Title : Sulhasen luona
Author : Robert Kiljander
Release date : January 27, 2007 [eBook #20454]
Language : Finnish
Credits : Produced by Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Yksinäytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä
Kirj.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin & Kumpp., Helsinki, 1910.
VIHTORIIN, kauppias.
KALLE, hänen apulaisensa.
PUMMI, nimismies.
TYYNE, hänen veljensä tytär.
SILTAVOUTI.
OSTAJIA.
Tapaus maalla.
Siististi sisustettu huone. Oikealla sohva, jonka edessä on pöytä. Vasemmalla kirjoituspöytä konttorikirjoineen. Seinällä hintaluetteloja, muita papereita ja suuri avain. Vinoon nurkassa oikealla vaatekaappi ( Huomaa : Kulissi.) Perällä ovi, joka on auki ja vie puotiin, josta näkyy osa tiskistä ja hyllyistä. Vasemmalla perällepäin avonainen ikkuna, josta pilkistää kesäinen maisema. (Oikea ja vasen luetaan näyttämöltä).
KALLE. (sitten): Ostajia.
KALLE. (torkkuu sohvassa sanomalehti kädessä ja mutisee unissaan epäselviä sanoja; sitten kovemmin): Tyyne, Tyyne, elä mene, kultaseni — ei tänne tule ketään — minulla on niin paljon sinulle puhumista — Tyyne! (Sanomalehti putoaa hänen kädestään, hän herää ja pyyhkii silmiään): Helkkarissa, kun nukuin! Onkohan sinne sill'aikaa tullut ihmisiä puotiin? (Kiirehtii ovelle katsomaan). Ei ketään. No, samapa se, eihän siellä olekkaan mitään myytävää. — Näin niin hauskaa unta. Tyyne tuli minua tervehtimään. »Elä sure, Kalle», hän sanoi, »kyllä minä tulen omaksesi, en välitä setä Pummin kiellosta, tulin nyt vaan sinua suutelemaan.» »Elä mene», huusin minä, »ei tänne tule ketään ihmistä, kauppias on kaupungissa.» Mutta hän vaan viittasi kädellään ja juoksi nauraen pois. — Voi, voi, jos tuo uni kerran toteutuisi, jos minä saisin hänet — —! (Pieni tiuku soi ulkopuolella). Nyt sinne tuli joku.
(Menee puotiin.).
VANHA AKKA (ilmestyy tiskin taakse; niiaa): Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Mitäs Kalle herralle kuuluu? Saisinko neljänneskilon kahvia ja puoleksi sokeria? Onpa tänään siunattu helle! Ohhoh!
KALLE. Huomenta, huomenta! No, kuinkas se Höpsälän muori jaksaa? Hyvin tietysti. Jassoo, vai kahvia ja sokeria? Mutta kun sattui niin hullusti, ettei meillä nyt niitä ole. Loppuivat juuri. Mutta huomenna tulee — tulee monta, monta säkillistä. Eikö muori tahtoisi pompommeja, niitä meillä kyllä on.
AKKA. Sepä ikävätä, sepä ikävätä. En välitä pompommeista. Tulen sitten huomenna. Herran haltuun, Herran haltuun!
(Niiaa ja poistuu).
KALLE (tulee sisään): Vai huomenna! Paljon kiitoksia! Huomenna voi puoti jo olla suljettu, jos oikein pahasti käy. Mutta mitä minä sitä ajattelen, sehän ei olisi mikään yllätys. Kunhan nyt vaan saisin tavata Tyynen ja kertoa hänelle unestani, mutta se peevelin Pummi vahtii häntä kuin Kerberus. Voi sitä köyhyyttä sentään! (Tiuku soi.) — No, nyt sinne taas joku! Mikä niitä nyt riivaa, ettei saa rauhassa omia asioitaan miettiä!
(Menee puotiin, jonne tiskin taakse samassa ilmestyy:)
VANHA TALONPOIKA. Päivää!
KALLE. Päivää, päivää! Kas kun Isontalon isäntäkin on liikkeellä tässä hikisessä ilmassa! No, mitä sinnepäin kuuluu?
TALONPOIKA (sylkäisee): Kiitos! Eipä erinäistä. Pikanelliä tässä olisi niinkuin tarpeen.
KALLE. Vai pikanelliä! Ahaa, vai pikanelliako? Jaa, jaa. Mutta nyt tuli isäntä niinkuin vähän sopimattomaan aikaan. Ajatelkaapas sitä, kun juuri tänään kaikki pikanelli loppui, tyystin loppui.
TALONPOIKA. Eikö ole pikanelliä. Mikä kauppa se on, jossa ei ole pikanelliä! Hyvästi sitten!
KALLE. Mutta eikö saa olla mitään muuta? Eikö isäntä huoli pompommeista?
TALONPOIKA. Pompom — —! Menkää hiiteen!
(Poistuu.)
