Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN HAWAINNOITA X: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1899.

PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.

Niin, hän oli wankan talon ainoa poika. Hänen wanhempansa oliwat noita säästäwäisiä, työteliäitä ja osaansa tyytywäisiä, rehellisiä ihmisiä, joita ei ollut turmellut mikään ulkoa päin tunkeentunut paha. Kunnioitettuna paikkakuntansa järkewimpinä, esikuwallisina ihmisinä, waikuttiwat he hiljaisuudessa kansalaistensa kesken, auttaen aineellisilla waroillansa hätääntyneitä ja jakaen hywiä neuwoja hakewille, niin paljon kuin heidän woimansa kummassakin kohdassa riittiwät. Tämmöisen elämäntawan wallitessa kohosiwat he paikkakunnan warakkaimmiksi ihmisiksi ja eihän se kumma ollutkaan, että niin käwikin, sillä "rehellisyys maan perii". Ankaran Jumalan pelon ohessa käyttiwät he itsensä alhaisesti, eiwätkä häwenneet kaikissa tilaisuuksissa ja paremmissakin paikoissa pitää kotitekoista waatetta. Tämän tähden ei heitä kuitenkaan kukaan halweksinut, eikä heitä mistään pukunsa wuoksi poisajettu; päinwastoin kunnioitti moni ylhäinenkin heitä juuri yksinkertaisuutensa ja hurskaan mielenlaatunsa tähden, sillä kaikki käsittiwät, että siinä on juuri Suomen kansan elämän ehto ja perustus.

Wankka talo oli heillä, Kämälä nimeltänsä. Waltawan ja wuolaan wirran törmällä seisoi uhkea kartano aiwan liki sywää ja leweää suwannetta. Tyyninä kesäpäiwinä kuwasteli se tyyneen weden kalwoon siwusoutajan mielestä niinkuin Ahdin linna, mutta semmoiselta ei se hänen mielestänsä todellisuudessa tuntunut, koskapa hän tiesi tunnossaan, että tuon mahtawan talon huoneissa oli lämminsydämisiä kansalaisia.

Niin tuo poika—ainoa Gabriel poika.—Kuta niukempi luonto oli heille ollut, sitä suuremmalla rakkaudella he tuota ainokaistansa rakastiwat. Wanhukset käsittiwät aiwan hywin sen, että he owat welkapäät lapsensa eduksi uhraamaan kaikki tarmonsa ja neronsa. Hartaasti katsoiwat he häneen ja toiwoiwat niin paljon—he kokiwatkin kaswattaa häntä kaikissa hywissä tawoissa ja totuttaa tuntemaan jo nuorena hywän ja kelwollisen kansalaisen welwollisuuksia.

Usein käskiwät he hänet kamariinsa, sitten kuin hän oli suuremmaksi tullut, ja niissä tilaisuuksissa he koettiwat ikäänkuin koetella, oliwatko ne neuwot juurtuneet ja kaswaneet, joita he oliwat hänelle opettaneet. Hywähän siitä aina tuli, sillä eihän poika koskaan loukannut wanhempiensa mieltä, seisoihan waan toisen jalkansa nojalla toisella ronkallansa muurin nojalla, nojaten horjuwaa ruumistansa muuria wasten ja tukien sen puolen poskea kämmenellänsä. Näyttipä hän usein semmoiseltakin kuin hän olisi ollut hywin liikutettuna, sillä hän loi usein silmänsä maahan ja sanoi alakuloisesti: "niin isä, niin äiti"—.

Tällä tawalla riensi aika eteenpäin—poika kaswoi ja wanhemmat wanhentuiwat … jälkimmäiset toiwoiwat ja edellinen odotti; poika alkoi nyt jo olla täysi mies.

Wiimeiseltä huomasiwat wanhemmat, ettei heidän elämänsä toiwolla ollut halua mihinkään työhön. Totta kyllä on, ettei hän ewännyt mennä koskaan niihin keweihin toimiin, mihin hänen talouden hoitoon tottunut ja poikaansa helliwä isänsä hänet milloinkin määräsi. Mutta hän toimitti kaikki hänelle uskotut toimet wälinpitämättömästi ja weltosti, ikäänkuin hän olisi tehnyt ne nukuksissaan, hywästi tai huonosti, samapa se hänelle.

Mielikarwaudella huomasiwat wanhemmat tuon haluttomuuden ja wastenmielisyyden, sillä he käsittiwät, että työnteossa on niin hywin jokaisen yksityisen kuin koko kansankin elämän ehto. Tämän tähden muistuttiwat he usein poikaansa tuosta epäkohdasta. Näissä tilaisuuksissa puhkesi poika tawallisesti waltawaan itkuun, sillä wanhempain moittiwat muistutukset loukkasiwat häntä kowasti. Hän tahtoi olla ja tiesi olewansa wanhempiensa ainoa perillinen ja semmoisena oikeutettu elämään ja olemaan niinkuin hän itse tahtoi. Wanhemmat eiwät kowin lujalle ottaneetkaan tuota asiaa, kun he näkiwät sen niin sywästi koskewan; he luuliwat sen osaksi tulewan siitä, että heidän puheensa oli hänessä waikuttanut wakaata parannuksen aikomusta. Kun poika todellakin tämmöisten tapausten jälkeen näytti tulewan ahkerammaksi, jäi hänen sisällinen luonteensa wanhemmilta tarkemmin tuntematta, sillä tuota hämärää enensi wielä wanhempien luonnollinen rakkaus ainokaiseen.

Tämmöisenään kului aika edelleen. Ulkoa päin alkoi tunkeutua uusia elämän tapoja kaikilla aloilla kansan sekaan.

Nämä oireet rupesiwat ensimäiseksi näkymään pnkineissa. Outoja, tuntemattomia muoteja, kuoseja ja malleja rupesi siellä täällä ilmestymään. Kaupungeissa nämä saiwat ensin innokkaita seuraajia ja sieltä ne wähitellen maakuntiinkin lewisiwät.

Kotikutoinen waate hyljättiin ja ostettiin tehdasten ja ulkomaalaisten waatetawaroita. Näitä walitessa ei suinkaan oltu hienoja tuntijoita, kunhan waan oli wierasta, siinä oli kylläksi; niitä sitä ostettiin ja muoti=räätäleitä haettiin niitä pukuja pynttäämään; kun ne ylle saatiin, sittenhän oltiin muka "parempia ihmisiä".

Tämmöisenä aikakautena kertomuksemme päähenkilö, Kämälän "Kaaperi" oli tullut yhdenkolmatta wuoden ikään. Erinomaista halua osoitti hän taipumaan siihen suuntaan, minkä uusi aikakausi oli esiin tuonut. Kuitenkaan ei tämä käynyt päinsä niin pian toimeen panna kuin hän olisi halunnut, sillä wanhemmat eiwät sitä sallineet. Useat kerrat yritteli hän heille esittelemään, että hänen tarwitseisi saada parempi puku, mutta wanhemmat sanoiwat waan lyhyesti: "sinulla on kyllä säädyllesi arwokas ja kunniallinen puku ja mitä siihen lisätään, se on turmiollista". Kun hän huomasi, ettei tämä keino kelwannut, alkoi hän omin neuwoin hankkia itsellensä jotakin "hienompaa". Mutta wanhempien tarkka silmä huomasi kohta mitä oli tekeillä ja he antoiwat hänelle niin wakawia sanoja, että Kaaperin täytyi luopua tuumastansa.

Waikka hän jotenkin kunnioitti ja rakastikin wanhempiansa, heräsi hänen mieleensä kuitenkin se ajatus, että he owat hänen tiellänsä. Ei tämä kuitenkaan koskaan puhjennut julki, sillä olipa hänellä kuitenkin siksi häweliäisyyttä, että se häntä siitä esti. Mutta tämä mielipide wakaantui hänessä wähitellen niin, että hän rupesi odottamaan aikaansa. Siitä hetkestä pitäin hawaittiin hänessä tapahtuneen suuri muutos. Waikkei hän uskaltanutkaan hankkia itsellensä mitään keikarimaisia waatteita, alettiin kuitenkin huomata, että hän oli sangen arka kaikesta, mikä hänen mielestänsä oli niin rikkaan pojan arwoa alentawaista. Jokainen rikka ja tahra, mikä maanmiehen likaisessa työssä sattui takertumaan hänen nuttuihinsa, oli hänen mielestänsä koko häpeäpilkku ja huolellisesti koki hän sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla poistaa. Tämähän ei olisikaan ollut häpeäksi hänelle itsellensä, eikä muille, jos waan ei hänellä olisi ollut wäärä perustus, sillä sitähän hän waan mietti, että hänen rikkaan talon poikana tulisi olla parempi kuin muut.

Wiimein wanhemmat kuoliwat. Kaaperista tämä tapaus tosin tuntui wähän ikäwältä, mutta kun hän asiaa oikein ajatteli, ei se tuntunut kuitenkaan oikein pahaltakaan; wälkähtelipä mieleen tuolta menneeltä ajalta liikaa orjuutta ja nykyinen lupasi warmempaa wapautta.

Sillä tawoin waihteli suru ja toiwo sekaisin ensiaikoina Kaaperin sydämessä, mutta pian suru haihtui ja toiwo pääsi yksin woitolle. Olihan hän nyt todellakin tämän wankan talon omistaja kaikkine waroineen. Sydämestään kiitteli Kaaperi wanhempiaan siitä, kun he kaikessa yksinkertaisuudessaan oliwat woineet hankkia hänelle, uuden ajan miehelle, niin paljon waroja, että hän woi ryhtyä aikaansa edustamaan. Mutta samassa hän muisteli heitä kuin jonkunlaisia wanhankansan ihmisiä, jotka eiwät ymmärrä nykyajan waatimuksia.

Ensitöikseen kosi hän pitäjään arwokkainta, rikkainta ja kauneinta impeä. Tytön wanhemmat oliwat myös noita wanhankansan ihmisiä, jotka jo aikaisin koettiwat lapsiinsa istuttaa Jumalan pelkoa; hekin oliwat paikkakunnan arwokkaimpia ja kunnioitettawimpia ihmisiä. He eiwät olleet mitään tuommoisia lipilaareja, jotka tuulta pieksäin puhuwat kaiken maailman asioista, tietämättä niistä kuitenkaan niin mitään; ei, waan he lausuiwat ajatuksensa harwaan ja wakawasti, mutta ne oliwat täsmällisiä ja opettawaisia. Tämän tähden oliwat heidän kaksi tytärtänsäkin oppineet kunnioittamaan Jumalaansa, wanhempiansa ja ihmisweljiänsä.

Semmoinen se sisarpari oli, joista Kaaperi toista kosi. Waikka Järkelän isäntäwäki olikin niin kristillismielinen, ei kuitenkaan tuntunut heille tekewän pahaa se, jos heidän wanhin tyttärensä, Mallu, tulisi Kämälän emännäksi. Olihan arwo ja yhdenwertaisuus niin hywässä sopusoinnussa, ja olihan Kämälän wanha isäntäwäki ollut Järkelän parhaita ystäwiä. Tyttökään ei tiennyt asialle mitään estettä ja kun se ensimäisen kuulutuksen kautta pitäjäläisten tietoon tuli, oli se heidänkin mielestänsä ihan luonnollinen. Pitemmittä mutkitta pidettiin häät, joiden loistawia yksityiskohtia en huoli erikseen ruweta kertomaan.

Kaikkein kansalaisten silmät ja mielet oliwat nyt kääntyneet Kämälään päin, sillä oliwathan paikkakunnan suurimmat arwot ja tawarat yhtyneet yhteen. Olihan ikäänkuin koko pitäjän arwo olisi ollut jakaantuneena tähän asti kahteen ryhmään, nyt ne oliwat yhdistyneet; eikö ollut syytä yleisöllä muutoksia odottaa? Ja muutoksia tulikin, waikkei semmoisia, joita he oliwat aawistaneet.

Kämälän Kaaperi oli nyt itse isäntä, warakas isäntä; sen tiesiwät muutkin, mutta hän wielä paremmin. Tämän arwonsa tunnossa luuli hän käsittäwänsä, ettei hänen ulkonainen elämänsä ollut hänen itsensä weroinen. Pienuudesta pitäin hänessä ilmestynyt halu pääsi nyt täyteen waltaan. Ennen oliwat wanhemmat häntä hillinneet tämmöisistä mielipiteistä, mutta nythän hän oli wapaa, itsenäinen mies, jonka ei tarwinnut kenenkään käskystä tahi kielloista laskea mitään lukua. Hänestä alkoi tuntua siltä kuin se olisi hirmuisen wäärin, että hänen, niin warakkaan ja arwokkaan miehen, pitäisi olla, elää ja asua niin yksinkertaisissa oloissa kuin paikkakunnassa tapana oli. Kaikki nuo ulkoa päin tulewat muodit ja elämän tawat miellyttiwät häntä ja niitä mietti hän yöt ja päiwät. Sillä tawoin rupesi karkea sarkanuttu tuntumaan hänestä liian törkeältä ja epäkäytännölliseltä hänen arwoonsa ja waroihinsa katsoen.

Hän oli katsastanut ja tarkastanut jo kauwan herrassäädyn hienompaa elämää ja heidän pukujansa. Ja kun hänen luonteensa oli siihen suuntaan taipuwainen, rupesi hän heidän elämänsä tapoja pitämään esikuwanansa, lukuunottamatta wähääkään sitä, mikä oli wälinä heidän ja hänen sisällisen ihmisen kehityksellä. Päälliseksi oli hänen omien säätyläisiensäkin joukkoon ilmestynyt semmoisia, mitkä oliwat toteennäyttäneet, että hekin woiwat elää herroiksi, niinkuin ennen on jo mainittu.

Tämä tunto juurtui Kämälän Kaaperissa aiwan pian täydelliseksi pyrinnöksi. Hänen nuori, siweä ja siiwoluontoinen waimonsa koetti häntä hiljoilleen muistuttaa ja hillitä tuommoisista turhista mielipiteistä, mutta mitäpä se autti, koska Kaaperi itse oli isäntä ja tunsi itsensä arwon alentuwan näin wanhanaikaisissa oloissa. Ensimmältä tyytyi hän waimonsa kehoituksesta siihen, että kuljetti sarkansa kaupungin wanutuslaitoksiin, siellä karwattawaksi, painettawaksi, silitettäwäksi ja kiilloitettawaksi. Ensi aikoina tyydyttikin tämä hänen kunnianhimoansa ja hienouden haluansa, mutta kauwan ei sekään riittänyt, sillä waikka kotimainen, kotitekoinen waate olikin näin siistitty ja kiilloitettu, tuntui se kuitenkin hänen mielestänsä karkealta ja arwoa alentawalta.

Eräänä päiwänä nähtiin Kaaperin seisowan erään maakauppiaan puodissa. Siinä hän tarkasti kaikki waatewarastot, waliten itsellensä mieluistansa waatetta uudeksi pukineeksi. Oli niin hullusti, ettei kauppiaan waatepankoissa ollut mitään werkoja eikä trikoita, sillä kun ei niitä paikkakunnassa paljon kysytty ei hän niitä arwannut hankkia. Kuitenkin koki hän ahkerasti mättää Kaaperin eteen niitä waatetawaroita, mitä hänellä oli; niiden joukossa oli kalikoo nimistä waatettakin eräs pankko.

"Mitäs tämä maksaa kyynärältä, tämähän kiiltää niin wiinisti?" kysyi
Kaaperi.

Kauppias sanoi hinnan.

"Tätä minä otan——sepä nyt helppoa on… Paljonkohan tätä waatteisiin menee…? Jopa se on helppoa.

"Herrat sanowat waatteensa maksawan niin paljon, eiwätkä ne ole hetikään näin wiiniä; pankaa minulle tätä, minä maksan ja jaksan", sanoi Kaaperi.

"Senhän minä kyllä tiedän", sanoi kauppias, mitata hutkien kalikootansa.

Seuraawana pyhänä nähtiin Kaaperin seisowan kirkkomäellä uudessa kalikoopuwussaan. Erillään muista käänteli ja wäänteli hän itseään puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itseänsä näyttää jokaiselle joka puolelta, sillä olihan hän nyt "wiinimpi" kuin kukaan muu kansalaisensa. Totta kyllä on, että kaikki ihmiset näkiwätkin hänet ja huomasiwat hänen tarkoituksensa, mutta jos he toisin ajatteliwat kuin Kaaperi, siihen ei woi kukaan mitään.

Joku Kaaperin ystäwä ilmoitti hänelle, että nuo hänen hienot waatteensa oliwatkin waan halwasta wuoriwaatteesta tehdyt ja että ihmiset niillä naurawat. Tästä ilmoituksesta säikähti Kaaperi niinkuin käärmeen pistosta. Hän ei suinkaan ollut tuolla uudella puwullansa tarkoittanut sitä, että ihmiset hänellä nauraisiwat, waan että he kunnioittaisiwat ja antaisiwat hänelle arwoa. Oitis kääntyi hän ystäwänsä puoleen kysymyksellä, mitä hänen olisi tehtäwä?

"Sinun tulee laittaa arwokkaammat waatteet, kuin nuo kalikootaset owat, semmoiset, joille eiwät he woi nauraa", ohjasi ystäwä.

Muuta ei tarwinnut. Kaaperi lähti heti ajamaan kaupunkiin. Sinne päästyänsä haki hän erään kauppapalwelijan, joka oli ennestään hänelle tuttu. Tätä hän pyysi awuksensa, walitsemaan hänelle kelwollista waatetta. Tiettyhän se, että kutsuttu ilolla suostui esitykseen. Yhdessä sitten lähdettiin muotimakasiiniin ja sieltä walittiin hienon hienointa werkaa Kaaperille waatteukseksi.

Hänen kanssaan joutuiwat nyt waatturit ja kankurit pahempaan kuin pulaan. Hänen waatteissaan ja kengissään ei saanut tästälähin olla ainuttakaan ryppyä eikä poimua; yhtään tilkkua ei myös saanut missään waatteessa olla. Tämän tähden saiwat waatturit ratkoa työnsä senkin seitsemään kertaan, sämpätä työnsä ja waatteen, sillä täytyipä heidän leikata useinkin kieluskansa täydestä pietimestä, huolimatta siitä, mitä siitä jäljelle jäi. Kengät ne taasen tuliwat milloin liian suuria tahi pieniä; milloin niissä oli liian korkeat, milloin liian matalat kannat; milloin ne oliwat liian suorat tai wäärät ja herra ties mitä wikoja waatteissa ja kengissä milloinkin oli, mutta wikoja niissä waan oli.

Tällä tawalla pääsi Kaaperi siihen tilaan, johon ei wielä yksikään paikkakuntalainen ollut päässyt. Hän oli nyt parhaiten pyntätty mies, mikä ikinä niillä seuduin oli nähty: edellä pappia, nimismiestä ja lukkaria. Wilpitön ja yksinkertainen kansa katseli kummastuksella tuota wiratonta herraa … no, olihan hänellä waroja—senhän kaikki tiesiwät mutta minkä wuoksi hänen juuri noin piti olla, koskapa monella muullakin oli heidän säädyssään rikkauksia, eipä wielä oltu tuommoista nähty?——Kummitus—ei kuin arwoitus jäi heiltä selittämättä.

Kun Kaaperi oli tällä tawoin saanut mainetta waatteuksensa puolesta, alkoi hän luoda silmäyksiä taloudenkin puoleen. Että heidän talonsa oli paikkakunnan uljaimpia, sen hän kyllä tiesi, mutta se ei ollut kuitenkaan hänen mielestänsä semmoinen kuin sen olla olisi pitänyt, noin tuommoinen ajan waatima … ei ainakaan kartano.

Talossa oli pari jykewää asuinhuone=riwiä, niinkuin paikkakunnan wankoissa taloissa oli tapana rakentaa. Toisessa asui perhe kaikkine palkollisineen ja wäkineen, mutta toinen oli rakennettu suotta, tarpeetta, noin waan talon ja kartanon kaunistukseksi. Tämän tähden ei siinä ollut mitään tulisijoja, eikä sitä käytetty mihinkään asumukseen; ainoastaan kesäisinä aikoina makasi näissä lämmittämättömissä suojissa talon palwelus= ja palkkalaiswäki.

Huomattuaan siinä yhdenkaltaisuuden muiden kanssa, rupesi Kaaperi siitä huolestumaan. Olihan hän muussakin suhteessa etewämpi muita säätyläisiänsä, miksei hän woisi asumuksensakin puolesta niin olla. Tämän aatteen waiwaamana käweli hän usein kartanonsa ympäristöllä, miettien, mitä tässä suhteessa olisi tehtäwä.

Niinkuin jo on mainittu, sijaitsi Kämälän kartano waltawan wirran äyräällä. Suuri ja mahtawa maakunta piti talwikauden talwitietä tuota wuolaan wirran uomaa myöten. Useinkin yhtämittaisena jonona kulki siinä matkustajia monet tunnit peräkkäin, wieden kaupunkiin wiljaa, terwoja, puita, woita, parkkeja, ja tuoden sieltä tullessaan suolaa, terästä, rautaa ja minkä mitäkin wälttämättömiä maanmiehen tarpeita. Onhan tiettyä, etteiwät nuo matkustajat malttaneet olla kulkiessaan tuppisuina, sillä pitkän matkan waiwat opettiwat heidät hakemaan ilon itsestänsä. Tämän wuoksi ottiwat he tarkkaan waariin kaikki esineet ja etenkin huomattawat epäkohdat; nepä tuliwat useinkin heidän waiwainsa liewennykseksi ja ilonsa aineeksi.

Tämmöisellä hetkellä eräänä warhaisena talwisena aamuna oli Kaaperi taasenkin ulkona tarkastamassa kartanoansa ja miettimässä mitä olisi tehtäwä. Pitkä matkustaja=roikka kulki juuri nytkin siitä siwuitse. Tyyni pakkasaamu oli raikea ja läpäisewä. Rekien rotina ja kaikenlainen touhu matkustajain kesken waikutti sen, ettei heidän keskensä pientä puhetta kuultu. Sentähden koetti itsekukin reestä rekeen, kuormasta kuormaan sanoa sanottawansa niin korkealla äänenpainolla, että se kuuluisi koko matkueen yli, ja sittenkin pelkäsiwät he, ettei se kuuluisi mihinkään.

"Kuuleppa, Risto…! Katsopas! Tuossa talossa ei toisen pytingin katolla ole torneja ensinkään", huudahti muudan matkamies towerilleen, osoittaen kädellänsä Kämälää kohden.

"Eipähän, näemmä, ole, mikä hänessä siinäkin lienee?" sanoi huomautettu.

"Mikäkö syynä? selwähän se asia on", puuttui kolmas puheeseen.

"No mikä…? Anna kuulla", sanoiwat toiset uteliaat.

"Talossa on siksi pieni asunto, etteiwät he tarwitse tuota toista rakennusta asuakseen; se on tyhjänä korskana waan … siinähän se on koko asia", sanoi selittäjä.

"No, on sitä ylpeyttä jos jonkinlaista", arweli joku.

"Älä muuta, äläkä toista", sanoi siihen eräs wanhanpuoleinen matkatoweri.

Niin sitä mentiin kylän läpi, tehden arwosteluita kaikista, mikä waan silmään pisti.

Kämälän arwostelijat eiwät luulleet puheensa kuuluneen kenellekään muille kuin heille itselleen, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä Kaaperi kuuli jokaisen sanan.

"Wai niin! Wai on niin pieni asunto, ettei tarwitse molempia huoneriwejä asumukseen … semmoisiako ihmiset meidän talosta ajattelewat? Odottakaapas, kyllä minä korjaan tämän epäkohdan, sillä minä en salli, että minusta ja minun talostani huonosti ajatellaan, koska kylläkin käsitän tehtäwäni ja olen paljon etewämpi kuin moni muu", mutisi Kämälän nuori isäntä itseksensä.

Jotenkin tyytymättömänä, kärtyisenä ja käskewänä palasi hän tuolta tarkastusretkeltänsä kotiinsa. Oli siksi wielä warhainen, ettei wäki ollut kerinnyt mennä töihinsä.

"Renki Matti sawea nostamaan, Kalle noutamaan hiekkaa ja pikku Mikko menköön käskemään muurarin tänne … oletteko kaikki ymmärtäneet?" määräili nuori isäntä.

"Kyllä, kyllä, isäntä, mutta mitä nyt muurausaineilla ja muurarilla tehdään?" sanoi renki Matti wiattomuudessaan ja astui lähemmäksi isäntää.

"Sinun asiasi ei ole sitä tietää … tee sinä waan, mitä käsketty on", sanoi Kaaperi jotenkin tylysti.

"Kyllä, isäntä", sanoi Matti; hän lähti ja samoin muutkin käsketyt.

Ne työmiehet, jotka eiwät wielä olleet saaneet määräyksiä päiwän tehtäwistään, saiwat nyt käskyn ruweta rakentamaan rantapytingin wuolien päälle lawoja ja telineitä tornien perustamista warten. Mitäpä siinä oli: käydähän käsketyn pitää.

Tuota pahaa ja ikäwää tornitonta asiaa oli nyt auttamassa kaikki talon työwoimat. Telineitä salwettiin, sawea, hiekkaa ja tiiliä wedettiin, aineitten kylmettymisen estämiseksi kiehui kodan muuripata piikojen toimesta myötäänsä, muurari muurasi niin että talwi=ilmallakin hiki päältä lähti——mitä, kyllähän wäkewällä waltaa on ja "saahan ruoka syöpiä, helisewä hyppääwiä". Pian oli rantapytingin katollakin kolme komeaa tornia—walhetornia.

Kun nämä oliwat walmiina korkean rakennuksen harjalla töröttämässä, meni taasenkin isäntä aamuhämärässä kuuntelemaan, mitä matkustawaisilla olisi nyt sanomista. Juuri kun hän oli paikoillensa asettunut, tulikin samassa pitkä matkustajajono.

"Tuossahan taloa on … katsopas, Jussi, tuonne törmälle päin", kajahti raikkaan aamu=ilman halki eräs ääni matkustajajoukosta.

"Onpahan, näemmä. Semmoisia ei kaswa joka mättään juuressa", wastasi huomautettu.

"Kaksi tuommoista asuinriwiä!"

"Kunhan ei waan kumpikin olisi eri talo."

"Eikä ole, koska ei ole rannassa muuta kuin yksi awannon wiitta."

"Mutta jaksaakin pahuukset."

"Eiköpä ne jaksane… Minä olen kauwan kuullut, että Kämälä on rikas talo."

"Kämäläkös tuo on?"

"Kämäläpä tietenkin … kyllä minä kaikki tiedän", sanoi toinen itseluottamuksella.

Tyytywäisenä palasi nuori isäntä tarkastusretkeltään. Hän oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä eihän nyt siwu=kulkijat olleet taloa arwostelleet joksikin pieneksi taloksi.

Jotkut kyläläiset oliwat huomanneet tuon Kämälän nuoren isännän ulkokullaiset hankkeet, waikka hän olikin koettanut niitä panna toimeen muiden huomaamatta. Uskaliaammat heistä koettiwat warowasti muistuttaa, kuinka turhaa ja arweluttawaa toki tuommoinen luulotteleminen on, mutta mitäpä niistä oli, sillä semmoiset saiwat tuolta ylewältä ja aikansa edellä olewalta nuorelta isännältä tuhman nimen, jos ei aina edestä, niin ainakin takaa.

