Produced by Tapio Riikonen

ROMEO JA JULIA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1881.

Näytelmän henkilöt:

ESCALUS, Veronan prinssi.
PARIS, nuori ylimys, prinssin sukulainen.
MONTAGUE, | kahden keskenänsä riitaisen perhekunnan päämiehet.
CAPULET, |
Capuletin setä.
ROMEO, Montaguen poika.
MERCUTIO, prinssin sukulainen, Romeon ystävä.
BENVOLIO, Moutaguen veljenpoika, Romeon ystävä.
TYBALT, kreivinna Capuletin veljenpoika.
LORENZO, fransiskolainen munkki.
JUHANA, samaa munkistoa.
BALTHASAR, Romeon palvelija.
SIMSON, |
YRJÖ, | Capuletin palvelijoita.
PIETARI, |
AAPRAMI, Montaguen palvelija.
Apteekkari.
Kolme soittoniekkaa.
KUORO.
Muuan poika.
Paris-kreivin palveluspoika.
Muuan upseeri.
KREIVINNA MONTAGUE.
KREIVINNA CAPULET.
JULIA, Capuletin tytär.
Julian imettäjä.
Veronan porvareita; kummankin perhekunnan mies- ja naispuolisia
sukulaisia; vartijoita ja seuralaisia.

Tapahtumapaikkana enimmältään Verona, viidennen näytöksen alussa Mantua.

PROLOGI.

Kaks perhekuntaa, yhtä kuuluisaa,
Veronassa — on tapaus siellä, näet —
Vihasta vanhast' uuteen vimmaan saa
Ja kansan verin tahraa kansan käet.
Katala kohtu noiden riitaisten
Kaks lempivää luo kovan onnen lasta,
Ja kurja loppu näiden poloisten
Sovittaa kuoloss' isäin vainon vasta.
Näidenpä kahden surman-suosimain
Kamalat vaiheet sekä isäin raivon,
Jonk' asettaa voi lasten kuolo vain,
Parissa tunniss' esitellä aivon.
Kuunnelkaa kärsivällisesti vaan,
Parantaa puutteet voimin koetetaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Julkinen paikka.
(Simson ja Yrjö tulevat, miekka ja kilpi kädessä.)

SIMSON.
Toden totta, Yrjö, me emme anna hutikoida kanssamme.

YRJÖ.
Emme suinkaan, silloinhan olisimme hutikoita.

SIMSON.
Näetkös, jos vimmastumme, niin hutikoimme heitä kalloon.

YRJÖ.
Huhdo ensin hutikka omasta kallostasi, ennenkuin sen menetät.

SIMSON.
Minä isken vikkelästi, kun vauhtiin pääsen.

YRJÖ.
Mutta sinua ei saa niin vikkelästi vauhtiin.

SIMSON.
Montaguen koirakin saa minut vauhtiin.

YRJÖ. Saada vauhtia on sama kuin paeta; mutta uljas mies pitää paikkansa; siis, jos vauhtiin pääset, niin ajat käpälämäkeen.

SIMSON. Sen talon koiratkin ajaa minut paikkani pitämään. Minä pidän seinää vasten kaikki Montaguen rengit ja piiat.

YRJÖ. Se osoittaa, että olet heikko raukka, sillä heikoimmat turvauvat seinään.

SIMSON. Oikein; ja senvuoksi vaimot heikompina astioina aina työnnetäänkin seinään. — Siis, Montaguen rengit tuustaan seinästä pois, ja piiat työnnän seinään.

YRJÖ.
Riita on herraimme ja meidän, heidän palvelijainsa, välillä.

SIMSON. Yhdentekevä; minä rupean oikein hirmuksi. Kun olen taistellut renkien kanssa, alan julmaksi piioille: otan heiltä piikuuden.

YRJÖ.
Piian-viranko?

SIMSON.
Piian-viran tai piikuuden; käsitä miten tahdot.

YRJÖ.
Ne sen kyllä käsittävät, jotka sitä tuta saavat.

SIMSON. Minua he kyllä saavat tuta, niin kauan kuin seisoa jaksan; tiedetäänhän että olen kelpo lihamöhkäle.

YRJÖ.
Hyvä, ettet ole kala; jos kala olisit, niin olisit varmaan kapakala.
Paljasta pamppusi! Tuossa tulee Montaguen väkeä.

(Aaprami ja Balthasar tulevat.)

SIMSON.
Pamppu on paljastettu. Haasta riitaa, minä turvaan selkääsi.

YRJÖ.
Mitä? Turvaatko selkäsi ja karkaat?

SIMSON.
Älä pelkää.

YRJÖ.
Johan nyt! Minäkö sinua pelkäisin?

SIMSON.
Pitäkäämme laki puolellamme; anna heidän alottaa.

YRJÖ.
Minä irmastelen heille ohi-kulkeissani; katsokoot asiaa miten tahtovat.

SIMSON. Ei, vaan miten uskaltavat. Minä näytän heitä sormella, joka on häpeä heille, jos sitä kärsivät.

AAPRAMI.
Näytättekö sormella meitä, herra?

SIMSON.
Minä näytän sormella, herra.

AAPRAMI.
Näytättekö sormella meitä, herra?

SIMSON.
Onko laki puolellanne, jos myönnän?

YRJÖ.
Ei.

SIMSON.
En, herra, minä en näytä sormella teitä; näytän vain sormella.

YRJÖ.
Pyydättekö riitaa, herra?

AAPRAMI.
Riitaako, herra? En, herra.

SIMSON. Jos sitä pyydätte, niin olen valmis. Minä palvelen yhtä hyvää herraa kuin tekin.

AAPRAMI.
Ettekä parempaa.

SIMSON.
Olkoon menneeksi.

(Benvolio tulee etäältä)

YRJÖ.
Sano: parempaa; tuossa tulee yksi herrani sukulaisia.

SIMSON.
Parempaa.

AAPRAMI.
Se on valhetta.

SIMSON.
Miekkanne esiin, jos olette miehiä! — Yrjö, muista kerskaus-iskusi.

(Taistelevat.)

BENVOLIO.
Erille hullut! Miekat tuppeen! Ette tiedä, mitä teette.

(Lyö miekat heidän käsistään.)
(Tybalt tulee.)

TYBALT.
Mitä? Miekka maalla keskell' arkain moukkain?
Benvolio, käänny! Katso surmaas silmiin!

BENVOLIO.
Vain rauhaa rakennan ma; tuppeen miekkasi
Tai käytä sitä erottaakses noita.

TYBALT.
Kuin? Miekallako rauhaa? Sanaa tuota
Ma vihaan niin kuin helvettiä, sua
Ja Montague'ita! Pidä puoltas, akka!

(Taistelevat.)

(Useita henkilöitä kumpaakin huonekuntaa tulee sisään ja yhtyy
tappeluun; sen jälkeen porvareita, nuijat kädessä.)

1 PORVARI.
Hei, nuijat, kirveet, keihäät tänne! Lyökää!
Alas Capuletit! Alas Montaguet!

(Capulet, yönuttu yllä, ja kreivinna Capulet tulevat.)

CAPULET.
Mitä melua? Hoi! Tänne miekkani!

KREIVINNA CAPULET.
Ei, sauva, sauva! Miksi miekkaa sinä?

CAPULET.
Miekkani, sanon! — Vanha Montague
Tuoss' ilkkuin mulle säilää häilyttää.

(Montague ja kreivinna Montague tulevat.)

MONTAGUE.
Capulet konna! — Mennä minun suo!

KREIVINNA MONTAGUE.
Ei askeltakaan vihamiehes luo!

(Prinssi tulee seurueineen.)

PRINSSI.
Kapinoitsijat, te rauhan vihamiehet!
Aseenne veljesverin ryvettäjät!
Mut ettekö te kuule? — Miehet, pedot,
Jotk' omain suonten purppuraiseen virtaan
Tuhoisen vimman liekit sammutatte!
Pois verisistä käsist' aseet nurjat,
Jos piinaa välttää tahdotte, ja kuulkaa
Vihaisen ruhtinaanne tuomio!
Sanasta joutavasta syntyneenä
Jo kolmasti on kolme kansais-sotaa
Sun tähtes, Capulet ja Montague,
Pois karkoittanut rauhan kaduiltamme.
Ja vanhain täytyi porvareimme heittää
Pois arvopuku, käsin vanhoin käydä
Keihääseen vanhaan, rauhan ruostuttamaan,
Vihaanne ruostunutta häätääkseen.
Jos katurauhan vielä rikotte,
Niin rauhansakon henkenne saa maksaa.
Täll' erää poistukaa te kaikki muut;
Te, Capulet, te käykää kanssani;
Ja Montague, te iltapuolla tulkaa
Keräjäpaikkahamme, vanhaan linnaan
Täst' asiasta lisää kuulemaan.
Pois kaikki, sanon, kuolon uhalla!

(Prinssi seurueineen, Capulet, kreivinna Capulet,
Tybalt, porvarit ja palvelijat menevät.)

MONTAGUE.
Ken herätti tuon vanhan riidan taas?
Benvolio, alustako olit läsnä?

BENVOLIO.
Kun lähestyin, niin kiivaass' ottelussa
Näin vihollisenne ja teidän miehet.
Heit' aioin miekall' erottaa, mut silloin
Tuo hurja Tybalt tuli, miekka maalla,
Sähisten riidanhimosta, ja sillä
Pääns' ympäri hän huitoi, piesten tuulta,
Jok' ilkkui vain ja viuhui vammatonna.
Kun vuoroin siinä iskimme ja löimme,
Tul' avuks yhä lisää kummallenkin,
Siks kunnes prinssi kaikki erotti.

KREIVINNA MONTAGUE.
Oi, Romeoni! Missä lie hän nyt?
Hyv', ettei taisteluun hän yhtynyt.

BENVOLIO.
Jo aikaa ennen, kuin tuo pyhä päivyt
Tähysti idän kulta-ikkunoista.
Levoton mieli maille minut vei;
Ja silloin sykomori-lehdossa,
Jok' antaa tuonne länteen kaupungista,
Näin poikanne jo kulkevan niin varhain.
Hänt' astuin kohti; vaan hän minut huomas,
Ja piiloon hiipi metsän tiheikköön.
Tunteitaan omistani arvaten,
Jotk' etsi paikkaa, miss' ei ihmist' ollut,
Kosk' itse olin itselleni liikaa,
Ma noudin mieltäni, soin saman hälle,
Näin ehdoin karttain ehdoin karttavaa.

MONTAGUE.
Jo monin aamuin hänen siellä nähtiin
Lisäävän kyynelillään kastett' aamun
Ja paisuttavan pilvet huokauksillaan.
Mut heti kun kaikk'-eläyttävä päivä:
Tuoll' idän äärill' alkaa koittaren
Vuoteelta utu-uutimia nostaa,
Valosta kotiin hiipii synkkä poika,
Sulkeutuu yksin huoneesensa, salpaa
Armaalta päivänvalolt' ikkunansa,
Näin luoden itsellensä tekoyön.
Kamala mielen-synkkyys hälle koittaa,
Jos syyt' ei sen voi hyvät neuvot voittaa.

BENVOLIO.
Syyn siihen tiedättekö, setä hyvä.

MONTAGUE.
En tiedä, enkä häneltä saa tietää.

BENVOLIO.
Kovalle oletteko hänet pannut?

MONTAGUE.
Sekä itse että ystäväini kautta;
Vaan hän, tuo halujensa uskottu,
On itselleen — kuin vilpitön, en tiedä —
Mutt' ainakin niin salainen, niin vaiti,
Niin suoruutta ja julkisuutta vailla,
Kuin kateen madon syömä kukka-umppu,
Ennenkuin kauniin teräns' auki luo se
Ja sulons' auringolle pyhittää,
Jos tietäis vain, mik' alku on tuon vaivan,
Kyll' avun hankkisimme mielist' aivan.

(Romeo tulee etäällä.)

BENVOLIO.
Hän tuossa tulee; minut jättäkää;
Ma kyllä koitan häntä ripittää.

MONTAGUE.
Oi, jospa tunnustuksen vakavan
Häneltä saisit! — Armas, tulehan!

(Montague ja kreivinna Montague menevät.)

BENVOLIO.
Huomenta, serkku!

ROMEO.
Päivä niinkö nuori?

BENVOLIO.
Vast' yhdeksän.

ROMEO.
Oi, pitkäks käypi huoli!
Täält' isäkö niin joutuin läksi?

BENVOLIO.
Niin.
Mi huoli päiväs pitentää?

ROMEO.
Sen puute,
Jonk' omistaminen ne lyhentäisi.

BENVOLIO.
Sa rakastat?

ROMEO.
Ma puutun —

BENVOLIO.
Rakkautta?

ROMEO.
Sen suosiota, jota rakastan.

BENVOLIO.
Voi, että rakkaus, näöltään niin hellä,
Noin tyly on ja julma käsitellä!

ROMEO.
Voi, että rakkaus, side silmillänsä,
Tien näkemättään löytää määränänsä!
Miss' atrioimme? — Voi! — Mi riita täällä?
Tok' älä kerro, kaikki olen kuullut.
Suur' viha on, mut rakkaus suurempi: —
Vihaava rakkaus! Rakastava viha!
Sa kaikkisuus, mi tyhjäst' olet luotu!
Keveys raskas! Vakaa hullutus!
Kuvaton kaaos muodoist' ihanista!
Sa siipi lyijyinen, sa savu kirkas.
Sa tuli jäinen, terveys sa sairas!
Sa valvas uni, vastakohtas ihan!
Näin rakastan ja rakkauttain vihaan.
Et naura sa?!

BENVOLIO.
En, pikemmin ma itken.

ROMEO.
Mit', armas sielu?

BENVOLIO.
Armaan sielus tuskaa.

ROMEO.
Niin, syytä siitä lemmen puuskaa.
Sydäntäin omat lemmen tuskat kaivaa;
Niit' enennät sä, jos sen kuorman vaivaa
Omillas lisäät. Ystävyytes tuo
Liikoihin tuskiin liikaa taakkaa luo.
Savua lemp' on, usmaa huokausten;
Kun kirkastuu se, tulta silmä säihkyy,
Kun hämmentyy se, kyynelvirta läikkyy.
Mit' on se muuten? Hulluus älyinen,
Vihava sappi, mehu metinen.
Hyvästi, serkku!

BENVOLIO.
Seis! Ma seuraan sua;
Jos näin sa minut heität, loukkaat mua.

ROMEO.
Voi! Itseni ma hukkasin; ei oo
Hän täällä, muualla on Romeo.

BENVOLIO.
Ken lemmittys on, sano vakavasti.

ROMEO.
Pitäiskö voihkaten mun kertoa se?

BENVOLIO.
Kuin? Voihkatenko? Ei, vaan vakavasti.

ROMEO.
Ahdista testamentti sairahalta;
Se kiusatulle tuntuu kiusaavalta!
Siis, serkku, vakavasti: naista lemmin.

BENVOLIO.
Lik' osasin, kun lempiväks sun luulin.

ROMEO.
Mik' oiva kyttä! — Kultan' onkin kaunis.

BENVOLIO.
Kultaiseen pilkkaan nopeammin sattuu.

ROMEO.
Sivuitse ammuit! Nuol' ei Cupidon
Käy häneen, mieli Dianan häll' on.
Siveyden vahvass' asussa ei häntä
Satuta lapsen nuoli heikonläntä.
Pois lemmenpyyteen rynnäköt hän työntää
Ja riettaan silmän hyökkäykset, ja helmaans'
Ei vaihda kultaan, joka huiskaan hurmaa.
Oi, sulost' on hän rikas; köyhä vaan,
Kun aarteensa vie kanssaan kuolemaan.

BENVOLIO.
Siis vannoi kieltäyvänsa naimisista?

ROMEO.
Niin, ja se saituus suurt' on tuhlaamista.
Näet, kauneus, jäätyin hänen jäänsä alle.
Ei kauneuttaan suo jälkimaailmalle.
On liian viisas, liian kaunis vain,
Autuuden ansaitakseen tuskillain.
Pois lemmen vannoi hän, ja vala tää
Kun kaikui, kuollutt' elän elämää.

BENVOLIO.
Mua kuule: unhota hänt' ajatella.

ROMEO.
Sano, kuinka ajattelun unohtaisin.

BENVOLIO.
Vapaus silmillesi suo: ne toisiin
Luo kaunokaisiin.

ROMEO.
Ah, se keino hänen,
Tuon valion, vain lisäis viehätystä.
Nuo onnen naamarit, jotk' ihatarten
Saa otsaa suudella, ne mustuudellaan
Tuo mieleen peittämänsä ihanuuden.
Soaistu mies ei unhottaa voi näön
Kallista, hukattua lahjaa. Näytä
Minulle nainen ihanimman kaunis,
Sen kauneus on vaan näyte, joka näyttää
Ken tuota ihanint' on ihanampi.
Hyvästi! Unhotust' et neuvo mulle.

BENVOLIO.
Sen teen, tai kuolen velkapäänä sulle.

(Menevät)

Toinen kohtaus.

Katu.
(Capulet, Paris ja palvelija tulee.)

CAPULET.
Ja sama sakko pantu Montaguelle
Kuin minulle; en luulis sopuisuutta
Miehille meidän ikäisille työlääks.

PARIS.
Teill' arvoisa on kummallakin maine.
Ja pitkällistä riitaanne on sääli.
Vaan mitä sanotte mun kosintaani?

CAPULET.
Ma sanon samaa, mitä sanoin ennen:
Viel' outo lapseni on maailmassa,
Hän tuskin neljäätoist' on vuotta nähnyt.
Kaks kesää kukkinensa kuolkohon,
Ennenkuin kypsä morsioks hän on.

PARIS.
Moni nuorempi on onnellinen äiti.

CAPULET.
Liiaksi varhain naitu varhain kuihtuu.
Maa kaikki nieli toivoni, pait hänet,
Hän ainut maallinen on aartueni.
Mut kosikaa, ja tyttö voittakaa,
Mun tahton' hänen mieltään noudattaa.
Jos myöntyy hän, niin valinnalle naisen
Ma suostumuksen annan sointuvaisen.
Illalla meill' on perhejuhla nyt,
Johonka vieraaks olen pyytänyt
Mont' ystävääni; joukon lisäks tulkaa
Te myös, ja kaikkein tervetullein olkaa.
Maan tähtiä tän' yönä mökissään
Heloittaa, taivaan tähdet himmentäin.
Mi reippahan on nuorukaisen huvi,
Kun ramman talven kantapäille suvi
Sirokas astuu, ilon samanlaisen
Tän' yönä monen kukkaposki-naisen
Seurassa saatte nähdä, kuulla heitä,
Valita sen, jok' enin lumoo teitä.
Myös tyttäreni muiden sarjass' on
Lukuna, vaikka laskuss' arvoton.
Mua seuratkaa! — Käy, poika, ahkeroiden
Veronaa pitkin, etsi niitä, joiden
On nimet tuohon kirjoitettu,
(Antaa hänelle paperin.) Sano
Talooni heitä, tervetulleiks sano.

(Capulet ja Paris menevät.)

PALVELIJA. Etsi niitä, joiden on nimet tuohon kirjoitettu! Kirjoitettu on, että suutari pysyköön kyynärässään ja räätäli lestissään, kalastaja sudissaan ja maalari verkossaan. Mutta minun on määrä saada selko niistä henkilöistä, joiden nimet on tuohon kirjoitettu, enkä mitenkään voi selkoa saada, mitä nimiä se kirjoittaja-henkilö siihen on kirjoittanut. Pitänee mennä kirjan-oppineitten tykö. — Kah, parahiksi ihan!

(Benvolio ja Romeo tulevat.)

BENVOLIO.
Tai maarin! Liekin kautta liekki kuolee,
Ja kipu haihtuu uuden kivun kautta;
Jos pyöry huimaa, pyörrä vastapuoleen,
Uus tuska toivottomaan tuskaan auttaa.
Sa silmäs uuteen tartunnaiseen luo,
Niin haihtuu vanhan tuima myrkky tuo.

ROMEO.
Ois rautalehti oivallista tuohon.

BENVOLIO.
Mihinkä?

ROMEO.
Taittuneesen sääriluuhus.

BENVOLIO.
Oletko hullu, Romeo?

ROMEO.
En hullu,
Vaan kahlehdittu pahemmin kuin hullu,
Vankeuteen suljettu ja ilman ruokaa,
Ruoskittu, kidutettu ja — — (Palvelijalle.)
Hyv'iltaa poika!

PALVELIJA.
Jumal' antakoon!
Suvaitkaa, osaatteko lukea?

ROMEO.
Kurjuudestani kohtaloni kyllä.

PALVELIJA. Sen olette kai oppinut ilman kirjaa. Mutt' sanokaa: osaatteko lukea suoraan kirjasta?

ROMEO.
No, jos vain kirjaimet ja kielen tunnen.

PALVELIJA.
Puhutte suoraa kieltä. Herran haltuun!

ROMEO.
Seis, poika! Osaan lukea. (Lukee.)

"Signor Martino rouvineen, tyttärineen; kreivi Anselmo ja hänen ihanat sisarensa; leski-paroonitar Vitruvio, signor Placentio ja hänen herttaiset veljensä-tyttäret; Mercutio ja hänen veljensä Valentino; setäni Capulet rouvineen, tyttärineen; kaunis veljeni-tytär Rosalina; Livia; signor Valentio ja hänen lankonsa Tybalt; Lucio ja hilpeä Helena."

Ihana seura! Mihin heitä kutsut?

PALVELIJA.
Illalliselle.

ROMEO.
Illalliselle mihin?

PALVELIJA.
Meidän taloon.

ROMEO.
Kenen taloon?

PALVELIJA.
Isäntäni.

ROMEO.
Niin tosin, kun en kysynyt sit' ennen.

PALVELIJA.
Nyt sanon teille asian kysymättänne. Isäntäni on se suuri, rikas
Capulet, ja, jos ette ole Montaguen sukua, pyydän teitäkin viinimaljaa
kallistamaan. Jumalan haltuun!

(Menee.)

BENVOLIO.
Samoissa Capuletin juhlapidoiss'
Illastaa hempus, kaunis Rosalina,
Ja muut Veronan kaunottaret kuulut.
Käy sinne, vilpittömin silmin vertaa
Johonkin toiseen muotoa tuon armaan,
Niin korpiks joutsenesi luulet varmaan.

ROMEO.
Jos silmän' hurskas usko totuutta
Noin pilkkaa, liekiks kyyneleeni tulkoot,
Ja kosk'ei kuolleet itkun virrassa,
Nuo kirkkaat harhalaiset tuleen kuolkoot!
Hänt' ihanampi! Mointa eläissään
Ei nähnyt kaikki-näkevä päiväkään.

BENVOLIO.
Näit suloisena hänet ainoastaan,
Hänt' yksin silmin vuoroin punniten,
Vaan tuolle silmäis kidevaa'allen
Aseta kultas toista neittä vastaan,
Mi loistoaan luo illan pitohon,
Niin hyv' on tuskin, ken nyt paras on.

ROMEO.
Ma sua seuraan, muit' en katsomaan,
Vaan oman kullan loistett' ihaamaan.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone Capuletin talossa.
(Kreivinna Capulet ja imettäjä tulevat.)

KREIVINNA CAPULET.
Miss' on mun tyttäreni! Kutsu häntä.

IMETTÄJÄ.
Kautt' impeyteni kaksitoistiaana,
Juur' häntä kutsuin. — Tänne, eukkoseni!
Tupuni! — Jesta! Miss' on tyttö? — Julia!

