Title : Runoja. Uusi sarja
Author : Valter Juva
Release date : June 27, 2006 [eBook #18706]
Language : Finnish
Credits : Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe
Kirjoittanut
Valter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissut
Boman & Karlsson 1902.
I.
Kyliltä ja mailta Sivu
Meidän maa……………………………. 3
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu………… 4
On huolia näitä……………………….. 6
Niemen neito………………………….. 7
Niin onnen myyrää et löytyä voi…………. 8
Myllärin tyttö………………………… 9
Kieltäisin varmaan……………………. 11
"Toiste tulla voin"…………………… 13
Jyllin koskella………………………. 14
Jyllin Inka………………………….. 16
Öinen vieras…………………………. 17
Oraakeli…………………………….. 19
Hei, pojat!………………………….. 21
Talonpoikais-serenaadi………………… 23
Talon vaari………………………….. 25
II.
Elegiia
Geelitär I—III………………………. 29
III.
Romansseja ja ballaadeja
Järven kellot………………………… 37
Juhana herttuan vankeus……………….. 39
Kreivi Horn………………………….. 41
Sissipäällikkö……………………….. 43
Bertran de Born………………………. 46
Don Henriqve iltaan soitti…………….. 49
Trubaduuri…………………………… 51
Unelma………………………………. 54
IV.
Sinulle
Kevätsateen jälkeen…………………… 51
Jäin yhtä sanaa vaille………………… 69
Ma varjossa kirsikkapuiden…………….. 63
Terät liitävät kirsikkapuista………….. 63
Ja kun sa nyt olet ystäväin……………. 64
Mun rinnassain soin sävel vain…………. 65
Tääll' alla salon puiden………………. 66
Kyntörastaan laulua…………………… 67
Ma saaristolaulun kuulin………………. 69
En ääneen henno laulaa………………… 70
Sun värjyvi suusi pieli……………….. 71
Sinimetsiin vien sinut, kulta………….. 73
El' lehtiä kuihtuneita………………… 75
V.
Eri aloilta
Miks riehuisin murhesäissä…………….. 79
Kun viidakon varjoissa ilkkui kuu………. 80
Pyhäkellot…………………………… 82
Newton………………………………. 85
Tyge Brahe…………………………… 87
Hafiz'in laulu……………………….. 90
Faon………………………………… 92
Ol' kuningas maassa muinen…………….. 94
Tuoll' linnaportin alta……………….. 96
Kautt' ilmojen laulu ilkkuu……………. 97
Unhola………………………………. 98
Vait, viulun sävelet ne soi…………… 100
Mun usein mieli suruun vaipuu…………. 102
Kariittien laulu…………………….. 103
Narkissos…………………………… 105
Maurilaissota……………………….. 107
Laulu………………………………. 110
Cervantes'in Don Quijote-kirjasta……… 114
Kun pitkiks taas käy maansopet nää…….. 116
Taas laine nousee vielä………………. 118
Ilman immet…………………………. 120
VI.
Käännöksiä
Kota-Lassi………………………….. 125
Vekkuli-Ville……………………….. 127
Hyvästi, maine Skottlannin……………. 129
Lorelei…………………………….. 131
Ma laulun siivillä kannan…………….. 133
Halutonna mieli……………………… 135
Niin, meidän on tää meidän maa,
Min harjanteilta me näämme,
Nuo kylät, vainiot, rannat, veet,
Nuo metsäin siintävät taipaleet,
Tää kirkas yö yli päämme: —
Se on untemme maa, se on riemumme maa,
Mi on liittynyt elämäämme,
Miss' usein, kun myrsky jo meidät kaas,
Nous toivo ja nosteli lippua taas —
Se on Suomi, min suojaksi jäämme!
1901.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
Käki kukkuu siellä ja kevät on —
Vie sinne mun kaiho ponneton.
Ma tunnen vaaras ja vuoristovyös
Ja kaskies sauhut ja uinuvat yös
Ja synkkäin metsies aarniopuut,
Ja siintävät salmes ja vuonojes suut.
Siell' usein matkani määrätöin
Läpi metsäin kulki ja jylhäkköin,
Ja vuorilla seisoin paljain päin,
Mist' uljaan Karjalan eessäni näin.
Tai läksin kyliin urhojen luo,
Miss' ylhillä vaaroilla asui nuo;
Näin miehet kunnon ja hilpeän työn
Ja näin, miss' sykkii Karjalan syän.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
Käki kukkuu siellä ja kevät on —
Vie sinne mun kaiho ponneton!
1901.
On huolia näitä ja tuumia, päitä,
Mut äitisi loihtii, usko pois!
Kun on vuohi ja maita vain kankaanlaita,
Ei luulis, ett' torpassa elää vois;
Mut tyttösen kasvatti sirkun ja kainon
Ja keitti ja kitsasti töllissään,
Ja pennejä ain on,
Myös pennejä hällä on säästössään.
Mikä äitisi liekin, mut loihdit se siekin,
Sä järkevän järjettömäksi saat.
Ei mull' ole vuohta, ei tölliin tuohta,
Ja taivas tiennee torppani maat;
Mut kahden kun raadamme tyynellä miellä,
Ja kitsas ja tarkka on tyttö tää,
Niin pennejä vielä,
Myös pennejä meillekin säästöön jää.
1901.
Kaiku sie, yli vetten vie
Lauluni kullan rantaan;
Tyyni taival ja kirkas tie —
Unhotettuko venho lie
Solmuhun koivun kantaan?
Loitot veet jo on sumenneet,
Silmä ei kanna sinne;
Vielä väikkyvät saarekkeet —
Missäs, kultani, taivalta teet,
Minne sä jäitkään, minne?
Nähdä voin yli suvantoin
Juovan, miss' siivet siukuu:
Kaakkuri lentoon pyrkii noin —
Ei, se on läikkeess' aallokkoin
Kultani venho, mi liukuu!
1901.
Niin onnen myyrää ei löytyä voi,
Kuin tyttö tää — ei vaikka —!
Kun rikas poika kihlat toi,
Ja on katsottu torpanpaikka;
Kun hiehon saan ja possun saan,
Ja aura on hällä ja ruuna
Ja toista sataa taskussaan —
Voi, onko kuultuna kuuna!
Ja kevät viihtyy mielellään,
Kun kukkii heinävä rinne;
Miss' aurinko keksii tähkäpään,
Se hymyy ja paistaa sinne.
Puut huminoi, ja kellot soi,
Ja ystävä astuu tiellä —
Niin onnen myyrää ei löytyä voi,
Kuin nuorikko torpassa siellä.
1901.
Hän päivän laskussa illoin
Vait istuu koskella ain;
Hän uinuu siinä, mut milloin
Käyn luokse, hän kaikkoo vain.
Ja rusko pilvistä leijuin
Luo säihkyyn immen pään,
Hän siin on — ilmestys keijuin —
Kuin haave, min valvoen nään.
Käy vaahtipäät sivu myllyn,
Sirohelmiä rattaani luo;
Mut työhön äkkiä kyllyn,
Ei kannata vaivaa tuo.
Mua kumma kaiho johtaa
Pois tuonne, miss' immen nään,
Miss' usvat ylhäällä hohtaa
Vesikaarena väikkeessään.
Mut taivaankaaren lailla,
Mi väisti, kun eistyä koin,
Hän leijuu likimailla
Ja aina on loitolla noin.
Ja lempeni — laulu on vainen
Kesäiltahan huumaavaan:
Pois liitää kaukomainen,
Mut kaiku ei vastaakaan.
1900.
Jos mulle lausuisi Miska:
"Ole herranterttuni, armaan'!"
Niin kieltäisin varmaan.
Hui, hai! Sie Miska,
Nokisilmä ja tuohiniska
Ja kaskijaakko, sie!
Hui, hai!
En kullannuppusi lie.
"Sa herranterttuni hieno,
Kuun kullat ne metsässä kukkuu,
Ja äitisi nukkuu.
Tule pois! tule, pieno,
Yö huokaa, ja tuoksuu tieno,
Ja kuiskii kielot haan!
Tule pois!
Tule, kullannuppuni vaan"
— He hiipii, poika ja tytti,
Sivu kasken, miss' sauhus rinne,
Haan tuoksuhun sinne.
Oi, miks — miten sytti
Sun rintasi pikku tytti,
Sa uljas raataja, sie!
Oi, miks
Olen kullannuppusi mie!
1901.
Hän on kuin hymy toukokuun,
Kuin sulo laulu vienon suun,
Ja häll' on varsi niinipuun,
Mut poski metsämarjan.
Kuink' keikkuu jalka ketterään,
Ja liehuu letti pienen pään,
Kuink' ilakoi hän veikeään
Siin kesken tyttösarjan!
Mut vain kuin tuuli on hän siin,
On päivänpaiste saada kiin;
Kuin pyy hän puikkii lymyksiin
Ja vilahtaa ja vilkkuu.
Ja jos hänt' tanssiin viedä koin,
Ja tärkeät nyt syyt ois noin,
Hän nauraa: "toiste tulla voin!"
Ja rientää pois ja ilkkuu.
1901.
Ma Jyllin koskella neidon näin,
Miss' aallot kuohuu ja pauhaa.
Ja harva se häneen katsoi päin
Ja säilytti rintansa rauhaa.