Tämän jälkeen alkoi nuori isäntä kääntää huomiotansa kotinsa sisällisiinkin oloihin. Ne eiwät olleet hänen mielestänsä semmoiset kuin niiden olisi pitänyt olla, sillä olihan hän nähnyt herroilla parempiakin. Puhdas huone, puhtaat pöydät, penkit, lawitsat ja tuolit rupesiwat hänestä näyttämään kowin talonpoikamaisilta ja jokapäiwäisiltä. Sentähden rupesi hän miettimään, kuinka saisi huoneensa "wiinimmäksi" ja mikäpä oli saadessa; olihan tahtoa ja waroja. Muotimaalarit ja tapisieraajat haettiin heti kaupungista. He tietysti tekiwät rahan ja hywän saran edestä työtä, joka kait kelpasi Kämälän Kaaperillekin, mitä sitten muille. Kun he oliwat työnsä tehneet ja palkkansa saaneet, eipä paikkakunnassa oltu moista huonetta ennen nähty. Kauniit tapeetit rantuisina ja kuwiollisina laskeutuiwat laesta lattiaan saakka Kämälän isossa tuwassa ja moni, joka sinne sisälle astui, ei woinut käsittää, kuinka saumat oliwat niin mestarillisesti yhteenliitetyt, ettei niitä ensinkään eroittanut; näytti siltä kuin yhtämittainen taiwaallinen puku olisi laskeutunut Kämälän ison tuwan mustuneille seinille. Nokinen katto oli myöskin saanut uuden werhon; siihen oli, näette, pingoitettu walkoinen paperi, niin sileä ja rypytön, jotta olisi luullut sen kerralla pyyhäistyksi. Entinen tiilitakka oli saanut poistua ja sen sijalla seisoi kikawalkea kaakelitotto. Uusia, muodinmukaisia huonekaluja oli ilmestynyt huoneen seinänwierustoille, semmoisia, joita ei oltu ennen nähty. Ne oliwat kiilloitetut niin kiiltäwiksi ja jokaisen esineen etusiwulla kiilsi kullatuilla kirjaimilla Kämälän isännän ja emännän nimi; huoneen sisustuksen täydensi wielä katosta riippuwa kristallinen kynttiläkruunu——. Kummako se Kämäläisille oli, jos tupa oli muuttunut ihanaksi saliksi?

Hellänä puolisona ja perustuen hänessä wallitsewaan uskonnolliseen käsitteeseen, koki emäntä nytkin usein muistuttaa isäntää tuosta turhasta kiiltopyrinnöstä, sillä hän oli kotikaswatuksessa saanut aiwan toisenlaiset käsitteet ihmisen elämän tarkoituksesta. Mutta Kaaperin mielestä oli hänen waimonsa muka paljon jäljellä hänestä itsestänsä, tuommoisia wanhanaikaisia ihmisiä, jotka eiwät nykyaikana enään kelpaa. Tämän tähden katsoi Kaaperi ylön siweän emäntänsä oikeutetut muistutukset ja wastasi niihin waan kuiwakiskoisesti: "ethän sinä niitä ymmärrä".

Nyt ei isäntä enää ollut tawallisten säätyläistensä kanssa waan rupesi ahkerasti etsimään herraswäen seuraa. Kutsumatta tunkeusi hän heidän piiriinsä, katsomatta sitä, oliko hän terwetullut wai ei. Useinkin tuntui Kaaperi siellä liialta otukselta, mutta siitä huoli hän wiisi; hän oli kylläkin tyytywäinen ja kiitollinen, kun sai siellä edes olla sieltä pois tuppaamatta. Pian ei tämäkään Kaaperin mielestä enää riittänyt. Ahtaalta rupesi hänestä tuntumaan oman pitäjän siwistynyt piiri. Yhä useammin alkoi hänellä olla asiaa kaupunkiin ja markkinoille. Niissä käydessänsä wietti hän iltansa rawintoloissa, sillä olihan siellä olewa elämä hänen mielestänsä niin wapaata ja "wiiniä". Siellä luuli hän olewan elämän ja siwistyksen keskipisteen, johon kaikki hienous kokoontui—. Karsaasti siellä moni Kaaperia katsoi, Mutta katsoipa moni lempeästikin——niin: olipa hänellä suosijoita sen mukaan kuin joku häntä tarwitsi.

Kaaperi ei ollut mikään juoppo, sen hän itse ja muutkin hywin kyllä tiesiwät; hän oli waan noin tuommoinen, miten milloinkin asiat waatiwat: iloinen iloisten ja itkewä itkewäisten kanssa. Noista ylpeistä salonkiherroista ei hän wälittänyt mitään, sillä tiesihän hän, että häntäkin tässä matoisessa maailmassa tarwitaan; puolentoista weron isäntä, pätyä lakkarissa, sehän jotakin toki painoi hienossakin waakakupissa. Rehewinä rehmiwätkin rawintolaherrat juomapöydän ääressä, ikäänkuin eiwät he olisi ketään suwainneet eikä tarwinneet; heitä kumarrettiin, heille tarjottiin ja annettiin empimättä. Mutta eipä nuo toisetkaan niissä tilaisuuksissa olleet niinkään takapajulla kuin luultiin, sillä olipa Kaaperi joukossa, joka rahattomain kohdat korjasi. Pöydän luona hekin hääriwät, eiwätkä suurin wälittäneet, waikka heitä joskus wankoilla kyynäspäillä nyrmittiinkin syrjään, sillä tiesiwäthän he sen, että joukossa on mies, joka woi maksaa, niinkuin moni muukin, ja niinhän sitä elettiin waan herroiksi yhtä möyhyä ja Kaaperi oli mies niinkuin kaikki muutkin, sillä maksoihan hän omasta ja muiden puolesta.

Mitäpä siitä, jospa Kaaperin päätä wähän paukuttikin aamusin majatalossa ylösnoustessa, sillä eihän illallinen seura suinkaan ollut mikään huono seura—siwistynyt—siwistyneempi seura, kuin heidän paikkakuntalaisensa osasiwat aawistaakaan; pitihän sitä kokea kannattaa edelleenkin—mitäs tyhmät ymmärtäwät, jotka owat niin takapajulla.

Noilla kaupunkiretkillänsä oli Kaaperi tullut huomaamaan, että suurin osa kaupungin herroista oliwat naimattomia ja sen johdosta niin wapaita ja itsenäisiä. He eiwät olleet tohwelin alla ja nauttiwat nyt wapauttansa, jonkamoista ei yksikään welwollisuuksien alle sitoutunut woinut nauttia. Kun joku seuramies ilmoitti, että hänen olisi meneminen kotiin, jossa waimo ja lapset häntä odottawat, niin tämmöisistäkös muistutuksista nämä naimattomat herramiehet rähähtiwät nauramaan, wertaillessaan tuohon orjuuteen omaa onnellista ja wapaata naimattoman miehen elämää.

Tämä teki Kaaperiin sywän waikutuksen. Hän koetteli ajatella päänsä ympäri, oliko hän tehnyt oikein tahi wäärin kun hän oli nainut. Luontoperäinen taipumus ja yleinen kansan tapa oliwat häntä siihen pakoittaneet ja olihan se tuntunut niin hywältä—ihan luonnolliselta ja oikealta; mutta kaupungin herrathan oliwat lausuneet ja elämällänsä näyttäneet aiwan päinwastaisia ajatuksia, mitä hän oli tuntenut ja ajatellut, ja hehän oliwat kai oikeassa, koska oliwat niin "wiinejä" ja siwistyneitä, oikein oppineita, wiisaita ja ajattelewaisia ihmisiä.

Kuta useammin Kaaperi käwi kaupungissa, sitä kärtyisempänä palasi hän aina sieltä. Hänestä rupesi todellakin tuntumaan kodin käskewä ja kutsuwa woima liian rasittawalta ja ahtaalta, ja lempeän waimonsa oikeutetut muistutukset elämän welwollisuuksista rupesiwat hänen mielestään tuntumaan pelkiltä parjaamisilta, semminkin kun ei waimonsa hänen korkeammista siwistyspyrinnöistänsä muka mitään ymmärtänyt. Tämän tuntonsa woimasta hän useinkin kaupungista palattuaan puheli waimollensa tästä muka elämänsä suurimmasta hairahduksesta; eipä edes huolinut olla waiti, waikka wieraita oli sitä kuulemassa.

Kerrankin, kun hän taas oli kaupungista palannut, huomasi wieraaksi tullut naapuri hänen olewan pahalla tuulella ja kysyi siihen syytä.

"Tässä käypi mureheksi kun noita lapsia tulee niin paljon—; mikä ne kaikki jaksaa elättää", sanoi isäntä.

"Kuinka paljon niitä sitten nyt jo on?"

"Kolme, ja jos niitä wielä tulee lisää, mihin sitten joudutaan?" sanoi Kaaperi heikon waimonsa kuullen, joka tuskin oli lapsiwuoteestansa noussut.

Waimon kädet walahtiwat ikään kuin herwotonna alas. Hän huohotti ja hengitti niin raskaasti, että rinta aaltoili kuin myrskyn käsissä riehuwa meri.

"Tuo meidän isäntä on niin kummallinen", sanoi nuori, kaunis emäntä ja poistui wapisewana ulos kamarista.

* * * * *

On kulunut aikaa useampia wuosia ja aikahan tekee muutoksia ihmisten elämässä ja muutoksia oli se tehnyt Kämälässäkin. Kämälän isännän ja emännän wanhimmat lapset, tyttäret, oliwat kohta aika=ihmisiä ja isäntä ja emäntä oliwat nyt aiwan yksimielisiä kaikissa pyrinnöissään. Tätä muutosta oli olleet monet syyt rakentamassa, mutta erittäinkin yksi.

Lasten kaswaessa oliwat Kaaperin nurkumiset naimiseen menostaan ja perillisten karttumisesta kokonaan jääneet pois, kun hän niistä oli löytänyt uuden ylpeilemisen aiheen. Hänellä itsellänsä oli muka siwistystä, siewyyttä, rikkautta ja arwoa enemmän kuin yhdelläkään muulla paikkakunnassa. Tottahan hänen lapsensakin oliwat parempia kuin muiden ihmisten lapset.

Eräänä kertana kutsui isäntä emännän puheillensa ja rupesi selittämään, kuinka heidän nyt muka pitäisi ruweta kaswattamaan lapsiansa arwonsa mukaisiksi. Kun emäntä tämän kuuli, ei hänen ilollansa ollut rajoja. Pitkällinen erimielisyys oli tehnyt elämän hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi, mutta nyt näytti uusi parempi elämä alkawan, kun miehensä alkoi huolia heidän lapsistaan eikä enää katsonut niitä kuormaksi. Emäntä kiepsahti miehensä kaulaan ja siinä hän sitten nyyhki. Woi kuinka onnelliseksi hän nyt tunsi itsensä.

Iloissaan ei hän huomannutkaan, että taas uusi turhamaisuus puhui hänen miehensä suusta; päinwastoin oli häntä helppo saada itsekin uskomaan heidän lapsensa olewan parempia kuin muiden, ja siis eri tawalla kaswatettawia.

Heti huomenna annettiin yksissä tuumin lapsille kielto, etteiwät he saisi tästä puoleen seurustella kylän toisien lasten kanssa. Samassa selitettiin heille heidän olewan niin paljon parempia ja rikkaampia toisia lapsia, ettei heidän sowi olla niiden parissa, joilta eiwät oppisi muuta kuin raakoja ja siwistymättömiä tapoja.

Kylän lapset oudostuiwat tuota, kun heidän leikkikumppaninsa niin äkkiä heistä erkaniwat. Ikäwissään tuli moni heistä Kämälään kutsumaan lapsia yhteisiin leikkeihin ja tiedustelemaan syytä tähän ikäwään juttuun. Mutta isäntäpä ja emäntä eiwät kärsineetkään noita kutsumattomia wieraissa käymisiä. Kowin kourin sysiwät he kylän lapset käsipuolesta armotta owesta ulos, samassa muistuttaen, että jos he kerran wielä tulewat, niin kyllä kai saawatkin nähdä; menipä isäntä siwistyttämis=innossaan niinkin pitkälle, että lyödä kopsi kylän lapsia, kun he kuitenkin rohkeniwat tulla Kämälään.

Ennen on jo mainittu, että Kämälän isäntäwäen wanhimmat lapset oliwat tyttäriä; Liila oli wanhimman ja Alma häntä nuoremman nimi; wanhin läheni wiittätoistansa ja nuorempi kolmeatoista.

Selwästi jo huomattiin, että heistä muodostuu kauniit neidet ja tämäpä se isän huomionkin heidän puoleensa oli kääntänyt.

Heille ruwettiin nyt laittamaan senkin seitsemänlaisia herraswäen malliin tehtyjä rimsuja ja rämpsyjä. Tätä siwistyttämistä tekiwät wanhemmat niin suurella innolla, ettei kowin pitkää aikaa kulunut, ennenkun tyttö=raukat oliwat ahdetut niin täyteen kaikenlaisia hetaleita ja sotkaleita, ettei wiimein tiennyt, oliwatko he selin waiko päin. Heitä opetettiin käwelemään lyhyillä askelilla, siewästi terwehtimään ja niijaamaan wieraille kauniisti, aiwan niinkuin herraswäetkin tekewät.

Itsekukin hywin kyllä arwaa, minkälaisen waikutuksen tämänkaltaiset wanhempien toimenpiteet ja neuwot lapsiin tekewät. Turhamielisyys, ylpeys ja muiden ihmisien ylönkatse juurtui wanhempainsa istuttamana jo aikaisin lasten sydämiin ja alkoi siellä turmelewan waikutuksensa. Pian huomattiin heissä ankara itsekkäisyys ja itserakkaus. Ei kauwan wiipynyt, ennenkun tyttäret oliwat täydellisiä itsensä ihailijoita. Heidän ainoaksi työkseen tuli nyt itsensä koristeleminen, melkoinen aika kului heiltä peilin edessä jolloin he kiherteliwät, käherteliwät ja nutturoitsiwat hiuksiansa—; wäliaikoina kursiwat he itselleen kaikenlaisia rimsuja ja röyhelöitä.

Heillä ei ollut koskaan mitään seuraa, sillä he katsoiwat muita ylön ja muut heitä. Jos he jossakin liikkuiwat, kylässä tai kirkossa, oliwat he aina yhdessä, ikäänkuin toinen toisensa täytteenä, kussa Liila oli, siellä oli myös Almakin. Itsestään on arwattawa, etteiwät he olleet säätyläistensä samanikäisiä tyttäriä näkewinänsäkään. Jos joku näistä kysyi heiltä jotakin, wastasiwat he päätänsäkään kääntämättä kuiwasti: "on" tahi "ei" ja siinä se sitten oli. Mutta jos joskus onni sai aikaan sen, että he kulkiessaan sattuiwat tapaamaan jonkun pitäjään herraswäestä, niijasiwat he niin siewästi, samassa sima= ja hymyhuulin ujosti ja kainosti sanoen hywän päiwän. Kun niin sattui, että he tapasiwat jonkun herraswäen neitoja, tuppasiwat sisarukset hänen seuraansa ja nytkös he mielestänsä ylewiä oliwat, kun saiwat käwellä siwistyneitten kanssa. Semmoisissa tapauksissa katseliwat ja wilkuiliwat he ympärillensä, nähdäksensä, huomasiko kukaan, kuinka ylewiä ihmisiä he toki oliwat. Usein sisarusten käwelykumppanit katsoiwat toisiansa silmiin, samassa nauraa wirnauttaen, ei kuitenkaan ääneen, mutta noin waan siwistyneesti hiljakseen. Tämmöisestä siwistyneiden kielestä eiwät kuitenkaan sisarukset ymmärtäneet mitään, sillä he luuliwat, että niin sen piti olla.

Kotiin tultuaan kertoiwat tytöt wanhemmillensa kaikki retkensä waiheet, kuinka sen talon Maija ja tuon talon Kaija oliwat taasenkin tunkeentuneet heidän seuraansa, mutta kun he antoiwat heille kylmiä wastauksia eiwätkä luoneet heihin ainoatakaan silmäystä, oliwat ne heti luokkauneet pois. Jos he oliwat saaneet käwellä herrasneitien parissa, kertoiwat he liioittelemalla, kuinka ystäwällisiä ja höylejä nämä oliwat olleet ja kuinka ne oliwat hartaasti kutsuneet heitä kotiinsa seurustelemaan ja käwelyretkille heidän kanssaan.

Mielihywällä kuunteliwat wanhemmat tytärtensä kertomuksia ja ylisteliwät heidän wiisauttansa ja kauneuttansa, ja yhä enemmän tuliwat he wakuutetuiksi, että heillä oli siwistyneitä lapsia.

Isäntä ja emäntä huomasiwat nyt, ettei se sowi ensinkään, ellei ruweta kutsumaan useammasti kuin tähän asti pitäjään herraswäkeä heille wieraiksi. Tyttäretkin owat jo aikaisia ihmisiä ja siwistyneitä, he tarwitsewat siwistynyttä seuraa.

Näitä miettiessä ja tuumiessa huomasi isäntä, ettei heillä ollut wielä kaikki niinkuin olla pitäisi. Hän oli herrastaloissa käydessään nähnyt, että useankin niiden salin pöydällä oli kasoittain kirjallisuutta; wieläpä niitä oli hyllyillä ja kaapeissakin; sanomalehtiä oli myös. Minkälaatuista tuo kirjallisuus sitten oli, siitä tiesi Kaaperi aiwan wähän. Syy tähän tietämättömyyteen oli selwä: Kaaperi ei monasti ollut katsonut koko elämässään minkään kirjan sisään, sitä wähemmin niiden, joita hän oli nähnyt herrastalojen pöydillä. Alunpitäin oli hän ollut niin kankea lukemaan, että hädin tuskin ripille pääsi, ja sen jälkeen unoutti hän senkin wähän taitonsa niin ettei saanut luetuksi muutoin kuin kehnosti tawaamalla ja silloinkin usein nurin päin.

Waikka siis isäntä selwästi tunsi, ettei hänellä itsellään suinkaan ole mitään kirjallisuuden tarwetta, piti hän sen hankkimisen heidän taloonsa kuitenkin sangen tarpeellisena, muun kotiwäkensä ja wierasten wuoksi. Sillä mitä esimerkiksi sanoisiwat ja ajattelisiwat herrassäätyiset wieraat, kun ei talon pöydällä olisikaan mitään hupaista ja siwistäwää lukemista.

Oitis rupesi Kaaperi tuota tuntuwaa puutetta poistamaan. Asiantehden lähti hän kaupunkiin ostamaan kirjoja. Siellä walitsi hän niitä oman älynsä ja aistinsa mukaan. Hitaasti ja kauwan tawaili hän niiden kirjojen nimilehtiä, joita kirjakauppias hänelle esitteli, mutta mikään ei Kaaperille kelwannut ja yhden ja toisen pois pantuaan sanoi hän wiimein: "Ei nämä kelpaa; ne pitäisi olla noin tuommoisia iloisia, hupaisia ja hyödyllisiä".

Ikäänkuin kyllästyen Kaaperin hitaaseen ja pitkälliseen walikoimiseen,
toi kirjakauppias esille, noin pilanpäiden waan, Kokkikirjan,
Unikirjan, Arpukirjan, korttitemppujen selittäjän, Sibillan= ja Martti
Zadekin pojan ennustukset, Pitkän pienan ja Hookanan pojan nä'yt.

"Tämän hupaisempaa ja hyödyllisempää kirjallisuutta ei meidän kirjakaupassa ole", sanoi kirjakauppias.

"Minkälainen niiden minkin nimi on?" kysyi Kaaperi hätäisesti.

Kauppias luetteli nimet.

"Ne minä otan. Meillä tarwitaan kokkikirjaa ja toiset tuntuwat niin hupaisilta", sanoi isäntä ja niin ne kaupat syntyiwät. Puoli wäkisin sai kauppias työnnetyksi wielä Kaaperille juuri painosta ilmestyneet Kiwen Nummisuutarit, kehuen sitä kirjaa sangen wiehättäwäksi ja hupaiseksi teokseksi. Samalla matkalla tilasi Kaaperi myös erään sanomalehden, jota ei wielä ennen koskaan oltu Kämälässä nähty.

Kyllä nyt oli Kaaperilla, kotiin tultuansa, panemista salin pöydälle. Hän sijoitteli kirjastonsa riweihin ja sanomalehdellä oli myös oma paikkansa.

Isäntä tuli nyt hywin mahtipontiseksi tuon uuden, siwistäwän kirjallisuutensa wuoksi. Hän ihmetteli, jopa surkuttelikin niiden ihmisien tyhmyyttä, joilla ei ollut sanomalehtiä eikä muuta kirjallisuutta, kun eiwät he ymmärrä seurata aikaansa eiwätkä hanki itsellensä ajan waatimaa siwistystä. Päätänsä heiluttaen ja kädet puuskassa selitteli hän ihmisille, kuinka hänellä on paljon uusia ja hywiä kirjoja ja kuinka hänelle kulkee "awiisutkin".

Ei uusi kirjallisuus joutanutkaan kauwan Kämälässä joutilaana olemaan. Warsinkin arpa= ja unikirjoille ei ollut monta joutilasta hetkeä. Arpanappulat kalisiwat myötäänsä pöydällä; niiden onnenpisteitten awulla tutkittiin hartaasti onnenpyörien numeroita ja etsittiin wastauksia kaikille sydämen salaisille ja julkisille kysymyksille. Jos ei saatu mieluisia wastauksia, mikä pakko niitä oli uskoa, kysyttiin niin kauwan ja usein, että kyllä kai sanoiwat wiimein tottakin, aiwan semmoista kuin oli toiwottu ja tahdottu.

Unikirjaa tarwittiin myös paljon. Olihan itsekukin wiime yönä nähnyt niin merkillistä unta ja se tarwitsi selitystä. Ja olihan niitä nyt huokea saada, kun oli käsissä niin hywä ja luotettawa selittäjä. Niin, onhan ihmisellä niin paljon salaisia ja hartaita toiweita, jotka owat kätketyt tulewaisuuden hämärän esiripun taakse, ja tänne tahtoiwat Kämäläiset kirjainsa awulla kurkistaa.

Sillä tawoin kului heiltä aika hauskasti ja todellakin tuntuiwat uudet kirjat heistä hupaisilta jopa hyödyllisiltäkin.

Wähitellen alkoi tämä taikamahti lewitä tiedoksi paikkakunnassa. Olipa muillakin toiwoja ja uteliaisuutta ja hekin tahtoiwat tietää tulewan onnensa. Joukottain rupesi nyt nuorta wäkeä pyrkimään Kämäläisten ystäwyyteen, mutta aniharwalla oli se onni, että hän pääsi tarkoituksensa perille, sillä sielläpä katsottiinkin tarkasti, ettei waan taloon pääsisi semmoisia, jotka woisiwat turmella heidän lapsiaan. Onnellisia ja arwossa pidettäwiä oliwat siis ne harwat tytöt ja pojat, jotka pääsiwät Kämälän siwistyneiden ihmisien seuraan ja heidän siwistystä tuottawan kirjallisuutensa ääreen. Hywä siellä oli olla, niin wapaata, lystiä, iloista ja siwistyttäwää, ja siellähän sai tietää niin paljon. Näissä tilaisuuksissa oli Kämälän wäki, isäntä, emäntä ja lapset parhaina miehinä, samassa ohjaten ja neuwoen wieraita tuntemaan ja ymmärtämään heidän ihmeellistä kirjallisuuttansa. Kun kyllästyttiin arpa= ja unikirjaan otettiin korttitemput esille, tai luettiin noita ennustuksia. Tällä tawoin tuli melkein koko kirjasto käytetyksi. Nummisuutarit ja sanomalehti eiwät waan saaneet monta lukijaa.

Erään kerran tuli pitäjän kirkkoherra sattumalta Kämälään. Isäntä wei hänet heti pöydän luona olewalle sohwalle istumaan. Talon kirjallisuus oli pöydällä samassa hywässä järjestyksessä kuten ennenkin.

"Onhan teillä sanomalehdetkin", sanoi kirkkoherra, ottaen samassa käteen erään numeron.

"On, kulkeehan meille awiisut; kuinkas sitä muuten … enkä minä tiedä mitä ne ihmiset … kun eiwät ne awiisuja…?" sanoi isäntä katkonaisesti; kai hän wähän ujosteli.

"Mitä pidätte tästä sanomalehdestä"? kysyi kirkkoherra.

"Noo, sota= ja ulkomaan asiat, ne owat hywiä ja tarpeellisia tietää, tarpeellisia ja hywiähän ne owat", selitti isäntä.

"Entä muu sisältö?"

"En minä muusta paljon huoli; on niissä niin paljon joutawaakin", sanoi isäntä.

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi: mitä ne owat nuo kotimaan kuulumiset? Kenelle niistä on hyötyä ja kuka niitä tarwitsee? minä tahtoisin tietää sen. Ne eiwät ole muuta kuin paperin täytteeksi kyhätyitä loruja, sillä jotakinhan niihin täytyy panna, kun ei piisaa oikeita asioita. Kyllähän noita noin arwottomia ja jokapäiwäisiä asioita tietää ilman awiisuistakin lukematta", arweli isäntä ja syljeskeli tiheään pieniä sylkitippoja.

"No, mutta onhan niissä pääkirjoituksiakin."

"Mitkä ne pääkirjoituksia owat?"

"Ne owat nämä ensimäiset pitkät kirjoitukset, joissa useinkin wedetään julkisuuteen wallitsewia epäkohtia ja pyydetään saada niitä korjatuksi", selitti kirkkoherra.

"Nekö ne pääkirjoituksia owat? Ne saisiwat mennä samaa tietä kuin paikkakunnan kuulumisetkin. Pelkkiä loruja waan; kenelle niistä on hyötyä? Tuossakin joku kehuu omaa tekemäänsä kirjaa ja oma kiitos haisee", selitteli isäntä toimessansa.

Kirkkoherra otti isännän kädestä sanomalehden ja silmäsi sen pääkirjoitukseen. Siinä oli kiittäwä arwostelu wasta ilmestyneestä kirjasta. Nyt käsitti kirkkoherra, mitä warten isäntä oli tilannut sanomalehden ja mitä hän siitä ymmärsi. Hän oli tilauksensa tehnyt sen wuoksi, kun luuli niiden talossa olemisella saawansa kunniaa, mutta niiden sisällyksen ymmärsi hän niin nurinpäin että tuossakin osoittamassa kappaleessa luuli kirjan tekijän kirjoittaneen teoksensa arwostelun ja niin kehuwan sen itseänsä.

Kun kirkkoherra huomasi, että turha on ruweta kiistelemään isännän wääriä mielipiteitä wastaan, koetti hän saada jollakin tawalla kehittää hänen ymmärrystään, että olisi jotakaan hywää saanut sanomalehdestä. Sen wuoksi hän sanoi:

"Onhan niissä paljon kansallisia asioitakin!

