Title : Elegioja
Author : Veikko Antero Koskenniemi
Release date : December 20, 2006 [eBook #20145]
Language : Finnish
Credits : Produced by Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1918.
Elegioja
Sydän
Kuutamolla
»Jää hyvästi» ja »Näkemiin»
Kesäyössä
Lehdokki
Kaivatulle
Unohdettu soihtu
Elokuu 1914
Huomisehtoo
Vanha Markku
Runo vapaalle Puolalle
Tervehdys akateemiseen juhlaan 19/1 1918
O Herra, siunaa Suomen kansa
Leijonalippu
Runo Suomen vapaudelle
Etruskilainen vaasi
Prometheus
Endymion
Ekho
Pan ja vuohipaimenet
Hippokrene-lähteellä
Paimenen hauta
Polykrates ja hänen ystävänsä
Masinissan hääyö
Ovidius Tomissa
Planeettain laulu
Pääsiäislaulu
Leivonen
Sydänkesällä
Syksyn ylistys
Inspiraatio
Kaakkuri
Onnellisin päivä
Tomu
1
Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!
Uskoton ollut oon, eksynyt luotasi pois.
Juoda sun huulies mettä ja kuulla sun ääntäsi kaihoon,
tuntea laulujen vuon täyttävän rintani taas.
Maisen pyyteen heikkona orjana kulkenut oon ma,
ah, sinut unhoittain, etsinyt riemuja maan,
löytänyt kiiltävän valheen ja hetkien leikkivän unhon,
mutta en suuruuttas, mutta en riemujas sun.
Ei pisar ainutkaan mun vuotanut kaihoni maljaan,
jonka ma kurkoitin maisia riemuja päin,
en ole kuumain huulteni pyyntöön kaikua kuullut,
niinkuin tyhjyyteen kuiskannut kaihoni oon.
Oi sinun puolees taas, sinä valkea, silmäni nousee
keskeltä turhuuden, kahleista valheen ja yön.
Vain sinun henkäykses minun sieluni kirkkahaks saattaa,
vain sinä taivahinen, vain sinä voimakas oot,
kruunaat onnella pääni ja onnella rintani täytät,
juhlaks arkeni teet, karkeloks kulkuni mun,
annat mun leipääni viinin ja kyyneleihini lohdun,
rauhan öljyä tuot mieleni myrskyihin,
nähdä sa suot runon siintävät kentät ja, ah, sinun kanssas
täysi on tyhjyyskin, laulava hiljaisuus.
Oi, tosi oot sinä ainut keskellä aikojen valheen,
keskellä turhuuden, valkeus keskellä yön.
Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!
2
Niin olet tullut taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin
tuoksuen tullut sa oot, laulaen tullut sa oot.
Oi kevät, ihmehen ihme, sun tullessas maailma nuortuu
nuoreks uudestaan, nuortuu ja voimakas on.
Niin myös lapselle maan suot uskoa, unta ja voimaa,
kirkkaudestasi taas juoda mun silmäni suot.
Mut tänä aamuna miks sädeharppuas soittavan kuulen
sormien vieraiden, kuoleman sormien, nyt:
oi, Kevät, kerran saat käsin täysin taas sinä maille,
mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan,
poikain lauluun lehdossa ei minun ääneni yhdy,
neitojen leikkejä ei silmäni seurata voi,
kun kevätnurmella piirissä valkein harsoin ja hunnuin
vinhaan karkelo käy, taikka kun solmeavat
tyttöset kukkaisseppeltä leikin sankarin päähän,
poikasen päähän ken voiton ja kukkaset vei.
Villin ruusun ja valmun ja orvokin keskellä kasvaa
outoja kukkia maa, outoja tuoksuja tuo
ilmojen rannoilta tuulet ja pilvet kullassa loistaa,
niinkuin nyt, kuin nyt, mutta en niitä ma nää,
Niin tulet kerran taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin,
mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.
3
Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
4
Hiljaisuudesta saavuimme, hiljaisuutehen käymme.
Pauhina maailman, ei kodiksemme se voi
muuttua, outoina käymme sen kesken ja ihmisten kesken.
Kuin unikulkija ken vuoteensa jättänyt on,
niin haparoimme me vain käsin, katsein ympäri, niin me
toistamme töytäellen sokkoina kuljemme vain.
Rauhaa vailla on rintamme kesken onnenkin pilkkeen,
kaihomme kiirehtäin kaukana eellämme käy
päin jotakin, jot' emme me tunne, ei silmämme nähdä,
korvamme kuunnella voi, ei käsi voi omistaa.
Maailma verhonsa taakse on kätkenyt matkamme määrän,
maailma pauhinallaan pettänyt korvamme on.
Hiljaisuudesta tullen ja hiljaisuutehen mennen
kuin unikulkijan käy, ihminen, rauhaton ties.
Hiljaisuuden vuotehell' on hyvä maailman jälkeen,
on hyvä nukkua sun, on, sydän rauhaton, sun.
5
Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
Syksyn kuivat lehdet ikkunaruutua vastaan
illassa vain kahisee — muuten niin äänetönt' on,
että ma voisin kuulla kuin tähdet taivahan kääntyy,
jollei äänehen niin rinnassa lois sydämein.
Kylmän ja hiljaisuuden muurit mun ympäri kasvaa,
ympärilläin tihenee tähtinen autio yö.
Niin minä nään sinut silmästä silmään, Yö lkisyöjä,
valtias maailmain, lemmetön, lämmötön Yö!
Jäästä on valtikkas, joka tähtien kohtalot ohjaa,
kuin uni hourun vain hengetön on lakis sun.
Vaunusi pyörien viuhina kuolleet vuossadat mittaa,
valtias maailmain, kussa sun kulkusi käy.
Noussut ei titaneist' ole valtaas vastahan kenkään,
kautta jo aioonien vailla sa kilpailijaa
hallinnut istuimeltasi jäiseltä oot olevaista.
Ei tuli uhrien voi jääsydäntäs sulattaa,
eikä sun mykkyytees ole huokaus kuulunut koskaan.
Koskaan silmistäs rakkaus loistanut ei.
Julman leikkisi vangiks oot olevaisen sa tehnyt,
luotusi kahleissas kiertelevät ratojaan.
Muuta et tarkoitusta ja toivoa suonut sa heille:
kuoleman toivon sa soit, tyhjyyden toivon sa soit.
Et, avaruuksien valtias, tuumaakaan vapautta
runsaudestasi sun luoduilles luovuttanut.
Voimasi tunnen ja valtasi nään, sinä Yö lkisyöjä,
mutta sun alttarillas en minä uhrata voi,
eikä sun kylmää kunniatas minun huuleni laula.
Kolmin kerroin ma sun, hengetön Yö, kiroan!
Nostatan, uhmaten kylmää valtikkaas, sua vastaan
suurimman titaneist', ihmisen, ah, sydämen,
ainoan lämpimän, hehkuvan, kärsivän keskellä kylmän,
keskellä kuollehien! Sammuta rintani lies,
mut oman hehkuni kautta sun kylmyydessäsi kerta,
enkä sun lainastas, hetkisen oon elänyt!
Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
6
Muistan sun, entinen itseni, tunnen sun, ah, hyvin vielä,
kentillä lapsuutein poikasna käyvän sun nään,
kulkevan koulun tiellä tai miettien istuvan illoin
ikkunass' yksikses tähtiä seuraellen,
kuinka ne syksyn pitkinä puhteina verkkahan syttyi.
Aikana leikkienkin mietit jo murheita maan.
Kammot tyhjyyden sa jo tunsit ja kuoleman mahdin,
ihmistä tuntenut et. Ah, hyvin muistan ma sun:
laulusta linnut ja tuoksusta kukkaset kaikki sa tunsit,
maan madot tunsit sa myös, tiet jumin kaarnassa puun.
Niin liki suuren luonnon äidinkättä sa kuljit,
että sa seurata voit, kuinka se hoivas ja loi,
niin liki Häntä, jok' on elon kaiken kehto ja hauta.
Luonnon hengityksen tunsit sa kasvoillas.
Poiss' olet, entinen itseni, poiss' olet, toiset on tieni,
mutta mun sielussain viel' osa itseäs on,
viel' usein varjoni lankee yhteen varjosi kanssa,
viel' usein vierellä oot, kussa ma kulkenenkin.
Entinen itseni, olkoon aina sun tiesi mun tieni!
Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi,
niin liki maata ja kukkia, lintuja, tähtien sarjaa
kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös.
Yhdessä käyös sa kanssani tyhjää ja kuoloa kohti,
hautahan asti sa mua saattaos matkalla maan.
Viisaamp' oot sa kuin kirjat ja ihmisten naurava seura,
ken salat kerran sa oot luomisen työn lukenut.
Ihmisten keskeltä, maailman keskeltä, keskeltä harhain
luonnon turvallisen, ah, käden löydämme taas.
Tyhjyyden kellot kun kerran tiellämme vastahan soittaa,
lempeä seurassas on syli kuoleman yön.
7
Oi, kesän yhden sa mullekin laulanut oot, satakieli.
Laulujas kuunnellen öitä ma valvonut oon,
kehrännyt onnen kultaista rihmaa aamuhun asti.
Tunteja laskenut en, päiviä laskenut en.
Ah, omain unteni vankina, onnen vankina kulkein,
kutsunut veljiksein oon jumalat Olympon,
antanut pilville kättä ja suudellut kukkia nurmen!
Päässä jok'ainoan tien temppelin nähnyt ma oon.
Ollut ei arkea mulle ja ollut ei päivää ja yötä,
vain oli laulusi sun.
Oi, kesä kaukahinen!
Oi satakieli, sun laulusi muistossa vieläkin väikkyy:
tummaa silmää kaks, vaalea, kutrinen pää.
Oi kesän yhden sa mullekin laulanut oot, satakieli.
8
Kerran lienen sun lasna ma nähnyt tai uness' ehkä.
Ei, en milloinkaan, en sua nähnyt ma lie,
en sua maisin silmin ma nähnyt, en unessain ees,
äänetön, ylhäinen vieras tähdellä Maan.
Oot elämän sovitus sinä ollut ainoa mulle,
vain sinuhun, sinuhun, Kauneus, uskonut oon.
Valtijatar, sinä kylmä ja ylpeä, viilehin otsin,
sormin hienoisin, katsehin yön-vakavin —
viittasi hulmeen ma nähnyt oon, mut en sua koskaan,
maisin silmin en, Kauneus, valtijatar.
9
Siunattu tuskan hetki, mi sun elonkipinäs sytti,
siunatut kaipuun yöt, joiden sa ruokkima oot!
Riemussa synnytin sun ja sun kanssasi riemussa syntyy
sieluni uudelleen, keskellä kirkkautes.
Tuntenut rinnassain olen hetkesi voiman ja onnen,
tuskien unhoitus, sieluni lääke sa oot,
harppuja hiljaisuuteen tuot ja mun yöhöni loiston,
kauaksi ihmiset jää, maan tomut haihtuvat pois.
Kuin valon virrassa uin ma ja kanssasi henkeni nousee,
alleni maailma jää, valhe ja maailma jää.
Yö mua suuteli suulle ja tähdet mun sieluuni katsoi —
silloin ma synnytin sun, tähdille synnytin sun.
— Nuku taistosta kuumeisesta, ole hiljaa, sydämein! Minä maailman viisaudesta majan hiljaisen sulle tein.
— En lepoon jouda ma vielä,
en majaas jäädä ma saa.
Mua taistot maailman tiellä
ja vaarat viekoittaa.
— Ole hiljaa vielä sa hetki,
ole rauhassa, rauhaton!
Suruntäysi on elämän retki,
tie ohdakkeinen on.
— Mitä surusta, ohdakkeista,
mitä tuhosta taistelun.
Mun on kutsumus vaarassa seista,
mun on kutsumus kärsiä, mun.
— Mitä pyydät, se sinulle suodaan,
jos lähdet sa maailmaan.
Siellä veresi kuiviin juodaan,
sinut hampain silvotaan.
— Niin hampain ma silpoa annan,
veren vuotaa kuivihin.
Minä kohtaloni kannan,
minä lähden kuitenkin.
— Mitä etsit sa maailman teillä?
Sinä löydät vieraita vaan.
On jäätä rinnassa heillä,
tyly pilkka huulillaan.
— Vaikk' oon vieras ma keskellä heidän,
en jäädä voi majaas sun:
halu silpoa, surmata heidän —
halu elää ja kärsiä mun!
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.
Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.
Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.
On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme pois.
»Jää hyvästi» me sanomme ja »näkemiin» ja askelemme heistä erkanevat, jotk' ovat meille rakkaat, loittonevat ja vievät ihmismeluun, hetken suhteisiin.
Mut kuinka kauas kulkenemme, kuitenkin
sen kalliin muiston aina säilytämme,
ett' osa meitä, osa itseämme
on meitä vuottain maailmalla, jossakin.
»Jää hyvästi» ja »näkemiin» — niin sanoen kuin hädässä me usein erkanemme: voi joka hetki olla viimeisemme ja joka jäähyväinen olla ikuinen!
Minä kuljen tuttua polkuain, suopursujen tuoksu niin huumaa, — sydän, hiljaa hetkinen rinnassain! Yö henkii kaihoa kuumaa.
Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy —
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy!
Vie polkuni järven pohjukkaan
liki nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.
Sen veräjän takana odottaa ilo, onni ja unhon huuma, sua odottaa, sua odottaa, sinä sydän rauhaton, kuuma!
En joukoin kulkevalle näy, mun piiloon lehto sulkee. Ken ilomiellä yksin käy, myös ohitseni kulkee.
Vain joskus aikaan kesäkuun,
kun maat ja metsät nukkuu
ja suviyöhön lumottuun
kun käen kaihot hukkuu,
voi olla että poikasen tie metsän peittoon johtaa, hän miettivä on, murheinen, — hän katseheni kohtaa!
Mun löytää nuori rakkaus, kun muiden silmät nukkuu, kun suvi on ja juhannus ja käen kaihot kukkuu.
