The Project Gutenberg eBook of Taistelu Roomasta II
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Taistelu Roomasta II

Author: Felix Dahn

Translator: Werneri Tukiainen

Release date: August 18, 2008 [eBook #26343]

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ROOMASTA II ***




Produced by Tapio Riikonen






TAISTELU ROOMASTA II

Historiallinen romaani


Kirj.

FELIX DAHN


Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin Helsingissä 1905.



SISÄLLYS:

    V. Vitiges II
   VI. Totila I
       Totila II
  VII. Teja






VIIDES KIRJA

VITIGES II




ENSIMMÄINEN LUKU.


Saavuttuaan leiriin kuningas Vitiges tapasi kaiken mitä suurimmassa
epäjärjestyksessä. Yleinen hätä tempasi hänet surustaan ja antoi
hänelle tarpeeksi tekemistä.

Hän näki sotajoukon täydellisessä hajaantumistilassa ja useihin
puolueihin jakautuneena.

Hän huomasi selvästi, että koko goottien kansa olisi ollut
auttamattomasti hukassa, jos hän olisi luopunut kruunusta tai jättänyt
sotajoukon oman onnensa nojaan.

Useita pienempiä joukkoja hän näki jo lähtövalmiina.

Muutamat aikoivat liittyä Ravennan kreiviin, Grippa-vanhukseen.

Toiset aikoivat mennä kapinallisten puolelle, toiset lähteä Italiasta
ja paeta Alppien yli.

Oli sellaisiakin, jotka puolsivat uutta kuninkaanvaalia. Tässäkin
asiassa olivat eri puolueet aseet pystyssä toisiaan vastaan.

Hildebrand ja Hildebad pitivät vielä niitä koossa, jotka eivät
tahtoneet uskoa kuninkaan paenneen.

Vanhus oli sanonut, ettei hän, jos Vitiges todellakin oli paennut,
lepäisi ennenkuin valapattoinen kuningas oli saanut samanlaisen lopun
kuin Teodahad.

Hildebad haukkui konnaksi jokaista, joka näin ajatteli Vitigeksestä.

He olivat miehittäneet kaupunkiin ja kapinallisten leiriin johtavat
tiet ja uhkasivat väkivallalla pysähdyttää jokaisen, joka aikoi sinne
päin. Herttua Guntaris oli saanut tiedon syntyneestä hämmingistä ja
marssi hitaasti joukkoineen kuninkaallista leiriä kohti.

Kaikkialla Vitiges tapasi levottomia ryhmiä, lähdössä olevia
joukkueita, kuuli uhkauksia ja haukkumasanoja, näki uhkaavia aseita. --
Millä hetkellä tahansa saattoi kautta leirin alkaa hirmuinen verilöyly.

Nopeasti ja päättäväisesti hän riensi telttaansa, otti kruunukypärän
päähänsä ja kuninkaansauvan käteensä, nousi uljaan sotaratsunsa
Boreaksen selkään ja ajaa karautti pitkin telttakatuja seuralaisenaan
Teja, joka piti hänen päällään Teoderikin sinistä kuninkaanlippua.

Keskellä leiriä hän tapasi joukon miehiä, naisia ja lapsia --
goottilainen, kansasta muodostettu sotajoukko kuljetti aina ne mukanaan
-- joka uhkaavan näköisenä vyöryi länsiportille päin.

Hildebad käski miehensä portille keihäät tanassa.

"Päästäkää meidät ulos", huusi joukko. "Kuningas on paennut, sota on
lopussa, kaikki on hukassa. Me koetamme pelastaa itsemme."

"Kuningas ei ole sellainen raukka kuin sinä", sanoi Hildebad tuupaten
etumaista miestä hiukan taaksepäin.

"Hän on petturi", huusi tämä. "Hän on hylännyt ja pettänyt meidät
muutamain naisen kyynelten vuoksi."

"Niin", kiljui toinen, "hän on tapattanut kolme tuhatta veljistämme ja
sitten paennut."

"Valehtelet", sanoi levollinen ääni ja Vitiges ilmestyi kulman takaa.

"Terve, kuningas Vitiges", huusi jättiläismäinen Hildebad. "Tässä hän
nyt on. -- Enkö sitä teille sanonut, te raukat.

"Mutta jo sinun oli aika tullakin -- muuten täällä olisi käynyt
huonosti."

Silloin Hildebrand saapui oikealta muutamain ratsumiesten kanssa.

"Terve, kuningas Vitiges, terve, kruunu päässäsi", huusi vanhus.

"Ajakaa ympäri leiriä, kuuluttajat, ja kertokaa mitä olette nähneet.
Koko kansa huutakoon: 'Eläköön, kuningas Vitiges ja hänen koeteltu
uskollisuutensa!'"

Mutta Vitiges kääntyi surullisena poispäin vanhuksesta.

Ratsumiehet kiitivät salaman tavoin joka suunnalle. Pian kaikui
kaikilta kujilta jyrisevä huuto: "Eläköön, kuningas Vitiges". Joka
paikassa yhtyi äsken vielä niin kiihtynyt joukko huutoon.

Kuningas silmäsi tuskansekaisella ylpeydellä tuhatlukuista joukkoa.

Ja kreivi Teja kuiskasi hänelle: "Kuten näet, olet pelastanut
valtakunnan."

"Eteenpäin, vie meidät voittoon", huusi Hildebad. "Guntaris ja Arahad
tulevat tänne päin. He toivovat tapaavansa meidät päättöminä ja
julkisessa riidassa keskenämme. Hyökätkäämme heidän kimppuunsa. He
saakoot nähdä erehtyneensä. Ulos heidän kimppuunsa! Alas
kapinoitsijat!"

"Alas kapinoitsijat", huusivat sotamiehet mukana toivoen saavansa siten
purkaa vielä kiihdyksissä olevat intohimonsa.

Mutta kuningas viittasi jalon levollisesti:

"Hiljaa! Goottilaiset aseet eivät enää saa vuodattaa goottilaista
verta.

"Te odotatte täällä kärsivällisesti. Hildebad, avaa portti!

"Kukaan ei saa tulla mukaani. Minä menen yksin kapinoitsijoita vastaan.

"Sinä, kreivi Teja, pidät järjestystä leirissä siksi kunnes palaan.

"Mutta sinä, Hildebrand", huusi hän kovalla äänellä, "ratsastat
Ravennan porteille ja käsket avaamaan ne.

"Heidän pyyntönsä on täytetty. Tänä iltana me saavumme kaupunkiin:
kuningas Vitiges ja kuningatar Matasunta."

Hän lausui nämä sanat niin voimakkaasti ja juhlallisesti, että koko
sotajoukko kuunteli niitä henkeä pidättäen.

Hildebad avasi portin. Kapinallisten sotajoukko läheni
ryntäysmarssissa. Kovana kajahti sotahuuto, kun portti avattiin.

Kuningas Vitiges antoi kreivi Tejalle miekkansa ja ratsasti tulijoita
vastaan.

Portti suljettiin hänen takanaan.

"Hän hakee kuolemaa", kuiskasi Hildebrand.

"Ei", sanoi Teja. "Hän hakee gooteille pelastusta ja löytää sen."

Kapinalliset hämmästyivät tunnettuaan ratsastajan. Völsungiveljesten
vieressä, jotka olivat joukkonsa etunenässä, ratsasti heidän
pestaamainsa avarilaisten jousimiesten päällikkö.

Tämä varjosti kädellään pieniä, säihkyviä silmiään ja huusi:

"Kautta hevosjumalan hevosen, hänhän on kuningas itse. Nyt poikani,
aron ampumataitoiset pojat, tähdätkää tarkasti, ja sota on lopussa."

Ja hän sieppasi väärän sarvijousen olaltaan.

"Seis, Warchun kaani", sanoi herttua Guntaris laskien rautaisen kätensä
hänen olalleen. "Sinä olet pahasti erehtynyt kaksi kertaa samalla
hengenvedolla.

"Sinä sanoit kreivi Vitigestä kuninkaaksi. Sen saat anteeksi.

"Ja sinä aiot murhata sen, joka tulee rauhan sanansaattajana.

"Avarit tehkööt niin, mutta se on vastoin goottien tapoja.

"Tiehesi joukkoinesi leiristäni."

Kaani katseli häntä ihmeissään.

"Tiehesi, heti", toisti herttua Guntaris.

Avari nauroi ja viittasi miehilleen.

"Sama minusta! Lapset, lähtekäämme Belisariuksen luo.

"Omituisia ovat nämä gootit. Jättiläisiä ruumiiltaan -- lapsia
sydämeltään."

Vitiges oli saapunut perille.

Guntaris ja Arahad katsoivat häntä tutkivasti.

Hänen olemuksessaan ilmeni entisen vaatimattoman arvokkuuden ohella
vakava ylevyys: suurimman surun majesteetti.

"Tulin puhumaan kanssanne goottien puolesta.

"Veljet eivät saa enää toisiaan silpoa.

"Lähdetään yhdessä Ravennaan ja soditaan yhteisvoimin Belisariusta
vastaan.

"Minä nain Matasuntan ja te molemmat olette valtaistuintani lähinnä."

"Ei koskaan", sanoi Arahad intohimoisesti.

"Sinä unohdat", sanoi herttua Guntaris, "että morsiamesi on meidän
leirissämme."

"Turcian herttua Guntaris, minä voisin sanoa, että hän on pian meidän
leirissämme.

"Me olemme teitä lukuisammat, emmekä suinkaan aremmat, herttua
Guntaris, ja meillä on oikeus puolellamme.

"Minä en puhu niin.

"Mutta minä puhun sinulle goottien kansasta.

"Vaikka sinä voittaisitkin, olet liian heikko vastustamaan
Belisariusta.

"Tuskin yhdessäkään häntä voitamme.

"Myönny siis!"

"Myönny sinä", sanoi völsungi, "goottien hyväksi. Luovu kruunusta! Vai
etkö sinä voi mitään uhrata kansasi hyväksi?"

"Voin kyllä -- olen uhrannutkin jo. Onko sinulla vaimo, Guntaris?"

"On, minulla on rakas vaimo."

"Kuule siis! Minullakin on rakas vaimo. Minä olen uhrannut hänet
kansani vuoksi. Minä olen hylännyt hänet kosiakseni Matasuntaa."

Herttua Guntaris oli ääneti.

Mutta Arahad huusi: "Sinä et ole varmaankaan rakastanut häntä."

Silloin Vitiges liikehti kiivaasti. Hänen tuskansa ja rakkautensa
saivat ylivallan. Hänen poskensa sävähtivät punaisiksi ja hän silmäsi
musertavasti pelästynyttä nuorukaista.

"Älä lörpöttele rakkaudesta, hullu poika, äläkä häpäise sitä.

"Sinä puhut rakkaudesta sen vuoksi, että punaiset huulet ja sirot
jäsenet kuvastuvat unissasi.

"Tiedätkö sinä, mitä minä menetin kadottaessani tämän vaimon, suloisen
lapseni äidin?

"Kokonaisen maailman rakkautta ja uskollisuutta.

"Älä minua ärsytä. Sieluni on sairas. Vaivoin saan hillityksi tuskani
ja epätoivoni. Älä ärsytä, etteivät ne pääse valloilleen."

Herttua Guntaris muuttui miettiväiseksi.

"Minä tunnen sinut, Vitiges, gepidisodan ajoilta. En ole koskaan
aatelittoman miehen nähnyt suorittavan niin jaloja tekoja.

"Minä tiedän, että vilppi on sinulle vieras.

"Minä tiedän, kuinka rakkaus sitoo puolisot.

"Ja sinä olet uhrannut vaimosi kansasi vuoksi.

"Se on suuri uhraus."

"Veli, mitä sinä mietit", huusi Arahad, "mitä aiot?"

"Aion menetellä niin, ettei völsungien sukua voiteta jalomielisyydessä.

"Jalo sukuperä, Arahad, vaatii jaloja tekoja.

"Sano minulle, miksi et luopunut mieluummin kruunustasi ja hengestäsi
kuin vaimostasi?"

"Koska se olisi vienyt valtakunnan varmaan perikatoon.

"Kahdesti aioin luopua kruunusta Arahadin hyväksi, kahdesti vannoivat
parhaat mieheni, etteivät he tunnusta häntä kuninkaaksi.

"Kolme, neljä vastakuningasta olisi valittu, mutta, kautta kunniani,
kreivi Arahadia ei olisi koskaan tunnustettu kuninkaaksi.

"Silloin uhrasin verta vuotavin sydämin vaimoni.

"Ja nyt, herttua Guntaris, muista goottien kansaa.

"Perikadon oma on völsungienkin suku, jos gootit joutuvat perikatoon.

"Puun ihanin kukka katkeaa rungon mukana, jos Belisarius saa iskeä
kirveensä sen juureen.

"Minä olen uhrannut vaimoni, elämäni kruunun; luovu sinä kruunun
toiveistasi."

"Goottien saleissa ei saa laulaa: aateliton Vitiges oli jalompi kuin
jaloimmat aatelismiehet.

"Sota on lopussa. Minä tunnustan sinut kuninkaakseni."

Ja ylpeä herttua notkisti polvensa Vitigeksen edessä, joka nosti hänet
ylös ja painoi rintaansa vasten.

"Veli, veli, mitä sinä teet. Mikä häpeä", huusi Arahad.

"Kunniani vaatii sitä", vastasi Guntaris levollisesti.

"Ja merkiksi siitä, ettei kuninkaani pidä tätä tunnustamista
heikkoutena, vaan jalona tekona, pyydän suosionosoitusta.

"Amalit ja baltit ovat syrjäyttäneet sukumme siltä paikalta, joka sille
goottien keskuudessa kuuluu."

"Tällä hetkellä olet sinä sen hankkinut suvullesi takaisin", sanoi
Vitiges. "Gootit muistavat aina, että völsungien jalomielisyys esti
veljessodan."

"Ja sen merkiksi tulee sinun myöntää völsungeille oikeus jokaisessa
taistelussa kantaa goottien sotalippua."

"Myönnetään", sanoi kuningas ojentaen hänelle oikean kätensä.
"Arvokkaampaa kantajaa en sille saakaan."

"Hyvä, nyt Matasuntan luo", sanoi Guntaris.

"Matasunta", huudahti Arahad, joka oli tähän saakka puolipyörryksissä
katsellut sovinnontekoa, mikä riisti häneltä kaikki toiveet.

"Matasunta", toisti hän. "Haa, oikeaan aikaan muistutattekin hänestä.

"Ottakaa minulta kruunu -- minä uhraan sen -- mutta älkää riistäkö
rakkauttani ja velvollisuutta suojella rakastettuani.

"Hän on halveksinut minua, mutta minä rakastan häntä kuolemaan saakka.

"Minä olen suojellut häntä veljeäni vastaan, joka aikoi pakottaa hänet
omakseni.

"Vielä suuremmalla syyllä suojelen häntä nyt, kun te molemmat pakotatte
hänet rupeamaan viholliseni vaimoksi.

"Hänen kätensä, joka on kalliimpi kuin koko maailman kruunut, täytyy
pysyä vapaana."

Hän käänsi nopeasti hevosensa ja ajoi täyttä karkua leiriin päin.

Vitiges katsoi huolissaan hänen jälkeensä.

"Anna hänen mennä", sanoi Guntaris. "Kun me molemmat olemme
yksimieliset, ei meidän tarvitse mitään pelätä.

"Lähdetään sovittamaan sotajoukotkin keskenään."

Sillä aikaa kun Guntaris ensin saattoi kuninkaan sotajoukkonsa läpi ja
vannotti sillä uskollisuudenvalan -- minkä sotamiehet ilolla tekivätkin
-- ja kuningas sitten vei völsungin ja hänen päällikkönsä leiriin,
jossa ihmetellen oli nähty, kuinka kuningas aivan kuin ihmeen kautta
oli voittanut puolelleen ylpeän herttuan, kokosi Arahad ympärilleen
satakunta uskollisinta ratsumiestään ja ajoi heidän kanssaan takaisin
leiriin.

Pian hän oli Matasuntan teltassa. Tämä otti hänet ynseästi vastaan.

"Älä suutu, älä soimaa, ruhtinatar. Tällä kertaa ei sinulla ole
oikeutta.

"Arahad tulee täyttämään rakkautensa viimeistä velvollisuutta. Pakene,
sinun täytyy lähteä mukaani."

Innoissaan hän yritti tarttua Matasuntan valkoiseen käteen.

Matasunta peräytyi hiukan ja pani oikean kätensä leveälle kultavyölle,
joka kiinnitti hänen valkoista alusvaippaansa.

"Minunko pitäisi paeta", sanoi hän. "Minne minä pakenisin?"

"Yli meren! Yli alppien! Vapauteen! Vapauttasi uhataan."

"Te yksin sitä uhkaatte."

"En minä enää! Enkä minä enää voi suojellakaan sinua.

"Silloin, kun sinun piti tulla omakseni, voin suojella sinua, voin olla
julma itseäni kohtaan, kunnioittaakseni tahtoasi. Mutta nyt --"

"Mutta nyt", sanoi Matasunta kalveten.

"Sinut on määrätty toiselle.

"Veljeni, joukkoni ja viholliseni kuninkaan leirissä ja Ravennassa ovat
yksimielisiä --

"Pian he huutavat tuhansin äänin sinua uhriksi vihkialttarille.

"Minä en suvaitse, että sinun sielusi, sinun kauneutesi uhrataan
rakkaudettomaan avioliittoon."

"Anna heidän tulla", sanoi Matasunta. "Saamme nähdä, pakotetaanko
minua."

Ja hän puristi vyössään olevaa tikaria kädessään. --

"Kuka on uusi uhkaaja?"

"Älä kysy", huusi Arahad. "Vihollisesi, joka ei ole sinun arvoisesi,
joka ei rakasta sinua; hän -- tule mukaani -- pakene, ne tulevat jo."

Ulkoa kuului kavionkopsetta.

"Minä jään. Kuka voi pakottaa Teoderikin tyttärentytärtä?"

"Ei, sinä et saa joutua tuon tunteettoman käsiin, joka ei rakasta
sinua, ei ihanuuttasi, vain oikeuttasi kruunuun. Lähde kanssani --"

Silloin vedettiin teltan oviverhot syrjään ja kreivi Teja astui sisään.
Hänen mukanaan oli kaksi goottipoikasta juhlapuvuissa.

He kantoivat harsolla peitettyä purppuratyynyä. Teja astui teltan
keskelle ja polvistui Matasuntan eteen.

Hänellä oli samoin kuin pojillakin viheriä viiniköynnös kypärän
ympärillä.

Mutta hänen katseensa oli synkkä ja otsansa rypyssä, kun hän sanoi:

"Minä tervehdin sinua, goottien ja italialaisten kuningatar!"

Ihmeissään Matasunta katseli häntä.

Teja nousi, meni poikien luo, otti tyynyltä kultaisen otsakoristuksen
ja viheriäisen viiniköynnöksen sanoen:

"Minä tarjoan sinulle morsiusseppelen ja kruunun, Matasunta, ja kutsun
sinut häihin ja kruunaukseen -- kantotuoli odottaa."

Arahad tarttui miekkaansa.

"Kuka sinut lähettää", kysyi Matasunta sykkivin sydämin, mutta käsi yhä
tikarin kahvassa.

"Kuka muu kuin Vitiges, goottien kuningas."

Matasuntan ihmeellisistä silmistä loisti ilo. Hän kohotti kätensä
taivasta kohti ja lausui:

"Kiitos, taivas! Tähtesi eivät valehtele eikä uskollinen sydän.
Tiesinhän sen."

Hän tarttui valkoisilla käsillään seppelöityyn otsakoristukseen painaen
sen tummanpunaiselle tukalleen.

"Olen valmis.

"Saata minut", sanoi hän, "herrasi ja herrani luo".

Majesteetillisella liikkeellä hän ojensi vasemman kätensä kreivi
Tejalle, joka kunnioittavasti saattoi hänet teltasta.

Mutta Arahad katseli sanattomana heidän jälkeensä käsi miekan kahvassa.

Silloin tuli sinne Eurik, eräs hänen seuralaisistaan, ja pani kätensä
hänen olalleen.

"Mitä nyt", kysyi hän. "Hevoset odottavat. Minne?"

"Minnekö", huusi Arahad -- "minne?

"On vain yksi tie. Me lähdemme. Missä ovat bysanttilaiset ja kuolema?"




TOINEN LUKU.


Seitsemän päivää näiden tapausten jälkeen valmistettiin loistavaa
juhlaa Ravennan toreilla ja kuninkaallisessa palatsissa.

Kaupungin porvarit ja kaikkiin kolmeen puolueeseen kuuluvat gootit
kuljeksivat sekaisin pienissä joukoissa pitkin katuja tai soutelivat
pitkin laguunikanavia -- Ravenna oli siihen aikaan vesikaupunki,
vaikkei niin täydellisesti kuin nykyinen Venetsia -- ihaillen
jättiläismäisiä seppeleitä, kukkakaaria ja lippuja, joita oli joka
ovella ja katolla. Nyt aiottiin nimittäin viettää kuningasparin häitä.

Aamulla varhain oli goottien koko yhdistynyt sotajoukko kokoontunut
kaupungin porttien edustalle juhlalliseen kansankokoukseen.