Hän on kuin kallioruusu siin,
Jot' tuskin toivosi tapaa;
Hän tuottaa tuskia sydämiin,
Mut itse, vieno, on vapaa.
Ja pölkyt ne tulee hiljalleen
Ja junnivat pitkin juohuin —
Mut äkkiä, syöksyen kuiluun veen,
Ne pyörivät leikissä kuohuin.
Moni poika se koskelle jäykkänä sai,
Mut Jyllissä kuorensa ratkoi,
Ja harva se neitoon katsoi kai
Ja tyynnä tietänsä jatkoi.
Ken mielin kolhituin lähtenyt lie,
Ken Jylliä julmasti kiroo —
Mut harva se neitoa näin, kuin mie,
Vain laulun helmillä siroo.
Tän laulun hienon nyt hälle tein,
Kun ilta-aurinko hohti,
Kun irrotin lautan ja pölkkyni vein
Päin Jyllin koskea kohti.
1901
Ja Jyllin Inka hienoinen
Jos ois tän poian kulta,
Hän väikkeet rusopilvien
Ja hohteet kesäyön sais multa.
Mut omaa väikettäänkin hän
Kuin ruusu kaino lymyy,
Ja kastehelmet laulun tän
Hän puistaa päältänsä ja hymyy.
1901
Hän iltamyöhänä tupaan tunki
Ja hämyyn jäi. — Teki "ehtoota" niin. —
Syän meidän sätkähti kurkkuun kunki,
Ja tulta sai isä hiiloksiin.
Nyt nähtiin piilukirves, mi kiilsi,
Ja hattu, mi keikassa korvaa viilsi,
Ja pitkä, harteva, musta mies —
Miten säikähti kaikki, Herran Kies!
Hän heitti pankolle piilukirveen
Ja kekäleesen hän tarttui kiin
Ja kääntyi päin ja loimussa virveen
Hän piippuun henkeä kiskoi niin,
Nyt minuun vilkasi olkansa takaa:
"Eiks tään maan tytöt ne luhrisa makaa?"
Me kaikki äkkiä nauramaan:
— "Ja mistäs vieras?" — "Härmästä vaan".
Ja häll' oli mäyrännahka, mi läikkyi,
Ykspohjaiset saappaat ja solkivyö,
Ja kirjoliiveillä vitjat väikkyi,
Ja tukka ol' tumma ja silmät kuin yö!
Nuo silmät loi kuin polttavan liemun,
Ne tuotti tuskan ja tuotti riemun,
Ne silmät sun kaikkeen saada vois,
Jos vaikka kirjaton vain hän ois.
Hän siinä istuen kysyi työtä;
— Isä vallesmanniin neuvoa ties —
Mut meillä hän niin oli sentään yötä,
Näet muurin luo kävi penkille mies.
En unta mietteiltä kauvaan saanut,
— Hän yksin lie koko yönä maannut! —
Mut varhain, kun uineista heräjän,
On penkki tyhjä ja poissa hän.
Jos nyt hän oikeaks ihmiseks nähdään,
— Ja arvaan että hän oikea lie! —
Ja työtä hän saa, tai rengiks tehdään,
Voi sattua hälle tännekin tie;
Mut väistelkää, tytöt, häntä silloin,
Hänt' älkää katsoko silmiin milloin!
Ne on kuin polttava liemu vain,
Te väistelkää hänen silmääns' ain!
1901.
Kuin hehkuin paja leiskuu vaan
Ja jyskyy päivät, yöt;
Niin rintani on leimussaan,
Niin jyskyin, sydän, lyöt.
Vain milloin pajan eteen jäin,
Nuor seppä heitti työn;
Vain silmissäin kun hänet näin,
Mun tyyntyi rinnass' syän.
Ja äiti sanoi: "houkka siin,
Jos, lapsi, köyhän nait."
Mut rovastiin kun läksin niin,
Hän hetken hymys vait.
Ja kultavanhus harmaahaps
Hän puhui sydämeen:
Ja näin nyt yksin, tyttölaps,
Tän kirkkomatkan teen.
Ja vuotan, milloin kellot sois
Ja kutsuis juhlaisaan:
Jos kelloiss' ois: — "nai pois!" — "nai pois!" —
Niin sepän ottaa saan.
Mut jos ne soi: — "ehei" — "hohoo!"
Ei kestä rakkaus tää,
Se vastaisiss' ei luja oo,
Ja seppä silloin jää.
Mik' ilo niin, jos rovastiin
Sen tiedon viedä vois,
Ett' tarkkaan kuulin silmät kiin,
Mut kellot soi: "nai pois!"
1901.
Ja hei, pojat! — kerronko lainkaan?
Ja hei, pojat, enpä vainkaan!
Mä tiedän perijättären,
Mut missä, en hiisku, en;
On torpan ainoa lapsi
Ja sinisilmä ja kultahapsi,
Kuin ruskotus vienoinen!
On anoppi vanha ja appi: —
Ei muuta vailla kuin pappi!
On kahden tynnyrin kylvömaat
Ja heinävät niityt ja haat;
Ja vaikk'en katso rahaa,
Niin joshan on rahaa, se ei tee pahaa:
On lainassa seitsemät sa'at!
Näin tytön kirkossa tuonaan —
Kävin vieraissa hänen luonaan:
Jo akka kahvit ja leivät tuo,
Mut ukko käy arkun luo
Ja velkakirjoja kaivaa!
Ja yskii: — "muistia niinkuin vaivaa —
Lues äänehen mulle nuo" — —
Ja hei, pojat! — eikös totta?
Ja hei, pojat! — tyttö, jotta —!
Mä tiedän perijättären,
Mut missä, en hiisku, en.
— Vai pyytä kärpälle näätä?
Ois miehessä mieltä ja viisaassa päätä,
Jos kertoisin teille sen!
1901.
Hän mummonsa kanssa tuolla
On torpassa Kaunis-Maisu.
Niin köyhä ja raihnas on mummo,
Niin tyttö arka ja vaisu.
Ruis kypsänä raskain tähkin
Se nuokkuu ikkunan alla.
"Voi, lasta ja voi, mua, raukkaa! —
Tänä yönä on viljassa halla".
— "Ja hei, pojat, sirpit käteen,
Ja hei, pojat, sukkelat työssä!
Me Maisun mummolle viljan
Nyt leikkaamme talteen yössä!"
On siinä kuiske ja huiske,
Yöss' sirpit välkkyvät varkain,
Ja kuhilaille se nousee
Jo vilja kultaisten sarkain.
Mut yksi on pojista sorjin —
Hän kiihkeinnä leikkaa viljaa,
Yks kuiskivi innokkaimmin:
"Ja hiljaa vain, pojat, hiljaa!"
He mökille salaa saapui,
Kun vilkkuili iltatähti;
Oli aamu, kun poiat uljaat
Kukin omaan työhönsä lähti.
Ja Maisu jo herää ja kuuraa
Hän ikkunast' empien lykkii:
"Voi, herttainen mummo — nähkää!"
Ja hän outoa onnea sykkii.
1901.
Ei, kuulkaa vanhaa vaaria vain:
Ei osaa poikamme raataa.
On heillä tolkuton kiire ain;
Se työtapa talon kaataa.
Ei tän-ajan miehet tyynesti tenää,
Ei löydy jäkkäniskoja enää,
Kuten vielä nuorena ollessain —
Nyt vain se on kiire ja kiire vain.
Ja harva se enää meistäkään
— Mun aikana — tolkkua tiesi;
Mut taatto ol' ensimmäisiään!
Hidas, jäykkä ja juureva miesi!
Ei jäniksen seljässä tehnyt työtään,
Mut pellot korvessa laajensi myötään:
Sanon, hän oli jäkkäniska, hän —
Mut poissa on tolkku polven tän!
1901.
( Robert Bruce on voitettuna ja Edward I:sen sotajoukot ryöstelevät Skottlantia. Harmaapää runoilija, Thomas Lermont , istuu kalliolla Loch Ness'in rannalla ja laulaa kelttiläisten kansain häviötä.)
Geelitär, äiti sä nuor, sun kirkkaat silmäsi jälleen
Peittävi kyynelveet, itkuun vaipuvi pääs!
Murhe, mi eksyi luotasi pois, taas luontihe, löytäin
Onnesi vienon maan, minne sä heimosi veit,
Veit suruteitä ja turmain pait yhä painuen Pohjaan,
Siimeksiin salomaan, pois sinivetten luo:
Tääll' oli armas viipyä sun; veet hohtivat iltaan,
Saapui uinuen yö, kirkas, lauha ja tyyn;
Lehdot kukki ja tuoksui maat, salo siintävä huohui,
Rauhan juhlia vain lauleli aarniopuut.
Kirjava karja jo notkoon riens sekä mylvi, ja riemuin
Villavat uuhet kiis pitkin vieruja vuon;
Hirnahtain hevot uljaat löi kavioita, ja koirat
Viehki ja hiipien luo, jäämään miehiä pyys.
Riemu se miesten rintoihin nyt nousi ja naisten,
Silmiin kyynelet ens, maata he katseli vait,
Katseli vait sekä kuuli jo niin käen kukkuvan yöhön —
Silloin kaikki jo huus: "tää Caledonia on!"
