Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

MESTARIN NUUSKARASIA

YKSINÄYTÖKSINEN HUVINÄYTELMÄ

Kirjoitti R. Kiljander

Ensimmäisen kerran julkaissut
K. J. Gummerus 1887.

HENKILÖT

BLOM, suutari, vanhapoika.
MARI, hänen veljensä tytär.
VILHO, nuori kauppias, Marin sulhanen.
JANNE, Blom'in kisälli.

Näyttämö kuvaa huonetta Blom'in talossa. Perällä ja molemmissa sivuseinissä ovet. Vasemmalla puolen sohva, sen edessä pöytä, jolla on sanomalehtiä ja eräs rouvas-käsityö. Etunäyttämöllä oikealla puolen ikkuna valkoisine kartiinineen. Ikkunan edessä lattialla muutamia korkeita suurilehtisiä kasvia. Nuuskarasia on tuolilla.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Vilho ja Mari (istuvat sohvassa) .

VILHO. Sinä olet oikeassa, vallan oikeassa, armahani.

MARI. Niin, kuinka voi onnellista avioliittoa toivoakaan, elleivät kihlatut ole täydesti vilpittömät toisiaan kohtaan?

VILHO. Juuri samaa mieltä olen minäkin. Sinä olet siis aina ollut täydesti vilpitön minua kohtaan, Mariseni!

MARI. Niin olen. En koskaan ole tahtonut tehdä itseäni paremmaksi kuin todenperään olenkaan. Mutta kuinka sinun laitasi on, Vilho? Etkö ole sinäkään minulta mitään salannut? Teillä miehillä tavallisesti on niin avara omatunto. Sinä veitikka, teeppä heti tili töistäsi! Vastaa, onko sinulla mitään salaisuutta, jota et vielä ole Marillesi ilmoittanut?

VILHO. Minullako? Mikähän tuo olisi?

MARI. No, sitähän juuri tahdon tietää.

VILHO. Mutta minä vakuutan — minun on tosiaankin mahdoton muistaa mitään, jota olisin sinulta salannut. Se pahoittaa minua, pahoittaa oikein kovasti, ellet sinä minua usko.

MARI. Suo anteeksi, armas Vilhoni! Kuinka voisinkaan sinua epäillä!
Kehenkä luottaisin tässä maailmassa, ellen sinuun, mun oma sulhoni!
Annathan minulle anteeksi? (Nojautuu Vilhelmin olkapäähän) .

VILHO. Oi, kuinka sievä ja suloinen sinä olet, ja kuinka oivallisen, pienen eukon minä sinusta saan! (Suutelee Maria) .

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Janne (tulee oikealta) .

JANNE (itsekseen) . Voi, hyvä Jumala, kuinka herttaista ja imelätä! Kaksi kyhertävää kyyhkyisen poikaa! (Yskii) . Hm — hm — suokaa anteeksi jos häiritsen!

MARI. (säikähtää ja suuttuu) . Janne! Mitä sinä tahdot?

JANNE. Aion vaan kysyä, neiti hyvä, oletteko nähneet mestarin nuuskarasiaa?

MARI. Tietäisinkö minä hänen ilettävästä nuuskarasiastaan! Tuollahan se näkyykin olevan tuolilla.

JANNE. Kiitoksia! (Ottaa rasian) . Pyydän vieläkin kerran anteeksi, että häiritsin herrasväkeä hauskassa toimessanne, mutta älkää olko siitä millännekään. Pitkittäkää vaan! Hahah!

KOLMAS KOHTAUS.

Mari. Vilho.

VILHO. Häijy mies, tuo kisälli!

MARI. Hän on ilkein ihminen koko maailmassa. Hän on vihoissaan siitä, kun olen sinun kanssasi kihloissa, sillä hän lienee luulotellut, että tulisin hänelle vaimoksi, vaikka en koskaan ole voinut häntä kärsiä ja olen aina ollut hänestä hyvin välinpitämätön.

VILHO. Ahaa, hän on siis mustasukkainen!

MARI. Mustasukkainen! Vieläpä mitä! Se vaan häntä harmittaa, että tällä tavoin muutama tuhat markkaa menee hänen käsistään. Sillä hän tietää minun tulevaisuudessa saavan periä setäni, ja rahoja hän himosi eikä minua, vaikka tosin olisin voinut käydä kaupan päälle minäkin.

VILHO. Mutta etköhän tuomitse häntä liian ankarasti, kenties hän hyvinkin sinua rakastaa. Siinä tapauksessa hän toki ansaitsisi sääliväisyyttä.

MARI (hymyellen) . Kunhan et vaan sinä olisi mustasukkainen?

VILHO. Ole huoletta, minulla ei siihen ole vähääkään taipumusta. Mutta nytpä johtuukin mieleeni eräs asia, josta vuorostani saan sinua tilille vaatia. Etkö sinä itse kerran oikein todenperään käynyt mustissa sukissa?

MARI. Hyi sinua, mitä puhut!

VILHO. Älä väitä, minä huomasin sen selvään. Se oli Eva Ruususen, tuon nuoren lesken tähden, joka asuu tässä vastapäätä kadun toisella puolella. Kas vaan, sinä punastut! Kuinka saatoitkaan olla niin lapsellinen?

MARI. Niin kun luulin — kun näin sinut niin usein hänen parissaan.

VILHO. Mutta olemmehan jo monia vuosia olleet tuttuja keskenämme ja sitä paitsi olemme vähän sukuakin.

MARI. Niin, mutta hän on niin viehättävä ja panee kaikkein nuorten herrain päät pyörälle.

