisesta hölmöydestä tekeytyi kuin tuskastuneeksi ja ynseili matkiskellen:

Ja tärkeästi ja tietoviisaan varmuudella hän jo kuin opettaen Ropotille koveni, selitti ja tenäsi:

— Vot kaksi kansaa… Suomen kansa ja tshuhnan kansa… Niin että, puhutaan sinulle, kumpaako sinä? Eh?

Ja ne sormet yhä merkkeinä pystyssä hän siinä seisoi, katsoi vaativasti ja odotti. Jos hän olisi tiennyt, että Jussi Ropotilla oli sitä älyksi sanottavaa tavallista vähemmän ja sekin vähä hidasta kuin kesän tulo nälkävuotena, niin olisi hän tutkimatta ja kysymättä tiennyt, että Ropotti on vähintään suomalainen, jopa sekä suomalainen että tshuhna. Mutta Ropotin kansalliseksi onneksi ei älyn vähyyttä voi nähdä nenästä kuten näkee pakkas-asteet lämpömittarista, ja siksi täytyi Iivanan yhäkin tenätä:

Ja lopulta saikin Ropotti kansallis-ominaisuutensa: älynsä, liikkeelle ja tolkkasi:

— Minä tuota… Kuin häntä sanoisin… Minä olen syntyisin Muolasta…
Perkjärven kylästä Muolasta!

— Merkitsee että et Toksovasta?… Etkä Kolppanasta? alkoi siitä
Iivanan äly kirkastua.

— Toksovasta?… En minä Toksovasta, vaan Perkjärveltä… Muolan Perkjärveltä sen Antti Ropotin veli… Sen vanhemman Antti Ropotin veli, tarkoitan…

Jo oli nyt Iivanan äly mennä Ropotin hölmöyden takia sekaisin. Kuin itsekseen ihmetellen hän levitteli käsiään, toisteli ja arveli:

— Muola da… Kolppana!… Kolppana da Muola!… Puhuu!… Tolkkaa!…
Ota tuosta selvä!

Ja pullon hän kiskoi housuntaskusta, ryyppäsi, pyyhki suunsa hihalla ja tarjosi Ropotillekin:

Oli Iivana sittekin oman viisautensa avulla onnistunut jo saamaan Ropotin kansallis-ominaisuudet, ne älyvarastot, sen verran toimimaan, että oli sopinut kyydistä ja kyytipalkasta. Matkan varrella tuo Ropotille Iso-Peskii olikin, vaikka kylä kyllä oli hänelle vielä ihan outo. Ei hän sieltä ketään tuntenut.

— Valjai!… Ann' mennä! komensi Iivana, kiepsahti reslan takalaidalle istumaan, istui siinä selin hevoseen, jalat riipuksissa ja toisti:

Ja Ropotti kokoili ohjakset, prtuututteli kaakkiansa, kömpi reslan etulaidalle ja nykäisi kaakin menoon.

Niin ajoivat he, köröttivät, hyvät kotvat ääneti, selin toisiinsa, tyhjä reslaviheliäinen välillä. Ajoivat, vaikenivat. Iivana mieteksi omaa asiaansa.

Mutta äkkiä hän rutosti käännähti yliolkain hieman sinne taakseen, ajajaan päin, ja äännähti, kysyen:

Ropotti alkoi siinä älyänsä selvitellessään repiä kaakkia hiemasen lököttelemään ja nyt Iivana jatkoi, selventäen:

— Entä sinä?… Tunnetko Annushkaa? jatkoi Iivana sieltä selän takaa.
Ropotti tolkkasi, ettei hän tunne.

— En minäkään, ilmaisi silloin sulhanen Iivana lyhyesti, mutta lisäsi kohta:

— Mutta Bjelajeffin akka tuntee… Andrei Bjelajeffin akka tarkoitan.
Suutari Andrein…

— Ka … tuota… Kuin häntä… Tään nyt … tään Andrein… Suutari
Andrein tään, koki silloin Ropotti tolkuttaa umpimähkään. Mistäpä hän
Andreinkaan olisi tuntenut.

— A-aaa! veti silloin Iivana pitkään, viisaasti, voitokkaasti. Koki siinä Ropottikin jotain sanoa, mutta ei tuo ottanut hänen viisauden-valtakunnassaan se kesä tullakseen.

— Tuota nyt tää, koki hän: Tää nyt suutari Andrein akka ja… Prpoh… Häh, sinä!… Etkö juokse! hylkäsi hän lopulta koko yrityksen ja käänsi puheensa sadatteluksi hevosluuskalle.

Ja se tuo auttoikin. Iivana näet tapasi nyt äkkiä toista asiaa, kysäsi selän taakse sinne:

— Hevonen tää… Sen entisen Perkjärven Torikan … sen Heikki Torikan tamman varsa hän on … tää ruuna, mutta…

Hän olisi puhunut asiasta pitemmältäkin, syvällisesti, jos ei olisi se päässä pidettävä pökertynyt. Mutta se tuo taas. Täytyi siis tyytyä vain lopuksi kuin ruunan laiskuudesta tolkuttamaan:

— Hän niinkuin … tää ruuna, tarkoitan … on siinä suhteessa tään ihmisen läheistä sukua että … ruokaa rakastaa ja vihaa työtä…

— A-aaaa! veti Iivana tapansa mukaan viisaasti, kuten asian ymmärtänyt ja niin jatkui matka. Ropotti siinä etupajulla kökötti, suorittaen samalla kansansa varsinaisia historiallisia, kansallisia tehtäviä, joilla Suomen kansa on erikoisemmin rikastuttanut ihmiskuntaa, s. o. hän tupakoi, syleksi ja pyyhiksi hihalla suutansa. Iivana puolestaan riiputteli jalkojaan takapajulla siellä, antoi rypäleisen pulpukkanenänsä iloisesti punoittaa; ja niin kuljettiin laiskan konin nyhtämänä Iso-Peskiin kylää kohti.

III.

Älyniekka Jussi Ropotti rupeaa Iivanan puhemieheksi, mutta johdattaakin hänet väärään taloon.

Pullon välityksellä oli Iivanasta ja Ropotista tullut jo ennen Iso-Peskiin kylään tuloa hyvät ystävykset. Jopa niin hyvät, että Iivana oli ottanut Ropotin kosiomieheksensä, varsinkin kun Ropotti oli oman maansa tapoja muistellen selittänyt, miten tärkeä on puhemies naima-asiassa. Kun siis kylän lähettyvillä joukko puoli-juopuneita iso-peskiiläisiä vastaantulijoita hanuria rämisyttäen ajaa remusi ohi solvaten Ropottia tshuhnaksi, niin siellä takana jalkojansa riiputtava Iivana antoi niille jo Ropotin puolesta vastaan:

Ne menivät, remusivat nuo vain, hoilottivat ja hanuria yhä vinguttivat.
Kuin itsekseen harmitteli silloin Iivana siellä selin riippuessaan:

Ja ihan hän Ropottia tuon solvauksen johdosta hyvitelläkseen kääntyi yli olan sinne taakseen selittämään:

— On kaksi kansaa: on Suomen kansa ja tshuhnan kansa ja … Venäjän kansa on kolmas kansa, mutta… Sinä et ole tshuhna, vaan suomalainen… Oikea suomalainen… Vot!… Ymmärrätkö?… Eh?

— Ka… Tuota… Ruuna… Trpoh! hoki ja nyki Ropotti ruunaansa ja ajatuskykyänsä. Nyt selitti Iivana:

— Tshuhnan, vot, tuntee siitä, että hän, tshuhna tarkoitan … hän ei kiroa että: tshort, vaan: pjerkjele!… A suomalaisen tuntomerkki taas on se, että…

Mutta siinä loppui häneltäkin kansantieteellinen viisaus ja täytyi kysyä
Ropotilta, sieltä selän takaa:

Ei Ropotti ollut omista tuntomerkeistänsä selvillä, tolkkasi jotain ja sen lopuksi arveli:

— Aaaa! veti Iivana, rykelmäinen nenä punaisena kuin pulpukka ja lisäili, ihmetteli, Ropotin kansaa mairitellessaan:

— Vot, siinä sinulle kansa!… Ei ole mitään tuntomerkkiäkään… Vot, siinä sinulle oikea Suomen kansa!

Mutta jo olivat he tulleetkin kylään. Kirkon ohi ajaessa siinä Iivana silmänsä risti ja sovittiin, että Ropotti puhemiehenä käy taloissa tiedustelemassa, mikä se on suutari Durnjakinin hökkeli. Sillä aikaa hoitelee Iivana hevosta tiellä.

Iso-Peskiin kylässä oli kaikkea paljon kuten yleensä Venäjällä. Suutarejakin siellä oli useita ja niistä kaksi Durnjakin-nimistä. Se, jonka tölliä Iivana etsi, oli tietysti kuollut, koskapa eukko oli leskenä, mutta toinen Durnjakin eli ja suutaroi; hänellä oli vielä Anna-niminen vaimo kuten silläkin kuolleella Durnjakinilla oli aikoinaan ollut. Onnettomuudeksi osui tolkun ja älyn mies Ropotti väärään taloon, sen elossa olevan Durnjakinin tölliin, sai tietää, että kyllä siinä Durnjakin suutaroi ja riennätti sanan Iivanalle.

Mutta hän oli talossa jo ehtinyt ilmoittaa sulhasen tulostakin ja siitä nousi hänen poistuttuansa touhu. Durnjakinilaiset nämä kun olivatkin moista touhun väkeä.

Nytkin: eukko, Annushka, hommaili miestä sen toisen, äskettäin kuolleen suutari Durnjakinin leskelle Annalle, sille, jota kosimaan Iivana mieli. Aina se olikin, tää eukko, puhemiehenä jos kellä.

— Luoja minun!… Tääpä vasta! siunaili ja touhuili Ropotin poistuttua Annushka. Ukko Durnjakin itse oli asiasta ymmällä, keskeytti hetkiseksi kengänpohjan naulaamisen, katsoi muijaansa ja sitte peräili:

— Kuin sinä et sitä tiedä, että Annushkaa! Kuomaa… Anna
Feodorovnaa… Matvei Ivanovitshin leskeä tarkoitan.

— Ahaa, raapasi ukko korvallistansa, ryhtyi jatkamaan naulaamistansa ja puheli:

— Merkitsee, että ei toki sinua … minun muijaani. Matvei Ivanovitsh
Durnjakinin Annushkaa kun peräsi…

Sillä hänkin oli nimeltänsä Matvei Ivanovitsh Durnjakin aivan kuten se vainajakin, jonka leskeä lemmenhaluinen Iivana älynmies Ropotin avulla etsiskeli.

Mutta Annushka riensi ehättäen viemään kaimallensa, leski Annushkalle sanaa, että nyt hän on jo löytänyt miehen mertaan. Hamekankaan ja Iivana Sudovoretsin pyhimyskuvan se leski olikin hänelle luvannut, jos onnistuu löytämään sopumiehen.