Maahan heimosi niin toit, Geelitär, äiti sä armas;
Murheet myrskysän yön taipale jätti jo taa,
Rauha se vienona henki ja kaikk' oli lämpöä täynnä,
Helkkyin kantelo soi, itse jo intouduit;
Silmäsi kainona loit yli uljaan tunturiseudun,
Heimosi laajan maan, — taistit taistoja sen!
Näit, miten ulkosi metsät nuo sekä viljelys äärtyi,
Näit tuhopäiviä myös — halloja, kylmiä koit;
Halloja, kylmiä koit, näit julmia jälkiä vainoin,
Polttoa, ryöstöä maan, verta ja kuoloa myös!
Taas toki näit, miten uljas, tyyn sekä sitkeä heimo
Korvasi tappiot ain, niistäkin intoa toi,
Intoa otti ja voitoikseen joka kerta ne käänsi,
Valveni, valpastui, vihdoin kansana nous!
Näitäpä nähdä sä sait, näit myös valon armahan aarteen
Kansaan kätkeyvän, hengen voittoja näit!
Rauhan töitä ja keinoja myös navan aukean alla,
Riemuja lounaan-maan kesken hyyn sekä jään!
"Miks", nyt mietit, "kauvemmin käyn arkana kaihoin?
Silmäni nostaa voin tyynnä jo kirkkauteen!
Murheen aika jo jäi, tuli toivojen aika ja onnen."
Aattelit, äiti, jo noin: turhaks toivosi jäi!
Mustin siivin murhe jo liis sekä mielehes iski;
Myrsky jo onnesi vei, turma se maahasi löi.
Viihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhön
Myrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy:
Oksia taittaa, kaataa puut, rytinällä ne ruhjoo,
Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois;
Kuule ja nää tämä vait, kuni lintu, mi värjyen istuu
Ääneti oksallaan, kun pesä vietynä on.
Tarkkaat silloin myös surun ääntä, mi aikojen yöstä
Kesken pauhuakin vienona itkuna soi,
Haikaa muistoja niin sukukunnan muinasen uljaan,
Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi!
Geelitär, äiti, kun istui hän kesän entisen aikaan,
Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön,
Vaipuen aatoksiin sekä antain muistojen aaltoin
Hyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns:
"Äiti mä nuor, toki näin ilopäiviä, hetkiä riemun,
Harvoja nähnyt lien — itkenen onnea nyt!
Suur oli heimoni, suur sukukuntani, lapseni uljaat,
Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin:
Pien' oli lasteni joukko ja pien' oli kuoleva kansa,
Konsa ma nuorintain viimein turvata koin.
Riensi he päivää päin, koki katsoa laskua päivän,
Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää,
Yltiömielet niin, kuni myös oli yltiö äiti:
Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön!
Mut suru työntihe tielle ja murhe se lyöttihe matkaan,
Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei,
Uljaat poikani löi, haja heimot heitti ja riisti
Äidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. —
En toki silloinkaan, kun kaikk' oli vietynä multa,
Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös,
Kun veririnnoin, harhaillen, repaleisina vaatteet,
Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien,
Vein talutellen viimeistäin — surupäiväni lasta —
Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin!
Katso, ma mietin, säilynyt on toki lapsesi nuorin:
Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! —
Nyt ilopäivänä nään, ei ollut lempeni turha:
Versovi kansastain uusia taimia taas!
Nuorin poika jo varmistuu ja on intoa täynnä,
Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on."
— Geelitär, äiti sä nuor, oi, pettikö ainoa toivos:
Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?
Nosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti,
Oikeni istumahan sammalepaadellaan,
Kuivasi kyynelveet käsivarttaan hienoa vasten,
Suori jo järjestäin kultaa suortuvien;
Hiljaa istui niin käsi helmassansa ja tähtäs
Katseen jännitetyn loitos usvihin yön:
Lens säde silmäst' yöhön pois, ja jo kaukana vastaan
Siinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi;
Mut säde eelleen vain yhä kiis, ja nyt äkkiä tuossa
Rusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet!
Työhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoi
Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan.
Tykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyin
Riemua näytelmäin ääneti katseli hän;
Kantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski,
Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas.
Mietti ja huoaten äänteli niin: "Suru etsivi pitkään!
Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön,
Verkkaan päivään uuteen vie sekä riemuhun uuteen,
Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!"
Silmä jo säihkyilee, ja jo uhmien Geelitär-äiti
Sääntävi kanteloaan, iskee kieltä jo sen;
Helkkyvi kieli, ja kantelo soi, ja hän itse jo hehkuu,
Itse jo intoutuu laulua laulelemaan;
Rohkea uskallus soi siinä, ja hehkuva laulu
Kiirivi soinnahtain, kaikuvi noin yli maan:
"Pelko jo pois! kukin urhona vain nyt järkkymätönnä
Seisköhön oieti-päin suojana syntymämaan.
Sortunet? Entäs siis! Mut niin nyt kasvava polvi
Sulta jo johtoa saa tielle, mi kunnian on!
Nousee aikakin uus: niin maass' on miehevä kansa,
Ei suku ryömivä vain, eipähän orjia myös!
Murheet pois! ei raukkana sun sovi kaihota karsaan
Onnea naapurien, vaikkapa vertyvi maa:
Rauha se unnuttaa, mut taistot kansoja joustaa,
Nuorena säilyttää, intoa, tarmoa tuo.
Sorjana seisköön, uljain päin, oma kansani siinä,
Milloin saapuvi niin riemujen aika jo taas!"
1901.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin
Ne Unnukan pohjasta soi,
Ja tyyneen tienoon kun kaikuen vienoon
Ään' aalloista huminoi.
Kun sodat soivat — niin tarinoivat —
Ja kirkkoja ryöstettiin,
Niin kellot nää nyt ol' jäihin jäänyt
Ja pohjaan vaipunut niin.
Kun viha kulki, mi kirkot sulki
Ja poltti ja ryösti maat,
Kun seutuun laajaan nous metsä taajaan,
Ja ol' surmatut asukkaat,
Niin silloin yöhön soi metsävyöhön
Veen pohjasta kellot ain,
Mut nyt — miten lienee, ja miks, ken tiennee? —
Soi enää ne harvoin vain.
Mut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan,
Ett' aikaa kovaa se ties,
Ett' uhkaa surma, tai nälän turma,
Tai sota ja vieras ies:
Soi vieno soitto kuin ääni loitto,
Niin murheisen kaihoisaan
Ja aikain mennen ne aina ennen
Soi onnettomuuksiin maan.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin
Ne Unnukan pohjasta soi:
Ei onnen aikaa ne kaihoten kaikaa,
Sen kyllä arvata voi.
Ne itkuja ääneen soi aian jääneen
Ja suree murheita maan,
Ett' onni ja hoivat, min maahan ne toivat,
Jää tallattavaksi vaan.
1901.
Ei harjalla Turun linnan
Nyt lippu poimukoi;
Jo mykkeni riemu rinnan,
Ei soitto sen saleissa soi.
Yli mustuvan meren pinnan
Pois herttua vietiin, oi!
Se vaati kahleiden hinnan,
Mitä maasta hän unelmoi.
Nuor teini astuu tieltä
Pois vuorille murheissaan
Ja kalliopaasilta sieltä
Hän laulua laulaa vaan.
Hän laulaa öistä mieltä
Ja raivoa kuninkaan
Ja kieroa kuiskurinkieltä
Ja synkkiä aikoja maan.
Hän laulaa raunioista
Hovilinnojen uhkeain
Ja puistojen viidakoista,
Miss' sarvas on rauhassa vain;
Kuink' uljaat ratsaat ei loista
Kera rouvien rinnakkain,
Ja kielet kanteloista
Jo katkesi näillä main.
1901.
Nuor Horn, ori parhain tallista tuo
Ja se kengitä kerkeään;
Ja Ruotsiin ratsasta herttuan luo
Yli särkyvän saaristojään.
On painunut marskin mahtava pää,
On kuollut Kuitian Klaus;
Taas Suomi helpommin hengittää,
Savon, Hämeen ja Pohjan taus.
Kuin hurja ratsuas lennätä sie,
Vaikk' uida se jäissä sais:
Jos leikin Sigismund alkava lie,
Nyt hauska se tulla tais.
Ja tietköön herttua: "Suomenmaa
On veljenä vaarassa ain".
Hän tietköön myös: "jää Suomenmaa
Hänen kanssaan pohjalle lain.
"Yli hetken tunteen, pyyteiden
Käy valtion vankat lait,
Ja heikkona vielä jos horjuis ken,
Ei kansa se horju kait."
Jos herttua kulmia rypistää
Vait jalkaa polkien niin,
Sa katso päin ja tyyneksi jää,
Mut seiso ääneti siin.
Mut jos hän ilkkuu: "vaarako—haa!
Syvin rauhahan vallitsee!"
Niin tiuskaise: "kavaltajaa
Ei maastamme kenkään tee!"
1901.
"Ja Kivekäs uljaat sissinsä vei
Jo metsiin partioteille:
Me vanhat — nuorison malja, hei!
Me toivomme voittoa heille!
"'Ja voittoon, tai kuoloon!' — hän huusi noin —
'Mut ei kuolohon hirsipuuhun!'
Taas kuulu päällikkö pelvotoin
Vie kauhua Laatokan suuhun!
"Niin, voittoon he läksi — tietäkää!
Tai kuolohon isäin sotiin.
Ja Kivekkäillemme malja tää —
Ja tulkoot he terveinä kotiin!"