Kuningas ja kuningatar saapuivat paikalle ratsastaen lumivalkoisilla
hevosilla. He olivat koko kansan läsnäollessa laskeutuneet hevosten
selästä valtavan suuren rautatammen juurella. Siellä Vitiges oli pannut
oikean kätensä morsiamensa pään päälle ja tämä oli astunut paljaan
vasemman jalkansa kuninkaan kultakenkään.

Näin oli avioliitto päätetty kansanoikeuden mukaan tuhansien onnea
toivottaessa.

Sitten molemmat nousivat viiniköynnöksillä koristettuun neljän
valkoisen härän vetämään vaunuun. Kuningas heilautti piiskaa, ja he
läksivät sotajoukon seuraamana kaupunkiin.

Siellä liittyi tähän puoleksi pakanalliseen, germaaniseen juhlaan
toinen, kristillinen. Areiolainen piispa siunasi pariskunnan Pyhän
Vitaliksen basilikassa ja antoi heidän vaihtaa sormuksia.

Rautgundista ei ajateltu.

Kirkko ei ollut vielä niin mahtava, että se olisi voinut vaatia
kirkollisten avioliittojen purkamattomuutta. Ylhäiset roomalaiset,
vieläpä germaanitkin hylkäsivät usein vaimonsa melkein syyttä.

Ja kun kuningas valtiollisista syistä teki sen eikä vaimo vastustanut,
ei sitä kukaan pitänyt minään.

Kirkosta saattue siirtyi palatsiin, jonka saleissa ja puutarhassa
pidettiin suuri juhla.

Koko goottien sotajoukko ja kaupungin väestö ruokittiin tuhannessa
pöydässä, jotka olivat täällä, Herkuleen ja Honoriuksen toreilla,
läheisimmillä kaduilla sekä kanavilla olevilla laivoilla, sillä aikaa
kun valtakunnan ylhäiset ja etevimmät kaupunkilaiset aterioivat
kuningasparin kanssa puutarhan pyörylässä tai suuressa juomasalissa,
jonka kuningas Teoderik oli rakennuttanut roomalaiseen palatsiin.

Valtakunnan tila ja kuninkaan mieliala eivät tosin sopineet meluisain
juhlien pitoon, mutta ravennalaiset ja gootit sekä goottien eri
puolueet oli yritettävä saada sovintoon keskenään. Toivottiin, että
juhlaviinin virroissa viimeisetkin erimielisyydet huuhtoutuisivat pois.

Parhaiten näkyivät kuningasparin pöytä ja laajaan puutarhaan ja
puistoon sijoittuneet juhlavieraat Matasuntan morsiuskammioksi
määrätystä pienestä huoneesta, jonka ainoasta akkunasta oli näköala
puutarhan pyörylään sekä puutarhan yli merelle.

Numidialainen Aspa oli pyytänyt saada uskollisuutensa palkkioksi
koristaa morsiuskammion. Tähän pyyntöön suostuttiin, ja hän oli jo
kolme päivää ollut tässä työssä.

"Totiset, synkät roomalaiset", sanoi hän, "eivät osaa valmistaa
maailman kauneimman naisen morsiusvuodetta ja vielä vähemmän raa'at
gootit. Afrikassa, ihmeiden maassa, sen taidon oppii."

Hänen työnsä oli onnistunut, vaikkakin kotimaansa rikkaan
mielikuvituksen ja maun mukaan.

Hän oli muuttanut matalan, ahtaan kammion taikarasiaksi.

Seinät ja katto olivat peitetyt hohtavan valkoisilla marmorilevyillä.

Mutta Aspa oli verhonnut ne kolmeen, neljään kertaan tummanpunaisilla
silkkiverhoilla, jotka aaltoilivat seiniä pitkin raskaina poimuina,
peittivät katon holvikaaren tavoin ja kätkivät marmorilattian niin
tarkoin alleen, ettei askelten ääntä kuulunut ollenkaan.

Akkuna-aukon ympärillä vain loisti hohtavan valkoinen marmori
entistäänkin valkoisempana tummanpunaisessa kehyksessään.

Valkoisesta lasista tehdyn akkunan eteen oli pantu keltasilkkinen
verho, ja huoneeseen tuli valoa vain amppelista, joka riippui katosta
huoneen keskellä. Kukkaköynnösten muodostamasta runsaudensarvesta
leijaili hopeinen, kultasiipinen kyyhkynen, jonka jalassa oli
laakea, yhdestä ainoasta karneolista tehty malja. Karneoli oli
vandaalikuninkaan lahja. Se oli löydetty aurasilaisista vuorista ja
pidettiin sitä ihmeenä.

Tässä maljassa paloi punainen liekki. Polttoaineena oli hyvänhajuista
seetriöljyä.

Epämääräinen haaveellinen valo lankesi tästä ihmeelliseen, kukilla
koristeltuun kaksoisvuoteeseen.

Aspa oli suunnitellut morsiusvuoteen avatuiksi näkinkengänkuoriksi,
jotka alhaalla yhtyisivät. Nämä soikeat, näkinkengän muotoiset,
ruusupuiset vuoteet olivat melkein lattiassa kiinni.

Valkoisten patjojen ja peitteiden päälle oli levitetty keltainen
pellavaliina.

Mutta kammion ihmeellisimpänä koristuksena oli kukkien paljous. Niitä
oli numidialainen omin käsin sirotellut joka paikkaan, seinille,
kattoon, verhoihin, oviin ja vuoteille.

Kaarenmuotoinen, väkevätuoksuisista kurjenkukista punottu köynnös
peitti kunniaportin tavoin oven, ainoan pääsytien kammioon.

Kaksi upeaa ruusupuuta oli vuoteiden pääpuolessa. Ne sirottivat
punaisia ja valkoisia kukkiaan peitteille.

Amppeli riippui, kuten sanottu, taiteellisesti kukista muovaillusta
runsaudensarvesta.

Ja kaikkialle, missä verhojen poimu tarjosi silmälle katsottavaa, oli
Aspa pistänyt jonkin harvinaisen kukan.

Italian laakeri ja oleanderi, Sisilian myrtti, Alppien kaunis
rododendron ja Afrikan hehkuvat liljat komeine kupuineen -- kaikki
olivat asetetut paikkoihin, joihin ne parhaiten sopivat, ja sittenkin
ne näyttivät sattumalta sirotetuilta.

Taivaalle olivat jo tähdet ilmestyneet.

Ulkona alkoi hämärtää. Kammiossa oli Aspa sytyttänyt amppelin ja
kohenteli vielä siellä täällä verhojen poimuja. Hän oli käskenyt
roomalaisen orjattaren jäähdyttämään palmuviiniä lumella ja erään
toisen pirskoittamaan palsamia ympäri huonetta.

"Runsaammin nardusta, runsaammin myrhaa. Noin", huusi Aspa sirottaen
vuoteille kokonaisen juomauhrin tuoksuvia aineita.

"Lopeta jo", varoitteli roomalainen orjatar, "nyt tulee liikaa.

"Kukkien tuoksu huumaa. Ruusu ja kurjenkukka saattavat ihmisen pois
suunniltaan. Minua pyörryttäisi täällä."

"Niin", sanoi Aspa nauraen, "mutta runoilijahan sanookin:

"'Raittiit eivät lähesty onnea, vain autuaasti huumautuneet --'

"Suljetaan nyt ikkuna."

"Anna minun vielä hiukan katsoa", pyyteli kolmas orjatar, joka viipyi
ikkunan luona.

"Oi, kuinka kaunista. Tule tänne, Fritilo", sanoi hän goottilaiselle
palvelijattarelle, joka seisoi hänen vieressään. "Sinähän tunnet kaikki
nuo komeat miehet ja naiset. Kuka on tuo kuningattaren vasemmalla
puolella oleva urho, jolla on kultainen suomuspanssari yllään? Hän,
joka nyt juo kuninkaan maljan."

"Tuscian herttua Guntaris, völsungi. Hänen veljensä, Astan kreivi
Arahad -- missä hän lienee tällä hetkellä?"

"Entä harmaapartainen vanhus kuninkaan vieressä, kuka hän on?"

"Hän on kreivi Grippa, Ravennassa olevien goottien päällikkö.

"Hän puhuttelee ruhtinatarta. Tämä nauraa ja punastuu. Hän ei ole
koskaan ollut niin kaunis."

"Niin, mutta sulhanen -- hän on kerrassaan komea mies.

"Marsin pää ja Neptunuksen niska.

"Mutta hän ei näytä iloiselta -- äsken hän tuijotti kauan pikariinsa ja
rypisti otsaansa -- kuningatar huomasi sen -- silloin vastapäätä oleva
Hildebrand-vanhus puhutteli häntä.

"Hän heräsi huoaten ajatuksistaan.

"Mitä hänellä on huoattavaa? Tuollaisen jumalaisen naisen puolisolla."

"Ehkä on hyvinkin", sanoi goottinainen, "eihän hänenkään sydämensä
kiveä ole.

"Hän kai ajattelee sitä, joka on hänen oikea vaimonsa Jumalan ja
ihmisten edessä, sitä, jonka hän hylkäsi."

"Mitä? Kuinka? Mitä puhut", huusivat orjattaret yhdestä suusta.

Mutta äkkiä oli Aspa heidän keskellään.

"On parasta, että pidät juorusi omina tietoinasi, kelvoton!

"Ja nyt tiehesi täältä. Jos kuningatar saa siitä tietää sanaakaan,
tavuakaan, niin muista silloin afrikatarta."

Fritilo aikoi vastata.

"Vaiti", huusi eräs orjattarista.

"Kuningatar lähtee liikkeelle."

"Hän tulee tänne."

"Kuningas jää vielä sinne."

"Naiset vain saattavat kuningatarta."

"He saattavat häntä tänne saakka", sanoi Aspa. "He ovat pian täällä.
Valmistautukaa ottamaan heitä vastaan."

Pian saapuikin saattue, soihdunkantajat ja huilunsoittajat etunenässä.

Näiden jäljessä kulki muutamia ylhäisiä goottinaisia. Matasuntan,
morsiamen tai nuoren rouvan vieressä kulkivat herttua Guntariksen
puoliso Teudigoto ja Grippan tytär Hildiko.

Viimeisinä kulkivat ylhäisimmät ravennalaisnaiset.

Morsiuskammion kynnyksellä lausui Matasunta saattajilleen jäähyväiset
lahjoittaen neitosille huntunsa ja rouville vyönsä.

Useimmat palasivat takaisin puutarhaan, muutamat menivät koteihinsa.

Kuusi goottinaista, kolme rouvaa ja kolme neitosta asettui
kunniavahdiksi morsiuskammion ulkopuolelle, jonne heitä varten oli
varattu mattoja. Siellä heidän oli vietettävä koko yö yhtä monen
goottimiehen kanssa, jotka saattoivat kuningasta. Sellainen oli vanha
goottilainen tapa.

Matasunta astui hämmästyneen näköisenä kynnyksen yli.

"Aspa", huudahti hän, "sinä olet saanut tämän kauniiksi --
hurmaavaksi --"

Afrikatar pani tyytyväisenä kätensä rinnoilleen ja kumarsi syvään.

Morsian syleili häntä ja kuiskasi:

"Sinä tunsit sydämeni ja unelmani.

"Mutta", jatkoi hän syvään hengittäen, "täällä tuntuu tukahduttavalta.

"Tuliset kukkasi huumaavat."

"Huumeessa ja hehkussa lähestyvät jumalat", virkkoi Aspa.

"Kuinka kauniit nuo orvokit ovatkaan ja tuolla nuo purppuraliljat!
Minusta tuntuu, että jumalatar Flora on lentänyt tämän kammion kautta
ja uneksinut täällä rakkauden unelman sekä kadottanut sen kuluessa
kauneimmat kukkansa.

"Minä näen täällä ennustavia ihmeitä.

"Minulla on niin kuuma. -- Täällä on tukahduttavaa. -- Riisukaa nämä
raskaat korut päältäni."

Hän otti kultaisen kruunun päästään.

Aspa pyyhkäisi komeat, tummanpunaiset suortuvat hänen hienomuotoisten
korviensa taakse ja vetäisi pois kultaneulan, joka piti palmikkoja
koossa niskassa. Tukka aaltoili vapaana hartioille.

Toiset orjattaret irroittivat kokoonkääriytyneen käärmeen muotoisen
soljen, joka vasemmalla olalla kiinnitti raskasta, runsaasti kullalla
kirjottua purppuravaippaa.

Vaippa putosi alas ja neitosen jalo, solakka vartalo tuli näkyviin
valkoisesta persialaisesta silkistä tehdyssä, hihattomassa,
poimullisessa alusvaipassa.

Hänen hohtavan valkoisissa käsivarsissaan oli kaksi leveää, kultaista
rannerengasta -- sukukoruja amelungien aarreaitasta. Niihin oli
sommiteltu käärmeitä viheriäisistä smaragdeista.

Ihaillen katseli Aspa hallitsijatartaan, kun tämä meni marmoriin
upotetun metallipeilin ääreen sukimaan kultakammalla tukkaansa.

"Sinä olet kaunis! Yliluonnollisen kaunis kuin Astarot,
rakkaudenjumalatar. Et ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt."

Matasunta silmäsi peiliin.

Hän näki, hän tunsi, että Aspa oli oikeassa, ja hän punastui.

"Menkää", sanoi hän, "jättäkää minut kahden kesken onneni kanssa".

Orjattaret tottelivat.

Matasunta riensi akkunan luo, jonka hän avasi, ikäänkuin päästäkseen
omia ajatuksiaan pakoon.

Hänen katseensa sattui ensin Vitigekseen, joka selvästi näkyi lyhtyjen
valossa.

"Hän! Taas hän! --

"Minne minä pakenen hänen tieltään, suloisen kuoleman tieltä."

Hän kääntyi äkkiä. Akkunan vastaisella seinällä loisti amppelin valossa
marmoripatsas.

Hän tunsi sen hyvin. Aspa ei ollut unohtanut Ares-päätä, hänen pitkän
odotuksensa uskollista seuralaista.

Tänään oli sen ympärillä valkeista ja punaisista ruusuista punottu
seppele.

"Taas sinä", kuiskasi morsian suloisen pelon valtaamana ja pani kätensä
silmilleen.

"Jos suljen silmäni ja katson sisimpääni, niin näen taas hänen kuvansa,
yksin hänen kuvansa syvimmässä sydämessäni.

"Minä joudun vielä turmioon tämän kuvan vuoksi. Niin, ja niinhän
tahdonkin", huudahti hän laskien kätensä alas ja meni aivan kuvan
viereen, "niin tahdon. Kuinka usein, Arekseni, olen iltaisin katsellut
sinua, tähteäni, kunnes selkeistä, jaloista piirteistäsi kuvastuva
rauha ja levollisuus valoi lepoa rauhattomaan sieluuni. Samoin kuin hän
kerran kuivasi itkevän lapsen kyyneleet ja johdatti neuvottoman kotiin,
samoin hän nytkin vaimentaa valitukseni ja rakentaa minulle sydämessään
oikean kodin.

"Ja näiden tyhjien vuosien ja viimeisten vaarallisten, tuskallisten
kuukausien kuluessa on rinnassani ollut varma tunne: 'Niin tapahtuu!
Sinulle tapahtuu uskosi mukaan. Pelastajasi tulee ja kätkee sinut
varmasti lujaan rintaansa.'

"Ja -- mikä armo, mikä sanomaton taivaan armo -- se on tapahtunut!

"Minä olen hänen omansa.

"Kiitos, tulinen, nöyrä kiitos sinulle, kuka lienetkin onnelliseksi
tekevä voima, joka tähtien tuolla puolen määräät ihmisten elämäntien
viisaalla, lemmekkäällä, runsaasti siunaavalla kädellä!

"Oi, tahdon ansaita tämän onnen.

"Hän saa vaeltaa kuin taivaassa. Sanotaan, että olen kaunis. Minä
tiedän olevani kaunis -- tiedän sen hänen kauttaan -- minä tahdon olla
kaunis hänen vuokseen.

"Taivas, salli minun säilyttää tämä kauneuteni.

"Ihmiset sanovat, että minulla on väkevä, lennokas sielu.

"Oi Jumala! Anna sille siivet, että minä voisin seurata hänen
sankarisieluaan ylös aurinkoisiin korkeuksiin.

"Mutta, oi Jumala, anna minulle myöskin voimia voittaakseni vikani,
kukistaakseni ylpeän, uhkamielisen, helposti kuohahtavan mieleni,
jäykän itsekkyyteni ja valtavan vapaudenkaipuun.

"Pois ne! Kumarru, kumarru, ylpeä henki. Hänen edessään kumartuminen on
suurin kunnia.

"Antaudu, sydämeni, ainaiseksi väkevälle ja ihanalle herrallesi.

"Oi, Vitiges", huudahti hän vaipuen puoleksi polvilleen vuoteen nojaan
ja katsellen kuvapatsasta kyynelsilmin, "minä olen omasi. Tee
sielullani mitä tahdot.

"Älä särje sitä. Myönnä, että olet onnellinen, onnellinen minun
kauttani."

Hän taivutti kaunista päätään eteenpäin ja pani kätensä ristiin.

Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn.

Huoneeseen tuli valoa, kirkasta valoa.

Ovella seisoi kuningas. Ulkona oli lukuisa joukko gootteja ja
ravennalaisia, useimmilla palavat soihdut käsissään.

"Kiitos, ystäväni", sanoi kuningas totisella äänellä. "Kiitos
saattamisesta.

"Menkää nyt jatkamaan juhlia."

Hän aikoi sulkea oven.

"Seis", sanoi Hildebrand avaten kädellään uudestaan oven niin, että
Matasunta tuli näkyviin. "Tässä näette, koko kansa, miehen ja vaimon,
jotka tänään ovat vihityt avioliittoon, onnellisesti yhdistyneinä
aviokammiossa.

"Te näette Vitigeksen ja Matasuntan ja heidän ensimmäisen
aviosuudelmansa."

Matasunta vapisi.

Hän horjui ja loi punastuen katseensa alas.

Kuningas seisoi epätietoisen näköisenä ovella.

"Sinä tunnet goottien tavan", sanoi Hildebrand ääneen. "Tee sen
mukaan."

Silloin kääntyi Vitiges nopeasti, tarttui Matasuntan vasempaan käteen,
vei hänet hiukan eteenpäin ja kosketti huulillaan hänen otsaansa.

Matasunta vavahti.

"Terve teille", huusi Hildebrand. "Me olemme nähneet aviosuudelman.

"Me olemme nähneet vielä todistuksen tämän avioliiton solmiamisesta.
Eläköön kuningas Vitiges ja hänen kaunis vaimonsa, kuningatar
Matasunta."

Saattajat yhtyivät huutoon, ja Hildebrand, kreivi Grippa, herttua
Guntaris, Hildebad, Aligern ja kuninkaan urhoollinen bandalarius
(lipunkantaja), Volsiniin kreivi Wisand asettuivat kuuden rouvan ja
neitosen kanssa morsiuskammion oven eteen, jonka Vitiges nyt sulki.

He olivat yksin.

Vitiges silmäili kauan ja tarkkaavaisena kammiota.

Ensi töikseen Matasunta, jonka otsaa kuninkaan suudelma vielä poltti,
ehdottomasti vetäytyi tästä niin kauaksi kuin mahdollista.

Näin oli hän -- hän ei itsekään tiennyt kuinka -- joutunut kammion
kaukaisimpaan nurkkaan akkunan luo.

Vitiges huomasi sen.

Hän seisoi aivan oven vieressä kädet suuren, leveän ja melkein
rinnankorkuisen miekan nojassa, jonka hän oli ottanut kantimesta ja
jota hän piti oikeassa kädessään kepin tavoin.

Huoaten hän astui askeleen eteenpäin levollisesti katsoen Matasuntaa.

"Kuningatar", sanoi hän totisesti ja juhlallisesti, "ole huoletta.

"Minä aavistan pelokkaat tunteet, jotka ovat arassa neidonsydämessäsi
vallalla.

"Ei ollut muuta keinoa.

"Minä en voinut sinua säästää.

"Kansani menestys sen vaati. Minä tartuin käteesi. Sen täytyy olla ja
pysyä omanani.

"Mutta olenhan näinä päivinä osoittanut, että pidän pyhänä arkuuttasi.

"Minä olen välttänyt sinua. Me olemme nyt ensi kerran kahden kesken.

"Tämänkin hetken tuskan olisin sinulta säästänyt, mutta se ei käynyt
laatuun.

"Sinä tunnet luullakseni kansamme vanhat häätavat.

"Ja sinä tiedät, että nyt oli pääasia, ettemme niitä rikkoisi.

"Kun tulin tähän huoneeseen ja näin poskillesi ilmestyvän punan, --
olisin mieluummin laskenut tämän väsyneen pään levolle autiossa
kalliorotkossa kovaa kiveä vasten.

"Sitä ei voinut välttää. Hildebrand, kreivi Grippa ja herttua Guntaris
vartioivat tuota ovea.

"Muuta tietä ei tästä kammiosta pääse ulos.

"Jos lähtisin luotasi, aiheuttaisi se melua, pahoja puheita ja riitoja.
Kenties taas alkaisi ilmivihollisuus.

"Sinun täytyy kärsiä minua tämä yö läheisyydessäsi."

Hän meni vielä askeleen eteenpäin ja otti raskaan kruunun päästänsä.
Purppuravaippansakin, joka oli hänen hartioillaan, samoin kuin
Matasuntan, hän heitti pois.

Vapisten, sanattomana nojasi Matasunta seinään.

