The Project Gutenberg eBook of Valdemarsborg'in sukukartano, by Onkel Adam

Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.
Takausyhtiön kirjapainossa, 1884.

SISÄLLYS:

Joulu
Loppiais-ilta
Tittut
Sukukartano
Luonna-käynti
Sukukartanon-kirje
Vallasväki Blomros
Tehtaan-isäntä Anton vapaaherrattarinensa
Juhlan ruhtinatar
Eräs heimo-kokous
Taasen eräs kirje
Tyttö
Lemmitty
Ukko ja tyttö
Kaksois-häät
Taasen Tukholmassa
Uskottu
Viran-määräys
Mökki Roslag-tullin luona
Vanhus Valdemarsborg'issa
Eräs onnettomuus
Vuoden päästä
Nuo kaksi
Felikshill
Kodicilli
Punjetteja ja iloa
Amerikalainen
1851
Päivä Algeriassa

JOULU.

Joulupuuhat olivat vihdoinkin ohitse, huoneet hiljan pestyt ja lattiat valkiat, ehk'eivät juuri lumi-valkeat, vaan eivät kaukana siitä. Kahdessa ruukussa oli kukkivia hyacintteja — miten olla? noin kolme päivää ennen joulua. Niiden piti kukkia koko joulunajan.

Ah! kuinka ne ilahuttivat kaptenska Berndtsson'ia, hänen astuessansa tuohon pieneen saliin ja nähdessänsä kaikki kukkasensa järjestyksessä.

— Kiitos kiltti Mariani, — sanoi hän kolmentoista vuotiaalle tyttärelleen; — kiitos, kiitos! Herra Jumala, sitten on kauan aikaa kun minä olen saanut olla silmänräpäyksen alallani. Ovathan kai kynttilät jaloissa ja Berndt'in kamari siivossa.

— Niin, kiltti äiti saattaa olla huoletta. Olenhan minä leikannut koristuksia ja kaunistanut niillä kirjahyllyn ja asettanut sille valkoisen karahviinin ja B:llä merkityn lasin, jonka isä antoi hänelle viime vuonna joululahjaksi. Eikös ole hyvin, äiti?

— Niin, lapseni! Kun ei hän vaan rikkoisi lasia, sillä isä on saanut sen minulta, silloin kuin me olimme kihloissa, ja sinä saatat uskoa, että silloin oli kovat käsissä, ennenkuin hän tahtoi antaa sitä Berndt'ille viime vuonna; mutta minä pyysin niin kauniisti.

— No, niin, minun mielestäni ei se ollut paljon, sillä Berndt on kiltti poika ja hän on oppinut niin sanomattoman paljon … en minä tiedä mitä se on taasen, mutta viivoista, pisteistä — ja ympyröistä se on, joita piirretään mustalle taululle, sanoi rovasti.

— Se on matematiikiä, sanoi isä, joka nuoruudessaan luki sellaista, jos kohta hänellä nyt on toista ajateltavana, (huo'aten) isä parka.

— Aina äiti huokailee — alkoi Maria, — aina kuulee vaan "isä parka"; ja tietääkö äiti, en minä luule olevan mitään hätää hänellä eikä meillä.

— Noh, mitä nyt? Ah, äitiseni, että voin unhottaa Göthildan!… Göthilda parka pienokainen! Niin, niin, on kyllin surtavaa raukka pienokainen!

— Se on liian ikävätä, — lausui Maria; mutta tiedättekö äiti, vanha
Tiina Briita Thorslagenista sanoo Göthildan saaneen noidan-nuolen; hän
tarkoittaa, että joku, joka on vihainen isälle, on lähettänyt taudin
Göthildaan … mutta en minä sitä usko.

— Ei, Maria, ei ole ketään koko maan piirillä, joka vihaisi isää; ja sitä paitsi on se vaan taikauskoa. Ei, se on vaan risatautia, sanoo tohtori Helmer, joka vaivaa rinnassa … ja se lohduttaa minua, sillä minun sisarellani Marianalla oli myöskin sellainen tauti lapsena ollessaan, mutta nyt hän on terve ja raitis.

— Noh, tahdotko äiti nähdä niitä joululahjoja mitä minä annan Berndt^ille? Yksi pari jäniksen karvaisia sormikkaita … ne lämmittävät oppineen veljeni kirjuri-sormia… Kas tässä hiusketjut.

— Niin, äiti kulta, — aikoi Maria ystävällisesti ja salaperäisesti, — niin, näkeekö äiti kulta, pieni, hyvä äiti, pyytäkää isää … niin, äiti sen tekee, sen minä näen äitistä — sanoi hän hyväillen; — eihän isä tarvitse tuota pientä hopea-kelloa, jonka hän peri Jaakko sedältä; se on vaan laatikossa ja mustuu …. ja se … ah, kuinka iloiseksi Berndt tulisi, jos hän saisi kellon!

— Berndt? — alkoi Maria, ikäänkuin hänen veljeänsä loukattaisi, — onhan Berndt jo neljäntoista vuotinen; hän on minua vuotta vanhempi.

— Niin, äiti niin luulkoon, ett'ei Berndt'in tovereilla olisi kelloja; niin, hän on siitä puhunut monta kertaa, että heillä on aivan monta kelloa luokalla, ja niin seisoskelevat ja vertailevat ja kehuvat he … ja Berndt vaan, jolla ei ole kelloa. Kulta, hyvä äitiseni, pyytäkää isältä! Minä autan kanssa.

Samassa silmänräpäyksessä kuultiin eteisen ovien aukenevan ja hiljainen rautalinkun rapina. Se ei ollut kuitenkaan muuta kuin pari kahle-koiraa, jotka tulivat isäntänsä, kapteeni Filip Berndtsson'in, seurassa, joka oli ollut ulkona metsästämässä, sillä Jumala oli antanut sataa viti-lunta, eikä kapteeni jättänyt hyvää tilaisuutta koskaan käyttämättä.

Muutaman hetken kuluttua astui hän sisään, vaan Maria seisoi niiaten oven luona ja veitikkamaisesti hymyillen: — Isä pyyhkikää jalkanne mattoon, sillä nähkääs, täällä on hiljan pesty.

— Ho, hoh, vai niin … hm, niin, se saattaa olla niin. Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Maria! Minä sain vaan yhden jänes-raukan, joka on tuolla laukussa… Anna Skott'ille ja Flintalle vähän ruokaa; he ovat niin tyhjiä, että maha on tarttunut selkärankaan. Kas niin, Maria, olenko minä nyt soma? kysyi hän tytöltä, katsellessansa isoja saappaitansa.

Kaptenska, joka päätänsä nyykäyttäen oli rientänyt kyökkiin, tuli sisään tarjottimella, jossa itse "kahvikaisella" eli pannulla oli paikkansa; nyt piti juotaman kahvia, sillä nyt oli jouluaaton aamu.

— Kuinka on Göthildan laita? Hän yski viime yönä vallan kauheasti, — sanoi kapteeni. — Tiedätkös, äiti, se vaivaa minua nähdä kuinka tuo tyttöparka huononee, hän, joka ennen oli niin pyyleä ja punaposkinen ja väkevä kuin karhu … ja nyt…

— Oh, Jumalan kiitos, hän nukkui sitten, ja nyt on hän jokseenkin voimakas… Jumalan avulla, Jumalan avulla.

— Niin Hetaseni, Jumalan avullahan käy kaikki hyvin tässä maailmassa, vaikk'ei kävisikään niinkuin me tahdomme.

Samassa aukeni ovi ja Göthilda astui sisään. Tämä hento olento oli noin kahdentoista vuotias, sillä oli suuret, kirkkaat ja puhtaan siniset silmät ja iho niin hieno, ja niin kirkas kuin valkean orjantappuran sisimmät terälehdet keväällä ovat, mutta kasvoilla loisti punainen ruusu, hieno haihtunut, ikäänkuin kylmä tuulen vihma olisi sen sinne ajanut — ja sellaisia ruusuja puhaltaa kuoleman tuuli pian poskelle.

— Hyvää huomenta isä ja äiti! — sanoi Göthilda, mennen hitaasti lattian yli, — hyvää huomenta! Ah! joll'en minä vaan hengästyisi, kun minä kävelen, — sanoi hän hymyillen.

— Hyvin, isä kulta … minä olen paljon parempi, sanoi hän, huomatessansa saaneensa merkin äidiltänsä; sillä he olivat sopineet niin, että he kumpikin muka olisivat voimakkaita, eivätkä he surettaisi isää, vaikka he kumpikin tiesivät, että asian laita oli huono.

Kaptenska tarjosi lämmintä maitoa Göthildalle, sillä hän ei saanut juoda kahvia, ja keskustelu kääntyi paremmalle tolalle.

Kapteeni puhui metsästyksestä ja kuinka hän kaksi tuntia sitten oli seisonut Högrödjassa ja kuullut koirain liitelevän sinne ja tänne, kunnes he viimein löysivät ja ajoivat Jössin pyssyn kantaman päähän. Maria oli sill'aikaa kuiskutellut Göthildan kanssa, joka hymyili ja näkyi päättävän jostakin tärkeästä asiasta. Vihdoin lopetti kapteeni kertomuksensa näillä sanoilla:

— Niin se kävi, mutta niin paljon minä sanon vaan: tänään makaan minä päivällis-unta, ja sitten asetumme me kaikki paraatiin Berndt'iä vastaanottamaan.

— Niin Berndt, isä! — sanoi Maria, — Berndt raukka, jonka nyt täytyy ajaa neljä penikulmaa, ennenkuin hän saapuu kotiin.

— Niin, pojan täytyy kärsiä jotakin. Eikä hän ole sokeriakaan, että hän sulaisi. Ei se ole mitään sen suhteen, mitä minä sain kärsiä, silloin kuin minä olin kadettina. Kulkea kahdeksan kolmatta penikulmaa pieni, hento kappa yllä … se oli toista kuin kulkea paksu takki yllä, johon äiti itse on kutonut saran … se ei ole mitään harsoa, lapseni.

— Vai niin … niin, kulta Filip, Maria on pyytänyt minua ja sanonut, että sinä kyllä voisit antaa Berndt'ille tuon vanhan kellon, jonka sinä sait Jaakko vainajalta joululahjaksi.

— No niin, kun aika tulee, jolloin hän astuu rykymenttiin palvelemaan. Minä en ole tilaisuudessa saada hänelle siellä vapaata paikkaa … hän saa mennä alaupseerina; tässä ei muu keino auta.

— Kulta isä, minä pyydän myös Berndt'in puolesta; antakaa hänelle kello! — sanoi Göthilda, luoden rukoilevat silmät isäänsä.

— Vai niin, sinäkö kanssa, — hymyili kapteeni koettaen väkisin näyttäytyä iloiselta; — sinä olet kanssa salaliitossa.

— Ei maakan, isäseni, ei se haittaa mitään, — sanoi Maria säteillen voitto-riemusta; kaikilla toisillakin pojilla on kellot, ja se ei haittaa mitään… Berndt on sitäpaitsi ymmärtäväinen ja viisas ja lukee niin kiltisti Latinaa ja kieliä sekä Kreikkaa, ja taitaa piirustaa ympyröitä mustalle taululle, ja historiaa ja maantiedettä…

— Ja seitsemän viisaan viisauden. Jumala armahtakoon minua sinun tähtesi, Maria, mutta, jollei sinusta maailmassa tule lopotin, niin eivät lahjat ole oikein tasattu, — sanoi kapteni nauraen. Hänen pitää saaman kellon … niin hän saa sen. No, anna minun olla … minä tiedän ilman sitäkin, että sinä olet iloinen, Maria, se on hyvin tehty sinulta, että sinä ajattelet Berndt'iä.

— Rakas Maria, kuinka sinä puhut, — virkkoi äiti; — emme me
Berndt'iä unhoita.

— Anna hänen olla, äiti; hän tietää senkin, että Berndt'in koulunkäynti, huone ja ruoka kaupungissa maksavat kaksi kertaa enemmän kuin meidän molempain tytärtemme; hän tietää senkin että poika ei voi auttaa meitä millään, ja että hän sitävastoin auttaa äitiä; hän tietää senkin, että hän saa kehrätä ja että sinä kudot kaiken, mitä tuolla riepusudella on yllään … kaiken tuon tietää hän, ja kuitenkin luulee hän, ett'ei siinä ole kyllä.

— No niin, Herran Jumala, mutta me olemmekin tyttöjä ja me tullemme kyllä tässä maailmassa toimeen — lausui Maria viisastellen, se on toinen asia poika raukan kanssa, joka ei voi mitään työskennellä käsillänsä, vaan ainoastaan päähänsä ajamalla.

— No niin, Maria, siinä sinulla on oikein: tyytyväisyys on suurin lahja. Mutta niin paljon tietänet, että itse saat kiilloittaa kellon. sillä se on tullut jokseenkin tummaksi laatikossa varsinkin kun on ruutia viereisessä kaapissa — joka ei ole hyvä hopealle.

Sanottu ja tehty. Tytöt, kumpikin kiilloittivat tuon vähäisen hopeakellon, vaan saivat vasta myöhään illalla ilon nähdä sen hopeakarvaisena; sillä pitää hopeakelloa ruutipussin läheisyydessä ei todellakaan ole hyödyllistä metallin kiillolle.

Oli jo iltapäivä, ja tuo kiillotettu kello, joka oli asetettu käymään, naksutti tik tak, tyttöjen suureksi iloksi. Kummallakin oli arvokkaat joululahjansa, sillä Göthildalla oli hyvää aikaa virkata ja neuloa, ja siis oli hänen varastonsa suurin. He saivat lakanankappaleen, jonka äiti oli niin sanoen varastanut mieheltänsä, vähäisen, vähäisen, joka lopullisesti poltti heidän hienoja sormiansa ja se siis kiinnitettiin vanhaan kynänpätkään, josta seurasi että lakan haju lopulta tuntui pohjaan palaneelta.

— Kas nyt!… Nyt on se oivallista: "Korkeasti kunnioitettu Herra
Koululainen Herra Berndt Berndtsson Hagetorp'issa". Niin pitää oleman
kellossa. Eikös se näytä oikein miehen käsialalta, Göthilda, juuri kuin
Berndt itse olisi sen kirjoittanut. — Niin, ei se ole erilaista.

— Tiedätkös, sormikkaissa on oleva näin: "Piku härä Bärn Haaketorp'issa". Niin kirjoittaa aina korpraali, vanha Thorvigg, tervehtiessänsä Berndt'iä. Kumpa vain osaisi kirjoittaa värsyjä… Tiedätkös, isä osasi kirjoittaa värsyjä nuorena. Äidillä on muutama, joita hän kirjoitti hänelle; ne ovat niin kauniita, niin kauniita, ettei äiti voi koskaan oikein lukea niitä sisältä; ja äiti luki ne täällä eräänä päivänä minulle.

— No niin, isä kirjoittaa kyllä vieläkin niitä, vaikk'ei kukaan tiedä siitä, — sanoi Göthilda.

— Kas nyt, sinä, nyt on herttaisuus siinä … jos hän nyt tulisi, paha poika … "riepususi" sanoi isä. Niin se onkin kauheata kuinka hän kuluttaa, hänellä ei pidä mikään. Minä en tiedä kuinka ne käyttävät itseänsä, nuo pojat, mutta niillä tarvitsisi olla rauta haarniska kuni kenraali vainaja Fröjenkult'asta, niinkuin muistat, käytti. Semmoinen voisi sellaisella herralla kestää.

— Mitä?… Ei, ei, ei se ollut muuta kuin äitin avainkimppu, hän on riisikryynejä noutamassa… Se on kauheata, että isä on ostanut viisi naulaa riisikryynejä jouluksi; ja sitäpaitsi paljon kanelia ja pippuria ja inkivääriä… Se on tavatonta kuinka paljon perheen elatus maksaa, niin sanoo äitikin joka päivä … ja sitten on palkkakin niin vähäinen … niin, sen voit uskoa, isä on lähes kolmekymmentä vuotta palvellut, ja sentään hänellä on niin vähäinen palkka, että…

— Niin, mutta näes, vuodessa on kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää, ja sitten ei hän saanut komppaniaakaan kuin vasta viisi vuotta takaperin.

— Niin, näeppäs, oli muutamia vanhoja kapteeneja, jotka eivät tahtoneet ottaa eroa ja elää eläkerahalla, sillä se on vähempi, eivätkä he voi nähdä nälkää vanhoilla päivillänsä, ja sitten, sanoo äiti, valitsevat he ennen sen, ett'eivät he te'e mitään ja antavat luutnanttien tehdä palveluksen, kuin että he kuolisivat nälkään … ja sitä ei voi kukaan ihmetellä.

— Niin, kyllä hänellä sitä on, mutta jos sinä olisit terve, Göthilda, niin olisi kaikki hyvin … niin, niin se olisi, — lisäsi Maria, suudellen siskoansa otsalle.

— Ah, Jumalan avulla! huokasi Göthilda. — Tiedätkös, minä olen siis surun lapsi — lisäsi hän, raueten itkuun.

— Kulta Göthilda, älä niin sano … sinä olet riemun lapsi… Ei, ei,
Göthilda, sinä et ole surun lapsi.

— Tiedätkös, sanoi tuo sairas tyttö, — kun sinä autat äitiä hänen toimissansa, niin pistää minun sydäntäni, kun minun täytyy istua sisällä, enkä voi kävellä kymmentäkään askelta hengästymättä: tiedätkös, se on ikävää, niin ikävää … sinä et voi koskaan uskoa kuinka ikävää on istua tuolla sisällä ja kuulla teidän työskentelevän … se on niin ikävää juoda soppaa, tuota hyvää soppaa, sokurilla sekoitettua ja niin makeata… Äiti ei maista sokeria, sentähden, että piisaisi minulle.

— Ei maar, sen minä kyllä tiedän kaikki ja senkin, että sinä ompelet erästä ristiliinaa, toimittaaksesi minulle kutun ja kutun maitoa, jota minä juon.

— Eipä, kyllä sinä, Maria se olet, minä sen kyllä tiedän. Mutta — lisäsi hän, pyyhkien vesihelmet silmistänsä, — kyllä siitä hyvää tulee; kyllä Jumala auttaa, sanoo äiti.

— Mutta nyt kulkuset kuuluivat, — sanoi Maria, — ja varmaan se on alhaalla kujanneessa, nyt tulee meidän armollinen veljemme. Näytä nyt iloiselta, ja ole iloinen, Göthilda! Kas noin … ja juuri noin… Ei, minun täytyy mennä ulos tuota komeutta katsomaan, kun armollinen veli tulee pienellä karetilla… Oi, kuinka tyhmiä me olemme; ei, eihän nyt rekikeli olekaan, vaikka maa on valkoinen… Se on hiljaista! No, kyllä minä jo tiedän, se on Tiina Kaisa, joka lämmittää Berndt'in kamaria ja kalistelee kakluunin ovia. Kun herrasväki tulee kaupungista, niin pitää kuulua jyrinää, eikä kulkusten ääntä … me istumme tässä oikein ajatuksissamme. Nyt pitää varovasti noukkia jäännökset pois, ettei kukaan huomaa mitään. Kuinka Berndt sentään tulee iloiseksi kellosta… Hiljaa! No sinä, nyt jyrisee. Nyt tulee karetti…

Ja silmänräpäyksessä oli Maria ulkona. Hän ei ajatellut kuinka tämä nopeus, tämä iloinen rohkeus pisti Göthildan sydäntä, kun hänen täytyi, sanoakseen, "terve tuloa Berndt", istua alallaan siksi kunnes hän tulisi.

— Nöyrin palvelijanne, korkeasti kunnioitettava herra konrehtoristi! — tervehti Maria veljeänsä, joka käärittynä avaraan, harmaasen sarka-nuttuun, hiljalleen ajoi pihaan, itse pitäen ohjia kädessään, Antti Pietarin porttia avatessa.

— Hyvää päivää, Maria! — oli vastaus. Sitä et saata uskoa, kuinka kompastelevainen Stjerna on; näepäs kuin hän on hiessä, vanha raukka, ja sentään, — lisäsi hän, hypäten vaunuista, — olen minä kävellyt jokaisen ylämäen ja me olemme ajaneet kello seitsemästä aamulla.

Nyt tuli äiti ja otti poikansa syliin ja kysyi, oliko hänen ollut vilu, jonka hän epäsi; katsoen sarkanuttuunsa, jota vastoin sormensa kieltämättä olivat turmeltuneet, etenkin kun nuori herra oli tahtonut opetella ajamaan, ja semmoinen ei tapahdu rankaisematta, kun täytyy paljain käsin pidellä köysi-ohjia muutaman pykälän pakkasessa. Tämä ilmoitus ilahutti Mariaa sydämellisesti — hänen sormikkaansa olivat siis tervetulleet.

Kohta istuivat äiti ja lapset sisällä. Berndt oli ripeä poika, verevillä poskilla ja hyvissä voimissa, lyhyeksi leikatulla, vaalealla tukalla ja lempeä, itseensä luottava katse elävissä silmissä.

— Sinun täytyy välttämättömästi saada jotakin lämmintä, — sanoi äiti, rientäen ulos.

— Herra Jumala, Göthilda, kuinka sinä olet laihtunut — sanoi Berndt; sinun pitää juoda olutta ja syödä munia … niin teki eräs minun tovereistani, jolla oli vilutauti ja laihtui kuin närhi; mutta hän paisui yht'äkkiä.

— No niin, kiitoksia neuvostasi, — sanoi Göthilda, — mutta tohtori
Helmer ei sano niin.

— No niin … niin, saat sitten kai jättää sen tekemättä. Tiedättekös mitä, tytöt… On sentään kiusallista, olla köyhä.

— Niin näetkös, se olisi sentään hauskaa, että joskus olisi kaksitoista killinkiä. Tiedätkös. se oli niin, että minulla oli toveri, jonka isä on vanha eron ottanut sotamies, ja näet, eilen hän lähti kotiin. Silloin pyysi hän lainata kahtatoista killinkiä viedäkseen isällensä rullatupakkia, sillä ukko pitää siitä ja hän lupasi, saatuansa teini-rahaa, maksaa … mutta minulla ei ollut äyriäkään. Ja sen minä sanon suoraan, tytöt, älkää tähdätkö Joululahjoilla, se harmittaisi minua vaan, minulla ei ole niin paljoakaan, että kynnelleni panisin, teille antaa.

— Kaikkea muuta, ei ole ketään, joka olisi vaivaa nähnyt sinun tähtesi, — sanoi Maria. — sitä ei hänen pidä luuleman. Kiitä Jumalaa, että äiti ja minä kerkiämme valmistamaan hänelle… Berndt on oikein riepususi.

— No sinä, vai niin, mutta pikku Maria, eivät vaatteetkaan voi ijankaiken pitää… Mutta kuulkaas, tytöt, niin kiusallista … tiedättekös. Viime viikolla leikimme me koulussa ja minä en tiedä kuinka se kävi, mutta minä revin suuren reiän lakkiini.

— No Herran Jumala, semmoista tuulihullua, joka repii uuden lakkinsa, jonka Antti räätäli sanoi neulovansa niin tukevaksi, että sillä voisi kulettaa vaikka kapan suoloja Roomaan ja sieltä takaisin, neuloksenkaan ratkeamatta.

— Niin, kuitenkin se on nyt rikki, ja jollei hän saa kokoon sitä, niin kyllä Göthilda saa, sillä äiti vaan suuttuisi ja se on tarpeetonta.

— No, kyllähän minäkin sen neulon, — sanoi Maria, joka huomasi laskeneensa liian pitkälle sisarellisen huolensa. — Berndt voi sen kyllä huomata, että minä vaan tein pilaa… Ei Berndt saa tulla kotiin nurjana ja äreänä.

— Ei maarkaan… Sen voitte uskoa, tytöt, että se on sentään raskasta olla köyhä… Ja mitä luulette siellä on tuskin ketään, joka edes tuntee isää. "Mikä sinun nimesi on?" — Berndtsson. — "Vai niin, sinä olet nimismies Berndtsson'in poika?" En, minun isäni on kapteeni, — "vai niin… Vai niin, sinä olet Berndtsson". — Se tulee siitä, nimismies on rikas ja isä köyhä. "Sinusta tulee kai sotilas, sillä sinulla ei ole varoja lukea, poika parka", sanoo rehtori … se pistää minun sydäntäni ja voitte uskoa, se on sentään väliste niin kiusallista.

— No, en voi sanoa, — sanoi Maria. — Sinä saatat sanoa, isä on rehellinen mies, sen tietää koko pitäjä ja komppania myös, vaikkei hän ole rikas … ja, isän ei tarvitse kumartaa ketään.

— Niin niin, mutta, isä raukka, hänen täytyy sentään tehdä siten … sillä isällä on velkaa, sen sanoi Pietari Gräfling, kauppamiehen poika, eräänä päivänä. Minä tölmäsin tuota pelkuria niin, että hän loukkasi nenänsä. Silloin hän suuttui ja sanoi: Anna minun olla, ja sano isällesi, että maksaa minun isälleni velkansa.

— Niin, niin se kävi, minä löylytin häntä aikalailla ja sanoin: "Niin minä maksan isäni puolesta"; ja sitten hän nilkutti kotiin, ja kanteli rehtorille; mutta rehtori ei välittänyt koko asiasta, sanoi vaan: "Berndtsson teki oikein puolustaessansa isäänsä", ja hän ei saanut muuta vaivastansa, kuin sen, että me kutsumme räfsvinet (metsäsika) Gräfling'in (mäyrä) sijaan.

— Vai niin; se ei ole kummaa, että suutuit, Berndt'iseni, — sanoi
Göthilda.

— Ei, sitä ei kummastele kukaan, — jatkoi Maria, jonka pienet kasvot punottivat kuin pioni; — sitä ei kummastele kukaan… Mutta missä lakkisi on? Kyllä minä sen laitan, jollei se varsin pahoin ole rikki.

— Ei tätä paremmin, — lausui veli, ottaessansa irti muutamia neuloja, jolloin pitkiä riepaleita rippui alas.

— Herran Jumala, ja tällaisena uusi lakki! No, no, kyllä se sentään käy päinsä.

Tämä puhe ei juuri ylentänyt jouluiloa. Lapset kuvasivat myös vanhempainsa puutteen suuremmaksi kuin se todella oli. Kapteeneilla on hyvin pieni palkka, ja hän on, saavuttaessansa tämän paikan urastansa, tavallisesti niin velkaantunut, että suurin säästäväisyys on tarpeen, tullaksensa toimeen. Jättääksensä jälkeensä vaimollensa ja lapsillensa jotakin on hänen mahdotonta ajatellakaan, jollei hän ole saanut rahaperintöjä — kapteenina täytyy hänen kuolla sillä vakuutuksella että hänen omaisensa jäävät vähiin varoihin. Se oli kuitenkin tämän tähden kuin Berndtsson oli uhrannut puolet ikäänsä, eikä se ollut kummallista, jos hän joskus veti syvän huokauksen tästä turhasta työstä, että säästää jotakin palkastaan. Hänen luutnanttina tehdyt velkansa nielasivat kaikki jäännökset, kohta oli hän tuleva eläkkeen-ikäiseksi; hän oli karkoitettava tieltä pois; sillä uusi nuori päällikkö tahtoi nuoria kapteeneja; hän ja alemmat upsierit tulisivat yksissä neuvoin karkoittamaan eläkkeen-ikäisen miehen, jolla ei ollut mitään keinoa tulla toimeen perheinensä eläkkeellä. Tällaiset olivat lähimmät tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin oli Berndtsson'illa hilpeä ja iloinen luonne. Maalliset murheet eivät häntä vaivanneet paljon, mutta sitä enemmän hengelliset; jonka vuoksi Göthilda, niinkuin hän sanoi, oli surun lapsi.

Joulu-aatto-illan monet lahjat hajoittivat kuitenkin joinkin lasten ajatukset. Tuo kiiltävä kello, joka putosi kuni pilvistä ilahutti Berndt'iä sanomattomasti; siinäkin näki hän yhden todistuksen siitä, ettei isä ollutkaan niin köyhä kuin hän sanoi. Antaa hopeainen kello, oli jotakin, jota eivät Berndtsson'in mielestä muut voineet tehdä kuin varakkaat henkilöt.

Tämä ilo tarttui Mariaankin — ja että Göthilda oli se, joka oli lahjoittanut kaikkein enin, ilahutti häntä sanomattomasti.

Berndt oli myöskin näyttäytynyt. Muutamia piirustuksia, raunioita — sillä taide aletaan joko päällä tai rauniolla niinkuin etydi — lahjoitettiin isälle, äitille ja Marialle; mutta Göthildalle oli hänellä jotakin harvinaisempaa. Oli, näet, sievä lintu-häkki, jonka hän itse oli tehnyt, ja sen sisällä oli viheriävarpunen, niin kevyt, että se heti istui uuden omistajattarensa hienoille, läpi kuultaville sormille sekä söi hampunsiemeniä hänen kädestänsä. Lintu oli oikeastaan lahja Berndt'in emännältä; mutta häkki - se oli hänen oma tekemänsä. Niin vietettiin joulu-aatto-iltaa Hagetorp'in virkatalossa.

LOPPIAIS-ILTA.

— Joulu on loppunut, — virkkoi kapteeni vaimolleen loppiaispäivän iltana. Hyvä Heta, se on meidän lastemme viimeinen joulu… Se on viimeinen, jona he lapsena ovat yhdessä.

Kapteeni alkoi taas: Yhtäkaikki jos toivomme tai emme, se on sentään heidän viimeinen lapsi-joulunsa. Berndt on suuri, hän on jo pian kasvanut joulu-ilosta. Maria on piakkoin iso tyttö ja hänen ajatuksensa kääntyvät tulevaisuuteen; ja Göthilda.

— Göthilda, meidän vähäinen, hyvä tyttömme, unohtaa pian meidän joulumme toisen juhlan tähden … hän ei tulevana jouluna elä…

— Emme, Heta, emme, emme yhtään; ei meidän tule toivoa, vaan ainoastaan valmistautua toivomiseen. Helmer ei anna toivoa … ei yhtään , vaimoni.

— Me, — virkkoi kapteeni, emme voi muuta kuin että teemme lasten viimeisen joulun niin herttaiseksi kuin mahdollista. Meidän täytyy koettaa kaikkia, antaaksemme heidän viettää loppiaispäivä niin hauskasti kuin lasten on tapana… Se on viimeinen lasten ilo, jonka me näemme, vaimoseni… Se on viimeinen.

Kapteeni oli samalla totinen ja tyven; hänen vaimonsa näki, että hän nyt oli totuttanut itsensä ajatukseen kadottaa lapsensa. — Rengit ovat ulkona, hakkaamassa nuorta kuusta; siitä on tuleva Göthildan kuusi … hänen tähtensä pitää se olla salissa kynttelöittynä; sen ääreen valmistetaan heidän joulupöytänsä; siellä he saavat huvitella mielensä mukaan, puhua niinkuin he tahtovat, me jätämme heidät rauhaan. Berndt saa olla isäntänä ja Maria emäntänä… Göthilda heidän vieraanansa, jonka … tulee lähteä pois, — lisäsi kapteeni, pusertain vaimonsa kättä, — ymmärrätkös?

Oi! hän ymmärsi hänet varsin hyvin — hän oli aina häntä ymmärtänyt, hän oli tehnyt päätöksen sielussaan tutkia sitä, joka hänelle oli annettu mieheksi.

Siis käytettiin kaikki talon varallisuus tekemään illan niin loistavaksi kuin suinkin. Sali puettiin kuusilla kakluunin ympäri. Joulukuusi koristettiin paperi-tähdillä ja palasilla isän, ennen saamattomasta vahatapulista. Se kului kokonaan. Kaiken tämän kanssa olivat Berndt ja Maria innokkaassa työssä, sillä he ymmärsivät hyvin, että se oli ainoastaan Göthildan tähden, kuin tämä kaikki tehtiin — että se … hänen viimeinen joulunsa; he eivät ajatelleet, että se oli myös heidänkin.

Göthilda ei tietänyt mitään kaikesta tästä komeudesta. Hän istui makuuhuoneessa pienellä sohvalla ja leikki nukkinensa; sillä hänellä oli vielä niin elävä mielenkuvitus, joka on lasten ominaisuus, tämä Jumalallinen voima, että puhaltaa henkeä nukkeen, että kuulla linnun puhuvan ja ymmärtää mitä kerkkä sanoo kumartaessansa niityllä. Kaikki talossa, isä, äiti ja sisarukset juttelivat pitkät tunnit tuon kipeän tytön kanssa.

— Nyt on kaikki valmisna! — sanoi Berndt, virittäessänsä kynttilät tuohon kauniisen, korkeaan kuuseen, joka kohosi kattoon, ja jonka ääreen joulupöytä oli valmistettu. Siinä ei ollut vähiä tavaroita — joukko leivoksia, konvehtia, omenia, pähkynöitä, saksanpähkinöitä, rusinoita ja manteleja — ja kaikki tämä Hagetorpissa, jossa ennen töin tuskin oli ollut joulupöytää ja ainoastaan pieni kuusen-näre, ei suurempi, kuin että sitä voitiin pitää kynttiläjalassa pöydällä. Tämä taasen oli saavissa — se oli toista, kuin tuo tavallinen vähäinen huisku.

Illalla tulivat Berndt ja Maria sisään, tuoden nojatuolin Göthildalle; hän piti kannettaman sinne, ett'ei hän hengästyisi ja sitten sisarukset kantoivat hänet saliin.

— Eikös ole kaunista? Göthilda! - kysäsi Berndt, laskiessansa taakkansa joulupöydän ääreen.

— Ah, niin kaunista, niin kaunista! hymyili Göthilda, sydämestään iloiten; — niin tavattoman kaunista!

— Niin, näetkös, sen ovat isä ja äiti tehneet sinun tähtesi
Göthilda… Sinun pitää ilahuttaman itseäsi kerran oikein jouluna.

— Kiitoksia, äiti ja isä! — sanoi Göthilda; — kiitoksia, kiitoksia!
Onko tämä minun tähteni.

— Niin, se on sinun joulukuusesi; nyt teidän tulee iloita omin päin, lapseni, siksi kunnes pöytä katetaan. Iloitkaat nyt … minä menen ulos, ja isällä on vähän toimia huoneessansa.

— No, mitäs tarjotaan? — sanoi Berndt, — Maria ole hyvä ja tarjoo herrasväelle … minä en ymmärrä sellaista emäntää.

— No, ei se ole hän, joka ensiksi saa, tietäköön hän … ei, anna olla! Göthilda, ole niin hyvä.

— Kas niin, tuo oli kohteliaasti, kiitä nöyrimmästi, minun armollinen mamselli sisareni! — nauroi Berndt.

— Mutta millä meidän tulee huvittaa itsiämme … sillä viipyy kauan, se ei ole enemmän kuin kuusi, kello … mitä Göthilda sanoo.

— Hm, minä olen lukenut paljon, sen saattaa uskoa, — sanoi Berndt, pyhkäisten tukan otsaltansa; — minä en tiedä mikä teitä huvittaisi.

— Hoo kaikki, kulta Berndt! — sanoi Maria, — ota yksi rusinarypäle, ne ovat oikeita sinirusinoita, sanoi äiti, jahka minä avaan kuorimantelin Göthildalle… Kas niin, ala nyt.

— Oletteko te kuulleet, — alkoi Berndt, — kertomusta keisari
Maksimilian Martinswand'illa?

— Niin, nähkääs, monta sataa vuotta sitten oli Saksanmaalla keisari, nimeltä Maksimilian eli Maksi. Tuo on kaunis nimi, Maksi. Hän oli nuori, jalo ja rohkea herra, kaunis kuni päivä, ja oikea sankari istuessaan jalon ratsunsa selässä, puettuna haarniskaan ja sametti-kaapuun, joka kultapuuhkaisena liehui hartioilla, ja hänen päässänsä oli keisarillinen lakki.

— Minä kummeksin, — sanoi Maria, — oliko hänellä sisarta ollenkaan, joka parsisi hänen lakkiansa.

— Kas niin, onko hän taasen siinä … niin, sen minä sanon: ellei hän ole vaiti, niin olen minä vaiti.

— Oi, pieni, hyvä Berndt, tuossa on sinulle manteli, kunhan vaan puhut, niin kyllä minä olen vaiti.

— Niin, nähkääs, tämä on vallan tosi kertomus, eikä siinä ole yhtään sanaa valetta. Keisari Maksimilian oli kerran Tyrolin maassa. Siellä on vaan korkeita vuoria, tavattoman korkeita vuoria, jotka ulottuvat aina pilveihin, jyrkkiä ja usein pystysuoranakin, varsin kuin seinä. Senvuoksi on heillä nimenä "Wand"; suomeksi seinä, — niinkuin Rödgafveliakin Omherg'illä kutsutaan senvuoksi, että se on pystysuora kuni huoneen pääseinä. Siellä vuoristossa eli Tyrolin alpeilla, niinkuin niitä myöskin kutsutaan, on eräs eläinlaji, joita kutsutaan vuorivuohiksi, uskokaa, että ne ovat nopeita eläimiä, jotka elävät korkealla vuorilla ja jotka vaaratta juoksevat kuilujen ja äkkijyrkänneitten yli niin varmaan ja nopeasti, kuin nuoli. Keisari oli sellaisella metsästysretkellä Tyrolin korkeilla vuorilla; tämä on vaarallinen metsästys, ja kaikki, joka on vaarallista, kaikki, joka koettaa rohkeutta rinnassa, on suurta ja kuninkaallista.

"Oli aamu: aurinko tuskin nousnunna, niin että se loisti kallioitten huipuille — alhaalla laaksossa oli vielä pimeä — kun keisari Maksimilian seurueneensa ratsasti metsän kautta, saapuaksensa vuoren korkeuteen. Tultuansa sinne, sitoivat he hevoset puihin ja menivät ylös kalliohuippujen välistä, pitkin juoksevia puroja ja lumikenttien yli, sillä semmoisilla korkeilla vuorilla pysyy lumi hyvin mieluisasti koko kesän. Metsästysseura hajosi, ja kohta oli keisari ihan yksin. — Hän seisoi korkealla vuoren huipulla, katsellen ympärillensä tähystelemällä, saadakseen nähdä, missä vuorivuohet olivat laitumella. Nyt näki hän niitä ja riensi niitten liki. Hänelle tulisi kiivas ylös ja alas nousu. Hän kiipesi ylös tuota ryhmyllistä vuorta ja hiipi niin hiljaa näitten arkojen eläinten liki, jotka eivät aavistaneet pahaa, vaan söivät hienoa ruohoa pienellä äkkijyrkällä kalliolla. 'Vaan muutama askel vielä', ajatteli keisari, 'niin olen minä voittanut ja olen tässäkin suuri mies' — sillä hänen sydämensä oli röyhkeä ja kopea. 'Nyt olen minä korkein valtakunnassani', ajatteli hän, 'korkeimmalla paikalla ja lähinnä Jumalaa voimassa'. Mutta nyt vuorivuohet näkivät hänet ja riensivät pois kuni tuulispää kalliohuippujen yli.

"Silloin keisari vihastui ja riensi perässä. Pian seisoi hän jyrkällä kalliolla, joka meni pystysuoraan alas laaksoon. Jolla on rohkeatta rinnassa, se hyppää ylitse, sanoi keisari ja hän teki hyökkäyksen; mutta hän ei päässyt sen yli, vaan hän putosi alas syvyyteen. Hän ei tietänyt, oliko hän elävä vai kuollut, herätessänsä pehmeällä sammal-sijalla. Jumala varjelee kuitenkin sitä, jolle hän on antanut kuninkaallisen voiman, sanoi keisari itseksensä, nousten ylös pehmeältä sijaltansa, johonka hän oli pudonnut. Mutta näkeekö hän oikein — jalkainsa alla on metsää ja maata, ja hänen yläpuolellansa pystysuora vuori kuni tornin seinä, häntä melkein holvittaen, ja ainoastaan pari askelta hänen jaloistansa käy vuori alas pystysuoraan, äärettömään syvyyteen laaksoon asti. Ei mitään poispääsöä, ei mitään pelastusta, kaikin puolin äkkisyvyys ja takana kallioseinä.

"Tuossa seisoi kaikkein mahtavin lähinnä Jumalaa, korkein koko valtakunnassansa, avutta, näkemättä ja hyljättynä. Nuot kopeat ajatukset vaikenivat ja tuska tuli sijaan. Keisari huusi, ei kukaan kuullut häntä — ääni hukkui vuoren kaikuun. Jos joku olisikin ollut lähellä, niin ei hän olisi saattanut tietää, mistä tuo ääni kuului, mutta ei kukaan ollutkaan lähellä; sillä hän seisoi korkeimmalla kukkulalla, kuin Tyroolissa oli — hän seisoi Martinswand'illa.

"Mutta pari paimenta Zierlin laaksossa, jotka siellä laumojansa ajelivat, sattumalta katsoivat ylös kalliolle ja huomasivat jonkun pienen, niinkuin muurahaisen, liikkuvan Martinswand'illa".

"Ne näkivät, — jatkoi Berndt — jotakin pienoista, juurikuin muurahainen liikkuisi Martinswand'illa ja molemmat huomasivat myös, että se oli ihminen. Jumala olkoon tuolle raukalle armollinen, sanoivat he keskenänsä; sieltä ei kukaan taida häntä pelastaa, sillä vuori kallistun hänen ylitsensä niin, ettei ole mahdollista saada sinne edes köyttäkään.

"Siinä samassa tuli keisarin metsästysseurue suurella vauhdilla ratsastaen laaksoon. Oletteko te nähneet armollista keisariamme? kysyivät hoviherrat, metsästäjät ja nuoret miehet. Silloin osoittivat paimenet Martinswand'ille.

"Taivaan Jumala … taivaan Jumala häntä auttakoon! — huusivat kaikki, jotka näkivät ihmisen liikkuvan tuolla ylhäällä tavattomassa korkeudessa.

"Nyt sota-airut toitotti: — Oletteko te, armollinen keisari, niin antakaa meille merkki; heittäkää kivi alas. — Kaikki olivat hiljaa ja odottivat kiven putoamista, muutaman hetken kuluttua kuulivat he kiven putoavan kilisten äkkisyvyyteen.

"Vaan ei kukaan voinut päästä sinne, ei kukaan, ei kukaan taitanut pelastaa tuota rohkeata keisaria. Hän kirjoitti pieniä paperilippuja ja heitteli niitä alas törmältä — hän rukoili pelastusta; mutta ei kukaan löytänyt niitä kirjeitä — hän ei voinut ilmoittaa itseänsä. Silloin sortui kaikki hänen rohkeutensa; hän katseli sydäntänsä ja tutki sitä ja siellä huomasi hän ylpeyttä ja ylellisyyttä. Hän huomasi vasta nyt, että hän oli ihminen, niinkuin kaikki muutkin ja ainoastaan tomu Jumalan kädessä.

"Silloin hän heitti vihdoinkin lipun alas sekä pyysi miehiänsä kanssansa herran ehtoolliselle, alahalla joen rannalla olisivat he. niin että hän sen näkisi, hän yhdistyisi silloin heidän kanssansa rukoukseen ja sitten kärsivällisesti odottaisi nälkään ja janoon kuolemista.

"'Antakaa minulle merkki', kirjoitti hän, 'laukauksella, silloin kuin synnintunnustus luetaan, ja toinen, silloin kuin te rukoilette; sillä silloin tahdon minä myös rukoilla teidän kanssanne'.

"Jo illastui, kuin laakso oli ihmisiä täynnä, jotka kokoontuivat juhlallisessa juhlakulussa kalkin ja leivän kanssa. Laukaus jyrisi vuoristossa merkiksi, että kansanjoukko luki synnintunnustusta ja nyt lankesi keisari polvillensa ja rukoili innokkaasti kuni lapsi tuota hyvää Isää, ei henkensä puolesta, vaan armoa ja rakkautta, ja kun toinen laukaus jyrisi läpi laaksojen, jaettiin sakramenttiä. Ja ilta-aurinko loisti kalkille, niin että keisari näki tuon kiiltävän kullan. Ja hän nautti ajatuksissa ominaistensa kanssa pyhää ehtoollista.

"Ja nyt oli kaikki lopussa, ja oli ilta ja kuu paistoi vuorenhuippujen yli Martinswand'ille ja tuon hyvän keisarin yli, joka hiljaisesti, nöyränä odottaen lunastusta makasi sammalissa rukoillen.

"Silloin tuli siellä nuori poika hänen luoksensa; hänen otsallansa hohti viattomuus ja kirkkaus, ja hän oli puettuna paimenpojaksi.

"'Se on se sama, minä olen lähetetty teitä täältä pois viedään kansanne luo, sillä teidän sydämenne on nöyrtynyt Jumalan edessä'.

"Ja poika meni keisarin edellä pois kallion aukkoon ja katosi. Keisari seurasi häntä kallion sisään ja hän näki nyt pojan käyvän edellänsä pitkiä käytäviä myöten. Siellä oli valosaa, niin että keisari näki kuinka malmikerrokset, kuni käärmeet, kiertelivät ylös ja alas pitkin kallion seinämiä; kuinka ihania jalokivikukkia kasvoi kallion kätketyissä saleissa: mutta mistä valo tuli ei hän tietänyt. Hän luuli, että se oli poika, joka hohti lempeästä valosta, ikäänkuin kiiltomato kiiltää, lämpöisenä kesäiltana sateessa.

"Tie oli pitkä; mutta — mihin poika joutui? Hän katosi kerrassaan. Keisari oli taasen pimeässä ja luuli olevansa kallioon suljettuna, mutta yht'äkkiä oli hän kallion aukolla, muutaman maaran-pensaan keskellä, ja hän näki taivaan tähtikirkkaana ja korkeana holvittavan maisemaa. Nyt tunsi hän Zierlin laakson — hän oli pelastettu.

"Ja se oli Jumalan enkeli, joka talutti häntä kallion kautta — sitä tietä ei ole sittemmin mikään ihmisjalka astunut, ei ihmissilmä sitä rotkoa nähnyt. Mutta niin sanoo kertomus. Keisari Maksimilianista tuli suuri ja jalo ruhtinas, ja suku suvulta siunasi häntä siitä kuin hän oppi Martinswand'illa".

— Niin, se oli hyvä, että hän pääsi alas sieltä ja että hänestä tuli suuri ja hyvä kuningas, — sanoi Göthilda.

— Nyt minun luullakseni syökäämme omenoita, — keskeytti Maria; tuo oli ilottava kertomus, minä vallan kauhistuin.

— Niin, niin keisarinkin kävi. Kuitenkin ei se olisi hullua olla rikas ja ylhäinen; sillä niillä on sentään hyvin vähän tehtävää, — lausui Berndt. — Ja, Herran Jumala, tytöt, te ette tiedä mitä se on, että olla ulkona maailmassa.

— Noh niin, kyllä me sen tiedämme, — oli Marian vastaus; sillä kyllä hän sydämellisesti piti veljestänsä, mutta oli vaikeata sentään tahtoa hänelle jotakin etuoikeutta, ollenkin kun hän, kolmentoista vuotiaana, pikemmin tulisi täysikasvaneeksi naiseksi kuin hän neljäntoista vuotiaana mieheksi. Tällä ijällä syntyy aina jokin rettelö sisarusten kesken, jotka ennen ovat sopineet relativisesta ijästänsä, mutta muutaman vuoden aikana eivät he ole huomanneet kuka heistä on vanhin. Tähän vaikuttaa myöskin eräs maailman tapa, eräs poikamainen ylpeys veljissä, eräs vissi solvennusäänne ja useinpa kilvotteleminenkin kuka heistä on väkevin, joita ei tavallisesti tapaa tytöissä, ja siis löytyy harvoin perheissä yhtä ikäisiä lapsia, joissa eivät tytöt helposti yhdy kasvattamaan jotakin raa'oista veljistänsä, kuitenkaan saamatta kiitosta vaivastaan.

— Noh, nyt olen minä jutellut kertomukseni, — sanoi Berndt. — Sen olen minä koulussa lukenut paljoa paremmin, kuin minä olen sen kertonut, te saatte uskoa; vaan saksankielellä ja sitä ette te osaa tytöt.

— No me saamme kumminkin elää, — oli Marian vastaus, — enkä minä ymmärrä minkävuoksi tyttöjen tarvitsisi oppia niin monia kieliä. Äiti taisi ranskaa, mutta nyt ei hänellä ole aikaa mitään lukea ruotsiksikaan … ja sitäpaitsi niin…

— No mitä sinä puhut; kylläkin se olisi hauskaa, joll'ette te olisi taitamattomia.

— Sitä paitsi löytyy niin paljon oivaa ruotsalaista kirjallisuutta, keskeytti Maria, — että tytöllä ja vieläpä rouvallakin olisi kyllin tehtävää sitä lukeissa ja ymmärtäissä … ja sitäpaitsi niin eivät ne koskaan kuitenkaan ole muuta kuin noita ijankaikkisia romaania, mitä kieltä ne opettavatkin — sen sanoo äiti.

— Vai niin … nyt olen minä jutellut kertomukseni ja minusta tulisi teidän nyt kertoa jotakin.

— Minä en tiedä mitään, — sanoi Maria, — sillä äiti ei puhu mitään, ja piikojen kertomuksia minä en koskaan kuuntele.

— No niin, sen minä voin uskoa; joka juoksee keittiössä ja aitassa ja auttaa rinkilöitä leipoessa ja kaikkea sellaista, sillä ei ole aikaa oppia mitään hauskaa.

— No, eikös sitäkin tarvita! Kuinka te muuten olisitte saaneet joululeipää? — kysyi Maria.

— Maria on aina hyvä, sanoi Göthilda, joka lempeillä silmillänsä oli kau'an katsellut vähän riiteleviä siskojansa. Tiedättekö te, minä taidan kyllä semmoisen kertomuksen, minäkin; minulla on aikaa miettiä sellaisia.

— Niin sinä olet aina kiltti sinä, — sanoi Berndt, taputtaen
Göthildan ahvettuneita poskia; — puhu sinä.

— Se on vaan historia, tarina, jonka minä kuulin hyvin pienenä ollessani, silloin en minä ajatellut sitä, enkä sitä edes muistanutkaan, mutta sittemmin se on mieleeni johtunut ja vähittäin tullut aina selvemmäksi ja selvemmäksi.

TITTUT.

"Tapahtui kerran — niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli kahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä olin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja tavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan kuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut katkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. — Niin, sanoi muori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki suuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita leveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi, sanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka loistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein helisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka kesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan maailmaan!

"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene, jää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni sinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa, pieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää kotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään, hyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea pitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli tuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on käskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas — nyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin mainiota puhuneensa.

"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö, se on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla teidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä, mutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo painiskella kanssani — mutta mies on mies — ja kun ei se onnistu, lähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän laivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten sukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää laivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten minä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä kumartele kun armollinen herra tulee — mutta mies on mies aina.

"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä kauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata. Asetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin kallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois maailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä. Mutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja pyydetään — sellaisia liimavipaleita tavataan usialla — ja pääskynen kävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha mamselli — se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön ja hän otti sen luoksensa.

"Siellä ei ollut kukkia, vaan sellaisia, joita neiti oli paperille piirtänyt, ei muuta lemuavaa kuin eau-de-cologne-pullo, ei muuta puhekumppania kuin häkissä oleva pieni paljaspäinen lintu, sirkku, joka sanoi: Minä tahdon ruokaa! minä tahdon ruokaa! sitten söi se koko päivän. Mutta tyttö suuttui, istui ja kuoli. Oli aamuhetki ja aurinko paistoi akkunasta kun kulta ja paistoi häkkiin ja sirkkuun joka sanoi: Nyt ovat hampunsiemenet loppuneet, minä tahdon ruokaa, pilivitt, pilivitt! Silloin sai tyttö nähdä kuinka auringonpaiste muka muodostui kuvaksi, josta tuli pieni poika, varustettu siivillä ja hopea-avaimet kädessä ja mustat renkaat niissä — ja hän seisoi siten hänen edessänsä.

"'Älä ole vihainen, tyttöseni — sanoi hän; — sinun ei tarvitse olla täällä, kyllä minä, jos sinä tahdot, lukitsen sinut, niin että sinä pääset mamsellista, linnusta ja koko vankeudesta'.

"'Siihen ei minulla ole aikaa, mutta minä tulen joskus, ja kun kaikki ikävyys on ohitse, aukasen minä sinulle taasen. Kuitenkin kuvailen minä sinulle kauniita tauluja, ja niin saat silloin ja tällöin leikkiä tittut avainreijästä'.

"Silloin otti poika tuota pientä tyttöä kädestä ja sulki hänen pieneen konttoriin rappujen alle, varsin semmoiseen, johonka pieniä lapsia teljetään, kun eivät he ole kilttiä. Mutta siellä oli hyvin hauskaa ja valosaa, vaikkei siellä ollut akkunaa; mutta tuo pieni poika nyppi muutamia höyheniä siivistänsä, ja ne loistivat kuni kirkkaat tähdet ja kiuhtivat kaikissa muodoissa, niin että siellä, jossa lapsi oli, ei ollut pimeätä. Ja niin lukitsi poika taasen konttoorin ja kurkisti sisään avainreijästä. — 'Katso, näetkö minua?'

"'Mitä sinä nyt näet?' — kysyi poika, ja antoi avaimen reijän olla avoinna.

"'Niin, minä näen isäni puiston ja kaikki kukat, ja kuulen kaikkien lintujen ja puitten puhuvan — ja purojen ja tuulen, kaikki kuni ennen'.

"'Hyvä', — sanoi poika, — 'nyt olet sinä nähnyt kyllin'. Ja niin työnsi hän tittut'in kiini.

"Tuskin oli hän poissa kun tyttö kuuli nimeänsä mainittavan: — Se tavatonta kuinka Amanda nyt on tullut hyväksi; hän lukee läksynsä ja istuu niin hiljaa ja niin siivosti eikä laisinkaan tahdo leikkiä — se on todellakin hauskaa kasvattaa tuota tyttöä.

"Niin, ajatteli lapsi, — nyt olet sinä löytänyt sen; minä istun täällä, enkä opi, Jumalan kiitos, sanaakaan sinun tyhmyyksistäsi — ja sitten nauroi hän.

"'Nyt menee koko katkismus häneltä ulkoa kuin vesi' — sanoi tuo laiha mamselli.

"Ja näin puhuttiin alinomaa, niin että hän kuuli jokaisen sanan, sillä oli ainoastaan ohut seinä hänen ja toisten välillä.

"Silloin tuli tuo pieni poika, ja avasi avainreijän hänelle, joka luuli ainoastaan muutaman hetken kuluneen, ja sanoi: kurkista ulos, Amanda kurkista!

"Ja nyt näki hän avainreijästä mamselin kamarin, ja pöydän ääressä istui rukinpää, sorvattu varreltansa hoikaksi ja se oli kankea niinkuin semmoiset päät aina ovat.

"'Niin, he luulevat sen sinuksi; sillä minä panin sen sinun sijaasi, sulkiessani sinut ja minä käänsin heidän silmänsä niin, että he luulevat sen sinuksi'.

"'Ja tuota he kehuvat niin monista hyveistä', — sanoi tyttö, nauraen; — 'ja tuo taitaa katkismuksenkin kuni vettä'.

"'Tiedätkö mitä', — kuiskasi poika; — 'katso ulos taasen; mitä sinä näet? Sano kaikki minulle mitä näet'.

"'Kyllä, minä näen taivaan tähtiä täynnä — nyt näen minä taivaan herttaisia esineitä täynnä — nyt köyhän naisen rukoilevan, — ei, nyt tulee tuolla kaunis poika kuni sinä, hänen luoksensa'.

"'Nyt leijailee hän ylöspäin. Nyt näen minä — minä en taida sitä kuvailla, en, sitä en minä voi. Sellaisia värejä, sellaista loistoa lempeydestä en minä ole ennen nähnyt. — Nyt kuulen minä laulua, tuhannen tuhatta laulavan: — kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!'

"'Ah minä en tiedä mitä sanon — olen vaan niin ilonen, niin ilonen; ah, niin ilosena en koskaan ole ollut'.

"'Näetkös', — sanoi poika, — 'tuo on katkismuksen sisältö, mutta sitä ei rukinpää ymmärrä. ja se ei tee mitään, kun sinä vaan sen ymmärrät'.

"'Niin, minä en ymmärrä sitä, mutta minä tiedän sen', — sanoi lapsi, taputellen käsiänsä. Ja poika katosi.

"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli rikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se olisi. Sitten häät — mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa rappusten alla, kun ei hän ollut myötä.

"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, — kuuli hän monen sanovan; — sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja omanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos, puukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.

"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' — ajatteli tyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat vaan minun olla rauhassa'.

"'Oletko kuullut?' — kysyi poika vähän ajan päästä. — 'Tahdotko sinä nähdä?'

"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli rukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka löytyisi luonnossa — sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun nuken muotoinen. — Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja että sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä — ah, se oli varsin naurettavaa.

"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin Jumala itse', — sanoi poikaa — 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta tehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä linnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja valaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he pitävät'.

"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', — sanoi lapsi. —
'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.

"Silloin avasi hän oven, mutta tuskin oli tuo pienokainen näyttäytynyt, kuin kaikki ylenkatseellisesti nauraen käänsivät hänelle selkänsä. Muuan vanha rouva kysyi häneltä, kuka oli hänet käskenyt; täällä ei ollut mitkään lasten kemut. Eräs vanha herra otti hänet kainaloonsa ja viskasi hänet sivulle, ja vihdoin tahtoi eräs papukaija, joka taisi puhua, silputa hänellä silmät, ja eräs koira, joka saattoi istua puupala kuonolla ja laskea viiteentoista, tahtoi purra häntä. Juuri parhaasen aikaan tuli hän takaisin konttoorinsa rappusten alle ja sanoi: Jumalan kiitos! Niin paljon näen minä, että paras on vaan katsoa avainreijästä. — Ja niin katosi poika.

"Nyt kuuli hän. kuinka Amandan mies oli onnellinen, kuinka hän kävi rappuja myöten hänen yllänsä, kuinka hän raappi ja kumarteli jokaisella astuimella ja talutti rukinpäätä kanssansa ylös. Molempia viimasi, ja nyt avasi poika avaimenreijän; kurkista!

"Ja nyt näki tyttö tuon uljaan miehen monine riippuvine mitaleinensa, ja hän oli kalpea ja laiha, elähtänyt ja kaljupää, ja vieressänsä rukinpää, ylpeänä, puettuna silkkiin ja kultaan, mutta suru kasvoilla, molemmat seisoivat he komeassa huoneessa ja lähellä erästä kullattua valta-istuinta, jolla eräs toinen kelmeä ja alakuloinen ihminen istui.

"'Niin, siltä se näyttää; mutta tämä on sellainen onnellisuus, jota ihmiset tahtovat. Vaan Jumala lahjoittaa heille jokainen silmänräpäys: kaikkea armoa, kaikkea rakkautta, kaikkea autuutta joka kuni vesi löytyy kaikkialla ja tuhansissa pienissä juotissa juoksee luomisen kautta, kasteesta, joka tulee ylhäältä, eivät he tahdo maistaa, eivätkä tunnustaa. Ei, näet, värjätyllä sammalella ympäröitty peili on heille rakkaampi, kuin lähde, jonka reunalla pieniä lemmikkiä on laskeutunut ruohoon'.

"'No, kyllä se niin mahtaa olla, koska he ymmärtävät itse luoda onnen, kauniimman kuin Jumala heille tarjoaa'. — Taasen katosi poika; ja nyt kuuli hän kuinka tuo korkea pariskunta kukertui portailta; heidän entiset ystävänsä auttoivat toisiansa heitä alas heittäessä, ja nyt he olivat onnettomia ja köyhiä.

"Silloin tuli poika taasen, ja iltakin tuli. Kurkista! sanoi hän ja tyttö näki kaksi vanhaa ihmistä istuvan erään lähteen reunalla metsässä ja he joivat vettä siitä; ja he sanoivat: Jumala on kuitenkin hyvä, joka antaa meille virvoitusjuomaa, kun ihmiset ovat karkoittaneet meidät. — Eräs koira makasi heidän jaloissaan, hän oli heidän ainoa ystävänsä, mutta hän ei taitanut mitään muita konsteja, paitsi huiskutella häntäänsä ja olla ystävällinen, ja sitä ei hän koskaan ollut opetellut.

"'Ei mar. Kun ruvetaan ajattelemaan Jumalaa, ja huomataan kuinka vähästä kaikki on hänen rinnallansa, niin ollaan onnellisiksi tulossa; etkö sinä näe kuinka he hymyilevät. — Niitten luo saat kernaasti mennä'.

"Ja tyttö meni pois niitten luo, ja molemmat hymyilivät iloisesti; mutta rukinpää putosi tomuksi, ja lapsi istui siinä puhumassa tarinaa toiselle lapselle. Ja niin, kun lapset parhaillaan leikkivät, tuli poika taasen, kurottaen kätensä ystävälleen ja hän sanoi: Näetkös, on aamu, punottaa jo idässä. Ja hän seurasi nöyrästi kulettajaansa; mutta kun he menivät portaitten alaisen konttoorin ohitse, kas, silloin oli kaikki poissa ja muuttunut, konttoori oli poissa ja portaat olivat tähtirikkaina tikapuina, jotka ulettuivat maasta taivaasen, ja tuhannen lasta kiipesi, kuni päivän kukkasen köynnökset, noita korkeita tikapuita ylös; mutta alhaalla oli kukkula, viheriäinen, kukkarikas kukkula, ja kukkulalla korkea huone, josta valo lähti yli koko maailman; mutta kukkula oli hauta. — Se oli koko maa.

"'Näetkö', — sanoi enkeli lapselle, — 'kuinka kauan luulet olleesi rappujen alla'.

"'Ei, kahdeksankymmentä vuotta olet sinä istunut siellä piilossa; hyvä sinulle, ett'et sinä antanut pukea itseäsi — hyvä sinulle, että sinä piilotit itseäsi, silloin kun vielä olit lapsi'.

"Ja se oli niin helppoa käydä tikapuita myöten, ja kun he siellä seisoivat, niin tuli Pyhä Pietari, joka avaa taivaan portit lapsille.

"'Amanda, sinä olet ollut ylpeä, pöyhkeä ja röyhkeä köyhille ja matelevainen ja pelkääväinen mahtavien edessä; sinä et pääse tänne sisälle'.

"'Suloinen Pyh Pietari, minä olen istunut suljettuna konttooriin koko ajan ja minä olen vaan kurkistanut ulos avaimenreijästä toisinaan, ja minusta ovat he kaikki olleet hulluja; sitäpaitsi niin se oli vaan puetettu rukinpää minun sijaisenani; minä olen istunut koko päivän samallaisena, mutta minä en ole koskaan saanut muuta kuin tirkistää vähäsen'.

"'Hänellä on oikeus', — sanoi poika, jonka siivet olivat kasvaneet joutsenen siipien kokoisiksi ja ne kiilsivät kuni helmitetty hopea, — 'hänellä on oikeus; salahuoneessa, jonka ylitse maalliset otukset ovat kulkeneet ylös ja alas, on lapsi istunut koko ajan ja leikkinyt muistoinensa, viattomine ajatuksine ja minun kanssani'.

"'Mutta kuka olet sinä?' — kysyi tyttö; — 'me olemme kauan olleet tuttuja'.

"'Minulla on kolme nimeä: Toivo, silloinkuin minua rakastetaan — Kuolema, silloin kuin minua pelätään — Totuus, silloin kuin minut tunnetaan, jonka lapset aina tekevät, niinkuin sinäkin'.

"Ja taivaan portit aukenivat, ja Pyhä Pietari kumartui lapsen edessä; sillä Vapahtaja on sanonut: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni!' Totisesti, totisesti sanon minä teille, jokainen, joka ei ole niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle".

— Tiedättekös, nyt minun mielestäni on, jos tuo lapsi olisi vanha muori ja minä tuo toinen.

— On, sanoi Maria; — Berndt, hän vei meidät korkealle vuorelle, mutta
Göthilda on vienyt meidät aina ylös taivaasen.

— Nyt — sanoi isä, — saadaan nähdä kenestä Loppiaiskuningas tulee; puurossa on manteli, ja joka sen saapi, hänestä tulee kuningas.

— No, sitten se olen minä tai isä, — sanoi Berndt, — tai sinä, — lisäsi hän, — sillä valta-istuin ei saa mennä vaimon puolelle, aina sittenkuin kuningatar Kristina tuli paavilaiseksi ja Fredrikin puoliso antoi pois ruunun.

— Jumala paratkoon, kuinka hän on rikkiviisas, — arvikoi Maria; — mutta niin paljon mekin tiedämme.

— No se on hyvä, sinun hallitukseesi olen minä tyytyväinen, — sanoi Berndt; — jos Mariasta olisi tullut, niin olisin minä paikalla tehnyt kapinan.

— Ja se, aprikoi Maria ivallisella muodolla kauniissa silmissänsä, — tulee tiedän mä siitä, että sinun ruunusi nyt on ehjä.

— Hm, — mutisi Berndt, joka ei taasen tahtonut takaisin tuohon lakki kapitteliin.

Kun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle valta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas, ja isä sanoi: — Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme; minä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle palvelijallensa.

— Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! — sanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.

— Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä syleillen.

— No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa sen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo tähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa itseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti — sanoi tyttö ja suuri kyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. — Ja minä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki näyttivät tyyneltä; — mitä teidän majesteettinne minulle antaa?

— Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilen
Jumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.

Silloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta, syleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.

— Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään … ei mitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin onnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin lohduttavaiseksi … näetkös, sen minä tahdon.

— Niin, tapahtukoon tahtosi, pikku Maria! — sanoi kuningatar; — nyt lienevät kuningatar-toimeni loppuneet?

— Ei, se kestää vuoden umpeen, Göthildaseni, sinä olet kuningatar tulevaan Loppiaiseen asti.

Kapteeni koetti muuttaa luonteet iloisiksi. Tuo onnistuikin, mutta siitä ei tullut tavallista riemua, tavallista lastenleikkiä; vaan siitä tuli riemu, joka oli korkeampi, jalompi, mutta tavallista hiljaisempi ja hartaampi. Näytti siltä kuin Göthilda olisi tarinallansa vihkinyt kaikki toisellaiseen iloon, että hänen laupeat silmänsä levittivät erästä juhlallista valoa kaikkein esineitten yli niin, että, sanalla sanoen, eivät kynttilät palaneet ruunussa maalatun taivaan alla, vaan siellä ja täällä kiilsi tähtiä, ja ne näyttivät, missä tikapuut seisoivat, joilla lasten kerran tulisi käydä.

Näin päättyi lasten viimeinen joulu Hagetorp'issa. Tuskin oli kuukausi kulunut, kuin Göthilda pyysi äitiltänsä eräänä ehtoona saada nähdä joulukuustansa. Se myönnettiin, sillä tyttö oli ollut tavattoman hiljainen ja äänetön koko päivän, ja nuot helevät silmät olivat saaneet omituisen huomaamattoman valon, jonkun heleän heijastuksen, juurikuin aurinko laskeutuisi metsän taakse ja kuu loisi viimeistä sädettänsä puitten ruusujen lävitse alas ja heijastuisi tyyneen veteen.

— Hyvin, äiti, paljon paremmin, minä en ole isoon aikaan henkinyt niin keveästi kuin nyt.

Joulukuusi sytytettiin ja asetettiin sohvan eteen, jossa Göthilda huokaili. Sisarukset istuivat hänen vieressänsä ja laskivat leikkiä; oli taasen olevinaan joulu. Göthilda hymyili. — Taidatko sinä, Berndt, kertoa tuota tarinata, jonka minä kerroin Loppiais-iltana, tarinaa tittut?

— Taidan kyllä, ja jos minä jotakin unohdan, niin auttanette te minua langan päähän. — Ja sitten hän alkoi tarinan. — Ei, niin ei se ollut, auta minua, Maria! sanoi hän toisinaan, ja Maria auttoi; mutta loppupuolella ei hän osannut oikein kertoa tähti-tikapuista, eikä hän hyväksynyt Marian avunantoa.

— Ei, ei, niin ei se ollut … ei, nyt en minä osaa. Kulta Göthilda, kuinka oli tähtitikapuitten kanssa; jota myöten lapsi kulki enkelin keralla.

Sisarukset hypähtivät ylös. — Göthilda makasi nukkuneena ja hymyilevänä — mutta hän ei hengittänyt. Silloin Maria juoksi isänsä tykö ja sanoi: tulkaa Göthildan luo … nyt ei ole Göthildan laita oikein, minä en uskalla huutaa äiteä.

— Miks'et, lapseni? sanoi kapteeni. — Göthilda on mennyt ylös tähtitikapuita myöten… Eikö se ole niin!

— Äiti, Göthilda on Jumalan luona! oli ainoa mitä kapteeni sanoi. —
Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!

Vaan Joulukuusi sai palaa koko yön juhlavuoteen ääressä, missä vuoden kuningatar uinahti.

SUKUKARTANO.

Jotakin pulmallista riippuu aina, vieläpä on jotakin kauheata ja aaveellista vanhoissa sukukartanoissa. Niitten historia onkin koko sukukuntamme historia; niitten vanhat muurit ovat olleet monien miespolvien todistajina, jotka syntyivät ja menivät pois, yksi toisensa perään.

Tuo sama on kai tapahtunut jokaisella asutulla paikalla maanpalloa; sillä jokaisella ihmisellä on, niin aristokraatilliselta kuin tuo kuuluukin, sukuperänä, jonka aika menee takaisin historiaan alkuun, ja sen vuoksi ei tarvita muuta todistusta, kuin, että vaan ollaan; mutta ei voida seurata tätä sukuperäluetteloa, eikä nähdä jaksoa ja siis uskotaan, että meidän edessämme on useampi kuin yksi ainoa mutka.

Toisin oli Valdemarsborg'issa, jonka salissa esi-isien kuvat riippuivat ajanlaskullisessa järjestyksessä.

Jotakin kauheata löytyy jo semmoisessa kuva-joukossa, olletikin tällaisessa; sillä perustuskirjeen johdosta piti sukukartanon-omistajan kuva maalattaman sekä asetettaman sinne ensimäisenä vuotena kartanon haltuunsa saatua. Siellä näki siis kaksikymmenvuotiaan, hymyilevän nuorukaisen, joka oli punakka, iloinen, raju muodoltansa, hänellä oli keveä metsästyspyssy kädessänsä, kohta rinnatusten ukon kanssa, joka oli valtioneuvosten kauhtanassa ja komentosauva kädessä, synkkä ja ankara katsannoltaan; ja kuitenkin valtioneuvos vainaja oli tuon nuoren miehen pojanpoika jolla oli metsästyspyssy, josta myös aikoinaan tuli mahtava mies sekä kuoli vanhana; mutta tätä ei kuvakokous kerro.

Me olemme sitten viimeisen luvun eläneet kymmenen vuotta; ne ovat kuluneet äkkiä, se on tosi, mutta kymmenen vuotta tämän jälkeen luulemme me kääntäneemme vaan yhden ainoan lehden, niin pian kuluu aika, silloinkuin se lentää meistä.

Siis, kymmenen vuotta pikku Göthildan Loppiais-päivän jälkeen, astumme me Valdemarsborg'in saliin.

Oli syyskesä, ja aurinko paistoi kovin kahdella marmorikamiinilla varustettuun avaraan huoneesen, jossa oli kuvia nurkissa, kiinalaisia äijiä piironkien edessä ja nuot monet kuvat, jotka tirkiskelivät alas kaikilta seiniltä.

Muuan vanha mies, ukoksi saattaisi häntä kutsua, sillä hänen hiuksensa olivat valkeat, mutta muuten ripeä, suora ja korkea varreltansa, seisoi akkunan ääressä ja katseli järvelle päin, jossa kalastajat kokivat verkkojansa; sillä nyt oli aamu.

Tuon vanhuksen sula otsa oli heleä ja korkea, sillä nuot valkeat hiuskiehkurat olivat kammatut ylös à la Kaarlo XII, koko hänen käytöksensä oli sotaisa, ripeä ja jäntevä; kreivi Feliks Olivesköld olikin ollut sotilas ja niin sanoen vormussansa kasvanut; hän olikin Kustaa kolmannen aikalainen ja hänellä olikin koko tämä ylimysvaltainen hienous ja taitavuus, joka kuului vanhaan käytöstapaan, eikä rahtuakaan tasavaltaista suorasukuisuutta, joka on kansan mielen mukaista, vaan näyttää raa'alta ylpeydeltä, kun se yhdistetään sukurehevyyteen ja sen vaatimuksiin.