(Julia tulee)

JULIA.
Mik' on? Ken kutsuu?

IMETTÄJÄ.
Äitinne.

JULIA.
Täss' olen.
Mit', äiti, tahdotte?

KREIVINNA CAPULET.
On seikka tämä: —
Mut jätä meidät, imettäjä, hetkeks.
Salaista meillä on. — Ei, jää vain tänne:
Kun mietin tarkemmin, saat läsnä olla.
Jo Juliall' on ikää, niinkuin tiedät.

IMETTÄJÄ.
Sen, totta vie, ma sanon tunnilleen.

KREIVINNA CAPULET.
Hän neljäätoist' ei vuotta ole vielä.

IMETTÄJÄ.
Vetoa neljätoista hammastani, —
On totisesti niitä neljä vain, —
Hän neljäätoist' ei ole. Kuinka paljon
On Pietariin?

KREIVINNA CAPULET.
On päälle kahden viikon.

IMETTÄJÄ.
No, päälle taikka vaille; Pietarina
Hän täyttää neljätoista. Hän ja Sanna —
Herrassa levätköön! — ol' yhtä vanhat. —
Niin, taivaass' on nyt Sanna; liian hyvä
Hän oli mulle. Mutta, niinkuin sanoin,
Hän Pietarina täyttää neljätoista.
Niin maarin, niin; sen vielä hyvin muistan:
Maanjäräyksest' on yksitoista vuotta;
Ja sinä vuoden päivänä — en koskaan
Sit' unhota — ma häntä vieroitin.
Malia olin rinnoilleni pannut
Ja päiväss' istuin kyyhkyslakan alla —
Te silloin Mantuass' olitte ja kreivi —
Niin, kyllä minä muistan! — Niinkuin sanoin;
Kun rinnallani malin maistoi hän
Ja tunsi karvaaks sen, tuo sievä hupsu,
Ih! kuinka irvisti ja rinnan heitti!
Rasahti kyyhkyslakka; tarvis, takaan,
Ei ollut käskeä mua tieheni.
Ja siitä päiväst' yksitoist' on vuotta.
Jo yksinään hän seistä voi, niin maarin,
Osaspa juosta, vaaperrella pitkin;
Juur' päivää ennen otsansakin särki;
Ja silloin mieheni — hän Herrass' olkoon! —
Hän oli hauska mies: — maast' otti lapsen;
"Hei", sanoi hän, "noin nokillesko kaadut; —
Kun viisastut, niin kaadut seljälles.
Niin, Julia, eikö niin?" ja, totta vieköön,
Laps kulta vaikeni ja vastas: "niin."
Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy!
Jos tuhat vuotta eläisin, niin, totta,
Tuon aina muistan: "Eikö niin?" hän sanoi,
Ja lapsi vaikeni ja vastas: "niin."

KREIVINNA CAPULET.
Jo riittää tuota; pyydän, ole vait.

IMETTÄJÄ.
Kyll', armo! Mut en muuta voi kuin nauraa,
Kun noin hän vaikeni ja vastas: "niin."
Ja sentään hällä otsass' oli kuhmu
Vähäisen kukonmunan suuruinen;
Hirmuinen puusti! ja hän saineest' itki.
"Hei", sanoi miehen', "nokillesko kaadut?
Kun vanhenet, niin kaadut seljallesi"
Ja lapsi, vaikeni ja vastas: "niin,"

KREIVINNA CAPULET.
Sinäkin vaikene, ma vielä pyydän.

IMETTÄJÄ.
Koht' olen valmis. Siunatkoon sua Luoja,
Sa sievin kaikista, joit' imetin!
En muuta toivois, kuin ett' eläisin
Siks että näkisin sun naimisissa.

KREIVINNA CAPULET.
Niin aina, naiminen se aine onkin,
Jonk' aioin puheeks ottaa. — Sano, Julia,
Sull' olisiko halu naimisiin?…

JULIA.
Uneksimaton kunnia se mulle.

IMETTÄJÄ.
Kunnia! Jos en imettäjäs oisi,
Sanoisin: maidoss' imit viisautta.

KREIVINNA CAPULET.
Naimista tuumi nyt; sua nuorempana
On Veronassa moni arvonainen
Jo äidiks tullut; laskujani myöten
Ma äitisi jo tuolla ijäll' olin,
Ja sinä yhä tyttö. Lyhyesti,
Sinua jalo Paris kreivi kosii.

IMETTÄJÄ.
Se vasta mies on, neiti! Mointa miestä
Ei maailmassa! Oikein vahakuva!

KREIVINNA CAPULET.
Veronan kesällä ei mointa kukkaa!

IMETTÄJÄ.
Niin, kukka on hän; todellakin kukka!

KREIVINNA CAPULET.
No, sano: voitko häntä rakastaa?
Illalla hänet pidoissamme näet;
Lue kasvojensa kirjaa, mitkä sulot
Kauneuden kynä piirtänyt on niihin;
Sa tutki joka juonnett' erikseen,
Kuin hempeään ne lainaa toisilleen.
Ja kaunokirjassa mi hämärää,
Se reunustassa silmäin selviää.
Mut kallis lemmenkirja tuo vaan puuttuu
Sidettä, kansiss' ihanaks se muuttuu.
Vedessä kala kiiltää: suloisinta,
Kun kauniin sisän verhoo kaunis pinta.
Monesta parhaana se kirja kulkee.
Jonk' oppikullan kultasoljet sulkee.
Näin kaikki, mitä häll' on, saat sä vaan,
Kun hänet saat, ei kuihdu omaskaan.

IMETTÄJÄ.
Ei, se vaan paisuu: miehell' impi varttuu.

KREIVI CAPULET.
No, sano, onko Paris sulle mieleen?

JULIA.
Ma mielin nähdä, onko mieleen näkö;
Syvemmä silmäin nuolt' en tahdo työntää,
Kuin suosionne lentovoimaa myöntää.

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Rouva, vieraat ovat tulleet, illallinen on valmis, teitä huudetaan, neitiä kysytään, imettäjää kiroillaan ruokahuoneessa, ja kaikki on mullin mallin. Minun täytyy mennä toimiini. Pyydän, joutukaa!

KREIVINNA CAPULET.
Tulemme. — Julia, kreivi odottaa.

IMETTÄJÄ.
Öin hauskoin hauskat päivät jatkakaa!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Katu.

(Romeo, Mercutio, Benvolio, viisi tai kuusi naamiota,
soihdunkantajia ja muita tulee.)

ROMEO.
Tuon puheen lausummeko puolusteeksi,
Vai astummeko sisään ilman muuta?

BENVOLIO.
Ei enää moiset mutkat tapana.
Pois koko Amor[1] sokkorättineen
Ja kirjavine ruodejousinensa,
Mi naiset karkoittaa kuin linnunpelko!
Ja ulkolukuja me tullessamme
Kuiskaajan avull' emme kangerra;
Vaan pyöritelkööt silmiään jos kuinka,
Me pyöryn pyörimme ja katoamme.

ROMEO.
Minulle soihtu! Mieleni ei juosta;
Se raskas, synkkä on; ma pidän tulta.

MERCUTIO.
Ei, Romeo hyvä, tanssia sun pitää.

ROMEO.
En, totta. Teillä kevyet on kengät
Ja kevyt mieli; mun on lyijyn-raskas,
Se liikkumattomaks mun maahan kiintää.

MERCUTIO.
Sa, lemmen-orja! Lainaa lemmen siivet,
Yl ahtaan tomun kiidä.

ROMEO.
Syvään kiiti
Sen nuoli rintaan, ett'en kiitää voi sen
Keveillä siivillä; niin ahtaass' olen,
Ett'en voi tuskain ahdett' ylös nousta:
Ma lemmen raskaan taakan alle vaivun.

MERCUTIO.
Vai siihen vaivut? Raskautat näin lempes;
Liiaksi painoa niin hellän kestää.

ROMEO.
Lempikö hellä? Liiaksikin tyly,
Kesytön, hurja; pistelee kuin oka.

MERCUTIO.
Jos lemp' on tyly, ole tyly vastaan,
Ja pisto pistost' anna, niin sen suistat. —
Kotelo tänne, kasvojeni peitoksi
(Panee naamarin kasvoilleen.)
Noin, naama naaman eteen! — Mitä huolin,
Vaikk' ilkisilmä rumuuttani tarkkaa?
Hävetköön puolestani naamakoppa,

BENVOLIO.
Nyt kolkutus ja sisään! Sitten tulee
Jokaisen olla virkku jaloiltaan.

ROMEO.
Minulle soihtu! Huimapäiset houkot
Kannoillaan kaislaa turtaa kutkutelkoot.[2]
Ma iso-isän sananpartta käytän:
Saan katsella, kun valkeata näytän.
Se pila sopii nyt; ma muass' olen.

MERCUTIO.
Muassa, mies! yövartijan on käsky.
Jos muass' olet, autamme sun tuosta,
Suo anteeks, lemmenmuasta, joss' istut
Sa korviasi myöten kiinni. — Tulkaa!
Näin päivää valaisemme.

ROMEO.
Emme suinkaan.

MERCUTIO.
Ma tarkoitan: näin jouten valkeitamme,
Kuin tulta päivällä me kulutamme.
Hyvän aikeen tajumus se viisi kertaa
Viisille älyillesi vetää vertaa.

ROMEO.
Hyv' aikeemme on mennä pitohon,
Tok' älykkäält' ei näytä se.

MERCUTIO.
Mik' on?

ROMEO.
Näin unta taannoin.

MERCUTIO.
Minä myös.

ROMEO.
Mit' unta?

MERCUTIO.
Ett' uneksijan lepo todetonta.

ROMEO.
Totuutta uneksii hän levätessään.

MERCUTIO.
Oo, kuningatar Mab on luonas käynyt,
Tuo keijukaisten kätilö. Hän tulee
Niin piennä muodoltaan kuin kiiltokivi,
Jok' oltermannin sormuksessa hohtaa,
Ja päivän-hiuteisella valjakollaan
Makaajain nokkain ajaa poikitse.
Hämähäkin sääristä on pyörän puolat
Ja kuomi heinäsirkkain siivistä,
Hienointa seittiä on valjashihnat,
Kuun koste'ista säteistä on päitset;
On ruoska kettä, varsi sirkanluuta;
Ajuri — hento, harmaatakki sääski,
Niin suur' ei puolinkaan kuin mato pieni,
Mi laiskan immen sormess' asustaa:
Vaunuina ontto pähkinä, jonk' uursi
Puuseppä Orava tai vanhus Toukka,
Ammoiset keijukaisten vaunusepät.
Tuoss' asuss' öisin lempiväin kun aivot
Hän kiertää, lemmest' uneksivat oiti;
Hovikkoin polvet, — kumarruksist' oiti;
Lainmiesten sormet, — sivutuloist' oiti;
Neitosten huulet, — oiti suuteloista;
Ja noihin usein häijy Mab luo rakot,
Jos hajumakeisilta henki löyhkää.
Hovikon nenitse hän joskus kiitää,
Tuo silloin köllin haistaa unissaan;
Tihuntiporsaan saparolla joskus
Rovastin nokkaa uness' ärryttää,
Tuo silloin uutta paikkaa uneksii;
Soturin niskall' ajelee, ja tämä
Unissaan vihollisen kaulan-leikkuut,
Väijykset näkee, rikot, Turkin
Viis syltä syvät muistomaljat: — silloin
Hän rummun kuulee, pystyyn karkaa, herää,
Peloissaan pari rukousta noituu,
Ja nukkuu taas. Se oikea on Mab,
Jok yöllä hevosien harjat vatvoo,
Ja pörrötukan kiertää vanukkeelle,
Jonk' irtaaminen suurta turmaa tietää.
Hän on se painajainen, joka ajaa
Selällään makaavia tyttöjä
Ja kestäviksi vaimoiksi ne tekee.
Se hän on, joka — —

ROMEO.
Vait, Mercutio, vait!
Tyhjistä haastat.

MERCUTIO.
Unist', aivan oikein,
Jotk' ovat tyhjän aivon sikiöitä
Ja turhan kuvituksen luomia,
Niin ohukaista ainetta kuin ilma
Ja häälyvämmät tuulta, joka hetken
Hyväilee pohjan jäätynyttä rintaa,
Vaan suuttuneena pois sen luota lietsoo,
Otsansa kääntäin kastehelmi-suveen.

BENVOLIO.
Se tuuli meidät itsestämme lietsoo;
Ruokailleet ovat; liian myöhään tullaan.

ROMEO.
Liiaksi varhain, pelkään. Pahaa luulen,
Jotakin tähtiin vielä peittynyttä,
Mi tän yön kemuill' alkaa katkerasti
Tuhoista kulkuaan, ja jonkun julman,
Verisen äkkisurman kautta päättää
Eloni kurjan, rintaan kätketyn.
Vaan Hän, jok' ohjaa retkeni, Hän hoitaa
Myös purjeitani. — Matkaan, veikot hauskat!

BENVOLIO.
Nyt rummut soimaan!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Sali Capuletin talossa.
(Soittajat odottamassa. Palvelijoita tulee.)

1 PALVELIJA. Missä se Paistinen on, kun ei auta pöytää korjaamaan? Senkin lautaisen-näpistelijä! Senkin lautaisen-nuoleksija!

2 PALVELIJA. Jos kaikki säädyllisyys jätetään yhden tai kahden ihmisen käsiin, jotka lisäksi ovat pesemättömät, niin on se hyvin siivotonta.

1 PALVELIJA. Pois nojatuolit! Syrjään viinapöytä! Korjaa hopiat! — Veikkonen, säästä mulle palanen sokurileipää ja, jos minusta pidät, niin laita että portinvartija laskee sisään Myllylän Sannan, ja Leenan. — Antti! Paistinen! hoi!

(Kaksi palvelijaa tulee.)

PALVELIJAT. Täss' ollaan, pojat; mitä tarvis?

1 PALVELIJA. Teitä katsotaan ja huudetaan ja kysytään ja haetaan suuressa salissa.

2 PALVELIJA.
Emmehän voi olla siellä ja täällä yhtä haavaa. — Nopsaan, pojat!
Rivakasti hetkinen vielä! Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

(Poistuvat perälle.)
(Capulet y.m. tulee; vieraita: naamioita.)

CAPULET.
Terveeksi, hyvät herrat! Pyörähdystä
Nyt vartoo naiset, joit' ei känsä vaivaa.
He, he, te kaunokaiset? Kenpä teistä
Nyt epää tanssia? Ken kursailee,
Sen vannon, sill' on känsä. Loukkasinko? —
Terveeksi, ystävät! Sen päivän muistan,
Kun naamar' oli mullakin, ja taisin
Ihanan naisen korvaan kuiskata
Suloisen sanan; se on mennyt, mennyt!
Terveeksi, hyvät herrat; — Soitto soimaan!
Tie auki! Tilaa! Varvastelkaa tytöt!

(Soitto käy ja tanssi alkaa. Palvelijoille.)

Valkeita lisää, konnat! Pöydät kokoon!
Sammuksiin tuli! Tääll' on liian lämmin.
Tuo äkkipila tuli parhaiks ihan!
Ei, istukaatte, lanko Capulet,
Meilt' on jo tanssi jäänyt. Paljonko
Siit' on, kun viimeks naamiaisiss' oltiin?

2 CAPULET. Jo maarin vuotta kolmekymmentä.

CAPULET.
Kuink', ystävä? Niin paljon ei, ei suinkaan.
Lucention häistä ensi helluntaiksi,
Vaikk' oiti ois, viiskolmatta on vuotta.
Ja silloin oltiin naamioituina.

2 CAPULET. Enemmän: poikansa on vanhempi, On kolmekymmentä jo.

CAPULET.
Olkaa vaiti!
Kaks vuotta sitten oli holhottava.

ROMEO.
Ken on tuo viehättävä neiti tuolla
Ritarin rinnalla?

PALVELIJA.
En tiedä, Herra.

ROMEO.
Oi, soihdut hehkumaan hän opettaa?
Yön poskella hän välkkyin heloittaa.
Kuin kiiltokivi maurin ohimolla,
Liiaksi kallis nautintona olla,
Maan omaks liian jalo! Neito-sarjassa
Kuin lumikyyhky varisparvessa.
Kun tanssi päättyy, kättään kosketan
Ja autuaaks teen käteni rohkean.
Lemminkö ennen? Silmäni, se kiellä!
Tät' ennen kauneutt' en nähnyt vielä.

TYBALT.
Tuo Montague on äänestänsä. — Poika,
Käy miekkani! — Haa! Uskaltaako tänne
Tuo konna tulla, silmill' irvinaama,
Juhlaamme ivaamaan ja pilkkaamaan?
Sukuni kanta-arvon nimessä,
Ken hänet tappaa, ei tee syntiä!

CAPULET.
Mit' aiot, lanko? Miks' noin riihaton?

TYBALT.
Kas, setä! Yksi Montague tuoss' on.
On, konna, tänne tullut kiusallaan
Vain juhlakemujamme pilkkaamaan.

CAPULET.
Nuor' Romeo on se.

TYBALT.
Niin, se Romeo konna.

CAPULET.
Rauhoitu, lanko; anna hänen olla!
Hän käyttäytyy kuin täysi ylimys;
Ja, totta puhuin, kaupunkimme uljuus
Tuo siivo, kelpo nuorukainen on.
Veronan rikkauksist' en ma soisi
Ett' talossani häntä loukataan.
Siis rauhoitu ja hänest' älä huoli:
Se tahtoni; jos sitä kunnioitat,
Iloa näytä, pois tuo karsas katse,
Se juhlassa ei ole sopiva.

TYBALT.
On, kun on moinen konna vieraana.
En siedä häntä.

CAPULET.
Häntä täytyy sietää.
Häh, herraseni? — Täytyy, sanon, — niin!
Ken täällä käskee, sinäkö vai minä?
Et häntä siedä! — Herra varjelkoon!
Sa riitaa tahdot vieraissani; tahdot
Mies olla, korkein kukko tunkiolla!

TYBALT.
Se häpeää on, setä.

CAPULET.
Katsos vain
Suupaltti olet poika. — Niinkö, totta? —
Tuon kaiken vielä muistat, usko pois!
Mua vastustelet! Niin, niin, hyvään aikaan! —
Niin, ystäväiset! — Tiehes, nokkaviisas!
Vait oiti! — Lisää valkeita! — Hyi, sua!
Ma kyllä kieles salpaan! — Hei vain, lapset!

TYBALT.
Kun ehdon vihaan pakko-malttamus
Näin yhtyy, ruumiin valtaa vavistus.
Pois käyn; mut kuje tuo, vaikk' armasta
Nyt on se, jäljessään tuo karvasta.

(Menee.)

ROMEO (lähestyen Juliaa).
Jos saastuttanee käsi halpa tää
Tuon pyhäkön, se hurskas synti on;
Mun huuleni, kaks pyhäretkijää,
Sovinnoks tarjoo hellän suutelon.

JULIA.
Kätenne täten liiaks syytä saa,
Vain hartahan se täytti toiminnon;
Saa pyhän kättä hurskas koskettaa,
Ja käden-anto hurskaan muisku on.

ROMEO.
Pyhäll' on huulet, niinkuin hurskaallai?

JULIA.
On, mutta rukous on niiden työ.

ROMEO.
Suo huulilleni, mitä kädet sai,
Ett' uskoan' ei peitä tuskan yö.

JULIA.
Ei liiku pyhä, vaikka suostuukin.

ROMEO.
Seis siis, ett' otan mitä rukoilin.
(Suutelee häntä.)[3]
Nyt huules synnin huuliltani vei.

JULIA.
Näin huulilleni palkaks synnin sain.

ROMEO.
Palkaksko synnin? Armas kiusaus,
Pois synti anna.

(Suutelee toistamiseen.)

JULIA.
Kyllä osaat vain!

IMETTÄJÄ.
Teit' äitinne sois puhutella, neiti.

ROMEO.
Ken hänen äitins' on? —

IMETTÄJÄ.
Niin, nuori herra,
Sen neiden äiti on tän talon rouva,
Älykäs, hyvä, kunnollinen rouva.
Tytärtä imetin, jok' oli tässä.
Ken hänet saa, sen kelpaa, sen ma takaan.

ROMEO.
Vai Capulet! Oi, hinta summaton!
Eloni vihamiehen vallass' on.

BENVOLIO.
Pois joutuin! Kohta päättyy huvi tää.

ROMEO.
Niin pelkään; tuskaani se enentää.

CAPULET.
Ei, hyvät herrat, viel' ei lähdön aika;
Mitätön, halpa atria on valmis. —
Todellako? No siis, ma teitä kiitän:
Niin kiitos, arvon herrat! Hyvää yötä!
Valkeita lisää! — Tulkaa, mennään maata!
Jo myöhä yö on, toden totta, setä;
Levolle tahdon.

(Kaikki lähtevät, paitse Julia ja imettäjä.)

JULIA.
Imettäjä, tänne!
Ken on tuo nuori herra tuolla, sano?

IMETTÄJÄ.
Tiberio-ukon perijä ja poika.

JULIA.
Ja entä tuo, ken nyt käy ovest' ulos?

IMETTÄJÄ.
Se, luulen ma, on nuori Petruchio.

JULIA.
No, entä tuo, tuo, jok' ei tanssinut?

IMETTÄJÄ.
En tiedä.

JULIA.
Käy kysymään. — Jos nainut on hän vaan,
Niin haudan morsius-vuoteekseni saan.

IMETTÄJÄ.
Hän Romeo nimelt' on ja Montague,
Tuon suuren vihamiehen ainoo poika.

JULIA.
Lemp' ainoo syntyi vihast' ainoasta!
Näin liian varhain, myöhään tunsin vasta!
Tää lemmen alku pahaa ennustaa,
Kun vihamiestään täytyy rakastaa.

IMETTÄJÄ.
Hah? Mitä se?

JULIA.
Vain riimi, jonka opin
Eräältä tanssijalta.

(Ulkoa huudetaan Juliaa.)

IMETTÄJÄ.
Heti, heti! —
Jo vieraat lähti, lähtekäämme meki.

(Menevät.)

KUORO (astuu esiin).
Nyt vanha rakkaus hautaan hoiperoi,
Perijäks nuori lempi hapuileepi;
Ja kauneus tuo, mi kuolon tuskat toi,
Jo rinnall' armaan Julian himmeneepi.
Nyt Romeo lemmittynä on ja lempii,
Katseiden tenho humauksen luo;
Hän luultua nyt vihollistaan hempii,
Ja lemmen turma-syöttiin tarttuu tuo.
Ei vihollisna tilaisuutta hällä
Valoja lemmitylleen kuiskaamaan;
Ja keinot vielä huonommat on tällä
Tavata kaivattua armastaan.
Mut lempi voiman, aika keinot suo,
Suurimpaan tuskaan suurint' ihaa tuo.

(Poistuu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Aukea paikka Capuletin puutarhan vieressä.
(Romeo tulee.)

ROMEO.
Pois voinko mennä, kun jää sydän tänne?
Maa valju, käänny, aurinkoas etsi!

(Kapuaa muurille ja hyppää sen sisäpuolelle.)
(Benvolio ja Mercutio tulevat)

BENVOLIO.
Hoi! Romeo! Romeo serkku!

MERCUTIO.
Pujahti varmaan kotiin nukkumaan.

BENVOLIO.
Hän tänne juoksi, yli muurin tuosta
Hän kiipes. Huuda, veikko hyvä.

