The Project Gutenberg eBook of Valikoima runoelmia

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title : Valikoima runoelmia

Author : Karl August Tavaststjerna

Translator : Valter Juva

Release date : April 27, 2006 [eBook #18272]

Language : Finnish

Credits : Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

Valikoima runoelmia

Karl August Tavaststjerna

Suomensi
Walter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1904.

I.

Aamutuulessa.

Päivyt saumoissa pilvien,
Joissa on sadetta taakka,
Kyllin lounaista purjeesen
Jatkoks iltahan saakka.

Aamutuulahdus nuorena näin
Ulapoille mun johti,
Pilvi vihmoili raskain säin,
— Laskin aavoja kohti.

Tuuli kirkasti taivaan niin,
Purtta kellisti vievään,
Sain jo vauhtia riittämiin
Purjehdustemppuhun sievään.

Tullos pois nyt, jos halaat sä, —
Pois, ken aavoille tohti!
Taistoni kestä ja näin, kuin mä,
Katsele mailmaa kohti.

Myrsky jos pilviä kokoon laas,
Leikki huimalta näyttää;
Vesiin päivä jo paistaa taas,
Pursi parhaansa täyttää.

Pilvessä tie, tahi väikkyvä vuo,
Matkalla myös moni tapaus, —
Eessä tummina aavat nuo:
Mailma — elämä — vapaus.

Hääaamu.

Tuoll' lämmin auer leijuu
Päin kukkalavaa,
Ja helmiaarteitansa
Jo kukat avaa.

Mut valkoseinän lämpö
Jo paahteelt' tuntuu,
Myös suihkulähde vilpas
Kun vielä untuu.

Tuoll' aamun helle paistaa
Jo hiekkatiellä,
Mut mikään kevyt askel
Ei helky siellä.

Miks vanhaan tapaan jalka
Ei santaan paina
Taas sievää jälkeänsä,
Kuin ennen aina?

Miks kukkia ei hoida
Käsi tavan mukaan?
— Ei, hiljaa, vait on kaikki,
Ei saavu kukaan.

Vait vuotta ummut ruusuin
Nyt tuhantenki;
Puun latvaan univalvein
Käy tuulenhenki.

Se nostaa raskaan verhon
Damastikaistaa,
Ja huoneeseen jo päivä
Kuin ihmein paistaa.

Yli mattoin hiljaa valuu
Nuo sädejuovat,
Mut leyhkät kukastoista
Jo viestit tuovat.

Alkoovin luona liitäin
Ja pitäin pilaa,
Ei kärpäsparvi huomaa
Ees asiain tilaa.

Mut vankeuttaan paarma
Tuoss' yrmii ääneen,
Sen vaisto näkyy vallan
Jo metsään jääneen.

Päin toista akkunasta
Käy hurjan tavoin, —
Ei huomaa vanki, että
On toinen avoin.

Mut muita rohkeammin
Nyt sisään vainen
Saa huimapäinen leyhkä
Ja huumaavainen.

Kautt' uudinten ja verhoin
Ja pitsienki
Yli kahden otsan leijuin
Käy tuulenhenki.

Se viestit kukkasjoukkoin,
Jotk' yksin janoo,
Tuo hoitajattarelleen
Ja hoivaa anoo.

Mut tuoksuaan se turhaan
Luo pielukselle;
Hän toisen kukkatarhan
Sai sydämelle.

Nuo nuoret, raikkaat huulet
Vain hehkuu, hymyy,
Ja sulosuukot vielä
Niiss' salaa lymyy.

Oi, armaan syleilyssä
Jää unhoon aika,
Ja hääyön runoudessa
On vanha taika.

Vait, täynnä hartautta
Jo päättää retken
Tuo luonnon nuori airut
Ja aamuhetken.

Vain pois se kukkain luokse
Taas ulos palaa
Ja niille nähdyt ihmeet
Nyt kertoo salaa.

Käy silloin kuni kuiske
Jo kukastoista,
Ja kaste hiljaa valuu
Nyt umpuloista,

Ja odotus jo kätkee
Ja kaikki herää,
Ja päivä sädeverkot
Taas lehtoon kerää,

Ja suihkulähde yhtyy
Jo riemuun tähän,
Ja kukkalavaa kerttu
Käy kitkemähän.

Mut raskaan verhon kaistaa
Vait kiskoin kiinni,
Nyt seijain silmin hymyy
Pien' amoriini.

Rakennustaiteellinen luonnos.

Katedraalista päivän puolla
Kujapuistohon kätkeytyy
Sen mahtava porttaali tuolla,
Jota katsella sun on syy.

Mut kastanjipuistikon tiellä
Ei pyhän ilmettä näy;
Kera lasten ja eukkojen siellä
Nuor arkkitehtikin käy.

Elon hyöky se tulvii rankka,
Niin raittiina, nuorena vaan
Luo templin, min muuri vankka
Jäi aikoja uhmimaan.

Hän piirtävi luonnoksen tapaan
Hätähätää porttaalin tään,
Sen goottisen kaaren vapaan
Ja sen suikon katkenneen pään,

Apostolit pitkät vielä
Sekä keskehen Mestarin
Ja pääskyn, mi sirkutti siellä,
Olall' istuen Luciferin.

Olit aika saatana säysy,
Kun korsia kuljettaa
Sai rauhassa linturäysy
Ja pesiä selkäs taa.

Mut kiire on touhuissa kevään,
Ei auta häikäilyt nuo,
Ja jos mieli ei vain jää levään,
Piru itse se suojaa suo.

Vaikk' kastanji päätään puistaa,
Vuos vuodelta nostaa se sen,
Ja messuissa latina luistaa,
Kunis niitä ei ymmärrä ken.

Canovan Pariksen edessä.

Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!
Kas rintaa, kuinka on miehekäs,
— Ois siinä uinua kerta!
Ois siinä riemua auvoineen,
Kun jo voima marmorijäntäreen
Voi saattaa kiihkohan verta!

Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!
Vai suotta taivaiset — mietipäs —
Soi tuomiovallan hälle?
Vai suotta Helena lähti, vai,
Pois myrsky-yöhön, kun niin nyt sai
Hän untua rinnalle tälle?

Sa painat sievästi pienen pääs
Ja näytät ynsänä ikävääs,
Kun voimaa ylistää halaan;
Mut teräsliivien kahleisiin
Jää olo oudoks ja ahtaaks niin,
Miten kätkenet aatostas salaan.