"Mitä ne kansalliset asiat owat?" kysyi isäntä.

"Ne owat semmoisia kirjoituksia, joissa ajetaan suomalaisen kansan asioita, puolustetaan sen etuja niinkuin suomenkielen oikeuksia ja monta muuta semmoista", koetti kirkkoherra selittää.

"Enpä minä tiedä semmoisista. Kyllähän ne owat pitäwinään siitä aika melua, mutta se on minun mielestäni tarpeetonta, aiwan tarpeetonta. Sillä kyllähän se suomenkieli saapi sen, mitä se tarwitseekin kohti melulla. Wieläpä ne owat taistelewinaan kielen hywyydestäkin, mutta kyllähän tuota suomiriepua osaa puhua ja kirjoittaa kohtiopillakin", arwosteli tuo mielestänsä wiisas ja siwistynyt isäntä sanomalehtä.

Kirkkoherra hyngähti ja hänen suunsa wetäysi hieman nauruun.

Tutaksensa isäntää perinpohjin, otti hän pöydältä Nummisuutarit ja sanoi, ojentaen sitä isäntää kohden:

"Mistä tämän olette käsittäneet?"

"Ostinhan minä tuon", sanoi isäntä kuiwasti.

"Minkälainen tämä on mielestänne?"

"En minä tykkää koko Nummisuutareista, kaikkia sitä präntätäänkin; eihän sekään ole kuin joutawa loru, tuommoista jokapäiwäistä waan", selitteli isäntä tottuneena.

"Miksi sen sitten ostitte?"

"Luulinhan minä tuota paremmaksikin, kun sitä niin kowin kehuttiin, mutta minun mielestäni ei se kehua kannata; kirjalainastoon minä lahjotan koko wärkin", sanoi isäntä.

"Tätä pidetään kuitenkin parhaimpana kirjallisuutemme tuotteena", rohkeni kirkkoherra muistuttaa.

"Pitäkööt waan, waikka katkismuksen weroisena, se ei minulle kuulu, mutta minä en ainakaan sitä pidä, ja minä luulen olewani oikeassa.— Onhan tässä parempiakin kirjoja ja nämä hupaisia owat", jatkoi isäntä sitten ja nosti arpa= ja unikirjan esiin.

Kirkkoherra silmäsi niiden nimilehtiä ja taasenkin hyngähti hän ja suupieli wetäysi nauruun. Hän ei katsonut kummankaan kirjan sisään.

"Olisi täällä muitakin kirjoja, haluttaisiko kirkkoherran niitä katsella?" esitteli isäntä.

"Ei, kiitoksia, ei minun haluta", sanoi kirkkoherra.

Wiimeinen keskustelu teki niin ikäwän waikutuksen, ettei kumpikaan towiin aikaan puhunut luotuista sanaa. Isäntä heilutteli itseään lewottomasti ja syljeskeli pieniä sylkitippoja. Kirkkoherra istui synkän ja miettiwän näköisenä ja puhetta ei waan syntynyt.

Kirkkoherra rupesi nyt tekemään poislähtöä. Kun isäntä tämän huomasi, esti hän sen, sanoen kahwin kohta joutuwan ja kirkkoherra jätti lähtönsä tuonnemmaksi.

Tämän nähtyänsä tuli isäntä nähtäwästi iloisemmalle tuulelle. Hänen silmänsä säteiliwät ja suu oli wiehkeässä hymyssä. Hän oli koko ajan odottanut, että kirkkoherra olisi kehunut heidän talouttaan ja elämänsä komeutta, mutta kun ei kirkkoherra ollut mikään liehakoitsija eikä imartelija, jäi se tekemättä. Isäntä oli sitä laatua, että kehu teki hänelle sangen hywää ja jos ei wieras tahi wieraat sitä tehneet, teki hän sen itse. Semmoista oli hänellä nytkin mielessä.

"Eikös meillä ole komea toimeentulo, wai mitä kirkkoherra arwelee?" kysyä mäihäsi isäntä yhtäkkiä.

"Kylläpähän tässä toimeen tulee ja elää kelpaa", sanoi kirkkoherra ja näytti ikäänkuin säpsähtäwän.

"Niinpä minäkin sen luulen", huudahti isäntä ja jatkoi: "Se on kumma kun nuo ihmiset owat niin tyhmiä, etteiwät ymmärrä laittaa elämäänsä hauskaksi ja hywäksi."

Samassa aukeni owi ja Liila toi kahwia. Hän astui kynnykselle ja niiata lyykisteli kirkkoherralle senkin seitsemän kertaa. Hän oli puettu niin narrimaisesti ja apinamaisesti, että kirkkoherra oikein kummasti mielessään.

Kun liila oli kahwit kantanut ja poistunut, alkoi isäntä taasenkin puheen.

"Kyllä sitä ei löydy monta tuommoista tyttöä kuin tuo meidän Liila on", sanoi hän.

"Eipä kylläkään", sanoi kirkkoherra kylmästi.

"Ei sitä ole, se on tosi, enkä minä tiedä … ja se on niin hywä=oppinenkin. Herrasmamsellit käywät monta wuotta koulua, että oppisiwat soittamaan ja Liila osasi soittaa heti, aiwan ihan opettamatta. Ei tarwinnut mitään muuta, kuin nähdä kerran waan, miten toinen soitti", pitkitti isäntä.

"Missä sitten teidän Liila soitti?" kysyi kirkkoherra.

"Kuulkaahan nyt. Liila oli tässä hiljakkoin minun kanssani kaupungissa. Siellä oli eräs mies, joka kulki ympäri kaupunkia soittamassa. Liilankin rupesi tekemään mieli koettaa. Me kuljimme hänen perässään pitkin kaupunkia ja wihdoin maksoin minä wähän soittoniekalle, ja hän antoi Liilankin koettaa; jumala auta—wannonkin minä sen—Liila soitti yhtä hywästi kuin itse soittoniekka.—Enkä minä tiedä … tottapa ne herrasmamsellit lienewät paksupäisempiä kuin Liila, koska heiltä menee niin monta wuotta, ennenkun oppiwat soittamaan", puheli isäntä, käwellen edestakaisin lattialla ja syljeskellen; oikeinpa hän näytti olewan haltioissaan, niin oli hän mieltynyt Liilansa soittotaitoon.

"Mikä soittokone se sitten oli?" utasi kirkkoherra.

"Se oli posilia."

"Kuinka? Posilia—mikä se on?"

"Ettekö te wielä tiedä, mikä posilia on? Se on semmoinen kone, jota weiwistä wäännetään ja silloin siitä lähtee niin, niin koreaa peliä", sanoi isäntä, kummastellen kun kirkkoherra ei tiennyt mikä posilia on.

"Wai niin. Se soittokone on kumminkin paljon erilaisempi, jota Liila on weiwannut, kuin se, jonka soittamiseen herraswäen tyttäret niin paljon oppia käywät", sanoi kirkkoherra kun huomasi että isäntä tarkoitti posetiiwia.

"Mitähän noissa toki onkaan wäliä, ei paljon mitään. Se waan, että toista kannetaan seljässä paikasta paikkaan, toinen on aina huoneessa paikoillaan; toista weiwistä wääntäen soitetaan, toista waan sormin näpsitään—noin, noin, noin waan", selitteli isäntä, wiputtaen molempien käsiensä sormia, ikäänkuin hän mainiona soittajana olisi juuri noussut soittamasta pianoa. "Takaanpa senkin, että posiliasta lähtee paljon koreammat äänet kuin porttipienasta—; mitä se on? Tyhjää lunkutusta waan", jatkoi hän sitten.

Kirkkoherra ei sanonut mitään isännän wääriin arwosteluihin. Yhä selwemmästi huomasi hän, että oli turha tyhmyyttä wastaan taistella, sillä isäntä ei uskonut mitään järjellistä puhetta, mutta piti waan omat käsityksensä oikeina ja muiden wäärinä. Kaiken tämän wuoksi taukosi puhe towiksi aikaa, mutta pian sai isäntä sen taasenkin wireille.

"No se nyt on kumma—enkä minä tiedä, kun kaikki tykkääwät niin kowin paljon tuosta meidän Liilasta. Wiimeinkin kun käwimme kaupungissa, niin melkein jokainen nuori herra pyysi häntä omaksensa ja onpa täälläkin joku herra samoin tehnyt, mutta ei suinkaan Liilakaan kaikille ylety; onpa Almallakin jo kosijoita, waikka hän on niin nuori… Se on kumma! Eihän noista muiden tyttäristä piitata mitään", höwelsi isäntä.

Kirkkoherrasta tuntui kowin kauhealta tuommoinen kewytmielinen puhe. Waikka hän oli rauhaa rakastawa mies, eikä tahtonut ketään loukata, ei hänen omatuntonsa kuitenkaan sallinut olla lausumatta jotakuta totuuden sanaa.

"Minun mielestäni saisitte olla hywin waruillanne tuossa asiassa", wirkkoi hän yksitotisesti.

"Missä asiassa?" kysyi isäntä wähän höröstyen.

"Tytärtenne tähden."

"Ja minkä wuoksi, jos saan luwan kysyä?" sanoi isäntä loukatun tunnolla.

"Minä pelkään!"

"Mitä te pelkäätte?" kysyi isäntä ja hänen silmänsä remahtiwat suuriksi kuin suitsirenkaat.

"Jos teidän tyttärenne tulisiwat…"

"Mitä tulisiwat?

"Wietellyksi. Ei ole kaikkiin keikareihin luottamista", sai kirkkoherra wihdoin sanotuksi.

"Onko teilläkin siwistyneenä ihmisenä tuommoisia luuloja? Sitä en olisi uskonut! Halwemmista ihmisistä woisitte semmoista ajatella ja sanoa, mutta meidän perheestä ei teidän tarwitse ettekä saa sitä tehdä. Heittäkää turha pelkonne minun huostaani ja minä takaan, että tulette näkemään sen turhaksi", sanoi isäntä todellisesti loukkaantuneena, sillä ei hän ollut ainoatakaan kertaa mieheksi tultuaan kuullut totuutta, ainoasti pelkkää liehakoimista ja imartelua.

"Minä soisin niin käywän, kuin sanoitte, mutta muistakaa aina se, ettei ole kaikki kultaa mikä kiittää", sanoi kirkkoherra ja lähti pois, sillä ei hän woinut enään kuunnella isännän turhamielisiä puheita.

* * * * *

Kun Liila ja Alma oliwat nyt tulleet naimaikään, täydennettiin heidän pukunsa täydelliseksi. Heillä ei ollut tähän saakka ollut hattua, mutta sekin puute korjattiin. Ne piti olla komeat, korkeat ja kaikin puolin uuden ajan mukaiset. Tämä oli wiimeinen tehtäwä Kämälän isännän suuressa perheensä siwistämistyössä.

Nykyaikainen säätyläisnaisien ja neitien puku ei näytä heidän säädylleenkään juuri miellyttäwältä, mutta kun nuo talonpoikaiset tytöt pukiwat päällensä kaikki rynttynsä ja hetaleensa ja kun he wiimeiseksi pistiwät päähänsä tuon korkean ja höyhennetyn törelön, näyttiwät he kaikelta muulta kuin ihmiseltä, ehkä parhaiten apinalta. Mutta nyt he luuliwat wasta olewansa täysin siwistyneitä.

Isäntä tuli nyt hywin araksi tytärtensä kunniasta. Kun hän oli wiimeisen täydennyksen tehnyt heidän siwistämistyössään, niin ei ollut hywä liketä oman säätynsä tytärten ja poikain heitä. Joe isä sai tietää, että joku oli heistä jotakin semmoista puhunut, joka ei ollut hänen mielestään niinkuin sen olisi pitänyt olla, saiwat he heti isännältä kuka käski ja samassa ilmoitti hän puhujalle ankarin sanoin, minkä weroinen hän heidän suhteensa oikeastaan oli. Kuinka arka hän tytärtensä kunniasta oli, olkoon esimerkkinä siwumennen mainittuna, että kun isäntä ja emäntä kutsuttiin erään kerran pappilaan nimipäiwille, eiwät he menneet sinne ensikään sen wuoksi, kun ei oltu kutsuttu heidän tyttäriänsä.

"Siitä sen näkee kuinka alhaisella kannalla kirkkoherrakin wielä on, kun ei ymmärtänyt kutsua meidän Liilaa ja Almaa; semmoisten seuraan ei kannata mennä", sanoi isäntä.

Tekipä Kämälän isäntä parannuksia wielä talossaankin. Hänellä oli pari isoa aittaa, joiden suurista hinkaloista yksi ja toinen alkoi jäädä tyhjäksi. Tämä seikka harmitti isäntää kowasti, sillä hän ei woinut noiden tyhjien hinkaloiden wuoksi wiedä ketään aittaansa katsomaan wiljawarojansa. Tämän epäkohdan korjasi hän siten, että rakennutti tyhjiin hinkaloihin toisen pohjan niin ylös, ettei jäänyt partaita pohjan alipuolelle kuin pari tuumaa. Näiden pohjien päälle pani hän täysinäisistä hinkaloista jywiä sen werran, että ne näyttiwät olewan wiljaa kukkurapäänä.—tämä oli Kaaperin wiimeinen taloudellinen parannus.

Kun isäntä oli tällä tawoin saanut perheensä ja itsensä siwistämistyön päätetyksi sekä taloutensa ulkoa ja sisältä mieluiseensa ajanmukaiseen woimaan, ruwettiin nyt Kämälässä elämään myötäänsä suurta herras=elämää. Tähän saakka teki talonwäkikin joskus työtä, jos kohtakin jo pitkät ajat oli koettu talon ja omaa kunniaa ylläpitää herrastelemisella. Kaikki työnteko jätettiin nyt pois, sillä olihan se heidän mielestänsä sopimatonta niin rikkaille ja siwistyneille ihmisille kuin he muka oliwat. Isäntäkään ei johtanut töitä, eipä edes käynyt päin perin katsomassakaan, waan kaikki sai jäädä palkollisten ja palkkamiesten haltuun.

Wierasteleminen tuli nyt Kämäläisten päätehtäwäksi, sillä joko he oliwat muilla wieraina taikka muut heillä. Wierasten waralta tuotiin kaupungista enemmän kaikenlaisia hienoja ja hywiä syötäwiä ja juotawia. Kun entiset loppuiwat, noudettiin heti toisia. Eihän toisin sopinut ollakaan, sillä kuinkas muutoin olisi arwonmukaisesti woitu ainaisia arwokkaita wieraita kestitä.

Läheltä ja kaukaa käwi nyt wieraita Kämälässä; ajoiwatpa tawasta isännän tuttawat herrat kaupungistakin koettelemaan tuon hywän isännän ja oiwan talon wieraanwaraisuutta ja eipä heillä liene ollut koskaan syytä katua kauppojansa. Herraswäkeä ne oliwatkin Kämälän wieraat, ainoastaan aniharwalla rikkaammalla talon isännällä ja emännällä oli se onni, että he tuliwat joskus kutsutuiksi Kämälään wieraiksi.

Paikkakunnalla oli eräs waranimismies ja ruotsinkieltä taitawa maakauppias. Molemmat oliwat naimattomia miehiä. Tämä kauppias oli joku aika takaperin perustanut maakaupan pitäjääseen. Hän ei ollut paikkakunnasta kotoisin ja mistä hän oli, sen ties taiwas, sillä sitä ei sanottu alhaisille. Hän oli aika keikari ja luikertelewa kielastelija. Näytti siltä, että hän oli käynyt kaikki maailman rannan hywät ja huonot koulut. Luomisensa puolesta oli hän kaunis mies ja orastawa Napoleonin parta ei suinkaan rumentanut hänen kauniita, melkein naisellisia kaswojansa. Waatteuksestaan piti hän niin erinomaista huolta, ettei niissä saanut olla ainoatakaan rikkaa eikä tomun hiukkasta. Paikkakunnan räätälit eiwät hänelle ensinkään kelwanneet, waan kaikki waatteukseensa kuuluwat kappaleet tilasi hän kaupungin mahti= ja muotiräätäleiltä. Tämän tähden oli hän hienommin pyntätty herra kuin koskaan ennen oli paikkakunnassa nähty. Juhlatiloissa piti hän aina yllään hännystakkia ja hansikoita käsissään. Tämmöinen pukine oli maaseudun kansalle outo ja moni yksinkertaisuudessaan luuli, ettei kauppiaalla ollut waatetta kylläksi, ja sentähden on muotiräätälin täytynyt tehdä noin waillinainen puku— tuota noin, semmoisen kuin kankaasta on saanut.

Niin kansa ajatteli yksinkertaisuudessaan, mutta kauppias kyllä tiesi mihinkä hänen hännystakkinsa ja hansikkaansa kelpaa. Hän oli oppinut kaikki tekokopeat ja keikaroiwat ruumiinliikkeet sekä luikertelewat ja imartelewat puheenparret. Kun hän tuli johonkin taloon, teki hän senkin seitsemänlaisia keimailuja ja riekistelyjä. Ei ollut huoneessa sitä kujaa, loukkoa, astiaa, walo= ja warjopuolta, johon hän ei kerinnyt kurkistamaan ja kaikki nämä teki hän niin sukkelaan, ettei häntä oltu kerjetty wielä käskeä istumaan, kun kaikki kurkistelut oliwat jo tehdyt.

Ei sitä tilaisuutta ja seuraa ollut, joissa ei hän olisi ollut suuna ja päänä. Hän oli päällä päsmärinä kaikissa asioissa ja kaikki nuorten leikit sekä muut hupaiset asiat piti mennä hänen päänsä, kättensä ja ohjeittensa mukaan. Hän osasi olla siwistynyt siwistyneiden ja siwistymätön siwistymättömien parissa. Juoda osasi hän niinkuin lahopuu, mutta kun tuli kysymys juomattomuudesta, woi hän paastota juuri kuin paras raittiusmies. Kun waan läheni häntä, otti hän uuden ystäwänsä wastaan semmoisella ystäwyydellä, alttiudella ja weljellisyydellä, että harwat oliwat ne ihmiset, jotka eiwät häneen mieltyneet jo ensi näkemällä, ja pian oli mies=tuttawain kanssa weljenmalja juotu. Mutta kun towin aikaa oli oltu ystäwyksinä, rupesi maakauppias kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla tekemään uudesta ystäwästään keppihewostansa; tämän teki hän ilman eroituksetta kaikille, jotka häntä läheniwät. Harwat ihmiset oliwat ne, jotka huomasiwat mitä tämä kauppiaan liehakoiwa ystäwyys oikeastaan tarkoitti; suurin osa ei taas tiennyt niin mitään, waikka hän jo weti heitä aika kyytiä nokasta ja joka tilaisuudessa hassutti oikein olan takaa. Käwipä usein niinkin, että ne, jotka häntä jo ennakolta enimmän inhoiwat, tuliwat lopen hänen suurimmiksi ystäwikseen ja parhaiksi keppihewosikseen.

Hänellä oli niin suuri teeskentelemiskyky, että hän woi wähäpätöisimmilläkin asioilla nauraa hohottaa watsansa täydeltä, ja tätä teki hän niin hartaasti, että wedet silmistä lähti. Tarkka tuntija kuitenkin aiwan pian huomasi, että se oli pelkkää teeskentelemistä. Tämän awullahan kauppiaalle oli mahdollinen pitää ihmisiä sokeina ja itseensä kietoutuneina.——Monipuolinen, lahjakas mies.

Waranimismiehestä ei ole paljon mitään sanomista. Se waan, että hän oli paljon heikompi ja huonompilahjainen mies kuin kauppias. Kuitenkin oli hän ehdoton kauppiaan ihailija, ja koki kaikessa seurata hänen askeliaan ja pitää häntä esikuwanaan. Järkewät ihmiset huomasiwat kuitenkin kohta, kuinka kömpelösti tuo jäljitteleminen käwi. Kauppias saikin monta hywää tilaisuutta häntä hassuttaaksensa. Tästä kaikesta ei kuitenkaan nimismies tiennyt tämän taiwaallista, eli ja oli waan kauppiaan siipien suojassa.

Paljon mahdollista oli, että waranimismies oli niin huomaamaton senkin wuoksi, kun hänen mielessään pyöri aina waan ja lakkaamatta warsinaisen nimismiehen wirka; yöt ja päiwät kuwasteli se hänen mielessään.

Sen werran waranimismiehestä.

Jo aikaisin oliwat nämä molemmat welikullat Kämälän alituisia wieraita. Käytännöllisinä maailmantolaisina oliwat he tulleet tuntemaan, niinkuin lintu talwella, missä syönnöspaikka on. Tuntien Kämälän rikkaudet ja sen perheen turhamielisyyden, teetteliwät he itsensä heidän suurimmiksi ihmettelijöikseen ja ihantelijoikseen. Ei olleet Kämälän tyttäret wielä hetikään aikaisia ihmisiä, kun nämä welikullat oliwat jo talossa alituisina wieraina. Noin kesken kaswaneinakin imarteli kauppias heitä, ja nimismies koki apinoida jäljessä. Eipä heillä kuitenkaan tyttäret ensi alussa olleet niin paljon mielessä kuin talon runsaat wieraanwarat, joita aina oli isännällä tarjona. Näiden tähden he osasiwat kutkuttaa isäntäwäen turhamielisyyttä oikeasta paikasta ja se teki heihin warsin hywän waikutuksen, sillä oliwathan he itse siwistyneitä ja heillä oli nyt siwistynyttä seuraa, Awosylin otettiin aina nuoret herrat Kämälässä wastaan iltasilla, jolloin heillä muka oli aikaa wieraisille tulla ja pian istuiwat wieraat ja isäntä iloisen totipöydän ääressä. Siinä ei puuttunut imartelemisia eikä hulluuksia ja siinä oli hywä olla, sillä oliwathan asiat molemmin puolin, niinkuin niiden ollakin piti.

Myöhemmin saiwat nämä kaksois=weljekset hywän lisän. Tuli näet paikkakuntaan eräs siitä kotoisinkin olewa maanmittarin oppilainen, joka oli jo siihen määrään hywän oppinsa tähden kohonnut, jotta oli jo woinut tehdä ominpäinsä maanmittaus=työtä toisen nimissä. Niinkuin useinkin hywälahjaisten nuorukaisten käypi, että he hukkuwat hywiin lahjoihinsa, niin käwi hänenkin, sillä eipä hän ky'yssä pitänyt ketään muita itsensä wertaisena. Tästä oli seurauksena, että hän hukkui toisen kerran—totilasiin, sillä hän piti warsin tyhminä ne ihmiset, jotka eiwät ymmärrä nauttia elämää. Tämä seikka oli tuottanut hänelle ainaisen eron ammatissaan ja kaikissa pyrinnöissään, ja tämän tähden oli hän olkeentunut takaisin kotipaikoillensa.

Yritäpä siitä; herra hän oli ja herrana hän tahtoi itseänsä pidettäwän. Hienot kaulurit, maniskat ja haarahäntä=takit oli hänellä aina hywinä seurakumppaneina, waikka nälkä usein suolia kurni. Hän oli wieraantunut kansan elämästä niin, ettei tiennyt siitä niin mitään, waikka oli kansan lapsia, mutta sen hän tiesi, että herra hän oli ja että hänellä oli oikeus elää maailmassa mielinmäärin.

Kun hän ilmestyi paikkakuntaan, ihastuiwat kauppias ja waranimismies kowin. Syrjäinen paikkakunta, jossa nämä herrat kowan onnen ohjaamina oliwat pakoitetut olemaan, oli niin tyhjä herraswäestä, ettei siinä, paitsi heitä, ollut paljon muita kuin kirkkoherran perhe ja he oliwat niin hiton jumalisia, ettei heistäkään juuri paljon apua ollut.

Kun mielipiteet oliwat tämmöiset, oliko sitten kumma jos nämä herrat mielessään iloitsiwat, kun maanmittarin apulainen ilmestyi heidän wähäisen ja iloisen wapaan seuransa lisäksi.

Maanmittarin apulainen ei juuri paheksinut, jos ei hywäksynytkään uutta seuraansa. Hän ei suurin wäliä pitänyt mistään, sillä hän oli niin tylsistynyt jo noin nuorena, ettei hän huolinut mistään muusta kuin totilasista, sillä kun hän sai niitä imeskellä ja litkiä mielinmäärin, niin siinä oli koko hänen elementtinsä.

Ensi tuttawuuden ajoilta esitteliwät kauppias ja nimismies maanmittarin apulaiselle Kämälän wieraswaraisen talon, sen turhamieliset asukkaat ja kuinka siellä on hywä tilaisuus heitä hassuttaa. Sieltä sopii ansaita suuhunsa maksuttomia hywiä päiwiä tytärten wuoksi, joita isäntä ja emäntä pitäwät hienoimpina herrasneiteinä, maan siwistyneimpinä impinä ja kaunottarina. Eihän muuta tarwitse kuin waan kehuskelee taloutta ja talonwäen siwistystä, ja samassa imartelee kaikkein kuullen tyttäriä, niin kyllä lähtee ruokia ja juomia oikein Porwoon mitalla.

Wälinpitämättömänä kuunteli maanmittarin apulainen uusien tuttawiensa esittelyitä Kämälän rikkauksista, heidän siwistyksensä luulosta ja kaikesta turhamielisyydestä. Tytärten kertomuksesta wälitti hän wiisi, waikka hänkin oli naimaton mies, sillä hänellä oli siellä paljon parempi ystäwä odotettawissa kuin kaikki naiset yhteensä ja se oli totilasi; kelpasipa sen puutteessa hänelle karkeammatkin juomat ja usein oli hänen tallukkansa taiwasta kohden niiden waikutuksesta.

Nuori, kaunis mies kun oli, pitiwät neidit hänestä alunpitäin warsin paljon, mutta kun tuo perisynti käwi julkiseksi ja siten ilmaisi miehen sisällisen heikkouden kaikessa kauhussaan ja karwassaan, niin neidit, samoin kuin kaikki muutkin ihmiset, pitiwät häntä yhteiskunnan hylkynä ja yli onnensa menneenä, josta ei enään mitään toiwoa ollut.

Ehdottomasti yhdistyi maanmittarin apulainen lopulta uusiin tuttawiinsa, ja tästälähin oli hän uskollisimpia ja pettämättömimpiä seuralaisia Kämälän siwistyneiden wierasten seurassa.

Nämä herrat oliwat niin ahkeroita käymään Kämälässä wieraina, että ne illat oliwat harwat, joina he eiwät olleet siellä. Kaikella imartelemisensa woimalla ja keikaroimisensa taidolla koki kauppias imarrella ja liehakoida tyttäriä ja tätä teki hän niin ujostelematta ja ohwakkaasti, ettei hän kaihtenut yhtään wanhempiakaan, ja mikäpä pakko hänen oli kaihteakaan, koska hän tiesi tämän kaiken olewan heille warsin mieluisen asian. Nimismies se koki kauppiasta jäljitellä ja olla kilpakosijana, ja waikka se käwikin kömpelösti, niin hywähän se sentään oli. Maanmittarin apulainen se waan istui pöydän ääressä, ryypiskellen lasistansa ja imeskellen piippua.