MERCUTIO.
Kyllä,
Manaankin vielä! — Romeo! sa houru,
Himojen syötti, houkka, lemmen-narri!
Huokauksen hahmoss' ilmesty, ja sano
Vain yksi riimi, niin ma tyydyn; huuda
Vain: ah! ja voi! ja soinna: lempi, — hempi.
Suo kaunis sana Venus-kummille,
Ja hänen heikkosilmää poikaans' soimaa,
Hän on viisas;
Nuort' Amor herraa, mi niin sieväst' ampui.
Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. — [4]
Ei kuule hän, ei järky hän, ei liiku hän!
Apina kuoli, manata se täytyy. —
Sua manaan Rosalinan helosilmäin,
Ylevän otsan, purppuraisen huulen,
Siron jalan, hoikan säären, pulloreiden;
Ja näiden rajapiirin nimessä,
Ett' ilmestyisit hahmossasi meille.

BENVOLIO.
Jos hän sen kuulee, niin hän varmaan suuttuu.

MERCUTIO.
Täst' ei hän suutu. Suuttua hän voisi,
Jos armaan tenhopiiriin hengen kumman
Ma jäämään loihtisin, siks kunnes hän
Sen masentais ja maahan manais sen.
Se harmittais: mut siivo on ja hieno
Mun loihtuni, ja nimess' armahansa
Manaten näin vaan hänet ilmi loihdin.

BENVOLIO.
Hän varmaan hiipi tuonne puiden varjoon,
Ja pitää neiteen yön kanss' yhteyttä:
Sokea lempi pyrkii pimeyteen.

MERCUTIO.
Jos lemp' on sokea, se ampuu syteen.
Nyt varmaan alla heisipuun hän istuu
Ja toivoo että kultans' ois se marja,
Jost' immet naurain kahdenkesken kuiskaa,
Hyv' yötä, Romeo! Rullasänkyyn lähden;
Tää kenttävuode liian kylm' on mulle.
No, lähdetäänkö!

BENVOLIO.
Lähdetään! On turhaa
Sit' etsiä, ken löytyä ei tahdo.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Capuletin puutarha.
(Romeo tulee.)

ROMEO.
Se naarmaa nauraa, jok' ei haavaa tunne.
(Julia ilmestyy ylhäälle ikkunaan.)
Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?
Se itä on, ja Julia aurinko! —
Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa
Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on,
Kun sinä, hänen piika-neitsyensä,
Hänt' olet monta vertaa ihanampi!
Hänt' älä palvele, hän kade on.
Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa,
Vain narrit sitä käyttää; pois se heila!
Mun tyttöni se on, mun armahani!
Oi, jospa hän sen tietäisi! — Hän puhuu,
Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä?
Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon,
Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle.
Kaks taivaan kaunihinta tähteä
Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa
Pyys Julian silmät heidän kehässään!
Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla,
Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku
Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun.
Taivaalla hänen silmäns' säteillen
Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi,
Ett' aamuvirttään linnut visertäisi.
Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa!
Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin,
Koskettaa tuohon poskeen saisin!

JULIA.
Voi mua!

ROMEO.
Hän puhuu! — Puhu taasen, kirkas enkeli!
Niin ylvä yössä olet pääni päällä,
Kuin taivaan siivillinen airut silmiss'
On hämmästyvän kuolevaisen, joka
Kumartuin taapäin sitä tuijottaa,
Kun leijuvilla pilvillä se liitää
Ja povell' ylä-ilmain purjehtii.

JULIA.
Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo?
Isäsi, nimes kiellä; tai jos sinä
Et sitä tahdo, vanno lempes mulle,
Ja Capulet en enään ole minä.

ROMEO (syrjään).
Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?

JULIA.
Sun nimes vain on viholliseni;
Sin' olet sinä, etkä Montague.
Mit' on se Montague? Ei käs', ei jalka,
Ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa
Se miehest' ole. Ota toinen nimi!
Mit' on se nimi? Mitä ruusuks kutsut,
Yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu.
Näin Romeo, vaikk' ei nimens oiskaan Romeo,
On yhtä kallis nimeänsä vailla. —
Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu,
Ja nimest' ota minut kokonaan!

ROMEO.
Sanaasi tartun kiinni. Kutsu vain
Mua armaakses, niin uuden saan ma kasteen;
Täst'edes Romeo en tahdo olla.

JULIA.
Ken olet sa, jok' yöhön peittyen,
Näin salaisuuteheni isket?

ROMEO.
Nimin
En taida sulle sanoa ken olen;
Pyhimys kallis, nimeäni itse
Ma vihaan, se ett' on sun vihollises;
Repisin kirjoitettuna sen rikki.

JULIA.
Ei sataa sanaa vielä korvani
Sun juonut huuliltas, tok' äänen tunnen.
Sa etkö Romeo ole, Montague?

ROMEO.
En kumpaakaan, jos kumpikaan ei mielees.

JULIA.
Miks tänne tulit, kerrohan, ja kuinka?
On muuri korkea ja työläs nousta,
Ja paikka kuolema on Montaguelle,
Jos kohtais joku heimostain sun täällä.

ROMEO.
Ma lemmen kerkein siivin yli lensin,
Ei lempeä voi kivilinnat estää;
Ja mitä lempi voi, lemp' uskaltaa:
Sen vuoks ei mua estänyt sun heimos.

JULIA.
Jos näkevät sun, surmaavat he sun.

ROMEO.
Ah! Vaaraa suurempaa nuo silmäs uhkaa,
Kuin kahdenkymmenenkään miekat; katso
Vain hellästi, niin heimos vihat kestän.

JULIA.
En, en sua tahtois heidän nähtäväksi.

ROMEO.
Yön vaippaan peityn heidän silmistään;
Sa jos mua lemmit vain, he tavatkoot mun:
Parempi kuolla heimos vihan kautta,
Kuin lempes puutteess' elämääni jatkaa.

JULIA.
Ken ohjas tähän paikkaan sinut?

ROMEO.
Lempi,
Jok' ensin käski mua etsimään;
Se mulle neuvot toi, ma silmät sille.
En luotsi ole; vaan vaikk' etääll' oisit,
Kuin etäisimmän meren vaahtoranta,
En moisen aarteen pyyntiin pelkäis mennä.

JULIA.
Yön huntu on, kuin näet, kasvoiltani;
Häpeä muuten punais poskeni,
Kun puheeni sa tämän-öiset kuulit.
Tapoja mielelläni noudattaisin,
Ja mielelläni, ah, niin mielelläni
Puheeni kieltäisin: vaan muodot pois!
Mua rakastatko? Myöntyväsi tiedän,
Ja sanas uskon; mutta jos sa vannot,
Voit sanas pettää; väärää lemmenvalaa,
Sanotaan, nauraa Zeus. Oi armas Romeo,
Jos lemmit, niin se suoraan sano; mutta
Jos liian hevin saavasi mun luulet,
Tylyksi käyn ja häijyks, annan kiellon,
Jos kosit; muuten en, en millään lailla.
Montague kaunis, liiaks olen hellä;
Mua voisit luulla kevytmieliseksi;
Vaan, jalo mies, mua usko, taatump' olen
Kuin nuo, jotk' osaa kylmiks teeskennellä.
Kylmempi oisin ollutkin, sen myönnän,
Vaan lemmentunteeni kun salaa kuulit,
Ennenkuin tiesinkään; siis, anteeks suo!
Ja löyhäks älä hellyyttäni soimaa,
Jonk' on tuo musta yö näin ilmi tuonut.

ROMEO.
Ma vannon, impi, kuun tuon pyhän kautta,
Mi hopeillaan nuo puiden latvat päärmää.

JULIA.
Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu
Ja kuukausittain muuttaa muotoaan;
Näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.

ROMEO.
Min kautta vannon?

JULIA.
Älä lainkaan vanno;
Tai, jos niin tahdot, armaan itses kautta,
Jot' epäjumalana jumaloin,
Sua silloin uskon.

ROMEO.
Oi, jos harras lempi —.

JULIA.
Vait! Älä vanno! Iloni vaikk' olet,
Tän-öisestä en liitost' iloitse.
Se liian kiireist' on ja äkkinäistä,
Se liiaks salaman on kaltaista,
Mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi:
Nyt salamoi! Hyv' yötä, armahin!
Taas' yhtyissämme lemmen itu tämä
On kaunis kukka, kesän kypsyttämä.
Niin, hyvää yötä! Sula rauha vain
Sun olkoon niin kuin minun rinnassain!

ROMEO.
Jätätkö näin mun tyydytystä vaille?

JULIA.
Näin yöllä mitä tyydytystä kaipaat?

ROMEO.
Valasta valan vilpittömän lemmen.

JULIA.
Sen annoin sulle, ennenkuin sen pyysit,
Ja soisin että ois se antamatta.

ROMEO.
Kieltääkö voidakses? Vai miksi, armas!

JULIA.
Ett' uudestaan sen voisin sulle antaa.
Vaan näinhän toivon, mitä on jo mulla.
Rajaton mull' on aulius kuin meri,
Ja lempi pohjaton; jot' enemp' annan,
Sit' enemmän mull' on, sill' ääretön
On kumpikin.
(Imettäjä huutaa ulkoa.)
Melua tuolta kuulen;
Hyvästi, armas! — Heti, eukko hyvä! —
Ole uskollinen, rakas Montague.
Vaan varro hetki, kohta palajan.

(Menee.)

ROMEO.
Oi, autuasta, autuasta yötä!
Vaan pelkään, ett' on yöllist' unta kaikki,
Todeksi liian hurmaavan suloista.

(Julia palajaa ikkunaan.)

JULIA.
Pari sanaa vain, sitt' oikein hyvää yötä.
Jos vilpitön sun lemmentuntos on
Ja aikees naida, sana huomenn' anna
Sen kautta, jonka luokses lähetän,
Miss' aiot menot toimittaa ja milloin;
Ja kaiken onneni sun haltuus heitän,
Ja halki mailman seuraan käskijääni.

IMETTÄJÄ (ulkoa).
Hoi, neiti!

JULIA.
Ma heti tulen. — Vaan jos oikeen huono,
Niin rukoilen sua —

IMETTÄJÄ (ulkoa).
Neiti!

JULIA.
Tulen heti. —
Kosintas heitä, jätä minut tuskaan.
Aamulla lähetän —

ROMEO.
Kautt' autuuteni —

JULIA.
Tuhansin hyvää yötä!

(Menee.)

ROMEO.
Tuhansin pahaa, miss' ei valos myötä. —
Tie armaan luo, kuin koulusi' eron hetki,
Mut armaan luota, niinkuin kouluun retki.

(Vetäytyy syrjään.)
(Julia palajaa taas ikkunaan.)

JULIA.
St! Romeo! — Oispa metsämiehen ääni,
Mi tänne kutsuis taas tuon jalon haukan!
Ei, käheä on orjuus, ei, ei tohdi
Se ääneen haastaa, Kaiuttaren luolan
Tuhoisin muuten ja sen kuulaan äänen
Omaani käheämmäks saattaisin
Yhäti huutamalla Romeon nimen.

ROMEO (tulee esiin).
Se sieluni mun nimeäni huutaa.
Hopeiselt' yössä helkkää lemmen ääni,
Kuin vienoin soitto kuuntelijan korvaan.

JULIA.
Romeo!

ROMEO.
Mitä, kulta?

JULIA.
Kuinka varhain
Lähetän sanan?

ROMEO.
Yhdeksältä.

JULIA.
Kyllä.
Oi, siihen kaksikymmentä on vuotta!
Mut unohdin, miks takaisin sun kutsuin.

ROMEO.
Suo tänne jäädä mun, sen kunnes muistat.

JULIA.
Sen unhotan, jott' ijäksi sa jäisit,
Muistellen, kuink' on seuras mulle armas.

ROMEO.
Ma ijäks jään, jott' ijäks unhottaisit,
Unohtain ett' on toinen mulla koti.

JULIA.
Jo aamu koittaa; lähtevän sun soisin,
En sentään kauemmaks, kuin huima tyttö
Kädestään antaa linnun hypähtää,
Tuon paulaan kahlehditun vanki-raukan,
Ja silkkirihmoin taas sen luokseen tempaa,
Niin hellään kateillen sen vapautta.

ROMEO.
Jos lintus oisin!

JULIA.
Armas, oi, jos oisit!
Vaan surmaisin sun liika suuteloilla.
Hyv' yötä! Armas erontuskakin;
Hyv' yötä aamuun asti sanoisin.

(Menee.)

ROMEO.
Silmiisi unta, sydämeesi hoivaa! —
Nyt unen, hoivan liitoss' olis oivaa!
Mut rippi-isän mökkiin kertomaan
Tät' onneain ja saamaan apuaan.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Munkki Lorenzon kammio.
(Lorenzo tulee vasu kädessä.)

LORENZO.
Koi sinisilmä nauraa synkkää yötä,
Kirjaillen idän pilviin rusovyötä;
Ja kailo pimeys, kuin juopporuoju,
Pois päivän tulipyöräin tieltä huojuu.
Ennenkuin hehkusilmä päivä tuo
Taivaalle nousten yöltä kasteen juo,
Kokoillen kerään pajukoppaan tuohon
Niin mehu-kukkasen kuin myrkky-ruohon.
Maa, luonnon äiti, myös sen hauta on,
Ja haudastaan se nousee elohon.
Mont' erilaista lasta kohdussansa
Se kantaapi ja ruokkii rinnoistansa;
Monessa moni ominaisuus oiva,
Ei ykskään vailla, kaikiss' eri voima.
Oi, suuri on tuo teho summaton,
Mi kiveen, kasviin, ruohoon pantu on!
Maa ei niin halpaa yhtäkänä kanna,
Mi hyvää jonkinlaist' ei maalle anna,
Ei myös niin hyvää, jok' ei, jos sen pois
Luonnostaan saatat, turmaa tuoda vois.
Hyveenkin väärinkäyttö paheeks saa,
Ja paheen joskus teko kaunistaa.
Tuon heikon kukan hennon kuoren alla
Asunto eloll' on ja kuolemalla:
Se sielun virvoittaa, jos sitä haistat
Sydämmen, aistin kuolettaa, jos maistat.
Hyv' on ja paha tahto ihmisessä
Kaks vastavaltaa niinkuin kukkasessa;
Pahempi näistä missä voiton saa,
Sen kasvin kuolon toukka kuluttaa.

(Romeo tulee)

ROMEO.
Huomenta, isä!

LORENZO.
Herran rauha
Mink' äänen varhaisen ma kuulenkaan?
Nuor' ystäväni, sairaat hourupäiset
Näin varhain vuoteelleen suo jäähyväiset.
Vanhuksen silmää huolet vartioi,
Ja huolten kanss' ei uni maata voi;
Vaan miss' on nuoruus raitis, suruton,
Siell' uni-kulta kumppanina on.
Siis varhaisen ma tulos tähden arvaan:
Sua jokin mielimurre vaivaa varmaan,
Vai kuinka? Ei, nyt osaan oikeaan:
Tän' yönä Romeo ei lie maannutkaan.

ROMEO.
Ei, lepo mulla oli herttaisempi.

LORENZO.
Varjelkoon Herra! Rosalinan lempi?

ROMEO.
Kuin? Rosalinan, isä hyvä? Ei!
Sen nimen ja sen tuskat unhe vei.

LORENZO.
Sep' oivaa! Vaan miss' olit oikeastaan?

ROMEO.
Ennenkuin kysymykses kerrot, vastaan.
Ma pidoiss' olin vihamieheni,
Siell' äkisti mun joku haavoitti;
Ma samoin tein; ja kumpaisenkin haavat
Sun pyhän lääkkees kautta avun saavat.
En vihaa, pyhä isä, näethän sen:
Myös vihamiehen' eestä rukoilen.

LORENZO.
Puhu suoraan: mutkainen jos tunnustus,
Niin mutkainen on myöskin vastaus.

ROMEO.
Siis suoraan: sydämmestä lemmin mä
Kaunista Capuletin tytärtä.
Hän mua lempii, niinkuin häntä minä;
Vain puuttuu, että pyhään liittoon sinä
Meit yhdistäisit. Milloin, missä, kuin me
Kosimme, valat teimme, tutustuimme,
Sen vasta kerron; nyt vaan pyydän sen,
Ett' tänään meidät vihit yhtehen.

LORENZO.
Fransiscus pyhä! Häilyväisyyttäsi!
Siis rakkaan Rosalinan mielestäsi
Jo heitit? Lempi nuorten miehien
Siis silmän-hurmaa vain, ei sydammen.
Jes sentään, mikä kyynelvirta juoksi,
Kalventain poskes Rosalinan vuoksi!
Kuin paljon suolavett' on mennyt hukkaan
Höysteeksi lemmen, jot' ei maistanutkaan!
Ei huokas usvaa päivä poistaa voi;
Viel' oihkinaskin korvissani soi;
Kas! Tuossa vanhan kyyneleenkin tie
Poskellas vielä huuhtomatta lie.
Jos itses olit, eikä tuskas väärä,
Niin Rosalina sun ja tuskas määrä:
Muutuitko nyt? No, langetkoon siis nainen,
Kosk' itse mieskin on noin horjuvainen.

ROMEO.
Mua usein moitit Rosalinan tähden.

LORENZO.
En lempeesi, vaan kiihkeyteesi nähden.

ROMEO.
Ja käskit lempeni mun hautaamaan.

LORENZO.
Niin, mut en uutta eloon nostamaan.

ROMEO.
Oi, älä moiti! Uusi kulta antaa
Lemmestä lemmen, tulta tuleen kantaa;
Sit' ei tuo toinen.

LORENZO.
Niin, hän tiesi, että
Kuort' oli lempes, ilman ytimettä,
Vaan tule, nuori perho, seuraa mua,
Yhdestä syystä tahdon auttaa sua:
Tää liitto heimojenne verivihan
Voi ehkä kääntää sulaks lemmeks ihan.

ROMEO.
Pois täältä! Oi, mua kiire jouduttaa!

LORENZO.
Hiljalleen vaan; ken juoksee, lankeaa.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Katu.
(Benvolio ja Mercutio tulevat.)

MERCUTIO.
Missä hitossa se Romeo lienee? — Eikö hän tullut yöksi kotiin?

BENVOLIO.
Ei isän kotiin ainakaan; puhuttelin hänen palvelijataan.

MERCUTIO.
Tuo kalvas, tyly Rosalina luiska
Kiduttaa häntä hulluutehen asti.

BENVOLIO.
Capulet-ukon heimolainen, Tybalt,
On lähettänyt hälle kotiin kirjeen.

MERCUTIO.
Miekkasille-haaston, totta vieköön!

BENVOLIO.
Romeo kyllä vastaa puolestaan.

MERCUTIO.
Ken vain kirjoittaa osaa, voinee kirjeeseen vastata.

BENVOLIO. Tarkoitan että hän kyllä kirjeen kirjoittajalle vastaa siitä, että hänessä on mieltä, jos mieli miekkasille.

MERCUTIO. Voi, Romeo raukka! Johan hän on kuollut! Vaalean tyttörievun musta silmä on hänet lävistänyt; hänen korvansa on lemmenlaulu puhkaissut; hänen sydämmensä keskipienan on tuon sokean joutsipojan nuoli kahtia halkaissut; ja hänessäkö olis miestä Tybaltia vastustamaan?

BENVOLIO.
No, mikä uros se Tybalt sitte on?

MERCUTIO. Parempi kuin uroskissa,[5] sen voin vakuuttaa. Oi! hän on kunniaseikkojen urhokas pääkomentaja. Tappelee kuin nuottien mukaan, tuntee tahdit, rytmit ja intervallit: vaarinottaa pienimmätkin nuottipisteet: yks, kaks, kolme! ja miekka on rinnassasi. Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija, kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia, mies, joka a'sta o'hon tuntee miekkailun perusteet. Ah, nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit ja —

BENVOLIO.
Ja mitä?

MERCUTIO. Hiiteen sellaiset houkkamaiset, sammalkieliset, teeskentelevät muotinarrit, jotka ovat niin uusnuottiset turvastaan! " Mon Dieu ; saakelin hyvä miekka! — saakelin miehekäs mies! — saakelin kelpo huora!" — Oi, sinä iso-isä, eikö ole surkeata, että meitä vaivaavat nuo ulkomaiset kärpäset, nuo muotihassakat, nuo pardonnezmoi't , jotka ovat niin piittyneet uuteen muottiinsa, ett'eivät enään mitään piittaa vanhasta muotista. Voi, noita kirottuja bon! bon!

(Romeo tulee.)

BENVOLIO.
Tuossa on Romeo! Tuossa on Romeo!

MERCUTIO. Rommiansa vailla, niinkuin kuivattu silakka. — Oi, liha, liha, kuinka olet kalamustunut! — Nyt häntä miellyttää sellaiset lirutukset, joita Petrarca lasketteli: hänen naiseensa verrattuna oli Laura vaan kyökkipiika; — totta vie! sillä tytöllä oli rakastaja, joka paremmin osasi hänestä nimitellä; — Dido, homsu; Cleopatra, mustalainen; Helena ja Hero, hutsuja ja porttoja; Thisbe, sinisilmä tai jotakin sellaista, mutta ei mitään itse asiassa. — Signor Romeo, bon jour! Siinä ranskalainen tervehdys ranskalaisille roimahousuillesi! Teit meille viime yönä aika sutkan.

ROMEO.
Huomenta, veikkoseni! Minkä sutkan?

MERCUTIO.
Sala-sutkan; sutkit pakoon. Ymmärrätkös?

ROMEO. Anteeksi, hyvä Mercutio! Minulla oli tärkeät toimet, ja kun semmoiset on paikat, täytyy kohteliaisuudessa vähän koukkuilla.

MERCUTIO.
Toisin sanoen: semmoisissa paikoissa täytyy miehen koukistua.

ROMEO.
Tietysti, kun kumartaa.

MERCUTIO.
Paikalle osattu, ihan pilkkaan!

ROMEO.
Sangen kohtelias selitys!

MERCUTIO.
Minähän se olenkin oikein kohteliaisuuden kukkanen.

ROMEO.
Oi, mikä kukoistava kukkanen!

MERCUTIO.
Niin kyllä.

ROMEO.
Niin, niin! Yhtä kukoistava kuin minun kenkäni.

MERCUTIO. Hyvin osattu! Jatka tuota pilaa, kunnes olet kenkäsi kuluttanut; niin että, kun niiden yksinkertainen pohja on piloilla, pilasi vielä piloillaankin olisi yhtä pilanpäiväistä.

ROMEO.
Oi, yksinkertaista pilaa! Pilaumatonta, aioit kai sanoa?

MERCUTIO.
Tule avuksi, Benvolio! Älyni uupuu.

ROMEO.
Lyö ja kannusta! Muuten julistan sinut voitetuksi.

MERCUTIO. Jos älymme lentää tämmöistä hanhen-hamppua, niin olen minä myyty; sillä viides osa sinun älystäsi on enemmän hanhimaista, kuin kaikki minun älyni yhteen. Joko hanhi puri?

ROMEO.
Niin, hanhena kyllä ma sinua aina olen pitänytkin.

MERCUTIO.
Tuosta pilasta tekisi mieli purra sinua korvaan.

ROMEO.
Älä pure, hanhi hyvä!

MERCUTIO.
Pilasi on katkeran kaltaista; liian karvasta kastiketta.

ROMEO.
Eikö se hyvin sovi kaltatulle hanhelle?

MERCUTIO.
Nyt tulee paksua pilaa; kasvaa kärpäsestä härkäseksi.

ROMEO.
Ja kun härkä pannaan hanheen, tulee siitä oikein härkähanhi.