Jokaisella aikakaudella on ja täytyy olla omat tapansa, jokaisella aatteella oma ulkomuotonsa, josta se ei taida poiketa poistumatta kauneuden radalta. Löytyy monta vanhentunutta, nyt hylättyä mielipidettä, jotka oikeassa puvussansa, oikeassa muodossansa olivat sekä kunnian-arvoisia että kauniita; mutta jotka eivät voi taasen kohota, koska tuo ulkonainen muoto nykyään on mahdoton. Tuo vanha ritari-elämä on sellainen mielipiteitten kokoelma, joka on kuollut ja ohitse mennyt, ainoastaan senvuoksi, ett'ei sellainen ristiritari hännystakissa ja silkkiliiveissä näyttäytynyt paljon muuna kuin väkivaltaisena, raakana narrina.

Suurin ja vaikuttavin isku, minkä ylimysvaltainen elementti on saanut ranskan revolutionissa, ei ollut sivistys eikä suuren joukon vaatimus, vaan se, että aristokratia pakoitettiin pari sukupolvea jättämään pois vaatimuksiensa ulkonaisen muodon. Siis on sen täytynyt poistaa vanhan varustuksensa, se on totuttanut kansan näkemään itsensä puettuna toisten tavoin, elämään ja puhumaan toisten tavoin; ja nyt, jos taasen vanha varustus päälle pantaisiin, on se naurunalaista, eivätkä ihmiset luule muuta kuin, että se on pilan vuoksi asetettu naamio. Mutta vielä siihen aikaan kuin meidän kertomuksemme sijaitsee, eli siellä usioita, jotka eivät olleet muotoansa muuttaneet, vaan olivat vanhoillaan, ja varmaa on, että nämät vielä elävät kansan suussa "Kreivi vainajan" nimellä ja heistä puhutaan kunnioituksella, sillä ne olivat menneen ajan jäännöksiä, vaan eivät mitään ilvenäytteliöitä, jotka pukeutuvat hylättyihin vaatteisin.

Tuo vanha kreivi oli sellainen, hienosti sivistynyt mies, ei taidon laveuden, vaan elämän käsityksen kautta, tiesi hän, mitä hän tiesi; hänen päänsä ei ollut pyhän jäännös arkkunen, jossa taito oli suljettuna ja pimeydessä, vaan se oli selvä, sukkela, valosa ja järjestetty, niin että jokaisella asialla oli paikkansa ja aina käsillä. Hän ei ollut koskaan rykymentissänsä eikä maatilallansa tavannut vastusta; hän ei ollut koskaan itse sekaantunut politiikiin, eikä hän koskaan ollut huomannut tulleensa suorastaan loukatuksi, eikä siis hän tietänyt tosiaankaan itse oliko hän syntynyt ylimysvaltaiseksi, hän ei tietänyt, että hän omaistensa joukossa kulki kuni joutsen ankkojen seassa kaula pitkällä ja loistavine siipine.

Äkkiä kääntyi hän huoneesen päin ja hairasteli silmillänsä esi-isien pitkää riviä: se oli varsin täynnä — oma kuvansa lopetti rivin, siinä ei ollut tilaa useammalla.

— Kolmekymmentä kartanonomistajaa kahtenasatana vuotena, — sanoi hän itsekseen, — se on paljon, he eivät eläneet vanhoiksi … moni on kuollut ensimäisenä, moni kolmantena vuotena … minä olen elänyt kauemmin, viisitoista. Mutta — lisäsi hän, — Frans'ille ei ole mitään paikkaa … mihinkä hänen tavaransa asetetaan … ei ole sijaa sille.

Tuo vanhus istuutui suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä lattiata, ja vaipui syviin ajatuksiin.

Eräs tyttö hiipi sisään varpaisillansa raskaista kaksois-ovista, jotka kuulumatta liukuivat saranoillansa. Ei vanhus huomannut tätä. Hän seisoi aivan hänen vieressään, kun hän katsahti, ja hän karahti, mutta hän hymyili pian.

— Noh, Emma, olen kai kuullut puhuttavan sefireistä, mutta sinä olet todellakin semmoinen; kuinka tulet sinä sisään? Tulitko sinä auringon säteissä, lapseni?

— En, hyvä eno, varsin luonnollisesti ovesta, mutta eno istui niin syvissä ajatuksissa, ja sitten niin… Minun asiani on oikeastaan sanoa enolle, että kahvi on valmista. Tahtoivat kantaa sen tänne, mutta minä asetin niin, että vähäinen marmoripöytä katettiin, alaalla kaskadin luona… Olenko minä enon mielestä tehnyt pahoin vai hyvin, ehkä olen minä tyhmästi käyttäinyt.

— Et, hyvä lapseni, se on minun lempipaikkani; tule! No, Emmaseni, sinä näytät niin iloiselta ja terveeltä, sinä olet kuni hiljan puhjennut ruusu aina naurusuin.

— Niin, hyvä eno, minä olen pyytänyt häntä niin kovin ja sanonut, ett'ei eno ollenkaan ollut hänelle vihainen; sitäpaitsi ovat Akseli ja Frans nyt ystävät, he tulevat yhdessä.

Kreivin kasvot synkistyivät. — Tyttöseni, minä en ole vihainen Akselille, en ole koskaan ollutkaan; mutta jotakin täytyy tehdä muodon vuoksi, lapseni; ei sopinut minun myöntää Frans'in väärin tehneen.

— Oli, en voi kieltää, hän teki hyvin väärin ja oli vähällä saattaa hyvän perheen onnettomaksi ajattelemattomuutensa kautta. Jumalan kiitos, että kaikki on käynyt hyvin.

— Niin, Jumalalle olkoon kiitos! Mutta, hyvä eno, olkaa nyt iloisen näköinen, kuni tavallisesti, niin hyvä kuni tavallisesti … tehkää niin, niin tulee Emma niin iloiseksi, myöskin Akseli ja Frans.

— Niin, hyvä lapseni, olenhan minä iloinen. Mutta sanos minulle eräs asia… Sano vilpittömästi.

— Saanko luvan kaataa kuppinne täyteen, hyvä eno? — keskeytti tyttö vähän punehtuen.

— Kyllä, lapseni; mutta sano minulle suoraan, naiset ovat aina todellisia kahvikupin ääressä, niinkuin miehet lasin ääressä…

— Niin, sen kirjoittaa Aksel … se on kauheata mitä kaskadi kohisee, tulee tosiaankin vähäkuuloiseksi.

— Niin, eno kulta, — alkoi tyttö, luoden kauniit silmänsä ukkoon. — Eno on usein kysynyt minulta Fransia; mutta ei eno … ei, ei! Se on mahdotonta.

— Ei, eno; olisi hän semmoinen kuin eno, niin minä pitäisin hänestä sydämellisesti; mutta nyt … ei.

— Tuo on ainoastaan tuon ikävän historian tähden mamseli Berndtsson'in kanssa.

— Niin, eno, silloin hän käytti itseänsä alhaisesi, keskeytti Emma, nousten seisaallensa punaisena kuni pioni, — oikein alhaisesti, ja veljeni teki oikein, pakoittaessansa häntä toveriensa läsnä ollessa anteeksi pyytämään, niin kreivi ja sukukartanon-omistaja kuin hän olikin.

— Rauhoitu, Emma; se on naisellisuus, joka innolla kohottaa sinua, puolustamaan sukupuolesi kunniaa erästä ajattelematonta, kerskaavaa vastaan … anna olla, huonoa menetystä … anna olla; mutta se muistutus opetti häntä.

— Anteeksi, eno, sanoi Emma, heittäytyen vanhuksen kaulaan; — anteeksi, hän on sentään poikanne, sen minä unhoitin.

— Minä olen luullut sinusta. Emma, tulevan hänen tukensa, hänen seuraajansa, hänen ystävänsä täällä maailmassa … että sinä taivuttaisit hänen luontonsa, pehmentäisit sen, jalostuttaisit kaiken tämän rikkauden perijän, mutta sinä et tahdo sitä.

— Ei, eno, hän ei tee niin … ja jos hän niin tekisikin, ei se ole minua, vaan punasia poskiani kuin hän rakastaa. Minä en ole koskaan kuullut hänen arvostelevan naista muulla tavalla kuin hevostakaan. Toisella on pienet koivet, toinen on hoikka varreltansa, kolmannella on koreat hampaat, kauniit silmät, valkea ja pyöreä kaula, ja niin edespäin. Kun Frans puhuu naisista, muistuu aina mieleeni kuinka hevoisseppä oli kotona isän luona ja kuinka he puhuivat rykmenttikokouksista. Silloin sain minä kuulla kaikki viat ja ansiot koko ratsukunnan hevosissa, ja noin puhuu Fransikin pidoista ja naisista, joiden kanssa hän tanssi. Tuo oli raskas kuni galieri, toinen hyppäsi kuni harakka vaksissa, kolmas oli poikki menemäisillänsä, niin hoikka hän oli, neljäs sopertui ja viides oli jotensakin kaunis. Eno, eno. Se, joka näin puhuu tytöistä, hänestä ei koskaan tule hyvä mies?

— Ei sinun tule sanoa, hän tuomitsee nyt pintapuolisesti; mutta jos hän saa herttaisen puolison, niin…

— Eno kulta, sellaista ei minusta tule, kaukana siitä, minusta tulee äreä vaimo.

— Rukoilian? (päätänsä puistaen). En, hyvä eno, ei ole mitään hölmöllisempää kuin rukoilevainen mies. Knutsbon patruuna on sellainen … saattaako nähdä mitään kurjempaa! Ei, vaimolla ja miehellä tulee olla sama ajatus, sama tahto … näkeekö eno, tuo kaikki on tukalaa.

— Ei, hyvä eno, minä olen köyhä tyttö, minä olen ottolapsi teidän luonanne … se on teiltä jalosti tehty, että tahdotte ajatella minua Valdemarsborg'in hallitsijattarena. Mutta se olisi huonosti minulta, jos minä pettäisin teitä rakkahimmassa ajatuksessanne … ei, ei, sitä en minä voi.

— Siis älkäämme puhuko tästä aineesta. Minä toivon, että Frans nyt kahden vuoden matkustuksen kautta on tullut toiseksi ihmiseksi … saadaan nähdä. Koska he tulevat?

— Vielä tänäpänä ennen puoltapäivää; hevoset olivat tilatut Rödhäll'assa kello kymmeneksi; he ovat siis täällä kello kaksitoista, jos kaikki käy hyvin.

— Sinä et saa näyttää vaivatulta etkä vihaiselta, Emma: iloitkaamme tänään.

— Niin, eno, minä en ole vihainen, Jumala paratkoon, kun vaan saan olla tuota asiaa ajattelematta. Tietääkö eno, minun kyyhkyseni ovat niin kilttiä; mutta he ovat vallan hävittäneet kukkaseni, he ovat repineet niitä, niin että ne ovat huiskin haiskin … minä toruinkin niitä tänään.

— Ja he pelästyivät luonnollisesti kovin siitä, että olivat loukanneet hallitsijattarensa kukkaisia?

— Ei maarkaan; he näyttivät aivan malttamattomilta: minä en koskaan ollutkaan niin ankara, mutta hyvän herrasväen tulee toisten saada herneitä pihassa eikä kukkapengerteessäni. Luulen niiden voivan hyvin kukkieni joukossa; mutta eivät he ymmärrä luonnon ihanuutta, nuot älyttömät, kauniit elukat.

— Niin, äkseerauta komppaniaasi kuni parhain taidat, mutta pidä järjestys kaikella muotoa, — nauroi eno, suudellen tyttöä kaulalle. — Minä olisin tahtonut nähdä sinä hovineitsinä kuningas ja kuningatar vainajan hovissa … sinä olisit verevillä poskillasi…

— Ajetaan, sillalla jyrisee, — huusi Emma juosten akkunaan. — Ei, nähkääs eno, tuolla he tulevat.

— Mennään heitä vastaan ottamaan, — sanoi kreivi ja he menivät yhdessä.

Vaunut seisahtuivat portaitten luo ja kaksi nuorta miestä hyppäsi ulos.
Toinen heistä oli nuori kreivi, sukukartanon-omistaja.

— Hyvää päivää, isä kulta! — sanoi hän lähestyen isäänsä tervehtimään. — No, kas Emma! Näes vaan, kaunis kuni ruusu. Tuo on Akseli, tunnetko taasen veljeäsi?

Emma seisoi hämmästyneenä, hän ei ollut nähnyt veljeänsä, sittenkuin pienenä poikana, ja nyt oli hän uljas mies, todellisella sotilas-muodolla.

— Täällä Valdemarsborg'issa on vallan samoin kuin ennenkin. Kuinka isä viihtyy täällä talonpoikais-maalla?

— Vai niin; no niin, voi olla hauskaa jonkun ajan tutkia kansaa…
Suvaitse. Emmaseni, että tarjoan käsivarteni sinulle.

Oli jotakin niin mahtavaa nuoren kreivin, sukukartanon-omistajan tavassa, jolla hän kohteli isäänsä, että sen todellakin tuli olla isä, joka semmoista voi anteeksi antaa. Tuo nuori kreivi on luopunut vanhasta ylimysvallan käsityksestä kunnioittaa vanhempiansa ja hän luuli tarvitsevansa pitää ainoastaan niin paljon, kuin hän tarvitsisi itseensä perityn arvonsa rikkikuluneesta aatteesta. Tämä, niinkuin kaikki aatteet, jotka ovat syvästi tarttuneet aikakausiin, ei ole sillänsä, vaan se on koko ajatuksen ja mielipidetten jakso, joissa ei ainoatakaan voi eroittaa, kokonaisuuden raukeamatta. Isällinen mahtavuus yhdellä ja lapsellinen nöyryys toisella puolella ovat vallan erottamattomina sidottuna perittäväisyyden ymmärryksellä; sillä jokainen murre sitä vastaan on vapauttaminen, ja yksi ainoa sellainen taittaa mutkan astejaksosta, jolla ei saa olla muuta alkua kuin Jumalan tahto, jos se on oleva seisovainen. Tuo nuori kreivi hävitti siis itse vaatimuksiensa perusteen ja hän antoi niitten turvautua rikkauteen; mutta tämä ei ole aatelin — vaan raha ylimysvallan uloskäynti kohta.

— Vai niin, tuolla istuvat vielä arvoisat esi-isäni, — sanoi kreivi Frans, tullessansa auringon valaisemaan saliin, — Saan sanoa, he näyttivät katkerilta ja totisilta, nuot vanhat patruunat… Ah, isä, olin unohtamisillani, että minä olen kutsunut tänne muutamia ystäviä; he tahtovat metsästää täällä.

— Se on merkillistä kuin alustalaiset yleiseen ovat lihavia. Lapset ovat vähäisien kirkko-enkelien näköisiä niin pian kuin vaan tullaan Valdemarsborg'in tiloille.

— Niin, sen voi nähdä, että he voivat hyvin; mutta jos isän rahakukkaro voi yhtä hyvin, on toinen kysymys. Kuinka paljon on isällä Valdemarsborg'ista?

— Anteeksi, isäseni, lausui poika surkuttelevalla naurulla; — kaikki, mitä voidaan saada, tarvitaan. Minä, esimerkiksi, en voi käyttää edes vähääkään huvituksiin.

— Minä voisin uskoa, — sanoi isä, — että semmoinen summa, joka on kapteenin vuotuisen eläkerahan kokoinen, kuukaudessa taitaisi ja pitäisi riittämän.

— Mutta tuhansien täytyy perheinensä elää koko vuoden sillä, kuin sinulla on kuukaudessa.

— Niin, tehkööt, kuinka he tahtovat, siitä minä en välitä: mutta niin paljon tiedän minä, että nuori Vildhjerta voi käyttää enempi kuin minä, ja hänen kartanonsa on vähempi kuin tämä… Mutta isä antakaa anteeksi, jos minä muistutan, etteivät lapset siellä näytä kirkko-enkeleiltä, vaan he ovat hyvässä ja kepeässä työvoimassa.

— Rakas Frans, minä en tiedä, onko yleiseen menty vanhoista, hyvistä tavoista, mutta minä vastaan otin sukukartanon sellaisena kuin se on. Ei kukaan Olivesköld ole tähän saakka, ja minä toivon, ei tästäkään lähin tule unohtamaan, että hänen tulee olla isänä alustalaisillensa eikä sinä, joka imee heidän ytimensä ja elää heidän hiestänsä.

— Parain isä, minä en suinkaan tahdo kinata, sillä minun tulee kunnioittaa yhtä hyvin isän ikää kuin kokemustannekin, mutta löytyy asioita, jotka ovat tarpeellisia ja jotka maksavat rahaa. Voitteko te ajatella jotakin, joka pahemmin alentaa arvoa, kuin se mikä minulle tapahtui Wiesbaden'issa?

— Niin, minä olen lähellä tuttu ruhtinaalle Wallrode-Minningen'istä … hän on alaluutnanttina Preussiläisessä palveluksessa … ja Traumreichen'in herttuan Claes'in kanssa, joka baijerin tykkiväessä käy arvo-askeleensa; siinä kyllä, he ovat minun hyviä ystäviäni.

— Niin, nähkää, isäni, oli aika, jolloin ruotsalainen valtioneuvos oli parempi kuin Saksanmaan ruhtinaat ja ruotsalainen kreivi vähintäkin niin hyvä kuin he.

— Niin, siellä pelattiin, se jotenkin oli korkealle … ruhtinas Wilhelm Clausthal'ista hoitaa siellä rahastoa … mutta minä en saattanut pelata, sillä häviö olisi saattanut nousta muutamaan tuhanteen riksiin … ja kuitenkin on Valdemarsborg yhtä suuri, kuin tavallinen saksalainen herttuakunta.

— Isän ei tule paheksua, mutta perheen arvo ei semmoisesta voita mitään, kun ulkomailla matkustetaan.

— Tiedätkö, Frans, ennen muinoin matkusti nuori vapaasukunen mies ulkomaille, oppiaksensa sitä, jota hän ei kotona voinut oppia; hänen matkustuksensa oli osa hänen kasvatuksestansa, hän kunnostutti itseänsä tiedoilla, ahkeruudella ja tutkimisella, hän etsi mainioitten miesten tuttavuutta, hän kävi vieraissa armeijoissa sotataitoa oppimassa, kaikki yhdessä tarkoituksessa, nimittäin saattaaksensa olla kuninkaallensa ja isänmaallensa hyödyllinen. Hänelle ei ollut korkea sukuperänsä muuna kuin kiihoittajana, joka yllytti häntä astumaan esi-isiensä jälkiä, lisäämään eikä hävittämään heidän kunniatansa, lisäämään eikä hävittämään sitä omaisuutta, jonka he jättivät perinnöksi.

— Niin, minä tiedän, parhain isä, — sanoi kreivi Frans huolimattomasti — meillä on eri ajatukset, mutta aika on muuttunut ja me sen kanssa. Isä. joka asuu maalla, ei seuraa ajan kulkua. Aateli on kadottanut entisen asemansa, bourgeoisi on kohonnut sen rinnalle, ja meidän täytyy kilpailla rikkaitten porvaripoikain kanssa … ja tämä ei tapahdu ilman rahoja.

— Frans, Frans! Tässä kiistassa täytyy sinun tulla allepäin; sillä peritty omaisuus ei koskaan vastaa sitä, joka on ansaittua. Tuo edellinen on tasaisena, se on parhaimmassa kohdassa mukaisensa. Tuo toinen kasvaa taukoamatta; mutta ei meidän kunniamme olekaan rahassa; se on juossut ylös uhrauksilla, ja mitä me nautimme on sen hedelmää.

Kreivi Frans nauroi ja sanoi: — Kuuluu siltä, että me molemmat olemme eri aikakaudelta … minä en tahdo vastustaa isääni.

Sillä aikaa oli Akseli keskustellut sisarensa kanssa. He tulivat nyt vasta, monta vuotta erillänsä oltua, tutuiksi, nuot molemmat köyhät lapset, sillä kreivin sisar, heidän äitinsä, oli ollut naimisissa köyhän, aatelittoman kapteinin kanssa, ja Emma oli siis vaan eräs mamselli Ernberg, ilman sukuperää ja ilman minkään omaisuuden vaatimusta. Sama oli hänen veljensä laita. Molempien tuli kuitenkin kiittää vanhaa kreiviä kasvatuksestansa, mutta mitään perintöä heillä ei ollut toivottavana, ei edes lahjaakaan.

Vanha kreivi oli yksi niistä, jotka eivät koskaan tahdo näyttää hyväntekijän roolia; mutta joka aina antoi toisten nauttia oikeutta ja piti itselleen vähimmän. Hänen väkensä voi siis, kuni poika muistutti, melkein liiankin hyvin, he tasasivat tosin hyvin vähän omastansa isännällensä, mutta sentähden nauttikin hän ani harvalta kiitosta. Vaaditaan jonkinlaista sukkeluutta tullaksensa kunnioitetuksi hyväntekijänä; vähäinen summa saattaa olla kylliksi auttamaan muutamia köyhiä leskiä, puettamaan muutamia alastomia lapsia ja antamaan myötäjäisiä muutamille tilustan köyhille morsiuspareille; mutta näistä lahjoista saadaan ylistystä, kunniaa ja kiitosta; mutta jos, kuni vanha kreivikin, laittaa niin, että siellä ei löydy yhtäkään tuiki köyhää leskeä, vielä vähemmin alastomia lapsia ja tarvitsevia morsius-paria tilalla, niin koko järjestäminen maksaa verraten enempi eikä tuota se sentään likimainkaan niin paljon kiitollisuutta. Kansa pitää silloin tilaansa jotenkin luonnollisena ja tavallisena ja he kiittävät yhtävähän tuota hyvää isäntää, kuin ihmiset kiittävät tuota hyvää Jumalaa sen edestä kuin hän antoi. Jumala ei anna vaski-rumpuilla eikä torvilla ilmoittaa, että hän suvaitsee antaa jyviä ja siemeniä, vaan antaa ne aivan hiljaisesti kasvaa tähässä — ja harvat häntä kiittävät.

Niin tapahtui kreivillekin; ei kellään ollut pahaa laisinkaan hänestä sanottavana, hän oli hyvänluontoinen isäntä, se oli selvää, mutta kukaan ei tullut siihen mieleen, että hän oli tavattoman jalo isäntä, ja niitten joukossa, jotka eivät sitä ajatelleet, oli hän itse.

Ne, jotka parhain huomasivat hänen arvonsa, olivat nuo molemmat sisarukset, jotka melkein jumaloitsivat häntä. Hän tarvitsikin todellakin jonkun, joka hartaasti pitäisi hänestä; sillä pojassa oli hänellä pikemmin vihollinen kuin ystävä ja alustalaisissansa ihmisiä, jotka eivät heijastaneet tilaansa eivätkä edes katselleetkaan, että se saattaisi olla toisinkin, sillä Valdemarsborg'illa oli aina ollut hyvät kontrahdit — se oli sellainen pilkku, että siellä oli hyvät kontrahdit, ja sillä oli tuo juttu loppunut.

Muutama päivä sen jälkeen kokoontuivat metsästys-ystävät; heistä ei juuri kukaan ollut vanhalle kreiville mieluinen, eikä kukaan ollutkaan tullut sinne muuta kuin vaan huvia varten. Nyt metsästettiin ja kestättiin parhaalla tavalla, ja ainoa, joka koko seurasta pysyi ukon luona, oli Akseli, Emman veli. Tämä oli eräänä päivänä kotona, kun toiset menivät metsälle.

— Frans on vaan yhtäläinen, — lausui ukko; minä luulin hänen voivan koota Euroopassa varastoa, jota hän ei kotona näy tahtovan koota.

— Sinä olet kulkenut omaa tietäsi, Akseli; miks'et sinä seurannut
Frans'ia.

— No, kuinka oli tuon tapauksen laita kapteeni Berndtsson'in tyttären kanssa.

— Josta sinä et puhuisi halusta; mutta minä tahdon tietää sen.
Tunnetko sinä perhettä?

— Kyllä, minä olin paikkakunnalla topografillisissa töissä ja silloin olin minä usein heillä.

— Tuo oli valitettavasti minun syyni; minä tulin maininneeksi perhettä
Frans'ille ja muutamille hänen ystävillensä, ja…

— He luulivat, että minä … että minulla olisi aikomuksia tyttöä kohden, rakastuisin… Jumalani, minulla ei ole mitään muuta elääkseni kuin enon hyvyys, enkä ole koskaan ajatellut…

— Niin, Frans tahtoi saattaa minut mustasukkaiseksi, hän arveli kaikkien tyttöjen olevan luottamattomia, kevytmielisiä, avonaisia liehakoitsemiselle ja ulkonaisella kiillolle. Minä matkustin sinne ihastuttamaan häntä, — sanoi hän, — mitä lyödään vetoa?

— Oli. kaikesta tästä en minä kuitenkaan silloin tietänyt; mutta vähän sen jälkeen sain minä aavistuksen, että muutamat Frans'in ystävistä olivat puhuneet, että Frans'illa muka oli rakkauden seikka Maria Berndtssonin kera. Minä menin tuota päätä erään luoksi ja minä sain monen maistamisen jälkeen, säälivällä puheella, neuvon, ett'en ajattelisi "semmoista kappaletta"; tämä oli lause. Minä seisoin kuni kivettynyt… Minä puolustin tyttöä, he nauroivat minulle, ja viimein sain minä tietää että kirje, jonka hän muka oli kirjoittanut, luettiin Frans'in iltakokouksissa punssilasin ääressä. Se oli mahdotonta, eno, se oli mahdotonta… Minä pyysin saada yhtyä Frans'in ja ystäviensä kanssa. Minä otin kanssani pari ystävistäni. Se oli kauhea näytelmä; he nauroivat minulle, haukkuivat tyttöä pahimmilla soimauksilla, sanalla sanoen, olin vähällä kadottaa kylmäverisyyteni. Minun täytyi tietää sen tila … ja jos se olisi totta; hyvästi sitten kaikki luottamus ihmisiin.

— Minä pyysin nähdä kirjeet; ne olivat kaikki omistetut Vallköping ja Hagetorp; naisen käsialaa … minä vaalenin. Minä en nähnyt mitään keinoa pelastaakseni tytön mainetta, sittenkään jos historia olisi ollut valheellinenkin … minä uskoin sitä; mutta Frans oli ollut poissa jonkun ajan ja hän sanoi olleensa Hagetorp'issa. kirjeet sisälsivätkin asioita, jotka todistivat, että se, joka ne oli kirjoittanut, tunsi paikkakunnan, ja ne olivat selvin kirjoitetut Fransille ja joskus sellaisella äänellä, että se pisti minun sydäntäni.

"Ja kaikki nämä kirjeet olet sinä saanut?" kysyin minä. (Niitä oli kahdeksan, kun ne noukittiin kokoon toverien taskuista).

— Niin, hyvä ystäväni: niin, minä arvelen niitten olevan sinun ihaillultasi, vaikk'en minä tunne hänen käsialaansa. Kuitenkin niin, näetkös, ett'ei ainoastaan Akseli Ernberg ole se, joka voi miellyttää tyttöä, tuota pientä, näppärää mamsellia Maria.

"Minä julistan, — sanoin minä raivossani, sinut, Frans Olivesköld, hyväntekijäni ainoan pojan konnaksi, joka siten saattaa kavaltaa tytön luottamusta, jos kohta hän onkin ollut niin heikko että…

"Hyvät herrat, te kuulette, mitä serkkuni suvaitsee lausua — sanoi
Frans; — me muistanemme sen.

"Minun seuralaiseni hilasivat minut ulos… Jumala tiesi, kuinka se olisi päättynyt, sillä minun vereni kiehui. He nauroivat rajusti, kun minä vietiin pois".

— Minä en voinut malttaa mieltäni; mutta eräs ystävistäni, tyven luonnoltansa, sanoi: Minä olen merkinnyt kaikki annisteet, niin hyvin hänen kirjeistänsä, kuin myöskin niistä, jotka hän on mustaukseksi saanut, sillä se mainitaan vasituisesti jokaisessa.

"Sinä et voi hallita itseäsi, anna minun toimeta, sanoi minun ystäväni, — sinä et saa tehdä mitään.

"Minä mietin muutaman päivän melkein tainnuksissa ilman ajatuksia, ilman tunteita, paitsi jokseenkin viiltäviä oli minulla, jotka mursivat minun sielun rauhaani. Vihdoinkin tuli ystäväni.

"No, sanoi hän, — nyt saadaan vähän valoa asiassa. Tässä, — jatkoi hän, — on todistus kenraalipostikonttorista, ettei mitään kirjettä ole tullut kreivi Frans Olivesköldille eikä mainittuina päivinä ole täältä yhtään kirjettä mennyt Vallköping'iin.

"Me menimme siis sinne, ystäväni olisi puheenjohtajana. Hän pyysi, että me taasen saisimme nähdä kirjeet. Frans epäili, mutta hän jätti ne, kun me muistutimme ennen nähneemme ne samat.

"Akseli, tässä, — sanoi ystäväni, — tahtoo nähdä nuot onnettomat kirjeet, jotka saattoivat hänet hairahtamaan.

"No niin, ha, ha, ha! — rupesivat toiset; — silmät aukenevat jalon naispuolen oivallisuuden vuoksi; me onnittelemme Akselia, vaikka läksy olikin jotenkin kimakka … ha, ha!

"Minä saan, — alkoi hän tyyneesti; — antaa kreivi Frans'ille tämän lipun. — Hän jätti hänelle otteen postikartoista.

"Frans kalpeni. — Antakaa tänne kirjeet, repikäämme nuot joutavat, älkäämme koskaan enää mainitko niitä.

"Kirjeet ovat minun taskussani, sanoi ystäväni, — ja huomenna näytetään ne poliisille.

"Mitä? — huusivat kaikki — se on väkivaltaa: kuka antaa luutnantille luvan tehdä niin…

"No niin, tässä on matkakirja, sen omistajalle annettu, — lausui hän, vetäen pistoolin povestansa, viritti hanan, jatkaen: Nämät kirjeet koskevat kunnian-asiaa, silloin käytetään pistooleja ja minä seuraan tapaa; se on, että joka koettaa ottaa kirjeet pois, saa luodin otsaansa, ja näettekö te, se on kaksipiippuinen ja molemmat ovat ladatut.

"Se on selvä, että kirjeet ovat todellisia, ne eivät suinkaan ole vääristettyjä; mutta joku kukatiesi heittäisi varjon niiden levittäjän yli. Minä koitan saada oikeudessa selkoa asiassa.

"Kreivi Frans oli hetken ollut vaiti mietiskellen; viimein rupesi hän nauramaan. Se on sentään pirullinen historia eräälle tytölle, joka tuolla talonpoikaismaalla ei tiedä mistään … se on pilaa. Näyttääkseni teille … niin yhtähyvä, tyttö ei tiedä sanaakaan koko historiasta. Se on kylliksi, repikäämme rikki nuot kirjeet.

"Silloin minun ei ollut mahdollista enää hillitä itseäni; minä sieppasin pistoolin ystäväni kädestä, ja Jumala tiesi mitä sanoin; mutta muutaman hetken kuluttua oli Frans polvillansa pyytämässä armoa rikoksestansa.

"Nyt mennään, edemmäksi hän ei voi mennä, — sanoi ystävämme, ja me menimme.

"Kirjeet hävitettiin; minä olen usein tavannut perheen sittemmin, sillä ei ole edes aavistusta koko tapauksesta, yhtä vähän kuin siitäkään, kuka se on, joka on rahaa lähettänyt pojalle, jonka sen kantta oli tilaisuus päästä upsieriksi".

Vanha kreivi istui kauan ääneti: vihdoin katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi: — Se on myöhäistä, se on myöhäistä. Ansaitsemattoman rikkauden kirous on se, että tulee olla väkevä ja hidas luonne sitä vastustaa. Fransilla on tuo edellinen, mutta surkuteltavasti ei tuota toista. Hänellä on elävä mieliala, — jatkoi isä, — älykäs ja selväjärkinen pää. poikana lupasi hän paljon. Hänellä ei ole pahoja taipumuksia; mutta kaikki tuo hyvä, joka hänellä oli, työnhaku, oppivaisuus, kaikki on kadonnut halvatun aatteen tähden: minä en koskaan voi tulla köyhäksi, minun ei tarvitse tehdä työtä.

Olisit sinä nähnyt hänet poikaijällä, — toisti kreivi silmäyksellä, joka samassa määrin vaaleni, kuin hänen mielikuvituksensa asetti hänet menneisin aikoihin. — Olisit nähnyt hänet, millä ilolla hän työskenteli, kuinka elävä hänen kuva-aistinsa oli, kun oli kysymys, millä tavoin joku vapaa hetki piki kulutettaman. Minulla on vielä tallella pieniä myllyjä ja muita mekanillisia töitä, joita hän omin käsin on tehnyt; minulla on käännöksiä vieraista kielistä; minulla on pieniä alkuperäisiä esitelmiä, joita hän lapsena kirjoitti, ja kaikissa niissä elää ripeä henki, joka pyrkii eteenpäin ja koettaa etsiä selvyyttä mukanansa. Mutta se on ohitse; imarteleminen, epäjumaloitseminen, huono ja pöyhkeä käytöstapa niillä, jotka ovat hänen kanssansa seurustelleet… Minä en tiedä, lisäsi ukko, — mutta kyllä oli paremmin minun nuoruudessani; kuitenkin luulin minä niin. Silloin saattoi olla iloinen ilman kaikkia näitä tuhansia laitoksia, kuin nyt tarvitaan huvitukseen.

— Kyllä niin, voi niin olla; mutta näyttäisi siltä kuin sielunviljelys — minä en sano sivistys, sillä se on sana, joka merkitsee kaikkia eikä mitään, — kuin sielunviljelys ei olisi kulkenut tasapainossa aikakauden muiden edistyksien kanssa taiteessa ja käytännöllisessä hoidossa: se vaikuttaa, että nyt ikäänkuin maailma löydetään tehtynä itsekseen, eikä huomata, että itse ollaan niinä voimina, joiden tulisi työskennellä, sitä vielä enemmän täydentääksensä. Ollaan kuni kuvanveistäjä, joka on suljettuna atelieriinsä, jossa ainoastaan on valmiita kuvia, tai suurien mestarien suunnitelmia, joita ei arvaa kourata … hän istuisi kädet ristissä ja nauttisi näkyä; mutta pölkkyä, johon hän tekisi, ei hän luulisi koko maailmassakaan olevan.

— Ei, eno, — sanoi hän, — minä en voi, se on mahdotonta, niin kauan olla poissa teidän luotanne; enkä minä tiedäkään, minkävuoksi herrat istuvat noin itseksensä ja puhuvat viisaudesta, enkä minä saa olka kanssa. Eno on tehnyt minut uteliaaksi.

— Sinä uskonet, Akseli, Emma tässä on minun lukijattareni. Hän taisi kieliä vallan hyvin, tullessansa minun luokseni, niitä oli sisareni hänelle opettanut.

— Niin, Emma kilpaili minun kanssani, pienenä ollessamme, — sanoi Akseli, lisäten iloisesti: — Hänellä oli parempi kielipää kuin minulla.

— Niin niin, sen kyllä uskon, — nauroi Emma; — tämä, tietääkö eno, tuli siitä, että Akseli oli hidas ja haluton. Kun hänen piti "expliceraman", niin ei hän välittänyt siitä, vaan tapauksesta ja tarinasta, jonka kappale sisälsi: jos hän saattoi välttävästi luiskahtaa kielen ominaisuuksien lävitse, niin että hän sai sen tietää, niin luuli hän sen olevan tarpeeksi kyllä.

— Niin, eno, sittenkuin minä olin oppinut ranskaa, niin en minä ymmärtänyt, mitä minun tuli sillä tehdä oikeastaan. Ainoat, mitä minä sillä kielellä olin nähnyt, olivat romaanit; no hyvä kyllä, mutta päivittäin lukea romaaneja on melkein sama, kuin että vuosi umpeen elää hedelmäkeitolla ja syltyksi tehdyillä peuran kynsillä; se voi olla varsin hyvä yhden kerran, ja vaikka useimminkin, mutta alinomaa … ei, tulee lopulta niin tyhjäksi sielunen, kun viimeinkin tietää…

— Niin, kun on lukenut kolmesataa romaania, niin tietää, esimerkiksi, että kaksisataa kuusikymmentä rakastavaa ovat saaneet toinentoisensa ja neljäkymmentä tullut onnettomiksi, ja niin edespäin.

— Niin, eno, olkoon vaan, mutta sitten olisi parempi tutkia itse elämää. Ei opi kasvioppia rouvalta, joka valmistaa teennäis-kukkia, vaan ulkona luonnossa elävien kukkien seassa. Ei, eno, niin vaikeata kuin alulta oli, niin kiitän minä teitä nyt.

— Mistä, lapseni? Anna Akselin kuulla kuinka me molemmat askaroimme, sen sijaan, että olisi ikävä.

— Niin, tiedätkö, Akseli, kun minä tulin — se oli äitin kuoltua, silloin otti eno minut — kun minä tulin, olin minä koko näppärä mamselli pienokainen, joka taisi ranskaa, saksaa ja vähän englannin kieltäkin. Eno kysyi taitojani, enkä minä ollut hidas kertomaan hänelle, että minä taisin ranskaa parhain. Se ilahuttaa minua, sanoi eno, sitten saatat sinä lukea minulle ääneeti. — Niin, Herran tieten. Eräänä kauniina päivänä pyysi eno minua lupaustani täyttämään. Minulla on kirja tuolla yläällä, jota lukenemme, sanoi hän. Eno hymyili, — keskeytti Emma itsensä, — mutta Jumalalle kiitos siitä.

— Niin Akseli minä toivoin enon tuovan vähäisen kirjan viheriäisessä tai punaisensa maroquin'issa, erään semmoisen, kuin minä olin neiti Arvidsköld'illä nähnyt olevan koko joukon, jonkunlaisen kalenterin … tuo asia kävisi helposti.

— Niin, seitsemässä nioksessa. "Meidän tulee", sanoi eno, "tehdä pieni historiallinen kurssi, tuo on hyvä historia, vaikkei se siinä, mitä se Ruotsiin koskee, ole luotettava; nuo hyvät ranskalaiset eivät taida koskaan oppia nimiä." Pieni kurssi historiassa, ajattelin minä; ja minä olen jo tutkinut läpi kotoisin, jo koko joukon historiaa. — Mistä alamme? kysyin minä; sillä se oli minulle mahdotonta aaveksia, että eno vaatisi kahdeksantoista vuotiaalta tytöltä, että hän lukisi seitsemän nidettä maailman historiaa.

— "Alusta luonnollisesti", sanoi eno, istuen, varsin kuin jos se olisi selvä asia.

— Niin Jumalani! Kuinka onnettoman ikävää oli ensimäinen nios; mutta eno otti kysyäksensä minulta, ymmärsinkö minä kieltä oikein, ja minun tuli tehdä selvä siitä, kuin olin lukenut.

— No niin, — lisäsi ukko, — ystävällisellä katseella Emmaan; — vissisti luulin minä Emman liika hyväksi kaipaamaan sitä iloa, jota todellinen tieto lahjoittaa. Tietää jotakin on kuitenkin paljon parempi kuin, että aavistaa koko joukon olevan siinä sekasorrossa, jota ennen kutsuttiin tiedoksi. Jatka seitsemää niostasi, Emma!

— Ah niin, se oli todellakin niin, että minä nios niokselta tulin aina enempi elähytetyksi aineestani, ja kun minä olin lukenut neljä, en minä olisi millään maailmassa jättänyt kolmea jälellä olevaa lukematta. Se oli minun talvityömääräni. "Tiedätkös", sanoi eno eräänä kevät-päivänä, "minä olen tuntenut mainion Linné'n"; ja niin kertoi hän tuosta kuolemattomasta miehestä minulle.

— Niin, minä olin silloin ylioppilas, kuin hän eli, — sanoi kreivi, — ja Linné oli yksi niitä ihmisiä, jotka, minä en tiedä kuinka, vetivät koko maailman tieteesensä. Siitä tuli ei ainoastaan tapa — vaan myöskin halu luontoa tutkimaan, joka heräsi minussakin. Minä käytin siis Linnén luennoita ja kiinnyin tähän tutkimiseen tuon herttaan yksinkertaisuuden vuoksi, jolla hän esitteli ainettansa… Siinä tultiin, jos niin saan sanoa, niin lämpimäksi vaatteissa tieteesen, että luuli syntyneensä siihen… Ja sinä, Emma? — kysyi hän.

— Niin, nyt sain minä ottaa selvää kukista, ja eno ja minä tutkimme niiden ihmeteltävää rakennusta; minä en oppinut paljoa, mutta se huvitti minua sanomattomasti … ja noin on eno nyt kolmena vuonna, vuosi vuodelta, houkutellut minua oppimaan enemmän; ja jos aika ennen oli pitkä, niin on se nyt liian lyhyt; minä omaan niin paljon kuin tahdon tietää, niin paljon, paljon.

— Minä en sitten ihmettelekään niin paljon, ett'ei sinulla ole romaaneja pienessä kirjastossasi, ei edes tavallisia lukukirjoja "valittuine kappaleinensa".

— Ah, Akseli. tiedätkös, tuo noukittu oppi ilman järjestystä on minusta aivan kuin parooni Arvidsköld'in vanha emännöitsiä, joka aina oli ravittu ja kuitenkaan ei hän koskaan syönyt, vaan ainoastaan maistoi. Akka oli laiha kuni varjo, ehkä hän maistoikin maailman kaikkia ylellisyyksiä … ja sellainen laihuus on tuon ijankaikkisen maistamistavan seurauksia. Ei, jos tahtoo huvia siitä kuin on oppinut, niin tulee tietää mitä on oppinut ja että on selvä täydentehty käsitys aineesta. Nyt, kuulen minä, tulevat herrat kotiin… Kaikella muotoa, eno kulta, älkää antako niiden huomata, että minä olen oppinut niin rahtuakaan, sillä silloin he kutsuvat minua sinisukaksi, töpössä oppineeksi, ja niin edespäin. Minä olen näinä päivinä kuullut niin monta pilasanaa oppineista naisista, että minä oikein kauhistun.

Metsästysseura palasi hyvine saaliinensa. Koira, joka oli juossut taimilavalle, loukkasi jalkansa poikki ja se ammuttiin, ja eräs jänes oli saanut kolme laukausta niskaansa, ennenkuin se kaatui, mutta eli vielä, koirilta pois otettaissa, jotka repivät sen räämäksi. Tämä oli tuo ylentävä kertomus päivän ilosta; sillä harmiksi kuului, että muuan jänes pääsi pakoon, vaikka toinen etukoivista oli poikki ammuttu.

Ainoastaan jotenkin tottumattomat metsästäjät tuollaisella kerskaamisella esittelivät rohkeuttansa, että he ovat nähneet jäneksiä koirain hampaissa kimaltavan ja revittävän. Tottuneemmat pitäisivät metsästystä ammattina, eivätkä he aprikoitse, lyövätkö he jänestä kiveen tai vääntävätkö he haavoitetun suorsan kaulaa — tuo kuuluu käsityöhön, eikä käsityö ole kauheata: mutta metsästyshuvi, huvina katsottu, on kumminkin raakaa ja kaikkein vähemmin on sopivaa, sitä perin juurin kertoa. Meillä on muuten lempeitä, somia lauseita kaikkeen, lauseita, jotka heittävät peitteen sen yli, joka meitä muuten kauhistuttaisi. Antaa linnaväestön "juosta miekan yli" ei kuulu niin kauhealta, vaikka sillä tarkoitetaan, että ihmisjoukko on tullut kuoliaaksi raadelluksi painetilla ja kalvalla teurastetuiksi, jos tämä lause sentään olisi tuo oikea; mutta teurastaja tappaa niin pian, kuin hän voi; silloinkuin ne "juoksevat miekan yli", saa se käydä kuinka hyvänsä. "Anastaa maata" ei kuulu vaaralliselta, ja kuitenkin merkitsee se usein sentään samaa kuin ryövääminen ja polttaminen. Tällä tavoin ovat kauheudet lyhennetty, vääryydet vieläpä julmuudetkin — ja asia näyttää aivan yksinkertaiselta.

Kuitenkin oli tämä illan puhe-aineena, ja vähän jokainen herroista koitti voittaa toisiaan perinpohjaisissa historioissa.

Muutama päivä sen jälkeen jättivät nuot hyvät ystävät Valdemarsborg^in, jossa taasen oli hiljasta.

Nuori kreivi Frans sai, heidän pois mentyä, vallan toisen luonteen. Hän puhui kuinka tuskallista maalla olo oli, kuinka mieluisasti hän matkustaisi Tukholmaan.

Eräänä päivänä tuli posti, ja kreivi sai tuon odottamattoman ilmoituksen, että hänen kälynsä, eräs vanha neiti du Valmy, oli kuollut.

— Ah, onko täti Juliana kuollut, lausui Frans; — eikö tarvitsisi mennä Utå'hon peijaisiin.

— Kuules, Frans, tätini Juliana on nyt kuollut; mutta niin hyvä kuin tätisi oli, niin juonikas oli hän… Levätköön rauhassa … mutta sinne matkustamisesta ei synny mitään.

— Mutta isä, viime aikoina on hän ollut hyvin jumalinen niin tavallista enemmän; vieläpä luullaan hänen olleen herännytkin.

— Hyvin mahdollista; minä toivon hänen kääntymisensä olleen todellinen. Mutta Frans, se, joka juonillansa lyhensi äitisi päivät, joka tuhansilla koukuilla teki elämäni katkeraksi, ja lopuksi joka ensiksi vuodatti ylpeyden myrkkyä sydämeesi — sille antakoon Jumala anteeksi — minä en sitä voi.

— Mutta, Jumalani, — sanoi Frans nauraen, — oliko tuo sitten niin pahaa, että täti Juliana antoi minulle tiedon oikeuksistani; se oli tyhmästi, että minä kerroin sen teille. Minä olisin sentäänkin kerran saanut tietää, että minä olen Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja … ja onhan se kieltämätöntä, isä … se on asia, jota te ette kertoakaan voi estää.

— Frans, sinä olit vallan toisellainen, ennenkuin täti Juliana myrkytti sielusi; minä kadun ijankaikkisesti, että minä vaimoni sairastaessa annoin hänen tulla tänne. Siitä hetkestä tuli kirous huoneeseni, eikä se sittemmin ole luopunut täältä.

— Hyvä isä, se on raskasmielisyyttä. Jos isä muuttaisi kaupunkiin, sillä oleskella täällä maalla seuratta, tekee isän vaan synkkämieliseksi. Ihminen tarvitsee hauskuutta.

— Aika ei minusta koskaan ole ollut pitkä … omatuntoni ei ole saapa mitään sanomista minulle kahdenkesken, jota en minä mieluisesti voi, enkä tahtoisi kuulla, ja missä saan minä semmoista seuraa, kuin Kustaa kolmannen älyrikkaissa, eli niissä syvissä ajattelijoissa, jotka asuvat kirjastossani.

— Kuules, Frans, ei mitään kuollutta ole, kuin me voimme ajatella sen elävänä… Tiedätkö, suoraan sanoen, sinun seurakumppanisi oli minusta kuni menneen ajan kuohu, vaahto vanhoista ukoista ja vanhasta pölpöttelemisestä, joka on saanut hahmon ja joka aaveili … minusta ovat minun kirjanikin todellakin näitä elävämmät.

— Vai niin, isä ei pitänyt ystävästäni; he ovat muuten sieviä poikia kaikki, mutta heidän sivistyksensä ei ole klassillista laatua, niinkuin isä näkyy vaativan. No, eikö kukaan meistä matkusta tätini peijahaisiin?

— No, anti mennä sitten, — lausui Frans, jolla ei ollut rahoja kyllin omin neuvoin toimeen tullaksensa.

— Jotakin arvokasta on noissa vanhanaikaisissa katsantotavoissa, — hymisi Frans itseksensä, — ja jotakin tyhjää kaikissa nyky-aikaisissa. Ha! ainoastaan 22 vuotias, tavattoman rikkauden perijä, terve … ei päätä eikä taitoa vailla … hyvin kuulusa kaikkialla … usiampia ystäviä kuin minä tahdon … menestys kauniin sukupuolen luona, joka on kadehdittavaa: ja kuitenkin niin helvetin ikävää. Mitä tulee tehdä?

"Ei luonnollisesti mitään", sillä muutamilla kuluneilla rikseillä voin minä saada kaikkea. Jos minä tahdon tietää jotakin tieteellistä, niin on siellä aina joku hyväntahtoinen professori, joka antaa minulle johdelman; minun ei tarvitse kuoria rapuja, vaan minä saan sen asemasta syödä ravunpyrstö piirakan. Jos minä tahdon jotakin sorvatuksi, taotuksi, piirustetuksi — no kas, sen kyllä käsityöläinen tekee paremmin kuin minä; jos minä tahdon kuulla musikia, niin menen minä konserttiin, eikä minun tarvitse koskea omaa pianoani — mitä p—rua tulee sitten minun tehdä?

"Tuo turhamaisuus on kuitenkin ikävintä kaikista täällä maailmassa; ja miksikä muuksi sukukartanon omistaja olisi ai'ottu, jollei siihen, että rakkailla jälkeen elävillä olisi suruton elämä?

"Todellisesti oli se täti Juliana, ihmisvainaja, joka lisäsi minun vaatimukseni, siinä on isällä oikein; mutta — ne ovatkin laillisia vaatimuksia".

LUONNA-KÄYNTI.

Nuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa; sillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella — hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä tarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä, ja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.

Hän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat berliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen hevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven eteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.

Tämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään tuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras, eräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.

Niin sanoen meni vieras ylös rappusia ja hän oli muutaman minutin kuluttua kirjastossa.

— Tervetuloa, parooni! — sanoi hän ystävällisesti ja tuolla liukkaalla käytöstavalla, joka oli hänen maailman tavallensa niin omituista. — Terve tuloa, vaikka te täällä tapaatte minut näin jokapäiväisesti.

Vanhus kavahti. — Berndtsson? Minä olen … minä olen kuullut nimenne ennen.

Tuo vanhus pelkäsi, eitä Berndtsson'in asia oli hyvityksen etsiminen Frans'ilta ja hän sanoi: — Minä en luule että meidän nimemme ovat olleet koskaan ristiriidassa keskenänsä, jos niin on…

— Ei ollenkaan; mutta minä olen matkustanut tänne ilmoittamaan herra kreiville jotakin, jota en minä ole voinut jättää jonkun toisen toimitettavaksi.

— Vai niin … istukaa parhain kapteeni. Missä saatan minä olla teidän hyödyksenne.

Kapteeni Berndtsson hymyili: — Ette missään, herra kreivi ja … minä epäilen, että minä edes teen teille hyvää työtä.

— Minä olen pesän selvitysmiehenä neiti Juliana du Valmy vainajan kuolinpesässä.

— Vai niin, teillä on ehkä joku saaminen minulta … vainajalla oli omituinen kyky saada saamisia kaikilta.

— Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä ihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.

— Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin. Me emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen; hänen luonteensa oli … yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen kanssansa.

— Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli,
Jumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuuden
Jumalatar Eris… Ja teidän asianne? — keskeytti, kreivi itse itsensä,
huomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.

— Minä tulin, — toisti kapteeni, — joku aika sitten kutsutuksi neiti du Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä, ei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän minut vastaan ystävällisesti. "Minä olen kutsunut teitä", sanoi hän, "koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin". Hänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. — Minä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti jatkoi: "Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä tahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette minua aivan vähän", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja kuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; — "te tunnette minua aivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun taidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä enempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana."

— "Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen haudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni tämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova". Ja pitäen myttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin ennemmin tahtonut olla… Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä papereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.

Vanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta liitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa tuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen tunteen — mutta hän vaikeni ja luki.

— Utå'ssa, … niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, — hymisi kreivi itseksensä. — Minä olin Pariisissa, … enkä tullut kotiin yhteen vuoteen.

Vihdoin pani hän paperin luotansa, nousi ylös, käveli muutamia askeleita lattialla, mutta hän seisahtui yht'äkkiä. Hän näkyi unhoittaneen kaikki kuin häntä ympäröi, mutta yht'äkkiä näkyi hän huomanneen kapteenin, hän kurotti kätensä, sanoen: Eikö totta, kummallinen historia! — Jos minä olisin kymmenen vuotta sitten saanut sen häneltä tietää, sen siaan, että hän myrkytti hänen sielunsa uskottelemisella joutilaasta elämästä … ah, kuinka minä silloin olisin kiittänyt häntä.

— Asiata ei taideta saattaa auttaa. Alkuperäiset kirjat ovat hänen testamentissansa, joka on Svean hovioikeudessa … tapauksen täytyy tulla esiin.

— Epäilemättä; sitä ei saata auttaa, jollei hän matkusta ja katoa. Muuten perilliset sekoittaisivat taivaan ja maan, vaikk'ei heillä ole oikeutta perintöön… Kumminkin testaatorin tahdon mukaan.

— Ottava asiani? Minä en tiedä … mutta hänen täytyy tietää se, ja antakoon Jumala onnellisena hetkenä! Kuitenkin pelkään minä, ettei katumus, vaan koston himo, ole tehnyt kälyäni niin avosydämiseksi. Frans on kohdellut häntä … niin, herra kapteeni, minä lisään … hän on kohdellut häntä, niinkuin kaikkia muitakin, kopeasti … mutta se on Jumalan tahto, minun tulee menetellä. Te olette vaiti niin kauan, herra kapteeni, ja erityisistä syistä toivoisin minä, että te lähtisitte heti; minä en tahdo, että Frans näkee teidät täällä.

— Niin, Jumalalle kiitos! ja sitäpaitsi on hänellä oma onnensa; hän on saanut tehdä yhden matkan ulkomailla.

— Ei, hän on matkustanut rahoilla, jotka hän on saanut varsin tuntemattomasta kädestä, postissa tulleessa kirjeessä, neuvolla käyttää niitä hyvin.

— On, mutta hän ja Frans ovat nykyään poissa. Hyvästi, kapteeni! Me tapaamme vielä toisemme.

Kapteeni oli tuskin lähtenyt, ennenkuin herrat tulivat jo kotiin. Frans'illa oli tavallisuuden mukaan ollut ikävää, ja että olisi jotakin tehtävää, työskentelivät hän ja Akseli maaliin ampuamisella.

Oli auringon laskun aika eräänä kauniina elokuun-iltana, ja kuu, hän rupesi näkymään heleänä ja valkeana metsän yli, kun sana tuli kreivi Frans^ille, että hän menisi vanhan kreivin puheille.

— Nyt saa kuulla vähäisen saarnan vanhain viisaudesta ja kaikkea huvittavaa mitä tuolla yläällä olevilla vasikannahkaisilla hännystakki herroilla on puhuttavana, hymisi hän itsekseen mennessänsä.

Vanha kreivi oli kirjastossa; hän käveli edestakaisin lattialla; mutta kun poika tuli sisään seisahtui hän.

— Vai niin … ja se olisi? — lausui Frans ivailevalla äänellä; onko noilla herroilla tuolla yläällä hyllyllä jotakin, kuin sopii minun halpaan henkilööni?

— Frans, pistää kuni piili sydämessäni, kun minä tässä silmänräpäyksessä näin röyhkeytesi… Minkä tähden olet sinä ylpeä?

— Luuletko sinä omin voimin hetkeäkään pystyssä pysyväsi; etkö sinä luule, että sinä lankeaisit ja raukeaisit, jos sinun turvasi lankeisi sinusta … sinä olet ylpeä kuin jos humalaköynnös tahtoisi ylpeillä sentähden, että hän saavutti korkeuden, luuletko sinä, että voitaisiin ottaa pois seiväs, jota myöten se nojautuu ilmaan, että hän putoaisi.

— Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen… Hyvä isä, minä en ole vastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt kolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole mikään hätikkö … en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää ystäviltäni, jos minä koskaan…

— Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka yhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto, voida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi rohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi jotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta … tässä pyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy toisenlainenkin rohkeus … voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin, ettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On rohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli… Tiedätkös minkälaatuista rohkeutta tuo on?

— Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista, kuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän…

— Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi, kristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.

— Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia tieteitä, mutta…

— Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta … sinä olet ylpeä,
Frans, se voi asiata auttaa… Onko sinussa rohkeutta.

Kreivi Frans otti net vastaan, ei hämmästymättä, sillä hänellä oli yksi ja toinen asia, joita ei hän mieluisasti tahtonut isän tietoon; mutta hän tyyntyi, kuin hän näki täti Julianan käsialan.

— Suvaitseeko isä, että minä luen ääneen … onko se ehkä tarkotus? — lausui hän tahallisella, huolivalla äänellänsä.

"Hyvä lankoni! Minä tiedän, että te ette ole saattanut kärsiä minua, että te ehkä vastahakoisesti otatte tämän kälynne kirjeen vastaan. Mutta se on ihmiseltä, joka, teidän tätä lukeissa, jo on Jumalan tuomion edessä. — Hänen on tuomio, hyvä lanko, eikä teidän. Minä tunnustan, että minä olen menetellyt voitonhaluisesti, loukatusta itserakkaudesta — minä olen tehnyt pahoin.

"Jos te muistatte tuon ajan, jolloin te kävitte vanhempieni luona, muistatte varmaan minutkin. Te ette suinkaan tietänyt — mutta minä rakastin teitä kaikella sillä tulella, josta vaimon sydän on voimakas; te valitsitte kuitenkin minun sisareni. Hän oli hyvänluontoinen, yksinkertainen minuun verraten — mutta hän oli se, joka sopisi tulla naimisiin Valdemarsborg'in sukukartanon omistajan kanssa. No hyvä — teidän vaalinne oli tehty. Minä rupesin silloin vihaamaan teitä; mutta kun en minä saanut teitä omakseni, tahdoin minä kumminkin voittaa niin paljon kuin minä taisin sisareni onnesta ja samalla kiusata teitä, kostaa teille. Se onnistui aika ajalta sillä, eitä minä kylvin epäluulon siemeniä sisareni sieluun — te ette, niinkuin minä toivoin ollut onnellinen vaimonne kanssa.

"Te matkustitte Ranskaan; sisareni muutti tänne Utå'hon — tuo tapahtui vasten tahtoanne; mutta minä tahdoin niin ja minä voitin. Te olitte poissa ja puoli vuotta poissa menonne jälkeen syntyi poikanne Frans".

(Jatkaen lukuansa): "Minun mielihaluni oli, että syntyisi miespuolinen sukukartanon omistaja Valdemarsborg'iin; minä voisin silloin, jos minä saisin valtaa hänen kasvatuksessansa, aina johdattaa niin, että minulla olisi hyötyä sukulaisuudesta, sittenkin kuin sekä te että minun sisareni olisitte kuolleet. Tässä näette nyt minun ajatukseni. — Minun sisareni oli kipeänä vaarallisessa poltossa, silloin kuin hän synnytti lapsensa, hän oli silloin tainnuksissa ja useoita päiviä sen jälkeen, — kyllin siinä, hän ei tietänyt, että hänen lapsensa oli tyttö — ja kuollut, ilman että hän koskaan oli hengittänyt…"

— Missä on rohkeutesi, Frans? — kysyi kreivi kylmästi, mutta sortuneella äänellä.

"Eräs tyttö — eräs — eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun tuumiini; minä toin ylös…"

Nuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti vihdoin kirjeen lattialle.

— Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia kuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei pelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani … et Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei ole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat … Frans, sinä olet koreilematta ihminen.

— Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua sentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni? Katso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä näet itse, ett'en minä taida sinua auttaa … että Jumala on niin asettanut, että sinun täytyy…

— Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans … oivalla tilaasi; sinun isäsi oli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia poikia, kuin sinä … no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi, etteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut toiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai riippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän sen.

— Kas niin, Frans … ensi kerran kymmenenä vuotena, — sanoi ukko, ojentaen käsiänsä; — tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen vuoteen ole ollut … pojakseni!

Tuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon polvelle.

— Herra! — sanoi vanha kreivi juhlallisesti, — käännä kasvosi meihin armollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla luoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra! tässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.

— Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. — Se oli kova kamppaus, — lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, — kova kamppaus … minä lankesin syvään … minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi … mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä… Minä muistan, että te minun piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani olin, mutta minä pelastuin … rukoilkaa nytkin!

Ja hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi, innokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä silmistä alas nuorukaisen otsalle.

Kuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan olevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka monessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän suuteli isänsä kättä, sanoen: — Me saamme nähdä, mitä on tehtävä, mutta rohkeutta on minussa … eikä ainoastaan ylpeyttä, — lisäsi hän suuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.

Vanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä; sillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka helposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot, jotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he tapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen orjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä heikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans ei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa kuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän vaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.

Niin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes Emmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt päätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin vastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt niin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei ollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista oikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei tarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.

Kuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän sairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti kuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa. Turhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat työskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä, kuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.

— Sinun täytyy mennä Frans'in luo, — sanoi ukko Emmalle; — sinun täytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.

— Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään aina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole mitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime paaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi oppineelta.

Emma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä nojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi hän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa lepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti sanoa: — Terve tuloa, Emma, tervetuloa!

— Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta … yhtäkaikki. Sano minulle, Emma, keskeytti hän tuumansa, — sano minulle, luuletko sinä, että minä olen paha?

— Sinä vaikenet … niin, sinä luulet, että minä olen paha … eikö ole niin … että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento … sano suoraan, Emma!

— Rakas Frans, älä kysy minulta; minä … minä pidän sinua … ei, päästä minut.

— Niin, — alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, — minä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt … ei, nyt en minä sitä usko.

— Kuules, Emma, sinulla on oikein. Mutta sanos minulle, mimmoinenka minusta tulisi? Kun minä olin neljäntoista vuotias, sanoi täti Juliana minulle, ettei minun tarvitse tehdä työtä, että minä olin toisellainen ihminen kuin muut. Hän juuritti sieluuni ylpeyden samalla huolella, samalla itsepäisyydellä, kuin katuruusu istutetaan. Hän vuodatti tipottain ylpeyden myrkkyä sydämeeni, ja sinä … minä tunsin kuinka myrkky leveni, lisääntyi ja tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle. Minä tulin erääsen kouluun. Opettajani antoi minulle kreivinä nähtäviä etuoikeuksia; toverini kadehtivat minua, loukkasivat minua usein tai he tulivat orjiksenikin. Sama kohtaus jatkui akatemiassakin. Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja oli loistokohta säädyllisen nuorukais-joukon keskellä, johon yhdistyi koko hännys nuorukaisia, jotka tahtovat tehdä onnea tai tahtovat lainata loistoa kanssakäymisellänsä henkilöiden kanssa, joilla oli nimi. Minulla oli siis suuri lahko ja minä tein mitä minä tahdoin. Vihdoin tulin minä Tukholmaan, minä olin siellä samassa piirissä … minä ylennyin, niinkuin minä luulin. Kreivi — isäni olin sanova — näkyi minusta aina enemmän vanhanaikaiselta, hänen aatteensa aina enemmän ahdasmielisiltä, hänen mielensä aina supistuneemmalta … minä päätin, ettei hän ymmärtänyt nauttia elämää ja ettei minulla ollut muuta tehtävänä … ja tällä tavalla, Emma, — lisäsi hän, tarttuen hänen käteensä, — tällä tavalla olin minä eroitettu ihmissuvusta, varsin toisilla tarpeilla, toiveilla, iloilla kuin muut; minä näin itseni olevan, kuni ihminen kuussa esineitten joukossa, joita en minä tahtonut tuntea… Voitko sinä nyt selvittää tätä?

— Voin, — sanoi Emma, — varsin hyvin; mutta mikä on nyt kerrassaan avannut sinun silmäsi tuosta todellisesta tilasi onnettomuudesta?

— Kuules, Emma, minä olen näinä päivinä ajatellut jotakin, joka koskee sinua.

— Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani … sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta, joka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää sydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi … siis, ole tyyni siinä suhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!

— Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa, jossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.

— Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata tulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin turva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä, nähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen nauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni … tuo on lohdutus … mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet, jos tahdot pelastaa oksan elämän.

Emma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle, sanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:

— Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja siitä tulee oma kasvi puolestansa.

— Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!… Ja hän juurittuu ja siitä omituinen kasvi tulee… Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta, joka taittui irti ruhosta?

— Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans,
Akselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.

Frans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä irti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa, olisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.

Näin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen tarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot selkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen kuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän kymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä — kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin vähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja käveli ulkona.

— Kuules, — sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; — Kuules, onko tuo työ vaikeata?

Kauan kiisteltyänsä sai hän koittaa. Se on selvää, että se kävi huonosti; mutta työ näkyi huvittavan tuota nuorta miestä.

— Hi hi … kas vaan! Kyllä näkyy, että armollinen kreivi jaksaa … hän nostaa sahroja kuin jos ne olisivat kalikoita… No niin, ei haittaa mitään, kyllä minä kynnän jälkenne, niin ettei tuo mitään haittaa, vaikka sahrat hiukan luisuvatkin; muuten niin armollinen kreivi … toruu, toruu, toruu… huis! Minä luulin kärkien tulevan hulluiksi… Kas niin, antaa mennä vähän oikealle päin.

Nuori kreivi ajoi niin kauan kuin hän jaksoi ja hän meni terveempänä ja iloisempana kotiin, mutta ruumiiltansa väsyneenä.

Tullessansa kotiin, tapasi hän vanhan kreivin, joka hymyili, sanoen: — sinä olet kyntänyt, Frans; se on hyvä liikunto.

— Liikunto? Ei, minä aion todenperästä oppia sitä; sillä jos minulla olisi maanviljelys, niin…

Frans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri kauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että hänellä oli "älykäs kyky" kyntämisessä.

Mutta talvi tuli — silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta ystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman häntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei hänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin huvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut juurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan voimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen rinnassa ennen aavistamaton omatunto.

Oli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen hoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä taivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen, joka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa. Siitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän pitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä ylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita hänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on ihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät parempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia alapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt germanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat Euroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä, kärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja eripuraisista.

Frans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen — hänellä oli ehkä vähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi itseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä. Silloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän enään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.

Mutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja Frans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi veltostumaan — ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä voimallisemmaksi tunsi hän itsensä.

Talvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa. Akseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina, ja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli tätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? — sen arvasivat vanha kreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan, vaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä kertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.

Silloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi auttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa huvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa silmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli jotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa, kun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi kamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla sisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä selvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi, että eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen kaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti, lakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.

SUKUKARTANON-KIRJE.

Frans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin kanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi itse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta parantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta elämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan päivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan toinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen kaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla, väkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui tuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme ja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi kuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme läpikäydä mitä hyvänsä — jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua jokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, — ja Jumala on antanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.

— Jalo isäni, — sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt paljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei ollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään lainsäännöllä, — jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske minua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen, niin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.

— Tämä on kopia itse testamentista, joka sisältää tuon tavallisen, eli että Valdemarsborg pitää säilytettämän Olivesköldin suvussa ja lankeeman pojalle isän jälkeen — kuitenkin, lapseksi-otto ei kelpaa — sekä että kartanoa ei koskaan peritä naispuoliselta haaralta eikä heidän perillisiltänsä. Tämä on itse sukukartanon kirjeen sisältö, johon on liitetty useita lisäyksiä, niinkuin että kaikkien sukukartanon omistajien kuvat pitää asetettaman saliin ensimäisenä vuotena, kartanon haltuun saatuansa, että meidän sukuhautamme pitää yhä pidettämän, net siellä riippuvat liput hyvin hoidettaman ja varustettaman uusilla tangoilla, kuin vanhat ovat mädänneet, että vaakunat uudestaan maalattaisi, ynnä monta muuta hyvin turhamaista sääntöä.

"Millä tavoin pitää meneteltämän, sittenkuin suku on sammunut miespuolelta, ei ole sukukartano-kirjeessä nähtävänä, vaan viitataan siihen, mitä on säädetty eräässä asiakirjassa, joka on liitettynä suljetussa käärepäällyksessä.

"Minä näin nuorena ollessani Svean hovi-oikeudessa itse pääkirjan pergamentilla ja tuon salaisen mytyn; se oli varustettu vanhan kenraalin, valtiomarskin Oxenstiernan ja hovioikeuden sinetillä. Mitä se sisältää, sitä en minä tiedän".

— Minä en tiedä mistä tuo tuli, — jatkoi Frans, — mutta kun minä luulin olevani perillinen, pidin minä selittämätöntä ylenkatselajia niin kutsuttua esi-isääni kohtaan. Hänen tylyt kasvonsa, tuo matala, leveä, yksipäinen otsa, ankara suunmuoto, tuo ylpeä kasvojen luonto eivät miellyttäneet minua ja kuka tiesikin, että tämä itsekkyys, joka tahtoo mennä ja todellakin menee vuosisatojen läpi, tämä koetus suvun ylläpitämisessä huolimatta mistään tapauksista, ja pitää yllä sitä rahoilla, teki tuon vanhuksen ylenkatsottavaksi silmissäni. Sanokaa minulle kuitenkin nyt minkälainen ihminen hän oli — kenraali, se on hyvä; mutta tiedättekö te vielä muuta, isäni?

— Vanha kreivi, kenraali Olivesköld, esi-isäni, eli Kustaa suuren aikana; hän oli yksi niitä miehiä, jotka urhoollisuudella ja miehuudella kohosivat arvoaskelittain. Hän alkoi palvella numerossa Itä-Göthan rykymentissä, talosta, jonka nimi oli Oliveberg, ja häntä kutsuttiin siis Oliv — se oli hänen sotamies-nimensä. Kolmenkymmenen vuotiaan sodan aikana nousi hän arvossa ja sen lopussa tuli hänestä kenraali. Hän oli, niinkuin toisetkin sankarit tällä ajalla, katsonut eteensä ja oli, kun hän vihdoinkin oli kyllästynyt kunniaan, vieläpä kohta elämäänkin, sangen rikas. Hän erosi kuningatar Kristiinan noustua hallitusistuimelle; hänestä tuli hänen pahin vastustajansa, sillä hän suojeli oppia ja älyä — kahta asiaa, joita hän ei saattanut kärsiä — ja hän antoi vapaasuku-arvon lemmitty-joukollensa ja, niinkuin ukko eräässä kirjeessänsä lausuu, "lautasen nuolijoille"; ja tämä näkyi haavoittaneen häntä syvimmin — ei senvuoksi, että hän itse kuului aateliluokkaan, sillä niitten kera ei hän koskaan ollut yhtynyt, vaan senvuoksi että hän, kuni hän sanoikin, "että hän, säästämättä miehuuttansa, henkeänsä ja vertansa kuninkaallisen Majesteetin ja Ruotsinmaan hyödyksi, oli ansainnut muutakin, kuin että hän asetettaisiin 'lautasten nuolijain ja neulamestarien joukkoon'.

"Ettei hänen sukunsa sammuisi, niin nai hän vanhoina päivinänsä ja sai pojan, joka sai nimen Feliks.

"Tämä nimi kuuluu jotenkin latinalaiselta, ja ukko oli huonolla kannalla latinan puolesta; vaan se oli kuitenkin saanut rakkaan soinnun hänen korvissansa.

"Juuri silloin kuin Ruotsalaiset suuren Kustaa Adolfin kaatumisen ja Nördlingen tappelun jälkeen olivat arveluttavassa tilassa, lähti silloinen eversti Olivesköld kerran varsin umpimähkään rykmenttinensä seikkailuihin. Hänen onnistui kumminkin saada eräs ruuti- ja muonakuormasto kynsiinsä, niin että vihollisen ampumavarain ja ruan puutteessa täytyi jättää asemansa, joka muuten oli niin luja, ettei Ruotsalaisten silloinen voima olisi voinut sitä valloittaa. Hänen ilmoittaessansa tästä valtiokanslerille, vastasi tämä:

"'Teidän tulee tosiaankin tästä lähin ottaa nimeksenne 'Feliks' sen jalon teon muistoksi, joka teillä oli vihollisten kanssa; ja jonka puolesta minä suuresti teitä onnittelen'.

"Tämä oli se teko , jonka vanha kenraali tahtoi ikuistaa kutsumalla poikaansa Feliks'iksi (= onnellinen), ja aina sitten on tuo luultu perillinen saanut tämän nimen".

— Niin, minullakin on se, — huokaili Frans, — mutta kohtalo on tahtonut ett'en minä koskaan ole käyttänyt sitä.

— Ei … mutta Frans, Jumalalle kuitenkin kiitos siitä, mitä on tapahtunut! Minä kuolen ennemmin lapsettomana kuin että jättäisin jälkeeni sellaisen pojan, kuin sinusta olisi tullut… Jumalan tiet ovat ihmeelliset, mutta armollinen on hän rangaistessansa.

— Niin, isäni; ihmeellistä kyllä, tunnen minä itseni nyt onnellisemmaksi kuin ennen, onnen päivinäni, silloin oli aina jotakin, jota en minä saattanut tyydyttää, jotakin, jota minä toivoin … mutta en minä tietänyt mitä se oli. Kaikkein katkerinta oli se ylenkatse, mikä minussa oli naisia kohtaan … sen on Emma puhaltanut pois hengellänsä; minä olen vain yhden ainoan kerran uskonut naisellista olentoa, ja heti, ensi kerran kuin minä tarvitsin ystävätä, kohteli hän minua pelastaen, lepyttäen ja vapauttaen.