Niin hiljaa joukko äänetön
Jo saapuu metsän rantaa;
He havupaarilla päällikön
Vait kievarin tupaan kantaa.
Sinihaljakka sissin hurmeissa on,
Sideliinat ei verta salpaa,
Mut vielä on silmä murtumaton,
Ja käsi se kourii kalpaa.
"Ei miehet, ei naiset nyt itkeä saa,
Jo vainoojat saivat juoksun —
Mut ikkunat, ikkunat aukaiskaa,
Ett' tuntisin kevään tuoksun!
"Kun tuoksuu metsä ja huminoi,
Se on sissille mieluisinta:
Taas taistot entiset muistiin soi,
Ja vastaiset tajuu rinta;
Siks, miehet, haarikka täyttäkää,
Niin niistä nyt kiertää taari!
Mut, neidot, te nuorille näyttäkää,
Mik' on kaatuneen kunniapaari!"
Vait immet viehkeät ruusuja haan
Jo sissin paarille tuovat,
Mut haarikka miehissä kiertää vaan,
Ja he tuimina ääneti juovat.
"Ja isäini rinnalle uinailuun
Ma tahdon jo saloon sankkaan,
Miss' yhdestä juuresta aarniopuun
Nous neljä runkoa vankkaa.
"Niist' ammoin kaksi jo karsittiin,
Pian kirves kolmannen merkkii;
Mut vihreä puu jää jäljelle niin,
Mi nuoria oksia kerkkii!"
1901.
Miks vait on kanteles, min ään'
Niin rohkein innoin soi,
Mi Provencen sai syttymään
Ja syämet liekkiin loi?
Jos henkes uljas vait nyt on,
Jää sortoon Ventadorn,
Jää Roussillon ja — sortohon
Jäät myös, Bertran de Born!
Kai käsivartes iskenee,
Mut sit' ei pyydä maa:
Mit' itse miekkaskaan ei tee,
Yks laulus aikaan saa!
Se mielet kaikki sytti ain,
Se epätoivon kaas —
Maa kuoloaan nyt vuottaa vain:
Se laula intoon taas!
"Bertran de Born — ja orjan ies?
Ei, sit' ei nähdä kai!
Mua pelko ei saa mykäks, mies,
Sen harmi aikaan sai:
Kun toivo laulajalta jää,
Niin tunteit' uhkuu syän,
Maanystävää jos peljättää,
Hän itkee kaihoon yön.
"Mut harmista ken kalvistuu,
Ei puhkee säveliin;
Vait kiukuissaan on ylväs suu,
Jää huulet tiukkaan kiin!
Se mieltä polttaa, pakottaa
Ja rintaa painaa vain:
Te muut, te laulut laulakaa,
Ma isken harmissain.
"Provence jos tajuis häpyään,
Kenties tää kannel sois;
Jos uljain päin ois yksikään,
Taas aika laulaa ois.
Ei isäin ylpeyttä näy,
Jäi kunnia jo pois;
Vain nöyrin päin nyt oikeus käy,
Ja vapaus on vain lois.
"Mut silti viel' ei huku maa —
Kas, katso pois ja nää!
Jo into mieliin leimahtaa,
Ja haihtuu arkuus tää.
Mies mieheen kautta seudun soi:
Pää pystyyn! pystyyn pää!
Ei kuolla koskaan kansa voi,
Mi aina jäykäks jää!"
1901.
Don Henriqve iltaan soitti
Ikkunahan infantinnan,
Missä oranjit ne varjos
Kuutamilta Tajon pinnan.
Donna Juanita iltaan
Kaihos ikkunassa linnan;
Oranjit hän päästään puisti,
Lausui suistain tuskaa rinnan:
"Häät ois meillä valmiit, armas,
Jos nyt ois kuin onnen aikaan;
Mutta aattelitko, minne
Vapaan maamme Maurit saikaan?
"Ei, nyt täytyy eriin meidän,"
— Ja hän peitti silmää sorjaa: —
"Kuolla voin, mut ei enää rinnat
Imettää voi Maurein orjaa!"
1901.
Kuningas ylhänä istui Toulousessa loistossaan,
Hän valloittanut oli helmen, kevätriemujen maan.
"Ja nyt, kun taisto taukos, kun vaipui miekat,
Ma hoviini tahdon liittää maan lauluniekat.
"On laulajan äsken nähty sivu linnan kulkeneen,
Ja juuri uljaimman heistä, Guillem Dorén.
Kai uhman nään, mut loistoon hän salaa huokaa!
Te lempein väkivalloin mies luokseni tuokaa."
On kuninkaan sana soinut, on vartiat kuulleet tään,
He trubaduurin jo sisään tuo keskessään.
Vait kirkkain otsin seisoo siin lauluniekka;
On olalla kannel kuulu, mut vyöllä miekka.
"Haa, valtaherraas vältät? — ties hiipivä vuorille on,
Miss' yöhön huutavi huuhkain, rajakreivi Raymond.
Mut hänet löin ja rauhan Provence'iin saatoin:
Lie kuningas uljaampi laulaa kuin kreivi maatoin.
"Tai onko laulujen maassa jo laulu laannut — vai?
Miss' urhot sankaritöistään ikimaineen sai!
Ei yössä laulu viihdy, sä käy siis valoon:
Ma tahdon sun kuuluksi saattaa ja loistoon jaloon."
Jo hehkuu laulajan poski, jo silmä säihkyilee;
Hän soljesta kantelon päästää, Guillem Doré,
Sen kultakieltä iskee, ja laulu raikuu —
Hänen äänensä viime kerran Provencessa kaikuu.
"Ma urkkijajoukkoos mustaan jo herjaa laulanut oon,
Mut toinen lauluni vielä jäi kanteloon:
— He väijyi sielun rauhaa ja raasti tunnot —
Sä miehet ja vaimot surmaat ja ruumiit runnot.
"Tääll' laaksojen suojassa väikkyi tää sorja Provence,
Ja kevään hehkuhun puhkes la gaye science.
Tääll' luona meren vienon ja vihreän vuoren
Se riemussa, innossa sykki syän kansan nuoren.
"Sa katsos, sankari, työtäs! — on poltettu, ryöstetty maa!
Ei päivän paahdetta vastaan pääs siimestä saa.
On orjan arkuus mykkä tai kuolon yötä,
Ja jos maassa on rauha, se tullut on korppein myötä.
"Sa, rauhanruhtinas, kerskaat nyt tehnees mainetyös,
Jota palkattu valhe lauluin ois laulava myös.
Ja laulu soikin sulle, et toivo turhaa,
Väkivaltaa laulu on soiva ja inhoa, murhaa.
"Mut rinnalla toinen laulu se pilviin nouseva on,
Ja sen saa urhea kansa, saa uljas Raymond.
Kautt' aikain ne laulaa rinnoin, kuink' kuoli kansa" —
Ei loppuun laulanut koskaan hän lauluansa.
Kuningas raivoten värjyy, veri miekasta hurmeilee,
Ja kannel kädessä vaipuu Guillem Doré.
On otsa kirkas vielä, ja hymyy huuli,
Ja herjasi viimeinen lause, min kenkään kuuli.
Mut laulu, min trubaduuri on laulanut kuollessaan,
On veikaten lentänyt halki Provencen maan.
Ja vaikk' on kuningas kuollut, viel' laulu raikuu,
Väkivaltaa ja murhaa soiden kautt' aikain kaikuu.
1901.
Näin unta aavikoista
Ja kaupungin raunioista,
Min kirjokuvut hohtaa
Siin kesken aromaan.
Sen palatseihin santaa
Nyt ilman tuulet kantaa,
Ja minne silmä kohtaa,
On tyhjyys ja kuolo vaan.
Jo sortui muurit ylväät,
Jo templein marmoripylväät
Ja malakiittilaikat
Ne raukee, lohkeaa.
Miss' aukes siimeet puistoin,
Ei tiedä tarut muistoin,
Siell' ehkä laidunpaikat
Nyt aron paimenet saa.
Miss' oikeutt' istui valta,
Ja purppurateltan alta
Soi käskyt, joita kuuli
Maat, kansat nöyrretyt,
Ei herruus sieltä uhkaa!
Nään tomua ja tuhkaa —
Siell' loiston jäljet tuuli
Vain peittää ja hautaa nyt.
Mut omaa kieltään ääneen
Nuo jättehet aian jääneen,
Nuo rauniot ja laatat
Ne vielä puhui siin:
Maan valtain mitätyyttä!
Ett' orjaks nöyrryt syyttä!
Ett' yössäs luottaa saatat
Sa valtoihin ylempiin!
1901.
Mun korvihini vieno sävel ääntyi,
Kuin kielen hienoisen, mi sointuun sääntyi.
Kun hiljaa heilahteli puiden kerkät,
Niin suhinassa kuului äänet herkät.
Kun lehvä huiskahti, niin hiehkaan soiden
Ne kieri helmet sadepisaroiden.
Ja joka korsi, missä kaste vilkkui,
Se päätään puisteli ja hiljaa hilkkui.
Ja eläväin ja kaikkein, miss' on henki,
Myös puiston pienoisimman hyönteisenki,
Ja leppälintuin, jotka lauloi puissa —
Tuo sävel vienoinen soi kaikkein suissa.