Kun Kämälän isäntä tällä tawoin oli saanut ylhäisiä ystäwiä kylläksensä, rupesi hän kaikille kehumaan taloaan, toimeentuloaan, rikkauttaan ja perhettään niin rajattomasti, että se oikein inhotti ihmisiä. Ei kenelläkään ollut niin hywiä hewosia ja lihawaa karjaa. Ei kenenkään maa ja talo ollut niin hywässä woimassa eikä kenenkään karja lypsänyt niin paljon kuin heidän. Tämä wiimeinen hywä awu oli emännän ansio: hän oli wiisaampi muita ja osasi ohjata ja komentaa piiat hywästi ruokkimaan ja hoitamaan karjan, sen wuoksi lypsiwät ne enemmän kuin muiden lehmät ja oliwat lihawampia sekä kauniimpia. Moni köyhä eukko käytti hywäksensä tuota isännän kehumista, sillä ei muuta tarwinnut kuin että he taloon tultuansa isännälle kehahtiwat taloa, isäntää, emäntää, tyttäriä ja rikkauksia, niin pian lähti heille minkä mitäkin hywyyttä, niinkuin lihan kämpäleitä, leipämöykkyjä, piimäkannuja, woinpaloja ja muuta semmoista.

Kaikille wieraille näytteli hän hywyyksiään ja rikkauksiaan: käytti heitä wilja=aitoissaan, tallissa ja karjapihassa, näytteli heille rahansa j.n.e. Tämän ohessa koki hän kaikin tawoin saada wieraita ymmärtämään hänen siwistyneen elämänsä hywyyttä. Jos hän tarwitsi johonkin lähteä, kylään tahi muualle, niin rengit toiwat walmiiksi waljastetun, korskuwan hewosen porrasten eteen. Hänellä ei ollut muuta tehtäwää kuin istua joko hywästi peitettynä rekeen tahi heiluwiin kiesseihin, niin kyllä renki ajoi mihin waan käskettiin ja odotteli siellä niin kauwan kun hän joutui pois lähtemään.

Waikka Kämälän perhe kaikin tawoin pyrki muita etewämmäksi ja koki saada kunniaa itsellensä, ei sitä ensinkään tullut heidän osaksensa, waikka he luuliwat sitä jo sylin täydeltä wääntäneensä. Sillä säätyläisensä katsoiwat heitä ylön turhien wehkeittensä ja herrastelemisensa tähden. Mitkä surkutellen katseliwat heidän tuplaawaa, työtöntä laiskurielämäänsä, kutka pilkkailiwat ja ilwehtiwät takapuolella heidän tyhmällä herrastelemisen halullaan, pitäen sitä pahana enteenä. Paikkakunnassa syntyi tämän johdosta monenlaisia pila= ja kokkapuheita. Herrassäätyiset katsoiwat heitä myös ylön, sillä nämät kyllä tiesiwät millä pohjalla heidän luultu siwistyksensä oli ja mistä lähteestä tuo ankara kunnianhimo oli kotoisin. Nekin, jotka oliwat talonwäen näennäisiä ja ylimmäisiä ystäwiä ja ainaisia wieraita, pitiwät tuota ystäwyyttä woimassa edestä päin sen wuoksi, kun talo oli niin wieraswarainen ja ehkäpä siinä oli jotakin muutakin mielipidettä.

* * * * *

Joku wuosi oli kulunut. Kämälässä on paljon puuhaa ja hommaa, sillä isot kemut on sinne tulossa. Totta kyllä on, etteiwät ne ole häät eikä peijaat, eipä wielä ristiäisetkään, tuommoiset kestit waan, mutta isot ne tuliwat, se tiettiin jo ennakolta. Läheltä ja kaukaa oli kutsuttu wieraita, aina kaupungista saakka ja tarkkaan, jos tarkkaan kaikki oman pitäjän herraswäki. Itsestänsähän on arwattawa, ettei sinne paljon muita kutsuttu kuin herroja. Ainoastaan parilla paikkakunnan arwokkaammalla isännällä ja emännällä oli kunnia tulla kutsutuksi noihin mainioihin kemuihin, nekin sitä warten, että näkisiwät miten sitä heillä eletään.

Emäntä, tyttäret ja piiat hyöriwät ja pyöriwät palawissa päin. Taloon oli hankittu oikein mestarikokki kaupungista walmistamaan talon arwon mukaisia ruokia ja juomia. Hän se osasi antaa työtä koko Kämälän naiswäelle. Walkoiset esiliinat edessä ja paidan hihat käsiwarsille ylös käärittyinä, keittiwät ja paistiwat, kiruuttiwat ja käryyttiwät he minkä kerkesiwät. Talon tyttäret, jotka oliwat siwistyneitä impiä, oliwat saaneet osaksensa keweimpiä ja hienoimpia töitä ja niiden ääressä he kokiwat pyöriä.

Isännällä oli toisenlaiset puuhat. Hän pesetti rengeillä kiessejä, pyyhitytti ne lakkawärnissalla, raswautti ja mustautti niiden peitteet ja woitelutti niiden nawat. Renkituwassa oli satulamaakari, joka korjaili rikkinäisiä paikkoja kiessien peitteissä ja muita hajanaisia ajokaluja. Täytyi näet olla kaikki ajokalut hywässä woimassa, sillä kutsutuissa wieraissa oli monta semmoista, joilla ei ollut itsellään hewosta ja niitä täytyi noutaa talon hewosilla. Sentähden korjattiin jo ennakolta kaikki wikanaisuudet, sillä eihän olisi ollut rikkaan talon arwolle sopiwaa, kun ajokalut olisiwat olleet likaiset ja rikkinäiset.

Niissä kaikissa toimissa oli isäntä ohjaajana, neuwojana ja käskijänä ja olipa siinä puuhaa kylläksi, warsinkin kun hän tuon tuostakin käwi naiswäenkin luona katsomassa ja tarkastelemassa, kuinka heidän puuhansa menestyiwät, samassa muka kokien heitäkin neuwoa ja opastaa. Niin hyppäsi isäntä paikasta toiseen että hiki päästä walui, katsomassa perään, että kaikki tuli oikein tehdyksi ja hywään järjestykseen. Se waan teki hänen toimensa hywin waikeaksi, kun ei hän itsekään oikein tiennyt, kuinka ne pitäisi laittaa, että niistä hywä tulisi, mutta moittia hän kyllä osasi.

Kaikki kartanon ympärillä olewat piste=aidat ja portit oliwat jo ennen maalatut, wieläpä lähellä taloa olewan hewoshaan weräjäkin.

Kyllä oli Kämälässä nyt kiirettä mutta siitä oli hywä, että nuo kuuluisat kestit oliwat wasta huomenna, olihan siis toki wielä wähän aikaa.

Huominen päiwä tuli, tuo ikäwöity ja odotettu päiwä. Paljon hommaa ja puuhaa oli talossa wieläkin aamupäiwällä, sillä wieraat oliwat kutsutut täsmälleen kello kuuden ajaksi illalla. Semminkin naiswäellä oli paljo huolta ruokien maistelemisesta ja arwostelemisesta, huoneitten siiwoamisesta ja siistimisestä, waatetten silittämisestä, harjaamisesta ja puhdistamisesta. Kaikkien töiden walmiiksi tultua huomasiwat he ilokseen kaikki olewan asianmukaisessa kunnossa.

Isäntä se puuhaili nytkin toisissa toimissa renkiensä kanssa. Koeteltiin ja katseltiin kuinka mukawiksi ja kestäwiksi kiessit ja muut ajoneuwot nyt korjattuina oliwat tulleet, ja oliwatpa ne heidän mielestänsä oikein hywässä kunnossa. Isäntä määräili mikä hewonen on minkin kärryn eteen waljastettawa, mitkä silat ja suitset owat millekin hewoselle pantawat, ja kuka renki kullakin hewosella kutakin wierasta menee noutamaan. Kaikki tällä tawalla mielestänsä hywään järjestykseen saatuansa, oli isäntä hywin tyytywäinen itsehensä ja odotti aikaa.

Hän oli näitä pitoja warten teettänyt hienoimmasta werasta hännystakin, koska oli semmoisen nähnyt kauppiaalla ja muilla herroilla juhlatiloissa olewan, eikä hänenkään sopinut siwistyneenä ihmisenä semmoisetta olla. Hansikkaat oli myös tätä tarwetta warten tuotu, sillä niitä ei isännällä ennestään ollut. Näiden uusien siwistysmerkkeinsä wuoksi oli isäntä melkein malttamaton, odottaessaan määrätuntia, sillä saihan hän silloin ensi kerran näyttää wieraillensa korkeimman siwistysmääränsä.

Kello on kolme jälkeen puolenpäiwän ja isännän järjestäwä ja käskewä ääni kaikuu kaikkialla.

"Rengit hoi! Hewoset waljaisiin määrätyssä järjestyksessä ja itsekukin menköön noutamaan määrättyä wierasta.—Matti jääpi kotiin riisumaan wierasten hewosia ja wiemään niitä talliin niin paljon kuin mahtuu ja loput hakaan. Omat hewoset hakaan. Katso, että talli on hywässä oorningissa ja laita sinne heiniä waralta. Oletteko ymmärtäneet minua?" komenteli isäntä.

"Kyllä, isäntä", sanoi rehki Matti.

Rengit lähtiwät toimiinsa.

Tästä lähti isäntä naiswäen kimppuun, hoputtaaksensa heitä joutumaan, sillä tuo tärkeä hetki alkoi lähetä.

"Joutukaa nyt, sillä ei ole aikaa kuhnailla. Wieraat owat kohta täällä ja mitä he sanoisiwat, kun löytäisiwät meidät näin arkipäiwäisissä pukineissa—joutuin nyt! Katso sinä, Liila, perään, että kynttiläjalkoihin ja kattokruunuun tulee aiwan teateri kynttilöitä— kuulitko—? ei yhtään talikynttilää—niin ja että kirjasto tulee hywään järjestykseen salin pöydälle.—Särkekää sokeria niin paljon, ettei se kesken lopu,—monta kupillista. Pukekaa itsenne wiinisti ja sääkeristi, sillä tietäkää se, ettei teillä ole nyt tekemistä moukkain kanssa. Käyttäkää itsenne kauniisti, ettette joudu pilan ja häpeän alaiseksi— no, ei muiden ole niin kranttua, mutta Liilan ja Alman. Muistakaa, että panette manpetterit kalwosiinne, etteiwät paidan hihan suut näkyisi, ja raakat kaulaan. Pankaakin rosettiwaatteet päällenne, sillä nyt niitä tarwitaan, jos milloinkaan muulloin. Sukkelaan nyt, sillä ei tiedä millä hetkellä jo herskapia joku osa tulee.—Käskekää piika Maija auttamaan waatteita päällenne.—Kuulkaa wielä! Ennenkin olen minä teitä warottanut parempain ihmisten seurassa ollessanne astumaan kynnykselle kulkiessanne, mutta nyt se on peräti wälttämätön tehtäwä, sillä se näyttää niin siewältä ja siwistyneeltä ja kaunistaa ihmistä paljon.— Tuokaa pian minun werkahousuni ja uusi rakkini, että saan päälleni pukea.—Owatko ne hywäksi puhdistettu ja harjattu—? niin ja hanskat kanssa—eli mitä minä niillä teen—kyllä minä ne sentään tarwitsen herroja wastaan ottaissani", komenteli isäntä waimowäkeä.

Kun hän oli pyydetyt waatteensa saanut, rupesi hän peilin edessä pukeutumaan. Kauwan meni siinä, sillä waatteet eiwät soweltuneet hänen mielestänsä, niinkuin niiden olisi pitänyt soweltua. Niitä hän käänteli ja wäänteli, wenytteli ja wanutteli, eikä mitenkään tahtonut hywää tulla. Emäntä tuli häntä wuorostansa muistuttamaan, että isäntä kohta myöhästyy, ellei hän pian joudu, sillä kello on jo kohta puoli kuusi. Hywän aikaa sai kuitenkin emäntä wielä rustailla isännän kaularöyhelöä ennenkun hän oli tyytywäinen.

Kun isäntä oli saanut puetuksi tuli hän naiswäen luokse ja näytteli itseänsä joka puolelta.

"No, miltä tämä nyt näyttää … mitä te tykkäätte minun uusista waatteistani?" kysyi isäntä wihdoin.

"Ne seisoo tykö niinkuin naulattu, oikein praasti", ehätti kaupungista tuotu kokki sanomaan.

"Oikein siewät ja wiinit", sanoiwat Liila ja Alma melkein yhteen ääneen.

"No, mitäs minun emäntäni sanoo?" utasi isäntä wielä.

"No, jos nuo eiwät sowi, niin ei sitten mikään. En kenelläkään luule noin siewiä waatteita olewan", wakuutti emäntä.

"Niin minustakin rupeaa tuntumaan, waikka ne wähän ensinnä oudostiwat. —Kyllä se sentään tuo kaupungin mestari Noolimanni (Nolman) on poikaa, siltä syntyy mikä waate hywänsä", myönteli isäntä tyytywäisenä.

Kun Kämälän wäki, erittäinkin isäntä, Liila ja Alma, oliwat saaneet itsensä pyntätyksi, pitsatuksi ja putsatuksi, ajaa karautti eräs talon rengeistä maakauppiaan kanssa kartanolle. Rengin oli ollut määrä tuoda maanmittarin apulainenkin samassa kyydissä, mutta hänestäpä huoli kauppias wiisi, sillä häntä huwitti aina konnamaiset puttoset ja kepposet, ja semmoisen katsoi hän nyt hywäksi tehdä maanmittarin apulaiselle. Sentähden ajaa wiiletti hän yksinään aika wauhtia Kämälään.

Isäntä sieppasi hatun käteensä ja syöksyi awopäin pihalle kauppiasta wastaanottamaan. Woi kuinka surkean naurettawalta isännän käytös nyt näytti. Hän pukkaili ja pyllisteli jo kaukaa kauppiaalle ja sitä hän teki lakkaamatta niin kauwan kuin hän ehti kauppiaan luo. Sitten otti hän häntä kädestä kiinni ja kumarsi sywempään kuin koskaan ennen. Maakauppias raapi jalallaan ja kumarteli wastaan imelä ilwehymy suussa. Eipä kummakaan jos niin oli, sillä tuo isännän hienon maailman jäljitteleminen käwi niin kankeasti ja kömpelösti, ettei kukaan olisi woinut olla hänellä nauramatta saati sitten tuommoinen luikari. Puettuna hännystakkiin, rintaröyhelöihin ja hansikoihin näytti hän paremmin apinalta kuin ihmiseltä, sillä hänen käytöksensä ei ollut tuon puetun mukainen. Takin hännys siipotti takana niin kuin soiwan metson pyrstö ja hansikoitujen käsien sormet oliwat siirillään kuin rautaharawan piit. Selkä oli köykyssä, polwet koukussa ja kädet käntässä. Rintaröyhelön liewe oli pursunut ulos awonaisesta liiwin rinta=aukosta ja hännystakki rehotti auki. Siihen sitten wielä kaikenlaiset kömpelöt temput ja kumartelemiset.

Monen tempun ja mutkan tehtyä tuliwat he wihdoin huoneeseen.

"Tulkaa herra kauppamies tänne wörmakiin——heh, heh, heh—odottamaan niin kauwaksi kun muita wieraita tulee—heh, heh", ohjasi isäntä, wiittoen samassa käsillänsä erästä kamaria kohden, kaikki sormet siirillänsä.

Kauppias meni.

Samassa ajoi toinen renki pihalle, tuoden mukanansa sekä waranimismiehen että maanmittarin apulaisen. Isäntä meni heitäkin wastaanottamaan ja samat temput teki hän heille kuin kauppiaallekin, mutta he oliwat paljon jurompia ja joutuisampia kuin wiimemainittu. Hekin ohjattiin "wörmakiin".

"Kas hitto sitä lieskaa! Täällä sinä jo kaikkein ensimäisenä istut oikein herroiksi niinkuin kotonasi", sanoi nimismies kauppiaalle.

"Ennättäneen muna luodossa", sanoi kauppias nauraa wirnistellen.

"Pääsinpä minä tänne kuitenkin, waikka sinä minut jätit. Olihan isännän käsky, että tulisimme samalla hewosella", sanoi maanmittari kauppamiehelle wähän pisteliäästi.

"Hywähän kun pääsit. Minä en joutanut sinua odottamaan, sillä minulla on täällä mielitietty", sanoi kauppias, wilkuttaen samassa silmää.

Samassa toi piika Maija kahwia.

"Missäs minun kaunis Liilani on, kun ei häntä näy?" sanoi nimismies imartelewasti kahwia juodessaan. "Joko isäntä lupaa nyt Liilan minulle?" lisäsi hän sitten.

"Heh, heh, tuota nuorta herraa, kuinka lystikäs se on! Mitäs Liilasta, eihän se sopisi nuorelle herralle, hänhän on waan talonpoikainen tyttö —mitäs hänestä. Ja nuorikihan Liila on wielä kowin … kowinhan se on nuori wielä", höpötti isäntä hurmattuna tuosta imartelewasta puheesta, ehtimiseen syljeskellen pieniä sylkitippoja ja siiristellen sormiansa.

"Kunniani kautta! Sen sanon sinulle, weli, wasten silmiäsi, ettei sinulla ole mitään tekemistä Liilan kanssa puupätäkän edestä. Minä olen jo aikaa sopinut tytön kanssa ja me olemme jo melkein kihloissa, ja isäntä on myös hänet minulle luwannut.—Älkää sanoko, isäntä, ettei Liilassa olisi herroille, hän kelpaisi waikka kuwernöörin rouwaksi.— Nyt sait, weli, kuulla mitenkä asiat owat, ja sentähden ei sinun tarwitse puuttua eikä sekautua Liilan asioihin", puhua säpitti kauppias, hypäten tuolilta ylös, wippaillen hienoilla säärillänsä sinne tänne.

"Heh, heh, noita nuoria herroja! Eihän Liilakaan kaikille ylety", sanoi isäntä.

"No älähän pikastu, hywä weli. Minä en tiennyt, että teidän asianne niin owat, en. Mutta Alman minä ainakin tahdon omakseni, waikka hän onkin nuorempi Liilaa, mutta woinhan minä wuoden pari odottaa, jos hänet kahdeksantoista wanhana wielä liian nuoreksi katsottaisiin", sanoi nimismies, muka lepyttääksensä kauppiasta.

"Woi kuinka leikkisiä nuo nuoret herrat owat … ei olisi uskonut…
Heh, heh, heh", sanoi isäntä.

"Olkaa hywä, isäntä, ja käskekää molemmat tyttärenne tänne, että me saamme heitä katsoa ja puhutella", sanoi nimismies.

Isäntä totteli ja meni.

"Minä teidän Liiloistanne ja laaloistanne huolin wiisi", sanoi maanmittarin apulainen ja kääntyi pöytään päin, jolla oli täysinäinen karahwiini konjakkia. Siitä hän törähytti juomalasin hywälle määrin ja kuilasi kurkkuunsa; hänelle ei pienempi ryyppy piisannut.

Tyttäret tuliwat ja astuiwat kynnykselle. Sitten he niijata lyykistellen terwehtiwät noita tuttuja nuoria herroja. Nämä taas wuorostansa pudisteliwat heitä käsistä, taputteliwat poskille, lausuillen samassa mielistelewiä ja imartelewia sanoja. Sitten lähtiwät tyttäret pois ja astuiwat taasenkin kynnykselle.

"Eikös ne ole siewiä tyttäriä nuo meidän tyttäret?" kysyi isäntä wierailtaan.

"Juu, juu. Jos eiwät he olisikaan niin siewiä ja kauniita kuin he owat, niin emmepä me niin hartaasti heitä omaksemme pyytäisikään", sanoi kauppias teeskennellen; samassa wilkuttaen silmää nimismiehelle, ilwehymy suupielissä.

Monta muuta tuommoista hassuttawaa, imartelewaa ja teeskenneltyä pila=juttua lasketteliwat nuo ylimieliset wieraat isännälle, ja niillä saiwat he hänen itserakkautensa kohoamaan niin korkealle, ettei sillä ollut enään mitään rajoja.

Toisia wieraita alkoi ehtimiseen tulla taloon ja niiden wastaanottamisesta ja terwehtimisestä oli isännällä sekä muilla niin paljon toimimista, että pehmoset puheet täytyi jättää siihen. Puoli seitsemän oli kello kun kirkkoherran perhe tuli ja silloin oliwat kaikki kutsutut wieraat koolla.

Ensi aluksi kannettiin kahwia wieraille, monellaisien leiwosten kanssa. Liila ja Alma oliwat kantajina. Sieweästi ja notkeasti käwi heiltä kantaminen ja mennen tullen astuiwat he kynnykselle. Kummako tuo, sillä niinhän muutkin siwistyneet neidit tekiwät.

Kaikki wieraat oliwat kahwin juonnin wuoksi jotensakin koolla salissa. Melkein kaikki oliwat jo kahwinsa juoneet, ainoastaan kirkkoherran perhe joi toista kuppiansa.

Isäntä istui pöydän lähellä olewassa keinutuolissa, keinutellen itseänsä siinä hiljallensa.

"Mitäs wieraat nyt tykkääwät tästä meidän talostamme ja muusta elämisestämme?" kysyä mällisti isäntä yhtäkkiä.

Wieraat ällistyiwät niin, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa ja katsoa wilkasiwat toisiansa kysywästi silmiin.

"Hywä talo, hywä elämä", sanoi nimismies wihdoin.

"Oiwallinen, oikein hywä, semmoista ei usein maaseuduilla näe", säesti eräs kaupungista tullut puotipalwelija.

"Juu, juu. Te olette nykyään kaunistaneet asuntonne entistäkin kauniimmaksi, jopa niin, ettei kenelläkään woi sen siistimpää ja parempaa asuntoa olla. Waroja on myöskin ja senkin puolesta teidän elämänne on kuin parhailla ruhtinailla. Kun minäkin saisin elämäni tämmöiseksi, niin muuta en tahtoisi", liwerteli kauppias mielistellen.

"Heh, heh, heh! Niinpä minäkin sen luulen, ettei tämmöistä taloa ja elämää ole monella. Monikin kyllä tahtoisi itselleen tämmöisen talon, mutta se waan ei tule joka miehen kynsiin, sillä tämmöistä laittaissa tarwitaan mieltä ja waroja", sanoi isäntä edellisiin puheisiin mieltyneenä.

Samassa nykäsi emäntä siwumennessään isäntää hihasta, sillä hän oli huomannut, että rintaröyhelö oli kokonaan pursunut ulos liiwin aukosta. Isäntä ymmärsi wiittauksen ja seurasi emäntäänsä johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa tuo pieni epäkohta korjattiin.

Wieraat oliwat kyllä nyt jo tulokahwinsa saaneet, mutta tupakkaa ei oltu tarjottu. Pian kuitenkin siitäkin puutteesta päästiin, kun isäntä palasi saliin. Oitis meni hän piippuhyllylle, otti sieltä yhden ja toisen piipun, puhdisteli, perkaili ja koetteli niitä, päiwitellen samassa, kun hän kiireen tähden oli unhottanut piiput puhdistamatta. Saatuansa ne reilaan, osoitti hän siirillään olewilla sormillansa tupakkalaatikon ja piippuhyllyn wieraillensa, kehoittaen heitä panemaan sawuksi. Sitä haluawille toi hän täysinäisen ja awatun sikaarilaatikon.

Kun kaikki halulliset oliwat sawuksi saaneet, istui isäntä taasenkin keinutuoliin kenoselkään, nosti toisen jalkansa toisen päälle, pani kätensä ristiin rinnoillensa ja alkoi siinä asemassa hiljalleen keinuskella. Hän syljeskeli ehtimiseen pieniä sylkitippoja, kuten tapansa oli tehdä tärkeissä asioissa.

"Minkälaista tupakkaa kirkkoherra polttaa?" kysyi isäntä äkkiä

"Minä en polta juuri mitään tupakkaa, mutta sen wähän mitä minä poltan, poltan minä waakunaa", sanoi kirkkoherra wakaisesti.

"Sepä minusta on hywin kummaa, kun kirkkoherra wiitsii polttaa waakunaa! Minä en ole enään moneen wuoteen polttanut mitään muuta kuin aiwan kasakoita … ei muuta kuin kasakoita. Wisuus kaiketi siinä on syynä, eikä mikään muu, mutta luulis ihan kirkkoherran tuloilla kannattawan kasakoitakin polttaa", sanoi isäntä tohtuneena ja oikasi itsensä hywin ryhdikkään näköiseksi.

Kaikki wieraat silmäsiwät toisiansa ja wasten tahtoansakin wetäysi heidän suunsa hymyyn. Isäntäkin hymyili, sillä hän luuli perineensä kunniakkaan woiton kirkkoherralta tupakka=asiassa, eipähän miten, sillä kuinkas se elämä muutoin olisikaan ollut niinkuin ruhtinailla.

Wettä, sokuria, konjakkia, laseja, hienoja wiinejä, punssia ja liköörejä kannettiin nyt esille. Isäntä kehoitti wieraitansa tekemään lasinsa.

"Pankaa nyt likoon, älkääkä olko niukat, kyllä wanhassa talossa wärkki piisaa. Noh, joka mies, niinkuin yksi=mies!" kehoitteli isäntä.

"Kyllähän isäntäkin on lasin wäärti", sanoi maanmittarin apulainen, jonka teki mieli ryhtyä ensimäiseksi käsiksi tuohon mielijuomaansa, mutta ei kehdannut.

"Onpa kahdenkin", sanoi isäntä.

Ensimäisenä teki maanmittari lasinsa ja wähitellen tekiwät muutkin halulliset samoin.—Naiswäelle kannettiin hienompia juotawia.

"On täällä kirjallisuuttakin, oikein hupaisia kirjoja, sanomalehtiä myös. Jolle tulee aika pitkäksi ja ikäwäksi, katselkoon näitä, kyllä ikäwä lähtee", esitteli isäntä ja kohotteli kirjallisuuttaan teepöydällä.

Usea silmäilikin niitä maistelemisensa wälissä, mutta pian heittiwät he niiden katselemisen ja palasiwat wirnistellen lasiensa luo.

Kun oli syyskuun puoliwäli, tuli jo aikaisin hämärä. Tämän tähden sytytettiin jo waraselta kaikkialla kynttilät palamaan.

Ikäänkuin tuo kynttiläin sytyttäminen olisi kirkkoherran rouwalle, tuolle huolehtiwalle talouden hoitajalle ja perheen äidille, muistuttanut jostakin waillingista taloudessaan, tuli hän isännän luo ja sanoi:

"Eikö teillä, isäntä, ole myödä jotakuta naulaa kynttilöitä? Meiltä owat kynttilät kaikki lopussa, ja niitä alkaa jo tarwita."

"Minkälaisia kynttilöitä te tahtoisitte?"

"Tawallisia talikynttilöitä waan."