Tanssiaiset.

Sadat lamput himmeät väriloimuin
Läpi lasein hiottuin valoa luo,
Tuoll' uljas kiehkura kiertyy poimuin,
Jo Sèvres'in vaassit tuoksuja tuo.

Ja lehväin keskeltä, estraadilta
Sua kukkaispuheet on hivelleet;
On hieno, hurmaava juhla-ilta
Ja ihmeen loistavat koristeet.

Jo tanssin pyörteessä riemu rymyi,
Jalohelmet hohti ja kaulatkin,
Ja mailmanviisaus kylmään hymyi
Vain Straussin sävelten sointuihin.

Vaikk' katsees hoitavi viehkeilyitä,
Ja on elees kiihkeät, innokkaat,
Niin tunnet hyytävän sydänsyitä
Ja hajamieliseks äkkiä saat.

Mut lymypaikassa salin ylvään
Näät välihetkenä nuoret nuo:
He on puoleks kätkössä jaluspylvään,
Min varjoon taittuvi valovuo.

Se vielä tanssista hehkui poski,
Ja povi aaltosi ihanin;
Vait impi herkästi päätään koski,
Ja he samaa tunsivat kumpikin.

On ilmass' ahdistus kummanlainen,
Mi nuorukaista nyt painostaa,
Tuo illan tunnelma, kylmä vainen,
Se kevään syksyksi kolkoks saa.

Ja armas lause, mi aikoi ilmiin,
Jäi siinä mykkänä huulillen,
Ja toisiaan kun he katsoi silmiin,
Tuli vaiva äänetön katseesen.

Heit' turhuus kiusas, mi salin täytti,
Tuo tyhjä teeskely tuskaa toi,
Siks vaillinaisesti silmä näytti,
Kuink' kevät rinnassa ilakoi.

Siks käsi viipyä kädess' empi,
Jota painoi hellästi ennen ain,
Siks hiljaa huoaten haastoi lempi,
Jota katse ilmaisi arkaan vain.

Mut yli lattian rohkein riennoin
Taas turhuus pilaan ja leikkiin läks,
Ja jo kaikkein nuoruuden valtain vienoin
Näit salin humusta häipyväks.

Ja nuoruus siellä ja riemu rymyi,
Povet paljaat hohti ja kaulatkin,
Ja mailmanviisaus kylmään hymyi
Vain Straussin sävelten sointuihin.

Imatralla.

Kesäöisessä varjossa ihmein
Vait astumme rantahan,
Miss' Imatra heittyy vihmein
Yli könkään halkeaman.

Me kuulemme, kuinka haastaa
Nuo Saimaan syöksyvät veet
Ja riehuvin kertomin raastaa
Voi uineista veltostuneet.

Nuo kertomat järähyttää
Kraniittia jykevää,
Ja jo ladyä itketyttää,
Mut itseltäs painuu pää.

Ikikuohuista vaahtivan vuoksen
Ään' outo se huminoi,
Se viehtää ja vetää luokseen
Ja se kaikkein rinnassa soi.

Soi valtava ääni, irnuin
Joka pikkurientoa maan,
Se pauhusta hiidenkirnuin
Soi intohimoa vaan;

Miten särkyvät paadet, se pauhaa,
Miten kiehua hornat voi, —
Kun kesän vienointa rauhaa
Yli seudun jo ilta loi.

Idyllit aallokko hyrskyin
Pois mielestämme jo laas,
Ja muistot entisten myrskyin
Jo riemuiten saapuvat taas.

Pois äyräiltä silloin kannat!
Ota turva, min tarjoksi vien!
Kuin käsi, min mulle annat,
Niin värjyvi jalkas pien'.

Ei vuosia siitä lie nyt,
Kun ruhtinaspari nyt näin,
Min nimet jo unho on vienyt,
Täss' seisoili haavepäin.

Venezian lapset turhat
Näki Pohjolan ankaran
Ja lisäsi ruhtinasmurhat
Tragediiassa Imatran.

Miss' aallot valkoiset väikkyi
Ja pärskyili kuohupäin,
Jo hyökylaine se läikkyi,
Elonlangat katkaisten näin.

Ja koskaan ei pyörteet huimat
Tuo takaisin saalistaan,
Näet himojen despootit tuimat
Ei kylläänny milloinkaan.

Perintöosa.

Kaks vuosikymmentä kiitänyt
Oli tapaansa tunnettuun,
Nuo, jotka mun kasvatti jockeyks
Elon hauskahan urheiluun.

Isän, äidin muistolle siunaus,
He tarkoitti kaunista niin,
He valmiiks raivatun tieni
Koki verhoa kukkasiin.

Ma kaikkea hyvää tekisin,
Jot'ei tehdä he voineetkaan,
Ma löytäisin onnen, jot'eivät
Isät löynnehet konsanaan.

Mut niin tuli aika ja mietteitä toi,
Ja jo himmeni maailmain,
Myös mun kävi matkani hautaan
Elon vanhaa vauhtia vain.

Mun itsellein tuli raivata tie,
Mitä lie he jo tehneetkin,
Ja mun tuli kysellä samaa,
Jota kysyi he aiemmin.

Ma saisin myös samat vastaukset,
Kuin vanhemmat eläissään,
Ja ma neuvoisin nuoria noita,
Mitä löynnyt en, löytämään.

He kaikkea hyvää tekee niin,
Jot'en tehdä mä voinutkaan,
He löytää onnen, jot'eivät
Isät löynnehet konsanaan!

Hämyä templissä.

Murhe hiljaa ääntyy,
Hiljaa vainen ääntyy,
Ja sen vakavuuteen
Harvoin katse kääntyy.

Ken sen templiin kulki,
Liian pyhään kulki,
Jotta siks sen risti
Merkitsisi julki.

Templiss' yö on vuoroin,
Raskas kaiho vuoroin;
Varjot synkät heittyy
Komeroihin kuoroin.

Hämy siell' on musta,
Hämy liian musta,
Jotta mitkään muistot
Antais valaistusta.

Silmäs siellä kaihtuu,
Ja kun noin se kaihtuu,
Kaikki kuvat, mielteet
Sulta tyhjiin haihtuu.