VILHO. Se on tosi, että hän on vilkas ja iloinen nainen ja että hän mielellään puhelee ja laskee leikkiä herrojen kanssa, jotka sentähden ovat huvitetut hänen seurastaan; mutta ei siinä sen enempää ole.

MARI. Niin he luulevat, mutta ennenkuin asiasta tietävätkään, joutuvat he paulaan.

VILHO. Noo, huonomman vaimon voisi saada kuin Eva on, sillä perinpohjin hän on hyvä ihminen. Minua ei hän kuitenkaan ansoihinsa saa, minä kun näet jo olen joutunut toisen ansoihin kiinni.

MARI. Hm, kuinka nyt sitten oikeastaan lieneekin sen asian laita? Sinä puolustat häntä aina niin suurella innolla, että varmaankin luulen sinun häntä vähän rakastelleenkin! Tunnusta vaan!

VILHO. No, totta tosiaankin, etkös ole aina vieläkin mustasukkainen!
Tuopa vasta on hullunkurista! Ha, ha, ha!

MARI. Eikö mitä, enhän minä sitä enää ole. Mutta koska sinä sen perille olet tullut, niin täytynee mun tunnustaa, että ensimmältä kihloissa ollessamme väliin todella kävinkin mustissa sukissa; vaan se tuli ainoastaan siitä, etten sinua vielä silloin tuntenut niin hyvin kuin nyt, kultaseni.

VILHO (syleilee häntä) . Niinpä sinä kuitenkin salasit minulta jotakin, vaikka äsken väitit aina olleesi täydesti vilpitön minua kohtaan. Nyt sinua siitä rankaisen. Katsos näin. (Suutelee häntä) .

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. BLOM (tulee oikealta työpuvussa, hyräillen vanhaa rakkauden laulua. Hänen sisääntullessaan huudahtaa Mari: »ah, setä!» ja sieppaa työnsä pöydältä; Vilho ottaa sanomalehden jota on lukevinaan).

BLOM. La, la, la, la — No no, älkää ilveilkö vanhan sedän kanssa, kyllä minä näin kaikki. Ja vaikka en olisikaan mitään nähnyt, pitäisihän kuitenkin tietää, ettei Vilho täällä sanomalehtien tähden aamusta varhain iltaan myöhään oleskele. Ha, ha, ha, ylös alasin se näkyy sinulla olevankin, ha, ha, ha!

MARI. Kuinka sinä saatat olla noin häijy, setä!

BLOM. Olenko minä häijy, vaikka olen sinulle hankkinut niin oivallisen ja sievän sulhonkin? Sillä se nyt on varma, että ilman minua et sinä häntä ikinä olisi saanut. Ell'emme me Vilhelmin kanssa olisi satunnaisesti tulleet tutuiksi klubissa noin kuukausi takaperin ja ell'emme siellä olisi joutuneet niin hyviksi ystäviksi, ei hän luultavasti koskaan olisi jalkaansa kynnyksemme ylitse astunut. Niin, kyllä sinun vaan on minua hänestä kiittäminen, tipaseni!

MARI. Tuota setä aina kehuu. Mutta kuinka te oikeastaan tulitte niin hyviksi ystäviksi? Sitä ette vielä ole minulle kertoneet.

VILHO. Minä olin tilaisuudessa tekemään sedälle pienen avun. Hän näet oli unhottanut rahakukkaronsa kotiin, ja minä tarjosin hänelle omani. Vähäpätöinen asia tykkänään, vaikka setä siitä nosti niin suurta pauhua.

BLOM (itsekseen) . Voi sinua, veitikka! (Ääneen) . Aivan niin, minä olin unhottanut kotiin (arvellen ja tarkoittavalla silmäyksellä Vilhoon) — rahakukkaroni. (Nuuskaa) . Prosit, veljeni! Hahaha!

MARI (uhkaa sormellaan) . No, setä, setä!

BLOM (pistää sukkelaan rasian taskuunsa) . Voi, heikkari!

MARI. Et sinä koskaan muista, mitä olet minulle luvannut, setä.

BLOM. En muista, se on kyllä tosi.

MARI. Sinä olet auttamaton.

BLOM. Myönnetään, myönnetään. Mutta liian kovaa tuo kumminkin on, kun ei omassa talossaankaan saa nuuskata.

MARI. Saathan sinä omassa kamarissasi ja verstaassa nuuskata niin paljon kuin vaan haluat, ainoastaan minun kamarissani ja täällä vierashuoneessa tulee sinun sitä välttää. Siitähän jo olemme sopineet.

BLOM. Mutta kuka sitä voi aina muistaa. Ja sitä paitsi minä nuuskaan niin sievästi ja varovasti; harvat niin vähän panevat nuuskaa maahan kuin minä.

MARI. Kyllä kaiketi! Siltä näyttävätkin matot ja huonekalut, sanomalehdet ja, sanalla sanoen, kaikki paikat täällä kotona. Hyi, ei ole mitään ilettävämpää kuin tuo nuuskaaminen! Etkö sinä kuitenkin voisi siitä luopua, setä hyvä? Minä silloin pitäisin sinusta kahta vertaa enemmän.

BLOM. Äläs vielä, tyttöseni! Siitä ei ilmoisna ikinä mitään tule. Kieltäisinkö itseltäni parhaimman iloni tässä maailmassa? Eihän toki; ennen sinun vihaasi kannan.

MARI. Mutta en ymmärrä, mitä iloa tuosta nuuskaamisesta voi olla.