KALLE (tulee sisään): Niin, semmoistahan tuo nyt on. Eihän meillä enää ole muuta kuin pompommeja, vesirinkuloita ja muutamia tyhjiä sikarilaatikoita. Ja kumminkin kauppias on reipas ja hauska mies, vaikka tämä maalle muuttaminen oli häneltä tyhmä yritys. Saa nyt nähdä, voiko hän mitään hommata tuolla kaupungissa, hänellä on suuria tuumia. Mutta mitä tuo kaikki minua liikuttaa? Koetanpas, jos uudestaan nukkuisin ja näkisin jatkon siihen kauniiseen uneen. (Istuutuu sohvaan). Rupean laskemaan, niin nukun pikemmin. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — — — (Tiuku soi). No kuka perhana nyt taas sinne puotiin! Kyllä minä sen pian sieltä lähetän menemään. (Juoksee puotiin). Ah, mitä näen minä! Onko se mahdollista! Tyyne!
Tyyne. Kalle.
TYYNE (Puodissa): Oletko yksin?
KALLE. Yksin, yksin. Tule sisään, tule sisään!
TYYNE. En uskalla — jos joku näkisi.
KALLE. Ei meitä kukaan näe, tule nyt — kauppias on poissa.
TYYNE. Tiedän sen, mutta — —
KALLE. Kas niin! Sinun täytyy! (Vetää häntä sisään ja halailee häntä.)
Tyyne kultaseni, kuinka sinä teit minut sanomattoman iloiseksi! Minä
näin juuri unta, että tulit tänne minun luokseni. Ja uni heti toteutui!
Mikä odottamaton onni!
(Suutelee häntä).
TYYNE. Niin, kuulehan! Setä meni virka-asioille siltavoudin kanssa. Hän kehuu vielä tänään ottavansa kiinni tuon suuren varkaan, joka kuuluu liikkuvan seudullamme. Koska eivät muut ole onnistuneet häntä vangitsemaan! Sinä tiedät, kuinka hän voi kerskata. Minua hän ankarasti komensi olemaan kotona. Hyvä juttu, ajattelin minä, ja kun hän oli mennyt, pujahdin takaportista ulos, kävelin tänne kirkonkylään, ajatellen että ehkä minä sattumalta tapaisin sinut maantiellä, kurkistin puodin ovesta, oliko siellä ostajia, ja kun se oli aivan tyhjä, niin päätin kun päätinkin tehdä sinulle pienen kepposen, kun ei oltu tavattu niin moneen aikaan.
KALLE. Ei sitten kun toissa päivänä. Mutta istu nyt kultaseni!
(Vie hänet sohvaan.)
TYYNE (istuutuu): Vai tämäkö se nyt sitten on sinun huoneesi? Niin hauska ja nätti! Ja niin kaunis näköala ikkunasta!
KALLE. Niin, siinä minä usein seison ja katselen teidän taloonne päin. Katsos, sieltä näkyy savupiiput suurten koivujen yläpuolelta! Ja silloin minä aina ajattelen sinua, että mitähän sinä nyt tällä hetkellä toimiskelet? Luetko, istutko pianon ääressä vai hoidatko kukkiasi?
TYYNE. Entäs jos juuri par'aikaa aamiaispöydässä popsisin viilipyttyä, ha, ha, ha! — Mutta sinä sanoit, että näit minusta unta?
KALLE. Niin — —. Mutta enkö saa tarjota sinulle jotain? Meillä kyllä ei ole tässä juuri mitään, kun ei ole omaa huushollia, mutta ehkä tahtoisit pompommeja?
TYYNE. Kiitos, en nyt välitä! Minun täytyykin heti mennä.
KALLE. Niin, minä näin unta, että seisoit tässä minun edessäni. Ihka elävänä, kuin tuossa nyt, ja niin iloisena ja säteilevänä. Ja sitten sinä suutelit minua.
TYYNE. Nyt sinä narraat!
KALLE. En jumaliste, aivan vissiin! Ja sitten sinä puhuit minulle niin kauniisti.
TYYNE. Mitä minä sitten puhuin?
KALLE. Tuosta meidän tulevaisuudestamme. »Setä Pummi on kyllä meidän rakkauttamme vastaan», puhuit sinä »ollen itse varakas tahtoo hän naittaa minut, kasvattinsa, rikkaalle miehelle, luullen että hän sillä tavoin tekee minut onnelliseksi, mutta olemmehan nuoria, voimmehan odottaa eikä setä ikuisesti voi vastustella», sanoit sinä. »Ja saat nähdä», sanoit, »että asiat kyllä selviävät nopeammin kuin voimme ajatellakaan.» Niin sinä puhuit, kultaseni.
TYYNE. Ja miks'ei se niin voi käydäkin?
KALLE. Niin, aina sinä katselet elämää niin valoisalta kannalta. Mutta ennenkuin minä saan semmoisen paikan, että voimme mennä yhteen, niin — —.
TYYNE. Niin mitä?
KALLE. Niin, sehän juuri on minun suurin suruni. Eikö sinun rakkautesi sill'aikaa laimene ja etkö sinä kyllästy minuun?
TYYNE. Niin, eipä sitä niin varmaan tiedä.
KALLE. Kun en ulkonäöltänikään ole mitään — —.
TYYNE. Aivan oikein, on niitä komeampiakin miehiä.
KALLE. Ja kun muutenkin olen aivan mitätön.
TYYNE. Tyhmä sinä nyt ainakin olet, enkä minä (Nousee) noita vanhoja lorujasi enää viitsi kuunnella — —.