Ilma raskas ain on,
Henkes ahdas vain on;
Kun sa ulos pääset,
Luot kuin päältäs painon.

Turha rukous oisi!
Mitäs uhrit voisi?
Ken siis alttarille
Kynttilöitä toisi!

Halutonna mieli.

Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen,
Kaukaa, vienoiset, jo hiljaa rusovuollen
Purtta liidättäin;
Airoin lepään, viihdän venhon juoksun,
Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun,
Joista unta näin.

Tiesi, liekö oikeinkaan, kun tälleen
Nostan airoja ja kiinnän katseen jälleen
Kohti rantamaa!
Tiesi, liekö maiden menetettyin
Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin
Tähtää usvain taa!

Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu,
Olkoon vanhan imettäjän turha juttu,
Kun ma saanen vain
Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun,
Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun,
Niinkuin lassa sain!

Kärpässurinaa.

Kuin kärpäset hyökkäämme ruutuhun päämme,
Näet siivet on meillä, ja lentäviks jäämme!

Me hyrräämme, ryömimme — koitos ja tulos —
Ja hyrräämme taas, — ei muuta kuin ulos!

On toivomme mailma puutarhan puolla,
Tuoll' leyhkivät tuulet, ja luonto on tuolla.

Niin hyökkäämme jälleen ruutuhun päämme,
Kai estekin särkyy, — jahkapa näämme!

Mut ääressä pöydän salissa siellä
Muut kärpäset juhlii — ja useimmat vielä.

Ne herkkuja ahmii, tahrivat liinaa,
Ne rotua jatkaa ja hukkuvat viinaan.

Ne kylläinä viehtyvät lepohon rentoon,
Me ruutuhun syöksymme, laihtuen lentoon.

Vain auringonpaisteessa onnea näämme
Ja lennämme ruutuhun, — ruutuhun päämme!

Itsepuolustusta.

Ma idealisti vakaa
Muka myös olin aikoinain,
Sain aiheeni Kuopion takaa
Ja värejä Liimasta hain.

Näet tunteet ne kysyi pihkaa
Maantiedettä järkevää,
Ja kaikkea turhaa rihkaa
Vain vapaasti tuotti nää.

Sai kauppayhtiön laittaa
Miel'kuvitus ympäri maan,
Ja se viinejä ilman haittaa
Toi tropiikkimailmoistaan.

Nyt tullimiehiä noita
Tuli muodossa kritiikin, —
Olen ilman kilpailijoita,
Ja poissa on yleisökin!

Mut aiheet Kuopion takaa
Ja värit Liiman ei lain
Nyt luokseni saamasta lakkaa,
Vaikk' kiusoja tullista sain.

Ja jo kuvausvoiman ma huomaan
Vain käyttävän oikeuttaan,
Kun se vapaakaupalla tuomaan
Käy tuotteita siirtomaan.

Ma tavaroitani jakaa
Koen niin nyt priimana vain,
Vaikk' aiheet on Kuopion takaa,
Ja värit ma Liimasta sain.

Aamukylpy.

Läpi heinän, mi kasteessa hohti
Ja jäljiltä verkkahan nous,
Me riensimme niemeä kohti,
Miss' aalloten mainingit sous.

Vain hyppäys poikemmas rantaa, —
Vain haipuvat kuplaset taa, —
Ja jo välkkyvä laine sun kantaa
Yli Ahtolan kartanon saa.

Niin hiljahan maininki silloin
Vie kelluvan uimarin tuon,
Kuni laine, mi vaahtia illoin
Vie tyynehen tyrskyistä vuon.

Sua syleilen, ankara aava,
Meri väikkyvä uinuvakin,
Miten oot minut raittihiks saava,
Sen tunnen jo ytimihin.

Ja siks läpi kuulean pinnan
Haen armahan aartehes niin;
Leväriutoilta kristallilinnan
Ma sukellan terveyttä kiin.

Mua huuhtele, suolallas kasta,
Nuor rintani voimista vain,
Niin yltyvin harmin ma vasta
Luon taakkoja luotani ain.

Meri, mailmassa ainoa raikas,
Valehienous haihduta, oi,
Näet aaltojes lauluhan kaikas,
Ett' Afrodiiten ne loi.

Myrsky laulaa.

Kun ruutuhun pilvet rankat
Maan kurjuutta itkee vain,
Ja viuhuvat puuskat vankat
Käy kimppuhun kulkijain,
Syyslehviä puut kun viuhtoo,
Muka armoa anoin noin,
Mut myrsky ne kanssaan riuhtoo,
Ja on laivuri neuvotoin,

Niin suommepa pelkureille
Nyt uutimet ikkunaan,
Me lähdemme rantateille, —
Oli tyyni jo vaivaks vaan!
Se oman rintamme puhkaa,
Tuon ahtahan, kiusauneen,
On tuuli, mi riehuen uhkaa
Kivikattoja räystäineen.

Se kiertävi kadut soukat,
Sorapilviä lakaisten,
Ja märkinä kaikki houkat
Jo rientävät huoneesen;
Mut rannassa hyrsky höyryy
Ja riemuiten pärskyää,
Se ukkosen lailla möyryy
Sen tasaista möyrinää.

Vain niskaan hattu, ja tuulen
Suo päätäsi tuivertaa:
Rypyt otsan jo häipyy, luulen,
Ja jo ruusuja poski saa!
Suo kostean ilman täyttää
Sun keuhkojas suolallaan,
Ja murhe, mi raskaalta näyttää,
Jätä myrskyjen pauhinaan!

Kaikk' kalvavat, sairaat vaivat
Vie myrsky jo horteillaan,
Ja huoliis, jotk' kertyä saivat,
Se ylväsnä henkii vaan.
Se yrmii raukkojen paulaa
Ja kaikkea kehnoas,
Ja se ilkkuvin äänin laulaa,
Miten lemmit sä kahleitas!

"Tule pois! saat oppia multa,
Miten kahleita katkotaan!
Taas pääsköhön äitis-kulta,
Emo luonto, jo kunniaan.
Ma puhdistan saastan ja kuonan
Ja raitistan sairaan maan,
On terveyden ahjo luonan'
Meri ääretön, vapaa vaan."

II.

Kun vienoinna aamu hohti,
Ja usvat siinnossa näin,
Rusomaininki purttani johti
Kevätunten impehen päin.