Vitigestä tämä vaitiolo vaivasi. Kun hän itse kärsi kovasti, tunsi hän
myötätuntoa tyttöä kohtaan.

"Tule, Matasunta", sanoi hän.

"Älä ole noin anteeksiantamaton ja vihainen.

"Ei ollut muuta keinoa, kuten sanoin.

"Kantakaamme kohtalomme jalosti, älkäämme pikkumaisuuksilla
katkeroittako toistemme elämää.

"Minun täytyi tarttua käteesi -- sydämesi pysyy vapaana.

"Tiedän, ettet rakasta minua. Sinä et voi etkä saakaan rakastaa minua.

"Mutta usko minua. Sydämeni on rehellinen ja sinä tulet aina pitämään
arvossa miestä, jonka kanssa ja'at kruunun.

"Olkaamme hyvät ystävät, goottien kuningatar!"

Hän meni häntä kohti ja ojensi hänelle oikean kätensä.

Matasunta ei voinut enää pidättää itseään. Hän tarttui nopeasti
kuninkaan käteen ja vaipui samassa tämän jalkojen juureen, jolloin tämä
ihmeissään vetäytyi taaksepäin.

"Älä, älä pakene luotani, ihana sankari", huudahti hän. "Minä en
kuitenkaan koskaan pääse sinua pakoon.

"Kuule nyt minua.

"Sinä puhut pakosta, pelosta ja vääryydestä, jota olet minulle tehnyt.

"Oi Vitiges, minulle on kyllä opetettu, että naisen pitää huolellisesti
salata tunteensa, että hänen täytyy antaa rukoilla ja houkutella
itseään ja muka vain pakosta antaa sen, mitä hän antaa rakkaudesta,
vaikka hän koko sydämestään sitä haluaakin.

"Hän ei saa koskaan --

"Pois nämä pelokkaan viisauden pikkumaiset laskelmat!

"Olkoon niin, että olen naurettava.

"Ei, ei naurettava! Avomielinen ja suuri kuin sinun sielusi.

"Vain suuruus voi olla sinun arvoisesi, vain epätavallisuus.

"Sinä puhut pakosta ja pelosta. Vitiges, sinä erehdyt! -- Ei tarvittu
pakkoa! -- Mielelläni --"

Ihmetellen oli Vitiges katsellut häntä koko ajan.

Nyt hän luuli vihdoinkin arvanneensa hänen tarkoituksensa.

"On kaunista ja suurta, Matasunta, että rakastat kansaasi niin
tulisesti, että voit uhrata sen hyväksi vapautesi ilman pakkokeinoja.

"Usko minua! Minä pidän sitä suuressa arvossa enkä suinkaan laske
uhriasi sen vuoksi alempiarvoiseksi. Olenhan minä tehnyt samalla
tavalla. Vain goottien valtakunnan vuoksi tartuin käteesi. En rakasta
sinua nyt enkä voi koskaan rakastaakaan."

Veri seisahtui Matasuntan suonissa.

Hän tuli kalpeaksi kuin marmoripatsas. Kädet vaipuivat hervottomina
alas. Hän tuijotti kuninkaaseen suurin silmin.

"Sinä et rakasta minua. Sinä et voi rakastaa minua. Tähdet siis
valehtelivat. Ei siis ole Jumalaa olemassa.

"Sano minulle: Enkö minä ole sama Matasunta, jota sinä kerran sanoit
maailman kauneimmaksi naiseksi?"

Mutta kuningas päätti tehdä nopeasti lopun tästä mielenliikutuksesta,
jota hän ei ymmärtänyt ja jonka syitä hän ei tahtonut ruveta arvaamaan.

"Niin, sinä olet Matasunta ja sinä ja'at kruununi, mutta et sydäntäni.
Sinä olet kuninkaan puoliso, mutta et Vitiges-raukan vaimo.

"Sillä minä olen iäksi antanut sydämeni ja elämäni toiselle.

"On olemassa sydän, vaimo, joka on minulta riistetty. Hänen omanaan
sittenkin sydämeni pysyy ikuisesti.

"Rautgundis on vaimoni, uskollinen vaimoni elämässä ja kuolemassa."

"Haa", huusi Matasunta kuin kuumetaudin puistattamana ojentaen molemmat
kätensä ylös, "ja sinä uskallat --"

Ääni petti hänet.

Mutta hänen silmistään leimusi kamala tuli hänen katsoessaan
kuningasta.

"Sinä uskallat", huusi hän vielä kerran.

"Pois, pois luotani!"

"Hiljaa", sanoi Vitiges, "aiotko kutsua tänne ulkona olevat
kuuntelijat. Toinnu toki! En ymmärrä sinua."

Hän vetäisi nopeasti mahtavan miekkansa tupesta, meni kaksoisvuoteen
luo ja pani sen molempien vierekkäisten vuoteiden rajalle.

"Katso tätä miekkaa!

"Se olkoon ikuisena, terävänä, kuparinkylmänä rajana välillämme. Sinun
olentosi ja minun olentoni välillä.

"Rauhoitu jo. Se erottaa meidät ikuisesti.

"Lepää sinä täällä sen terän oikealla puolella.

"Minä olen vasemmalla.

"Tämä yö halkaiskoon miekan iskun tavoin koko elämämmekin ainaiseksi."

Mutta Matasuntan povessa taistelivat hirveätä taisteluaan ihmissydämen
väkevimmät tunteet, häpeä, kiukku, rakkaus ja palava viha.

Hän ei voinut puhua.

"Pois, pian pois hänen läheisyydestään", sai hän vielä ajatelluksi.

Hän riensi ovelle päin.

Mutta Vitiges tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Sinun täytyy jäädä."

Silloin Matasunta lysähti kokoon. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän
pyörtyi.

Levollisena Vitiges katseli häntä.

"Lapsi parka", sanoi hän, "tämän kammion tukahduttava ilma on pannut
hänen päänsä sekaisin. Hän ei tiennyt itsekään, mitä houreissaan sanoi.

"Mitä on tyttömäinen surusi Rautgundiksen sydäntuskiin ja minun
sydämeni murtumiseen verrattuna."

Hän nosti hiljaa pyörtyneen vuoteelle miekan oikealle puolelle.

Itse hän istuutui täysissä varusteissa lattialla olevalle matolle ja
nojasi selkäänsä vasemman puoleiseen vuoteeseen.

Kauan hän istui siinä pää kumarassa ja huulet painettuina vaaleata
hiussuortuvaa vasten, jota hän kantoi pienessä kotelossa rinnallaan.

Hänen silmiinsä ei tullut unta.

Kun kukko lauloi ensimmäisen kerran, saapuivat huilunsoittajat
noutamaan morsiusvahtia oven edestä.

Heti sen jälkeen kuningas tuli täysissä varusteissa kammiosta.

Huilujen ääni herätti Matasuntankin.

Aspa, joka äänettömästi hiipi sisään, kuuli kumean jysäyksen.

Hän riensi kammioon.

Siellä kuningatar seisoi nojautuen kuninkaan pitkään miekkaan ja
tuijottaen eteensä maahan.

Arespää oli hänen jaloissaan palasina.




KOLMAS LUKU.


Myöhäisen iltapäivän rauhallinen rusko kultasi kirkkoa ja luostaria,
jotka Valerius oli rakennuttanut tyttärensä lunastimeksi Apenniinien
juurelle, koilliseen Perusiasta ja Asisiumista, etelään Petrasta ja
Eugubiumista, korkealle kallionkielekkeelle Taginaen kauppalan
yläpuolelle.

Luostari oli rakennettu sen seudun tummanpunaisesta kivilajista ja sitä
ympäröi korkeiden muurien aitaama, hiljainen, varjoisa puutarha.

Pitkin sen kaikkia sivuja kulki viileitä holvikäytäviä, jotka olivat
koristetut apostolien kuvilla sekä mosaiikilla ja freskomaalauksilla.

Kaikissa näissä kuvissa ilmeni iloton bysanttilainen totisuus. Ne
olivat vertauskuvallisia esityksiä raamatusta. Aiheet olivat
suurimmaksi osaksi otetut sen ajan lempikirjasta, Johanneksen
ilmestyksestä.

Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Elämä näytti kokonaan jääneen näiden vahvojen muurien ulkopuolelle.

Sypressit ja tuijat kasvoivat ryhmittäin puutarhassa, jossa ei koskaan
kuultu linnunlaulua.

Ankara luostarikuri ei suvainnut pieniä lintuja, ettei satakielen
suloinen laulu häiritsisi hurskaita sieluja heidän rukouksissaan.

Cassiodorus, joka jo ollessaan Teoderikin ministerinä kallistui
ankarasti kirkolliseen suuntaan ja harrasti kirjallisia opintoja, oli
antanut ystävälleen Valeriukselle suunnitelman tämän luostarin sekä
ulkonaista että sisäistä järjestystä varten ja valvonut tämän
suunnitelman toimeenpanoa. Tämä oli aivan sen miesluostarin mallinen,
jonka hän oli itse perustanut Squillaciumiin Etelä-Italiassa.

Ja hänen hurskas, mutta ankara, maailmaa ja lihaa vihaava henkensä oli
painanut leimansa tähän luostariin suurimmasta pienimpään saakka.

Ne kaksikymmentä neitoa ja leskeä, jotka täällä elivät hartauden
harjoittajina, viettivät aikansa rukoillen ja virsiä veisaten,
katumusta tehden ja lihaansa kiduttaen.

Mutta he täyttivät myöskin kristillisen rakkauden käskyjä siten, että
kävivät ympäristön köyhien majoissa, lohduttivat heidän sielujaan ja
hoitivat heitä sairauksien aikana.

Kun joku näistä hurskaista rukoilijattarista käveli edestakaisin
synkillä, sypressien varjostamilla käytävillä, puettuna poimulliseen,
tummanharmaaseen, pitkään hameeseen ja päässään valkoinen, aivan
päänmukainen kalontika, teki se juhlallisen ja runollisen, mutta
samalla synkän vaikutuksen. -- Tämän puvun olivat kristityt omaksuneet
egyptiläisiltä isispapeilta.

Kävelijät seisahtuivat useimmin ristin muotoisiksi leikattujen
puksipensastojen eteen ja panivat kätensä ristiin rinnoilleen.

He kulkivat aina yksin, ja äänettöminä kuin varjot he liukuivat
vastakkain sattuessaan toistensa ohi.

Sillä he eivät saaneet puhua muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä.

Puutarhan keskellä pulppusi tummien kivien lomasta lähde, jota
sypressit reunustivat.

Sen ympärillä oleviin kiviin oli hakattu istuinpenkkejä.

Paikka oli hiljainen ja kaunis. Villiruusut muodostivat sinne
jonkinlaisen lehtimajan ja peittivät melkein kokonaan synkännäköisen,
huonosti tehdyn kivisen korkokuvan, joka esitti pyhän Stefanuksen
kivittämistä.

Tämän lähteen vieressä istui kaunis neito hartaasti lukien levällään
olevaa papyruskääröä. Hän oli puettuna lumivalkoiseen vaippaan, jota
kultainen solki kiinnitti vasemmalla olkapäällä. Tummanruskeaan,
pehmeästi aaltoilevaan tukkaan oli palmikoitu ohut murattiköynnös. Hän
oli tuttavamme Valeria.

Täällä, näiden syrjäisten, vahvojen muurien sisällä oli hän saanut
turvapaikan, kun hänen isänsä talo Napolissa oli luhistunut.

Hän oli tullut näiden synkkien muurien sisällä kalpeaksi ja totiseksi.

Mutta hänen kauniit silmänsä loistivat yhtä tulisesti kuin ennenkin.

Hän luki hyvin innokkaasti. Sisällys näytti tempaavan hänet mukaansa.
Hienopiirteiset huulet liikkuivat tahdottomasti ja lopuksi voi lukijan
ääntä hiukan kuullakin:

    --  -- "Tyttären tään on puoliso haarniskaverhoinen Hektor, --
    Vastahan häntä nyt hän käy seurassa palvelusneito;
    Sen käsivarrella on sulo lapsonen, pilttinen pieno,
    Hektorin ainoinen, sinisilmä ja hehkuva-poski.
    Lapsehen armaaseen hymy huulilla katsovi Hektor;
    Itkein Andromache lähi astuu sankarimiestään,
    Hellään painaltaa hän Hektorin kättä ja lausuu:
    Uskalluksesi turmion tuo! Voi, miksi et sääli
    Lastasi, puolisoas, joka kohta on Hektorin leski!
    Kohtahan, tiedän, sun vihamiehesi hirveät surmaa,
    Vastahas raivolla kun niin hyökkäävät joka sielu.
    Oi paras ois, jos maa sitä ennen mun kätkenyt oisi!
    Kaikki on lohdutus pois, kun kohtalon isku sun murtaa,
    Taattoni, äitini maass' on olleet varjojen ammoin;
    Nyt sinä kaikkeni oot, olet puoliso, taatto ja äiti."

Hän ei jatkanut enää lukemista. Suuret silmät kostuivat. Ääni petti
hänet. Hän painoi alas kalpean päänsä.

"Valeria", kuului lempeä ääni ja Cassiodorus kumartui hänen puoleensa.

"Kyyneleitäkö lohdutuksen kirjaa lukiessa?

"Mutta mitä näenkään -- Iliaadi. Lapsi! Minähän annoin sinulle
evankeliumin."

"Suo anteeksi, Cassiodorus! Minun sydämeni palvelee muita jumalia kuin
sinun.

"Kuta mahtavammin totisen kieltäytymisen varjot tunkeutuvat joka
puolelta päälleni sen jälkeen kuin saavuin näiden muurien sisälle, sitä
kiihkeämmin vastahakoinen sydämeni tarttuu viimeisiin säikeisiin, jotka
yhdistävät minua ulkopuolella olevaan maailmaan.

"Ja mieleni horjuu neuvottomana tuskan ja rakkauden välillä."

"Valeria, sinä et ole löytänyt rauhaa täällä rauhan asunnoissa.

"Lähde sitten täältä.

"Sinä olet vapaa ja voit menetellä oman tahtosi mukaan.

"Palaa takaisin meluavaan maailmaan, jos luulet sieltä löytäväsi
onnesi."

Valeria pudisti päätään.

"Se ei käy enää laatuun.

"Kaksi vastakkaista voimaa taistelee ankarasti sielussani.

"Voittakoon niistä kumpi tahansa -- minä joudun aina häviölle."

"Lapsi, älä puhu noin. Sinä et voi punnita näitä molempia voimia,
rakkautta maalliseen ja taivaallisen kaipuuta samalla vaa'alla kuin
kahta samanlaista esinettä."

"Voi niitä", jatkoi Valeria ikäänkuin itsekseen puhuen, "joiden
sieluihin kohtalo on pannut tällaisen kaksoisvoiman, joka vuoroin vetää
ylös tähtiin, vuoroin alas kukkasten luo.

"Heillä ei ole kumpaisestakaan iloa."

"Sinussa, lapseni", jatkoi Cassiodorus istuutuen hänen viereensä,
"kamppailevat todellakin leppymättöminä maailmallisen isäsi ja hurskaan
äitisi mielenlaadut.

"Isäsi, vanhan suvun roomalainen, maailman lapsi, rohkea, ylpeä, varma,
itseensä luottava, voittoa ja valtaa tavoitteleva, ymmärsi huonosti --
minä pelkään -- liian huonosti uskomme hengen, joka vasta haudan
toiselta puolen etsii oikeaa kotiamme. -- Ystäväni Valerius oli
oikeastaan enemmän pakana kuin kristitty.

"Äitisi sitävastoin, joka oli hurskas ja lempeä ja polveutui
marttyyrisuvusta, koetti etsiä taivasta ja unohtaa maan. Hänkin lienee
osaltaan painanut leimansa olemukseesi."

"Ei", huudahti Valeria nousten seisomaan ja heiluttaen voimakkaasti
jalomuotoista päätään, "minä tunnen itsessäni vain isäni mielenlaadun.

"Ei yksikään veripisara minussa muistuta toista puolta.

"Äitini oli hyvin sairaalloinen ja kuoli pienenä ollessani.

"Isäni johdolla minä kasvoin. Ifigenia, Antigone ja Nausikaa, Cloelia,
Lucretia ja Virginia olivat nuoruuteni ystävättäriä.

"Kauppiaan talossa ei usein näkynyt pappeja. Kun isäni joskus iltaisin
istui luonani ja luki, niin luki hän Liviusta, Tacitusta ja Vergiliusta
eikä kristittyjen pyhää kirjaa.

"Näin kasvoin seitsemäntoistavuotiaaksi neitoseksi. Ajatukseni olivat
aina olleet suunnattuina maallisiin asioihin.

"Olin niinä aikoina onnellinen, sieluni oli vielä ehjä."

"Sinä olit pakana kasteesta huolimatta."

"Olin onnellinen.

"Silloin poikkesimme eräällä matkalla näiden haudansynkkien muurien
suojaan ja täällä ensi kerran tuli sieluuni synkkiä, raskaita varjoja.

"Tapasin täällä sinut ja sinä ilmaisit minulle sen, mitä minulta oli
siihen saakka huolellisesti salattu. Sinä kerroit, että äitini oli
kovan sairauden aikana jo ennen syntymistäni vihkinyt minut
lupauksellaan aviottomaan elämään luostarissa, jos Jumala sallisi hänen
ja hänen lapsensa jäädä eloon. Sinä kerroit senkin, että isäni, joka ei
voinut sietää tällaista ajatustakaan, oli myöhemmin lunastanut minut
taivaalta -- Rooman piispan suostumuksella -- rakentamalla kirkon ja
luostarin."

"Niin on asianlaita. Hän uhrasi tähän neljännen osan omaisuuttaan.

"Siinä suhteessa voit olla aivan huoleton.

"Pyhän Pietarin jälkeläinen, jolla on sitomis- ja päästämisvalta, on
hyväksynyt vaihdon ja vapauttanut sinut lupauksesta."

"Mutta minä en tunne olevani vapaa.

"Siitä hetkestä alkaen.

"Huolimatta siitä, mitä sinä olet sanonut ja mitä isä on sanonut,
vakuuttaa syvällä sydämessäni toinen ääni: taivas ei ota kuollutta
kultaa elävän ihmisen lunastimeksi.

"Kohtalo ei myy rahasta sitä, jonka se on käsiinsä saanut.

"Tällä pyhällä uskolla, joka on pysynyt vieraana sielulleni ja jonka
synkkä, totinen, uhkaava voima asuu näiden juhlallisten muurien
sisällä, on oikeus, pakottava hallitsemisoikeus sieluuni, eikä se siitä
luovu.

"Olen joutunut sen valtaan.

"Kuulun sille varmasti, vaikka en tahtoisikaan ja vaikka kuinka
taistelisin vastaan.

"Kuulun kieltäymyksen, tuskan, orjantappurain maailmaan enkä
Homerokseni kultaiseen, kukkivaan, päivänpaisteiseen maailmaan, jonne
yhä vielä koko sielustani kaihoan.

"Vaikka kuinka tahtoisin sen unohtaa, niin aina nämä uhkaavat
varjopilvet ilmestyvät sieluuni.

"Ne uhkaavat ilojen taustassa, kuten tuolla ruusujen keskellä synkkä
marttyyrinkuva."

"Valeria, sinä näyt vihaavan sitä, mitä sinun pitäisi kunnioittaa."

"En sitä vihaa.

"Pelkään sitä.

"Oli kerran aika" -- hänen kasvoillaan välähti ilon säde -- "jolloin
luulin, että valon loistava jumala oli iäksi voittanut synkät varjot.

"Kun ensi kerran katsahdin nuoren gootin hymyileviin silmiin ja kun
hänen päivänpaisteinen olemuksensa valaisi minua, kun nuoruus, rakkaus
ja onni ympäröivät minua, luulin jo, että olin iäksi päässyt tuosta
kirouksesta.

"Mutta sitä ei kestänyt kauan.

"Tuskan synkkä jumala kolkutti kuuluvasti kultaiseen seinään, jonka
minä olin rakentanut sen ja itseni välille. Hänen iskunsa kuuluivat yhä
lähempää.

"Sota syttyy, rakas isäni kaatuu ja vannottaa rakastetullani tuhoisan
valan, jonka ottaa mukaansa hautaan.

"Esi-isieni talo hajoaa ja minun täytyy paeta kotikaupungistani.

"Se joutuu vihollisten käsiin.

"Vain siten, että kallis elämä uhrataan, pelastuu rakastettuni.

"Sodan aallot saattavat minut kauas hänestä.

"Ja kun toinnun tämän iskun huumauksesta, huomaan olevani täällä, tässä
suuressa haudassa, johon minut on määrätty.

"Saat nähdä, ettei taivas tyydy tyhjään hautaan.

"Saat nähdä, että se vaatii hautaan kuuluvan ruumiinkin."

"Valeria, sinun nimesi pitäisi olla Kassandra."

"Niin, sillä Kassandra ennusti totuuden. Hänen näkynsä toteutuivat."

"Sinä tiedät, että me kunnioitamme sielua, joka unohtaa maan taivaan
vuoksi.

"Mutta Jumala ei tahdo pakollisia uhreja.

"Ja sen vuoksi sanon sinulle: sinä kiusaat itseäsi turhilla omantunnon
tuskilla.

"Kun paavi kerran on päästänyt sinut, niin olet vapaa."

"Sielua ei paavi vapauta.

"Paavi ottaa vastaan rahaa, mutta kohtalo ei ota.