— Niin, niin, Frans, se, joka ei ymmärrä, mikä nainen on, on sokean kaltainen, jolle kerrottiin taivaan-sinisen taivaan ihanuudesta. "Kyllä, minä sen ymmärrän", sanoi hän, "se maistuu hyvältä". — Ei, ei, se ei maistu miltään. — "Niin, kyllä minä nyt ymmärrän. Se haisee kuni jasmini". — Ei, ei. — "Vai niin, se on sitten pehmeä kuni sametti".

"Se, rakas Frans, joka ei tiedä, että nainen on se, joka kokoo sydämeen meidän onnemme, kunniamme, toivojemme pirstaantuneet säteet, ja antaa net takaisin meille, muodostuneina yhdeksi ainoaksi kuvaksi; se, joka ei ymmärrä, että hän on se, joka kuitenkin lopullisesti ottaa meidät vastaan satamassa — kodin rauhassa — vaan luulee, että hän on joku lemmen haltijatar, kaunis esine tai välttämätön pahe; hän on kadottanut sielunsa tunteet, eivätkä net parane muulla kuin kiduttavalla operationilla, sellaisella, joka saattaa ottaa pois kaiken hänen näköpiiristänsä".

— Minulla ei ole vielä mitään aikeita. Toivokaamme, että minä elän muutamia vuosia vielä… Ja kuitenkin, Frans, tulkoon sinusta mies puolestasi, kehitä luontoasi, perusta omalle pohjalle. Ja Jumalalle olkoon kiitos, niin paljon on minulla, että sinulla on turva ja jotakin millä aloitat. Muuten, anna Jumalan pitää huoli kaikesta muusta.

— Niin, isäni … mutta teidän ei tule minun tähteni unhoittaa Akselia ja Emmaa. Jos minä olisin jäänyt siksi kuin olin, niin olisivat he…

— Aivan oikein, — sanoi kreivi tyytyväisesti hymyillen; minä aionkin jakaa tavarani. Sinä et saa enempää kuin hekään. Siis ei tule mitään rikkauksia kysymykseen, ja sitä paitsi, Frans, — lisäsi hän, taputtaen poikaansa olaalle, — sitäpaitsi niin ovat minun alustalaiseni vallan hyvissä voimissa…

— Hiljaa, hiljaa, isäni! — huusi Frans; — nyt olen minä itse koittanut heidän työtänsä enkä sano siitä enää sanaakaan.

— Näetkös, Frans, kuinka hyvä on kuitenkin itsekin koittaa maailmaa…
Kuinka kaikki silloin tasaantuu ja tulee oikein jaetuksi.

VALLASVÄKI BLOMROS.

Joka sunnuntai aamupuolisena, huolimatta ilmasta, oliko se kaunis vai ruma, nähtiin eräs pariskunta kulkevan Jaakopin kirkkoon Tukholmassa. Heidän seurassansa nähtiin aina tyttö, soma ja hieno kuni keijäinen, ja niin kaunis, että nuoret herrat asettuivat aina niin, että he saattoivat häntä silmäillä ja, sittenkuin hän oli kadonnut, sanoo toinen toisellensa: "saakelin kaunis vunukka … oikein pieni paholainen… Kauniit jalat … varsin sievä nenä … pyöreät huulet"; ynnä muuta, jollei siellä heidän joukossansa ollut mitään älyniekkaa, silloin aina myös sai kuulla pari kokkasanaa, kuinka paljon niiden synnyttäminen joskus maksoikin.

Tuo pariskunta oli vallasväki Blomros, joilla oli pieni huoneensa Åland nimisessä solukassa.

Aloittaaksemme sillä, joka on asianomainen, mainittakoon, että rouva oli oikeastaan niin kutsuttu hatturouva, se on, hän teki vaimoväen hattuja sekä elätti sillä perhettä, herra Blomros taasen oli ollut jonkunlainen notarius ja silloin tällöin kirjoitti hän asianomaisille, oli jonkunlainen asioitsija ja niin edespäin.

Rouva Blomros oli suuri, jokseenkin vanha henkilö, puettuna raitavaan silkkisarkakaapuun, uusimman kuosin mukaan kukitettu hattu päässä ja oiva puuhkio käsissä, joka oli mäyrännahkainen, jota hän ylpeästi kantoi edessänsä. Mies sitävastoin oli pieni varreltansa "ympärileikatussa heiluviitassa", joka riippui hänen yllänsä luonnollisissa laskoksissa, jonkavuoksi notarius matkan päästä näytti peltin nyöristä vapaalta, alituisesti liikkuvalta tupsulta.

Häntä kutsuivat net, jotka hänet usein näkivät varsin yksinkertaisesti "Tupsuksi", kuni rouva Blomros, katsoen hänen sotaisaan muotoonsa, oli leikinlyöjiltä saanut nimen "Rynnäkkökypäri". Ja tuo sievä tyttö? Epäilemättä vanhuksien tytär, vaikka, Jumala sen tietää, hän ei ollut heidän näköisensä. Kuitenkin meni hän (ja useimmat ihmiset eivät olleet nähneet häntä muuta kuin kirkkoon mennessä ja sieltä palatessa) meni hän ja häntä pidettiin vanhuksien tyttärenä eli jonakin sinnepäin, eikä kukaan pitänyt juuri väliä sen tiedustelemisesta, sillä hän asui liian monta porrasta ylöspäin, että joku olisi nähnyt vaivan etsiä missä se oikeastaan oli.

— Mutta, — lausui herra Blomros, — tänään on minulla paljon tehtävää.

— Niin meilläkin, — vastasi rouva, joka, tuon nuoren tytön avulla, laittoi vaaleanpunaista samettihattua, reunustettu saman värisellä joutsenen udulla, se oli tilattu rouva Gyllenpatron'ille, se on, entiselle rouva Smeurlien'ille, joka asui Österlångkadulla, ja kahdenkymmenen vuoden onnellisen yhdessä olon jälkeen oli jäänyt leskeksi ja sitten antanut kätensä eräälle nuorelle vänrikille, joka sillä ajalla, kuin hän oli asioissa Smeurlien vainajan kanssa, rakasti suuresti kunnioittaen rouvaa, joka miehensä pulpetista löysi suuren joukon tuon rakkaan sinetillä varustettuja nimiä. Hän oli nyt nuori rouva ja hänen täytyi vaatettaa itseänsä uuden arvonsa mukaan, kun hänen talvella tuli seurata miestänsä hänen vanhempiensa luo etelään päin, koska he niin äärettömästi vartosivat "saada sulkea armaan tyttären syliinsä". Tämä lyhyesti kerrottu hatun tulevasta omistajasta, ja rouva Blomros tuntien tämän luonnon laadun oli vähän äreä tänäin — jotakin, jota hänen tupsunsa ja tyttö saivat jakaa markka markalta, niinkuin laissa on. — "Niin meilläkin; muuten sinun toimesi taitavat olla tavallista laatua".

— Ei mitään, — jatkoi notarius, — ei mitään vähempää kuin eräs testamentti, joka on jätettävä kuninkaalliseen hovioikeuteen ja se kyllä maksaa itsensä … se kyllä maksaa itsensä.

— Vai niin, mutta, jos Jumala on hyvä, niin saattaa pappikin siitä puhua… Noh?

— Niin, ja minä en ajatellut niin mitään… Kuinkas tänä aamuna oli, kuinkas.

— Mitä vielä? Rakas Blomros sinä näet, että minulla on tehtävää… Onko se sopivaa, Emili, onko se sopivaa! Luuleeko hän, mamselli, että rouva Gyllen … mikä se hänen nimensä taasen oli, Smeurlinska, tahtoo laskoksen noin? Oi, taivaan Jumala! … Niin, puhu, Blomros, me hoidamme omamme.

— Kas, naputetaan ovelle. Tulkaa sisään! sanoin minä, ja niin tuli sisälle, taidatkos arvata ken?

— No niin, ei kukaan muu kuin hän, nuori luutnantti, joka auttoi meitä, silloin kuin hevoset karkasivat viime vuonna iljakolla.

— Niin hän, niin. Kuules, hän sanoi: minulla on ehkä kunnia, sanoi hän, kunnia olla tunnettu taasen?

— Niin tosiaankin. Eikö minulla ole kunnia nähdä herra luutnantti
Berndtsson'ia? sanoin minä.

— Niin, näetkös, hänellä oli asiaa isältänsä, kapteini Berndtsson'ilta ja hän pyysi minua noudattamaan mitä laillisesti tulee, tulee testamentissä noudattaa, jonka nimittäin vieraitten läsnäollessa teki, päätti ja alle kirjoitti — Neiti Juliana du Valmy Utå'sta. Se on tärkeä paperi ja minun tulee jättää se kuninkaalliseen hovioikeuteen, koska kuninkaallinen hovioikeus on aatelisten perheitten yliholhoja ja neiti du Valmy vainaja, joka on kirjoittanut ja allekirjoittanut…

— Niin, näetkös, tämän testamentin on allekirjoittanut, N:o 2.679 aatelista sukua du Valmy Utå'sta ja Skörlundasta. Meidän luutnanttimme tulee iltapäivällä tänne.

— Herra Jumala, tuo noiduttu hattu… Niin, älkäämme neuloko noin tavattoman tukevasti, kyllä se nuorella rouvalla pitää, niin kauan kuin hän tahtoo sitä käyttää. Vai niin; silloin täytyy sinun tuoda hänet sisään luoksemme.

— Me olemme vierashuoneessa. Niin, sen minun täytyy sanoa, olisin minä ollut tyttö, niin varmaan olisin minä rakastunut tuohon kohteliaaseen mieheen, niin kohtelias oli hän. Ah Jumalani! Eikö hän sanonut: "eihän armolliseni vaan loukannut itseänsä", — sanoi hän … minulla olikin päässäni tuo vivahtava samettihattu, jonka kreivitär, joka asuu tuolla alaalla Blasii-holm'assa, oli tilannut… Armolliseni! Ja sitten kysyi hän nimeämme ja talutti minua toisessa käsivarressa ja Emiliä toisessa, ja niin hankki hän meille nestettä ja vettä sekä antoi minulle Eau de Colognea, sillä minä olin vähällä pyörtyä … sinä muistat kai hyvin kaiken tuon, Emili?

— Sinun tulee olla hyvin kohtelias, Emilini, etkä sinä saa näyttää niin vieraalta, kuin sinä tavallisesti olet, etkä alakuloiselta … se on kaunista nuorelle tytölle, ja Jumala varjelkoon minua opettamasta sinulle muuta niinkauan kuin sinä olet meidän leikissämme … mutta jonkunlaista kohteliaisuutta täytyy hänelle osoittaa, joka tuli kuin pelästyksen enkeli.

Se tapahtui todellakin. Kello neljä oli luutnantti Berndtsson siellä. Sittenkuin me viimeksi näimme hänet, on hänestä tullut täysi kasvanut kaunissilmäinen mies, ja hänellä oli muodin mukaiset viikset. Oli jotakin voimakasta ja päättäväistä hänen kasvoissansa, jotakin, joka heti miellytti ihmisiä hänen eduksensa. Hänen käytöksessänsäkin oli jotakin rakastettavaa, yhtähaavaa miellyttävää ja omatakeista että se, joka tahtoi häntä tarkastella, saattoi kyllä huomata, että hänellä oli ponteva luonne, joka teroitti tulevaisuutta.

Tuo pieni hyväntahtoinen notarius vei hänet tuohon niin kutsuttuun vierashuoneesen, huoneesen, josta oli muuan noita ihania näköaloja, naapurin kattojen ja niihin kuuluvien räystäskuorien yli. Huone oli, paitsi sohvaa ja sinisellä Vadstenassa kudotulla liinalla päällystettyä divanipöytää, kaunistettu herra ja rouva Blomros'in öljy-kuvilla, jotka eräs kuleksiva taituri oli maalannut, ja hänellä oli ollut se omituinen lahja, että oli maalannut nenän korvan läheisyyteen, joka kuului perspekiiviin, mutta, joka tekikin kuvat kelvottomiksi olemaan alkuperäisten tunnusmerkkeinä.

Suurella ihastuksella alkoi rouva: — Oh nöyrin palveliatar … en uskaltanut toivoa taasen nähdä herra luutnanttia … me asumme niin kaukana poikessa, ja Blomros ei tahdo mennä yleisiin huveihin. Olkaa hyvä ja istukaa.

— Se oli minun velvollisuuteni, — sanoi Berndtsson kohteliaasti, — etsiä perhettä, jonka kanssa minun on ollut onni tutustua, vaikk'ei juuri onnellisessa tilaisuudessa.

— Oh, me emme koskaan saata kyllin kiittää luutnanttia. Sata kertaa olen minä kysynyt Blomros'ilta: Rakas Blomros, etkö sinä ole nähnyt herra luutnantti Berndtsson'ia? Mutta ukko-kultasellani on heikot silmät eikä käy juuri koskaan ulkona. Niin, minä oikein surkuttelin sinua, Blomros'ini, senvuoksi, ett'et sinä hoida terveyttäsi etkä ole liikkeellä. Herran Jumala, isä vainajani, joka oli tullin palveluksessa, harrasti liikettä niin, että hän käyskenteli sekä aamu- että iltapäivinä; ja hänestä tulikin kahdeksankymmenenviiden vuotias ja hän oli roteva viime hetkeen saakka, ja hänellä oli sellaiset hampaat, että hän viimeisenä jouluna, kun hän eli, pureskeli pähkynöitä.

Tuo oli todellakin sopiva aine keskustella ihmisten kanssa, joka itse lakkaamatta puhuu, ja niin oli rouva Blomros'in laita.

— Kah, Jumalani, — keskeytti hän vihdoinkin yksin puheensa, — kah, kuinka Emili viipyy kahvinensa. Asia on niin, luutnantti tietäköön, että piiat ovat saaneet luvan mennä ulos, toinen kotiin vanhempainsa luo etelään päin ja toinen vähän kaupustelemaan, eivätkä he koskaan saavu takaisin.

Oikeastaan ei vallasväki Blomros'illa ollut muuta palvelijaa kuin muuan matami, joka kävi siellä, siivoomassa, vettä kantamassa ja auttelemassa keittiössä, silloin kuin vallasväki nimittäin söi keittoruokaa, joka ei kuitenkaan aina tapahtunut.

— Ah, kuinka me olemme odottaneet tuota siunattua tippaista, — sanoi rouva, Emilin sisään tullessa tarjottiminensa.

Emili oli tosiaankin kaunis kuni Hebe, kun hän allapäin ja punehtuneena nii'asi vierasta.

Näytti siltä, kuin kahvi olisi elähyttänyt luutnanttia, sillä nyt onnistui hänen saada puhuakin, ja hänen hauskat pilapuheensa, hänen ystävällinen kohteliaisuutensa vaikuttivat pian sen, että itse Emilikin sekaantui keskusteluun. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, koska täti Blomros useimmiten keskeytti hänet, sanoen: — Emili kulta, sinä olet ainoastaan lapsi. — Ja hän oli kuitenkin seitsemäntoista vuotias, ja silloin tyttö ei enää saata olla lapsi.

Perhe neuvostossa oli päätetty, että luutnantti pyydettäisin jäämään ja notariuksella oli jo suloinen esimaku lihamöykyistä ja munakokkeleista, joka oli aimoinen ruokalaji sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

Emili jätti heidät siis pian, paistaaksensa itsiensä Matami Malm'in seurassa keittiön-lieden luona.

— Mamselli Emili on vaan sukulainen, kuulen ma, — sanoi luutnantti; — minä luulin, että hän oli tytär tässä perheessä … hänessä on jotakin yhtäläisyyttä.

— Niin kyllä, moni on sen sanonut, ja ne ovat kai, luulen ma, nuot siniset silmät … sillä hänellä on tumman sinervät silmät, melkein tummemmat kuin minulla, jotka, hyvä ukkoseni, väittää olevan ruunilaukkaiset… Eikö mitä, lapsi parka! Hän ei ole lainkaan sukua meille.

— Niin, Jumala sen tietäköön, minä olen tytölle varsin kuin äitinsä ja pidän häntä ankarasti ja kohtuullisesti, sillä ei tule oppia kahistelemaan ja liekailemaan Jumalan lahjoilla.

— Niin onkin… Ei, hän ei ole sukua, hän on ottolapsi. Kas, se oli nyt niin, että meillä oli täällä tyttö, mutta, joka oli vähän minun sukuani, varsin sievä tyttö, niin sai hän keuhkotaudin ja kuoli sairashuoneessa. Voi, Jumalani, Jumalani; kuinka kurja ja laiha hän oli kuollessansa; koko hänen käsivartensa ei ollut paksumpi kuin minun pikku lilleni… Ja niin Blomros ja minä ajattelimme, ja niin sanoi Blomros: Emmekö saata ottaa maanjunkkari Frid'in tytärtä luoksemme? Sillä nähkääs, maanjunkkari Frid asui … ei kaukana Teljestä ja hän oli vanha tuttu Blomros'ille, ja siellä olimme me nähneet lapsen. Silloin armahdin minä kakaraa, joka oli ainoastaan kymmenen vuotias ja otin hänen tänne; sillä hän oli sekä isätön että äiditön ja yksin koko maailmassa, ilman sukulaista.

— Oh, sen Jumala tuomitkoon, — sanoi rouva hurskaalla luottamuksella; — mutta niin paljon minä tiedän, että hän on saanut täällä sekä sivistystä että ihmistapoja.

— Niin, ja kuin me olemme hullut musiikiin, sekä Blomros että minä, ja meillä on klaveri, niin olemme me sallineet hänen oppia soittamaan erään vanhan mamsellin luona, joka asuu tuolla alaalla talossa, hyvänluontoinen ihminen, hän on Kungsholm'an urkurin Löfgren'in tytär, ukko Löfgren aikoinaan.

— Minä olen varma, että rouva Blomros'iila itselläänkin on kyllä taitoja opettaa, — sanoi Berndtsson.

— Kyllä niin, olisi minulla aikaa; mutta sitäpaitsi niin nyt on tuo soitto niin keinollista, oikein keinollista, siihen en minä nuoruudessanikaan yhtynyt. Ei, Emili tulee soittamaan, sittenkuin me olemme saaneet vähän haukattavaa; sillä me toivomme, sekä Blomros että minä, saada kunnian pidättää herra luutnanttia.

Tuo nuori mies ei näkynyt vastenmielisesti ottavan kutsua vastaan, ja siten purkautui puhe vanhassa virran juomassansa. Juuri kuin Mayn putoo Rheiniin Koblenz'in luona, niin puuttui notariuskin puheesen, koskeva neiti Julianan testamenttiä ja sen lisäyksiä, jotka olivat avattavat, siinä tapauksessa, jos kreivi Olivesköld Valdemarsborg'ista kuollessansa jättäisi jonkun pojan jälkeensä: — "eräs, hm, kummallinen ehto, koska hänellä todellakin on poika".

— Niin, hän on kauhea ihminen … niin kyllä, tälle hyvälle ystävälle saatamme me mielellämme puhua siitä.

— Se olisi hauskaa, sillä minä en tunne häntä, — sanoi Berndtsson, — mutta hänen orpanansa on minun hyvä ystäväni; hän on reima nuorukainen, luutnantti ja hän asuu kotonani vanhempaini luona.

— Vai niin, vai niin! … noh sitten taitaa se olla turhaa kertoa historiaa, joka ei millään tavalla kunnioita nuorta kreiviä.

— No niin, puhukaa, niinkuin sanottu on, minä en tunne häntä, jollen huhun mukaan tuulihattuna.

— Niin, jokseenkin sinnepäin. Niin, suoraan sanoen, Blomros käveli eräänä päivänä kadulla… Jumala tietäköön, ettei hän häiritse ketään ihmistä. Silloin kohtasi hän herrajoukon ja eräs niistä tervehti kohteliaasti ja pysähtyi, niin että Blomros-parka, jolla on heikot silmät, luuli, että se oli joku tuttu. Mutta vieras kumarsi, sanoen: "Ah, kuinka se oli hauskaa minulle kohdata rakasta setääni!" — Blomros ei ollut koskaan nähnyt tuota ihmistä ennen.

— Vaan tuo vieras ei tahtonut laskea häntä, vaan pänttäsi, että Blomros oli hänen setänsä, — jatkoi rouva, — ja syleili häntä ja puristeli Blomros parkaa ja oli vähällä loukata häntä. No, vihdoin laski hän hänet, sanoen: kah, anteeksi, nyt huomaan erehdykseni … eikö se ole notarius Tupsu, jonka kanssa minun on kunnia… Blomros vihastui, sillä ukkoseni ottaa joskus pahan pään, ja meni menojaan.

— Niin, enkös tehnyt? Mutta minä sanoin mietteeni, lausuen: Herrat, te, jotka olette parempia ihmisiä, käytätte itseänne varsin konnamaisesti vanhaa miestä kohtaan.

— Ja niin he nauroivat, — lisäsi rouva innostuneena; — eikä se ollut kukaan muu kuin nuori kreivi; hänellä tulisi olla parempi äly.

Ateria oli valmisna ja jokseenkin pian päättynyt, vaikka luutnantti asetettiin notariuksen ja rouvan väliin, sillä siinä oli paras paikka. Berndtsson johti puheen viisaasti musiikiin, ja rouva vakuutti, että Emili soittaisi aterian loputtua. Kävi niin. Vanha klaveeri avattiin ja notarius tomutti hiukan sitä, puhaltamalla kieliä, ja Emilin täytyi istuutua.

Instrumentti oli kehno, mutta tällä huonollakin soittoneuvolla soitti Emili hyvin, tunteellisesti ja maukkaasti, ja Berndtsson istui vaan ja ajatteli miltä se näyttäisi, jos tuo sievä tyttö istuisi loistavassa, valikoitussa salongissa soittamassa parempaa pianoa. Hän uneksui tuosta ihmettelemisen surinasta, joka olisi kulkeva kuunteliain joukossa. Hänen unensa pysähtyi — tuo soma tyttö nousi ylös ja hän änkytti muutamia kohteliaisuuksia, jotka hän kuitenkin vaistomaisesti tähtäsi tätille, aikoessaan niitä tytölle, jotakin, joka oli hyvä molemmin puolin.

Vielä istui hän jälellä, keskustellen somasti kuinka onnellista se olisi, jos saisi elää jonkun perheen piirissä — kuinka tyhjää hänestä oli kuitenkin nuoren miehen elämä Tukholmassa, kuinka ikävää. Hän puhui todellakin viehättävästi kodistansa — sanalla sanoen, rouva ja notarius vuorostansa pyysivät häntä pitämään heidän perhettänsä toisena kotinansa, pyyntö, joka tosiaankin ilahutti tuota nuorta miestä.

— Varsin sievä mies, tuo luutnantti, sanoi rouva, kun notarius, joka saattoi vieraan valolla rappusia alas ja sulki portin, palasi. — Varsin kohtelias, nuori mies, — sanoi hän, — todellakin niin tarkka, niin tarkka… Mutta, Herran Jumala, kuinka sinä soitit huonosti, rakas Emili, sinä, joka olet oppinut, maksoimmehan me mamselli Löfgren'ille kuusi killinkiä tunnista; siitä tulee koottu ropo, siitä, tyttöseni … ja niin istut sinä ja sekaannut tuon tuostakin ja soitat tuon valssin, Bethovens tiedän mä sitä valssiksi.

— Niin, ujo sinä aina olet, ja sinä teet siinä oikein muille miehille; mutta kun minä pidän armossa nuorta miestä, niin on se hänen siveän puhtautensa takia, eikä sinun silloin tarvitse olla niin ujo kuin niitten töllöjen edessä, jotka sinua kurkistelevat kirkkoon mennessäsi. Se on varmaa, ettei luutnantti Berndtsson ole saattanut tyttöä ujoilemaan sillä tavoin. Mutta, Jumala armahtakoon, minä ymmärrän kyllä mamselli Frid'iä, hän tietää, että näyttää somalta tuo, kun hän luo alas suuret silmänsä, niin että nuot pitkät silmäkarvat näkyvät, ja vähän punehtuu ja näyttää autuaalta … niin, sen tietää mamselli pienokainen. Mutta sen minä sanon, Emili, ei mitään teeskentelyä, ei mitään romaanimaisia keinoja minun läsnäollessani, vaan katso tuimasti miestä silmiin ja puhu hänen kanssansa, niin että soi. Näyttää siltä kuin jos sinä olisit sorronalainen tässä talossa … ikäänkuin notarius olisi häijy sinulle, tai minä, joka olen kuni äiti…

— No niin, Emilini, sinä saatat saada pahempaakin kuin täällä … se ei tapahdu kaikkialla, että sinä saat lihamöhkäleitä ja munakokkelia ja munia paljaana arki-iltana.

Täti oli nyt kerran tullut kurituksen tielle ja jatkoi sitä, notariuksen kävellessä edestakaisin pitkin erästä mattoa, joka oli ovien välillä, ja se oli jaettuna mustiin ja punasinertäviin ruutuihin. Tämä oli hänen tapansa kuluttaa tuota vähän jälellä olevaa iltaa, jota rouva käytti jalommalla tavalla, eli luonnolla kanssa-käymisestä yhtä perusteellisesti, kuin itse Knigge.

Berndtsson taasen oli sekä iloinen että ikävystynyt. Hän tunsi erään sanomattoman ilon tunkeutuvan sieluunsa, ajatellessansa tuota suloista tyttöä; mutta silmänräpäyksessä tuli ajatus ja hän kysyi itseltänsä. — Mitä sinun tulee tehdä? Sinä olet itse köyhä, hän köyhä… Ei, ei! En minä häntä ajattele.

Nämät päätökset eivät kuitenkaan olleet mistään arvosta eivätkä vaikutuksesta. Kun rakkaus tunkeutuu säteinensä sieluun, niin ovat ne yhtä vastustamattomia kuin auringon, kuin totuuden valon säteet. Ei löydy mitään maallista voimaa, joka juuri kuin estää auringon paistamasta ja totuuden sanat valkeuden vauhdilla rientämästä väkijoukon läpi. Järki, miete, kaikellainen ihmisellinen viisaus, kaikellainen väkivalta — ei voi estää toista eikä toista.

Kuitenkin päätti luutnantti olla käyttämättä vallasväki Blomros'in kutsua. Hänen ei tulisi nähdä tyttöä.

Tähän päätökseen pysähtyi hän, ja, todellakin, se oli viisainta nuorelle miehelle, joka oli päättänyt tulla mainioksi ja rikkaaksi; sillä hän ei saattanut koskaan tuota vähäpätöistä roolia, jota hänen isänsä näytti, sitä outoutta, jossa hän eli, ja tuota taukoamatonta murhetta, joka oli sijoittunut hänen kehtonsa ympäri ja niin usein noloutti ilon tuolla kotona — nuot ijäisesti ijankaikkiset raha-huolet, jotka sortivat jokaisen toiveen ja väsyttävinä riippuivat jokaisessa siitä suoriutumisen kokeessa.

Se oli tämä jota hän tahtoi ja hänen täytyi välttää — köyhyyden ja tarpeen pakkonuttua ei hän tahtonut kantaa, ja kun aina, jollei ylenkatseesta, kuitenkin puheesta ja armottomuudesta tulee se kirjaus, jota kansa panee onnettomuuden pukuun, sen takia hän kauhistui; sillä hän näki ympärillänsä ihmisiä, jotka eivät omanneet näitä murheita, eivätkä olleet poikkeen sysättyjä, ja kuitenkaan nämät ihmiset eivät olleet likimainkaan niin hyviä, niin valistuneita eivätkä niin arvossa pidettäviä kuin hänen isänsä.

Kun katsotaan tuota epätasaista jakoa, niin täytyy, uskoaksensa ijankaikkista oikeutta, myöskin uskoa sitä tilaa, jossa henki saattaa olla ja todellakin on onnellinen ainoastaan itse kauttansa, itsenäinen kaikesta muusta paitsi omasta suunnastansa ja vapaasti seuraa sitä tietä, jonka hän on valinnut, ulkonaisten esteitten hämmentämättä.

Kun katsotaan kuinka luonnonlahjoja silvotaan, hävitetään ja muutetaan ainoastaan sen vuoksi, ett'ei isä saata antaa poikansa oppia tahi tämä opetus on nurinpuolinen ja surkuteltava; kun katsotaan kuinka tuhansittain hyviä siemeniä mullitetaan liian syvälle maahan ja rikkaruoho, joka anastaa pinnan, kasvaa rehevästi kukkapenkereellä, niin täytyy toivoa toisia aikoja ja toista maanlaatua ja ilmaa, joka voi vaurastuttaa kaiken tuon hyvän, jonka täällä täytyy uinahdella ilman puutteessa.

TEHTAAN-ISÄNTÄ ANTON VAPAAHERRATTARINENSA.

Oli kylmä talvi-aamu. Kello ei saattanut olla enempää kuin noin kaksitoista aamulla. Tämä lause kuuluu jotenkin kummalliselta; mutta jo lapsena opin minä, että ottaisi sen tavan mihin menee, ja nyt astumme me erääsen pieneen salonkiin tehtaan-isäntä Antonin luona Tukholmassa, sangen rikas mies, jolla oli suuri talo Hallituskadulla, viistosti vastapäätä — yhtä kaikki mitä, minä en tahdo tarkkaan osoittaa taloa.

Tuossa pienessä eli niin kutsutussa viheriässä salongissa huomaamme me lähinnä ovea erään kakadun, kiipien tangollansa ja sillä on suu auki ja puoleksi kohotetut siivet, joka tervehtii sisään-astuvaa kirkunalla, joka on soveliasta takamaalla, vaan ei salongissa.

Tuokempana kahvipöydän ääressä istuu kaksi naista, tuo toinen on vanhempi nainen nuorehkolla ulkomuodolla, ja tuo toinen on tyttö, joka on tuon vanhemman näköinen, niin paljon kuin hiljan täysi puhjenta on kukan muotoinen, joka on kadottamaisillansa muutamia lehtiä.

Tuo vanhempi oli vapaaherratar Anton ja tyttö hänen tyttärensä ensi naimisesta.

Anton on tosiaankin varsin aateliton nimi; mutta tämä ei haittaa kuitenkaan rouvaa kutsuttaa itseänsä vapaaherrattareksi. On jotakin perittäväisyydessä, joka vaimonpuolella ilmasee kaikkea mahdollista hävinnön lajia. Sellaista etuoikeutta ei saata koskaan tuhlata, aatelista kilpeä saattaa yhtä vähän soentaa, kuin neekerin saattaa pestä valkeaksi. Siinä kyllä, vapaaherratar oli tosiaankin mennyt naimisiin vallan aatelittoman miehen kanssa, mutta hän kohoitti hänet arvoon, ja siis pantiin suur'aatelinen nimi hänen nimensä eteen, merkiksi, ett'ei se alusta ollut kylläksi hyvä tuolle uudelle yhdistykselle.

Tehtaan-isäntä Anton oli leskimies, kuin hän nai samoin leskirouva vapaaherratar Grünewald'in, syntyänsä vapaaherratar Detlovsky.

— No, Attalie lintuseni, — alkoi vapaaherratar, — oletko sinä saanut mitään toimeen oppilainesi?

— Ah, äiti! — huokaili tyttö, hymyilevänä, — se ei tosiaankaan ole niin helppoa, kuin äiti luulee; sillä hän on varsin kauheasti itsepäinen ja luihu sitten, niin että häntä tuskin saa puhumaan.

— Meidän tulee kuitenkin tuoda hänet salonkiin, muuten sanottaisin, ett'en minä tahdo nähdä häntä siellä, ja … mutta à propos, on kauheata kuinka kakadu huutaa. Attalie, anna sille muutamia manteleja, ei saata puhua hänen melultansa.

— Ei, nähkääs äiti, kuinka hyvä hän on, — sanoi neiti Attalie Grünewald, tarjoten tuolle valkealle suosikille kuorimantelia, — kas, kuinka hän kuorii joka mantelin… Onko äitillä jotakin käskettävää?

— Niin, sen minä tiedän; mutta, tyttöseni, nyt on tärkeä muutos kysymyksessä.

— Minä luulin varmaan, että hän, rikas sukukartanon-omistaja Frans … kreivi Frans … hän on sangen kohtelias sinua kohtaan … minä luulin, että…

— Niin, minä luulin varmasti Attalie lintuseni ajattelevan itse tulevaisuuttansa.

— Tuulihullu, sellainen oli isä vainajasikin, hän oli raju tuulihullu ja sitäpaitsi köyhä, mutta hänellä oli kuitenkin nimi, kuului. Tiedätkös, lapseni, se oli sinun tähtesi kuin minä menin naimisiin kunniallisen Antoniini kanssa; minä saatoin sitten nähdä ihmisiä korkeimmista luokista; minä ajattelin, että minun Attalieni olisi…

— Mutta mieltymys, Attalie lintuseni… Eikös Anton rakastunut minuun, niin vanha kuin olin? No, tuo kreivi…

— On varsin kadonnut. Eräs hänen lähemmistä ystävistänsä, nuori Gyllensvingel, kertoi minulle eräänä päivänä, että hän … kreivi Frans, tarkoitan minä … on tullut filosofiksi, heränneeksi, methotistiksi … niin, Jumala tiesi, jollei hänestä olisi tullut kveekari.

— Jos minä ymmärsin nuorta Gyllensvingeliä, niin taitaa se olla eräs tyttö, joka…

— Niin, eräs hänen orpanansa. Hän kuuluu olevan varsin kaunis, sillä minun kertojani oli tuolla alaalla Valdemarsborg'issa, niinkuin talonpojat taitavat kutsua kartanoa, kesällä metsästämässä muutamia päiviä, ja silloin näki hän henkilön.

— Eikö hän tule takaisia? Minä en saata uskoa, että nuori mies hänen luonteellansa saattaa viihtyä maalla … se on mahdotointa.

— Kuitenkin surettaa se minua varsinkin nyt, — sanoi vapaaherratar. — Meidän "mamsellin" tulee nyt tulla seura-elämään; hänellä on rahoja eikä hän näytä juuri niin rumaltakaan, ja ihailijat ympäröivät häntä, tuo on selvää.

— Niin, tosiaankin, he eivät huomaa mitään lujia omaisuuksia. Ihanuudesta eivät he välitä, luonnonlahjoja eivät he ymmärrä. Muuten sinä soitat niin hyvin pianoa, että itse professori Drake sanoi, että sinä soitat todellakin ihastuttavasti. Itse Viderberg'illä on tuskin niin sointuvaa ääntä kuin sinulla ja sinä puhut ranskaa miellyttävästi ja helposti… Mitä tahdotaan sitten vielä vaatia tytöltä. Sitä en minä ymmärrä.

— No niin, toiset tahtovat pitää naista paremmin piiaksi sopivana; hänen tulee käydä talouden toimissa, kiilloittaa pannuja ja hänellä tulee olla nokipilkkuja kädessä.

— Vaan ei liiallinen… Näitä kutsutaan hyviksi perheen äideiksi. Tahi myöskin pitää heillä olla muutamia kulta-tynnyriä, ja silloin ei heillä tarvitse olla edes auttavaa ymmärrystäkään ja vielä vähemmin mieltymystä, ihanuutta ja kaikesta tuosta puhutaan.

— Niin, avioliitto on ollut kauppa-asiaksi, se on tuo vaimo parka, jonka täytyy ostaa itsellensä miehen, muuten jää hän tulematta.

— Varjele minua! Ei, lapsi, kuole ennemmin kuin että tulet koti-opettajattareksi; sitäpaitsi ei sinun tarvitse sitä, sillä minun osani pesässä ei ole vähäpätöinen, ja jollei se ole kyllin hankkiaksesi itsellesi loistavaa naimiskauppaa, niin saatat sinä kuitenkin tulla säädyllisesti naiduksi, tulla kapteenskaksi tai majurskaksi, asessorskaksi tai joksikin sellaiseksi. Arvonimesi pidät sinä kaikissa tapauksissa.

— Niin, viekäämme hän tänä iltana salonkiin. Tämä on hänen kahdeksastoista syntymäpäivänsä, ja minä ehdottelin Anton'ille, että se vietettäisiin kemuilla ja tällä tavalla… Anton on sangen heikko tytön suhteen.

— Mutta hän on siihen varsin tottumaton. Tietääkö äiti, tuolla alhaalla maaseudulla rovastinnan tätinsä luona on hän elänyt kotoisana koko ajan. Taussimaan on hän kuitenkin saanut oppia ja lukea koko joukon kirjoja ja käydä talouden toimissa … mutta Jumalani, äiti, vieläpä hän taitaa leipoa rinkilöitäkin, ja pieniä, pieniä sokerikorppuja, siitä puhui hän eräänä päivänä. Tuolla tädillä on niin pieniä korppuja, tietääkö äiti, että saattaa panna koko pivollisen jokaiseen kuppiin.

— Vai niin … kuitenkin niin en minä tiedä kuinka tulee olla Liinaa kohtaan.

"Niin … ja niin edespäin. Saattaahan vallan kuolla sellaisen keskustelun ajalla".

— Se ei taida siis vahingoittaa sinua, että vedetään rinnakkaisviivoja. Kuitenkin mene Liinaa etsimään, minä tahdon puhua hänen kanssansa.

Neiti meni ja vapaaherratar vaipui syviin ajatuksiin niin, että hän tuskin huomasi, kuin hänen tytärpuolensa hiljaa ikäänkuin pelon-alaisena, että hän narskattaisi ovea, astui sisään.

— Vai niin, oletko se sinä, Liinaseni. Minä toivotan sinulle onnea syntymäpäivänäsi. Niinkuin kuulin Attalielta, oli piikasi koristanut pöydän sinulle; varsin hyväntahtoisesti tuolta ihmis-paralta.

— Niin, se on selvä, muuten ei kai sinun tätisi olisi niin itsepäisesti tahtonut, että hänen pitäisi tulla tänne sinun kanssasi … meidän perheesemme ei hän sovi, tuo hyväntahtoinen ihminen; mutta koska sinä olet niin tyytyväinen, niin…

— Istu, Liinaseni. kuules, lapseni, sinä olet nyt suuri tyttö ja sinun tulee ensi kerran tänä iltana näyttäytyä maailmassa.

— Ei sinun tule katsoa alaspäin, sillä asia itsessänsä ei ole niin mitään. Mutta Liinaseni, oliko teillä mitään kanssakäymistä tuolla alhaalla tätisi luona?

— Vai niin, ainoastaan ukkoja. Mutta eikö siellä ollut ketään, jolla oli oikeastaan jonkunlaista arvoa?

— Jumalani, lapsi, eikö siellä edes asunut mitään köyhää paroonia pitäjässä, ei siellä ollut mitään kamariherraa?

— No, vihdoinkin, se oli kuitenkin hovicharge. Siis eräs hovijunkkari, ja hän?

— Vai niin, se on tuollainen … hän käy ruotsalaisissa saappaissa ja elää elinkeinolaisena … vai niin. Mutta, Liinaseni, nyt ovat asiat varsin toisin. Sinä et tapaa täällä professoreja eikä rovasteja; he ovat hyviä paikallansa ; mutta ei tule sekottaa tietojen aatelia, niinkuin muuan kirjailija sanoi, sydämen aateliin, se on, niihin, joilla on ylempi ajatustapa.

— Niin, me emme ymmärrä oikein toisiamme. Minä tahdon selittäidä. Sinä tiedät, lapsukaiseni, että kuningas on kaikkein korkein yhteiskunnassa.

— Sinä tietänet, että kuningas, joka hallitsee ja käskee monta miljoonaa ihmistä, saattaa valita näiden joukosta arvokkaimmat ja parhaimmat, ja sen hän tekeekin.

— Niin kyllä. Mutta, katsos, oletko sinä koskaan kuullut, että kukaan kuninkaallinen henkilö on ollut oppineitten miesten ja nerojen seurassa ja niin edespäin … etkö sinä ole lukenut historiaasi paremmin! Koska näet sinä professorien esiintyvän hoviseurassa tahi saattanut näyttäytyä edes koskaan muulloin kuin niinä päivinä, jolloin otetaan vastaan pêle-mêle kansaa kaikista säädyistä. Tämä tulee siitä, että oppi, tiedot ja kaikki sellainen ei kuitenkaan muodosta herttainta puolta maan sivistyksestä. Oppineet, niin sanoakseni, kyntävät maata, tekevät kaivamistöitä; mutta sivistyneet kasvattavat sen kukkia ja hoitavat niitä. Sivistys on varsin toista kuin tieto, lapseni. Minä olen nähnyt sivistyneitä ihmisiä, jotka tuskin olivat lukeneet lyhyintä Ruotsin historiaa, eivätkä lainkaan tienneet, missä Hernösand on; mitä olen nähnyt ihmeitä oppineista, joilla ei ollut "qvintiniäkään" sivistystä, vaan kelpasivat ainoastaan yksinään istuskelemaan. Sivistys on kuin seurustella ihmisten kera ja, ymmärrä minua oikein, saattaa puhua koko päivän ja kuitenkin illalla saattavat panna maata hyvällä omallatunnolla, etteivät he oikeastaan ole sanoneet niin mitään.

Vapaaherratar jatkoi: — Sinä kai luulet, lapsukaiseni, että jokaisessa tilaisuudessa tulee ajatella läpi kotaisin sitä ainetta, josta on kysymys. Kuule kanssapuhetta ja sinä huomaat, että sivistyneet ikäänkuin liuskahtavat itse aineen ylitse; sinä et saa koskaan kuulla arvostelua, sillä niistä ei pidetä, jotka tuomitsevat, sillä luonnollisesti jokainen tahtoo itse tuomita. Sinä et saa koskaan kuulla aprikoimista, sillä jokainen osaa itse aprikoita, ymmärrätkös; ei siis tule tehdä sitä eikä tätä ja kuitenkin, Liinaseni, kaukana siitä keskustella yksitavuisesti. Tulee puhua, olla miellyttäväinen, tarkkaavainen, puuhata aineessa … olla suorasukainen, vaan ei koskaan saa lausua mitään tarkoituksiansa eikä mietteitänsä.

— Mutta, äiti, tuo sivistynyt elämä teidän salongissanne mahtaa olla jokseenkin ikävää.

— Ikävääkö? Lapsi, taidetaanko sitä kutsua ikäväksi, kun ei koskaan saa vastusta? Onko tuo mitenkään huvittavaa, että henkilöt, joiden kera puhutaan, taukoamatta ovat omaa ajatusta? Siitähän tulee keskenäinen sota, joka ei koskaan taukoa… Tai jos he ovat nerokkaita ja taidoissa etevimpiä ja pakoittavat jonkun ääneti kuuntelemaan heidän puhettansa, siitähän tulee ijankaikkinen luento, ja kun etsitään seuraelämän huveja, niin ei ole pakollista alituisesti myöntyä eikä taukoamatta kinata eikä lakkaamatta tulla neuvon-alaiseksi.

— Sinä huomaat, että minussa on oikeus, — jatkoi äiti-puoli, — ja jos on taitoja, niin tulee kaikella muotoa karttaa, ettei niitä ilmaise; sillä jokainen tahtoo itse sanoa sanasen joukkoon … sanalla sanottu, tätä kutsutaan ihmisyydeksi, savoir vivre , eli miksi sinä tahdot, ja sitä opitaan ainoastaan harjoittamalla.

Tässä silmänräpäyksessä astui tehtaan-isäntä sisään. Tämä oli mies, jota olisi saattanut kutsua tavalliseksi, jollei hänen muotonsa ja koko hänen persoonallisuutensa olisi ilmaissut sydämmellistä " bon hommie " (meillä ei ole mitään suomalaista sanaa käytettävänämme).

Hän oli lähes kuusikymmen vuotias, mutta vielä tukeva, jotenkin lihava, punaposkinen ja hänellä oli sävyisä ja tasainen nenä, joka juuri kuin huvin vuoksi oli ottanut paikan iloisan silmäparin keskiväliin, jotka eivät kumminkaan tehneet ukon-nuolia, vaan hymyilivät tyytyväisinä kaikelle. Hänkin oli ollut onnen hoitolapsi. Hän oli yksi niistä syntyneistä asiamiehistä, joilla ei ole edes hyvää päätä muissa kohden, mutta uskomaton vaisto heti voiton löytämisessä keinojen kautta. Tätä kutsutaan sukuviaksi ja se onkin jonkinmoinen nero. Kuitenkin oli se, niinkuin kaikissa todellisissa neroissa, hänestä itsestänsä aivan yksinkertaista, eikä hän ajatellut koskaan, että hänessä olisi syntyessänsä tuo nero — niin suuri oli hänen neronsa todellakin.

Jos me otamme tietoja niinkutsutuista hyvistä päistä, tuomitsevat he aina itseänsä petollisesti, siihen kuin he todellakin kelpaavat, se on, johon heillä on taipumus, joka siis menee vaivatta, niin sitä he pitävät vähäpätöisenä, juuri senvuoksi, ett'ei heillä siinä ole mitään vaivaa; mutta jos he sattuvat kohtaamaan jotakin jossakin, joka on heille vaivalloista, ja he siinä koittavat kappaleen eteenpäin itseänsä, niin luulevat he, että he juuri tässä mahtavat suurentaa — ja he pysyvät kuitenkin aina vaivaisina. Varmaa on, että ihminen, joka osaa uida antaa vihkiä itsensä uimamaisteriksi ja pitää itseänsä tavattoman mainiona miehenä, — kuin sitävastoin ankka on sekä ujompi että ui tulematta koskaan maisteriksi.

— Hyvää päivää, vapaaherrattareni! — sanoi hän. — No sinä istut ja puhut Liinan kanssa. — Hyvää päivää, Liinaseni! Jumala varjelkoon sinua, lapsi! Mutta todellakaan etkö sinä ole hyvin vaurastunut tuolla alaalla siskoni luona. Sinä olit, Theolinda vainajan eläessä, ja sinä olit kotona, juuri kelmeä raukka, teeveden poikanen ha, ha! Mutta kas rieskamaito, paahdettu juusto, tuore juusto, tuore voi, marjat ja maito … ha, ha! tuo virkistyttää ihmistä.

— Niin, seuraelämä, ja ha… Sitä en minä ole juuri koskaan ymmärtänyt, muulloin kuin nuoruudessani, kuin meitä oli muutamia ystäviä maljan ääressä. Se oli elämää ja tupakansavua niin, että oli kuin pilvihattaroita katossa, ha, ha! Mutta toiset ajat, toiset tavat… Ja. kuuleppas seuraelämästä, niin tietää äiti sen asian juurta jaksain. Se oikein miellyttää minua vähän kuin puhutaan minulle meidän huvittavista ja elähdyttävistä pidoistamme … vapaaherrattareni on henki kaikessa, ha, ha … todellakin henki. Ja sinä, Liinaseni, sinusta tulee yksi henki lisää, ha, ha. Mutta missä on Attalie?

— Pah … kah, nyt on Liinan syntymäpäivä… Kahdeksantoista vuotta, tyttöseni. Tule tänne! (suudellen häntä otsalle) Jumala siunatkoon sinua, hyvä Liina, tulkoon sinusta niin hyvä henki, kuin äiti-vainaasi oli, tulkoon sinusta, Liinaseni, niin sinusta tulee iloinen elämässä ja tyyni kuolemassa!

— Ha ha, minä olen niin helläsydäminen kuni joku vanha matami… Se on pilkallista joskus. — Ja niin hän nauroi taasen.

— Niin, hyvä Anton, on vaikeata täyttää Theolinda vainajan paikkaa, — sanoi vapaaherratar hellästi.

— Eikö mitä, ei lainkaan vaikeata; minun vapaaherrattareni on suloinen, hyvä vaimo, kuni Theolinda vainaja, Jumalalle kiitos, minulla on onni naimisissa.

Siinä olikin tuolla hyvällä tehtaan-isännällä oikeus, sillä hänen luonteensa oli niin tyytyväinen, niin tasainen ja iloisa, ja hänen mietintövoimansa oli niin nykerä, ett'ei hän saattanut tulla onnettomaksi naimisessa, muuten kuin, että hän saisi vallan hirviön. Sitävastaan ei hän nauttinut erittäin sielun iloja, tuo niinkutsuttu myötätuntoisuus oli hänellä varsin outo. Kun hän vaan tiesi, että hänellä oli vaimo, joka otti hänet hyvin vastaan, sillonkuin hän katsoi ylös, joka oli emäntänä pöydässä ja salongissa, jota kutsuttiin vapaaherratar Antoniksi, silloin oli hän iloinen. Että häntä nyt kutsuttiin "vapaaherratar Anton", ilahutti häntä päälle kaupan, ja senvuoksi hän käytti lempisanaa: minun vapaaherrattareni.

Luonnikkaampaa pukua ei olisi saattanut helpolla nähdä, ja vapaaherratar heitti voittoriemuisen silmäyksen tyttäreensä ja enemmän huomaamattoman Liinaan, joka vielä, puettuna, valkeaan aamupukuunsa, näytti vähän nunnamaiselta.

— Ah, katsokaa isä! lausui Attalie, rientäen suutelemaan tehtaanisännän pyylevää kättä, ennenkuin hän ehti sitä estää. — Hyvää huomenta, isä kulta!

— Huomenta, lapsi? Kello on yli yhden… Mutta katsos, todellakin kaunista; sinulla on makua, saat luvan vaatettaa Liinan täällä, ja tehdä hänet pieneksi damiksi, niinkuin sinä itsekin olet… Ah, siitä on tuleva varsin hauskaa.

— Oi, Liina osaa niin paljon enempi kuin minä, hän on oppinut niin paljon ja hän osaa niin paljon.

— Niin, Jumalalle kiitos siitä … sillä siitä, joka ei mitään osaa, tulee köyhä aikoinaan. Mutta katsos, Liina ei ole koskaan elänyt näin suuresti. Kun Theolinda vainaja eli, niin näimme me ani harvoin vieraita, ja silloinkin aina vaan asiakumppania ja jonkun matkustavaisen. Nähkääs, me emme muuttaneet tänne ylös, ennenkuin Theolinda parka terveytensä takia tarvitsi alituisesti lääkäriä … hm, ja silloin, nähkääs, ei saattanutkaan juuri tulla kysymykseen… Kuitenkin pyysi Theolinda, että Liina saisi olla sisareni ja lankoni luona, siksi kuin hän tulisi vähintäin kahdeksantoista vuotiaaksi, ja sen minä lupasin ja … ja yhtäkaikki, Liina on minun tyttäreni ja hänen tulee olla minun talossani.

Tuskin huomattava tyytymättömyyden pilvi lensi vapaaherrattaren kasvojen yli ja Attalien ylähuuli tärisi ikäänkuin suonenvedon puuskan vaikuttamana.

Liina oli istunut ääneti, mutta hänen viisaat silmänsä olivat kiinnitetyt äitiin; hän huokasi hiljaa, kun hän näki pilvihattaroita, jotka hän ymmärsi, vaikk'ei isä nähnyt vähääkään miettivän lausettansa minun tyttärestäni ja minun talostani.

— Onhan isällä meitä kaksikin, — sanoi Liina, tarttuen Attalien käteen: — Attalie on myöskin isän tytär.

— Niin onkin, minä pidän paljon pikku Attaliestani. Oh, on oleva hauskaa nähdä teidät yhdessä.

Attalie tarttui Liinan käteen lämpimämmin kuin koskaan ennen; hän oli kiitollinen tuolle rikkaalle perijälle, vaan ainoastaan silmänräpäyksen.

Kiitollisuudessa on vähän runoutta, joka on suorasanallista lukua, kun tulikivi tulitikussa: se leimahtaa, sammuu itsekseen, mutta kas puu palaa sitten.

— Kas niin, hyvä Anton, pukekaamme itsemme. Rakas Attalie, auta Liinaa, vanha Maria ei ymmärrä tuota asiaa. Hyvästi, hyvä Anton, hyvästi.

Vapaaherratar nousi ylös ja meni huoneesta ulos, ja Attalie tarttui
Liinan käteen.

— Niin, pukeudu kauniisti, tyttöseni, kauniisti kuni sokurinukke, ha, ha, — sanoi isä.

Tehtaan-isäntä istui nyt siellä yksin, selaillen muutamia kuvapiirrustuksia saamatta kuitenkaan huvitusta muusta kuin kauniista kansista. Taide-teokset eivät olleet hänelle mukavia.

Hänestä oli kuitenkin viime naimisissansa tullut taiteen ystävä ja hänen huoneensa olivat koristetut niin monilla palkintotauluilla kuin hän suinkin sai. Jotain Akademian palkintokappaleista, seuraavat klassilliset teokset, verhotut toga viris'illä ja kothurnilla. "Augustus pitäen muistopuhetta Caesarista" — "Eva itkien Aapelin kuoloa" — tahi Cicero pauhaten: quosque tandem abutere Catilina patientia nostra . Myöskin oli siellä koko joukko meidän laatutaulujamme: Kehräävä akka, ja akkoja ja lapsia kaikellaisissa mahdollisissa asennoissa.

Ruotsalaisessa taiteessa näkee suuria luonnonlahjoja ja paljon ahkeruutta ja luonnon uskollisuutta, mutta vissin selittämättömän aineitten köyhyyden. Näyttää siltä kuin meidän taiteilijamme jonkun näkymättömän voiman kautta olisivat sidotut renttumaisiin mökkeihin ja samallaisiin lapsiin ja aikoihin. Missä vaan näkee ruotsalaisen laatutaulun, niin siinä on yksitoikkoinen kuva, se osoittaa, että meidän maalarillamme on vähän käsitysalaa heitä liikuttamaan, varsin ahdas elämän kokemus löytääksensä perijohtoja tauluillensa. Meidän maamme on pieni ja se on muita matkimassa — senvuoksi näkee usein Saksalaisia talonpojan tupia kuvattuina "kotimaisissa" laatumaalauksissamme.

Tehtaanisännän salonkia koristivat useat sellaiset taulut ja keskipaikoilla sohvaa yläpuolella, ämmä joukon ympäröimänä, jotka poovailivat, kehräsivät, loukuttivat pellavia, joivat kahvia, oli suuri valokuva Kaarlo XIII:sta. Tehtaanisäntä oli yksi niitä harvoja, joilla oli tämä kuva.

Tapaukset asettivat niin, että patruuna mannerkunnan liitossa voitti moninaista ja, että kuningas oli osoittanut hänelle suurta armoa. Senvuoksi riippui hän nyt tuolla koristeena ja silmäili hymyillen pitkin huonetta. Kaunis ukonpää.

— Hm, — hymisi patruuna; — Liina on varsin kaunis, hänellä on Theolinda-vainajan silmät … nyt on ainoastaan jälellä keino naittaa hänet hyvälle miehelle ja se ajoissa, ennenkuin nuot täkäläiset teikari-haukat minun vaimoni tänne on vetänyt ja tehnyt tytön päästänsä hulluksi. Ripeys esiintyy kohta, jos sitten niin he valitsevat ja valitsevat ja saavat lopulta jonkun soman herran, joka muutamissa vuosissa tuhlaa pois koko perinnön … ei kaunista … ei kaunista!

— "Erään elinkeinolaisen on hän saava, maanviljelijän tai jonkun semmoisen, vaan ei sotilasta — nuot sotilaat ovat minusta epäluuloista väkeä. Huonot palkat on heillä, huonot asiatkin, ei mitään tehtävää, kauniit vaatteet — minkä se on joutuva?"

— "Niin, sen on joku rikas tyttö maksava, ja niin tekevät he itsensä niin herttaisiksi ja ihastuttaviksi ja tanssivat ja lierakoitsevat, siksi kuin tyttö hepukka rakastuu, ja sitten niin… — Huolettavaa on, että on tyttöjä. Attalie ei tahdo muuta parempaa kuin sellaista juuri; sillä hän rakastaa häntä töin tuskin niin paljon kuin hän hänen rahojansa."

— "Minä olen neuvotteleva vapaaherrattaren kanssa". Tämä oli tuon kunnollisen miehen mietinnön loppu.

JUHLAN RUHTINATAR.

— Hm, Liinaseni, sanoi tehtaan-isäntä hiljaa tyttärellensä, kun vapaaherratar, Attalie ja hän istuivat seurahuoneessa. — Sinä olet niin kelmeä, tyttöseni, Herran Jumala, eihän vaan vaarallista ole … toimitettu sinun huviksesi. Näetkös, me elämme nyt toisin, kuin Theolinda vainajan aikana; katsos, silloin me kömmimme ylös, Theolinda parka, hän ei saanut koskaan olla kanssa nauttimassa meidän varojamme. Ole luja, tyttöseni … hm, me saamme hauskaa, sangen hauskaa.

— Liina pienoinen on valkean ruusun näköinen, — lausui vapaaherratar, keskeyttäen tuon hiljaisen keskustelun, jota hän ei näkynyt mielellänsä sallivan, — hän on valkean ruusun näköinen; ah, se sopiikin sille, joka ensi kerran astuu maailmalle.

— Ensi kerran, äiti? — virkahti Liina, ja hieno puna leveni hänen poskillensa; — ensikerran oli kai…

— Vai niin, Liinasella on ennenkin ollut sisäänpääsö maailmaan, sitä en minä tiennyt, — keskeytti hänet vapaaherratar jalosti hymyillen.

— Niin, äiti, — toisti Liina totisesti, — silloinkuin minä ensi kerran pääsin herranehtoolliselle, niin…

— Vai niin, vai niin, nyt minä ymmärrän; mutta eihän se ole alottelemista maailmassa, vaan korkeastaan Herramme luona.

— Älä suutu, Liinaseni, mutta minä tarkoitan sinulle hyvää, hyvä lapseni.

— Hm, — sanoi patruuna, — Liinalla on kuitenkin tavallansa oikein, vaikk'ei vapaaherrattarellakaan ole väärin, toista on astua maailmaan alttarin luona ja toista salongissa, vai kuinka?

— Vallan oikein, ukkoseni; mutta kaunista on omata uskonnollinen mieli; minä rakastan pientä Liinaa tämän mielialan, tämän suloisen haaveksemisen vuoksi, joka tekee hänet sangen viehättäväksi … sinun tulisi ottaa se varteen, sinun, Attalie; silmät saavat niin kauniin ilmauksen, kun on uskonnollinen.

— Niin, siinä on sinulla oikein, vapaaherrattareni, — sanoi patruuna; — minä muistan kuningas-vainajan ajan, korkean vainajan Kaarlo kolmannentoista, joka riippuu tuolla … katsokaas, tuo punainen risti on hänen omaa tähdistöänsä, se olisi saattanut olla minullakin, jos minä olisin totellut kuningas vainajata. Rakas Anton'ini, sanoi hän minulle kerran herttua-hallitsiana ollessansa! rakas Antonini! Sinusta tulkoon vapaamuurari, sillä he ainoastaan ovat todellisia kristityitä ja heillä on syvät uskonnolliset totuudet … hm, mutta sitä ei minusta tullut.

— Sinä olit suuressa suosiossa kuningas-vainajalla — sanoi vapaaherratar, joka tiesi, että tämä kysymys ilahutti tehtaanisäntää.

— Niin, todellakin sanoakseni, suuressa suosiossa. Minulla oli paljon luottamusta, hm, muun muassa … minä tahdon puhua tuon asian, istuessamme ja odottaessamme.

— Ah niin, hyvä mies, tuo huvittaa meitä kaikkia, … eikö totta, meitä kaikkia?

— Niin, nähkääs, alkoi hän, — ei ole monta, jotka ovat osakkaina suureen salaisuuteen, nimittäin hengellisen tähdistön perustamiseen.

— Niin, hengellisen tähdistön, nimittäin, " St. Helena et Redemtoris Crucis ", jonka kuningas vainaja perusti; se jaettiin ani harvoille, enkä minä tunne tämän salaisuutta. Luultavasti muutettiin se sitten Kaarle kolmannentoista tähdistössä ja yhdistettiin tuohon korkeaan vapaamuurarisuuteen.

— Niin kas, minä olin kerta yläällä hänen majesteettinsä tykönä, ja hän sanoi: Rakas Anton'ini, sinä olet aina ollut uskollinen ja vait' oleva alamainen.

— Niin, kuin tuurakala, alamaisuudessa, sanoin minä. "Sinun tulee tehdä ihmisyydelle eräs palvelus", — sanoi hänen majesteetinsä.

Silloin kertoi hän minulle aikovansa perustaa tähdistön ja pyysi minua jossakin ulkomaalaisessa seudussa — sillä minä vein laivalla ulos siihen aikaan rautaa — antaa piirtää tämän uuden tähdistön sinetin.

— Niin, katsos, sangen soma. Ylinnä aurinko risti sisässä, liljojen kaltainen päissä, ja sen ympäri luettavana: " In hoc signum vinces ", joka, sanoi hänen majesteetinsä, merkitsee: tässä merkissä olet voittava eli tällä merkillä, se on, jos olet kristitty. Lähinnä sen alla oli kaksi lippua ristiin pannulla J:llä ja X:llä, joka osoittaa vapahtajaa, ja sitten eräs kilpi neljällä kypärillä ja kilven sisässä risti ja sen ympärillä aurinko ja kolme naulaa alapuolella. Kilpeä piti kaksi ristiritaria, jotka olivat saaneet liian pitkät kädet; mutta se näytti hyvältä. Minä jätin sinetin hänen majesteetillensa, mutta ymmärrettävä on, että jos tähdistöstä olisi tullut jotakin, niin olisi se minulle melkein ollut itsestänsä tuleva.

Tehtaan-isännän luonto, joka ennen oli ollut jokseenkin alakuloinen, oli nyt suosi-aikaa kertoessa tullut ilomieliseksi, ja vapaaherratar tahtoi senvuoksi yllä pitää sen, niin ett^ei patruuna, niinkuin joskus tapahtui, silloinkuin vieraat saapuivat, näyttäisi raastetulta ja vaivatulta. — Oi, niin sinulla olisi ollut kaksi kunniamerkkiä, siihen Vaasan merkki luettuna, joka sinulla on.

— Niin, sen sain minä taloudellisista vaivoistani, — sanoi patruuna, järjestäen Vaasaansa, joka oli kallellansa.

— Oi, ei ainoastaan senvuoksi, hyvä mieheni; sinä vallan unohdat, että sinä kolme kertaa olet nauttinut maanmiestesi luottamusta.

— Niin, olla valtiopäivämiehenä. No niin, tuo on pitkä historia tuo. Nähkääs, minut valittiin siinä suhdassa, että minä olin Skräköping'in porvareja, jossa minä olin laittanut huopatehtaan ja suoritin porvarilliset ulosteot. Nyt oli niin, että minä olin hallituksen suhteen hyvällä kannalla … sinä nähkääs, minä tunsin kuningas vainajan ja tiesin, että hän tarvitsi rahoja …. hän oli lainannut koko joukon minulta … ja ilman rahoja ei hän voinut maksaa. Sen sanoi hän suoraan … hm, ei tuo kai ole liian paljon, että kansa maksaa kuninkaallensa palkkaa niin, että hän saattaa tehdä suoran puolestansa. Ei se liian paljon ole, että hänellä on rahoja palkitaksensa ansioita korkean mielialansa mukaan; ei se liian paljon ole, että hänellä on vähän sotilaita, jotka hän saattaa pitää hyväksensä ja isänmaan puolustukseksi sitäpaitsi. Ja niin tuli siitä, että tahdottiin tullitonta sisääntuontia juuri noille huoville … sellaista tehdasta ei perustettu tyhjällä; no, jos se olisi ollut jotakin toista, niin olisin minäkin saattanut huutaa kaikenlaista vapautta; mutta annas olla, se on sentään selvää, että ostajat tahtovat kaikkea vapaasti ja hyvästä hinnasta; mutta mistä sitten elinkeinolaiset eläisivät.

— Pitäisikö minun senvuoksi, että muutamat kuninkaalliset sihteerit ja luutnantit saisivat verkaa paremmalla hinnalla tahi ett'ei huopa maksaisi enempää, kuin villan arvon, kieltää isänmaani parhaan? Pitäisikö minun hylätä kuningas ja isänmaa ja päinvastoin kaikkea otollisuutta tahtoa itselleni pahempaa?

— Kuitenkin olisi nähty, kuinka isänmaan tehdas liikkeelle olisi käynyt, joll'emme me, minä ja minun ystäväni, olisi vastustaneet. Vastustaminen on ainoa, jota tarvitaan; eteenpäin menee se kyllä, niin hyvin toisessa kuin toisessakin… Ja niin, lisäsi patruuna, — kolme kertaa minua kunnioitettiin kanssa porvarieni luottamuksella. Siinä oli kovat käsissä, uskonette.

— Niin näes, porimestari tahtoi välttämättömästi tuonne ylinnä; sillä nähkääs, palkka tuolla alaalla on huono, ja hän tahtoi saada, sitä ei saata kukaan ihmetellä, tuomiokunnan. Mutta kas, hän ei tullut, ja kuitenkin sai hän tuomiokunnan.

— No niin! no niin, minä tein, mitä voin. Katsokaas, henkivartia-ratsukaarti tarvitsi rahoja, en minä muista kuinka paljon, mutta se oli muutamia satoja tuhansia riisejä, ja se näytti arveluttavalta. Minä viivyin vähän, sillä se riippui ainoastaan minun äänestäni valiokunnassa, ja niin me keskustelimme ja minä tein pieniä ehtojani, nimittäin, että porimestari saisi tuomiokunnan.

— Mahtaa olla sangen tyydyttäväistä, että saattaa vaikuttaa valtiopäivämiehenä niin paljon, että mainio mies tulee muistetuksi.

— Mainio … hm, oh se ei ollut juuri niin, mutta kas, me tahdoimme mielukkaasti päästä hänestä; sillä hän ei kelvannut juuri niin mihinkään ja juuri senvuoksi oli porvaristo aikeissa lähettää hänet yläilmoihin, silloin toivoivat he, että porimestari suosiosta ja armosta saisi toisen toimen ja he saisivat hänen sijaansa Arvidsson'in raatimiehen.

— Niin kas, se oli syynä siihen, että hän minusta oli ruma kala suomustaa … ja kas, ei kukaan ihminen puolustanut minun huopiani, minä olin varsin pakoitettu itse nousemaan ylös.

Samassa silmänräpäyksessä vierivät vaunut kadulle ja pysähtyivät portin eteen.

— Varsin suloisia tyttöjä, Liinaseni, niiden kera tulee sinun lähemmin tutustua, myöskin kotiopettajatar on sangen sievä.

— Niin, Jaguette on äärettömästi rakastettava tyttö, — sanoi Attalie, joka oli tähän saakka istunut ääneti, kuni nukkekaapissa, punaposkisena ja pauloitettuna, — ah niin, Jaquette on tyttö, jolla on todellakin vakavat taidot.

Samassa silmänräpäyksessä astuivat nuot pienet ja puolikasvaneet neiti Klarstjerna't sisään, kotiopettajattarensa, mamselli Bleklöf'in johtamina, joka jonkunlaisella omalla juhlallisuudella astui esiin vapaaherrattaren luo, sanoen:

— Vapaaherratar käski minun esiin tuoda tervehdyksensä vapaaherrattarelleni ja pyytää anteeksi, ett'ei hän saata omata kunniata tulla. Vapaaherrattarella on…

— Niin, valitettavasti ei hän voi hyvin tänään; hän on varmaan kylmettynyt, joka niin herkällä luonnolla, kuin hänellä on, helposti tapahtuu; hän on kuitenkin juonut kaneeli-teetä, joka on hänen luonnollensa hyvää … pikku Jannette, ei hänen tule noin niiata.

— Tervetullut, pienet enkelini! — lausui vapaaherratar noille neljälle neidille. — Saan esittää teille tyttäreni Liina Anton'in. Tulkaat hänen ystäviksensä, hän pyytää sitä.

— On todellakin huvittavaa samalla erällä nähdä viattomuuden ja mieltymyksen yhdistyneinä suloisimmassa sopusoinnussa… Suvaitseeko vapaaherratar olla armollinen…

— Antakaa anteeksi, armaani! Tämä on mamselli Bleklöf, näitten pienten
Klarstjernojen johdattaja.

— Niin, meistä on tuleva ystävät, minä olen varma siitä, minun sydämeni sanoo sen minulle ennakolta … viattomuus ja viehättäväisyys yhteydessä, yksinkertaisuus… Ah! me olemme usein puhuvat taivaallisesta maasta puinensa ja vuorinensa, lirisevistä puroistansa ja peilijärvistänsä. Hyvää päivää, sinullekin, rakas neiti Attalie! Oi, on kauan sitten, koko kahdeksan päivää, kuin näimme toinen toisemme. Sinulla on tänäpä " beaujour " mikä huikaiseva väri; sinä olet ihmeteltävä, Attalie, nyt kuni aina … ja herra patruuna. Minä näen herra patruunasta, että ilo tuntuu isällisessä sydämessä, kuin siihen saa sulkea rakkaan tyttären.

— Nöyrin palvelija! Niin, se on niin todellakin … hm, ja että vapaaherratar voi pahoin … toivon, ett'ei se ole vaarallista. Antakaa anteeksi! — keskeytti hän itse itsensä, rientäen ulos toisia vieraita vastaan ottamaan.

Katsoaksemme läpi koko kutsumuslista, olisi vaivalloista työtä sekä minulle että lukijalle. Kyllin siitä, vaunut vaunujen perästä pysähtyivät ja jättivät matkustavaisensa, herra herran jälkeen saapui ja antoi palvelian etehiseen ripustaa päällysvaateensa ja asettaa kalossit poikkeen, ja pian vilisi tehtaan-isännän kartano vieraista sanan tavallisessa ja talolle kunniaa tuottavassa merkityksessä; se on, oli varsin vieraita, ei ystäviä eikä tuttuja tuossa yksinkertaisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.

Ollakseen ystävä, tarvitaan nimittäin vissi yhtäläisyys ajatuksissa — ollakseen tuttu, vissi yhtäläisyys elämän tavoissa ja tottumuksissa; mutta ollakseen kutsuttu vieras, ei tarvita mitään muuta kuin, että on suu, joka osaa puhua ja syödä, jokseenkin vetävä vatsa ja koipi-pari, tullaksensa perille, ja että on näihin kaikkiin yhdistyneenä antanut esittää itseänsä ja säännöllisesti tehnyt "visitejä".

— Kas tuossa on meillä " belle incomme ", — lausui eräs pitkä herra, joka oli ottanut paikkansa erään piironkin luo; — Miltä tuntuu, Berndtsson?

— Niin, kuka taitaa tänä iltana katsoa ketään muuta kuin häntä. Hän näyttää jotenkin sievältä, vähän kelmeä, vähän muodostumaton varreltansa, mutta saattaa tulla ajalla paremmaksi; kauniit silmät … eikö totta? … varsin kauniit silmät ja hyvänluntoiset sitten, niin todellakin.

— Viehättävä? Miten tahdotaan … sinä tarkastat kaikkea niin filosofillisesti.

— Teillä Mariebergalaisilla, upsiereillä, tietysti, ja sankareilla aikonaan, on kuitenkin kummallinen vivahdus akademian apulaiseen tai muuhun oppineeseen herraan, jokin, en tiedä mikä, mathematillisuus kaikessa teidän… Mutta se ei vahingoita, ei laisinkaan.

— No niin, — sanoi hän, — jokainen tuomitsee katsantotapansa mukaan. — Ja näin sanoen katosi hän väki-joukkoon. — Nuori luutnantti suuttui; hän on hauska mies, tuo Berndtsson, niin riivatun hieno ja siveä sielultansa kuni Vadstenalainen nyplääjä.

Nämät sanat lausui tuo pitkä herra eräälle pienelle vikulierille, jolla oli tuo miellyttävä kelmeys, joka niin paljon taitaa miellyttää naissukupuolta. Hän oli sangen nuori, sitäpaitsi sangen naasti, mutta hän peitti kuitenkin vaivalla kuuta, joka ujona ja pelonalaisena tirkisteli noiden harvojen päälaella olevien hiuskarvojen läpi.

— Kirot … vahinko Olivesköld'ille! Hän oli kauniin sukupuolen tuntija; hän olisi ollut täällä paikallansa.

— Katsos, Gyllensvingel, — lausui tuo pieni, — neiti Attalie valssaa oikein hyvin, kauniit koivet.

— Niin, hän on kaunis "muikku"; vahinko vaan, ett'ei hänellä ole rahoja … sellaiset vaan kelpaavat (Olivesköld'ille) "kurtiseerattavaksi". Olivesköld olisi mielellään saattanut, mielellään pysyä hänessä, hänestä olisi tullut varsin hyväntahtoinen rouva, siitä ei kysymystäkään.