Mä näin, miten tieltäni luisti
Hän rannan rimpien taa
Ja kaihoten tukkaa puisti
Hajakutria, kiiltoisaa.

Kun kyntörastas jo puussa
Univalvein lauluhun käy,
Kun veet heräs salmen suussa,
Niin häntä ei enää näy.

Sanotaan, jos kuoleva kohtaa
Yliluonnollisen näin,
Tiet vaaroihin häntä johtaa,
Vaikk' kääntyisi kuinka päin.

Mut vaara on oma rinta,
Hän ei sitä välttää voi,
Kuvasarjaa vaarallisinta,
Min mielikuvitus loi.

1.

Soi laulelo lounahan mailta,
Kuin Lorelei lauleleis,
Miten alppien poian lemmen
Tuo ilmihin Edelweiss.

Ikiseuduilta jäätikkökenttäin
Hän henkensä kaupalla toi
Tuon kukan, min neidolle alppein
Hän sykkivin rinnoin soi.

Vain Edelweiss ilmaista saattaa
Hänen hehkeintä toivettaan:
On alppi-ilmojen puhtaus
Sill' untuvanupussaan.

Se hankien keskellä taimii
Runo lemmen, kukkien niin,
Sydänjuuriss' on suosion toivo,
Joka lehdessä tunnustus siin.

Ma kukkasen tuon, ma myöskin,
Vilurinteiltä elämän tään,
Se jäisestä hangesta puhkes
Kevätlämmön kerkeämään.

Sen henkeni kaupalla sieltä
Ma kallion huipulta hain,
Vaikk' kuilujen jäät koki hyytää
Mun uljasta intoain.

Ota vastaan, aatosten impi,
Tää lempeni kukka niin:
Sydänjuuriss' on suosion toivo,
Joka lehdessä tunnustus siin.

2.

Koen sorjasti kietoa yhteen
Havun tuoksua siintoon veen;
Luon helkkyvät rytmiaallot,
Min harjoiks riimejä teen.

Ja kaikki helkkyvät aallot
Sun sulkevat keskelleen,
Sua liekutellen ne tuutii
Havun tuoksussa, siinnossa veen.

3.

Jos säteen mä tavottaisin
Kesäpilvien ruskosta vaan,
Jos ainoan noista ma saisin,
Joit' tuhlas se turhempaan.

Sen niitehen kiintäisin hienoon
Värikimmelten hehkeäin
Jo sadun, mi haastais vienoon,
Sua kaikesta lepyttäin.

Ja syämessäs viivähdellä
Sen antaisit empien,
Niin ihmeen viehkeä, hellä
Ois tenhosa satu sen.

Mut rintaas väikettä varmaan
Se riemujen mailta lois,
Läpi arkion usvan harmaan
Tosiluontees se ilmi tois.

Niin hymyisit silmät veessä
Ja virkkisit uinunees
Tätä samaa, min viehäkkeessä
Mun on mieleni herkkä ja sees.

4.

Täss' istun ma yössä myöhään,
Ja mieleni aprikoi:
Sa, vaiko äitini mulle
Elon todellisuuden toi.

Ja viehkeimmät lapsenhaaveet
Käy hiipien vuotees luo;
Suo niiden viipyä siinä,
Älä pelkää, ei häiritse nuo!

Vain kuvailla unees ne tahtois
Mun piirteeni näkyviin
Ja kuunnella hengittämättä,
Joko sydämes säpsähti niin.

5.

Etköpä sulkea halaa
Silmiäs kiinni ja salaa
Päätäsi painais jällen
Hellästi rinnalle tällen?

Eiköpä tahtois rintas
Ilmaista hienoisintas,
— Mitä on kalleinta sulle! —
Sielulle uskotulle?

Etköpä sois sa arkain
Tunteiden käyvän varkain
Siltaa, min rakennamme
Herkillä huulillamme?

Etkö niin anteeks soisi
Hälle, mi itkeä voisi
Jokaista vikaa, min multa
Pois olet suudellut, kulta!

6.

Hetki hetkeltä
Vaikenee rukous tää,
Vaieten, kauniimmaks jää
Retki retkeltä.

Päivä päivältä
Hiljemmin huokaus sois,
Tuskista haipuu pois
Häivä häivältä.

Koitto koitolta
Syäntä', mi antoi vain,
Tulkitsee lauluissain
Soitto soitolta.

7.

Saa siivet, sa sorja,
Laps väikkyvä sieluni sie,
Et ainehen orja
Ja onnen armoilla lie.

Saa siivet ja kiidä
Kesän loistohon, tuoksuhun vaan,
Pois haipuen liidä,
Ei sävel jää multahan maan!

Pois liidä sä sinne,
Niin tomuun et tallatuks jää,
Sini-ilmoille, minne
Et tuskani kaihoja nää!

8.

Välin haipuvat, vienot äänet
Satumailmasta lapsuuden
Ne unhosta kaiun ilmi
Toi uinujan syämehen.

Taas siinsivät aavat silloin,
Taas laineista luodot nous,
Jo kummasti kaihon usvat
Yli saarten ja selkäin sous.

Mut kaiku jo kasvaa hymniks,
Mi kiirivi helkähtäin
Pois, pois yli lahtien väikkeen,
Pois, pois sinimetsihin päin.

Satumailma, sa totta lienet!
On elpynyt entisyys!
— Vait, vait, mitä tunnet ja tiennet,
Miks kaikkeen hengität hyys!

9.

Miten lempemme on käyvä vielä,
Kuinka kylmenee se talvitiellä,
Untuu höyliin kohteluun ja paatuu,
Viimein itsearvosteluun naatuu, —
Mitäs noille ajatustakaan!
Eikö enää hurmaa hetken voita,
Supistuiko piiri taivahalta,
Kun ei löydä kahden nuoren rinta
Elon helmeä, sen ihaninta,
Eikä väijykkeille hymyy vaan!

10.

Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait
Niin vienohon uinailuun,
Myös herättää jo sen, ystävä, kait
Sais suutelo armaan suun.

Sulo lapsi se vain on, pienoinen,
Mi puhtaana nukkui vait,
Kun päivän riehu uuvutti sen,
Ja sen, ystävä, uneen sait.

11.

En mä usko sanaa, silmää,
Tervehdystä ynsää, kylmää,
Enkä oikkuun tyhjentyvän
Immensyämen hellän, syvän.