"Saat nähdä sen täyttyvän, jota aavistaen ennustan. -- En koskaan tule
onnelliseksi, en koskaan saa tulla Totilan omaksi ja tästä paikasta
tulee --"

"Entä sitten, jos niinkin kävisi?

"Vieläkö sinun ajatuksesi ovat niin kiintyneet onneen ja toivoon?

"Vaikka olethan vielä nuori.

"Mutta, lapseni, usko minua. Kuta aikaisemmin eroat maailmasta, sitä
enemmän tuskaa ja pettymystä vältät.

"Minä tunnen maailman. Olen nauttinut sen petollisia iloja ja olen
huomannut ne kaikki turhiksi ja arvottomiksi.

"Maan päällä ei mikään tyydytä sielua, joka ei ole tästä maasta.

"Ken sen huomaa, hän toivoo pois tästä levottomuuden ja synnin
maailmasta.

"Vasta haudan toisella puolella olevasta maailmasta löydät oikean
kotisi. Sinne ikävöi sielu --"

"Ei, ei, Cassiodorus", huudahti Valeria, "koko minun sieluni kaipaa
onnea täällä kauniin maan päällä!

"Minä kuulun tänne.

"Täällä tunnen olevani kotonani.

"Sininen taivas, valkea marmori, punaiset ruusut, lauhkea, tuoksujen
täyttämä iltailma -- kuinka ne ovat ihanat!

"Niistä tahdon nauttia täysin siemauksin.

"Onnellinen se, joka niistä voi nauttia.

"Voi sitä, johon ne ovat menettäneet viehätysvoimansa.

"Sinun maailmastasi haudan toisella puolen ei pelokkaassa sielussani
ole kuvaakaan.

"Sumua, varjoja -- harmaa epävarmuus vallitsee haudan tuolla puolen.

"Kuinka Akilleus sanoo?

    "Tiedä Odysseus! Turha on lohdutus tullessa kuolon!
    Mieluisampata ois minun niukoin kuokkia palkoin
    Peltoa miehen sen, maan aarteet joit' ovat menneet,
    Kuin yhä vallita varjoja kuolleiden iki-yössä."

"Niin minustakin.

"Voi sitä, jota kultainen aurinko ei enää valaise.

"Oi, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni olisin onnellinen tässä
kauniissa maailmassa, kauniissa syntymämaassani; oi, miten pelkään
onnettomuutta, joka vastustamattomasti lähestyy niinkuin varjot tällä
seinällä kasvavat kuulumattomasti auringon laskiessa.

"Kuka pysähdyttää tuon lähenevän, elämääni uhkaavan varjon?"

Silloin kajahti portilta kirkas, voimakas ääni, tuntematon näiden
muurien sisällä, joissa tavallisesti hymisi vain neitosten hiljainen
virsi.

Torvet puhalsivat goottilaisen ratsuväen iloisen, sotaisen
tunnussävelen. Se tunkeutui elähdyttävästi Valerian sieluun.

Vanha portinvartija riensi asuinrakennuksesta katsomaan.

"Herra", huusi hän, "muurien ulkopuolella on ratsuväkeä.

"He meluavat ja haluavat lihaa ja viiniä.

"He eivät lähde pois ja heidän johtajansa -- tuossa hän onkin --"

"Totila", huudahti Valeria riemuiten ja riensi rakastettuaan vastaan,
joka saapui kimaltelevassa sota-asussa, valkea levätti hartioillaan.

"Sinä tuot ilmaa ja elämää."

"Ja uutta toivoa ja vanhaa rakkautta", huudahti Totila.

He syleilivät toisiaan.

"Mistä tulet? Miksi olet ollut niin kauan poissa?"

"Tulen suoraan Pariisista ja Aurelianumista, frankkikuninkaiden
hoveista.

"Oi, Cassiodorus! Ihmiset ovat niin hyviä vuorten tuolla puolen.

"Ja heillä on helpot päivät.

"Siellä eivät taivas, maa ja muistot taistele germaanilaisuutta
vastaan.

"Rhenus ja Danubius ovat lähellä ja siellä asuu lukemattomia
germaaniheimoja, joilla on tallella muinoinen, murtumaton voima. -- Me
sitävastoin olemme kuin kauas lähetetty ja unohdettu etuvartio,
yksinäinen kallionlohkare, jota vihamieliset voimat joka puolelta
jäytävät. Mutta sitä suurempi on kunnia", sanoi hän, kohottautuen
pystyyn, "kun olemme täällä roomalaisten maassa voineet perustaa
germaanivaltakunnan ja säilyttää sen.

"Ja kuinka tenhoava onkaan isänmaasi, Valeria!

"Se on nyt meidänkin isänmaamme.

"Sydämeni sykki ilosta, kun oliivit ja laakerit ja sininen,
tummansininen taivas taas tervehtivät minua.

"Ja minä, minä tunsin selvästi: jos jalo kansani pysyy voitokkaana
tässä jalossa maassa, niin ihmiskunta saa täällä nähdä jaloimman
rotunsa kasvavan."

Valeria puristi hänen kättään.

"Mitä olet saanut aikaan matkallasi", kysyi Cassiodorus.

"Paljon! -- Kaikki!

"Tapasin merovingi Childebertin hovissa Bysantin lähettilään, joka oli
jo saanut hänet puolittain suostumaan keisarin liittolaiseksi
hyökkäyssodassa meitä vastaan.

"Jumalat -- anna anteeksi, hurskas isä -- taivas oli puolellani.

"Minun onnistui kääntää hänen mielensä. Pahimmassa tapauksessa on hän
puolueeton. Toivottavasti hän lähettää sotajoukon avuksemme."

"Missä erosit Juliuksesta?"

"Saatoin häntä hänen kauniiseen kotikaupunkiinsa Avenioon saakka.

"Siellä erosin hänestä kukkivien mantelipuiden ja oleanderien luona.

"Siellä hän kävelee, ei enää Plato, vaan useimmiten Augustinus
kädessään ja uneksii ikuisesta rauhasta, korkeimmasta hyvästä ja
Jumalan valtiosta.

"Kaunista siellä on, noissa vihreissä laaksoissa, mutta en kadehdi
hänen joutilaisuuttaan.

"Ylin on kansa, isänmaa!

"Pyrin kaihoten taisteluun goottien kansan puolesta.

"Paluumatkalla kiihoitin kaikkialla miehet aseisiin.

"Tapasin jo kolme suurta joukkoa matkalla Ravennaan.

"Itse vien neljännen joukon uljaan kuninkaamme avuksi.

"Silloin vihdoinkin lähdemme eteenpäin kreikkalaisia vastaan ja sitten:
Kosto Napolin puolesta."

Säihkyvin silmin hän kohotti keihästään -- hän oli uljaan näköinen.

Ihastuneena Valeria heittäytyi hänen rinnoilleen.

"Cassiodorus, siinä on _minun_ maailmani, _minun_ iloni, _minun_
taivaani!

"Miehekäs uljuus, rakkaus kansaan ja sielu, jota rakkaus ja viha
liikuttaa -- eikö siinä ole tarpeeksi ihmisrinnalle."

"On onnen ja nuoruuden aikana.

"Tuska johtaa meidät taivaaseen."

"Hurskas isäni", vastasi Totila painaen vasemmalla käsivarrellaan
Valeriaa rintaansa vasten, oikean käden koskettaessa Cassiodoruksen
olkapäätä, "minun ei sovi ryhtyä väittelemään kanssasi, joka olet
vanhempi, viisaampi ja parempi.

"Mutta toisin sydämeni sanoo.

"Voin vain silloin epäillä laupiaan Jumalan kaitselmusta, kun näen
tuskaa ja syytöntä kärsimystä.

"Kun näin jalon Mirjamin silmien sammuvan, kysyi epäilevä sydämeni:
'Eikö Jumalaa enää ole olemassa?'

"Onnessa, päivänpaisteessa tunnen Jumalan ja huomaan hänen armonsa.

"Hän tahtoo epäilemättä ihmisille onnea ja iloa -- suru on hänen pyhä
salaisuutensa -- ja minä luotan siihen, että tämäkin arvoitus kerran
selviää meille.

"Mutta siihen saakka on meidän tehtävä iloisina velvollisuutemme maan
päällä eikä sallittava minkään varjon liian kauan synkentää elämäämme.

"Tässä uskossa erotkaamme, Valeria.

"Minun täytyy joutua nopeasti kuningas Vitigeksen luo ratsumiehineni."

"Joko taas lähdet luotani? Milloin ja missä taas näen sinut?"

"Me näemme toisemme, siitä annan sinulle sanani pantiksi.

"Tiedän, että tulee päivä, jolloin täydellä oikeudella saan viedä sinut
näiden totisten muurien sisältä päivänpaisteiseen elämään.

"Älä anna mielesi kovin synkistyä sitä ennen.

"Vielä koittaa voiton ja onnen päivä. Minua vahvistaa kaksinkertaisesti
tieto, että käyttelen miekkaani samalla kertaa rakkauteni ja kansani
hyväksi."

Sillä välin oli portinvartija tuonut Cassiodorukselle kirjeen.

"Minunkin täytyy lähteä luotasi, Valeria", sanoi hän.

"Boëthiuksen leski Rusticiana kutsuu minua kuolinvuoteelleen. Hän
tahtoo tunnustaa minulle vanhan rikoksen.

"Minä lähden Tifernumiin."

"Sitä tietä mekin kuljemme. Lähdet kai mukaamme, Cassiodorus.

"Hyvästi, Valeria!"

Lyhyet jäähyväiset heitettyään Totila läksi luostarista.

Valeria nousi erääseen puutarhanmuurin torniin ja katseli häntä.

Hän näki, miten Totila hyppäsi täysissä varusteissa ratsunsa selkään.
Hän katseli ilosta loistavin silmin Totilan ratsumiehiä.

Kirkkaina loistivat heidän kypäränsä ilta-auringon valossa. Sininen
lippu liehui iloisesti tuulessa. Kaikki uhkui eloa, voimaa ja
nuoruutta.

Hän katseli joukkoa kauan ja kaihoten.

Mutta kun se poistui yhä kauemmaksi, katosi hänestä taas ilo, jonka
Totilan saapuminen oli herättänyt. Pahat aavistukset täyttivät hänen
mielensä ja hänen tunteensa purkautuivat Homeroksen sanoihin:

    "Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Achilleus?
    Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä,
    Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
    Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."

Tuskallisesti huoaten neito poistui nopeasti pimenevästä puutarhasta
takaisin synkkien muurien sisälle.




NELJÄS LUKU.


Sillä välin kuningas Vitiges oli ryhtynyt Ravennassa kokeneen sotilaan
tavoin tarpeellisiin sotavalmistuksiin. Joka viikko, melkein joka päivä
saapui kaupunkiin miehiä suurempina ja pienempinä parvina niistä
goottilaisista sotajoukoista, jotka petollinen Teodahad oli lähettänyt
rajoille. Kuningas taas puuhasi ahkerasti saadakseen jaetuksi ja
harjoitetuksi koko suuren sotajoukkonsa, jonka piti vähitellen olla
sadanviidenkymmenen tuhannen miehen suuruinen, varustetuksi,
aseistetuksi. Sillä Teoderikin hallitusaika oli ollut hyvin
rauhallista. Vain rajamaakuntien varusväki, pienet joukko-osastot
olivat saaneet gepideistä, bulgareista ja avareista tekemistä.
Neljänäkymmentä vuotta kestäneen rauhan aikana sotalaitos oli päässyt
ruostumaan.

Niinpä olikin uljaalla kuninkaalla, jota ystävät ja sotapäälliköt
uutterasti auttoivat, työtä aivan tarpeeksi. Asevarastot ja
laivatelakat tyhjennettiin, Ravennaan rakennettiin suunnattomia
varastopaikkoja ja kaupungin kolminkertaisten vallien välille oli
pystytetty pitkät rivit työpajoja kaikenlaista aseiden takomista
varten. Niissä tehtiin työtä yöt päivät, että voitaisiin tyydyttää
taisteluintoisen kuninkaan ja tavattomasti kasvavan sotajoukon
vaatimuksia.

Koko Ravenna muistutti sotaleiriä.

Siellä ei kuulunut kuin seppien vasaraniskuja, ratsujen korskumista,
harjoittelevien joukkojen hyökkäyshuutoja ja aseiden kalsketta.

Tässä metelissä, tässä herkeämättömässä puuhassa huumasi Vitiges
kykynsä mukaan sielunsa tuskat odottaen levottomana päivää, jolloin
voisi komeine joukkoineen hyökätä vihollista vastaan.

Mutta toivoessaan päästä taistelun tuoksinaan etsimään unohdusta ei hän
silti unohtanut kuninkaan velvollisuuksia, vaan lähetti herttua
Guntariksen ja Hildebadin Belisariuksen luo tarjoamaan tälle hyvin
edullisia rauhanehtoja.

Sota ja valtion asiat veivät hänen aikansa niin tarkoin, että hän
tuskin ehti nähdä tai ajatellakaan kuningatarta, jolle hän -- kuten
luuli -- teki suurimman palveluksen sallimalla hänen olla
mahdollisimman vapaana.

Mutta Matasuntaan oli tuona onnettomana hääyönä mennyt pahahenki,
rajattoman koston henki.

Vihaksi muuttunut rakkaus on leppymättömintä vihaa.

Hänen syvä ja intohimoinen sielunsa oli lapsuudesta alkaen kohottanut
tämän miehen ihanteenaan pilviin saakka.

Hänen ylpeytensä, hänen toiveensa ja hänen rakkautensa olivat
kiintyneet tähän mieheen. Hän oli odottanut yhtä varmasti kuin odotti
auringon nousua, että tämä mies tyydyttäisi hänen kaihonsa.

Ja nyt hänen täytyi tunnustaa, että mies oli herättänyt hänen
rakkautensa, mutta jättänyt sen vastaamatta, että hän, vaikka olikin
kuningatar, oli tämän rakkautensa vuoksi kuin rikollinen hylättyä ja
ikuisesti kuninkaan sydämessä asuvaa vaimoa kohtaan.

Ja kuningas, jota hän oli toivonut pelastajaksi ja vapauttajaksi
sopimattomasta pakosta, oli häväissyt häntä törkeästi: solminut
avioliiton ilman rakkautta.

Kuningas oli riistänyt häneltä vapauden antamatta sydäntä sijaan.

Ja miksi? _Mikä_ oli tämän rikoksen syvin syy?

Goottien valtakunta, goottien kruunu.

Saadakseen sen hän oli uhrannut Matasuntan elämän.

Ellei hän olisi vastannut rakkauteeni, olisin ollut liian ylpeä
vihatakseni häntä sen vuoksi.

Mutta hän vetää minut luokseen, kutsuu minua ikäänkuin pilkalla
vaimokseen, teeskentelee rakkautta aivan toteutumisen äärimmäiselle
rajalle saakka ja syöksee sitten minut säälimättömästi sanomattoman
häpeän yöhön.

Ja miksi? Miksi tämä kaikki?

Tyhjän käsitteen -- "goottien valtakunta" -- vuoksi.

Ja kuolleen kultarenkaan vuoksi.

Voi häntä ja voi hänen epäjumalaansa, jonka vuoksi hän on tämän sydämen
murtanut.

Hän saa rangaistuksen siitä. Hänen epäjumalansa saa sen maksaa.

Hän on säälimättä polkenut jalkoihinsa ihanteeni, oman kuvansa, tulisen
rakkauteni. -- Hyvä on! Epäjumala epäjumalasta.

Hän saa nähdä tämän valtakuntansa kukistuvan, kruununsa särkyvän
sirpaleiksi.

Minä murskaan tämän hänen lempiunelmansa, jonka vuoksi hän taittoi
sieluni kukan, minä murskaan tämän valtakunnan samoin kuin hänen
kuvapatsaansa.

Ja kun hän epätoivoisena, käsiään väännellen seisoo raunioilla, huudan
hänelle: "katso, tuonnäköisiä rikkinäiset epäjumalat ovat!"

Tuskiensa kiihoittamana Matasunta syytti ja vainosi onnetonta miestä,
joka oli kärsinyt enemmän kuin hän ja joka oli uhrannut isänmaalle
paitsi häntä, rakkaan vaimonsa ja oman onnensa.

Isänmaa, goottien valtakunta -- ne sanat eivät herättäneet vastakaikua
tämän naisen sydämessä, sillä hän oli lapsuudesta saakka saanut kärsiä
niiden tähden ja taistella niitä vastaan vapautensa puolesta.

Hän oli elänyt vain ainoan, intohimoisen tunteensa ja tämän
runollisuuden vuoksi. Nyt oli hänen korkein harrastuksensa saada
goottien valtakunta tuhotuksi kostoksi siitä, että hänen sydämensä oli
uhrattu.

Jospa hän olisi voinut musertaa yhdellä iskulla koko valtakunnan, kuten
tuon marmoripatsaan.

Hänen sairaalloinen kostonhimonsa teki hänet samalla tavattoman
viekkaaksi.

Hän osasi kätkeä leppymättömän vihansa ja salaiset kostontuumansa yhtä
syvälle kuin salaisen rakkautensa, jota hän yhä vielä tunsi syvimmässä
sydämessään julmasti vainoamaansa miestä kohtaan.

Hän osasi sitäpaitsi teeskennellä kuninkaalle harrastusta goottien
asiaan, joka näytti olevan ainoa side heidän välillään. Hän harrastikin
sitä -- vaikka ainoastaan kostotuumiensa vuoksi.

Sillä hän käsitti hyvin, ettei koskaan voisi vahingoittaa vihaamaansa
kuningasta eikä saattaa hänen valtakuntaansa perikatoon, ellei hän
tarkoin tuntisi kaikkia sen salaisuuksia eikä olisi selvillä sen
vahvoista ja heikoista puolista.

Hänen ylhäinen asemansa teki hänelle mahdolliseksi tietojen saamisen
kaikesta, mitä halusi. Ottamalla huomioon hänen suuren puolueensa ei
amelungien tyttäreltä, kuningattarelta, voitu salata valtakunnan ja sen
sotajoukkojen tilaa.

Kreivi Grippa ilmaisi hänelle kaikki, mitä itse tiesi. Tärkeimmissä
tapauksissa hän oli tavallisesti itse läsnä niissä neuvotteluissa,
joita pidettiin kuninkaan huoneissa.

Niinpä olikin Matasuntalla melkein yhtä hyvät tiedot kuin kuninkaalla
valtakunnan tilasta, sotajoukkojen voimasta, laadusta ja
järjestyksestä, sotapäällikköjen lähimmistä hyökkäyssuunnitelmista sekä
goottien kaikista toiveista ja epäilyksistä.

Ja hän toivoi hartaasti tilaisuutta käyttää näitä tietojaan niin pian
ja niin turmiota tuottavasti kuin mahdollista.

Hän ei uskaltanut ajatellakaan ruveta yhteyteen Belisariuksen kanssa.

Tietysti hän piti silmällä goottien pelosta puolueettomia, mutta
sydämissään ehdottomasti bysanttilaismielisiä italialaisia
ympäristössään, joiden kanssa hän voi helposti ja epäluuloja
herättämättä seurustella.

Mutta joka kerta, kun hän mielessään muisteli näitä nimiä, ei hän
keksinyt ketään, jonka toimeliaisuuden ja viisauden varaan hän olisi
voinut uskoa vaarallisen salaisuutensa, tiedon siitä, että goottien
kuningatar tahtoi toimia valtakuntansa tuhoamiseksi.

Nämä arat ja vähäpätöiset ihmiset -- kunnollisimmat olivat aikoja
sitten yhtyneet Belisariuksen tai Cetheguksen joukkoihin -- eivät
olleet tarpeeksi luotettavia eivätkä tarpeeksi taitavia vastustajia
Vitigekselle ja hänen ystävilleen.

Hän koetti viekkaita kiertoteitä myöten kysellä kuninkaalta ja muilta
gooteilta, ketä roomalaista he pitivät vaarallisimpana ja
huomattavimpana vihollisenaan.

Sellaisiin kysymyksiin hän sai aina vastaukseksi yhden ainoan miehen
nimen.

Ja tämä istui niin saavuttamattoman kaukana Rooman Kapitoliumissa.

Tämä mies oli prefekti Cethegus.

Mutta kuningattaren oli mahdotonta päästä yhteyteen tämän kanssa.

Hän ei voinut luottaa ainoaankaan roomalaiseen orjaansa niin paljoa,
että olisi uskaltanut lähettää hänen mukanaan kirjeen Roomaan.

Viisas ja urhoollinen numidialainen, joka vihasi yhtä kiivaasti kuin
kuningatarkin raakalaista -- sen vuoksi, että tämä oli häväissyt
Matasuntaa -- ja jonka vihaa ei salainen rakkaus heikentänyt, tarjoutui
hartaasti viemään sanomaa Cethegukselle.

Mutta Matasunta ei tahtonut panna tyttöä alttiiksi vaaroille, jotka
näin sota-aikana voisivat häntä matkalla kohdata.

Hän oli jo tottunut siihen ajatukseen, että koston toimeenpaneminen oli
siirrettävä siksi, kunnes he lähtisivät Roomaa kohti. Siitä huolimatta
hän tutki innokkaasti goottien suunnitelmia ja varustuspuuhia.

Eräänä päivänä hän palasi kaupunkiin sotaneuvottelusta, joka oli
pidetty kuninkaan teltassa kaupungin ulkopuolella.