KALLE. Elähän, elähän! Anna nyt anteeksi! Mutta kun minä rakastan sinua niin paljon, niin — —. Annathan sinä anteeksi?
TYYNE. En suinkaan.
KALLE. Mutta tällä kertaa.
TYYNE. Lupaatko sitten, ettet enää puhu tuommoista, sillä pitäisihän sinun tuntea Tyynesi. Lupaatko?
KALLE. Lupaan, lupaan, kultaseni.
TYYNE. No, olkoon menneeksi sitten, mutta se onkin viimeinen kerta, sinä parantumaton poika! Ja nyt minä kerron sinulle jotain hauskaa. Kun tänä aamuna heräsin, niin olin niin sanomattoman iloinen ja onnellinen, en tiedä ollenkaan mistä syystä. Ja kun aukaisin ikkunan ja linnut visertelivät kuin hullut ja kukat ikkunan alla tuoksuivat kuin paratiisin yrttitarhassa, niin sain semmoisen selvän aavistuksen, että meille vielä tänään tulee tapahtumaan jotain hyvin hauskaa ja odottamatonta, ja luotan varmaan siihen, että ennenkuin päivä on lopussa, niin saamme toisemme.
KALLE. No, sitten minäkin siihen luotan.
Laulu n:o 1. Duetto
Sävel: »En voi sua unhoittaa poijes».
KALLE ja TYYNE.
Vaikk' oisikin maailma nurja
Elä, ystäväin, sure vaan.
Meill' onhan lempemme nuori.
Usko onneen suotuisaan.
Jos mull' ois rikkautta
Ja kaikki kalliit aarteet maan,
Niin silloin, armahani,
Sun kietoisin ma purppuraan.
KALLE ja TYYNE.
Vaikk' oisikin maailma nurja j.n.e
(Tiuku ulkopuolella soi).
TYYNE. Mutta kuule, eiköhän sinne tullut ihmisiä puotiin! Jestas, jos minut huomaavat!
KALLE. Ole huoleti, eihän ne tänne sisään tule.
TYYNE. Pane ovi kiinni, pane ovi kiinni!
KALLE (mennessään): Ole nyt vaan aivan levollinen. Kyllä ne pian sieltä lähtee.
(Sulkee oven.)
TYYNE (yksin): Hyi, kun rupesi peloittamaan! Olinpa kerrassaan varomaton, kun tänne tulin. Ajatteleppas, jos se olisi kauppias, joka tulee kotiin kaupungista! (Kuuntelee ovella.): Taivas, se on sedän ääni!
KALLE (tulee takaisin): Nyt on piru merrassa! Se on setäsi! Hän tulee sisään — hän tahtoo puhutella minua virka-asioissa — hänellä on siltavouti mukanaan. Kauhistus, mitä nyt on tehtävä!
TYYNE. Eikä täällä ole kuin yksi ovi! Minä hyppään ulos ikkunasta.
KALLE. Se on liian korkealla. Sinun täytyy piiloutua johonkin. Tuonne pöydän alle — Ei, tänne sohvan taa —. Ei, nyt minä tiedän! Tule tänne, pistän sinut tuohon kaappiin. Pian pian!
(Aukaisee kaapin.)
TYYNE. Mutta jos minä siellä tukehdun?
KALLE. Joutavata, eihän se kestä kuin muutamia minutteja — eihän hän kauan viivy — —.
TYYNE (kaapissa): Täällä haisee pahalta — —.
KALLE. Minun rasvanahkasaappaani ne vaan. (Sulkee kaapin oven.) Kas niin! Ole nyt hiljaa kuin hiiri. Pian minä sinut pelastan. (Pistää avaimen taskuunsa ja menee aukaisemaan peräovea). No, tämäpä nyt vasta helkkarin moinen sattuma! — Herra vallesmanni on niin hyvä ja astuu sisään.
Pummi, Siltavouti, Kalle ja Tyyne (kaapissa).
PUMMI (vanhahko mahtavan näköinen mies, virkapuvussa ja ritarimerkki rinnassa): Te sanoitte siis, että kauppias ei ole kotona. Niinkö?
KALLE (aina kohteliaasti): Ei ole, ei ole — hän on kaupungissa.
PUMMI. Luulin kuulleeni ääniä täältä. Mutta en minä ketään näe.
KALLE. Minä täällä vain itsekseni puhuin, kun järjestin täällä herra vallesmannia varten. Olkaa hyvä ja istukaa, olkaa hyvä ja istukaa!
PUMMI. Minä tulen tässä viran puolesta.
KALLE. Terve tultua, terve tultua.
PUMMI. Hm! Ja koska kauppias itse on poissa, niin minä siltavoudin läsnäollessa näytän teille tämän paperin. Lukekaa!
KALLE (ottaa paperin vastaan): Mitä tämä on?
PUMMI. Lukekaa!
KALLE (lukee hiljaa mutisten): Kuvernööri — läänissä —
Kansallispankin — laillisen voiman — 1,650 markkaa — —.
PUMMI (itsekseen, sillä aikaa kun KALLE lukee): Jassoo, tuo se nyt on se junkkari, joka aikoo veljentyttäreni viedä? Mikä röyhkeys! Mutta siitä tulee niksi. Sen vannon, niin totta kuin olen Aleksander Napoleon Pummi! (Ääneen Kallelle) No?