— Minäkö? En niin, en enemmän kuin koko maailmakaan; sitäpaitsi mitäs muuta on tehtävää kuin heittäytyä hänelle? Sinä uskonet, hänellä on silmäpari, sillä kelpaa vaikka kaloja ostaa ja hän on viehkeä todellakin jokaista musikusta ihmettelemään, joka hivuttaa täällä Tukholmassa rokaansa. Kuitenkin syödään täällä hyvin, ja luonnollisesti niin tulee alkaa rouvan tyttärellä, ja niin edespäin, jollei äiti olisi niin vanha, niin ei hän olisi noin hyvä ja… Mutta näetkös … mamselli! Oh, ei niin pahoin … kirous, eikö hän valssaa Berndtsson'in kanssa … niin niin, se on somaa, eikö hän ole jo oppinut hymyilemään.

— Sen he kyllä pian oppivat, — virkahti tuo toinen; — mutta tiedätkös, ei ole ketään koko Tukholmassa, joka nauraa sulolla, paitsi yksi.

— Niin, minä tiedän ketä sinä tarkotat, se on Adolfine. Niin, hän näyttää riivatun suloiselta, pienet kuopat poskissa ja nuot valkeat hampaat. Hän nauraakin aina.

— Vai niin, se on vaan paljasta pilantekoa? Muuten on hän kummallisesti säilyttänyt muotonsa; minä muistan hänet, kun hän kulki pitkin kammioissa saippuaa ja hajuvettä myymässä; sitten otti muuan jalo henkilö hänet kasvattilaan, ja niin tuli hän "La Croix''iin" ja nyt viimeksi "Blå Porten'iin". Riivattua, kuinka muutamat pidättävät itsensä, eikä hän maalaa poskiansa; minä olen usein taputtanut häntä poskelle ihan uudella silohansikalla, mutt'ei hiemankaan ei punasta eikä valkoista … se on luonnostansa.

— Niin niin, satatuhatta riksiä on jotakin saada, mutta siinä tulemme me kaksi olemaan… Minä en suinkaan mene sinun tiellesi?… Kun iltainen tulee, niin tulee tehdä itsensä miellyttäväksi neiti Attalielle, sillä ensin tulee valloittaa ulkovarustus, ja sitten pyrimme me itse linnoitukseen. Se olisi kummallista, jos tuollainen hyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään Gyllensvingel'in takalaitaan? — nyt on valssi loppunut, meidän tulee tehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron; minä alan neitillä.

Gyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan viereen. Tuota oivaa neitiä ympäröi koko ympyrä ihailijoita, jotka kuuluivat ihmetellen kuuntelevan hänen puhettansa.

— Minä seisoin tuolla poikessa Löwenpilin kanssa puhelemassa ja me molemmin päätimme, että me olimme onneton ihmispari.

— Ah niin, neitiseni, kun näkee niin monen suloisuuden liitelevän ohitsensa … mitä muuta on silloin?

— Viisaalla on onni itsestänsä, herra paruuni, — lausui Attalie hymyellen.

— Mutta sydän, armaani? Missä autuus oikeastaan asuisi, jollei siellä?… Mutta minun oikea asiani on kysyä teiltä, onko koko teidän pieni kirjanne täynnä kannesta kanteen, vai saatetaanko joku silmänräpäys lahjoittaa — onnettomalle.

— Minä epäilen, paras paruuni; äiti on kieltänyt minua paljon tanssimasta.

— Ah, sitten on vapaaherratar sangen kova; minä olen varma, että hän saa sellaisella kiellolla "opionin" vastaansa. "Opioni" on vaarallinen, myöskin naisille, ja minä julistan itseni vapaaherratarta vastaan siinä tapauksessa… Se on voimaansa liian kauas kurottamista.

— Mutta tahdotteko te sitten todellakin, että minä koko kuukauden jälkeenpäin päivittäin saan kuulla "moraleja" tohtori Gyllinder'iltä.

— Ah, Jumalani, tuo kunnon tohtori ei ole koskaan ollut nuori, hän oli kai tiedemies jo silloin kuin hän sai kasteen, ja pelkäsi kylmettymistä, tuntiessansa vesipisaran päässänsä … ette kai häntä tottele? Antakaa hänen "moraliserata".

— Niin, menkää pianon luo ja antakaa muutamien hopeasointujen, sellaisien, joita ainoastaan te voitte esiintuoda, saattaa mies ihastuksiin.

— Te luulette liian paljon minusta, herra paruuni; mutta minä vakuutan, että minä pelkään tohtoria, ja hän on kieltänyt äitiä, ja äiti on kieltänyt minua.

— Ja senvuoksi tulee minun seisoa tuolla poikessa piirongin luona ja olla onneton! Katsokaa kirjaanne: eikö siinä olisi vähän tilaa, vähän, vähän ainoastaan minulle? Minä tulin myöhään, liiaksi, mutta siihen oli kelloni syypää; minä etsin huomenna kostoa kellosepälle.

— Se ei auta, armaani … hän on syösnyt minun vereen … niin, tuskan okeaniin; sanalla sanoen, hän on vihani uhri, jonkun tulee tuntea Nolandin epätoivon.

— Vaan sitä enemmän uusia. Tuskin annetaan mitään päivää ilman vara-tähdistö kokousta, ja kaikki nämät, vieläpä "Svärdritarit". lupaavat puolustaa, niinkuin todellisen ritarin tulee…

— Päinvastoin, kristinusko, kuningas ja isänmaa tarvitsevat puolustusta, mutta te, naiset, puolustatte itse itseänne; niin, te menette hyökäten eteenpäin, minä vakuutan, ett'ei Napoleon ottanut niin monta vankia Mantuassa, kuin yksi ainoa kaunis tyttö saattaa vangita.

— Pientä valtaa, kuulinko minä oikein? Niin, niin tulee teidän sanoa, ei tosiaankaan ole edes yhtä voittajaa, joka ei aina luulisi, että hänellä on pieni valta, vieläpä liiaksikin … enemmän valtaa … vallanhimoa on Evan perisynti; eikö hän pakoittanut tuota mies parkaa omenaa haukkaamaan?

— Ei, neitiseni, siihen aikaan oli omena " pièce de resistance ", mutta sittemmin on se vaikuttanut miehen orjuuttamisen, niin lykättiin net jälkiruoaksi yhdessä rusinoiden ja kuorimantelien kera… Te huomaatte, että minä tunnen raamatun kannesta kanteen; tuo on Moseksen kirjassa; parahin neiti. Minä en anna teille voittoa.

— Saattaa niinkin olla; te miehet, ette anna meille koskaan voittoa; kaikkea miehet ymmärtävät, kaikkea he osaavat.

— Ja kaikkea he kärsivät nöyrästi ja kärsivällisesti, kaikki kahleet he kantavat, jos te ne asetatte heidän niskoillenne … sanalla sanoen, olla orjana on juuri minun luonteistani, erään tahdon orjana joka, joka, vaikka tyrannillinenkin joskus, kuitenkin puserretaan niin, että kaikki meidän voimamme katoaa… Tehän näette minut nyt, kuinka minä rukoilen, kuinka minä pyydän … pyytäisikö kukaan muu niin paljon, kuin orja…

— Paruuni on todellakin innokas … antakaa kun katson! (selailee erästä pientä kirjaa) kuudes valssi sitten, herra paruuni!

— Mutta teidän tulee pyytää anteeksi minun puolestani äidiltä ja tohtorilta.

— Ah, minä toivon kaikkea vapaaherrattaren hyvyydestä ja tohtorin minä vaadin kaksintaisteluun.

— Niin, sitäkin, sitäkin… Te sallitte, että minä kiusotan Löwenpil'iä voitollani; poika parka, minä surkuttelen häntä, mutta en taida häntä auttaa. Hän, meidän kesken sanoen, sanoi varmaan, ett'en minä saisi sitä onnea, joka nyt on minun.

— Kyllä, hän on sorrettava; sillä hän oletti, että te olette kova timantti.

— Siis kuudes valssi… Nyt olen minä jotenkin levollinen ja saatan siis kysyä teiltä, mamselli Liina, miltä teistä tuntuu Tukholma?

— Niin, todellakin, sellaisia " environg'eria ", kuin Tukholmalla, ei millään Europan pääkaupungilla ole, Constantinopelia mainitsematta. Kuitenkaan ei Tukholma ole talvella juuri miellyttävä … vähän lunta katoilla ja mustat kadut. Te olette olleet operassa?

— Se on herttainen Weber'in työ … kohtaus suden luolassa on suloisin, mitä saattaa nähdä … pöllöt, ilman kuvastukset ja musiiki sitten, äänien myrsky … eikö teitä kauhistus valloittanut?

— Se tapahtuu joskus nuorille naisille, mutta te olette tottunut luonnon suurenlaisiin ilmauksiin… Ah! luonto naiseni, on jotakin, joka voittaa keinon.

— Siinä en minä saata jakaa paruunin mielipidettä, virkkoi Attalie, sillä hän huomasi, ett'ei Liina saattaisi ollenkaan siinä läväistä itseänsä.

— Kas niin, kun minä luulin, että "alliansi" oli loppunut, heitätte. te minulle hansikan. Mutta, neitiseni; minä olen varma voitostani.

— Mahdollista, minä en tahdo siitä kinata; mutta paruunini, missä näette te luonnon niin suloisena kuin eräässä Fahlcranz'in taulussa?

— Siellä tomuttuu ajokaluista ja kerjäläiset saattavat huudoillansa kuuroksi.

— Antakaa anteeksi, armaani, te unhotatte vallan, että minä heti teidät saan kiinni valheesta. Te unhotatte, että se olette te, joka ajatte jossakin näissä ajokaluissa, ja että se ehkä olette te, joka kurotatte ulos kätenne ja annatte kerjäläiselle lahjan… Eikö se ole kaunis luonto, elävä luonto, jonka läpi teidän sydämenne kimmeltää … tahi, minä toivon, että mamselli Anton antaa minulle voiton. Neiti tässä on, sen olen minä suoraan teille sanova … niin, neitiseni, minä olen kai kanteleva teistä jollekin; mutta neiti tässä kohtelee minua vallan hirmuisesti; mutta minä en ole yksin siitä. Kyllin siitä, minä en saa koskaan voittoa, vaikka minulla olisikin taivaallinen totuus puolellani; minä en saa ajatella, enkä tuntea, hän vaatii ehdollista kuuliaisuutta; ei saa pitää ihanaa ihanana, ihmeteltävää ihmeteltävänä; mutta minä teen niinkuin Galilé.

— Hän polki laattiata, kun hän tuli pakoitetuksi vannomaan tieteellistä uskoansa, että maa liikkuu; "se liikkuu kuitenkin", sanoi hän. Minäkin poljen epätoivossa ja tietäessäni oikeutetusta asiastani, ja sanon: ihana on kuitenkin ihanaa. Eikö minulla ole oikein, mamselli Anton?

— Niin, sen minä uskon, hän tuli ehkä muistojen kera isä kultansa luota, ja puhui kevät-tou'oista ja kirnupiimästä; tuota näkyy tuo piika parhain ymmärtävän.

— No niin, hän on oikein sievä "lutka"; vahinko vaan, ettei hän ole tarjooja-mamselli Schweizerissä.

— Tuo oli yksinkertainen kysymys; mitä muuta puhuisi, jollei vaan turhia juttuja; hän tahtoi olla olevinansa vikkelä, ja niin saattaa kutoa kokoon mitä vaan, hän nauraa varsin hyvin, vaikka suupielet menevät vähän vinoon.

— Niin, sen minä uskon, tuolla tytöllä on savoir vivre ja savoir faire ; siitä olisi tullut varsin oiva salonkineiti, jos hän olisi kuulunut siihen luokkaan — se on toinen asia.

— He en, minä olen epätoivossa tänä-iltana, minä en tanssi kenenkään muun kuin neiti Attalien kanssa, sen minä tiedän, että akka pitää siitä; ja näetkös, akalla on kaikki sananvalta tässä talossa ja niin pyritään likemmä muumiata ja ruvetaan puhumaan, mikä sen nimi taasen on: herajuusto, taale, voinvalmistus ja kuminajuusto, ja niin edespäin, saadakseen hänen puhe-elimensä käymiseen, ja sitten, veliseni, saat sinä pienet saatavasi maksetuksi.

— Vai niin; no sinähän olit takauksessa ja sitäpaitsi olet rikas; mitä sinä tekisit rikkauksillasi, jollet sinä auttaisi ystävääsi?

— Siinä saattaa sinulla olla oikein, mutta mene pian naimisiin, niin että…

— Niin, tiedätkös, minä olen jättänyt hiidelle itseni, minä nain mamselli Liinan; ei ole muuta neuvoa. Sinä saattaisit varsin ottaa neiti Attalien.

— Adolfine … oh, sillä ei ole niin väliä. Mutta yhtä kaikki, sellaisena kuin minä nyt olen tässä, niin aion minä mennä tuohon pyhään aviosäätyyn ja, jos Jumala tahtoo, yhdistyä tuolla poikessa olevan muumian kanssa; tuo on todenperäinen viattomuus — eräs "landttärna" (ei lyhty, ymmärrätkö) ja se on oleva sangen kummallista totuttaa itsiänsä tuohon "genre'iin".

— Niin niin, tottumus tekee asian. Kuudenteen valssiin menen minä ja poljen lattiata neiti Attalien kanssa. Menkäämme tuonne ulos ja istukaamme vähän: täytyy olla jäykät, lepuutetut jalat, käydäkseen tuohon työhön käsiksi.

Keskustelu paruunin ja Liinan kanssa oli tapahtunut, niinkuin me ennen olemme kertoneet, niin ettei hän erittäin ollut voittanut sellaisen tuntijan suostumusta; mutta keskustelut Berndtsson'in kera näkyi paremmin luonnistuman.

Berndtsson oli yksinkertainen, vilpitön eikä liiaksi sivistynyt nuorukainen, joka ei likimainkaan ollut väsynyt elämän nautinnoihin. Köyhyys ja pelko velkaantumisesta oli säästänyt hänelle monta kokemusta, joita toiset suorittivat varsin ilottomalla elämällä. Hän oli usein nähnyt, missä murheissa hänen isänsä oli elänyt ja eli, ainoastaan senvuoksi, että hän oli velkaantunut; kuinka korot, erään Sisyphus-kallion kaltaiset, alituisesti saapuivat ja tekivät kaikki koetukset, suruttoman vanhuuden levonhetken saavuttamisessa, mahdottomiksi. Tämä vaikutti, että hän oli aikoinaan tottunut vissiin kohtuuteen, vissiin taipumukseen olla vähään tyytyväinen, joka suurelta osalta hänen ystäviänsä puuttui.

Ihmetellään usein, minkä vuoksi nuoret miehet niin usein antautuvat velkoihin; luullaan, että se johtuu kevytmielisyydestä, säästämisen kykenemättömyydestä ja joutuvasta laiskuudesta, sanalla sanoen, olevan luonnonlaatu-vian vallassa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan usein niin, vaan vika onkin usein valtiossa, joka antaa niin pieniä palkkoja, ettei mikään visuus sitä auta, vaan velkaantuminen on poistumaton. Siis tulee nuorukainen juuri silloin kuin mieli on iloisimmallansa ja kuin tulevaisuus avaa porttinsa, asemaan, jossa hänen ei ole mahdollista elää velkaan tulematta. Hän on rikasten miesten poikain toveri ja ystävä ja hänen täytyy, jollei juuri kilpailla, niin olla kuitenkin heidän kanssansa. Alituisesti kasvaa velka huolimatta kaikesta hänen säästäväisyydestänsä, ja kohta huomaa hän, ettei tätä pahetta voi auttaa ilman perintöä tai — rikasta tyttöä.

Nyt tulee hänen koittaa saada sellainen; hän kieltäytyy, päättäissänsä naida rikkaasti ja varallisesti, kaikista vaatimuksistansa omistaaksensa sen, jota hän mahdollisesti rakastaisi; sillä hän ei saata ennakolta lukea hyväksensä, jollei velkasumma pakoita häntä naimaan, paljoa ennemmin kuin hän on nähnyt sen, jota hän rakastaa; ja jos hän on nähnyt hänet, niin tulee hänen poistaa se ajatus tulevaisuudelle vaarallisena. Mitä on hän tekevä? Asiat menevät selvästi alaspäin — jos he menevät vähän hitaammin tai vähän nopeammin, saattaa olla se sama; jos vaimo maksaa muutaman tuhat riksiä enemmän tai vähemmän, ei se kuulu asiaan; mutta kieltäytyä kaikista elämän iloista, sitä ei hän saata. Hänestä on avioliitto jonkunlainen ikävä luostarielämä — jonkunlainen yhdyskunta, jolla ei ole muuta iloa itsellänsä kuin selvät asiat, ja siis tahtoo hän nauttia, koska hän saattaa, elämän riemuista, ja tulla mieheksi ja asiamieheksi sitten.

Hänen tulee kuitenkin rakastaa, panematta itseänsä vaaran-alaiseksi ja sitomatta itseänsä; hänen tulee katsella vaimoa kuin leikkikalua, joka ei kelpaa muuhun kuin huvitukseen; hänen tuli etsiä hänet juuri sieltä, jossa hän ei saa tietää, mikä vaimo se saattaa olla. Minkä vuoksi? Niin, senvuoksi, että hänen tulee olla vapaa, kuin tilaisuus vakavuuteen ilmaantuu.

Vähitellen tulee hän vapaaksi kaikista tunteista ja oppii vihaamaan naista; no hyvä, silloin hän on valmis naimisiin; silloin tapaa hän, annas olla, rakastettavan ja varakkaan tytön; mutta hän ei ymmärrä häntä. Viattomuuden hienoa tuoksua ei hän tunne, koska hän tulee irstauden hollituvasta.

On kuitenkin monta, jotka eivät ole niin onnellisesti onnettomia; mutta näillä on ollut tavallisesti joku apu ja, ennen kaikkea, niitä ei saa heittää huolimattomasti velan pyörteeseen, jos he luulevat, että heillä on etuoikeuksien vaatimuksia ja jos vissit oikeudet suosivat heitä, että he saavat olla vapaat.

Koko tässä otteessa näyttäytyy ylenkatse naisia kohtaan tässä muodossa etupäässä sellaisissa, jotka tietävät itsestänsä tai arvelevat, että he elävät varojensa yli, tämä olkoon nautintopyynnistä tai senvuoksi, ett^ei se saata olka toisin.

Myönnettävää on, että ulkonaiselle ilon pilkistykselle, silmänräpäykseksi uhrataan sisällinen, todellinen tyytyväisyys ja että etukädessä eletään perheellistä onnea ja pantataan vanhuuden lohdutus pankkiin, joka, silkoin kuin sen tahtoo lunastaa, kauan sitten on ollut maksuvoimaton.

Niin paljon tuomitaan siitä niinkutsutusta silohansikoitusta raakuudesta; kukahan on se, joka sitä imettää? Tuomitaan tapojen riettautta, joka joskus tekee, että nuot "sivistyneet" eivät saata ajatella yhtä asiaa selväksi, vaan tahraavat kaikki, mihin heidän ajatuksensa sattuvat. Kuka on saattanut riettauden? Pidetään ylenkatsetta naista kohtaan, raakuuden perustuksena; kukahan sen antoi? Meidän vaatimuksemme ovat net, että tuo sivistynyt eläisi varojensa yli ja meidän ahneutemme, että vähennettäisin, mikä suinkin on tarpeellisinta. Onnettomuus on siinä, että koetetaan heitellä sisällisen rikkauden puutetta ulkonaisen loistolla.

Kuitenkin on Berndtsson tuon vieraan avun kautta, jonka hän oli saanut, saattanut yllä pitää itseänsä niin, ett'ei hän edes voinutkaan velkaantua.

Hänellä ei ollut siis tuota tavallista syytä, eikä hän ollut senvuoksikaan, kuin monet muut, hylännyt toivoa seurata sieluansa; sillä hätä ei ollut oven edessä; hän saattoi mennä köyhäänkin naimiseen, sittenkuin hän olisi saanut komppanian; mutta saattoipa hän mennä rikkaaseenkin, jos onni olisi hänelle suotuisa. Tämän toivon perustuksessa ei ollut vakituisesti mitään rainastelevaa itsekkäisyyttä, mutta isän pula, tuo vähäinen arvo, jota tuo köyhä kapteeni Berndtsson nautti juuri köyhyytensä takia ja katsomatta hänen jaloa sieluansa ja virassa kelvollisuuttansa, oli syvästi teroittunut nuorukaisen mieleen.

Nyt kohtasi hän Liinan, ja oli jotakin tuossa tytössä, joka vangitsi hänet. Kun hän vertaili häntä tuohon köyhään hattumamselliin, huomasi hän selvästi, että tämä jälkimäinen todellakin olisi tuo oikea — sitä ei hän itse ymmärtänyt; mutta ei se ollut kauneus, ei hänen ujo käytöksensä — ei mikään, jolle hän olisi voinut antaa nimen, joka sellaisella noitavoimalla piti hänen ajatuksensa tässä tytössä jälellä, jonka hän ainoastaan kerran oli nähnyt. Liina oli hyvä, viaton lapsi, ei kaunis, mutta jotakin ajattelevaa sinisissä silmissä, kipinä sielua ja totuutta, joka helevästi eroitti sen tyhjän hymyn. joka loisti neiti Attalien silmissä.

Siis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja kuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli rakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin tahtoi asettua hänen ja Liinan väliin.

Liina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden ystävän. Hän ei huvittanut häntä millään peräti pilanteolla eikä turhilla veija-sanoilla, jota niin usein saa salongeissa, keskustelutapa, joka on puhumassa, vaan ei mitään sanomassa. Mutta mistä he sitten puhuivat? Jumala tiesi; vaan eivät kirnupiimästä eikä kuminajuustosta, vaan vallan kokonaan toisista, jotka huvittivat heitä molempia.

Berndtsson'illa oli aine puhuttavana, joka äärettömästi näkyi huvittavan Liinaa. Hän oli nimittäin kadettiaikanansa ollut usein Rödbyn pappilassa ja tuon kunnon rovasti Mollén'in luona, joka oli naituna tehtaanisännän sisaren kanssa. Hän tunsi siis heidät ja koko ympärillä olevan seudun.

Tämä oli Liinasta, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen elämän-tapaan, vallan kuin hän yhdellä kerralla olisi tullut siirretyksi lapsuutensa edeniin.

— Niin, se oli harmaa kalkki-kiivu lehtimajassa; siinä olen minä usein istunut kirjoineni.

— Ehkä te olette kirjoittaneet nimennekin? — kysyi hän ja hänen poskensa saivat innokkaamman punan.

— Niin, vieläpä hakannutkin, nimittäin kynäveitsellä. Minä ja
Helmer … tunnettehan te nuoren Helmer'in?

— Minä ja Helmer olimme ystävät ja olemme vieläkin; hän oli kadetti silloinkuin minäkin; mutta juuri tuossa lehtimajassa päätti hän olla jatkamatta. Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun kanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja tulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi, kumminkin minun, — lisäsi Berndtsson, naurahdellen. — Helmer taasen levollista ja rauhaisaa tulevaisuutta ja sittenkuin hän kauan oli kuunnellut minun tuumailujani, ja ääneti silmäillyt kenttiä ja metsiä, keskeytti hän minut, sanoen: "Niin, tuo kaikki on hyvää, mutta kuin sinusta tulee kenraali, niin olen minä pienessä talossani, tuota sotilaselämää en minä osaa". Ja tämä tuli hänen päätökseksensä. Ainoastaan kuudentoista vuotias, otti hän äitinsä pienen talon huostaansa ja on nyt kelpo maanviljeliä.

Liina oli ääneti kuunnellut kertomusta; mutta kun puhuja taukosi, heitti hän kysyvän silmäyksen häneen.

— Niin, oikein, olikin kysymys pöydästä. Niin, kuin me jätimme hyvästi toinen toisellemme, niin lupasimme me ikuisen ystävyyden, ja sen vahvistukseksi hakkasimme me B. B.. ja C. H. kivipöytään.

— Niin, minä olen nähnyt nuot molemmat nimet, — sanoi Liina, mutta ikäänkuin alakuloisena. — Minä muistan nähneeni nuot molemmat nimet.

— Ne ovat kai jo haihtuneet pois? — kysyi Berndtsson, jonka haaveisille tuo paennut nuoruuden muisto taasen oli esissä nyt terveissä väreissä.

— Ei, varsin vahingoittamattomat, sen voin minä vakuuttaa ja sen vähän sammalen, joka oli siinä, otin minä siitä pois tietämättä…

— Että se oli kenraali ja maanviljeliä, jotka siihen olivat yhdistetyt! — nauroi Berndtsson. — Mutta Helmer, — lisäsi hän, — on kuitenkin enemmän maanviljeliä kuin minä kenraali. Onhan se kai pieni talo, kuin hän hoitaa?

— Niin, sen minä uskon. Heillä on niin sievää, hänen äitillänsä ja hänellä, todellakin niin hauskaa, että … että tuntisi itsensä kuni kodittuneeksi heidän pienessä asunnossansa; sillä, kuni luutnantti muistaa, ei se ole suuri.

— Kyllä, sen minä muistan; mutta Helmer onkin järjestyksen ihminen ja puhdas henkilö, joka voi paljon, vaan ei sokeasti totella muita. Hän olisi tuskin sopinut sotilaaksi, sillä hän tahtoi aina ensin tietää: miksi minun tulee tehdä näin tai näin? Ja vasta sittenkuin hän oli saanut sen tietää, tarttui hän tekoon.

— On, se on oleva niin, tai oikeimmin, se kuuluu meidän kunniaamme, ett^ei meillä ole mitään omaa tahtoa; sillä armeija on elävä puolustuskone, eikä se käy laatuun, että se ajattelee itse.

— Niin, silloin pelkään, että Kaarlo … Helmer aioin sanoa … olisi siinä pahassa pulassa; sillä tuota kuulin minä sedän aina sanovan: "tuo on vastahakoinen herra, joka on pehmeä kuin vaha, silloinkuin hänen sydämensä määrää hänelle jotakin", niin sanoi setä.

— Varsin oikein tuomittu, sellainen oli hän poikana, eikä hän ole siis muuttunut.

— Minä lyön vetoa, että vallasväki nyt parhaillaan on tuolla alaalla Rödeby'ssä, — virkkoi neiti Attalie, — kun on kerran elänyt maalla, — niin ei unohda tuota vapaata luontoa.

— Niin, neitiseni, me puhuimme vapaasta luonnosta, mutta se oli ihmisestä, jolla oli mieli, vapaa kuni luonto.

Neiti hymyili. Mutta siltä se näytti, ettei hän kääntänyt huomiotansa vastaukseen, jokin, joka keskustelu-tavallensa olikin varsin tarpeeton.

— Ah niin. Vapaus on jotakin, jota me kaikki halaamme, vieläpä kakadu tuolla sisällä rakastaa vapautta ja valittaa hädissänsä.

— Hän näkyy, — sanoi Berndtsson, naurahdellen, — kuuluvan tuohon tavallisimpaan luokkaan, joka luulee, että vapaus saadaan, kun vaan huutaa aikalailla, mutta joka ei uhraa ainoatakaan mantelin sitä saavuttaaksensa.

— Ah, te panettelette minun kakadu'ani! Se ei ole hyvänlaista luutnantilta; niin ymmärtäväistä eläintä ja niin mieltynyttä nähdään harvoin. Tai mitä sanot, Liina? Eikö kakadu ole liiaksi sievä olento?

— No niin, mutta, Attalie, varmaan pidän minä kuitenkin tuhat kertaa enemmän tavallisesta varpusesta, vaikk'ei hän olekaan ulkomaalainen, vaan varsin yksinkertaisesti ruotsalainen.

— Ah, sinulla on kummalliset ajatukset, Liinaseni! Tahdot verrata kakadun varpuseen; sen minä puhun kakadulle.

— Vai niin, armaani ymmärtää lintujen kieltä, — sanoi paruuni Gyllensvingel, joka oli lähestynyt; — niin todellakin, teillä mahtaa olla korkeammat taidot kuin muilla. Noh, mitä sitten sanoo tuo siveellinen suku? He ylistävät Jumalaansa, niin oli vanhassa virsikirjassa; mutta sanovatko he mitään muuta?

— Ei armaani, he sanovat vaan: Gyllensvingel, hän on orja, hän niinkuin mekin. Suvaitsetteko te? Nyt alkaa kuudes valssi.

Tehtaanisäntä, kuni kohtelias isäntä ainakin, kulki pitkin ja kestitsi vanhoja kertomuksilla korkeasta vainaja majestetistänsä Kaarlo kolmannestatoista ja kaikista aineista, jotka hänen asioitsija päässänsä olivat saaneet nimensä numeroitten viereen.

Sellainen pää näyttää melkein ryytikaupalta, jonka omistaja, tehdäksensä itsensä vahingosta vapaaksi, on ottanut joltakin korukauppiaalta osan hänen varastoansa. Enimmäkseen sokuria ja kahvia, ryytineilikoita ja pippuria, mutta sisällä puotikamarissa on hänellä rihmakeriä, vähän pitsejä, joku saali, ja niin edespäin. Nämät tuo hän esille kuin naisia tulee; mutta niin kauan kuin tavalliset "kundit" tekevät kauppaa, ei hän ole mikään muu kuin ryytikauppias.

Nyt toi patruuna esiin kaikki kalleudet muistinsa varastosta, eikä hän ajatellut, että suurin osa oli suorastansa vanhanaikuista.

— Kuulkaas, herra luutnantti, — lausui tuo kunnon ukko, joka näkyi syttyneen ystävyyteen nuorukaista kohtaan. — Kuulkaas! Nyt on niin asiat, että luutnantti joskus käy meitä tervehtimässä arkinakin; kurkistaa joskus tännekin … tehkää niin, sangen tervetullut!

Berndtsson kiitti; mutta ei kukaan heistä ollut huomannut, että
Gyllensvingel'in ystävä oli kuullut tuon lyhyen keskustelun.

— Veljelläni ei ole onnea tänä — iltana, — lausui siis tämä paruunille.

— Niin, näetkös, onko tehtaanisäntä käskenyt sinun käydä tervehtimässä arkinakin, se on, amikalisella kannalla seurustella perheen kanssa?

— Vai niin; tahtoisiko ukko perustaa pienen seura-elämän hiljaisista nuorukaisista! No, tuo oli hauskaa… Ei, ei sanaakaan minulle, vaikka me olemme puhuneet monta kertaa mutta toisella kerralla puhuimme me Kaarle kolmannentoista piipunpesästä, ja toisella kerralla hänen piippunsa — hammasluusta, luulen ma … varsin hauska mies tuo meidän isäntämme.

— Oh, se on akka tekevä; minä menen tuota päätä hänen tykönsä. Kuuntele sinä, niin saat kuulla, että hän käskee, se on hiukkasta terävämpi kuin ukon.

Paruuni läheni vapaaherratarta, joka iloa säihkyvillä silmillä katseli sitä nuorta miesparvea, joka ympäröi Attaliea, kun sitävastoin vissi niukkuus vallitsi Liinan läheisyydessä. Jokainen hieman pelkäsi, että hän katkaisisi kaulansa muutamilla yksitavuisilla niin ja ei tahi tuolla vieläkin kauheammalla vai niin . Vähän tahtoi kukin avata aatteitansa teräsestä, yhdistyneenä yhdeksi langaksi ja pelkäsi kovin, että hän saisi sen poikki leikatuksi; sillä solmiaminen on vaikea tehtävä.

— Täällä on äärettömän virkistyttävää tänä — iltana, sanoi paruuni.

— Niin se huvittaa minua, — vastasi vapaaherratar, jos meidän ystävillämme saattaisi olla muutamia silmänräpäyksiä viatonta iloa meillä; se on silloin heidän tähtensä.

— Meidän tähtemmekö? parahin vapaaherratar, meillä ei saata olla muuta kuin hauskaa; oltaisihan ihmisvihaajia, jollei täällä aina oltaisi tyytyväisiä. Luonnollisesti juhlassa, jonka tämä joukko muodostaa, ei saata nauttia yhtä totista iloa, kuin se, että hiljaisessa kotiudessa nähdä rakkauden ja kristillisen riemun paratierattuina.

— Niin, ja levitätte autuuden itse majaankin… Tiedetään kyllä, kuka on henki kaikissa yhdistyksissä ihmisyyden hyväksi.

— Kyllä, varsin totta, mutta mahtaa olla suloista, että saattaa tehdä hyvää.

— Oh, se on niin vähäpätöistä; meidän viime näyttelymme Rospigg'ien hyväksi … näittekö te sen?

— Kyllä, ja niin oli siellä eräs työ neiti Attalielta; eräs hirvi harso-ompeluksessa.

— Niin, vieläpä minä huusinkin sitä, mutta luonnollista kaikki tahtoivat sitä ja minä en saattanut mennä niin korkealle, kuin se meni.

— Niin, niin se nousi sangen korkealle, joka suuresti ilahutti Attaliea, koska nuot Rospigg parat saivat siis hänen kauttansa pienen avun.

— Sellainen on aina nainen, — lausui vapaaherratar. — Teillä miehillä on niin paljon ajattelemista, että te unhotatte puutteen, mökin lapset.

— Tuo ehkä huvittaisi teitä, että jonkun kerran kuvailematta tulette tervehtimään meitä ja täällä juotte teetä; te ette saa odottaa muuta kuin hiljaisen perhe-elämän: äitin lapsinensa, nojaten itseänsä jalon puolison ja isän puoleen.

Patruuni kumarsi ja vakuutti, että hänen sielunsa läpi tunki todellinen riemu; ja sitten raukesi keskustelu, kunnes vihdoin, vihoviimeinkin, vallan katkaistiin sanoilla: "Ruoka on pöydässä".

— Se oli pitkä keskustelu, — lausui ystävä, pureskellen piirakkaa; — minä luulen, sieluni kautta, että heillä on ravunpyrstö täytteenä … se on kummallista keksiä, kuinka paljon porvaristo pitää ravunpyrstöistä. Ja sinut kutsuttiin.

— Niin, tietysti, mutta tuli ensin mennä pitkän penitentia'n kautta filantropissa. Te miehet, sanoi hän, unhotatte mökin lapsia; se ei ole kumminkaan minussa omalla tunnollani.

— No ei, nauroi tuo toinen ja tyhjensi portviini lasin. — Vai niin, te puhutte … ota itsellesi lasi, se on varsin hyvää … hädästä, ja niin edespäin.

— En suinkaan, mutta minä näin sen Emilin luona, sinä tiedät, neulousmamsellin; hän hypisteli kokoon koko hirven, kaikki koivet, taivaan ja maan … sanalla sanoen, koko työn, joka sitten meni ja oli neitin sormien työnnä ihmisten silmissä.

— Ei, ei vähääkään, siinä oli kumminkin neljä neliökyynärää, ja hirvellä oli niin suuri ruunu, että mikä nainut herra hyvänsä olisi saattanut olla tyytyväinen.

— Niin, etkös sitä kuullut? … teelle ja "hiljainen perhe-elämä", "äiti lapsinensa" ja kappale "jaloa isää". Se on tiettyä että minä sitäpaitsi saan pienen sievän "supé'n" ja soitannollista nautintoa papukaijan ja neitin kautta. Mamselli on hiljainen kuni kala, suljettu kuni kassa-arkku ja tyhmä kuni lastu; siitä oiva vaimo tulee aikoinaan.

— Berndtsson? Nimestä kuuluu, että hän on se, joka häviää tässä ottelussa. Berndtsson? Luuletko sinä, että tuollainen rikas tyttö, jolla on vapaaherratar äitipuolena ja Vaasanritari isänä, saattaa eli saa (sillä en minä luota suuresti hänen omaan kunniatuntoonsa) mennä naimisiin sellaisen kanssa, jonka nimi päättyy sanaan "son". Oletko sinä koskaan kuullut, että varakas tyttö, näin suuressa maailmassa, on ottanut jonkun Pettersson'in, Mårtensson'in, Jönsson'in tai Berndtsson^in? Et, veliseni, vähän enempi on sentään kunniatuntoa.

— Ukkoko? Jumalani ja anojani, oletko sinä elänyt kiinalaisessa tattarissa? Koska ovat ukot uskaltaneet sanoa muuta kuin "Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset?"… "Äiti ei ole antanut minulle lainkaan rauhaa", ja niin edespäin. Älä sure ennakolta koittavaa päivää … hän on minun.

"Supé'm" jälkeen tanssittiin taasen, ja vasta aamupuoleen erkani seura ja niiden joukossa mamselli Bleklöf oppilainensa.

— On jotain kohtalaisen parahultaista, sanon minä; sopivan vapauden ja pakon välillä, — sanoi mamselli. — Kuulkaas Gustafva? Onko hänen vilu, niin kääriköön turkit ympärillensä… On kohtalaisen parahultaista, jota ei kukaan talon tyttäreistä ymmärrä. Neiti Attalie on jotenkin irstas, ja se vaikuttaa, että kaikki nuoret miehet kerääntyvät hänen ympärillensä; se ei ole mikään hyvä merkki heidän kunnioituksessansa, kun he niin saartavat jonkun tytön… Mitään sellaista en minä koskaan sallinut… Gustafva, nukkuuko hän?… Sellaista ei mikään sivistynyt tyttö saata sallia; sillä ensimäinen sääntö on, että tulee pitää miehet kaukana, kaukana, sanoin minä. Tytöllä tulee olla atmospher (atmospher on sama kuin ilmakehä) säädyllisyydestä ja korkeasti moraalinen perustus… Hän kuulee kai, mitä minä sanon, Gustafva?

Neiti Gustafva, joka oli nukkumaisillansa keinuviin vaunuihin, sanoi:
— Niin, ilmakehästä.

— Niin, oikein atmospher … lausutaan at-mos-fäär … ympärillänsä mielen hienoudesta, joka poistaa tuon tyhjän imartelemisen. Miehet ovat petollisia, eivätkä tahdo koskaan muuta kuin loukata tytön hienoja hermoja. Tytölle kuuluu, että hänellä on hienot hermot, eikä hän saa olla piijan kaltainen; muita kyllin siitä. Gustafva näki kai mamselli Liina Anton'in.

— Hän taasen on jäykkyys itse: ilman keskustelu-taitoa, ilman käytöstapaa, vieläpä ilman tavallista kieli-sivistystä. Kuten näkyy, hän ei ole lukenut ainoatakaan ranskalaista romaania alkukielellä, vieläpä on hän tuskin lukenut mitään romaania; se on surkeata… Makaako Gustafva? Niin, Jumalani, hän makaa.

Mamselli Bleklöf vaikeni ja mediteerasi tuota turhan-aikaista maailmaa. Syynä tähän hänen filosofialliseen elämän-havaintoonsa oli yön valvominen, joka oli väsyttänyt häntä, ja osaksi tuo eremiitinen tila, jossa hän oli juhlassa ollut. Kukaan ei ollut näyttänyt huomanneensa tuota pientä ihmistä, joka harmailla silmillänsä harhaili seurassa; ei yksikään näkynyt muistavan, että tuolla poikessa pesän luona oli koko makasiinillinen sivistystä, lainasto ihmisten kera seurustelevien hyväksi, ja sitäpaitsi jalo, lämmin ja hellä, vaikka vähän kokoon rutistunut, naisellinen henki. Kaikki katsoivat vaan kuorta ja antoivat itse sydämen olla sopukassaan huomaamatta. Saattaa vähemmästäkin tulla filosofiksi, kuin tämä oli.

Ei ole muuta kuin yksi askel siitä, ettei tule pyydeksi paalissa — ja, että päistikkaa heittäytyä valon-lähteesen.

ERÄS HEIMO-KOKOUS.

Oli kesäkuu seuraavana kesänä. Kaikki oli silloin korkeimmallaan ihanuudessa. Niityt olivat vielä kukkia täynnä, sillä ei viikate ollut vielä tullut niitä niittämään; sillä kukkaroheinä ei kilissyt vielä, sillä kun kukkaroheinä kilisee, niin silloin täytyy niityt niittää ja kukkien kaatua.

Kastanjat, nuot kaksi suurta, jotka ovat keskellä ketoa Valdemarsborg'in vanhan herraskartanon edessä, kukkivat parhaillansa, ja syreenit, jotka, puunkaltaisina, verhosivat talon ympärillä olevaa muuria, olivat sinipunertavia. Kaikki oli hiljaista ja maan iloa.

Oli iltapäivä, kun vanha kreivi ja kapteeni Berndtsson istuivat yhdessä lehtimajassa. Kreivi oli hankkinut itsellensä piippuja ja tupakkaa kapteeni Berndtsson'ia varten, vaikk'ei hän itse käyttänyt tuota ylellisyys-tavaraa eikä edes kärsinyt hajuakaan; mutta hän piti tuosta kunnon kapteenista ja oli nähnyt hänen tähtensä tuon vaivan, vaikka hän enemmäkseen oleskeli ulkona vierainensa, silloin kuin tämä tahtoi polttaa, ja istuutui aina tuulen puolelle.

— Vaivaanko minä herra kreiviä, niin panen minä piipun pois, — sanoi
Berndtsson, kun vanha kreivi yskähti.

— Ette maarkan, ystäväni, minä kärsin varsin hyvin tupakansavua, enkä huomaa sen minua millään tavalla häiritsevän … jatkakaa vain.

— Niin, — jatkoi kapteeni, kolistaessansa piippua ja pistäessään uudesti piippuunsa; — niinkuin sanottu on, rakastaa hän tytärtäni; hänellä ei ole mitään, eikä hänelläkään, mutta Jumalan avulla, niin…

— Niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan; sitäpaitsi on hän luutnantti ja hän on oppinut säästämään.

— Minä tahdon mielelläni tietää herra kreivin ajatuksen, sillä vielä en minä ole saanut suoranaista luottamusta … isä, Jumala varjelkoon, on vasta toisen kädestä saava tiedon sellaisista; vaan vaimoni on se, joka on saavuttanut heidän luottamuksensa ja joka on ollut heidän airuenansa minun luonani, ja nyt olen minä taas noiden nuorten valtiosihteerinä Valdemarsborg'issa.

— Ja teidän diplomaattinen lähetyksenne onnistuu, paras kapteeni, — sanoi kreivi. — Akselista tulee kunnon mies ja Mariasta hyvä vaimo. Kuitenkin, — lisäsi tuo vanhus, hymyillen, eikö heistä tule romantillinen pari. Akseli Ernberg on vilpitön nuorukainen, sivistynyt, mutta hänellä on vastustamaton tarve tulla maahovilaiseksi. Minä kuvailen häntä kapteenina jossakin virkatalossa, kuinka hän pellolla tai metsässä on unhoittava, että hän on nähnyt Parisin, maailman kaupungin; ja pikku Maria näyttää minusta, että hänkin käy mielukkaammin talouden-toimissa … eikö se ole niin?

— On, niin varmaan, — nauroi kapteeni, — hänkään ei ole varsin romantillinen puolestansa.

— No, silloin olemme me kaikki tänä-iltana sanovat heille, että he,
Jumalan nimessä, saavat toinen toisensa, — sanoi kreivi; ja koska
Akseli Ernberg on minun sisareni poika, niin saa hän eläessäni arennin,
eivätkä ehdot ole liian kovat.

— Kiitos, herra kreivi! kiitos, kiitos! Nyt pääsin minä senkin asian esittämisestä; sillä nähkääs, minun diplomaattisella toimellani oli sekin solmu. Herra kreivi tietää, ett'emme me voi antaa Marialle suuria myötäjäisiä; ja siis, joll'ei herra kreivi olisi astunut välittäjäksi, olisi asia ollut mahdoton. Kiitoksia Mariani puolesta!

— Nyt menkäämme ylös, — lausui kreivi keskeyttäen, — kaikki muut istuvat suuressa galleriassa, ja siellä tulee kai ukkkojenkin olla.

Suuressa galleriassa, eli siinä huoneessa, josta me ennen olemme kertoneet, olivat nuori kreivi Frans ja luutnantti Berndtsson olleet pitkässä keskustelussa. Frans puhui hänen, kuten hän sitä kutsui, "fideikommissarie-ajastansa" ja hänen niin kutsutuista ystävistänsä.

— Minä saan silloin tällöin rapportteja tuolta yläilmasta ja tiedän siis, — sanoi hän, nauraen, — että sinä olet sangen korkealla mamselli Anton'in, tehtaan-isäntä Anton'in perillisen luona, hyvänluontoinen mies, jonka minä näin Tukholmassa, ja neiti Attalien isäpuoli … niin, yhtä kaikki liikanimestä, mutta hän on vapaaherratar Anton'in tytär ensi naimisista. Kuinka on sen asian laita?

— Ei mitenkään, — sanoi Berndtsson, viivytellen, — ei mitenkään.
Minä rakastan tyttöä, mutta en todellakaan tiedä, jos hän…

— Vai niin, puoleksi päätetty, juuri puoleksi… Oh, kyllä se menee. Se olisikin ollut onnettomuus tuolle lapsi paralle, jos hän olisi saanut Gyllensvingel'in; kaikista minun entisistä ystävistäni ja toveristani oli hän tyhmin, jolla oli vähin sydäntä, mutta enemmin luottamusta itseensä.

— Niin, Attalien kanssa se on selvää, mutt'ei se ole hänen tarkoituksensa. Hän tahtoo vaan rahoja; sillä hänen huvituksensa maksavat rahaa. Hän ei ole kuitenkaan varsin hyvä sinua kohtaan, kuni Löwenpil kertoo minulle, sillä hän on minun ahkerin kirjeenvaihtajani ja tahtoo välttämättömästi minut tuonne ylös. Löwenpil parka, hänellä on rahoja ja hän on hyvä, hyvänluontoinen ihminen, joka on suorastaan muitten käsissä, varsin ystävämme Gyllensvingel'in. Tämä tulee kalliiksi ja raskaaksi kantaa, sillä luonnollisesti tulee hänen alinomaa tulla väliin silloin kuin joukkokunnan asiat pimenevät, ja nyt on hän yksin.

— Ja senvuoksi tahtoo hän kai ystävä Olivesköld'iä tuonne ylös? — kysyi Berndt.

— Niin kai; kulkee aina paremmin kahdella vetäjällä kuin ainoastaan yhdellä; mutta … mutta se aika on, Jumalan kiitos, ohitse; ja fideikommissariekuume, ylpeys, rentusteleminen ja naisylenkatse … ja kaiken on tuo sini silmä tyttö, joka istuu tuolla poikessa ja puhuu Marian ja Akselin kera, minulle opettanut.

— Niin … morsiameni. Mutta ei kuitenkaan ainoastaan hän, tiedätkös, se tahtoo vielä enempi, kuin viattoman tytön sanan, se työntää breche'ä valeluuloilla, raakuudella ja ylpeydellä barrikaderatun nuoren miehen sieluun. Kun sydän tekee kapinan Jumalan ijankaikkista ja rikkaudella täytettyä hallitusta vastaan, niin rientää tämän roistoväki, kaikkien näiden kurjat laskut barrikadeeraaman taasen jokaista tilaisuutta; eikä silloin tule tuo hyvä sisälle, ennenkuin kaitselmus yhdellä siiveniskulla kaataa kääpiö rakennuksen. Se on tapahtunut minulle; ja heti, niin pian kuin este tuli, tuli hän ja kolkutti ja kysyi: Onko mikään hyvä enkeli siellä sisällä? Silloin ei ollut todellakaan linnoitus niin huono kuin se ennen näytti.

— Ja tämä tapaus? — kysyi Berndt, jolla yhtä vähän kuin muillakin oli luottamusta nuoren kreivin syntyperästä; — ja tämä tapaus?

— Oh, ei mikään; minulle vaan kerran sattui niin, että minä opin olla mihinkään nojaan turvaumatta tänään, vaan käyttämään omia koipiani. Mutta palatkaamme Liina Anton'iin, … niinhän hänen nimensä on. Mitä toivoa on sinulla?

— Niin hän näyttää minulle etukynnen ennen muita, hän on ystävällinen minua kohtaan … ehkä enemmän senvuoksi, että minä tunnen Rödebyn pappilan, jota hän rakastaa niin paljon.

— Me asumme vaan penikulman päässä hänen luotansa; mennään sinne, jos sinä tahdot.

— Menkäämme, niin! Oli kauan sitten kuin minä kohtasin hänet, tuon kunnon pojan. Mutta minä en tunne topografiaa, minä en käsittänyt, että se on niin lähellä.

— Se tulee uudesta tiestä; ennen oli lähes kaksi peninkulmaa melkein ummessa oleva tie mäkien ja rämeitten yli, mutta nyt menee se suoraan ja tasaisesti ja on lähes puolta lyhyempi.

— Huomispäivänä. Vai niin, sinulla on todellakin toivoa, mutta kuules, rakas Berndtsson'ini, rakastatko sinä tyttöä vai hänen rahojansa? Anna anteeksi, sinä! Minä kysyn kuni ystävä.

Berndtsson loi alas katseen ja viivähti vähän vastauksessa. Tämän kysymyksen oli hän niin usein tehnyt itsekin itsellensä, että hän tunsi sen sitten vanhaltansa.

— Sinä et vastaa, Berndtsson, — sanoi Frans, — mutta sano suoraan: rakastatko sinä Liinaa vai hänen rahojansa?

— Rakas Berndtsson, minä puhun omasta kokemuksestani kun minä sanon sinulle, että tulee tehdä tarkka kalunkirjoitus, ennenkuin tietää, mitä sydämessänsä oikeastaan kantaa. Meidän kaikkien laita on sama kuin vanhan, hyvin järjestetyn talouden laita. On paljon, niin paljon tiedetään, mutta kaikki tuo on tullut niin vähitellen, ei tiedä koska. Kuitenkin jos ruvetaan tarkastamaan, mitä se on, niin huomataan loppumaton romusto, josta ei ennen ole tiedetty; kuitenkin harvoin annetaan pesää itse ylös; mutta, näetkös, muutto-aikana tulee se esille, ja se on juuri tuosta muuttokuormasta kuin kirjoitus sanoo: "Sinun tekosi seuraavat sinun jälkeesi". Siis luulen minä, ett'et sinä itse tiedä; mutta tarkasta.

— Niin, ajattele, että Liina on vallan samallainen kuin hän nyt on, samalla ulkomuodolla, samalla sivistyksellä ja samalla hyvällä sydämellä; mutta rikkaan Anton'in tyttären asemassa köyhä, esimerkiksi papin tytär, tai sellainen olento raukka, joka istuu ja neuloo maksua vastaan; olisitko sinä silloinkin kiintynyt häneen.

— Minä en todellakaan tiedä, — sanoi hän; — mutta Jumala tiesi, minä en olisi uskaltanut kiintyä häneen.

— Uskaltanut? Onko rakkaus sitten jotakin, jota saattaa määrätä mielensä mukaan? Saattaako arvelulla olla mitään vaikutusvoimaa mielihartauteen … minä en tarkoita, että ihmisparista tulee mies ja vaimo; sillä se Jumala nähköön on aivan toista… Mutta saatetaanko todellakin mennä arvelemaan: tämä käy laatuun ja tämä ei käy laatuun.

— Kyllä kai, muutenhan tapahtuisi, että varsituisesti rakastuisi johonkin piikaan; se tapahtuu toki harvoin, vaan jokainen pitää itseänsä vertaistensa piirissä.

Frans hymyili: — Tuo noin, Berndtsson, ei tule siitä, että arvellaan; vaan siitä, ett'ei löydetä sellaista sielunviljelystä, joka on tottunut; ei elämän tapaa, ajattelemista, ei puhumisen tapaa, jota saattaisi rakastaa. Se tekee sen luokan, jonka piirissä me saatamme rakastua, sangen ahtaaksi; me saatamme yhtä vähän rakastaa sanan korkeimmassa merkityksessä sitä, joka on meitä ylempi eli alempi elämän tavoissa ja sivistyksessä. Talonpoika yhtä harvoin rakastuu sivistyneeseen naiseen, kuin sivistynyt mies rakastuu piikaan.

— Niin, — sanoi Berndtsson, — minä olen usein ajatellut tuota asiata; mutta minä rakastan todellakin häntä sangen paljon, ja Jumala sen tietää, jollen minä tekisi samoin, jos hän olisi köyhä.

— Sinä olet minusta hauska mies! Mitä minä tarkoitan, en juuri mitään; mitä minä tarkoittaisin?

— Oh, ei mihinkään, mutta sinä sanoit "hattumamselli", ja se kiinnitti minun huomiotani.

— Vai niin, nyt minä ymmärrän, sinä olet kuullut Gyllensving'in historiasta jotakin.

— Et? minä luulin niin, sillä en minä tiedä, jollen minä ole puhunut siitä, mitä Löwenpil kertoo asiasta; se ei lainkaan kunnioita Gyllensvingel'iä.

Kapteeni vihtoi vaimoansa ja sanoi: — Kreivillä ei ole mitään asiata vastaan, vaan Aksel ja Maria saavat vuokrata Segersgårde'n.

— Jumalaa kiitos, — sanoi kaptenska, rientäessänsä lapsiensa luo, jotka saivat osan uutisesta. Siitä syntyi rajaton ilo.

Akseli ja Maria lähestyivät kreiviä ja kapteenia, jotka olivat taasen yhtyneet puheesen, ja sanatta heittäytyi tyttö isänsä kaulaan.

— Nyt on käynyt niin, kuin Göthilda vainaja sanoi; nyt saan minä kuni äitikin pienen talouden hoitaakseni ja miehen, josta minä sydämestäni pidän.

— Niin, Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Mutta älä riipu minussa, vaan kiitä kreiviä.

— Tämä tapahtui, ja tuo vanha aatelismies puristi hellästi lasten käsiä ja sanoi.

— Tietääkö, kapteeni Berndtsson, se on kuitenkin hauskaa, nähdä onnellinen ihmispari, vaikka … se on eräs muistutus … teidän rakkautenne, lapset, on kasvanut vallan pienellä romantillisella tempulla. Te olette molemmat noin vähitellen mieltyneet, ja Jumala tiesi, jos kerran vähän mustasukkaisuus on virkistyttänyt teidän rakkauttanne.

— Nähkääs, — nauroi ukko; miltä se näyttäisi jossakin kirjassa? Eräs pari, jotka kasvavat yhdessä, tietämättä koska tai kuinka … se ei sovi elämän kuvaelmissa.

— Mutta itse elämässä käypi se laatuun, eno; onpa melkein parhainta, autuaallisinta, pyhintä, jota ei saata kuvailla eikä kertoa.

— Niin, siinä on Akselilla oikein, — sanoi Frans, joka ääneti oli kuunnellut; — mutta isä, Emma ja minä, me olemme juuri romantillinen pari. Minä olen selvästi Leander, joka äreitten aaltojen läpi ui minun Heroni luo ja tuo tyven lamppu, joka valaisi rannalla. Siinä on toki jotain romantillista.

— Ei taideta kieltää, Frans; sinun kohtaloillasi on vissi loisto, jota
Akselin kohtaloilla ei ole.

Seuraavana päivänä matkustivat Frans ja nuori Berndtsson Helmerin pieneen taloon.

Oli kaunis ja suora tie metsän kautta ja se johti eräälle korkeudelle, jossa Berndtsson äkkiarvaamatta näki Rödebyn kirkon ja sen vieressä pappilan, jonka puutarhaa ympäröi punainen säle-aita. Vaan muutaman pyssynhollin päässä sieltä, kuni maalla sanotaan, oli Helmerin pieni talo. He olivat pian siellä.

— On, hän on niityllä, — vakuutti muuan piika, joka heti meni ulos, häntä kotiin kutsumaan.

Vieraat astuivat toki sisään ja akka kohtasi heidät, joka vanhuuteensa katsoen oli jotenkin ripeä.

Sittenkuin esitteleminen oli loppunut; sanoi akka: — Ah Jumalani, jollei Kalle olisi keskeyttänyt, niin olisi hänkin ollut luutnantti, hänkin, eikä hänen olisi tarvinnut olla kuni talonpoikana.

— Kyllä, niin sanoo hän. Katsokaa äiti, sanoo hän, nyt olen minä oma herrani, kun vaan maksan verot ja papille, ja Jumalan kiitos sen voin minä, sanoo Kalle. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, me tulemme varsin hyvin toimeen, niin pieni kuin maapala onkin. Ah! jos minä vaan olisin terveenä. Mutta sen kreivi tietäköön, että mennä vuonna, niin olin minä kipeänä neljätoista viikkoa, eikä kukaan uskonut, että minä jäisin henkiin; niin, Kalle istui ja valvoi luonani, ja itse luulin minä joka hetki kuolevani, mutta siitä tuli taasen hyvää.

— Rouva Helmer näyttää karskilta, — sanoi Frans, — varsin kuin ennen, vai kuinka Berndtsson?

— Niin, te sanotte niin, mutta Frans, minä en saa koskaan voimiani takaisin; vanhuus on parantumaton tauti… Jos minun silmäni olisivat terveet, mutta nyt ei numero kahdeksan riitä kauvemmin. Ah, saattaisi ehkä luutnantti, joka asuu Tukholmassa, toimittaa minulle väkevän silmä-lasi-parin tuon Leja'n luota. Hän oli kai markkinoilla, mutta hän on niin kauhean kallis, ja kas, Kalle ei ymmärtänyt tinkiä, jota tulee tehdä sellaisille herroille, vaan sen sijaan niin sanoi Kalle, kotiin tultuansa: Minä luen äidille, siksi kunnes ehdin kirjoittaa Berndtsson'ille; niin, sen sanoi Kalle.

Samassa silmänräpäyksessä tuli neljännes kruunun perintöä talon omistaja, maanviljelijä, Karl Helmer. Hän oli sellainen olento, joka näkyi edustavan itse terveyttä ja iloakin.

— Oh, mitä näen! Niin, kah suurta luutnanttia… Hyvää päivää, rakas Berndt, hyvää päivää Frans! painakaa puuta!… Äiti, onko äitillä mitään tarjottavaa?

— Kiitos, äiti! No, niin tällaiselta minä näytän … luulen mar, että minullakin on vähän vaalean-ruunia partaa. — (Koskien leukaansa) — niin tosiaankin; ja ylimalkaan niin olen minä se, kuin minä olin … talonpojan poika.

— Sinä olet onnellinen, sinä, — sanoi Berndtsson, joka sitten edellisen illan keskustelun jälkeen oli tuntenut jotakin levotonta mielessänsä.

— Lasisilmät! — Ja nyt alkoi hän nauraa sydämen pohjasta. — Sinä et saata käsittää kuinka tuo kuuluu hauskalta.

— Niin, täsmällensä, se on vallan toista, mutta silmälasit päälle kaupan. Niin niin, varmaa on, että jollen minä olisi pitänyt sinusta, niin et sinä olisi silloin saanut kirjettäkään; mutta minä ajattelin sinne ja tänne ja niin löysin minä sinut, kunnon toverini, sinun tuiki rehellisen olennon, numero 73 Berndt Berndtsson'in Hagetorp'ista, sen niin kutsutun Bernsten'in… Sen pojat, menkäämme nyt ulos taloa katsomaan; minä olen niin kiintynyt tänne, ett'en minä ymmärrä kuinka kävisi, jos minä muuttaisin täältä.

— Katsos, Berndt, — toisti hän, — tuo tuossa on oikea "higaråpuu", jonka minä ostin Valdemarsborg'ista, minulla on se ollut jo, annas olla, viisi vuotta, ja mennä vuonna sai äiti kaksi kannua marjoja, onhan se kokolailla! Se onkin hyvässä maassa. Sitäpaitsi olen minä ottanut pano-oksia, me näemme net kohta. No, miltä näyttää.

— Niin, sen minä uskon. Koko tämä puutarhan tarha oli kahdeksan vuotta sitten takamaana. Minä olen omilla käsilläni kaivanut jokaisen lapiollisen ja olen äitin puutarhuri. Sinä et saata koskaan uskoa, kuinka äiti on turhamainen. Kun minä olen pois matkustava, niin napittaa hän takkini; sillä sitä en minä ymmärrä … minä olen vaan lapsi, ainoastaan seitsemänkolmatta vuotias. Talvella on hän esillä matkavöinensä ja ranneturvinensa, ja jos minä saan nuhaa, niin ajaa hän minun sisäänni seljateetä.

— Juon, luonnollisesti, minä kappaan sisääni kupillisen, sillä muuten akka suuttuisi; mutta Jumala tiesi kuinka tulisinko toimeen ilman akkaa … me kuulummekin yhteen, vaikka minä useat kerrat suutun hänen ravintojärjestyksiinsä. Äiti ei ole taitamaton sellaisissa; sillä hän lukee, ajankuluksensa tietysti, Huselandin "keino elää kauan"; Jumala antakoon hänen nauttia itse sitä.

Tällä tavoin kertoi Helmer nyt yksitoikkoista elämäänsä. Hän näkyi olevan varsin iloinen kohdatessansa parin, jonka kanssa saattoi puhua, ja senvuoksi puhuikin hän itse enimmän.

Vieraat saivat tarkastella kaikki, saivat selvän jokaisesta pano-oksasta toimistossa, jokaisesta kukkasesta rabattissa ja jokaisesta lehmästä, jokaisesta vasikasta ja jokaisesta pellonpalstasta. Se oli kokonainen maanviljelys-kurssi, joka yhtä paljon väsytti Berndtsson'ia, kuin se näkyi huvittavan Frans'ia.

Eukko oli pukeutunut, se on ottanut päähänsä "vakaan negligén" jossa oli ruuni nauhatöyhtö päällä päin ja oman vakaan saaliinsa jonka hän aikoinaan oli saanut Helmer vainajalta.

Ensimäinen, jota muistutettiin, oli, ett'ei Kalle söisi liian paljon ruunia papuja.

— Kun hän saa, niin pitää hän niin kauheasti niistä, — kuului, — mutta kerran lapsena oli hän kuolemaisillaan juuri ruunista pavuista.

Ja niin sai Kalle pitkän esitelmän terveyden-hoidosta, jonka ohessa eukko kanteli hänestä hänen ystävillensä ja tarkoitti, että, jollei häntä olisi ollut, olisi hänen poikansa jo aikoja sitten kuollut, sillä hän oli sangen heikko, huolimatta siitä, ettei hän koskaan oikeastaan ollut kipeänä ja että hän näytti itse voimalta ja terveydeltä. Mutta sen tiesi äiti paremmin kuin hän itse.

Keskustelu pöydässä ei siis ollut erittäin huvittava, vaikka Helmer, niin pian kuin vaan sopi, keskeytti sen.

— Hän on sangen sievä tyttö; — sanoi Helmer; — tiedätkös, hän on monta kertaa auttanut minua puutarhassa.

— Niin kyllä, he kutsuivat toinen toistansa sinuksi, — sanoi akka, joka tällä keksinnöllä karkoitti punan Berndtsson'in ja hymyn Frans'in poskille.

— Niin se on, — sanoi Helmer, — varsin yksinkertaista. Asia oli näin, että tyttö, hän saattoi silloin olla kahdeksan vuotinen, se oli juuri kuin hän oli tullut tänne, kerran tahtoi juosta tänne, silloin oli hänellä punainen saletti, ja elukat tulivat villiinsä, tunkeutuivat hänen ympärillensä ja olivat puskemaisillansa häntä. Silloin tulin minä ja kävin tyttöraukkaan kiinni. Hän oli pyörtynyt kauhistuksesta. No, minä kannoin hänet kotiin; ja äiti sai olla lääkärinä. Herätessänsä, niin hän istui polvellani ja piti minua kaulasta. "Kiitos, rakas Kalle", sanoi hän. Ennen oli hän kutsunut minua Helmer'iksi. "Kiitos, Kalle, kiitokset olet saapa", ja niin suuteli ja taputti hän minua. Sitten niin näyimme me olevan vanhoja tuttuja, ja minä kutsuin häntä sinuksi, aina siihen asti kunnes hän viime vuonna kävi rippikoulua; sillä nähkääs, sitten kutsuin minä häntä Liinaksi.

— Hän on sangen yksinkertainen, — nauroi Frans; — mutta onko herrasväki sittemmin suudellut toisiansa?

Hän lausui tämän ainoastaan senvuoksi, että hänellä olisi huvittavaa
Berndtsson'in ja Helmer'in kanssa; mutta joutui pahempaan pulaan.

— Kuinka taitaa kreivi puhua niin! Ei, sen Jumala tietää, että molemmat lapset vaelsivat puhtaina kuni enkelit Herramme luo… Jumala varjelkoon minua, olisinko minä sallinut eli rovasti tai ruustinna että … hm, ei, Jumalan kiitos, Kalle ei ole mikään sellainen ihminen, joka viettelee nuoria tyttöjä kauniilla puheilla … ja niin kauan kuin äiti elää, ei hän tarvitse ketään taloutta pitämään.

— Niin, en minä tarkoittanut todenperästä, — sanoi Frans, huomattuansa, että hän oli herättänyt myrskyn; — minä vaan tahdoin saattaa Helmerin hämille.

— Niin, minä ymmärrän kyllä; mutta Kalle on niin vakaamielinen poika, ett'ei mitään sellaista olisi saattanut koskaan pälkähtää hänen päähänsä … toista on hän kuullut vanhalta äidiltänsä.

— Niin, äiti, — sanoi Helmer; — en minä kosi, äitilleni sanomatta, mutta kaihan minä saan pitää tytöistä, jos minä tahdon, tarvitsematta sitä sanoa.

— Tytöistä? Jumalani, Kalle! Ei, yhdestä tytöstä ja siitäkin uskollisesti … sen sinä saat.

Berndtsson istui ääneti, nauttien ruokalajia. Kaikesta huomasi hän voivansa pahoin eikä ollut tyytyväinen edes itseensä, Helmeriin, Frans'iin eikä eukkoon.

— Tuo kirje, vai niin, sen olin unhottaa, — sanoi Frans,
Berndtsson'in seuraavana päivänä siitä muistuttaissa.

— Niin, näetkös, minä palaan iltapäivällä Tukholmaan, ja on aika tärkillä.

Frans etsi sitä todellakin ja jätti sen ystävällensä, joka vaihtelevilla tunteilla luki seuraavaa.

Minä kirjoitan kirje kirjeeltä; postirahat nousevat jo korkeaan summaan valtiovarastossani — etkä sinä kuitenkaan tule.

Oletko sinä tullut noidutuksi jonkun kauniin immen kautta, tai onko sinusta tullut erakko?

Kukaan ei kaikista sinun ystävistäsi saata ymmärtää sinua; en edes minäkään, joka muuten tunsin sinut varsin hyvin.

Minä aavistan, että sinä kaipaat Tukholman uutisia; kas tässä pieni exposé.

Edellisellä viikolla kihlasi Jaakko rikkaan ryytikauppias Mörtsten'in ainoan tyttären. Jumala on antanut hänelle vähemmän etuisan ulkomuodon, mutta Jaakko väittää, että hänen sielunsa on jalo ja puhdas kuni taivas. Se on, noin sanoen, kuin hieno tytön käsi kivenlaskian kintaassa. Hän on vielä vähän tyhmäkin, mutta se on viattomuutta, sanoo Jaakko; ja saamaton, mutta se on ujoutta, sanoo Jaakko. Varmaa on, että hän on rikas ja hänellä on punasilpunen isä, joka on juonut välttävästi ja hänellä on sortunut ääni, ett'ei hän, jos Jumala tahtoo, ole kaukana kokoontua isiensä luo.

Mitä taasen Richard'iin (Leijonamieli, niinkuin me häntä kutsuimme, kun hän juoksi yövartiaa pakoon, sinä muistat) tulee, niin on hän sangen hyvällä kannalla erään vanhan tätin luona.

Sinne menee hän joka ilta lukemaan Dufvorösten'iä ja Thomas a Kempis'tä ja muita hauskoja kirjoja.

Richard on muuten ylimalkaan kaltaisensa — maailman lapsi aamupuolella, mutta nyt Jumalaa lapsi kello kuudesta illalla kello kymmeneen; sillä silloin tulee hän meille, jos meillä on pieni juntti. Kaunista, miten alottaa. Neljä tuutia päivässä työskentelee hän autuudellensa ja muut kahdeksan tuntia tullaksensa taasen ihmiseksi.

Kuitenkin on hän luvannut että, jos hän saa testamentin, eikä akka muuta mieltänsä viime minutilla — sillä hän on tukala — niin on hän, akan kuoltua, kutsuva meidät Eläintarhaan mässäämään, niin ett'ei sen vertaista ole kuultu tällä vuosisadalla.

Muuten voi hän hyvin — ja "lähettää ahkerasti kertoen terveisiä"; — sillä, sanoo hän, Feliks on riivatun toujouro poika; ja siinä on hänellä oikein.

Tule sinä vaan tänne, niin me juottaisimme sinulle koko Lethe'n rakuuna-punssia.

— No, vielä — surullinen uutinen. Pieni Leopoldine — sinä muistat kai hänet? Niin, tietysti! Tiedätkö, minä en ole nähnyt häntä isoon aikaan; mutta eilen kohtasin minä hänet erään — paltun seurassa; suo anteeksi, gendarm oli se oleva. Hän on siis tässä tilassa kehruuhuoneessa laillisen puolustuksen puutteessa. Vahinko, ett'ei meidän puolustuksemme auta, muuten niin meidän tulisi pelastaa viattomuus — vai kuinka?

Tuo kunnon Gyllensvingel — miesparka asioinensa! He ja karhut ovat epätoivossa; hän ainoastaan on tyyni. Kuukausi sitten tuli hän ylös minun luokseni ja pyysi minulta saada kömpiä konttooriini. Niin ymmärrettävää. Kohta sen jälkeen tuli kaksi Väinön kotkaa ja kysyivät minulta, olenko minä nähnyt herra Gyllensvingel'iä. En — tietysti. He näyttivät vähän epäluuloiselta, mutta minä otin kunniata tuottavan ryhdin, ja he menivät. Sitten kurkistin minä konttooriin ja sanoin: Kas niin, nyt ovat he poissa; mitä sinä täällä teet? Niin, katsos, minä luen Napoleonin monologia Nikanderilta? Sitten tarkoitti hän että minä olin käyttänyt itseni tuhmasti, kun en maksanut heille, koska hänen nyt tulisi asua minun luonani tuokemmaksi. Minusta olisi se synti hauskalle ystävälleni — ja minä maksoin. Se oli viisisataa, ilman korkoja ynnä muuta. Kunniani kautta, eikös hän tule minulle kalliiksi, ennenkuin hän ehtii temmata mamselli Anton'in. Suo anteeksi, se on uusi ilmiö täällä. Mamselli Anton on nimittäin rikkaan Anton'in tytär; pieni hohko, joka ennen oli ollut sullottuna ruukkuun ja vasta nyt tullut istutetuksi rabattiin neiti Attalien viereen, jonka sinä tunnet.

Hän on saanut "sivistyksensä" eräässä pappilassa ala osassa maata ja on tavallisen sievä katsella; mutta saamaton ja tyhmä — kuni Jumala tiesi mikä lintu hyvänsä. Kyllin siitä, siellä on nyt Gyllensvingel käynyt ja on sangen hyvissä kirjoissa äitin ja neitin luona, mutta hänellä ei näy olevan onnea tytön eikä isän luona. Siellä on Berndtsson taasen sangen hyvällä kannalla.

Hän "liipattu" mies, tuo Berndtsson! pitää itseänsä niin pyhänä ja hienona; lukee Marieberg-tutkintoa varten ja taitaa "konilliset sektionit". Se olisi minusta alhainen näytelmä, jos hän jäisi tuohon ujoon veitikkaan. Sen on Gyllensvingel, tuo kunnianpascha, saapa — joko sen tai niin olen minäkin rahoittani.

Yleisesti meidän ystävällämme on enin onnea akkojen luona; ja se on onnettomuus meidän vapauden aikonamme, joka sallii tytöllä olla oman tahdon ja joskus tehdä vallankumouksiakin hallitsevia kohtaan. Sinä uskonet, että hän on kohdannut sekä hyvää että pahaa, "Svingel" parka. Sinä nait kai — niin, se oli totta, sinä tunsit hänet varsin. — "Tupsu", hän, pieni ukko kaapussa, jota sinä peikontapaisesti musersit kadulla. Hänellä on kaunis tyttö talossansa, jonka sai nähdä ainoastaan sunnuntaina, kun hän "Rynnäkkökypärin" ja "Tupsun" seurassa vaelsi niin kilttinä kirkkoon. Tuon oli "Svingel" parka nyt saanut tietää, ja kun ukko pienokainen on jonkunlainen notarius, joka jättää papereita Tukholman korkea-arvoisiin, hyvin kunnioitettaviin ja vaan kunnioitettavin oikeuksiin, ja akka neuloo hattuja, niin kiipesi hän sinne ylös ja puhui ukon kanssa eräästä "processista" ja tilasi hatun sisarellensa, sanoi hän. Tällä tavoin tuli hän perheen luo, ja nyt vaati hän herrasväen näytelmiin, silmänkääntäjäisiin, nuoralla tanssijaisiin ja apinoita katsomaan, ja oli vallan kauhistavan huvittava. Akka ihastui niin paljosta kunniasta, ja tyttö on niin kutsuttu ottolapsi, se on, jonkunlainen elinomainen herrasväki Tupsun ja Rynnäkkökypärin luona; niin ei viipynyt kauan, ennenkuin hänellä oli tuo äitihempukka puolellansa. Nyt saattoi hän olla vähän rohkeampi, mutta se ei menestynyt. Tyttö raivosi ja oli tainnut lukea lain meidän "Svingelillemme", niin että hän päivään, kahteen, sen jälkeen näytti typerältä kuni nahka-kaschetti, jolla joku rovasti on maannut päivällissijaa.