Ja huultas lämmintä kun koskin huulin,
Sun hengähdyksessäs tuon äänen kuulin.
Se soi kuin sävel ikisointuin maista,
Se sanomaa toi salaa ihmeenlaista.
Se hiljaa kuiski, miss' on kaiken juuri,
Ja mik' on luomakunnan sielu suuri.
1901.
Jäin yhtä sanaa vaille
Elon suurehen ongelmaan;
Kesä riemuten saapui maille
Ja loi jumaluudessaan.
Mut nuoren vaimoni silmiin
Luon katseen uskotun niin,
Ja ilmoista soi sana ilmiin
Elon suurihin ongelmiin.
1900.
Ma varjossa kirsikkapuiden
Sun polvelles lasken pään
Ja haaveiss' uinailuiden
Kesän valkoista unta nään.
Puu varttaan hiljaa huiskii,
Terät kukkien valkeain
Ne olkapäillesi tuiskii
Niin hienon puhtaina vain.
Ota vastaan vihmova heile
Ja maasta unelmoi,
Min taivas on antanut meille,
Jot' ei keruubit vartioi.
1901.
Terät liitävät kirsikkapuista,
Ja virta vieno ne vie.
Se tyynine suvantoineen
Mun onneni kymi lie.
Suviyössä, mi tuoksuu ja värjyy,
Veet kultahan sulautuu;
Se lekkuu lännessä päivä
Ja idässä kuultaa kuu.
Niin hiljaist' on ja tyyntä!
Ja koskien alla veet
Ne ahtaassa piirissä viipyy,
Mut siinä on syvenneet.
1901.
Ja kun sa nyt olet ystäväin,
Niin liekuta pääni uinuksiin.
Se on mietteissä harhaillut pois ja päin
Ja retkeilystä on uupunut niin.
Oi, lämpöä hiukan se etsi vain,
Se kulki ja eksyi toivottomiin —
Kun nyt olet lämmin armahain,
Niin liekuta pääni uinuksiin.
Mun rinnassain soi sävel vain,
— En tiedä, mikä toi sen —
Se hiljaa helkkyy huulillain,
Ja laulan lauleloisen.
Se ailakois ja metsään sois
Ja liitäis mielimaitaan,
Se tietämättäin vie mun pois
Luo kullan kankaan laitaan.
Ja syyn jos hait, niin kyllä kait,
Kun näin jäin laulun taikaan,
Sen aikaan vain sa yksin sait,
Vain yksin sait sen aikaan.
1901.
Tääll' alla salon puiden
Niin vienon tyyntä on.
En tiedä tuskista muiden,
Ja mieli on huoleton.
Kuin kultaverkkoja kutoo
Joka oksalle sädevuo,
Ja puista kun piskoja putoo,
Kuin rubiinit säihkyy nuo.
Se haipui kauas sumuun
Jo äskeinen ukkossää,
Ja salon hauskaan humuun
Mun untuu viileä pää.
1901.
"Tui, tui, tui, sie!
Vaimo ja mie, vaimo ja mie,
Eikös meill' oo riemu, jotta —!
Totta, totta, totta"!
Soi kuusesta laulu, ja keikkuvan näin
Puun latvassa kyntörastaan;
Se yöhön helkytti riemupäin,
Ja kaiku se helkkyi vastaan.
Mut laulaja otti jo kaiusta kiin
Ja sen kanssa nyt kilpailla koittaa;
Se onnessa, innossa tahtoi niin
Tuon vieraan kumppalin voittaa:
"Mi'un vaimo, mi'un
— Eipäs si'un! eipäs si'un! —
Hellä on ja silmän sirkku,
Virkku, virkku, virkku!
"Vait, vait, vait, vait!
Häijyn sait, häijyn sait!
Tartuit kiinni kitupiikkiin,
Kiikkiin, kiikkiin, kiikkiin!"
Mut kaiku ei antanut myöten vain,
Ja kiista ei päättynyt laisin,
Ja viimein mä itse jo innoissain
Siin yhdessä kiistellä taisin!
1901.
Ma saaristolaulun kuulin,
Min lauloi venhossa yöllä
Nuor poika raikkain huulin,
Käsi tyttönsä liivivyöllä.
"Miks pitkää elonlankaa
Ma enää taivaalta tahdon?
Ma purjehdin myötähankaa,
Ja kokka nosti jo vahdon!
"Jos vaipuisin vaikkapa juuri,
Ois hautani lemmen merta;
Kuin meri on lempeni suuri,
Ja lempeen kuolen kerta".
1901.
En ääneen henno laulaa,
Mitä hienoimmin tuntenen,
En punoa kultapaulaa
Vain siteeks aatosten.
On herkkä perhon siipi,
Ei siedä siteitään —
Ajatukseni liidehtiipi
Nyt vapaana väikkeessään.
1901.
Niin tunteekas sun on mieli,
Niin aatokses hienot, puhtoiset;
Sun värjyvi suusi pieli,
Kun missä vääryyttä huomannet.
Miten silmissäs lienen raaka,
Miten useinkaan sua loukannen,
Miten jäykkä on tuntoni vaaka,
Kun hyvää ja pahaa punnitsen!
Oli aika, kun vihaan kiihdyin
Koko huonoudesta, min mailmassa näin —
Mut kuontui pinta, ja viihdyin
Ja välttämättömän orjaks jäin.
Ja kuitenkin se on tuossa
Sisin aatoksein, jota lausut noin:
Oi, tuotahan myrskyjen vuossa
Viel' ihannelmana varjella koin!
Se vaatisi vielä, kuin lassa,
Jumaluutta, mi tuomiot langettais,
Min silmä on rankaisemassa,
Jolt' tunto eksyvä johtoa sais.
Niin suusi pielen kun milloin
Nään värjyvän omaa huonouttain,
Mitätönnä, mut riemuten, silloin
Vait jalkojes juureen lankean vain.
Sinimetsiin vien sinut, kulta, missä
Elo innon saa sekä uutta voimaa,
Sydän suurentuu, ja on jäävä unhoon
Ihmisten pienuus.
Sulo siimeksen ma jo siellä tiedän,
Jota takaa vuor kuni templi suojaa;
Punaruskossaan kiviseinä hohtaa
Siintohon taivaan.
Ikihongat siell' yli pääsi huojuu,
Kahapuolen näät salon ylhän, tyynen,
Mut on eessäs veet sekä rannan puhdas
Helkkyvä hieta.
Sitä painaa saa siro paljas jalkas,
Mut jo pitkäkses ilakoiden heityt
Ja sa annat niin kesäpäivän paahtaa
Ruskeaks rintaas.
Himot haihtuu pois, — tuli siell' ei polta,
Joka mailman muun erämaaksi martaa;
Elo heelmöittyy, sekä luonto suuri
Uhkuvi luoden.
Tähän seutuun niin sinut vien mä, kulta,
Ja sa lemmelläs tämän rinnan uljaan,
Jota näännyksiin erämaat ei saaneet,
Elvytät intoon.
1901.
El' lehtiä kuihtuneita
Nää syksyn saapuen;
Nää näköalat laajat
Ja väriloistoa sen.
Joka lehti, mi väikkyen hohtaa,
Se menneitä muistoja tuo:
Näät elon rikkaat vaiheet,
Sen riemut ja tuskat nuo.
Kun haipui viime lehti
Syysiltaan vienoiseen,
Niin vaivu, kuin illan rusko,
Vain lepoos tyveneen.
Oi vielähän puistossa kukkii
Taas oksat kirsikkapuus —
Sa nuori puoliso armas,
Miks hymyy miettivä suus?
1901.
Miks riehuisin murhesäissä
Laill' lammin liedon pinnan?
Miks suotta ma kiihkopäissä
Vain hämmentäisin rinnan?
Vain kirkas, selkeä pinta
Luo riemun heijastusta: —
Lie tyyni, tai riehuva rinta,
Siin aina on murhe musta.
1901.
Miss' oksat raidan ne kaareutuu
Yli lammikon rantarimmen,
Kun viidakon varjoissa ilkkui kuu,
Näin lapsuussatujen immen.
Hän kuunteli vait ja säpsähtäin,
Kun hiljaa ma luokse hiivin;
Hänen luotaan häämyssä yökön näin
Pois liehuvan kevein siivin.
Kun salaa taivutin lehvää niin
Puun sammalpeitteisen tieltä
Ja nähdä jo koitin siimeksiin,
Hän pois oli kaikonnut sieltä.
Kai tiesin nuo vain kujeiksi kuun,
Mut tahdoin taas olla lasna:
Olin sormea painanut pielelle suun,
Kun kurkistin uteliasna.
Ma tahdoin tuntea uudestaan
Koko satujen viehkeiden taikaa
Ja uinua, vaikkapa hetken vaan,
Taas armasta lapsuusaikaa.
1901.
Käy henkäys siimeissä illan suun,
Ja kullassa välkkyvät pellot;
Läpi hienon auteren heinäkuun
Soi kaikuen iltakellot.
Pien' poika on kuistilla telminyt,
Miss' siimestä köynnökset loivat;
Hän miettien kääntyy äitiin nyt:
"Miks kellot kirkossa soivat?"
Saa äiti syliinsä pienen pään,
Mi on uupunut leikkilöistä,
Ja pienistä pojista kertoo hän
Ja häijyjen peikkojen töistä.