KALLE. Tämähän on 1,650 markan uloshakemus.
PUMMI. Niin onkin. Onko kauppias puhunut teille siitä mitään?
KALLE. Eikä ole.
PUMMI. Onko teillä kassassa rahaa sen lunastamiseen?
KALLE. Ei ole, mutta kauppias sanoi, että hän tuo rahaa tullessaan.
PUMMI. Tuo rahaa! Kiitoksia paljon! Kyllä minä hänet tunnen. — Siis ei ole?
KALLE. Ei ole kuin puotilaatikossa muutama markka.
PUMMI. No, sitten on omaisuus pantava takavarikkoon. Siltavouti astuu esille.
SILTAVOUTI (vanhanpuoleinen mies hänkin, laiha ja nöyrä): Niinkuin herra vallesmanni ja ritari käskee.
KALLE. Mutta mitä kauppias sanoo, kun hän tulee kotiin?
PUMMI (joka on mennyt papereineen kirjoituspöydän luo): Mitä hän sanoo! Enkö minä ole täällä korkean esivallan puolesta? (Lyö nyrkkinsä pöytään): Enkö ole, mitä?
KALLE. Pyydän anteeksi, pyydän anteeksi.
PUMMI (kynä kädessä siltavoudille): Ryhdytään toimeen. Kuinka monta tuolia?
SILTAVOUTI. Yksi, kaksi, kolme — kuusi niitä näkyy olevan.
PUMMI (kirjoittaen): Eheät?
SILTAVOUTI. Tästä yhdestä on topninki vähän näkyvissä.
PUMMI. Hyvä, eteenpäin!
SILTAVOUTI. Sohva ja pöytä.
PUMMI. Kunnossa?
SILTAVOUTI. Kyllä. Pöytä ontuu vähän toiselta jalalta.
PUMMI. Enemmän!
SILTAVOUTI. Kirjoituspöytä ja samaten tuoli, jossa herra vallesmanni ja ritari suvaitsee — —.
PUMMI. Jahah! Onkohan näissä lootissa mitään? (Vetää ne auki.) Tyhjä paperossilaatikko ja naisen kuvakortti. Ei mitään muuta! No, mitä vielä?
SILTAVOUTI. Vaatekaappi.
KALLE (itsekseen): Kaappi!
PUMMI. Kunnossa?
SILTAVOUTI. Kunnossa.
PUMMI. Avatkaa ovi! Mitä siellä on sisällä?
KALLE (itsekseen): Herrajestan!
SILTAVOUTI. Jahah — mutta avain on poissa.
PUMMI (Kallelle): Missä on avain?
KALLE. En — en tiedä. Kai se on kauppiaalla.
PUMMI. Tiedättekö, mitä siellä on sisällä?
KALLE. E-e-eihän siellä mitään ole!
PUMMI. Eikö kauppiaalla siis ole mitään pitovaatteita. Ei suinkaan hän niin ilman voi olla?
KALLE. Jaa — niin — niin, pitovaatteita? Luulin, että tarkoitatte — niin, kyllähän siellä.
PUMMI. Mitenkä te niin kummalliselta näytätte? Mikä teitä vaivaa?
KALLE. Olenko minä kummallisen näköinen? No, kun minä suren sitä kauppiaan onnettomuutta — kun hän on minun paras ystäväni ja kun hän aina on ollut minulle niin hyvä — —.
PUMMI. Niin, semmoistahan se on tässä nykyisessä maailmassa. Miksi elää niin iloisesti? Toista se oli minun nuoruudessani, silloin tiesi jokainen elää kukkaronsa mukaan. (Siltavoudille:) No, koska ei löydy avainta, niin pannaan kaappi sinettiin.
(Ottaa esille lakkaa ja sinetin.)
KALLE. Mitä?!
PUMMI. Niin, sehän on lain mukaan, ettekö sitä tiedä?
KALLE. Mutta sehän on mahdotonta!
PUMMI. Mikä on mahdotonta? Teillä näkyy olevan surkea tietämättömyys laista ja oikeudesta, nuori mies.
KALLE. Mutta kuulkaapas — antakaa, kun minä selitän teille.
PUMMI. Olkaa siinä! Te vaivaatte meitä virantoimituksessamme.
(Menee siltavoudin kanssa, joka sill'aikaa on sytyttänyt kynttilän, kaapin luo, jota panevat sinettiin. Huom! Tämä toimitus on tehtävä jokseenkin nopeasti.)
KALLE (kävelee edestakaisin etunäyttämöllä; itsekseen): Taivas varjelkoon aivojani! Mitä nyt on tehtävä? Tunnustanko hänelle kaikki ja pyydän anteeksi? Estänkö hänet väkivallalla? Sanonko, että siellä on helvetinkone, joka räjähtää? (Jyrkästi:) Herra vallesmanni!
PUMMI (kääntyy): Mitä?
KALLE (tavallisella äänellä taas): Herra vallesmanni, jos tietäisitte — jos voisitte aavistaa —!
PUMMI. Mitä sitten?
KALLE. Ei mitään — ei mitään. (Itsekseen). Enhän minä voi mitään sanoa.
PUMMI. Hassu mies!
SILTAVOUTI. Niinkuin herra vallesmanni ja ritari suvaitsee sanoa.