Sanaa murhaavaa en varmaan
Usko sydänkerkiks armaan!
Uskon, ettei todentakaa
Tarkoitukses ollut vakaa.

12.

En tarttua sinuun voinut
Käsin rohkein rakastajan,
En tohtinut vertas syttää
Tulen kiihkeän valtahan.

Olit kalliimpi verrattomasti
Kuin juhlien tenhotar vain,
Niin kaiketi kalliimpi muita,
Joit' yhdytin matkallain.

Olit vestaalin kylmänä itse, —
Ei sanaa, et katsonut päin!
— Sanat, katseet ja voittoja muita
Sait multa, missä sun näin.

Niin toinen se tulee tuosta,
Reaalisempi kuin mä,
Hänen silmissänsä ei sulla
Ole vestaalin pyhyyttä.

Hän ei sua olennoks tiedä,
Jota saisi syleillä kai
Vain kaunein laulajan aatos,
Min kärsimys kiiraaks sai.

Et itsekään sitä tiedä,
Ja muuten et pyrkivän näy
Vain henkeväks ihanteeksi,
Mihin kenkään kourin ei käy.

Niin ristityin käsin seison,
Luon silmäni maahan vain,
Kun templihin kolm'jalka sortuu
Tulen vestalta sammuttain.

13.

Älä luule mun tuhanten lailla
Sua kahlehtivan, — oi, ei,
Koen aukoa mailmoja sulle,
Mihin aattehes tuskin vei.

Niin helposti katkonen kahleen,
Mi pikkumaiseks sun lois:
Punan tahmean maireelta riistän,
Revin turhuuden naamarin pois.

Sa ilmaa henkiä saisit,
Siniseestettä hurmaavaa,
Mi raitista nuoruutta antaa,
Elinintoa riemuisaa.

Niin silmäs tarkistuneina
Isot tutkis ja pienetkin,
Ja ma itse jo mitätönnä
Sun eessäsi seisoisin.

14.

En suontani kaupaks saata
Elon, aatosten, tunnelmain,
Ett' armosta sais ne maata
Ajanvietteenä naisten vain.

Ma tahdon lauluni soivaks
Suloääninä sydämiin,
Miss' sävel on huolten hoivaks
Ja missä se helkkyy niin.

En tielle lempeä heitä
Kesäunteni häipyväin,
En songerra säveleitä,
Sua kiitellen nöyrin päin.

15.

Mua likell' olit vainen,
Kuin onni pettyvää,
Kuin tyhjyys, missä maine,
Kuin sauva kerjääjää.

Mua likell' olit aivan,
Kuin kukkaa rusko yön,
Kuin kantajata vaivan
On taakka olkavyön.

Sa minuun liityit luokse,
Kuin lempeen tunnustus —
Sa, kevään riemu, tuokse,
Sen mennyt toivomus.

16.

Kun ilta jo kaukometsät
Ja lahdelmat purppuroi,
Ja tunnelman ihmeen hienon
Se hämärin piirtein loi,

Niin nauttivi herkkä mieles
Sopusointua näytelmäin;
Kaikk' ihmeen ehjästi tunnet
Tosi-innoin ja haavepäin.

Saa hehkua lausees silloin,
Soi sointuina vastineet,
Ja arki-ihmiset luonas
Niin ihanteellisiks teet.

Mut kaikkea kaihoin peittää
Kuin empimys sanomatoin:
Sä melkeinpä pelkäät näyttää,
Miten helposti petyit noin.

17.

Verkkaan kuin hohde illalla haipuu
Taa vesitaipalen välkkyvän vyön,
Hiljaa kuin tuuli aaltohon untuu,
Loitolla, siinnossa tummuvan yön,
Myöhään kuin kaiku, saaristoneidon
Laulujen laattua, loppuhun soi,
Unhotan lemmen, mi hohdetta eloon,
Raitista tuulta ja lauluja toi.

III.

Hjalmar Neiglick.

18 3/XI 89.

Hänet eilispäivästä vielä nään,
Miten seisoi hän rohkeasti,
Niin valmisna mailmaa järjestämään,
Pirun hännän ja gordisen solmun pään,
Hän katkaisi reippahasti!
Hän uljaana, päähän asti
Ois murtanut tien läpi hehkun ja jään.
Vain kolmekymmentä iältään
Ja taistellen intoisasti,
Ei nähnyt vaikeaks mitäkään.
— Ois pantu hän paarille lepäämään
Vain Ranskan tricolor peitteenään,
Jota Suomen kyynelet kasti.

Luon' Olavinlinnan raunioin,
Mihin saavuimme juhlailullen,
Tulin poikana tuttavaks sullen.
Kun elon tiellä ja kohtaloin
Taas kättä nuorina löimme noin,
Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin,
— Jos ei riidelty, niiksi tullen! —
Yli paperikoppain ja laatikkoin
Pyhän Yrjänän lailla taistella koin,
Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin,
Kritiikille kammotullen.
Mut runomailmaani aukenevaan
Teit tyynet tarkastusretkes vaan,
Ja sa niin olit rakkahin mullen.

Sa vanha veikko, sa taidollas
Mun johdit tolalle mäistä,
Kävit uljaasti kiinni, suistaissas
Runohenkeä itsepäistä!
Oi, kiitos vieläkin hautahas
Sun ystäväsiteistäs näistä!

Ma kevään muistan niin nuorekkaan,
Ja siinä nään ylioppilaan,
Mi ensi seppelet voitti.
Jo kauniina päivänä painetaan,
Eräs kiistakirja, mi leimullaan
Omatekoiset areopaagit maan
Vain sellaisiks näyttää koitti.
Miesmuistiin moista ei kuultukaan,
Ett' ylioppilas, poika vaan,
Noin uljaasti ampuisi jousellaan,
Niin ylös ja päätä pahkaan:
Professorit, jotka turhuuttaan
Oli tuuleen kääntänyt kaapujaan,
Nyt puhkui hartaina, harmissaan,
Kun saivat poltetta nahkaan.

Kun eessä viel' oli tutkinnot,
Hän edut unhotti, suosiot
Ja koukoja oppineita,
Ja taisteli puolesta totuuden,
Ett' oikein jäit ihan ihmeesen;
— Hän katsoi mailmahan hymyillen,
Ei koskaan kursaillut keitä!