Mutta se taukosi sitten, ja äiti taisi vakaamielisesti ryhtyä leikkiin. Kulta isä, jonka luo tyttö tahtoi paeta, pelästyi kuni ruukku; mutta kyllin siitä — tyttö on nyt poissa. Itse Rynnäkkökypäri ei tiedä sanaakaan, missä hän on, ja "Svingel" on etsinyt häntä, niinkuin hän olisi kadottanut nuppineulan.

Jaakko kertoi eilen, että löydettiin erään tytön ruumis järvestä, Eläintarhan kaivon luota; se olisi ikävää "Svingel" paralle, jos hän kutsuttaisiin vieraaksi poliisiin. Kuitenkaan ei se kai ole niin vaarallista; mutta ystävämme on kuitenkin peloissaan, että historia tulisi Anton'in korviin; se olisi kaunis kepponen siinä luvussa sekä hänelle että minulle.

Niin vietämme me päivämme viattomassa ilossa, niinkuin veli huomaa, ja tarvitsemme ainoastaan sinua, saadaksemme liittokuntamme täydelliseksi. Meillä molemmilla olisi hiukan hauskaa Gyllensvingel'in kera — vai mitä?

Muuten on täällä aurinko ja kesäpäivät; saattaa ripustaa silavan-sivun jollekulle seinälle Munkbro'hon päin, saadakseen ottaa sen paistettuna alas tunnin kuluttua; koirat tahtovat tulla hulluiksi, kuni sanomalehdetkin, ja molemmilla tarvitsisi olla kuonokoppa; muuten on vesi Riddarholm'an kanavassa vihreätä — niin että me täältäkin näemme luonnon rikkauksinensa. "Blåporten'illa" on ahvenia, ja suuria rapuja kellari-solen'issa ja niin edespäin.

Tule tänne! Tule tänne! Jätä vihreä-herkut sinne; anna isä-ukon, tuon kunnon miehen, hoitaa itse itseänsä, ja tule tänne. Täällä on sinulla kuitenkin parhaat ystäväsi, hauskoja veitikoita tyyni, ja niiden joukossa parhain kaikista, nimittäin

Berndtsson vapisi kuni haavanlehti (tämä on tavallinen lause) kirjettä lukiessansa. Hän vuoroin vaaleni kuni kuollut, vuoroin hehkui hän kuni suonet olisivat tahtoneet paukahtaa poikki. Kuitenkaan ei tässä tunteessa ollut vihaa Gyllensvingel'iä kohtaan, sillä ei tiikeriä vihata, vaikka kauhistutaan, kun hän on saavuttanut saaliinsa ja raatanut sen metsän syvyyteen. Sitävastoin kauhistui hän Emilin kohtaloa.

— Se taitaa kuitenkin olla ukkoparka, joka on piiloittanut hänet, — sanoi hän itseksensä. — Tupsu parka!

— Sinä näytät olevan synkällä mielellä, — lausui Frans; no, sehän oli kai kaunis historia?

— Kyllä, mutta vallan tavallinen. Tuo tyhjäntoimitus tuopi sellaisia tyhmyyksiä mukanansa, ja rakas Gyllensvingel'inikin samoin kuin koko liittokunta ovat komplotti tyhjäntoimittajia. Sinä näet ne melkein jokainen vahdinmuutto Kaarle III:n torilla; tunkien itseänsä väkijoukon läpi lorgnetti silmäkulmilla ja ylpeyttä joka jäsenessä. Sinä uskonet, he pitävät itsensä kukkina nuorukaisten joukossa … minä olen ollut yksi niitä, … he eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin silohansikoittuja ja kornetteja käyttäviä hampuusia.

— Kyllä, — jatkoi Frans. — Tavallinen hampuusi tulee toimeen risoissansa … nämät tulevat toimeen muotillisilla velaksi otetuilla vaatteilla; molemmat voittavat enemmän hävyttömyydellä ja molemmat ovat todelliseen sielunviljelykseen katsoen samassa henkisessä raakuuden kannassa.

— Tiedätkös, — jatkoi hän vakaasti, — tiedätkös, käy huonosti vanhalle Europalle: hänellä ei ole mitään nuoruuden-voimaa. Vapaus on kysymättömänä ja käsittämättömänä; vanha on tullut tieltä pois, eikä mitään uutta ole sijassa. Vapaus viljelemättömänä, uskotta, rakkaudetta, ei ole kujeeton vapaus, jonka kautta kunnia pelataan pois, omatunto, isänmaa ja oma sydän.

— Niin, ehkä; se on mahdollista minunkin kanssani samoin kuin viinan juopon kanssa, joka on kääntynyt ja mennyt raittiuden seuraan, he ovat aina enemmin sanatillisia, mutta ainoastaan senvuoksi, että he kaikkein parhain tietävät kirouksen ja seuraukset. Ei, Berndtsson, minä en saata tinkiä kirjaintakaan. Se, joka on toivottomin meidän toivottomassa sivilisationissamme on juuri tämä typeryys, tämä tunnottomuus, joka yhdistyneenä rajattomalla vaatimuksella, löytyy meidän sivistyneissä nuorukaisissamme, ja tämä tylsä apinoimisen pyynti, joka on sivistymättömissä. Missä löytyy ehkä se voima, joka rakentaa jotakin uutta tuolle mädäntyneelle vanhalle? Me näemme ja surkuttelemme, että alituisesti tahdotaan taasen paikata jo kerran lahonnutta; mutta meidän tulee itkeä niitä, jotka rakentavat tuon uuden. Pharaojen vanhain jättiläis-palatsien katolle rakentaa nyt kerjäläismatkue viheliäisen majansa — ja sanottakoon vanhasta ajasta mitä tahansa, mutta uusi on niin paljon kehnompi, ett'ei sillä ole tahtoa eikä voimaa.

— Mutta on useita, jotka — virkkoi Berndtsson, — jotka pitävät sitä vähän parempana. Sinä ja minä…

— Ja me kaksi, Berndtsson, emme ole suurin paremmat; minä olen ollut syvälle vaipunut ja olen noussut, ja sinä … sinä tahdot naida rahoja.

— Niin kyllä, Berndtsson; siitä en minä pidä, se on valhe omissa, tuon tyttö-paran, koko maailman ja Jumalan silmissä.

— Sinä et saata suuttua minulle, rakas Berndtsson, mutta sinä olet onnenetsijän alku. Sinä tahdot etsiä onnea: mitä se on? Niin, sinä et etsi onnea, vaan tahdot välttää onnettomuutta, sitä, että olla köyhänä, kuni sanotaan; eikö se ole niin.

— Näetkös, sen laita on sama kuin monen muunkin; että kun tahdotaan välttää toista, niin joudutaan toiseen paheesen. Annas olla, että sinusta tulee rikas; tiedätkös, senvuoksi et sinä ole onnellisempi.

— Niin, sen teen minä, rakas Berndt; anna minun nähdä, ett'et sinä uhraa tärkeintä elämässäsi, perheellistä onneasi, mitättömällä rahalla; ei osteta itseänsä autuuteen, ja sinä … mutta siitä toinen kerta. Mutta yhtä hyvin, täällä tunnen minä kuinka tulee olla, — lisäsi hän, osoittaen sydäntänsä.

Berndtsson'in ajatukset olivat ainoastaan kiintyneet Emilin katoamiseen, niin että ystävän sanat laskeutuivat hänen sieluunsa kuni uinailevat jyvät kylväjän kädestä putoavat maahan, joka heti peittää ja piiloittaa heidät. Mutta joku aika sen jälkeen ovat net juuri nämät kylvetyt jyväset, jotka peittävät tuon paljaan maan vihannuudellansa, ja vielä muuan aika tuon jälkeen kantavat ne monenmoisia hedelmiä.

Niin ei ainoa todellinen sanakaan katoa — vaan se kylvetään; se haudataan hetkeksi, unhoitetaan, poljetaan; mutta toisella kerralla työntää se itsensä taasen esille ja kasvaa — eikä kukaan tiedä, kuka jyvän kylvi, joka sitten laihon kantoi, vaan ne, jotka korjaavat, luulevat sen itse tehneensä.

Ne ovat juuri nämät laihot, jotka muodostavat aikakausien pienen kapitali-voiton, ja kuta enemmin me kylvämme, sitä suurempi on laiho toisena aikana, jota emme me saa nähdä, sen vuoksi että meidän nimemme ovat unhottuneet ja taistelut, joissa olemme taistelleet säikähyttääksemme sitä pivollista totuudesta, joka meillä oli kylvettävänä, varpuisilta, jotka aina koittavat hävittää itse siemenen.

— Sinä olet surullinen, Berndtsson, — sanoi hän vihdoin; — se on sinulle hyvä, se tuottaa sinulle siunausta ja iloa.

— Sanotko niin? — huusi tuo nuori mies ja hypähti ylös; — sanotko niin? Sano toistamiseen. Tuo suru tuottaa sinulle siunausta ja iloa.

— Niin, niin, siunausta ja iloa! — sanoi Frans liikutettuna, tarttuen ystävänsä käteen. — Jumala siunatkoon sinua, Berndtsson … onnea ja iloa.

TAASEN ERÄS KIRJE.

Tuskin oli Berndtsson palannut kotiinsa huoneesen Tukholmassa, kun jo pöydällä oleva pieni ja lyhytvartinen kirje kääntyi hänen huomioonsa.

Sinä olet, kuten minä varmaan tiedän ja tunnen, kunnon mies aina sydämen sopukkaan, ja sitäpaitsi ainoa, jonka luo minä saatan kääntyä.

Asia on nimittäin se, että minä pidän eräästä tytöstä, joka nyt asuu Tukholmassa, mutta häntä taitavat, kuni rovasti sanoo, vartioida lohikäärmeet ja kyyt. Mutta sinä olet tuttu talossa. Siis ota myötäseuraava lippu ja vakoile tilaisuutta, ja niin otat sinä vastauksen, ymmärrätkös, mutta älä pistä nenääsi kirjeesen, vaan lähetä se tänne minulle. Totta sanoen olen minä ollut tilaisuudessa pyytää sinua suullisesti; mutta kirjallisesti käy se paremmin.

Vastaus lähetetään kirjeessä rovasti Mollén'ille, Rödeby'n pappilaan, suoraan sanoen, senvuoksi että äiti, joka on niin hyväntahtoinen, ei saata antaa kirjeeni olla koskematta, vaan murtaa net kaikessa viattomuudessa; se on tapahtunut muutamia kertoja, mutta nyt ei saa tapahtua; sillä äiti on vallan jalou rakkaasta pojastansa

Tuolla myötäseuraavalla kirjeellä oli päällekirjoitus: Lina Anton.
Käteen.

— Niin, juuri kaunis toimi, — sanoi hän itseksensä; — mutta hän luottaa minuun, ja he rakastavat toisiansa, siis…

Nuorukainen ihmetteli itse itseänsä, että hän sellaisessa kovassa iskussa saattoi jäädä niin tyyneksi.

Fransilla on oikein, — sanoi hän; — nyt vasta ymmärrän, ett'en minä rakasta häntä niin paljon, kuin tarvitaan häntä onnelliseksi tehdäkseni ja itsekin tulla siksi. Kaitselmus ei siis mahda tahtoa, että joku Berndtsson niminen tulisi rikkaaksi — mutisi hän itseksensä, rientäen ulos kaupungille.

Hän riensi Åland sopukkaan hyvin tunnettuun N:o 10:neen, mutkitteli itsensä ylös noita pimeitä portaita ja saapui vallasväki Blomros'in luo.

Tuo pitkä ihminen näytti äkeältä ja jorolta, mutta selkesi jokseenkin, tuntiessansa taasen luutnantti Berndtsson'in.

— Oh, nöyrin palvelijatar, herra luutnantti, sangen huvittavaa saada nähdä herra luutnanttia… Kohta vuosi sitten kuin meillä oli kunnia; olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! lausui hän ja avasi oven tuohon niin kutsuttuun etuhuoneesen.

Nyt tuli pitää hyvä mieli. Berndtsson vakuutti, että hän "usein oli aikonut, vaan hän oli pelännyt tulevansa vastukseksi", ja niin edespäin.

Rouva puolestansa vakuutti, ettei "niin rakas vieras" saattaisi tulla millään tavalla vastukseksi, ja niin edespäin.

— Niin, Herran Jumala, Blomros parka, hän on ollut jonkun ajan varsin kivulloinen ja hänen täytyy joka ilta käyskennellä kaksi tuntia. Ah niin… Hän tulee kyllä pian; luutnantti tuskin tuntee hänet taasen, hän on niin ransistunut. Minä sanon monta kertaa: "Blomros'iseni, älä laske surua niin sydämelle … kiittämättömyys on maailman palkka. Katso minua, Blomros, kuinka minä pidän ryhtini ja turvaan Jumalaan; sillä se on minun yksityinen ajatukseni, että Jumala lopulta auttaa". Niin, mutta mitä minun saarnani auttaa! Ei niin paljoakaan kuin " gratia probata " sitä, joka on katkaissut kaulansa. Kas, ukkoseni on heikko, sangen heikko ja hyväsydäminen, niin, Jumalani, niin hyvä sydäminen, että saattaisi varastaa vaikka nenänkin häneltä ja sydämen ruumiista.

— Ah, Jumalani, Herraseni luutnantti! Niin, luutnantti näki kai … niin, sen teki luutnantti … tuo tyttö, jonka me armeliaisuudesta olimme ottaneet kasvattaaksemme?

— Niin, se oli kaunis kappale. Nähkääs, Jumala varjelkoon, mamselli luuli, että hän näytti joltakin … "kaunis nahka se menee hiiteen", sanoo sananlasku; mutta sitä eivät sellaiset mamsellit koskaan muista. Ja niin luuli hän, että meidän perheemme oli liian halpa; silla nähkääs luutnantti, arkina niin juomme Blomros ja minä vaan vähän olvijuustoa iltasilla; mutta hieno mamselli on liian hieno.

— Niin, nyt saapi luutnantti tietää, että tämä on vakaamielinen perhe sekä Jumalan pelvossa että niin edespäin; sillä sekä minä että Blomros käymme joka pyhä kirkossa, on paha sää tai kuurosade, yhtä kaikki, kuuntelemassa Jumalaa, sielun uhria, ja sen luutnantti tietäköön, että tyttö aina sai olla kanssa ja kuulla Jumalan sanaa, ja sitten meidän kanssamme sai hän kaalia ja sangen hyvää ruokaa, häpeä sanoa, niin ett'ei mitään hengellistä eikä maallista puuttunut.

— Vielä niin, en tiedä, mutta hän rupesi, meidän tietämättämme, alhaisen väen seuraan, ja niin … kerran oli hän poissa. Se oli häijy kappale, ja jollei se olisi ollut Blomrosille vastenhakoista eikä meistä olisi tullut veisu koko kaupungille, niin olisimme me varmaan antaneet poliisin ottaa selko hänestä, sillä kas, me olemme elättäneet ja vaatettaneet häntä, ja vaikka hän ei ollut laillisesti pestattu piika, niin olisimme me voineet ottaa hänet takaisin laillisesti; mutta kas, Blomros ei tahtonut ja on pyytänyt minun antaa armon käydä oikeasta, ja koska Blomros on kivulloinen ja heikko, Blomros parka, niin luulin minä, että se oli niin hyvä, kun hän oli teillä tietämättömillä.

— Ei lainkaan. Kerran luulimme me varmaan, että se oli hän; sillä eräs ihminen oli hukuttanut itsensä Brunsvik'iin; ja tuollaiset kuikat eivät koskaan ajattele Jumalaansa eikä Luojaansa, vaan seuraavat pahoja himojansa, johon kuuluu, silloin kuin saatana viettelee ihmistä, käden kurottaminen omaa henkeänsä kohtaan. Ja minä lähetin Blomros'in … niin, minä käskin, että hän menisi raatihuoneesen katsomaan; mutta se oli toinen, niin varmaan on hän hengissä… Oh, hän ei ole pelannut loppuun, hän, tuo ilkinen kappale; mutta sen minä sanon, että minä vaan narraisin, jos hän tulisi kehruuhuoneesen.

Berndtsson oli nyt tyytyväinen, eikä hänkään ollut luullut, että tuo suloinen tyttö olisi saattanut antautua itsemurhaan, mutta saada selvä hänestä ennen rouva Blomros'ia tai Gyllensvingel'iä, siinä oli keino. Ja sitten?

Sellaisilla nuorukaisilla ei ole koskaan mitään sitten ; kaitselmus ohjaa sitä asiaa.

Rouva Blomros tyhjensi koko sappivarastonsa Emilin yli, eikä hän ollut lopettanut, notariuksen sisään astuessa.

Tuo pieni suu vieläpä näytti pienemmältä kuin ennen, hänen laihat kasvonsa laihemmilta ja kelmeimmiltä.

Notarius lähestyi ja sydämellistä iloa osoittava valo leveni hänen kasvoillensa.

— Ah. se on luutnantti Berndtsson, — sanoi hän; sydämellisesti tervetullut.

— Minä istun juuri ja puhuu meidän kadonneesta kuikastamme. Luutnantti on ollut maalla, eikä hän tietänyt koko tuosta haikeasta historiasta. Niin. se on kaunis historia.

— Parka!… Niin, se juuri on paroitettavaa, kuikka, jonka me armeliaisuudesta otimme, juurikuin ojasta, kuikka, jonka me olemme antaneet käydä rippikoulua, oppia tanssimaan ja soittamaan ja oppia kaikki konstit, mitä on! Kiittämätön olento, joka juoksee pois luotani, jolla on niin paljon tilauksia! Eikö tuolla sisällä ole kaksikymmentä hatunpohjaa neulomatta; mitä voin minä yksin tehdä vaan kahdella kädellä? Ja niin juoksee hän tiehensä, juuri nenämme edestä! Ei, Blomros, olisin minä mies, niin en minä jättäisi sitä asiaa, ennenkuin kaikki otettaisin ojennuslaitokseen; mutta mitä voi yksinäinen, turvaton, heikko nainen tehdä?

— Mutta minä unhotan vallan, että meillä on vieraita, — sanoi hän vihdoin, rientäen ulos.

Notarius istui, katseensa jäykästi lattiaan kiintyneenä ja hän hypähti,
Berndtsson^in kysyessä: — Kuinka on sen laita?

Ukko katsahti ylös ja tunsi taasen jotakin, joka antoi luottamuksen
Berndtsson'in sanaan.

— Niin, nähkääs luutnantti, — toisti ukko, pelon alaisesti katsoen oveen päin. — Niin, nähkääs luutnantti, äitillä, joka on kaikessa nyt vähän väärin Emiliä kohtaan.

— Kyllä, parahin notarius, puhukaa suoraan: te tiedätte, missä hän on; no älkää epäilkö minua … mutta minä en pyydä häntä nähdäkseni.

— Luutnantti on kunnon nuorukainen, — sanoi hän; — te ette halua kohdata häntä?

— Niin, se on kyllä … se näkyy teistä, että se on kylläksi. Niin, minä tiedän missä tyttö on; mutta siinä ei ole kyllin.

— Niin, nähkääs, kun hän katosi, jätti hän kaikki parhaat vaatteensa jälelle, ja ne on nyt vaimoni pannut lukon taakse, ett'ei voi saada ulos lankaakaan.

— Niin, se on kyllin siitä … sillä nähkääs luutnantti, se on kuitenkin vaimoni, joka ansaitsee sen vähän mitä meillä on, ja minulle on tekemätöntä roposen saaminen, siis en minä saata auttaa tuota lapsi parkaa.

— Sen voin minä ehkä auttaa, — sanoi Berndtsson. Kas tässä palkkaneljännekseni, se ei ole paljon, mutta vähän aluksi.

— Niin, se on tosi, — lausui notarius, pistäen rahat taskuunsa; mutta, — lisäsi hän, viivähtäen, — te ette saa kertaakaan kunniaa niistä, sillä jos minä sanon, että se on nuori herra, joka on antanut ne hänelle, niin ei hän tahdo ottaa niitä.

— Minä pyydän anteeksi, sanoi rouva, sisään astuessansa, — että minä olen niin kauan viipynyt ulkona, mutta mitään Emiliä ei meillä nyt ole, joka kävisi talouden-toimissa, vaan minun täytyy itse työskennellä omin käsin kaikissa.

Tämä näkyikin; sillä rouvan kädet olivat punaset ja selvästi hiljan pestyt.

— Noh, Blomros … hm, sinä näytät vähän hauskemmalta; niin on se, että saa rakkaan vieraan. Olenpa minä monta kertaa sanonut: kiltti Blomros, sinä et saa istua aina yksinäsi, vaan kutsukaamme tänne vanha sihteeri Stenqvist tuolta vastapäätä, niin voit sinä pelata lautaa vähän ja haihduttaa surun. Mutta ukko ei tahdo mitään, vaan hänestä on suoraan tullut ihmisvihaaja, sittenkuin tuo kuikka petti hänet. Niin, se on syvästi koskeva hänen isällistä sydäntänsä, nähdä itsensä petettynä … ja minä … minä, joka olin kuni äiti tuolle häijylle kappaleelle, en minä koko öinä makaa ja kastelen sijani kyyneleillä; mutta kohta ovat kyynellähteet kuivuneet, eikä kannata itkeä sellaista maankulkijaa.

— Ho, nyt on suru poissa, äitiseni, — sanoi notarius, — minä en välitä vähääkään Emilistä; hän saa olla siellä kuin hän on, äiti, ja me vanhat saamme huvitella itseksemme.

— Niin, sen sinä sanot, joka et tee kortta ristiin perheen hyväksi … niin Jumala nähköön, sillä en minä tarkoita mitään pahaa, sillä sinä raukka olet niin kivulloinen, ett'et sinä juuri mitään jaksa.

— Niin, jos niin hyvin olisi, mutta Emili on kyllä lyönyt naulan hänen ruumis-arkkuunsa.

— Ei vaarallista, äitiseni, — nauroi notarius; — minä oikein tunnen itseni terveemmäksi taasen; se oli hyvä käyntituuri, kuin minä tein ja niin tapasin minä tämän kunnian ystävän … luutnantti Berndtsson'in … ha ha ha, minä olen oikein keveä sydämeltäni.

— Kas niin, nyt olen minä siinä taasen. Kauniita "aspekter" köyhälle luutnantille, oikein kaunista! Olla homme d'affaires toisen puolesta rikkaan tytön luona ja olla rakastunut korvia myöten köyhään… Ah, se on suloista!

Hän ei saattanut olla hymyilemättä, ajatellessansa todellakin omaa asemaansa.

— Ehkä Fransilla oli oikein; ehkä! — Tämä oli hänen jälkivärsyssänsä, hänen viimeinen ajatuksensa illalla ja ensimäinen aamulla.

TYTTÖ.

Berndtsson teki, vaikka jotenkin raskaalla mielellä, — sillä hän meni nyt ambassadörinä, kirjeenkantajana, tai miksi sitä tahdotaan kutsua — luonna käynnin Anton'ille.

Hän löysi perheen koossa ja ystävä Gyllensvingel'in siellä, hauskalla tuulella, kuni tavallisesti. Tuo hauska mies laski leikkiä neiti Attalien kanssa, jolla oli hyvä vivahdus mielevyyden halusta, jokin, joka on yhtä tavallista kuin tuo todellinen mielevyys on harvinaista. Silloin ja tällöin sanoi tuo kohtelias nuori mies muutamia liehakoitsevia sanoja Liinalle, joka kuitenkin näkyi ottavan net vastaan samalla tavalla kuin tottumaton pallonlyöjä pallon; nimittäin niin, että hän kadotti kaiken suloisuuden.

Gyllensvingel'iä näkyi kuitenkin jotenkin Berndtsson vaivaavan, jonka onnistui paremmin saada ystävällinen hymyily "hölmön" huulille; mutta saada puhua hänen kanssansa tai jättää hänelle kirje oli mahdotonta. Sen sijaan syötti patruuna häntä muutamilla historioilla ja tavallisilla trivialisilla reflexioneillansa, joita hän luetteli samoin kuin kippari viinilistaansa. Selvää oli, että ukko sydämellisellä ilolla näki Berndtsson'in tulevan, sillä hän ei saattanut ottaa osaa vapaaherrattaren ja neitin kaunotaiteisiin keskusteluihin paruunin kanssa eikä edes koittaa vetää vertoja heille helpossa ja huvittavassa kanssapuheessa.

Kuin pappa antautui keskustelun syvyyteen, niin tarttui vapaaherratar aina keskustelu-rihmaan ja kietoi "rakkaan ukkonsa" ajatukset niin, ett'ei hän tuntenut taasen yhtäkään niistä. Hänellä oli omituinen taipumus niitä lumoamaan, jonkunlainen à la Bosco . Kun patruuna esitti jotakin aatetta, joka saattoi jokseenkin vastata pientä merisikaa, niin muutti vapaaherratar äkkipäätä sen kyyhkyiseksi. Sanalla sanoen, patruunaa ei huvittanut keskustella sekundantin kanssa, jos kohta muutos olikin imarteleva. Hän rupesi nyt maanviljelykseen, aine, joka sopi, koska Berndtsson nykyään oli ollut maalla.

Saatiin tietää, että palkkuvehnä oli jokseenkin oivaa ja että taivaan-ohra antoi hyvän sadon. Saatiin vieläkin tietää mitä vehnä ja ohra maksoi aina sitten Suomen-sodan, ja nyt tultiin sota-näyttämölle, josta hän otti muutamia esimerkkiä urhoollisuudesta — Kaarle kolmannentoista, sekä kuinka hän oli etsinyt, vaan ei löytänyt, — sankarikuolemaa; jotakin, jota ei kukaan vastusta; ja niin tultiin siihen, kuinka Kaarle kolmastoista, samoinkuin kuningas Ane'hin vanhakin, kuoli elämäänsä kyllästyneenä, ja vieläpä hänen kuvapatsaastansakin.

Ei ollut ketään Tukholmassa, joka niin pyhillä tunteilla katsahteli tuota kuvaa, jota neljä jalopeuraa ja yksi kaartilainen vartioitsivat. Patruuna arveli, että se oli tahattomasti sen näköinen, myöskin asentonsa puolesta.

Siis sai tuo Berndtsson parka istua siellä raskaalla mielellä eikä keveämmällä kirjeelläkään.

Kuinka saisi hän sen esille? Niin, hän tahtoi katsoa tuota pientä kakaduta ja kuulla hänen puhuvan, mutta se olikin neiti, joka oli hänen suojeliattarensa, ja siis sai hän neitin seuraansa. Ah! neiti antoi kakadun istua sormellansa ja antoi hänen kuhnuttaa päätänsä tuota kukoistavaa poskea vasten ja keskustella; ah, niin liikuttavaa.

Niin kului koko ilta, mutta ei tilaisuutta tullut; ja Berndtsson toivoi sellaista, katkaistaksensa, kun se kuitenkin oli tapahtuva, langan ja esirukoilijan asemasta tulla tuon nuoren tytön uskotuksi.

Supé päättyi — ei mitään keinoa. Mutta yht'äkkiä kuului läppääminen, valkea oli irti.

Vapaaherratar pyysi rohtoja, neiti tuli levottomaksi, että valkea olisi lähellä — sillä jos väkeä paloi sisään "Söder'issä" ei sillä ollut niin väliä, — ja Gyllensvingel, joka kuuli läppäämisestä, että se koski hänen koti-tienoansa, riensi pois. Liina sitä vastoin näytti tyyneltä; mutta kun vapaaherratar sanoi: se on kummallista, että sinä olet niin tyyni, sai hän tämän vastauksen: Minä toivon, että palaa joku makasiini, niinkuin viimeinkin, jokin, joka silloinkin tapahtui.

Patruuna riensi myös pois, kun makasiini oli vaarassa, ja siis oli Berndtsson yksinään jälellä noiden kolmen naisen kera. Tytöt taluttivat äitin läheiseen huoneesen; häntä pyydettiin jäämään, koska vaaran hetkenä olisi joku, johon luottaa, ja siis käveli hän siellä seurahuoneessa yksin Kaarle kolmannentoista ja häntä ympäröivien akkojen kera.

— Rakas Liina, — sanoi neiti, — mene sinä tuonne ulos, jonkun tulee kai puhua tuon tuskauttavan miehen kera. Että saattaa olla niin sivistymätön ja jää. Mutta kohteliaisuus vaatii että… Mene sinä, Liina, minä hoidan äiti parkaa. Kuinka äiti paran laita on? Hän ei saa tulla kipeäksi eikä kuolla pois pikku Attalietansa.

Liinan sisään tullessa, kääntyi Berndtsson ja hymyili nähdessänsä hänen tulevan. Hän pelkäsi, että neiti tekeytyisi kohteliaaksi, mutta siitä ei tullut: mitään.

Tyttö punehtui ja astui askeleen ta'apäin. Hän oli niin usein saatettu hämille "Liinan luutnantilla", niinkuin Attalie ja vapaaherratar häntä nimittivät, niin että hän melkein pelkäsi noin yht'äkkiä saavansa tuon tärkeän kysymyksen.

— Minulla on teille kirje, — jatkoi Berndtsson, ottaessansa esiin tuon pienen kirjeen. — Kas tuossa … luottakaa minuun, minä olen vastuunkin tuopa, minä tottelen käskyjäni.

Selvä puna peitti tytön posket; niin kauniina, niin enkelihyvänä ja puhtaana ei hän koskaan ollut ennen häntä nähnyt. Se kosee paljon nuoreen tyttöön, että noin astua alas lapsuuden taivaasta ja tulla tavalliseksi ihmiseksi — hän punehtuu aina ja katsoo maahan.

Niin teki nyt Liina; mutta pian hän hymyili, luoden rehelliset silmänsä tuohon uskottuun, ja ojensi hänelle kätensä.

— Kiitoksia, luutnantti Berndtsson; te ette tiedä kuinka suuresti minä teitä kiitän.

— Eriskummallinen kohtalo, — sanoi tuo, — on saattanut niin, että Helmer juuri on valinnut minut… Minä olen äskettäin kohdannut hänen; hän on samallainen kuin ennenkin, hilpeä, suora ja rehellinen henkilö.

— Niin, semmoinen on hän… Mutta suokaa anteeksi, luutnantti, nyt menen minä huoneeseni kirjettä lukemaan. — Ja hän meni ulos.

— Kyllä, aivan kaunista, — mutisi Berndtsson itseksensä, naureskellen; — tässä seisoo nyt nuori luutnantti, jolle olisi onni tapahtunut, ja tyttö menee ulos toisen rakkauden kirjettä lukemaan. Mitä on minulla muuta? Niin, Kaarle kolmastoista, hän näyttää sangen armolliselta; hän on korkea kuningas-vainaja ja sellaisena ei hän voi minulle antaa edes virkataloakaan. Niin juuri kaunista! Mutta minä tunnen kuitenkin hieman iloa vahingosta; sillä Gyllensvingel'kin polttaa turhaan hiiliänsä. Luonnollisesti Liinasta ja minusta nyt tulee paljoa suuremmat ystävät, kuin ennen ja siis on hän luuleva … ha ha ha! Saattaa tulla varsin oivia kohtauksia jalosta jaloudesta ja mustasukkaisuudesta.

Liina palasi takaisin. Hän näytti iloiselta, kuin lapsi, joka on saanut joululahjan.

— Oli, oli, varmaan oli se niin. Mutta, luutnantti Berndtsson, vielä on minulla yksi rukous…

— Asia on sitä laatua, että äiti puhuu sellaisella ylenkatseella maahovilaisista, että…

— Rikas tyttö saa aina koko joukon sellaisia, jotka tahtovat hänen rahojansa ja hänet itse päälle kaupan.

— Jos nyt te, parahin luutnantti Berndtsson, tahtoisitte puhua minulle paljon niin, että…

— Aivan mielelläni, parahin Liina, — sanoi Berndtsson, joka luuli että hänellä oli sisar edessänsä.

— Sillä nähkääs, — toisti Liina, — minä kuulen, että äiti tahtoo päästä minusta niin pian kuin mahdollista, ja saattaisi tulla tarjous, jonka isä hyväksyisi … silloin, kuinka saattaisin minä siitä suoriutua? Mutta jos te noin näkyisitte ajattelevan minua, niin…

— Mutta, — toisti Liina, — olisitteko te todellakin tahtoneet omistaa minut, vaikk'en minä ole pitänyt teistä? Sillä te olette kunnon hyvä ihminen, kukatiesi parempikin kuin Helmer, mutta tietäkää, Helmer'istä minä pidän … hänestä enkä kenestäkään muusta.

— Kiitoksia, luutnantti Berndtsson! Olkaa minun ritarini ja asettukaa suosiollisesti väliin, kun joku tahtoo ryöstää tytön Helmer'iltä.

— Niin, — sanoi hän viimeinkin, — niin paljon, ett'en minä voi ajatellakaan itselleni mitään onnea ilman häntä… Nyt on myöhäistä eroittaa meitä; silloin murtuisi sielu… Niin se on, luutnantti Berndtsson, niin se on.

Liina oli niin täynnä totuutta, että sen osoitti jokainen hieno kasvojen juonnekin tuon pienen suukkosen ympärillä ja se loisti jokaisessa tuon kostean silmän säteessäkin.

— Siis päätetty, — sanoi nuorukainen, kätellen häntä, — siis päätetty: te olette minun ystäväni, samoinkuin minä teidän.

— Kiitos, kiitos! ikuinen kiitos! Minä kerron Helmer'ille, kuinka me olemme sopineet; se on vallan välttämätöntä, sillä äitillä on tuhansia keinotteluja, ja itse papukaijakin toisinaan sanoo: Naittaa pois! Naittaa pois! pois! pois! Liina, Liina, pois Liina! Ainetta tutkistellaan ahkerasti.

Liina vaikeni mutta loihe vihdoinkin silmänsä ylös ja sanoi: — Minä saattaisin kukatiesi olla, jos minä kuuluisin tänne, mutta…

Näin tapahtui tuo erinomainen liitto näiden molempain nuorten kesken, ja sillä aikaa kuin vapaaherratar tyttärineen keskusteli tulevaisuudesta.

— Se ei vahingoita, — sanoi vapaaherratar, joka nyt, sittenkuin hän oli ilman vieraita miehiä, tunsi hermonsa voimakkaammiksi, — se ei vahingoita, että nuot molemmat ovat yhdessä; se on todellakin välttämätöntä, että me naitamme Liinan pois; miehet ovat sellaisia, että he vaan etsivät omaisuutta ja kultaa … sinä olet kai huomannut, Attalie?

— Sen, että paruuni näkyy tahtovan kääntää kohteliaisuuksiansa sinusta
Liinaan.

— Paras on, ett'ei tuo säveä Liina ymmärrä siitä vähintäkään, — sanoi neiti, nauraen; — ei saata nähdä mitään naurettavampaa kuin Gyllensvingel'in muoto, silloin kuin hänen kokeensa pikku Liinan tunnottomuuden takia eivät onnistu; se on ihmeellistä, että voi olla vallan niin ilman tuntoa.

— Sellaista ei tarvita maalla, ollenkin pappilassa; sellaisessa kartanossa ei löydy mitään himoja… Mutta hänet täytyy naittaa pois, joll'ei nimittäin hän ole kaikkea hävittävä. Sinä tulet vuosi vuodelta vanhemmaksi, lapseni; se aika on jo aikoja ollut, jolloin sinun olisi tarvinnut tehdä mies onnelliseksi ja juuri nyt, juuri kuin sinä olit voittamisillasi … juuri kuin nuot kaikki notkistivat polviansa sinun triumfivaunujesi ympärillä juuri silloin saimme me perhekalleuden kotiin … tuon Liina raukan. Se on todellakin surkuteltava, tuo lapsi raukka; onnellisempi hän, jos hän saisi tuommoisen maineettoman henkilön, kuin Berndtsson; hän on sentään jonkinmoinen ja voidaan näyttää meidän seuroissamme. Hän on köyhä eikä pitäisi niin väliä, kun he vaan jotakin saisivat; ja sitäpaitsi kuuluu hän maalaisrykmenttiin että nuori vallasväki tulisi asumaan jossakin virkatalossa tai pienessä kaupungissa, jossa he voisivat vähällä kyllä huvitella sydämen pohjasta.

— Huvitella? Äiti… Liinalla ei näytä olevan halua tiluksiin; hän on vakava luonnoltansa, niin ett'ei hän välitä maailman komeuksista. Ah, äiti, hän lukee virsiä joka ilta vuoteellaan.

— Ah, se ei näy olevan syynä; mutta kun pikku Liinan rakkahin seura on Maria, niin voi käsittää minkä verran sielun sivistystä pappilassa saadaan, jossa tuskin löytyy " belles lettres ", vaan ainoastaan vanhoja postilloja eli, niinkuin Gyllensvingel eräänä päivänä sanoi, "Pyhä sana lammasnahkaturkissa".

— Niin, Jumala suokoon, — sanoi vapaaherratar, — että hän kiintyisi niin, ett'ei hän enään olisi minään esineenä…

— Niin, oikein, Attalie, ihmetteleminen; sillä se on varsin varmaa, että paruuni ihmettelee hänen — yksinkertaisuuttansa. Ah, hän on luonnon lapsi… Nyt luulen minä, että läppääminen on tau'onnut.

— Se ei ollut niin vaarallista, eräs makasiini … tyhjä, mutta korkeaan vakuutettu. Se paloi pohjia myöten, mutta läheiset huoneet eivät vahingoittuneet. Hm, kuinka äitin laita on? Vai niin, paremmin. Vapaaherratar oikein säikähtyi.

— Jotenkin paremmin, hyvä Anton. Ett'et vaan liene käynyt itseäsi liian lämpimäksi, sinä saatat kylmettyä niin helposti yö-ilmassa… Ja kuinka oli valkian laita?

Etenkin tulee jonakuna kesäaamuna juuri auringon noustessa mennä ulos Tukholman kaduille. Se on omituinen, tavaton näky, katsella niitä ihmistyhjinä, autioina ja hiljaisina. Niin kauas kuin silmä kantaa, ei näe yhtään ihmistä, ja kuitenkin näkyy jotakin, näyttää siltä kuin se olisi ollut joku olento, joka hiipi pitkin kuolleiden kaupunkia. Tämä elottomuus vaikuttaa sen, että luulee melkein vaeltavansa jossakin näissä hyljätyissä, nimettömissä autio-kaupungeissa, joita me vielä ihmettelemme.

— Myöskin noiden palatsien keskessä liikkui ennen monina vuosisatoina tavaton ihmisjoukko, sukuja kuoli ja sukuja tuli, tapaukset antoivat sijaa tapauksille, kohtalon tuhannet juonet olivat kuni verkko kiintyneinä kaikkien niiden ympäri, nämät vapaat olennot, jotka kumpikin pitivät itsiänsä koko maailman käännekohtana — ja kaikki on poissa, kaikki on aika la'assut pois ja kaikki unhoitettu.

Koska — kerran on se kuitenkin tapahtuva — on Tukholmakin oleva saarillensa unohdettu raunio-kasa? Koska kaikki nämät nimet, jotka nyt loistavat kuolemattomalla valolla, tai, jotka kiiltävät silmänräpäyksen — yhdessä uinailevat unhotuksessa, ja ainoastaan vain joku paimen tai muinaistutkija vaeltaa siellä, ja tuo jälkimäinen rautavartaalla ja lapiolla tiedustelee, oliko kuninkaallinen palatsi ympyriäinen vai neliskulmainen ja tekee sen tärkeäksi löydöksi, jaloksi lisäykseksi muinais-aikojen sivistyshistoriaan. Sellaisia ajatuksia liikkui Berndtsson'in mielen-kuvituksessa, kun hän seisahtui Norrbro'lle ja, nojaten käsipuihin, katseli linnaa aamu-auringosta säihkyvine akkunarivineen.

Mielellänsä heittäytyy sellaisiin ajatuksiin, kun luulee, että nykyinen hetki on tyhjä ja köyhä. Silloin antaa ajatuksen joko kiitää takaisin muinaisuuteen tai kau'as tulevaisuuteen. Molemmat ovat opettavaisia.

— Ah, ihmiskunnalla on pitkä tulevaisuus, kuni luonnolla; tarvitaan, sanoo Elie de Beaumout, kolmesataatuhatta vuotta tekemään maailman yhtä astetta kylmemmäksi, ja tämä aste muuttaa luonnon varsin huomaamatta. Mikä tulevaisuus!… Ja me luulemme ehtineemme niin kauas tiedossa, ihmisyydessä… Ah ei, me olemme vielä barbarisessa aikakaudessa ja me maksamme paljon tuolle alemmalle meidän luonnostamme. Ja mikä aika eikö jo ole kulunut, — ajatteli Berndtsson, — eikö meidän sivistyksemme ole jo ennen ollut, vaikka se on hävinnyt? Egyptissä tavataan kuparisia miekkoja ja tikareita; Pariisissa näin minä useita; ne ovat niin keveitä, luulisi net hontoiksi, mutta ne eivät ole. Sisällä on pieni miekka, puinen tikari, ei hiiltynyt, vaan terve, peitetty vaskilevyllä niin, ett'ei juottamisen jälkeä huomaa. Tunnettiin siis galvanoplastika jo neljätuhatta vuotta siiten … ja ehkäpä silloin joku Berzelius'kin eli, tai joku Newton oli suostunut pyramidijen rakentamiseen.

Berndtsson oli yö-valvomisesta ja siitä merkillisestä tilasta, johon hän oli joutunut, tavattomassa mielenvoimassa. Näkyi ainoastaan yksi ainoa ajatus työskentelevän hänessä, nimittäin se, että hän tahtoi kauas pois ajasta, kauas nykyisestä. Hän antoikin siis ajatuksiensa liidellä avaraa tulevaisuutta pitkin, ja koetti juuri esittää pääkaupunkiamme kaiken loiston kadottaneena, kun hän säpsähti, sillä joku löi häntä olkapäälle.

— Hyvää päivää, hyvä luutnantti, — lausui notarius Blomros; näin aikaisin ulkona!

— Niin, tähän aikaan on hän jo yläällä ja työskentelee … oh, hän nousee auringon kanssa. Nähkääs luutnantti, hän on itse ahkeruus.

— Niin … näkeekö luutnantti, äiti oli jotenkin yksivakainen … äiti raukka tarkoitti hyvin, on ymmärrettävä; mutta tyttö arveli, että hän oli kuni vähän sorrettu; mutta kas, se oli vaan hyväntahtoisuutta äitiltä.

Tuo hyvä notarius oli niin tottunut nöyryyteen, että hän oli hovisaarnaajan muotoinen, joka kuninkaallisissa maahanpaniaisissa ajattelee, että hänen tulee alamaisuudessa haudata majesteeti.

— Niin, se on selvää, että se oli hyväntahtoisuudesta, — sanoi Berndtsson, joka huomasi, että ukko paljon pani painoa "äitin" tyttöä kohtaan osoittamaan hyvyyteen.

— Kuitenkin niin oli tyttö vähän sorrettu, mutta nyt on hän ilonen kuni lintu ja laulaa … ja laulaa kuni pieni viheriävarpunen, hä hä!

— Niin … niin, Jumalan kiitos; ja nyt ei enään ole mitään vaaraa … sillä kas, nyt voi hän itse auttaa itseänsä. Niin, luutnantti, te ette tahdo mitään pahaa tytölle, te olette kunnon mies … hm, kas, minä sanon sen, sillä niin sanoi Emili eilen.

— Niin nähkääs, minä tulin maininneeksi teidän nimeänne, ja silloin sanoi hän: — Hänellä on toisellainen ulkomuoto kuin tavallisilla herroilla, sanoi hän; sillä kas, hänellä ei ole suuria ajatuksia herroista yleiseen, ja paruuni ei tehnyt asiaa paremmaksi.

— Ettekö te luvanneet, ett'ette koskaan kysyisi?… Hän on hyvässä, rehellisessä paikassa, kaupungin ulkopuolella … vihannassa ruohossa, jonne ei kukaan tule eikä voi löytää pientä kukkaistani … hä hä!

— Niin, Jumalani, oman lihallisen serkkuni luona. Äiti ei ole koskaan tahtonut kärsiä sukulaisia, sillä, nähkääs, äitissä vähän on ylpeyttä; hänellä itsellä on hyvä ja varakas suku, eikä hän tahdo sekoittaa itsiänsä, vaan pikemmin hieman koroittaa itseänsä, hm.

— Niin, siis ei hän koskaan ole tahtonut seurustella serkkuni kera, vaikka hän on niin hyvä ihminen; mutta nähkääs, ihminen tekee vispilöitä ja luutia ja asuu omalla perityllä pohjalla, vähäsessä torpassa … hm, sitä ei äiti koskaan ole voinut kärsiä. Mutta Emili voi siellä kuni helmi kullassa ja on rauhassa koko maailmalta.

— Kuulkaas, notarius, — lausui Berndtsson, — te saatatte tehdä minulle erään palveluksen.

— Mainitkaa minut Emilille … ainoastaan mainitkaa minut, minä tahdon, että hän muistaa minut.

— Niin, sen hän kyllä tekee; niin sen hän tekee, se on varmaa, — oli notariuksen vastaus. — Hyvästi, luutnantti Berndtsson, hyvästi.

Siellä hänen huoneessansa näytti tyhjältä ja ikävältä. Vuokrattu piano, jolla hän silloin tällöin haaveili, oli auki sitten eilis-päivän. Nuorukainen heittäytyi tuolille ja näkyi tarkastelevan muutamia nuottia, jotka olivat nuottikantimella.

Hänellä oli ainoastaan yksi ainoa ajatus, ja se oli Emili. Hän heräsi toisinaan unelmistansa, naurahti ja kysäsi itseltänsä: — Onko se ehkä viisasta köyhältä luutnantilta. Mutta hän lankesi taasen haaveiluihinsa.

Silloin lankesivat hänen silmänsä nuottilehteen. Siinä oli irtonainen paperi; se oli käännös; jonka hän päivää ennen oli tehnyt. Se oli Matthisen "Wiederhall" ruotsiksi.

— Juuri niin ajattelin minä, — jatkoi nuorukainen; — juuri niin … juuri niin.

LEMMITTY.

— Onko luutnantti likeisemmässä tuttavuudessa luutnantti Berndtsson'in kanssa? — kysyi kenraali Jakobsstege ajutantiltansa.

— Minä näin hänet viime supéella Anton'in luona. Hän näkyisi olevan kunnioitettava nuorukainen.

— Niin. No niin, hän on todellakin hyvä nuorukainen, mutta köyhä, hyvin köyhä; hänen isänsä on muuan kapteeni Berndtsson.

— Niin, sangen hyvä mies, mutta (nykäisten olkapäitään) köyhä kuni kirkkohiiri.

— Vai niin; oh jaa se tapahtuu sangen usein meille sotilaille. Pidetään minun kuutta-tuhatta pankkoani jotenkin suurena, mutta mitä on se oikeastaan? vähäarvoinen minun arvoiselleni armeijassa.

— Kuulkaas, rakas Sundler! ottakaa vaari nuoresta Berndtsson'ista ja käskekää hänen käymään soiréessani. Hän on sangen sievä, nuori mies, minä näen hänet mielelläni.

— Sanotaan, toisti kenraali, että hän taitaa olla kihloissa, salaisuus vielä, vaikka kaikki ihmiset tietävät. Anton'in tyttären kanssa.

— Niin, minä olen kuullut vähän sinnepäin; mutta tietysti tahtoo Anton vävyn loistavammalla nimellä.

— Niin — no niin, Anton on narri, ja hänen vapaaherrattarensa, meidän kesken sanottu, turhamainen olento. Oh, minä muistan hänet hyvin, kuin hän oli naimisissa Grünewald paran kanssa; hänet hävitti hän täydellisesti ja hänestä tulikin senvuoksi varsin suoraan turvaton leski. Molemmat ovat huonompia; mutta se on kuitenkin kunnioitettava perhe. Sundlerin tulee käydä siellä — sellaisia supéita saadaan tuskin koko Tukholmassa ja siellä tapaa kaikki, joilla on jotakin arvoa kanssakäymisessä; saattaa saada sopivan "viran"; siellä pelataan jotenkin korkealle ja niin on siellä neiti kosittavana. Menkää sinne, Sundler.

— Niin, nähkääs Sundler, mies on mennyt oikeata tietä, sillä hän on ihastuttanut tytön ja äitin. Minä näin itse kuinka tuo pienoinen kuvio hymyili hänelle — ainoastaan hänelle; sillä muuten käyttää hän itsiänsä melkein kuni puunukke ja on juro ja poikkipuolinen. Hänellä on tosiaankin vallan omituinen tapa kaikkia kohteliaisuuksia kieltämään — Sundler voi kai arvata, että tuhlataan rikkaalle perijälle paljon koruja; mutta se näyttää juuri siltä, kuni mieleeni johtuu, kuin piika äiti vainajani luona asetti kukkasia ja hakatuita hakoja uunin jalan ympäri. Hän ei tullut laisinkaan liikutetuksi, ja sama näkyy olevan mamselli Anton'inkin laita. Nuoret mies-raukat, kun eivät saa muuta vastausta kuin niin, ei ja vai niin .

— Jumala tiesi; mutta varmaa on, että hän, puhuessansa hänen kanssansa, on yhtä vilkas, kuin muuten kuiva ja harvasanainen. Sellaiset henkilöt ovat hiuskarvalta sen pikarin näköisiä, joka isä-vainajallani oli; sitä tuli käyttää erityisellä tavalla, muuten niin siitä ei saanut mitään. Berndtsson tietää mutkan. Hän mahtaa olla "liipattu" mies, tuo Berndtsson.

— No niin, hänellä on hyvä pää ja hyvät taidot; hän on äskettäin ottanut Marieberg-tutkinnon.

— Tutkinnon, rakas Sundler! Taidot — ne ovat vallan uutta sotaväessä; mutta mitä niillä oikeastaan tekee? Meidän sankari-isillämme ei ollut mitään tarpeettomia taitoja; minun nuoruudessani ei kaivettu järkeä kirjoihin, ja siitä huolimatta olen minä ja moni muu noussut sangen korkealle. Saattaa olla oiva sotilas muutenkin, vaikk'ei sitä ole oppinut kirjasta. Mutta, Sundler, Berndtsson on viisas ja ajatteleva ihminen, joka tietää mitä hän tekee — sillä ei hän kuviota rakasta, se on selvä; mutta mies on viisas ja kohden kunnioitettavaa. Tuokaa siis hän tänne, Sundler! Miehen tuttavuus ei ole hylättävä.

Kenraali Jakobsstege oli yksi niitä miehiä, joista entiset ajat olivat rikkaat, nimittäin sellaisia, joita käytetään kaikkialla, sen ohessa kun ei muita käytetä juuri mikinkään tai kumminkin niin ahtaissa piireissä, ett'ei heidän kelvollisuutensa koskaan voi tulla tilaisuuteen näkyä.

— Todella sanoen, on näkynyt siltä kuin olisi enempi etsitty niin kutsuttua "käytännöllisyyttä", kuin todellista kelvollisuutta johonkin vissiin ammattiin. Saatetaan missä hyvänsä käyttää kautschukki-hihnaa sarannoiksi, mutta on mahdotonta käyttää teräksestä, sopiva kassa-arkkuun, oven tai pulpetin sarannoiksi. Pidettiin siis kautschukkia, jota saattoi käyttää mihin hyvänsä, parempana kuin nuo itsepintaiset rautakappaleet, jotka vaan sopivat yhteen, eikä pidetty niin paljon väliä kestäväisyydestä eikä todellisesta kelvollisuudesta siihen tarkoitukseen.

On joskus nähty yhtä ja toista sellaista, tuon järjestetyn yhteiselämän kaikki kelpaava rohdintutti sopii tavallansa täyttämään sitä aukkoa, johon se pannaan. Saattaa varsin hyvin sulkea joku akkuna lautapalalla tai tyynyllä, ja tarkoitus voitetaan, nimittäin se, että pakkanen tungetaan ulos, mutta valokin tulee suljetuksi, mutta akkuna onkin kahteen tarkoitukseen — pakkasta sulkemaan, vaan ei valoa. Sellainen "käytännöllisyys" tapaakin aina vaan täyttää toisen ehdon täsmällensä, mutta tekeekin aina aukon ylä- ja alapuolen väliin, esteenä siihen, että Hallituksen tahto saa, sellaisena kuin se on, tulla tunnetuksi alamaisille. Kenraali Jakobsstege oli sellainen sulkija, joka yhtä vähän totteli, kuin mielellänsä käski, ja joka oikeastaan oli korkean vallan ja kansan inkarnationi — sillä tuon edellisen käskyt ja tuon jälkimäiset toiveet sammuivat kenraalin oman, oikullisen tahdon syvyyteen.

Se on selvää, että nuo viisaat, nuo, jotka tunsivat itsestänsä, että hekin saattaisivat täyttää jonkun tyhjän paikan, kuni auringon kukat, seurasivat kenraalin ylös- ja alasnousua eläintarhan kautta, ja se vaikutti, että Berndtsson tuli nyt huomatuksi, lemmityksi ja häntä sanottiin hyväksi toveriksi, jonkinmoista, joka todellakin oli totta, mutta joka nyt vasta cum gratia et privilegio tunnustettiin, sittenkuin kenraali oli imprimatur 'insa hänen luonteellensa, ja jollei tämäkään olisi tapahtunut, niin kävihän huhu, että hän oli kihloissa rikkaan Anton'in tyttären kanssa, kyllin hankkiminen hänelle ystäviä. Nyt huomattiin, että Berndtsson oli sangen "oiva nuorukainen", "luja ja rehellinen luonteeltansa", "ihminen, jolla oli pää ja sydän oikeassa paikassa". Sanalla sanottu, tuo ennen huomaamaton luutnantti tuli kerrassaan sangen huomatuksi personaksi — ja kaikki tämä senvuoksi, että luultiin hänen olevan hyvissä kirjoissa — hölmön luona.

Berndtsson oli liian viisas, ett'ei hän muka olisi huomannut syytä, ja liiaksi maailman mies, ett'ei hän muka olisi käyttänyt hyödyksensä tuulenpuuskaa. Hän tiesi, ett'ei hän koskaan tulisi passaatiin ja sen vuoksi hissasi hän purjeet käyttääksensä, niin hyvin kuin hän taisi, sitä viuhkaa, joka puhalsi.

Hän kävi siis yhtä usein patruuna Anton'in kuin kenraalin kartanossa. Koko maailmahan tiesi, että hän oli kihloissa, vaikka se vielä pidettäisin salassa. Tämä vaikutti, että kuin tuo kunnon patruuna oli ulkona kaupungilla jossakin seurassa, niin täytyi hänen, niin perusteellisesti kuin hän tahtoikin alkaa Kaarle XIII:lla, kuitenkin aina lopettaa pakoitettuna puhumaan luutnantti Berndtsson'ista, ja hän sai silloin tietää, että hän oli kaikkein oivallisin nuorukainen, mainio upsieri, ja sellainen ihminen, joka tulevaisuudessa olisi hyödyttävä synnyinmaatansa.

UKKO JA TYTTÖ.

— Hä, miten täällä on kaunista, todellakin nättiä ja naastia, niinkuin äitin on tapa sanoa! — lausui pikku notarius, aika lailla naureskellen; — ja mitä teet sinä, lapseni?

— Hä, hä, minä luulen, että kanaseni on mieltynyt mieheen; niin, varsin sievä on hän. Mutta näetkös, nyt on hän kihloissa.

Emili painoi itsensä työnsä yli, sillä hän tunsi, että hän muutti väriänsä. Se oli jotakin, joka pisti sydämeen, vaikk'ei hän koskaan ollut kuvitellut että — Ei! mutta kas, siellä asuu lapsi sydämessä, pieni lapsi, jolla on usein tapana miettiä omin päinsäkin; se on tuo enkeli, joka saattaa olla viaton ja hyvä monessa, joita maailma surkeilematta tuomitsee — ja sangen häijy sikiö niissä, joita maailma jumaloitsee. Ei ole ketään toista, kuin Jumala, joka sen oikein tuntee.

— Niin, näes, hän on todellakin kihloissa rikkaan mamselli Anton'in kanssa; sangen rikas naimiskauppa, niin, tavattoman rikas naimiskauppa. Äiti arvelee hänen saavan monta sataa tuhatta; niin, äiti tietää sen niinkuin viisi, niinkuin Isä meidän siunauksen.

— Nähkääs vaan, hä, hä, tipu ei todellakaan ole tyytyväinen tähän uutiseen; mutta näes nyt, tipuseni … hm, se on tukalaa alottaa, hm … mutta näes, minä tapasin hänet hiljattain, ja silloin niin tulimme me puhuneeksi sinusta.

— Hm, tiedän mä, totta kai sinusta saa puhua yhtä kuin ruhtinattarestakin, tiedän mä, kaikessa nöyryydessä ja kunniassa?

— Niin, näetkös, me puhuimme sitä ja tätä, ja niin kysyi hän sinua ja sanoi sinun olevan sievän tytön ja niin edespäin. Ja niin kysyi hän … sillä hän tietää, ett'et sinä ole kotona meillä, näes, mutta enempää ei hän tiedä.

— Ei, sanoin minä, mutta kitara hänellä on, jolla hän linkuttelee elfen-sormillansa, sanoin ma, hä, hä.

— Puhuin, miks'en! Mutta tiedätkös, silloin hän käski minua käymään luonansa seuraavana päivänä; ja niin minä menin. "Parahin notarius", sanoi hän (sillä hän pelkää arvattavasti, että se huomattaisin hullunkurisesti Anton'illa), "mutta antakaa tämä paperi Emilille ja nämät nuotit myös, ne ovat sovitetut kitarille".

— Kyllä niin, mutta, kanaseni, isällä, hänellä on net kyllä; sillä kas, kun ei hän tiedä, missä sinä olet ja hän sitäpaitsi nyt on sidottu, niin ei taida siinä mitään pahaa olla, että isä ottaa sellaisia.

Niin sanoen veti notarius auki erään paperikäärön ja antoi Emilille erään käärityn paperiarkin.

Hän hyräili nuotit läpi ja alkoi sitten selvällä, taipuvalla ja täysinäisellä äänellänsä laulaa:

Sun oon ma — vuorten, laaksoin eroittaissa,
Jos myrsky täällä kuinka raivoaa,
Ja hiekkaan peittyy liljat erämaissa,
Sun olen vaan.
— — — — —
Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,
Jos loiston, valon maissa asuisin,
Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,
Sun olisin.

— Ei, ei, minä en osaa, minä en osaa! — huusi Emili, heittäytyen itkien ukon syliin. Minä en osaa.

— Ho, menihän tuo hyvin, kanaseni, se kuului niin kauniilta: … kah, sinä itket; onko mitään itkemistä, että lapsi on kohtelias … hm, sehän on kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä.

Emili oli tullut äkkiä liikutetuksi; mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua nosti hän taasen ylös kauniin päänsä, pyyhkäisi hymyillen silmänsä ja sanoi:

Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
Sun olen vaan.

— Hm, tuohan oli sangen kohteliasta luutnantilta; erinomaisen sievä mies, niin, jalo mies, tuumallinen sydämeen asti, tuo luutnantti; niin sellainen on hän.

— Eikö mitä, lapsi, eikö mitä; enhän minä ole mikään velmu-akka. Mutta sinä uskonet, että hän kuitenkin aina mahtaa pitää sinusta hieman ja on ikäänkuin tahtonut antaa sinulle jonkun muiston … niin, jonkun muiston kaikessa nöyryydessä ja kunniassa. Muuten saat sinä luulla, että minä olen kyllä näyttänyt hänelle talvitien; sillä sellaisia riettaita ryökäleitä, kuin Gyllensvingel, en minä kuolemakseni kärsi; hän on yhtäläinen mies, kuin tuo hullu Olivesköld … hän, joka syleili minua.

— Niin, oliko tuo sopivaa avonaisella kadulla herjata vanhaa miestä, joka ei koskaan ole tehnyt madollekaan niin mitään, oliko tuo sopivaa?

— Ei, — jatkoi notarius, — se oli varsin konnamaisesti tehty ja senvuoksi sanoinkin minä: "Herrat hävetköön, sillä tavallako kohdellaan vanhaa miestä"; niin, sen minä sanoin, sillä kun on tehty väärin, niin en minä kursaile totuutta sanoessani selvään ääneen.

— Niin, nähkääs, minä tahtoisin niin mielelläni, että Berndtsson tietäisi, kuinka kiitollinen minä olen … sen minä tahtoisin; Mutta miten se kävisi laatuun?

— Ei, Herran Jumala! älkää sanoko komplimang… Ei, ei, isä! Sanokaa hänelle, että Emili kiittää häntä kovin, kovin! … musikista ja … värsyistä; niin, sanokaa niin.

— En maarkaan, älkää käyttäkö mitään ranskan sanaa; sanokaa vaan, että minä tulin iloiseksi.

— Vai niin, että sinä tulit iloiseksi; vai niin, nyt minä tiedän. Se on tuleva noin toimitetuksi, kuin jos sinä olisit päämieheni jossakin riita-asiassa.

— Mutta ehkä se on parasta viivyttää sitä, siksikunnes hän tulee naimisiin.

— Niin, nähkääs isä, äiti arveli, että miehet saavat aina sellaisia ajatuksia.

— Ah, Jumalani, saattaisihan hän luulla … isä kulta, saattaisi hän luulla, että minä rakastaisin häntä.

— Vai niin; oh, siinä ei ole mitään vaaraa, niin typerä ei hän ole; mitä vielä, sitä ei hän koskaan ajattele; olisihan se omituista kuulla, että sinä muka olisit oikea kappale, joka saattaisit rakastua kihlattuun mieheen.

— Niin, se on kaikki varmaa, sillä kas, äiti on sanonut sen, ja äiti tietää sen varmalta taholta, niin varmalta taholta.

— Niin sinä, ei keltään huonommalta kuin mamselli Bleklöf'iltä, joka on Klarstjerna'in kotiopettajatar; sillä kas, hän tilasi hatun itsellensä äitiltä, punakuorisen, antaaksensa väriä ihmisen kasvoille … ja näetkös, hän on hyvä tuttu neiti Attalie Grünewald'ille, joka niin sanoakseni on mamselli Anton'in sisar, vaikk'eivät he oikeastaan ole muuta kuin, mitä laki sanoo, erisukuisia lapsia.

— Vallan varmaa, että luutnantti Berndtsson saa Tukholman rikkaimman tytön, vaikka hän kuuluu olevan vähän tyhmä; sillä sen on paruuni sanonut äitille viimein, kun hän oli meillä, sinua kuulustamassa.

— Ja ilman vasituista hienoa sivistystä, sanoi mamselli Bleklöf … sillä äiti pakoitti häntä niin, että totuus tuli ilmi. Se on, kuni tiedät, äitin uutis-kysymyksien laita, vallan samoin kuin on Pyhässä Raamatussa: Minä en päästä sinua, kuuluu siinä, minä en päästä sinua. Äiti riippuu kiinni kuni iilimato … äiti parka.

— Niin, jotain hauskaa tulee hänellä olla, äiti paralla; nyt ei hänellä ole sinuakaan toruttavana, kanaseni; sinä pakenit tuota mies-ilkiötä. Mutta, Jumalani, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin nyt on äiti levoton. Hyvästi sinulle, kanaseni!

Tuskin näki Emili hänen katoavan puiden taka tuossa pienessä ryytimaassa, joka ympäröi huonetta, kuin hän jo otti taasen esille värsyt.

"Ja nämät on hän kirjoittanut", kuiskasi hän hiljaa. "Hän kuuluu toiselle, mutta senvuoksi saatan kai minäkin pitää hänestä. Jumalani! Minkä vuoksi, minkä vuoksi? — Ei, minä en tohdi ajatella sitä."

KAKSOIS-HÄÄT.

Oli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja pintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an virkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun sunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän häitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan ulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia. Mutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei mitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety sokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle keittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää ennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli sotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:

— Sinä saat laittaa suuren komiskan reilaan ja rasvata silat ja kiillottaa messinki-helat, sillä huomen-aamulla aikasin lähdemme matkaan.

— Niin, kyllä tapahtuu… Hä, hä, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän, hä, hä!

— Niin, siinä on sinulla oikein, Stolt, sinä saat olla kanssa mutta annas minun nähdä, ett'et sinä juo itseäsi juovuksiin Stolt.

— Oo jaa, se kas oli noin, kuin sinä viimein tulit kotiin kaupungista, mutta annas olla se tekemättä.

— Niin, kas se ei ollut muuta kuin, että minä kohtasin korpraali
Ferm'in juurikuin minun piti mennä ulos, ja niin sanoi hän: "Tulee
sisään, Stolt, niin otamme 'Uddevallan'" ja niin saatiin minä
Armanskalle, ja sitten niin pakkana nipisti, ulos tultuani.

— Niin, saitteko jotakin? — lausui Stolt, tultuansa ylös keittiöön.
Niin, saitteko jotakin, piiat?

— Niin, nähkääs, minä tulen häihin, mutta sinne eivät Hagetorp'an piiat pistä nenäänsä, vaan ainoastaan minä… Nähkääs, tytöt, minä vaan.

— Niin, eikös ole! Minä kammaan "muntasit" niin, että minä näytän joltakin, sanoin ma.

— Se on synti, että ne ovat niin valkeat. Tahtooko Stolt muntasi-mustetta, niin on minulla sitä padan alla.

— Ah, hän saattaa maalata itse itseänsä vähän enemmän, hän on alkanut nenällä, ha ha ha!

Nyt luuli Stolt nöyryyttäneensä piikoja, hän otti trippeli-palasen, joka oli muurilla, ja meni.

— Nähkääs vaan, hän otti kiillotus-aineeni, tuo häijy ilkiö. Nyt luulen ma messinki kiiltää, ja hän pöyhkeilee kammoista.

Kuitenkin oli nyt arvotus selitetty, ja se tuli vielä selvemmäksi, kun kaptenska jätti muonavarat Tiinalle, jonka tuli olla emäntäpiikana sillä aikaa.

Kaikki tässä maailmassa huononee; se tulee aina huonommaksi ja huonommaksi. Jos net olisivat ainoastaan ihmiset, jotka heikontuisivat hyveessä ja mielenmaltissa, kävisi se kuitenkin hyvin laatuun, sillä se on kuitenkin inhimillinen asia, mutta että itse luontokin huononee — se on epäiltävä tilaisuus. Jokainen hiukan muistaa, että meidän nuoruudessamme oli se vallan toisin; oli jotakin tervettä, iloista luonnossa, jota se nyt ainoastaan poikkeuksittain tapaa olla. Kaikki saatettaisin selittää harhanäkönä itse meistä, tai että me nyt katsomme kaikkea himmeimmillä silmillä ja hipuneimmilla tunteilla — jollei taimikaan olisi huonontunut. Lunta, hiukan helisevä keli oli aina meidän nuoruudessamme; mutta miltä se nyt näyttää? Näyttää siltä kuin jollei maa kauemmin anna narrata itseänsä, vaan niin kauan kuin tämä oli tavallista; nyt istuu hän koko talven ja pöyhkeilee erityisellä harmaalla yksinkertaisuudella.

Siis saattaa hyvin huomata, ett'ei se ollut juuri hiljakkoin, kuin häitä Valdemarsborg'issa vietettiin, kun siihen vielä kuuluu, että Loppiaisiltana sinä vuonna oli helisevä reki-keli ja auringon paistama ilma, varsin mukava kylmyys tytön poskia purppuroimaan; mutta niin tyyni, että kapteeni saattoi hyvin verkalleen polttaa piippuansa, saamatta jäätä harmahtaviin viikseihinsä, Ja Stolt sitten, "sivili-vaatteissa", se on, pitkäkauluksisessa ajajakaapussa ja valkoset viikset ylös kammattuina, istui siinä kuskilaudalla ja läiskäytti piiskalla, joka edellisenä iltana varustettiin uudella silkki-mäiskällä, jonka mamselli Maria oli antanut.

Kapteenin peitti hänen vaimonsa, se on, hän kietoi hänen ympärillensä matkavyön, vähittäin niin pitkän, kuin Boa constrictor, ja veti sen ympärille huolimatta papan kaikista protesteista. Sittenkuin tämä oli tehty ja "ukko" oikein turkeissansa ja varustettuna nahkalaukku kaulassansa, puki hänet Maria, joka vuorostansa peitti äitin kuni egyptiläisen muumian, ja viimeksi auttoi luutnantti morsiantansa. Vihdoin istuutui vallasväki. Nuot "siunatut hatturasiat" vaivasivat kaptenin jalkoja; ja vihdoin kuului: "Aja, Stolt!" ja Stolt ajoi pois, nyökäten pöyhkeästi piioille, ja niin oli vallasväki poissa.

— Hm, se on vahinko, ett'ei Berndt saata tulla häihin, — sanoi kapteeni; — kaikkien lasten olisi tullut olla kanssa.

— Niin, kaksi, isä … Göthildakin, —anoi Maria; — muuten olisi hän ollut morsiusneitona tänäpänä.

— Aina sinäkin tulet! — sanoi kaptenska, vilkuttaen silmiänsä, sillä tuo saattaisi tehdä isän vihaiseksi, ja nyt tulisi pitää hänet hyvällä tuulella. Rouvat ottavat toisinaan itsellensä tuon kiittämättömän vaivan pitää herroja miehiänsä hyvällä tuulella.

— Anna hänen puhua, äiti, — sanoi kapteeni ystävällisesti; — näetkös, tämä ei ole ainoastaan riemujuhla, eukkoseni, vaan myöskin pyhä juhla, jota me tänäin vietämme.

— Ja näetkös! Silloin saattaa Göthildankin muisto mielellänsä olla kera, se ei vahingoita iloa, eikä pahenna tuota tärkeätä hetkeä.

— Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta sitten, kuin me vietimme tätä juhlaa … ja sinä, koko elämän on onnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme vanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä … ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi meille … me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.

— Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa vaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli, mielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen henkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.

Oli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä kulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella lumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien välillä.

Kapteeni kääntyi, ja — portailla seisoi vallan todellakin Berndt, heidän rakas poikansa.

— Niin kylläs saat! — uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; — niin kylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.

— Se oli somaa, ettäs tulit, — sanoi äiti, — kun et vaan kuni tavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.

— Se on sisustettu, äiti kulta! — vastasi luutnantti iloisesti, auttaessansa äitiä vaunuista.

Valdemarsborg'in suuri sali oli somasti koristettu, ja koska nyt oli Loppiais-ilta, niin oli kaksi oivaa joulukuusta, nekin koristetut aika vaha-kynttilä joukolla.

Vieraita ei ollut monta. Siellä ei ollut muita kuin naapurit, jotka, erityisistä säädyistä ja tiloista, tekivät erityisiä olennoita tuossa loistavassa taulussa. Niin valosaa ei ollut isoon aikaan ollut huoneessa, ja nuot vanhat suku-isät olivat ainoastaan yhden kerran ennen nähneet maalatuilla silmillänsä häitä. He istuivat siellä kumminkin liikkumattomina, noloina tai iloisina, kuni he aina olivat olleet — mutta vanha kenraali Olivesköld, testatori, näytti varsin vihaiselta.

Kynttilät olivat viritetyt, vieraat kokoontuneet, pappi tullut. Kaksi kulter-tuoli paria oli esillä, kaikki olivat hiljaa. Silloin aukenivat ovet, ja toisen kautta tuli sinne kaksi morsianta, morsiusneitojensa seuraamina; ne olivat Emma ja Maria; toisen kautta tuli kaksi sulhaista, toinen sivilivaatteissa, se oli nuori kreivi Olivesköld, toinen vormussa, se oli hänen orpanansa Akseli Ernberg.

Oli juhlallinen toimitus, kuin nuot molemmat morsiusparit vihittiin vanhempainsa läsnä ollessa; sillä vanha kreivi oletti molempien nuorukaisten isää, kapteeni Berndtsson taasen molempien morsianten.

Sitten tuli tanssit ja ilot. Vanha kreivi oli laittanut kaikki komeimmasti musikin ja virvoituksien puolesta.

Toisena aamuna saatiin nähdä nuo nuoret rouvat "negligé'ssä". — No, se on tavallista; mutta löytyykö mitään kauniimpaa kuin tuollainen nuori perheen-emäntä, joka ensi kerran otti paikkansa rouvain lukuun? Siinä on jotakin niin lempeätä, niin toivorikasta, ja samalla tuollainen vivahdus naisellisesta mieltymyksestä sellaiseen olentoon, joka nyt kerrassaan huomaa polkeneensa lapsenkengät ja näkee elämän edessänsä uusilla velvollisuuksilla, uusilla riemuilla ja uusilla suruilla. Kaikki tulee toisaksi tästä hetkestä, kuin nuorikko tarjoaa omaisensa ja vieraansa hyvin katettuun kahvipöytään.