PUMMI. No kas niin, nyt kaappi on sinetissä. Ja sitten menemme makasiinia inventeeraamaan. Missä on makasiinin avain?
KALLE. Se riippuu tuolla seinällä. Minä tulen heti perästä.
PUMMI. Hyvä! Siltavouti seuraa!
SILTAVOUTI (tekee kunniaa oven pielessä ja menee sitten.)
Kalle, Tyyne.
KALLE (koputtaa kaapin ovelle): Tyyne, nyt me olemme hukassa.
TYYNE (kaapissa): Minä kuolen kauhistuksesta! Minun täytyy päästä pois millä tavalla tahansa!
KALLE. Se ei ole mahdollista.
TYYNE. Riko sinetti!
KALLE. En uskalla. Siitä on suuri edesvastaus.
TYYNE. Pitääkö minun sitten kuolla tänne nälkään?
KALLE. Onko sulla siellä hyvin paha olla?
TYYNE. Täällä on niin huono haju. Olen monta kertaa aikonut aivastaa.
KALLE. Elä Herran tähden!
TYYNE. Kas niin, päästä pois nyt minut. Lyö vaikka kaappi rikki, mutta ulos minä tahdon (Jyskyttää ovea.) Kalle!
KALLE. Rauhoitu nyt, kultaseni, rauhoitu! Täytyy keksiä joku keino.
TYYNE. No, keksi, keksi sitten pian!
KALLE. Niin, niin — esimerkiksi — esimerkiksi — —. Etkö sinä voisi minua auttaa?
TYYNE. Kuule, minä tiedän! Sinun pitää narrata setä aukaisemaan. Sano, että täällä on sinunkin omaisuuttasi, jota sinä tahdot sieltä pois. Sano niin.
KALLE. Ja niinhän siellä onkin. Mutta silloinhan hän huomaa sinutkin?
TYYNE. Se on sitten sinun asiasi. Pääasia on vaan, että sinetti tulee pois.
KALLE. Voi, Tyyne kultaseni, minnekkä me nyt olemme joutuneet!
Laulu n:o 2. Duetto.
Sävel Fredmanin epistola:
»Jo ma luulen, uskon sen sull' on vuoro, veikkonen.»
Oo nyt hiljaa hetkinen
Kyllä kohta aukaisen,
Hyvin menee, minuun luota,
Vuota, vuota
Hetkinen.
Sydän lyö ja pamppailee!
Kuinka käydä mahtanee?
Entäs jos ma aivastankin,
Molemmankin
Kauhuun saan!
KALLE. Kyllä sinut Tyyneni pois pian lasken.
TYYNE. Laske, laske!
KALLE. Luota minuun vaan.
KALLE (laulun jälkeen): Hiljaa, hän tulee takaisin! Elä nyt vaan liikahda. Koetan parastani.
Pummi, Kalle ja Tyyne.
PUMMI. Hm! Ei maksanut vaivaa. Eihän siellä makasiinissa ollut muuta kuin rikkinäinen polkupyörä. Kaunis pesä!
KALLE. Kuulkaapas, herra vallesmanni. Minulla olisi teidän kanssanne vähän puhumista eräästä — eräästä ikävästä asiasta.
PUMMI. No, mitä nyt?
KALLE. Kun minun saappaani jäivät tuonne kaappiin.
PUMMI. No, mitä sitten?
KALLE. Nyt nekin tulivat takavarikkoon, vaikka ne eivät kuulukaan kauppiaalle.
PUMMI. Mitä minä siihen voin?
KALLE. Minä tarkoitan, että jos herra vallesmanni ottaisi pois sinetin siksi, että minä ne sieltä saisin — minä tarvitseisin ne välttämättömästi tänään.
PUMMI. Ei niitä kruunun sinettejä niinkään poisteta. Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Eihän teillä ole avainta?
KALLE. On minulla — —. Niin, se tahtoo sanoa — ehkä löytäisin jostakin laatikosta semmoisen, joka sopisi — —.
PUMMI. Onko teillä sitten avain, vai eikö?
KALLE. Eihän minulla, mutta jos täältä —
(On hakevinaan.)
PUMMI (itsekseen): Tuo mies tuntuu minusta sangen epäiltävältä (Ääneen:) Kuulkaapas herra, jos teillä on jotain vehkeitä isäntänne kanssa, niin minä edeltäpäin varoitan teitä. Muistakaa, että minä en ole mikään semmoinen mies, jonka kanssa voi leikkiä. Minä olen Aleksander Napoleon Pummi, tietäkää se.
KALLE (hakien): Ei suinkaan — kuinka se tulisi kysymykseenkään — —.
Mutta täytyyhän minun pelastaa omani.
PUMMI. Niin, minä sanon vaan. Ja kuunnelkaa sitten, mikä mies minä olenkin:
Laulu n:o 3. Soolo.
Sävel: Kaunis Helena; Kuninkaitten kupletit.
Täss' on se mahtava Pummi, mahtava Pummi, mahtava
Pummi, aina pelvoton,
Niin, aina pelvoton.
Kaikk' kansa minua pokkaa, niiaa ja pokkaa, pokkaa ja
niiaa, niinkuin oikein on,
Niin, niinkuin oikein on.