MERCUTIO. No niin, eikö tämä nyt ole hauskempaa kuin rakastuneena voihkiminen? Nyt sinä olet ihmismäinen, nyt sinä olet Romeo; nyt olet luonnollinen, niin luontosi kuin taitosi puolesta. Sillä tuo höperö rakkaus on suuri pökkelö-pää, joka kieli roikollaan juoksee edes-takaisin, etsien jotakin läpeä, johon narrinaamansa piiloittaisi.

ROMEO.
Hiljaa jo!

MERCUTIO.
Tahdotko minua hiljentämään laitostani parhaassa vauhdissaan.

ROMEO.
Se voisi muuten tulla liian pitkäksi.

MERCUTIO. Hoh! Sinä petyt! Lyhyeksihän sen aion tehdä; sillä olinhan juuri päässyt painokohtaan, ja arvelin todellakin parhaaksi heittää koko laitoksen.

ROMEO.
Tuossapa soma laitos!

(Imettäjä ja Pietari tulevat.)

MERCUTIO.
Purje, purje!

BENVOLIO.
Kaksi, kaksi: hame ja mekko.

IMETTÄJÄ.
Pietari!

PIETARI.
Mikä on?

IMETTÄJÄ.
Viuhkani, Pietari![6]

MERCUTIO. Anna se hänelle, Pietari, kasvojen peitteeksi, sillä viuhkan on ulkomuoto kauniimpi.

IMETTÄJÄ.
Hyvää huomenta, hyvät herrat!

MERCUTIO.
Hyvää iltaa, kaunis rouvaseni!

IMETTÄJÄ.
Onko nyt ilta?

MERCUTIO. On oikein, rouvaseni; tiimapatsaan rietas sormi on nyt ihan keskipäivän pisteen kohdalla.

IMETTÄJÄ.
Hyi teitä! Mikä olette mies?

ROMEO.
Mies semmoinen, rouvaseni, jonka Jumala on luonut itseänsä turmelemaan.

IMETTÄJÄ. Totta vieköön, hyvin sanottu: — itseänsä turmelemaan, niinkö? — Hyvät herrat, voiko kukaan teistä sanoa, missä saisin tavata nuoren Romeon?

ROMEO. Sen minä voin sanoa; mutta nuori Romeo on tavatessanne vanhempi, kuin hän oli etsiessänne. Minä olen nuorin sen nimisiä, pahemman puutteessa.

IMETTÄJÄ.
Hyvin sanottu!

MERCUTIO. Vai niin! Onko pahin hyvää? Sangen hyvä käsitys, todellakin! Älykästä, älykästä!

IMETTÄJÄ. Jos te, herra, olette hän, niin olisi minulla teille vähän puhuttavaa kahdenkesken.

BENVOLIO.
Pyytää häntä varmaan illalliselle johonkin.

MERCUTIO.
Parittaja, parittaja! Ho hei!

ROMEO.
Mitä vainut?

MERCUTIO. En muuta lintua, kuin paastopiirakan lintua, joka jo on vähän vanhaa ja haaskahtanutta, ennenkuin sitä syödään.

"Ei vanhakaan lintu se haittaa tee,
Kun se paastona pöytään lyödään;
Mut vanhakin lintu se tympäisee,
Jos se haaskana vasta syödään."

Romeo, tuletko kotiin isäsi luo? Syömme siellä päivällistä.

ROMEO.
Tulen jäljestä.

MERCUTIO.
Hyvästi, vanha rouva! Hyvästi, rouva, rouva!

(Mercutio ja Benvolio menevät.)

IMETTÄJÄ. Niin, hyvästi vain! — Sanokaa, kuka se oli tuo rietas iljetys, joka oli niin täynnä koiruutta.

ROMEO. Muuan herrasmies, joka mielellään kuuntelee omaa puhettansa ja tuokiossa puhuu enemmän kuin mistä kuukaudessa voi vastata.

IMETTÄJÄ. Jos hän minusta mitään puhuu, niin kyllä minä hänet vastaan, vaikka olis hän pöheämpi kuin onkaan, ja parikymmentä samanlaista lönttiä lisäksi; ja jos en itse voi, niin kyllä niitä on, jotka voivat. Se kemeini kanalja! Olenko minä hänen västäräkkejään? Olenko minä hänen narttujaan? — Ja sinäkin siinä seisot ja siedät että jokainen konna näin saa päälleni karata.

PIETARI. En minä nähnyt kenenkään päällenne karkaavan; ja jos olisin nähnyt, niin olisi pamppuni heti ollut maalla, sen vannon. Minä tohdin sen paljastaa siinä kuin joku toinenkin, kun vain rehellinen tappelu on tarjona ja laki minun puolellani.

IMETTÄJÄ. Nyt olen, Jumal' avita, niin vihoissani, että jok-ikinen ruumiini jäsen vapisee. — Se kemeini kanalja! — Pari sanaa vain, hyvä herra! Ja niinkuin sanoin, nuori emäntäni käski minun etsiä teitä; mitä hän käski minun sanoa, sen pidän takanani. Mutta ensin suokaa minun sanoa teille, että jos häntä meinaatte vetää nenästä, niinkuin sanotaan, niin se olisi hyvin rumaa käytöstä, niinkuin sanotaan; sillä neitoseni on nuori, ja siis, jos le häntä kohtaan valskiutta käytätte, niin olisi rumaa sillä tavalla säätyihmistä kohdella, ja sangen hävytöntä lisäksi.

ROMEO.
Imettäjä hyvä, vie terveisiä neidillesi ja emännällesi, Minä vakuutan —

IMETTÄJÄ. Herrainen aika! Totta totisesti, sen hänelle sanon. Herran Kiesus, kuinka hän siitä tulee iloiseksi!

ROMEO.
Mitä hänelle sanot? Ethän kuule minua.

IMETTÄJÄ. Sanon hänelle, että te vakuutatte; sehän on luulisin, oikein hienon miehen tarjous.

ROMEO.
Hänt' aattelemaan käske keinoa
Ripille päästäksensä iltapuolla;
Lorenzon kopissa hän ripin saa
Ja vihkimyksen. Tuossa vaivastasi!

IMETTÄJÄ.
Ei, herra hyvä, ei penniäkään!

ROMEO.
Sun täytyy, sanon minä; ota.

IMETTÄJÄ.
Siis iltapuoleen? — Hyvä; kyllä tulee.

ROMEO.
Jää, hyvä eukko, tuonne muurin taa;
Tuo tunnin kuluessa palvelijani
Köysistä tehdyt tikaportaat sulle,
Jotk' onnen ylipurjeen huippuun minut
Hiljaisess' yössä vievät. Hyvästi!
Tee työsi uskosti, niin vaivas maksan.
Hyvästi! — Tervehdykset neidillesi!

IMETTÄJÄ.
Sua taivaan herra siunatkoon! Mut kuulkaa!

ROMEO.
Mit', imettäjä kallis?

IMETTÄJÄ.
Onko taattu
Tuo miesi? Kauppa, niinkuin tiedätten,
On kahden, korvapuusti kolmannelle.

ROMEO.
Vakuutan: hän on taattu niinkuin teräs.

IMETTÄJÄ. Hyvä vain! Minun emäntäni on mitä ihanin neitonen. Herran Kiesus! — kun hän vielä oli pieni rupattaja — Oo! — Täällä on eräs ylimys kaupungissa, eräs Paris niminen herra, joka mielellään iskisi kyntensä häneen; vaan hän, se kultanupukka, näkisi yhtä mielellään sammakon, oikean sammakon, kuin hänet. Kiusoitan häntä väliin sanoen, että Paris on mitä muhkein mies, mutta uskokaa pois, kun näin sanon, muuttuu hän heti vaaleaksi kuin pöytäliina. Eikö rosmariini ja Romeo kumpikin ala samalla kirjaimella?

ROMEO.
Alkavat. Kuinka niin? Kumpikin ne alkavat R:llä.

IMETTÄJÄ. Te, pilkkakirves; R, R.; sehän on kuin koiran ärinää. Ei, minä tiedän että se alkaa toisella kirjaimella; ja hän on siitä tehnyt mitä somimmat soinnut ja sananleikit, teistä ja rosmariinista, niin että sydämmenne hyppelisi, kun niitä kuulisitte.

ROMEO.
Terveisiä neidillesi!

(Menee.)

IMETTÄJÄ.
Kyllä, tuhatkertaisia! — Pietari!

PIETARI.
Mikä on?

IMETTÄJÄ.
Edellä, ja joutuin!

Viides kohtaus.

Capuletin puutarha.
(Julia tulee.)

JULIA.
Lähetin imettäjän yhdeksältä;
Palata lupas puoli kymmeneen.
Tavannut ehk'ei häntä. — Eikö mitä!
Oi, hän on rampa! Lemmen airueksi
Ajatus yksin kelpaa, joka kiitää
Kymmentä joudummin kuin säde päivän,
Jok' ajaa vuorilt' öiset utuvarjot.
Sen vuoks on virkull' Amorilla siivet,
Ja kevytsulka-kyyhkyill' ajaa Venus.
Tiens' ylimmällä huipull' on jo päivä;
Ja yhdeksästä kahteentoista kolme
On pitkää tuntia, — hän vain ei saavu.
Jos veri häll' ois nuori, lämmin, kuuma,
Niin nopeaan hän lentäisi kuin palli,
Ja kimmoilis mun luotan' armaan luo
Ja sieltä tänne, viestit vieden, tuoden.
Vaan vanhat on, kuin kuolleet oisivat,
Ätyrät, kähläät, lyijyn-raskahat.
(Imettäjä ja Pietari tulevat.)
Hän tulee, ah! — Oi, imettäjä kulta,
Mit' uutta tiedät? Kohtasitko hänet?
Pois laita miehes.

IMETTÄJÄ.
Varro ulkona!

(Pietari menee.)

JULIA.
No, hyvä eukko-kulta! — Miks noin synkkä!
Jos synkkä uutises, se riemuin kerro;
Jos riemukas, sen soinnun turmelet,
Kun noin sen muikistellen mulle laulat.

IMETTÄJÄ.
Ma uuvun; hetki hengähtää mun suokaa.
Voi, luitani mun vihloo! Sekös juoksu!

JULIA.
Ma luuni vaihtaisin sun uutiseesi.
Oi, kerro, hyvä eukko-kulta, kerro!

IMETTÄJÄ.
Jes sentään, mikä kiire! Vartokaahan!
Vähissä hengin olen, niinkuin näette.

JULIA.
Vähissä hengin? Henkeäpä sentään
Sanoa, että vähiss' olet hengin.
Pitemmät viivytykses estelykset,
Kuin tieto, jota niillä viivytät.
Hyvätkö uutiset vai huonot? sano.
Se sano vain, niin loppua ma varron.
Rauhoita mua: hyvätkö vai huonot?

IMETTÄJÄ. No niin, te olette tuhmasti valinnut; te ette osaa valikoida miestä. Romeo! — Se se vasta mies! — Tosin hänen kasvonsa jo ovat säällisemmät kuin muiden miesten, mutta sääret, ne, ne vasta kaikki voittaa; ja käsi ja jalka ja ruumis sitten! — vaikk'ei niistä paljon kannata puhua, niin ei niillä kuitenkaan ole vertoja. Hän ei ole mikään valio tavoiltaan, — mutta siivo kuin lammas, siitä lyön vetoa. — Onnea matkalle, tyttö-raiska; pelkää Jumalaa! — Oletteko syöneet päivällistä kotona?

JULIA.
Ei, ei; tuon kaiken ennalta ma tunnen.
Hän mitä sanoi naimisista? Mitä?

IMETTÄJÄ.
Voi jesta päätäni! Kuin sitä särkee!
Se jyskää niinkuin lentäis kappaleiksi.
Ja selkääni! — Voi, selkääni, voi, voi!
Hiis teidät vieköön, näin kun sinne tänne
Mua juoksutatte, niin ett' ihan kuolen.

JULIA.
Mua varsin huolettaa sun huono vointis.
Mut kulta, kulta, kulta eukko kerro,
Mit armas puhui?

IMETTÄJÄ.
Armahanne puhuu
Kuin kunnon, hyvä, kohtelias, kaunis
Ja, totta vie, kuin siivo mies; — Miss' äitinne?

JULIA.
Miss' äitinikö? — Huonehessa tuolla;
He, missäs muuten? Kuinka kiertäin vastaat:
"Armaanne puhuu niinkuin kunnon mies, —
Miss' äitinne?"

IMETTÄJÄ.
Oi, pyhä, hurskas neitsyt!
Noin kiivasko? Haa, katsos vain? Ja tääkö
Haudetta särkeville säärilleni?
Vast'edes käykää itse asianne.

JULIA.
Kuink' elämöit! — No, mitä sanoi Romeo?

IMETTÄJÄ.
Ripille tänään saatteko te mennä?

JULIA.
Saan.

IMETTÄJÄ.
Lorenzon kammioon siis rientäkää?
Mies siell' on, joka teistä tekee vaimon.
Kah, veri hurja poskillenne lentää!
Ne oiti liekehtii, kun uutta kuuluu.
Te kirkkoon juoskaa; minä toista tietä
Käyn tikapuita noutamaan, ett' armas
Pimeän tullen linnunpesään pääsee.
Näin puuhaan riemujenne vuoks kuin juhta.
Vaan taakkannepa tekin saatte kohta.
Nyt menen syömään. — Kirkkoon joutuun vaan!

JULIA.
Hyvästi! Riennän iki-onnelaan.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Lorenzon kammio.
(Lorenzo ja Romeo tulevat.)

LORENZO.
Niin taivas siunatkoon tään pyhän liiton,
Ett'ei ois vasta meillä syytä suruun.

ROMEO.
Amen, amen! Vaan antaa surun tulla,
Ei vertoja se vedä riemulle,
Min tuottaa lyhyt näkemisen hetki.
Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten,
Min voi, tuo lemmen-kuristaja kuolo,
Kun omakseni vain ma hänet saan!

LORENZO.
Noin hurjall' ilolla on hurja loppu,
Se kuolee riemuunsa, kuin suuteloonsa
Tuli ja ruuti riutuu. Mesi makein
Se liika-imelyyttään äitelyyttää
Ja maistaissa jo maitin hävittää.
Siis lemmi maltilla, se lempi kestää:
Hitaus ja hoppu joutumista estää.
(Julia tulee.)
Tuoss' on jo neiti. — Oi, noin kevyt jalka
Kiveä kuluksi ei kuluta.
Ne lempivät ne kulkee seitillä,
Mi kesä-ilman auterella leijuu.
Eivätkä putoo: niin on turhuus kevyt.

JULIA.
Hyv' iltaa, hurskas isä!

LORENZO.
Romeo kiittää
Molempain puolesta.

JULIA.
Hänelle samaa,
Ois muuten hänen kiitoksessaan liikaa.

ROMEO.
Oi, Julia! Sun jos riemus määrä on
Niin täys kuin mun, ja kauniimmin kun taidat
Sit' ilmaista, niin hengelläsi ilmaa
Nyt höystytä, ja kieles sävelillä
Julista onnen autuutta, min tuottaa
Tää armas hetki meille kummallenkin.

JULIA.
Sanoja rikkaampi on tunteen hyvyys:
Ydin sen ylpeys on eikä kuori.
Kerjääjä aarteittensa määrän tietää;
Mun lempen' aarre on niin ääretön,
Ett'en voi laskea sen puolta määrää.

LORENZO.
Mua seuratkaatte: heti toimeen käymme.
Te ette kahdenkesken ennen jää.
Kuin pyhä kirkko teidät yhdistää.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Julkinen paikka.
(Mercutio, Benvolio, kantapoika ja palvelijoita tulee.)

BENVOLIO.
Mercutio hyvä, lähtekäämme täältä!
On päivä kuuma, Capuletit liikkuu;
Jos heitä kohtaamme, niin syntyy riita:
Näin heltehessä kuuma veri kiehuu.

MERCUTIO. Sinä näytät olevan niitä pukareita, jotka, heti kun ovat kapakan kynnyksen yli astuneet, paiskaavat miekkansa pöytään, sanoen: "Jumala suokoon, etten sinua tarvitsisi!" Mutta kun toinen ryyppy on päähän kiehahtanut, laskettavat sillä juomanlaskijaa, ja aivan ilman syytä.

BENVOLIO.
Olenko minä moisen pukarin kaltainen?

MERCUTIO.
Olet kuin oletkin: semmoinen tuittujaakko, ett'ei moista koko
Italiassa; yhtä kiivas vihastumaan, ja yhtä vihainen, kun kiivastut.

BENVOLIO.
Vieläkö samaa sorttia?

MERCUTIO. Niin, jos olisi kaksi samaa sorttia, niin pian ei olisi yhtäkään jäljellä, sillä toinen tappaisi toisen. Sinä, niin! — sinä riitaannut toisen kanssa siitä syystä, että hänellä on hiuskarva enemmän tai vähemmän parrassaan kuin sinulla. Miehen kanssa, joka pähkinöitä särkee, haastat sinä riitaa siitä syystä vain, että sinulla on pähkinän-ruskeat silmät. Mikä muu silmä, kuin mokoma silmä, voi mokomasta riitaa haastaa! Sinun pääsi on niin riitaisuutta täynnä kuin muna herkkua; ja kuitenkin on pääsi piesty pehmeäksi kuin munaherkku riitaisuutesi takia. Miestä vastaan, joka kadulla yski, nostit jupakan siitä syystä, että hän herätti päiväsessä loikuvan koirasi. Etkös kerran haastanut riitaa erään räätälin kanssa siitä, että hän oli päälleen pukenut uuden nuttunsa ennen pääsiäistä? Ja toisen kanssa siitä, että hän oli kiinnittänyt uudet kenkänsä vanhoilla rihmoilla? Ja kuitenkin tahdot minua moittia riitelemisestä!

BENVOLIO. Jos minä olisin niin kärkäs riitaan kuin sinä, niin ei kukaan voisi viideksi neljännes-tunniksi taata henkiparkaani.

MERCUTIO.
Henki-parkaasi! Mies-parkaa!

BENVOLIO.
Henkeni kautta! Tuossa tulevat Capuletit.

MERCUTIO.
Kenkäni kautta! Se ei minua koske.

(Tybalt y.m. tulee.)

TYBALT.
Pysykää liki; puhuttelen heitä. —
Huomenta! Yhdelle vain yksi sana.

MERCUTIO.
Yksikö sana vain yhdelle? Pankaa parittain: sana ja isku.

TYBALT.
Siihen olen valmis, kun vaan annatte mulle syytä.

MERCUTIO.
Ettekö voisi syytä saada antamatta!

TYBALT.
Sinä, Mercutio, olet sopusoinnussa Romeon kanssa. —

MERCUTIO. Sopusoinnussa? Mitä? Teetkö meistä soittoniekkoja? Jos meistä soittoniekkoja teet, niin varo ett'et saa kuulla pelkkää epäsointua. Tässä on minun jouseni; tämä kyllä panee sinut tanssimaan. Saakeli soikoon! Sopusoinnussa!

BENVOLIO.
Me tässä haastelemme kaikkein kuullen
Johonkin syrjäpaikkaan lähtekää;
Puhukaa kiihkotta; tai erotkaa.
Täss' ällistelee meitä kaikkein silmät.

MERCUTIO.
No ällistelkööt, siksi ne on luodut;
Kenenkään käskystä en minä väisty.

(Romeo tulee.)

TYBALT.
Te jääkää rauhaan; tuo mun mieheni.

MERCUTIO.
Käyn hirteen, jos on teidän puku hällä.
Edellä menkää vain, hän teitä seuraa;
Hän siinä mielessä on kyllä — mies.

TYBALT.
Se rakkaus, jonka sulle vannoin, Romeo,
Supistuu kahteen sanaan: olet konna!

ROMEO.
Syy, mikä mull' on rakastaa sua, Tybalt,
Pidättää kiukun, jota muuten sietäis
Tuollainen tervehdys. En ole konna.
Hyvästi! Huomaan ett'et mua tunne.

TYBALT.
Seis, poika! Tuoll' et maksa loukkausta,
Jonk' iskit minuun. Käänny, vedä miekkas!

ROMEO.
En koskaan sua loukannut, sen vannon.
Enemmän sua rakastan kuin luulet,
Syyn kunnes tietää saat mun rakkauteeni.
Siis, hyvä Capulet, — se nimi kallis:
Kuin omani on mulle, — malta mieles.

MERCUTIO.
Hyi, häpäisevää, halpaa nöyryyttä!
Miekalla tukkiellaan moisen suu.
(Paljastaa miekkansa.)
No, Tybalt, hiirten hirmu, otellaanpas!

TYBALT.
Minusta mitä tahdot sinä?

MERCUTIO. En muuta, hyvä uroskissa, kuin yhden yhdeksästä hengestäsi; sen aion noin sivumennen siepata; ja vast'edes, jos tarvis vaatii, pehmittää ne muut kahdeksankin. No, vedä huiskasi kotelostaan! Joutuun! Muuten minun huiskaa korvissasi, ennenkuin sinun on tupesta maalla.

TYBALT.
Min' olen valmis.

(Paljastaa miekkansa.)

ROMEO.
Mercutio hyvä, pistä tuppeen miekkas!

MERCUTIO.
No, herra, temppujanne näyttäkää!

(Taistelevat.)

ROMEO.
Benvolio, vedä miekkas, mene väliin! —
Hävetkää, herrat! Väkivalta pois!
Tybalt, — Mercutio, — prinssi kieltänyt on
Kaikk' ottelut Veronan kaduilla. —
Seis, Tybalt! — Oi, Mercutio! —

(Tybalt puoluelaisineen poistuu.)

MERCUTIO.
Haavan sain.
Kirotut suvut nuo! — Min' olen myyty. —
Hän lähtikö, ja ehjänä?

BENVOLIO.
Kuin? Haavan
Sa saitko?

MERCUTIO.
Naarmun, naarmun, vaan se riittää. —
Hoi, poika! — Nouda haavuria, lurjus!

(Kantapoika menee.)

ROMEO.
Miehuutta, ystävä! Haava ei liene isokaan.

MERCUTIO. Ei, niin syvä se ei ole kuin kaivo, eikä niin leveä kuin kirkon-ovi; vaan siinä on tarpeeksi, se riittää. Kysykää minua huomenna, niin tapaatte minut haudan hiljaisena. Kyllä minä nyt olen suolattu, se on varma. — Kirotut nuo teidän sukunne! — Hiisi olkoon, että koira, rotta, hiiri, kissa noin kynsii miehen kuoliaaksi! Mokoma pöyhkäri, roisto, lurjus, joka taistelee taskukirjan mukaan! — Miksi, piru vieköön, te väliimme tulitte! Teidän käsivartenne alta minä sain haavani.

ROMEO.
Parasta tarkoitin.

MERCUTIO.
Benvolio, auta mua katon alle,
Ma muuten pyörryn. — Vietävät nuo suvut!
Matojen ruokaa minust' ovat tehneet.
Osani sain, ja hyvän. — Hiiden suvut!

(Mercutio ja Benvolio menevät.)

ROMEO.
Ylimys, prinssin lähin heimolainen
Ja oma ystäväni, minun kauttain
Sai kuolinhaavan; kunniani tahras
Tybaltin solvaus, Tybaltin, jok' äsken
Mun tuli langokseni. — Armas Julia!
Sun kauneutes mun hempeäks on tehnyt
Ja miehen tarmon povestani vienyt.

(Benvolio palajaa.)

BENVOLIO.
Oi, Romeo! Mercutio on kuollut!
Ylevä henkens' ylös pilviin nousi,
Ja liian varhain halvaks katsoi maan.