* * * * *
"He läksi ruusuja poimimaan,
Rusoruusuja lehtikoista;
He perhoja liidätti laitaan haan,
Ja sai jo kyllänsä noista.
"He metsään jatkoi kulkuaan,
Vain kauemmas yhä ko'ista:
Salon synkkiä teitä jo astutaan,
Mihin päivä ei enää loista.
"He tahtoi tietää ihmeet maan
Ja saavuttaa suurenmoista —
Ja tuossapa aurinko lappeellaan
Se kiiluili kanervoista!
"Mut peikko se noin teki taikojaan,
Hän häijyin haltioista:
Jos poiat hän lumoo, ei aiatkaan
Lumouksesta poikia poista.
"Ja he juoksee joutuun ja joudumpaan
Muka kiinni jo auringoista!
Ja silloin peikko julmimpinaan
Käy vastahan loukeroista.
"Mut vait! — pyhäkellot soi yli maan —
Ään' kaikuu kallioista!
Heti poissa on peikko — ja peloissaan
Pojat katsovat toinen toista.
"Ja soittoa kohden he juoksevat vaan
Pois yöstä ja synkistä soista;
Ja he niin tuli kotiin nukkumaan —
Tui, tuuti! — ja uinuvat ko'ista."
* * * * *
Pien' poika on nukkunut vienoiseen
Pää kutrikas äitiä vastaan;
Tää poian silmistä pyyhkii veen
Ja katsoo herttaista lastaan.
Niin vienon kaihosa tunne, oi,
Se ahdisti äidin rintaa —
Mut kellot ne pyhää maahan soi
Ja kaiutti vetten pintaa.
Tyyn' valtameri
Vain hiljaa rantaan
Tuo maininkeitaan
Ja luo ne santaan.
Mies uljas katsoo
Päin ulapoita,
Kuin urkkiakseen
Veen ongelmoita.
Mut sivu siitä
Pien' poika töytää
Ja riemuin huutaa,
Kun raakun löytää.
Vait lapsen leikkiin
Mies katseen kääntää;
Hän kaihoin hymyy
Ja hiljaa ääntää:
"Näin totuudesta
Sen ilmeet suuret,
Hain niiden summat
Ja syyt ja juuret: —
"Vain rannall' lassa
Ma leikin, toimin,
Vain raakun oudon
Siin joskus poimin;
"Mut valtameri
Sen koko alaan,
Juur totuus itse
Jäi multa salaan."
1901.
(Kuolinvuoteellaan.)
Hyvä ja paha — mit' on tuo?
Kaks eri valtaa hallinneeko noita
Valaisten, pimittäen maailmoita?
Mit' onni, kurjuus, terveys ja sairaus
Ja elo, kuolo — mit' on tuo?
Jo silmä kirkastuu, jo haihtuu hairaus,
Ja aatokseen, mi kiersi sokkeloita,
Nyt valkeus outo leimahtaa:
Mit' usein aavistin, nyt näkee sielun'!
Jo maiset vastakohdat kaikki laukee
Ja yhteen sulaa — eri puoliks aihtuu
Vain yhden suuren ilmiön!
Mut sulkeutuu jo kuilut hornan nielun,
Ja maasta usvat häätyy, kauhut haihtuu,
Ja eteeni vain taivaansäihke aukee
Sun, Ylhän, Tuntemattoman!
Oi, luonnosta sun kirjoitustas tutkin:
Mut harhaan tavailin sun sormes työtä!
Kuink' kiinnitin mä katseen monta yötä
Päin tähtitarhaa säihkyvää,
Kuink' usein aineita ma monin mutkin
Koin sulattaa ja johdatin ne putkin
Ja niiden voimaa lusikoin!
Hain elinsääntöä, mi kokoon kiintää
Kaikk' alkuaineet sekä luonnon kaiken
Ja johon salavoimain yhdistyksin
Kaks vastavaltaa vaikuttaa,
— Hyvän ja pahan! —
Mut jo valkeus siintää,
Ja todeks nään, mit' tuumin epäilyksin:
Nään Yhtyyden, mi toimii kaikkiossa
Ja aineen on ja hengen herra yksin,
Nään Suuren Jakaumattoman!
Sa ylhä Paracelsus—Faust!
Sa oppi-isäni, sa uljas henki,
Miks näitä oivaltaa et saanut, voinut?
Ei mielessäs ois epätoivo soinut,
Mi hornan houreihin sun vei,
Vaan kirkastunna, kautta taistojenki
Ja kautta harharetkein elos tiellä,
Sa oisit innoissas ja riemumiellä
Taas Suureen Alkuun palannut!
Ma itse: edessäin on kuolinhetki
Ja kohta päättymässä mainen retki,
Ja kanssani nää tiedot vien. —
Mut vielä avoinna on ihmishenki,
Ja vaikka jälkeen aikain kaukaistenki,
Myös muille valkeus leimahtaa!
Yön usvissa ei silloin kammot väijy,
Ei sieluja saa kauhuun hirmu häijy,
Mi riemut maasta kaihtaa nyt,
Vaan valoisana astut, ihmiskunta,
Ja unelmoit vain kirkkauden unta
Ja näät vain taivaan yli pääs!
1901.
Ken niikuin Hafiz riistää vois
Tän mailmansalaisuuden hunnun,
Kuin hän, mi aatteiss' entäin pois
Sai ajantakaisista tunnun;
Mi luopui irti aisteistaan,
Min yli maan vain liiti mieli,
Mi erakkona vuorillaan
Sai nimen Mystillinen Kieli!
Shiraassa, ruusustoissa nyt
Teen salatiedoistani selon:
Ken syvimmin on miettinyt,
Hän etsii ihanuutta elon.
Ken vaipuu Sulon koraaniin
Ja sitä tutkii myöhään, varhain,
Hän opin kiistat välttää niin
Ja totuuteen käy tieltä harhain.
Kun perho liitää ruusun luo,
Se siinä vain on syvä mieli,
Ja viisaus ainoa on tuo,
Mit' yöhön laulaa satakieli.
Mut hienoin ongelmista maan
On vyö Suleiman vyötäreillä:
Hän sais Bokhaaran ja Shiraan,
Jos sen hän sois mun selvitellä.
1901.
Sa Lesbon impi, hehkuva, lemmekäs,
Mi valko-olkas paljastat houkuttain,
Sa suotta viehkees hymyin näytät —
Mieltäni vain meri aava hurmaa.
Ja turhaan huokuu lyyrasi helkkynään
Sun lempes kaiho lauluna myrtistöön;
Vain tuulten huohuntaa ma kuulen,
Aaltojen taistohon halaan luotas,
Veenpiirin taa, pois retkille seikkailuin,
Hyaadein kanssa voimia koittamaan,
Miss' suola tyrskyilee mua vastaan
Pyyhkien otsalta ruusuöljyn.
Kythere ain ei valjasta kyyhkyjään,
Ja usein Zevs, kun hehkeinnä paahti maa,
Luo ryppyyn kulmiaan ja puistaa
Yltämme velttoa unteluutta.
Oi, Sapfo, kuolemattomat varmaan kai
Ne urhon poveen laskivat vaiston tuon,
Mi viehtäin luo taas eriin työntää
Rinnoilta hempeiltä miehen mieltä.
Iki-vastakohta noinpa se vallitsee,
Ja pakko miestä tietöntä määrää päin
Vie elon ulapoille taistoon,
Impeä kaiho kun tuhkaks polttaa.
1901.
Ol' kuningas maassa muinen,
Ol' kirkkaus otsallaan.
Sai puoliso uskotuinen
Hänet intohon uljaimpaan.
Kun rouvansa silmään syvään
Hän katsoi, valtijas,
Niin maata suureen ja hyvään
Käsi johdatti voimakas.
Ja vielä vanhuuden ikään,
Kun harmaantuivat nuo,
Hänt' ei niin innosta mikään,
Kuin rouvansa katse tuo.
Kun silmät puolisonsa
Jo sulki hän murhepäin,
Hän äänsi: "et toisena konsa
Sa ollut syämessäin."
Mut kirkkaus otsalle vaalle
Taas lensi muinainen:
"Hän kuningatar oli maalle
Ja puoliso miehellen!"
Noin, kääntyen kansaa kohti,
Hän kookkaana lausui siin.
Mut viime kerran se hohti
Hänen entinen intonsa niin.
Tuoll' linnaportin alta
Soi laulu vanhan trubaduurin.
Oli laulussa loisto ja valta
Ja lempi ja onni suurin.
Tuoll' ikkunass' impi linnan
Vait silkkiä kehräs, ja silmä vettyi;
Hän itki, kaihoja rinnan
Ja itki, ett' toiveet pettyi.
"Oi, lapsi, sa kyyneles heitä
Ja laske kuteelle unes hieno:
Ne petti kaikkia meitä
Nuo sulo valheet, sa pieno!"
Kautt' ilmojen laulu ilkkuu
Ja haipuu aavain taa;
Punaviiret purressa vilkkuu,
Kun kahden he matkalle saa.
He laskee saarta kohti,
Mihin viittoi välkkyvä tie;
Sielt' templi kaukaa hohti,
Ja se onnen pyhäkkö lie.
Ken tiesi, mit' on he huolleet?
Ken tunsi tyrskivät veet?
He aikaa sitten on kuolleet,
Ja nimet on unhottuneet.