En vierellä kuvernöörin e'es jää varjohon.
Täss' on se mahtava Pummi, mahtava Pummi, mahtava
Pummi aina pelvoton.
Ja kaikki rosvot ja varkaat, rosvot ja varkaat, rosvot ja
varkaat yks' kaks' vangitsen,
Niin, yks' kaks' vangitsen.
Yöt, päivät heitä ma nuuskin, heitä ma nuuskin, heitä
ma nuuskin, koskaan uuvu en,
Niin, koskaan uuvu en.
Ja keittäjät viinan talteen vien kuin huviksen:
Ja kaikki rosvot jne.
Sen vuoksi pääsiäislahjaks, pääsiäislahjaks, pääsiäis-
lahjaks sain tään tähtösen.
Niin, sain tään tähtösen.
Niin, tässä on stanislafka, on stanislafka, on stanislafka,
josta ylpeilen,
Niin, josta ylpeilen.
Ei palkatta koskaan jää mies virkaintoinen.
Sen vuoks' jne.
PUMMI. No, löydättekö sieltä avainta.
KALLE. Kyllä, tässä se nyt on.
PUMMI. No, samapa se. Olkoon menneeksi sitten. Sitä parempihan se onkin, niin saadaan samassa kirjoittaa ylös, mitä siellä on sisällä. Mutta passaakohan se? (Ottaa pois sinetin.) Antakaa se tänne.
KALLE. Niin, avain — —.
PUMMI. No!
KALLE. En — en tiedä varmaan, jos se oikein sopii — —.
PUMMI. Antakaa tänne vaan, niin koetetaan.
KALLE. Kyllä minä itsekin — (Koettaa avainta.) Kovassa näkyy olevan.
Mutta ehkä vallesmanni on hyvä ja istuu sill'aikaa, kun minä — —.
PUMMI. Istua! Mitä varten?
KALLE. Se ehkä silloin onnistuu minulta paremmin — —.
PUMMI. Mitä joutavata! No, aukeaako se vai ei?
KALLE. Ei — eihän se siltä tunnu.
PUMMI. No, semmoisia tyhmyyksiä! Sitähän minä ajattelinkin! Nyt minulla taas on uusi vaiva. Missä sinetti?
KALLE (neuvotonna): Herra vallesmanni! Kuulkaa, herra vallesmanni — —
PUMMI (rupeaa asettamaan sinettiä paikoilleen): Jahah!
KALLE. Herra vallesmanni, minun täytyy päästä tuohon kaappiin.
(Katsoo häntä julmistuneen näköisenä).
PUMMI (säikähtyen): Mitä siellä sitten on kaapissa?
KALLE. Siellä on — siellä on — —. Ah, minä tulen hulluksi!
PUMMI. Mi-mikä teitä oikeastaan vaivaa!
KALLE. En tiedä itsekään — — hermoni. (Katsoo taas karsaasti Pummia.)
Kuulkaapas, herra vallesmanni!
PUMMI. No, no, minä kuulen.
KALLE. No, ei mitään erinäistä. (Kohteliaasti:) Kuulkaapas, olkaapas hyvä ja katsokaa sill'aikaa ulos tuosta ikkunasta, kun minä vielä koetan avata, silloin se varmasti onnistuu — —.
PUMMI (ärjäsee): Mitä hittoa siellä on kaapissa? Avatkaa se heti, muuten minä — —!
Vihtoriin, entiset (viimein) ostajia.
VIHTORIIN (nuorenlainen, iloinen ja reipas mies): Halloo! Eikö täällä ole ketään ihmistä koko talossa? — Kas setä! Päivää! (Nyökäyttää Kallelle.) Päivää, Kalle! Terveisiä kaupungista!
KALLE (itsekseen): Nyt kauppiaskin! Se vaan puuttui!
VIHTORIIN. No, mitä tänne muuten kuuluu? Hauskaa nähdä setääkin joskus!
PUMMI (ankarasti): Eipä niinkään hauskaa, luulen minä. Olen tässä virka-asioissa.
VIHTORIIN. Sitä hauskempi, sitä hauskempi!
PUMMI. Olen tässä viran puolesta, niinkuin jo sanoin, ja koska et itse ollut kotona, kun tulin, niin aloitin toimitukseni apulaisesi läsnäollessa. Tunnetko tämän paperin?
VIHTORIIN (ottaa vastaan ja tarkastaa): Kyllä ymmärrän yskän.
PUMMI. No, mitä sinä siihen sanot, poikaseni? Onko sulla siihen vastaavaa?
VIHTORIIN (ottaa lompakkonsa esille): En tiedä, riittäneeköhän tuo.
PUMMI. Tavarata sinulla ainakaan ei ole, sen ikävän huomion olen juuri täällä tehnyt.
VIHTORIIN. Mutta eikö puhdas raha kelpaa? Eiköhän tuossa pitäisi olla?
(Antaa rahaa.)
KALLE (itsekseen): Hänellä on rahaa!
PUMMI. Mutta mistä — —?
VIHTORIIN. Asiat ovat muuttuneet, asiat ovat muuttuneet, setä hyvä.
Onko se oikein?