ROMEO.
Tuo yksi turma muita mukanaan:
Viel' uutta tulee; tää ol' alku vaan.

(Tybalt palajaa.)

BENVOLIO.
Tuoss' on hän taas, se raivopäinen Tybalt.

ROMEO.
Elossako? ja voiton-riemukkaana?
Ja surmattuna on Mercutio!
Pois taivaaseen, sa armahtava sääli!
Tulinen raivo olkoon oppaani!
Nyt, Tybalt, peruuta tuo konnan nimi,
Jonk' äsken sulta sain; Mercution sielu
On vasta hiukan matkaa päämme päällä;
Se seurakseen sua vartoo: sun tai mun
Tai molempien täytyy täältä mennä.

TYBALT.
Tääll' olit, poika-lurjus, hänen puoltaan,
Nyt seuraa häntä.

ROMEO.
Tuo sen ratkaiskoon!

(Taistelevat; Tybalt kaatuu.)

BENVOLIO.
Pois, Romeo! Porvarit on aseissa,
Ja Tybalt surman saanut: — älä seiso
Noin tuijotellen! Jos sun tavoittavat,
Sun prinssi kuoloon tuomitsee. Pois! Joutuin!

ROMEO.
Voi mua, onnen narria!

BENVOLIO.
Miks viivyt?

(Romeo menee.)
(Porvareita y.m. tulee.)

1 PORVARI.
Miss' on se Mercution surmaaja?
Mihinkä murhamies, se Tybalt, karkas?

BENVOLIO.
Hän tuossa makaa.

1 PORVARI.
Nouskaa, herra! — Tulkaa!
Nimessä prinssin käsken; mua kuule!

(Prinssi seurueineen, Montague, Capulet,
heidän vaimonsa ja muita tulee.)

PRINSSI.
Ken julkea se tämän riidan alkoi?

BENVOLIO.
Ilmoittaa, jalo prinssi, minä taidan
Tän onnettoman kinastuksen laidan.
Ken tappoi lankosi Mercution,
Hän tuoss' on surmaamana Romeon.

KREIVINNA CAPULET.
Voi, Tybalt, lanko! Veljen lapsi, voi!
Oi, prinssi! Capulet! Vielä huppeloi
Tuo veri kallis! — Prinssi, veren tään
Montague saakoon maksaa verellään.
Voi, lanko, lanko!

ROMEO.
Benvolio, kuka tämän vainon nosti?

BENVOLIO.
Tuo Tybalt, jolle Romeon miekka kosti.
Kauniisti puhui Romeo, huomautti
Syyn turhuutta ja uhkas vihallanne.
Tuon kaiken vaikka kertoi lempein katsein
Ja hellin äänin, maassa polvillaan,
Tybaltin tyyntynyt ei hurja raivo.
Sovulle kuurona hän raudan työnsi
Mercution kelpo rintaan, joka suuttuin
Murhaavan terän terää vastaan käänsi,
Ja, ivall' urhon, toisin käsin torjui
Pois kylmää kuolemaa ja toisin viskas
Sen Tybaltiin, jok' osaavasti taas sen
Takaisin paiskas. Romeo ääneen huusi:
"Seis, erotkaa!" ja joudummin kuin kieli
Välihin käsi rivahti ja maahan
Heilt' aseet löi. Sen käden alta tapas
Tybaltin sala-isku Mercution
Ja tältä hengen vei; nyt Tybalt karkas,
Mut tuli oiti jälleen Romeon luokse,
Jok' antoi kostolle nyt vasta valtaa.
He iskivät kuin leimaus; ennenkuin,
Heit' erottaakseen', ehdin vetää miekan,
Sai surmans' uljas Tybalt. Tää on totta,
Tai saatte Benvolion hengen ottaa.

KREIVINNA CAPULET.
Tuo mies on Montaguelle heimolainen;
Luo valheit' ystävyydestä hän vainen.
Kakskymment' oli heitä yhtä vastaan,
Ja nuo sai hengen yhdelt' ainoastaan.
Ma oikeutt' anon: Tybalt Romeon
On surmaama, siis Romeo kuolkohon!

PRINSSI.
Romeo hänet, hän Mercution surmas;
Ken sovittaa sen veren?

MONTAGUE.
Romeo ei;
Mercution ystävyys vain hänet hurmas;
Mit' oisi laki vienyt, sen hän vei:
Tybaltin hengen.

PRINSSI.
Ja tuon teon saa
Hän oiti maanpaolla sovittaa.
Minuunkin koskee hurja kapinanne,
Vereni vuotanut on riidoissanne;
Mut vaadinpa niin tuiman sovinnon,
Ett' ijäks tappioni muistoss' on.
En korviini ma ota estelyitä,
Ei rukous, ei itku poista syitä;
Ne säästäkää siis. Romeo joutuin pois!
Hän tavattaissa kuolon oma ois.
Pois ruumiit! Älköön käsky olko turhaa;
Ken murhan anteeks suo, se itse murhaa.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Capuletin talossa.
(Julia tulee)

JULIA.
Oi, joutuin, joutuin, tulivaljakot,
Asuntoon Phoiboon! Moinen ohjamies,
Kuin Phaeton, länteen teidät ruoskall' ajais
Ja yön tois pilvimustan tuota pikaa. —
Yö lempiharras, taajaan verhoos peitä
Kärkkäiden silmät, että Romeo hiipis
Kenenkään näkemättä syliini!
Rakkauden soihtuna on lemmen teillä
Sen oma kauneus; tai jos on se sokko,
Se parhain yössä viihtyy. — Tule, yö,
Sa tyyni, puhdas, mustahuntu vaimo,
Mua neuvo, miten voittajakin hukkaa,
Kun voittosill' on kaksi nuorta kukkaa.
Vaipallas mustall' arkaa verta peitä,
Mi poskillani liehuu, kunnes lempi,
Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan
Työt tosilemmen huomaa. Tule, yö!
Tule, Romeo! Tule, sinä päivä yössä!
Yön siivillä sä olet valkeampi
Kuin korpin seljäll' uusi lumi. — Tule,
Yö armas, kaunis, mustasilmä yö!
Tuo mulle Romeo! Ja jos hän kuolee,
Niin tähtilöiksi pieniks hänet jaa,
Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
Ett' yöhön kaikki mailma ihastuupi
Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää. —
Oi, lemmentilan olen ostanut,
Vaan viel' en sitä omaa; myyty olen,
Vaan nauttimaton. Päivä tää niin pitk' on,
Kuin juhla-aaton yö on lapselle,
Jok' uudet vaatteet saanut on, mut niit' ei
Saa vielä käyttää. Tuoss' on imettäjä;
Hän uutta tietää; joka suu, ken lausuu
Vain Romeon nimen, puhuu taivaan kieltä.
(Imettäjä tulee, köysitikkaat kainalossa.)
Mit' uutta? Mitä tuo? Ah, tikkaatko
Tuot Romeota varten?

IMETTÄJÄ.
Tikkaat, niin!

(Paiskaa ne maahan.)

JULIA.
Voi! Mitä? Käsiäsi vääntelet:

IMETTÄJÄ.
Voi sentään! Hän on kuollut, kuollut, kuollut!
Hukassa, neiti, hukass' olemme! —
Ah, voi! — Hän poiss' on, kuollut, surman saanut!

JULIA.
Niin pahansuopa voiko taivas olla?

IMETTÄJÄ.
Ei taivas, mutta Romeo. — Romeo, Romeo!
Ken olis sitä luullut? — Romeo —

JULIA.
Oletko paholainen, noin kun kiusaat?
Tuo tuskanparkua on julman hornan.
Surmasko itsensä hän? Sano: surmas;
Se pieni sana "surmas" myrkkyisemp' on
Kuin basiliskin surmaavainen katse.
Mun surma vie, jos surma tuo on totta.
Hän onko kuollut? On tai ei: pien' ääni
Nyt riemun tuo tai tuskan elämääni.

IMETTÄJÄ.
Ma haavan näin, ja näin sen omin silmin,
Kies' auta! — rinnass' urheassa tuossa;
Verinen ruumis, verinen ja kurja,
Ja kalvas, tuhkan kalvas, veriss' aivan,
Hurmeessa aivan; — pyörryin, kun sen näin.

JULIA.
Oi, murru, sydän! Sydän-parka, murru!
Vankeuteen, silmä! Vapautt' älä toivo!
Maaks muutu, kurja maa! Täys määräs on!
Yks arkku sulkee sun ja Romeon!

IMETTÄJÄ.
Oi, Tybalt. Tybalt! Ystäväni parhain!
Oi, sievä Tybalt! Kunnon ylimys!
Ett' täytyy sinut kuolleena mun nähdä —!

JULIA.
Mik' on se myrsky, joka kiekkuu noin?
Tybaltko kuollut? Romeo murhattu?
Lankoni kallis, kallein puolisoni?
Nyt torvi julma tuomiolle soita!
Ken enää elää, kun nuo kaks on poissa?

IMETTÄJÄ.
Poiss' Tybalt on, maanpakoon Romeo syösty;
Tybaltin murhamies maanpakoon syösty.

JULIA.
Voi! Tybaltinko tappoi Romeo?

IMETTÄJÄ.
He, tappoi, tappoi. Voi! Voi meitä! Tappoi.

JULIA.
Oi, kyinen sydän kukka verhon alla!
Noin kaunisko se louhikäärmeen luola?
Kiusaaja-enkel'! Ihanainen julmuus!
Susimas lammas! Kyyhkynsulka korppi!
Olemus rietas, taivaan pukimissa!
Selvimmän muotos selvä vastakohta:
Kirottu pyhimys ja kunnon konna!
Oi, luonto! Mitä hornassa sa teit,
Kun paholaisen hengen majaks annoit
Noin kauniin ruumiin paratiisin? Milloin
Noin somissa näit kansissa sa kirjan
Noin halpa-aineisen? Voi, että vilppi
Noin loistavassa linnass' asuu!

IMETTÄJÄ.
Miehiss'
Ei löydy kuntoa, ei kunniaa;
Ne kaikk' on konnia ja pettureita,
Valapattoja ja ulkokullatuita. —
Hoi, Pietari! Tuo pieni naukku mulle!
Nää vaivat, tuskat, murheet tekee vanhaks.
Häpeä Romeolle!

JULIA.
Kieles syököön
Se toivo! Hänt' ei luotu häpeäksi.
Häpeä häpee noilla kulmill' olla,
Joill' itse kunnia kruunattava ois
Maailman kaiken yksinvaltiaaksi.
Mua julmaa oi, kun häntä toruin!

IMETTÄJÄ.
Hyvää
Pitäiskö langon murhaajasta haastaa?

JULIA.
Pahaako miehestäni puhuisin?
Mies-raukka! Kenen kieli hyväilis
Sun nimeäs, jos minä, joka äsken
Vaimokses tulin, sitä raateleisin?
Vaan lankoni miks murhasit, sa julma?
Tuo julma murhannut ois mieheni. —
Pois lähteeseenne, hupsut kyyneleet!
Noreenne tuskan veroa on, erheess'
Ilolle uhraatte ne. Miehen' elää,
Jonk' oisi Tybalt surmannut, ja Tybalt.
Tuo surmamies, on itse surman saanut.
Tuo kaikk' on lohdutusta: miks siis itken?
Yks sana, julmempi kuin langon kuolo,
Mun surmasi. Sen mielist' unhottaisin;
Mut voi! Se muistoani ahdistaa,
Kuin tunnon tuska rikollisen mieltä.
"Pois Tybalt on, maanpakoon Romeo syösty!"
Maanpakoon! Maanpakoon! Tuo yksi sana
Tuhansin Tybalteja surmaa. Eikö
Tybaltin kuoloss' yksin tuskaa kyllin?
Tai, — liitossa jos karvas suru viihtyy
Ja toisten tuskain seuraa kaipaa, — miks'ei
Tybaltin kuolonsanaa seurannut
Isän tai äidin, niin, tai kumpaisenkin?
Vähemmän tuota oisin vaikeroinut.
Vaan Tybaltin kun kuolemata seuras:
"Maanpakoon Romeo!" — niin sen sanan kautta
On isä, äiti, Tybalt, Romeo, Julia,
Kaikk', kaikki surmattu. — "Maanpakoon Romeo!" —
Tuon sanan surmalla ei määrää, rajaa,
Ei sanoissa sen tuskan ilmoittajaa. —
Miss' isä nyt ja äiti lienevät?

IMETTÄJÄ.
Tybaltin ruumiin vieress' itkevät.
Jos tahdotte, niin teidät sinne saatan.

JULIA.
He haavat peskööt kyyneleillään; heidän
Kun kuivuu, silloin tulee vuoro meidän.
Pois tikkaat! Köysi-parka, pettynyt
Kuin minäkin: maanpaoss' on Romeo nyt!
Ne oli tehty portaaks onnelaan,
Mut impileskenä nyt kuolla saan.
Käy, eukko, morsiusvuoteheni laita:
Ei Romeo, vaan kuolo mun saa naida!

IMETTÄJÄ.
Pois huoneeseenne! Lohdutukseks' teille
Ma Romeon etsin; tiedän missä on hän.
Yöks tänne tulee Romeo, kuulkaatte;
Lorenzon luona piilee ystävänne.

JULIA.
Hänt' etsi! Sormus tuo vie armaalle;
Jäähyväisille pyydä häntä tänne.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Lorenzon kammio.
(Lorenzo ja Romeo tulevat.)

LORENZO.
Tule esiin, Romeo! Esiin, pelvon mies!
Avuihis murhe rakastunut on
Ja kovan kohtalon sait aviokses.

ROMEO.
Mit', isä? Mik' on prinssin tuomio?
Mun tuttavuuttani mik' etsii murhe,
Jot' en jo tuntis?

LORENZO.
Liiaksikin olet
Sa tutustunut moiseen turma-seuraan.
Ma tiedon saatan prinssin tuomiosta.

ROMEO.
Se tuomio julma lie kuin tuomiopäivä?

LORENZO.
Ei; lievempi se tuli tuomio:
Vain ruumiin maanpako, ei ruumiin kuolo.

ROMEO.
Maanpako? Armahda! Oi, sano: kuolo!
Maanpaolla on katse hirmuisempi —
Kuin kuololla. Maanpaost' älä puhu?

LORENZO.
Veronast' olet vain maanpakoon syösty;
Oi, kärsi: suur' on maailma ja laaja.

ROMEO.
Ei maailmaa Veronan ulkopuolia.
Vaan kiirastuli, piina, horna itse.
Maanpako täält' on pako maailmasta,
Ja pako maailmast' on kuolemaa;
Maanpako siis on kuolon epänimi.
Jos kuoloa sa maanpaoksi sanot,
Lyö pääni poikki kultakirveellä
Ja naurat iskulle, mi surmaa mun.

LORENZO.
Oi, syntisyyttä! Kiittämätönt' uhkaa!
Työs laki sanoo kuolemaks: mut prinssi
Armosta syrjään työnsi lain ja muutti
Tuon mustan kuolo-sanan maanpaoksi.
Se suurt' on armoa, ja sit' et huomaa.

ROMEO.
Ei armoa, vaan piinaa. Taivas tääll' on,
Miss' elää Julia; joka kissa, koira,
Pieninkin hiiri, halvin mato täällä
Taivaassa elää ja saa hänet nähdä,
Sit' ei saa Romeo. Suuremp' arvo, onni,
Suurempi suosio on kärpäsellä
Kuin Romeolla: se saa kosketella
Tuon kalliin käden valkoist' ihmettä
Ja ryöstää noilta huulilt' iki-onnen,
Jotk', ujoillen kuin Vestan immet, aina
Vain punoittavat, luullen synniks muiskun.
Sit' ei saa Romeo, hän on maanpaossa.
Kärpäinen saa, mun paeta vaan täytyy:
Se vapaa on, mut minä maanpaossa.
Ja maanpakoa kuolemaks et sano?
Sull' eikö valmist' ole myrkkyä,
Tai hiottua veistä, taikka muuta,
Jos kuinka halpaa, äkkisurman tuojaa,
Kuin "maanpako", mua tappaakses? "Maanpako!"
Oo, munkki! Tuota sanaa helvetissä
Kirotut ulvovat! Kuin hennot sinä,
Jok' olet pappi, synninpäästäjä,
Ja rippi-isä, julki-ystäväni,
Mun murtaa tuolla sanalla: maanpako?

LORENZO.
Sa hurja houkko, kuule mitä puhun.

ROMEO.
Oi, taaskin sinä maanpaosta puhut.

LORENZO.
Ma sulle annan turvan sitä vastaan:
Vastusten lääkemaito, viisaustiede,
Sua lohduttaa, vaikk' olet maanpaossa.

ROMEO.
Taas "maanpako"! — Vie hirteen viisaustietees!
Jos viisaustiede ei voi Juliaa luoda,
Kyliä siirtää, tuomioita muuttaa,
Ei kelpaa se, ei auta se; vait', vaiti?

LORENZO.
Näen, ett' on hupsut kuuroja.

ROMEO.
No kuinkas,
Kosk' ovat viisahatkin sokeita?

LORENZO.
Tilastas suo mun keskustella kanssas.

ROMEO.
Siit' et voi haastaa, jot' et tunne. — Nuori
Jos oisit niinkuin minä, Julia armaas,
Vaan tunnin nainut, Tybalt murhattu,
Lemmestä hehkuvainen niinkuin minä,
Ja maanpaossa niinkuin minä, — silloin
Sa voisit haastaa, silloin tukkaas raastaa,
Ja maahan heittäydä, kuin minä nyt,
Ja ottaa luomattoman hautas mittaa.

(Heittäytyy maahan; kolkutetaan ovea.)

LORENZO.
Oi, nouse! Kolkutetaan. Piiloon, Romeo!

ROMEO.
En! jos ei raskaan mielen huokaukset
Mua usman lailla urkkijoilla suojaa.

(Kolkutetaan.)

LORENZO.
Haa! Kuule tuota! — Kuka siellä! — Nouse!
Kiinn' ottavat sun. — Tulen. — Nouse, riennä
Työhuoneeseeni! — Pian! — Herran tähden.
Tuot' ykspäisyyttä! — Tulen, tulen.
(Kolkutetaan.)
Ken se
Niin jyskyttää? Mik' asia? Mist' ollaan?

IMETTÄJÄ (ulkona).
Ovi avatkaa, niin asiani kerron;
Mun Julia lähetti.

LORENZO.
No, tervetullut!

(Imettäjä tulee.)

IMETTÄJÄ.
Oi, pyhä isä! Sano, pyhä isä,
Miss' on se Romeo, neitoseni mies?

LORENZO.
Maass' on hän tuossa, päissään kyyneleistään.

IMETTÄJÄ.
Ah! Hän on aivan niinkuin neitoseni,
Juur' niinkuin hän.

LORENZO.
Oi, tuskan sopuisuutta!
Surullist' yhtäläisyyttä!

IMETTÄJÄ.
Noin hänkin
Vain makaa, itkee, nyyhkii, nyyhkii, itkee. —
Oi, nouskaa! Mies jos olette, niin nouskaa!
Vain Julian vuoksi, hänen vuokseen nouskaa!
Miks vaivutte noin syvään voivotukseen?

ROMEO.
Imettäjä!

IMETTÄJÄ.
Ah, herra! — Kuolema on kaiken loppu.

ROMEO.
Puhuitko Juliasta? Kuinka voi hän?
Mun paatuneeksko murhaajaksi luulee,
Onnemme lapsuuden kun tahrasin
Verellä, hänelle niin likeisellä?
Miss' on hän? Kuinka voi hän? Mitä sanoo
Lemp-ystävä, kun rikoin lemmen liiton?

IMETTÄJÄ.
Ei mitään, ei, vaan itkee itkemistään,
Vuoteelleen kaatuu, pystyyn karkaa sitten
Ja huutaa: "Tybalt!", kirkuu: "Romeo!"
Ja kaatuu taasen.

ROMEO.
Ikäänkuin tuo nimi,
Kuin kalman tuliputkest' ammuttuna,
Surmaisi hänet, niinkuin langon surmas
Kirottu käsi sen. — Oi, sano, munkki,
Mik' osa tätä kurjaa ruottoa
Nimeni kätkee? Sano, että voisin
Sen inhan luolan ryöstää.

(Paljastaa miekkansa.)

LORENZO.
Seis, sa hurja!
Oletko mies? Sun muotos sanoo: olet;
Mut kyynelees on naisen; tekos hurjat
Todistaa pedon järjetöntä vimmaa.
Muodoton nainen miehen muodossa!
Ja kummassakin muodoss' ilkipeto!
Sua säikyn: pyhän munkistoni kautta!
Tasaisemmaksi mielenlaatus luulin.
Tybaltin tapoit; tapatko nyt itses?
Tapatko vaimos, joka sinuss' elää,
Kun vihakäsin omaan henkees ryhdyt?
Sukuas, maata, taivasta miks herjaat?
Sukusi, maa ja taivas sinuss' yhtyy,
Vaan heittää pois ne tahdot kerrassaan.
Hyi! Muotos, lempes, järkes häpäiset.
Kuin korkuri sa rikas kaikest' olet,
Mut tavall' oikeall' et mitään käytä
Tuon muotos, lempes, järkes somisteeksi.
Sun jalo muotos on vain vahakuva,
Jos miehen tarmosta se vieraantuu;
Sun kallis lemmenvalas pattovala,
Jos tapat kullan, jolle lemmen vannoit;
Sun järkes, muodon kaunistus ja lemmen,
Mut kelvotonna niiden johtajaksi,
Tulehen syttyy huonon hoidon kautta,
Kuin ruuti kahlaan soltun sarvessa,
Ja oma turvakeinos sinut silpoo
Mies ole! Nouse! Armas Julias elää,
Hän, jonka vuoks juur' äsken olit kuolla:
Se onni on; sun Tybalt tappaa aikoi,
Vaan sinä tapoit Tybaltin: taas onni;
Sua laki kuololl' uhkas, mutta leppyi
Ja maanpaoks sen muutti: onni sekin;
Harteilles laskee siunausten taakka,
Sua kosii onni korupuvussaan;
Vaan tuhman, oikullisen tytön lailla
Nureksit onneas ja rakkauttas.
Oi, varo, varo! Kurja moisten loppu.
Käy armaas luo, kuin aioit; kullan suojaan
Nyt nouse, häntä lohduta: mut varo,
Ettet vain viivy, kunnes vahdit pannaan:
Ties suljettu on silloin Mantuaan!
Siell' elä, kunnes liittonne me voimme
Julaista, ystävänne sovittaa,
Anoa prinssilt' armoa, ja sinut
Taas tänne saada, satatuhat kertaa
Suuremmall' ilolla, kuin täältä tuskall'
Eroat nyt. — Käy edell', imettäjä,
Vie terveisiä neidolles, ja käske
Ett' talon väen jouduttaa hän lepoon,
Jot' ilmankin jo raskas suru kaipaa:
Romeo tulee kohta.

IMETTÄJÄ.
Jestakoon!
Täss' olla voisin koko yön ja kuulla
Noin oivaa saarnaa. Moista on se oppi!
Tulonne, herra, neidilleni kerron.

ROMEO.
Se tee, ja käske ett' on kulta valmis
Toria antamaan.

IMETTÄJÄ.
Kas, täss' on sormus,
Jonk' antaa hän mun käski teille, herra.
Pian tulkaa, joutuin, muuten tulee myöhä.

(Menee:)

ROMEO.
Nyt mieli taas saa uutta virkeyttä.