Ja hyvin tuo leski Annushka ilostuikin asiasta kuullessaan puhemies-Annushkalta, että sulhasia on. Ja puhemies-Annushka puolestaan siinä kiireessä koki selittää asiaa, sulhasta ja sen tuloa.

— Vot, selitti hän kehuen: vot, tuli tshuhna…. Ei mikään Kolppanan tshuhna tai Toksovan, vaan ihan oikea tshuhna, Suomen tshuhna!

— Ni-in!… Vannon sinulle, että oikea Suomen tshuhna! tenäsi puhemies-Annushka ja hoki selittäen:

— Tupaan tulee, tshuhna … juo korvosta … sylkee … tupakoi … suutaan pyyhkii … hihalla suutaan pyyhkii…

— Da… pisti puhemieskin noin vain väliin, ja leski Annushka jatkoi, touhusi kehuen:

— Ja, vot, Andrei Pipottikin on tshuhna … oikea Kolppanan tshuhna, mutta mies silti.

— Eukkoaankaan Pipotti, Andrei tää, ei yhtään lyö … ei erikoisemmin juo… Hyvä, jos senkään vertaa kuin venäläinen … oikea venäläinen.

Hän jo koki laittauttua morsiuskuntoon. Hameetkin nuo piti muuttaa puhtaat ja muutenkin somistautua. Siinä touhussaan hän toki vielä lähemmin puhemies-Annushkalta siitä otaksutusta tshuhna-sulhasesta penäsi:

— Vot, sanoi, pureksia ratusteli puhemies-Annushka auringonkukansiemeniä ja jatkoi:

— Sanoi vot: kysyi, tässäkö Durnjakinin Annushka asuu?… Suutari
Matvei Ivanovitshin Annushka, tarkoitan, kysyy, asuu?

— Tästä vastaan: a-suu, vastaan, ja hän siihen: sylkee, pyyhkii, polttaa ja, vot, puhuu: sulhasia, puhuu… Iivana Ivanovitsh, suutari, puhuu, on sulhaseksi tulossa. A minä, sanoo itsestään, tarkoitan: tshuhna sanoo, a minä hälle, Iivana Ivanovitshille olen puhemiehenä, sanoo.

— Ei… Puhemiehenä… Iivana Ivanovitshin puhemiehenä, oikaisi puhemies-Annushka ja tenäsi:

— Niin että järkiään venäläinen … oikeauskoinen venäläinen, eikä vain tshuhna… Sulhanen tää sinun!

— Luoja minun!… Luoja minun! Ihan siinä oli leskeltä pää mennä sekaisin. Hän touhusi, siunaili:

— Kiitos sinulle, Luoja, että oikea venäläinen ja että oikeauskoinen ja…

— Niin… Oikeauskoinen… Vannon sinulle, että oikeauskoinen ja että oikea venäläinen, tarttui ja tenäsi puhemies-Annushka, kokien yhä ratustaa siemeniä.

— Ja suutari vielä! jatkoi hän: ei mikään työsuutari, vaan oikea mestari… Vot… Mestari…

— Kuinkas!… Tietenpä mestari, jolla on kisällit! innostui morsian ja todisti:

— Jos kerran on oikeauskoinen ja säällis-venäläinen, niin, merkitsee, myös mestari eikä vain työsuutari… Niin että kisällit ja muut on!

Ja niin tuo olikin asia selvä. Sovittiin, että puhemies-Annushka ensin tutustuu sulhaseen, urkkii, ottaa selon ja sitte juoksuttaa sanan, että tulla ja päättää kaupat.

Sillä ei puhemies-Annushkakaan vielä tuntenut sulhasmies Iivanaa, ei tiennyt hänestä muuta kuin sen, mitä älyn ja viisauden mies, suomalainen Jussi Ropotti oli siinä tupakoidessaan ja suutansa pyyhkiessään saanut päästänsä irroitetuksi: sanoilla selitetyksi.

IV.

Iivana keskustelee viisaasti puhemies-Annushkan ja ukko Durnjakinin kanssa, ratkaisten heidän riitansa jalosukuisuuksista ja ylhäisyyksistä.

Iivana ja Ropotti olivat ajaneet hevosensa trahtierin, kyläkapakan, pihaan. Ryypytkin nuo siinä piti vielä kertaseen suuhun kuitata ennenkuin kosimaan lähti.

Mutta nyt he jo kompuroivat morsiustaloa kohti, tosin sitä väärää. Pappi ja diakooni siinä halateissaan tulivat vastaan ja Iivana oli tehdä ristinmerkin. Jumalinen hän omalla tavallaan oli, ei semmoinen kuin jegaroffilaiset, jotka eivät välittäneet ostaa öljyä pyhänkuvan lamppuun, pakanat, vaan ihan kuten bjelajeffiläiset, jotka aina huolehtivat, että lamppu paloi.

Mutta nyt jo lähestyttiin taloa: Iivanalla väljien housujen tasku pullon pullistamana ja pullonsuu töröttämässä taskunsuulta. Varovaisuuden vuoksi Iivana siinä toki vielä pysähtyi ja Ropotilta peräsi:

Tiukasti sen uskalsi Ropotti luvata, sillä hänen kansansa suurimpia kansallisavuja on tietoisuus viisaudestansa, vaan ei vioistansa. Siispä hän edelleen selitti, tolkuttaen:

Ei hän toki teoissansa erehdy. Sopii niin viisaaseen luottaa, koki hän tolkuttaa ja todistukseksi jatkoi:

— Minun isäni näet … se vainaja Antti Ropotti … hän oli viisas, älyn ja tolkun mies, niin että…

— Mustalaisetkin aina todistivat isästä tästä, että kaikkia muita jos voit hevoskaupassa pettää, niin Muolan Antti Ropottia et petä… Jos kuin koetat, niin et petä…

Iivanalle se todistus riitti. Jos kerran isää ei mustalainen voinut pettää, niin kai tuo poikakin kyennee oikean oven löytämään. Tyytyväisenä hymyillen hän kertoikin nyt Ropotille asian, puheli, kertoi:

Ropotilla oli piippu ikenissä, Iivanalla siinä se oma nenänsä paikallansa. Hän hymyili laajasti, jatkoi:

— Vot näin: Tuhman miehen piti ohjata porsaan leikkaaja porsaan luo ja lääkäri sairaan eukon luo … a hän:

— Hän, tää tuhma, … hän johtaa tohtorin porsaan pariin ja porsaan leikkaajan eukon luo ja: Kuinkas kävi?… Eh?

— Porsaan leikkaaja nai lesken a tohtori tää … hän paistoi porsaan ja söi ja… Vot molemmille apu tuli….

— Niin että kuin sie sanoit?… Niin että viisauden ja tolkun mies oli?… Isäsi tarkoitan?

— Se on hyvä!… Se on erikoisen hyvä!… Se että viisauden ja tolkun mies! tankkasi siihen Iivana. Varma hän oli siitä, että tämä viisauden ja tolkun miehen poika vie hänet oikeaan ukseen ja niin kömpivät he väärään tupaan.

Nämä puhemies-durnjakilaiset olivat lapsettomia kuten se morsiankin, se toisen Durnjakinin leski. Ukko itse oli siinä Iivanan iässä, laihahko, kuiva suutari, vaikka kyllä eukolla olisi mehevämpikin ja lihavahkompikin mennyt, ainakin yhtä mehevä kuin oli Hohloffin eukon mies.

Mutta välipä tuolla! On tuo toki helpompi elää, kun ei ole lapsia. Yksin siinä ukko nyt suutaroikin, vaikka kyllä heillä ajoin toisin kisällejäkin oli. Oli yhteen aikaan kolmekin.

Ja hyvästi tuo Iivana kotiintuikin talossa. Annushka oli ihan somistautunut. Puhemies-akka kun hän kerran oli, niin et tuota niin vain voinut arkihameissasi olla. Teetä hän siinä puuhasi, hyöri ja puheli, ja Iivana piti häntä salaisesti silmällä. Et tuota toki morsianta mene ja kosase ennenkuin olet häntä tarkkaillut.

Ja mielen mukainen tuo Iivanasta olikin. Hän puheli, hymyili entistä viehkeämmin, ja se ihana nenä kukoisti sijoillansa kuin kaino ruusu. Oli jo tovit, toiset juteltu, udeltu oli, oli hurskasteltu. Ropotti tupakoi, pyyhki suutansa ja tolkutti muiden mukana.

— A, vot? kysäisi lopulta Iivana Annushkalta äkkiä, varmuuden vuoksi:
Vot, eukko … niin että tarkoitan… Sinähän se liet se … Annushka?

— Kuinkas ei!… Se-e, vahvisti Annushka asian oikein arvatuksi ja ihan kuin hartaana hurskasteli:

— A vot Jumala armossaan kun niin… Sillä me ihmiset ollaan itsekukin syntisiä.

Iivana hymyili tyytyväisenä, vaikka tuo puuhakkaan Annushkan yht'äkkinen hurskastelu oli muuttaa olon jumaliseksi.

— No… Jumala tää! nureksi näet jo kuiva Durnjakin siinä suutaroidessaan ja lisäili kuin yksin nurkuja:

— Vot Jumala, puhutaan… Herra, sanotaan, armollinen, mutta… Herra hänet ties, täytyi siinä pikilanka vetää tiukalle ja vieläpä vasaralla kopauttaa päälle ja se tuo katkaisi ajatuksen.

Mutta Iivana oli nyt ihan varma siitä, että tämä puhemies Annushka se on se hänen lemmittynsä. Hän varustautui kosimistoimiinsa, levitti herttaista hymyänsä ja puheli salavihkaa Ropotille:

— Ka, tuota… Oikea, tolkutti Ropotti ja Iivana vetäisi pitkän viisaan, hymyilevän ja merkitsevän:

He olivat, nää kosijat, siinä ottaneet ryypynkin ja jo Iivana tarjosi ukko Durnjakinillekin, morsiamensa miehelle:

— Entäs, kyseli hän tältä nyt, tarkoitan, mitäs sinä tässä?… Teet ja olet?

— Eh?… Kuin tuota mitä? ei suutaroiva ukko moista kysymystä ymmärtänyt, mutta Annushka, vaimo, ehätti avuksi selittämään:

— A vot suutaroi… Vot hänen ylhäisyydellensä Aleksei Mihailovitshille kenkiä tuossa kuroo…

— Ylhäisyydellensä… Hänen ylhäisyydellensä! tarttui silloin ukko itse oikaisemaan eukkoansa, suutaroi ja selitti:

— Mikä hän on vielä ylhäisyys… Aleksei Mihailovitshia tarkoitan?… Ainoastaan jalosukuisuus hän vasta on … Hänen ylhäisyytensä jalosukuisuus.

— Kuinka ainoastaan jalosukuisuus? topakoitui siitä eukko, mutta ukko tenäsi vastaan:

— Kuin ei jalosukuisuus vasta?… Sinä vain sotket… Ylhäisyydet ja jalosukuisuudet sotket.