Oi kaivattuni, saavuttamaton, kun tuhat vuotta kerran mennyt on, vaikk' ehkä kaukanakin toisistaan, on vuotehemme alla saman maan. Ja tuhat kertaa tuhat vuotta kun on mennyt yli tomun sun ja mun, niin ehkä kaaoksessa kaikkeuden niist' yhtyy toisehensa hiukkanen. Sen hetken eessä, saavuttamaton, vuostuhannet vain harhan unta on. Niin mitä kosmos yhteen vienyt ei, sen, kaivattuni, ehkä kaaos vei.
Se loimus vielä yksin yössä, kun jo kaikki toiset oli sammutettu, ja juhla leikittynä loppuhun. Se oli yksin yöhön unohdettu.
Sen ikkunastani ma nähdä voin,
sen liekki näkyi vielä vuoteeseni.
Kun heräsin ma koittehessa koin,
sen sammuvana kohtas katseheni.
Niin oli koko yön se loimunnut
ja hiiltyi aamun nousten hiljallensa,
niin oli taistelunsa taistellut
yön helmass' yksinänsä, hehkuinensa.
— Sa yksinäinen loimu kesken yön, sa yksinäinen liekki unohdettu, ah, sadut suurimman on sankartyön yön yksinäisyytehen kirjoitettu!
Niin nostanut oot sirppis punaisen sa taivahalle yli kansojen, niin oletkin sa tullut, Elokuu! Sun eessäs kesän valhe paljastuu. Vuossatain elokuussa, korjuumies, vuossatain viljaan kulkeva on ties.
Ken uskoi, että siemen keväinen jo syksyll' antais sadon rautaisen, ja että viini, äsken kukkinut, ois rypäleessään verta kantanut ja että kyntömiesten huutoihin syys huutais vastaan torvin vaskisin!
Sa tuntematon Elokuu — kenties
niin ootkin kylvömiesten kylvömies?
Vuossatain syksyhyn ja talvehen
sa kätket veren kalliin siemenen.
Kun kerran suvi maata tervehtii,
sun laihos ehkä silloin lainehtii!
Niin oletkin sa tullut, Elokuu. Nyt kaikki turha turhaks paljastuu. Niin ankarat on askelees, on ties, vuossatain korjuumies ja kylvömies. Niin taivahalle yli kansojen sa nostanut oot sirppis punaisen.
Tuli sammui Marnella hiljallensa, oli uupunut Ranskan ja Saksan mies. Moni rekryytti sai tulikastehensa. Mitä sota oli — nyt he sen ties. Mitä silmin ja korvin he kokea saikaan, se oli toista kuin entisaikaan: ei miehiä, keihäitä, kannuksia, vain koneita surmaa suitsuvia, tulisadetta, sauhua länteen, itään, mut vihollisesta tuskin mitään.
Nuor Jacques tuli mailta Touraine'n. tuli viinipellolta rintamaan. Oli pyrkinyt alle lippujen heti sodan sanoman kuultuaan, pääs vaivalla vapaaehtoiseksi, kun tuhannet syyt ja keinot keksi — iän puolesta viel' ei sotamies, vaikk' intoa kymmenellekin riitti. Mit' oli elää, nyt hän ties — ja siitä hän kaikkia pyhiä kiitti.
Niin yö yli Marnen laskeutui ja laaksossa sakeat usvat ui. Mutta korkealla yli maan piti tähdet hiljaista vahtiaan. Ja verkkaan tykkien sauhu haihtui ja juoksuhaudoissa vuorot vaihtui. Tänä yönä Jacques oli vahdista vapaa, hän syrjään hiipi, ja vanhaa tapaa hän noudattaen paperin ja kynän etsi käsihin.
Ja kirjaimin suurin ja horjuvaisin
hän piirteli:
Ȁitini armahaisin!
Sano vaarille terveiset nää vain:
tänäpäivänä vihdoin ma tapella sain.
Sano siskolle, että kynttelin
vie eteen hän Neitsyen alttarin.
Sano Madeleinelle naapurissa,
ett' on mulla hän aina aatoksissa.
Sinä itse, rakkahin äiti kulta,
ole huoleti — taas saat kirjeen multa,
kun huominen päivä käy ehtoolleen.
Te kaikki kotona — huomiseen!»
Tuli huomisehtoo, ja taivaallaan taas pitivät tähdet vahtiaan. Kuka nukkui nurmella kalpeana, niin hiljaisana, niin valkeana? Se oli poika Touraine'n.
Kuka tuntee ehtoon huomisen!
Synkkä vieras oli maassa käynyt, tuttu vanhastaan ja aina uusi, tuskaa, kuolemaa ja tulta kylväin: sota oli käynyt yli Suomen. Enemmän kuin tehtiin vuosisataan poies pyyhki yksi vainon vuosi.
Musta karsi oli kyläin herra, piilopirteissänsä eloon jääneet. Maa ei saanut siementä, vain verta monen kalliin kylvöajan mittaan.
Vielä tohtiako elää, elää ehkä uutta vainon vuotta varten?
Kevät sentään vielä tohti tulla kysymättä asehilta lupaa. Nosti hennon taimen keskeen karren, silmut koivuhun ja urvut leppään, nurmetutti hautakummut, jotka kansan parhaan elinvoiman kätki.
Kevään kanssa tuli vanha Markku pakopirtistänsä, missä yksin perhekunnastansa eloon jäänyt oli talven tautituhon jälkeen, niinkuin metsäpalon jälkeen joskus harmaa honka seisomahan jääpi, missä kulo kaataa nuoren metsän.
Kylää etsi — rauniot vain löysi, löysi paikan, missä muinoin seisoi Ison-Markun talo, kylän vankin, löysi navetan ja aitan sijan, pihan löysi, missä muinoin leikki suvun kymmenkunta nuorta vesaa.
Nokkosia kasvoi saunan kiuas, kumollansa oli kaivon kehä. Entisellään yksin humalisto, upeana, niinkuin uhallakin.
Seisoi raunioiden kesken Markku, jalallansa siirsi hiiltä, missä kerran kodin liesi lämpis. Kaikki oli hajoitettu tuuleen, tuhkaan. Eipä liioin surrut vanha Markku, suri sitä yksin, ettei hänkin maannut mullan alla muiden kanssa.
Tuolla pisti esiin sahran kynnet. Vielä peltohonko kiinni käydä, kyntää, kylvää — ketä varten? Vanhus oli valmis kuolemalle, niinkuin sirpille on tuleentunut tähkä.
Siellä täällä raunioilla liikkui joku rauhatonna haeskellen niinkuin varjo vainajien mailta. Väsyneitä vanhuksia taikka vaimoja ne oli.
Markku istui kaivon kannelle ja katsoi peltoon, joka tallattuna lepäs. Päivä loisti leppoisasti raunioihin. Kiurun laulu kuului korkealta niinkuin kaukahisen toivon ääni. Vielä menneist' elämäänkö oisi? mietti Markku.
Samassapa juoksi häntä vastaan pieni liinatukka, poika, huoletonna risoissansa, kädessänsä rukiin siemeniä, joita pureskeli. Lapsi niitä ojenteli myöskin vaarin nähdä.
Luojan ihme — puhtahinta viljaa!
Nosti Markku polvellensa pojan.
Tunsi vielä lämmön veressänsä.
Viel' ei ollut kaikki toivo mennyt.
Oli siemen, oli lapsi vielä.