Ei saattanut kieltää, että Emma oli kaunein; myöskin ulkomuoto hänen silmissänsä omasi syvempää ja naisellisempaa jaloutta, kuin Marian, joka oli ilo itse ja hänellä oli jotain jokapäiväistä koko olemisensa tavassa. Nähtiin selvästi, että Emmalla oli tai hän luuli omaavansa rikkaasti vaihtelevan tulevaisuuden edessänsä, ja että hän juuri nyt kurkisteli selvästi siihen; jota vastoin Maria oli kasvanut juurikuin siinä mielessä, että hänestä aikonaan tulisi köyhä kaptenska, kuni äitinsäkin, ja kun nyt Jumala oli suonut hänelle mieheksi luutnantin, niin näkyi hänen tulevaisuutensa olevan jotenkin määrätty.

Mutta molemmat muodostavat les honneurs kahvipöydässä, ja Maria ei näkynyt ajattelevan miestänsä, niin ilonen oli hän, jota vastoin Emma innolla, jota tuskin ennen nähtiin hänen silmissänsä, tarkasteli Fransia, joka itse näytti tyyneltä, hilpeältä ja onnelliselta.

Nämät olivat häät Valdemarsborg'issa, joista sitten pitkät ajat seudun akat puhuivat, lisäten: "Kahta niin kaunista morsiusparia, kuin Valdemarsborg'issa oli, saakin hakea."

TAASEN TUKHOLMASSA.

— No, luutnantti on ollut tuolla Valdemarsborg'issa? — kysyi kenraali Jakobsstege lemmityltänsä luutnantti Berndtsson'ilta, sittenkun tämä oli palannut Tukholmaan ja käynyt kenraalin soirréessa.

— Hän on kummallinen ukko, tuo vanha kreivi; varmaan arvossa pidettävä, sangen varakas mies, mutta kaikkein eriskummallisimmat ajatukset on hänellä.

— Ymmärrän, ystäväni, mutta … jalo ihminen, mitä on se sitten oikeastaan? Minä en ole koskaan muuta huomannut, kuin että se on muuan narrilaji.

— Esimerkiksi ukko tuolla alaalla, eikö hänen väkensä ole ylen kaikkea määrää nenäkästä! Muuan veljeni poika, nuori Jakobsstege, joka on attaché Pietarin lähetyskunnassa, oli vähällä joutua pulaan tuon jalon miehen roistojen kautta tuolla alaalla … niin niin, minä en puolusta häntä, sillä me olemme tavallansa sukua. Vaimoni on hänen serkkunsa tytär. Niin, nuori Jakobsstege matkusti tuossa seudussa ja muutti kyytiä kestikievaritalossa. No, hän oli kuullut monta kertomusta vanhasta kreivistä, ja silloin sai hän nähdä erään talonpojan rengin, joka näytti tavattoman lihavalta ja väkevältä, niin huvitti hänen sanoa: kuulutko sinä Valdemarsborg'iin. Tuli myöntävä vastaus. "Niin, sen minä voin nähdä, sinä olet niin hyvin syötetty". Silloin tuli mies hävyttömäksi ja tuumasi, että heidän kreivinsä oli jotakin toista kuin, mitä luutnantti luulee, tuollainen siivoton olento! — kuin "ruhka-aateli", sanoi mies.

"Veljeni poika, kiivas luonnoltansa, antoi miehelle korvapuustin. Mutta mitä luulette? Mies lensi hänen kimppuunsa, tarttui häntä kaulukseen ja heitti — hm — mies oli väkevä ja olisi saattanut kelvata sotilaaksi — heitti Jakobsstegen vaunuihin niin, että oli onni, ett'ei hän murtanut kaulaansa. Onko se säällistä? No kansa, joka kaikki kuului tilustaan, tunkeutui vaunujen ympäri, kuni ärsytetty metsäkarja, ja veljeni poika läksi, iloisena ett'ei saanut enempää".

"Onko likivalta menevä niin pitkälle, ett'ei saattaisi voidella nenäkästä talonpoikaa, ilman, että hän antaa takaisin? Kuitenkaan niin ei kukaan muu ole, kuin ukko, syypää tähän kaikkeen — muuten kunnon mies, sangen rikas, tietysti, sangen kunnia-arvoinen ihminen; mutta hän saattaisi olla kahta vertaa rikkaampi joll'ei hän antaisi talonpoika-roistojen nylkeä itseänsä".

— Niin, nähkääs luutnantti, kaikella on määränsä. Talonpojalle tulee tehdä oikein, vaan ei hyvää. Kävisikö se laatuun, että tällä tavalla saa järjestystä? Jos net tekee herroiksi, niin tulevat he ylpeiksi vaan.

— Mutta, keskeytti kenraali itse itsensä, — teidän tulee yletä, parahin luutnanttini; teidän kaltaisen miehen tulee pyrkiä eteenpäin.

— Nähkääs, ukko Tallinderista, tuosta itsepäisestä Suomalaisesta, joka väittää, ha ha, että hän voi toimittaa virkansa, en minä pidä. Minä hankin hänet johonkin konttooriin — hän saattaa olla kyllin hyvä istumaan jonkun postilaukun ääressä.

— Saatettaisiin kaivata hänen poismenoansa rykmentissä — kaikki rakastavat veteraania, joka Suomen-sodassa antoi niin monta esimerkkiä todellisesta urhoollisuudesta.

— Kuulkaas! oikaisi kenraali — sanokaas suomalaisesta itsepäisyydestä — tuollainen mies ei aprikoitse edes kuulaakaan, ennenkuin se on hänen otsassansa.

— Se on varsin huvittavaa kuulla, lausui kenraali, rypistäen ylähuultansa; mutta minä — minä en pidä lainkaan hänestä — ja siis nuot muut myötätunteiset eivät tee mitään asiassa. Mutta puhuaksemme muusta — aiotteko te pian naida?

— Oh, niin minä tiedän — varsin ystäväni; teidän ei tarvitse ripittää itsiänne — minä kyllä tiedän siitä asiasta. Kuitenkin jahka ukko Tallinder menee pois, niin teistä tulee hänen seuraajansa.

— Mitä? minä tahdon kai uskoa, että minun tahtoni on väriittä — ha ha ha! — te olette ylentuntoinen herra, armaani — se ei kelpaa asioissa — antakaa tuo olla tekemättä — siinä on hyvät tulot; mutta ehk'ette te välitä tuloista? ha ha ha! — löytyy erityisiä onnen lapsia, jotka saavat rahaa palkkioksi siitä, että he rakastavat kaunista tyttöä. Se tapaa maksaa muuten rahoja! mutta jokaisella on vuoronsa.

Kuni näkyy oli luutnantti Berndtsson hyvällä kannalla kenraalin luona, mutta hän huomasi varsin hyvin, että tämä ainoastaan oli hänen luullun sitomuksensa vallassa tuon rikkaan Anton'in kera ja oli vaihdettava samassa hetkessä vihaksi, kuin Liina selitettäisin ei hänen vaan Helmer'in morsiameksi.

USKOTTU.

Vapaaherratar Anton ja neiti Attalie olivat kuitenkin vähittäin johtaneet tehtaan-isännän mielipiteet siihen suuntaan kuin he tahtoivat.

Ukolla ei ollut erittäin paljon Berndtsson'ia vastaan, mutta tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jatkoi ainoastaan pieniä luona käyntejänsä silloin tällöin, ja näissä tilaisuuksissa oli hän keskustelussa Liinan kanssa.

Vapaaherratar ja neiti jättivät noille nuorille kaiken mahdollisen vapauden; mutta siitä ei tullut mitään kosioimista kuitenkaan. Liinaa ivailtiin, ja hän antoi ivailla itseänsä ja hymyili vaan. Mihin Berndtsson tuli, sai hän kuulla osoituksia nuorista luutnanteista, joilla olisi miljooneja — sillä summia liioitellaan aina — mutta hän vaan hymyili.

Berndtsson puolestansa ei saattanut oikein saada selkoa itsestänsä. Hänen järkensä ei saattanut sopia naimis-aatteesta tuon karanneen neulous-mamselli paran kanssa; mutta hänen sydämensä tuli niin juonikkailla koukuilla, kietoen niin hänen tunteensa, että järki tavallisesti lopetti tuolla vanhalla sananlaskulla: "Yksi hullu saattaa kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata".

Kuitenkin luuli hän, että hän vähittäin unhottaisi Emilin, kun ei hän nähnyt häntä; mutta kas, hän näki sangen usein pienen notariuksen, kuuli puhuttavan hänestä, sai selvän hänen ajatuksistansa, hänen elämänsä tavasta. Niin, ukko ei saattanut olla kertomatta hyväntahtoiselle luutnantillensa, että Emili "oikein oli parkunut", kuin hänen piti laulaa niitä värsyjä.

Hän tunsi nyt selvästi, että tuo ihana, lempeä tyttö rakasti häntä, ja hän rupesi nyt filosoferamaan mitä onnea on tässä elämässä oikeastaan.

Jos tahdotaan miettiä tätä ainetta, niin täytyy ehdottomasti mielensä mukaan ottaa piste, josta vedetään ensimäinen viiva tulevaisuutensa päämaaliksi. Saattaa panna tuon pisteen mihin tahansa, se riippuu vapaasta tahdosta; antaa sen olla sielunharmoniaa, ihanuutta, rikkautta, taitoja, hyvettä tai mainio nimi — yhtä kaikki, jotakin sen tulee olla, ja tullaan aina johonkin päätökseen; mutta jos aletaan vielä miettiä, mistä pisteestä tulee alkaa, niin tullaan aina onnettomaan välipulaan. Tämä tapahtui Berndtsson'illekin.

Liinan ja luutnantin, hänen sydämensä uskotun, hänen tottelevan postinkantajansa, väli oli todellakin lämpimämpi kuin he itse havaitsivatkaan. Liina puhui niin innokkaasti ja suoraan tuolle nuorelle miehelle, juurikuin jos hän olisi ollut hänen veljensä; olihan hän Helmer'in ystävä, sehän oli melkein enempi. Berndtsson'ista taasen oli hän hänen siskonsa ja hän puhui sydämellisemmin hänen kuin jonkun muun kanssa; hän oli hänen silmissänsä pieni pyhimys: olihan hän Helmer'in morsian, ja morsian on aina vähän parempi kuin joku muu tyttö.

— Te näytte niin hajamieliseltä, luutnantti Berndtsson, — sanoi Liina eräänä iltapäivänä, kuin vapaaherratar ja neiti olivat jättäneet heidät rauhaan ikkunaloukkoon; — tiedättekö, niin olen minäkin, kuin minä ajattelen mitä isä sanoo Helmer'istä; minä tahtoisin mielelläni, että isä pitäisi hänestä, muuten se tekisi minulle pahaa; … mutta te? minkävuoksi te olette niin hajamielinen?

— Se on vaikeata sanoa; mutta yhtäkaikki, minä tahdon laaatia teille kysymyksen — hyvä tyttö tietää neuvon kaikkeen: tuleeko seurata järkeä vai sydäntä?

— Niin, se on riippuvaa; sillä joskus on järki, joskus sydän tyhmä, ja jos net puhuvat tyhmyyksiä, niin ei niitä tule seurata.

— Se, joka on hyvää, ei ole koskaan tyhmää, vaikkapa se siltä näyttäisikin. No, minä kerron teille historian, niin saatte sanoa, oliko se oikein vai tyhmästi.

— Hän on ainoa paitsi teitä, jonka kanssa minä saatan puhua
Helmer'istä; hän on hyvä akka, josta minä paljon pidän.

— Ja hän on tehnyt jotakin hyvää, joka ei ole tyhmää, — naurahteli
Berndtsson.

— Ei; nyt tulemme me aineesen. Maria on monta kertaa kertonut minulle, että hänellä, nuorna ollessansa, oli toveri, josta hän paljon piti. He palvelivat yhdessä monta vuotta; mutta niin tuli rakkaus väliin ja hän meni naimisiin. Vanha Maria oli luullut, että he muka olivat muuttaneet Tukholmaan; mutta miten oli mahdollista saada selkoa heistä, kun luultavasti mies oli ottanut toisen nimen ja siis oli tuntematon. Ajatelkaas sitten hänen iloansa, kun hän eräänä päivänä kohtasi nuoruuden-ystävänsä. Hän on nyt leskenä ja köyhä; mutta sanoi vanha Maria, (joka ei koskaan muista kuinka pitkä aika on kulunut hänen nuoruutensa ja nykyisyyden välillä) hän on, sanoi Maria, sama hyvänluontoinen tyttö kuin ennen, vaikka hän on vanhentunut.

— Niin, Maria on käynyt tervehtimässä ystäväänsä ja tuli kotiin vallan ihastuneena. Siellä asuu eräs tyttö eukon kanssa … se on hän, josta minä tahdon puhua, jos se huvittaa luutnanttia.

— Hän oli, sanoi Maria, kaunein Jumalan luoma olento kuin hän oli nähnyt. Nuoruudenystävä oli kertonut hänen kohtalonsa; mitä luulee luutnantti! tuo köyhä tyttö, jolla ei ollut edes kattoakaan päänsä yli. pakeni kasvatus-vanhempainsa luota, senvuoksi, että muuan rikas paruuni kosi häntä; mieluummin kuin, että hän möisi sydämensä kultaan ja rikkauteen, kunniaan ja loistoon, pakeni tuo nuori tyttö köyhyyteen ja pimeyteen. Oli onni, että eräs hyväntahtoinen akka, joka on sukua Marian nuoruuden-ystävälle, otti huolen tytöstä. Ukko käy toisinaan häntä tervehtimässä; ja se on hänen suurin ilonsa.

— On, niin sanoo kumminkin Maria. Kuitenkin niin mahtaa tuo olla hyväntahtoinen ukko.

— Hm, en suinkaan. Se on vaan arviota, mutta kuinka voimme me tuomita, että hän on niin hyväntahtoinen?

— Niin, että hän on auttanut häntä rahoilla, ei ole niin kummallista, varakas ukko ei saata paremmin käyttää ylellisyyttä kuin pelastaaksensa turvatonta tyttöä; mutta hän koittaa myöskin hankkia hänelle sielun-nautintoa.

— Niin, hän on hankkinut hänelle kitaran ja … ukko mahtaa olla tavaton ukko; ja niin kirjoittaa hän pieniä runojakin hänelle?

— Tekee, Maria puhui, että hänen palvelustoverinsa oli maininnut, että hän on antanut tytölle värsyjä, ja että hän joka päivä laulaa niitä, taukoamatta; sangen kauniita värsyjä, niin oli Marian ystävä vakuuttanut.

— Tiedättekö te, mamselli Liina, minä olen teidän uskottunne — tahdotteko te olla minun.

— Kyllä; mutta sanokaa nyt, tekikö tyttö oikein? Järkeä ei hän totellut, sillä järki sanoi luonnollisesti, että hänen ennemmin piti mennä naimisiin rikkaan paruunin kanssa, kuin että hän koko ikänsä neuloisi poimuille taitetuita yökaapuja; mutta sanokaa…

— Hän teki oikein, niin, Jumalan kautta hän teki oikein, — sanoi
Berndtsson.

— Nähkääs, saattaa käyttää itseänsä sangen tyhmästi ja sentään tehdä sitä, kuin pitäisi. Mutta luottamuksenne, luutnantti Berndtsson; minä olen ainoastaan vain nuori tyttö raukka, mutta te olette melkein kuni veljeni; puhukaa!

— Niin, nähkääs, — alkoi Berndtsson. joka huomasi eristetyn tilansa tukalaksi; — nuot värsyt olen minä kääntänyt saksasta, säveltänyt, kirjoittanut omalla kädelläni ja lähettänyt tuolle tytölle.

— Nähkääs, mamselli Anton, minä rakastan tuota tyttöä, samoinkuin te rakastatte Helmeriä; senvuoksi olen minä niin luotettava asioitsija.

— Nähkääs, hyvä mamselli Anton, minä olen köyhä ja minun täytyy pyrkiä eteenpäin onnen radalla; se olisi tyhmää, kukatiesi väärinkin, pyytää toista jakamaan köyhyyttäni ja murheitani.

— Mutta minun ei tule sitä tehdä… Ei, suoraan sanoen, olenko minä kyllin onnen-etsijä unhottaakseni häntä, ja kuitenkin — minä en voi.

— Parahin luutnantti, tehkää, mitä sydämenne käskee, niin teen minäkin. Ah, tietäkää, että minä olen kärsinyt paljon Helmerin tähden; sillä Ilse täti ja setäkin tuolla alaalla arvostelivat sen olevan liika halpaa rikkaalle Liina Anton'ille; ja nähkääs, minä saan kärsiä paljon, paljon, ja voin tuskin toivoa, että kuitenkin vanhempani suostuivat ehdotukseen; mutta kas, luutnantti Berndtsson — "hänet taikka ei ketään" — sen tähden saatan minä elää ja kuolla.

Berndtsson tarkasteli todellisella ilolla tuota nuorta tyttöä ja voimakkaan tahdon ilmausta, viehkeätä rakkautta ja kärsivällisyyttä, joka oli hänen muodossansa.

— Jättäkää nuot suuret tuumanne, ja jos te luulette, ett'ette te voi tulla onnelliseksi hänettä, niin tehkää kuni minä: kärsikää mitä te saatte kärsiä, pilaa, naurua, nuhteita, kaikkea; mutta älkää jättäkö tuota ainoata, jota te todellakin voitte kutsua omaksenne … tunnon-rauhaa.

— Kiitos! — lausui Berndtsson, — kiitos teille, ystäväni morsian, kiitos joka sanasta! Minä tahdoin vain kysyä elävältä, ajattelevalta, tuntevalta olennolta, samallaiselta kuin minä itsekin voin kysyä: olinko minä viisas vai hullu? Te olette vastanneet.

— Minäkö? Minä en tiedä, missä hän asuu, ja olen luvannut, ett'en edes kysyisi itsiäni perille, muuten voisin Marialta saada tiedon siitä; mutta minä en tahdo tunkea pyhyyteen. Minä olen, — lisäsi Berndtsson, — nyt saanut neuvoa, ja sitä samaa kahdelta taholla: yhdeltä sangen kokeneelta ihmiseltä ja kokenemattomalta viattomuudelta. Kummallista, molemmat ovat yhtä.

— Tuo oli pitkä tête-à-tête , — lausui neiti Attalie; — ah te, vallasväkeni, miten te olette onnellisia!

— Oi, Jumalani! että te saitte nähdä kreivi Baltzarsköld'in arapialaisen hevosen, todellinen Beduini, vakuutti paruuni eräänä päivänä.

— Niin, kaksi tallirenkiä veivät sen vähä aikaa sitten sivuitse, niin kertoi kamarineitsy. Ah, Jumalani! ett'en minä saanut nähdä tuota jaloa eläintä! Minä olen varsin mieltynyt kauniisin hevosiin. Paruuni puhui, että se on kovin vihainen ja että se tappoi erään Beduinin, tuo kiltti elukka, yhdellä ainoalla potkulla; se on tavatonta, kuinka semmoinen eläin on virma. Nyt sitä opetetaan ratsuksi joka päivä kuninkaan omassa tallissa, mutta se heittää pois selästänsä ratsupalvelijat, minkä ennättää. Ah, se on erämaan poika, hän ei pidä meidän ilmanalastamme. Eläin raukka … mutta te näitte kai sen?

— No, sanottakoon! Oli kaksi livré'en puettua tallirenkiä, jotka taluttivat sitä, ja hän potkasi ta'apäin, niin että kengät säkenöitsivät kuni hopea, sanoi äitin Lisett; ja te ette kai olisi saattaneet huomata sellaista, etenkin te, herra luutnantti, joka olette sotilas?

— Hm, kirottu tapaus! tuo arapialainen ryösti itsensä irti ja karkasi pitkin katuja akkojen ja lasten yli.

— Jumalani, silloin saattaa hän vahingoittaa itseänsä; mikä synti, jos noin kaunis eläin! — sanoi neiti Attalie.

— Niin, se saattaa kyllä tapahtua, mutta kas, saatammepa me olla ilmankin tuollaisia rätyvarsoja; meidän vanhat ruotsalaiset konimme ovat kymmentä kertaa paremmat.

— Niin näes, he syövät heiniä, saavat joskus vähän kauroja, muuten heiniä ja peluja, ja silloin tulevat he hyvin toimeen. Tuollaisen vauhkon pitää saada paljaita kauroja, ja Jumala tiesi, joll'ei vielä riisiryynejäkään; ja mitä tekee hän? Ei mitään; ratsastaa ei sillä voi. eikä sitä voi valjastaa vaunujen eteen, mutta lähteä karkuun rengeiltä, sen hän taitaa ja juosta suoraa päätä Jaakopin kirkkoa vastapäätä olevaan ruukkulautapuotiin, sen hän taitaa.

— Ihmis-parka, se oli vallan syntiä hänelle, vaikka se oli varsin oiva tuuma Zephyr'iltä; hänen nimensä on Zephyr ja kuuluu olevan oikeata hevos-aatelia, polveutuen kuningas faraon ajoista.

VIRAN-MÄÄRÄYS.

— Nyt on ukko hakenut ja saanutkin postinhoitajanviran, — sanoi kenraali Jakobsstege protegé 'ellensä. — Siinä oli kovat käsissä, sillä oli suuri joukko kynäsoturia postitoimistossa, jotka hakivat, ja etenkin oli vanha, ansiokas postimestari, joka oli uskottava asia; mutta, kuinka asia mulkattiin, niin pääsimme me ukko Tallinder'istä, ja nyt saa hän hoitaa Nuckköping'in postia ja istua luukun ääressä kunnia-merkkinensä. Nyt tulee teidän hakea hänen virkansa.

Berndtsson haki, ja pari kuukautta sen jälkeen saattoi hän kiittää kenraalia virasta, jonka hän oli kuitenkin hyvillä perustuksilla saanut ja ilman mitään nureksimista rykymentissä.

— Mutta nyt, — mutisi Berndtsson itseksensä, — on minulla hyvä virka; nyt saatan minä todellakin, jos tahdon, naida jonkun köyhän tytön.

Nyt tuli se hänelle mahdolliseksi — sittenkuin hänen tarkoituksensa tulevaisuuden varaksi olivat karttuneet — ottaa selvä, missä Emili oli piiloitettuna.

Vanhalta Marialta kysyttiin siis eräänä päivänä varovasti ja hän antoi sen vastauksen, että akan tupa oli kaukana, kaukana ulkopuolella Roslagin tullia. Tietä sinne ei hän niin varmaan saattanut sanoa, koska ei hän ollut huomannut sitä, kun hän meni nuoruuden-ystävänsä seurassa; mutta se kävi, ellei hän erehtynyt, ensin oikeaksi ja sitten, ell'ei hän muista väärin, vasemmalle, eli ehkäpä vähän oikeallekin; mutta sitten meni se varmaan vasemmalle ja niin taasen vasemmalle vähäinen tie, ja niin tultiin suurelle tielle, jota mentiin vähän matkaa eteenpäin, ja niin meni se "vissisti" taasen vasemmalle; mutta ehkä — sitä ei hän niin varmaan muistanut — oikealle, suoraan metsän kautta; ja niin edespäin.

Luutnantti sai nimittäin erään niitä topografillisia selityksiä, jotka ovat niin auttamattomasti valaisevat, joll'ei nimittäin niitä koskaan tarvitse seurata. Nyt taasen oli tuo epäiltävä asia. Notarius oli peloillansa "kanasestansa", kuni jalokivestä, ja pelkäsi ryöväriä jokaisessa ihmisessä, joka kysyi tietä. Tarkoitustansa ei Berndtsson tahtonut mainita; sillä ehk'ei tyttö huolisi hänestä, ja selviä rukkasia, jolleipä häntä muut kuin notarius, olisi nähnytkään, ei hän tahtonut saada. Ei muuta jäänyt jälelle kuin että hän itse etsisi, ja hän alkoi siis vakoilla seutua Roslag tallin ulkopuolella.

Hän käveli usein tuon pitkän matkan sinnepäin; mutta kuinka hän menikin oikealle ja vasemmalle, ei hän ollut tilaisuudessa löytää sen näköistä mökkiä, kuin vanha Maria oli hänelle sanonut. Hänen tutkimisensa olivat siis vallan turhat, ja notarius, jonka hän silloin tällöin tapasi, ei näkynyt millään tavalla pakoittamattomana puhua, missä hänellä oli "kanasensa". Hän vaan kertoi, että hänen on täytynyt viedä sinne kirjoja, sillä hän tahtoi toisinaan lukea, ja miten oli, pujahti sekin ilmi, että hän (notarius) ja Emili usein puhuivat luutnantista, ja vihdoin, että notarius oli puhunut, mitä koko maailma tiesi, eli että ystävä oli kihloissa.

— Siinä on äitillä väärin; minä en ole kihloissa, kuuletteko te! Minä en ole sidottu, enkä minä ai'okaan koskaan edes kosia mamselli Anton'ia.

— Mahdollista kyllä, mutta niin se ei kuitenkaan ole, ja minä velvoitan teidät, notarius, omantuntonne kautta, sanomaan Emilille, ett^en minä ole kihloissa, enkä aiokaan mennä kihloihin mamselli Anton'in kanssa.

— Kyllä, sillä hän tuli vähäisen mielipahoillensa, kuin minä kerroin, että … mutta sitten hän tuli taasen iloiseksi, laulut saatuansa.

— Ja senkö minä toimisin? En, hyvät ystävät olemme, mutta minä piilotan aarrettani… Hä, hä, jos äiti … menisi Jumalan luo, niin … hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään karata jonkun herran takia.

— Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman loppuun, päästäksensä niitä näkemästä … niin, sen hän tekee.

— Ah, hän ei luota niihin laisinkaan, ja niin sanon minäkin: Älä koskaan usko miestä; niillä on kaikilla pirun juonet.

— Mutta te olette itsekin mies, herra notarius, — sanoi Berndtsson, joka ei saattanut olla itsekään nauramatta tätä muistutustansa.

— Minä? Vai niin; mutta kas, minä olen naimisissa äitin kanssa ja se muuttaa asian. Muuten niin olin minäkin pieni veitikka nuoruudessani, oikea veitikka, ja narrittelin tyttöjen kanssa, hä hä … ei, ei luotettavaa, ennenkuin he tulevat naimisiin ja vakaviksi, kuni — kuni minä. Ei, herra luutnantti, ei. Myöskin on Emili vasituisesti pyytänyt minua, ett'en minä sanoisi luutnantille, että hän itki värsyistä tai että hän niitä laulaa usein ja niin edespäin; ja kaikkea tätä en minä olisi sanonut, joll'en minä niin varmaan olisi tietänyt, ett'ette te koskaan tapaisi toisianne.

— Mitä tuo tekisi? Niin, nähkääs luutnantti, minä olen nyt kuni äiti tytölle, ja minäkö sallisin, että tuollainen nuori sievä herra saisi tietää missä kana asuu ja ehkä menisi sinne ja menisi taas sinne, niin että hänen maineensa … en maarkaan; sitäpaitsi olisi akka, serkkuni… Jumala varjelkoon minua viemästä "lotkoja" … niin, akka se on, joka niin sanoo tietysti; mutta sitä ei hän koskaan sallisi. Hänen huoneensa, nähkääs luutnantti, on ollut rukoushuone, pitäisikö siitä sitten tuleman ryövärien luola?

— Ei, notarius kulta, te ette ymmärrä minua. Mutta jos minun aikeeni olisivat rehelliset?

— Mitä? Sen minä uskoisin, että muuan luutnantti, joka päivä päivältä käy rikkaan Anton'in talossa ja jonka vaan tarvitsee sanoa; "Tyttöseni, tahdotko minut?" niin tulee hänestä rikas mies; hm … ei, herra luutnantti! Kunnon mies te olette, hyvä Emilitä kohtaan olette te ollut; mutta lähimmäistä ei katsota hampaita edemmäksi… Ei, te luulette kukatiesi, että vanha Blomros antaa vetää itseään nenästä? Ei suinkaan … minä olen liian vanha ja perin-oppinut lakimies lisäksi, hä hä hä! Minä pidän tytön itse … no niin, sen minä teen.

Oli siis mahdotonta saada selkiä Emilistä. Ukko vartioitsi häntä sellaisella mustasukkaisuudella, joka oli voittamattomasti sitkeä. Heikoilla luonteilla ei ole muuta voimaa kuin sitkeyden, mutta tässä ovatkin he saavuttamattomia. Tämä itsepäisyys oli tuolla kunnon ukolla, joka nytkin teki täten omantunnon-ahdistuksesta. Hän paheksui sydämessänsä äitin käytöstä niin suuresti, että hän antautui tähän vastapuoliseen ylellisyyteen. Äiti oli melkein tahtonut myödä tytön; ukko päätti, että hän, jos mahdollista, olisi säilytettynä aina tuohon suureen tilipäivään. Äiti antoi vietellä itsiänsä, antoi nuorten miesten imarrella, jotka pitivät Emilistä, itsiänsä; ukko päätti olla kiinni-pääsemättömänä kaikkiin syihin, ja sillä tavoin oli ja tuli mahdottomaksi saada tietää, missä tuo ihana tyttö asui.

MÖKKI ROSLAG-TULLIN LUONA.

Mökki oli pieni, puitten sekaan piiloitettu, mutta siinä olikin rauhaista ja hiljaista, vieläpä ympäri olevissa seuduissakin.

Tuo ikävä talvi oli mennyt. Tällä ajalla ei ollut muu, kuin joku metsämies, kuleskellut sivuitse koirinensa, eikä muuta kuin joku jänis oli uhrannut elämänsä noissa lehdittömissä lehdoissa.

Nyt oli taasen kevät. Koivun lehdet olivat puhjenneet, sametin hienoisina ja Smaragdi-vihreinä, itse tammetkin lykkäsivät lehtiä, ja haavoissa net jo suhisivat. Jumala tiesi, mihinkä nuo pienet laululinnut joutuvat talvella. Silloin näkyvät nuo somat, sievät herrat, jotka pihlajien latvoissa huvitteleivat talvikauden. Näiden joukossa näkee punatulkun, vaalean punaisiin sametti-liiveihin ja harmaasen hännystakkiin puettuna, ja ristinokan, joka on hyvin vaatetettu, vaikka jokseenkin kömpelö varreltansa, ja tuon ihanan tilhen, joka tuon tuostakin pöykeilee pehmeistä höyhenistänsä ja loistavista väreistänsä. Mutta nyt kevät-puoleen tulee laulajaparvi, hamppu-linnun johtamana; tämäkin on hyvin puettu; mutta taidot ovat vähäiset. Mutta sitten tulee viheriävarpunen, jonka pientä ruhoa tuskin saattaa eroittaa lehtiryhmien joukosta, ja leivonen, joka liitelee yläällä ilmassa ja jota ei näe auringon paisteelta. Molemmat ovat yksinkertaisia, vaatimattomia, — sillä heillä on taitoa, eivätkä he ole likimainkaan niin tyhmiä, kuin nuo oivat punatulkut ja ristinokat.

Niitty mökin ympärillä oli nyt vihreä, ja tuo ainoa piste, missä multa näkyi, oli akan pernamaalla ja tuolla pienellä polulla, joka kiermusteli ruohostossa. Ja kuitenkin oli tämä mökki niin lähellä pääkaupunkia, että kellot kuuluivat, kun ne soivat, ja vieläpä, jos tuuli oli hyvä, tunnin-lyönnit muutamista kaupungin torninkelloista, jotka aina kuni ambitioneeratut, lyövät yhtä aikaa.

Siellä istuu Emili; terveenä ja ihanana kuni kevät-aamu. Hän työskentelee, hän laulaa lauluansa — tuota mieli-lauluansa, kuni tiedätte. Hän hymyilee, hän on onnellinen.

Akka oli nimittäin kysynyt vanhalta Marialta, oliko se totta tosiaankin, että Berndtsson oli kihloissa Liina Anton'in kanssa, eikä Maria saattanut salata nuoruuden-ystävältänsä, että Liina piti toisesta, ja että luutnantti oli vaan tämän asiamies. Niin kummalliselta kuin tämä kertomus kuuluikin, ilahutti se kuitenkin tuota nuorta tyttöä, joka ei suinkaan ajatellut saada Berndtsson'ia omaksensa, mutta joka kuitenkin iloitsi, ett'ei hän ollut kihloissa.

Ukko Blomros oli viattomuudessansa puhunut niin paljon, että Emili varsin hyvin oli ymmärtänyt, ett'ei Berndtsson ollut unhottanut häntä ja että hän mahdollisesti — rakastaisikin häntä. Värsyt, niiden sisältö, se asianhaara, josta notarius oli kertonut, että Berndtsson kunnioitti hänen tyyneyttänsä: kaikki oli herättänyt iloa tuon lapsi paran sielussa.

Ja nyt puhui hän itseksensä: "Nyt en minä kuitenkaan taida niin vähän ranskaa — hyväntahtoinen notariukseni! ah, ah, miten minä pidän hänestä! Mutta mitä minä ranskalla? Sitä en minä käsitä", jatkoi hän hymyillen, "ja mitä teen minä tuolla kaikella muulla, kuin minä opin?" Hän nyökäytti tuota kaunista päätänsä. "Niin niin, ja sentäänkin olen minä vallan tavattomasti ahkera, sanoo notarius; niin niin, se on niin hauskaa — mutta miksi on se hauskaa?"

— "Niin" — alkoi hän. vetäen syvän huokauksen — "se on kuitenkin hänen tähtensä. Jos hän — niin, jos hän — ei maarkaan, se ei ole mahdollisia; mutta jos hän — saatanhan kai ajatella jos — niin ei hänellä olisi raaka, sivistymätön ja tyhmä vaimo — ei suinkaan, silloin tulisi hän onnettomaksi. Jumala varjelkoon minua saattamasta hänelle ikävää hetkeä! Mutta jos hän kuulisi, että hänen vaimonsa olisi ikävä; jos minä tulen vanhaksi, enkä näytä näin terveeltä kuin nyt: silloin olisi hyvin tyhjää, jollemme me voisi kuni oikeat sydämen ystävät puhua toinen toisemme kanssa; silloin olisi hyvin onnetonta, jollen minä voisi seurata häntä. ajatella, tuntea kuni hän.

"Notarius arvelee, että minä oppisin kotiopettajattareksi; niin, se on kanssa hyvä tulla kotiopettajattareksi, ja se kai minusta sentäänkin tulee.

"Senvuoksi on minulla nyt nuo kaikki kirjat, tuo sanakirja, tuo maailmanhistoria naisille — Angelini. Mutta, Herran Jumala, minä en käsitä, mitä naisista ajatellaan; aina niille lörpötellään, aina niiden kanssa kisataan kuni lastenkin kanssa, ja kuitenkin, kuitenkin ovat he ne, joilla täytyy olla voimaa avata itsellensä tulevaisuus — sen olen minä tehnyt — ja säilyttää toivo ja miehuus, silloin kuin kaikki pettää".

Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
Sun olen vaan.

"Niin on niissä. Minä olen usein ajatellut: Emili, mitä sinä ajattelisit, tekisit, jos sinä seisoisit hänen kuolinvuoteensa ääressä, olisit hänen vaimonsa ja pyhkiäisit kuollon-hien sen ainoan otsalta, kuin sinulla oli maan päällä? Niin" — lisäsi hän, ja suuri kyynel-pari kiilsi silmäkulmissa, "minä taistelisin aina viimeiseen hetkeen tulevaa kuolemaa vastaan — tuuma tuumalta, silmänräpäys silmänräpäykseltä; ja jos hän sentäänkin voittaisi — mitä sitten? Minäkö epäilisin, vaipuisinko minä takaisin tomuksi?"

Hän ajatteli muutaman hetken, mutta sitten avasi hän nuot ihanat silmänsä, joissa säde jumalallisesta rakkaudesta ja voimasta kimalteli.

"Ei, ei! Minä työskentelisin sen siaan, että saisin, kultaseni kunnialla haudatuksi, niinkuin sanotaan; ei, se ei ole kunnian vuoksi, mutta se on ainoa työ, jota voidaan tehdä. Ei kukaan voisi moittia tuota surullista juhlallisuutta — maahanpaniais-rinkilöiden tulee olla suuria — ah niin; tapahtuu monelle, että nuo suuret maahanpaniaisrinkelit ovat viimeisenä rakkauden merkkinä —viimeisenäkö? — niin viimeisenä. Ja sitten? Niin, työ; minä hyvin tiedän, että hän on kuitenkin minun luonani — ei kaikkia siteitä sentään revitä — emmehän me langetetut hurskaasen itsekkäisyyteen; minkävuoksi me täällä sitten kärsisimme ja nauttisimme toisten suruista ja toisten riemuista, jos me siellä, ainoastaan senvuoksi, että me eläisimme valossa, unhottaisimme ja ylenkatsoisimme niitä, jotka vielä taistelevat pimeydessä.

"Ei, ei! Se ei ole mahdollista; sillä mitä sitten on rakkaus, ystävyys? Ei mitään, kohtaus markkinoilla. Minkävuoksi solmiamme me ikuisia siteitä, joll'eivät ne voisi pitää ikuisesti? Miksi me toivomme, jos meidän tulee toivoa, että me tulisimme kuitiksi kaikesta, joka on meille rakkainta?"

— "Ja, se on merkillistä" — toisti hän — "enkä minä saa häntä omakseni, mutta minä olen kuitenkin niin varma, niin todellakin varma, että me tapaamme toisemme, että me kuitenkin kuulumme toisillemme, — kuitenkin, niin päinvastoin mitä maailma ajattelee — ha! nuot ajatukset puhaltuvat kai pois, nuo väliseinät kai kukistuvat, ne ovat ihmistöitä".

Tuo nuori tyttö oli erinomaisissa pinteissä. Yksinäisyys, tämä itse-opinto, jota hän oli aloittanut, tämä tyystä tutkiminen joka sielun-sokkelosta oli vaikuttanut, että hän nyt sekä ajatteli että tunsi selvemmin kuin ennen. Äitin alituinen kiista ja tuo poroporvarillisuus koko hänen ajatuskulussansa olivat alituisesti sameroittaneet Emilin sielua. Tuon viattoman tytön tunteet olivat aina juosseet samaa kulkuväylää, mutta notariuksen perheessä olivat ne sahasulkuaan joutumaisillansa ja seisahtumaisillansa, jossa lastut, tikut ja kuoret alituisesti peittelivät peilikirkkaan pinnan; nyt taasen yksinäisyydessä juoksivat ne toivon kevätviheriäisiä rantoja pitkin; muruset, jotka ennen olivat sameroittaneet vedenpinnan, olivat tulleet rantaäyräille heitetyiksi; ja nyt oli jokainen tippa peilikirkas ja aivan selkeä.

On monta luonnetta, joita vaan tarvitsee puhaltaa puhtaiksi ystävällisellä sanalla — ja kas, kristalli on aivan kirkas alapuolelta; kun sitävastoin toiset, ruusujen peittäminä, ovat savivellistä, sitä paksumpia, samerampia ja siivottomampia, kuta syvemmäksi tullaan.

"Ei, nyt olen minä väsynyt" — lausui Emili illan tultua, — "nyt lauletaan hiukan, siksi kunnes muori tulee ja naputtaa".

"Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,
Jos loiston, valon maissa asuisin,
Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,
Sun olisin".

— Onko muori jo kotona, se oli aikaista, — sanoi Emili iloisesti ja aukasi oven.

— Anteeksi, Emili! — sanoi Berndtsson, joka, tutkimusmatkoillansa, oli kuullut laulun.

— Minä olen luvannut notariukselle, etten hakisi teitä, minä olen tunnossani luvannut teille, Emili, ett'en astuisi sisään teidän luvattanne: saanko tulla sisälle?

— Niin, teillä on oikeus, ei minun tule tulla sisälle, koska te olette yksin. Mutta, sanokaa minulle: saanko minä tulla toisten? Tahdotteko te sen, Emili!

— Te olette vaiti, Emili, — sanoi Berndtsson, — mutta muistakaa, meidän elämämme saattaa riippua…

— Meidän? — kysyi Emili vavisten, — meidän elämämme? Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko meidän.

— Hyvä, hyvä! — sanoi tyttö, ilolla säihkyvillä silmillä. Jumalani,
Jumalani! kuinka tyhmä minä sentähden olen.

— Oi niin, — alkoi hän, puoleksi itkien, — minä olen tyhmä, hyvin tyhmä, kun päästin teidät sisään — erään luutnantin vuoksi. Herra Jumala! niin tyhmä.

— Kuules, Emili! … nyt tai ei koskaan… Tahdotko tulla vaimokseni? — kysyi Berndtsson tuota pikaa, huomaamatta hänen tuskaansa.

Emili vaikeni ja näkyi horjuvan, sillä hän nojautui tuota pientä pöytää vasten.

— Tahdotko tulla vaimokseni? — kysyi nuorukainen taasen, — ja rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Niin, niin! sen minä tahdon! — huusi tyttö, heittäytyen hänen rinnoillensa; — niin, minä laulan ikuisesti: "Sun olen vaan".

— Siis päätetty, hyvä Emili! — toisti Berndtsson, sittenkuin he molemmin olivat tyyntyneet.

— Mutta, sanoi hän, — yhtä minä pelkään; minä olen taitamaton ja tyhmä itsestäni… Jumala tiesi, jos minä taidan sivistykselläni tehdä miehen onnelliseksi.

— Hyvä tyttö, juuri tuo epäilys näyttää, että sinä teet. Elä pelkää, sinä opit kahdeksassa päivässä enemmän kuin mies vuodessa; sillä näes, kun ajatukset menevät sydämen kautta päähän, niin tulevat ne selvemmiksi ja puhtaammiksi, juurikuin Jumalan ajatukset; mutta kun ne työnnetään ainoastaan päähän, ovat ne siellä säiliössä.

— Niin, näes, pelkät taidot päässä ovat kangaspakkoja, mutta ajatukset sydämmessä ovat kankaita, jotka henki saa valmiina itseänsä ympäröimään. Sielun on parempi kantaa yksinkertaista pukua, kuin käydä vaatteitta ja huolimattomasti, vaikka hopeahohtoakin olisi säiliössä.

— Kyllä, kyllä, sitä olen minäkin usein ajatellut, ja ajatellut: hän saa ottaa minut semmoisena kuin olen, taitamattomuuksineni, monine virheineni, niin, aivan sellaisena kuin olen.

— Ja niin, — jatkoi Emili, — niin olen minä usein ajatellut: niin saa hän kasvattaa minut miksi hän tahtoo, hän saa lainata minulle ajatuksensa, tarkoituksensa ja taitonsa, ja minä vaan opin… Tahtooko Berndtsson saada sellaisen oppilaan.

— Eikä suuttua minulle, jos minä olen tyhmä; sillä kas, Jumala tiesi sentään, jos minusta saattaa juuri tulla mitään oivaa "dam'ia". Ei suinkaan Berndtsson tahdo elää isosesti tai nähdä vieraita.

— Jumalan kiitos! silloin ymmärrän minä yskän. Mutta mitä kaikki ihmiset sanovat, eikö kukaan ole mielipahoissansa, ja Berndtsson saattaa saada mielipahaa minun tähteni?

— Mutta mihin panemme me noin tahattoman paljon rahaa? Notariuksella ei ollut milloinkaan enempi, kuin neljä sataa riksiä, ja hän maksoi sentäänkin sata riksiä hyyryä, niin että me kolmisin elimme kolmella ja me elimme hyvin.

— Oi niin, erään herran, sen kyllä tiedän, sanoi muori iloisesti, laskiessaan maahan koppansa etuhuoneessa.

— Vai niin, muori tietää? — kysyi Emili ja hän tunsi kuni joku paino olisi poistunut sydämeltä.

Ja nyt avasi akka oven ja astui sisään, sanoen: — Niin, kyllä minä tunnen pikku notariuksen.

— Mutta eihän tuo olekaan pikku notarius, — toisti akka vihastuneena. — Vai niin, minä ymmärrän… Onko minun mökkini… Ei, sitä se, piruvieköön! ei ole. Kuka tuo herra on?

— Niin, sulhaseni! sulhaseni! sen näköinenkin hän on! Eräs upsieri-roisto…

— Vai niin! Minä en kuule mitään, minä en tahdo kuulla mitään, vaan menköön seura tiehensä! Pankoon hän, mamselli, pillit pussiinsa, ja ottakoon hynttyynsä ja tuon saatanan viulurempukan, tai miksikä sitä kutsutaan, ja menkää pois molemmin; sillä, Jumalan kiitos; ei poliisi eikä metsävahti ole kaukana ja väkeä kyllin.

Berndtsson äkkäsi. — Kuulkaas, — sanoi hän; — tunnettehan te vanhan
Marian Anton'illa?

— Vallan! mitä se tähän kuuluu? Hän on rehellinen ihminen, paljoa parempi ja rehellisempi, kuin satatuhatta … minä en tahtoisi sanoa niin pahasti … hyi!!

— Ei, ei vielä, mutta te, hyvä akkaseni, saatte puhua siitä hänelle, Anton'in Marialle, vieläpä mamselli Anton'illekin; sillä se on rehellisesti tarkoitettu.

— Rehellisestikö? Niin, älkää suuttuko, herra luutnantti, mutta, suoraan sanoen, minä olen nyt elänyt viisi ja viisikymmentä ja yhden talven lisäksi, mutta minä en ole vielä koskaan nähnyt ainoatakaan tuollaista sievää herraa, joka olisi käyttänyt rehellisesti köyhää ja turvatonta tyttöä kohtaan.

— Se olisi ihmeellistä, — toisti akka. — Mutta te näytätte sangen rehelliseltä, tavattoman rehelliseltä, rakas luutnantti, ja sitä paitsi olen minä kuullut niin paljon hyvää teistä sekä Marialta että notariukselta — niin saattaisi tuo olla Jumalan ihmetyö ja merkki.

— Oi, sitä ei hän huomaa, mamselli; hän ei tiedä, millaisia ketunhäntiä he ovat, ei! Mutta jos nyt luutnantti tarkoittaa rehellisesti ja aikoo antaa papin … ei suinkaan, sitä en minä voi koskaan uskoa. Mutta jos nyt … niin Jumalan nimessä, niin, Jumala siunatkoon häntä, Emili pienoiseni! — jatkoi. — Mutta jos niin käy, niin minä kuolen ilosta, oi, kuinka tyhmä minä olen.

— Kyllä, niin se on; meillä köyhillä on sellainen luottamattomuus herrasväkeen, se ei ole meidän vikamme. Meidän täytyy palvella, meidän, koko ikämme, meidän lapsistamme tulee piikoja tai renkejä eli sellaisia, jotka ovat huonompia. Jos rikkaat sairastuvat, niin saamme me valvoa heidän luonansa, jos heidän lapsensa kuolevat, silloin me liinata ruumiin; jos meillä on kaunis tyttö, niin on heidän nuorukaisillansa oikeus vietellä heitä, koirankaan saamatta sille haukkua. Jos me valitamme, niin heitetään ulos; jos me käymme käräjiä, niin emme käsitä lakia, vaan häviämme… Niin herra luutnantti, tällaiselta se meistä näyttää, vaikka Jumalan sanassa onkin, että kaikki ihmiset ovat saman isän lapsia.

— Muori kulta! — sanoi Emili, — hänestä tulee minun mieheni, ja meistä tulee rikkaat, meistä, sillä hänellä on kahdeksansataa riksiä, — pankossa, muori!… Kahdeksan…

— Oi, se ei puutu. Mutta, koska hänestä tulee niin rikas, mamselli pienoisestani, niin eipä kai muori Örling koskaan saa tulla teille?

— Oi Herra Jumala! minä kyllä tiedän, mikä sopii, minä; oi en, … "joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa", kuuluu.

Täten jatkoivat nuo kolme ystävää keskustelua illan pimeyteen asti, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä enemmän heitä akka uskoi.

— Mutta, — sanoi hän viimeksi, — luutnantti ei saa tulla tänne muulloin kuin pyhä-iltoina, sillä silloin olen minä kotona. Se ei sovellu, ja sitäpaitsi, niin kauan kuin tyttö on minun huoneessani, niin…

Tämän vahvistivat molemmat, ja sitten jätti Berndtsson tuon pienen mökin, jossa hänen tulevaisuutensa, hänen toivonsa ja hänen onnensa asui.

VANHUS VALDEMARSBORG'ISSA.

Taasen olivat kaikki ystävät kokoontuneet Valdemarsborg'iin; mutta siellä ei ollut enään niinkuin ennen. Vanha kreivi oli, niinkuin usein tapahtuu vanhuudessa, kerrassaan, tavattoman terveestä ukosta, vaipunut vanhuuden heikkouteen ja haurauteen. Hän ei ollut kipeä, mutta vanhuus oli yhdessä vuodessa vaikuttanut paljon enemmän kuin kymmenen vuotta ennen. Oli vaikeata tässä ukossa taasen tuntea tuota menneen vuoden niin karskia miestä.

— On aika, — sanoi tuo vanhus, kaikkien ollessa koossa ja teetä juodessa kokoussalissa, — että me teemme tilimme. Vanhuus on nyt tarttunut minuun, ja minä huomaan, ett'en minä saata elää kauan täällä.

— Älkää itkekö, lapset, se on kuitenkin tapahtuva, — lausui tuo vanhus lempeäästi ja rakkaasti silmäillen lapsiansa. — Kuten kapteeni Berndtsson tietää, — toisti hän, — ei Frans ole minun poikani; se oli hänen onnensa…

— Että hänellä oli, — virkkoi Frans, — että hänellä oli isä kuitenkin, isä…

— Se oli hänen onnensa, — jatkoi vanhus, — että hän kerrassaan työnnettiin luokasta ja oppi olemaan vallan yksinkertainen ihminen ; että hän vapautettiin perintö-oikeuksista ja siis täytyi hänen oppia tuntemaan oman voimansa ja inhimilliset oikeutensa; se oli, sanalla sanoen, onni, että hän päästettiin siitä lumouksesta, johon periväisyyden ja syntyperän jumalallinen oikeus sitoo lapsiparkansa.

— Te, — jatkoi vanhus hetkisen vaiti oltuansa, liikutettuna, — te tuomitsette ennakkoluuloja, te vihaatte niitä, jotka perustavat vaatimuksensa niille, mutta te ette tiedä, te, mitä se on että lapsuudesta saakka käydä sidottuina näihin ennakkoluuloihin. Te ette tiedä, kuinka sielu rypistyy kokoon, kuinka tuo jalous, joka tahtoo korkealle, kuivettuu tai uudistuu, kasvaessansa perityn oikeuden pyhällä perustuksella. Näettekö te, kuinka haudoilla viheriöitsee, kuinka mullaksi muuttuneet ruumiit antavat rikkaruohoille ja koristuksille elatuksen, mutta eivät melkein koskaan hyödyllisille kasveille — ja jos se on siellä viljeltävä, niin täytyy unhoituksen ensin la'asta pois muiston, että siinä oli pyhitetty paikka. Älkää tuomitko ankarasti, aika ei ole vielä tullut päätöstä varten, vielä ovat nuo perityt etuisuudet sisään sullottuina, itse kansan arvossa pitäminä, paikka — ja ennenkuin kansa itse panee sen käytäntöön omansa kanssa, kasvaa siinä ainoastaan auringon-ruusuja, jotka kääntyvät auringon mukaan, joka ruusupensas tai villikaali kadonneen elävän maailman haudoilla.

Älkää valittako, että ne kasvavat siinä, missä niiden tulee kasvaa; älkää myös valittako, että he itsepintaisesti puolustavat turvettansa ja että ne tuhansine siemenine ja juuri-vesoneen estävät teidän kokeenne ja jokaisen puollustuksen, jokaisen palon jälkeen lykkäävät esiin voimakkaampina, terveempinä, innokkaimpina kuin ennen. Teidän vihanne, teidän erhetyksenne, teidän oma turha voimienne arvosteleminen, teidän lyhytnäköisyytenne, teidän itseluottamuksenne ja teidän kevytmieliset liekkinne on tuo tuhka, josta ennakkoluulot alituiset tuovat uutta elatusta.

Tuon vanhuksen silmät säteilevät omat tulestansa, osoittaessansa näitä sanoja ystävillensä.

Kaikki olivat ääneti, sillä tuo vanhus näkyi tahtovan puhua. Vihdoin alkoi hän taas.

— Minussa, — sanoi hän, — kuolee eräs ennakkoluulo isän puolelta; mutta jos kohta kaikki minun luokastani kuolevatkin, niin ei aate kumminkaan kuole. Uudet päät kohoovat perustamaan uutta valtaa; uudet kokeet tekemään mitä perittäviksi onnistuvat. Meissä kaikissa on eräs tarve työ-alamme laajentamiseen, niin kauas kuin me saatamme. Tämä puuhaaminen, että maallisessa suhteessa emme pelkää kuolemaa, on eräs esikuva siitä, että me voimme sen henkisinä olentoina. Me olemme ihmisiä ja me tahdomme perältäkin uudestaan istuttaa äärettömiä ajatuksia — me koitamme sitä, mutta istutus kuolee; me uudistamme kuitenkin aina koitoksemme. Ne ovat nämät koitokset, nämät, annas olla, muodostavat luonnokset, joita me kutsumme perityiksi etuoikeuksiksi; miksi jäävät ne muodottomiksi? Niin, senvuoksi, että ne ovat sellaisia koetuksia, ettei maallisessa elämässä pelätä perikatoa. Onko se sitten kummallista, että nämät luonnokset vaipuvat alas juurikuvastansa, tulevat vallan toisiksi kuin ennen, että hyödyllinen vilja vähitellen muuttuu rikkaruohoksi? Mutta nähkääs, uudet ajatukset tunkeutuvat vanhojen väliin — älä kehu niitä moniksi ja tuleviksi; ei, ne ovat sekä harvat että heikot ja kuivuttavat noiden vanhojen välissä, jotka kasvavat niiden yli; mutta jokainen siemen on jumalinen ajatus ja se juurittuu ja sen täytyy kasvaa — ja vihdoin täytyy sen palkita tuota vanhaa. Nähkääs, minä en usko niitä etevyyksiä, joita minun arvoni antoi minulle ja muille, minä en usko, että ne edes kauankaan saattavat pysyä pystyssä; mutta kaukana siitä uskon minä, että ne kynänvedolla tai väkivallalla antavat karkoittaa itsensä; ne kuoleentuvat vähitellen.

— Nyt olen minä sanonut ajatukseni, — toisti tuo vanhus, hymyillen. — Nyt tahdon minä sanoa teille, miten Frans'illa ja Emmalla on se oleva.

Minun säästöni, loukkaamatta niitä perillisiä, joita testatori kodicill'in mukaan tulevat omistamaan ja luultavasti jakamaan sukukartanon, olen minä, aina siitä saakka kuin löytö Frans'ista tuli minun tietooni, koettanut käyttää niin hyvin kuin olen voinut. Minä olen ilolla nähnyt Frans'ista tulevan kelvollisen maanviljeliän; minä en ole kuitenkaan tahtonut, että häntä, entisenä kreivinä, löytölapsena, meidän maamme alhasmieliset häpäisisivät; sillä, uskokaa minua, raakuudella on vielä tavattomat alat meidän maassamme, ja se on tämä raakasuus, joka ei saata arvostella ihmis-arvoa, joll'ei se ole merkitty ennakkoluuloon vanhalla mynttimerkillä.

— "Kruunua tai Klaavia", se on alhaison mielipeli, silloinkuin kruunu tulee päälle päin, niin voitetaan peli, silloinkun klaavu näkyy, hävitetään se, — ja kuitenkin on myntti läpi kotaisin yhtä hyvää metallia.

Fransia, kunnioitettuna ja arvossa pidettynä kreiviksi kelvottomana, nyt halveksittaisin ja työnnettäisin pois, jos hänestä tulisi kelvollinen kanssaporvari. On totuttu häntä kunnioittamaan arvon takia ja se pidettäisiin päätettynä, ettei mitään kunnioitusta olisi jälellä, jos tämäkin lankeaisi pois. Tämä kurjuus tekee kansan suosion niin epävarmaksi ja niin vähä-arvoisaksi, samassa kuin se tekee kansan tahdottomaksi koneeksi sille, jolla on valtaa ja viisautta kylläksi, käyttääksensä sen voimaa siten, että se sortaa itse itsensä.

Te näette, ettei tarvita muuta, kuin herättää tuo kansallinen ammatti-henki, ärsyttääksensä toista kansaa toista vastaan, kuin jo saa koko kansan uhraamaan verensä ja omaisuutensa oman, kuni kuuluu, "pyhän oikeutensa puolesta", ja lopuksi tulee aina, että se on antanut enemmän voimaa sisäisille sortajillensa ja koroittanut väkivallan laiksi.

Asiain näin ollen ei maksa vaivaa ajatella, että Frans jäisi tänne, enää sitten kuin hän kadottaa "vankinsa". Kun minä kuolen, täytyy totuuden tulla ilmi, siitä on täti Juliana pitänyt huolta suuresti ihmeteltävällä tarkkuudella. Tämä oli ainoa totuus, jonka hän tunnusti elämässänsä; hän ei olisi tehnyt sitä jollei hän olisi luullut, että se syöksisi minut ja Fransin onnettomuuteen; senvuoksi ottikin hän sen toimeksensa, joka oli hänen luonnollensa tärkeätä, että edes kerran sanoa tosi sanan; mutta Jumala on sen toisin ohjannut, siunaukseksi kirouksen asemasta. — Kas tässä, — sanoi ukko, käärien auki erään paperikäärön, — mitä pidätte te tästä näin?

Paperi sisälsi piirustuksen muutamista somista maalaishuoneuksista, jotka pitkin erästä sisäjärveä olivat puiden varjoissa.

— Nähkääs, mitä pidätte: tuota taloa ovat Frans ja Emma asuvat. Tässä on tiluksien kartta, ne eivät ole pienet, osaksi viljellyt ja kallisarvoiset metsät ja karjanlaitumet on siellä. Kaikki tarkastelivat tauluja ja karttaa. Vihdoin sanoi kapteeni Berndtsson:

— No niin, jotenkin kaukana — Pohjois-Amerikassa ja Iowa valtiossa. Talon nimenä on minun jälkeeni Felikshill, ja Frans pitää liikanimenänsä toisen nimensä, Feliks'in kreivin kanssa on pian loppu.

— Muutaman päivän päästä, — vastasi Frans; — kaikki kalumme ovat jo laivassa, joka on Göteborgissa.

— En minäkään, sanoi Frans, — kauemmin kuin puoli vuotta sitten, silloin näytti isäni minulle näköalan, hän on itse rakennuttanut siellä ja kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt sinne kelvollisimmat työntekijänsä, yhden silloin ja toisen tällöin. He saavat osan maata yhdessä minun kanssani; isä ei kärsi tuota torppari-järjestystä.

— Nyt, — alkoi ukko, — olette te nähneet minun tuumaani. Frans sanoo, että hän tahtoisi olla täällä, siksi kuin minä kuolen; sitä ei hän saa. Hän ei saa eikä hänen tule nähdä sitä surkuteltavaa pilaa, jota heitetään lankeavan suuruuden, tyhjäksi tehdyn varallisuuden ja anastetun nimen takia. Minä tahdon, että Frans jättää maansa, tuntematta tuota kurjuutta, joka tomun tapaan, peittää tuon puhtaan peilikirkkaan pinnan jalosta uskollisesta kansan luonteesta, tuota hometta, joka kuluttaa meidän muistojemme pyhät puut — minä tahdon, että hän rakastaa kansaansa, iloitse sen pienistä pyrinnöistä ja, samoin kuin minäkin, toivoo sitä päivää, jolloin ajan tuuli puhaltaa pois tomun, ja valon ja uskon päivät estävät homeen kasvamista. Mutta minä en tahdo, että hän tuomitsisi koko kansaa niiden raajarikkojen mukaan, joita ihminen, joka on kadottanut ulkomaisen etunsa, aina saa ympärillensä; minä en tahdo, että hän saa kuulla, kuinka tuo piileskellyt kateus purkautuu ilon-räikinällä; minä en tahdo, että hän saa kokea, kuinka turhamielisyys rientää panemaan painoa hänen sydämmellensä; sanalla sanoen, minä tahdon, että hän, hyvänä Ruotsalaisena, rakkaudella ja sydämen miehuudella, työskentelemisen halulla ja ystävällisellä muistolla, jättää vanhan maailman, asettaaksensa asumaan uuteen. Kun näin muutetaan, tulee sen tapahtua, samalla tapaa kuin vaan päältäkin muutetaan, iloisella, miehuullisella, rakkautta täynnä olevalla mielellä, joka elää toivossa.

— Ja nyt, lapseni ja harvat ystäväni, iloitkaamme nää päivät, harvat — sitten on ukko yksin; mutta Aksel tuossa ja Maria olkoot minun luonani. Minä käyskentelen täällä sukuperäsalissa, varsin iloisena, että nyt on sukeperän loppu — varsin onnellisena, että Fransissa omaan uskollisen pojan, joka ei mitään peri, paitsi paraimman kuin minulla on…

Ukko syleili häntä ja kyyneleet juoksivat alas pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.

… Parhaimman, mitä sisällä on: siunauksensa. Jumala siunatkoon sinua, Emma! Kas tuossa perintö — kaikki — kaikki mitä minulla on antaa teille pitkälle matkallenne.

Jälellä olevat päivät kuluivat tyynesti, iloisasti ja hiljaisesti. Vanha kreivi näytti olevan hyvin iloinen siitä, että hän piakkoin sai nähdä tuumansa täytettyinä, ja ainoastaan Frans ja Emma näyttivät surullisilta, enempi sen vuoksi, ett'eivät he koskaan enään saisi nähdä tuota rakasta ukkoa.

— Kas niin, lapset, — sanoi ukko, — nyt on aika tullut. Hyvästi jääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä!

… Ei, ei! Frans! — lisäsi hän, — ei niin, ei niin … ei, älkää itkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla…

Vanhus vaipui, mutta hän piti mielenlujeutensa kylläksi molempia syleillessänsä; mutta hän riisti itsensä irti ja meni alas puutarhaan. Vielä kerran hän kääntyi, nyökkäsi lumivalkeata päätänsä, viihtoi kädellänsä ja katosi lehtimajaan.

Hyvästi! Hyvästi! kaikui nyt kaikkein huulilta, hyvästi! ja pian kiitivät vaunut tanhualla.

Kapteeni Berndtsson riensi alas puutarhaan, hakemaan vanhaa kreiviä. Tämä istui turvepenkillä ja katseli tarkasti erästä sudenkorento-paria, jotka ajelivat toisiansa kukasta kukkaan.

— Nähkääs kapteeni Berndtsson, kuinka nuot lyhytikäiset olennot huvittelevat, vaikka heidän täytyy kuolla, auringon laskiessa… Nähkääs, heillä on kahden hauskaa, vaikka ilo on lyhyt…

Kapteeni tahtoi esiin tuoda lasten viimeiset jäähyväiset, mutta kreivi keskeytti hänet, sanoen:

— Kun on seitsemänkymmenen vuotias, kuin minä, niin on oppinut paljon ja muun ohessa myöskin riistämään itsensä irti rakkaimmasta, kuin on… Se tulee lopulta tavaksi, kapteeni Berndtsson, se tulee tavaksi eikä tule lopulta vaikeaksi. — Puhukaamme muusta. Kuulkaas, aikooko Berndt'inne mennä naimisiin?

— Aivan niin, kapteeni Berndtsson, siinä tuskin neuvo sopisikaan. Mutta Frans puhui minulle, ettei taida tulla mitään tuon rikkaan mamselli Anton'in kanssa… Te olette kai kuullut huhun?

— Siitä ei taida tulla mitään; mutta sitä vastaan taitaa hän rakastaa, sanoi Frans.

— No, niin kiivaasti! No niin, Frans pyysi minua puhumaan teidän kanssanne, sillä Berndt pelkää, että te…

— Rakas kapteeni, te ette voi kieltää, ett'ette te, katsomatta teidän vapaisiin ajatuksiinne syntyneistä etuoikeuksista, joita ei teillä koskaan ole ollut, voi riistää irti itsiänne niistä oikeuksien käsityksistä, jotka kuuluvat teidän säätyynne.

— Mutta jos nyt teidän poikanne rakastaisi hyvää, oivaa tyttöä, jonka isä ei ole kapteeni, ei edes kaninkaan uskottu palvelija, mitä sitten sanoisitte?

Kapteeni oli vaiti muutaman silmänräpäyksen; vihdoinkin sanoi hän jotenkin pitkällä vedolla:

— Aivan niin, parahin kapteeni, luottakaamme Berndt'in omaan mielialaan, älkäämme koettako laskea , mitä hänen sydämensä sanoi hänelle paljoa ennemmin, kuin hänen ajatuksensa joutukaan.

— Hän on kasvatettu erään vanhan notariuksen luona, jonka rouva neuloo hattuja. Akka on paha, ja tyttö on ukon suojelemana paennut sieltä, elää nyt työllä — neulomisella.

— Ja sen te sanotte ylenkatseellisesti. Tekeekö se kai mitään asiaan, eikö se ole hyvä työ… Rakas kapteeni Berndtsson, te olette valistunut ihminen lämpimällä sydämellä … riistäkää itsenne irti kaikista näistä ennakkoluuloista jotka rippuvat nimissä tai viroissa, kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä.

Nuot molemmat ukot keskustelivat kauan tästä aineesta, ja samaan aikaan kertoi Berndt kaikki äitillensä. Hän ei ollut likimainkaan niin ennakkoluuloinen, kuin tuo harjoitettu ja välttämättömään kuuliaisuuteen tottunut kapteeni; sillä nainen ymmärtää aina paljoa paremmin kuin mies, mitä rakkaus todellakin on.

Itse Mariakin oli ymmärtäväinen rouva ja hän antautui asiaan, ja lopuksi tuli, että he molemmin, vieläpä Akselikin, jos niin tarvittaisin, puhuisivat isälle. Ei kukaan heistä arvannut, että Frans oli pyytänyt vanhusta asiaa alkamaan, yhtä vähän kuin Berndt oli pyytänyt tätä apua.

Kun nuo molemmat herrat palasivat, näytti kapteenska pelonalaiselta ja Maria, miksi sitä voisi kutsua, "kummalliselta". Se oli selvää, että molemmilla oli jotakin sydämessä ja että he molemmin kiistelivät tottumattomuudesta, salata sitä, mitä he ajattelivat. Sitä ei tavattu siinä perheessä.

Kuitenkaan ei kestänyt se kauan, kun jo kapteeni itse keskeytti äänettömyyden ja puhui poikansa kanssa.

Perheneuvostossa päätettiin, että Emili tulisi kotiin kapteenin luo, siksi kunnes he voisivat mennä naimisiin.

ERÄS ONNETTOMUUS.

— Minä kummeksin, — lausui kreivi muutamana päivänä sen jälkeen, aamulla kahvipöydän ääressä; mitä se oli, kuin minä yöllä huomasin. Minun on vaikea nukkua — vanhain laita on niin — minä makasin tuolla yläällä hereilläni ja ajattelin Fransia ja Emmaa ja heidän uutta kotiansa, silloin sain minä nähdä ilmiön. Minä en tiedä, mikä se mahtoi olla; mutta näkyi juurikuin veripunainen, taivaalla suoraan pohjoisessa metsän yli. Minä arvelin jotakuta valkeanvaaraa, mutta en voinut kuulla soittoa; se oli arvattavasti jonkinlainen revontuli.

— Mutta minä, — sanoi kaptenska, — luulin kuulleeni heikkoja kellon-säveliä, kukatiesi oli valkeanvaara.

— Sitten oli tuo Rödeby'ssä päin, — sanoi Berndt, — se on suoraan pohjoisessa täältä metsien ja vuorten takana.

Keskusteltiin tästä aineesta, kun kreivin vanha palvelija tuli sisään kahville.

— Valkeanvaara? — sanoi hän; niin, Herran Jumala Rödebyn rovastila on palanut, ja…

Muutaman hetken kuluttua istuivat Berndt ja Aksel kumpikin ratsullansa ja ratsastivat Rödeby'hyn päin.

Mikä näky — hiiltynyt, kukistunut huoneus, savuavat rauniot, pari puoleksi kukistunutta uuninpiippua. Itse puutkin puutarhassa, nuo herttaiset lehmukset pihassa, koirakoppi, joka oli nurkalla, kaikki oli hävinnyttä, palanutta ja mustaa.

— Mitä on tapahtunut? — kysyivät tulleet muutamilta miehiltä, jotka, mustina ja korventuneissa jakuissa, palokoukuilla vetelivät hiiltyneitä hirsiä toisistansa irralleen.

— Ei, ei niin oikeastaan, mutta kas, tuo oli vähällä tapahtua, ja jollei Herra Helmer olisi pelastanut rovastia, olisi hän kyllä jäänyt sinne. Mutta kas, Herra Helmer vahingoittui, hän, kun uuninpiippu putosi alas; he kantoivat hänen kotiin, mutta kyllä hän vielä elää.

Astuessansa huoneesen, oli siellä jo ennen heitä ukko Mollén ja Liinan täti. Molempien oli täytynyt lainata vaatteita, ja oli vaikeata olla nauramatta rovasti Mollén'ia joka istui siellä puettuna ukko Helmer vainajan viheriäiseen metsästys takkiin renseinensä ja nyöreinensä. Hänen surullinen muotonsa vaikutti kuitenkin sen, ett'ei naurettu hänen kummalista pukuansa.

Kun Berndt astui sisälle, kohtasi häntä muuan niitä näkyjä johon lääkäri oli tottunut, mutta joka mahtavasti koskee tottumattomaan, nimittäin, silloinkuin ilo ja terveys yht'aikaa muuttuvat perikadoksi ja kuolemaksi.

Kaarlo Helmer makasi kalpeana ja tuo korkea otsa verissä; koko hänen muotonsa oli rumentunut tuskasta; hän näkyi uinailevan. Mutta hän avasi silmänsä, ja kuin hän sai nähdä Berndtsson'in hymyilivät nuo kelmeät huulet.

— Terve tuloa, Berndt! — sanoi hän hiljaa; — niin, täällä on kaunista, näetkös, minä olen aivan runneltu … nyt on menoa, näet.

— Älä sano niin Kaarloseni! — sanoi äiti; kun lääkäri tulee, kyllä hän auttaa sinua.

— Niin, toivokaamme, äitiseni, — lausui poika lempeästi. Ah, äiti, lämmittäkää vähän soppaa minulle.

Kun äiti oli mennyt, tarttui Helmer tempoovaisesti kiinni ystävänsä käteen.

— Tiedätkös, Berndt, — sanoi hän, — se on kovin kovaa, että näin nuorena, voimakkaana, terveenä ja toivoa täynnä, jättää tämä kaunis maailma.

— Niin, sinä, varmaa, minun täytyy kuolla tai kumminkin tulla raajarikoksi koko elin-ajakseni — ja silloin pyydän minä mieluummin saada kuolla rauhassa. Kuules, Berndt, kun sinä tulet Tukholmaan, niin lohduta häntä, niin hyvin kuin voit. Sano hänelle, että se oli hän eikä hänen omaisuutensa ja kultansa, josta minä pidin; sano hänelle, että minä ikuisesti pidän hänestä … ja kuules, anna tänne sakset… Näes, Berndt, anna hänelle tämä hiuskiehkurani … niin, tee se.

— Sitä paitsi, — toisti hän hetkisen vaiti oltuansa, sillä hän voi tuskin puhua, — sitä paitsi niin … niin hoida sinä äitiäni, sovita niin, että hän saa lepoa ia rauhan vanhoilla päivillänsä… Näes, minä en voi … nyt tulee sinun tehdä kalkki. Kauniita toimia, vai kuinka? — lisäsi hän, ja eräs hänen entisistä, lapsellisesti iloisista, hymyilyistänsä lensi hänen kasvoillensa.

Berndt istui mykkänä ja tarkasteli ystäväänsä, joka taasen näkyi nukahtavan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauan.

— Vai niin, vielä jälellä, rakas Berndt, vai niin… Tiedätkös, minä ajattelin, kuinka minulle käypi toisessa maailmassa… Oi, minulle ei saa käydä pahoin… Tiedätkös, minä olen ajatellut, olenko minä koskaan vihannut ketään ihmistä … en, en! en koskaan? Jos minä tiedolla ja tahdolla olen tehnyt vääryyttä… En, en! Jos minä olen koskaan vihastunut … en! Näetkös, minä luulen, että Jumala tuolla yläällä kyllä näkee kaiken tuon minun sydämessäni … niin, sen hän tekee.