— Vot Mihail Mihailovitsh… Lihatshoff tää tarkoitan, on, puhun, ylhäisyys, mutta… Aleksei Mihailovitsh vasta sukuisuus… Korkeasti jalosukuisuus, tarkoitan, penäsi hän ja kuroi kenkää. Annushka jo ihan kuin suuttui:

— Matvei Ivanovitsh! hän miehelleen jo kuin äkeästi tenäsi, jatkaen: Puhutaan sinulle, Matvei Ivanovitsh, jotta ylhäisyys… Oikea ylhäisyys eikä sukuisuus!… Kuulitko?

— Vot. Jos Aleksei Mihailovitsh on kentraalin tasalla, niin sitte on ylhäisyys… Mutta jos on vasta överstin, niin sukuisuus … korkeasukuisuus, tai korkeasti jalosukuisuus… Vot!

— Mikä hän kentraalin tasalla! äsähti Annushka touhustaan ja ihan ynseili:

— Ensin urjadniekkana oli ja sitte, vot, nyt pristavi … poliisipristavi… Siin' on sinulle ylhäisyys!

— Siis vasta sukuisuus … korkeasukuisuus, ratkaisi Iivana koko riidan, tarjosi ukolle, morsiamensa kuivalle miehelle, ryypyn, hymyili, meni alkuasiaansa ja peräsi:

— Merkitsee siis, että sinä vain suutaroit … Aleksei Mihailovitshille … hänen jalosukuisuudellensa Aleksei Mihailovitshille talossa kenkiä suutaroit, tarkoitan?

— Ka… Mitäpäs tässä! masentui ukko kohtalonsa alle, huokasi, teki ristinmerkin, ryyppäsi ja kiitti:

— Meikäläinen, vot… Mitä hänestä!… Elät… Kurot kenkiä!… Luoja jos auttaa, pysyt leivissä… A jos ei auta, niin…

— No mitäpäs siitä!… Työtä, herrankiitos, on… Suutaroit, kähräät…
Vot, siinä sinulle korkeasukuisuus, … meikäläiselle!

Iivana oli nyt kaikesta selvillä: ukko oli siis Annushkan, hänen väärän morsiamensa työläinen, kisälli. Niin hän käsitti ukon puheet, niin uskoi. Hän puuttui nyt puheeseen yleensä vain, alottaen:

— Vot Luoja, sanot, alkoi hän. Mutta siinä tulikin hän, Annushkakin kun oli pyörähtänyt eteiseen, ottaneeksi pullonsuusta ryypyn, siunasi itsensä, ristiytyi ja jatkoi sitten yrittäen:

— Noo… Mitäs hän paljon… Siinä ruplan jos ja puolikkaan, niin, nureksi ukko työssään.

— Vähä… Se on vähä! topakoitui Iivana ja kun Annushka jo palasi, niin hän sitä hyvitelläkseenkin kehaisi:

— Mutta entä minä?… Hänen ylhäisyydellensä herra Vasili Aleksandrovitsh Bohatsheffille kun kengät neuloin, niin arvaas, paljonko?… Eh?

— Kuusi ruplaa ja puolikkaan! hymyili silloin Iivana ihan virstan leveydeltä Annushkallensa, nosti nähtäväksi kuusi sormea pystyyn ja hymyili:

Ihan kuin vaiettiin. Täytyi sen moisen tehota. Iivanan hymy ulottui jo aina Pietarin leveydelle ja viisaasti veti hän vaitiolon lopuksi voitokasta, pitkää:

Yhä edelleen merkillistä sanasotaa ja järjen voimistelua Durnjakinin tuvassa.

Annushka oli jo käynyt, höyhähtänyt, oikealle Annushkalle, morsiamelle puhumassa, sulhasta, Iivanaa tätä kehumassa. Ulkomuotoa hän jo koki valmiiksi selitellä puhellen:

— Ei että mikään erin pieni… Hyvästikin keskikokoinen, jos ei isompikin… Vatsa?… Ei mikään iso, mutta… Tavallinen vain…

— Ja nenä … justiisa kuin Timofei Osipovitshilla… Vot, siinä sinulle nenä!

— Jegor Andrejeffilla näet on nenä… Ja minkälainen nenä vielä!…
Iso, ja ihan sininen! Pjotr Petrovitshilla on nenässä kyssä… Ivan
Jegorovitshillä on selässä kyttyrä… Kunpa vain on hyvä mies, niin
Jumala on armollinen ja auttaa!

— No kuin ei auttaisi!… Jos vain ristityksi elät ja paastot pidät, niin auttaa… Selvällä venäjänkielellä sanon sinulle, jotta aut-taa:

Ja hän lähtikin taas kotiinsa, valmistamaan sulhas-Iivanaa tätä sen oikeaa morsianta varten.

Iivana oli oikeastaan tavallistakin hyvätuulisempi: Mieleinen morsian ja pullokin siihen vaikutti, vaikka hän ei juovuksissa ollut. Pullonsuu vain muutoin törötti taskunsuusta.

Ja yhäti hän koki päästä siihen kosimisasiaansa käsiksi, ei tosin erin hartaasti, kiirehtien, mutta kuitenkin jotenkin iloisen suutarin pitkämielisellä tyytyväisyydellä… Ukko tuo siinä kyllä suutaroi, oli kuin esteenä, ei tosin erikoisena, mutta kuitenkin. Sitä hän kokikin siinä puhutella nyt jo kuin valmistaakseen sitä poistumaan.

Siinä kavalassa tarkoituksessa hän nytkin alotti sen kanssa juttelun, aikoi puheella kuin ansan viskata, johtaa, kietoa ukon paulaan: härnätä suutuksiin ja niin toimittaa hänet poistumaan.

Ja saatuansa myöntävän vastauksen hän puolestaan omasta nimestään ilmoitti:

— Matvei kuin Matvei, Iivana kuin Iivana. A kaikki me silti olemme syntisiä Herran edessä…

— Da… Se on totta että … Matvei kuin Matvei ja jotta Iivana kuin
Iivana, mutta…!

— Mutta entäs mitäs siitä seuraa?… Vot siitä että: Iivana niin Iivana ja että Matvei niin Matvei?… Eh?

— Kuinka ei Smirnoff?… Vannon sinulle, että Smirnoff, ja että hän on täydeltä nimeltä Aleksei Aleksejevitsh Smirnoff… Ensiluokan kauppias ja kunniaporvari… Kuinka ei silloin Smirnoff?

— Eh sinä durak[1]… Tyhmyri! oli jo Iivana tuskastua, mutta ukkokin puolestaan durakasta kovin loukkautui, penäten:

Iivana oli sotkeutua. Oli ihan todellinen suuttumisen vaara lähellä. Hän penäsi:

— Sitä minä vain sinulta peräsin, että mitäs siitä seuraa, jos Aleksei
Aleksejevitsh Smirnoff ja?… Ymmärrätkö?… Eh sinä!

Vihaa se jo tavallaan oli, toraa ja torailua. Annushka toki ehätti sovittajaksi, kehoitti Iivanaa, kuin ukkoaan ylenkatsoen:

— Heitä, Iivana!… Anna ukon olla!… Ei hän niin mitä ymmärrä, mutta turisee vain, että… Aleksei Aleksejevitsh turisee ja… Heitä Iivana, ukko!

Ja Iivana totteli morsiantansa, heittihen ukolle leikkisäksi, hymyili ja hyvitteli:

— Eh sinä Matvei Ivanovitsh!… Eh sinä kanalja ja koiranpoika… Ih! hän ihan ihastuneena hihkaisi tuon lopun, sivalsi pullon taskusta ja rutosti sanoi ukolle:

— Vot… Tule, otetaan! Ja he naukkasivat ja varsinkin Ropotti, joka oli juuri taas palannut kaakkiansa katsomasta.

Huononpuoleisesti tuo siis onnistui, se ansan heitto. Tovin aikaa siinä muista juteltiin. Iivana mielistyi yhäti enemmän morsiameensa, ukon muoriin, hymyili, oli onnellinen ja Annushka puuhasi ja odotti, että sulhanen alkaisi järkiään suoran puheen.

Mutta iloinen suutari suunnitteli vieläkin toistamiseen sitä samaa: heittää puhelulla ukon kaulaan ansa ja johtaa koko ukko pois tieltä. Siinä mielessä hän taas alkoi:

— Vot, minun nimeni on Iivana Ivanovitsh ja sinun, kuoma, Matvei Ivanovitsh, mutta, vot, minun kyytimies … ja kosiomies tää… Hän, vot, on tshuhna.

Kyllä ne durnjakinilaiset olivat sen Ropotin älystäkin huomanneet.
Työssään tuhertaen ukko Durnjakin tuo vain virkkoikin:

— Matvei Ivanovitsh… Kuin sinä tenäät?…. Et ymmärrä ja kuitenkin tenäät!

— Tietysti siitä seuraa… Jokaisesta asiasta seuraa, sillä … Luoja on sen armossaan niin säätänyt, että seuraa…

Ukon oli pakko masentua, alistua. Se Annushka hän olikin niin verevä ja topakka muori. Hän syventyi työhönsä ja nyt jatkoi Iivana asiaansa, puhuen:

— Yksi on Matvei, toinen on Iivana, mutta tää minun kyytimieheni on … Ripotti … Repotti … Rupotti, vai mikä sinun nimesi on? peräsi hän jo lopuksi Ropotilta itseltään. Eh?

— Ka tuota, tapaili Ropotti sekä sanaa että korvallista ja tokaisi nimensä:

— Muuten vain, kun … meidän kylässä tässä asuu Kolppanan tshuhna, niin sen nimi on Pipotti … Andrei Jakovlevitsh Pipotti…

— E-ei … ei … jei … jei… Ropotti niin Ropotti, ja Pipotti taas on Pipotti… Vot.

— Hän on ihan oikea tshuhna… Tarkoitan. Suomen tshuhna, eikä mikään
Kolppanan…

— Kas miten! oli Annushka ihastuvinansa ja Iivana jatkoi, kehuen
Ropottia ja sen kansaakin:

Sitä Ropotin kertomaa mustalaisen todistusta hän nyt veti puheensa vahvistukseksi, selitti sen asian, ja Ropotin eduksi kehasi:

— Ka … tuota, tapaili Ropotti, sai jo viisastakin sanottavaa aivoistansa irti ja selitti tolkutti, ihan kuin viisasteli:

— Nälkä tuo, nääs, opettaa suomalaisenkin viisaaksi, niin että hän ymmärtää sekä leivästä että laiskuudesta kiinni pitää…

VI.

Kuvatakseen hyvyyttään lyö Iivana puhemies-Annushkaa polviremelillä sinne, missä tällä on syntymävika.

Annushka siinä yhä vielä teetänsä puuhaili, touhusi. Filipoffin akka oli käynyt, uteliaisuudesta tietenkin, mutta hän oli sen suorittanut tiehensä. Filipoffilaiset ne kun olivatkin kielenkantajia. Yhä hän touhussaan odotti sitä Iivanan asian menoa.

Mutta ei tuosta siitä sen taivaallista tullut. Oli sotkeuduttu puhumaan siitä Ropotin kansasta. Iivana sitä puhemiehensä mainetta ja arvoa kannattaaksensa kehui, kehui myös pelkästä ystävyydestä. — Hyvä sydän hänellä, suutarilla, kun olikin.