Nousi paikaltansa vanha Markku, kävi kiinni sahraan kaksin käsin, väänsi raudan raunioiden alta, seisoi ase kädessänsä hetken kodin pihamaalla, katsoi peltoon, joka vanhaa vaalijaansa vuotti.
Tunsi kotiin tullehensa Markku, tunsi, että vielä elää tahtoi. Oli siemen, oli lapsi vielä.
Korkealla, kaartain kylän yllä, lauloi kiuru kevään kyntövirttä.
Verkkaan vapauden oras itää: vuosisatain roudan sulaa pitää hurmeen lämmöstä ja kyynelten. Vuosisadat kesti talven yötä, vuosisadat salattua työtä suuren kevään, kansain keväimen.
Niinkö tulitkin sa ihanaisin!
Mielin janoovin ja isoovaisin,
vapaus, me käymme vastahas.
Nimees elämämme pyhitimme,
nimees vainajamme hautasimme,
odotellen sinun tuloas.
Kuolema sun kulkee edelläsi,
kansain vereen tahrattuna käsi.
Minne tulet, raunioita näät,
tulet tallattujen kenttäin takaa.
Siunaa maata, missä miehet makaa,
siunaa leskien ja lasten päät!
Niinkuin silmä vailla valoansa, niinkuin vuosi vailla suveansa, elämä sua vaill' on, vapaus. Niinkuin länsituulet hivelevät, niinkuin Arkadian armas kevät, niin on henkäykses kosketus.
Vapaa Puola, kanssas Suomen kansa kahleen merkit vielä ranteissansa vannoo valan, joll' ei rikkojaa: kautta kärsimyksen-muistojemme, kautta kallihimpain hautojemme, vapaa olkoon isiemme maa!
Kuolo sille, joka nostaa tohti, vapaus, sun pyhyyttäsi kohti käden sorron töihin valmihin, sille, joka kuonaan itsekkyyden, vaihtoi vapaan, puhtaan ihmisyyden, vihki voiman aseeks tyrannin!
Tilaa kotkallesi valkealle, vapaa Puola, nouse korkealle, olkoot vuosisatas onnekkaat! Kautta kärsimyksen-lunnaittemme, kautta vainajaimme, lapsiemme: vapaat olkoot isiemme maat!
(1918.)
Ei tullut ruusuin hehkuvin, ei lauluin, tuulin lauhkehin oo meille vapautemme, ei myrtinlehvin, kukkaisvöin, vaan pakkastyynin talviöin ja halki hankiemme.
Ei suvi ollut, juhannus, kun synnyit, Suomen vapaus, sa lapsi rakkautemme, vaan tähdet kylmät, ankarat sun kehtohosi katsoivat, sa lapsi sydäntemme.
Mut kun sa silmäs auki loit, niin vartion sa nähdä voit sun luonas valvomassa. Ja kuinka tiemme kulkekoot, sa veri meidän verta oot, sa ainut maailmassa.
Ja alla talven tähtien, sun syntymäsi soihtujen, nyt vyötämme me vyömme: sun nimees missä taistellaan, myös meidän miekat mainitaan ja meidän miehet, työmme.
Ja missä Suomen säilät lyö, pois, pakoon lyödään sorron yö! Sun nimes huulillansa ken ensin ehtii kuolohon, hän muita onnekkaampi on ja häntä kiittää kansa.
Et tullut ruusuin hehkuvin, et tuoksuin, tuulin lauhkehin oo meille, vapautemme, vaan talven tähdet ankarat sun kehtohosi katsoivat, sa lapsi rakkautemme.
Sa Suomen nuori vapaus, sa nuorten usko, odotus, et hyljännyt sa meitä. Yön tähdet kylmät, korkeat on aseitamme siunaavat ja vapautemme teitä!
(Virren 339 mukaan)
O Herra, siunaa Suomen kansa, suo sille armos runsaus, suo sille lohtu haavoissansa ja tuskassansa unohdus. Pois pyyhi vedet silmiemme, pois veritahrat tannertemme.
Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks Suomi sais, suo että kahleen kirvotessa myös orjan mieli kirpoais, suo meille voima voimastasi ja valkeus sun valostasi.
Sa siunannut oot aseitamme, kun pakoon lyötiin vainon yö, myös siunaa rauhanaskartamme, tee kaunihiksi kansan työ. Miss' äsken hurme maata kasti, suo oraan itää runsahasti.
O Herra, siunaa Suomen kansa, suo sille voimas runsaus, se kaikiss' että vaiheissansa ois oma kansas, valittus. O Herra, kalliimpana saamme sun kädestäsi synnyinmaamme.
Huhtikuussa 1918.
Sua, Suomen Leijona, tervehdän: miten säilässäs aurinko palaa! Ylös vapauden päivähän sinun voimas vangitut halaa. Olet karaistu kentillä taistojen, olet elänyt vainojen aikaa, läpi veristen vuosisatojen sinun säiläs säihkyy ja kaikaa.
On Reinin rannoilta Tonavaan nimes kerran pelkoa tuonut, ja tanner Puolan ja Bööminmaan on hurmehestasi juonut, ja syvälle Balkanin metsihin sinun kunnias jäljet johtaa ja päivät Narvan ja Lützenin ne kruunusi kivinä hohtaa.
Sua, Suomen Leijona, tervehdin! Taas voimasi valveutuvat, ja sadoin ja sadointuhansin rivit takanas taajentuvat. On vapaudenpäivästäs sana hiihdetty salosta saloon: koko kansa sun seuraa jälkiäs, joka sydän on syttynyt paloon.
On sinuun kansa katsonut surun, tuskan päivänänsä: veri usein on taljasi tahrannut, ei häpeä ikänänsä. Nyt takanas kulkevan miljoonain nään loistos ja kunnias tiellä, sydän yks, veri yks on heillä vain, vala yksi veressä heillä.
Sinä Suomen Leijona, mahtias ei enää maahan syöstä. Sinä katso: kunniavahtinas ovat urhot kumpujen yöstä. Sun lähelläsi ma Lallin nään, jok' ei kärsinyt vierasta miestä, ja Pentti Poutun harmaan pään, joka uhmas herrojen iestä.
Ja Ilkka hymyten kaulastaan pois hirttonuoran heittää. Stålhandske rintansa haarniskaan hän haavainsa kunnian peittää, ja nuoren Schwerinin kulkevan nään vierellä vanhan Drufvan ja väärää jalkaa astuvan, kuten aina, ma nään Sven Dufvan.
Sinä Suomen Leijona, valtainen on saattoväkesi luku: sua seuraa raatajat korpien ja Paavo ja Paavon suku, joka vakoonsa hukkaan kylvänyt jyvän köyhän on monen kerran ja aapisen puuhun veistänyt ja vuottanut ihmettä Herran.
Sua, Suomen Leijona, tervehdän: miten säilässäs aurinko palaa! Ylös vapauden päivähän sinun voimas vangitut halaa. Oi, Suomen Leijona, nähnyt oon sinun kunnianpäiväsi koiton. Sinä johdat ihanaan taisteloon, sinä annat vaaran ja voiton!