BLOM. Sinä et ymmärrä sitä sentähden, kun et koskaan ole nuuskannut. Mutta tahdotko, niin kerron sinulle sen hyödyn? Näes! Nuuskaaminen elähdyttää sielua ja ruumista, se selvittää ajatukset ja auttaa meitä tyytyväisyydellä vastaanottamaan ja kantamaan kaikki harmit ja vastukset. Mikä se on, joka aamuisin avaa silmäni unen ummistuksesta? Mikäs muu kuin nuuska! Mikä valtuusmiesten kokouksissa antaa minulle viisaat ajatukset ja neuvot kaupungin eduksi ja hyödyksi? Ei muu kuin nuuska! Mikä estää minua lyömästä tuota Janne lurjusta joka kerran, kun hän tärvää minulta jonkun työn? Nuuska, tietysti. Kuka on kumppalini yksinäisyydessä, kuka lohduttajani murheessa, ilomestarini kun nauraa tahdon? Nuuska — ja aina vaan nuuska. — Noh, ihmetteletkö vielä, että nuuskaa rakastan?

MARI (hymyellen) . Mitä sinä, Vilho, pidät tuosta ylistysvirrestä? Onko siinä järkeä vähääkään? Luuletko nuuskan koskaan tuollaisia matkaan saavan?

VILHO. Hm, en tiedä. Se kaiketi riippuu tottumuksesta.

MARI. Lienee sen laita niinkuin tupakoitsemisenkin, arvatakseni. Onpa tosiaankin onni, ett'et sinä, Vilho, nuuskaa etkä tupakoitse. Tupakoitseminen sittenkin voisi käydä laatuun, mutta nuuskaaminen. Hyi, se on oikein hirveätä! Eikö ole totta, Vilho?

VILHO. Epäilemättä, epäilemättä. Se on tosiaankin inhottavaa.

BLOM (alkaa kovasti yskiä) . Hm, hm!

MARI. Kas nyt on nuuska mennyt sedän kurkkuun! Mutta hyvästi nyt, hyvät herrat hetkeksi! Kello on jo kohta kymmenen ja minun täytyy mennä meille toimittamaan aamiaista. Hyvästi Vilho.

(Heittää Vilholle suutelon ja menee vasemmalle) .

VIIDES KOHTAUS.

Blom. Vilho.

BLOM. Kyllä sinä vaan olet aika veitikka!

VILHO. Vaiti, herran tähden!

BLOM. Semmoinen riivattu veijari? Panee kokoon mokomankin valhejutun ja kertoo sen sitten niin tavattomalla viattomalla katsannolla.

VILHO. Älkää puhuko niin kovaa! Hän saattaisi kuulla.

BLOM. Rahakukkaroni olin unhottanut! Ha, ha, ha! No, otetaankos sitten pikkuinen penni rahakukkarostamme? Ha, ha, ha! (Tarjoo nuuskaa) .

VILHO. Ei, en minä ota.

BLOM. Kyllä sinä nyt olet hieno olevinasi, mutta toista oli silloin, kun ensi kerran yksissä olimme. Mahdottoman suuren avun sinä kuitenkin minulle teit tuona klubi-iltana. — Olin juuri istunut pelipöydän ääreen ja aioin virkistää voimiani nuuskalla, kun suureksi harmikseni huomasinkin nuuskarasiani kadonneeksi. Minä, pöllö, olin jättänyt sen nuttua muuttaessani kotiin! Kun ei peluutoveristani kukaan nuuskaa käyttänyt, eikä kyypparikaan voinut sitä minulle hankkia, ei tullut muu eteen kuin tyytyä siihen, mitä ei auttaa voinut, ja seurata peliä niin hyvin kuin voi. Minä tietysti hävisin. Kumppalit nauroivat minulle, minä suutuin siitä vielä enemmän ja aioin juuri jättää koko seuran, kun sinä, veljeni, kohteliaasti kumartain lähestyit, esittelit itsesi, sanoit kuulleesi minun kadottaneen nuuskarasiani ja tarjosit minulle hienoimman hajuista havannaa sievimmästä, pienestä hopearasiasta koko maailmassa. Olinpa, totta tosiaankin, vähällä langeta kaulaasi pelkästä ihastuksesta. Siitä illasta se oli, josta ystävyytemme alkunsa sai. (Tarjoo taaskin nuuskaa) . Kas niin, ota nyt sentään hyppysellinen sen illan muistoksi.

VILHO. En ota, en, tiedäthän setä, ett'en enää käytä nuuskaa.

BLOM. Olet sitä tosin vakuuttanut monta monituista kertaa, mutta en sitä lempo vieköön sittenkään voi uskoa. Koska oikeastaan teit tuon suuren päätöksen? (Nuuskaa, varovasti katsahtaen taakseen, laskee rasian pöydälle ja niistää kovalla äänellä nenäänsä) .

VILHO. Samana päivänä sen tein, jona Marini opin tuntemaan. Olinhan jo sitä ennen teiltä kuullut, ettei hän voinut kärsiä niitä, jotka nuuskaavat ja tietysti tahdoin ennen kaikkea häntä miellyttää.

BLOM. Etkä sen koommin ole kertaakaan nuuskannut?

VILHO. En kertaakaan.

BLOM. Onko se oikein totta? Luota vain minuun ja sano totuus, en minä sitä Marille kerro.

VILHO. Uskotte tai ei, totta se kuitenkin on.

BLOM. Vaan eikö ollut hirveän vaikeata jättää tuo vanha, totuttu tapa?

VILHO (huoaten) . Totta puhuakseni, tuntui se jotensakin vaikealta, setä hyvä.

BLOM. Sen hyvin arvaan, poika parka!

VILHO. Mutta siinä ei mikään auttanut; kuinka olisin muussa tapauksessa rohjennutkaan Maria kosia?