LORENZO.
Hyv' yötä! Joudu! Onnes riippuu tuosta:
Mene, ennenkuin on vahdit asetettu,
Tai varhain poistu valepuvussa.
Jää Mantuaan; ma palvelijas laitan
Sanomaa aika-ajoin sulle tuomaan,
Kuink' eduksesi täällä onni kääntyy.
Kätesi! Myöhä on jo: hyvää yötä!

ROMEO.
Jos ei mua kutsuis riemu riemujen,
Nyt sinust' ero oisi tuskainen.
Hyvästi!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Capuletin talossa.
(Capulet, kreivinna Capulet Ja Paris tulevat.)

CAPULET.
Niin onneton on laita, ett' ei ole
Meill' aikaa ollut päättää Juliasta
Hänelle, nähkääs, Tybalt oli kallis;
Ja mulle myös: — niin, kaikki kerran kuollaan. —
On myöhä jo, hän kamariins' on mennyt.
Ja, totta vie, jos teist' ei seuraa oisi,
Minäkin makuull' oisin aikaa ollut.

PARIS.
Ei aika huolla, kun on huolten aika. —
Hyv' yötä, rouva; tervehtikää neittä.

KREIVINNA CAPULET.
Aamulla varhain tutkin tytön mielen;
Nyt häkkiins' sulkeutuu hän huolineen.

CAPULET.
Julian rakkauden, kreivi Paris,
Ma taata rohkenen; hän kaikess', arvaan,
Mua tottelee; — niin, siit' ei epäilystä.
(Puolisolleen:)
Käy hänen luonaan, ennenkuin käyt maata.
Vie tieto Paris-kreivin rakkaudesta
Ja, kuule, käske ensi keskiviikoks —
Vaan, mikä päivä nyt on?

PARIS.
Maanantai.

CAPULET.
Vai maanantai? Vai niin! Siis keskiviikko
On varhaista. Vaan torstai. — Torstaina
Hän tulkoon, sano, tämän kreivin vaimoks. —
Sopiiko teille? Kiirehdinkö liiaks?
Ei hommaa mitään: — ystävä tai pari; —
Kun, nähkääs, Tybalt on niin hiljan kuollut,
Niin näyttäis niinkuin emme rakastaisi
Omaistamme, jos liiaks reuhaisimme.
Siis, puoli tusinaa vain ystäviä,
Ja siinä kaikki. Soveltuuko torstai?

PARIS.
Oi, että huomenna jo olis torstai?

CAPULET.
No hyvä! Hyvästi! — Siis torstaina. —
(Puolisolleen:)
Käy Julian luona, ennenkuin käyt maata,
Hääpäivän varaks valmistele häntä. —
Hyvästi, kreivi! — Tulta kamariini!
Hyväinen aika, jo niin myöhä on,
Ett' aikaiseksi luulis. — Hyvää yötä!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Julian kamari.
(Romeo ja Julia tulevat.)

JULIA.
Nyt joko lähdet? Viel' on aikaa päivään;
Se satakieli oli, eikä leivo,
Jonk' ääni arkaa korvaas säikäytti;
Kranaatti-puussa tuolla yöt se laulaa.
Se satakieli oli, usko, kulta.

ROMEO.
Se, kultan', oli leivo, aamun airut.
Ei satakieli. Kas, kuin kateet juovat
Idässä tuolla pilven kulmaa päärmää!
Yön kynttilät jo sammuu; virkku päivä
Varpaillaan yli sinivuorten nousee.
Jos lähden, eloon jään; jos jään, niin kuolen.

JULIA.
Tuo valo päivän valoa ei ole;
Se ilmanäky vain on, päivän luoma
Sinulle soihdun kantajaksi yössä:
Ja näyttäjäkses tiellä Mantuaan.
Oi, viivy: viel' ei ole pakko mennä.

ROMEO.
He vangitkoot siis mun ja surmatkoot mun!
Ma kaikkeen tyydyn, kun sa vain sen tahdot.
Siis valo tuo ei ole aamun silmä,
Vaan Cynthian otsan kalvas kajastus;
Etk' ole leivo tuo, jonk' ääneen vastaa
Ylhäällä päämme päällä taivaan holvit.
Ma viivyn, lähtöön olen haluton,
Tule, kuolema, se Julian tahto on. —
No, armas, haasta, viel' ei koita koi.

JULIA.
Oi, koittaa, koittaa! Joudu, riennä, oi!
Se leivo on, mi sorakielin laulaa
Käheää, väärää, soinnutonta virttään.
Sanotaan, ett' on leivon laulu armas;
Ei, se on karvas: meidät eroittaa se.
Inhokkaan konnan kanssa silmiä
Sanotaan leivon vaihtaneen;[7] oi, jospa
He ääntäkin ois vaihtaneet! Tuo ääni
Syleilystämme meidät säikyttää,
Sun pelättää ja päivän herättää.
Oi, riennä! Aamu yhä valkeneepi.

ROMEO.
Ei; tuskan yöks se yhä tummeneepi.

(Imettäjä tulee.)

IMETTÄJÄ.
Neiti!

JULIA.
Mitä, imettäjä?

IMETTÄJÄ.
Tulossa äitinne on kamariinne:
Varulla olkaa; päiv' on ylhäällä.

(Menee.)

JULIA (avaa ikkunan).
Siis, sisään päivä, ulos elämä!

ROMEO.
Hyvästi! Vielä yksi suutelo!

(Astuu alas ikkunasta.)

JULIA.
Siis läksit, armas, kallis puoliso!
Sa sana anna joka tunnin päivä:
Näet minuutissakin jo mont' on päivää.
Oi, näin kun lasken, tulen vanhan vanhaks,
Ennenkuin taasen Romeoni näen.

ROMEO.
Hyvästi! Aina kun vaan sopii mulle,
Lähetän terveisiä, armas, sulle.

JULIA.
Oi, uskotko, ett' yhdytähän milloin?

ROMEO.
En epäile; ja kaikki nämä tuskat
Suloisen haaston aineena on silloin.

JULIA.
Oi, mull' on synkkää aavistava sielu:
Siell' alhaalla sa näytät minusta,
Kuin ruumis haudan pohjalla sa oisit.
Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.

ROMEO.
Sä samoin, kulta: tuska janoovainen
Vertamme imee. Hyväst', armahainen!

(Menee.)

JULIA.
Oi, onni! Häälyväks sua sanotaan;
Jos häälyt, mitä hänestä sa tahdot,
Jok' on kuin kulta puhdas? Hääly, onni!
Näin toivon, ett'et kauan häntä pidä.
Vaan luotas päästät.

KREIVINNA CAPULET (ulkoa).
Tytär! Valvotko?

JULIA.
Ken huutaa? Äitinikö? Näinkö myöhään
Hän valvoo, vai näin varhain onko noussut?
Mik' omituinen syy tuo hänet tänne?

(Kreivinna Capulet tulee.)

KREIVINNA CAPULET.
No, kuink' on laitas?

JULIA.
Hyvin en voi, äiti.

KREIVINNA CAPULET.
Ijätkö itket lankos kuolemaa?
Hänt' itkullasko haudast' aiot ajaa?
Jos voisitkin, niin hänt' et eloon saisi.
Siis pois se! Hiukka huolt' on paljon lemmen,
Mut paljo huolt' on hiukan järjen merkki.

JULIA.
Näin tuntuvaako iskua en itkis?

KREIVINNA CAPULET.
Sen iskun itse tunnet, vaan ei lankos,
Jot' itket.

JULIA.
Niin sen tunnen, että täytyy
Ijäti itkeä mun ystävääni.

KREIVINNA CAPULET.
Niin, kuolemaansa et niin paljo itke,
Kuin että elää murhamies, se konna.

JULIA.
Ken konna se?

KREIVINNA CAPULET.
Se konna Romeo.

JULIA (syrjään).
Konnasta kaukana kuin taivas maasta! —
Jumal' anteeks hälle suokoon! Minä teen sen
Sydämmest' aivan, vaikkei mikään mies
Niin sydäntäni huoleta kuin hän.

KREIVINNA CAPULET.
Niin kyllä, salamurhaaja kun elää.

JULIA.
Ja näiden kätten saavuttamatonna.
Josp' yksin saisin langon kuolon kostaa!

KREIVINNA CAPULET.
Me kostamme sen; suru pois ja itkut
Lähetän heti sanan Mantuaan, —
Miss' elää kirottu se karkulainen, —
Ja hälle laitetaan niin vahva juoma,
Ett' Tybaltia piankin hän seuraa;
Ja silloin tyydyt, toivoakseni.

JULIA.
En, totisesti, Romeoon ma tyydy,
Ennenkuin hänet näen — kuolleena —
Niin sydänraukka suree heimolaista.
Oi, jospa äiti, löytäisitte miehen,
Ken myrkyn veisi! Niin sen sekoittaisin,
Ett' oiti Romeo, maistettuaan siitä,
Nukkuisi rauhaan. — Kuink' on suututtavaa,
Kun nimen kuulen enkä luokse pääse,
Ja langolleni suomaa hellyyttä
En kohdistaa saa hänen surmaajaansa!

KREIVINNA CAPULET.
Sä keksi keinot, minä keksin miehen. —
Vaan nyt saat ilo-sanomia, tyttö.

JULIA.
Näin inhaan aikaan ilo onkin tarpeen.
Ne kertokaa, ma pyydän, äiti hyvä.

KREIVINNA CAPULET.
Niin, lapseni, on valpas isä sulla;
Hän haihduttaakseen huoles, äkkipäätä
Sinulle hankkinut on ilopäivän,
Jot' emme tienneet ennalt' aavistaakaan.

JULIA.
No, äiti, sanokaa, mik' on se päivä?

KREIVINNA CAPULET.
Niin, arvaas, ani varhain torstaina
Tuo ylvä, nuori, kaunis Paris kreivi
Sun kirkkoon saattaa pyhän Pietarin
Ja siellä onnen morsioks sun tekee.

JULIA.
Ei, kautta Pietarin ja pyhän kirkon!
Siell' onnen morsioks hän ei mua tee.
On kummaa tämä kiire: tulla naiduks,
Ennenkuin naimamies on kosinutkaan.
Isälle sano, äiti, ett'en vielä
Ma tahdo naimisiin, ja jos sen teen,
Niin ennen otan Romeon, jota vihaan,
Kuin Paris kreivin. — Hauska sanoma!

KREIVINNA CAPULET.
Tuoss' isäs tulee; puhu itse hälle,
Niin nähdä saat, kuink' on se hälle mieleen.

(Capulet ja imettäjä tulevat.)

CAPULET.
Kun päivä laskee, kastett' ilma tihkuu,
Vaan veljenpoikani kun päivä laskee,
Sataapi kaatain. — Mitä? Suihkuriksi
Muututko, tyttö? Kyyneltulvaa aina?
Sadetta rankkaa yhä? Pieni ruumiis
Se jäljittelee laivaa, merta, tuulta:
Merenä silmäs on, joss' itkuvesi
Nousee ja laskee; laivana sen laineill'
On ruumiis; tuulena on huokaukses,
Jotk' itkus kanssa ärjyin taistelevat;
Jos tyynt' ei pian saada, haaksirikkoon
Runneltu ruumiis sortuu. — Vaimo rakas,
Hän onko saanut kuulla päätöksemme?

KREIVINNA CAPULET.
On, ei tahdo hän, vaan kiittää teitä.
Sais, hupsu, mennä haudan morsioksi!

CAPULET.
Kuin? Puhu selvään, puhu selvään, vaimo!
Kuin? Eikö tahdo hän? Hän eikö kiitä?
Hän eikö ylpeile, eik' onneks katso,
Se kelvoton, ett' ylkämieheks hälle
Niin uljaan ylimyksen valikoimme?

JULIA.
En siitä ylpeile, vaan kiitän siitä.
En ylpeillä voi siitä, mitä vihaan,
Vaan vihastakin lemmen-suovan kiitän.

CAPULET.
Kas vain! Kas vain! Hän viisastelee! Mitä?
"Ylpeilen", — ja "ma kiitän", — ja "en kiitä"; —
Ja tok' "en ylpeile"; — ei, neiti Viiso,
Ei kestä kiittää eikä ylvästellä!
Ens torstaiks laita hienot helmas kuntoon,
Käydäkses kirkkoon Paris kreivin kanssa,
Tai muuten kelkalla sun sinne hinaan,
Sa kälvehtynyt kapine, sa ruosa,
Sa talinaama!

KREIVINNA CAPULET.
Hyi, hyi! Hourailetko?

JULIA.
Oi, hyvä isä, polvillani pyydän:
Maltilla pari sanaa kuulkaa vain!

CAPULET.
Pois, hirteen, pentu! Kovakorva luuska!
Ma sanon: huomenna sa mene kirkkoon,
Tai älä koskaan tule näkyviini,
Vait ole, älä puhu, älä vastaa.
Mun sormiani syhyy! — Vaimo rakas,
Siunauksen puutteeks katsoimme, ett' antoi
Vain tämän yhden lapsen meille Luoja;
Nyt nään, ett' tämä yks on yksi liikaa,
Ja ett' on vain se kiroukseks meille. —
Hyi, ruoja!

IMETTÄJÄ.
Taivas häntä siunatkoon!
Noin häntä nuhdella on väärin, herra.

CAPULET.
Häh, rouva Viisas? Suunne kiinni, lörppä!
Te pieskää kieltä juoruämmäin kanssa.

IMETTÄJÄ.
Petost' en haasta.

CAPULET.
Menkää Herran rauhaan!

IMETTÄJÄ.
Puhua eikö saa?

CAPULET.
Vait, vanha mölhö!
Älynne juoruseurass' ilmi tuokaa,
Tääll' ei se tarpeen.

KREIVINNA CAPULET.
Liiaks kiivastut.

CAPULET.
Kies'auta! Tää mun hulluks saa. Vuoskaudet,
Yöt, päivät, varhain, myöhään, työssä, jouten,
Seurassa, yksin, aina olen huollut
Ma hänen naimistaan. Ja nyt, kun tarjoll'
Yleväsukuinen on ylimys,
Hienosti kasvatettu, rikas, nuori,
Ja jaloill' avuilla niin varustettu
Kuin suinkin toivoa voi ihmis-aatos, —
Niin tämä kurja, ruikuttava hupsu,
Voihkaava vauva, onnen tarjoon vastaa:
"En tahdo naimisiin", — "en rakasta", —
"Nuor' olen liiaks', — pyydän, suokaa anteeks"; —
Vaan jos et suostu, kyllä anteeks saat:
Käy muille laitumille, tääll' ei tilaa.
Kavahda! Katso! Tää ei pilaa. Torstai
On lähellä; käs' sydämmellä mieti:
Jos olet mun, sun ystävälle annan;
Jos et, niin kerjää, kidu, nälkään kuole
Kadulle; min' en, totta vie, sua tunne,
Ja aarteistani vähääkään et kostu.
Siis mieti! Tiedä, min' en vanno suotta.

(Menee.)

JULIA.
Oi, tuolla pilviss' eikö sääliä,
Mi näkis tuskieni syvänteihin? —
Oi, äiti armas, älä mua hylkää!
Häät lykkää kuukaudeksi, viikoksi;
Jos sit' et voi, niin morsius-vuode mulle
Tybaltin synkkään hautaholviin laita.

KREIVINNA CAPULET.
Minulle älä puhu, min' en vastaa.
Tee tahtos; sinusta en tahdo tietää.

(Menee.)

JULIA.
Oi, Jumala! — Kuink' estää tätä, eukko?
Maan päällä ylkä, vala taivaassa;
Valani kuinka palata voi maahan,
Jos maast' ei ylkä pakene ja sitä
Lähetä taivaasta? — Oi auta! Neuvo! —
Voi, että taivas moista juonta käyttää
Näin hentelää kuin mua sortaakseen! —
No, mitä sanot? Eikö sulla riemun,
Ei lohdun sanaa?

IMETTÄJÄ.
Onpa maar! Maanpaoss'
On Romeo; lyön veikkaa, ett' ei koskaan
Palata tohdi teitä vaatimaan;
Tai, jos niin käy, se tehtävä on varkain.
Siis, kun nyt asia on niin kuin on.
Niin katson teille parhaaks ottaa kreivi.
Voi, mikä hieno herra! Tomuriepu
Sen rinnalla on Romeo. Kotkan silmä
Niin kaunis, kirkas, läikkivä ei ole
Kuin Paris kreivin. Lempo periköön,
Tää toinen kauppa onneksi on teille
Ja paremp' ensimmäistä; ja jos eikään:
Ens' miehenne on kuollut; milt'ei kuollut,
Vaikk' eläisikin, eikä hyödyks teille.

JULIA.
Puhutko sydämmestäs?

IMETTÄJÄ.
Puhun aivan.
Ja lisäks sielustani; horna muuten
Periköön kumpaisenkin!

JULIA.
Amen!

IMETTÄJÄ.
Mitä?

JULIA.
Mua lohduttanut olet ihmeen lailla.
Vie sana äidilleni, että menen,
Kosk' isää loukkasin, Lorenzon mökkiin
Katumaan syntini ja päästön saamaan.

IMETTÄJÄ.
Sen, totta, teen; no sepä viisasta!

(Menee.)

JULIA.
Kirottu kiusaaja! Sa vanha käärme!
Pahempi syntikö mua valapatoks
Näin vietellä, vai miestän' panetella
Samalla suulla, joka tuhat kertaa
Hänt' ylisteli pilviin? — Mene, neuvos!
Vast'edes sydämmeni sua vieroo. —
Lorenzon luo! Saan ehkä avun tuolla;
Jos pettää kaikki, voimaa mull' on kuolla.

(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lorenzon kammio.
(Lorenzo ja Paris tulevat.)

LORENZO.
Vai torstaina? On aika liian lyhyt.

PARIS.
Niin tahtoo isä Capulet, ja minä
En viivykkeillä tahdo kiirett' estää.

LORENZO.
Sanoitte: neidin mieltä ette tunne;
Se väärä tie on, sit' en hyväksy.

PARIS.
Hän Tybaltia suunnattomasi itkee;
Siks lemmest' olen puhunut vain hiukan,
Kosk' itkuhuoneessa ei Venus naura.
Nyt, nähkääs, isä vaaralliseks katsoo,
Ett' antaa noin hän murehelle valtaa,
Ja naimist' älyllä siis jouduttaa,
Näin ehkäistääkseen tuota kyyneltulvaa.
Hän yksinänsä liiaks sureksii,
Mut seura ehkä surun haihduttaapi.
Syyn tähän kiireeseen nyt tiedätte.

LORENZO (syrjään).
Voi, etten tietäis, mikä este kohtaa!
Kah, kreivi, tuossa tulee neiti itse.

(Julia tulee.)

PARIS.
Terveeksi, neiti, armas vaimoni!

JULIA.
Se olen vasta, jahka vaimoks tulen.

PARIS.
Ens torstaina se tapahtuu, sen täytyy.

JULIA.
Se tapahtuu, min täytyy.

LORENZO.
Varmaan!

PARIS.
Tälle
Isälle syntinnekö tunnustatte?

JULIA.
Jos vastaisin, ne teille tunnustaisin.

PARIS.
Hält' älkää salatko mua lempivänne.

JULIA.
Tunnustan teille lempiväni häntä.

PARIS.
Siis varmaan myöskin mua lempivänne.

JULIA.
Jos sen teen, arvokkaampi tehdä se
Selkänne takana kuin silmäin eessä.

PARIS.
Voi, raukka! Pahoin itku pilas silmäs.

JULIA.
Vähäinen siit' on itkun voitto ollut;
Ne oli jo sit' ennen kyllin kurjat.

PARIS.
Niit' enemmän kuin itku puhees parjaa.

JULIA.
Ei totuus, herra, ole parjausta;
Ja mitä sanoin, sanoin suoraan silmiin.

PARIS.
Mun on nuo silmät, joita parjasit.

JULIA.
Niin olkoot, omani ne eivät ole. —
Teill' onko aikaa, pyhä isä, nyt,
Vai palajanko iltamessun aikaan?

LORENZO.
Nyt, synkkä tyttäreni, mull on aikaa. —
Suvaitsetteko jättää meidät, kreivi?

PARIS.
En, Herran tähden, hartautta häiri.
Torstaina varhain herätän sun, Julia;
Hyvästi siks! Tuoss' ota pyhä muisku!

(Menee.)

JULIA.
Oi, ovi sulje! Sitten kanssain itke:
Nyt toivo, apu, lohtu, kaikk' on mennyt!

LORENZO.
Oi, Julia! Ma tuskasi jo tunnen;
Se suunniltani saattaa minutkin.
Sun täytyy, — sit' ei, kuulemma, voi estää —
Ens torstaina siis kreivin vaimoks mennä.

JULIA.
Älä, isä, sano sitä kuulleesi,
Jos myös et sano, kuinka sitä estää.
Sun älys jos ei apua voi antaa,
Älykkääks sano vain mun päätökseni,
Niin tämä veitsi heti mua auttaa.
Romeon ja mun sydämeni yhteen
Jumala liitti, sinä kätemme;
Jos käsi tää, min liitit Romeoon,
Sinetiks toiseen liittokirjaan joutuu,
Tai vakaa sydämmeni kavaltain
Jos toiseen taipuu, kummankin tää surmaa.
Siis pitkän ijän kokemuksest' anna
Pikainen neuvo mulle, muuten näet
Tään veitsen verin tuomitsevan minun
Ja tuskan välillä, näin ratkaisten
Mit' ikäsi ja taitosi ei voinut
Päätökseen viedä kunnialliseen.
No, joutuin vastaa! Halaan kuolemaa,
Jos vastineestas pelastust' en saa.

LORENZO.
Seis, tytär! Toivon kaltaista ma vainun
Mi päätöst' yhtä tuskallista vaatii
Kuin tuska tuo, jot' aiomme sill' estää.
Jos, mieluummin kuin menet kreivin vaimoks,
Sinull' on tahdon voimaa tappaa itses,
Niin varmaan jotain kuolon-näköistä
Koettaa tohdit, torjuakses pilkkaa,
Jot' itse kuolon kautta välttää tahdot.
Jos tohdit, pelastuksen sulle hankin.

JULIA.
Oi, ennemmin kuin Paris kreivin vaimoks,
Tuon tornin huipult' alas minut työnnä,
Tai rosvoin teille aja, käärmeen luolaan,
Vihaiseen karhuun kahlehdi, tai öiksi
Luutarhaan sulje, jonka täyteen täyttää
Luurangot kalisevat, lahot luut,
Ja keltaiset ja irvistävät kallot;
Tai käske minut hiljan luotuun hautaan
Ja ruumiin kanssa liinan alle maata; —
Kauhuja, joiden säikytti jo nimi; —
Pelvotta, epäilyksettä teen kaikki,
Kun vain jään armaan kullan puhtaaks vaimoks.