1901
On saari keskellä merta,
Ja riutat suojana tyrskyin;
Jos sinne saapunet kerta,
Et tiedä pauhusta myrskyin.
Pois laguunin kirkasta pintaa
Sua venho portille johtaa,
Se silmää häikäisten hohtaa,
Ja sen puhtaus viehtää rintaa.
Sa sinne maihin halaat:
Sa siellä tuskasi salaat! —
Ja jo unhon enkeli niin sinut kohtaa.
Oi, rauhaa, min saari tarjoo,
Oi, tyyntä, hiljaista suojaa! —
Ikisypressit seutua varjoo,
Mut eivät tuulessa huojaa:
Sä pääsit jo taistelusta,
Mi saavuit polttavin vammoin!
Ne täällä unhotit ammoin,
Miss' äänetön yö on musta!
Mut heräät jo tyhjyyden kauhuun:
Taas halaat myrskyjen pauhuun! —
Sa tiesi suljetuks huomaat kammoin.
1901.
Vait, viulun sävelet ne soi!
Jo kumpuu, paisuu, kiihtyy sävelvuo —
Oi, kuin se repii, raastaa sydänsyitä
Ja sieluun nimettömän kaihon tuo,
Tuo tunteita jo ammoin lumeen peitetyltä!
— Oi, miks en rauhaan, rauhaan jäädä voi,
Min ammoin saavutin jo, vähää vailla?
Kas, kaiken mitätyys ei liikuttanut mua,
Ei elon turhuus, kaihot ihmishaamujen,
Maan yläpuolla seisoin, rauhan mailla,
Nirvaanaan pyrjin, sopuun yksinäisyyden. —
Sä, sävelvuo, mun rauhaan jäädä suo,
Nirvaanaan päästä, miss' ei kaihon syitä!
Oi, taikaa, mikä viuluss' soi!
Se riuhtoo, tempoo, vie mun mukanaan —
Vait! — äänet soi! — ne yhtyy vaikerrukseen:
Soi huuto, tuskanhuuto yli maan,
Mi multa, itsekkäältä, joutui unhotukseen!
— Ja huuto tää on veljieni, oi,
On taistelevain ihmislasten vaisuin,
Joill' lihaa, vert' on nääntyneissä ruumiissaan,
Jotk' kärsivät, jotk' kirouksen alla on! —
Miks itsekylläisyyttäni mä paisuin?
Mit' on tää rauha, sopusointu tunnoton? —
Sä sävelvuo, mua raasta, riuhdo vaan,
Ma mailmaan lähden veljein kiroukseen!
Vaikk' koskaan lauluissain ei itke kaipuu,
Ja kirkkain otsin seison tyynnä ain,
Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu,
Ja tuskain mailman tunnen rinnassain;
Kun päivä pakenee, ja valo haipuu,
Ja yöhön hiipivän mä elon nään,
Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu,
Ja tuskin pystyssä voin pitää pään!
Oi, tiedän yön, ja itkuun laulut taipuu —
Mut vait ma päivää etsin, muistain ain,
Kun milloin mieli mustaan suruun vaipuu,
Ett' auringossa heelmät kypsyy vain.
1901.
Mailmahan ihmeiden,
Helios, loista,
Mielestäs, ihminen,
Synkeys poista.
Foibos hän varjoja
Silmin ei koskaan nää!
Usvien sarjoja
Kuolo vain ymmärtää!
Murheiden kaaos
Karkota ihminen,
Riemua saaos
Mailmassa ihmeiden!
Täydelliseksi maan
Järjesti Luoma,
Kaiho se sun on vaan,
Ihmisen tuoma.
Murhe kun milloin vie
Mielesi kaaokseen,
Huuda jo silloin sie
Foibosta soittoineen!
Henkehes saaos
Helios loistamaan:
Murhe ja kaaos
Jättävi jälleen maan!
1901.
Hän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen,
Jo vuosituhansia siinä on hän seissyt noin.
Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin,
Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.
Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan,
Mi ihanimman kauneensa jo kadottava on,
Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohon
Ja suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.
Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä
Ja vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi.
Ja "tunne itses!" "tunne itses!" sydämeen vain soi,
Ja syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo kaihomiellä.
Hän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu,
Hän siinä näkee, miten totuus haipuu harhaks vaan.
Mut kaiken kauniin ihanteen hän näkee kasvoissaan,
Ja niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan vaipuu.
Ei enää nousta voi hän työhön, toimeen — tarmoin, innoin!
Mut sivu poian neidot käy ja siinä ilakoi,
Jo vuosituhansia sitten noin he veikaroi,
Ja noin ne heitä seuras nuorukaiset rohkein rinnoin.
Ja lähteen luona nurmellen, jot' illan kylpy kasti,
He karkeloimaan käy nyt luonnon helmaan uhkuvaan.
Mut vastapäätä, liikkumatta, ihanuudessaan
Narkissos seisoo vait ja vesiin katsoo kaihoisasti.
Veegalla Granaadan loistaa
Sotaleirit kahapuolla;
Voimiaan Fernando uljas
Maurein kanssa mittaa tuolla.
Leiriss' itse Isabella
Hovinaisineen on lässä;
Ritareit' on kauniit silmät
Urostöihin kiihtämässä.
Vastapäätä vallill' istuu
Alla silkkibaldakiinin
Nuoret maurittaret tummat,
Hurmaavat kuin säihke viinin.
Kolme päivää iskut käyvät,
Kalskii kalvat, taisto riehuu,
Neljäntenä aseet lepää,
Sekä rauhanlippu liehuu.
Veegalle Granaadan tulvii
Vapauneina myrttilehtoon
Nuoret naiset tummasilmät,
Nuoret herrat säihkeess' ehtoon.
Kilvan kristityt ja maurit
Sievennystään näyttää koittaa,
Kokee itämainen hienous
Lännen ritaruutta voittaa.
Kitarat ja mandoliinit
Kiihkein sävelin ne soivat;
Byssosmattoin liepehillä
Jalat pienet karkeloivat.
Tanssiin uljas Don Diego
Zaidaa, mauritarta johtaa,
Myrttein siimeksiss' Almanzor
Kainon Donna Claran kohtaa.
Huomenna kun taas on taisto,
Käy se kahta kiivaammaksi —
Uskon eestä yksi isku,
Suositunpa kostoks kaksi!
1901.
Mongoolein voittajasta, taitavasta Iván Kalitásta ja hänen uskollisesta orjastaan Ossipista (v. 1330).
Iván Kalitá[1] ja Vladimir Saita,
Suurkaanin vasallit,
He liittousit
Ja yhdessä kulkien itään
He ryösteli Kultaisen Lauman maita.
[1] Iván Kukkaro
He retkeltä uljain saaliin palaa
Ja veljinä jakaa tään.
Mut metsissään
Kun vietti he ensi yönsä,
Vladimir leiristä poistui salaa.
Iván löi päätään: "ymmärrä laitas!
Nyt repo rietas tuo
Läks Suurkaanin luo:
Sua ryöstöistä siellä hän syyttää
Ja köyttäsi kiertää ja kosii maitas."
Viisviidettä varsaa joutuin lastaa
Hän Byzans'in kalleuksin:
Ne varmaankin
Saa Suurkaanin riemuun, ja varmaan
Liki kymmenystä ne saaliista vastaa.
Hän ohjiin tarttui, ja aron laitaa
Jo kiiti Iván Kalitá;
Ja hän naurahtaa:
"Mua syytät, Vladimir lanko,
Mut kohtapa 'Kukkaro' syyttää 'Saitaa'!"
Ja ratsut lentää, ja kohti itää
Hän johtaa saattoaan,
Mut rinnallaan
On uskottu orja, Ossip,
Mi eessään raskasta säkkiä pitää.
Ol' ukko yrmä, mi haasti harvoin,
Mut tarkka ja mielevä mies;
Hän kohta ties,
Mitä tarkoitti kiireinen kulku
Ja matkan syyt hän ymmärsi arvoin.
Hän Kultaista Laumaa vihaa ja pelkää,
Mut herraansa ihailee hän
Ja taitoa tän:
He rosvosi takaa, mut eessä
He lahjoin kulki ja nöyristi selkää.
Kun liitto tehtihin ryöstöteistä,
Hän ei epäillyt laisinkaan,
Ett' tahtoi Iván
Vain syntipukkia kanssaan.
— Mut tää oli samaa tahtonut heistä!
Ja ukko huokas ja sivumennen
Hän vilkasi herraansa pois,
Kuin lausunut ois:
"Niin, herra, huonosti teimme! —
Ois lähdetty matkaan yötä ennen!"
Tää viivytys juur toi hälle huolet!
Vladimir, hän kyllä ties,
Oli myyty mies!
Mut säkkiä katsoin hän mietti:
"Jos yötä ennen, — ois riittänyt puolet!"
1901.
Kun Don Quijote niin jätti hovilinnan
Ja näki eessään aavat kentät nuo,
Taas elinvoimat paisuttivat rinnan,
Ja veri virtas taas kuin hehkuvuo;
Hän muisti vaivat, vastukset ja hinnan,
Min riippuvainen päästimikseen tuo,
Ja siksi Sancho Panzaan päin hän kääntyi,
Ja niinkuin aatos aihtui, sanat sääntyi:
"Vapaus lahja on — ja kallein noita,
Joit' taivas, Sancho, ihmiselle soi,
Maan kullat kätketyt ei sitä voita,
Ei aarteet, joita meri antaa voi;
Vapautta henkes hinnoin puoltaa koita
Ja kuolos kunniana ihanoi:
Näet orjuus, vallanalaisuus on iestä
Ja vankeus kurjinta, mi kohtaa miestä.