— Tiedätkö minä olen ajatellut kaikkea tuota, sillä minä tahdon ottaa ripin yhdessä äitini kanssa. Hän ja minä olemme viimeisen kerran — niin, Berndt, viimeisen kerran — ja sitten mahtaa kai lunastus tulla… Ja sinä, silloin pääsen minä vapaaksi ja terveeksi taasen … tai mitä luulet?

— Joka vaan voisi valmistaa äitiä, — toisti hän; — hän luottaa niin varmasti lääkäriin, ett'ei hän usko, että minä olen oikein kuollut, ennenkuin hän on sen sanonut. Nyt ei riitä äitin Huseland — se oli muuten hänen lempilukemisensa — sen olen minä monasti huomannut. Se oli totta, sinun pitää auttaa äitiä haudalla ja istuttaa sille tuollaisia penseer'iä, niistä Liina pitää, ymmärrätkös.

— Ei, ei, rakas Berndt, minä olen saanut kuolin-iskun, koko uuninpiippu putosi päälleni ja on runnellut minut kuni rievun; ei — se on mahdotonta.

Nyt palasi eukko soppanensa. Vanhus näkyi olevan niin tekemisessä nykyisyyden kanssa, ett'ei hän ajatellut lohduttamatonta tilaansa.

— Kas niin, Kaarloseni, minä kaadoin tilkkasen viiniä, se vahvistaa sinua. — Herran Jumala! tuollainen kauhea onnettomuus, ja nuo rovastilaisparat, jotka eivät ole saaneet edes kahve-tilkkasta… Oi, Herran Jumala, en minäkään saata ehtiä kaikkiin, kun Kaarlo makaa täällä niin kurjana ja rikkirevittynä, mutta Kaarlo, hän on terve ja hänen ihonsa on hyvä parantumaan, niin että minä kyllä toivon, että minun poikani tulee taasen terveeksi.

Berndt ja Aksel viipyivät siellä koko päivän. Lääkäri tuli, ja hänen tutkimisensa oli kuoleman tuomio.

— Mutta ei suinkaan hän mahda kuolla, hänen ihonsa on hyvä paranemaan… Herran Jumala, hän on lyönnyt ja silponut itseänsä lukemattomat kerrat, mutta kas, hänellä on niin raittiit nesteet, ja se on pää-asia, sanoo Huseland.

— Kyllä, niin on se, mutta vahingot saattavat olla kuitenkin niin suuret, että…

— Ei, se ei ole mahdollista, poikani, joka on niin voimakas! — lausui akka, joka ei selvästi tahtonut kuulla tuota päättävää sanaa.

Häntä armahdettiinkin siitä. Ilta-puolella nauttivat hän ja Kaarlo Herran-ehtoollista yhdessä, ja kun ahti oli loppunut, kutsuttiin Berndt sisälle.

— Kas niin, rakas Berndt, nyt olen minä valmis, — sanoi Kaarlo, autuallisesti loistavalla silmäparilla. — Hyvästi, poika! … hyvää yötä, sinulle, tervehdi sitä kuin käskin … kas niin … hyvästi!

Kun aurinko nousi, tuli äiti hiipien sinne, tuijottavin silmin katsellen ihanaa aamuruskoa, joka pistäytyi esiin puitten välistä. Hän tarttui molemmin käsin Berndtsson'in käsivarteen, sanoen hiljaa:

— Tulkaa sisään! tulkaa sisälle minun kanssani! Kaarlo makaa … mutta hän makaa niin raskaasti … niin raskaasti, minä en tahdo häntä herättää; koittakaa te.

Siinä makasi Kaarlo kuollon hymy huulilla; silmät olivat puoleksi ummessa, otsa kylmä.

— Äiti! — sanoi Berndt, — minä en voi häntä herättää, eikä Vapahtaja sano enää kertaakaan: "Nuori mies, nouse ylös!" — ja hänen äitinsä oli leski.

Tuo vanhus vaipui tuolille vuoteen viereen, otti nenäliinansa esille ja löyhytti pois kärpäsen kuolleen nuorukaisen otsalta, ja niin istui hän koko päivän ja löyhytti ja pyyhkieli, mutta ei sanonut sanaakaan — hänestä ei hän vielä ollut kuollut.

Vapaaherratar, Attalie ja Liina istuivat yhdessä tuossa tavallisessa seurahuoneessa, kun patruuna astui sisään.

— Mikä on, rakas Anton? Sinä näytät niin synkältä, — sanoi vapaaherratar.

— No kas, että täällä Tukholmassa palaa, käy hyvin laatuun, sillä täällä ei voi kukaan säilyttää itseänsä naapureilta; vaan täällä täytyy huoneitten seurata toisiansa. Ja sitten meillä on ruiskujakin, jotka auttavat, ja kaartilaisia ja vedentuojia, ja kaikki kunnossa.

— Niin kas, on palanut tuolla alaalla Rödeby'ssä. sanoo lankoni kirjeessänsä: eräs särö muurissa, oli leivottu edellisenä päivänä, rohtimia ullakolla.

— Niin, lapsi, niin lapsi … mutta ole tyyni. Oh, vahinko ei voi olla suuri, sillä kaikki huonekakut voivat olla korkeintaan viidensadan riksin arvoisat — muutamia sini-maalattuja sohvia ja muutamia kiivu-pöytiä, se ei voi olla suuri vahinko. Minä luen teille kirjeen. Hm. "Rakas lanko!"

"Kaikkein kauheinta oli — luki patruuna — oli, että nuori Helmer tuli niin pahoin vahingoitetuksi, että hän kahdentoista tunnin kuluttua…"

— Mutta mikäs Liinan on? — kysyi isä, kun tuo vaalea tyttö näkyi vaipuvan maahan.

— Ei mikään, isäni, — sanoi hän ja tarttui tempoovaisesti kiinni itseensä, — ei mikään … lukekaa!

— Hm … "kahdentoista tunnin kuluttua kuoli". — Mutia Liina, kaaduthan sinä. Herran Jumala, tuokaa tänne vettä.

Itse vapaaherratarkin riensi ylös; siinä Liina oli kelmeä ruumis, mutta hän ei kuitenkaan mennyt tainuksiin.

— Lukekaa enempi, isäni! — pyysi hän puoli sortuneella, kähisevällä äänellä.

— Rauhoitu vaan! Herran Jumala, se oli varmaan kauheaa tuolle nuorelle miehelle, mutta, Jumalan nimessä, sen tulee ottaa järjellisesti, lausui vapaaherratar, kaataen eau de Cologne'a nenäliinaan.

— Hm, hm … "kahdentoista tunnin kuluttua" … "nota bene, tämän tule veli varovaisuudella kertoa Liinalle."

— Mitä? Herran Jumala, nyt olen minä ehkä ottanut hengen omalta lapseltani, — lausui patruuna, vallan kauhistuneena. — Liina kulia, Herran Jumala, Liina kulta, katso minun, pienoiseni, hyvä tyttö … älä katso noin nolosti eteesi… Tiedätkös, sinä saat matkustaa ulkomaille, me lähdemme Pariisiin, Neapeliin, Romaan, me näemme… Ei, Liina, katso minuun, älä katso noin nolosti tuohon seinään; mitä sinä näet?

— Rakas Anton, anna Liinan rauhoittua. Lähetä noutamaan henkilääkäri Tyning'iä. Liina kulta, ole nyt järjellinen ja malta mielesi, ajattele, että onnettomuus on todellakin onnettomuus, mutta, että meidän tulee ottaa se järjellisesti; kas niin, juo vähän vettä… Minä en luullut, että Liinasella olisi niin heikot hermot, ihmettelen enempi Attaliea, kun ei hän pyörtynyt.

— Oi Attalie, hän ei pyörry, jolle hän ole liiaksi kovaan nyöritetty, — sanoi patruuna, joka nyt surussansa antoi sydämen puhua suoraan.

— Niin, sen sinä saat kuulla, ettei tässä tule mitään vertauksia Attalien ja minun tyttäreni välillä… Katso minuun, Liina, katsos minuun, puhu minulle.

— Minä poistun, — sanoi vapaaherratar, me saatamme muuten hukkua kiukkujen myrskyyn; on ihmisiä, jotka eivät saata hillitä itsiänsä surussa eikä vihassa. Jumalalle kiitos! minä saatan.

— Kuules, Liina, kuten sanottu, saat sinä matkustaa ulkomaille, sinä saat lähteä yksinään isän kanssa, me molemmin, tyttöseni, me molemmin … niin, me molemmin, sinä.

— Missä on Berndtsson? — kysyi Liina, ikäänkuin hän olisi äkkiä herännyt.

— Niin, Berndtsson, Liinaseni, sinä pidät Berndtsson'ista, sinä saat mielelläsi hänet, niin, aivan mielelläni; hän on oiva poika, ja te saatte maatalon, Riddersborg'in … pidätkö sinä siitä? … tai Vahlstad'in, tai Suuren Tillinge'n. Siellä te asuisitte kuni kyyhkyispari, ja niin tulen minä teidän luo, ja niin…

— Jumalan kiitos, nyt taidat sinä sekä puhua että liikuttaa itseäsi; mutta, Herran Jumala! tosin oli tuo synti tuosta nuoresta miehestä, mutta hän kuoli kuitenkin levollisena ja iloisena … jahka katson vielä; hm, "Berndtsson oli hänen luonansa".

— Oliko hän, oliko hän? Jumalani! — sanoi Liina. Ah, isäni, antakaa minun ja vanhan Marian olla itseksemme.

Oli onni, eitä Liinalla nyt oli vanha Maria. Hän ymmärsi hänet kaikista parhain.

Liina istui koko yön yläällä ja luki lävitse Helmerin kirjeet. Ah! niissä hengittiin aina vaan elämän-riemusta, toivosta ja ilosta.

— Minä en käsitä Liinaa, — lausui vapaaherratar illalla tyttärellensä; — niin nolo olento ottaa niin itseensä, sen vuoksi, että eräs maanviljeliä eli vuokraaja maaseudulla lyödään kuoliaaksi tulipalossa! Se on niin tavallista, että joku onnettomuus tapahtuu, etenkin nuorille, varomattomille ihmisille. Täällä tuskin puhutaan sellaisista, luetaan sanomalehdissä varsin haihtuvasti, ja siihen loppuu asia.

— Mutta, äitiseni, isä olikin kovin varomaton, puhuessansa muutamille naisille niin äkkipäätä tapauksesta. Hänen olisi tullut huomata…

— Oh, rakkaani, isä ymmärtää kankirautaa, vaan ei hermoja. Isä paralla ei ole sivistystä, hän ei saata hillitä kiukkujansa; niin, sinä, minä olin vähällä joutua hänen raakuutensa valtaan; mutta, Jumalan kiitoa, minä tiedän, mitä minä teen, minä en anna silmänräpäyksenkään vietellä itseäni, voin, sanalla sanoen, hillitä itseäni.

— Ah niin, äitiselläni onkin tavaton kyky pitämään contenans'ia kaikissa tilaisuuksissa.

— Niin, Jumalani, kuinka olisi muuten käynyt? Kun sisaresi — hän oli kymmen vuotias, niin … kyllä minä surin, mutta minä en häirinnyt ketään surullani. Minä sulkeunnuin sisään muutamaksi päiväksi tavan mukaan, mutta kun minä taasen näyttäydyin seuraelämässä, ei kukaan saattanut huomata, että minä olin jotakin kadottanut. Minua ihmeteltiin. Myöskin oli pikku Anastasie ollut niin kauan kipeänä, että minä olin väsynyt sielun ja ruumiin puolesta ja oikein sydämmestäni kiitin Jumalaa, kuin hän otti hänet pois; sitäpaitsi hän oli isän näköinen, varsin pieni, julma ja huonosti kasvanut olento-raukka, joka ei olisi saattanut tehdä mitään onnea tässä maailmassa. Niin, minä olen paljon kärsinyt, vaan kantanut kaiken.

— Ah niin, äiti on "esimerkki kristillisestä mielenmaltista" sanoo hovisaarnaja Kröplin, "äidillisestä rakkaudesta ja lempeydestä vertaisiansa kohtaan", sanoo hän.

— Vai niin, hän sanoo niin. Kirjoita hänet muistiin, ettei häntä unhoteta seuraavista päivällis-kemuista. Hän on suuresti jalo mies. No, mitä sanoi ystävämme Tyningen?

— Oi, hän selitti sen ei olevan vaarallista ja määräsi sydäntä virvoittavia rohtoja, samallaisia, sanoi hän, kuin hän määräsi Kustaa Adolfin ruhtinattarelle, silloinkuin Baden'in suuriruhtinas hukkui.

— Ehkä se on sellaista kultatinkturia, kuin tuo hyväntahtoinen Tyning määräsi minun hermoilleni, — sanoi vapaaherratar, — todellista kultatinkturia, selvästi keltaisia rohtoja, vaikka ne maistuvat kirjoitusmusteelta. Ah, minä olen kärsinyt paljon ja täytyy kärsiä, kun minun mieheni ei ymmärrä minua.

— Eivät, lapseni! He voivat harvoin käsittää meidän sisällisiä tunteitamme; se on, niinkuin hovisaarnaaja Kröplin niin kauniisti sanoi eräässä saarnassansa hovissa, se on, niinkuin hän sanoi: Nainen saa vaeltaa ymmärtämättömänä elämän läpi; ei kukaan saata käsittää, sanoi hän, "sitä tunteitten merta, joka kuohuu naisen sydämestä, ei kukaan voi mitata hänen rakkautensa ja kieltäymisensä syvyyttä". Niin, se on hyvin kauniisti sanottu. Kröplin onkin hyvin uuden-aikainen kuulla, koko sivistynyt maailma käyttää häntä; hän on lohdutus ja ilo monelle paremmalle sekä rikkaalle että isoselle ihmiselle, joka siitä huolimatta ei ole tyytyväinen elämään eikä voi arvata sen arvoitusta.

— Niin, elämä on arvoitus, — sanoi Attalie; mutta mitä sanoo äiti siitä, että paruuni Gyllensvingel on ostanut hevosen, ainoastaan senvuoksi, että minä sanoin pitäväni niin paljon hevosista.

— Hieno kohteliaisuus, pikku Attalie, se todistaa, että hänellä on tunto, että hän käsittää, niinkuin Kröplin sanoi sunnuntaina, "tuo sisällinen elämän salaisuus" … eikö se kuulu somalta: "tuo sisällinen elämän salaisuus"?… Joka sen voi, hän arvaa naisen pienimmätkin toiveet, kuin sitävastoin se, joka on raaka ja pitää naista kauppatavarana, ei huomaa, mitä se on, että on häntä kohtaan suuresti ihmeteltävä kunnioitus.

— Ei, minä tiedän. Oh, lapseni, rikkautta ei tarvita, kun vaan sydän on rikas, ja sitäpaitsi, jos sinusta, niinkuin minusta, tulisi kaksinkertainen vapaaherratar aikoinaan, niin voi kyllä isä auttaa… Huolimatta kaikesta hänen sivistyksensä puutteista, niin on isä parka sentään varsin hyväntahtoinen mies, joka tavallisissa tiloissa antaa kiertää itsensä sormen ympäri. Siis saatat sinä saada kunnon myötäjäiset ja pienen kauniin kartanon, ja näetkös, minä kokoon puolestani, sillä sitä ei voi kukaan sanoa että Anton on ahne minua kohtaan, minä saan niin paljon rahaa kuin minä tahdon.

— Oh, lapseni, hän teeskentelee. Kun tuollaisten sivistymättömien luontojen tulisi näyttää tuntoa, niin ei heillä ole määrää; he eivät tunne sitä hienoa sopivaisuutta, jota ainoastaan sivistys voi lahjoittaa, sitä tarkkuutta, joka sanoo koska sopii peljästyä yksinkertaisesti, tai kauhistua, tai huokailla, tai surullisesti hymyillä, tai itkeä. Tuollainen luonto ottaa joko liian paljon tai liian vähäisen, eikä sillä ole valtaa esittää tunteitansa muille sellaisella tavalla, jolla ei ole loukkaava, vaan pikemmin, kaunis muoto. Itse kristillisyys käskee, ett'ei meidän tule elää ainoastaan itsellemme hyödyksi, me olemme velvolliset muitakin huomaamaan eikä meidän tule saattaa epäsopua seuraelämässä tunteittemme ja ajatuksiemme kautta … se on karkea egoismi, lapseni, jota ei sivistyneellä ole, mutta joka on sivistymättömän joukon merkki. Villi lapseni mylvii, silloinkuin hän on ikävissään, meidän alhainen kansamme nihkuttaa tai itkee, keski-kansamme ainoastaan itkee ja sivistynyt vie nenäliinan silmillensä. Sinä näet, kuinka surunosoitus tulee sitä lempeämmäksi, sovinnaisemmaksi, kuta korkeammalle me nousemme raakuudesta.

— Ah kyllä, äitillä on niin oikein, niin totisesti oikein, sanoi
Attalie. — Äiti kullallani on aina oikein.

Liinan tuska kantoi alusta alkaen tätä tyyneyden merkkiä, jonka se niin usein ottaa hyväksensä nuorissa, kiinne-tapaisissa luonnoissa, silloinkuin he näkevät, että heillä ei ole mitään.

Seuraavana päivänä, sanoman saatuansa, oli hän taasen perheessä, harvasanainen, kuten tavallisesti, mutta taivaallinen tyyneys otsalla ja jotakin haaveksivaa katseessa. Hän oli samallaisessa mielentilassa kuin nuori uusikko, joka ottaa hunnun — koko tämän keijaavan maailman jättää hän taaksensa ja sitoutuu koko nuoruuden intoisuudella ainoastaan yhteen aatteesen, jonka hän muodostaa tuhansiin muotoihin. Tämä aate on tuo ainoa — parempi tulevaisuus.

Niin teki nyt Liina. Hän luuli olevansa likempänä rakastettuansa, kuin hän koskaan oli ollut; nyt ei kukaan voinut riistää sitä häneltä: ei vanhempien ennakkoluulot, ei aika, ei ikä, ei unhe, sillä hän tiesi, että hän kerran kuitenkin, nuorennettuna ja taasen lapsena, tapaisi nuoruuden ystävänsä nuoruuden iankaikkisessa kevät-valtakunnassa.

Berndtsson riensi heti tapaturman jälkeen Tukholmaan. Hän toivoi joutuvansa ennen sanomalehtiä; mutta uutinen, joka voi runnella niin, kuin se joka sanomalehdissä esitellään, jyrkästi, kuni tavallinen notisi, ja ennen kaikkea hirmuinen uutinen, joka voisi olla tilaajoita kiihoittava, täytyy tulla heti niihin ja oli siis jälkikirjoituksena tullut kerrotuksi eräässä maakuntalehdessä ja koko Tukholmaan levitetyksi, ennenkuin Berndtsson tuli sinne.

Hän ei tietänyt, että rovasti oli rientänyt kirjoittamaan, ja vielä vähemmin, että tuo kunnon ukko oli pannut sen jälkeenpäin, sen sijaan, kuin se olisi pitänyt olla alussa, jotakin, joka on tarpeellista turvallisissa kirjeissä.

— Niin, se oli kauhea tapaus tuolla alaalla, — sanoi ukko, — ja
Liinaan se koski niin, että … hm, se oli…

— Vallan, tuosta nuoresta miehestäki, josta lankoni kirjoitti, ja minä luin kirjeen heille tuolla yläällä. Hm, vapaaherratar ja Attalie, joilla tavallisesti on heikot hermot, eivät näkyneet pitävän siitä mitään; mutta Liina, joka muuten on ollut tyven puolestansa, tuli niin ihmeelliseksi, että minä todellakin peljästyin. Hm, kas, minulla on ehdotus: me matkustamme kerta Ranskaan ja Saksaan ja niin edespäin, niin tuo virkistyttää luonnetta… Menkää ylös niiden luo.

Berndtsson'in tullessa salonkiin, istuivat nuo kolme naista siellä, Liina, kuten tavallisesti, työnsä ääressä, vapaaherratar, lataillen hiljattain ulostullutta romaania, ja neiti, työskenteli reflexionipeilin ääressä.

— Ei, kas luutnanttiamme! — lausui vapaaherratar, pannen pois kirjan.
— Terve tuloa! … No, te olitte tuolla valkeanvaarassa.

— Olin, — tuli vastaukseksi, Berndtsson'in mennessä, vähällä tervehdyksellä vapaaherrattarelle, ja lähestyessänsä Liinaa.

— Ja lähetti teille tämän hiuskiehkuran, — sanoi Berndtsson, antaen hänelle käärityn paperin.

— Kas tässä, Äiti ja Attalie, mitä minä olen saanut … kiehkuran hänen hiuksistansa … ah, ah! miten olen iloinen… Nyt saatan minä kuolla tyytyväisenä…

— Minä puhun nyt, — sanoi Liina totisesti ja juhlallisesti, — Kaarlo Helmer oli minun elämäni ja kuolemani… Ja kuulkaa: minä en tahdo mitään kaikesta tästä rikkaudesta, en! Mutta minä tahdon asua hänen äitinsä luona, hänen huoneessansa — hänen muistoksensa. Äiti, minä en ole kauemmin esteenä.

— Mutta, lapsi! sinä raivoat; niin ei se sovi. Ja te, herra luutnantti, te olette aavistaneet todellakin toisen seikan, se oli siis epähuomio.

— Niin, epähuomio, sanoi Liina; mutta, lisäsi hän innossansa, — mutta te olette nähneet hänen kuolevan… Ah, Berndtsson, olkaa minun veljeni, minun ystäväni, minun kaikki, minun koko elämäni tuki … olkaa minulle isänä, äitinä, veljenä … kaikkena, kaikkena! ja antakaa minun asua tuolla alaalla: puhukaa isälleni, puhukaa.

— Siis, — sanoi vapaaherratar, — nyt saatan minä ymmärtää sen syvän liikutuksen, joka tarttui Liinaan. Niin, Liinaseni, minä puhun Anton'ille, ja sinä saat muuttaa tuonne alas akan luo.

Liinan toivoon myönnyttiin helposti, ja vähäsen myöhempään kesällä matkusti patruuna Rödeby'hyn tyttärenensä. Hän oli ollut kauan kyllä suuressa maailmassa, toivoaksensa takaisin tuohon pieneen…

Akka Helmer käveli siellä tyhjässä rakennuksessa enemmin automatin, kuin elävän ihmisen näköisenä. — Tapahtuu joskus, että elämän kellon viisarit putoavat pois, vaikka kello sentäänkin jatkaa käymistänsä; mutta turhaan. Kuitenkin, sen täytyy käydä, niin kauan kuin vieteri vielä on jänteissä ja vitjat pitävät. Niin käveli nyt tuo vanhus, ilman muuta tarkotusta, kuin se, että kerran saisi seisahtua.

Liinan tultua, näkyi hän heräävän haluttomuudestansa. Hän vei tytön Kaarlon kamariin. Kaikki oli siellä samassa järjestyksessä, kuin hänen eläissänsäkin; puoleksi kirjoitettu kirje Liinalle oli paperien joukossa pöydällä; muutamia kirjoja au'astuina, muutamia vehnän-korsia akkunalla ja hänen metsästys-laukkunsa riippui seinällä, niinkuin hän itse oli sen ripustanut. Ei mitään oltu liikutettu.

— Tässä tahdon minä asua, äiti Helmer, — sanoi Liina; — minä makaan tässä sohvassa, niin saapi Kaarlon vuode olla peitettynä, niinkuin se on.

Liina näytti onnellisemmalta ja levollisemmalta, muutettuansa tuohon pieneen kamariin. Hän sai työksensä auttaa akkaa, ja niin jätti tehtaanisäntä tyttärensä.

— Hyvä isä! — sanoi Liina, muutamaa hetkeä ennen hänen pois lähtöänsä. — Hyvä isä! älkää ajatelko tehdä minua rikkaaksi, vaan jakakaa omaisuutenne toisella tavalla. Antakaa minulle vuotuinen eläke, mutta antakaa Attaliean saada muuan pääoma ja antakaa sitten jäännöksenne hyödyllisiin tarkoituksiin. Minä soisin, että te tänne perustaisitte oppilaitoksen, jota kutsuttaisiin Kaarlo Helmerin köyhäin tyttöjen kouluksi; johon minä tahdon, jos elän, tulla opettajattareksi.

— Oi, sellaisia romantillisia ajatuksia! — sanoi isä; — sinä kyllä tulet iloiseksi taasen ja tahdot tulla meidän luoksemme.

— Mutta jollei niin tapahtuisi, isä, — sanoi hän, — jos minä olisin onnellinen täällä?

— Sitten saatan minä ajatella asiaa. Ole nyt tyven, tyttöseni, ole tyven ja tule iloiseksi.

Näin sanoen ja muutamia kyyneleitä silmissä jätti tehtaanisäntä ainoan lapsensa Helmer'in tupaan.

VUODEN PÄÄSTÄ.

Vuosi oli kulunut, ja isä ja poika Berndtsson olivat, kuten tavallisesti, rykymentin kokouksessa. Luutnantti oli muuttanut Tukholmasta ja oli vuokrannut pienen paikan, ei kaukana Hagetorp'asta, jossa hän aikoi asua Emilin kanssa. Tuo hyvä lapsi oli saanut armon tulevien appelaistensa silmissä, ja se on hyvin paljon. Täytyy hyvä sydän, hyvä järki ja hyvä käytöstapa, kun menestyksellä käy vuoden pituisen koetuksen läpi tulevien appelaistensa luona, kun ei nimittäin ole mitään muita ominaisuuksia, vaan persoonalliset.

Emili oli onnella kestänyt koitoksen, ja kaptenska piti aina enempi tytöstänsä, kuta enempi hän oppi tuntemaan tuota yhtäaikaa niin lapsellisesti hyvää ja totista mieltä, ja kapteeni arveli että kahvi maistui aina paremmalta, silloin kuin Emili oli sen keittänyt, kuin äitin keittämä, Jumala yksin tietää miksi — mutta se oli todellakin parempaa.

Maria, perheen tytär, joka silloin tällöin tuli heidän luo, oli myöskin ankara tuomaritar, ja se, joka piti taaemmaksi "silmänsä auki", se on, tarkasteli tyttö-paran pienimmätkin teot ja pani huomioon jokaisen hänen sanansakin.

Kun kenraali Jakobsstege tuli tarkastusta pitämään, saattoi jo luutnantti Suudler'in käytöstavasta huomata, ett'ei kapteeni eikä luutnantti Berndtsson olleet hyvissä kirjoissa kenraalin luona.

Luutnantti Sundler oli yksi niitä verrattomia armon taskutermometeriä, jotka ovat niin oivallisia avata, jos tarvitsee tietää, mimmoisissa kirjoissa on. Kun luutnantti tuhlasi ystävyyttä ja kiitosta jollekin henkilölle, niin ei se merkinnyt, että se oli ansaittua, eikä että luutnantti arvosteli persoonaa, vaan ainoastaan, että tuo oli hyvissä kirjoissa kenraalin luona, tai jonkun muun luona, joka voi hyödyttää luutnanttia. Muuan vissi juhlallinen painavaisuus oli nollakantana, väistetty ystävyys oli muutamaa astetta alempi — ja nenäkkyys vielä kylmempi, aina vainomiseen saakka, joka oli alin lämpömyys. Luutnantti oli siis kummallinen kapteenia kohtaan ja väistelevä luutnantti Berndtsson'ia kohtaan.

Upseeri kunnan käydessä tervehdyksellä, ei kenraali ollut näkevinään kumpaakaan Berndtsson'ia. Heidän kohtalonsa oli päätetty.

Tarkastuksessa tutkittiin ankarasti varastoa. Esikunnan päällikkö ja ajutantti katselivat suurimmalla tarkkuudella kaikkea; mutta ei juuri mitään ollut muistutettavana, laskut olivat kunnossa — kaikki.

Vanhan Berndtsson'in komppaniassa oli taasen paljon muistutettavaa, milloin nappi, joka oli vähän irrallansa, milloin hihna, joka ei ollut menestynyt värjättäissä, miehistön vyöt olivat joko liian hellästi tai liian kireesti vyötetyt, sanalla sanoen, kaikki oli nurin, ja kapteeni Berndtsson sai ensikerran eläissään kovanlaisia nuhteita. Aksiisissä sai hän paikkansa vasemmalle sivustalle, ja nyt määrättiin rintama-muutoksia, niin että hän oli vähällä kukistua, eikä sentäänkään ojennus ollut hyvä. Vieläpä kun joukon tuli käydä kaunomarsissa, muistutettiin Berndtsson'in komppaniaa, ett'eivät he katsoneet kyllin vinosti kenraalia, siliä säännön mukaan tulee miehistön ojennettujen kiväärein ja häneen katsoin marsia hänen ohitsensa, jonka, silloinkuin marsitaan linjassa, ja kenraalin paikka on toisella sivustalla, aina täytyy tapahtua niin, että miehistö katsoo vinosti siihen, joka tervehtii. Sanalla sanoen, se ei ollut hyvä Berndtsson'eilla, ja se vaikutti että toivottiin ukon suuttuvan ja "ottavan eron", niin että yksi komppania tulisi avoimeksi.

Kenraali, joka piirikunnassa kulki kuni Jehu, läksi heti päivällisen jälkeen, mutta hänen piti palatessansa tulla tekemään kapteeni Jolman Svärdtähdistön ritariksi.

Oli sunnuntai, kahdeksan päivää sen jälkeen. Miehistö oli asetettu nelikulmioon, jumalanpalvelusta viettämään. Ei ole mitään jumalanpalvelusta, joka itsessänsä olisi juhlallisempi, kuin tuollaisen Jumalan vapaan taivaan alla, kun aurinko paistaa ja metsät viheriöitsevät. Se on aivan tuon synkän juhlallisen tunteen vastakohta, jota saapi kokea, kun kuulee urkujen jymisevän korkeissa, puolihimmeissä holveissa jossakin Göthiläisessä kirkossa, jossa joka pilari kannattaa vaakunaa, ja seinät ovat tahratut muistokirjoituksilla; täällä taasen tuntee jotakin niin iloista ja toivo-täyttävää virtaavan sydämeen, kuin kansa, musiikin ja noitten pitkäveteisien rummun pärrytyksien avulla, veisaa virttä taivaan valoisan holvin alla ja luonnon helmassa, jossa kaikki merkit osoittavat uudesta syntymistä, jossa jokainen kukka, joka perhonen on elävä olento, joka alituisessa vaihtelevaisuudessa juoksee ylös tuosta maatuneesta. Siellä näkee parhain, että elämä ja ihanuus on loppupisteenä, eikä kuolema eikä mädännys.

Virsi loppui, ja pappi oli alkanut saarnan, silloin kuultiin vaunujen vierivän. Useat upsieriet riensivät paikaltansa, tervetulettamaan kenraalia, joka nyt saapui vähän aikaisemmin, kuin oli odotettu.

Nuo kaksi miestä, jotka olivat asetetut tähystämään, huomataksensa tuota saapuvaa, eivät olleet ehtineet viihtoa, kun kenraali jo oli vallan lähellä. Hän tuli siis vallan aavistamatta. Rykmentin päällikkö otti suurella kohteliaisuudella vastaan tuota mahtavaa miestä.

— Minä kuulen, että te pidätte jumalanpalvelusta, — sanoi kenraali; — minä tuskin luulin ehtiväni näin aikaisin, mitä kello on, Sundler?

Saarna päätettiin pian. Sen loputtua, komennettiin: reilaan! ja nyt marssivat joukot kentälle ja saivat äksierata pari tuntia siksi kunnes päivällinen oli laitettu ruokatelttaan.

Kenraali oli tottunut ääntä viemään ja muut vaikenemaan, ja siis kuultiin hänen äänensä kauttaaltaan.

— Eversti näki palveliani Thorvald'in … oiva mies tuo Thorvald; mutta minun on täytynyt päästä hänestä.

— Niin, Thorvald'ini mieli rakastua neulomus-mamselliin Tukholmasta; se on selvää, että tuollainen neulomus- tai hattu-mamselli on alhainen esine, ja täytyy olla hullu tai huono kapine, jos niitä rakastaa tosi aikeessa; mutta Thorvald ei tahtonut kuulla syitä, rakkaus oli saattanut miehen hulluksi ja minun oli pakko ajaa hänet pois, se on onnetonta, kun antautuu roistoväen seuraan.

Jokainen huomaa tämän tarkoittavan Berndtsson'ia, joka tunsikin, kuinka häneen heitettiin silmäyksiä. Vanha kapteeni Berndtsson punehtui vihasta, mutta ei ollut mitään sanomista.

— Kas niin, nyt olemme me vapaat vuodeksi, — sanoi vanha kapteeni Berndtsson, pukeutuessansa teltissä arkivaatteisiin. — Se on sentään pi—n kovaa, että vanhana miehenä täytyy olla koirana; minä en ole vaivaava heitä monilla kokouksilla; mutta sinä, Berndt?

— No minä jään; kenraali Jakobsstege tulee maaherraksi B:n lääniin, ja sitten saamme me toisen kenraali-ylipäällikön, joka ei ole, kuten kenraali, laskenut minusta tulevan rikasta miestä. Minä teen niinkuin Thorvald, minä pidän neulousmamsellini, enkä anna potkia pois itseäni — siitä tulemme me kaksi osallisiksi. Kaikki hyljäsivät kenraalin käytöksen. Ainoastaan joku varova "toveri" arveli, että Berndtsson itse oli hävittänyt "onnensa."

Aseharjoituksen loputtua, matkustivat isä ja poika kotiin, ei varsin iloisina expedition'ista, mutta kun he tulivat Hagetorp'aan päin, vastaan ottivat naiset heitä, kaptenska ja Emili, ja kaikki unohdettiin; sillä perhe-elämällä on kumminkin jälellä niin paljon alkuperäistä voimaa yhteisen elämän yli, että se saattaa parantaa, kuin tuo edellinen haavoitetaan, juurikuin ei mikään ulkonainen onni, ei mikään kunnia eikä rikkaus saattaisi parantaa niitä haavoja, kuin onneton perhe-elämä saattaa.

NUO KAKSI.

Liina Anton asui akka Helmerin luona — kaikki tuon kaivatun huoneessa oli kajoomatta, sellaisena kuin hän oli sen jättänyt, samoinkuin Fredrik suuren huone Sans Souss'issa. Tämä teki, että niin hyvin vanhalla kuin nuorellakin joka hetki oli muistutus siitä hengestä, joka oli mennyt ennen heitä molempia, vaan ei heistä; sillä molemmat olivat varmaan vakuutetut jälleen-näkemisestä. Tämä usko, joka on jokaisen ihmissielun syvyydessä, on juuri se, jota parhain tarvitsemme; mutta se pidetään niin päätettynä, että jokainen ihminen tuntee kuolemattomuutensa, ettemme me pidä itsestämme enemmän huolta, kuin että me asetamme sen käsityksen toisille pantuna perustuksena. No hyvä — Italiassa kasvaa oivia viinirypäleitä, siellä on niiden ilmanala; mutta täytyykö meidän sentähden antaa niiden metsistyä ja vähitellen kuihtua? Niin on meidän uskommekin kuolemattomuuteen — miksi sitten puhdistamme tätä käsitystä niin kauan, ettei mitään muuta enää ole jälellä, kuin tyhjä sana? — mitä sitten tarkoitamme meidän kuolemattomuudellamme, koska emme me saa ajatella mitään itsellemme, jota me saattaisimme kutsua luvalliseksi , elämisen tavaksi tämänkin elämän jälkeen? Filosofia on tehnyt ankaran rantahyökkäyksen tuon hurskaan sydämen uskonpiiriin, silloinkuin se valikoitsi kaikki ajatukset, kaikki uskon, toivon ja rakkauden tunteet, jotka eivät kaikissa osissa sovellu yhteen puhtaan ajatuksen kanssa. Myönnettävää on, ett'emme me voi ajatella kuoleman salaisuuksia, mutta me tunnemme sitä enemmän, me aavistamme, me uskomme. On usein mahdotonta nuoteilla osottaa kansanlaulun sulautuvaa melodiaa — jos me sen teemme, niin saamme me useimmin siitä keinollisen tuotteen — emme sitä, joka virtasi kansan sydämestä ja joka panee heitä värisemään ilosta tai surusta.

Ja kuitenkin — eivätkö nämät laulut ole sävelrakennuksia, eivätkö ne puhu sielulle, niinkuin ne kerran syntyivät semmoisessa. Niin on meidän uskomme kuolemattomasta olemisesta — kukaan ei voi asettaa näitä pyhiä ajatuksia järjestelmään — kukaan ei voi tutkia niitä lakeja, joiden mukaan ne tulevat ja menevät — ja kuitenkin ovat ne kokonainen rakennus äänettömiä ajatuksia — aatteita, joita ei mikään ihmiskieli voi lausua. Uskoa kuolemattomuudesta tahdotaan tehdä yksinäiseksi irtonaisuudeksi aina samallaisella käsityksellä: mutta onko kuolemattomuus yhdelle juuri sama kuin toisellekin — ovatko autuus tai autuuttomuus ainoat käsitykset, joihin me saatamme tai saamme tarttua mennessämme toiseen elämään — toiseen toimialaan?

Tämä ajatus ei ole kuitenkaan ihmissielussa eikä Raamatussa; sillä "minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa", kuuluu — taidammehan me, täälläkin, tuntea itsessämme, mihin sijaan mihin tilaan me kuulumme.

Kehutaan entisten aikojen vanhurskautta ja unhotetaan vallan, että tämä, jossa se oli, lakkaamatta oli yhdistetty sen kanssa jota me kutsumme taikauskoksi. Se on, kansalla oli silloin yksi käsitys, eikä se ollut siinä neuvottomana ulkoläksyneen. Tämä käsite oli väärä, se on tosi — tuhansittain yksinkertaisia luonnontapauksia pidettiin silloin henkien ilmestyksinä — aika on paljastanut monta petosta; mutta olivatko tai ovatko ne senvuoksi kaikki samallaisia? Kuta enempi me tutkimme omaa sydäntämme, sitä selvemmin ymmärrämme me, että usko kuolemattomuuteen — tuo luja, innokas, henki — maailmassa todistettu päätelmä, että toinen tila löytyy tämän jälkeen — tulee sekavammaksi samassa suhteessa, kuin me poistumme luonnontunteesta ja menemme miettimisen alalle. Tätä tulee "hengellisesti päättää." Saattaisiko sitä otaksua, että maailma niin vaipuisi itsekkäisyyteen ja itsensä jumaloitsemiseen, jos se selvästi tuntisi itsessänsä, että tämä elämä on ainoastaan esipihana toiseen.

Onko se ehkä kristillisyys, joka puuttuu — eikö se pikemmin ole ehkä pakanuus, jota kaivataan — sillä pakana ajattelee kumminkin sielun kuolemattomuutta — se ei ole sivistymättömyys, vaan tuo väärä sivistys, joka epäilee tai panee kysymyksen sivulle päin.

"Tulee kyllä aika sitä ajatella" — on tuo salainen ajatus, joka yhdistyy kuoleman kauhuun — sen asemasta, että ajatus tarttuisi mielellään siihen, ja kuolemaa pidetään vapauttajana tylyn vieraan asemasta. Mutta se ei tapahdu sen kautta, että esitteleminen toisesta elämästä tulee aivan muodottomaksi — että pidetään, mitä muuan älykäs notabiliteti tutkinnossa kerran vastasi kysymykseen: mikä on henki? "Se on viehka."

Sanalla sanoen — meidän innossamme maallisen esineen todellisesta käsitteestä, vauhdilla temmatessamme pois rikkaruohon, olemme me myöskin temmanneet hyvän siemenen ja saarnaamme turhaan uskon, rakkauden ja luopumuksen evankeliumia ihmisjoukolle, jolla ei ole syytä uskoa, rakastaa tai luopua.

Akka Helmer kuului vanhaan maailmaan — hänessä oli paljon taikauskoa — joskus hyvin naurettavaakin, jos jokin, joka suinkin ilahuttaa ihmisparan sydäntä, oli se. Saattaa nauraa sellaista äitiä, kuin akka Helmer, joka varmaan uskoi nähneensä poikansa kävelevän — mutta sitä ei pidä tekemän.

Itse Liinallakaan ei ollut tätä kiven kovaa uskoa "viuhkaan," ett^ei hän uskonut, mitä hän toivoi, että hänen ainoa ystävänsä katsoisi häneen tuossa matalassa majassa. Sanalla sanoen, kaipaaminen on aina taikainen — ja ainoastaan nautinto korkeimmassa potensissaan ja tuo kuiva miettiminen saattaa olla oikein järkevä, oikein "valaistu." Se on sentään kummallista, että ne ihmiset, jotka ovat ylinnä — myöskin aina ovat taikauskoisia. Napoleon oli sellainen, nero, joka näytti todellisuutensa koko maailmaa hallitessa — ja hän oli lapsellisesti taikauskoinen — sanovat "ymmärtäväiset," joilla ei ollut kyllin ymmärrystä kilpailla köyhän artilleriluutnantin kanssa, vaan täytyi kumartua hänen edessänsä tomussa, — se on jotenkin hyvin surkuteltavaa pienten luontojen tuomiopäätteissä suurten yli.

Liina riutui alituisesti — näytti, kuni hän olisi ennen aikojaan vaurastunut, ei surusta, sillä hän tiesi niin paljon, tunsi niin paljon ja uskoi — ja se, joka uskoo, ei sure — mutta kuitenkin.

— Tiedätkö, sanoi akka Helmer eräänä aamuna, kuin kevätaurinko pistäytyi akkunasta sisään — yöllä oli hän minun luonani — ja sanoi jotakin — sinusta, — niin, sinusta.

— Niin, näes, se on päivän totuus — hän sanoi: Terveisiä Liinalle — hän on minun täälläkin.

— Kuinka sinun on, kysyi akka muutamana päivänä senjälkeen kun Liina istui akkunan luona ja kauan tirkisteli muuanta iltapilveä, joka liiteli seudun yli. Kuinka sinun on?

— Hyvin, äiti — minä luulin Helmerin katselevan minua pilvien takaa — minä en nähnyt häntä, mutta minä tunsin, että hän oli minua lähellä — että tuo pilvi. — Tukekaa minua, äiti — kas niin, minä tulen, kuiskasi tyttö ja uupui takaisin.

— Hänkin, mutisi akka Helmer — Herra! koska lasket palvelias rauhaan menemään?

Ah, jos minä saisin kuolla samassa kuin Liinakin. sanoi tuo vanhus monta kertaa.

Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa — muutama päivä jälkeen makasi hän kuolinvuoteella — hän höyri — eikä vanhus enää saa olla mukana häissä, haaveili hän — enkö ole kutsuttu — eikö tuossa seiso marsalkki siipinensä ja kutsuu akkaa myös — niin, niin, kiitoksia poikani — nyt olemme me kaikki täällä.

Ja niin, uneksien poikansa kunniapäivästä, nukahti hän, tuo vanhus — "yksinkertainen" — äiti yhtä taikamaisesti, yhtä lapsellisena kuten ainakin.

Kauppaneuvos antoi panna tyttärensä haudalle kalliin hautakiven, jossa seuraava komea hautakirjoitus:

Sillä ah! juuri kuin sydän haava tuli, hänen ainoa lapsensa meni häneltä — sai hän Komentajanauhan. — Se oli kuitenkin lohdutus — jotakin kaunista ilottomalle sydämmelle. Se oli tuon kunnon kauppaneuvoksen taika — että häntä lohdutettiin tähdellä. Se ei kuitenkaan lopullisesti riipu muusta, kuin siitä, mitä epäjumalia me palvelemme — jos me jumaloitsemme itseämme — jos me jumaloitsemme niitä, joita me pelkäämme tai niitä, joita me rakastamme.

Sanalla sanoen: Kauppaneuvos ei tullut lohdutetuksi; mutta hän oli kuni lapsi, joka, senvuoksi, että hän on haavoittanut sormensa ja itkee, saa äitiltä kauniin sormuksen, pannakseen seuraavaan. Niin haavoitumme ja parannumme me eri tavoin — kaikki todistaa kuitenkin, että me olemme lapsellisia. Onhan hyvä olla lapsellinen?

FELIKSHILL.

On jotakin, minä en tiedä mitä, mutta kuitenkin jotakin ihastuttavaa on nähdä ihminen taistelussa kohtalon tai luonnon esteiden kanssa. Uutisasukas hengen valtakunnassa, joka raivaa tietä uusille aatteille, uusille tulevaisille voitoille, uusille kehittämisille ihmiskohtaloissa, on esine, joka kiinnittää tarkkaavaisuutta ja jonka täytyy herättää joko ihmettelemistä tai vihaa — hän ei voi pysähtyä jokapäiväisen uran nivellierauspisteesen — ikuinen voima kohottaa häntä, hänen täytyy, kuni ruotsalaisen vallin, kohoutua tasangon yli, ja hän nostaa mukanansa itse vesimerkin, itse sen viivan, jonka inhimillinen viisaus on hakannut kallioon. Yhtä huvittava on uutisasukas tavallisessa tarkoituksessa, joka raivaa villiä luontoa, ja tekee sen toisaksi, kuin se on ollut.

Ne, jotka muuttavat uuteen maailmaan ja niiden joukossa Frans ja hänen ystävänsä, olivat tosi uutisasukkaita — se yhteiskuuta, johon he kuuluivat, ei ole kokonaisuudessansa muu kuin valtio, joka on uutisasukas hengen maailmassa — joka raivaa uusia teitä vapaassa luonnossa, minkään vanhan estämättä. Sanalla sanoen — Pohjois-Amerika, tuo nuori veikko, on tullut kasvatetuksi alinomaisessa taistelussa rajua luontoa vastaan ja alinomaisessa protestissa tukahduttavaa, keinoteltua ja vanhentunutta vastaan.

Vanha Olivesköld oli, kuin salaisuus sukukartanonomistajan synnystä tuli hänelle tutuksi, ja kuin hän näki, että tämä rohkaisi itseänsä ja omalla voimallansa nosti itsensä alennuksestansa päättänyt antaa hänen kuolla Ruotsilta. Hän tunsi meidät ruotsalaiset aivan hyvin, ettei hän muka huomaisi, että mitättömäksi tehty kreivi tulisi yhtä ankaran hyökkäyksen esineeksi, kuin tuo onnellinen sukukartanon omistaja oli ollut sokean ihmettelemisen ja karttavaisuuden esineenä. Tässä ihmettelemisessä, karttavaisuudessa on kuitenkin aina, samoinkuin ohuessa ruokamullassa metsäniityllä, kourallinen turhuutta — se oli tämä, joka irroitti nuo kauniit kukkaset, joiden juuret eivät ulettuneet syvemmä; mutta sen alla alkoi aukko — punahiekka, se maanlaatu, joka aina tulee näkyviin, silloinkuin tuota laihaa kenttää kynnetään — kateus, tuo vanha ruotsalainen kateus, joka tekee, ettei kreiviä eikä paroneja kärsitä, ainoastaan senvuoksi, ettei itse ole sattunut tulla siksi.

Jos Frans olisi Ruotsissa langennut korkealta asemaltansa, niin olisi hän ei ainoastaan saanut katsella niitä kauniita kukkasia, joita seurustelemisen ja tuon rikkaan perillisen tuntemisen turhuus on kasvattanut — vaan hän ei olisi kynnettyyn aukkoon voinut istuttaa yhtäkään kanervakukkasta, pientä ujoa ystävyyttä, sillä sekin tarvitsee elatusta.

Hän ei olisi milloinkaan hankkinut itselleen sitä etua, joka aatelittomalla henkilöllä on, sitä, että ennen kaikkea kuuluisi kansaan — hänestä ei olisi tullut mitään — nurinviskattu suuruus — ja kas! vaeltaja polkee jalon, ikuisen Babylonin raunioita, jotka ovat langenneet soraksi, mutta hän ei tallaa pienimmänkään mökin kattoa, senvuoksi, että mökki on olemassa; mutta Babylonin palatsit ovat olleet.

Hän oli, tuo vanhus, ajatellut: Frans on uusi ihminen ja uudessa maailmassa täytyy hänen vaikuttaa. Hän oli senvuoksi, tuttavuuksiensa kautta, antanut ostaa suuria maanpalstoja lännestä ja vuosi vuodelta antanut sinne muuttaa väkeä — hänellä oli siellä pieni valtakunta pojallensa lahjoittaa, jossa hän vapaasti saisi vaikuttaa ja vapaasti vaurastua. Nämät omaisuudet eivät olleet sukukartanoita; tuo vanhus oli sinne saattanut ahkeran maanviljeliä-liittokunnan.

Felikshill'iksi kutsuttiin tuota sievää maataloa, joka, keskellä avaraa puutarhalaitosta, oli kuten keskipiste pitkälle ulottuvalle, nuorien ja metsien väliin piiloutuneelle laaksolle, joka kuului ruotsalaisille. Vielä olivat he kaukana kansallisista myrskyistä ja harjoittelivat rauhassa voimiensa vaurastumista, että jos he tulevaisuudessa tulisivat tuohon suureen häkkäpyörään. Liittokunnilla, niinkuin yksityisilläkin on lapsuuden-aika, jolloin niiden tulee rauhassa oppia elämään ja kasvamaan, ennenkuin nuoruuden aika tulee pyrintöinensä, tai miehuuden aika taisteluinensa ja voittoinensa.

Felikshill ja se laakso, joka oli sen hallussa, oli samallainen kolonia lapsuuden-tilassansa — voitonpyynti, höyrylaivat, vekselit ja rautatiet eivät olleet vielä ehtineet sinne. — Tuo pieni liittokunta kasvoi hiljaisuudessa ja ilman vaatimuksia, tyytyen siihen mitä sillä oli ja toivoen vielä parempaa tulevaisuutta.

Frans Olivesköld, tai, kuten häntä nyt kutsuttiin, Herra Feliks, oli innokas maanviljeliä, oiva kalastaja ja ripeä metsästäjä. Hänen entisellä hurjalla elämällänsä oli perustuksensa vaikutus hengessä, jolla ei ollut alaa vaikutuksellensa — elämänvoima, joka liiallisuudessansa loi vaan sairaita kasvannaisia, sen sijaan, että se olisi luonut jotakin soinnullista; nyt oli hänellä alaa suuresti kyllä, — ja juomalalli, heittiö, laiskuri, hän, joka oli loukannut yleistä tunnetta — oli nyt kelvollinen, sävyisä, ilomielinen ja kunnioitettava mies ja isä.

Ei ole mitään, joka helpommin kukistaa meidät, kuin nerovoima, jota ei voida tyydyttää — äly ja kelvollisuus lankee usein — tyhmyys ja kelvottomuus ei koskaan; sillä tuo edellinen on onneton vieras, joka ei tunne kelvottoman piirin lakeja, jota vastoin tuo jälkimäinen on siellä syntynyt ja luonnostansa kotiintunut.

Frans oli kuollut syntymämaallensa; mutta ei niin kuollut, kuin rikollinen on, vaan niinkuin me pidämme todellista kuollutta. Siteet olivat ainaiseksi kuluneet — yksi ainoa piti vielä kuitenkin, kaikkein tärkein — rakkaus. Tämä vaikutti, että hän hoiteli ruotsalaisia muistojansa ja piti net elävinä monille ystävillensä, se on, kaikille noille työmiehille, joiden hauskat farmit olivat hajallaan järven ympärillä, tai siellä ja täällä kurkistelivat vuorten kupeilta. Sivistymättömyydelle ja taitamattomuudelle on hyvin helppoa unhottaa oma maansa — sivistynyt ei niin. — Patria, ubi bene , on tuon raa'an joukon ja tuon ylen hienonnetun mietteen sananlasku — ne, jotka ovat keski välissä, eivät unhota koskaan, että heillä on ollut isänmaa, ja Ruotsalaiset kaikkein vähin. Tämä rakkaus vanhaan Ruotsiin vaikutti, et Frans^illa oli valikoittu ruotsalainen kirjasto, jota alituisesti lisättiin kaikella, jolla saattoi olla arvoa — se on kaikella, joka oli tosi ruotsalaista. Hän tunsi, vieraalla maalla, juuri sen pöyhkeyden vastakohdan, jota me täällä kotona panemme meidän niin kutsuttuun rakkauteemme ulkomaalaista kohtaan. Se ei ole mikään todellinen rakkaus ulkomaalaista kohtaan, vaan pieni turhuus. Me olemme niin kauheasti peloissamme siitä, ett'ei meitä, asuessamme Europan häntä-joukkona, puoleksi Venäjän syleiliminä — saateta lukea Europalaisiksi, että me suorastaan kiellämme, sivistyksen saattavan kasvaa täällä kotona kylmässä maassa, jonka vuoksi me alituisesti tuotamme ulkomaalaisia ruukkukasveja ja luulemme, että meidän luontomme on kukkiva, kun vaan kukoistaa ruukuissa Joulun-aikaan. Me tuomme ummehtuneita paisteja, läkkilaatikoissa säilytettyinä, Appertin tavan mukaan, Bordeaux'ista ja pidämme tuota "umpihenkisyyttä" oivana, samoin kuin me tuomme vanhoja ruotsalaisia ajatuksia Ranskasta ja Englannista ja meidän tieteellisen sivistyksemme ulkoa siten, että erään Linnén, erään Berzelius'en ensin täytyy tulla maailmanporvariksi, ennenkuin me ruotsalaiset käsitämme, että he kelpaavat johonkin. Tässä tapauksessa on Ruotsin kansa ikivanhoista ajoista ollut sopusoinnussa hallituksen kanssa.

Ja kuitenkin rakastaa ruotsalainen köyhää, kadehtivaa isänmaatansa enemmän kuin ranskalainen rakastaa tuota omia lapsiansa niin hyvin palkitsevaa Ranskaa. Ruotsalainen rakastaa Ruotsia — ranskalainen kehuu Ranskaansa, englantilainen ylpeilee sumulla täytetyistä saaristansa, mutta ei kumpikaan, niinkuin ruotsalainen, rakasta maatansa äitinä — miksi? Niin, meidän äitimme on köyhä ja hän on kasvattanut meitä ankarasti.

Tuota pientä siirtokuntaa Felikshill'in luona piti ko'ossa siis sangen kauan yhteiset muistot, yhteinen kieli, uskonto ja toiveet. Toisella sukupolvella ei ole muuta kuin muutama harva ilmajuuri, joka heiluu tuulessa, irtikiskottuna vanhempain vanhasta kodista, heidän kielensä on sulava tuohon suureen kielivirtaan — ruotsalaisten sointuvan musikaalisen kielen on katkonainen englanninkieli tunkeva pois — meidän romantilliset muistomme syöksevät uudet vaikutukset, uusi luominen poikkeen, samoinkuin sokerilehmus ja poppeli ovat tunkeneet pois muinaismaailman jättiläispalmut — rautateiden kohinassa ei saa kuulla nimiä Engelbrecht ja Torstensson — heidän suuruutensa ei kuulu uudesta luotuun maailmaan, vaan on eräs, jota vaan säilytetään; mutta sitävastoin on nimi Eriksson, hän, joka, ollessansa ruotsalainen luutnantti, teki kokeita Frösö'ssä Jemtlannissa oleskellessansa, hänet saattoivat hänen tuttavansa naurunalaiseksi kummallisena henkilönä — hänen nimensä kohoo kolinasta eikä se katoa — sillä se kuulun koko maailmalle.

Frans eli onnellisesti perheensä kesken. Yksi poika: Feliks, ja yksi tyttö: Felicia, olivat hänen ja äitin ilo.

He ovat siis tuo pieni yhteiskunta, joka vähitellen vaurastuu ja kasvaa tuossa uudessa maassa — yhteiskunta, ehkä pieni sydän tulevalle valtiolle, — alkaen, niinkuin kaikki alkaa, perheestä ja kartutettuna sen rakkauden lailla, siksi kunnes perheestä tulee kansanliitto, ja rakkaus karttuu kirjoitetuissa laissa: sillä nämä eivät ole rankaisemista, vaan lohduttamista varten.

Oli kaunis sunnuntai-ilta Elokuussa, kun, tavan mukaan, naapurit olivat koossa herra Feliks'in luona. Nuo kunnon, entiset, ruotsalaiset talonpojat, nykyään amerikkalaiset porvarit kaikessa kunniassa, polttivat piippujansa, niin että savu sinisissä laineissa tuprueli taivasta kohden — vaimot, juhlapukuihin puettuina, oli kokoontuneet lehmuksien juurille, jotka varjostivat kartanon pihamaata, ja lapset melusivat, pikku Feliks'in ja hänen sisarensa johtamina, hurmasti iloiten kukkien ja pensaiden keskellä. Se on selvää, että vanhempien seurassa sai kuulla sangen paljon politiikiä, jos tällä sanalla tarkoitetaan kaikkia, mikä vaan koskee meidän asemaamme kanssaporvareina. Politiiki on nyt käsite, niin laajalle ulottuva, ett'ei, tulematta pidetyksi politiikillisena haaveilijana, edes kertaakaan voi sanoa: Minä elän, minä hengin — sillä selvää on, että jos me elämme ja hengimme, niin olemme me vississä suhteessa ihmisyyteen, ja varsin perusteellisesti "maltillinen" mies saa ajatella yhtä vähän sitä, että hän elää, kuin hän saa käsittää, että hänellä on enempi tekemistä ihmisyyden kuin Sirius'en asukkaiden kera.

Joka nyt muodosti tuon pienen yhteiskunnan kiusakallion, oli se, että koko joukko sekottuneita kansakuntia oli asettunut muutaman ja kolmenkymmenen peninkulman päähän Felikshillistä, ja siis alettiin siellä huomata, että asuttiin ahtaasti ja häirittynä. Muukalaiset olivat jo kaataneet metsänriistaa — heidän koiransa olivat olleet äärimäisimmän untisasunnon luona sillä puolella ja vieläpä purreet lampaitakin. — Kyllin siitä, tuo pieni valtio, ennen niin yksinäinen ja niin rauhaisa, oli kerrassaan saanut itsellensä ulkonaisen politiikin ja olipa vielä nähnyt tarpeelliseksi lähettää ministeri tuo muukalaisen vaeltajakunnan luo, vaatimaan palkintoa purruista lampaista.

Tämmöinen tapaus oli ennen kuulumaton Felikshill'in historiassa. Mutta kaikki neuvottelu loppui kerrassaan, kun liittokunnan postintuoja saapui kirje-pakan ja sanomalehtien kera.

Useimmat kirjeet olivat Ruotsista — rakkaimmat, sisältörikkaimmat ja pisimmät olivat Valdemarsborg'in vanhukselta. Hän elää siis vielä, sanoi Frans kyyneleet silmissä, mutta hän ei elä kauan — ehk'ei hän enään tällä hetkellä ole hengissä. Ja hän luki jaksoja tuon vanhuksen kirjeestä — hän luki ääneensä ja selvään tuon kuolevan isän viimeisen siunauksen lastensa yli tuossa uudessa maailmassa — ja kansa kuunteli, ikäänkuin he olisivat kuulleet äänen toisesta maailmasta.

Jumala siunatkoon vanhaa kreiviä! huokasi kansa, kun lukeminen oli loppunut — hän on kipeä, sangen kipeä — rukoilkaamme! Ja kansa laskeutui polvillensa ja rukoili hyväntekijänsä, vanhan ruotsalaisen aristokratin puolesta, hänen puolestansa, joka oli käyttänyt syntymis etuoikeutensa ja rikkautensa ainoastaan tehdäksensä onnelliseksi niin monta, kuin hän suinkin oli saattanut.

Ja erämaassa — tuossa herttaisessa luonnon-temppelissä emme me tiedä niin varmaan, kuka on ylinnä; mutta me tiedämme paremmin kuin muulloin, kuka on se, joka käy Herran asioissa.

KODICILLI.

Oli syksy 1833. Berndtsson'in ja Ernberg'in olivat kokoontuneet
Valdemarsborg'iin, sillä vanha kreivi oli kutsunut heidät sinne.

Ukko istui, kumarruksissa ja tyynyjen ympäröimänä, nojatuolissansa. Hänen oli vaikea henkiä eikä hän saattanut maata. Näin oli hän istunut lähes kuukauden, säilytetyillä sielunvoimilla, mutta vähennetyillä elämänvoimilla.

Nyt oli hän koonnut ystävät ympärillensä ja antoi lukea heille testamenttinsa. Hän lahjoitti Akseli Ernberg'ille ja Marialle enimmän; nuorelle Berndtsson'ille vähemmän osan rahaa ja muutamia kalliita kaluja, ja pojallensa Amerikassa, Fransillensa, ei mitään muuta kuin kellonsa ja piirroksensa, osan kirjakokoelmasta ja muutamia pieniä kaluja, joita Frans lapsena oli toivonut omistaa.

Sittekuin nämät määräykset olivat tehdyt ja laillisessa järjestyksessä seilatut, lausui ukko heikolla äänellä:

— Nähkääs, lapset, minä olen elänyt kauan kyllä; minä kiitän Jumalaa joka hetkestä, kuin hän on antanut minun elää: en senvuoksi, että kaikki hetket olisivat olleet hauskoja, vaan senvuoksi, että minä olen saanut oppia paljoa enempi surullisista kuin onnellisesta. Minä kiitän Jumalaa ystävieni puolesta, läheisempieni puolesta; minä kiitän häntä siitä, että minä olen saanut kuihtua — että minä, näkevänä ja kaikella järjellä säilytettynä saan vähitellen, rauhallisesti ja sovitettuna, täältä lähteä pois. Minä kiitän häntä vihdoinkin siitä, että hän on antanut uuden, voimakkaan suvun kasvaa; kaikesta siitä hyvästä, herttaisesta, puhtaasta, jonka hän on antanut itää kansassa; minä kiitän häntä kaikesta — kaikesta.

Vanhus vaikeni, mutta hän nosti kätensä korkeuteen ja näkyi vaipuneen syvään, innokkaasen rukoukseen.

— Eikö totta, Berndt, — sanoi hän sitten, kääntyen luutnantti Berndtsson'in puoleen; — eikö totta, minä ehkä tapaan kohta Kaarlo Helmer'in ja hänen Liinansa, tuon uskollisen, rakkaudesta rikkaan hengen, joka eli ja kuoli hänen nimensä huulilla ja hänen kuvansa sydämessä… Miksikä olisi tämä ikuinen rakkaus, jos se vaan olisi jotakin katoavaista? Mitä olisi toivo, jollei sitä täytettäisi.

Eräänä päivänä, ei kaukana tästä, — lisäsi hän, — te löydätte ukon tuolissa makaavana… Te ette tahdo häntä herättää, ettekä te sitä voisikaan. Nähkääs, silloin minä olen tuolla niiden luona, joita minä rakastan, ja sitten vartoon minä teitä… Laittakaa niin, että me tapaamme… Tehkää kaikki niin hyvin kuin ymmärrätte, pyytäkää armoa, ymmärtääksenne kaikki, ja Jumala on antava teille valoa. Se, joka on uskollinen loppuun asti, saapi elämän kruunun.

Kuten vanha kreivi oli sanonut, istui hän muutama päivä tämän jälkeen kuolleena tuolillansa. Emili, joka oli vahtimassa sinä hetkenä, oli hiljattain puhunut hänen kanssansa, ja hän oli sanonut: "Emili, nyt luulen minä, tahtovani levätä", ja hän jäi ääneti istumaan.

Viimeinkin luuli hän, hänen makaavan liiaksi kauan, ja läheni häntä hiljaa; hän ei tahtonut häntä herättää — eikä hän voinutkaan.

Vanhus istui siinä hymyilevänä: jotakin nuorukallista, lapsellista hurskautta oli jäänyt hänen kelmeille huulillensa. Kuolevan muoto on usein pyhän hikiliinan vastakohta — Vapahtajan rakkaus hohtaa kankeitten kasvojen läpi.

Kolme kuukautta kuolemantapauksen jälkeen, oli suku täti Julianan testamentissa olevan määräyksen mukaan, kokoontunut Tukholmaan.

Oli melkoinen joukko vanhoja tätejä, kuninkaallisia sihteereitä, upseereja ja pappeja, jotka nyt äkkiä huomasivat, olevansa sukua tuolle kummalliselle ukolle Valdemarsborg'ista.

Poika oli poissa ja häntä oli turhaan muistutettu ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä, antamatta kuulua itsestänsä. Piti siis ruveta avaamaan täti Julianan testamenttia. Tämä tapahtui. Mikä ilo jalossa sivu-sumussa, kun se aivan oikein sisälsi todistuksia, että Frans Feliks Olivesköld varsin yksinkertaisesti oli luotilapsi.

Kenraali Jakobsstege, joka oli yksi sukulaisista, arveli, että tämä oikeastaan oli ollut romantillinen mietelmä tuolta hullulta ukko vainajalta, ja nyt kertoi hän ystävillensä sadottain kertomuksia vanhuksen kaikista "hulluuksista". Yksi osa oli luonnollisesti vasituisia satuja, toiset olivat mukailtuja ja toiset taasen tosia. Nuo jälkimmäiset eivät osottaneet mitään muuta, kuin että ukko oli ollut perin pohjin rehellinen ja jalo mies, joka oli ollut liian rikas ja arvossa pidettävä, että hän olisi pitänyt väliä tavallisista muodoista.

Neiti Juliana vainaja oli, anatomillisella tarkkuudella, kaivanut ylös jokaisen tilaisuuden, joka voi loukata nuorta kreivi Frans'ia; hän oli, matematillisella precisionilla, sulkenut kaikki keinot johonkin selitykseen ja näkyi testamentissänsä istuvan ja ihailevan, että hän, niin kauan kuoleman jälkeen, voisi tehdä erään ihmisen onnettomaksi.

Se oli tuo ikuinen kateus, joka ei sammunut haudassakaan, joka varsin elävänä tirkisteli neiti "vainajan" testamentistä.

— Meidän tulee siis lukea tuo toinen testamentti tai kodicilli, — sanoi kenraali. Mutta siihen tarvittiin vuosi.

Frans Olivesköld'ille, jonka olopaikka oli yleiseen tuntematon, ilmoitettiin ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä sisällys neiti Juliana du Valmyn testamentillisesta hyväntahtoisuudesta ja että, jollei hän yön ja vuoden kuluessa ilmoittaisi itseänsä, piti häntä enempää kuulematta Valdemarsborg'in sukukartanokirjeesen kuuluva kodicilli avattaman ja sen sisältö toimitettaman testatorin tahdon mukaan.

Vuosi kului — mutta ei sanaakaan Fransista. Hän kirjoitti ystävillensä, kertoi tietävänsä asian; mutta ei vastannut mitään.

Kenraali Jakobsstege, joka nyt juuri mietiskeli, mikä olisi parempi, läänin hallitseminen vai postikonttoorin, oleskeli Tukholmassa. Hän oli väsynyt aseitten kalskeesen ja tahtoi vetäytyä takaisin lepoon.

Gyllensvingel oli, heti Liina Anton'in kuoltua ja kun neiti Attaliesta näkyi tulevan ukko Anton'in ainoa perillinen, kerrassaan lämpimimmästi rakastunut häneen. Luonnollisesti oli tähän perusteena sydämien yhtämielisyys ja molemmin puolinen kunnioitus, rakkauden vakavin perustus.

Kauppaneuvoksen olikin heti täytynyt korjata kaksi rappusta ylöspäin olevan kerroksen talossansa ja pitkän ajan olivat puusepät, maalarit ja tapitsierarit työskennelleet, saadaksensa kaikki kuntoon. Sellainen yksimielinen rakkaus tarvitsee paljon käsityöläis-apua, tullaksensa kuntoon.

Vapaaherratar oli ihastuttava, hänen tyttärensä oli nyöritetty ja soma kuni nukke. Paruuni Gyllensvingel itse, joka jo oli saanut jonkunlaisen lihavuuden, joka todisti hyviä päiviä, oli viime ajoilla antautunut politiikiin. Ei ollut ketään, joka olisi kiivaammin kuin hän tahtonut yllä pitää lainaustoimia — "luottamuksetta, järjestyksettä asioissa ei mikään valtio voi seisoa", kuului nyt. Hän herätti sen esityksen, että kaikki velkakirjat olivat heti otettavat pantiksi, tai velallinen pantaisin vankeuteen; hän ei tietänyt mitään ilettävämpää kuin huolimattomat asiamiehet. Se oli toista, kuin Löwenpil'in konttooriin mateleminen.

— Niin, siinä on paruunilla varsin oikein; vakavia ajatuksia, todellakin vakavia ajatuksia! Olisi hyvä, jos meidän ihan uudet valtiomiehemme tietäisivät niin paljon. Kuten sanottu on, ei ole muuta kuin yksi keino yhteiskuntaa järjestäessä: vankeus ja selkäsauna; petytään, jos luulee, että roistoväki kärsii mitään muuta; ei; "kurita roistoja," se on minun oppini; se ei tee mitään, jos yksi tai toinen saapi hiukan enempi, kuin hän kärsisi.

— "Kymmenessä vuodessa on se unhotettu." Se riivattu hellyys, joka on olemassa; sitä käytetään nyt, se on ajan vaatimus; ei, putkaan seurue!

— Niin, se on minun tarkotukseni, — sanoi Gyllensvingel. — Mutta, à propos , kuinka on tuon Olivesköldin sukukartanokirjeen laita? Tuo naurettava historia, tuosta niin kutsutusta "kreivi Fransista."

— Niin, mutta … mutta sen voi jokainen nähdä, joka tunsi hänet; hän oli raakaluontoinen, kurja olento, taitamaton kurja ihminen; hänen kanssansa seurusteltiin nimen vuoksi; mutta … jos hän nyt tulisi tänne, niin ei minulla tosiaankaan olisi muuta tehtävää, vaan minä antaisin palvelijani heittää hänet ulos.

— Aivan oikein! hän taitaa käydä kerjäämässä Amerikassa, — sanoi kenraali, — puita sahaamassa ja niin edespäin, niin että hän on astunut oikeaan säätyynsä. Kuitenkin on testatorin kodicilli avattava huomenna.

— Se on selvä, että perintö lankee vaimonpuolisille perillisille, ja silloin on herra kenraali lähinnä Valdemarsborg, joka on hyvin kaunis kartano. Minä olin siellä tuon Fransin luona, me metsästimme muutaman päivän. Hyvin kaunis kartano ja siinä on hyvät metsästysmaat.

— Niin, Jumala tiesi! — sanoi kenraali, rypistäen silmäripseitänsä; — mutta se on suurin luultavaa, että kenraali Olivesköld vainaja on tahtonut antaa naissukulaisillensa. Minun vaimoni on todellakin ukko vainajan likin perillinen.

— Mutta silloin ei taida kenraali pitää kaikkia niitä kummallisia tapoja ja pitoja, joita vanha kreivi on käyttänyt. Hän oli muuten eräs niitä vanhoja Mecenatereja — tai kumminkin tahtoi hän näkyä niistä.

— Aivan varmaan. Vaikka ukolla olikin tuo suuri kartano, niin ei hän koskaan ollut tilaisuudessa tehdä yhtä ainoatakaan pitoa. Minä olen kuullut yhdeltä ja toiselta, joka oli onneton, tullessansa hänen pöytäänsä, että siellä syötiin kauhean laihasti. Kaksi ruoka-lajia — joskus viiliäkin pöydällä, ja kun oli sunnuntai, lättyjäkin. Ja tämä kreivin herttaan Valdemarsborg'in omistajan luona.

— Ei herra paruuni, se ei tulle minun syykseni, jos minä saan kartanon, jota minä todellakin aavistan, koska muuten olisi muutamia yleisiä perustajia, ja että tehdä niitä lähes kaksisataa vuotta jälkeen kuolemansa olisi jotenkin aivan kummallista… Ei — jatkaakseni — minun ystäväni eivät ole saavat lähteä Valdemarsborg'ista nälkäisinä.

— Herra kenraalia huvittaikse vieläpä nytkin kestitä vieraitansa jotenkin anteliaasti; Löwenpil sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen päivään selvä, sittenkuin hän oli viimein kenraalin luona.

— Ah, me joimme muutamia lasillisia, minä tahdon aina että minun ystäväni olisivat iloisia, koska se on niin oleva, niin … mutta sillä välin täytyy tarkastella asioitansa ja katsoa ettei tule syödyksi.

— Niin, todellakin. Kuitenkin tahtoisin minä mielelläni veljeni pojan mukaani, sillä hän tuli kerran ahdistetuksi tuon naurettavan ukon alammaisilta. Hän ehkä voisi tuntea miehensä… Oi, on jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta se olisi naurettavaa, jos hän saisi seisoa hämmästyneenä nenäkkäisyytensä tähden.

— Ha ha ha! Niin, minä olen kuullut tuon historian, kenraali oli hyvä ja kertoi sen, minä luulen, vuosi sitten.

— No niin, se oli tavallinen tapaus kyllä, joka osottaa, että herraskartanon rengit ovat nenäkkäitä. Ruotsalaiset ovat korskeita ja sellainen tavallisesti ylpeilee isännästänsä — jos hän on rakastettu — ja sellainen oli tuo kummallinen kreivi. Kuitenkin voi tuo ihmisystävällisyys mennä niin liiallisuuksiin — talonpojalle tulee tehdä oikein, vaan ei hyvää.