"Meillä ei ole yhtään talikynttilöitä, meillä on aiwan teaateri=kynttilöitä. En minä wiitsi polttaa talikynttilöitä, ne haisewat niin pahalta, mutta minä poltan aiwan teaateri=kynttilöitä, sillä ne eiwät haise, eiwätkä nokea ihmisiä. Minä wien joka wuosi talin kaupunkiin, myön sen siellä ja ostan teaateri=kynttilöitä sijaan. Se kauppa kannattaakin hywin, sillä talia tulee paljon, kun karja on niin lihawaa", selitti isäntä wähääkään hämyilemättä.

Ei woi käsittää, millä woimalla wieraat woiwat pidättää naurunsa ääneensä purskahtamasta. Kowa työ oli kumminkin itsekullakin, ettei niin käynyt. Kuitenkin oli pinnistys niin ankara ja silmään pistäwä, että olisi luullut waikka kenen huomaawan jonkun asian olewan pahasti winossa. Mutta isäntä ei waan sitä huomannut, pinnisteli ja hyhyili waan muiden muassa niinkuin paras woiton saaja konsanaankin.

Kun wierasten joukossa oli runsaasti nuorta wäkeä, rupesiwat he pitämään wiatonta iloansa. He tanssiwat laulun mukaan rinkitanssia, oliwat hywäsillä, sormuskätkösillä j.n.e.

Nuorison leikitellessä istuiwat wanhemmat wieraat tupakkaa poltellen tahi maljastansa maistellen, katsellen samassa nuorten iloisia leikkejä. Naiswäki oli wetääntynyt erityiseen nurkkaansa, missä he keskusteliwat taloudellisista asioista ja tawasta maistiwat hekin wiinipikareistaan.

Maanmittarin apulainen ei waan wälittänyt koko seurasta eikä kenestäkään yksityisestä niin mitään. Siitä saakka kuin hän istui totipöydän ääreen, oli hän siinä kaiken aikaa katkeamatta ollut. Kuitenkaan ei hän juonut koko iltana muuta kuin yhden ainoan lasin, mutta pitkä se oli. Sillä kun hän teki ensimäisen lasinsa, lisäsi hän siihen konjakkia, sitten kun hän oli ryyppinyt sen puolelleen. Syynä tuohon lisäämiseen sanoi hän olewan sen, että lasista oli sattunut tulemaan liian liewä. Mutta kun hän oli tuon karaistun lasinsa puolelleen maistellut, tipasi hän siihen pisareen wettä, sanoen sen sisällön tulleen liian wäkewäksi. Waikka hän koetti olla näin tarkka lasinsa kanssa, oli hänellä kuitenkin niin kowa onni, ettei se koko iltana sattunut tulemaan parhaanlaista. Tuommoista waihdosta harjoitti hän tuhka tiheään koko pitkän illan, mutta siitä hän kyllä piti huolen, että konjakille tuli lasiin enemmän tilaa kuin wedelle.—joka waihdoksessa sanoi hän joko: "liika liewää, liika liewää" tahi: "liian wahwaa, liian wahwaa".

Nuorten ilo yltyi yltymistään. Ei tarwinne mainitakaan, että Liila ja Alma oliwat joukossa parhaina jäseninä, edellinen kauppiaan ja jälkimäinen nimismiehen johtamana. Isäntä ja emäntä katseliwat mielihywällä syrjästä salaa, kuinka heidän tyttärensä oliwat suuressa kunniassa ja kuinka nuoret herrat kilwan hywäiliwät heitä. Heidän suunsa oli hunajaa makeammassa hymyssä ja kuiskailiwat jotakin toisillensa. He kaiketi tunsiwat tykönänsä erinomaista iloa ja autuutta; niin kai, sillä olihan tarkoitus täydellisesti woitettu.

Ilta oli siksi jo kulunut, että oltiin aikeissa ruweta laittamaan illallista wieraille. Tätä heti toimeen panemasta esti towin aikaa se seikka, kun nuorten ilo oli juuri korkeimmillaan. He oliwat juuri ryhtyneet toisen kerran rinkitanssiin ja se innostutti heitä niin, että lauloiwat niin, jotta seinät kajahteliwat ja tanssiwat että lattia huiskui.

Kun ilo oli näin ylimmillään, kuului yhtäkkiä niin hirweä jyrinä, että akkunat tärisiwät yhtenä helinänä, pöydät heiluiwat ja niillä olewat astiat kalisiwat yhteen, tuntuipa koko huonekin huiskuwan. Olipa niinkuin salama olisi satoja nuoliaan laukonut yhtaikaa aiwan talon huoneitten sisällä.

Kaikki, sekä wieraat että talonwäki hämmästyiwät aiwan sanattomaksi ja katsoiwat toisiansa kysywästi silmiin, ja nuorten ilo taukosi siihen paikkaan.

"Herra Jumala! Mikä se oli?" tointui kirkkoherran rouwa wihdoin ensimäiseksi sanomaan.

"Ukkonen", sanoi joku.

"Ei ukkonen näin myöhäiseen wuoden=aikaan noin hirweästi jyrise", muistutti kirkkoherra.

"Se ei woinut olla mikään muu kuin maanjäristys", arweli muuan.

"No mikä Jumalan tähden se nyt oli?" sanoi isäntäkin, joka wiimeiseksi oli toipunut hämmästyksestään.

Samassa töytäsi renki Matti huoneeseen hywin hätäytyneen näköisenä. Hän hengittää huohotti tiheään, raskaasti ja sywästi, eikä woinut saada sanaa suustansa. Kaikki katsoiwat häneen kummastuksissansa, sillä ei kukaan woinut olla pelkäämättä, että jotakin hirweää on tapahtunut ja ehkä toista on tulossa.

"Wo-woih, hy-wä isäntä mikä nyt tu-tuli", sai Matti wiimein katkonaisesti sanotuksi.

"Mitä nyt sitten tuli?" kysyi isäntä hämmästellen.

"Wa-walhetorni."

"Mikä walhetorni?" kysyi isäntä ja sioitteli jalkojaan.

"Walhetorni putosi."

"Mikä walhetorni on pudonnut? Sinäpä hupsu olet."

"No hei se torni, joka lawan päälle muurattiin."

"Milloin torni on lawan päälle muurattu? Olethan ainakin hupsu", wäitteli isäntä.

"En minä ole hupsu. Muurattiinhan toiseen pytinkiin lawojen päälle kaksi tornia, waikkei koko pytingissä ole ainuttakaan takkaa. Eiwätkö ne ole walhetorneja, kun ei ole yhtään takkaa ja torneja on? Niistä toinen nyt putosi ja särki tullessaan wälikaton ja tulla rymähti suoraan maitokamariin. Siellä särkyiwät kaikki astiat ja kaikki maidot, wiilit ja woit owat nyt soran ja kiwien seassa—ettekö te nyt ymmärrä—? siellä siiwo on, lähtekääpäs katsomaan", selitti Matti toimessaan, kun oli hämmästyksestään selwennyt.

Nyt loppui isännältä kärsimys. Kowin julkisesti ja wasten silmiä, wieläpä näin monien ja hywien wierasten kuullen, oli eräs hänen hurjimmista ja kurjimmista kunnian pyyntönsä walheellisista wehkeistä tullut ilmi ja juuri tämmoisellä ajalla. Hän koetti kiertelewillä kysymyksillä saada Matin huomaamaan, että hän olisi salannut asian oikean laidan, mutta wiattomassa yksinkertaisuudessaan ja rehellisyydessään ei hän osannut walehdella. Tämä kaikki käwi kowin kowasti käsiksi hänen luultuun kunniaansa ja sentähden tyhmistyi hän niin, että pilasi itse asian monta kertaa pahemmaksi.

"Sinä tyhmä aasi, joka et ymmärrä kielesi alla pitää mitään", huusi isäntä hammasta purren ja töytäsi renkinsä kimppuun, tuuppien häntä niskaan ja samassa potkien häntä mihin sattui. Renki koki mennä nyrrytellä owea kohden, mutta mennessään sanoi hän: "En minä häntä tiennyt, ettei sitä saanut sanoa".

Tuo tapaus teki wieraisiin niin ikäwän waikutuksen, että se teki lopun koko kemuista. He tiesiwät kyllä talonwäen turhamielisyyden jo ennestään ja halweksuiwat sitä, mutta noin rajattomiin eiwät he olleet aawistaneetkaan sen menneen. Päälliseksi oli asia tullut ilmi kaikkein kuullen niin kummallisella ajalla ja tawalla, sekä pettämättömässä muodossa, johon rehellinen yksinkertaisuus lisäsi omituisen kajastuksensa, ettei kukaan ollut ennen senlaista totuuden ilmitulemista nähnyt. Kieltämättä waikutti wieraisiin myös paljon isännän typeryys ja tawaton käytös renkiänsä kohtaan. Kaikki nuo lukuun otettuna, ei kenenkään, ei yksin maakauppiaankaan, tehnyt mieli tekemään mitään pilkkaa ja iwaa, sillä mieluummin he olisiwat kuunnelleet jotakin hywänsuopaa walhetta kuin noin julmaa totuutta.

Wieraat rupesiwat nyt järkiään hankkimaan poislähtöä. Isäntä ja emäntä kokiwat kyllä kieltää heitä menemästä ja jäämään illalliselle, mutta heidän ei haluttanut jäädä hetkeksikään sinne. Kun tarpeelliset hywästijätöt oliwat tehdyt, oli taas talo aiwan pian wieraista tyhjä. Ainoastaan maanmittarin apulainen jäi taloon, sillä hän oli tuon ainoan pitkän lasinsa waikutuksesta pötkähtänyt pöydän alle ja sinne nukkunut.

Semmoinen oli niiden kuuluisain kemuin loppu.

* * * * *

Kämäläiset eiwät ottaneet ensinkään syyksensä tuon harmillisen walhetornin historiaa. Se oli heidän mielestänsä renki Matin wika, kun hän oli niin sanomattoman tyhmä, ettei hän älynnyt sen wertaa, että olisi salannut wierailta tuon hirmuisen järähdyksen oikean syyn.

Heti seuraawana aamuna kutsuttiin Matti tyhmyydestään tilinteolle isäntäwäen eteen. Matti tuli ujona, pureskellen kädessään olewan lakkinsa parrasta. Hän seisahtui owipieleen.

Isännän wiha nousi korkeimmilleen, nähtyään pelwollaan olewan renkinsä ujona seisowan edessänsä.

"Sinä tyhmä ja häwytön mies! Et älyä edes sen wertaa, että olisit wierailta salannut tornin putoamisen. Sinun syysi on kaikki tämä ikäwä asia mitä siitä on seurannut", sanoi isäntä wihasta punottaen.

"Enhän minä sitä pudottanut", rohkeni Matti sanoa.

"Olisithan, tyhmeliini, woinut olla sanomatta, että se putosi."

"Minkä minä sitten tuon jyräkän olisin sanonut olleen?"

"Olisit sanonut ukkosen jyrinäksi."

"Silloinhan olisin walehdellut ja walheellahan on lyhyet jäljet.— Eikähän sitä salamoinut eikä satanut … pian olisiwat arwanneet", selitteli Matti ja emäntä waikeni isoksi aikaa… Lieneekö hänen mieleensä johtunut, että tuo harmia tuottanut tornikin oli rakennettu walheen perustukselle, sen tiesi taiwas.

Kun isäntä oli tullut näin sanattomaksi puuttui waimowäki puheeseen.

"Mutta melkein häwyttömäksi woipi ihminen tulla, kun kehtaa wielä wastustaakin. Mitä pahaa me sinulle olemme tehneet, kun sinä kehtaat noin häwytön olla ja tuolla lailla häwäistä meitä", sanoiwat emäntä, Liila ja Alma yhteen ääneen itkua puristaen.

"En minäkään tiedä teille mitään pahaa tehneeni, työtä olen waan tehnyt kuin mies", puolusteli Ratti.

"No, mutta sanoithan wieraille, että walhetorni putosi."

"Enhän kun isännälle."

"Mutta wierasten kuullen."

"Enhän kuitenkaan walehdellut, enkä minä tiennyt, ettei totuutta… Mutta minä en missään ole nähnyt walhetorneja, enkä ymmärrä mitä warten ne teetettiin; sanokaa nyt minulle", sanoi Matti.

"Woi kun pitää olla ja elää noin raakain ja tyhmäin keskellä", sanoi Liila ja pyrskähti täyttä kurkkua itkemään, sillä naisiltakin oli loppunut sanominen.

Sillä wälin oli isäntä hawahtunut mietteistään. Hän oli kuullut Matin wiimeisen selityksen ja Liilan waikeroimisen, kun pitää olla ja asua noin raakain ja tyhmäin parissa sekä hänen itkuun purskahtamisensa. Kaikkien näiden tähden oli isäntä tullut täyteen tajuntaansa. Wihaisesti silmäili hän Mattia, joka tyynenä seisoi owipielessä, pyöritellen lakkiansa.

"Sinä rohkenet wielä suutasi pieksää ja wielä niin suuressa määrässä, että saatat itkemään waimoni ja lapseni", sanoi isäntä.

"Enhän minä…"

"Ethän sinä. Sinun palwelusaikasi on loppunut, saat pötkiä pois meidän talosta, minä en jaksa kärsiä sinua", sanoi isäntä Matille.

"Palkkani", rohkeni Matti ujosti muistuttaa.

"Palkasta ei puhettakaan; sitä saat hakea lain kautta, jos luulet saawasi", sanoi isäntä tuimasti.

Towin ajan päästä oli Matti walmis lähtemään. Hän oli kokoillut wähät waaterihkamansa kokoon, solmeillut ja käärinyt ne myttyyn. Ennenkun hän lähti talosta, kutsutti hän isännän luoksensa porstuaan. Isäntä tuli.

"Minulla olisi eräs asia teille ilmoitettawa", sanoi Matti.

"Ja mikä se?" kysyi isäntä.

"Eräs hinkalo aitassa wuotaa, se on wuotanut jo niin paljon, että pohja näkyy", sanoi Matti.

"Mikä hinkalo?"

"Yksi niistä, joihin tehtiin pohjat korkealle ja joiden päälle pantiin sitten jywiä. Eihän ne tosiaan maahan wuoda, kun oikeaan hinkaloon wain, sinne päällypohjan alle, mutta minä rupean aawistamaan, etteiwät nekään, yhtä wähän kuin walhetorninkaan putoaminen, saisi tulla muiden tietoon. Semmoinen aawistus minulla on, waikken ymmärrä mitä niillä tarkoitetaan. En minä tahtoisi teille minkäänlaista onnettomuutta", puheli Matti.

Isäntä säpsähti ja jäi äänettömäksi.

"Niin ja minusta olisi parasta, että isäntä maksaisi hywällä minun palkkani, sillä olenhan tehnyt työtä miehen edestä, ettehän sitä woi kieltää?" lisäsi Matti.

"Kyllä olet tehnyt, ei siinä ole moittimista."

"Niinpä olisi wiisainta maksaa heti minulle palkka, sillä waikken minä niitä asioita paljon ymmärrä, en luule kuitenkaan minkään oikeuden työmiestä tuomitsewan sen wuoksi palkattomaksi, että hän on, mitään pahaa tawoittamatta, ilmoittanut walhetornin pudonneeksi", sanoi Matti.

"Etkö tahdo, Matti, jäädä wielä meille?" sanoi isäntä täydellisesti leppyneenä Matin puheesta, sillä hänelläkin oli sydän.

"En minä nyt enään kun isäntä ja muutkin niin pahasti … kyllä minä muuallakin… Niin ja älkää uskoko kauppiasta ja nimismiestä … ei ikipäiwänä ne ole kelpomiehiä.

"Käy ensi pyhänä meillä, niin saat täyden palkkasi. Muutoin anna nuorten herrain olla rauhassa."

"Kyllä—hywästi!" sanoi Matti ja pyyhkäsi karhealla kädellänsä kyyneleen pois silmästänsä.

Sitten poistui Matti Kämälästä mytty kainalossa. Kauwan katsoi Kaaperi isäntä Matin jälkeen ja hän katui salaa itseksensä, kun hän pikaisuudessaan oli karkoittanut Matin pois, mutta nyt se oli jo myöhäistä.

Matti oli parhaita työmiehiä paikkakunnassa. Waikkei hän ollutkaan mikään oppinut ja siwistynyt mies oli hän kuitenkin siiwoluontoinen ja osasi tehdä työtä kahden miehen edestä. Kowa työ oli hänestä kaikkein mieluisinta ajanwiettoa ja siinä hän pyysi kunnostaa itseänsä. Kun hän päälliseksi oli niin rehelliseksi tunnettu, ettei leikilläänkään walehdellut, oli hän saawuttanut arwoa ja luottamusta paikkakunnassa. Kaiken tämän tähden oli hänellä isommat palkat kuin yhdelläkään muulla renkimiehellä. Hän se Kämälässäkin oli johtanut ja järjestänyt kaikki työt ja tehtäwät melkein kolme wuotta, sillä isäntä ei niistä huolinut tuon taiwaallista. Kaikki menestyikin hywin, kun Matti oli peräsimessä. Paljon jäi Kämälä waille Matin mentyä ja eipä kummakaan, jos isäntä hieman katuikin, kun hän niin awullisen työmiehen pois hääti.

Wähitellen unouttiwat Kämäläiset tuon ikäwän walhetornin jutun ja elämä alkoi käydä entiselleen. Isäntä alkoi kehua taloaan, elämistään ja perhettään kuten ennenkin.

Wieraita alkoi tulwailla taloon taasenkin ja wieraswarat sekä heidän kestitsemisensä eiwät olleet wähääkään huonontuneet entisestään. Uusia, ennen talossa käymättömiä wieraitakin käwi usein Kämälässä, mutta oliwatpa nuo wanhat tuttawatkin, maakauppias, waranimismies ja maanmittarin apulainen nytkin siellä ainaisina wieraina. He eiwät woineet unhottaa Kämälän wieraswaraista pöytää eikä tyttäriä, waikka wielä olisi kymmenen walhetornia pudonnut.

Tuo Matin muistuttama wuotawa hinkalo oli aitassa korjattu ja taasen pönöttiwät hinkalot kukkurapäänä wiljaa. Kaikille oudoimmille wieraille näytteli isäntä rikkauksiaan, mahdottoman isoja wiljawarojaan ja taloaan nyt kuten ennenkin. Tyttäret pukiwat itsensä hienosti, käyttiwät itsensä säädyllisesti ja astuiwat kynnykselle kuten ennenkin. Maakauppias ja moni muu kehuiwat tyttäriä kauniiksi ja pyysiwät heitä omaksensa niinkuin ennenkin, wieläpä isäntäkin nauraa hehhetti niinkuin ennenkin—siltä ainakin näytti.

Kauwan oli Kämälän maata ja taloutta hoidettu huonosti. Isännän ja koko perheen halu paloi waan turhaan kunniaan ja herrastamiseen. Sentähden tuliwat talouden= ja maantyöt noille mielestänsä niin siwistyneille ihmisille raskaiksi, halwoiksi ja wähän halutuiksi. Pitkät ajat oliwat kaikki työt ja toimet olleet palkkawäen tehtäwinä, ja ne saiwat mennä omaa menoansa, sillä isäntä ei katsonut niihin perin päin. Renki Matti kyllä oli palwelusajallansa tehnyt työnjohtajana kaikki mitä woi rapistuneen maanwiljelyksen parannukseksi, mutta ei hänkään woinut niin lyhyellä ajalla suuria aikaan saada.

Isäntä kyllä oli jo aikaa huomannut, että maantuotteet wähenemistänsä wäheniwät, mutta hän luotti rahoihinsa eikä wälittänyt juurin koko asiasta mitään. Tosin oli hän näennäisesti koettanut tuota maan=antimien waillinkia korwata hinkaloiden pohjia korottamalla, että ne olisiwat yhtä täysinäiset ja kukkuralla kuin isäwainajansakin aikana, mutta se keino ei pitkälle auttanut. Ja kun hän tämän oli saanut mielensä jälkeen onnistumaan, oli hän niin keksintöönsä mieltynyt, että oikein käsiänsä hykerteli.

Laajasti oli tietona kuuluisa Kämälän talo, sen rikkaudet, wieraswaraisuus ja mahdottomat wiljawarastot. Kaikista näitä puhuttiin ympäri maakuntia, mutta erittäinkin jywästöstä, jota pidettiin melkein Joosepin jywäaittojen weroisena ja siitä puhuttiin useinkin ihmeensekaisella kunnioituksella.

Sattuipa kerran niin, että tuli jotenkin sekalainen wuosi. Wiina= ja oluttehdasten omistajat eiwät ensinkään olleet hywillänsä tuosta nupeasta wuodentulosta ja keweästä wiljasta, sillä heidän tehtaansa oliwat heidän mielestänsä niin wälttämättömän tarpeelliset, että niihin tarwitsi saada täysipainoista ja itäwää wiljaa.

Eräs oluttehtaan omistaja keksi sen keinon, että hän, heti kun huomasi huonon wuoden tulleen, lähti maakunnasta tehdastansa warten ostelemaan wiime wuoden wiljaa. Hänkin oli kauwan ja usein kuullut puhuttawan Kämälän suurista wiljawaroista. Tämän tähden suuntasi hän suoraan matkansa ensin sinne.

Talossa otettiin wastaan tuo herrasmies mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja wieraswaraisuudella, kuten Kämälässä ainakin.

"Minä olen kuullut, että teillä on paljon wanhaa wiljaa", sanoi ostelija.

"Onhan sitä … kyllähän sitä on… Paljon meillä on wanhaa wiljaa.— Wai olette tekin siitä kuulleet puhuttawan … kaikkia ne sitten puhuwatkin——. Parasta on, että lähdemme katsomaan … sittenpähän tietää kun näkee", sanoi isäntä.

Isäntä otti aittojen awaimet ja lähti käwelemään, kehoittaen wierasta tulemaan mukaan. Wieras seurasi isäntää hywillä mielin, toiwoen saawansa ehkä yhdestä paikasta ostaa tarwitsemansa wiljamäärän.

"Ohhoh! Kylläpä täällä onkin wiljaa; eipä siitä olekaan suotta ihmetellen puhuttu", huudahti ostelija aittaan tultuaan.

Iso olikin aitta: neljä syltä leweä ja toista wertaa pitempi, wäliseinällä jaettu kahteen osaan. Pitkin aittaa meni hinkaloiden wälitse wälkeä käytäwä ja kahtapuolta käytäwää oliwat kukkurapää hinkalot; ainoastaan parissa hinkalossa oli waan wähän wiljaa pohjalla.

"Onhan meillä wiljawaroja. Ei meille heti nälkä tule, jos katowuosiakin sattuisi tulemaan.—Onhan niitä, katsokaapas tuonnekin", sanoi isäntä, osoittaen toiseen aitan osaan.

"On, on, kyllä minä näen", sanoi wieras ihmetellen.

Samassa tuli kirkkoherra parin isännän kanssa aittaan. Heillä oli isännälle jotakin asiaa, ja kun he kuuliwat hänen menneen wieraan kanssa aittaan, meniwät hekin sinne.

"Wilja on warsin painawaa ja hywää, mitä waaditte tynnyristä rukiista ja ohrista?" kysyi wieras, hypitellen kämmenellään kumpiakin jywälaatuja.

"Ehei, en minä myö jywiäni", sanoi isäntä.

"No miksikä ei?" kysy ostaja kummastellen.

"Nyt on tullut sekalainen wuosi."

"Ei kuitenkaan niin huono, ettei maakunta sillä toimeen tule."

"Mutta jos sattuisi tulemaan useampia katowuosia?"

"Aikapa niitä nyt ruweta odottamaan, sillä woisihan tapahtua, ettei katowuotta tulisi kymmeniin wuosiin. Muutoin saattaisi wiljanne pilaantua, kuinka wanhoja lienee nytkin jo joukossa", arweli wieras.

"Ei niissä ole yhtään jywää sen wanhempia kuin menneenwuotisia", wakuutti isäntä, sioitellen jalkojansa. "Ei yhtään wanhempia?"

"Ei yhtään wanhempia?"

"Ei."

"Ja yhtenä wuotena tulee noin paljon?"

"Niinpä niitä näkyy tulewan."

"Mihinkä sitten wuonna wuotuisesti tuommoinen wiljan paljous on joutunut?"

"Hywinä wuosina myön minä liiat, mutta huonoina en ensinkään."

"Myökää pois, minä maksan hywän hinnan."

"Enkä myö, waikka mitä maksaisitte. Meillä tarwitaan paljon eloa, eikä meillä wiitsitä huonon wuoden wiljaa syödä.—Tämän wuotisia saatte ostaa, sitten kuin ne kokoon saadaan", selitti tuo warowa isäntä.

"Tämän wuotisia minä kyllä saan jokapaikasta ja niin paljon kuin tahdon, mutta minä en huoli niistä", sanoi ostaja.

"Enpä minä ole mokomampaa jywäin paljoutta milloinkaan yhdessä talossa nähnyt", lisäsi hän sitten, ja—kuinka lienee niin sattunut—surwasi hän samassa paksulla kuhmusauwallansa lähimpänä olewaan ruishinkaloon. Sauwa kopsahti niin umpinaisesti ja salaperäisesti johonkin kowaan esineeseen. Kaikki tuliwat hämilleen tuon oudon sattuman tähden, eiwätkä ymmärtäneet mitä se merkitsi, mutta tuhkan harmajana seisoi isäntä äänetönnä, sillä hän kyllä oiwalsi, mikä tuohon kopsahdukseen oli syynä.

Mutta mitä? Kaukalosta rupesi kuulumaan outoa ritinää ja ratinaa, jywät rupesiwat wähitellen waipumaan alas, ja muksis—pudota rymähti tuo korkealle tehty toinen pohja jywineen päiwineen alas. Tomu pölähti kattoon niinkuin paksu sawupatsas ja lahot puun pirstaleet lenteliwät ympäri aittaa.

Lähellä hinkaloa seisowa tehtaanomistaja säikähti niin kowin tuota outoa rymäkkää, että hän lähti hyppyyn niinkuin noidan nuoli. Siinä hoijakassa ei hän joutanut suurin eteensä katsomaan, jonka seurauksena oli se, että hän ensimäisessä käänteessä löi päänsä hinkalon nurkkaan, niin että paikalla kiuwahti seljälleen kuin auskari. Muut myös säikähtiwät tuota outoa tomahdusta, mutta kun he eiwät olleet lähellä waipuwaa hinkaloa, eiwät he arwanneet pakoon lähteä.

Pian toipui kuitenkin pullea tehtailija.

"Saakurin perttana! Mitä tämä meno merkitsee?" sanoi hän ensimäiseksi ja hyppäsi ylös.

Tottuneena käytännölliseksi mieheksi, meni hän isännän luokse, joka waljuna seisoi wielä särkyneen hinkalon wieressä, ja sanoi:

"Mitä ihmettä tämä on? Selittäkää.".

"Li-lienee pohja pettänyt", änkytti isäntä.

Tehtailija hyppäsi heti hinkalon partaalle katsomaan, ikäänkuin peljäten, että tuo kelpo wilja huilaa hänen käsistänsä jollakin käsittämättömällä tawalla.