Vaikene, arkinen askar ja vaikene, toivo ja kaipuu,
hetkeks hiljetä suo, Aika, sa hyrskyvän vuos,
ett' olis silmämme tyyni ja ett' olis tahtomme suuri
hetkellä täyttymyksen, hetkellä vuossatojen,
ett' olis rintamme kirkas ja mielemme onnelle altis,
aika kun täytetty on, suurin kun hetkemme löi.
Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla,
niin sinä saapunut oot, luonamme, armahin, oot,
untemme morsian, vuossatain kaivattu, silmäimme soihtu.
Katso, sun hurmastas lyö joka rinnassa syön,
katso, sun askeltes tietä nyt riemun kyynelet kastaa.
Miss' oli orjuus ja yö, valkeus on, vapaus.
Emme sun päätäsi, Korkea, maisin kukkasin kruunaa,
laakerit, ruusustot, meillä ne kasvanut ei:
nostamme kulmilles, Korkea, kansamme kärsimys-kruunun.
Kyynelin, hurmehin sen vuossadat on silanneet,
on mykät vuossadat, on sukupolvet vain sua varten.
Toivomme ollut sa oot, uskomme ollut sa oot.
Oi vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla,
luoksemme tullutko oot, täälläkö luonamme oot?
Vuotettu keskellä pitkien vuossatain, keskellä öiden,
täällä sa luonamme oot, ainoinen, viivy sa myös!
Sormin viilennät sinä, Korkea, otsamme polton,
orjuuden häpeän pois olet pyyhkinyt, pois.
Meitä sa siunaa, Korkea, jotka sun kasvosi näämme,
aika kun täyttynyt on, vuossatojen odotus,
siunaa vainajat, jotka sun uskossas kuolohon nukkui,
vainajat mullassa maan, jotka ei kasvojas nää,
siunaa nouseva polvi ja myös suku syntymätönten,
jotta sun voimastas voimamme kasvava ois,
siunaa kättemme työ, jota äsken kahlehet kytki,
aivoituksemme suo nousta sun korkeutees,
miss' ovat viisaus, voima ja lempeys, oikeus yhtä.
Katso, sun alttarillas uhrimme aina on uus,
katso, sun eessäsi seisten me vannomme kansana tässä:
vain yli rintamme käy luoksesi sortajan tie,
vasta kun viimeinen käsivarsi on kahvassa miekan
uupunut taistellen, vasta kun viimeinen
on pisar hurmetta vuotanut, Korkea, kasvojes eessä.
Sillä sa kallehin oot, orjuuden kaivattu oot,
sillä sun kruunus on ostettu vuossatain kärsimys-lunnain,
ostettu on unelmin, hurmehin, huokauksin.
Kaunis on elo, kuolema, Korkea, kasvojes eessä,
helppoa nukkua on mullassa maan vapahan.
Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla!
Mies teki minut kerran armaalleen
ja piirsi kolme sanaa kylkeheni.
Pois menivät, ja uneen ikuiseen
myös koko heidän kansansakin meni.
Ken arvoitukseni nyt lukeekaan?
Uus, outo kieli ympärilläin helää.
Käy sydämet ja suvut kuolemaan
ja yksin mykkä kauneus saa elää.
Raudoissas ovat ranteeni, Zeus, mut ei henkeni koskaan.
En ole heimoas sun, en sinun orjiaskaan.
Kahleides mitan kulkenut maailmaas joka suuntaan
oon minä, nähnyt ma oon kaikki sun luomasi, Zeus:
nähnyt en suuruuttas, vain mahtisi oon minä nähnyt!
Pieni on maailmas, pienet on luotusi sun.
Ei ikinään sinun eessäsi maahan mun polveni taivu,
itseäs tunnustamaan et ikinään mua saa.
Kahleistain olen sulle ma velkaa, muusta en mistään,
en tulest' itsessäin, henkeni voimasta en.
Kauniimman, paremman minä oisin maailman luonut
kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus,
en ois voimastain minä orjien heimoa luonut,
kuin sinä luoduille en kahleita ois takonut,
en ois tuskalla ruokkinut onnenkaihoa niiden,
jotka ma tahdollain tyhjästä toin elämään,
en ois kuin sinä kitsastain jakanut minä heille
köyhiä riemuja maan. Uhria vaatinut en
luoduiltain omilt' oisi ma itsellein, kuten oot sa.
Kylmä ja korskea Zeus, luotujes kerjuri oot!
Kuoleman kammon maailmas ovenvartijaks teit sa,
jott' eivät pakohon pääsisi oikkujas sun
luomasi, sillä he orjuudessakin tuntevat, että
tyhjyyskin enemp' on kuin sinun maailmas.
Suuremman, ihanamman oisin ma maailman luonut
kuin sinun maailmas, kuin sinun luomasi on.
Huokaus ei olis kuulunut valtani äärestä toiseen,
ei surunkyyneltäkään hiekkahan vuotanut ois.
Onnessa, kirkkaudessa ja voimassa auringon alla
luotuni käynehet ois kenttiä kukkivan maan.
Ei sameaa olis silmää, ei kumaraa olis päätä
ollut joukossaan, kirkkaita katseita vain,
pystyjä päitä ja otsia, joiss' olis voima ja lempeys
rinnakkain asuneet onnessa luomisen työn,
vain jumal-tahtoja, vain tulitahtoja kirkkahin mielin —
kyyryjä orjia ei, ei sinun heimoas, Zeus.
Kerran Moirat, Zeus, sinun korskean valtasi päättää,
kuiluhun tyhjyyden syöksevät luotusi sun,
särkevät luomasi sun, lelun hauraan henkesi pienen.
Maailmastasi, Zeus, ei edes rauniot jää.
Tyhjyys jää sekä yö, joka kerran jälkehes ilkkuu.
Silloin mun aikani on, silloin ma maailman luon.
Sua koskaan saavuta ei ajan vuo, sen hyrskyt hiljaisiksi hiljenevät, sen aallot edestäsi etenevät ja sulle, nukkuja, ne unes suo.
Ne sulle uudet unhon yrtit tuo ja uudet unen hurmat hivelevät. Ja uudet kukat joka uusi kevät sun vuotehesi vilpoisaksi luo.
Vain Panin huilu jostain kalliolta, vain hunajainen tuoksu Hymettolta ne sekaantuvat sinun unehes,
kun ikinuoruuttasi ikävöiden käy Luna luokses kesken kuumain öiden ja suudelmansa sataa huulilles.
Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon, satakielen tahtiin ja Panin huilun olen tanssinut ylitse rotkon ja kuilun, yli kanervakenttien kukkivain — Narkissos, mun armaani, viipyy vain.
Narkissos, Narkissos — hu-huu, hu-huu! Yhä lähteen yli hän kurkoittuu, ei korvansa kuule, ei silmänsä nää, yhä omaa hän kuvaansa tähyää. Hänet polvillansa ja seppelpäin yöt umpeen ma lähteen reunalla näin. Hän unissa elää, onneton, mut hän kaunein pojista Hellaan on. Hänen kutrinsa sormin ma kiertäisin, hänen silmänsä peittäisin suudelmin, hänen surunsa kauas ma karkoittaisin, hänen huulensa hymyileviks saisin, hänet veisin ma riemussa karkeloiden yli rotkojen, kenttien, kukkuloiden, yli Helikon luolaani salaiseen, minun viereeni yrttivuoteeseen!