— Mutta entäs nää Kolppanan tshuhnat!… Tääkin Pipotti, tarkoitan, minkälainen on?… Pipotti?

— No mitä sitte, jos Pipotti? tarttui ukko työstänsä, mutta Annushka silloin ihan kuin torasi:

— Vot… Pipotti tää niin… Eukkoaankin lyö ihan kuin selvä venäläinen… Vot teille Kolppanan tshuhnat, minkälaisia ovat!… Niin että ne eivät ole niin kuin oikeat ristityt tshuhnat!… Vot!

Ja Iivana ihan kuin höristi sille puheelle, raapasi miltei Pipotin ja
Kolppanan tshuhnien pahuudelle korvallista ja siunaili:

— Kanaljat!… Ihan kuin pakanoiksi elävät. Kolppanan tshuhnat nää … akkaansakin lyö…

Siunailtiin sitä pahuutta. Annushka tuo varsinkin morkkasi Kolppanan tshuhnakansaa, luullen että siten voi mairitella Ropottia, joka oli Suomesta.

Eukkojen kurittamisesta, näet, kun puhe siinä asiaa sivusi, niin ukko suutaroidessaan äkkiä peräsi Iivanalta:

— Vot, Iivana Ivanovitsh … tarkoitan… Sinä, tarkoitan, et kurittanut muoriasi?

— Herra varjelkoon! torjui hymyilevä Iivana moisen syytöksen. Nenä loisti entistä ihanampana ja hän tenäsi:

— Vot, tenäsi hän: viisikolmatta vuotta, lähes, lie muorin kanssa eletty, ja tiedättekö, kuinka monta kertaa kaikkiaan sillä ajalla kuria annoin?… Muorille, merkitsee, kuria annoin?

— Ei tuo paljon! virkkoi siihen ukko, ja ryhtyi takomaan kirveslappealle asetettua nahkaa.

— Kuinka ei mitään? yritti silloin jo Annushka hyvin äkeästi, mutta
Iivana ehätti nyt väliin, sovitti, kehoittaen:

— Annushka tuota… Tarkoitan… Tiedätkö, mistä syystä kuritin?…
Muoria, tarkoitan, kuritin?

— Kuin muori? oli sukupuolensa oikeuksista huolehtiva Annushka keskeyttää, mutta nyt kielsi ukko:

— Vannon… Jei bohu vannon, että toraa… Neljättä päivää jo riitelee ja toraa muori, a minä mitä hänelle sanon?

— Sanon, muorille, merkitsee, sanon että: Muori!… Kyyhkyläiseni…
Sydänkäpyseni, sanon… Elä toraa!

— Jei bohu, vannon, että toraa!… »Uhallakin toraan«, sanoo, ja toraa… Viidettä päivää jo toraa…

— Lopulta minä sanon… Ärjäisen, merkitsee, Akka… Tshort vieköön! ärjäisen muorille ja kun yhä vielä toraa, niin minä, vot… Annas tänne suutarin polviremeliä! pyysi hän välillä ukolta, sai remelin ja havainnollisesti näytti selittäen:

— Minä silloin polviremelin näin ja … remelillä muoria takapuolille näin…

Ja innoissaan siinä havainnollisesti näyttäessään hän remelillä suki
Annushkaa pakaroille ja samalla selitti:

— Näin!… Vot, sukaisen, näin minä muoria ja… Vot! Hutkin…
Remelillä hutkin näin!

— Hänellä, muorilla tällä, on siellä syntymävika… Niin että ei sovi remelillä… Koskee…

— Aaaaa! hoksasi nyt Iivana, että Annushkalla mukamas on joku kipeä kohta, ehkä ajettuma tai muu, pani pois remelin ja selitti:

— Ei sitte sovi… Jos kerran on syntymävika niin… Herra varjelkoon siihen lyömästä… Synti. … Sairasta lyödä, synti tarkoitan, koki hän selventää ja oikaisi:

— A vot minun muorilla… Hänellä, tarkoitan, ei ollut syntymävikaa ja siksi sopi… Kun viidettä päivää torasi, niin yksi kerta sopi…

Mutta Iivana aivan huokasi, katui, risti silmänsä sen johdosta, että oli remelillä sukinut morsiantansa sinne, jossa sillä oli kipeä kohta, vieläpä ihan syntymävika.

VII.

Kuvailee, miten ukko Durnjakin vihdoinkin saadaan poistumaan ja miten Iivana antaa rakkauden rauhallisesti kehittyä.

Se oikea morsian siellä kotonaan jo oli kuin huolissaan, kun ei puhemies-Annushka ikään hakemaan tullut. Filipoffin eukko oli jo haistanut asian. Niillä filipoffilaisilla kun olikin niin tarkka nenä; sehän jo kävi siitä puhumassakin oikealle morsiamelle, juoruten:

— Vot… Luoja antaa lykästää… Leskellekin lykästää, juorusi hän ja hyvitteli.

— Mitä tuossa lykästää! tekeytyi morsian ynseäksi, kuin ei muka asiasta niin mitään tietäisi ja kuin torasi:

— On monta tyttöä, jotka ovat jo leskeäkin pitemmällä. Luoja armossaan näkee ja tietää… Jos kuin salaat, niin Hän, armollinen, tietää…

— Kuin ei tietäisi!… Ja kuin ei Hän näkisi!… vahvisti Filipoffinkin eukko. Morsian ryhtyi taas laittautumaan.

Kosija-Annushkaa hän nyt vain odottaa sitä kutsua tuomaan. Viipyy tuo, mutta tottapa tuo asia vaatinee ja sietänee tuon nyt, vaikka tunnin toisen viivästyisikin.

Mutta sulhanen, iloinen suutari tuo, yhä vaan hieroi asiaansa väärän morsiamen, ukon muorin puoleen. Nyt he joivat kaikin neljin jo teetä tsaijupöydän ääressä. Ja teekeittiö kihisi ja höyrysi pöydällä kirkkaana.

Ja tavallista laajempi, ihan ääretön, oli Iivanan hymykin, kun hän nyt teevatia siinä kaikilla sormillansa kannatteli suuta kohti, puhalteli höyryä pois ja ryyppäsi autuaallisena. Ei hän olisi uskonut, että kosiminen on näin ihanaa. Ottaisipa vain ja kestäisi moista menoa kauvan, vuosikauden vaikka!

Ja ihmeesti tuo keskustelukin pysyttelihe aina vain samoilla jo kerran hiihdetyillä laduilla. Annushka siinä Ropotille teetä tarjoillessansa, näet, tuli taas nimeä peränneeksi, tarjosi kuppia ja puheli:

— A tää Kolppanan tshuhna, joka eukkoaan ihan venäjäksi lyö… Hän, tarkoitan, on ihan varmasti Pipotti, vaan ei Ropotti…

— No, herkeä, Annushka!… Herkeä! siihen osui ukko ääntämään, hörppi teetä ja jatkoi:

Ja siitä se alkoi. Annushka ei sietänyt vastaan sanomista oikeassa asiassa ja niinpä hän oitis ihan jo kuin toralla äsähti:

— Merkitsee, että sinä et ole Pipotti, vaan todellinen Ropotti?…
Oikea Suomen tshuhna?

— Pipotti… Antti Pipotti… Ennen muinoin, tarkoitan … otti ja hukkui … Perkjärveen hukkui…

— Niin että ei suinkaan hän se sama Pipotti oo?… Tää, joka eukkoan vitsoo?… Kuritukseksi vitsoo?

— Ei … jei … jei! epäsi sen Iivana umpimähkään. Mutta Annushka, jonka sydäntä kaiveli ukon äskeinen puuttuminen, sai siitä nyt aiheen kostaa. Ja niinpä alkoi hän ukollensa torata:

— Sanot, vot, jotta ei Pipotti, mutta siinä nyt näet, että on toinenkin
Pipotti… Se joka hukkui.

— A sinä, riiteli hän — sanot, möriset… Jos mitä vieraalle puhua yrität, niin sinä siihen oitis möriset: ei Pipotti, mutta… Näetkö nyt, että on ainoastaan yksi Pipotti!… Herrankiitos että ei ole kuin yksi! juorutteli hän.

— Pidä suusi kiinni … puhutaan sinulle! keskeytti Annushka ja ihan äkeästi riiteli ja ynseili:

— Ja semmoinen olisit sinäkin!… Ihan tshuhnan Pipotti olisit ja eukkoasi remelillä kurittaisit, jos ei Luoja armossaan olisi ottanut valtaa pois… Kuulitko, Matvei Ivanovitsh, puhutaan sinulle!

— Elä yritä!… Suus' kiinni! tiukkeni Annushka. Teetä hörppivän, hymyilevän Iivanan tyytyväisestä naamasta heloitti nenä ja sen päästä hikipisara. Teen hiottamaa tuo lie ollut. Perhe oli torassa. Ukko yritti nyt selitellä:

— Mikä tuossa rakkaus vielä!… Vanha ukko jo, ja kuiva kuin kopukka!… Vot siinä sinulle rakkaus!

Omituista! Iivana tuosta jo hoksasi, että ukko rakkaudesta puhuessaan kosiksii Annushkaa, hänen morsiantaan — omaa eukkoaan —. Olipa hyvä, että Annushka noin tiukasti ukolle rukkaset antaa. Yhä leveämmin hän asiasta tyytyväisenä hymyili ja Annushkaakin auttaaksensa varustautui härnäämään ukkoa:

— Vot, siinä sinulle rakkaus! ynseili vieläkin Annushka ja nyt jo
Iivanakin alotti asiansa, hörppi, selittäen ukolle:

— A vot… Merkitsee että … jotta kuhun sinulle enää rakkaus!…
Ikämiehelle, tarkoitan, kuhun sinulle rakkaus…

— Vot!… Tukki sussi! toisti silloin Annushka ukolle suomeksi ja
Iivana puolestaan peräsi nyt Ropotilta:

— Vot … vot… Pjerkjele… Tukki sussi, pjerkjele! toisti Iivanakin nyt ukolle, hörpiksi ja hymyili.

— Eh!… Siin' on sulle!… uhitteli nyt Annushka ukollensa. Tuo jo ihan tuskastui ja torasi:

— No jei bohu vannon, jotta minä sinulle vain rakkaudessa, mutta sinä kuin?… Toraat vain!…

Ja niin sukeutui aviollinen kina. Annushka hermostui. Mustasukkainen
Iivana autteli häntä, hymyili ja härnäili ukkoa, että se poistuisi.
Siinä tarkoituksessa kehitti hän riidan ja ihan jo haukkui ukkoa
Annushkan apuna.

Ja niin jäi Iivana nyt rauhaan. Voi tuota nyt kosia. Ropottikin lähti hevoskoniansa korjailemaan ja niin olivat rakastuneet nyt kahdenkesken, lopultakin.