BLOM. Vaan millä tavalla siitä kuitenkin saatoit luopua? Kerroppa tuo minulle!

VILHO. Varsin yksinkertaisesti. Nuuskan viskasin pihalle, ja rasian lahjoitin eräälle ystävälle.

BLOM. Se oli huono keino. Vähitellen sinun olisi pitänyt siitä luopua, vähitellen. Saatpa nähdä, sinä vielä kerran aloitat uudestaan! Saatpa nähdä!

VILHO. Siitä ei ole pelkoa. Enhän sitä enää haluakaan.

BLOM. Joutavia! Kyllä sinun välistä vieläkin tekee mielesi nuuskaa.

VILHO. No, kyllä tosin. Mutta minä taistelen haluani vastaan, taistelen voimieni takaa.

BLOM. Poika poloinen! Eiköhän olisi parasta että tunnustaisit kaikki Marille? Kun hän saa tietää, kuinka paljon olet hänen tähtensä alttiiksi pannut, ei hän voi sinulta kieltää tuota viatonta nautintoa.

VILHO. Mitä ajattelette, setä! Nytkö sen ilmoittaisin, kun näin kauvan olen sen salassa pitänyt! Ei, myöhäistä jo olisi tunnustaa.

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Janne.

JANNE (pysähtyy perälle) . Mestari!

BLOM. No, mitä nyt?

JANNE. Eräs herra tahtoisi antaa mittaa. (Erikseen mennessään) .
Vieläkö hän on täällä, tuo etana!

BLOM. Hyvä, minä tulen. (Janne menee) . Niin, seuraa sinä vaan neuvoani, Vilho! Ei Mari niin vaarallinen ole kuin luulet, ja kyllä minäkin puolestasi puhun.

VILHO. Jumalan tähden, setä hyvä, ei sanaakaan Marille minun nuuskaamisestani, jos vähääkään pidätte ystävyydestäni!

BLOM. No no, olkoon sitten sillänsä, jos niin tahdot, mutta kyllä minä vaan neuvoisin sinua — (menee oikeaan) .

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Vilho (yksinään) .

VILHO. Tunnustaa hänelle kaikki! Sepä vasta olisi kaunista! Ei hän minulle ikänänsä antaisi anteeksi pitkällistä teeskentelemistäni ja hänen luottamuksensa ainiaaksi menettäisin. Ei, kun kerran olen valheen alkanut, täytyy minun sitä myöskin pitkittää, muuta neuvoa ei ole. Kyllä olin kuitenkin aika hölmö, kun en heti rehellisesti kertonut tuosta onnettomasta tavastani! (Istuu sohvaan) . Niin, niin olin, mutta myöhäistä, liian myöhäistä on nyt katuminen. (Huomaa rasian) . Kas, kun ukko unhotti tänne nuuskarasiansa! (Ottaa sen käteensä) . Mitä nyt? Mitä aiot tehdä? No, en mitään, en niin mitään. Tätä rasiaa vaan aion katsella. Se näyttää olevan vanhanaikainen. Samanlainen oli minullakin ennenkuin hopeisen rasiani ostin — teki näet mieleni keikailla. (Aukaisee kannen) . Ah, kuinka hyvälle se lemuaa! Ah!! (Panee rasian pöydälle ja nousee äkkiä ylös) . E, ei — ei mitään heikkoutta, ei mitään heikkoutta! No, mitäpäs siitä! Ei ole vielä mikään onnettomuus tapahtunut. Minä en ole sanani syöjä, eikä minua kiusaukset saa vietellyksi. Mutta ensiksi täytyy minun valmistua niitä vastustamaan. Sitten ei ollenkaan ole vaikeata pysyä lujana. Tahdonpa lystinvuoksi oikein koetella itseäni. (Ottaa rasian) . Kas tässä! Nyt pidän tuota pientä rasiaa kädessäni — minä aukaisen kannen — minä tunnen nuuskan lemun — ah! (Paiskaa kannen kiinni) . No, otinkos hyppysellistäkään? Enpä, enpä ottanutkaan. Niin, minä en ole sellainen raukka, että antaisin himoilleni valtaa, sen voin sanoa. Rohkenenpa tehdä saman kokeen vielä uudestaankin. (Aukaisee rasian ja vetää nuuskan lemua nenäänsä) . Ah! Ah! (Paiskaa kannen kiinni) . Kas noin! — Teen sen vaikka vieläkin kerran. (Niinkuin ennen) . Ah!! — No, tulkoonpa nyt joku sanomaan, ett'ei minulla ole mielen lujuutta! — Mutta on se kuitenkin naurettavaa, että moista mitätöntä asiaa kuin nuuskaamista niin tärkeänä pidän — oikein se tosiaankin on lapsellista. Olipa tuo nyt sitten jotakin, jos pistäisinkin joskus vähän nuuskaa nenääni! Mitä se tekisi, kun vaan olen varuillani, ettei se tavaksi tule? Ja nythän olen jo kokonaisen kuukauden ajan näyttänyt, että kyllä voin olla ilmankin, jos vaan tahdon. Ei se miksikään pahennukseksi ole, vaan päinvastoin osottaa se sitä suurempaa miehuutta, kun rohkenee jonkun kerran palata entiseen tapaansa, eikä tarvitse pelätä, että sen kautta uudelleen joutuisi tapansa orjaksi. Hm, ell'en olisi niin vakavasti päättänyt, ett'en ainoatakaan kertaa enää nuuskaa käytä, tahtoisin nyt suottakin koetella olenko jo tykkänään tuosta himostani päässyt. Ja tarkemmin asiata miettiessäni, vaatii *velvollisuutenikin* minua tähän kokeeseen, sillä eihän kukaan voi olla varma siitä, jota hän ei vielä tutkinut ole. Kun pikkuruisen vaan pistän nuuskaa nenääni, olen heti asiasta selvillä. Jos se minulle nautintoa tuottaa, tiedän samassa, että mun edeskinpäin tulee yhä olla varuillani, ja ellei se taas tuotakaan mitään nautintoa, saan olla varma siitä, että jo olen päässyt tuosta pahasta tavastani. — Mitähän, jos nyt todellakin pistäisin tuota rahtuisen nenääni? Koetteeksi vaan. Olisinkohan silloin sanani syöjä? Mitä vielä, kun en sitä kerran himon pakosta tee, vaan ainoastaan koetellakseni itseäni. Mutta jos sattuisi joku tulemaan? Eikös mitä, tuossa tuokiossa se on tehty. Noh, olkoon menneeksi! (Aikoo juuri nuuskata, kun Janne äkkiä astuu sisään. Vilho pistää nuuskarasian taskuunsa).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Vilho. Janne.