Sillä kun varustustyöt alkoivat valmistua ja gootit rupesivat
odottamaan lähtöä, oli Vitiges -- kenties myöskin välttääkseen
Matasuntan läheisyyttä -- luopunut asunnostaan kuninkaallisessa
palatsissa ja pystyttänyt yksinkertaisen telttansa leirin keskelle.

Kuningatar käveli Aspan saattamana hitaasti painaen kuulemansa tarkoin
muistiin sekä miettien, miten toteuttaisi suunnitelmansa. Hän kulki
äärimmäisten telttarivien ohi Paduksen mutainen suuhaara vasemmalla ja
valkoiset teltat oikealla puolella.

Hän tahtoi välttää leirin keskikaduilla vallitsevaa tungosta ja melua.

Kun hän ajatuksissaan ja täydellisesti unohtaen ympäristönsä kulki
eteenpäin, katseli Aspa tarkkaavasti gootteja ja roomalaisia, jotka
olivat kokoontuneet erään silmänkääntäjän pöydän ympärille. Tämä teki
parhaallaan tavattomia, ennen näkemättömiä temppuja katsojien
ihmettelyhuudoista ja naurusta päättäen.

Aspa hiljensi hiukan käyntiään katsellakseen noita ihmeitä.

Temppuilija oli nuori, solakka poika. Kasvojen ja paljaiden käsivarsien
hohtavan valkoisesta hipiästä sekä gallialaiseen tapaan leikatusta
pitkästä keltaisesta tukasta päättäen olisi häntä voinut pitää
kelttinä, mutta hänen pikimustat silmänsä eivät oikein tätä olettamusta
vahvistaneet.

Hän teki todella ihmeellisiä temppuja yksinkertaisella näyttämöllään.

Joskus hän hyppäsi ilmaan ja teki siellä kuperkeikan, mutta tuli
kuitenkin pystysuoraan alas milloin jaloilleen, milloin käsilleen.

Sitten hän söi näköjään hyvällä ruokahalulla tulisia hiiliä ja sylkäisi
ne ulos suustaan rahoina. Sitten hän nielaisi jalanpituisen tikarin ja
veti sen ulos tukastaan. Hän alkoi heitellä tätä ja kolmea, neljää
muuta terävää veistä ilmassa ja otti ne toisen toisensa jäljestä
kahvasta kiinni hairahtumattoman taitavasti. Katsojat palkitsivat häntä
naurulla ja ihmettelyhuudoilla.

Mutta orjatar oli temppuja katsellessaan viivähtänyt liiaksi.

Hän katsahti hallitsijatartaan ja huomasi, että tämän oli täytynyt
seisahtua, kun joukko italialaisia kuormarenkejä, jotka eivät
nähtävästi tunteneet goottien kuningatarta, oli sulkenut tien. Heillä
oli siinä jotakin hauskaa tekeillä.

He osoittelivat erästä esinettä, jota Aspa ei voinut nähdä, ja
heittelivät sitä kivillä.

Hän aikoi juuri rientää hallitsijattarensa luo, kun silmänkääntäjä
parkasi pahasti hänen takanaan. Hän kääntyi pelästyneenä ja näki
gallialaisen tavattomalla loikkauksella hyppäävän katsojiensa yli ja
kiitävän nuolennopeasti italialaisia kohti.

Hän joutui jo keskelle joukkoa ja näytti hetkeksi sortuneen miesten
jalkoihin.

Mutta äkkiä hän tuli taas näkyviin.

Eräs italialaisista kaatui hänen nyrkkinsä iskusta ja heti toinenkin.

Samalla hetkellä Aspa oli kuningattaren vieressä, joka oli nopeasti
poistunut temmellyspaikan läheisyydestä, mutta orjattaren suureksi
ihmeeksi jäänyt sitten seisomaan osoittaen sormellaan joukkoa.

Näytelmä oli todellakin ihmeellinen.

Uskomattomalla voimalla ja vielä suuremmalla notkeudella puolusti
silmänkääntäjä itseään toistakymmentä hyökkääjää vastaan.

Hän vuoroin hyökkäsi italialaisia päin, kääntyi takaisin, peräytyi ja
karkasi taas eteenpäin viskaten lähimmän miehen kumoon tai kaataen
hänet iskemällä nyrkkinsä rintaan tai kasvoihin.

Hän teki tämän kaiken ilman aseita ja vain oikealla kädellä, sillä
vasenta kättään, jossa näytti olevan jotakin, hän painoi rintaansa
vasten.

Tämä epätasainen taistelu kesti useita minuutteja.

Raivostunut, meluava joukko tunki silmänkääntäjän yhä lähemmäksi vettä.

Silloin ase välähti. Eräs saamastaan iskusta suuttunut kuormarenki
sieppasi veitsen ja kävi vastustajansa kimppuun takaapäin.

Kiljaisten tämä vaipui maahan. Italialaiset hyökkäsivät hänen päälleen.

"Erottakaa tappelijat! Auttakaa miesparkaa", huusi Matasunta
sotilaille, jotka nyt saapuivat paikalle gallialaisen pöydän luota,
"minä, kuningatar, käsken".

Gootit riensivät taistelevien luo, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle,
hyppäsi silmänkääntäjä, joka oli hetkeksi saanut viholliset kimpustaan,
miesten yli pois kihermästä ja riensi ponnistaen viimeiset voimansa
suoraan naisia kohti. Italialaiset, joita harvalukuiset gootit eivät
saaneet pidätetyksi, karkasivat jäljestä.

Minkä näköinen hän oli?

Hänen gallialainen tunikkansa oli repaleina. Hänen keltaisesta
tukastaan riippui osa selässä ja keltaisen tekotukan alta tulivat
näkyviin kiiltävän mustat hiukset. Valkean kaulan jatkona näkyi
kuparinruskea rinta.

Hän pääsi naisten luo.

Silloin hän tunsi Matasuntan.

"Suojele minua, pelasta minut, valkoinen jumalatar", huusi hän
lysähtäen kokoon Matasuntan jalkojen juureen.

Italialaisetkin ehtivät paikalle. Etumainen heilutti puukkoaan.

Mutta Matasunta levitti sinisen vaippansa kaatuneen päälle.

"Takaisin", huudahti hän majesteetillisesti, "jättäkää hänet rauhaan.
Hän on goottien kuningattaren suojeluksessa."

Kuormarengit peräytyivät hämmästyneinä.

"Vai niin", virkkoi vähän ajan perästä etumainen mies. "Pitäisikö
hänen, koiran ja koiran pojan, päästä rangaistuksetta? Meistä on viisi
puolikuolleena. Ja minulla on nyt kolme hammasta vähemmän. Eikö hän saa
mitään rangaistusta?"

"Hän on saanut tarpeeksi ankaran rangaistuksen", sanoi Matasunta
osoittaen syvää tikarinhaavaa pojan kaulassa.

"Ja kaikki tämä madon vuoksi", huusi toinen italialainen, "käärmeen
vuoksi, joka pääsi karkuun hänen repustaan ja jota me huviksemme
heittelimme kivillä."

"Katsokaa! Hän on kätkenyt kyyn poveensa. Ottakaa se häneltä pois."

"Lyökää hänet kuoliaaksi", kiljuivat muut italialaiset.

Mutta samassa saapui paikalle lukuisa joukko goottisotilaita, jotka
ryhtyivät täyttämään kuningattaren tahtoa. He työnsivät italialaiset
armotta pois ja muodostivat kaatuneen ympärille piirin.

Aspa katseli tarkoin näitä puuhia, mutta lankesi äkkiä kädet ristissä
polvilleen silmänkääntäjän viereen.

"Mikä sinun on, Aspa? Nouse ylös", sanoi Matasunta ihmeissään.

"Oi, hallitsijattareni", änkytti tämä, "mies ei ole gallialainen.

"Hän on kansani poika.

"Hän palvelee käärmejumalia.

"Näetkö hänen ruskean ihonsa kaulan alapuolella?

"Ruskea kuin Aspa, -- ja täällä -- täällä on kirjoitus. Hänen rintaansa
on piirretty kirjoitusmerkkejä, kotimaani pyhää salakirjoitusta",
huudahti hän riemuissaan.

Ja osoittaen kirjoitusta sormellaan hän rupesi lukemaan.

"Silmänkääntäjä on epäluulonalainen --

"Miksi hän on tällaisessa valepuvussa?" kysyi Matasunta.

"Hänet täytyy vangita."

"Ei, ei, hallitsijatar", kuiskasi Aspa.

"Tiedätkö sinä, mitä se kirjoitus oli? -- Sitä ei voi selittää kukaan
muu kuin minä."

"Mitä se on?"

Aspa kuiskasi:

"Kirjoitus on näin kuuluva: 'Syphax on herralleen, prefekti
Cethegukselle velkaa elämän.'

"Niin, niin, minä tunnen hänet. Hän on Syphax, Hiempsalin poika,
heimoni kestiystävä. Jumalat lähettävät hänet luoksemme."

"Niin, Aspa", sanoi Matasunta, "jumalat, koston jumalat lähettävät
hänet.

"Liikkeelle, gootit! Nostakaa tämä haavoittunut mies paareille ja
viekää hänet orjattareni johdolla palatsiin. Hän on tästä alkaen minun
palvelijani."




VIIDES LUKU.


Muutamia päiviä myöhemmin Matasunta meni taas leiriin, tällä kertaa
ilman Aspaa.

Sillä tämä ei lähtenyt mihinkään haavoittuneen kansalaisensa äärestä,
joka nopeasti parani hänen hoidossaan ja hänen lääkkeistään.

Kuningas Vitiges oli nyt hovilaisten seuraamana noutanut kuningattaren.

Tänään aiottiin pitää hyvin tärkeä sotaneuvottelu kuninkaan teltassa.

Tieto oli tullut viimeisten apujoukkojen saapumisesta, ja Guntariksen
ja Hildebadin odotettiin myös palaavan ja tuovan vastauksen
Belisariukselle tehtyyn rauhanehdotukseen.

"Tärkeä päivä", sanoi Vitiges kuningattarelle.

"Rukoile taivaalta rauhaa."

"Minä rukoilen sotaa", sanoi Matasunta tuijottaen eteensä.

"Toivooko naisen sydän niin suuresti kostoa?"

"Toivoo. Kostoa, yksin kostoa toivon -- ja varmasti saankin."

Samassa he saapuivat telttaan, joka oli täynnä goottipäälliköitä.

Matasunta vastasi ylpeästi päätään nyökäten kumarruksiin.

"Ovatko lähettiläät saapuneet", kysyi kuningas istuutuessaan
Hildebrand-vanhukselta. "Tuo heidät sitten tänne."

Vanhuksen viittauksesta vedettiin sivuoven verhot syrjään, ja herttua
Guntaris ja Hildebad astuivat sisään syvään kumartaen.

"Mitä te tuotte? Rauhan vai sodan", kysyi Vitiges innokkaasti.

"Sodan, sodan, kuningas Vitiges", huusivat molemmat yhtä aikaa.

"Kuinka? Belisarius hylkää siis tarjoamani uhrauksen. Esitit kai
hänelle ehdotukseni ystävällisesti ja vakuuttavasti."

Herttua Guntaris astui esiin ja vastasi:

"Tapasin päällikön Kapitoliumissa prefektin vieraana ja sanoin:

"'Goottien kuningas Vitiges lähettää sinulle tervehdyksensä.'

"'Kolmenkymmenen päivän kuluttua hän voi saapua näiden muurien
edustalle sadanviidenkymmenen tuhannen sotakuntoisen gootin kanssa.'

"'Tästä kunnianarvoisesta kaupungista syntyy silloin taistelu,
jollaista nämä kentät, joita tuhannen vuoden aikana on verellä
kostutettu, eivät ole vielä nähneet.'

"'Goottien kuningas rakastaa enemmän rauhaa kuin voittoa. Hän lupaa
luovuttaa keisari Justinianukselle Sisilian saaren ja auttaa häntä
kaikissa hänen sodissaan kolmella tuhannella gootilla, jos hän heti
luopuu Roomasta ja Italiasta, joka on omamme sekä valloituksen
oikeudella että keisari Zenon kanssa tehdyn sopimuksen nojalla, jonka
mukaan Italia kuuluu Teoderikille, jos tämä kukistaa Odovakarin.'

"Näin minä puhuin käskysi mukaan.

"Mutta Belisarius nauroi ja sanoi:

"'Vitiges on hyvin armollinen luovuttaessaan minulle Sisilian saaren,
joka on jo hallussani ja jota hänellä ei enää ole.'

"'Minä lahjoitan hänelle sen sijaan Thulen saaren.'

"'Teoderikin ja Zenon välinen sopimus oli tehty pakosta ja valloituksen
oikeus -- se on nyt meidän.'

"'Rauhaan suostun vain seuraavilla ehdoilla: koko goottien sotajoukko
laskee aseensa ja koko kansa siirtyy Alppien yli ja lähettää kuninkaan
ja kuningattaren Bysanttiin panttivankeina.'"

Kiukun murinaa kuului joka puolelta.

"Lähdimme pois vihastuneina, vastaamatta sanaakaan sellaiseen
ehdotukseen."

"Näkemiin asti Ravennassa", huusi hän jälkeemme.

"Silloin minä käännyin", sanoi Hildebad, "ja huusin:

"Näkemiin asti Rooman edustalla.

"Aseisiin, kuningas Vitiges!

"Sinä olet rauhan toivossa ryhtynyt viimeiseen keinoon ja saanut siitä
pilkkaa.

"Liikkeelle! Sinä olet tarpeeksi aprikoinut ja varustautunut. Vie
meidät taisteluun."

Teltan ulkopuolelta kuului torventoitotusta ja lähestyvien ratsujen
kavionkopsetta.

Pian vedettiin teltan esirippu syrjään ja sisään astui Totila
kiiltävissä varusteissa, valkoinen vaippa hartioille heitettynä.

"Terve, kuninkaani, terve, kuningattareni", hän lausui ensiksi.

"Olen suorittanut tehtäväni, tuon rauhansanoman frankkien kuninkaalta.

"Hän oli jo varustanut sotajoukon bysanttilaisten avuksi sinua vastaan.

"Sain hänen mielensä muuttumaan.

"Hänen sotajoukkonsa ei hyökkää Italiaan gootteja vastaan.

"Mediolanumin kreivi Markja, joka tähän saakka on vartioinut
cottilaisia alppeja frankkeja vastaan, pääsi siten joukkoineen
vapaaksi. Hän rientää tänne pikamarssissa.

"Paluumatkalla kokoilin minä kaikki asekuntoiset miehet ja otin mukaani
linnoitusten varusväet.

"Edelleen:

"Meillä on tähän saakka ollut puute ratsuväestä. Ole huoleton,
kuninkaani. Tuon lisäksi kuusi tuhatta, erinomaisilla hevosilla
varustettua ratsumiestä.

"He haluavat päästä temmeltämään Rooman lakeuksille.

"Eräs toivo elähdyttää meitä kaikkia: vie meidät taisteluun Rooman
edustalle."

"Kiitos, ystäväni, sanomistasi ja ratsumiehistäsi.

"Sano, Hildebrand, kuinka sotajoukkomme nyt on jaettu?

"Sanokaa, päälliköt, kuinka monta miestä teillä kullakin on
johdettavana?

"Kirjurit, merkitkää ne muistiin."

"Minun johdossani on kolmetuhatta jalkamiestä", huudahti Hildebad.

"Minulla neljäkymmentätuhatta kilvin ja keihäin varustettua jalka- ja
ratsumiestä", sanoi herttua Guntaris.

"Minulla neljäkymmentätuhatta jalkamiestä: jousimiehiä, linkoojia ja
keihäsmiehiä", vastasi Ravennan kreivi Grippa.

"Minulla seitsemäntuhatta puukko- ja nuijamiestä", mainitsi Hildebrand.

"Ja sen lisäksi Totilan kuusituhatta ratsumiestä ja Tejan neljätoista
tuhatta valittua, kirveillä varustettua jalkamiestä -- mutta missä hän
itse on? En ole huomannut häntä täällä! --

"Ja minä olen lisännyt oman joukkoni viideksikymmeneksituhanneksi
jalka- ja ratsumieheksi", sanoi kuningas lopuksi.

"Kaikkiaan siis satakuusikymmentätuhatta miestä", mainitsi
protonotarius ojentaen kuninkaalle pergamenttikäärön.

Kuninkaan totisille kasvoille ilmestyi iloinen välähdys.

"Satakuusikymmentätuhatta goottisoturia. Pitäisikö niiden taistelematta
laskea aseensa Belisariuksen edessä?

"Kuinka pitkän ajan kuluttua olette lähtövalmiit?"

Silloin musta Teja syöksyi telttaan.

Hän oli kuullut kuninkaan viimeisen kysymyksen.

Hänen silmänsä salamoivat, hän vapisi vihasta.

"Nyt ei ole enää aikaa tuhlattavana. Kostamaan, kuningas Vitiges!

"On tapahtunut rikos, joka huutaa kostoa. Vie meidät heti taisteluun."

"Mitä on tapahtunut?"

"Eräs Belisariuksen alipäälliköistä, hunni Ambazuch, on jo, kuten
tiedät, kauan piirittänyt hunneineen ja armenialaisineen lujaa Petran
linnaa.

"Apua ei saatu mistään.

"Vain nuori Arahad -- hän haki kai kuolemaa -- hyökkäsi pienen
seurueensa kanssa piirittäjien kimppuun. Hän kaatui sankarin tavoin.

"Linnan pieni goottivartiosto teki epätoivoista vastarintaa.

"Sillä tänne oli paennut vihollista Tuscian, Valerian ja Picenumin
tasangoilta useita tuhansia turvattomia gootteja: vanhuksia, sairaita,
vaimoja ja lapsia.

"Vihdoin heidän täytyi nälän pakottamina suostua luovuttamaan
linnoitus. Hunni vannoi, ettei hän vuodattaisi pisaraakaan kaupungissa
olevien goottien verta.

"Hän saapui kaupunkiin ja käski goottien kokoutua suureen pyhän Zenon
basilikaan.

"Gootit -- yli viisituhatta vanhusta, naista ja lasta sekä pari sataa
soturia -- tottelivat.

"Ja kun he olivat kaikki koolla --"

Teja vaikeni.

"Mitä sitten?" kysyi Matasunta kalveten.

"Silloin hunni sulki ovet, piiritti kirkon joukkoineen ja -- sytytti
sen tuleen polttaen kaikki viisi tuhatta goottia."

"Entä sopimus", huudahti Vitiges.

"Sopimukseen gootitkin vetosivat savun ja liekkien keskellä."

"Sopimusta on noudatettu", sanoi hunni nauraen. "Ei ole pisaraakaan
verta vuodatettu.

"'Gootit ovat hävitettävät Italiasta polttamalla kuten peltohiiret ja
syöpäläiset.'

"Ja bysanttilaiset katselivat, kuinka viisituhatta vanhusta, naista,
sairasta ja lasta -- kuuletko, kuningas Vitiges -- tukehtui ja paloi
poroksi.

"Sellaista tapahtuu ja sinä -- sinä ryhdyt keskustelemaan rauhasta.

"Lähde liikkeelle, kuningas Vitiges!" huusi kiukustunut Teja vetäen
miekkansa tupestaan, "jos olet mies. Lähde kostamaan!

"Murhattujen henget johtavat sotajoukkoa -- Vie meidät taisteluun, vie
meidät kostoon!"

"Vie meidät taisteluun, vie meidät kostoon", huusivat teltassa olevat
gootit.

Vitiges nousi levollisena seisomaan.

"Tapahtukoon tahtonne, sillä nyt on mitta täysi. Parhain varustuksemme
on oikeutemme. Nyt, taisteluun!"

Hän ojensi kuningattarelle kädessään olleen pergamenttikäärön ja
tarttui siniseen kuninkaanlippuun, bandumiin, joka oli hänen tuolinsa
selustalla.

"Te näette kädessäni Teoderikin vanhan lipun, joka on kulkenut voitosta
voittoon.

"Se on tosin nyt huonommassa kädessä kuin silloin, mutta älkää pelätkö.

"Te tiedätte, ettei ylpeä itseluottamus ole luonteeni mukaista, mutta
tällä kertaa minä ennustan: tässä lipussa suhisee pikainen voitto,
suuri, kostoa tuottava voitto.

"Seuratkaa minua.

"Sotajoukko lähtee heti liikkeelle. Päälliköt, järjestäkää joukkonne!
Roomaan!"

"Roomaan", kaikui joka taholta.

"Roomaan."




KUUDES LUKU.


Samaan aikaan Belisarius lähti pääjoukkoineen Roomasta, jonka
vartioimisen hän oli uskonut Johannekselle. Hän oli päättänyt hakea
gootit käsiinsä Ravennasta. Hänen voittokulkuaan ei ollut tähän saakka
häirinnyt mikään ja hänen lähettämänsä partiojoukot olivat
italialaisten luopioiden avustamina valloittaneet koko Italian
tasangon, vieläpä linnat, linnoitukset ja kaupungitkin Ravennan
läheisyyteen saakka. Kaikki nämä seikat olivat lisänneet hänen
itseluottamustaan niin, että hän piti sotaretkeä melkein päättyneenä.
Hänen oli vain annettava neuvottomille gooteille surmanisku heidän
viimeisessä piilopaikassaan. Sen jälkeen, kun Belisarius oli itse
valloittanut koko eteläosan niemimaata: Bruttian, Lucanian, Calabrian,
Apulian ja Campanian sekä sitten Rooman, Samniumin ja Valerian, olivat
hänen alipäällikkönsä Bessas, Konstantinus, armenialainen Zanter,
persialainen Chanaranges ja massageetti Aeschman lähteneet
valloittamaan Tusciaa apunaan ylipäällikön henkivartioston
keihäsmiehet.