"Saakurin perttana! Se on kyllä totta, että pohja on pudonnut, mutta tässä on ollut toinen pohja melkein parrasten tasalla ja sen päällä wähän rukiita. Nämä nyt putosiwat yhdessä lyhteessä oikealle pohjalle ja siellä ne nyt owat ruiswähät lahosirpaleitten seassa; siinä koko arwoitus", selitteli wieras.

"Eiwäthän waan kaikki muutkin täydet hinkalot ole samanlaisia", jatkoi hän sitten ja samassa meni hän hinkalolta hinkalolle, töyttien sauwallansa niihin. Kop, kop, kopsahteli sauwa hinkaloiden korotettuihin pohjiin ja muuta toispohjatonta hinkaloa ei ollut koko aitassa kuin nuo kaksi, joissa oli waan wähän jywiä pohjalla.

"Mitäs perttanan peliä tämä on? Te taidatte olla saakurin lysti mies, oikein aika keksijä. Enpä mokomampaa kepposta ole eläissäni nähnyt, mutta en wieläkään ymmärrä mitä tämä tarkoittaa—selittäkää", hölisi tuo irtonaismielinen tehtailija.

Isäntä ei wastannut mitään, heilutteli waan itseään ja syljeskeli pieniä sylkitippoja.

"Jywäkaupan taidamme jättää nyt sikseen, wai mitä isäntä arwelee? Parasta on, että lähden hakemaan wiljaa semmoisista paikoista, joissa ei ole näin isoja warastoita, ehkäpä heillä ei ole kaksinkertaisia pohjia hinkaloissaan", puheli tehtailija edelleen, samassa jätellen kaikki hywästi.

Sitten lähti tehtailija pois ja mennessäänkin nauraa kajautteli hän niin makeasti ja raikkaasti, että ilma raikui.

Tuo tapaus teki kirkkoherraan ja noihin pariin isäntään niin ikäwän waikutuksen, että hekin katsoiwat parhaaksi lähteä pois, sen enempää isännälle asiaansa ajamatta. Isäntä waan jäi ypö yksin seisomaan tuon kowan=onnen tuottaman hinkalon wiereen ja heiluttelemaan itseänsä.

Hinkalon toisen pohjan putoamiseen oli syynä se, että se oli liian heikosti rakennettu. Kun ei sen päälle tullut paljon painoa, luultiin pohjan kestäwän kohti warustuksilla. Molempien pohjien wäliin suljettu ummehtunut ilma oli lahottanut ensimäiseksi tämän, wiimeksi ja huonoimmin tehdyn ylennyspohjan ja sen wuoksi se ensimäiseksi putosikin.—Tämä oli sama hinkalo, jonka wuotamisesta renki Matti oli isäntää jo muistuttanut.

Niinhän se oli. Pitkät ajat oliwat kaikki talon elinwoimat, maantuotteet, karjan=annit ja rahat käytetty Kämälässä turhan kunnian ja loiston saawuttamiseksi. Kun kerran wanhat warat rupesiwat tirkkenemään eikä tuolle suurelle menolle wastaawia muita tuloja ollut kuin se, mitä maa antaa kowalle työntekijälle, niin kiireesti alkoi talo kallistua häwiötänsä kohden. Walhetornin putoaminen oli tähän käännökseen pahana enteenä ja jywähinkalon waipuminen sen täydellisesti päätti. Walheelliselle perustukselle rakennetut laitokset oliwat nyt tarkoituksensa täyttäneet. Ne lienewät tuoneet taloon lyhyttä kunniaa, mutta nyt alkoiwat ne opettamaan, kuinka waarallista ja pian sammuwaa walheella saatu kunnia on.

Tosin käwiwät kauppias, nimismies ja maanmittarin apulainen wielä joskus talossa ja kehuiwat tyttäriä kauniiksi, mutta heidän käyntinsä harweni harwenemistaan ja wiimein eiwät he käyneet ensinkään. Tosin käwi wielä jonkun aikaa Kämälässä kaukaisempiakin wieraita, mutta heidänkin käyntinsä harweni sitä myöten kuin wieraanwaratkin wäheniwät. Tosin astuiwat tyttäret wielä kynnykselle, mutta yhä harwalukuisemmiksi käwiwät sen kaunistuksen ihailijat. Tosin kehui isäntä wielä joskus taloansa, elämäänsä, rikkauksiansa, perheensä siwistystä ja ylewyyttä, mutta yhä harwemmat sitä uskoiwat, sitä wähemmin ottiwat siitä minkäänlaista waaria.

Waikka Kämälässä koetettiinkin wielä tämmöistä näennäistä ylewää lewollisuutta ja arwoa pitää yllä, ei kuitenkaan heillä ollut oikeata rauhaa, sillä sydämessä oli jotakin kalwawaa. Isäntä oli useinkin harwapuheinen ja ajatuksiinsa waipuneena. Wierastelemisissa käyminen ylewien, wanhain ystäwiensä luona harweni harwenemistaan ja hännystakkia ei hän juuri usein pannut päällensä.

Eipä kummakaan, jos wähän alakuloiseksi wetikin. Olihan kaksi heidän kunniapylwäistänsä sortunut ja tullut kaiken maailman pilkan ja naurun esineiksi. Saattoipa isännällä olla muitakin syitä alakuloisuuteen. Eihän häneltä woinut olla salassa, kuinka täpärällä heidän ennen niin loistawa taloutensa oli. Rikkautensa nojalla oli hän riidellyt itsellensä luultua kunniaa, arwoa, mainetta ja ylhäisien ystäwyyttä, mutta kun rikkaus loppuu, loppuu ystäwätkin ja kaikki on silloin kadotettu.

Paitsi näitä huolien syitä, tuli wielä päälliseksi se onnettomuus, että Liila rupesi kitumaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua ja hän laihtui, kuihtui ja kalpeni kalpenemistaan. Isäntä käwi hänen tähtensä useat kerrat lääkärin luona ja tämä määräsi monikertaan Liilalle lääkkeitä, mutta niistä ei ollut minkäänlaista apua. Lääkäri wihdoin rupesi ihmettelemään tuota itsepintaista tautia ja waati että sairas tuotaisiin hänen tutkittawakseen. Isäntä koki hänelle selittää, kuinka heikko sairas on ja sen wuoksi ei woi häntä niin pitkiä matkoja kuljettaa. Siihen se asia sitten jäi.

Näin kaikkein surujen, murheitten ja waiwain rasittamina kului Kämäläisten aika edelleen ja emäntä suri kauniin ja siwistyneen tyttärensä sairaloista tilaa niin että oli henkensä heittää.

Jonkun ajan kuluttua tapahtui Kämälässä uusia kummia. Liilan sairaloisuus oli kehittynyt siihen määrään, että hän erään waimoihmisen kanssa sulkeentui wihdoin erityiseen huoneeseen. Ei tiedetty astuiko hän sinne mennessään kynnykselle, mutta se waan on warma, että kahden sijasta tuli wihdoin tuosta suljetusta huoneesta kolme henkeä.

Ei ollut tuosta tapauksesta kulunut wielä täyttä puolta wuotta, kun
Alma teki samat temput.

Tämmöiset tapahtumat oliwat aiwan odottamattomat isännälle ja emännälle. He oliwat luulotelleet tytärtensä olewan hywinkin siwistyneitä, jommoisiksi he uskoiwat heidät kaswattaneensa. Tätä tekiwät he siinä toiwossa, että he kerran näkisiwät tyttärensä joidenkin herrojen kainaloisina kanoina ja tuohon se nyt päättyi.

Kowin suriwat wanhemmat turhaksi mennyttä toiwoansa ja lasten sywää lankeemusta. Usea kyläläinenkin teki samaa, säälitellen Liilan ja Alman tilaa, sillä he eiwät ensinkään olisi suoneet, että nuo wiattomat uhrit olisiwat joutuneet wanhempiensa turhamielisen kunnianhimon uhreiksi.

Kowasti masenti tytärten lankeemus wanhempien turhamielisyyttä. He eiwät käyneet enään kertaakaan missään kesteissä, eikä isäntä pannut sen erän perästä hännystakkia päällensä. He wiettiwät yksinäisyydessään surullista ja alakuloista elämää, mutta niin sokeita he oliwat wieläkin, etteiwät huomanneet itsessänsä wikaa ensinkään, waan syyttiwät muita ihmisiä syypäiksi heidän onnettomuuteensa. Miksi piti maakauppiaan ja waranimismiehen olla tuommoisia? Miksi piti walhetornin pudota niin sopimattomalla ajalla ja miksi renki Matti oli niin tyhmä, että hän sen heti ilmoitti? Ja lopuksi: miksi eräs noista toiskertaisista hinkalon pohjista oli niin huonosti rakennettu, että se sortui juuri tuolla hetkellä? Semmoisia kysymyksiä risteili heidän sieluissaan, mutta siellä ei koskaan herännyt semmoisia kysymyksiä: minkätähden olemme olleet turhamaisia? Miksi olemme lapsiimme istuttaneet turhan kunnian ja tyhmän korskeuden tawoittelewia waarallisia siemeniä ja siten syösseet heidät perikatoon?

Tämän erän perästä ei Kämälässä käynyt ainoatakaan herrassäätyistä wierasta, eikä kukaan kehunut tyttäriä kauniiksi, eikä pyytänyt heitä omaksensa. Heille kelpasi nyt jo halwemmatkin wieraat ja warsin tyytywäisiä oliwat he, kun joku kansalainen tuli heille ja koki lohduttaa heitä onnettomuudessaan.

Tähän ei wielä Kämälän onnettomuus päättynyt. Jonkun ajan kuluttua lewisi pitäjässä se yhtä outo kuin odottamatonkin uutinen, että wiime pyhänä oli kuulutettu pakkohuutokaupalla myötäwäksi Kämälän maat ja mannut, kilut ja kalut kirjoineen ja karjoineen. Tämä sanoma tuntui monestakin pitäjäläisestä kowin kummalta, sillä he eiwät olleet milloinkaan missään yhteydessä Kämäläisten kanssa, että olisiwat tulleet tuntemaan talon todellista sisällistä tilaa. He oliwat luulleet talon waroja ja rikkauksia loppumattomiksi, nähdessään sitä tuhlaawaa elämää, mitä Kämälässä jo kauwan aikaa oli pidetty.

Määrätty huutokauppa=päiwä tuli ja siinä myötiin koko Kämälän talous niin tarkkaan, ettei jäänyt muuta omaisuutta jäljelle kuin jokapäiwäiset pitowaatteet kullenkin perheen jäsenelle.

"Sekö sen herrastelemisen loppu olikin?" arweli eräs läsnäolijoista.

"He owat heidän hywänsä saaneet tässä elämässä", sanoi joku toinen.

Syyt tuohon perinpohjaiseen taloudelliseen häwiöön oliwat selwät. Kun omat warat oliwat kulutetut ja tuhlatut turhuuteen, otettiin lainoja ylläpitämään perheen kunniaa ja arwoa. Kaikista näistä oli nyt tilinteon päiwä tullut ja se teki lopun kaikesta.

Kowa tuli nyt Kämäläisille eteen. Jospa he olisiwat oppineet jotakin työtä tekemään, eipä olisi ollut hätäpäiwää, mutta niin ei ollut laita. Eipä kummakaan jos niin oli, sillä hekumallinen työtön laiskuri=elämä oli heidät wieroittanut pois kaikesta työstä ja weltostuttanut niin, ettei heillä ollut kykyä mihinkään semmoiseen työhön ryhtyä, jolla he olisiwat woineet henkensä elättää. Tämän tähden ei heillä ollut mitään muuta turwaa kuin pitäjän köyhäinhoito=laitos. Sekin otti heidät jotenkin nupealla mielellä wastaan, sillä tuntuipa heidän mielestänsä siltä, että he saiwat liika runsaan lisän niin odottamattomalta taholta.

Renki Matti oli silläwälin ahkeralla työllään ja säästäwäisyydellään kootuilla waroillaan ostanut pienen maatilan. Hän oli nainut erään pienen talon siweän ja työteliään tyttären ja hänkin toi yhteiseen pesään wähät myötäjäisensä. Welkaa heillä kyllä wielä oli, mutta sitä eiwät he peljänneet, tekiwät waan työtä ja säästiwät. Heillä oli hywä toimeentulo ja he kokiwat auttaa Kämäläisiä niin paljon kuin woiwat ja liewennellä kaikin tawoin heidän kurjaa tilaansa, sillä Matti ei woinut wälinpitämättömänä katsella entisen isäntäwäkensä kurjuutta.— Wähitellen oppiwat Kämäläiset tekemään työtä, niin että woiwat sen turwin niukasti henkensä elättää, mutta poissa oli nyt herraselämä.

* * * * *

Ystäwäni, kuka ikänä wielä oletkin! Lienet sitten ylhäinen tai alhainen, rikas taikka köyhä: waro ettei walhetorni pääse sinua opettamaan. Sinulla ei kyllä taida olla samanlainen walhetorni kuin Kämälän isännällä, mutta ne owat kowin monenlaiset ja kummapa olisi, ettei joku näistä pyrkisi sinun luoksesi yhtä tai toista tietä. Ja jos se on jo jollakin tawalla päässyt luoksesi ja kun yksinkertainen renkisi Matti tulee sinulle ilmoittamaan, että jo se nyt putosi ja särkyi, niin älä suinkaan suutu tuosta totuuden ilmoituksesta, sillä silloinhan sinä sait waroitushuudon. Ota siitä tarkka waari ja tee pikainen parannus ja nopea käännös elämällesi ja tutki tarkoin itseäsi, kuinka korkealle olet jo siwu rajaisi lentänyt. Silloin wielä woit tehdä kunniallisen palausmatkan, mutta myöhemmin on se mahdoton ja sinä joudut auttamattomasti hukkaan.

KAUPPIAS=MUMMO.

Talwinen aika oli. Pari matkatoweria riensi erästä maamme isointa kaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hewonen, jotka waiwaloisesti wetiwät raskaita kuormia, mitkä oliwat täyteen ja korkeiksi ahdetut kaikenlaisilla maalaistawaroilla. Näillä oliwat he jonkun aikaa käyneet kauppaa kaupungissa ja sitä warten he nytkin oliwat matkassa. Kolmas wuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtiwät ja tänä iltana toiwoiwat he ehtiwänsä kaupunkiin. Mitään turwaa ei heillä itsellään ollut hewosistaan, sillä kuormat oliwat niin raskaat että hewosilla oli täysi työ niiden wetämisessä. Käwellä telsimällä kuormiensa perässä kuluttiwat matkatowerit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa hewosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa käweliwät he molemmin jälkimäisen hewosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen tawasta tupakkaa niweräpiippuihinsa.

Noilla kauppa-asioillaan oliwat he hywin tutustuneet kaupunkiin, sillä wuorotellen oli toinen heistä myömässä tawaroita, silläwälin kuin toinen niitä hankki myötäwäksi. Oliwatpa he wälisti siinä toimessa molemmatkin, kun waan tawaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi, ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä laitakaupungillakaan, jota he eiwät olisi tunteneet; tunsiwatpa he paljon kaupungin asukkaitakin.

Tämähän ei ole mitään outoa, sillä woisihan ken tahansa tutustua paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta kumminkin kuuluu se hieman asiaan.

Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on, puiston laitaa pitkin menewällä kadulla, aiwan puistoon wiewän portin pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs wanha mummo. Satoi tai paistoi, oli kesä tahi talwi, pyry taikka pakkanen, aina waan oli mummo siinä. Kello wiideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista wälillä illalla, siinäpä hän oli silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eiwät kauppakumppanit tienneet.

Se oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiwen möhkäle. Se näyttiin siihen muualta wedetyn jotakin rakennustarwetta warten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hywäpä oli, että niin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena. Tuon kiwen päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän leweä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja siirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen wieressä seisoi hän niin uskollisesti, ettei yksikään alkawa kauppias liene uskollisemmasti koskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystäwällisesti tarjoili siwukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä aikoina paloi himmeä yölamppu kiwen nurkalla, heikosti walaisten tuota näillä seuduilla olewaa ainoata kauppapaikkaa.

Mummo ei ollutkaan niin wanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos katsoi tarkemmin hänen kaswoihinsa, wiwahti niissä wielä hieman nuoruuden punaa. Hänen näköään wanhenti paljon se seikka, kun hänen oikea silmänsä oli pienempi wasenta, sillä oikean silmän päällä riippui kulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, warsinkin kylminä aikoina, turjustettu paksuihin waateriepuihin.

Tämä mummo se oli, joka kauppatawaroineen ja kauppapaikkoineen pisti noiden maatawarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista tuttawista, joihin he oliwat siellä olonsa ajoilla tutustuneet. Ensimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta tawalliselta waan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia keinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja tämän wuoksi tuliwat he usein kulkemaan hänen siwutsensa ja tutustumaan häneen. Tosin eiwät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen sisälliseen ihmiseensä, mutta noin waan ulkonaisesti, mummon ahkeraan ja wähän tuottawaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.

Niinkuin ennen on mainittu, oliwat nuo maatawarain kauppiaat taasenkin tawarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen toisen nimi. Parina wuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas=ilma, paras sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toiwoo, sillä silloin on tie auki ja kowa, eiwätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja lottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä astuskellessa ei kowin pahasti palawustu.

"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin tulemme?" sanoi Makkonen, kun he molemmin käweliwät jälkimäisen kuorman jäljessä.

"Häh, kuka, mikä?" kysyi Mielonen, ikäänkuin hawahtuen, sillä hän oli omiin ajatuksiinsa waipuneena.

"Tuo kauppias=mummo", sanoi Makkonen.

"Missäpäs hän muualla lienee, jos hän on wielä hengissä", sanoi
Mielonen hajamielisesti.

"Mutta onhan nyt jotenkin kireä pakkanen", huomautti Makkonen.

"Wielä mitä. Kyllä hän ennenkin on tämmöisiä pakkasia nähnyt, eikä hän ole siltä ollut koskaan poissa", sanoi Mielonen.

"Minä en ole saanut mitään selwää tuosta mummosta, mutta kummalliselta hän tuntuu."

"Mitäpä selwäntekemistä sinulla hänestä olisikaan."

"Minä en tiedä onko hän kala wai lintu."

"Minun mielestäni ei hän ole kumpaakaan laatua."

"No mutta mikä hän sitten on?"

"Ihminen waan, niinkuin kaikki muutkin ihmiset."

"Niin, niin, ihminen, ihminen tietysti, sen kyllä tiedän. Mutta seisoa aamusta warhain ja illasta hiljan, olipa sää minkälainen tahansa, noin wähän tuottawan kauppatawaran ääressä, eikä minkäänlaista suojaa pään päällä, se tuntuu minusta wähän oudolta", puheli Makkonen edelleen.

"Tietysti hän tahtoo jotakin ansaita niinkuin kaikki muutkin."

"Tietysti, tietysti, mutta minusta on hänellä tuo ansaitsemisen halu niin ankara, etten ole ennen semmoista nähnyt; eihän siinä tawallinen ihminen woisi pysyä hengissäkään."

"Mitä sinä sitten oikeastaan hänestä luulet?"

"Sitä en oikein itsekään tiedä, mutta mieleeni johtuu, että eikö hän waan ole tuommoinen saituri, jolla on tuhansia arkkunsa pohjalla, eikä raski syödäkään, wuowaa waan markan markan päälle, waikka henkensä hinnalla, entisten tawarainsa lisäksi; semmoisista olen monta juttua kuullut ja lukenut", arweli Makkonen.

Tämän kuultuansa heräsi Mielonen wälinpitämättömyydestään missä hän tähän saakka oli ollut. Hän silmäili Makkosta kiinteästi, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla wakuutetuksi siitä, oliko se todellakin hänen matkakumppaninsa, joka noin wähällä tuntemisella tekee päätöksiänsä ihmisen pyrinnöistä ja toimista.

"Wäärin on ihmisiä arwostella niin umpimähkään. Ihmisen ulkonaisesta näöstä ja toiminnasta emme useinkaan woi arwata asian oikeaa laitaa, ellemme tunne hänen todellista tilaansa. Mikä sen tietää, mitä murehia, tuskia ja huolia hänkin on saanut elämänsä ajalla kantaa, ja mitä hänellä nytkin on kannettawana. Woisipa olla niinkin, ettei hänellä kaikesti ole mitä suuhun panna, sitä wähemmin aarteita arkun pohjalla. —Hän on tosiaankin wähän kummallinen, mutta kummallisempaa on se, kun emme ole ennen ottaneet hänestä selwää, waikka olemme hänet niin usein nähneet, teemme waan umpimähkäisiä päätöksiä", sanoi Mielonen, loppusanoja sanoessaan kurkistellen taiwaalle.

"Nyt tulee kowa pyry, meidän täytyy kiirehtiä, että joutuisimme kaupunkiin, ennenkun se kowin rajuksi paisuu", lisäsi hän sitten.

Se oli iltapuoli kolmatta matkapäiwää, kun matkatowerit näin haasteliwat keskenänsä kuormien jäljessä astuskellessaan. Tähän saakka oli heillä ollut mukawa matkasää, mutta nyt näytti todellakin tulewan ankara pyry, niinkuin Mielonen oli ennustanut. Wireitä tuulenpuuskia suhahteli ehtimiseen ja nämät tiheniwät tihenemistään. Taiwas käwi tuhkan harmaaksi ja kuiwia lumihiuteita alkoi suhisten tulla winhan tuulen mukana.

Matkatowerit kiirehtiwät kulkuaan minkä woiwat, mutta waikkei heillä ollut enään pitää matkaa kaupunkiin, meni tie ennen sinne pääsyä niin umpeen, että hewosten täytyi wiimeiseltä tuon tuostakin seisahtua hengähtämään ja lewähtämään. Suurten ponnistusten perästä pääsiwät he wihdoin perille ja olipa heidän kaduilla paljon helpompi ja suojasempi wuowata majataloansa kohden. Koko matkue miehineen, kuormineen ja hewosineen oli niin yltä päältä lumessa, että näytti siltä kuin joku lumesta tehty karnewaali olisi kulkenut pitkin kaupungin katuja.

Kello käwi jo yhtätoista. Nyt juuri tuliwat he sille paikalle, jossa mummo aina oli seisonut, kaupankalujansa kaupitellen.

"Nyt ei hän ainakaan ole siinä", ajatteliwat molemmat, wuowatessaan eteenpäin.

Mutta mitä? Eiköhän totta=maarian tuolta pyryn seasta häämöitä mummon öljylamppu? Aiwan oikein, siinähän lamppu seisoi kiwen nurkalla, heikosti walaisten himmeällä punertawalla walollaan ankaran pyryn piirittämää mummon tawaralaatikkoa. Kai se oli warowaisuuden wuoksi, kun laatikko oli nyt peitetty wahawaatteella. Siinä seisoi mummokin yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Niin luminen oli hän, että olisi luullut kaupungin poikasten siihen tehneen lumiukon ja sen juuri nyt walmiiksi saatuaan käsistänsä päästäneen.

"Hywää iltaa, mummo!" sanoi Mielonen paikalle päästyään, sillä hän tunsi nyt sydämensä lämmenneen mummoa kohtaan, jolle se oli tähän saakka niin wälinpitämätön ollut.

"Hywää iltaa, hywää iltaa, waikkei tämä maar juuri hywältä näytä——. Eikö herra tupakkaa tahtois?" sanoi mummo ja katsoa tiiristi pienemmällä silmällään niin ystäwällisesti ja wiehkeästi kuin suinkin waan woi.

"Ei kiitoksia; eipä tässä tee mieli sawustelemaan tämmöisellä ilmalla—; ettekö tekin palellu siihen paikkaan?" sanoi Mielonen.

"En maar, minulla on paljon waatteita yllä, täytyy wielä wähän warttoa, jos joku wielä jotakin tarwitseisi", tuumaili mummo niin iloisena ja tyytywäisenä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein kaunein ilma mitä milloinkaan on ollut.

Matkatowerit lähtiwät wuowaamaan majataloansa kohden. Kun he oliwat saaneet hewosensa ja kuormansa suojaan ja itse päässeet huoneeseen, oliwat he niin wilussansa, että hampaat suussa kalisiwat. Tawalliselle ihmiselle se ei ollutkaan mikään kumma, sillä lämpömittari osoitti kolmenkymmenen pykälän kylmää, siihen sitten wielä lisäksi tuommoinen tuprakka. Mutta mummo? Kuinka hän woi yhdessä kohden seisoen tarjeta ja wieläpä olla iloinenkin? Se arwoitus ei waan selwennyt matkatowerien päissä. Ei, mutta joku mahtawa waikutus siinä täytyi olla, sillä mummolla tuntui olewan luonnottomat woimat.

"Siinäpä hän taas oli tuo mummo", sanoi Makkonen wähän lämmittyään.

"Siinäpä hän oli, niinkuin arwelinkin", sanoi Mielonen.

"Kummallinen ihminen … mitä ajattelet hänestä nykyään? kysyi
Makkonen.

"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada hänestä selwän", sanoi Mielonen.

Yöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon wäkeä liikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytäwillä, porteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä työtä ja puuhaa sen puhdistamisessa.

Kello wiiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hewosia ruokkimaan. Hänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä paikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen häntä. Siellähän hän jo seisoi, ystäwällisesti tarjoillen tawaroitaan siwukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hywät markkinat, sillä näin warhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo sawuja lääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai oli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palawa sikaari tai paperossi.

Sen nähtyänsä palasi Makkonen niine hywineen majataloonsa.

"Mummokin siellä näkyi jo olewan kauppahommissaan", sanoi hän huoneeseen tultuansa.

"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina", sanoi Mielonen.

"Mutta näin warhain jo."

"Wastako sinä sen nyt huomasit?"

"Wähän minä ennenkin … mutta kummalta minusta tuntuu", sanoi Makkonen ja siihen se keskustelu jäi.

Mielonen koetti warakkaan majatalonsa isäntäwäeltä saada jotakin tietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha waiwa. He eiwät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa seisonut seitsemän wuoden paikoille, aina waan kaupitellen wähäpätöisiä tawaroitaan. Mitä warten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä eiwät he tienneet niin mitään.

"Sen werran ne rikkaat pitäwät lukua köyhän tilasta", mutisi Mielonen itseksensä.

Kun kauppatowerit joutuiwat, lähtiwät he kaupungille asioitaan ajamaan.

"Mennäänpäs nyt mummon kautta", esitteli Mielonen.

"Mennään waan."

"Antakaapas minulle yksi paperossi", sanoi Mielonen mummolle hänen luokseen päästyään, sitten kuin hän häntä oli ensin terwehtinyt.

"Minulle myös", sanoi Makkonen.

"Kyllä maar, mutta minä luulen, että kyllä wielä pahoja ilmoja piisaa kun herrat tupakkaa tahtoisiwat polttaa", sanoi hän ja tiiristi niin weitikkamaisesti oikealla pienemmällä silmällään Mielosta ja Makkosta silmiin.

"Niinkö luulette?" kysyi Mielonen.

"Niin, kyllähän minä luulen."

"Mutta mistä syystä."