— Vot… Mikä kuiva ukko, mutta rakkaudestapas vielä ja eukosta!… Eh, mikä kalu! puheli Iivana siinä ukon poistuttua Annushkalle alkajaisiksi. Mutta Annushka siihen ihan kuin ynseili:

— Mikä hänelle enää eukko!… Luoja terveyttä antaa, niin hyvä ukko, mutta eukko hänelle vielä!… Kuta varten hänelle eukko vielä!

— Luonto tää, merkitsee… Hän ottaa ja vetää… Vanhempanakin vetää…
Miestä, merkitsee, muorin puoleen vetää… Vot.

Ja entistä tyytyväisempänä hän hymyili, hikosi, oli autuasta oloansa ja antoi rakkauden hiljakseen kehittyä. Ei tässä mihin järin kiirekään ollut. Teekeittiö vain pihisti kuumaa höyryänsä ja Iivanan ihanan nenän päässä kimalteli se kirkas hikipisara kuin helmi.

VIII.

Juotuaan liki parikymmentä lasia teetä tulee Iivana leikkisenä miehenä suudelleeksi oikeata morsiantaan. Hän selittää pettäneensä seitsemän nuoruuden-rakastettuaan.

Tavallisissa oloissa joi Iivana teetä ainakin kolmekymmentä lasia, mutta nyt höyrysi hänellä haarukoiksi levitettyjen sormien päässä vasta yhdeksännen lasin teevadillinen. Annushka jo puuhaili, askaroitsi siinä jotain keitettävän tapaista ja Iivana lähti nyt rauhallisena kulettamaan asiaansa eteenpäin.

Ja ennen kaikkea johtui hän ottamaan selvää tärkeimmästä: morsiamen taloudellisista avuista, säästäväisyydestä, kyvystä tulla vähällä toimeen, mutta että kuitenkin keitto olisi sakeaa, eikä silkkaa vettä. Siinä höyryävää teetä hörppiessään hän siis alkoi rauhallisesti tutkia:

— A, vot Annushka… Tarkoitan… Kuin suurella rahalla keität perheelle borshin?[1] Eh?

— Vihannesta jos kopeekalla … no, otaksumme kahdella… Siihen vähä muuta… Suola… Suurimot… Kriivennikka[1] jos menee, niin jo on hyvä… Vot, siinä kaikki!

— Entäs paistin?… Jos milloin herkuttelemaan rupeaisi, ottaisi?…
Paljonko pitää?… Eh?

— No… Riippuu mikä paisti sitte… On sianpaisti… On raavaspaisti… Sitte kotletti… Pihvi… Tavallinen paisti… Vot paisti…

— No… Otaksukaamme kotletti… Tai tavallinen paisti, otaksukaamme?… Kuin paljon pitää?

— No kotletti tää… Jos kriivennikka henkeä päälle ja… Tavallinen paisti ei sitäkään… Jos huokealla, lykästät, ostat, ei sitäkään… Vot.

— A vot … entinen eukko tää minun… Hän, tarkoitan… Kesällä, tarkoitan, laittoi borshin alle kriivennikan, mutta talvella tuhlasi yli… Eh, minkälainen hän oli… Eukko-vainaja tarkoitan!

— Riippuu minkälainen borshi, sillä… On kunnon borshi … vot semmoinen, jossa on sakeanaan suurimoita ja, vot, vihannesta ja… On borshi, joka on kuin vesi…

Asia oli molemmille nyt täsmälleen tarpeeksi selvä. Iivana puhalteli jo yhdennentoista lasillisen teevadillisesta höyrypilveä ja hymyili sen pilven takaa autuaallisena ja Annushka puuhasi ja touhusi ja odotti että sulhanen jo alkaisi asian.

Se oikea morsian siihen nyt ujona tuli. Pitkäksi tuo sen aika, nääs, jo hiivittihe. Peräämään tuli.

Ja niin supatteli hän nyt puhemies-Annushkan kanssa ovipielessä ja koki samalla varkain silmäillä sulhasta. Se vuorostaan sieltä höyrypilvensä takaa loi muijaan iloisen suutarin veikeää katsetta, hörppi, puhalteli ja oleili. Morsian niiskutteli, pyyhikse huivin kulmalla suupieltään ja ujoili. Puhemies hänelle supatteli, että ei ole asia vielä ihan valmis, vaan kohta tulee.

— Vot … vot … vot, vihjaili puhemies, ja morsian yhä vilkuili varkain sulhaseensa.

Mutta eipäs malttanut sulhanen, iloinen suutari se, silloin olla jo pistämättä ujoilevalle leskelle veikeäksi leikiksi. Hän hymyili, punoitti, hikosi, ja jo alkoi:

— Eh mikä mehevä muori!… Verevä muori, tarkoitan, hörppi ja hymyili hän ja lisäsi:

— Niin… Eikö totta, että verevä ja että ruusu!… Vot, Iivana
Ivanovitsh, ruusu!

Morsian niiskutteli ovipielessä. Iivanan veikeä hymy yhä laajeni. Hän veti pitkään, merkitsevästi:

— Vot Ilja Petrovitshkin … nikkari tarkoitan… Hänkin kehui ja
sanoi, jotta ruusu… Oikea todellinen ruusu vielä. Ja entäs ikää!…
Tuskin neljääkymmentä lie… Varmaa, että tuskin neljääkymmentä lie…
Vot! touhusi hän ja toimitti.

Mutta yhä laveampaa leikkiä vain laski Iivana ujoilijalle. Kuudettatoista lasillista hän jo valutti alas, kaatoi teevadille ja samalla äkkiä virkkoi:

— Vot, sanon sinulle… Kun sinä kerran olet veri verevä ja kuin ruusu, niin… Pussaan… Totisesti illan tullen tulen ja pussaan!… Ymmärrätkö?… Eh?

— Kuin hän ei ymmärtäisi!… Hän, joka on kuin ruusu… Vot Iivana, ruusu… Sinulle ruusu!

Ja lopulta ei Iivana enää malttanut, keskeytti teenjuonnin, tuli, käveli ujoilevan lesken luo, levitti hymyä yhäti, taputti leskeä poskelle ja mairitteli:

— Vot, vastasi hän ja kertoi: Kun minä olin nuori … merkitsee ennen naimista, niin… Tiedätkö, montako henttua minulla oli?… Eh?

— Kuin kuinka monta? tarttui puhemies ja rutosti voitokkaana vastata tuprautti siihen Iivana:

— Luoja minun!… Seitsemän! siunaili puhemies-eukko ihmeissänsä muka. Tarpeellisena, asiaan kuuluvana leikkinä hän tätä piti. Rakkauden alkuleikkiä tuo lie, uskoi hän.

— Kaikki seitsemän! hymyili Iivana veikeästi. Petin, tarkoitan, kaikki seitsemän. Kutakin, näet, pussasin ja… Pashol[1]… Jäähyvästi ja pashol!… Vot!

Puhemies-eukko koki siunailla ja puuhata. Tarpeellisena leikkinä hän tätäkin kaikkea piti.

— Mutta sinua, muori, en petä… Vannon, etten petä… Tulen, tänä iltana vielä tulen, pussaan, rakastan, sinä vastaan rakastat … minä yhäti uudestaan lemmin, mutta petä en…

Ja yhtäkkiä pussata lupsasi hän eukkoa poskelle, päästi pitkän ja lavean naurun ja kehoitteli:

Ja tyytyväisenä poistui morsian. Tyytyväinen tuo oli puhemies-eukkokin, kun asia lähti noin luistamaan.

Mutta vieläkin tyytyväisempänä hymyili sulhas-Iivana itse jäätyänsä taas Annushkan kanssa kahden kesken. Sopii siinä nyt taas kaupanhieromista jatkaa ja jos mitä tehdä.

— Piruutin eukkoa… Kurillani piruutin ja, vot, sitä varten suutelin, molskautin, muoria, selitteli hän nyt aluksi väärälle morsiamellensa äskeistä huikentelevaisuuttansa. Puhdistua hän siten koki morsiamensa silmissä. Ihan hän katuvana huokasi, ristiytyi, syntiä siten katui ja kuin itsekseen siinä, teepöydän taa taas työntyessään hurskaasti, katuvaisena, hartaana huokaili:

— Luoja minun… Luoja minun!… Kunnia sinulle, kaikkivaltiaalle korkeudessa… Äh!

Ja punaisena ja hikisenä valoi hän teetä lasiin ja niin siitä taas meno alkoi ja jatkui.

IX.

Ukko Durnjakinin katkeruus. —
Juotuaan 24 lasillista teetä suutelee
Iivana väärääkin morsiantansa. —
Mitä siitä seuraa.

Ukko Durnjakin itse istuksi kyläkapakassa — aavistamattakaan, että kotona vieras vaanii hänen muoriansa. Vähähkö tuolla oli nyt miehiä, näin kiireen ajan päiväis-aikaan. Oli kuitenkin pari miestä, varsinkin Osiippa Osipovitsh Osipoff. Kesäkuumasta huolimatta oli hänellä lammasnahka-turkki yllä, talvitöppöset jaloissa ja karvalakki päässä. Ainoat juhlapukimet ne kun hänellä olivatkin, ja kun hän kapakassa vietti ainaista juhlaa, niin ei hän sinne arkitamineissa ilennyt. O-hoh!

Mutta ukko Durnjakin oli nyt nyreä. Iivanalle, vieraallensa, hän nyreili, ei niin paljon eukollensa. Se Iivana tuo kun rupesi siinä eukon puolesta häntä vastaan. Loukkasi sillä tavalla häntä, isäntää. Ja vielä sitte haukkui hyvän lisäksi vanhaksi pässiksi ja jos miksi nimitti! Suututti häntä jo koko mies ja kohta kehittyi hänessä Iivanaa vastaan oikea ammattilaisten kesken yleinen kateus, varsinkin noin mestarien kesken yleinen mestarikateus. Rehentelijä tuo on koko mies, hän jo siinä Iivanasta suutuksissaan päätteli.

— Entä sinä kuin?… Tuossa kuin? tolkkasi hänelle siinä nyt äkkiä hänen seuraansa lyöttäytyvä hölmön ja tollon perikuva, Osiippa.

Siinä olikin oikeastaan jo koko hänen ajatuskykyvarastonsa, sillä suoraan sanoen oli Osiippa viisaus-määrältänsä ihan täys-suomalainen. Ainoastaan töppöset, puku ja kaikki muukin sen mukainen korotti hänet vielä toki oikea-peräiseksi Venäjän mieheksi.

Mutta yhtähyvin seurustautui ukko Durnjakin hänen kanssansa veljellisesti kuten usein ennenkin. Olikin hyvä, että Osiipan tapasi. Hänelle tuota toki voi siinä ryypyn ääressä purkaa sitä ammattikateuttansakin, sitä Iivanaa, rehentelijää vastaan kehittynyttä, ja niin istuksivat he ja ryypiksivät. Ukko kertoi jo vieraastansa, Iivanasta:

— Rehentelijä, morkkasi hän sitä Osiipalle; risti valanmerkiksi silmänsä ja vannoi:

— Tulee, vot sanoo … Aleksei Mihailovitshista, pristavistakin sanoo, jotta ei ylhäisyys, vaan ainoastaan sukuisuus … jalosukuisuus!