Vaikk' urhotyön teki nuorena tän,
Pian olkahan lyönti jo suotiin,
Ja jo paikan sai sekä palkan hän,
Ja — areopaagiin tuotiin.
Ne on miehen haihtuvat piirteet vain,
Mi valiojoukkohon tutkijain
Tienraivaajaksi kuin luotiin.

Vain eespäin aina hän täytti,
Jos julkisuudessa uljaana näin
Tai nuorisopiireissä kylmin päin
Hän kellonlyöntiä näytti.
Oli intoa siinä, hehkua vaan,
Ja voima ja kiihko kuin taika,
Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan,
Mi tuhlas ympäri aatteitaan,
Min ain oli kiireinen aika.
Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi,
Vähin sortovaltijan elkeissäi,
Myös niskasta meitä hän käytti,
— Toki hienosti, kohteliaasti vain —
Mut sittemmin muita selvemmin ain
Hän asians' oikeaks näytti.

Eturinnan miehiä syntyjään,
Hän kylläkin ennen yötään
Ois varmaan voittanut paikan tään,
Mut sortui hehkuunsa kiihkeään,
Mi toimeen vei hänet myötään.
Noin aattelematta itseään
Hän kaatui keskellä työtään
Ja kesken hankkeita noita,
Kun siinä ponnisti, syöstessään
Alas vääriä jumaloita.

Niin, — uljasna, lämminnä vielä hän on,
Kun muistelen muistoja noita,
Niin valmis harmiin, ja harmiton,
Sama ystävä tyynessä saariston,
Tai käyden kaupungin kiihkohon.
Ei, — häntä ei unhotus voita!
Hänen hautaansa kantaa tahtoisin
Nyt outoja kiehkuroita,
Mihin nuoruusaikojen muistelmin
Ma kietoisin kukkastuoksuihin
Kuun kultia, hopeoita
Ja uljaita unelmoita,
Joit' uinut, kun eessäs ihanin
On kevääs ja onnes ja toiveeskin.

Liet ankara, tuomita koita!
Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.

IV.

Syksyllä kotiin.

Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,
Josta en herää vaaroissa tien.
Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan,
Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan
Retkeä vastoin tuulta ja lunta,
Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta.
Aallokko, lausu: — kuollutko lien?

Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun,
Vielä kuin muinoin ystävä liet mun;
Vielä sä viskot, nostat ja heität mun,
Ilkkuen kanssani, ennenkun peität mun:
Vie minut maihin! — Kuolla en vois!
Katumusretki on tehtävä vielä,
Kerjäten seistävä tuttujen tiellä,
Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät,
Ilkkuen kanssani, kunnes mun peittävät
Siunatun unholan mereen pois!

Viuhuvat viimat vihmoen kulkee,
Sankeat aavat silmältä sulkee,
Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoon
Juurehen männyn, kallionrakoon,
Missä on untuvasuojansa tuo.
Katumusretkeä, tuulta ja lunta
Siinä en muista, miss' uinun ma unta,
Untani puusta, min juurakon rakoon
Pesäänsä haahka pääsevi pakoon
Neulasten alle ja puolison luo.

Niin vait on ympärilläin.

Kesä multa on mennyt umpeen,
Ja kylvöni korjattu on:
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kaiku lumpeen
Jäis kylkehen kallion.

Jo helkkyvän lauluni siipi
On poikki, ja mykkä oon.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuni missä hiipi
Yön enkeli kammioon.

Jo hilpeät naurut haihtuu,
Jäin seurasta ystävien.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että korviini aihtuu
Mun hillityt henkäyksen'.

Ja jo aatokset luokseni palaa: —
Vain noitahan kuulla voin!
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kuolo salaa
Ois ovessa tyhjän ko'in.

Ne saapuvat kaikki sisään
Taas lapsuuden-aioiltain.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että äitiä, isää
Ma huudan jo tuskissain.

Mut heiltähän päättyi päivät,
Ja aatosten saapuvan nään.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että voitolle jäivät,
Ja alas ma painan pään.

Vaikk' kammoni ensin kiihtyy,
On ainoat rakkaani nää.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että täällä ne viihtyy
Ja yöksi mun seuraani jää.

Kera noiden ma riemuitsen silloin,
Ja itken ja hymyyn niin.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuni missä on milloin
Elo hiipunut sammuksiin.

Toivon ja — vuotan.

Ma toivon ilmaa siiville soiton,
Kun se hyödyn harmaassa laahaa vaan,
Ma toivon laululle kaiun loiton
Ja voimaa, mi järjestä vieden voiton,
Saa rinnat innosta hehkumaan;
Ma toivon mieliä tajuumaan,
Ett' ilon lapsi ja aamukoiton
Maan mullassa syystäkin tallataan.

Ma vuotan kiertoa lakien noiden
Ja harmaata huomista yli maan,
Ma vuotan kiukkua huutajoiden:
"Maan vaaroista laulusi soikoon soiden!"
Ma vuotan kylmiä rientoja vaan
Ja päitä, min järki ei tajuukaan,
Ett' elinehtona lauleloiden
On sinitaivas ja päivä vaan.

Loilu.

Sua sääli on mun,
Mua sääli on sun,
Voi, tuskia mailman turjotun!
Olet lempi mun,
Olen lempi sun,
Mut onnemme näkyy murjotun.

Olo haikea vain,
Elo vaikea vain,
Käy tukkanuotat ja luuta ain.
Päät kuumat vain
Tuo tuumat vain:
Siis, Herra, et suokaan muuta lain!

Jos mulla on aatos, mi viipyä vois.

Jos mulla on aatos, mi viipyä vois,
Kun vihdoin jo saapuvi ilta,
Mua viime tietäni kantais se pois
Yli sointujen, joissa kaikuja ois
Suvimetsistä, lainehilta.

Ma sointujen sillalla leijuisin pois,
Vain viipyin, ja uinuvan lailla,
Suvi väikkyis, ja metsät ja lainehet sois,
Ja minuun ne katseen lempivän lois,
Jota lähtevä muuten on vailla.

Varjojen saari.

Kun ilta on armas ja suurena kuu,
Ja tyyni jo laskevi veille,
Sinut purteeni saan, ja se ajautuu
Päin saarta, mi viittovi meille.
Se meitä jo vuottavi viitoineen,
Min varjoissa oikut ilkkuu,
Mut rastas laulavi siimekseen,
Ja varjoista tähdet vilkkuu.