"Herrat owat pitkät ajat tästä ohi kulkeneet, eiwätkä wielä ole ainoatakaan kertaa minulta mitään ostaneet; siitä minä kohta arwasin."

Tämän sanottuansa otti mummo laatikostaan pari paperossia ja ojensi kappaleen kummallekin anojalle, samalla antaen tulitikulla tulta kummallekin.

Kumpikin heistä ojensi mummolle paperossien maksuksi wiisipennisen.

Mummo rupesi hakemaan pennejä antaaksensa wastaan.

"Ei minulle tarwitse antaa wastaan", sanoi Mielonen.

"Kuinkas se muutoin sopisi? Jo ei raha kelpaa, saatte paperosseja wielä lisäksi", sanoi mummo.

"En minä huoli paperosseistakaan", intteli Mielonen.

"Tuos on toiselle herralle wastaan", sanoi mummo sitten ja oikasi pennejä Makkoselle.

"En minäkään tahdo wastaan", sanoi Makkonen wäkinäisesti.

"Kyllä maar te olette niin kummia herroja, etten ole koskaan semmoisia nähnyt", sanoi mummo ja pienestä kulmalihasten alla olewasta silmästä wierähti kyyneliä, joita hän koetti huolellisesti salata.

Kumppanukset lähtiwät asioilleen sen enempää mummolta kyselemättä.

"Kylläpä hänelle näkyy kelpaawan, waikka kuinka paljon saisi yhdestä paperossista", sanoi Makkonen, kun he kahden käweliwät.

"Tarjosihan hän wastaan rahaa tai kalua; eihän se hänen wikansa ollut … mahdoit ottaa", sanoi Mielonen.

"Olihan hän tarjoawinaan, mutta kohti wäittelemisellä tyytyi kuitenkin liiat pitämäänkin."

"Eihän tuo kolmen pennin lahja niin suuri ole."

"Ei, ei, mutta kuitenkin."

"Minusta olet sinä tällä matkalla ollut hywin kummallinen ja aiwan tuon tuntemattoman mummon wuoksi! Etkö huomannut, kuinka sywän waikutuksen häneen teki niin wähäinen ystäwyyden osoitus? oikein wedet nousiwat silmiin", sanoi Mielonen, puolustaaksensa mummoa.

"En minä kaikkia itkuja … kyllä semmoista osataan. Etkäpä sinäkään mitään selwää ottanut, waikka siitä niin kerskailit.—Minä luulen olewani wielä nytkin oikeassa, että hän on waan salainen rikas kerjäläinen, joka on tuon tawan ottanut, herättääksensä ihmisten sääliä ja salataksensa rikkauksiansa—semmoinen juuri, eikä mitään muuta", sanoi Makkonen puoleksi suuttuneena.

"Sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta puhua, sillä sinussa ei ole sijaa järjelliselle puheelle enkä siihen woi mitään waikka minulla on aiwan päinwastaiset ajatukset siinä asiassa kuin sinulla", sanoi Mielonen, hänkin nyrpistyneenä.

Sitten käweliwät he rinnakkain eteenpäin. Tuo mummon juttu oli samentanut heidän mielensä niin, ettei kummallakaan ollut mitään sanomista toisellensa mistään asiasta; mykkänä kuin hauta käweliwät he edelleen.

Tuota nyrpeämielisyyttä kesti wielä majatalossakin ollessa, eikä kummankaan haluttanut ottaa puheksi mummon asiaa. Olipa wähällä, ettei se sama seikka eroittanut heitä kaikesta yhteydestä.

Mummo raukka! Hän ei suinkaan osannut aawistaakaan, että hänen wähäpätöinen olentonsa oli rikkoa kahden ystäwän wälin.

Mielonen käwi tästäpuolen hywin usein mummon luona ja osti joka kerralla paperossin wiidellä pennillä, eikä ottanut koskaan wastaan takaisin tarjotuita pennejä. Mummo rukka oli niin kiitollinen tuosta wähäisestä, mutta tiheästä lahjasta, ettei hän tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Wälisti hän itki, wäliin nauroi, toiwottaen uudelle ostajalleen kaikkea hywää.

Makkonen käwi myös usein mummon kauppapaikalla, sillä hänellä oli salaperäinen halu niin tehdä, waikkei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli, oliko se hywä wai paha tarkoitus, mutta niin se waan oli. Hänkin osti aina wiidellä pennillä paperossia, mutta hän otti niin monta kuin sillä sai.—Tämäkin oli mummon mielestä hywä asia, sillä semmoista kauppaa wartenhan hän oli juuri siinä, eikä hän muuta tahtonutkaan.

Tällä tawoin kului joku aika. Kauppatowerukset eiwät silläwälin käyneet ainuttakaan kertaa yhtaikaa mummon luona, sillä kumpikin kaihti toistansa.

Eräänä kertana kun Mielonen meni sinne, näki hän ihmeekseen Makkosen puuhailewan paperossin kauppaa mummon kanssa. Eipä siinä wielä kyllä, mutta mummon laatikon wieressä seisoi siro ja kalpea nuori herra, ylioppilas näöltään. Häneen katsoi mummo katkeamatta niin, niin hartaasti ja koetti hymyillä niin wiehkeästi kuin suinkin hänen kulmikkaat ja karsaat kaswonsa perään antoiwat. Tälle walitsi mummo kaikkein parhaat karamellit ja siirappikakut, mitä suinkin hänen warastossansa löytyi, eikä maksusta näyttänyt olewan puhettakaan. Nuorukainen näytti pitäwän paljon mummosta, sillä hän kuunteli hänen puhettaan hywin likeltä ja hymyili. Niin, näyttipä siltä, että kauppatoimet oliwat nyt syrjäasiana.

Mielonen astui esiin. Mummo otti hänet iloisesti wastaan. Sitten wiittasi hän kädellään Mielosta ja sanoi kääntyen nuoreen herraan päin: "tämä herra". Nuorukainen kohotti lakkiaan ja nyökkäsi Mieloselle. Häntä häwetti, sillä hän aawisti, että mummo on hänestä nuorukaiselle jotakin puhunut. Sitten poistui nuori herra.

Sitten kuin oli tuo wiiden pennin ja paperossin kauppa tehty, sanoi
Mielonen:

"Suokaa anteeksi, mutta minua haluttaisi tutustua teihin ja teidän tilaanne. Suotteko minun tehdä moniaita kysymyksiä?

"Aiwan kernaasti, ei suinkaan minulla mitään salattawaa ole", sanoi mummo kohteliaasti.

"Oletteko tämän kaupungin asukkaita?"

"Tässä olen syntynyt ja elänyt koko elämäni ajan."

"Te kait asutte tässä aiwan likellä?"

"Ei, waan toisella puolella kaupunkia."

"Kuinka sitten tulitte näin kaukaisen ja syrjäisen tienoon kauppapaikaksenne walitsemaan?"

"Isoimmilla liikepaikoilla on kaikenlaisia kaupustelijoita ja keinottelijoita niinkuin wiitaa. Näin halwoilla tawaroilla en niissä ansaitsisi, mutta täällä minä kuitenkin aina saan jonkun pennin kokoon."

"Kuinka te noinkin wanhana ihmisenä woitte aamusta warhain ja myöhään iltaan, minkäänlaisesta säästä huolimatta, seisoa tässä?"

"Sitä täytyy, jos mieli on jotakin ansaita ja suoriutua asioistaan?"

Tuo mummon asioista suoriutuminen tuntui Mielosesta niin kummalliselta.

"No mutta ettehän te suinkaan noin wähäisellä kaupalla paljoa tienaa?"

"Aina kuitenkin sen werran, ettei pahaa hätää tule."

"Onko teillä miestä?"

"Oli minulla mies, mutta herra katsoi hywäksi hänet kutsua pois kuusikolmatta wuotta sitten", sanoi mummo ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.

"Mitä miehiä miehenne oli?"

"Salwumies waan, mutta woi kuinka hywä hän kuitenkin oli."

"Jäikö perillisiä?"

"Jäi yksi poika. Hän syntyi juuri kuin isänsä kuoli. Woi sitäkin murheen aikaa", sanoi mummo ja tuli wielä surullisemmaksi.

"Poikanne on siis täysi mies?"

"On. Hän oli juuri tässä, kun te tulitte."

"Tuo nuori herra … ylioppilainen?" kysyi Mielonen hämmästyneenä.

"Juuri hän."

"Teille jäi kait waroja miehenne kuoltua?"

"Ei enempää kuin taiwaan linnulle."

"No mutta kuinka olette woinut poikanne kouluttaa ylioppilaaksi asti?"

"Ensimältä käwi se hywin laatuun, kun olin terwe. Minä tein työtä yöt ja päiwät, tuskin jouduin sen wertaa uinahtamaan kuin lintu oksalla uinahtaa. Minä pesin, silitin ja ompelin, ja työtä oli yllin kyllin. Silloin olin wielä terwe ja nuori, ja jaksoin niin paljon, eikä puutetta ollut koskaan. Kun Pertti kaswoi niin isoksi, että hän kykeni koulua käymään, jatkoin minä työntekoa eteenkin päin ja wielä suuremmalla innolla ja ahkeruudella kuin koskaan ennen. Kun molemmat olimme wähään tyytywäiset, menimme niin hywästi eteenpäin, ettemme welkaantuneet yhdellekään ihmiselle yhtään penniä. Mutta noin seitsemän wuotta takaperin tuliwat silmäni kipeiksi paljon työn ja walwomisen tähden. Koetin etsiä lääkärin apua ja hän kielsi pitkäksi ajaksi katsomisen ja kaiken työnteon. Se olisi mahtanut ollakin hywä neuwo, mutta sen seuraaminen ei olisi ollut mikään muu kuin suoranainen kuolema, sillä millä me olisimme yhdenkään wiikon eläneet, ellen minä olisi tehnyt työtä. Tämän tähden wuowasin minä edelleenkin pitkittää työntekoa niin kauwan kuin näkö riitti. Mutta sitten pimeni kowan kiwun kanssa silmieni walo, niin etten kyennyt enään mitään tekemään. Silloin luulin kaikki olewan lopussa, mutta kun silmieni kipu wähitellen taukosi, sain sen werran näöstäni takaisin, että woin tätä ammattia harjoittaa. Siitä saakka olen tässä seisonut, koettaen ansaita jonkun pennin päiwässä. Paljon ei tosin tule, mutta parempi on wähäkin kuin ei mitään … eikä tämä niin helppoa … usein on ruumis niin kylmän wuoksi köntistynyt ja kangistunut, ettei mitenkään tahdo woida majapaikkaansa päästä.

Wiime aikoina olemme joutuneet wähän welkaan, kun elämä Helsingissä tulee niin kalliiksi. Toista oli kouluajalla tässä kotikaupungissa, sillä olihan yhteinen majapaikka ja ainahan sai jotakin syötäwäksi koperoiduksi.

Pertti raukka! Hän on koko kouluajan ollut niin ahkera lukemaan, että hänen terweytensä on käynyt huonoksi. Usein on häntä kehoitettu ottamaan lepoaikaa terweytensä tähden, mutta hän ei waan malta. Nytkin yliopistossa ollessaan owat lääkärit kehoittaneet häntä keskeyttämään lukemisensa joksikin ajaksi woimistumista warten, mutta Pertti waan sanoo jaksawansa lukea loppuun asti ja sanoo kyllä pian paranewansa, kun on saanut tutkinnot suoritetuksi.

Hän rakastaa minua niin suurella rakkaudella kuin koskaan lapsi on wanhintansa rakastanut——; woi jos te näkisitte, kuinka hywä hän on minulle. Hän säälittelee minua ja päiwittelee, kun minun pitää hänen tähtensä niin paljon waiwaa nähdä. Mutta mitäpä minussa on säälittelemistä, sillä hänen tähtensä teen mitä suinkin woin. Hän lohduttelee aina minua sillä, että kun hän on kerran tutkintonsa suorittanut ja wiran saanut, niin hän ottaa minut luokseen ja silloin hän sanoo minun waiwani loppuwan.—Tulewalla lukukaudella hän toiwoo woiwansa tutkinnot suorittaa ja silloin meille tulee niin hywä… Se poika raukka…! Kunpa hän waan jaksaisi.

Tämmöinen on lyhykäisyydessä minun elämäni kertomus ja syy tässä seisomiseeni", kertoili ja selitteli mummo.

Makkonen oli koko kertomuksen ajan kuunnellut hywin tarkasti ja sanaa sanomatta katsonut mummoon katkeematta.

"Antakaa minulle paperossi", sanoi hän kertomuksen loputtua.

Mummo antoi.

Maksuksi Makkonen pisti mummolle wiisimarkkasen.

Mummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon wastaan antaisi.

"Ei siitä tarwitse wastaan antaa", sanoi Makkonen.

"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii", sanoi mummo ja kokoili rahoja wastaan antaakseen.

"Ei, se on sanottu", sanoi Makkonen lujasti.

Mummo purskahti waltawaan itkuun. Ne lienewät olleet kiitoksen kyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä lähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut wähään tyytymään ja wähästä woi hän olla kiitollinen.

"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta wierailta ihmisiltä osakseni saanut", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.

Mielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei ollut osannut aawistaakaan, että Makkosessa woisi mikään muuttaa hänen entisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt itseänsä, tuon wiiden pennin paperossi=kauppansa wuoksi, paljon etewämpänä mummon ystäwänä ja hywäntekijänä kuin Makkosta, joka itsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt oli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä häwetti että harmitti Mielosta.

Kauwan käweliwät kauppalangokset sanaakaan sanomatta.

"Sinä olit oikeassa, ystäwäni, mummon asiassa", sanoi wihdoin Makkonen.

"Me olemme nyt oikeassa molemmat", sanoi Mielonen.

Mummon tarkoitusten erinkaltaisuudesta kiistellessään oliwat ystäwykset kylmenneet toisillensa, jopa siihen määrään asti, että kumpikin oli mielessään aikonut erota kauppayhteydestä. Mutta tuo riitakapula oli tietämättään sowittanut heidät, niinkuin hän halwalla persoonallaan oli antanut aihetta heidän wälinsä kylmenemiseenkin, ja tästä hetkestä pitäin tunsiwat he ystäwyytensä kahta lujemmaksi ja sydämellisemmäksi kuin koskaan ennen.

Ystäwykset tekiwät mummon, hänen tarkoituksensa ja wiiden pennin paperossikaupan tutuksi ympäri kaupunkia. Itsekin harjoittiwat he ahkerasti tuota kauppaa ja kaikkia paikkakuntalaisiaan, joita paljo käwi kaupungissa, kehoittiwat he myös siihen.

Mummolle tuli nyt hywät ajat. Hän iloitsi niinkuin lapsi ja usein hän korjasi runsaan päiwärahan pikku kaupallaan. Sydämestään kiitteli hän noita maalais=ystäwiään, jotka oliwat luoneet waloa ja toiwoa hänen ja hänen poikansa synkkään elämään.

* * * * *

On kulunut ajasta joku palanen. Mielonen ja Makkonen owat menneet kotiinsa kesätöille, sillä ei maanmies jouda silloin kaupungissa oleskelemaan.

Koko kesänä eiwät he ole saaneet mummosta ja Pertistä minkäänlaista tietoa. Kenpä tietoja olisi tuonutkaan, sillä maanmies ei joudu kesäisinä aikoina matkustelemaan. Hänellä on näinä muutamina kuukausina yllin kyllin melkein katkeamatta yhtämittaista työtä, jolloin hänen on aittoihin ja salwoihin kokoominen wuoden warat perheellensä.

Niin. Mitäpä siitä kesästä, senhän tietäwät kaikki.

Kun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järwet ja wirrat hewosten kantawiksi, silloin aikoiwat ihmiset liikkua ulommaksi kotinurkkiansa.

Mielonen ja Makkonen rupesiwat taasenkin kokoilemaan maatawaroita, wiedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he oliwat kalua kuormiksi asti saaneet, lähtiwät he matkalle, sillä luntakin oli jo rekikeliksi asti.

"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatawarainsa kanssa", sanoi Makkonen, kun he oliwat jo lähellä kaupunkia.

"Luultawasti. Oikein tuntuu sydän hyppiwän, kun saa tawata hänet", sanoi
Mielonen.

Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tuliwat he niille piirteille, mihin mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistiwat silmiänsä, mutta mitään ei näkynyt. He ajoiwat paikalle, waan mummoa ei ollut siinä. Poissa oli laatikkokin tawaroineen, ja öljylamppu—poissa sekin.

"Missä mummo on?" kysyiwät he hätäyksissään ohikulkijoilta.

"Mikä mummo?" kysyiwät nämä ja katsella töllisteliwät heitä.

"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja ja karamelliä."

"Emme me tiedä", sanoiwat he ja meniwät tiehensä.

He kai eiwät olleet tulleet tuntemaan mummoa.

Kauppatowerit ajoiwat majataloonsa. Talon asukkaat oliwat tulleet mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.

"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyiwät he pelon sekaisella tunteella.

"Mummo ei enään koskaan tule siihen tawaroitaan tarjoilemaan", wastattiin heille.

"Kuinka—? Kuollutko?"

Tämä waikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hywään aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.

"Sairastiko hän kauwan?" kysyt Mielonen wihdoin.

"Ei wähääkään."

"Kuinka se sitten käwi?"

"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tawaralaatikkonsa ääressä kuten ennenkin aina wiime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja walmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terweytensä hywin heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, wakuuttamalla woiwansa waaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa terweyttänsä hoitaa ja woimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin waiwani ja huoleni loppuwat', kuultiin hänen usein sanowan; ja loppuiwatkinhan ne, waikka toisella tawalla kuin hän oli luullut. Wiimeisen kerran kun Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkawansa tutkintoansa suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilewan Jumalaa, että hän antaisi Pertille woimaa ja ymmärrystä.

Pari päiwää myöhemmin seisoi mummo tawarainsa kanssa entisellä paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta wapisewilla käsillänsä otti hän kirjeen wastaan. Kun hän tirkisti päällekirjoitukseen, käwi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan, että se oli kirjoitettu wieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän kirjeen auki ja rupesi tawailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston rehtorilta. Se oli hywin lyhykäinen ja kuului näin:

'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna weren=oksennukseen. Mitä toimia tahtoisitte pitää wainajan hautaamiseksi?'

Ei saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.

'Nyt ei minua tarwita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä särkewällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana wietiin hän kotiinsa ja seuraawana aamuna oli hän ruumiina", kerrottiin heille.

Alakuloisina kuunteliwat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään aikaan eiwät he woineet lausua ainuttakaan sanaa, niin sywästi koski se heihin.

"Woi kuinka wäärin minä tuomitsin mummoa", sanoi Makkonen wihdoin pitkän waiti=olemisen perästä.

"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tawalla, että erehdymme sangen pahoin, mutta sangen hywä asia on se, että joskuskaan woimme palautua", sanoi Mielonen.

"Jos tuo wiiden pennin paperossikauppa olisi tullut woimaan moniaita wuosia ennen, kenties eläisiwät he wielä molemmin" arweli Makkonen alakuloisesti.

"Kenties, kenties", sanoi Mielonen ja waipui sywiin mietteisiin.

MATKUSTAJA.

Aiwan rautatien lähellähän se on Y——n kirkko. Tämähän ei mitään kummaa, sillä onhan monta muuta kirkkoa rautatien likeisyydessä.

Kesä on kulunut jo syyskuun loppupuolelle. Sunnuntai=aamu oli ja aamukellot oliwat jo soineet, kutsuen ihmisiä kokoontumaan Herran huoneeseen, nöyrtyen tunnustamaan rikoksensa Luojansa edessä ja saamaan Häneltä syntinsä anteeksi. Ihmisiä riensikin kaikkia teitä myöten kirkkoa kohden, kuulemaan armon ja lohdutuksen sanoja. Papin kello alkoi soida ja tämän merkin kuultuansa alkoi kansa kiiruhtaa kirkkoon; pian olikin kirkko wäkeä täynnä.

Kun kirkkoherra oli sakastissa lukkarille wirsiä antamassa, ruwettiin sakastin ulko=owea kolkuttamaan. Ensinnä tuo kolkutus oli niin hiljaista ja wienoa, että se tuskin kuuluikaan, sitten se käwi wähän kowemmaksi. Wiimein huomattiin, että siellä oli joku sisään pyrkijä ja hänelle awattiin owi.

Kun owi aukeni, oli sen ulkopuolella seisomassa kookas ja hartewa keski=ikäinen mies. Hän oli niin pelkääwän ja aran näköinen, että näytti siltä kuin hän tuota pikaa kauhistuneena pötkisi pakoon. Useat kerrat täytyi häntä kehoittaa, ennenkuin hän wiimeinkin hitaasti rohkeni astua sakastiin. Hän jäi aiwan owipieleen seisomaan, eikä näyttänyt uskaltawan katsoa ketään silmiin, tuijotti waan eteen kohti lattiaan. Selwästi näki, että hän kamppaili kowaa sisällistä taistelua, sillä hänen leweät ja jykewät hartiansa wapisiwat kuin kahila wirrassa ja tuskan hiki walui otsalta.

Kirkkoherra astui häntä lähemmäksi.

"Mistäs tämä wieras on?" kysyi kirkkoherra, huomaten ettei tulija ollut omanpitäjäläisiä, jotka hän kaikki tunsi.

Mies waan sijoitteli jalkojaan ja rykästä kyhnäytti tekoyskää.

"Mistä olette kotoisin?" kysyi kirkkoherra toistamiseen kowemmasti, ikäänkuin peljäten, ettei mies olisi ensimäistä kysymystä kuullut.

"Tuolta H——n pitäjästä", sanoi mies wärähtelewällä äänellä, sijoitellen taasenkin jalkojansa, nostamatta katsettansa ylös lattiasta.

"Onko teillä mitään asiaa?" kysyi kirkkoherra.

"Onhan sitä."

"Sanokaa nyt asianne", kehoitti kirkkoherra.

"Onko täällä tänäpäiwänä rippiwäki?" kysyi mies arasti.

"Kyllä täällä on messu tänään", wastasi kirkkoherra.

Mies waikeni.

"Entä sitten?" utasi kirkkoherra.

"Kun, tuota——olisiko se mahdollista, että minä saisin käydä täällä ripillä?" sanoi mies tuskin kuultawasti.

"Oletteko enemmän aikaa oleskellut tässä pitäjässä?" kysyi kirkkoherra.

"En, tulen juuri kotoa."

"Minkä wuoksi sitten näin likellä kotoanne haluatte ripillä käydä?"

"Niinhän tuota… En tiennyt, että se on niin paha, mutta nyt sen tiedän", sanoi mies katkonaisesti.

"Onko teillä papinkirjaa?"

"On, kyllä minulla on kirjat", sanoi mies ja alkoi kaiwaa poweansa.

Kun kirkkoherra sai kirjat, merkitsi hän niihin, että mies on käynyt sinä päiwänä ripillä heidän pitäjässä.

"Te olette menossa Amerikkaan", sanoi kirkkoherra kirjoja miehelle takaisin tuodessaan.

"Niin."

"Miksikä lähdette pois synnyinmaastanne, tuttawain ja ystäwäin parista, pois maille wierahille, teille tietämättömille, jossa ei ole ken wesilusikan ojentaisi? Se on sitäkin kummallisempi mielestäni, kun olette perheellinen talon mies", sanoi kirkkoherra.

"Niinhän tuota… Kun ahdistaa niin kowin joka puolelta, niin ajattelin, etteikö tuota siellä … mutta nyt tuntuu niin pahalta ja waikealta, etten tahdo aikaan tulla", sanoi mies ja raskaat kyyneleet tipahteliwat kaarewain ja tuuheain kulmakarwain alla olewista silmistänsä. Kyyneleitään koki hän häätää syrjään karhealla kädellänsä.

"Tämän matka=murheenneko wuoksi haluatte nyt ripillä käydä?" kysyi kirkkoherra.

"Paljon senkin tähden, mutta on minun muutenkin paha olla."

"Minkä wuoksi?"

"Minä olen niin paha … olen kowasti rikkonut."

"Wai niin—! Ketä wastaan? Awatkaa minulle sydämenne", sanoi kirkkoherra kehoittawaisesti ja osaaottawaisesti.

"Minä olin kowasti juowuksissa", sanoi mies nöyrästi ja tunnustawaisesti, ja hänen koko ruumiinsa wärisi.

"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin juowuksissa?" utasi kirkkoherra.

"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan wiinaa", sanoi mies.

"Missä se sitten tapahtui?"

"Tänne tullessa."

"Kuinka se käwi?

"Mieleni oli kowin raskas ja paha, kun piti erota waimosta, lapsista, sukulaisista, tuttawista, ystäwistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta. Kun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa wieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja wastaan=ottamaan, josta ei ole toiwoakaan heti takaisin päästä ja pääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin sydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi ja murheelliseksi.

Meitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt meidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eiwät woineet olla huomaamatta minun kauheaa suruani. He kokiwat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisiwat, mutta se oli kaikki turhaa. He oliwat waranneet mukaansa useampia pulloja wiinaa, luullakseni oman surunsa waralle. Niistä he maisteliwat ehtimiseen ja tarjoiliwat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket tarjoilemiset, mutta he eiwät waan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä uudestaan.

'No, ota nyt, se liewittää suruasi', sanoi naapuritalon mies ja tarjosi taasenkin pulloansa.

Minä maistin wähäsen.

'Ota nyt enemmän … mitä se tuon wertainen', sanoi naapuri, eikä ottanut tarjoamaani pulloa takaisin.

Minä otin toisen kerran ja pullautin suuni melkein täyteen.

Hetken päästä rupesi sydän=alassani tuntumaan niin hywältä. Kierteli ja lämmitti niin somasti ja murheeni tuntui todellakin liewenewän. Minä rupesin iloisesti puhelemaan towerieni kanssa, eikä kowin pitkää aikaa kulunut, ennenkuin minä jo naurahtelinkin.

'Eikös ole nyt jo wähän parempi?' kysyi naapuri naurahdellen.

'On, on … paljonkin parempi on … nyt on hywä, mutta annasta wielä siitä pullosta', sanoin minä ja ojensin käteni pulloa wastaan=ottaakseni.

Naapuri antoi pullon. Sen saatuani kallistin minä siitä niin paljon, että suuni tuli täyteen kuin puhuttu rakko.

'Kas niin! Nyt se tepsii—mies hänestä tulee kuin tuleekin. Minä takaan, ettet wähän ajan päästä tiedä koko surustasi pukin rippiä', wakuutti naapuri.

Nyt muuttui tilani aiwan toisenlaiseksi. Silmänikin kirkastuiwat niin, että olisin woinut wäittää näkewäni waikka kiwen läwitse. Koko maailma näytti niin waloisalta ja puhtaalta, etten semmoista muista sitä ennen koskaan nähneeni. Kaikki matkasuruni ja huoleni, entiset kärsimiseni ja ponnistukseni katosiwat tuokiossa mielestäni kuin tina tuhkaan ja nyt olisin mennyt waikka maailman ääriin. Ymmärrykseni selkeni mielestäni niin waloisaksi ja käsittäwäksi, etten koskaan ennen ollut asioita niin selkeästi ymmärtänyt enkä käsittänyt. Tässä walossa huomasin, ettei tämä maailma olekkaan niin paha ja suuri waiwanpesä kuin olin itselleni uskotellut, kunhan waan ymmärtää siitä oikein nauttia. Turhaan niitä, näenmä, huolia ja murheita kantaa, ajattelin minä.