— No!… Herkeä! teki nyreä ukko Durnjakin kädellä koko asian kuitiksi, ryyppäsi ja Iivanalle katkerana nureksi toistellen:

— Sukuisuus niin sukuisuus… Ylhäisyys niin ylhäisyys…! Mutta rehentelijä… Vannon sinulle yhä, että rehentelijä, todisti hän vieläkin ja Osiippa töllötti tolkuttaen:

— Kuin ei rehentelijä!… Sukuisuus da rehentelijä… Vannon, että rehentelijä, todisti hän Iivanasta lujasti, mutta kun ei sitä tuntenut, niin peräsi:

— Aaa!… Arvasin, että suutari ja että Iivana Ivanovitsh … jos kerran rehentelijä, niin, vot, arvasin, uskoi Osiippa nyt olevansa asiasta ihan selvillä. Tosissaan ihan uskoi, mikäli kykeni.

Ja niin painui Iivanan käytöksestä loukkautunut ukko Durnjakin yhä nyreämmäksi ja hänessä kytemään päässyt ammattikateus kehkeytyi siinä ryypyn ääressä katkeruudeksi, jopa lopulta kuin pikku vihaksi.

Päästäpä vaikka käsiksi moiseen mieheen, niin pölisyttäisi hän sitä, että karvat tupruaisivat.

Mutta ei Iivana mitään tuon pahempaa aavistanut. Jatkoi vain kosimista, hieromista, joi jo kahdettakymmenettä neljättä lasillista ja päässäkin ikäänkuin oli ja tuntui siltä, että hän oli ryypännyt pullosta jo loputkin. Annushka puolestansa puuhaili, touhusi. Oli jo kärsimätönkin, kun sulhanen ei ikään jo sano asiaa suoraan. Ihan hän varustelihe jo itse alkamaan ja kysymään.

Ja silloin muistuivat Iivanan mieleen morsiamen terveydelliset olot. Se ukko kun näet, ilmoitti ja kieritteli, että Annushkalla on salainen vika, ihan vielä syntymävika. Mene tiedä, jos kuin paha ja vaarallinen on. Paras kysyä, perätä asiaa.

— A entäs? alkoikin hän äkkiä höyrypilven takaa, teevati kohona: Entäs … vot, kun se ukko sanoi, jotta sinulla on vika?… Eh?

— Mikä vika! ynseili Annushka topakkana moiselle, mutta tyynenä hörppi ja selvitti Iivana:

— Syntymävika… Kuin syntymävika! ynsistyi Annushka yhäti moisesta perättömästä ja ihan tenäsi ukostansa:

Iivana oli kahdenvaiheella. Uskoako eukkoa vai ei? Mene tiedä jos tahallaan salaa? Hän peräsi:

— Ja entä vot… Niin että kellä ei ole sitä, tarkoitan syntymävikaa?… Et sitä, syntinen ihminen, maailmassa leivälläkään ilman Luojan apuja elä…

— A-aaaaaaaaaaaaaa!… Vot mikä vika!… Ymmärrän… Nyt ymmärrän: kirkastui Iivanan äly äkkiä. Virheetön oli morsian. Uskoihan nyt sen.

Ja vakavana, kuten vakaassa naima-asiassa tuleekin, ryypiksi hän teetä ja puhalteli höyrypilviä siitä pois.

Nyt tuo asia olikin Iivanasta jo kuin valmis. Tarvitsi vain päätössanat sanoa. Hän kääntyi päin nurkkaan, ristiytyi teen juontinsa lopuksi ja käveli jo veikeästi hymyillen puuhissansa touhuavan morsiamensa luo. Ovi oli auki. Iivana pyyhki hihalla leveän suunsa, veti hymynsä makeaakin makeammaksi, katsoi Annushkaa silmiin ja, viinakin tuo kun jo päässä hieman elelehti, sanoi, vehnäisteli:

Titoffin eukko, Varvara, näkyi olevan tulossa, vaikka ei tuota
Iivanakaan hoksannut.

— Aaaa, veti Iivana ja kutkutti leuvasta: Käpyseni sinä…
Sydänkäpyseni… Eh!

Ja ilman sen enempää suuteli hän eukon morsiameksensa ja ihan teki sen siunaukseksi hurskaan ristinmerkin. Annushka ihan hölmistyi, eikä ihme.

Mutta juuri silloin suudellessa osui se Titoffin eukko pistämään päänsä ovesta, näki tapauksen, hiipi huomaamatta takaisin ja sitä kyytiä juoksi lennättämään juorua. Kapakkaan hän miltei ensiksi osui ja siellä kertoi asian niin kovalla äänellä että ukko Durnjakin sen kuuli.

Varvaralla, eukolla, näet oli pientä vihaa Annushkaa kohtaan ja nyt tuo sopi kostaa, juoruta asia, vieläpä suurennella sitä.

Ja onnistuikin hän. Ukko Durnjakin höristi korviaan, otti Varvaralta asiasta täyden selon, raivostui ihan ja vannoi Osiipalle:

— Vot, vot! ilkkui Varvara asialle, voitollensa oikeammin ja hieman humalainen Osiippa yhä hoki:

— Vot puhutaan… Matvei Ivanovitsh puhuu… Jotta sukuisuus puhuu…
Aleksei Mihailovitsh sukuisuus mutta… Avos[1]… Avos ei?… Eh?

Mutta ukko Durnjakin koki kuitata loppuviinoja suuhunsa, että joutuisi
Iivanaa opettamaan. Onneksi hän olikin nyt itsensä poliisipristavin,
Aleksei Mihailovitshin suutari ja muutenkin sen kanssa sopuväleissä.
Siltä tuota sopi nyt apuakin saada.

Ja niin jouduttautui hän nyt Osiipan ja erään toisen miehen kanssa pelastamaan vaimoansa viettelijältä ja perheensä kunniaa sen kavalalta häpäisijältä.

Jo tuo Iivanankin asia nyt olisi lähestynyt loppuansa, ilman ukko
Durnjakinin väliin tuloakin.

Annushka, näet, oli jo, kuten sanottu, pitkästynyt puuhaan ja aikonut itse alottaa suoran puheen. Kun nyt Iivana häntä vielä siinä salakavalasti suuteli, niin ei hän voinut enää olla vaatimatta miestä tarttumaan oikeaan asiaan, kosimiseen, oikean morsiamen kosimiseen. Siitä suutelemisesta hän alkoi nuhdellen:

Ja kun Iivana sittekin vain vehnäisteli ja ihan jo hyvinkin lähenteli, niin hän nyt meni asiaan neuvoen:

— Vot kuin on tehtävä… Jos kerran kosii ja jos oikeassa mielessä ja ristityksi…

— A vot … morsianta pitää … itseään morsianta pitää… Hyvitellä pitää … olla oikea ja hellä ja… Istuttaa…

— Annushka… Kuin istuttaa?… Eh sinä! lähenteli Iivana. Hän luuli
Annushkan vihjailevan: Kai se uutta pusua tahtoo.

— Kuin istuttaa? toisteli, vehnäisteli hän sille yhtenä hymynä ja lähenteli.

— Vot… Vaikka sängynreunalla istuttaa… Rinnallaan istuttaa…
Helliä, hyväillä… Vot!

— Annushka! ihastui Iivana moisesta armaasta luvasta lopen: Eh sinä!…
Kyyhkyläinen!

Ihan hän kertoi esimerkin itsestänsä, siitä, miten häntä oli ukkonsa aikoinaan, nuorena, silloin kosiessaan istuttanut ja hyväillyt. Hän touhusi ja vannoi:

— Totta puhun… Että istutti ja hyväili… Ja kuin vielä hyväili?…
Ihan väkisin istutti sängyn reunalle.

Ihan se oli jo autuutta Iivanalle, kun Annushka hänelle vihjailuillansa niin alttiisti tarjoutui. Kyyhkyläiseni, vehnäisteli, hymyili hän ja lähenteli.

— Ja vaikka minä huusin ja vastaan panin, niin… Ei … hellittänyt ei, vaan … hyväili, armasti… Vot, miten sinunkin pitää!… Jos kerran oikein ja ristityiksi aiot, etkä kuin kalmuukki ja mohametaani… Vot!

Ja silloin oli Iivana valmis, kun tuo kerran suoraan vaatii. Hän sieppasi Annushkan vierellensä sängyn reunalle istumaan, suuteli väkisin, hyväili, kisuutti, hymyili nenä punaisena. Annushka kauhistui alussa ihan sanattomaksi, suuttui ja loukkautui.

Mutta ei päästänyt Iivana. Kun Annushka kerran oli vihjannutkin, kertonut, että entinenkin ukko oli häntä väkisin hyväillyt, vaikka hän oli huutaakin uhannut, niin samoin nyt Iivanakin.

— Annushkaiseni… Simpukkaiseni, kiusotteli hän vain muoria, ja oli autuaaseen hymyynsä revetä ihan.

Mutta Iivana vain veikeänä kisuutti, hyväili, puheli lempisanoja, muori vääntelihe ja apuakin huusi.

Ja apu tuli: Ukko Durnjakin, näet, ehti miehinensä hätään. Hän tempasi suuren polviremelin ja alkoi sillä voidella muoriansa; eukko huusi. Iivana oli ällistynyt, koko talo oli kuin nurin.

Mutta nyt sukeutui juttu, selvittävä juttu. Ropottikin siihen vielä työntyi.

Iivana, näet, ei sallinut ukon lyödä hänen morsiantaan. Apuun hän riensi, ryhtyi riistämään ukolta remeliä ja uhkaili:

— Opetan sinut… Vot nyrkillä opetan sinut… Kelmi, pui hän nyrkkiä ukkopahan nenän edessä.

— Toisen morsianta lyöt. Eh sinä rajasuutari!… Eh, kiristelihe punaiseksi vihastunut Iivana ukolle hampaitansa, valmiina tarraamaan niskaan. Ukko kuin hölmistyi:

Ja toistensa niskaan miehet lopultakin tarrasivat kuin kaksi vihaista kissaa. Ukko Durnjakin, se kuiva ja laiha, tietysti, olisi pahasti saanut, mutta miehet, Osiippakin, toki vetivät eroon.

— Kuin eukkoaan?… Kuin hän, Annushka tarkoitan … hänen eukko? hölmisteli lopulta ja miesten tolkuttamisesta hiemasen kirkastunut Iivana: Eh?

— Vot, muoriaan… Vot, vihittyä… A? tolkutti ja töllötti Osiippa ja nyt jo Iivana peräsi:

Ja nyt oli asia Iivanalle selvä, sekin että oikea morsian, se leski, asuu toisessa töllissä.

— Hvi-uuuuuuuu! päästi hän pitkän ihmettelevän vihellyksen. Oli hoksannut erehdyksensä ja toisti ihmetellen:

Mutta ukko Durnjakin lähti, uhaten mennä poliisipristavi Aleksei
Mihailovitshille kantelemaan ja pyytämään rangaistusta.