Koko kesän ma yksin tanssinut oon
ja kutsunut armasta karkeloon.
Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa,
iät omaan hän kuvaansa tuijottaa.
Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu!
Kesä mennyt on, kohta on syksyn kuu.
Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei,
Narkissos mun huutoain kuule ei.
Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu, mut mun lempeni ääni ei vaieta voi. Se mun kuoltuanikin soi ja soi.
Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon…
— Paimenet, paimenet, Pan on hiljan kulkenut tästä!
Tuossa hän kalliohon iskenyt on kavion,
tuosta on pensaikon läpi syöksynyt oksia taittain.
Varmaankin hän taas Ekhoa on ajanut.
Vuorien nymfi hän taipunut ei pukinjalkaisen lempeen,
Narkissostaan tuo vain yhä kaihoelee,
hullua paimenpoikaa, jok' ei lemmestä tiedä.
Niinpä nyt huo'ata saa yhdessä Ekho ja Pan.
Pan, isä Pan, hän varmaan rakkauden hyvin tuntee:
parrassa pörröisess' on käsi hienoinen
ah, usein hellien, leikkien viipynyt — nymfien parvi
toistapa tuntenut ei lemmessä vertaistaan.
Mutta hän vanha jo on isä Pan, jo on kankea jalka,
kaunoisintaan ei juoksusta kiinni hän saa,
niinkuin hän voimansa päivinä sai, kun hän kaurihin kanssa
kilpaa juoksi ja kun vielä hän viskata voi
ryskyen laaksoon kalliopaasia paisuvin hartein.
Vuohemme tuskin ees hänt' enää säikkyelee,
päänsä kun karvaisen hän kallion kätköstä pistää.
Aikansa mennyt jo on, raihnas ja vanha on Pan!
Vait! Mikä soitto? Mi kaihon ääni! Te paimenet, hiljaa:
Panin huilu se on! Noin satakielet edes
ei vois laululla rintamme hehkua tulkita koskaan!
Suuri hän vielä on Pan, vielä hän herramme on!
Paimenet, paimenet, kuulkaa, kuulkaa vuoret ja laaksot:
Nuori hän vielä on Pan! Laulussa nuori hän on!
Poissa on lemmen onnekas aika ja poissa sen riemut.
Kaihot nuoruuden huiluunsa jäänehet on!
Kulkija, ken ohi lähteen käyt, älä juo sa sen vettä!
Sammuttaa se ei voi, kuoleva, sun janoas.
Vettä sen kerran juonut ken on, hän on kulkeva aina
outona itselleen, outona muille hän myös.
Riemun hän tunteva on, mut ei ihmisten riemua koskaan,
tuskan hän tunteva on, mutta ei niinkuni muut.
Leikissä nähdä sa voit hänen seisovan kyynele-silmin,
keskellä murheita maan nähdä sa voit hymysuin.
Yöksi hän päivänpaistehen vaihtaa ja päiväksi yönsä,
onnensa murheeseen, murheensa onneksi taas.
Tyttöä suudella voi hän kun Hesperos lempeä loistaa.
Pilvi kun käy yli sen, sielunsa poissa jo on
taivahan teillä ja tuulien teillä — ei tyttöjen lempi
häntä voi kiinnittää, ei valat suudelmien.
Kutsua ei omaksensa hän voi kuin viitan ja sauvan,
ei kotiliettä häll' oo, vierellä armasta ei.
Yksin hän kulkee ja kulkee ja yksin kuolohon nukkuu.
Juonut, onneton, mies, Muusain hän kaivosta on!
Paimen, ken ohi kumpuni käyt — minäkin kävin kerta,
niinkuin nyt sinä käyt, kentillä Arkadian,
mullekin tyttöni mun teki vuoteen laakerilehtoon
illoin ja unhottamaan karjani viekoitti mun.
Mut sun armaas ei ole Cynthia kukkiva-rinta,
ei tulenhehkuva hän, tuoksuvahuulinen ei,
eikä sun rakkautes ole muuta kuin varjojen varjo
rinnalla rakkautein. Siks osas oikeamp' ois
maata mun puolestain Manan vankina multien alla,
mun olis armastas lempimähän opettaa.
Polykrates, herra Samoksen, oli onnekas ylitse kaikkien. Mihin saapui hän viiskymmen-souduillaan, siellä vapisi vallat polvillaan. Ja onnen-mainehellaan hän täytti Ionian, Hellaan.
Oli aitoissa runsaat aartehet.
Maat, kaupungit, saaret kaukaiset
veron kantoi hälle kallihin
ja orjia laski hän tuhansin.
Mutta kestituttavistansa
ol' Amasis rakkahimpansa.
Amasis, Egyptin kuningas, oli viisas kuin ystäväns' onnekas, ja kun lähetit Samoksen tullessaan toi onnenviestejä aina vaan, niin syvällä sydämessänsä suri vuoksi hän ystävänsä.
Ja hän kirjoitti Polykrateelle näin:
»On suoruus hyve ystäväin.
Sinun onnes on minulle suloinen,
mut en tahdo olla ystävä sen,
ken ei tunne murhetta, yötä,
kenen aina on onni myötä.
»Ovat kateiset katseet jumalain.
Paras ilo ja murhe vuorottain.
Ei kuolevainen ihminen
ole luotu yksin onnehen.
Kun ilo ja murhe vaihtuu,
elonpäivämme turvassa haihtuu.
»Siis kuule sa neuvoa ystävän: mitä rakastat kaikista enimmän, se kiireimmin heitä sa luotasi pois kuin jos henkesi uhristas riippuva ois. Ja jos muutu ei kohtalos siitä, ei vielä sun uhrisi riitä.»
Hyväks huomas neuvon ystävän
Polykrates ja viiskymmen-soutuun hän
heti astui ja heitti merehen,
mitä enin hän rakasti, sormuksen.
Ja sen hän tehtyänsä
surun tunsi sydämessänsä.
Mutta kohta rantahan tullessaan
näki sormuksen hiekalla vastassaan.
Mitä rakasti kaikista enimmin,
oli heittänyt meri sen takaisin.
Niin ei päässyt hän kohtalostansa,
ei pakoon onneansa.
Amasis, kuningas Egyptin maan, hän tiedon tästä saadessaan, heti purki liiton läheisen: ei tahtonut olla ystävä sen, ken ei tuntenut murhetta, yötä, kenen ain' oli onni myötä.
Tän' yönä, Masinissa, miks on niin kasvos kalvenneet? Sun eessäs, Masinissa, on valtakunnat vavisseet — miks viittas purppurissa on niinkuin kyyneleitä ois? Karthagon lyöjä heltyäkö vois?
Tän' yönä, Masinissa, ken Numidian leijonan niin kesyksi on saanut? Kun riemu joukon voittoisan viel' ympärill' ei laannut, miks valvoo, katsoo yöhön pois? Karthagon lyöjä lyötynäkö ois?
Tän' yönä, Masinissa, sun täyttyy onnes runsaus, sun kuohuu maljas yli: jo vuottes kaihon, kaivattus sua vastaan aukee syli, kun Sophonisbe, armahas, Karthagon lyöjä, astuu telttahas!