JANNE. Onko herra sulhainen nähnyt täällä mestarin nuuskarasiaa?

VILHO. Mestarinko nuuskarasiaa? E-e-ei, en minä muista sitä nähneeni.

JANNE. Kummallista! Hän sanoi jättäneensä sen tänne pöydälle.

VILHO. Vai niin, vai tänne pöydälle? Mutta en minä sitä ainakaan näe.

JANNE. En minä myöskään. (Erikseen mennäkseen) . Miksi hän noin kummalliselta näyttää — —?

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Vilho (yksin).

VILHO. Lempo vieköön, kuinka tuo mies minua säikähdytti! Onneksi ei hän kumminkaan mitään huomannut. Hän varmaankin olisi heti — — — Mutta nyt joutuisasti ennenkuin muita ennättää tulla. Jos asettuisin tuonne noiden kasvien taakse, ollakseni paremmin kätkössä. Kas noin; täältä minua ei kukaan näe, siitä voin olla varma. Eikös hittoa! Tuolla istuu Eva Ruusunen vastapäätä ikkunassaan ja katselee aivan suoraan tänne. No, mutta täällä kartiinin takana? Kas, täällä on hyvä, vallan hyvä! Hiljaa! luulin kuulleeni astuntoa! — — — Ei, ei, luulottelua se vaan lienee ollut. Noniin! (Nuuskaa kuumeentapaisella kiivaudella) . Ah, kuinka ihanata, kuinka taivaallista! Kuinka, se virkistää ja vahvistaa! Tulen aivan kuin toiseksi ihmiseksi! Sydämeni käy niin keveäksi, koko olentoni muuttuu! Oi, kuinka onnellinen, kuinka autuas olenkin! Ah! Vielä kerran — ja toinen — kolmas — neljäs — ja viides —!

KYMMENES KOHTAUS.

Vilho. Janne.

JANNE (kovalla äänellä) . Prosit, herra hyvä! Ha, ha, ha, ha!

VILHO. Ai! (Kavahtaa ja pudottaa samassa rasian lattiaan) .

JANNE. No, herrallako rasia olikin! Ja te, joka ette koskaan nuuskaa käytä! Ha, ha, ha, ha!

VILHO. Suokaa anteeksi — nenäni rupesi vuotamaan — minun täytyy lähteä — minä — (rientää ulos peräovesta) .

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Janne (yksin) .

JANNE. »Nenäni rupesi vuotamaan!» Kyllä kaiketi! Ha, ha, ha, kissa vieköön tuon pässinpään! Kuka olisi häntä älykkääksi luullut! Päästäkseen Marin suosioon hän on soimaavinaan nuuskaamista, ja kuitenkin hän salavihkaa itse nuuskaa. Eikä Marilla ole asiasta aavistustakaan. Tuopa oli hyvä juttu, hahaha! Mutta, peijakas, minäpä ilmoitan Marille koko salaisuuden, sen totta tosiaankin teen! Kun vaan häntä tapaan, kerron heti kaikkityyni. Saapas nähdä kuinka sitten sulhasen käy, ha, ha, ha! Taikka — en aluksi kerrokkaan asiata suoraan, vaan kiusaan häntä ensin vähäisen, koska hän on niin ylpeä, mokomakin! No, lempo vieköön, nyt tulee hauskaa, nyt tulee oikein hauskaa! Ha, ha, ha! (Kerää nuuskan rasiaan, jonka sitten pistää taskuunsa) . Kas, tuollapa' hän tuleekin! No, sehän sattui parhaaseen aikaan.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Janne. Mari.

MARI. Kas niin, nyt on aamiainen valmiina. Mutta missä on Vilho?

JANNE. Hm —!

MARI. Eikö Vilho ole täällä?

JANNE. Kyllä hän täällä oli, mutta taisi tulla vähän kipeäksi.

MARI (levottomasti) . Kipeäksi! Mitä sinä sanot?

JANNE. Ei vaaraa mitään. Nenänsä rupesi vaan vuotamaan. Mutta kaiketi se jo on lakannutkin, ha, ha, ha!

MARI. Mitä sinä noin naurat?

JANNE. Muuten vaan, kun tuo sulho on niin kovin arka; kun niin vähästä säikähtyy.

MARI. Mitä tuossa nyt lörpöttelet? Puhu suusi puhtaaksi!

JANNE. No niin, en minäkään ole sitä ennen uskonut, mutta nyt sen tulin näkemään. Kun tulin äsken sisään, seisoi sulhanen tässä ikkunassa ja — No, no, sama se, minua tuo ei kumminkaan liikuta. Mutta, lyhyesti sanoen, hän parkasi säikähdyksestä minut nähdessään, sanoi ruvenneen nenänsä vuotamaan ja töyttäsi kuin nuoli ovesta ulos.