PUMMI. Oikein on. No, anna nyt sitten anteeksi, mutta viran puolesta — —
VIHTORIIN. Ei mitään, ei mitään, kyllähän minä sen ymmärrän. No, onko sedälle mitään tarjottu? Etkö edes ole tarjonnut tupakkaa, Kalle.
KALLE. En — en ole muistanut — —.
VIHTORIIN. No, kuinka sinä olet noin surullisen näköinen? Oletko sairas?
KALLE. En — en — mutta — —.
PUMMI. Tuo nuori herra on koko ajan esiintynyt niin omituisesti, että mätäkuu varmaan on mennyt hänen päähänsä. No, se ei kuulu minuun. Ja koska nyt toimitukseni on lopussa ja rahat maksettu, josta onnittelen sinua, niin ei muuta kuin että lähden, sillä minulla on vielä tänään paljon hommia. Tuo suuri rosvo, josta tiedät — —.
TYYNE (aivastaa kaapissa).
VIHTORIIN. Mitä? Kuka aivasti? Sinäkö se olit, Kalle?
KALLE. En, en —. Joo, minähän se olin, minähän se olin —.
VIHTORIIN. Merkillistä? Kuului kuin kauvempaa. Vai niin, sedän täytyy siis mennä tuota rosvoa jahtaamaan. Olette kai jo hänen jäljillään?
PUMMI. Olenko? Sitten et tunne ukko Pummia! Kaikki on valmiina hänen kiinniottamistaan varten. Miehiä ko-koonkutsuttu, metsä saarrettu, puuttuu vain, että minä itse saavun.
VIHTORIIN. Mutta jos hän on asestettu — jos hän ampuu?
PUMMI. Ei minua ammuta, ei ne uskalla. Menen vaan suoraan hänen lymypaikkaansa, lyön häntä olkapäälle, katson häntä silmiin — noin (Mulkoilee) ja sanon: kas niin, seuraappas minua kauniisti lukon taakse, ystäväni!
KALLE (itsekseen): Lukon taakse! Ah, nyt minä tiedän, nyt minä tiedän!
VIHTORIIN. Niin, kyllä setä on semmoinen pöpö, että — —.
TYYNE (aivastaa).
VIHTORIIN. Mitä riivattua! Sinäkö taas, Kalle, vai — —?
KALLE (itsekseen): Nyt rohkeutta vaan! (Ääneen:) Ei se tuli kaapista.
PUMMI ja VIHTORIIN. Kaapista! Kuka kaapissa on?
KALLE. Niin, kuulkaapas nyt, kun minä kerron. Se on kauhea juttu! Juuri kun istuin täällä kaikessa hiljaisuudessa, niin täyttää ovesta mustapartainen mies kiiluvine silmineen ja revolveri kourassa. »Pummi on minun kintereilläni, piiloita minut, nuorukainen», huutaa hän, »tahi olet kuoleman oma!» Vavisten säikähdyksestä aukaisen kaapin oven ja työnnän hänet sisään ja hän uhkaa vielä, että »jos vaan ilmaiset minut, sinä jeeveli, niin ensimmäiseksi sinä saat kuulan pääkalloosi ja —»
VIHTORIIN. Mitä helkkarissa sinä tuossa lörpöttelet — —?
PUMMI (vavisten): O-o-onko se mahdollista — —!
KALLE. Niin, herra vallesmanni kyllä ymmärtää. Senvuoksihan olin niin peloissani, senvuoksihan en uskaltanut avata. Mutta minä olen keksinyt keinon millä tavalla me hänestä — —.
VIHTORIIN. Mitä tyhmyyksiä tämä on! Olkoon siellä mitä tahansa, niin kyllä minä — —.
PUMMI. Herra Jumala, elä liikahda! (Kallelle:) Te olette keksinyt keinon, sanotte — —.
VIHTORIIN. Minä luulen, että setä vapisee. Se uljas Pummi! Hahahaa!
PUMMI. Elä naura, tämä on tosiasia — tämä on tosiasia — —.
KALLE. Niin, minä olen ajatellut näin. Me laskemme hänet menemään, emme ole häntä huomaavinamme. Kun minä aukaisen kaapinoven, niin kääntyvät herrat poispäin ja hän pujahtaa tiehensä ja me pääsemme koko miehestä. Eikö se ollut oiva ajatus?
PUMMI. Mutta jos hän mennessään ampuu meitä selkään — —?
TYYNE (aivastaa).
PUMMI (hyppää ilmaan): Jestan! Se oli hän!
KALLE. Jos herrat siis nyt hyväntahtoisesti kääntäisivät selkänsä, niin minä — —.
PUMMI. Tule tänne, veli, minun viereeni! Tämä on viimeinen hetki elämässäni, sen tunnen selvään!
KALLE (kaapin ääressä jännityksessä): Joko saan — —?
VIHTORIIN (itsekseen): Kyllä minä tästä selvän otan (Ääneen:) Ann' tulla vaan!
KALLE. Elkää nyt vaan katsoko! (Itsekseen:): Onnistukoon tai ei, niin — — (Aukaisee oven.)
TYYNE (hiipii ulos sormi huulillaan.)
VIHTORIIN (kääntyy äkkiä): No, sun peijakas! Hahahaa!
PUMMI (kääntyy myös): Mi-mitä? Tyyne??
TYYNE. Setä hyvä — elä nyt — —.