Tän' yönä, Masinissa,
Karthagon päärly hohtavin
sun silmäis eessä hohtaa,
Karthagon valmu hehkuvin
sun kaipaukses kohtaa,
sa Hasdrubalin tyttären,
Karthagon lyöjä, viet häävuoteeseen.
Tän' yönä, Masinissa, sa suudelmaisi hekkuman saat huulillensa painaa. Hän tämän yön on morsian, hän huomenna on vainaa. Kun aamun rusko punertaa, sun Rooma rakkahastas eroittaa.
Tän' yönä, Masinissa, vain vaikenevat Rooman lait, jo huomenna ne herää. Vain yhdeks yöksi onnes sait — nyt kaikki kaipuus kerää! On Numidian kuningas vain hetken häviävän valtias.
Tän' yönä, Masinissa, sa kukkuraiseen maljahan, jonk' annat armaallesi, kaikk' kätket yrtit kuoleman ja yrtit rakkautesi: ken Masinissaa lempinyt, ei enää toista miestä syleillyt!
Hän saapuu Sophonisbe,
hän luokses käy, hän luokses saa,
hän vierellesi vaipuu.
Maan vallat, voimat raukeaa,
maat, taivaat haihtuu, haipuu.
Tän' yönä yksin Rooman lait,
Karthagon lyöjä, ovat eessäs vait.
Yö kuluu, Masinissa. Jo aamun viiru selkenee. Mik' olkaas vastaan painaa? Sun armahasi kylmenee, on Sophonisbe vainaa. Sa astut aamuvartioon ja hymyilet: nyt Rooma puhukoon!
Niin olet kaukana nuoruus ja kaukana onneni päivät.
Niinkuin nuoruutein, kaukana, Rooma, sa oot.
Vaihtuvat talvi ja syys, suvi, saapuvat, lähtevät laivat,
kahlehdittu ma oon rantahan barbarien.
Tuska ja kaipuu vain minun hiljaisuuttani mittaa,
ystävä ainoakaan löydä mun ei ovellein.
Kylmät ja autiot Skyyttien rannat on, harmaja taivas,
jäisiä kuuroja vain pilvet ne heittelevät.
Ah, oleanderi tuoksui ja viikunat kukkivat siellä,
missä mun nuoruutein lauloi ja leikkiä löi,
muuria kierteli viini ja tertut päivässä paisui,
parvet perhosien nurmikon kirjavaks loi!
Kun olin nuori ma vielä ja kun olin Roomassa vielä,
viininlehdistä tein seppelen ympäri pään,
juhlien soihdut kun loisti ja kuorossa soittivat huilut:
onnekas, onnekas oot, muusain sa lemmikki oot!
Ystävät päiväni mun sulostuttivat, yöni Corinna
nardustuoksuinen, kuuma kuin yö etelän.
Poissa on nuoruus ja kaukana Rooma, mun onneni Rooma,
kuin uni kaunehin jäi vuorten ja vuosien taa.
Hauraamp' on lukinverkkoakin, oi Onnetar, lankas,
päivinä nuoruuden jonka sa kehräelet.
Valhe ja vilppi ne vain sinun huntusi liepeillä leijaa.
Ken sua uskonut on, ken sua seuraelee,
niinkuin lapsi hän on, joka vaaralta kasvonsa peittää.
Turmalta suojele et, kostolta et jumalain.
Ei rakennettuna missään muuria taivasta kohti,
jonk' yli ei Erinyit, tyttäret yön kapuais,
ei niin vuolasta virtaakaan, jonk' ei yli uisi
airuet Hadeksen. Suojaton, ihminen, oot.
Niinkuin kaarna sa oot, oi ihminen, heittämä tuulten.
Kourissa kohtalon oot, ah, lelu särkyvä vain.
Tuntehes jäähdytä jääksi ja tyynnytä mielesi myrskyt,
laivasi polta ja jää hetkeäs vuottamahan.
Viisas, ihminen, vasta sa oot, kun seppeles kuihtuu,
vasta kun nuoruutes, onnesi muisto on vain,
vasta kun ystäväs pettävät sun ja sun armahas jättää,
vasta kun lauluton on päiväs ja lemmetön yös,
vasta kun Kuoleman kasvot näät Elon naamarin alta,
vasta kun tyhjyyden silmästä silmähän näät,
vasta kun Kerberos kolmin kuonoin vastahas haukkuu,
vasta kun horjuelet Tuonelan lautturin luo.
[Tervehdys maisterinvihkiäisiin v. 1914.]
Tähtien kuoro
Kiire on, kiire on, me kierrämme ympäri auringon. Yli tyhjyyden ja hämärän me kudomme kangasta elämän. Päiväst' on loimet kultaiset, yöstä on tummat kutehet, unen silkkiä rihmat on. Kiire on, kiire on!
Elämä, ah, on unta vaan, jumalten lahja lapsille maan. Kaukana ikuisuuden yössä unen silkkiperhot on työssä. Unen hienoiset hahtuvat — vuossadat niihin mahtuvat!
Lapset yön ja auringon, juoksevaa elämän rihma on! Sukkula lentää ja pirta lyö, kiitää päivä ja ehtii yö. Joka hetki on aina uus, joka hetkess' on ikuisuus. Tyhjän yli ja pimeän kasvaa kangas elämän.
Ikuisuudessa mitataan unen lankoja lapsille maan. Unen silkkiä riittää, riittää: luotujen onni on tähtiään kiittää. Lapset yön ja auringon, kiire on, kiire on!
Lasten kuoro
Kevät on, kevät on! Ylitse nurmien päivä paistaa, joka puussa dryadit herää, mettiset kukkien mehua maistaa, läntinen kenttien tuoksuja kerää. Tanssivat kullassa auringon pikku Panit piiriä nopsaa: pienet pukinjalat kiviin kopsaa. Kaukokumpuja auer peittää, purojen pärskeet helmiä heittää, ilma leikkii ja ilakoi, ilman harput ja huilut soi. Piirihin kevään karkelon kiire on, kiire on!
Nuorukaisten ja neitojen kuoro
Suvi on, suvi on! Lämmin hautoo tähkäpäitä, rypäle paisuu viinipuussa. Lehdossa lempeän illan suussa nymfit ja faunit pitävät häitä. Purppuramereen auringon aamut herää ja illat hukkuu. Uneliaina tuulet nukkuu. Kulkee valppaana lemmentyössä Eros, jumala, kesäyössä. Kaikki hehkuu ja heilimöi. kaikki kaihoo ja ikävöi. Suvi ei oo loputon — kiire on, kiire on!
Vanhojen kuoro
Syksy on, syksy on! Sadot vuottaa korjuutaan. Kohta talven tähdet koittaa. Viidakossa vanha Pan yksin huiluansa soittaa. Jäähtyy lieska auringon. Kylläisyyttään tähkät vaipuu. Maata kohti otsat taipuu elon vaiheet kokeneiden, väsyneiden, valvoneiden. Sylissäsi, elon syys, yhtyy aika, iäisyys, unet yön ja auringon. Kiire on, kiire on!
Tähtien kuoro
Kiire on, kiire on, me kierrämme ympäri auringon. Yli tyhjyyden ja pimeän me kudomme kangasta elämän. Liittyy kuvio kuvioon, liittyy kohtalo kohtaloon, yhtyy liljat ja ohdakkeet, kunnes päivät on täyttyneet.