MARI. Mitä ihmettä! Mitä hän sitten teki tuolla ikkunan luona?

JANNE. Ohoh, niin huononako neiti minua pitää, että menisin toisten salaisuuksia ilmoittamaan! En toki semmoista tekisi; en varsinkaan kun siitä onnettomuuksia voisi seurata, niinkuin tässä kohden tapahtuisi. Ohoh, olisinpa silloin aika lurjus!

MARI (kiivaasti) . Sano heti asia minulle! En minä siitä kenellekään puhu, sen lupaan.

JANNE. En tohdi sitä ilmaista, en millään tavalla; sulho iskisi minuun ijankaikkisen vihansa. Kuitenkin varottaisin teitä, neiti, panemasta liian suurta luottamusta miehiin ja heidän vakuutuksiinsa, olkoonpa sitten mies vaikka oma sulhokin.

MARI. Mitä rohkenet sanoa?

JANNE. En mitään muuta kuin että sulhasenne teitä — pettää! (Erikseen poismennessään) . Kas niin, nyt sinulla on hetkeksi miettimistä, senkin prinsessa! Ha, ha, ha!

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Mari (yksin) .

MARI. Pettää minua!? Oma Vilhoni! Voisiko se olla mahdollista! Saattaisiko hän olla minulle uskoton! Eikö mitä! Tuo oli vaan Jannen juonia. Ja kuitenkin, jotakin perustusta lienee hänellä yhtäkaikki ollut, ei hän muuten olisi rohjennut sellaista syytöstä esiintuoda. — Vai niin, täällä ikkunan luona siis! Tosin näiden kasvien suojassa on hyvä lymypaikka, mutta en täällä mitään epäiltävää voi huomata. Ooh, kuinka yksinkertainen olenkin! Hän varmaan puheli jonkun naisen kanssa, joka käveli tästä ohitse. Mutta mitä salaisuuksia hän olisi kahdenkertaisen ikkunan kautta voinut puhua? Olisivathan silloin kaikki muutkin niitä kuulleet. Vaan jos he silmän iskulla vaihtoivat ajatuksiaan? Tunnenpa erään rouvan täällä, joka sitäkin kieltä hyvin ymmärtää, ja Vilho hänet myöskin tuntee. Vilho on häntä rakastellut, niinkuin kaikki muutkin nuoret herrat, vaikk'ei hän sitä koskaan tahdo myöntää. — Ah, mitä näen minä! Tuolla hän istuukin ikkunassaan varmaankin odottaen, että Vilho näyttäytyisi! Oi, nyt ymmärrän kaikki! Ilkeä, petollinen Vilho! Minä olin siis kuitenkin oikeassa, kun sen tapaista hänestä epäilin. Oi Vilho, kuinka saatoit noin teeskennellä, kuinka saatoit noin kavalasti pettää uskollisen Marisi!

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Mari. Vilho (perältä).

VILHO (raottaa ovea. Erikseen) . Hän näyttää olevan yksin. (Tulee sisään) .

MARI (erikseen) . Ah, tuossa hän on!

VILHO. Luulin sinun vielä kyökissä oleskelevan, armas Mari.

MARI (erikseen) . Kuinka viaton hän on olevinaan! Oi, petturi!

VILHO. Mutta sinä kenties jo rupesit minua ikävöimään, samoin kuin minäkin sinua.

MARI (erikseen) . Mikä hävyttömyys! (Ääneen halveksien) . No, joko nenäsi lakkasi vuotamasta?

VILHO. Nenänikö vuotamasta? (Erikseen) . Janne on kielinyt — minä olen hukassa! (Ääneen) . Kyllä — kiitos kysymästä — kyllä se jo taukosi. Eikä se varsin pahasti päässytkään vuotamaan.

MARI. Suotta sinä teeskentelet. Minä tiedän jo kaikki. Janne on minulle kertonut. Oi, Vilho!

VILHO. Sinä sen siis tiedät — (Rukoillen) . Armas Mari! Suo minulle anteeksi!

MARI (kylmästi) . Siis myönnät, että olet minua pettänyt?

VILHO. Tosin sen tein, mutta minä —

MARI. Myönnät, että sulla oli tämä salaisuus jo ennen kuin minua kosit.

VILHO. Paljoa ennen, armas Mari, paljoa ennen.

MARI. Ja kuitenkin rohkenit minut omaksesi pyytää! Oi, kehnoutta!

VILHO. En sitä niin suureksi esteeksi arvannut.

MARI. Et arvannut niin suureksi esteeksi! Oletko järjiltäsi, vai pilkkaatko minua?

VILHO. Luulin voivani luopua —

MARI. Mutta nyt huomaat sen mahdottomaksi, niinkö?

VILHO. Sitä en juuri tahdo sanoa, mutta kiusaus oli suuri, ja ihminen on heikko. Aikaa voittaen kyllä tapani parantaisin.

MARI. Noin tyynesti hän saattaa puhua!

VILHO. Niin, näethän, minä en tahdo lupauksia tehdä, joita en kentiesi voisikaan täyttää.

MARI. Ihmettelen rehellisyyttäsi. Vahinko vaan, ett'et alusta alkaen ollut noin suorapuheinen.

VILHO. Siinä tosin tein väärin. Mutta arvaathan, Mari, etten uskaltanut.

MARI. Pelkäsit, tiedämmä, rukkaset saavasi.

VILHO. Enkä juuri sitäkään niin pelännyt, mutta tietysti olisi minulla ollut vaikeampi voittaa rakkauttasi.