"Tän lausun siks, ett' ylellisyys siellä
Ol' linnassa, min jätimme jo noin,
Ja sentään kesken hekkumaakin vielä,
Kun kemuiss' söin ja parhaat viinit join,
Ma tunsin nälän tuskaa mieron tiellä
Ja karvaampaa kuin kerjuri ma koin:
Näet vieraan anti puutteeks mulle muuttui,
Ja puutuin kaikkea, kun vapaus puuttui.
"Jos vieraan lahjoja sa nautit milloin,
Sua palvelukseen taas ne velvoittaa;
Nuo suosiot jää siteeks sulle silloin,
Ja henkes vapaana ei liitää saa!
Siks, Sancho, onnekas on mies, mi illoin,
Kun huomiseks hän säästää kannikkaa,
Saa riipumatta muista ylistyksin
Ja nöyrään kiittää taivaan Herraa yksin!"
"Ja sentään, mitä lausuittekin vasta,"
— taas Sancho virkkoi — "velkaan mielelläin
Jään hovimestarille massikasta,
Mi pullottaa nyt vatsallani näin;
Kaksataa linnunpoikaa Kultalasta
Ne kyllä laastaroi mar' sydäntäin:
Siks palvelen nyt linnan joka miestä,
Jos mahtaiskin he toisinaan mua piestä!"
1901.
Luin synkkänä vaiheita pienen maan,
— Olin työhöni kylläynytki —
Se vaipui muinaasta loistostaan,
Sen valtaansa vieras kytki.
Ei ohjihin päässeet miehet maan,
Ol' estetty vaikutusvalta:
Eli intelligenssi nyt rahvaaks vaan,
Mut nosti sen, — tukien alta!
Ja aseman miehinä kansan näin,
Kun tunnussanat jo lensi;
Nyt kansa on vapaa, pystyssä päin,
Ja Euroopan kansoja ensi.
Kun pitkiks taas käy maansopet nää,
Ja työstä mä sorrun aivan,
Tule mielehen, Norja! — ja meillä tää! —
Niin unhotan kaiken vaivan.
1900.
Ja jälkeen suurten myrskyin
Jo mainingin laine nous;
Se vankkana kulki hyrskyin,
Ja sen niskalla haaksemme sous.
Yhä korkeammalle kantain
Se purtta nostatti vaan;
Näit eessäs riemua rantain,
Näit siintoa taivaanmaan.
Kai aalto nouseva vain on?
Ei vaipune kuohut veen?
Jo voimassa vetten painon
Nyt syöksymme syvyyteen!
Älä kaihoa murhemiellä,
Vaan hymyy hienosti sie;
Taas laine nousee vielä,
Ja silloin se rantaan vie.
1900.
Sä näitkö impiä ilman,
Jotk' kohtalon kuteita loi?
Mun arka ja himmeä silmän'
Ei nähdä heitä voi.
Runoniekat, te näätte ne illoin,
Miss' siinä he lointaan luo,
Ja niisien liehuissa silloin
Väriaiheita teille tuo.
"Näin ilman immet kyllä
Ja noiden niisiä näin;
He istui tuolla yllä
Kesäpilvellä säihkyvin päin".
Lie kuteet olleet harmaat
Ja karkean kodikkaat,
Niin saapuisi aiat armaat,
Sais tyyntä nauttia maat;
Vai seijaina, väikkyvin poimuin
Ne näit väriloistossa vain,
Ja juovina leiskua loimuin,
Kuin säihkyä salamain?
"Ei ollut loimi seijas,
Ei harmaa kuteen niis,
Miss' siinä se hulmuten leijas,
Kun päivä mailleen liis".
Rusoruusuja, hempeä valmuin
Sä näit kai kuteessa niin
Ja vihreitä oksia palmuin,
Mit viehtävät viihdyksiin;
Vain mielet viihtää ja viehtää,
Kun kohtalon iskut käy,
Ja unelmoihin ne kiehtää,
Kun onnea enää ei näy.
"Näin ruusuja, väikkettä valmuin
Ja vihreitä oksia vain,
Mut kesken siintoa palmuin
Näin säihkyä salamain."
1901.
(Gustaf Fröding).
Kyläkankaalla, varressa tien,
Kota-Lassin on perkiö pien',
Kylän verossa, meidän Mattilaa.
On hällä ja eukollansa
Sadaskolmaskymmeneskolmannes maa,
Ja on peltoa, niittyä kanssa.
Mut niitty on rummakkosuo,
Ja pelto on aune ja niukkoja tuo,
Kiviaarnio on se, ja rauniot nuo
On kuitteja anneiltansa!
Mut Lassi on vankka, ja Lassi ei juo,
Visu eukko ja sitkeä kanssa.
Mies poimii, murtaa ja vääntää vaan,
Ja akka on tarkoillaan;
— Mikäs tarkkana ottaissaan:
Sekajauhot on keitossansa!
Ja kruunu ryöstää saataviaan,
Mies murtaa, akka on tarkoillaan,
Ja vaikkei tietoa paidastakaan,
Kota-Lassi hän luottaa parempaan,
Niin myös Kota-Muori kanssa.
(Robert Burns).
Sa hurja Vekkuli-Ville! —
Hän markkinoille saa;
Hän aikoo viulunsa myydä
Ja ostaa rihkamaa.
Mut kun tuli luopua siitä,
Suli silmät kyyneliin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
Noh, terve näkemiin!
Hei, Ville, myy sie viulus,
Ei sillä sielua lie!
Hei, Ville, myy sie viulus,
Ja osta viinaa sie!
"Jos myin oman rakkaan viulun,
Mua hurjaks he luulla vois:
Niin monta riemun päivää
Me yhdessä soitimme pois".
Mut kun tulin Puolitiehen,
Kävin kievariss' äkkipäin,
Ja hurjan Vekkuli-Villen
Jalat ristissä pöydällä näin;
Hän kumppaliseurass' istui,
Suli kaikki hurmoksiin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
Noh, terve näkemiin!
(Robert Burns).
Hyvästi, maine Skottlannin
Ja vanha voimas tunto!
Hyvästi, Skottein nimikin
Ja miehen mieli ja kunto!
Miss' soluu Tweed ja mereen saa,
Miss' Sark käy Solwayta kohti,
Nyt Englannill' on rajamaa —
Rutiruojat ne maatamme johti!
Mit' taistot kaikki ei tehneet kai,
Ei väkivalta ja kettuus,
Nyt lahjusrahat aikaan sai
Ja harvain kurjien pettuus.
Jäi Englannin miekka pilkaks vaan,
Ja uljuus meissä hohti;
Mut vieras kulta lannisti maan —
Rutiruojat ne maatamme johti!
Oi, miks tän päivän nähdä sain,
Kun maan he möi ja osti!
Ois harmaa pääni vaipunut vain,
Kun Bruce ja Wallace kosti!
Mut rohkein päin mä huudan näin
— Ja ken sit' eittää tohti —:
Maan petos löi ja kultaan möi —
Rutiruojat ne maatamme johti!
(Heinrich Heine).
En tiedä, kuinkahan lienee,
Kun murhe mun valtaa näin;
Sen vanha tarina tiennee,
Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
Vain vuoren huippuhun heittyy
Säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori
Tuoll' yllä tenhossaan;
Ja kultasäihkeessä suori
Hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin,
Vain laulua laulellen;
Sen sävel on unhottu ammoin,
Ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä
Saa hurjahan kaihoon tuo;
Hän ei näe kallionkieltä,
Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa
Veet venhon ja laivurin vei;
Ja sen lumolaulullansa
On tehnyt Lorelei.
(Heinrich Heine).
Ma laulun siivillä kannan
Pois, lemmittyin, sinut pien',
Ja sinne sun Ganges-rannan
Ikiarmaille seuduille vien.
Siell' loistavi puisto vieno,
Mi untui kuutamaan;
Siell' lootoskukka jo hieno
Se vuottaa siskoaan.
Ja orvokit hymyy ja huiskii
Yön tähdille kujeikseen,
Mut ruusut ne varkain kuiskii
Tarut tuoksuvat toisilleen.
Liki hyppivät kuunnellen silloin
Arat kaurihit, älykkäät,
Mut kaukana humuu illoin
Pyhän Gangeksen kuohupäät.
Ja sinne me laskeudumme
Vain varjohon palmupuun,
Me lempeen tuutiumme
Ja riemujen uinailuun.
(Karl Aug. Tavaststjerna).
Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen,
Kaukaa, vienoiset, ja hiljaa rusovuollen
Purtta liidättäin;
Airoin lepään, viihdän venhon juoksun,
Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun,
Joista unta näin.
Tiesi, liekö oikeinkaan, ett' tälleen
Nostan airoja ja käännän katseen jälleen
Kohti rantamaa!
Tiesi, liekö maiden menetettyin
Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin
Tähtää usvain taa!
Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu,
Olkoon vanhan imettäjän turha juttu,
Kun ma saanen vain
Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun,
Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun,
Niinkuin lassa sain!