— Kielin… Vot hänen ylhäisyydellensä pristaville Aleksei Mihailovitshille kielin, jotta sanoit, ettei ylhäisyys, vaan sukuisuus… Kielin!…

Mutta Iivana oli ikäänkuin puusta pudonnut, mietti ja punnitsi. Lopulta häneltä pääsi pitkä, leveä ja vilpitön nauru. Koko juttu huvitti häntä kuin lasta. Hän nauroi kuin koukussa polvin ja vatsa sylissä:

— Vot, selitti hän miehille: Vot, Ropotti tää tshuhna… Eh mikä luotsi, Ropotti sinä siinä! riemuitsi hän Ropotille välillä ja jatkoi kertoen miehille sen silloisen juttunsa lääkäristä, porsaan leikkaajasta, sairaasta ja porsaasta ja kerrottuaan riemuissaan lopetti:

— A vot, Ropotti… Toit porsaanleikkaajan lesken luo ja… Vot sinulle
Durnjakinin leski… Eh!

— Ka… Tuota! hölmistyi Ropotti tyyten viisauttansa ja töllötti
Osiipan oikeana veljenä.

Ja niin he tekivät. Miehissä työntyivät he kyläkapakkaan ja juomingit laittoivat.

Eikä poliisipristavikaan ehtinyt miehinensä kemujen alkuun, sillä hän osui olemaan virkamatkalla.

Mutta ukko Durnjakin häntä odotti. Annushka kieli ja kanteli oikealle morsiamelle kaikki ja se ihan suuttui ja uhkasi mennä kapakkaan ja vaatia Iivanalta korvausta turhasta odotuksesta.

XI.

Sillä aikaa kun Iivana päättää kosimistaan kylän kapakassa ja riitautuu Ropotin kanssa, osaa ukko Durnjakin saada pristavin liikkeelle.

Kapakassa oli jo täysi höyry. Iivana ja Ropotti olivat jo juoneet ensin toisen ja sitte toisen rahat miltei kuitiksi. Viimeiset viinat nuo lie siihen pöydälle jo kannettukin.

Ja väkeäkin tuolla oli. Kesäkuumasta huolimatta oli miestä tamineissa. Osiippa sentään oli paksuinturkkisin. Repaleinen Vanjka soitteli, rämisytti hanuria. Sen Jegor Kyratskinin, Aleksandrovitshin poikia se oli, ja siksi kai hanurimieskin. Oli mölyä.

— Kuullaan!… Kuin en kuulisi! veti Vanjka hanurilla ja taas hoki
Osiippa tolkuttaen:

— Puhuu!… Mitä tuosta jos puhuu! ynseili soittotaiteestansa tietoinen
Vanjka, veti, ja Osiippa koki selittää:

— Vot kuin: Iivana Ivanovitsh puhuu sinulle, vot, että: ih!…
Ihkaisee, tarkoitan että: Hih!… Ymmärrätkö?… Eh?

Mutta Iivana itse kinasi toisten kanssa. Hän oli niille jo kahteen kertaan kertonut sen porsas-, leski-, lääkäri- ja porsaanleikkaaja-juttunsa ja nauranut sille vatsansa pohjasta. Sitä hän nytkin siinä kertoi, kinasi, nauroi. Humalassa hän siinä jo vännäsi ja Ropotti sitäkin enemmän.

— Ih! hihkasi hän taasen jutun lopuksi ja kävi kehumaan luotsiansa,
Ropottia.

— Ei niin ei, Pipotti… Puhutaan sinulle, että ei Pipotti! kinasi
Iivana, hymyili, joi. Osiippa asiasta ymmällä, koki, uteli itseltään
Ropotilta:

— Merkitsee että Pipotti hukkui?… Tää Kolppanan tshuhna ja siksi
Ropotti ja ei Pipotti Vot?…

— Eh?… Kuin hän hukkui?… Pipotti? olivat nyt Iivanalle asiat sekaisin. Ihan hänen täytyi Ropotilta perätä:

— Ha-aaaa… Vot kuinka, kirkastui Iivanan hymy jos miten leveäksi ja hän kehui taasen Ropottia:

— Mutta sinä, Ropotti, kehui: Sinä, vot, väärin teit kun toisen muorin mertaan veit… Viisas sin' oot!… Ih!

Ja hän nauroi ja joi Ropotin terveydeksi ja hihkasi ja hymyili ja kapakassa oli oikea höyry ja elämä ja ilo.

Ja nyt se vielä oli hoksannut uuden asian: Iivanahan oli häntä jo suudellut kuten morsianta. Puhemies-Annushka voi sen vaikka valalla todistaa ja siitäkin hän vaati hyvitystä rahassa.

Mutta mistä otat, kun miesten rahat on jo juotu ja miehet itse heilupäällä? Niin Ropotin kuin Iivanankin silmissä jo tupa pyöri ja savu hämärsi.

— Vot morsian… Oikea, tolkutti Osiippa. Iivana katsoi morsiantansa, hymy repesi, laajeni, anasti kasvot kaikki. Nenä punoitti.

— Odotuksesta ja… Entä kun pussasit?… Niin että onko sallittu että pussata?… Häh?

Iivana seisoi hänen edessänsä täynnä makeaa hymyä ja vielä makeampaa viinaa, katsoi silmiin ja vehnäisteli:

— No vannon!… Ristiydyn ja vannon, että pussasit! vannoi eukko ja teki valakseen ristinmerkin: Vot ristiydyn!… Nää!

Ja yhtäkkiä hän silloin leikkisenä vehnäistellessään tökkäsi sormella eukkoa vatsaan.

Mutta Iivana nauroi, ihan vatsansa pohjasta lasketteli. Eukko kiukustui, sadatteli, poistui ja uhkasi hakea poliisipristavin.

Ja niin odotti nyt pristavin tuloa ukko Durnjakin ja Annushka, tää morsian. Iivanan kimppuun he molemmat sitä kokivat hakea ja niin uhkasi Iivanaa ja Ropottia esivallan miekka.

Ja palasikin tuo poliisipristavi, palasi ja odottajille heti äkäisesti hönkäsi. Oli, näet, matkalla korttipelissä hävinnyt kolme ruplaa seitsemänkymmentä yhdeksän kopeekkaa ja siitä harmi.

— Piru! äksysi hän itsekseen, vihaisena. Eukko, Annushka, kielevä kun oli, ehätti ennen ukkoa, Durnjakinia, selitti asiansa, valitti, että Iivana on häntä suudellut.

— No mitä sitte jos suuteli? hönkäisi siihen pristavi äkeästi, sillä hän oli pahalla päällä.

— Kuinka mitä, teidän ylhäisyytenne!… Luoja minun, taivaallinen Isä! siunaili eukko ja tenäsi:

— Teidän jalosukuisuutenne! vannoi eukko: Kautta pyhien pussasi … lupsasi ihan, pussas ja … vot suutelon vei…

Mutta ukko Durnjakinin asia onnistui, jo niiden kenkätöidenkin takia. Lakkia molemmin kourin alamaisesti pidellen hän viisaasti alkoi, johti, puhui niistä kenkätöistä, vihjaili, että hän vaikka ilmaiseksi ne nyt tekee ja sitte jo meni asiaan: Valitti että Iivana on hänenkin muoriaan suudellut.

— Vot totta, teidän ylhäisyytenne … suuteli tarkoitan, selitti hän.
Mahomettilaisiksi, merkitsee, teidän ylhäisyytenne!

Ja pristavi alkoi suostua laskien niitä kuin kengäntekopalkkoja.
Pelitappiokin tuo korjautuisi sillä… Hän tutki jo asiaa.

— Ja, vot… Teidän ylhäisyytenne, vot, sanoo … että ainoastaan sukuisuus sanoo…

— Vot, ristiydyn ja vannon, että sukuisuus… Sanoi, merkitsee, että sukuisuus ja ei ylhäisyys… Vot ristiydyn, ristiytyi hän toistamiseen.

Ja se auttoi, sillä pristavi oli arvostansa arka ja äkeä mies. Hän lupasi opettaa Iivanan ja sen kyytimiehen. Ihan hän siinä jo arveli, että lähettääkö hakemaan äskeinen Annushkakin, leski, ja perätä siltä senkin asiaa paremmin.

Mutta rentonaan eli ja hymyili Iivana, veti viinaa nahkaansa, kehui Ropottiansa, kertoi uudelleen juttuansa, nauroi ja oli ylkämiehistä onnellisin.

Mutta nyt he olivat jo kovin ylellisesti juopuneet, niin Iivana kuin
Ropottikin ja kehittyi kina, kinasta riita, torasta jo tappelu.

Iivana näet osui nyt humaltuessaan sotkemaan nimet ja kinasi Ropotille, että hän on Pipotti. Ropotti tolkutti vastaan, mutta Iivana kinasi:

— Puhutaan sinulle, että Pipotti ja… Merkitsee että sinä et ole
Ropotti, vaan Pipotti… Kuuletko? Heh?

— Tuota… Ropotti … Pipotti …. Ki … i … Ripotti … tuota Tipotti… Ropotti! karjaisi hän lopulta ja löi nyrkkiä pöytään, että helisi. Ropotti, sanon minä, Ropotti!

— Ropotti… Min' oon Ropotti! karjui Ropotti asiansa puolesta. Iivana löi silloin jo tuolin sirpaleiksi ja kirosi:

— Häh!… Ropotti! karjui Ropotti uhallakin vastaan. Osiippa jo virui penkin alla.

— Ro … o … Ropotti, tolkutti se sieltä toki vielä ja kaiken lisäksi ärtyi humalainen Ropotti haukkumaan Iivanaa ja kaikkia: ryssiksi hän heitä tietysti haukkui.

— Potaatti-nenä ryssä!… Ih! karjui hän. Iivana raivostui ja karjui vastaan:

— Pipotti… Hih! karjasi hän ja niin tarrasivat toistensa niskaan miehet, Iivana Ropotin, Ropotti Iivanan niskaan. Vimmatusti he toisiaan siinä repivät, lattialla piehtaroivat ja karjuivat, kirosivat. Kapakan isäntä lähetti pojan jo hakemaan poliisipristavia.

Muta väsyivät toki miehet ja nukahtivat lopulta… Isäntä vieritteli heidät pöydän alle ja niin vetelivät he siellä rauhallista unta. Vanjka veti hanuria ja kaikki oli kun autuaiden eloa ja oloa.

XII.

He heräävät oudossa paikassa ja joutuvat jääkylmään vesiryöppyyn. Sisältää muuten lopullisen selvityksen tshuhnan ja suomalaisen erotuksesta.

Kun miehemme seuraavana aamuna heräsivät, huomasivat he ihmeeksensä olevansa poliisiputkassa. Paljaalla lattialla he siinä istuksivat ja kyyköttivät. Päätä särki kohmelo vielä aika lailla ja tuntui olo hieman kuin happamelta. Ei ainakaan yhtä iloiselta kuin eilen nukahtaessa.