MARI. Niinkö arvelet! Tosiaankin! Pois, minä en tahdo sinua enää nähdäkään!

VILHO. No, mutta kuulehan, Mari, tämä todellakin menee liian pitkälle.
Tosin olen pahoin tehnyt, mutta —

MARI. Sinä olit minua rakastavinasi, saadaksesi vaan minun rahani. Mene, minä halveksin sinua!

VILHO. Mari, kuinka saatat, kuinka julkeat noin sanoa —?

MARI. Tämä hetki on meidät eroittanut. Mene, äläkä rohkene enää tulla näkyviini!

VILHO. Mutta Mari! Maltahan toki mielesi! Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta — —!

MARI. (Ottaa kihlasormuksen sormestaan ja heittää sen ylenkatseellisesti Vilholle) . Tuossa on sormus! Pidä se muistona tyttöhupakosta, joka sinua niin lämpimästi rakasti, vaan jonka sinä niin armahtamatta petit! Oi, Vilho —! (Puhkeaa itkuun ja rientää vasempaan) .

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

Vilho (yksin) .

VILHO. Mutta, Mari, kuulehan toki! Saatatko todellakin olla noin kova? Mari! — Ei, hän ei minua enää kuule. Voi, onnetonta, minua! Voi, miksi en voinut olla koskematta tuohon kirottuun rasiaan! Noin minun nyt kävi! Ja itse olen kaikkeen syynä. Oi surkeutta, oi kauheata onnettomuutta, jota varmaankaan en kantaa voi!

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

Vilho. Blom.

BLOM (nuuskaten) . Mainio herra, tuo! Ei tinkinyt eikä kysellyt edeltäpäin työpalkkaa, niinkuin muutamat nykyaikaan ovat tavakseen ottaneet. No mitä nyt, kuinka sinä noin surkealta näytät, poikaseni?

VILHO (ottaa nolomielisenä lakkinsa ja aikoo lähteä) . Hyvästi nyt, setä kulta!

BLOM. Mitä aiot? Eikö sinun pitänyt syömän aamiaista täällä?

VILHO. Ei mitään aamiaista enää! Hyvästi vaan ja kiitoksia kaikesta hyvyydestänne ja ystävyydestänne!

BLOM. Mitä hullua! Tämähän on niin juhlallista kuin ijäksi talosta lähtisit. Mitä täällä on tapahtunut?

VILHO. Välimme on rikkoutunut.

BLOM (osottaa itseensä) . Meidänkö välimme?

VILHO. Ei vaan Marin ja minun.

BLOM. Marin ja sinun?

VILHO. Niin, näethän (ottaa sormuksen lattialta) — tuossa on kihlasormus — hän heitti sen pois — hän ei siitä enää huoli — minä en enää ansaitse sellaista tyttöä kuin Mari on — minä olen häntä loukannut, pahoin loukannut. (Nyyhkii ja pyyhkii silmiään kädellään) .

BLOM. Lempo vieköön, jos minä tätä ymmärrän! Selitä tarkemmin, puhu suusi puhtaaksi, sanon minä!

VILHO. Suoraan sanoen, minä panin nuuskaa nenääni ja hän — Voi, voi, en minä voi sitä kertoa —!

BLOM. Mitä hittoa! Koska se tapahtui?

VILHO. Vast'ikään. Setä unhotti tänne nuuskarasiansa, kiusaus oli niin suuri, minä en voinut sitä vastustaa, vaan pistin tuota kirottua hiukkasen nenääni. Janne samassa tuli sisään ja näki toimeni. Hämmästyneenä juoksin minä ulos, ja kun tulin takaisin, oli Mari täällä ja tiesi kaikki. (Nyyhkii) . Uh-uh-uh!

BLOM. Ja sentähden hän antoi sormuksen sinulle takaisin?

VILHO. Ei mitään muuta syytä hänellä ollut.

BLOM. Luulen sinun laskevan tässä leikkiä kanssani, mies!

VILHO. En, lempo vieköön, laskekaan; se valitettavasti on täyttä totta. Tiedättehän itsekin, kuinka hän inhoo nuuskaamista. Hän sanoi minua teeskentelijäksi ja petturiksi, soimasi minun kosineen häntä rahojen tähden, sanoi halveksivansa minua, kielsi minua tuon koommin tulemasta hänen näkyviinsä, ja mitä kaikkea hän lieneekään lausunut. Uh — uh!

BLOM. No, kaikkia kuulla pitää! Mutta odotahan! Missä hän on nyt? Kyllä minä hänelle lakia luen, minä!

VILHO. Älkää herran tähden! Viatonhan Mari on. Syy on minun, ainoastaan minun. Minkätähden hänelle valehtelin? Minkätähden en hänelle heti totuutta ilmaissut? Minun on syy, ainoastaan minun!

BLOM. Senkin kiukkunenä! Vai niin, vai rahojen tähden! Tahtoisin tietää, mitä rahoja hänellä on. Mutta varrohan! Ellei tyttöletukka ota sanojaan takaisin, ei hänen pidä penniäkään perimän, se olkoon sanottu, ei niin penniä! (Huutaa) . Mari, tulehan tänne!

VILHO. Mitä ajattelette setä! Antakaa taivaan nimessä minun ensin pois päästä.

BLOM. Ei paikastakaan! Sinä jäät tänne.

VILHO. Minäkö? En, vaikka maailma repeisi.

BLOM. Sinä jäät tänne, sanon minä. Mari, tule heti tänne, minä tahdon sinua puhutella.

VILHO. Minä kiidän tieheni. Jääkää hyvästi!