Kerran kaikki auringot hukkuu, kerran unen silkkiperhot nukkuu, tyhjän syliin ja pimeän hajoo kangas elämän.
Elämä, ah, on unta vaan, jumalten lahja lapsille maan. Unikukkia, ulpukoita, ruusuja, orjantappuroita, laakereita poimimaan!
Lapset yön ja auringon, kiire on, kiire on!
Viel' oli talven valta ja tunteet turtuneet, maan alta, mullan alta, kun kuulin: kevätveet! Niin elon ensi merkin sain jälkeen talven yön ja aavistuksin herkin jo liikahdit sa, syön!
Maan voimat maasta halaa taas valoon auringon, nyt elo kaikkeen palaa, mi maasta tullut on, nyt liikkuu kylmä pinta, nyt puhuu uumenet. Niin heräjä jo, rinta, ja nouskaa kuollehet!
Kun väliin neljän laudan käyn kerran nukkumaan, saa kehdoks kevät haudan, taas synnyn uudestaan! Oi luonnon kaikkivalta, kaikk' katoo kuolo, yö, maan alta, mullan alta kun kevään harput lyö!
Sua nähnyt en ma, ma kuulin vain sinä lingottu lentäjä taivahan alla. Sua silmilläni ma hain ja hain: suvipilvet purjehti taivahalla.
Oi runoilija sa runoilijain, mikä mahti sun säkeesi singonnalla! Ilon aalto mun läikähti rinnassain ja mun jalkani kulkivat karkelemalla.
En vaihtaisi sfäärien soitteluun, en enkelilauluun tuomion aamuna sun liverrystäs, leivonen,
joka ilmoitat maisen kevään kuun, joka annat mun riemusta juopua, onnesta ikikirkkaan, kiitävän hetkisen!
Annan tuntien ma luistaa, päivien ja öiden tulla, mitään toivomust' ei mulla, mitään en ma tahdo muistaa kukkivien puiden alla. Päivä hehkuu taivahalla, poutapilvet kulkeissansa levittävät purjeitansa.
Seisoo paikallansa aika.
Lyhyt hetki jumaluutta,
ikuisuutta, ihanuutta!
Kohta, kohta särkyy taika!
Enempää ei kesä anna.
Mik' ei tänään kukkaa kanna,
iäks hedelmättä jää se.
Ylemmäs ei päivä pääse.
Hetki suloisin ja suurin, suvi, kanssas sylityksin! Luonto, sinuun tahdon yksin juurtua ma syvin juurin. Muust' en tahdo surra, huolla: kanssas kukkia ja kuolla, lakastua, luoda uutta, tulla liki jumaluutta.
Niin ole tervetullut, syys! Sun rauhaas rinta halaa.
Sun tähtes vahtivuoroilleen jo taivahalle palaa.
Jo vaiennut on leivonen, jo huutaa kuovi suolla.
Jott' uusi kesä kerran sais, niin täytyy vanhan kuolla.
Soi iltaan kuulaan korkeaan, soi syksyn kiitos syvä!
On viety vilja korjuuseen, on viety kallis jyvä.
On kevät kasvun antanut ja kesä tähkän antoi,
syys odotettu, peljätty, syys meille sadon kantoi.
Maan lapset, lapset lakeuden, nyt syksyn kiitos soimaan!
Syys työmme kruunas, nostaen sen kunniaan ja voimaan.
Sa kyntäjä, sa kylväjä, on vakosi vain multaa.
Syys vakosi, syys vaivasi, syys työsi kaiken kultaa.
Me saimme köyhän, karun maan, me saimme kylmiä taivaan,
me oomme auraan sidotut ja raadantaan ja vaivaan.
Ei korpi anna halvalla, ei anna notkot, kunnaat,
ei anna multa ilmaiseks — ne vaatii kalliit lunnaat.
Me saimme kauniin, karun maan ja talven pitkän, jäisen,
me saimme suven valkean ja kevään kiitäväisen.
Kuin pääskyn siipi välkähtää, niin katoo suvi meiltä.
Me kevääss' unen poimimme, mut toden syksyn teiltä.
Oi syksy, sinun maljastas suo meidän voimaa juoda!
Suo meidän työhön uskoa ja aina uutta luoda.
Ja niinkuin maan sa siunasit, myös siunaa sydämemme,
niin että niinkuin voittajain veis talveen askelemme.
Kuin meren tuuli suolainen se ulapoiden viestit tuo. Sa sielun pyhä kaipuu juo, juo terveeks tuska sydämen!
Kuin kevään ihme kulkeissas,
se yllättää sun kesken ties.
Niin keveäksi, matkamies,
käy silloin sauva kantamas,
niin kirkkahaksi katsantos, niin ihaniksi askelees. Juo iki-kaipuu sydämees, juo korkeaksi kohtalosi
Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, lasna sun pitkinä iltoina kuulin. Kaakkuri, kaakkuri, viluinen lintu itsekin valitin viluisin huulin.
Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu,
menivät lapsuuden harmaat päivät.
Kaakkuri, ikuisten aavojen lintu,
ikuiset ikävät jäljelle jäivät.
Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu,
syysyö kaataa ja syysyö hyytää.
Kaakkuri, hallan ja härmän lintu,
turhaa on kesää ja kevättä pyytää!
Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu,
ulapat on jäässä ja jään päällä lunta.
Jäiden lintu, jäämeren lintu,
jäätä ja lunta, jäätä ja unta!
Kaakkuri, kaakkuri, kohtalon lintu, jääkentät kasvaa, jääneulat hohtaa. Kaakkuri, kaakkuri, kuoleman lintu, kerran ne neulat sydämen kohtaa.
Oi valo, mistä toitkaan mieleeni mun elämäni hetken kirkkaimman, mun elämäni suuren onnenpäivän?
Siit' on jo kauan — koululuvan eellä. Mun oli mieleni niin onnenkevyt, niin täynnä valoa ja kevättä ja loputtoman suven odotusta. Ja pääsky lensi poikki pihanurmen ja nousi korkealle koivuin yli, ja pääskyn lentoon liitin toiveheni ja kaiken kevään riemun, joka sykki mun rinnassani pitkän talven jälkeen. Ja pääsky katos taivaan sinimereen ja sinne liiti toiveheni myöskin.
Oo iät siunattu, sa pääsky pieni, ja elämäni päivä onnellisin! Sun muistos kukkii tänään mielessäni kuin joskus syksyn aikaan kevään kukka.
Sun ensi kerran lapsina me näimme, kun päivä paistoi tuvan ikkunahan. Sun kultakarkeloas katsomahan me täynnä mykkää ihmetystä jäimme.
Ja elämämme keskipäivän aikaan
sa leikit ympärillä askartemme
ja kilvoitustemme ja taistojemme,
työn aikaan, tuskan aikaan, toivon aikaan.
Ja elämämme iltaa kohti mennen
sa rakkaat esineet ja muistot peitit,
sa harsos harmaan yli kaiken heitit,
jok' oli kallist' ollut meille ennen.
Niin olet liittynyt sa kohtaloomme, niin olet pitkin elämämme teitä, sa tomu, seuralainen, liki meitä, siks kunnes itse tomua me oomme.