Tovin he siinä istuivat ihan vaiti, mieteksineet lienevät. Viimein alotti toki Iivana puhelun, kysäisten:

— No!… Kunnia sinulle Luoja, rakas taivaallinen Isä! huokasi silloin Iivana hartaasti, vilpittömästi ja teki ristin merkin. Eilistä tappeluansa he eivät ihan selvästi muistaneetkaan, eivät nyt vielä, sillä päätä pakotti tulisesti.

Istuttiin siis, kökötettiin. Nyt muisti Iivana eilisestä tappelusta jo lisää. Hän peräsi sen ryssäksi-haukkumisen johdosta, kun hän ei sitä ollut ymmärtänyt:

— A, vot ryssä?… Niin että mitäs hän, tarkoitan, merkitsee ryssä?…
Pirun ryssä?…

— Hän … ryssä… Hän, tarkoitan, on se kuin… Niin jotta hän ei ole järin tshuhna eikä taas erin … niinkuin suomalainenkaan.

— Ymmärrän… Ymmärrän!… Niin jotta ei toinen eikä toinen, riensi silloin Iivana todistamaan, että kyllä asia on nyt hänelle ihan selvä ja hän aivan ihmetteli:

— On ensiksi tshuhnat … sitte suomenkansa… Vot, seuraa saksalaiset … juutalaiset … sitte ryssät … tattarit … mahometaanit … arkankelilaiset … lisäksi narvalaiset, narvankansa, vot … petrosovotalaiset … roomalaiskatolilaiset … seuraa sitte luterilaiset ja perkjärveläiset ja lopuksi pääkansa, vot, venäläiset … oikeauskoiset venäläiset… Eh, mikä paljous kansoja… Vhi-uuu! vihelti hän ihmetyksestä.

Ja taas siinä oltiin, istuttiin, kökötettiin. Kumpikin toteutti oman rotunsa kansallista tehtävää: Iivana hymyili, haisi viinalle, sipulille ja kurkulle ja hattupää Ropotti töllötti tyhmänä, tupakoi, syleksi ja pyyhiksi nenäänsä nutun hihalla. Ja molemmat he olivat vilpittömiä ystävyksiä.

Iivana hymyili, puheli ja tupakoitsevan Ropotin päässä liikuksi suuri kansallisomaisuus: äly ja ajatuskyky, kuten sienessä mato.

Mutta nyt tuli poliisipristavi poliiseinensa. Hän oli miehille äkeä varsinkin senvuoksi, kun oli kuullut niiden kieltäneen että hän on ylhäisyys, väittäneen häntä ainoastaan jalosukuisuudeksi.

Ei ihme, että hän halusi hieman kostaa. Hän määräsi, että miehet on, muka selviytymisen takia, vietävä kylmään vesisuihkuun. Oli sitä kyllä joku kerta ennenkin käytetty, mutta ainoastaan näin: kostotarkoituksessa.

— Ja antaa kovan suihkun… Tshuhnallekin tälle, sille … ne ovat rajupäitä … ja mukuraista kansaa… Tshuhnat nää! määräsi hän ja poistui, jättäen miehet poliisien käsiteltäviksi.

Ja niin täytyi marssia vesiryöppyyn. Ei sitä vettä siinä suihkuamalla ja tiuhkumalla ainoastaan, vaan ihan rännistä ryöppysi ja korkealta katosta niskaan putosi.

Hirvitti ihan. Iivana siunaili hartaasti, ristiytyi, riisuutui alamaisen kuuliaisuudella kuin pakolliseen kylpyyn ja niin työnsivät poliisit hänet ryöpyn alle.

Kamalaa! Iivanan päässä seisovat silmät, kuin viimeisellä tuomiolla. Teräväpiikkisillä sauvoilla estivät poliisit liikahtamasta ryöpyn alta ja jääkylmä vesi pauhasi niskaan.

— Heh!… Armahtakaa!… Riittää!… Vapahtajan nimessä armahtakaa! huusi Iivana alussa kauhuissaan armoa.

Mutta pian tottuikin Iivana kylpyyn. Nyt jo tuntui ihan hyvältä. Päänkipu hävisi. Hän jo siinä ryöpyssä hymyili leveästi, irvisti ihan, hieroksi kupeitansa ja puheli:

— Valjai!… Matkaasi ryöpystä, valjai! komensivat poliisit silloin ja Herraa hartaasti kylvystä kiittäen tallusteli hymyilevä Iivana pukimiaan kokoilemaan.

Mutta hullummin kävi Ropotin. Hän, itsepintainen, ei älynnyt nöyrästi alistua esivaltaa tottelemaan. Ryöppyä hän kauhistui, eikä tahtonut riisuutua. Luuli sillä pelastuvansa ja tolkutti:

— Kiireesti!… Ryöppyyn, kiireesti! ärjäisi poliisi ja kun Ropotti hidasteli ja mukuroi, niin poliisi rutosti sanoi:

Ja yks kaks survoivat he teräväkärkisillä piikeillään Ropotin ryöppyyn täysissä tamineissa. Ropotti kiroili, kutristeli ja huusi kauhuissaan. Varsinkin kun tupakat kastuivat ja tulitikut.

— Paholainen! pökertyi hän ja koki niitä tupakoitansa taskusta pelastaa. Asia paheni: tupakkavehkeet joutuivat taskusta ilmiryöppyyn.

Mutta Iivana nauroi katketakseen. Häntä huvitti Ropotin turha hätä, kun se siinä täysissä tamineissaan kylpi.

— Hiero!… Hiero kupeita!… Vot! koki hän sille Ropotille naurun ohella neuvoa, huutaa: Hiero!… Se, vot, kohmelon parantaa… Vot!

— Tshort!… Paholainen! kiroili ja päristeli likomärkä Ropotti, kun lopultakin ryöpystä pois pääsi. Hän ihan tärisi, kun vesi vaatteista valui.

— Valjai!… Pellolle valjai! komensivat poliisit. Pois koko putkasta ne ajelivat.

Mutta Iivanalla oli hauska olo. Likomärkä Ropotti nauratti häntä yhtä syvästi kun konsanaan eilinen erehdyksensä.

Onnellisesti olivat he selviytyneet niistä kapakan säretyistä akkunoista ja huonekaluista, vaikka rahat olivatkin jo juotu joka penni… Ropotti antoi osaltaan niistä kenkärahat ja hamekankaan, jotka oli tällä matkallaan kaupungista ostanut eukkoaan varten. Iivanalta taas oli, onneksi, säästynyt morsiamelle varattu kihlasormus ja se Ropotin kampsujen lisänä riitti.

— Vot onni, puheli Iivana silloin Ropotille, Se, vot, onni, jotta sormus säästyi… Ymmärräthän?

— Ka… Tuota… Kuin en tätä ymmärtäisi! tunnusti likomärkä Ropotti älynsä terävyyden.

Ja niin ajaa lykkivät he nyt jo kotimatkalla. Iivana taas, kuten tullessa, siellä reslarämän takapajulla, selin ajajaan jalkojaan riiputti. Ropotti, märkänä kuin kuikka, etupajulla kökötti ja kaakkia koki ohjaksilla menoon nyhtää.

Ja hyvät tovit ajoivat he, lykkivät, siten ihan ääneti, selin toisiinsa, reslaroju välissä. Iivanakin mietiksi. Matkojaan hän siinä lie muistellut ja iloista erehdystänsä, josta oli toki se suuri onni, että sormus säästyi ja niin pelastuttiin kapakan veloista. Äänettömänä istua kökötteli Ropottikin ja yhä herui vesi tamineista. Happamalta hän alussa siinä näytti. Tupakatkin kun ne kastuivat. Tyhjänä riippui siis piippu ikenissä.

Niin mietti Iivana, muisti poliisipristavin puheet rajupäisistä, mukuroisista tshuhnista ja silloin äkkiä sinne taakseen yliolkain kysäsi, peräsi:

— Vot, sitä minä tässä yhäkin että… Vot pristavikin kun sanoi, että tshuhnat ovat mukuraista ja rajupäätä kansaa, niin, merkitsee… Mikä erotus on varsinaisen tshuhnan ja oikean suomalaisen välillä?… Eh? Ropotti?

Ja Ropotin täytyi nyt ruveta kansantieteilijäksi. Hän nyhti ruunaa ohjalla ja tapaili selittäen:

— Vot … tshuhna tää… Hän on enemmän niinkuin … kuin tuota sanoisi … enemmän niinkuin mukurainen ja … viinaan ja naisiin menevä, niinkuin … tää tshuhna a… Varsinainen ja niinkuin oikea suomalainen tää, niin … hän on niinkuin… Niinkuin nyt tää Muolan ja … tää nyt vaikka Johanneksen mies…

— Aaaaaaaa! selvisi Iivanalle tietysti asia lopullisesti ja itse hän ihan vielä lopetti, selvensi:

— Merkitsee että: Tshuhna on oikea tshuhna ja … oikea suomalainen on, vot, oikea suomalainen?… Eh?

— Ka… Tuota!… Niin!… Prpoh, ruuna! repi Ropotti konia kulkuun ja vieläkin toisteli Iivana, vahvisti:

— Ymmärrän… Nyt ymmärrän että, vot: Ropotti da Ropotti, Pipotti da
Pipotti ja… Vot erotus.

Selviä nuo ne asiat olivat jo. Ainoastaan uskontokysymys vielä hämärsi.
Sitäkin siis Iivana peräsi:

— Ja entäs usko?… Niin että mikä usko tshuhnan kansalla on? peräsi hän…

— Usko tää … ristinusko tarkoitan … niin että … usko kuin usko, tokasi hän lopuksi ja alkoi nyhtää ruunaa ja torata sille, että enemmästä selityksestä pelastuisi.

— No… Tshort hänestä!… Usko kuin usko ja … Ropotti kuin
Ropotti… Vot!

Mutta kun he saapuivat Iivanan kotiin, keitätti Iivana teet, haetti kisällillä viinat ja kun oli ryypätty ja teetä hörpitty, kertoi hän kisälleillekin koko jutun ja varsinkin sen porsas-leski-lääkäri-leikkaaja-jutun. Ja hänellä oli taas hauska ja hymynsä repesi ihan äärimmillensä ja rauhallisena kukoisti pulpukkanenä niine mehevine rypäleinensä.

— Vot juttu! nauroi hän onnellisena ja Ropotti tupakoi märkänä ja siksi oli Iivanalla yhäkin hauskempi olo.

Ja lopuksi selitti hän sälleillensä toimessaan, perinpohjin, mikä erotus on varsinaisen tshuhnan ja suomalaisen välillä.

— Tshuhna, vot, selitti hän. On, puhun teille, mukurainen ja vaimoon
lankeava ja … merkitsee, viinaan menevä niinkuin venäläinenkin a…
Oikea suomalainen taas, merkitsee, hän on viisas ja vot, Ropotti…
Ropotti eikä Pipotti… Vot!

Hän heittäytyi sänkyyn selällensä ja nauroi taas Ropotin erehdykselle että vatsa lekkui, ja todisti:

— Vot, Ropotti!… Vot mikä oikea ja viisas kansa, oikea suomenkansa ja ei tshuhna… Vot!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IIVANA ELI SUOMALAINEN VENÄLÄISEN PUHEMIEHENÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.