BLOM (sieppaa lakin hänen kädestään) . Mene nyt, jos tahdot!

VILHO. Setä —!

BLOM. Etkö sinä kuule, Mari?

VILHO. No, minä sitten kätkeyn näiden kasvien taakse, sillä hänen näkyviinsä en saa mennä. Oi, mikä päivä tämä on, mikä onneton päivä!

BLOM. Mari! Kuinka monta kertaa täytyy huutaa, ennenkuin saan sinut tulemaan? (Laskee lakin kädestä tuolille) .

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

Mari. Blom. Vilho (kasvien takana); sitten Janne.

MARI (oven takana) . Oletko yksin, setä?

BLOM. Niin olen.

MARI (kuin edellä) . Onko Vilho mennyt?

BLOM. Hän on mennyt.

MARI (tulee ja heittäytyy Blomin rintaa vasten) . Setä, oi setä, minä olen onnettomin tyttö maailmassa! En enää milloinkaan saata iloinen olla! Ei, setä, tuota pikaa saat minut kätkeä turpeen alle!

BLOM. Hm, oma syysi, lapsi raukka. Kuka sinun käski olemaan semmoinen tuittupää.

MARI. Onko Vilho kertonut?

BLOM. Tietysti hän sen kertoi. Poika parka on vallan epätoivossa. Hyi, häpeä toki vähän, Mari, antaessasi rukkasia niin kunnon miehelle kuin Vilho on! Nyt olet hänet ijäksi onnettomaksi saattanut.

MARI. Kunnon miehelle? Kavala petturi hän on!

BLOM. Opi paremmin punnitsemaan sanojasi, tyttöseni! Jos hänellä onkin vähäinen salaisuus ollut, ei hän sentähden petturin nimeä ansaitse.

MARI. Kuinka saatat sellaista puolustaa, setä? Eikö hän petturin nimeä ansaitse, kuin sillä tavoin teeskentelee ja on minua rakastavinaan, vaikka sydämensä on toisen oma.

BLOM. Hä? Toisen oma?

MARI. Niinpä kyllä. Eikö hän sitä sinulle tunnustanut?

BLOM. Ei — eikä — Varsin toista hän minulle kertoi —

MARI. Hän on siis pettänyt sinutkin. Eva Ruususta, tuota ilkeää virnakkaa hän lempii.

BLOM. Eva Ruususta! Kuka on sinulle semmoista kertonut!

MARI. Janne minua varoitti. Hän sanoi Vilhon minua pettävän, ja sisään tultuaan Vilho itse tunnusti kaikki. Oi, setä kulta, peitä minut mustaan multaan, turpeen alle!

BLOM. Niin minä olen kuin puusta pudonnut! Minulle hän vallan toista puhui.

VILHO (tulee esiin) . Armas Mariseni! Mikä erehdys!

MARI (huutaa ja irtautuu Blomista) . Ah, hän onkin täällä, setä!

BLOM. Niin, puhdista itsesi nyt, jos voit poikani.

VILHO. Armas Mariseni! Enhän voinut aavistaakaan, että sinä Eva
Ruususesta puhuit. Luulin sinun vallan toista tarkoittavan.

MARI. Ketä toista!

VILHO. Hm —!

MARI. Kehenkä siis on mielesi hehkunut jo aikoja ennen kuin minua kosit?

VILHO. Uh — uh — täytyykö minun se sanoa?..

MARI. Kenestä on sinun mahdoton luopua? Sano suoraan!

VILHO. Nuuskasta, armas Mariseni, nuuskasta vaan ja — sinusta!

MARI. Nu — nuuskasta!?

BLOM (nauraa täyttä suuta) . Ha, ha, ha! Hyvä juttu! Ha, ha, ha!

MARI. Mitä? Nuuskaatko sinä?

VILHO. Valitettavasti niin teen. Ja Janne sattui näkemään, kuinka äsken tuolla kasvien takana —

MARI. Ah, sinä et siis rakastakaan ketään toista? Nyt ymmärrän kaikki.
Oi minä häpeän, minä häpeän —! (Kätkee kasvonsa käsiinsä) .

BLOM. Ha, ha, ha! Tässä nähdään mustasukkaisuuden seuraukset. Ha, ha!

VILHO. Ja puuttuvan totuuden seuraukset myöskin. Armas Mari! Otatko minun jälleen armoihisi ja etkö närkästy, jos kerran tai kaksi pistäisinkin nuuskaa nenääni? Huomaan, ettei siitä tavasta niin helppo ole luopua kuin luulin.

MARI. Älä siitä enää mitään hiiskahda, vaan sano, voitko pahan käytökseni unhottaa ja anteeksi antaa?

VILHO. Vielä sitä kysyt! (Sulkee Marin syliinsä) .

BLOM. Kas niin! Sovinto on tehty, ja sen päälle otamme hiukan nuuskaa. (Tarjoo Vilholle) . Tee niin hyvin! (Janne tulee perältä) .

VILHO. Ei, kiitos! En huoli tällä kertaa.

MARI. Ota vaan, jos mielesi tekee, ota vaan!

VILHO. En huoli. Tänä päivänä siitä jo olen kylläkseni saanut.

JANNE (ojentaa kätensä ottaakseen nuuskaa) . Jos minä saan luvan —?

BLOM. Sinä! (Lyö häntä korvalle) . Tuossa on sinulle nuuskaa! Sinä koko tämän rettelön sait toimeen, lurjus!

JANNE (pitää poskestaan) . Ai, ai! Minkä rettelön?

(Esirippu putoaa nopeasti) .

End of Project Gutenberg's Mestarin nuuskarasia, by Robert Kiljander