Bessas ryhtyi ensin piirittämään lujasti linnoitettua Norniaa, jota oli
melkein mahdoton valloittaa sen aikaisten piirityskoneiden avulla. Se
oli korkealla vuorella, jonka juurta Nar-joki huuhtelee.

Ainoat paikat, mistä linnoitusta voi lähestyä, ovat idässä ahdas
vuorisola ja lännessä korkea, vanha, keisari Augustuksen rakennuttama,
linnoitettu silta.

Mutta roomalainen väestö hyökkäsi pienen goottilaisen varusväen
kimppuun ja avasi portit Bessaksen traakialaisille.

Konstantinus sai taistelutta haltuunsa Spoletiumin ja Perusian.

Jonian meren itäpuolella oli Belisariuksen alipäällikkö comes sacri
stabuli Konstantinus kostanut kahden bysanttilaisen sotapäällikön
illyrialaisen Munduksen ja hänen poikansa Mauriciuksen puolesta, jotka
olivat sodan alussa kaatuneet Dalmatiassa Salonan edustalla,
valloittanut Salonan ja pakottanut pienet goottijoukot perääntymään
Ravennaan päin. Koko Dalmatia ja Liburnia olivat joutuneet
bysanttilaisten käsiin.

Tusciasta päin Justinianuksen hunnit tekivät partioretkiä Picenumiin ja
Aemiliaan saakka.

Belisarius piti senvuoksi goottikuninkaan rauhantarjousta heikkouden
merkkinä.

Hänen mieleensä ei johtunut, että barbaarit voisivat ryhtyä
hyökkäämään.

Sitä paitsi hän lähti mielellään Roomasta, jossa hänen täytyi vastoin
tahtoaan olla Cetheguksen vieraana. Avoimella kentällä hän toivoi taas
saavansa ylivoiman.

Prefekti uskoi Kapitoliumin Lucius Liciniuksen huostaan ja liittyi
Belisariukseen.

Turhaan hän varoitteli tätä liiasta itseluottamuksesta.

"Jää Kapitoliumin vallien suojaan, jos pelkäät barbaareita", tämä oli
vastannut.

"En jää", hän sanoi. "Belisariuksen tappio on siksi harvinainen, että
sitä täytyy olla katsomassa."

Cethegus olisikin suonut nöyryytyksen päällikölle, jonka maine oli
houkutellut italialaisia bysanttilaisten joukkoon.

Belisarius oli vienyt joukkonsa kaupungin pohjoisten porttien kautta ja
asettanut sen leiriin vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle
tarkastaakseen ja järjestääkseen sen uudestaan.

Italialaisiakin oli häneen liittynyt niin paljon, että sotajoukko oli
uudestaan jaettava.

Ambazuch, Bessas ja Konstantinus olivat myöskin palanneet takaisin
leiriin tuoden mukanaan suurimman osan joukoistaan. He jättivät
valloittamiinsa kaupunkeihin vain muutamia kymmeniä miehiä.

Leirissä kierteli epämääräisiä huhuja goottien lähestymisestä.

Mutta Belisarius ei uskonut niitä.

"He eivät uskalla", hän vastasi Prokopiuksen varoitukseen. "He ovat
Ravennassa ja vapisevat pelosta."

Cethegus virui telttavuoteellaan saamatta unta. Hän antoi lampun palaa.

"En voi nukkua", sanoi hän. "Ilmassa on aseiden kalsketta ja veren
hajua.

"Gootit ovat tulossa. He kai saapuvat Sabinan kautta Via casperiaa ja
salaraa myöten."

Silloin kahahtivat oviverhot ja Syphax syöksyi hengästyneenä hänen
vuoteensa ääreen.

"Tiedän mitä aiot sanoa", huudahti Cethegus hypähtäen vuoteeltaan.
"Gootit tulevat."

"Niin, herra, huomenna he ovat täällä. He hyökkäävät salarialaista
porttia vastaan. Minulla oli kuningattaren paras hevonen, mutta Totila,
joka on etujoukkojen päällikkönä, kiitää kuin erämaan tuuli.

"Leirissä ei kukaan aavista mitään."

"Suuri sotapäällikkö ei ole asettanut etuvartioita", sanoi Cethegus
hymyillen.

"Hän luotti kai Aniussillan vahvaan torniin, mutta --"

"Entä sitten? Onhan torni vahva."

"Niin on, mutta vartiosto, jona oli Napolin asukkaita, meni goottien
puolelle, kun Totila puhutteli heitä.

"Belisariuksen henkivartijat, jotka vastustivat antautumista, otettiin
kiinni ja heidät annettiin päällikkönsä Innocentiuksen kanssa Totilan
käsiin. Torni ja silta ovat goottien hallussa."

"Tästäpä syntyy hauska juttu! Onko sinulla aavistustakaan vihollisten
lukumäärästä?"

"Minun ei tarvitse aavistaa. Tiedän sen yhtä tarkoin kuin kuningas
Vitiges.

"Tässä on luettelo hänen joukoistaan.

"Kuningatar Matasunta lähettää sen."

Cethegus katsoi häneen tutkivasti.

"Tapahtuuko ihmeitä barbaarien tuhoamiseksi?"

"Niin, herra, ihme on tapahtunut.

"Tuo kaunis nainen tahtoo tuhota kansansa yhden ihmisen vuoksi.

"Puolisonsa vuoksi."

"Erehdyt", vastasi Cethegus, "hän rakasti Vitigestä jo tyttönä
ollessaan ja osti hänen kuvapatsaansa."

"Niin, hän rakastaa kuningasta.

"Mutta kuningas ei rakasta häntä.

"Ja Ares-patsaan hän murskasi hääyönä."

"Tuskinpa hän on itse näitä sinulle kertonut."

"Ne on kertonut hänen orjattarensa Aspa, kansani tytär.

"Hän kertoo minulle kaiken. Hän rakastaa minua.

"Ja hän rakastaa hallitsijatartaan kuten minä sinua.

"Ja Matasunta aikoo avullasi tuhota goottien valtakunnan.

"Hän kirjoituttaa Aspalla kaiken heimomme salamerkeillä.

"Minä ottaisin tuon auringonkuningattaren vaimokseni, jos olisin
Cethegus."

"Niin minäkin, jos olisin Syphax.

"Mutta tietosi ovat kruunun arvoiset.

"Viekas, kostonhimoinen nainen on legioonain arvoinen. Nyt voin uhmata
Belisariusta, Vitigestä ja Justinianusta.

"Pyydä minulta suosionosoitusta, mitä tahansa paitsi vapauttasi, sillä
minä tarvitsen sinua vielä."

"Vapauteni on -- palvella sinua. Suosionosoituksena pyydän: salli minun
huomenna taistella rinnallasi."

"Ei, pantterini. Kynsiäsi en vielä voi käyttää, vaan pehmeitä
käpäliäsi.

"Älä ilmoita kenellekään goottien lähestymisestä eikä lukumäärästä.

"Ota varukseni esille ja anna tuolta kotelosta salarisen tien kartta.

"Kutsu puheilleni Marcus Licinius ja isaurilaisteni päällikkö Sandil."

Syphax katosi.

Cethegus silmäsi karttaa.

"He tulevat siis kukkuloita alas lounaasta päin.

"Voi niitä, jotka koettavat pidättää heitä.

"Kukkuloiden vieressä on syvä laakso, jossa leirimme sijaitsee. Siinä
taistelemme ja joudumme tappiolle.

"Takanamme, kaakossa, on syvä puro, johon meidät ajetaan. Sillat eivät
kestä.

"Sitten laaja tasanko -- siinä goottilaisen ratsuväen sopii
erinomaisesti ahdistaa meitä!

"Vielä taampana on tiheä metsä ja ahdas sola Hadrianuksen rappeutuneen
linnoituksen vieressä.

"Marcus", sanoi hän telttaan tulleelle nuorukaiselle, "joukkoni
lähtevät liikkeelle.

"Me marssimme puron yli metsään. Kaikille, jotka sinulta kyselevät,
vastaat meidän palaavan takaisin Roomaan."

"Kotiinko? Taistelematta? Etkö tiedä, että taistelua odotetaan joka
hetki", sanoi Marcus hämmästyneenä.

"Senvuoksi juuri."

Hän meni herättämään Belisariusta.

Mutta tämä oli jo valveilla. Prokopius oli hänen luonaan.

"Joko tiedät, prefekti? Maalaiset kertovat, että goottilaisia
ratsumiehiä lähestyy. Nuo uskalikot syöksyvät perikatoon. He luulevat,
että tie Roomaan on vapaa."

Hän jatkoi pukeutumistaan.

"Mutta talonpojat kertovat, että ratsumiehet ovat vain etujoukko. Sen
jäljessä kuuluu tulevan hirmuinen barbaarilauma", varoitteli Prokopius.

"Turhaa hälytystä. Gootit pelkäävät. Vitiges ei uskalla hyökätä
kimppuuni.

"Sitä paitsi olen varustanut neljäntoista stadion päässä Roomasta
olevan Aniussillan tornilla, -- Martinus on sen rakennuttanut laatimani
suunnitelman mukaan -- joka yksin pidättää goottien jalkaväkeä toista
viikkoa -- vaikkakin joitakuita ratsumiehiä pääsisi uimalla yli."

"Erehdyt, Belisarius", vastasi Cethegus. "Tiedän varmasti, että
goottien koko sotajoukko on tulossa."

"Mene kotiin, jos pelkäät."

"Käytän lupaustasi hyväkseni.

"Olen saanut kuumeen.

"Isaurilaiseni ovat niinikään kuumeessa -- luvallasi palaan Roomaan."

"Minä tunnen tuon kuumeen", sanoi Belisarius, "olen nimittäin nähnyt
sitä muissa.

"Se katoaa, kun on saatu valli suojaksi vihollista vastaan.

"Mene, en tarvitse isaurilaisiasikaan."

Cethegus kumarsi ja lähti.

"Näkemiin, Belisarius!

"Käske isaurilaisteni lähteä liikkeelle", sanoi hän Marcukselle ulos
tultuaan.

"Ja bysanttilaisten myös", lisäsi hän hiljaa.

"Mutta Belisarius on --"

"Minä olen heidän Belisariuksensa. Syphax, hevoseni!"

Kun hän nousi hevosen selkään, ajoi paikalle joukko roomalaisia
ratsumiehiä soihdut käsissä.

"Kuka siellä? Sinäkö, Cethegus? Lähdetkö pois? Joukkosi menee joelle
päin. Et kai sinä hylkää meitä vaaran suurimmillaan ollessa."

Cethegus kumartui.

"Calpurniusko? Olet niin kalpea, etten tuntenut sinua.

"Mitä tietoja tuot?"

"Pakenevat talonpojat kertovat", Calpurnius vastasi peloissaan, "että
tulossa on suuri sotajoukko barbaarien kuninkaan Vitigeksen johdolla. He
tulevat Sabinan kautta ja ovat jo Tiberin vasemmalla rannalla.
Vastustus on -- hulluutta -- turmiollista. Minä lähden mukaasi."

"Et lähde", sanoi Cethegus jyrkästi. "Olen taikauskoinen. Kartan
raivotarten ahdistaman miehen seuraa.

"Saat varmasti rangaistuksen pojanmurhasta.

"Enkä halua joutua sinun kanssasi rangaistavaksi."

"Roomassa kuiskaillaan, ettei Cetheguskaan aina halveksi murhaa",
vastasi Calpurnius vimmoissaan.

"Calpurnius ei ole Cethegus", sanoi prefekti ratsastaen tiehensä. "Vie
Manalaan terveisiä."




SEITSEMÄS LUKU.


"Huono enne", sanoi Calpurnius hampaitaan kiristellen.

Hän riensi Belisariuksen luo.

"Käske joukkojen heti peräytyä, magister militum", sanoi hän.

"Miksi, ystäväni?"

"Itse goottien kuningas on tulossa."

"Ja minä olen Belisarius itse", vastasi tämä painaen päähänsä komean,
valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän. "Miksi poistuit
paikaltasi etujoukossa?"

"Tulin tuomaan sinulle tätä sanomaa."

"Eikö sitä olisi kukaan muu voinut tuoda?

"Kuule, roomalainen! Te ette ole vapauttamisen arvoisia.

"Sinä vapiset pelosta, mies.

"Takaisin etujoukkoon.

"Sinä johdat ratsuväkeämme ensimmäiseen rynnäkköön. Henkivartijani
Antallas ja Kuturgur, ottakaa hänet keskellenne. Hänen täytyy olla
urhoollinen, kuuletteko?

"Jos hän pakenee, tappakaa hänet. Siten opetetaan roomalaisia
rohkeiksi.

"Kuuluttaja ilmoittaa juuri yön viimeisen hetken olevan kulumassa.

"Tunnin perästä aurinko nousee.

"Silloin täytyy koko sotajoukkomme olla laakson tuolla puolen
sijaitsevilla kukkuloilla.

"Olkaa valmiit! Ambazuch, Bessas, Konstantinus, Demetrius! Käskekää
koko leirin lähteä vihollista vastaan."

"Päällikkö, asianlaita on, kuten talonpojat ilmoittivat", sanoi
Maxentius, henkivartioista uskollisin. "Suunnaton goottijoukko on
tulossa."

"Niitä on kaksi kertaa enemmän kuin meitä", ilmoitti Salomon,
hypaspistien päällikkö.

"Jo vain Belisarius vastaa yhtä sotajoukkoa."

"Millainen on taistelusuunnitelma", kysyi Bessas.

"Vihollisen näkyvissä teen sen sillä aikaa, kun Calpurniuksen
ratsumiehet pidättävät sitä.

"Eteenpäin! Antakaa lähtömerkki! Tuokaa Phalion esiin!"

Hän lähti teltasta. Päälliköt, kilpimiehet, pretoriaanit, protektorit,
keihäänkantajat lähtivät kukin taholleen ottaen vastaan ja jaellen
käskyjä.

Neljännestunnin kuluttua kaikki olivat liikkeellä kukkuloita kohti.

Ei ollut enää aikaa purkaa leiriä. Mutta äkillinen lähtö aikaansai
monenlaisia häiriöitä. Jalkaväki ja ratsumiehet törmäsivät
tuontuostakin pimeässä yhteen.

Tieto lähestyvän vihollisen ylivoimasta lamautti myös mieliä.

Leiristä vei kukkuloille päin vain kaksi verraten kapeaa tietä. Se
aiheutti myöskin pysähdyksiä ja hämminkiä.

Paljon myöhemmin kuin Belisarius oli laskenut, joukot saapuivat
kukkulain juurelle, ja kun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat niitä,
näki Calpurnius, joka johti etujoukkoja, goottien aseiden välkkyvän
kaikilla kukkuloilla.

Barbaarit olivat siis olleet nopeampia kuin Belisarius.

Pelästyneenä Calpurnius pysähtyi ja lähetti tiedon Belisariukselle.

Tämä huomasi, ettei Calpurnius voisi ratsuväkineen tehdä hyökkäystä.

Hän käski Ambazuchin ja Bessaksen hyökätä armenialaisen jalkaväen
ydinjoukon kanssa leveämpää tietä pitkin.

Vasenta siipeä johti Konstantinus ja oikeata Demetrius. Itse hän oli
asettunut keskustaan henkivartioineen, jotka olivat määrätyt
varaväeksi.

Calpurnius -- iloisena suunnitelman muutoksesta -- asetti ratsumiehensä
kukkulan jyrkimmän kohdan alle tien vasemmalle sivulle, missä ei
näyttänyt tarvitsevan pelätä hyökkäystä, odottamaan Ambazuchin ja
Bessaksen rynnäkön tulosta ryhtyäkseen sitten ajamaan takaa pakenevia
gootteja tai rientääkseen peräytyvien armenialaisten avuksi.

Gootit asettuivat kukkuloille pitkään taistelurintamaan.

Totilan ratsumiehet olivat saapuneet ensimmäisinä. Niihin oli liittynyt
taisteluinnosta vapiseva Teja ratsain. -- Hänen kirveillä varustettu
jalkaväkensä oli vielä kaukana jäljessä. -- Hän oli hankkinut itselleen
vapautuksen päällikkyydestä ja luvan mielensä mukaan ryhtyä käsikähmään
missä milloinkin parhaaksi näki.

Sitten oli saapunut Hildebrand ja hänen jälkeensä kuningas ja
pääjoukko.

Vielä odotettiin herttua Guntarista joukkoineen ja Tejan miehiä.

Nuolennopeasti Teja riensi takaisin Vitigeksen luo.

"Kuningas", sanoi hän, "noiden kukkulain juurella on Belisarius.

"Hän on hukassa, kautta koston jumalan. Hän on hurjuudessaan lähtenyt
leiristään.

"Älä salli joukkojesi kärsiä sitä häpeää, että viholliset saisivat
hyökätä ensin."

"Eteenpäin", komensi kuningas Vitiges, "goottilaiset miehet,
eteenpäin!"

Muutamassa minuutissa hän saapui kukkulan reunalle ja tarkasti asemaa.

"Hildebad -- vasemmalle siivelle! Sinä, Totila, hyökkäät ratsumiehinesi
pitkin tätä tietä. Minä olen tien oikealla puolella valmiina seuraamaan
tai tukemaan sinua."

"Ei tarvitse", vastasi Totila paljastaen miekkansa. "Minä takaan,
etteivät he pysähdytä minua ratsastaessani tätä kukkulaa alaspäin."

"Me syöksemme viholliset takaisin leiriin, valloitamme leirin, tungemme
heidät puroon, joka kimaltelee tuolla aivan leirin takana. Jäljelle
jääneet voivat ratsumiehenne, Totila ja Teja, ajaa tasankoa myöten
Roomaan saakka."

"Niin, kun olemme ensin miehittäneet tuon metsänlaidassa, puron
toisella puolella olevan solan", sanoi Teja osoittaen miekallaan.

"Se näyttää olevan miehittämätön. Kai ehditte sinne ennen pakolaisia."

Silloin sotajoukon lipunkantaja, Vulsiniin kreivi Wisand saapui
kuninkaan luo.

"Herra kuningas, olette luvannut täyttää yhden pyyntöni."

"Niin olen, sillä sinä tuhosit Salonan luona Illyrian sotilasten
päämiehen Munduksen ja hänen poikansa."

"Olen ruvennut pitämään taistelusta sotapäälliköiden kanssa.
Koettelisin mielelläni peistäni Belisariukseen.

"Ota vain täksi päiväksi lippu käsistäni ja salli minun hakea
Belisarius käsiini. Hänen ratsujaan Phalionia ja Baliania kiitetään
erinomaisiksi. Minun oriini jalat alkavat kangistua.

"Tunnethan vanhan goottilaisen ratsumiesoikeuden: 'heitä mies maahan ja
ota hevonen'."

"Se on vanha goottilainen oikeus", murahti Hildebrand-vanhus.

"Minun on suostuttava pyyntöösi", sanoi Vitiges ottaen lipun
Wisandilta.

Tämä ratsasti nopeasti tiehensä.

"Koska Guntaris ei ole vielä saapunut, niin sinä, Totila, saat kantaa
tätä."

"Herra kuningas", vastasi tämä, "en voi sitä kantaa, jos minun on
näytettävä ratsumiehilleni tietä vihollista vastaan."

Vitiges viittasi Tejan luokseen.

"Suo anteeksi", sanoi tämä, "tänään aion käyttää molempia käsiäni."

"Entä sinä, Hildebad."

"Kiitän kunniasta, mutta en aio olla muita huonompi."

"Kuinka", huudahti Vitiges melkein suutuksissaan, "täytyykö minun olla
oma lipunkantajani, eikö kukaan ystävistäni kunnioita luottamustani?"

"Anna minulle. Teoderikin lippu", sanoi Hildebrand-vanhus tarttuen
siihen.

"En enää välitä niin suuresti taistelusta.

"Mutta olen iloinen nähdessäni nuorten kunnianhimoa.

"Anna minulle lippu. Suojelen sitä samoin kuin neljäkymmentä vuotta
sitten."

Ja hän ratsasti kuninkaan oikealle puolelle.

"Vihollisen jalkaväki tulee kukkulaa ylös", sanoi Vitiges kohottautuen
satulassaan.

"Ne ovat hunneja ja armenialaisia", sanoi Teja tähystäen
haukansilmillään. "Tunnen heidän korkeat kilpensä."

Hän kannusti hevostaan ja huusi mennessään:

"Niitä johtaa Ambazuch, valapattoinen murhapolttaja Petrasta."

"Eteenpäin, Totila", sanoi kuningas. "Näistä joukoista ei vankeja."

Nopeasti Totila ratsasti miestensä luo, jotka olivat järjestetyt
kukkulan reunalle laaksosta nousevan tien suulle.

Hän tarkkasi armenialaisten varuksia, kun nämä marssivat hitaasti,
suljetussa joukossa kukkulaa ylöspäin.

Heillä oli raskaat miehenkorkuiset kilvet ja lyhyet keihäät pistämistä
ja heittämistä varten.

"He eivät saa heittää", huusi hän miehilleen.