— Se on ollut minunkin ajatukseni, — lausui Gyllensvingel, — ja se ilahuttaa minua, että kuulen herra kenraalin säätyisellä ja etevyydestä tunnetulla miehellä olevan samallainen. Koska on tuo kumma paperi avattava.

— Huomenna kello kymmenen olemme me kutsutut Svean Hovioikeuteen. Niin, tosiaankin, se on tärkeä hetki, semminkin minulle. Minä tarvitsisin todellakin jonkinlaista lepoa … käytettynä, paremmin sanoen luottamuksilla rasitettuna, olen minä ollut aina tähän asti. Nyt on jonkunlainen lepo tullut, sillä en minä ole tällä hetkellä nykyaikainen; mutta muuten olen minä todellakin väsynyt kaikkiin. 1830 täytyi minun matkustella ympärinsä, ottaakseni selkoa terveyden-tilasta ja, missä vaan voin järjestää sairashoitoa ja poliisijärjestystä; sitten on minua käytetty kaikkiin Hallituksen haaroihin … minun on täytynyt työskennellä meidän epävissä laeissamme, minun on täytynyt matkustella onnentoivotusretkillä, milloin sinne ja milloin tänne… Tosi kyllä, minä olen saanut paljon armon osoituksia, lisäksi kenraali äkkinäisesti katsoen kirjavilla tähtijoukoilla koristettua rintaansa — mutta minä alan väsyä.

— Niin, se on selvää, — sanoi paruuni, — että elämällä, joka on täynnä vaivoja isänmaan palveluksessa, on myöskin iltansa, jolloin lepoa tarvitaan; mutta vielä on herra kenraalilla niin paljon voimaa, että isänmaa vielä voi odottaa paljon kenraalin toimista.

— Hoo … on niin monta, jotka … jotka, mutta, yhtä kaikki, minä alan todellakin väsyä ja tahdon vetäytyä lepoon.

— No niin, miks'ei, saattaa vanhoilla päivillä huvitella itseänsä, pientä lääniä hoitamalla. Minä olen istunut niin monissa komiteoissa, että minä kyllä taidan edustaa, siinä ei ole mitään haittaa.

— Minä, kuten moni muukin, toivon kuitenkin saada pitää herra kenraalia Tukholmassa. Perehtyminen maaseutuun ei ole hyvä miehelle, joka…

— Joka on tottunut työskentelemään koko elämänsä, siinä on paruunilla oikeus; minä en voi antautua laiskuuteen, jos minusta tulee maaherra, niin surkuttelen minä alamaisiani. Heidän tulee pitää silmänsä auki.

— Herra kenraalia on yleiseen kunnioitettu ankarasta järjestysluonnostansa ja tarkkuudestansa, sanoi kohteliaasti paruuni.

— No niin, mitä on tehtävä, virkaansa täytyy hoitaa, vastasi kenraali ujostellen.

— Kyllä, paruuni voipi, jos niin tahtoo, seurata minua; siellä täytyy olla muutamia jäävittömiä vieraita läsnä.

— Minä kiitän; minä tahtoisin todellakin olla ensimäinen, joka onnittelisi herra kenraalia kauniista Valdemarsborg'ista, semminkin, kun jokainen isänmaatansa rakastava ei voi toivoa muuta, kuin että tämä kartano tulee voimallisiin kouriin.

Noita molempia herroja häiritsi patruuna Anton, joka, viheriällä nauhallansa koreiltuna, lähestyi. Tuo hyvä ukko oli vanhentunut silmin nähtävästi Liinan kuoltua; kuinka oli sentään, niin sai ihminen ja isä voiton lapsen mieleltä, niin ett'ei vaasa-nauhalla likimainkaan ollut tuota parantavaa vaikutusta, kuten Frans oli ennustanut.

Tuo patruuna raukka käyskeli, hänkin, vallan hyljättynä tässä maailmassa, eikä hänellä ollut ketään, johon luottaisi. Kun hän joskus vapaaherrattarelle mainitsee Liina, huoaten, sai hän pitkän luennon "Kristityn velvollisuuksista, tyytyä Jumalan tahtoon" ja kokonaisen historian pikku Anastasiesta ja vapaaherrattaren kristillisestä miehuudesta, että hän, huolimatta syvästä surustansa, tanssa amaranthilla. On, olisi luultavasti hovisaarnaaja Kröplin sanonut, "kristillisen rohkeuden meri" äidillisessä koipi-parissa, jotka tanssivat sydämen tuskankin ollessa. Minä en tiedä, jos hän niin olisi sanonut, mutta yleiseen oli hänen perin ihmeteltävä puhetaitonsa, joka teki hänet niin nyky-aikaiseksi, että kaikki arvokas kansa "käytti" häntä, jotenkin loiskuvainen laadultansa ja se virtasi kukkamereen. Ruusut ovat herttaisia, kuin he, toisten kanssa kasvaessansa, seisovat vapaina luonnossa tai taidon hoitamina; mutta meitä varjelkoon laupias isä ruusunkryyni-vellillä elämästä.

Kuitenkaan ei tehtaanisännällä ollut mitään lohdutusta, ei mitään. jonka rintaa vasten hän olisi nojannut väsynyttä päätänsä; sillä ei ollut ketään hänen likeistensä joukossa, joka edes olisi ymmärtänyt tuota pienoista, tuota niin suurta vähäpätöisyyttä, joka ukolla oli tuotavana sydämestänsä. Hänessä oli kuitenkin kipinä teeskentelemätöntä luonnetta, mutta tämäkin kipinä oli liiaksi sekä vapaaherrattarelle, paruunille ja vapaaherratar Attalielle. Ja luultavasti oli heillä kaikilla kuitenkin perustuksensa jonkinmoinen yksinkertaisuus, jonkunlainen lapsellinen hyvyys, jonka Jumala kerran tuntisi oman kuvansa viuhkana; mutta kas, tämä lapsi asui, kuten lapsi Göthildan sadussa, konttoorissa portaitten alla ja leikki "tittut'ia" toivon haltian kanssa, sillä aikaa kuin rukin-nuppi edusti salongissa ja kehui kristillistä miehuuttansa, sen asemasta, että hän häpeisi egoismin kylmää välinpitämättömyyttä kaikesta, paitsi tuosta rakkaasta minuudesta.

Kello oli kymmenen tulossa toisena aamuna, kun kenraalin vaunut pysähtyivät Svean Hovioikeuden tykö. Hänellä oli paruuni Gyllensvingel mukana ja hän ivaili tahallisella, mielevällä tavallansa; mutta tuo hyvä kenraali oli sentään jotenkin kelmeä. Nuo Olivesköld'it olivat olleet kummallisia nuppia, ja kenraali vainaja oli sitäpaitsi palvellut paljaasta sotamiehestä ja mennyt vallan toista tietä, kuin tuo kenraali Jakobsstege oli mennyt tai aikoi mennä. Eipä Jakobsstege voinutkaan siihen mitään, että teiden täytyy olla erilaiset.

Kenraalin astuessa etuhuoneesen, oli siellä jo muutamia sukulaisia. He olivat ehkä kyllä sangen kaukaista sukua Valdemarsborg'iin, mutta he tunnustivat sangen mielellänsä sukulaisuutensa.

Itse rovasti Nisker'kin Utsugnan pitäjästä, joka oli naimisissa erään naisen kanssa, joka huomattiin olevan erään naispuolisen, kreivi vainajan rouvan, orpanan tytär oli saapunut, uuteen kauhtanaan puettuna, joka oli ostettu tätä tilaisuutta varten. Hän kumartui aina maahan asti kenraalin edessä, jonka kanssa hän muinoin oli istunut valtiovarain valiokunnassa.

— Hyvää päivää, kunnon rovastini, — lausui tämä, — oletteko tekin täällä.

— Olen, herra kenraalin armollisella luvalla; vaimo vainajani oli hiukan sukua Valdemarsborg'in kreivi vainajalle ja … minulla puolestani on, Jumalalle kiitos ja kunnia, säästetyt varat, mutta lapseni, minä olen velvollinen valvomaan lapsieni etua … se on isän velvollisuus.

Rovasti Nisker olisi puhunut kauemmin, joll'ei ovi olisi au'ennut, ja muuan notarius huutanut: "Ne, joiden tulee olla läsnä tuota kodicilliä avatessa, joka koskee Valdemarsborg'in sukukartanoa, tulkoot sisään vierainensa".

Nyt kiitivät kaikki Hovioikeuden sessionisaliin, jossa entiset presitentit rippuivat pitkin seiniä.

— Herra kenraali, ent. vara maaherra, nimitetty ylihovi-jahtimestari, kunink. Maj:tin Svärdtähdistön suuren ristin komentaja, keisarillisen venäläisen St. Annan tähdistön ritari, preussiläisen Pour merite militaire tähdistön ritari, keisarillisen itävaltalaisen Mariae Theresiae tähdistön jäsen y.m. vapaasukuinen herra Jaakko Jakobsstege.

— Rovasti ja kirkkoherra Utsugnan ja Tomstugan pitäjässä, Theologian kandidati, maisteri Samuli Nisker.

— Olen, tässä seisoo hän, — lausui Knodd, joka oli pieni pullakka, lystikäs ja vähän-älyinen mies.

— Leskirouva, kaptenska Tattarhufvud, asiamiehensä, notarius
Ostersten'in kautta.

— Leskirouva, pastorska Tiina Wedén, syntynyt Wedén, saman asiamiehen kautta.

Tällä tavoin olivat kaikki, jotka asuivat kaukana ja jotka olivat petetyiksi täti Julianan antavaisuudella, antaneet notarius Östersten'ille valtakirjansa.

— Ja minun puolestani, — sanoi rovasti Nisker, kumartaen, — ystäväni, veli Kröplin … herra kunink. hovisaarnaaja, maisteri Josaphat Kröplin.

— Ja minun puolestani, — sanoi leipuri Knodd, olen minä ottanut mukaani naapurini tuolta kotoa, Bernsten'in … hm, hän on muuten sorvari ammatiltansa, ja on oikea porvari Telge'stä.

Silloin esitteleiksi pieni laiha mies uloskasvaneessa hännystakissa, kumarsi ja lisäsi: — Ja haa, se olen, kuten veli Knodd sanoo.

Näiden läsnäolevien pitäisi nyt katsoa ja protokollassa selittää, — alkoi divisioni-päällikkö puhua, — kuinka he arvelevat näistä sineteistä, joilla kodicilli on seilattu, ovatko ne oikeat ja eheät. Kaikki katsahtivat tuota salaperäistä myttyä ja selittivät, että sinetit olivat vahingoittumattomat.

— Siis murtaa sitten sihteeri tämän asiakirjan auki, jonka tulee lukea sen sisältö ääneen, senvuoksi, että se kunink. hovioikeuden protokollaan sanasta sanaan otetaan.

Myttyä ympäröivät silkkirihmat katkottiin, ja nyt otti sihteeri esille suuren käärityn pergamentin, siihen kuuluvine pulleroineen.

"Kolmeyhteisen Jumalan nimessä! Allekirjoittanut, kavallerian kenraali, kaikkein armollisimman kuningattaremme, vapaasukuisen ruhtinattaren Kristinan kunniakkaassa palveluksessa, vapaasukuinen Antti Olivesköld Valdemarsborg'ista on, tarkastettuani kaikkea katoavaisuutta ja tuntiessansa vanhuuden heikkouden lähestyvän, tehnyt tämän lisäyksen ennen kirjoitettuun ja seilattuun testamenttiini, jonka kautta minä teen Valdemarsborg'in, siihen kuuluvine rajapyykitettyine ulkopitäjä rälsi-tiloinensa fideikommiss'iksi (sukukartanoksi) miehen puoleisille sukulaisille minun jälkeeni, miehelle miehen perään, siksi kunnes suku miehen puolelta on sammunut.

"Jos Olivesköldiläinen suku isän-puolelta sammuisi, niin määrään minä nais-sukulaisteni eduksi seuraavaa, nimittäin":

§ 1. Ett'ei sukukartano saa joutua kellekään nais-sukulaiselle tai tälle linjalle, ellei poikaa ole tai ei myöskään, että jos joku minun jälkeeni tukevaisista on mennyt laillisiin naimiseen, jolloin kuuluu miehelle kartanon hoito oikeana holhojana vanhimmalle pojallensa, joka siis täydellä fideikommisi-oikeudella lailliseen ikään jouduttuansa ottaa Valdemarsborg'in haltuunsa.

§ 2. Koska minä itse Jumalan armosta olen palvellut korkeaan arvoon sotilas-säädyssä, niin ei saa kukaan muu kuin näillä varustettu sotilas ottaa Valdemarsborg'ia haltuunsa.

— Minä onnittelen teitä, herra kenraali, ah, se on hauskaa! — kuiskasi Gyllensvingel.

"Mutta kuin minä itsekin, samoin Jumalan avulla, monissa tuimissa taisteluissa, Jumalan nimen kiitokseksi ja kunniaksi ja rakkaan isänmaani voitoksi, olen saanut monta voittoa, jotka omisti armollinen kuninkaani ja Herrani, Hänen korkea Majesteetinsä kuningas, Gustavus Adolphus vainaja ajoissaan, niin tehdään määräyksessä nimenomainen ehto, ett'ei kukaan muu sotilas saa omata oikeutta perintöä pyytämään tai vastaan ottamaan, jollei hän vähittäin ole ollut sotaretkellä ja siellä itseänsä urhoollisesti ja miehuullisesti käyttänyt, samoin kuin minä, ja avonaisessa tappelussa ulkona kentällä taistellut isänmaansa vihollisia vastaan".

Kenraali kalpeni, se oli lisäys, joka kerrassaan hävitti kaiken. Rovasti vetäisi suunsa nauruun, ja raatimies Knodd'in silmät säihkyivät ilosta.

— "Ja — jatkoi testamentti, — jos tämä on ainoa ehto, jolla joku sukulaisuuden kautta vaimonpuolelta saattaa tämän fideikommissin voittaa; kuitenkin toivon minä Jumalassa, ett'ei mitään puutetta urhoollisista miehistä minun suvussani saata tulla, ja panen siis siunaukseni tähän fideikommissiin, joka täten tulee sen omaksi, joka, samaten kuin minäkin, elämästä ja kuolemasta julkisessa taistelussa ja ulkona kentällä on lyönyt vihollisen".

§ 3. Jollei ketään sellaista olisi, niin, jos kohta muitakin sotilaita perimään ilmaantuisi, ei se kuitenkaan voi niille langeta, vaan on, jollei ketään sellaista ole, Valdemarsborg tiloinensa joutuva vanhimmalle jälkeläiselle, joka suorastaan etenevässä polvessa löytyy vanhan ystäväni ja komppania-toverini, Elias Frid'in jälkeen, joka oli Mustassa Kavalleriassa, ja minun sivullani kaatui tappelussa Stum'in luona. Koska Elias Frid on palvellut yhdessä minun kanssani sotamiehenä ja kaksi kertaa urhoollisuudellansa on pelastanut henkeni sekä kaikessa käytöksessänsä oli miehuullinen ja urhoollinen ruotsalainen soturi, niin olen minä täten tahtonut kunnioittaa hänen muistoansa, sen osoitukseksi, että minä, Andreas Olivesköld, vaikka Jumalan armosta olenkin korkeaan virkaan ja luottamukseen joutunut, kuitenkin panen suurimman arvon halpaan soturiin, joka vähillä rahoilla ja mainioksi ja kunnioitetuksi tulon toivotta, kuitenkin hengellänsä ja verellänsä puollustaa kuningastansa ja maatansa.

§ 4. Jollei taasen ketään sukulaista Elias Frid'in jälkeen, joka asui Böksjö'llä Klintan pitäjässä ja joka sen kirkon kirjoissa täytyy olla merkittynä, tätä lisäystäni avattaissa ilmaantuisi eikä saattaisi perintö-oikeuttansa vahvistaa, niin tulee Valdemarsborg'iin perustaa Kavallieri-rykmentin hevoissiittolaitos, niin että tämä rykmentti oppisi hyvin ratsastamaan, ja on silloin ratsuhuone rakennettava Valdemarsborg'iin ja ovat harjoitus-kokoukset siellä pidettävät.

Annettu Valdemarsborg'issa 2:na päivänä Maaliskuuta vuonna, Kristuksen syntymän jälkeen, yksituhatta kuusisataa ja viisikymmentä ja kaksi.

Että kenraali vapaasukuinen herra Andreas Olivesköld meidän läsnä ollessamme on vakuuttanut, että yllä seisova testamentti, jota emme kuitenkaan ole nähneet, on hänen viimeinen järkähtämätön tahtonsa, ja että tämä tapahtui täydessä ymmärryksen tilassa ja vapaasta tahdosta, todistavat kerrassaan läsnä olleet. Ut supra (kuten yllä.)

Daniel Corylander. Petrus Holstman.
Past. Loci. Tuomari.
Andreas Corylander.
Stud. Upsal.

Tämä tärkeä asiakirja oli luettu, ja läsnä olleet marssineet pois. Kenraali oli äänetön ja kelmeä; Gyllensvingel'illä ei ollut lohduttavaa sanaa sanottavana.

— Hullu ukko, tuo testatori, — sanoi vihdoin kenraali. — Hän luuli että Ruotsi olisi ainaisesti sodassa… Kuinka saattaa voittaa taisteluja sodatta.

— Minä luulen kuitenkin, — sanoi Gyllensvingel, — että koko testamentti menee myttyyn, sillä nuo sotilas-lapset ovat kai kuolleet sukupuuttoon, eikä sitäpaitsi ole nykyään tuota testatorin mainitsemaa kavalleriaa. Herra kenraali saapi nähdä, että kartano lankee sukulaisille.

— Kyllä, mutta jaettuna, herra paruuni, jaettuna … muutama homehtunut tuhat-riksinen, jonka saattaa yhtähyvin omata kuin kadottaa.

— Kuules, Bernsten, — sanoi raatimies Knodd, — nyt menkäämme Vapaamuurin-taloon ryyppy ottamaan … tuo ei lisännyt läskiä … mutta yhtäkaikki, kun ei vaan hän, tuo kenraali, saanut mitään, hi hi! Minun vatsaani oikein hiukaisee tuon kestin jälkeen.

Rovasti Nisker söi päivällistä ystävänsä, veli Kröplin'in luona, ja matkusti illalla monine kiitoksine. Tullessansa kotiin, näytti hän ikävältä — se oli kaikki, mitä tuolla retkellä voitettiin.

PUNJETTEJA JA ILOA.

Joku aika sen jälkeen tulivat kärryt helkkuen tiellä Saksnäs'in virkataloon päin, jossa rykymentin majoitusmestari Berndtsson asui. Kuin kärryt kääntyivät oven eteen, hiipi pieni olento heilukaapuun puettuna, niistä ja puhui kauan ja innokkaasti kyyti-talonpojalle, koskien hatturasiaa ja pientä kapusäkkiä.

Berndtsson, joka kuuli Bellan haukkuvan, katsoi ulos ja näkyi taasen tuntevan kaapun.

— Niin … ah niin, Emili! — huusi hän, — se on meidän vanha notariuksemme.

— Nöyrin palvelija … otin vapauteni, hä, hä, hä! Kanna sisään hatturasia, rakkaani, ja kapusäkki … kovin hauskaa nähdä luutnanttia ja pientä rouvaa.

Hän jätettiin rauhaan luutnantin kamariin, ja hetkisen kuluttua astui notarius varsin koreana saliin, hattu kädessä; mutta hän oli puettu pitkään kaulahuiviin ja punjetteihin ja hänen hattuansa ympäröi tylli — nauha.

— Niin, kuka olisi voinut luulla, että hän menisi ennen minua? Oi, Herra Jumala, että tuli elää tuokin suru… Hi hi hi! minä en voi muuta kuin nauraa, niin kummastuneilta näytätte te.

Kaikessa ei notariuksen murhepuku näkynyt sopivan hänen iloisille kasvoillensa. Notarius oli elähtävä, hilpeä ja kensti, paitsi silloinkuin hän puhui äiti vainajasta.

— Tänäpänä kahdeksan päivää sitten haudattiin Adolf Fredrikin luo ja hänellä oli omat kellot, äiti paralla.

— Minulla on, — sanoi notarius, sittenkuin hän oli lämmennyt vaatteissa, ja sittenkuin lapset olivat alkaneet huvitella itseänsä hänen kanssansa, joka ei viipynyt kauan. — Minulla on sangen tärkeä uutinen… Ei, antakaa kaulaliinan olla, lapsukaiset!

— Antakaa vaarin olla, hyi, onko Liinan tapa tehdä niin! — sanoi äiti vakavasti pikku Liinalle, joka oli pistänyt pyylevän kätensä notariuksen kaulaliinan sisäpuolelle ja uhkasi hävittää koko paryrin.

— Niin, näet, Emili, minä en ole saattanut ennenkuin vasta äidin kuoltua varastaa vanhaa Raamattuasi.

— Ja niin… Odota vähän, — lisäsi hän, juosten ulos ja hän tuli takaisin Raamattu kädessä. — Ja, niin on kerrottavana, että Valdemarsborg'in fideikommissikirjeen kodicilli on avattu.

— Niin näes, Emili, mikä on tuo nimi, jonka on tällä kannella? — kysyi notarius, ja hänen silmänsä kipenöitsivät nimettömästä ilosta, — mitä on tässä? "Eilias Frid fik thenna Biblia til skiäncks af Anders Oliv then 3 Januari Anno 1622". ("Elias Frid sai tämän Raamatun lahjaksi Anders Oliv'ilta 3 p:nä Tammikuuta v. 1622").

— Elias Frid, niin, isä, se oli minun isäni isän isän isä, tai noin, se on viimeisellä kannalle, — sanoi Emili.

— Hm, tiedättekö te, nyt sisältää testamentti, että perillinen suorastaan etenevässä polvessa tästä Elias Frid'istä on … hm, hm.

— Mitä? Onko jotakin siitä testamentissa? — sanoi Berndtsson. — Mitä se on saapa?

— Minä en saata pu — puhua… Niin, veli, niin, veli! Se eli hän (nainen) saapi … saapi … Val … Valdedemarsborg'in.

— Niin, niin on siinä kirjoitettu. Herran Jumala! Herra Jumala, taivaan isä, jos minä nyt saisin kuolla keskellä iloa.

Vanhalla notariuksella oli oikeus; sukulaisuus todistettiin helposti, juuri niiden muistoonpanojen johdosta, jotka olivat raamatussa. Ja vuosi tämän jälkeen otti Berndtsson Valdemarsborg'in haltuunsa.

Berndtsson'in oikeuden tunto kielsi häntä ottamasta sitä kokonansa. Se palotettiin niin, että Aksel ja Maria saivat yhden osan, ja toista hallitsi Berndtsson, Frans'in ja Emman protesteista huolimatta, heitä varten.

Vanhalla notariuksella ja vanhalla kapteenilla vaimoinensa oli huoneensa kullakin alakerrassa tuota suurta rakennusta, sillä ei kukaan niistä rakastanut portaita; mutta joka päivä lapset kolkuttivat notariuksen ovea huutaen: saammeko tulla vaarin luo. Tämä tapahtui, ja he menivätkin mieluimmin sinne, sillä vaari Blomros huvittelihe veistämällä ja laittamalla heille joululahjoja. Vaari Blomros oli niin sydämellisesti hyväntahtoinen.

Joulukuusi paloi salissa Göthildan iltana, Loppiaisena. Mitä hän oli Loppiais-kuningattarena antanut, sen oli Jumala vahvistanut: Hän oli antanut hiljaisan perhe-elämän Marialle ja Berndt'ille, sitä kuin hän oli toivonut — itsenäisyyden.

— Nähkääs, lapset, tuo on täti Göthildan kuusi, — sanoi Berndtsson; — nähkääs, se oli pieni sisko, joka oli minulla. — Ja niin kertoi hän hänen satunsa "Tittut".

— Onko se sitten niin hyvä, — kysyi pikku Felicia Berndtsson, — onko se sitten niin hyvä, aina olla lapsena?

— On, Felicia, niin on se, kysy vaarilta, eikö ole hyvä olla lapsena aina vanhuuteen saakka, saattaakseen iloita ja nauttia jokaista pienintäkin iloa, ikäänkuin se olisi suuri. Kysy vaarilta!

— On, lapseni, minä olen kumminkin, minun mielestäni, huomannut sen olevan hyvän, että minä olen koko elämäni leikkinyt tittut'ia toivon kanssa … se ei lopultakaan minua pettänyt.

AMERIKALAINEN.

Tuossa niin kutsutussa puutarhasalissa Felikshillissä, yksinkertaisessa, mutta kauniissa kehyksessä kukkivien kiertokasvien ympäröimänä, istui vanhan, jalon Kreivin kuva — mestariteos, elämää ja totuutta täynnä. Ei saattanut olla huomaamatta niitä kauniita, jaloja, ajattelevia kasvoja, ei saattanut mielellään unhoittaa tätä hienoa, jaloa hymyä suun ympärillä, joka näkyi olevan valmiina, koska hyvänsä "kukkia puhuttelemaan". Koko tämä olento ilmoitti jotakin hienoa sivistystä, jaloa, mutta inhimillistä hyvää kuitenkin, joka, sanalla sanoen, mainitaan olevan ylevä ilmaus.

Se on jotenkin varmaa että tuollainen ilmaus on harvoissa, jotka eivät ole juosseet pois vanhasta sivistyskannasta — nykyisessä juoksijoissa on paljon jaloutta ja hyvettä, mutta ani harvoin aatelinen ilmaus kauneimmassa merkinnössä, joka on visseissä todellakin aatelisissa suvuissa, tai sellaisissa, joissa sielunviljelys isäänmaan-rakkauteen yhdistyneenä — annas olla — jalouteenkin, on mennyt isästä poikaan monessa mies-polvessa.

Samoinkuin ruusu, joka viljelyksen kädestä vähitellen on saanut toisia muotoja ja toisia värejä, on kadottanut piikkinsä ja niiden sijaan saanut vaalean vihreän, tumman sammal-peitteen, niin vaikuttaa viljelys ihmiseenkin, muuttaen monissa polvissa itse tuon ulkomuodonkin. Tämä esikuva ilmautuu selvästi, jos hairahtumattomalla katseella tarkastelee yhden maan vanhoja sukuja ja vertaa niitä semmoisiin, jotka itse ovat taistelleet itseänsä ylöspäin. Siten on joka maalla oma syntynyt aristokratinsa, joka näkyy olevan omaa juurtansa, joka varmaan, ulkomuodossakin, eroittuu kansan joukosta — ja joka usein siitä saa kiittää vuosisatoja vanhaa viljelyä, joukoista erotettuna elämisen ja ajattelemisen tapaa. Sen huomaa selvemmin vanhoissa sivistyneissä valtioissa ja harvemmin uusissa. Aatelisella Hispanialaisella tai Englantilaisella on aivan toinen muoto kuin Venäläisellä jälkeläisellä, jonka suku kohosi tyhjästä Katarinan tai Pietari kolmannen aikana. Tuo jalo muoto ei tule, jos kohta individi olisikin maansa sivistyksen huipulla — se on jotakin, joka on perittävää.

Frans Olivesköld'illä oli lapsena ollut sellaisen sukumerkin kanta, mutta se katosi, ja uutis-asukkaalla Frans Feliks'illä ei ollut tuota jaloa ilmausta, mutta ehkä hyvä, joka tuotti luottamusta. Ja vakituisesti ei hänellä ollutkaan sukuperää — ja jos hänellä olisikin ollut niitä, niin oli hän juoppo-päivinänsä hukannut niiden merkin.

Näitä tarkastuksia teki Frans itse usein, nähdessänsä tuon jalon ukon katselevan ales kukilla täytetyltä seinältä.

Tuo patriarkallinen rauha, joka muinoin ympäröi Felikshill'iä, oli nyt jättänyt tilaa rikkaammalle elämälle. Nuo uudet siirtolaiset olivat muuttaneet lähemmäksi — kaupunki perustettiin tuota pikaa virran äyräälle — höyrylaivat jullivat säännöllisesti sinne, rautatie kulki Felikshillin viljaisan, rauhaisan laakson kautta — maa oli nousnut arvossa, rahat olivat vilkkaassa liikkeessä — ja kansa oli jo kadottanut tämän rakkauden maahansa, tämän hartauden siihen paikkaan, johon me olimme laskeneet työmme, johon me olimme rakentaneet toiveemme rauhaisalle ja hiljaiselle tulevaisuudelle.

Villeydellä on omat nomadinsa — teollisuudella ja rahanpyynnillä omansa — ei kellään niistä ole isänmaata siinä merkityksessä, kuin tilallisella maanviljeliällä, joka on perinyt tarpeensa ja elää isäinsä maalla. Näin valitteli Frans, kuin toinen toisensa perään hänen ruotsalaisista ystävistänsä myi sarkansa tai alkoi kaupitella ja ravintolaa pitää. Vähän tarttui jokaiseen tuo kaikkivaltias sävel ja heistä tuli vastaisuudessa rikkaita amerikalaisia poismuuttaneiden ruotsalaisten sijaan, jotka ottivat vaarin muistoistansa ja rakastivat kotoansa, maatansa ja omaisiansa ylinnä kaikkia.

Koko tuosta pienestä siirtokunnasta oli tullut leiri kodin asemasta, levähdys-paikka tulevaisen rauhan ja ilon lähteen asemasta. Paimentolaisparvi paimentolaisparven jälkeen tunkeutui sinne.

Frans vetäytyi siis kuoreensa ja hoiteli maatansa, omaamatta kuitenkaan monta vanhoista naapureistansa. Hän oli liiaksi paljon ruotsalainen, voidaksensa soveltua näihin uusiin oloihin, liiaksi vanhan-aikainen, yht'äkkiä muuttaaksensa nyt luontoansa.

Hän oli siis suljettu perheesensä. Hän kohtasi uhalla, niin hyvin kuin hän voi, tuota suurta virtaa, joka liikkui hänen asuntonsa ulkopuolella — ja siis hoiti hän kaksinaisella huolella ruotsalaisia muistojansa ja teki lapsistansa ruotsalaisia — jankee'in asemasta.

— Mutta, sanoi Emma eräänä iltana miehellensä, sittenkuin Feliks — nyt kaksitoista vuotias poika oli jättänyt heidät — mutta — älä naura minua Frans — mutta meidän Feliks'istämme ei suinkaan koskaan tule oikeaa amerikalaista.

— Minä epäilen sitä — enkä minä sitä tahdokaan, minä panen arvoa kauppaan ja käytäntöön — mutta myödä kaikkea — ei — niin suurta kauppamiestä ei minusta koskaan tule.

— Eikä Feliks'istäkään. — Sinä et voi uskoa, millä ihastuksella hän minulle puhuu siitä, kuin hän on oppinut — kuinka hän jumaloitsee ruotsalaisia muistoja — kuinka hänen silmänsä loistavat, puhuessansa Banér'ista, Horn'ista, Torstenson'ista ja Oxenstjerna'sta — hänestä tulee varmaan sotilas aikoinaan.

— Mutta ei täällä, Emmaseni — se ei kelpaa — vaikka Amerika nyt onkin alkanut käydä valloitusretkillä, sotaa muutakin kuin itseänsä puolustamista varten — näes, se on menoa monarkkiaan — ellen minä erehdy.

— Niin, vaimoni — jos tahdotaan sotaa, niin tahdotaan aseilla kartuttaa valtaansa, tai jos sitä tarvitsee puolustaa aseilla, niin ei presidentti riitä — silloin täytyy siellä olla päämies, joka on välinpitämätön äkkinäisistä puolue-muutoksista. — Niin on aina ollut, sillä se auttaa vähän, puolustaa tällä rahalla itseänsä yhden miehen tai luokan valtaa vastaan, tekemällä taivaan selvää vääryyttä. Se ei ole kyllin, että, niinkuin nuo vanhat republikit, ajavat niitä maanpakolaisuuteen, jotka urhoollisuudellansa ja nerollansa ovat pelastaneet maansa — tulee aina sellainen, joka ei anna heittää pois itseänsä ja jota vahva aseellinen puolue holhoo — ja hän perustaa dynastin. Niin kauan kuin joku kansa on yksin, ulkonaisiin hyökkäyksiin kiinni pääsemätön, niin kauan kuin se rauhassa saa vaurastua, niin voi se hallita itse itseänsä — mutta ei niin, silloin sen täytyy koota voimansa vastustaaksensa hyökkäystä — tai vielä vaikeampaa, jos se tahtoo ryöstää, aseilla voittaa sitä, jota eivät rahat voi antaa. Sinä näet sen siinäkin, että melkein kaikki Tasavallan presidentit ovat olleet kenraalia, miehiä, jotka ovat johdattaneet jotakin aseellista voima. Jo siinäkin on vapaatahdoton tunnustus siihen, ettei vielä tässä silmänräpäyksessä sydän ja laki ole niinä, vaan rahat ja voima, jotka viimeisessä kädessä vaikuttavat. Ei vaimoni — minä uneksuin patriarkallista valtiota — mutta, näes, me olemme tulleet kauppavaltioon — ja minä epäilen. Mutta, Emma — me puhuimme Feliks'istä — oletko huomannut?

— Niin — se on kieltämätöntä — Feliks on niin hänen näköisensä, että me saatamme antaa tuon isän pienen valokuvan tulla tänne Valdemarsborg'ista — se maalattiin, silloinkuin hän oli kolmentoista vuotias ja page — minä muistan sen hyvin — se on meidän Feliksimme.

— Niin, kovin kummallista. Minä en ole hänen näköisensä ja siis täytyy yhtäläisyyden olla äitin perintöä vaikka et sinäkään ole hänen näköisensä. Tapahtuu joskus, että yhtäläisyys tulee takaisin monien sukupolvien perästä.

Feliks oli todellakin kummallisesti vanhan kreivin näköinen, vaikka hänellä olikin isänsä näköä. Tämä oli kuitenkin peitettynä erään ilmauksen varjoon, joka elävästi muistutti tuota vanhusta hänen onnellisimpina ja puhtaimpina hetkinänsä. Silloin näki tuon vanhuksen, kuten nyt pojankin silmissä ja suun ympärillä jotakin, jota ei saattanut nimittää muuten kuin sanalla "Uljas" — jotakin, jota ei saata kuvailla, mutta joka kuitenkin löytyi.

Felicialla oli äitinsä muoto — sama hurskas, suloinen, mutta kuitenkin vakava ilmaus noissa sini-silmissä — sama taipuvaisuus, ja sama luonnon-lujuus. Kun Feliks pienellä tussarillansa, isänsä seurassa, kulki vuoristossa, vuorikauriita metsästämässä, tai kun hän itse kokosi laakson pojat ja näytteli heidän kenraalinsa roolia — istui tuo pieni, sievä tyttönen äitinsä vieressä kukkasalissa — ja hymyili usein, heittäessänsä silmäyksiä vanhan kreivin muoto-kuvaan, sanoen:

Niin, lapseni, vastasi äiti, — Jumala antakoon hänen olla isän-isä vainajan kaltaisen kaikessa, niin jalon, niin herttaisan kaikessa, kuin hän oli — silloin tulee hän siunaukseksi kaikille — silloin saattaisikin hän kerran kohdata tuon vanhuksen ja tulla tunnetuksi yhdeksi hänen suvustansa.

On niin pimeätä mökissä — pane pesään valkeata — pane enempi — ei anna olla — nuot liekit, tiedä, tyttöseni — nuot liekit.

Oh, eihän se voikaan palaa ilman liekkiä, tiedän mä, vastasi eräs puolikasvuinen tyttö vanhalle, harmaapäiselle akalle, joka puoleksi istui vuoteella ja ikäänkuin haperoitsi rautaisilla käsillänsä ilmaa. — Te olette niin tukala, ettei kukaan saata tehdä teidän mieliksenne. — Te saatatte joutua siihen, ettei teillä ole ketään, jollette te ole tyytyväinen.

Tyytyväinenkö? kuinka, mutisi tuo vanhus, raappien valkeata päätänsä, tyytyväinenkö? niin — kuules Tiina — minä olen aina ollut viisas ihminen ja edeltäkäsin laskenut, kuinka minä saisin vanhuuteni rauhaa — mutta.

Rakas Tiina, olethan sinä minun lihallisen sisareni tyttären tytär, sinä olet minun vertani, niin ei sinun tule vastata.

Oh, koska ette ole tyytyväinen, niin ei voi kukaan kestää tässä saatananloukossa, vastasi tyttö nenäkkäästi, heittäessänsä raakkuja valkeesen, jotka räiskyen leimahtivat ja valaisivat nyt tuota ennen pimeätä huonetta. Se oli jotenkin suuri ja tavallansa huonekaluilla hyvin varustettu — vanha pähkinä-kaappi messinkikoristeinensa ja kello päällystiminensä, pyntätty paimenien ja paimenettarien kuvilla, kallisarvoisia esineitä muinais-päiviltä, jotka osoittivat, että omistajattarella, vaikkei hän kuulunutkaan parempaan säätyyn, kuitenkin oli kaikenlaista, joka muistutti siitä. Seinillä riippui muutamia vipsuja vississä koreudessa, ja niiden joukossa etupäässä pieni metaljonki naisen kuvalla veti huomiota puoleensa. Se esitteli nuorta naista puuteroituina ja kukilla kaunistetuilla hiuksilla, jotenkin sellaisilla, joita kuningas Kustaa III:nen hallituksen alussa vielä käytettiin. Kasvojen juonteet olivat kaukana rumat, vaan pikemmin kauniit, mutt'eivät miellyttävät. Jotain vaatimatonta ja samalla viekasta piileskeli noissa tavattoman pienissä silmissä, joita suojasi ankaruutta osoittava, tumma silmäripsepari. Mutta katsomatta tuohon vastenmielisyyteen, jota tunsi, oli vaikeata kääntää silmiänsä näistä kasvoista, joissa oli jotakin niin elävää, mutta samassa niin sydäntä liikuttavaa, että tuli varsin kummalliseksi mieleltänsä. On vissejä muotoja, jotka ehdottomasti vangitsevat tarkkaavaisuuden, jos kohta ne ovatkin vastenmielisiä.

Tiinaseni, viritä kynttilä, pyysi akka, jonka puoleksi suletut silmät kummallisesti kipenöitsivät roviota kohden. Viritä kyntteli — te saatte kuitenkin yhtä paljon minun jälkeeni — kyntteli saatetaan kyllä hyvin minulle antaa.

Tyttö mutisi muutamia ärtyisiä sanoja siitä, että se voisi olla tarpeetonta, mutta hän viritti kuitenkin kynttelin. Muutaman silmänräpäyksen päästä oli hän kadonnut.

"Hän meni", mutisi akka, vitkalleen nousten ja katsoen ympärillensä huoneessa. — "Hm — viisas olen minä aina ollut — kaikissa ajattelin minä avutonta vanhuutta — ja minä kokosin — minä säästin — minä — hu! hu! — nyt olen minä kuitenkin avuton — he tahtovat vaan periä minut, minä elän niille vaivaksi — mutta minä olen elävä — elävä".

Tuon vanhuksen laajat kasvot vääntyivät nauruksi keskellä kiukkua ja epätoivoa — minä olen elävä — elävä harmiksi. Ha, ha, minä en tahdo kuolla, minulla on paljon tekemistä, paljon täällä — täällä — sykkiikö sydän? — oi niin, varmaan sykkii se — mutta voimatonna.

Hän vaikeni muutaman hetken. Kuinka, toisti hän — se on kuitenkin kummallista — nyt vanhoilla päivilläni, kuin minulla olisi ollut lepoa, olen minä levottomin. Puhutaan omasta tunnosta, siitä en minä koskaan ennen tietänyt — se on tauti, vanhuuden heikkous, sanoi neiti vainaja aina. Hän katselee minua tuolta — katso noita pieniä, säteileviä silmiä — katsokaa vaan, katsokaa — ei, älkää katsoko — se olet sentäänkin sinä — niin sinä, neiti Juliana du Valmy, jonka täytyy kärsiä — niin — niin on se. Minä olin vaan sinun palveliattaresi — minä olin työkalu. Ei se ole kirveen syy, että hän murhaa, ei se ole luotin syy, että hän läpäisee ihmissydämen laudan asemasta. Vanhus pudisti harmaata päätänsä niin, että haihtuvat hiukset lainehtivat pitkin otsaa. Minä nauraisin rakasta neitiäni. — Oi, hänen ei ole ikävä, hänen, siellä kuin hän on — oi, hän sopii siihen seuraan. Hiljaa! tuleeko siellä joku? Ei.

Kuuluu joskus siltä, kuin jos joku jyskyttäisi seinää — juurikuin tissuttelisi lattialla karvaisilla jaloilla — mielen-kuvitusta, taika-uskoa — sanoi neiti vainaja aina — hän ei uskonut mitään, hän.

Vanhuksen keskeytti tyttö, joka taasen tuli sisään, yhtä synkkänä, yhtä nenäkkäänä ja likaisena kuin ennenkin. Hän luuli olevansa kuin vankeudessa, sillä sukulaiset olivat lähettäneet hänet sinne, valvomaan elämää "akalta", kuten Tiinan isä, kivenporaaja Jaakko Ullqvist, aina, kuin hän istui Återvänd-krouvissa, sanoi krouvari-akan hänelle velaksi kieltäessä. Tiina on tuolla Evedal'issa odottamassa akasta henkeä, jonka ehkä piru ottaa jonakuna päivänä — ja silloin saapi Stenbergska kaikki omansa täydellisesti ja vieläpä päällisiäkin, piru vieköön.

Ha, ha, oi — sitten ei se viivy kauan, hän on ollut kypsä aina nuoruudesta — nähkääs Stenbergska, hän on pirun kasvilassa neidin luona Utå'ssa — ihmisvainaja. Tämä mies oli akan ainoa sukulainen, hänen ainoa tukensa ja turvansa vankeudessa.

Kuules, Tiina minä olen sentään hyvin heikko, lausui akka — olisi ehkä hyvä toimittaa tänne pappi.

Ei suinkaan, hän oli maailmallinen viime hetkeen asti, hän; mutta minä tahtoisin sentäänkin. —

Vanhus vaipui takaisi vuoteellensa — tämä: "se vaan maksaisi" — tuskautti häntä enemmän kuin mikään muu: mutta hän kokosi voimansa uudestaan — antoi kuulua käheätä, koleata naurua, joka kuitenkin pian muuttui yskäksi. Tämän jotensakin tasaannuttua, sanoi hän voimalla, joka tyttöä kummastutti: nyt sinä menet Antti Elmerin luo ja pyydät häntä tulemaan tänne, ja se oitis — kuuletkos?

Antti Pietari, lähin naapuri, tuli, ja häntä pyysi akka seuraavana päivänä menemään pappia hakemaan.

Oli seuraava päivä iltapuoleen. Ei ketään muuta, kuin pappi ja akka, ollut tuossa puoli pimeässä mökissä.

Niin, minä kirjoitin kirjeet neitin käskystä, sanoi hän — niin, sen minä tein.

Oi, sitä en minä tiedä; mutta varmaan tahtoi neiti vahingoittaa nuorta mamselli Berndtsson'ia ja sitten vahingoittaa nuorta kreiviäkin: sillä hän ei tahtonut muuta kuin turmiota.

— Sinä olit rikoksen-alainen, uskotko, että Jumala vanhurskaudessaan hyväksyy sinun puolustuksiasi — uskotko, että Kristus on vuodattanut kallista vertansa, pelastaaksensa sinua synnistä, jollet sinä kadu?

Niin, tosiaankin oli se varomattomasi — kadun sitä; mutta siitä ei tullut mitään vahinkoa.

— Niin, Jumala ohjasi sen niin — se oli Jumalan rangaistuksen alku, ett'ei pahaa aikomusta voitettu. Hän tahtoi herättää sekä sinua että emäntääsi — mutta te ette heränneet.

— Sinulla oli kuitenkin vähän sydäntä — onko sinulla enempätä omalla-tunnollasi?

On kyllä, mutta minä en voi muistaa kaikkea — rakas kulta, hyvä pastori, toisti hän hieman mietittyänsä ja tarttui pastorin käteen, rakas, hyvä pastori, jatkoi hän uikuttaen, mutta kyynelenkään silmää kastelematta — auttakaa minua, voidakseni välttää rangaistusta — rangaistusta — helvettiä, liekkejä piinaa, ai, minä tunnen jo niitä, riistää jo sydäntäni, aivankuin tuhannen kynttä olisi siellä.

— Minä en voi sinua auttaa, minä olen heikko ihminen kuten sinä — mutta elävä usko, syvä katumus, lämmin, innokas rakkaus sovinnosta — näetkös — jos voit kaiken tämän, niin käänny Vapahtajasi puoleen, ja hän armahtaa sinua.

Minä olen — alkoi tuo vanhus monesti huoaten ja keskeytyen, kauan ajatellut tätä hetkeä. Tietääkö pastori, minun hopeani tuolla kaapissa, minun lainatut rahani — kaiken tuon hyvän, minä sain ne neitiltä.

— Jatka, puhu vaan totta, muista, se ei ole minun, vaan kaikkitietävän tuomarisi ja Herrasi edessä, kuin sinä nyt puhut.

Niin, pastori — niin — niin, katsokaas, kaikki tämä hyvyys vaan kiusasi minua — kaikessa oli synti kiintyneenä — kiiltävässä hopeassa oli kirous — jokaisessa esineessä, kuin minulla oli, jotakin rikollista — ai, ai, Jumala — vapahda minua, auta minua?

Niin, minä pelkäsin usein kuolevani vaurastumattomana — kuitenkin tunnustaakseni totuuden ennen kuolemaani, kirjoitin minä kaikki muistiin — pani kaikki kuntoon, — jos se voi auttaa — mutta se on liian myöhäistä — liian myöhäistä — liian myöhäistä — Jumala olkoon minulle, syntisraukka, armollinen! Pitkä epätoivoinen tuska keskeytti hänen puhettansa. Vihdoinkin alkoi hän taasen. Tuolla pulpetin oikeassa laatikossa on seilattu mytty, ottakaa se, pastori, ja lähettäkää se, minun kuoltuani, sille, jolle se kuuluu. Vasemmassa on testamenttini, pankaa se täytäntöön.

Hän istui siellä kauan — eikä myöhään; mutta kun tuo nenäkäs tyttö tuli sisään, äkkäsi hän akan haikeasti itkevän.

Kah, miten te tillittelette, sanoi tyttö — hän mahtoi puhua kauniisti, tuo pappi.

Niin, sanos, mitä tahdot Tiina, nyt voin minä itkeäkin, nyt, — nyt — tiedän minä Vapahtajani elävän, — ja hän itki, hiljaa ja nöyrästi, rukoilevana ja äännetönnä.

Noh, perintö meni kaivoon, Ullqvist, sanoi krouvari-akka Återvänd krouvissa luona käyvälle vieraallensa, kivenporaajalle.

Niin, sellainen saatanan akka — antaa vaivashoidolle kaikki tyyni, paitsi vanhat vaatteensa, jotka Tiina arvoltaankin sai siitä kuin hän oli siellä, hänen täältä mennessänsä.

Nyt on velaksi saanti loppunut, Ullqvist, — kun hän tahtoo saada, niin tiedän minä, ettei hän ole saanut eikä saakaan mitään perintöä.

Saa? — niin, kas siitä tulee riita, niin että nurkat paukkuu — pitääkö papin ahmaavan kaikki sisäänsä — ei kiitoksia — minä olen jo aikoja sitten puhunut komisarjukselle ja Krypling'in Pekalle, jotka ymmärtävät lakia molemmat, ja he sanovat että testamentti kumotaan kihlakunnan oikeudessa, ja se vaivattu, sillä kas, akka ei ollut oikeen viisas lopulla, vaan hän katui syntejänsä.

Oliko hän sen vuoksi hullu? Sen voi Ullqvist itse tarvita lopulta, juotuansa itsensä kuoliaaksi.

Oh, hän antaa kai puhua kanssansa, kas tässä, se on, sieluni kautta, ämmän kirkkohame, veljesten kesken, viina-ankkurin arvoinen.

Rouvani — akka tutki esinettä — oh, kaksi kannua puhdistamatonta voi
Ullqvist saada.

Kas niin, anna kaupan kulkea, ha, ha, ha. Jumala siunatkoon akkaa, siellä missä hän on — tulee muutama hauska päivä hänen kuolleella tomullansa.

Tuolla mytyllä. jonka vanha Martha, Neiti Julianan entinen kamarineitsy ja apuri, antoi papille, oli seuraava päällekirjoitus: Herra kapteeni Berndtsson, Valdemarsborg.

Mytty oli sangen iso ja hyvin pitsierattu, se oli tuon vanhuksen sovinto-työ; mutta sellainen, jota ei annettu, ennenkuin hän, vapaa siitä rangaistuksesta, mitä se sisälsi — makasi haudassa.

PÄIVÄ ALGERIASSA.

Kuinka pitkä ja vaivaloinen eikö sivistyksen taistelu barbarilaisuutta vastaan ole? Se on jatkuva luominen taitteinensa, vuosisatoinensa, jota tarvitaan muodostamaan muutamaa tuumaa ruokamultaa, jossa jalommat kasvit voipi itää. Mutta joka taholta tunkee kansallisuus raakuuteen, väkivallalla, viekkaudella ja ristinmerkillä — kaikki keinot, hyvät ja pahat, vaikuttavat samaan suuntaan — sillä kaikkein yhteinen vaikutus on kuitenkin se jonka Jumala on määrännyt. Sivistykseen täytyy raivata tietä, täytyy levittää ensimmäistä ruokamulta-kerrosta pinnalle, ennenkuin kristillisyyden rauhanpalmu saattaa juurittua. Siten työskentelee teollisuus ja sivistys kaikilta puolilta tutkimattomaan Afrikaan ja täytyy viimeinkin kohdata sen sydämmessä — ei mitään paikkaa saa olla maan päällä, joka ei kerran tunne todellista Jumalaa.

Yö oli ollut jotenkin kylmä, tavattoman kostea ilman-alan suhteen, ja kun aurinko nousi vuorten takaa, loisti kaste yrttien lehdillä, kuten puhtaimman veden timanttipisarat.

Bivuakivalkeat olivat sammuneet — ainoastaan siellä ja täällä nousi kaita savun kieli ylös tummansinistä, kirkasta taivasta kohden.

Afrikalainen muukalaislegiona oli sijoittunut yhteen näistä mielyttävistä laaksoista, jotka siellä ja täällä, vihreinä ja vesirikkaina, ovat kuni keitaat siinä muuten afrikalaisessa ja auringon paahtamassa Algeriassa. Mutta täällä, jyrkkien kallioiden ympäröimänä, puettuna tropiikisen ilmanalan rikkaalla kasvistolla ja ainoastaan nuo paljaat huiput alastomina ja ruuminpunaisina, oli laakso, jossa myrtti ja tamarinttipensaat tiheissä joukoissa makasivat kuni lepäävät sotilaat vallilla, sillä aikaa kun orangipuut, nääntyneenä valkoisista, hyvänhajuisista kukistansa olivat kuni vedettit, joiden tehtävänä on muiden vartioiminen. Täällä levättiin, voimia ja tietoja odottaessa.

Upsierit ja miehistö olivat sijoittuneet ruohostoon ja huvittelivat itseänsä niillä tuhansilla vehkeillä, niillä lauluilla ja niillä seikkailujen kertomisella, jotka sotaelämässä vastaavat meidän seurahuvejamme. Mutta mitä nämät ovat sota-elämän vapaan ilon suhteen, joka silmänräpäyksessä kasvaa täydelliseksi eikä tiedä siitä pitkällisestä pyrkimisestä, välinpitämättömyydestä hauskuuteen, huviin, iloon ja ihastukseen? Seuraelämän sekä ilo että suru on keino keksintöä, joka tulee tipattain, mutta sota-elämä syöksee kuni virta. Hoilaa! — kuuletkos mitään?

Se on kavalleriajoukkomme, se on Spahis — saattaa kuulla töminän, kun panee korvansa maata vasten. Nyt tulee Spahis.

Oikein niin, luutnantti Feliks, — se on meidän Spahis, he osaavat ratsastaa, he.

Kas tuossa he tulevat, — nuot ovat jaloja eläimiä ja pulskat ovat ratsastajatkin.

Kas tuossa ovat he, — minä epäilen, onko heillä mitään lisäystä muonavarastoon, — alkaa tulla siitä laista niukka, rakas luutnantti Feliks, lausui puhuja, eräs vanhempi upsieri, jolla oli tavattomat viikset, jotka riippuvat kuni lerppuva korppisiipipari ales noille auringon paahtamille poskille.

Tuo nuori luutnantti lepäsi, päätänsä nojaten satulaansa, joka oli mestarillista Maurilaistekoa.

Tiedätkös, sanoi hän, täällä on kuitenkin vallan toisellaista kuin kotona.

Niin, sinne on pitkä, vaikka meillä on jotenkin pitkä kotiin jok'ainoalla, eikä ole juuri lyhempi Brabant'iin, jossa minä olen syntynyt, — mutta sotilaalla ei olekaan muuta kotia kuin leiri, kuten merimiehellä ei ole muuta kuin laiva. Me olemme olleet monessa kuumassa rässissä, luutnantti, — miltä tuo Amerika oikeastaan näyttää?

Se on todellakin vaikeata kuvailla, vastasi Feliks, hienosti hymyillen, ei saata harvoilla otteilla kuvata neljännestä maanpalloa.

Ei saattanut mieluummin katsella kauniimpaa joukkoa kuin tämä, mutt'ei yhdellä silmänluonnilla saadakaan parempaa käsitystä ilmanalasta, tavoista ja kansasta. Nämät ratsastajat, todellisia itämaalaisia, eivät omanneet meidän hevosmiestemme kankeata, miteltyä ratsastamisen tapaa. Europalainen istuu kiinni ruuvattuna satulassansa, Afrikalaista sitävastoin näkyy ikäänkuin joku magneetillinen voima pidättävän, vaivaamatta itseänsä. Siinä on keino ja luonto vierekkäin. Joukot pysähtyivät vähän matkaa päävoimasta, ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat nuo kauniit hevoset satulattomat ja ruokitut. Ei kaukana perässäpäin tulivat, erään Afrikalaisen jääkärijoukon seuraamina, suuri rivi marketentari-rattaita, joita omasi ja hallitsi korkeimmassa määrässä erilainen kansa. Ranskalaisia marketentaria, ruskettuneita, miesmäisiä ja rumia, — ja Juutalaisia, jotka eivät täälläkään unhottaneet kansalaistensa tointa.

Kas niin. Jumalan kiitos, nyt saattaa saada viinipullon, sanoi tuo viiksisuu — eletään, koska eletään ja kuollaan päivää ennen tätä. Näin sanoen lähetti hän palveliansa viiden frankin kappaleella ja tarpeellisilla neuvoilla. Tuo nuori luutnantti sai olla yksinään ajatuksinensa.

Se on sentään, sanoi hän itseksensä, niinkuin isäni sanoi, — viikinkiluonne, joka on ruotsalaisissa. Minun oli mahdotonta soveltua tuolla oleviin oloihin. Mahdollisesti pidimme me liian paljon huolta vanhoista muistoistamme; mutta kauppaan ja käytäntöön olin minä kelvoton, — meidän guerillasotiimme Meksikoa vastaan olin minä liian hyvä, — nuo vapaajoukot, joita rahoilla ostetaan, kaikessa kunniassa, — täällä — on myöskin jonkunlainen vapaehtoinen joukko, mutta ne syntyvät kunnianhimosta tai ehkä oikeammin hengestä, joka vielä kytee uskontuhassa aina sitten ristiretkien. Täällä mennään maailmaa civiliseramaan, eikä ainoastaan uusia kauppapaikkoja voittamaan.

Nuorukainen hymyili. Se on sentään vanha viikinkiluonne, joka meissä vielä elää, meissä ruotsalaisissa, vaikka minne muuttaisimmekin. Jos kukka muutetaan eteläisestä maanpuoliskosta pohjoiseen, kukkii hän keskellä talvea, — sillä silloin on kesä hänen kotimaassansa, — ja jos ruotsalainen muuttaa minne tahansa, on hän syntynyt ja kasvanut sotilaaksi, — joll'ei hän olisikaan aseissa. Hän on silmänräpäyksen mies, — hän vaatii kaikkea hetkeltä ja hänen on vaikeata ajatella itsellensä pitkää tulevaisuutta, — sen vuoksi olemme me niin uutteria työssä, niin väsymättömiä tuumien luomisessa, — juuri ajattelematta, josko me tai joku mun korjaamme elon. Sen vuoksi on tuo vanha Ruotsi kerrassaan niin rikas ja niin köyhä, — tulevaisuudessa rikas, mutta varoista köyhä, kunniaa janoava, mutta ilman kultaa.

Kun minä täällä olen läpikäynyt tulikokeeni, niin — niin, silloin palaisin minä Ruotsiin. Niin tahtovat vanhempani. Ehkä silloin tuo vanha maa tarvitsee minua, — ehkä minä voin hyödyttää sitä maata, joka on Lännen etuvartiana Itää vastaan, sivistyksen barbarilaisuutta vastaan. Tulee ehkä aika, jolloin tämä etuvartio huutaa "aseisin", ja Kaarlo kahdennentoista päivät taasen koittavat ihmetöinensä, sillä ruotsalaiset eivät tyydy tavallisiin, alhaisiin, hyödyllisiin voittoihin, vaan heidän tulee tehdä ihmetöitä, onnistukoot tai ei, — se on heille melkein sama, kun vaan aikakauden lehdillänsä täytyy tunnustaa: he olivat kuitenkin, mitä he aina ovat olleet.

Kuulkaa, toveri, sanoi tuo viiksihuulinen mies, murtaessansa mykkyä,
jonka palvelija oli saanut postista, jota Afrikan jääkärit hoitivat.
Kuulkaa luutnantti, täällä on teille kirje. Kauhea joukko temppeleitä
— Burlington Iowasta, näen mä.

Tänne — tänne! se on kotona, huusi nuorukainen, ylös hypähtäen, — antakaa minulle kirje.

Hän avasi sen kiireesti — se oli heiltä kaikilta — isältä, äitiltä ja
Felicialta, tuolta sievältä tytöltä.

Rakas Feliks! kirjoitti isä. Me kirjoitamme tänään kaikki — tiedätkö miksi? Minä luin suurella ilolla viime kirjettäsi, kirjoitettu Burlan luona leirissä. Sinä tiedät minun uskoni siitä, että meidän elämämme ja meidän kuolemamme, koko ulkonainen kohtalomme on määrätty edeltäkäsin, — se on vaan tuo sisäinen, joka on meillä itsellä, — meidän motivimme, meidän omatuntomme — kyllin siitä — äiti pelkää elämääsi, minä en sitä tee enempää, kuin jos sinä istuisit jossakin kauppa-konttorissa New-Yorkissa.

Häntä ei sitävastoin voi saattaa uskomaan, että nuo lentävät luodit eivät ole vaarallisempia kuin hiipivät taudit, kuin sumu jostakin suosta tai kulkutaudin tarttumiset. Minä olen ottanut kuvauksen, lohduttaakseni häntä, silloinkuin hänen kuvitusvoinmansa kiihdyttää pelko. Minä olen näyttänyt hänelle luetteluja, jotka todistavat, että useampia vuosittain hukkuu ajaessa, tavallisilla maanteillä ja hevosilla, kuin niitä, jotka hukkuvat rautateillä tapahtuvissa onnettomuuksissa. Sota, sanon minä, korjaa monta kerrassaan, mutta kuitenkin verrattomasti vähemmän kuin taudit korjaavat. Yhden vuoden sota ei murhaa niin paljon kansaa kuin yhden vuoden rauha. Vieläpä sittenkuin sinä nyt jo olet käväissyt niin monta vaaraa, että sinä olet saanut kunnialegionan, niin toivoo hän, eitä Jumala varjelee sinua tästä lähin kuten ennenkin. Tottuu vähitellen uskomaan Jumalan kaitselemusta.

Muutamia päiviä sitten sain minä kirjeen Berndtsson'ilta, sisältävä muutamia asiakirjoja. Minä olen varoitukseksi sinulle, elävänä esimerkkinä, mihin ylpeys saattaa viedä ihmisen, kertonut omat kohtaloni — sinä tiedät ne kaikki — rakas Feliks — kaikki. Minä pyydän varjelemaan sydäntäsi ylpeydestä, silloinkin kuin onni hymyilee sinulle. Koita olla mies puolestasi, itsenäinen ulkonaisesta onnesta, — se on pettävä.

Nuo asiakirjat, jotka Berndtsson lähetti minulle, on hän saanut eräältä ihmisellä, jonka minä näin muinoin täti Julianan luona Utå'ssa. Tämä henkilö oli hänen ainoa uskottunsa, hänen kätyrinsä kaikissa himmeissä juonissansa, joita hän kutoi, pohjia myöten turmellaksensa jaloa isääni, murhataksensa hänen leponsa, myrkyttääksensä hänen onnensa ja kiskoaksensa hänet irti kaikesta, kuin hänelle oli rakasta.

Se ei kuitenkaan luonnistunut — siitä, jonka hän on aikonut hänen päiviänsä katkeroimaan, tuli sen sijaan hänen onnensa ja hänen vanhuutensa ilo. Juuri hänen vihansa kautta, joka saattoi hänet kiskomaan irti tuon viimeisen siteen, joka minun isäni tulevaisuuden kera, — tempaamaan häneltä hänen ainoan lapsensa, — minut, — kukoistivat uudet ilot vanhuksen sydämessä. Niin muuttaa tuo rakkaudesta rikas Jumala kirouksen siunaukseksi.

Kuten sinä tiedät, niin tuli minusta toinen ihminen hänen keksintöjänsä kantta, — mutta, kulta Feliks, nuo asiakirjat, jotka ovat minun edessäni, todistavat, että nuo keksinnöt olivat valheellisia. Jokainen asiakirja, joka todisti niistä, oli väärä, tuon äsken kuolleen palveliattaren ja hänen apulaisensa kirjoittama.

Näkyy selvästi sentään, että vanha Martha vain hetkisen omastavoitosta lainautui täti Julianan tuumiin. Katumus oli jo valmisna, hänen rikkoessansa, — ja tämä vaikutti, että hän uskollisesti säilytti vastatodistuksia, jotka olivat hänellä saatavissa, ja näitä oli monta. Kaikki nämät paperit on nyt minulla, ja voin siis, kuten Berndtsson tahtoo, täydellisesti näyttää oikeuteni Valdemarsborg'in omistajana.

Minä en tahdo tuota kuitenkaan, — minä olen täällä luonut itse kotoni, ehkäpä aatteenkin, meidän elantotapamme on saattanut minut mahdottomaksi vanhalle synnyinmaalleni; mutta sinä?!

Kulta, rakas Feliks, sinä olet nyt kreivi Olivesköld; — sukumerkki, sinun yhtäläisyytesi isäni kanssa, ei ole valhetellut, — sinä olet todellakin sen suvun jäsen, joka parina vuosisatana on kunnioittanut ja hyödyttänyt synnyinmaatansa. Älä anna ylpeyden, vaan nöyryyden hengen hallita itsesi, — älä ole hävittämässä, vaan ole isäsi vertainen kunniassa ja sillä nimellä, jota sinä kannat. Tämä on suuri, runollinen, ikuinen totuus periväisyydessä, että se, oikein ymmärrettynä, pakoittaa omistajan käymään samaa rataa, kuin hän on isänsäkin, panemaan kunniansa työt niihin muistoihin, kuin hänellä on.

Se on tämä ajatus, joka yllä pitää koko kansoja ja joka ei katoa, ennenkuin vuosisatoja tyrannius on kuluttanut pois aina muistoon saakka mistä he olleet. Se on periväisyyden aate, joka vaikuttaa, että Ruotsi vielä tänäinkin on jalopeura, jota vaan tarvitsee herättää, taasen, kuten ennenkin, taistelemaan etupäässä uskonsa, valon ja totuuden asian puolesta — mutta kas — uuskreikkalaisilla on orjuus hävittänyt sen heidän kunniapäivänsä muistoon saakka, — ja vaan jättänyt niin paljon jälelle heidän kansallisesta leijonaluonteestansa, ettei se anna käyttää itseänsä sälytys-aasiksi, — itsepäisyys on sankarihengen viimeisin huokaus.

Kumminkin anna minun nähdä, että sinä Afrikassa kehität tehtäväsi, käy eteenpäin sankarien joukossa ja opi tulemaan sankariksi, ja kun sinä väsyt vuosista ja kunniasta, siellä tai Ruotsin palveluksessa, niin asetu lepoon Valdemarsborg'iin ja ala uusi sarja vanhoja Olivesköldejä.

Äitikin tahtoo kirjoittaa — minä lopetan. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua.

Äitin kirje sisälsi jotakin tuosta uudesta kreivin-arvosta, mutta sangen paljon sodan vaaroista. Hän ei näkynyt toivovan, että hänen Feliksinsä, sotakentällä kumminkaan, korjaisi laakereita, jotka varjoisivat vaakunakilpeä. Vieläpä hän puhui kosteasta ilmanalasta — kastumisen vaarasta — tämä Afrikalaiselle, joka toivoi vesipisarta.

Felicia, tuo hyvä tyttö, näkyi hyvin iloiselta ja toivoi tulevaisuutta. Hän kirjoitti muun muassa: Kas tässä, Feliks, on sinulle pieni noitakirja, minä olen itse virkannut sen, ja luonnollisesti "nuoren kreivin kunniaksi," ja se ei ole voinut löytää kauniimpaa kuin Olivesköldiläis-vaakuna, joka näyttää niin rauhaisalta, ja se on kuitenkin oleva sankarivaakuna. Tuon pienen kirjan sisällä, salapaikassa, (kirja on muuten aiottu siksi, että siihen pantaisiin meiltä tai joltakin entisen hänen korkeutensa Algierien Deijin tyttäriltä tulleet kirjeet, sillä minä luulen, että veljeni, — kreivi, — ei rakastu uudessa arvossansa ) — eräässä salakammiossa on muutamia muistoja sinulle.

Oli ennen tapana, että urhollinen ritari kantoi muistoja joltakin naiselta, ja minä ja äiti olemme sellainen naispari jota sinä kyllä voit muistaa, tapellessasi Kabylein kanssa.

Feliks hymyili, — siis yhtä odottamattomasti kreivi, kuin isästäni tuli aateliton, — totta, kaitselmus on tahtonut tuon täti Julianan kautta meitä opettaa.

Te näytätte niin iloisalta, toveri — hyviä kirjeitä, sanoi tuo tuima toveri, joka oli antanut viinipullon hyvältä maistua ja sillä välin tarkkaavaisesti katsellut nuoren ystävänsä kiehtaavia kasvoja.

Nimitykselle, — eivätkö kirjeet olleet Amerikasta? — oletteko te kongressin asiamies?

Ja viinipullo vihreällä vallilla, puoleksi sapeeliinsa nojaten, kertoi
Feliks koko tapauksen.

Siis todellakin kreivi, — noh, onnea vaan — minä vielä muistan, että entisinä aikoina, juuri Ranskan jaloimpana etikettiaikana, muuan ruotsalainen kreivi otettiin ruhtinaaksi. Tuon tulee komppanian saada tietää.

Niin, — toverit, huusi kapteeni, tulkaa tänne — tämä urhoisa toveri, luutnantti — Feliks, on kreivi. — Eläköön tuo ruotsalainen kreivi ja hänen urhoollinen väkensä.

Tuo ei saattanut loppua vähemmällä kuin muutamalla putelli tusinalla, ja tämän suoraa päätä kokoon pannun juhlan syy leveni kuni salama muukalaislegionassa, kummallisilla kertomuksilla tuosta uudesta kreivistä somistettuna.

Keskellä eläköön-huutoja, naurunrähinää ja lasien kilinää tulivat muutamat Spahis laukaten leiriin, huudolla. "Kabyliä vuoristossa!"

Kabylein oli onnistunut hiipiä vuorisolain kautta kukkuloille, heidän päävoimansa lähestyessä, leirissä olevien sotilaitten niskaan hyökätäksensä.

Tuskin olivat Spahis ennättäneet ilmoittaa lähestyvää vaaraa, kun se jo oli esissä. Sadottain laukauksia jyrisi vuoren solista ja kivien takaa, ja jokainen luoti kohtasi uhrinsa.

Kun tämä äkkinäinen hyökkäys kerrassaan kehoitti lähtöön ja tuotti epäjärjestystä tuon ylös rientävän joukon kesken, karkasivat Kabylein päävoimat laaksoon.

Äkkiä oli nyt Feliksin hevonen satuloittuna, ja tuo urhea ratsastaja omaistensa etupäässä. Ankarasti rynnäten riensivät he eteenpäin metsää kohti, jossa Kabyleilla puiden ja pensaiden takana oli varmat piilopaikat ja josta he antoivat murhaavan tulen pitkistä pyssyistänsä raivota hyökkäävien joukkojen kesken. Mutta karskisti eteenpäin, — tuo nuori sankari, joka samoin kuin isänsäkin uskoi kaitselmuksen lähetystä, — kaikilla sankareilla on ollut sellainen usko — ratsasti rohkeasti eteenpäin, rohkaisten joukkojansa, enimmin sen kautta, että hän aina oli ensimmäisenä vaarassa.

Tämä on ruotsalaista sotilasluonnetta. Aina Kustaa Adolfin ja Kaarle XII:stan päivistä, — kansalla on rohkeutta, kun se vaan näkee urhoollisia miehiä — urhoollisuus on niille ja ehkä kaikille joukoillekin jonkunlainen tarttuva tauti — mutta ruotsalaisilla on enempi vastaan-ottoa sen vuoksi kuin useimmilla.

Eteenpäin! eteenpäin! — ne pakenevat, he eivät uskalla pitää puoltansa — huusi nuorukainen.

Koska oli Kabyleillä miehuutta, mutisivat muutamat sotilaat, — he ovat salamurhaajia, vaan eivät sotilaita.

Etujoukko oli ehtinyt metsään, — Kabylit karkoitettiin sieltä ja he pakenivat taasen soliensa kautta, innokkaasti muukalaislegionan ja Afrikalaisten jääkärien seuraamina, jotka tussareillansa varmaan osaavat viholliseensa.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuo petollinen hyökkäys oli takaisin lyöty, ja pieni metsä kaikui haavoitettujen valituksista ja kuolevien korisemisesta.

Tuo nuori sankari, jonka univormun muutamat kuulat olivat reväisseet, jotka näkyivät tahtovan armahtaa häntä, järjesti taasen väkensä. — Monta puuttui. Pelastakaamme haavoitetut, sanoi hän — muistakaa, jääkärit, ett'ei kukaan, joka on haavoitettu, ole meidän vihollisemme, hän on kärsivä ihminen.

Hyvin sanottu nuorelta kreiviltämme, mutisi vanha urhio; mutt'eivät nuo ruskeat kabylikoirat ole oikeita ihmisiä — täällä Afrikassa on oikeita apinoita, jotka tahtovat olla ihmisen nimessä.

Kuitenkin alettiin etsiä haavoitettuja. Feliks itse näytti esimerkkiä. Haavoitettu Kabyli makasi pienen metsän laiteella — hän valitti, hän rukoili, hän väänteli tuskissansa — silloin ratsasti Feliks, häntä auttamaan; mutta tuskin oli ehtinyt kymmentä askelta lähelle, kuin hän kaatui, luotin lävistämänä, joka oli sattunut lämpimään, sykkivään sydämeen.

Tuo nuori sankari horjui ja kaatui hevoisesta, tuon haavoitetun
Kabylin, — joka nyt oli terve, — rientäessä metsään ja kadotessa.

Salamurha! salamurha! huusivat sotilaat, eivätkä he antaneet sitten mitään armoa.

Feliksin ystävät hautasivat hänet sen laakerin juurelle, jossa hän kaatui. Se, joka rakastaa miehuutta, tuota puhdasta sotilasluonnetta, se, joka uskoo, että kaunista rataa on silvottu, ja että kokonaisen suvun muistot valvovat tämän puun ympärillä, taittaa, Algierissä käydessänsä, oksan laakerista, yhtähyvin kuin siitä, joka on Virgilius'en haudalla, tai pisarapiilipuusta Sanct Helenalla.

Maakunnasta tuli pian rauhaisa ranskalainen alusmaa, ja tuon nuoren sankarin ystävät panivat hänen haudallensa kiven, jossa oli seuraava kirjoitus:

Tässä lepää
FELIKS OLIVERSKÖLD
Valdemarsborg'in kreivi,
viimeinen suvustansa, isillensä ja isäinmaallensa verraton.

Tuo verinen kunnialegionaristi on nyt ainoa, joka on jälellä tuon kaatuneen sankari-nuorukaisen jälkeen. Suku on sammunut isän puolelta.

LOPPU.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALDEMARSBORG'IN SUKUKARTANO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.