Mut sentään, jos varjoja kammoksuin
Et kuule helkettä rastaan,
Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin
Sua painan ma rintaani vastaan.
Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,
Sa vain sitä säikyt vielä,
Siell' onni hiljaisin silmuja luo,
Ja kotimme meillä on siellä.

Mitä mailma ja kitsas jumala sen
Vei orvoilta rakkahilta,
Sen saamme suomana siimesten,
Miss' arkana viipyy ilta.
Sydän jaloin ja kainoisin onni jää
Pois räikeistä riemuista arkaan: —
Vain rahvaan ne turuille kiidättää
Ja purppuran, laakerin varkaan!

Mitä pelkäät, laps, — tule maihin näin!
Ne on tuttuja, varjojen häivät,
Ja ne nyökkivät meille suopein päin,
Kun mailman aavikot jäivät.
On tyyni, jo yökin jo unelmoi,
On varjoissa äänetön tenho,
Kun keväällä värjyvät murheemme toi
Jo varjojen saareen venho.

Halu meillä on varjojen saarehen,
Se meidän yhtyä antaa
Maill' unhon tähtien tuikkesen,
Ja henkäyksemme se kantaa
Yön tuoksuhun, kukkien kasteesen,
Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.
Tääll', lapsi, kun kuolemme hymyillen,
Ei peitytä aavikon santaan.

"Laureatus-erakko."

Kun käyt suurta erämaata
Kuudanyössä, aavaa santaa,
Harhaan näät, — ei katsees saata
Viivain, varjoin paikkaa taata
Etäisyyksiss' ilman rantaa.

Mikä totta? Harha missä?

Et nää mitään, mikä antaa
Mittaa äärettömän suureen,
Pientä pitäis nähtävissä.
Vaeltajan jalkain juureen
Häipyy silmä tyhjyyksissä.

Yhtyy likeiset ja loitot!
Suuri, pien' on rajaa vailla!
Loistaa sirppi likimailla
Keltakuun, ja tähtisoitot
Tultaan luo kuin sainiosta
Sylen päässä erakosta, —
Kun taas ensi hiekkaharjat
Haipuu siintämättömihin,
Kuin jos noista pitkät sarjat
Paiskattu ois avarihin.

Tiedä, ettei käyttää koita
Käypää kaavaa mittanansa
Erakko siin' istuissansa,
Arvostellen näitä, noita,
Hän, mi siellä unhollansa
Maksaa runorikostansa,
Maksaa unelmistaan, joita
Kutoi omaan mailmahansa,
Hän, mi, vaikk' on ruhtinaita,
Istuu korpilinnassansa, —
Palvellen, vaikk' ilkkuu kansa,
Oman uskon jumaloita!

Syvään sielun' sisimpään —

Syvään sielun' sisimpään
Kuin sulo kaiut kilkkuu.
Tahdon päästä tietämään,
Miks kaiku taas mua ilkkuu.

Nyyhkinää ja riehuntaa!
Soi huiluin helkkeet hienot!
Aatostani tuudittaa
Pois madrigaalit pienot.

Mistähän tää mailma lie,
Nää suukot, hurmaannukset?
Toiskohan tää iltatie
Viel' aamusarastukset?

Satakieli rinnassain
Siis mykkä viel' ei liene?
Eihän lemmenvaivaa vain
Tää lemmenkaipuu tienne?

Sonetteja Dianalle.

1.

Mik' olet mulle?

Mik' olet mulle? Kohtaloni ään',
Mi herätit mun, kuolleen, eloon uuteen
Ja runon ikinuoreen tehtävään.
Sa annin soit, kun näännyin toivottuuteen:

Sun uljaan sielus rikkaan tulvan tään!
Kuin uhmall', luottain henkes jumaluuteen,
Sa teit mun joustavaks, löit tarmoon suuteen,
Sait herjain koskemattomaks tän pään.

Mit' olet mulle? Uusi ylpeytein,
Mi nostatti mun rohkeuteen ja voimaan,
Kun irvieloon taas vie askelein!

Sa into oot, mi sanani saa soimaan
Ja kostoon käskee mun, ei tikarein,
Vaan synkkäin pilvein kesken salamoimaan!

2.

Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan…

Jos multa halaat runoutta vain,
Niin ota tuntein, jotka hehkuin palaa,
Tää runsas vuo, jot' etees tahdon valaa,
Mut kuule murhe riemuhuudossaan!

Kuin ruhtinas ma tuhlaan, en mä halaa
Taa kylmän ironiian peittää lain
Tän uljaan innon helmisuihkettain,
Jot' usein vielä ehkä muistat salaa.

Viis siitä, jos niin, palkan suotuasi,
Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan!
Oi, näinhän kirkkaan hohteen katseessasi,

Ja noin voi hohtaa jalohelmi vaan. —
Vait käärin vaipan itämaiseen tapaan
Ja ylpein päin taas etsin korven vapaan.

3.

Kevätsade.

Mä tiedän, hymyyt kyyneleitä näitä,
Joit' itken nyt, kun onni kirkastuu,
Mut katsos, sydän ei luo silmunpäitä,
Jos sateeton on sillä toukokuu.

Maan kuivan vaatimus on jokin muu,
Kuin päivänpaiste pitkin poutasäitä.
Ens sade on kuin hurmos kesken häitä..!
Ja sateen jälkeen ihme tapahtuu,

Tuo suuri ihme, jolloin sydän havaa
Ja hennot sirkkalehdet loast' avaa,
Mut Puck käy kujetöiden tekohon,

Kun kaipuu vihdoin lakkaa kaipaamasta,
Kun pyhä salaisuus, tuo alaston,
Ei pirun juonta oo vaan — Jumalasta!

Lauluni.

Lie lauluni liian aistillinen
Ja uhkuva — mehunsa mukaan!
Tulis herätyshuutona kaikua sen
Ja laulaa uljuutta rukkaan.

Sepä lapsi on maiden lounaisten,
Miss' Ithakan myrtti käy kukkaan;
— Jää Pohjolan karhuntaljallen
Mun hehkuva viinini hukkaan.

Mut jos uhkuviks saan poven aallot nuo,
Lumivalkoiset, joissa on hallat,
Niin niihin se myrtinsiemenen tuo.