Ihmiset näyttiwät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä luulin näkewäni jokaisen wastaan tulijan läwitse. Woi kuinka paljon huonompia minua he tuntuiwat olewan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja waan—mitäs he owat minun rinnallani, arwostelin minä.

Tämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, waan se oli aikojen kuluessa wähitellen juurtunut minuun, waikken sitä ennen ollut niin suuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan muita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen rehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan wielä ollut juowuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin onnellisessa tilassa.

Hih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut enään ihmisiäkään häwetä, kun olin juowuksissa", kertoi mies alakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.

"Wieläkö sitten mitään?" kysyi kirkkoherra.

"Asian pahinta puolta en ole wielä kertonutkaan", sanoi mies nolosti.

"Mikäs se olisi?"

"Minä onneton löin akkaani."

"Akkaanne! Missä sitä löitte?"

"Tiellä tänne tullessa."

"Onko waimonne myös menossa Amerikkaan?"

"Ei ole, hän lähti minua waan saattamaan tänne rautatielle saakka."

"Aiwan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota waimostanne ja olisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut passinne. Mutta minkä tähden löitte waimoanne?" sanoi kirkkoherra.

"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut siitä huoli! Päinwastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden, ja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme kokenut aina waroittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän welwollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän sanoo minun kunniani olewan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin hänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt. Nytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun tiesi minun tulewan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Wihdoin otti hän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:

'Älä, hywä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aiwan pilalla.'

'Wai niin! Wai sinä tässä isäntä luulet olewasikin', huusin minä, ja silloin löin minä."

"Woi, woi! Kyllä se oli hywin pahasta teiltä tehty", sanoi kirkkoherra.

"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti woi kukaan tehdä, sen tunnen nyt katkeruudella", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa tyytywäisenä.

"Kuinka sitten waimonne käwi?"

"Kyllähän sen arwaa miten heikon waimon käypi, kun raiwostunut wankka mies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi weri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja walitteli.

'Niin, sen siitä nyt sait——. Tekeekös wasta mielesi tulla isännöimään', öyhkyin minä waan, ikäänkuin olisin hywinkin ison hywän työn tehnyt.

Mitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aiwan taidottomaksi. Ilta olikin jo, ja towerit ajoiwat erääseen taloon yöksi. Siellä he kantoiwat minut huoneeseen ja laittoiwat maata; siinä sitten nukuin, enkä herännyt ennenkuin aamulla."

"No, miltäs sitten aamulla tuntui?"

"Woi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui. Omantuntoni tuskat oliwat niin kowat, etten woi niitä sanoilla selittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes tulin tiedottomaksi. Kärsiwä waimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni huomasin. Hän oli eläwänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista. Hänen molemmat silmänalustansa oliwat mustana ja kaswot oliwat turpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä ollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon lyönnin tähden muuttunut. Hän wältteli katsoa minua silmiin. Näytti siltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan työn.

'Woi Mari kulta, mitenkä nyt owat asiat?' sanoin minä häpeästä ja tuskasta pakahtumaisillani.

'Woi, hywä ystäwä, miksi sinä löit minua niin kowasti, mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.

'Et mitään pahaa, mutta hywää sinä olet tehnyt paljon, hywin paljon', koin minä sanoa.

'Kuinka sinä woitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeawan juomaan? Sinä et woi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään, joka sinua tukisi ja waraisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi waimoni.

'Mutta sen woin wakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään wäkewiä juomia. Miehenä en woi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme eiwät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies. Luota minuun wielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä wäärää tekoani ja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja hätäyksissäni sanoa.

'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, waikka kuinka paljon olisit minua wastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta, mutta minä niin kowin pelkään, kun sinä poiskin menet… Olethan sinä ollut kelpo mies ja hywä kumppani minullekin——miksen minä antaisi anteeksi', sanoi waimoni ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.

Juuri kun olimme tämän werran ennättäneet puhua, nousiwat ihmiset ylös ja alkoiwat liikkua. He eiwät olleet näkewinäänkään minua, mutta kuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun waan saiwat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja epäselwä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut minulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy, että minä ymmärsin, mitä he olisiwat sanoneet, jos he olisiwat jotakin puhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi."

"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, waikka waimonne antoi anteeksi?" kysyi kirkkoherra.

"Woi ei niin, ei niin, hywä kirkkoherra—. Kaukana siitä. Poissa on nyt oma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hywyyteni, kerskaamiseni ja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne owat olleet ja menneet, ja nyt olen wiheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut. Kalkki ihmiset näyttäwät minusta nyt niin hywiltä, hurskailta ja puhtailta … heidän kaswonsakin loistawat mielestäni sanomattoman puhtailta ja wiattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiwäinen puhtaus kuin eilinen. Waimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä olen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä wastaan, enkä minä pääse rauhaan, ennenkuin minä saan sowinnon kaikilta. Woi, hywä kirkkoherra, onko tämmöisellä onnettomalla mitään toiwoa?"

Näin puheli tuo murrettu mies, joka nyt wieraassa paikassa halusi päästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä näytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta, ettei hänen luullut woiwan mitään selittää, mutta kun hän huomasi kirkkoherran lempeäksi ja osanottawaksi mieheksi, kehkeentyi hän wähitellen niin, että hän woi aiwan hywin ajatuksensa selittää. Kuitenkin wärisi hänen äänensä koko ajan ja hieno wäristys tärisytti wankkaa ruumista, josta selwästi näkyi, ettei suinkaan tuo awonainen tunnustus leikintekoa ollut.

Kirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja osanottawaisuudella, waikka jumalanpalweluksen alkaminen sen takia wähän wiiwähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti särjetty ja katuwainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet nousiwat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:

"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän anteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turwiin."

Tämä waikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.

Jumalanpalwelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi laskeutui outo mieskin polwilleen muiden rippiwierasten sekaan. Kirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt rippiwieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on särjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä waroitti hän wälttämään epäuskon kawaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turwallisesti ja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon armahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen tulewat.

Outo rippiwieras näytti ahmiwan joka sanan ja hänen jykewät hartiansa jytisiwät koko rippisaarnan ajan.—Tuskinpa lienee hartaampaa rippiwierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin kirkonmenot oliwat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään käwi hän jättelemässä kirkkoherran hywästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja hywien neuwojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä hywissä päätöksissään ja toiwotti onnea pitkälle ja waaralliselle matkalle.

Matkustajan majapaikka oli eräässä talossa aiwan rautatien lähellä. Sinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keweämpi kuin kirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon sanoja. Nämä wuotiwat niinkuin lääkitsewä ja wirwoittawa hunaja hänen haawoitettuun sydämeensä ja hän löysi lewon sielullensa, semmoisen lewon, jota koko maailma ei olisi woinut hänelle antaa.

Waimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt kirkkoon, mutta ei woinut turwottuneiden ja sinisten kaswojensa wuoksi sitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään millä tawalla hän woisi tuon tekemänsä wamman parhaiten poistaa.

Kun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen waimonsa, huiwi silmillä, istumassa jossakin warjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun hän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.

Kirkosta tultuansa meni mies suoraan waimonsa luo.

"Kuinka nyt woit, rakas Mari?" kysyi mies waimoltansa.

"No meneehän tuo tuossa, kaswojani waan wähän pakottaa, enkä kehtaa näyttää niitä muille ihmisille", sanoi wainio.

"Woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin, mutta minä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatawissa", sanoi mies.

"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan apua yhteen ja toiseen wammaan; mitähän jos käwisit häneltä kysymässä. Kyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin", sanoi waimo.

"Aiwan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne", sanoi mies, ikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.

Mies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten taisi, mutta tämä ei osannut mitään neuwoja antaa, ellei hän itse näkisi wammaa. Tämän wuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.

"Miten tämä loukkaus on tullut?" kysyi lukkari, katsellessaan waimon turwottuneita ja sinistyneitä kaswoja, sillä hän ei ollut kuullut kirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa ruumiita apulaispapin kanssa.

"Minä putosin toissa päiwänä kärryistä ja siinä loukkasin wähän kaswojani… Eikä tämä mitään waarallista ole, onhan waan wähän ilkeä", ehätti waimo sanomaan.

"Tuo tuntuu minusta hywin kummalta … eihän kaswoissanne ole mitään ulkonaista haawaa", arweli lukkari.

"Minä löinkin kaswoni pudotessani waan ruohokenttään ja sentähden ei tullut haawaa", selitti waimo.

"No, sillä tawalla se on woinut olla mahdollista, mutta kowa tärähdys se on ollut, koska kaswot owat noin kowin turwottuneet. Kun ei ole mitään awonaista haawaa, on paras, että noudatte apteekista korttelin lyijywettä ja rupeatte sillä hautelemaan. Kastelkaa sillä moninkertaisia puhtaita liinariepuja ja pankaa turwotuksen päälle; kun kuumenewat, waihtakaa toiset. Sen keinon olen minä useinkin nähnyt auttawan tuommoisissa tapauksissa", sanoi lukkari ja lähti pois.

Mies käwi heti noutamassa lyijywettä ja rupesi hautelemaan waimonsa turwonneita kaswoja.

"Tuntuupa heti pakotusta helpottawan", sanoi waimo, kun oli muutamia kertoja kääreitä muutettu.

"Sepä olisi kowin hywä asia", sanoi mies.

"Mitä sinne kirkkoon kuului?" kysyi waimo hiljaa.

"Minä löysin siellä keinon kipeälle omalletunnolleni. Jumala on minulle kaikki anteeksi antanut, sen tunnen selwästi, ja ihmisetkään eiwät näytä minua enää sormellansa osoittawan, eikä niin tutkiwasti katselewan", sanoi mies.

"Sepä on sangen hywä asia. Minä pelkäsin pahinta, kun sinä olit niin kowissa omantunnon waiwoissa.—Pääsitkö sinä ehtoolliselle, niinkuin aikomuksesi oli?"

"Pääsin. Kirkkoherra oli niin lempeä. Hän on hengen mies ja hän osasi tunkeutua sieluni sisimpiin osiin; minä tunnustin hänelle kaikki", sanoi mies.

"Woi sinua, Matti, mitä teit; miksi häwäisit itsesi ja minun", sanoi waimo ylös makuultansa hypähtäen.

"Minun sydämeni oli niin täysi, etten olisi huolinut, waikka koko maailma olisi saanut tietää, kuinka kelwoton mies minä olen ja kuinka häwyttömän työn olen tehnyt. Luulenpa, etten olisi rauhaa ja sowintoa käsittänyt, ellen olisi niin tehnyt.—Ei, ystäwäni, sinun kunniasi tullut sen kautta poljetuksi, sillä eihän sinulla mitään rikosta ole. Minun wikani ja syyni se on kaikki, että olen näin tärkeällä eronhetkellämme saanut niin katkerasta murheenmaljasta maistaa.—Älä minua nyt wäärin ymmärrä, rakas Mari", selitti mies.

"Woihan sinulla olla oikein, mutta kuitenkaan en olisi suonut muiden ihmisten saawan meidän wälisiä asioita tietoonsa", sanoi waimo.

Kun he näin puheliwat keskenänsä, tuliwat matkatowerit heidän majataloonsa. Jokainen heistä oli hywäsestään pöhnässä. Nämä oliwat semmoisia wahwoja sieluja, jotka oliwat myötäänsä humussa, eiwätkä tulleet tuon kummemmiksi, waikka oliwat niin paljon ottaneet, että melkein wiina suupielistä ulos läikkyi.

Hoiperrellen astuiwat he tuttawiensa luo.

"Kas waan! Täälläpä taitaan olla akkoja hoitelemassa. Taisipa se käydä lujemmasti kuin luultiinkaan, koska kääriskellä pitää.——No, no, pian ne sentään noin pikku wiat paranee ja sitten on kaikki taas entisellään… Mutta mitä! Niinhän sinä olet happaman näköinen kuin hapan silakka… Taitaapa taas, luulen ma, matkahuolet rasittaa, mutta otappas tästä, niin kyllä huolet haihtuwat", sanoi eräs heistä, tarjoten Matille wiinapulloa.

"Matkahuolet eiwät minua niin paljon rasita, mutta tehty rikokseni paremminkin… Enkä minä huoli teidän wiinastanne", sanoi Matti.

"Älä nyt ole olewinasi.—Ota nyt waan, niin saat pian nähdä, että mielesi taasen äkkiä wirkistyy", tyrkytti mies.

"En huoli, waikka teillä olisi ammeessa ja kauha partaalla", sanoi
Matti lujasti eikä ottanut wastaan tarjottua pulloa.

"No, minkä wuoksi et ota?" kysyi tarjooja jotenkin tuimasti.

"Sentähden, että olen päättänyt olla ottamatta."

"Otitpahan silloinkin ja kelpolailla otitkin", sanoi tarjoilija pisteliäästi muistuttaen.

"Otinpa kylläkin, sen sinä oikein sanoit. Mutta siitäpä sainkin tekemistä niin paljon, etten ota enään koskaan suuhuni wäkewiä juomia", sanoi Matti lujasti.

"Sinä luulet olewasi parempi meitä muita", sanoi mies sillä nyt oli jo toinen ääni kellossa, kun näki että wiina=ystäwyys alkoi turhaksi käydä.

"Ei suinkaan … siinä, ystäwäni, erehdyt kowin. Minä olen paljon huonompi ihminen kuin teistä yksikään … enpä koko maailmassakaan luule löytywän niin kehnoa ihmistä kuin minä olen——kunpa minä olisinkin semmoinen kuin te olette, niin miespä minä sitten olisin", sanoi Matti.

"Älä nyt leikkiä laske, Matti. Tiedämmehän me, että mies sinä olet, eikä sinun tarwitse itseäsi niin huonoksi teetellä.——Ota nyt tästä pullosta ja ollaan ystäwykset, niinkuin ennenkin", sanoi naapuri, kun näki, ettei suurenteleminen auttanut.

"Minun tapani ei ole leikkiä laskea, sillä, mitä minä sanon taikka teen, on täyttä totta. Wie pois se pullosi, taikka minä lyön sen seinään", sanoi Matti kiiwastuneena.

"Hoh tätä, kuinka on hurskas ja ylpeä … mutta en minä toki ole wielä koskaan akkaani lyönyt", änkötti naapuri, jonka alkoi jo päihtymys saawuttaa.

"Siltipä sinä olet parempi mies kuin minä; olenhan sen jo sanonut. Minä olen niin tehnyt, mutta toiwon, etten sitä tawasta tee. Muutoin pyydän että menette tiehenne ja jätätte meidät rauhaan", sanoi Matti.

Miehet lähtiwät horjuen ja itsekseen kiroilla mutisten pois, mutta Juho niminen, nuori naimaton matkatoweri, jäi Matin luo. Hänkin oli wähän pöhnässä.

"Woi hywä Jumala, Matti, kuinka hywä minun nyt on olla. Nyt ei minulla ole enään mitään epäilystä sinusta, sillä minä tiedän, että sinä woit seisoa kiusauksia wastaan", sanoi waimo ja kiersi kätensä miehensä kaulaan.

"Minä toiwon ja uskon niin käywän, sillä Jumala auttaa meitä kiusaukset woittamaan, kun waan häneltä pyydämme apua hädässämme", sanoi mies.

"Minunkin käypi niin katumakseni, kun olen niin paljon ryyppinyt", sanoi toisista jäänyt Juho.

"Heitä sinäkin kaikenni wiina pois, se ei wie hywään, usko minua", neuwoi Matti.

"No, mutta minä heitän … niin minäkin olen ajatellut", lupaili Juho.

"Silloin teet oikein. Liittäytään yhteen ja ollaan yksissä sielläkin, sillä wieraalla maalla on monta waaraa ja kiusausta tarjona; woisimmehan tukea toisiamme ja olla toinen toisemme apuna", esitteli Matti.

"Tehdään niin, minä suostun."

"Onko sinulla nyt wiinaa muassasi?"

"On yksi pullo."

"Särje se pullo ja laske wiina maahan, kehoitti Matti ja katsoi tutkiwasti Juhoa silmiin.

"Minä yhden kerran ryyppään … sitten en enään—yhden ainoan kerran waan", sanoi Juho ja raapi korwantaustaansa.

"Ei ainuttakaan kertaa tahi ei meillä tule mitään liittoa. Ken ei ensimäistä kertaa woi itseänsä kieltää, hän ei woi toistakaan.——No!"

"Lähdetään ulos … eihän tuota tähän lattialle", sanoi Juho.

He meniwät.

Nurkan taa päästyänsä otti Juho pullon powestansa ja löi kepakolla siitä kaulan poikki ja antoi wiinan juosta maahan.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Sielläpähän olkoon, ja älköön koskaan takaisin tulko", anoi Matti.

Kun he oliwat huoneeseen takaisin palanneet, sanoi Matti Juholle:

"Nyt minä uskon, että sinulla on woimaa seisoa wiettelystä wastaan, waikka kiusauskin tahtoo pyöriä kintereillä, woittoa saadakseen. Kun ensimältä on luja, wähenewät kiusauksetkin. Ole nyt meidän majapaikassamme yötä, ettet joutuisi toisien matkatowerien pariin ja joutuisi toiseen, kenties pahempaan kiusaukseen."

Ja yötä oli Juho.

* * * * *

Huomeninen päiwä tuli ja tänään piti Amerikkaan matkustajain kiitää rautateitse Hankoniemeen. Tunti oli jo käsissä, jolloin junan piti tulla. Asemalla oli liikettä ja hälinää, sillä ihmisiä hyöri edestakaisin, mitkä luihnaten siinä asiatta, tawan wuoksi waan, mitkä puuhaten minkä mitäkin junaan pantawaa tawaraa käytäwälle.

Asemahuoneen seinustalla oli täytettyjä säkkejä ja matkakirstuja. Ne oliwat Amerikkaan matkustawain kamuskoita.

Erään semmoisen matkatawara=ryhmän päällä istuiwat Matti, Mari ja Juho. Marin kaswoista oli turwotus jo niin sulanut, ettei ollut koko wammasta enään muuta merkkiä jäljellä kuin wähäinen mustelma wasemman silmän alla; hän woi nyt wapaasti katsella ympärilleen.

Toisten matkatowerien matkakapineet oliwat eri ryhmissä, kaikenni toisella taholla, sillä he eiwät tahtoneet enään seurustella Matin kanssa, koska hän tyhjästä rupeaa loikumaan ja päätään riputtamaan, eikä enään aio ryypätä wiinaa. He oliwatkin kokeneet matkasurujansa nytkin liewennellä kelpolailla, sillä he oliwat hywäsestään hutikassa ja ehtimiseen käwiwät he nurkan takana, luultawasti ottamassa lisää surun woidetta.—Horjuen käweliwät he edestakaisin pitkin käytäwää, ja kaikkien ihmisten huomio näytti kääntywän heihin.

"Koe nyt unhoittaa surusi ja ikäwäsi, kyllä Jumala meidät wielä yhteen auttaa. Minä en ole siellä kauwan; heti kun saan niin paljon ansaituksi, että saamme welkamme maksetuksi, tulen pois. Kaikki mitä woin kokoon saada, lähetän sinulle ja sinä makselet sitten täällä welkoja", koki Matti lohdutella waimoansa, jolle lähestywä eronhetki tuntui sangen karwaalta.

"Kun pääsisin tämän päiwän päähän, niin ehkä sitten olisi wähän parempi, mutta kowin pahalta nyt tuntuu… Koe kirjoittaa sieltä usein … olisihan sekin paljon haahkiampi", sanoi waimo.

"Eipähän nyt ilman… Heti kun pääsen perille, annan tietoja itsestäni ja sitten pitkin matkaa—kuinkas muutoin.—Tosin en itse osaa kirjoittaa, mutta tottahan aina kirjoitusmiehiä saanee", koki Matti luwata.

Toiset matkatowerit oliwat useat kerrat horjuen kulkeneet heidän siwuitsensa, mutta he eiwät olleet näkewinänsäkään noita heistä eroitettuja matkakumppaneitaan. Nyt ne oliwat taasenkin tulossa, ja he näyttiwät jotakin kuiskaawan toisillensa.

"Nämä miehet menewät A-Amerikkaan, e-eiwätkä o-lekaan a-akkojen holhouksen a-alaisia", sanoa äkötti toinen heistä Marin, Matin ja Juhon kohdalle päästyään, luomatta kuitenkaan silmiänsä heihin.

Puna nousi Matin leweille kaswoille, mutta hän hillitsi itsensä, eikä sanonut mitään.

"Hih!" kiljasi toinen heistä pois lähtiessään, ja hypähti kohoksi, mutta tuon hyppäämisen käwi niin nolosti, että hän kaatui kiwitetylle aseman käytäwälle.—Kaikki ihmiset rähähtiwät nauramaan.

"Nyt minä tiedän, kuinka suuriarwoinen lähimmäisen apu on kiusauksen hetkellä. Jos te ette joutuneet apuun wiime iltana, olisin nyt samallaisessa tilassa kuin nuokin ja kaikkien ihmisien iwan ja pilkan esineenä. Mutta nyt minun on niin hywä ja selkeä olla ja häikäilemättä woin katsoa kaikkia ihmisiä silmiin.——Yhä lujempaan tahdon minä liittyä teihin ja nyt se on totinen aikomus", sanoi Juho Matille, ojentaen hänelle kätensä.

Matti otti tarjotusta kädestä kiinni ja puristi sitä kauwan aikaa, ainuttakaan sanaa sanomatta. Selwästi näkyi, että hänen mielensä oli liikkeellä.

"Minä toiwon, että tämä wakawa päätöksesi tuottaa sinulle siunausta", sanoi Matti wiimein.

Juna tuli nyt, ja liike ja hälinä yltyi. Matkustajia tuli waunuista, kantaen käsissään matkakapineitaan ja toisia työnsi waunuihin, wieden mennessään minkä mitäkin kamuskaa. Tawarawaunuista purettiin laiturille sille asemalle jätettäwät tawarat ja menewiä tawaroita ahdettiin sijaan.—Siinähän nyt liikettä ja hälinää oli.

Matin waimoon waikutti tuo kohta lyöwä eronhetki sanomattoman tuskallisesti. Kyyneleet juoksiwat myötäänsä hänen silmistänsä ja koko ruumis tärisi sisällisen ankaran kaihon tähden. Hän ei kyennyt muuta sanomaan kuin: Woi, woi, Matti.

Hywinpä Matillakin näytti olewan tukalat ajat.

"Oletteko te Amerikkaan matkustamassa?" kysyi eräs rautatienpalwelija
Matilta.

"Olen … kyllä olen", sanoi Matti wähän säpsähtäen.

"Onko teillä piljetti?"

"On—on meillä passit."

"Ei waan rautatien piljetti. Ette te ulkomaan passilla pääse rautatiellä kulkemaan."

"Ei meillä semmoista ole … pitäisikö semmoinenkin olla…? Mistähän sen saisi?… Olen ensikertalainen ja aiwan outo näihin asioihin", hätäili Matti.

"Niin wiisas o-on olewinaan, e-eikä y-ymmärrä se-se-sen wertaa", sanoi juopunut Matin matkatoweri pilkallisesti, sillä hän sattui olemaan siinä lähellä, kun Matti haastoi rautatienpalwelijan kanssa. Tätä änköttäissään oli Matin pisteliäs naapuri kaatua silmälleen.

"Tulkaa tänne minun jäljessäni; aika alkaa olla täpärällä", sanoi rautatienpalwelija ja alkoi astella asemahuonetta kohden; Matti ja Juho seurasiwat häntä.

"Kolmannen luokanko?"

"Missä waan helpoimmalla pääsee", selitti Matti.

"Hankoniemeenkö?"

"Totta kaiketi … sinne meidän pitäisi mennä", sanoi Matti.

Ja kolmannen luokan piletit Hankoniemeen saiwat Matti ja Juho.

"Kylläpä se on somasta… Minä luulin että kyytiraha otetaan wasta waunussa", arweli Matti piletit saatuansa.

"Joutukaa nyt, ei ole enään paljon aikaa", hoputti rautatienpalwelija.

Matin ja Juhon tawarat punnittiin ja pantiin waunuun.

"Kun tätä lippua näytätte Hankoniemessä, niin saatte tawaranne pois", sanoi asemamies kohteliaasti, antaen samalla kummallekin paperilapun.

"Menkää nyt jo waunuun, soitetaan jo toisen herran", sanoi rautatienpalwelija.

Matin waimo oli siinä.

"Hywästi, Mari!" sanoi Matti ja oikasi karhean ja leweän kätensä waimollensa.

"Muista minua ja lapsiasi", sai waimo waan sanoneeksi, pitäen miehensä kädestä kiinni.

Molempien silmissä wärisi kyyneleitä, joita salatakseen Matti kääntyi selin ihmisiin, mutta selwästi huomattiin, kuinka hänen woimakkaat hartiansa tärähteliwät. Hän koki käsiseljällään pyyhkiä silmiään ja sitten nousi hän Juhon kanssa waunun portaille, mutta he eiwät menneet waunuun.

Toiset matkatowerit oliwat ennenkin kulkeneet rautatiellä. He tahtoiwat nyt näyttää kuinka wiisaita he owat, eiwätkä ensinkään hätäilleet nousemaan waunuun, toikkailiwat waan horjuen siinä edestakaisin. Asemapäällikkö tuli nyt asemahuoneesta antamaan junankuljettajalle tietoa, että juna saa lähteä. Silloin matkatowerit yrittiwät nousemaan waunuun, mutta asemapäällikkö esti sen.

"Te ette saa mennä junaan, te olette juowuksissa", sanoi hän.

"O-onhan meillä pi-piketti", wäitti toinen heistä.

"Waikka teillä olisi kymmenen pikettiä tai pakettia, ette sittenkään saa mennä, ei sinne juopuneita päästetä", sanoi päällikkö lujasti.

"Se-sepä ku-kumma on, ra-rahan mekin o-olemme maksaneet", änkyttiwät he ja rupesiwat wäkirynnäköllä menemään waunuun.

Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä asemapäällikkö ja junankuljettaja ottiwat heitä niskasta kiinni ja wetiwät takaisin.

Asemapäällikkö wihjasi junankuljettajalle, tämä puhalsi pilliinsä, weturin höyrypilli wastasi ja juna lähti liikkeelle.

"Hywästi Mari!" sanoi Matti ja wiittasi leweällä kämmenellään.

Hywän aikaa näkyi Matin ahawoittunut leweä naama waunun portailta. Ja waikkei hänellä ollutkaan nenäliinaa, jolla hän olisi wiimeisiä hywästijättöjä huiskuttanut, wiittoi hän sitä ahkerammin leweillä kämmenillään, ja tämän ymmärsi Mari paremmin kuin mitkään muunlaiset ulkoa opitut säännölliset hywästijättö=temput.