LORENZO.
No niin, käy kotiin, iloitse ja myönny
Vain naimiseen. On tänäpänä tiistai;
Sun pitää huomisyönä maata yksin,
Äl' anna imettäjän huoneess' olla.
Kun vuoteess' olet, ota tämä pullo.
Ja juo sen sisältämä yrttijuoma.
Sun suontes kautta heti valuu kylmä,
Uninen tunne; luonnon tapaan suoni
Ei tykytä, vaan taukoo; eloa
Ei henkäys, ei lämpö ilmaise;
Tuhaksi harmaaks puna muuttuu poskea
Ja huulten; silmän esirippu laskee,
Ikäänkuin kuolo sulkis elon päivän;
Jäsenet, nuorteutta, voimaa vailla.
On jäykät, kylmät, kankeat kuin kalma.
Ja tämä kurtistuneen kuolon haahmo
Kaksviidettä se kestää tuntia;
Kuin unest' ihanasta silloin heräät.
Kun aamull' ylkäs tulee vuoteellesi
Ja herättää sun, olet sinä kuollut;
Ja silloin, niinkuin maan on tapa, vievät
Sun juhlavaatteiss' avopaarilla
Samahan vanhaan hautaholviin, missä
Lepäävät kaikki Capuletin heimot.
Vaan sillä aikaa, ennenkuin sa heräät,
Kirjoitan Romeolle hankkeistamme;
Hän tulee tänne; yhdess' odotamme
Sun heräämistäsi; ja Romeo vie sun
Samana yönä täältä Mantuaan,
Näin säilyt häpeästä uhkaavasta,
Jos vaan ei horjuvainen naisen pelko
Masenna voimaas kesken toimintaa.

JULIA.
Tuo tänne! Pelvost' älä puhu mulle!

LORENZO.
Tuoss' on se! Ole päätöksessäs luja
Ja onnellinen! Munkilla nyt oiti
Miehelles kirjeen laitan Mantuaan.

JULIA.
Suo, lempi, voimaa! Voima avun tuo.
Hyvästi, kallis isä!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Capuletin talossa.
(Capulet, kreivinna Capulet, imettäjä ja palvelijoita tulee.)

CAPULET.
Nuo kaikki kutsu, joiden tuoss' on nimet. —
(Palvelija menee)
(Toiselle palvelijalle.)
Kakskymment' oivaa hanki keittäjää.

PALVELIJA. Huonoja ette ole saapa, hyvä herra; sillä aion ensin koitella, osaavatko nuolla sormiaan.

CAPULET.
Kuink' aiot heitä siinä koitella?

PALVELIJA. Nähkääs, herra; se on huono kokki, joka ei osaa sormiaan nuolla; siis se, joka ei osaa sormiaan nuolla, olkoon kaukana minusta.

CAPULET.
No, mene joutuin! —
(Palvelija menee.)
Ajan vuoksi meiltä
Jää paljon kesken-eräiseksi. — Mitä?
Lorenzon luoko Julia on mennyt?

IMETTÄJÄ.
Niin, herra kreivi.

CAPULET.
No, kenties hän saa hyvää tytöss' aikaan;
Se tyhmä on ja itsepäinen vesa.

(Julia tulee.)

IMETTÄJÄ.
Kas, kuinka tulee ripilt' ilosilmin!

CAPULET.
No, visapää, miss' olet kuljeskellut?

JULIA.
Miss' opin katumaan, ett' olen jäykkä
Ja kuulematon ollut teitä, isä,
Ja käskyjänne vastaan. Pyhä munkki
Mun käski polvilleni langeta
Ja anteeks teiltä pyytää, — Anteeks suokaa!
Vast'edes olen aina kuuliainen.

CAPULET.
Hakekaa kreivi; kertokaa tuo hälle.
Huomenna varhain liitto solmitaan.

JULIA.
Lorenzon luona nuoren kreivin näin,
Ja hälle rakkautt' osoitin sen verran
Kuin puhtaan kainouden sääntö määrää.

CAPULET.
No, sepä hauskaa! Se on oikein! — Nouse!
Niin pitää olla. — Kreivin tahdon nähdä. —
No, menkää, sanon, tuokaa hänet tänne. —
Tuo kunnon pyhä isä, Jumal' auta,
Kiitokset koko kaupungilt' on saapa.

JULIA.
Käy mukaan, imettäjä, kamariini;
Mua auta valikoimaan hemmut parhaat!
Ja mulle huomiseksi sopivimmat.

KREIVINNA CAPULET.
Ei, torstaiksi; on aika liian lyhyt.

CAPULET.
Mene, imettäjä! — Huomenna on häät.

(Julia ja imettäjä menevät.)

KREIVINNA CAPULET.
Näin jäävät valmistukset vajaviksi;
On kohta yö.

CAPULET.
Viis siitä! Minä toimin.
Ja kaikki, eukko, hyvin käy, sen vannon.
Käy sinä Juliata auttamaan.
Tän' yönä valvon; jätä mulle kaikki;
Nyt olen minä emäntä. — Hoi! tänne! —
Ei ketään? — Hyvä, kreivin luo käyn itse
Ja panen kiireen hälle huomiseksi.
On sydämmeni oikein kevyt nyt,
Kun kiero tyttö tuo on talttunut.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus..

Julian kamari.
(Julia ja imettäjä tulevat.)

JULIA.
Tää puku, paras on. — Mut, eukko hyvä,
Täks yöksi jätä minut yksikseni;
Rukoilla mun on tarvis Jumalaa,
Ett' armon hymyn tilaani hän loisi,
Jok' on, kuin tiedät, syntinen ja nurja.

(Kreivinna Capulet tulee.)

KREIVINNA CAPULET.
Työss' olettenko? Tarvitaanko mua?

JULIA.
Ei, äiti; kaikk' on valmiiks katsottu,
Mi huomiseen on juhlapukuun tarpeen.
Suvaitkaa minun yksin olla nyt,
Ja imettäjä viekää avuksenne:
Teill' yltäkyllin varmaankin on tointa
Tään kiireellisen hankkeen vuoks.

KREIVINNA CAPULET.
Hyv' yötä!
Ja nuku rauhassa; sa sitä kaipaat.

(Kreivinna Capulet ja imettäjä menevät.)

JULIA.
Hyvästi! — Milloin kohdataan, ties Luoja!
Mua outo, kylmä kauhu varistaa,
Ja elon lämmön suonissani jäätää.
Takaisin kutsun heitä lohdukseni. —
Imettäjä! — Hän mitä täällä? Yksin
Osaani kurjaa näytellä mun täytyy.
Nyt, maljaseni! —
Mut jos ei tämä lainkaan vaikuttaisi?
Näin huomenn' aamulla mun naittavatko? —
Ei; — tuo sen estää; — lepää sinä tuossa!
(Laskee tikarin viereensä.)
Mut myrkkyä jos' on se, jota munkki
Kujeilla laittoi, minut surmatakseen,
Ett'ei tää liitto kunniaa veis hältä,
Kun ensin minut vihki Romeoon?
Ma sitä pelkään: — mut ei voi niin olla;
Hänt' aina pidetty on hurskaana.
Mut entä jos, kun hautaan olen pantu,
Heräisin, ennenkuin on Romeo tullut
Mua pelastamaan? Kauhistava tila!
Ma tuossa holviss' enkö tukehdu,
Jonk' inha suu ei tervett' ilmaa henkää,
Ja makaa kuolleena, kun Romeo tulee?
Tai, jos jään eloon, eikö mahdollista,
Ett' yön ja kuolon hirmukuvitukset,
Ja lisäks paikan kauhut, — holvi tuo,
Tuo vanha kätköpaikka, johon monta
Vuos'sataa peräkkäin on sullottu
Luut kaikkein esivanhempaini; jossa
Verinen Tybalt, hiljan haudattuna,
Lahoaa käärinliinoissaan; ja jossa
Kesk'yöllä aaveet elämöivän kuuluu, —
Voi, eikö mahdollista, näin jos kesken
Ma herään — tunkkaan ilkeään ja parkuun,
Kuin maasta revittyjen katkojuurten,
Jok' ymmärryksen kuolevilta hurmaa,
Voi, jos ma herään, ympärillä kaikki
Nuo hirmukauhut, enkö tule hulluks,
Ja hurjast' ilakoitse isäin luilla,
Ja Tybaltia revi liinoistaan,
Ja raivossani raajall' iso-isän,
Kuin nuijall', aivoani huimaa pirstaa?
Kah! Luulen näkeväni langon haamun;
Hän Romeot' etsii, joka raukan ruumiin
Seivästi miekan kärkeen. — Seis, seis, Tybalt!
Ma tulen, Romeo! Sun maljas juon.

(Heittäytyy vuoteelle.)

Neljäs kohtaus.

Capuletin sali.
(Kreivinna Capulet ja imettäjä tulevat)

KREIVINNA CAPULET.
Tuoss' avaimet; tuo mauksia lisää.

IMETTÄJÄ.
Sitruunaa, kvittenia kokki kaipaa.

(Capulet tulee.)

CAPULET.
Rivakkaan! Joutuin! Toiste kukko kiekui,
Ja aamukello soi; on kolme kello. —
Angelika, sa katso leivoksia,
Ei tarvis säästää.

IMETTÄJÄ.
Pois, te herkkusuu!
Levolle menkää! Huomenn' olette
Taas sairas, yön kun valvotte.

CAPULET.
Ei vaaraa!
Öit' olen ennen turhemmankin vuoksi
Ma valvonut, enk' ole sairaaks tullut.

KREIVINNA CAPULET.
Niin, aika näätä olit aikoinasi,
Vaan nyt sun valvontaasi minä valvon.

(Kreivinna Capulet ja imettäjä menevät.)

CAPULET.
Kas, eukko, luulen ma, on luulevainen! —
No, poika, mitä sulla?

(Palvelijoita tulee, kantaen paistinvartaita, halkoja ja vasuja.)

1. PALVELIJA. Jotakin kokille, en tiedä mitä.

CAPULET.
Vie joutuin, vie!
(1. palvelija menee.)
Mies, hanki pölkkyjä;
Kysele Pietarilta, hän ne tietää.

2. PALVELIJA. Mun pääni kyllä pölkyn löytää; siihen Ei tarvis Pietaria vaivata.

CAPULET.
Niin, oikein! Hauska saatana! Ha, ha!
Hyv' olet pölkkypää! — Jo maar on päivä;
Piakkoin kreivi tulee soitannolla,
Sen lupasi. —
(Soitantoa kuuluu ulkoa.)
Jo kuulen hänet tuolla. —
Hoi, vaimoni! — Hoi, imettäjä, kuule!
(Imettäjä, tulee.)
Herätä Julia, pue hänet kauniiks;
Ma juttuan sill'aikaa kreivin kanssa. —
No, joutuin, joutuin! Ylkä on jo tullut.
Tee joutua, ma sanon!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Julian kamari. Julia vuoteellaan.
(Imettäjä tulee.)

IMETTÄJÄ.
No, neiti! — Neiti! — Julia! — Hänkös nukkuu! —
Hoi, hyyhky! — Neiti, hoi! — Hyi, unikeko! —
Tupuni! — Käpyseni! — Morsian, hoi! —
Ei hiiskausta? — Koko viikoksipa
Otatte unta. Niin, niin, ensi yönä,
Sen takaan, ei suo Paris'kreivi teille
Pahaakaan rauhaa. — Jumal' armahda!
Niin maarin, kuinka syvästi hän nukkuu!
Herättää täytyy hänet. Neiti! Neiti!
Jos kreivi teidät tapaa vuoteeltanne,
Niin siitä kauhu nousee; eikö totta?
Kuin? Vaatteissaan? Ja makuull' uudestaan?
Herättää teidät täytyy. Neiti! Neiti! —
Ah! voi! voi! — Apuun, apuun! Hän on kuollut! —
Voi, surun päivää! Että koskaan synnyin! —
Ah, pieni naukku! — Kreivi! Kreivinna!

(Kreivinna Capulet tulee.)

KREIVINNA CAPULET.
No, mitä melua?

IMETTÄJÄ.
Voi, itkun päivää!

KREIVINNA CAPULET.
Mik' on nyt?

IMETTÄJÄ.
Katsokaa! Voi, tuskan päivää!

KREIVINNA CAPULET.
Voi! Lapseni, mun ainut elämäni!
Oi, herää, virkoo, tai ma kanssas kuolen! —
Apua! — Huuda apua!

(Capulet tulee.)

CAPULET.
Hävetkää! Julia tuokaa; ylkä vartoo.

IMETTÄJÄ.
Hän kuollut, kuollut on! Voi päiviäni!

KREIVINNA CAPULET.
Voi päiviäni! Hän on kuollut, kuollut!

CAPULET.
Miss' on hän? Näyttäkää! — Voi! Hän on kylmä;
Jäsenet jäykät on ja veri seisoo,
Ja huulilt' elo luopunut jo aikaa.
Oi, kuolo hänet raiskas, niinkuin raiskaa
Kauneimman kedon kukan keväthalla.

IMETTÄJÄ.
Voi, surun hetkeä!

KREIVINNA CAPULET.
Voi, tuskan päivää!

CAPULET.
Niin kuolo hänet otti, saadakseen
Mun vaikeroimaan, vaan nyt kielen salpaa,
Ett'en ma voikaan vaikeroida.

(Lorenzo ja Paris ja soittajia tulee.)

LORENZO.
Valmis
Jo morsianko kirkkoon lähtemään?

CAPULET.
On lähtemään, mut palaamaan ei koskaan
Oi, poikani! Hääpäiväs aattoyönä
On tuoni vaimos maannut. — Tuossa on hän,
Kuin kukka, jonka kukkasen se taittoi.
Vävyni on ja perijäni tuoni;
Hän nai mun tyttäreni. Kuolla tahdon,
Kaikk' antaa hälle, elot, olot, kaikki.

PARIS.
Tään aamun valkeutta kauan harroin,
Ja tuonko kaltainen sen näky on?

CAPULET.
Kirottu, kurja, tuhon, vainon päivä!
Kamalin hetki, mink' on aika nähnyt
Pitkällä, raskahalla retkellään!
Vaan yks, yks ainut armas lapsi-raukka,
Yks ainut ilon, virvoituksen lähde,
Ja julma tuoni senkin multa ryösti! —

IMETTÄJÄ.
Voi, tätä tuskan, tuskan, tuskan päivää!
Surkeinta päivää, murheen, ristin päivää!
Voi sentään, että koskaan, koskaan näin sen!
Voi, päivää, päivää, päivää! vihan päivää!
Niin mustaa päivää milloinkaan en nähnyt.
Voi, tuskan päivää, voi! Voi, tuskan päivää!

PARIS.
Petosta, herjaa, häväistystä, murhaa!
Petostas, inha kuolo! Julmus, julmus,
Mun tyynni mursit! — Rakkaus! Elämä! —
Ei elämä, vaan rakkaus kuolemassa!

CAPULET.
Lastetta, ivaa, tuskaa, kidutusta!
Oi, hetki lohduton, miks murhaamaan,
Murhaamaan ilojuhlaamme sa tulit? —
Oi, lapseni, mun lapsukaiseni! —
Mun sieluni, ei lapseni! — Oi kuollut!
Sin' olet kuollut! — Lapseni on kuollut!
Ja lapsen kanssa ilo haudattu.

LORENZO.
Vait! Hävetkää! Nuo tuskan voivotukset
Ei tuskaan auta. Taivaan sekä teidän
Ol' impi kaunis tuo; nyt taivaan oma
Hän täysin on, ja paras se on lapsen.
Osaanne surmalt' ette säästää voinut,
Mut taivas osans' iki-eloon säästää.
Vaan hänen ylennystään tarkoititte;
Kun hän vain nousis, siinä teidän taivas;
Ja itkette nyt, kun hän nostettu
On korkealle taivaan tähtitarhaan!
Oi, lastanne te väärin rakastatte,
Jos hurjistutte, kun käy hyvin hälle:
Ei kauan naitu ole parhain naitu,
Vaan parhain naitu on, ken varhain kuolee.
Hillitkää itkunne; tuo kaunis ruumis
Kukilla peittäkää ja, tavan mukaan,
Se juhlavaatteissansa kirkkoon viekää.
Vaikk' itkun meistä tyhmä luonto saa,
Sen kyyneleille järki naurahtaa.

CAPULET.
Niin, kaikki ilojuhlan valmistukset
Nyt muuttuu mustiks murhepidoiksi:
Soittomme kumeaksi kellonkaiuks,
Hääpöytä kolkoks peijais-atriaksi,
Iloiset laulut synkiks kuolonvirsiks,
Ja morsiusseppel ruumiin koristeeksi;
Kaikk', kaikki muuttuu vastakohdakseen.

LORENZO.
Menkäätte, herra; — tekin, rouva, menkää; —
Ja te myös, kreivi: — valmistukaa kaikki
Tää kaunis ruumis hautaan saattamaan. —
Vihainen taivas synneistänne on, —
Siis tyynnä taipukaa sen tahtohon.

(Capulet, kreivinna Capulet, Paris ja Lorenzo menevät.)

1. SOITTAJA. No, mitäs muuta kuin pillit pussiin ja pois.

IMETTÄJÄ.
Niin, hyvät ihmiskullat, pillit pussiin!
Kuin näette, on laita täällä huono.

(Menee.)

1. SOITTAJA. Niin tosiaankin, tämän kotelon laita kaipaa korjaamista.

(Pietari tulee.)

PIETARI. Pelimannit, oi, hyvät pelimannit! "Ole, sydän, iloinen". Jos henkeni on teille rakas, niin soittakaa: "Ole, sydän, iloinen".

1. SOITTAJA. Miksi juuri sitä?

PIETARI.
Niin, hyvät pelimannit, sen vuoksi että sydämmeni itse soittaa:
"Sydämmeni on murheinen". Oi, soittakaa minulle joku hauska
litania lohdutukseksi.

2. SOITTAJA. Ei mitään litaniaa; ei ole aikaa soittamiseen nyt.

PIETARI.
Ette siis tahdo?

SOITTAJAT.
Emme.

PIETARI.
No, sitten minä annan teille niin että soi.

1. SOITTAJA. Mitä annatte?

PIETARI.
En rahaa, en maarin sitä; vaan selkäänne, te senkin pillipiiparit.

1. SOITTAJA. Vai niin, herra häntäherra.

PIETARI. Niin, niin, kyllä saatte häntäherran pamppua maistaa, Kyllä minä selkänne mittaan oikein Porvoon mitalla; pankaa se merkille.

1. SOITTAJA. Jos selkämme mittaatte, panette kai itse merkin.

2. SOITTAJA. Hyvä herra, pamppu tuppeen ja järki esiin.

PIETARI. Varokaa järkeäni. Kyllä teidät järkeni pehmittää, vaikka kärkeni pistänkin tuppeen. — Vastatkaa minulle niinkuin miehet:

"Kun mieltä vaivaa kärsimys
Ja tuska sydänt' ahdistaa,
Niin soiton hopea-helähdys" —

Miksi "hopea-helähdys"? Miksi "soiton hopea-helähdys"?
Mitä sanotte te, Suolikieli?

1. SOITTAJA. He, siksi, että hopealla on heleä ääni.

PIETARI.
Auttavasti! — Entä te, Viulujaakko?

2. SOITTAJA. Minä sanon "hopea-helähdys" siksi, että hopea saa soiton helähtämään.

PIETARI.
Auttavasti sekin! — Entä te, Äänirauta?

1. SOITTAJA. En, totta, tiedä mitä sanoisin.

PIETARI.
Ah, suokaa anteeksi! Te olettekin laulaja; minä vastaan puolestanne.
"Soiton hopea-helähdys" sanotaan siksi, että soittajat eivät saa
kultaa soitostaan.

"Niin soiton hopea-helähdys
Se avun tuo ja lohduttaa".

(Menee.)

1. SOITTAJA. Mikä pannahisen irvihammas se oli?

2. SOITTAJA. Hirteen koko mies! Tule, mennään tuosta sisään vartoamaan ruumissaattoa ja katsomaan syötävää.

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Mantua. Katu.
(Romeo tulee.)

ROMEO.
Jos unen mairituksiin luottaa voin,
Uneni tietää hauskaa. Keveästi
Poveni valtias istuimellaan istuu,
Ja pitkin päivää harvinainen into
Iloisin miettein yli maan mun nostaa.
Näin unta, että puolisoni tuli
Ja kuolleena mun tapas, — kummaa unta,
Jok' antaa kuolleen aatella! — ja muiskas
Mun huulilleni elon moisen, että
Heräsin kuollehista keisarina.
Kuink' armas omistus on itse lemmen,
Kun jo sen varjokin tuo moisen riemun!
(Balthasar tulee.)
Veronast' uutisia! — No, Balthasar?
Lorenzolt' etkö kirjeitä sä tuo?
Kuin jaksaa vaimoni? Kuink' isä voi?
Kuin jaksaa Julia? kysyn toistamiseen;
On kaikki hyvin, kun vain hän voi hyvin.

BALTHASAR.
Hän hyvin voi, ja siis on hyvin kaikki.
Haudassa isäin luona ruumis nukkuu,
Mut sielu elää seurass' enkelein.
Näin, kun hän sukuhautaan laskettiin,
Ja tulin siitä heti tuomaan tiedon.
Anteeksi, ett' on uutiseni huonot,
Mut työtähän vain käskettyä teen.

ROMEO.
Haa! — Niinkö on! — Siis, tähdet, teitä uhmaan! —
Miss' asun, tiedät. Paperia tänne
Ja kynä tuo; ja hevosia hanki:
Tän' yönä matkaan!

BALTHASAR.
Malttakaa, ma pyydän;
Katseenne kalvas, hurja on, se tietää
Jotakin pahaa.

ROMEO.
Joutavaa! Sa petyt.
Tee mitä käskin vain, ja jätä minut.
Lorenzolt' eikö ole kirjettä?

BALTHASAR.
Ei, herrani.

ROMEO.
Vai ei. No, mene joutuin
Ja hevosia hanki; tulen heti.
(Balthasar menee.)
Niin, Julia! Tänä yönä luonas lepään.
Vaan keinot? — Mietitään! — Oi, turma, pian
Sa toivottoman ajatuksiin löydät!
Ma rohtoherran muistan; näillä seuduin
Hän jossain asuu; äsken hänet näin,
Räsyissä, kulmakarvat tuuheina,
Hakevan yrttejä; ol' ontto katse,
Mies kurjan puutteen syömä luihin asti;
Kehnossa puodissaan näin kilpikonnan,
Täytetyn krokotiilin, muodottomain
Kalojen nahkoja; ja vaivais-määrät
Hyllyillä tyhjiä on koteloita,
Homeista siementä, ja köydenpäitä,
Rakkoja, ruukkuja, vanhaa ruusuleipää,
Näkeiksi harvassa ja hajallaan.
Kun tämän kurjuuden ma näin, niin mietin:
Jos ken nyt myrkyn puutteess' on, min myynti
Kielletty Mantuass' on kuolemalla,
Sit' on tuo köyhä konna valmis myymään.
Se miete omaa puutettani tiesi,
Ja nyt tuon puutteen miehen täytyy myydä.
Jos oikein muistan, niin hän asuu tässä.
On juhla: kiinni kerjurin on puoti.
Hoi, rohtoherra!

(Apteekkari tulee.)

APTEEKKARI.
Ken niin lujaan huutaa?

ROMEO.
Käy tänne, mies! — Näen, että olet köyhä;
Nuo neljäkymment' ota kultarahaa;
Tuo mulle myrkkyä, niin tuima annos,
Mi kaikkiin suoniin valuu niin, ett' oiti
Eloonsa kyllästynyt juoja kaatuu,
Ja ruumis hengen luotaan laukaisee
Niin raivosti, kuin sytytetty ruuti
Kamalan tykin suusta leimahtaa.

APTEEKKARI.
On mulla mointa snrmarohtoa,
Vaan myyjää laki uhkaa kuolemalla.

ROMEO.
Noin tyhjä, kurja oletko, ja pelkäät
Noin kuolemata? Poskias syö nälkä,
Rasitus, puute silmistäsi hiukuu,
Harteillas riippuu repaleinen köyhyys; —
Ei mailma ystäväs, ei mailman laki;
Tuo ota, laki riko, kurjuus heitä.