Hän antoi heidän panna keveät kilvet selkään ja käski yhteentörmäyksen
sattuessa käyttää keihästä vasemmalla eikä oikealla kädellä. Heidän
pitää kietoa ohjakset yhteen kertaan vasemman käden ympäri ja heittää
keihäät harjan yli oikeasta kädestä vasempaan.

Silloin he hyökkäisivät vihollisen kimppuun oikealta, suojaamattomalta
puolelta.

"Heti yhteentörmäyksen tapahduttua -- he eivät kestä sitä -- heittäkää
keihäät takaisin käsihihnaan, vetäkää miekat ja iskekää loput maahan."

Hän sijoitti miehensä laajaan rintamaan molemmille puolille tietä.

Itse hän johti kiilanmuotoista keskustaa pitkin tietä. Hän päätti antaa
vihollisen nousta puolitiehen rinnettä.

Henkeään pidättäen molemmat joukot odottivat yhteentörmäystä.

Ambazuch, kokenut sotilas, kulki rauhallisesti eteenpäin.

"Antakaa heidän tulla aivan lähellenne, miehet", sanoi hän. "Niin
lähelle, että tunnette hevosten henkäyksen kasvoillanne.

"Heittäkää silloin, ei millään ehdolla ennen. Tähdätkää matalalle,
hevosen rinnan kohdalle ja heitettyänne vetäkää miekat esille.

"Sillä tavalla olen aina voittanut ratsumiehet."

Mutta nyt kävikin toisin.

Sillä kun Totila antoi hyökkäysmerkin, näytti kuin lumivyöry olisi
lähtenyt rinnettä pitkin pelästyneiden armenialaisten päälle.

Myrskytuulen tavoin välähtelevä, korskuva ja jymisevä joukko kiiti
eteenpäin. Ennenkuin armenialaisten ensimmäinen rivi oli ehtinyt
kohottaa keihäänsä, pistivät gootit pitkillä keihäillään sen miehet
suojattomalta puolelta kuoliaiksi.

Ne lakaistiin pois jäljettömästi.

Se oli tapahtunut nuolennopeasti. Kun Ambazuchin piti antaa toiselle
riville, jossa hän itsekin oli, käsky polvistua ja ojentaa keihäät, hän
näki, että gootit ratsastivat sen nurin, hajoittivat kolmannen ja
kävivät miekkoineen, jotka he vasta nyt saivat esille, Bessaksen
johtaman neljännen rivin kimppuun.

Hän aikoi ruveta järjestämään joukkoaan ja peräytyi senvuoksi hiukan.

Silloin Totila iski häntä miekallaan niin, että kypärä halkesi.

Hän lankesi polvilleen ja ojensi miekkansa kahvan gootille.

"Ota lunnaat", huusi hän, "olen vankisi".

Totila ojensi jo kätensä ottaakseen häneltä miekan.

Mutta silloin kuului Tejan ääni:

"Muista Petran linnaa."

Miekka välähti ilmassa, ja Ambazuch kaatui halastuin päin.

Silloin armenialaisten viimeinen rivi pakeni kauhistuneena mikä
minnekin vieden Bessaksen mukanaan. -- Belisariuksen etujoukko oli
tuhottu.

Vitiges miehineen oli riemuhuudoin tervehtinyt Totilan voittoa.

"Katso, hunnilaiset ratsumiehet, jotka ovat aivan alapuolellamme,
lähtevät nyt Totilaa vastaan", sanoi kuningas vanhalle lipunkantajalle.

"Totila kääntyy heitä kohden. He ovat paljon lukuisammat meikäläisiä.

"Eteenpäin, Hildebad! Riennä tietä pitkin hänen avukseen!"

"Haa", huudahti vanhus kumartuen eteenpäin ja katsoen kallioreunan yli,
"kuka on tuo ratsutribuuni, joka piileksii Belisariuksen henkivartijain
välissä?"

Vitiges katsahti alas.

"Calpurnius", ärjäisi hän.

Ja äkkiä kuningas kannusti ratsuaan ja ajoi tietä hakematta suoraa
päätä jyrkintä rinnettä alas vihamiestään kohti.

Pelko, että tämä pääsisi häneltä karkuun, sai hänet unohtamaan kaiken.

Ja kuningas lensi alas, ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet, ikäänkuin
koston jumala olisi kiidättänyt häntä pensasten, kalliosärmien ja
rotkojen yli.

Hetken aikaa vanha asemestari katsoi kauhistuneena kuninkaan menoa.
Sellaista ratsastusta ei hän ollut ikipäivinä nähnyt.

Mutta samassa hän heilautti sinistä lippua ja huusi:

"Seuratkaa kuningasta, seuratkaa kuningasta."

Goottien keskirintama lähti silloin liikkeelle hunneja kohden,
ratsumiehet edellä ja jalkaväki perässä, milloin juosten, milloin
laskien kilvillään rinnettä pitkin.

Calpurnius oli katsahtanut ylöspäin.

Hänestä tuntui ikäänkuin hänen nimeään olisi huudettu.

Hänestä se huuto kuulosti tuomiopäivän pasuunalta.

Hän kääntyi nuolennopeasti ja aikoi lähteä pakoon.

Mutta maurilainen henkivartija Antallas, joka ratsasti hänen oikealla
puolellaan, tarttui hevosen ohjaksiin ja sanoi viitaten Totilan
ratsumiehiin: "Seis, tribuuni -- _tuolla_ on vihollinen!"

Tuskanhuuto sai Antallaan ja Calpurniuksen katsomaan vasemmalle.

He näkivät, että toinen henkivartija, hunni Kuturgur putosi hevosensa
selästä erään gootin tappamana, joka oli äkkiä ilmestynyt paikalle kuin
taivaasta pudonneena.

Ja gootin takana juoksi, ajoi ja liukui kokonainen sotajoukko näköjään
polutonta vuorenrinnettä alas. Tämä ylhäältäpäin tuleva vihollinen
ympäröi hunnit samalla kertaa, kun Totila hyökkäsi heidän kimppuunsa
edestä päin.

Calpurnius tunsi gootin.

"Vitiges", huudahti hän kauhistuneena. Hänen kätensä herpautuivat.

Mutta hänen hevosensa pelasti hänet. Haavoittuneena ja hunnin
putoamisesta pelästyneenä se lähti nelistämään pitkin kenttää.

Hänen oikealla puolellaan ratsastanut henkivartija kääntyi
raivostuneena goottien kuningasta vastaan, joka oli joutunut paljon
miestensä edelle:

"Kuole, uskalikko", huusi hän.

Mutta samassa hänet iski maahan Vitigeksen miekka, joka näytti tuhoavan
kaikki, jotka erottivat hänet Calpurniuksesta.

Raivoissaan Vitiges ajoi tätä.

Hän ajoi läpi hunniparvien, jotka kauhistuneina vetäytyivät syrjään.

Calpurnius oli taas saanut hevosensa valtaansa ja haki suojaa
ratsumiestensä tiheimpien ryhmien takaa.

Turhaan.

Vitiges ei päästänyt häntä näkyvistään eikä hellittänyt takaa-ajoa.

Kätkeytyipä hän kuinka hyvin tahansa ratsumiestensä taakse, riensipä
hän kuinka nopeasti tahansa, niin aina kuningas hänet näki ja iski
tieltään kaikki, jotka olivat hänen ja hänen poikansa murhaajan
välillä.

Joukko joukon ja ryhmä ryhmän perästä hajosi kostavan isän hirmuisen
miekan tieltä. Koko hunnien joukko oli jakautunut kahtia pakenevan ja
hänen vainoojansa edessä.

Se ei ehtinyt enää sulkeutua.

Sillä ennenkuin Totila oli ennättänyt hunnien luo, oli vanha
lipunkantaja ratsu- ja jalkamiehineen hyökännyt näiden oikeata siipeä
vasten ja halaissut sen kahtia.

Kun Totila saapui paikalle, sai hän vain ahdistaa pakenevia.

Oikeanpuolisen osan Totila ja Hildebrand piirittivät joka puolelta ja
tuhosivat sen viimeiseen mieheen saakka.

Suurempi, vasemmanpuoleinen osa pakeni Belisariuksen luo.

Sillä välin Calpurnius pakeni taistelukentän yli kuin raivotarten
ahdistamana.

Hänellä oli suuri etumatka, sillä Vitigeksen oli täytynyt seitsemän
kertaa raivata itselleen tie hunniparvien läpi.

Mutta gootin ratsu Boreas tuntui saaneen siivet. Hän pääsi yhä
lähemmäksi uhriaan.

Pakeneva kuuli hänen jo käskevän pysähtyä ja ryhtyä taisteluun.

Calpurnius kannusti hevostaan.

Silloin se kaatui hänen allaan.

Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, oli Vitiges, joka oli hypännyt
hevosensa selästä, hänen edessään.

Sanaakaan virkkamatta kuningas potkaisi hänelle miekan, jonka hän oli
hevosen kaatuessa pudottanut.

Silloin Calpurnius tarttui siihen epätoivon vimmalla.

Hän kohotti sen ja hyökkäsi kuin tiikeri goottia kohti.

Mutta kesken hyökkäyksensä hän kaatui selälleen maahan.

Vitiges oli iskenyt hänen otsansa kahtia.

Kuningas pani jalkansa kaatuneen rinnalle ja katsoi hänen
vääristyneihin kasvoihinsa.

Sitten hän huokasi syvään ja sanoi:

"Nyt olen kostanut. Oi, jos lapseni olisi vielä elossa."

Belisarius oli vihaisena katsellut taistelun epäsuotuisaa alkua.

Mutta hän ei kadottanut levollisuuttaan eikä itseluottamustaan, vaikka
näkikin Ambazuchin ja Bessaksen armenialaisten tuhon sekä Calpurniuksen
ratsumiesten hajautumisen ja pakenemisen.

Hän huomasi nyt vihollisen ylivoiman ja etevyyden.

Hän päätti antaa koko rintaman edetä ja jättää siihen aukon, josta
pakenevien ratsumiesten jäännös voisi päästä turvaan.

Mutta gootit huomasivat tämän ja ajoivat johtajinaan Vitiges, Totila ja
Hildebrand, kaksi viimemainittua tuhottuaan piirittämänsä hunnit, niin
pakolaisten kintereillä, että olisivat joutuneet Belisariuksen rintaman
luo samaan aikaan kuin nämäkin ja päässeet yhdessä rintaman läpikin.

Se ei saanut tapahtua.

Belisarius täytti aukon henkivartiostonsa jalkamiehillä ja käski
pakenevien ratsumiesten seisahtua ja kääntyä.

Mutta näihin näkyi tarttuneen heidän johtajansa kuolemanpelko.

He pelkäsivät takaa päin uhkaavaa goottikuninkaan miekkaa enemmän
kuin edessään seisovaa vihastunutta päällikköä. Pysähtymättä,
epäjärjestyksessä he ajoivat täyttä laukkaa aivan kuin aikoen ratsastaa
oman jalkaväkensä kumoon.

Yhteentörmäys oli hirmuinen -- tuhatääninen tuskan ja vihan huuto --
ratsu- ja jalkamiehet hirveässä sekamelskassa -- vieressä gootteja,
jotka iskivät joukkoon voimiensa takaa -- ja äkkiä hurja pako kaikille
suunnille vihollisen voittohuudon kaikuessa.

Belisariuksen henkivartiosto oli ajettu kumoon, hänen päärintamansa
murrettu.

Hän käski peräytyä leiriin.

Mutta se ei ollut enää peräytymistä, se oli pakoa.

Hildebadin, Guntariksen ja Tejan jalkaväki oli nyt ehtinyt
taistelukentälle. Bysanttilaiset huomasivat, että heidän asemansa oli
joka paikassa huono. He pitivät vastarintaa mahdottomana ja riensivät
aivan epäjärjestyksessä takaisin leiriin.

He olisivatkin saapuneet sinne hyvissä ajoin ennen vihollista, ellei
odottamaton este olisi sulkenut kaikkia teitä.

Belisarius oli lähtenyt liikkeelle niin voitonvarmana, että hän oli
käskenyt koko kuormaston, vaunujen ja sotajoukon tavarain, vieläpä
karjankin, jota sen ajan tavan mukaan kuljetettiin sotajoukon keralla,
lähteä leiristä.

Pakenevat joukot törmäsivät nyt kaikkialla näihin hitaasti
liikuteltaviin ja vaikeasti tieltä saataviin esineihin, ja siitä
aiheutui rajatonta hämminkiä ja sekasotkua.

Sotamiehet ja kuormarengit joutuivat käsikähmään keskenään. Rivit
hajautuivat rattaiden, arkkujen ja vaunujen väliin.

Useissa heräsi saaliinhimo, ja he rupesivat ryöstämään kuormastoa,
ennenkuin se joutuisi barbaarien käsiin.

Kaikkialta kuului sadatuksia, kirouksia, valituksia ja uhkauksia,
särkyvien tavaravaunujen rätinää ja pelästyneiden elukkain mölinää.

"Uhratkaa kuormasto! Sytyttäkää vaunut palamaan! Lähettäkää ratsumiehiä
karjaa ajamaan", käski Belisarius, joka henkivartiostonsa jäännöksen
kanssa peräytyi hyvässä järjestyksessä raivaten tietä miekoilla.

Turhaan.

Sekasorto tuli yhä suuremmaksi, joukko kuormaston ympärillä yhä
tiheämmäksi. Näytti siltä, ettei sitä voisi ollenkaan selvittää.

Silloin hän joutui epätoivoon.

Viimeisestä rivistä kuului huuto: "barbaarit ovat kimpussamme!"

Se ei ollutkaan turhaa peloittelua.

Hildebad oli jalkaväkineen ehtinyt tasangolle, ja hänen joukkonsa
ensimmäiset rivit hyökkäsivät turvattoman joukon kimppuun.

Silloin syntyi hirmuinen aaltoliike eteenpäin. Tallatut ja ahdistetut
päästivät tuhatäänisen tuskan ja vihan huudon -- henkivartijat, jotka
muistelivat entistä urhoollisuuttaan, olisivat taistelleet, mutta eivät
voineet -- äkkiä syöksyi suurin osa vaunuja vetojuhtineen ja mukanaan
ne tuhannet, jotka olivat sortuneet niiden väliin, hirmuisella
paukkeella korkean tien oikealla ja vasemmalla puolella oleviin
hautoihin. Siten tie puhdistui.

Vastustamattomasti, epäjärjestyksessä pakolaiset riensivät leiriin.

Riemuhuudoin goottilainen jalkaväki ajoi pakenevia takaa osuen helposti
niiden tiheään ryhmään nuolilla, lingoilla ja keihäillä. Belisarius
kykeni töin tuskin puolustautumaan Totilan ja kuninkaan ratsumiesten
hyökkäyksiä vastaan.

"Auta, Belisarius", huusi Aigan, massageettilaisten palkkasoturien
päällikkö päästyään sekamelskasta ja pyyhkien verta kasvoistaan.
"Mieheni ovat nähneet vihollisen joukossa mustan paholaisen.

"En saa heitä pysähtymään.

"Auta, sillä sinua he tavallisesti pelkäävät enemmän kuin paholaista!"

Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli oikeata siipeään, joka
goottien ahdistamana pakeni epäjärjestyksessä kentän yli.

"Oi, Justinianus, keisarillinen herrani! Huonosti pidän lupaukseni!"

Jättäen luotettavan Demetriuksen käsiin peräytymisen suojaamisen -- nyt
oli päästy kukkulaiselle maalle, jossa ratsuväkeä ei voinut niin
edullisesti käyttää kuin tasangolla -- hän ajoi Aiganin seuraamana
ratsastavien henkivartijainsa etunenässä kentän poikki pakenevien luo.

"Seis", hän huusi jyrisevällä äänellä, "seis, pelkurit koirat!

"Kuka pakenee, kun Belisarius taistelee?

"Minä olen keskellänne! Kääntykää, niin voitamme!"

Hän avasi kypäränsä silmikon ja näytti miehille majesteetilliset
kasvonsa.

Tämän sankarillisen miehen vaikutusvoima oli niin mahtava, luottamus
hänen voittoisaan onneensa niin suuri, että todellakin kaikki, jotka
tunsivat sotapäällikön sankarivartalon, säpsähtivät, pysähtyivät ja
huudoilla toisiaan rohkaisten kääntyivät takaa-ajavia gootteja vastaan.

Ainakin siinä osassa kenttää pakenevat bysanttilaiset pysähtyivät.

Silloin astui esiin jättiläiskokoinen gootti, joka helposti raivasi
tien joukon läpi.

"Heijaa, onpa hauskaa, että te, nopsat pikku kreikkalaiset olette
vihdoinkin väsyneet juoksuun.

"Olin niin hengästynyt, etten yrittänyt päästä perässänne.

"Jalat teillä on paremmat kuin meillä. Koetetaanpa, minkälaiset
käsivarret teillä on.

"Ketä te väistätte pojat? Tuotako, joka ratsastaa päistäriköllä? Mikä
hän on?"

"Herra, hän on varmaankin italialaisten kuningas. Hänen katsettaankaan
tuskin voi sietää."

"Vielä mitä! Ahaa -- hän on varmaankin Belisarius!

"Onpa hauskaa", huusi hän tälle, "että tapasin sinut, uljas sankari.

"Laskeudu hevoseltasi ja tule mittelemään voimiasi kanssani.

"Olen Hildebad, Totan poika.

"Kuten näet, olen minäkin jalkaisin.

"Etkö halua", huusi hän vimmoissaan. "Sinut täytyy vetää pois hevosen
selästä."

Hän rupesi heiluttamaan oikeassa kädessään olevaa, tavatonta keihästä.

"Käänny, herra, pakene", huusi Aigan. "Jättiläinen heittää
mastopuulla."

"Käänny, herra", toistivat hypaspistit peloissaan.

Mutta Belisarius ratsasti levollisesti hevosen pituuden lähemmäksi
goottia ja veti esille lyhyen miekkansa.

Suhahtaen hirrentapainen keihäs lensi Belisariuksen rintaa kohti.

Mutta vähän ennen kuin se sattui, Belisarius iski siihen voimakkaasti
lyhyellä roomalaismiekallaan, ja se lensi vahinkoa tekemättä kolme
askelta sivulle päin.

"Eläköön Belisarius! Eläköön", huusivat bysanttilaiset rohkaistuneina
ja syöksyivät gootteja kohti.

"Kaunis isku", sanoi Hildebad nauraen.

"Katsotaanhan auttaako miekkailutaitosi _tätäkin_ vastaan."

Hän kumartui, otti maasta vanhan, ryhmyisen rajakiven, heilutteli sitä
edestakaisin, nosti sen molemmin käsin päänsä päälle ja nakkasi sen
kaikin voimin ryntäävää sankaria vastaan. -- Bysanttilaiset huudahtivat
-- Belisarius putosi selälleen maahan. Silloin oli kaikki lopussa.

"Belisarius kuollut! Voi onnettomuutta! Kaikki on hukassa", huusivat
bysanttilaiset, kun korkea vartalo oli kadonnut näkyvistä, ja pakenivat
hurjasti leiriin päin.

Muutamat pakenivat pysähtymättä Rooman porteille saakka.

Turhaan keihäs- ja kilpimiehet kuolemaa uhmaten ryntäsivät gootteja
vastaan, he saivat pelastetuksi päällikkönsä, mutta ei taistelua.

Eteenpäin ryntäävän Hildebadin ensimmäisen kuolettavan miekaniskun
vastaanotti uskollinen Maxentius omaan rintaansa.

Mutta täällä goottilainen soturikin vaipui vihdoin maahan ratsultaan.
Hän oli vasta Hildebadin jälkeen saapunut Belisariuksen luo ja iskenyt
seitsemän henkivartijaa kuoliaaksi päästäkseen päällikön kimppuun.
Gootit löysivät hänen ruumiistaan kolmetoista haavaa. Mutta hän jäi
eloon.

Ja hän oli muuan niitä harvoja, jotka taistelivat koko sodan ajan ja
jäivät sen jälkeen eloon. -- Hän oli lipunkantaja Visand.

Aigan ja Belisariuksen hevosenhoitaja Valentinus nostivat herransa
hevosen selkään. Tämä toipui pian huumauksestaan ja kohotti turhaan
päällikönsauvansa ja kehoitushuutonsa. Miehet eivät kuulleet tai eivät
tahtoneet kuulla.

Turhaan hän iski pakenevia kuoliaaksi. Aallon tavoin vetäisi joukko
hänet mukaansa ja vei hänet leiriin.

Täällä hän sai vielä kerran pysähdytetyksi gootit lujan portin avulla.

"Kunnia on menetetty", sanoi hän. "Suojelkaamme henkeämme."

Näin sanoen hän sulki leirin portit ottamatta huomioon sitä, että
porttien ulkopuolelle jäi laumoittain bysanttilaisia.

Hurja Hildebad koetti tunkeutua suoraan leiriin, mutta yritys ei
onnistunut, sillä leirin vahvoihin tammisiin muureihin eivät pystyneet
keihäät eivätkä kivet.

Tyytymättömänä hän nojasi keihääseensä vilvoitellen itseään. Silloin
ilmestyi muurin kulman takaa Teja, joka kuninkaan ja Totilan tavoin oli
laskeutunut hevosen selästä, ja silmäili tutkivasti leirin
puuvarustusta.

"Kirottu puulinna", huusi Hildebad hänet nähtyään. "Siihen ei pysty
kivi eikä rauta."