Ja jo lähteiden hyiset callat
Taas hukkahan menneet tuoksunsa luo.
Ja on vallalla lempeät vallat.

Kiitos, kun toit hienot —

Kiitos, kun toit hienot
Kauniit unelmat,
Kiitos, mitä pienot
Kirjees huokuivat!

Kiitos säveleistä,
Joita lempes loi,
Kiitos, jos nyt meistä
Helkähtäin ne soi!

Kiitos hurmioista
Elon viehkeän,
Kiitos aamukoista
Uuden aamun tän!

Dolce far niente.

Ma päiväni uinun ja unnun,
Ma juhlia arkeeni tuon
Ja unteni tunnusta hunnun
Ma elolle viehkeeksi luon.

Ma lemmin taas, ja ma mietin,
Ma muistan ja nautin, ja nään,
Ett' tuossa ma riemuja vietin,
Mitä ainoita löytyikään.

Pyhä valhe.

On valheesi kaunis ja hienoinen niin,
Se on helmi, mi porsaille heitettiin,
On valheesi värjyvä sykähdys,
On valheesi vienoisin nyyhkytys,
On valheesi sydämes hiljaisin Oi,
Se on valhe, mi autuutta antaa voi,
On valheesi kaunihin totuutes,
— Pyhä siunaus pyhälle valheelles!

Merimiessääntö.

Mies, joka myötäistä viilletät vait,
Väistyen tyrskyä tuimaa,
Voittoas hymyin, min lastista sait,
Riemuiten kulkuas huimaa!

Sun olen kohdannut aalloillain,
Kun pyrin vastasäihin;
Milloin mun huomasit, tietä mä sain,
Jos kävi mielestäs päihin.

Hyökysi sun kävi pärskyen pois,
Kanttani huuhtoen uhkaks;
Jollen äkkiä kääntänyt ois,
Ruhjosit purteni ruhkaks.

Hyökysi sun tuli ilkkuen noin,
Sylkyä silmiini suistain,
Siinä kun ruorissa aprikoin,
Merimiessääntöä muistain:

"Kellä on myötäinen, väistäkään
Häntä, mi luovissa lie nyt!"
— Laulajan purtta ei ikänään
Myötävä Pindolle vienyt.

Kiitos!

Kiitos, kun lemmit
Puhtaalla miellä,
Vaikka jo toivo
Raukesi tiellä,
Että se kiintyisi
Kihloilla vielä!

Tuntosi vaatis
Astuvas toisin,
Toisin kuin lemmestäs
Huomannut oisin,
Tai mihin kohtalos
Johtaa ma voisin. —

Tuttu on mulle
Tuo äänetön kaipuu,
Huokaus karvas,
Mi itkuhun haipuu,
Sydän kun tietää,
Ett' unhoon se vaipuu.

Vaikkapa onni
Vienyt ei meitä
Riemuiten käymään
Nuoruuden teitä,
Niin älä murhein sa
Päätäsi peitä!

Lupaa se! — tiesithän
Sieluuni haastaa,
Jotta voin hunnun
Lemmestä raastaa,
Laulaa sen pyhyyttä, —
Ilkkuin sen saastaa!

Kiitos, — ma tunsin
Mielesi alaa,
Aavistin kyyneles,
Itketyt salaa,
Haavaas kun koitti he
Myrkkyä valaa!

Kiitos, kun nostaa
Henkeni koit sa!
— Milloin ma murruin,
Hoivasi toit sa,
Vikani kaikki
Anteeksi soit sa.

Sain kiinni jo touvista mastopuun.

Sain kiinni jo touvista mastopuun,
Tule, nojaudu minuun, oi!
Sä näät, miten kaihoja illan suun
Meri tyyni se lientää voi.

Tyven ääretön, ääretön tyhjyys tuo, —
Vain taivasta, ulappaa!
Lumivalkoinen lokki, mi väippyy luo,
Jota tyynet jo kuvastaa…

Ja sydän, mi sykkivi rinnallain,
Kaks katsetta yhtyvää! —
Meri silmänkantamat tyynenä vain,
Ja ilta, mi ruskohon jää…

Sisällys.

Sivu Aamutuulessa…………………………………5 Hääaamu……………………………………..7 Rakennustaiteellinen luonnos………………….12 Canovan Pariksen edessä………………………14 Tanssiaiset…………………………………15 Imatralla…………………………………..18 Perintöosa………………………………….21 Hämyä templissä……………………………..23 Halutonna mieli……………………………..25 Kärpässurinaa……………………………… 26 Itsepuolustusta……………………………. 28 Aamukylpy…………………………………. 30 Myrsky laulaa……………………………….32 Kun vienoinna aamu hohti……………………..37 1. Soi laulelo lounahan mailta………………39 2. Koen sorjasti kietoa yhteen………………41 3. Jos säteen ma tavottaisin………………..42 4. Täss' istun ma yössä myöhään……………..44 5. Etköpä sulkea halaa……………………..45 6. Hetki hetkeltä………………………….46 7. Saa siivet, sa sorja…………………….47 8. Välin haipuvat, vienot äänet……………..48 9. Miten lempemme on käyvä vielä…………….49 10. Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait……..50 11. En mä usko sanaa, silmää………………..51 12. En tarttua sinuun voinut………………..52 13. Älä luule mun tuhanten lailla……………54 14. En suontani kaupaks saata……………….55 15. Mua likell' olit vainen…………………56 16. Kun ilta jo kaukometsät…………………57 17. Verkkaan kuin hohde illalla haipuu……….58 Hjalmar Neiglick…………………………….61 Syksyllä kotiin……………………………..67 Niin vait on ympärilläin……………………..69 Toivon ja — vuotan………………………….71 Loilu………………………………………72 Jos mulla on aatos mi viipyä vois……………..73 Varjojen saari………………………………74 "Laureatus-erakko"…………………………..76 Syvään sielun' sisimpään —…………………..78 1. Mik' olet mulle…………………………79 2. Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan……80 3. Kevätsade………………………………81 Lauluni…………………………………….82 Kiitos, kun toit hienot —……………………83 Dolce for niente…………………………….84 Pyhä valhe………………………………….85 Merimiessääntö………………………………86 Kiitos……………………………………..88 Sain kiinni jo touvista mastopuun……………..90

End of Project Gutenberg's Valikoima runoelmia, by Karl August Tavaststjerna