APTEEKKARI.
Puutteeni suostuu, vaan ei tahtoni.

ROMEO.
Ma puuttees maksan, enkä tahtoasi.

APTEEKKARI.
Tuo sekoittakaa juomahan, ja juokaa:
Ja vaikka kahdenkymmenenkin voima
Teill' ois, se heti tappaa.

ROMEO.
Tuossa kultas;
Pahempaa myrkkyä se sielulle
Ja inhass' elämässä murhaavampaa,
Kuin kurja neste tuo, jot' et saa myydä.
Ma sulle myrkyn myin, et sinä mulle.
Hyvästi! Osta ruokaa, syö ja kostu! —
Nyt rohto, eikä myrkky! Seuraa mua
Julian hautaan, siellä tarvis sua.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Lorenzon kammio.
(Veli Juhani tulee.)

JUHANI.
Hoi, veli! Pyhä Fransiskaani, hoi!

(Lorenzo tulee.)

LORENZO.
Juhanin ääni varmaan. — Tervetullut:
Taas Mantuasta! Mitä sanoo Romeo?
Tai, jos hän kirjoitti, niin anna kirje.

JUHANI.
Yht' avojalka-veljest' etsimään
Ma lähdin seuraks, yhtä niistä, joilla
On sairaanhoito siellä kaupungissa;
Ma hänet löysinkin, mut vartijatpa,
Varoen meidän tulleen talosta,
Joss' oli rutto, lukitsivat ovet
Ja meitä eivät matkaan päästäneet.
Näin Mantuaan ma sanaa viemäst' estyin.

LORENZO.
Ken sitte kirjeen Romeolle vei?

JUHANI.
En voinut sitä toimittaa, — täss' on se, —
Ja ketään sit' en saanut sulle tuomaan,
Niin pelkäsivät siellä saastutusta.

LORENZO.
Voi, kova onni! Munkistoni kautta! —
Ei ollut kirje turhaa; tärkeitä
Siin' oli asioita. Viivytys
Voi sen vuoks vaaraa tuottaa. Riennä, veli,
Käy rautakanki hankkimaan ja tuo se
Mun kammiooni oiti.

JUHANI.
Kyllä, veli.

(Menee.)

LORENZO.
Nyt holvihautaan täytyy mennä yksin.
Kolmenhan tunnin päästä Julia herää.
Mua kovin manaa, kun ei Romeon tiedoks
Tää kaikki ole tullut. Kerran vielä
Kirjoitan hälle. Julian tänne kätken,
Siks kunnes Romeo saapuu. — Poloinen!
Elävä ruumis mailla kuolleitten!

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Kirkkotarha; ja siinä Capuletin sukuhauta.
(Paris ja hänen palvelijansa, kädessä kukkasia ja soihtu, tulevat.)

PARIS.
Tuo soihtu tänne, poika; — mene syrjään; —
Ei, sammuta se, näkyä en tahdo.
Tuon marjakuusen alle laske maata
Ja paina korvas kiinni onttoon maahan;
Ei kukaan jalkaans' astu kalmistoon
Sun kuulemattas, sillä haudat tekee
Maan löyhäks, ontoksi. Jos jonkun kuulet
Sa tulevan, vihellä merkiks mulle.
Nuo kukat anna; toimi niin kuin käskin.

PALVELIJA.
Ma kammon yksin kirkkomaalla olla,
Vaan uskallanpa koittaa.

(Vetäytyy syrjään.)

PARIS.
Kaunis kukka!
Sun morsiusvuotees peitän kukkihin,
(Ah! Teltasi se soraa on ja maata!)
Niit' öisin vihmon vesin mairehin,
Tai tuskan kyynelin, jos muut' en saata;
Yöt kaiket muistojuhlaas vietän näin,
Koristan hautaasi ja kyyneltäin!
(Palvelija viheltää.)
Tuolt' antaa poika merkin; joku tulee.
Ken kirottu se tänne yöllä kulkee,
Ja lemmen murhejuhlaa estää julkee?
Kuin? Soihduinko? — Yö, hetkeks minut peitä!

(Vetäytyy syrjään.)
(Romeo tulee ja Balthasar, kädessä soihtu, vasara, y.m.)

ROMEO.
Tuo tänne vasara ja murtorauta.
Seis, ota kirje tuo ja muista, että
Sen varhain aamull' isälleni laitat.
Minulle soihtu anna. Henkes tähden,
Jos mitään näet tai kuulet, loitoll' ole,
Äläkä häiritse mun toimintaani.
Ma tuohon kuolon lepopaikkaan käyn,
Osaksi nähdäkseni armaan kasvot,
Osaksi kuolleen sormest' ottamaan
Sormuksen kalliin, jonka tärkeään
Ma toimeen tarvitsen; siis, mene täältä!
Vaan luulevaisena jos aikeitani
Palajat urkkimaan, niin, jumal'auta,
Ma ruumiis katkon kappaleiks ja kylvän
Jäsenes nälkäiselle kirkkomaalle!
On aika jylhä, niin myös aikeeni,
Viel' armottomampi ja hirveämpi
Kuin ahnas tiikeri tai ärjäs meri.

BALTHASAR.
Menen, menen, herra; teit' en häiritse.

ROMEO.
Sill' ystävyyden työn sa teet. — Tuoss', ota!
(Antaa rahaa.)
Hyvästi, poika! Elä onnessa!

BALTHASAR (syrjään).
Ma tuosta huolimatta piilen täällä;
Ma pahaa pelkään, julm' on katse hällä.

(Vetäytyy syrjään.)

ROMEO.
Kirottu kuilu, siinä kuolon kohtu,
Maan herkkupalan parhaan ahmasit;
Nyt lahot leukapieles auki murran,
(Murtaa auki holvihaudan oven.)
Ja uhall' ajan sinuun lisää ruokaa.

PARIS.
Maanpakolainen, pöyhkä Montague,
Jok' armahani langon murhas, — siitä
Tuon kauniin immen luullaan suruun kuolleen, —
Hän halpamielin tulee ruumiita
Nyt häväisemään: otan hänet kiinni. —
(Astuu esiin.)
Montague konna, heitä ilkityösi!
Jatkuuko kosto vielä haudan taa?
Kirottu konna, sinut vangitsen;
Mua seuraa, tottele, sun täytyy kuolla.

ROMEO.
Niin täytyykin; siks tänne tulinkin. —
Nuor' urho, älä kiusaa toivotonta;
Pakene! — Noita kuolleit' aattele!
Niit' etkö pelkää? — Pyydän sua, älä
Mua raivoon kiihoita ja päällen' uutta
Luo synnin kuormaa! — Mene! Jumal'auta,
Sa mulle rakkaamp' olet itseäni,
Sill' aseiss' olen itseäni vastaan.
Pois! Pois! — Jää eloon! Kiitä houkkaa mua,
Jok' annoin säälistä sun pelastua.

PARIS.
Sun manauksillesi naurahdan,
Ja vangitsen sun petturina tässä.

ROMEO.
Haastatko riitaa? — Varullas, siis, poika!

(Taistelevat.)

PALVELIJA.
He taistelevat, voi! — Ma kutsun vahdin.

(Menee.)

PARIS.
Oi, mennyt olen mies! (Kaatuu.) — Jos mua säälit,
Niin laske minut hautaan Julian viereen.

(Kuolee.)

ROMEO.
Sen, totta, teen. — Vaan kasvos ensin näytä: —
Mercution lanko, jalo Paris-kreivi! —
Jotakin sanoi saattajani, jot' en
Tajunnut tuskissani; — Sanoi, luulen,
Ett' aikoi Paris-kreivi Julian naida.
Vai kuinka? Onko unta tuo? Vai niinkö
Ma houreissani luulen vain, kun kuulin
Julian nimen? — Kätes anna! Kirjaans'
On nurja onni meidät rinnan pannut!
Sun loistavahan hautaan lasken. — Hautaan?
Ei, nuorukainen, kupulaki-kuoriin!
Tääll' lepää Julia, ja Julian kauneus
Valoisaks juhlasaliks luo tän holvin.
Tääll' lepää, kuollut; kuollut mies sun hautaa!
(Laskee Paris kreivin holvihautaan.)
Kuink' usein kuolinhetkell' ihminen
Käy hilpeäksi! Hengen heräämiseks
Sen hoitajatar sanoo. Heräämist' on
Tää tottakin. — Oi, armas, kulta vaimo!
Vaikk' imi kalma henkes meden, viel' ei
Se kauneuttas vallannut; viel' olet
Sa voittamaton: kauneuden lippu
Punoittaa huulillas ja poskillas,
Ja niill' ei liehu kalman kalvas viiri,
Tybaltko veri vaatteissaan? Oi, voinko
Paremman tehdä sulle palveluksen,
Kuin tällä kädellä, jok' otti henkes,
Lopettaa sen, jok' oli vihamiehes?
Suo anteeks, lanko! — Armas Julia, oi,
Kuink' olet vielä kaunis! Voisko luulla,
Ett' armastaa sua kalmakin, tuo haamu.
Ett' inha, laiha hirviö se pitää
Sua täällä pimeässä lemmittynään?
Ma sitä pelkään; siksi jäänkin luokses,
Ja milloinkaan en jätä tätä synkkää
Yön majaa; tänne, tänne seuraks jään
Madoille, piikaneitsyillesi, tänne
Ikuisen lepokammioni laitan,
Ja nurjan tähden ikeen väsyneiltä
Ma harteiltani puistan! — Silmät, luokaa
Nyt viime silmäys! Kädet, viime kertaa
Nyt syleilkää! Ja huulet, hengen ovet,
Muiskulla laillisella vahvistakaa
Ikuinen liitto ahnaan kuolon kanssa!
Nyt, valju mies, sa inhoittava opas,
Nyt, hurja luotsi, suoraan aja luotoon
Väsynyt, meriheitto laivas rikki! —
Sun maljas, Julia! (Juo.) — Kunnon mies, sun juomas
Pian vaikuttaa. — Näin suuteloon ma kuolen.

(Kuolee.)

(Lorenzo tulee kirkkomaan toisesta päästä,
lyhty, murtorauta ja lapio kädessä.)

LORENZO.
Fransiscus pyhä, varjele! Kuink' usein
Tän' yönä hautoihin on kompastunut
Mun vanha jalkani! — Ken siellä?

BALTHASAR.
Vain ystävä, ken hyvin teidät tuntee,

LORENZO.
Jumalan rauha! Mikä soihtu tuolla
Luo turhaan valoansa madoille
Ja sokeille pääkalloille? On niinkuin
Se oisi Capuletin haudassa.

BALTHASAR.
Niin onkin, pyhä isä. Ystävänne
Ja herrani on siellä.

LORENZO.
Kuka?

BALTHASAR.
Romeo.

LORENZO.
Pitkänkö ajan?

BALTHASAR.
Puolisen jo tunnin.

LORENZO.
Käy hautaan kanssani.

BALTHASAR.
En tohdi, isä.
Mun lähteneeksi luulee herrani;
Ja julmast' uhkas hän mua kuolemalla,
Jos jäisin aikeitansa urkkimaan.

LORENZO.
Jää siis, ma yksin käyn. — Mun valtaa pelko:
Ma turmiota varon kauheaa.

BALTHASAR.
Kun nukuin tuossa marjakuusen alla,
Näin unta, että taistel' jonkun kanssa
Mun herrani, ja hänet surmas.

LORENZO.
Romeo! —
(Astuu eteenpäin.)
Voi! Mikä veri tahraa tuossa haudan
Kivistä kynnystä? — Nuo mitä tietää
Nuo herrattomat, hurmehiset miekat
Keskellä tätä rauhan majaa?
(Astuu hautaan.)
Romeo!
Oi, kalvaana! — Ken vielä? Mitä? Paris?
Ja veriss' aivan? — Mikä turman hetki
On syynä muutokseen näin kauheaan?
Vaiti Julia liikahtaa.

(Julia herää.)

JULIA.
Oi, lohdun tuoja! Miss' on puolisoni?
Miss' itse olin oleva, sen muistan,
Ja siellä olenkin. — Mut Romeoni?

(Melua ulkona.)

LORENZO.
Melua kuulen. — Tule, neiti, jätä
Tää kuolon, ruton, pakko-unen luola.
Suurempi valtias kuin ihmisvoima
Hankkeemme ehkäissyt on. Pois, pois tule!
Povellas tuoss' on miehes kuolleena,
Ja Paris myöskin; tule, pyhäin nunnain
Sisarus-kuntaan vien sun. Aikaa älä
Kysellen tuhlaa; vahti saapuu. Joutuin,
Laps hyvä! —
(Melua ulkona.)
Kauemmaks en tohdi jäädä.

JULIA.
Niin, mene! Min' en tule. —
(Lorenzo menee.)
Mitä? Pullo
Lujasti armaan kädessä? Oi, myrkky
On hänest' ennen aikaa lopun tehnyt!
Sa saita, kaikki joit, et pientä tilkkaa
Minulle suonut! — Otan sulta suukon;
Kenties on huuliis jäänyt myrkyn hiukka.
Mi kuolemassa mua virvoittais.
(Suutelee Romeota.)
On huules lämpimät.

1 VARTIJA (ulkona).
Miss' on se? Näytä!

JULIA.
Melua? — Joutuin!
(Tempaa Romeon tikarin.)
Tikar' armas! Tuppes
On tuossa!
(Työntää tikarin rintaansa.)
Ruostu siellä; suo mun kuolla.
(Kuolee.)

(Vartijat tulevat Paris kreivin palvelijan kanssa.)

PALVELIJA.
Tuoss' on se, tuossa, missä palaa soihtu.

1 VARTIJA.
Maa veriss' on. Te menkää, kirkkotarha
Läpi hakekaa, ja kiinni kaikki pankaa.
(Pari vartijaa menee.)
Oi, surkeaa! Tuoss' surmattuna kreivi,
Verissään Julia, lämmin, tuskin kuollut,
Vaikk' on jo haudass' ollut kaksi päivää. —
Prinssille tieto! — Montaguelle juoskaa! —
Capulet herättäkää! — Hakuun toiset! —
(Toisia vartijoita menee.)
Näemme pohjan, jossa turma liikkuu;
Vaan kaiken tämän turman tosipohjan
Lähempi tiedustus tuo ilmi vasta,
(Muutamat vartijat tuovat Balthasaria.)

2. VARTIJA.
Täss' ompi Romeon mies: me kirkkomaalta
Löysimme hänet.

1 VARTIJA.
Vartioikaa häntä,
Siks kunnes prinssi saapuu.

(Toiset vartijat tuovat Lorenzon.)

1. VARTIJA.
Täss' on munkki,
Jok' itkee, vapisee ja huokailee;
Hält' otimme tuon lapion ja kirveen;
Hän tuli tuosta päästä kirkkomaata.

2. VARTIJA. Mies sangen epäiltävä: talteen munkki!

(Prinssi tulee seurueineen.)

PRINSSI.
Mik' onnettomuus liikkeell' on näin varhain,
Jok' aamulevoltamme meidät kutsuu?

(Capulet, kreivinna Capulet ja muita tulee.)

CAPULET.
Miks tuolla ulkona noin kiljutaan?

KREIVINNA CAPULET.
Kaduilla huutavat, ken Romeota,
Ken Juliaa, ken Parista, ja tänne
Päin hautaa kaikki ääneen huutain rientää.

PRINSSI.
Mi kauhu se noin korviamme leikkaa?

1 VARTIJA.
Hyvä prinssi, täss' on surmattuna Paris;
Kuolleena Romeo; Julia, ennen kuollut,
Lämminnä, äsken murhattuna.

PRINSSI.
Menkää,
Tän julman murhan syitä tiedustelkaa.

1 VARTIJA.
On tässä munkki sekä Romeon mies;
Aseita heill' on, joilla kuolleitten
Voi haudat auki murtaa.

CAPULET.
Taivas! — Vaimo,
Kas kuinka tyttäremme veri virtaa!
Tikari meni väärään, — kas, sen tuppi
Tyhjillään vyöss' on Montaguen, — se harhaan
On pistetty mun tyttäreni rintaan.

KREIVINNA CAPULET.
Voi mua! Niinkuin ruumiinkellot kutsuu
Tää surman näky vanhuuttani hautaan.

(Montague ja muita tulee)

PRINSSI.
Montague, varhain nousit, nähdäksesi
Varhemmin vielä poikas sortuneena.

MONTAGUE.
Oi, prinssi, vaimoni tän' yönä kuoli,
Maanpako Romeon hänet suruun tappoi.
Mitk' uudet tuskat salaliittoon yhtyy
Ikääni vastaan?

PRINSSI.
Katso vain, niin näet.

MONTAGUE.
Oi, kelvoton sa! Tapojako nuo,
Noin ennen isää kiirehtiä hautaan?

PRINSSI.
Suu herjausten hetkiseksi sulje,
Siks kunnes hämäryyden selvitämme
Ja löydämme sen syyn ja alkulähteen.
Käyn sitten tuskienne johtajaksi
Ja kuoloon teidät suoraan vien. Siks vaiti!
Vahinko malttamuksen orja olkoon. —
Esille tuokaa luulon-alaiset.

LORENZO.
Mua enimmin, vaikk' olen saamattomin,
Syypääksi luullaan tähän julmaan murhaan;
Mua vastaan aika todistaa ja paikka.
Täss' seison, syyttäen ja puoltaen,
Vastaajana ja kantajana itse.

PRINSSI.
Niin sano kerrassansa, mitä tiedät.

LORENZO.
Siis lyhyesti; hengen määräaika
Lyhempi mulla on kuin pitkä puhe.
Tuo kuollut Romeo tuoss' on Julian mies,
Ja kuollut nainen tuossa Romeon vaimo.
Ma heidät salaa vihin; hääpäiv' oli
Tybaltin kuolinpäivä; nuoren yljän
Maanpakoon tämä äkkisurma saatti;
Hänt', eikä Tybaltia Julia itki.
Pois surun haihtaaksenne, Parikselle
Te hänet kihlasitte, sekä naittaa
Väellä tahdoitte; — hän tuli luoksen'
Ja hurjin katsein kysyi keinoa
Täst' uudest' aviosta päästäkseen.
Ma, taidossani oppineena, laitoin
Hänelle unijuoman; vaikutuksen
Se teki aiotun, ja kuolon hahmon
Levitti häneen. Romeota tänne
Kirjeellä kutsuin tänä kauhun yönä
Hänt' ottamahan valhehaudasta.
Kun vaikuttamast' unijuoma herkes.
Mut veli Juhani, mi kirjeen vei,
Tul' estetyks, ja eilis-yönä toi hän
Takaisin kirjeeni. Nyt yksin lähdin,
Juur' heräämisen määrä-tunnill' ihan;
Hänt' isäin hautaholvist' ottamaan
Ja salaa mökkihini kätkemään,
Siks kunnes Romeolle sanan saisin.
Vaan kun ma saavuin, — jonkun hetken ennen
Kuin heräs hän; — niin uskollinen Romeo
Ja jalo Paris kuolleina on tässä.
Nyt Julia herää; pois ma häntä vaadin
Ja tyynnä taivaan työhön tyytymään;
Mut melu haudasta mun karkoitti;
Hän ei mua seurannut, vaan toivotonna
Lopetti henkens' itse nähtävästi.
Muut' en ma tunne. Naimisesta tiesi
Myös imettäjä. Jos mit' olen tässä
Ma rikkonut, niin henki-kuluni,
Vain jonkun hetken ennen määräaikaa,
Lain ankaran ja julman uhriks annan.

PRINSSI.
Ain' olemme sun pyhäks mieheks tienneet.
Vaan Romeon mies, hän mitä tietää tässä?

BALTHASAR.
Ma herralleni Julian kuolemasta
Vein tiedon Mantuaan; hän täyttä laukkaa
Tul' oiti tänne, tähän hautaan; käski
Mun antaa tämän kirjeen isälleen,
Ja hautaan astuen mua kuololl' uhkas,
Jos en ma lähtisi ja jättäis häntä.

PRINSSI.
Tuo tänne kirje, tahdon nähdä sen. —
Miss' on se kreivin mies, mi vahdin toi? —
Sano, poika, mitä teki täällä herras?

PALVELIJA.
Hän neiden hautaa tuli seppelöimään
Ja käski minut syrjään, jonka teinkin.
Vaan soihtu kädessä nyt joku tuli
Avaamaan hautaa, herran' iski häneen,
Ja silloin juoksin pois ja kutsuin vahdin.

PRINSSI.
Tää kirje munkin sanat vahvistaa
Ja kuolon sanoman ja lemmen liiton.
Hän sanoo, että köyhä rohtoherra
Myi hänelle myrkyn, jonka kanssa hautaan
Hän tuli Julian viereen kuolemaan.
Capulet! Montague! Te vainolaiset!
Vihanne vitsaus nähkää! Lempi itse
Ilonne teiltä surmasi! Ja minä,
Riitaanne hemmotellen, kadotin
Kaks heimolaista: — kaikk' on rangaistu.

CAPULET.
Oi, veli Montague, suo kätes mulle:
Se tyttärein on eläke, en muuta
Voi vaatia.

MONTAGUE.
Ma enemmän voin antaa:
Kirkkaasta kullasta teen hälle patsaan.
Niin kauan kuin Veronan nimi säilyy,
Sen arvoista ei kuvaa nähdä varmaan,
Kuin Julian, tuon uskollisen, armaan.

CAPULET.
Sen viereen Romeo saa yhtä aimon:
Nuo uhri-raukat onnettoman vainon!

PRINSSI.
Tää aamu kolkon rauhan meille suo;
Surusta peittää kasvons' aurinkoinen.
Nyt kertokaa, kuink' yltyi vaino tuo,
Ett' armahtaa tai rangaista ma voinen.
Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa,
Kuin Julian ja hänen Romeonsa.

(Menevät.)

SELITYKSIÄ:

[1] Pois koko Amor j.n.e. Tavallista oli että suurempiin pitoihin usein tuli käskemättä naamioittuja vieraita, jotka edelläkävijänään lähettivät Amorin. Tämän tunnusmerkkejä oli side silmillä ja jousi kädessä.

[2] Kannoillaan kaislaa turtaa kutkutelkoot . Ennen oli tapana kaislalla peittää lattiat.

[3] Romeo suutelee Juliaa . Sh:n aikana ei pidetty sopimattomana seuran nähden suudella naista. Varsinkin tanssin lopetettua oli tapa semmoinen isoisimpienkin seuroissa.

[4] Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas . Sh. viittaa tässä, niinkuin usein muuallakin, erääseen vanhaan englantilaiseen ballaadiin, nimeltä "Kuningas Cophetua ja kerjäläistyttö".

[5] Parempi kuin uroskissa . Vanhassa englantilaisessa "Reynard the Fox" nimisessä eläinsadussa on kissan nimenä Tybalt.

[6] Viuhkani, Pietari! Isoiset naiset tavallisesti panivat palvelijan kantamaan viuhkaa heidän edellänsä.

[7] Inhokkaan konnan kanssa silmiä
Sanotaan leivon vaihtaneen .

Kansantaru kertoo, että sammakko ja leivo ovat vaihtaneet silmiä, koska edellisellä on kauniit, mutta jälkimmäisellä rumat silmät.

[8] Kuin maasta revittyjen katkojuurten . Luultiin että katkojuuret (Atropa mandragora), kun ne maasta revittiin, elävän olennon lailla antoivat parkunan, joka kuulijalta vei järjen, jopa usein toi surmankin.