Laulu n:o 4. Kvartetto.
Sävel: Fredman epistola »Knappt Jeppe hant ur gluggen gå in.»
Tuon uskalsitte saakeli soi!
Nyt tuskin silmiins' uskoa voi,
Jo kiukustani heti haljeten
Saan halvauksen.
KALLE ja TYYNE.
Oi, anteeks suokaa kerta nyt tää,
Meill' yksin ain' on niin ikävää,
Siit' toista päivää on, kun tavattiin — —.
Huut hiivattiin!
Kas noin nyt setä puijattu on,
Siis ryhdy karskiin tuomiohon:
Vain liittäös yhtehen lempivät nuo,
Niin poissa on harmisi tuo.
Vaikk' eessäin vaipuis' nyyhkyttäen
He polvilleen, en taipuisi en.
Se mieltäni ei tule horjuttamaan
(Tyynelle:) Mars kotiin vaan!
PUMMI (laulun jälkeen): En anna myönnytystäni en, en!
VIHTORIIN. Miksi ette?
PUMMI. Hän on minua narrannut eikä hän vaimoa voi elättää.
VIHTORIIN. No, mitä siihen tulee, että hän on pitänyt meitä narrina, niin se osoittaa, että hänellä on fiksu pää ja sehän on miehen parhaimpia ominaisuuksia, ja vaimonsa hän kyllä tulee kunnollisesti elättämään, siitä minä vastaan. Sillä, niinkuin jo sanoin, ovat asiani paljon muuttuneet. Kaupungissa on juuri perustettu suuri yhtiö, minä tulen yhdeksi johtajaksi ja Kalle saa siellä hyvän paikan konttoristina.
KALLE. Onko se mahdollista! Kuinka minä voin teitä kiittää!
TYYNE. Mikä onni!
VIHTORIIN. Ja jos setä vielä tekee vaikeuksia, niin saan ilmoittaa, että panen koko tämän kauniin historian sanomalehtiin päällekirjoituksella: Se uljas Pummi. Se tulee kuulumaan pulskalta, vai mitä?
PUMMI. Sinä uskaltaisit!
VIHTORIIN. Miks'en?
PUMMI. Mutta minä vien sinut oikeuteen.
VIHTORIIN. Valitettavasti on todistajia.
TYYNE. Ei setää panna sanomiin.
VIHTORIIN. Kylläh! Aivan varmaan! Mutta jos suostutte, tarjoon herrasväelle parhaimman päivällisen, minkä kievarin muori voi valmistaa. Ja sitten juodaan vasta-kihlattujen malja ja unhoitamme koko tämän ikävän jutun. No?
PUMMI. Hm! Sanomalehtiin — —. Se on hävytöntä — —!
VIHTORIIN. Siis suostutte?
PUMMI. Elähän nyt kiirehdi — annappas, kun minä mietin —.
VIHTORIIN. Kas nyt on oikea ääni kellossa! Sitähän minäkin, että — —.
PUMMI (ärjäsee): En minä mitään ole sanonut!
VIHTORIIN. Kyllä minä ymmärrän puoleksikin laulettua laulua.
(Tällä välillä on tiuku soinut pari kertaa ja muutamia henkilöitä, Siltavouti heidän joukossaan, saapunut puotiin).
VIHTORIIN. Mutta, kas, kun en ole huomannutkaan, että sinne näkyy tulleen ostajia puotiin! Onhan siellä itse kanttorskakin. No, tämäpä oli oivallinen sattuma! — Hyvä herrasväki! Saanko pyytää teitä astumaan tänne sisään vähäsen. Minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.
OSTAJAT (pari naista ja pari miestä): Päivää, herra kauppias! Päivää, herra vallesmanni! Päivää!
VIHTORIIN. Minä vain tahtoisin kertoa teille pienen hauskan uutisen.
Olkaat hyvät, onnitelkaa tätä nuorta vasta-kihlattua paria! Eläköön
Kalle ja Tyyne! Eläköön!
PUMMI. Se ei ole totta — — minä en ole — —.
VIHTORIIN. Niin, ei ollut aikomus sitä niin pian julkaista, mutta kun siihen nyt on niin sopiva tilaisuus, niin — —. Eläköön!
OSTAJAT. Eläköön! Sepä nyt hauskaa — Sitähän me ajattelimmekin — paljon onnea — pitkää ikää — —!
PUMMI (jäykästi): Ei maksa vaivaa, ei maksa vaivaa — —.
TYYNE. Ethän sinä ole hyvin äkäinen meille, setä?
PUMMI (ärjäsee): Elkää puhuko minulle! Ja menkää naimisiin vaikka heti paikalla, että pääsen teitä näkemästä!
KALLE ja TYYNE. Kiitos, kiitos!
VIHTORIIN. Ja kaapin saatte minulta häälahjaksi.
Laulu n:o 5. Loppukööri.
Sävel: Fredmanin epistola »Solen glimmar blank och trind.»
OSTAJAT ja VIHTORIIN.
Teitä näin nyt yhtyen
Saamme onnitella,
Lemmestänne iloiten
Teille toivotella:
Elämänne tulvillaan
Olkoon nyt ja ainiaan
Rauhaa rakkautta vaan — —!
(kumartavat)
Saamme onnitella!