"Ei", sanoi Teja, "vaan tuli".

Hän potkaisi vieressään olevaa tuhkakasaa.

"Tässä on risuja ja tuhkaa viime öisen leiritulen jäljeltä:

"Tuolla on vielä palavia hiiliäkin.

"Tänne, miehet! Kohennelkaa miekoillanne hiillosta! Sytyttäkää risut
palamaan. Pannaan leiri tuleen!"

"Sinä olet kunnon poika", huudahti Hildebad iloisena. "Nopeasti tänne,
pojat! Savustetaan heidät ulos kuten ketut pesästä. Raikas pohjoistuuli
auttaa meitä."

Nopeasti sytytettiin taas vartiotulet ja sadoittain kekäleitä lensi
heti leirin kuiviin puuvarustuksiin.

Pian leimusivat puiset muurit ilmitulessa.

Sakea savu, jonka tuuli ajoi päin bysanttilaisten silmiä, teki vallien
puolustamisen mahdottomaksi.

He peräytyivät leirin keskiosaan.

"Oi, jos nyt saisi kuolla", huokasi Belisarius. -- "Lähtekää leiristä!
Menkää porta decumanan kautta ulos!

"Peräytykää hyvässä järjestyksessä leirin takana oleville silloille."

Mutta lähtökäsky teki lopun viimeisestäkin kurista, järjestyksestä ja
rohkeudesta.

Kun puoleksi hiiltyneet portinpalkit ryskyivät Tejan kirveen iskuista
ja kun musta sankari tulenhaltijan tavoin syöksyi ensimmäisenä liekkien
ja savun läpi pretorisen portin kautta leiriin, riuhtaisivat
pelästyneet sotamiehet yhtä aikaa auki kaikki portit, joiden kautta
päästiin Roomaan, juosten itse kilvan joelle päin.

Ensimmäiset pääsivät hyvin ja ahdistamatta silloille. He olivat saaneet
suuren etumatkan sillä aikaa kuin Belisarius puolusti palavaa leiriä
Hildebadia ja Tejaa vastaan.

Mutta äkkiä -- uusi pelästys -- goottilaisen ratsuväen torvet
kajahtivat aivan läheltä.

Vitiges ja Totila olivat, nähtyään, että leiri oli valloitettu, taas
nousseet hevosten selkään ja ratsastivat miehineen leirin ympäri
molemmilta puolin hyökäten pakenevien kimppuun sivuilta päin.

Belisarius oli juuri tullut ulos decumanisesta portista ja aikoi ajaa
lähimmälle sillalle, kun hän näki sekä oikealla että vasemmalla
puolella vihollisen ratsumiehiä.

Kokenut sotapäällikkö ei vieläkään menettänyt mielenmalttiaan.

"Täyttä karkua silloille", hän huusi saraseeneilleen. "Suojelkaa
niitä!"

Mutta liian myöhään. Kuului kumea rasahdus ja heti sen jälkeen toinen,
-- molemmat kapeat sillat olivat pakenevien painon alla murtuneet.
Mutaiseen veteen hukkui sadoittain hunnilaisia ratsumiehiä ja
illyrialaisia keihäsmiehiä, jotka olivat olleet Justinianuksen ylpeys.

Jyrkälle joenrannalle päästyään Belisarius kannusti empimättä hevostaan
ja ajoi sen kuohuviin, veren värjäämiin aaltoihin.

Hän pääsi toiselle rannalle.

"Salomo", sanoi hän joen yli päästyään reippaimmalle pretoriaanilleen,
"ota sata ratsastavaa henkivartijaani ja aja solalle niin nopeasti kuin
hevoset pääsevät.

"Ajakaa pakolaiset nurin.

"Teidän täytyy päästä sinne ennen gootteja. Kuuletteko? _Teidän
täytyy!_

"Se on viimeinen pelastusmahdollisuus."

Salomo ja Dagisthaeos lähtivät täyttämään käskyä.

Belisarius kokoili sillä aikaa pakenevat miehensä ympärilleen.

Gootteja samoin kuin bysanttilaisiakin joki oli pidättänyt vähän aikaa.

Äkkiä Aigan huusi:

"Salomo palaa!"

"Herra", huusi tämä päästyään lähemmäksi, "kaikki on hukassa! Solassa
välkkyi aseita. Gootit ovat miehittäneet sen."

Silloin -- ensi kerran tänä onnettomuuden päivänä -- Belisarius
pelästyi.

"Sola menetetty! -- Silloin ei sotajoukostani ainoakaan mies pelastu.

"Silloin: hyvästi maine, Antonina ja elämä.

"Paljasta miekkasi, Aigan -- elävänä en tahdo joutua barbaarien
käsiin."

"Herra", sanoi Aigan, "en ole koskaan kuullut sinun puhuvan tuolla
tavalla."

"Tällaista ei ole minulle koskaan ennen sattunutkaan. Laskeutukaamme
hevosten selästä ja kuolkaamme."

Hän kohotti jo oikean jalkansa jalustimesta hypätäkseen hevosen
selästä. Mutta samassa Dagisthaeos ajaa karautti paikalle ja huusi:
"Ole huoleti päällikköni!"

"Mitä sanot?"

"Sola on meidän hallussamme. Aseet, jotka siellä näimme, olivat
roomalaisia.

"Prefekti Cethegus on siellä. Hän on pitänyt sen salaa miehitettynä."

"Cethegus", huusi Belisarius. "Onko se mahdollista? Onko se totta?"

"On, päällikkö. -- Katso tuonne! Oikeaan aikaan tämä tieto tulikin."

Niin olikin.

Sillä goottilainen ratsumiesjoukko, jonka kuningas Vitiges oli
lähettänyt valtaamaan solaa, ennenkuin pakolaiset sinne ehtisivät,
oli kulkenut joen yli erään kaalamon kohdalla, katkaissut tien
Belisariuksen ratsumiehiltä ja joutunut ennen heitä tärkeään solaan.

Mutta juuri, kun he aikoivat ajaa solan sisään, Cethegus hyökkäsi
isaurilaisineen piilopaikastaan eräästä rotkosta ja ajoi lyhyen
taistelun jälkeen hämmästyneet gootit pakosalle.

"Ensimmäinen voitonvälähdys tänä mustana päivänä", huudahti Belisarius.
"Solalle!"

Paremmassa järjestyksessä ja levollisempina kuin tähän saakka joukko
kokoontui päällikkönsä ympärille, joka johti heidät metsäylänteelle.

"Terve tuloa turvaan, Belisarius", huusi Cethegus pyyhkien miekkaansa.

"Olen odottanut sinua täällä auringon noususta alkaen.

"Tiesin varmasti, että tulisit tänne ennen iltaa."

Belisarius ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Rooman prefekti! Sinä olet tänään pelastanut keisarin sotajoukon,
jonka minä olin syössyt perikatoon. Minä kiitän sinua!"

Prefektin levänneet joukot hallitsivat läpipääsemättömän muurin tavoin
solaa, laskivat pakenevat bysanttilaiset pienissä erissä turvaan ja
torjuivat helposti ensimmäisten väsyneiden, joen yli kahlanneiden
goottien hyökkäykset. -- Nämä olivatkin taistelleet koko päivän.

Hämärän tullessa kuningas Vitiges kutsui joukkonsa takaisin ja sijoitti
ne yöksi taistelukentälle. Sillä aikaa Belisarius solan eteläpuolella
vähitellen järjesti alipäällikköineen sotajoukkonsa sitä mukaa kuin
pakolaiset saapuivat.

Kun Belisariuksella taas oli koossa muutamia tuhansia miehiä, hän
ratsasti Cetheguksen luo ja sanoi:

"Mitä tuumit, Rooman prefekti?

"Sinun joukkosi ovat levänneet.

"Ja meidän miesten täytyy saada korvaus kärsimästään tappiosta.

"Hyökätkäämme vielä kerran vihollisen kimppuun -- aurinko ei vielä
aivan heti laske -- ja koettakaamme kääntää onneamme."

Cethegus katsoi häneen hämmästyneenä ja lausui Homeroksen sanat:

"Todella, kamalan sanan olet lausunut, voimakas!

"Tyytymätön!

"Onko sinusta niin äärettömän vaikea palata voitettuna taistelusta?

"Ei, Belisarius! Tuolla viittaavat Rooman tornit. Vie sinä sinne tuiki
väsyneet joukkosi.

"Minä puolustan solaa siksi, kun olet päässyt kaupunkiin.

"Ja olen hyvin iloinen, jos saan sen edes tehdyksi."

Niin tehtiinkin.

Belisarius ei asiain näin ollen voinut ajatellakaan saada prefektiä
taipumaan.

Hän luopui siis vaatimuksestaan ja vei joukkonsa takaisin Roomaan,
jonne saapui iltayöstä.

Ensin ei häntä aiottu laskea sisään.

Hän oli niin tomun ja veren peitossa, ettei häntä tahdottu tuntea.

Sitä paitsi pakolaiset olivat tuoneet kaupunkiin taistelusta sellaisia
tietoja, että päällikkö oli kaatunut ja kaikki oli menetetty.

Vihdoin Antonina, joka oli odottanut valleilla, tunsi hänet.

Hänet laskettiin kaupunkiin Pinciuksen portin kautta. Sitä kutsuttiin
siitä lähtien Porta belisariaksi.

Tulisoihdut Flaminiuksen ja Pinciuksen porttien välisillä valleilla
olivat prefektille merkkinä siitä, että Belisarius oli päässyt
joukkoineen Roomaan. Hän lähti hyvässä järjestyksessä, väsyneiden
voittajain laimeasti ahdistaessa, kaupunkiin päin, jonne hän
onnellisesti pääsikin yön turvissa.

Vain Teja tunkeutui muutamain ratsumiesten kanssa sille kukkulalle,
jolla Villa Borghese nykyjään sijaitsee, ja Aqva Acetosaan saakka.




KAHDEKSAS LUKU.


Seuraavana päivänä goottien lukuisa sotajoukko saapui ikuisen kaupungin
edustalle ja piiritti sen seitsemästä kohdasta.

Nyt alkoi merkillinen piiritys, jonka aikana kävi ilmi sekä
Belisariuksen päällikkönero ja kekseliäisyys että piirittäjien
urhoollisuus.

Pelosta vavisten roomalaiset katselivat muureiltaan saapuvaa goottien
laumaa, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan.

"Katso, prefekti, tuo joukko valtaa muurisi."

"Niiden ympäristön, mutta niiden yli se ei tule.

"Ilman siipiä ei näille muureille päästä."

Vitiges oli jättänyt Ravennaan vain kaksituhatta miestä.
Kahdeksantuhatta hän oli lähettänyt Urbssalvian kreivin Uligiksen ja
Asculumin kreivin Ansan johdolla Dalmatiaan valloittamaan tätä
maakuntaa ja Liburniaa bysanttilaisilta sekä valtaaman takaisin tärkeää
Salonaa. Heidän piti pestata avukseen palkkasotureita Saviasta.

Goottien laivastokin lähetettiin sinne vastoin Tejan neuvoa. Hän
ehdotti, että se olisi tuotu Portukseen, Rooman satamaan, piirittävän
sotajoukon avuksi.

Maan puolelta kuningas piiritti Roomaa ja sen laajoja valleja
sekä Marcus Aureliuksen ja prefektin rakennuttamia muureja
sadallaviidelläkymmenellätuhannella miehellä,

Rooman muureissa oli siihen aikaan viisitoista pääporttia sekä
sitäpaitsi joitakuita pienempiä.

Gootit pystyttivät muurien heikompien paikkojen edustalle kuusi leiriä.
Kaikki nämä kuusi leiriä olivat joen vasemmalla rannalla.

Mutta koska oli pelättävissä, että piiritetyt hävittäisivät Milviuksen
sillan ja siten katkaisisivat piirittäjiltä kulkutien joen oikealle
rannalle sekä saisivat vapaasti hallittavakseen koko alueen joen
oikealta rannalta mereen saakka, gootit rakensivat Tiberin oikealle
rannalle, "Neron kentälle", seitsemännen leirin, joka ulottui Vatikanin
kukkulalta Milviuksen siltaan saakka.

Tämä silta suojeli siis Milviuksen siltaa ja uhkasi Hadrianuksen siltaa
sekä Pyhän Pietarin porttiin päättyvää Roomaan johtavaa tietä. Porttia
kutsuttiin Prokopiuksen tietojen mukaan jo silloin myöskin sisemmäksi
Aureliuksen portiksi.

Se oli lähinnä Hadrianuksen hautaa.

Gootit vartioivat tarkasti myöskin Pyhän Pankratiuksen porttia Tiberin
oikealla rannalla.

Tämän Neron kentällä, Pankratiuksen ja Pietarin porttien välillä olevan
leirin päälliköksi Vitiges määräsi Mediolanumin kreivin Markjan, joka
oli ollut cottilaisten alppien vartijana frankkeja vastaan.

Mutta kuningas kävi usein itse täällä tarkasti silmäillen Hadrianuksen
hautaa.

Hän ei ruvennut minkään erityisen leirin päälliköksi, vaan pidätti
itselleen ylipäällikkyyden määräten kuuden muun leirin päälliköiksi
Hildebrandin, Totilan, Hildebadin, Tejan, Guntariksen ja Gripan.

Kaikkien seitsemän leirin ympäri kuningas kaivatti syvät haudat ja
teetätti siten saadusta mullasta muurit haudan ja leirin välille ja
vahvistutti ne paalutuksilla, suojaten siten leirit mahdollisilta
hyökkäyksiltä.

Belisarius uskoi praenestinisen (nykyinen Porta maggiore) portin
kaupungin itäosassa Bessakselle sekä kovasti uhatun Flaminiuksen
portin, jonka läheisyydessä oli Totilan leiri, Constantinukselle. Tämä
rakennutti sen melkein umpeen roomalaisista temppeleistä ja palatseista
otetuilla marmorilohkareilla.

Belisarius oli sijoittanut pääleirinsä kaupungin pohjoisosaan.

Tämä oli heikoin Cetheguksen hänelle luovuttamista paikoista.

Prefekti oli pidättänyt itselleen kaupungin länsi- ja eteläosat, joista
kukaan ei voinut häntä karkoittaa ja joissa hänen läsnäolonsa oli
välttämätön.

Mutta täällä pohjoisessa oli Belisarius isäntänä. Hän asettui
Flaminiuksen ja Pinciuksen -- taikka nyt "Belisariuksen" -- porttien
välille, linnoituksen heikommalle paikalle ja suunnitteli hyökkäyksiä
barbaareita vastaan.

Muut portit hän uskoi jalkaväenpäälliköiden Peraniuksen, Magnuksen,
Enneen, Artabaneen, Azaretaan ja Chilbudiuksen huostaan.

Prefekti oli luvannut puolustaa kaikkia portteja Tiberin oikealla
rannalla, nimittäin uutta Porta aureliaa Hadrianuksen haudan luona,
Porta septimianaa, vanhaa Porta aureliaa, jota siihen aikaan kutsuttiin
Pankratiuksen portiksi, ja Porta portuensista sekä näiden lisäksi
vasemmalta rannalta pyhän Paavalin porttia.

Vasta seuraava portti itäänpäin -- ardeatininen -- oli Belisariuksen
suojeltavana. Täällä oli päällikkönä Chilbudius.

Sekä piirittäjät että piiritetyt osoittautuivat yhtä väsymättömiksi ja
kekseliäiksi hyökkäys- ja puolustussuunnitelmien tekemisessä.

Kauan aikaa gootit koettivat keksiä keinoja saadakseen Rooman
antautumaan ilman rynnäkköä, ja piiritetyt taas koettivat saada nuo
tuumat turhiksi.

Gootit, jotka olivat campagnan herroja, koettivat näännyttää
piiritettyjä janolla. He katkaisivat kaikki neljätoista komeaa
vesijohtoa, jotka varustivat kaupungin juomavedellä.

Belisarius muurautti heti, kun hän oli tämän huomannut, vesijohtojen
kaupunginpuoleiset päät kiinni.

"Sillä", oli Prokopius sanonut hänelle, "kun sinä, sankari Belisarius,
kömmit vesijohtoa myöten Napoliin, voisi barbaarien mieleen johtua
ryömiä samanlaista sankaritietä Roomaan. Tuskinpa he sitä häpeänäkään
pitäisivät."

Kylvyistä piiritettyjen täytyi kokonaan luopua, sillä kauempana joesta
olevissa kaupunginosissa saatiin tuskin juomavettä.

Katkaisemalla vesijohdot barbaarit olivat ottaneet roomalaisilta
leivänkin suusta.

Siltä ainakin näytti.

Sillä Rooman kaikki vesimyllyt seisahtuivat nyt.

Viljaa, jonka Cethegus oli ostanut Sisiliasta ja Belisarius väkisin
koonnut Rooman ympäristöstä vuokralaisten ja maanviljelijäin murinasta
huolimatta, ei saatu enää jauhetuksi.

"Antakaa aasien ja härkien pyörittää myllyjä", komensi Belisarius.

"Useimmat aasit ja härät olivat siksi viisaita, Belisarius", vastasi
Prokopius, "etteivät ne tulleet tähän loukkuun meidän mukanamme.

"Meillä on härkiä vain teurastusta varten.

"Jos ne pannaan myllyjä pyörittämään, ei niissä sitten enää ole lihaa
niin paljon, että niitä voisi teurastaa."

"Kutsu sitten Martinus tänne.

"Sain eilen Tiberin rannalla kävellessäni ja goottien telttoja
laskiessani aatteen --"

"Joka Martinuksen on sen mahdottomuudesta huolimatta toteutettava.

"Mies parka!

"Noudan hänet joka tapauksessa."

Mutta kun Belisarius ja Martinus saman päivän iltana näyttivät
yhteenliitettyjen venheiden päälle laaditun maailman ensimmäisen
laivamyllyn, sanoi Prokopius ihastuneena:

"Laivamyllyissä jauhettu leipä ilahduttaa ihmisiä kauemmin kun
suurimmat urotyösi. Täten jauhetussa viljassa on -- kuolemattomuuden
maku."

Belisariuksen keksimät ja Martinuksen laatimat laivamyllyt suorittivat
todellakin koko piirityksen ajan kuiville jääneiden vesimyllyjen
tehtävän.

Sen sillan alapuolella, jota nykyjään kutsutaan Ponte San Sistoksi,
Janiculus-kukkulan juurelle Belisarius, näet, kiinnitti köysillä kaksi
laivaa ja rakennutti niiden päälle myllyn, jonka ratasta sillan
arkkujen väliin pusertunut vesi pyöritti kovalla vauhdilla.

Piirittäjät koettivat saada tuhotuiksi nämä laitokset, joista
karkulaiset olivat heille kertoneet.

He heittelivät sillan yläpuolella olevilta rannoilta jokeen palkkeja,
tukkeja ja puita, jotka todellakin yhdessä yössä tuhosivat kaikki
joessa olevat myllyt.

Mutta Belisarius rakennutti myllyt uudestaan ja jännitti sillan
yläpuolelle joen yli vahvan ketjun, johon kaikki myllyjä uhkaavat
esineet tarttuivat.

Tällä rautaisella virransululla oli toinenkin tarkoitus kuin myllyjen
suojeleminen. Sen piti myöskin estää gootteja pääsemästä kaupunkiin
veneillä ja lautoilla jokea pitkin.

Sillä Vitiges oli nyt ryhtynyt kaikkiin toimiin rynnäkön varalta.

Hän rakennutti puisia torneja, jotka olivat korkeampia kuin kaupungin
muurit. Tornit olivat rattailla ja niitä kuljetettiin vetojuhtien
avulla.

Hän teetti lukemattomia ryntäysportaita sekä neljä hirmuista
muurinsärkijää, joita kutakin hoitamaan tarvittiin viisikymmentä
miestä.

Lukemattomilla risu- ja kaislakimpuilla täytettäisiin syvät
vallihaudat.

Belisarius ja Cethegus puolestaan -- edellinen pohjoisessa ja idässä,
jälkimmäinen etelässä ja lännessä -- valvoivat kaupungin puolustusta.
He sijoittivat valleille ballisteja ja heittokoneita, jotka sinkosivat
pitkien matkojen päähän hirrentapaisia keihäitä sellaisella voimalla,
että ne puhkaisivat täydessä rautavaruksessa olevan miehen.

Portteja suojeltiin "susilla", s.o. rautapiikein varustetuilla
palkeilla, jotka pudotettiin hyökkääjien päälle, kun nämä olivat
saapuneet aivan portin viereen.

Lopuksi he sirottelivat paljon jalkarautoja ja piikkikuulia muurien ja
barbaarien leirin väliselle aukealle paikalle.




YHDEKSÄS LUKU.


Kaikesta tästä huolimatta gootit olisivat päässeet muureille, ellei
prefektillä olisi ollut Egariaa, sanoivat roomalaiset.

Sillä se oli todellakin merkillistä. Joka kerta, kun barbaarit
suunnittelivat hyökkäystä, meni Cethegus Belisariusta varoittamaan ja
ilmoitti edeltäkäsin hyökkäyspäivän.

Joka kerta, kun Teja tai Hildebad aikoivat tehdä äkkihyökkäyksen
jotakin porttia tai varustusta vastaan, Cethegus ilmoitti sen
edeltäkäsin ja hyökkääjät tapasivat uhatussa paikassa puolustajia kaksi
kertaa enemmän kuin tavallisesti.

Joka kerta, kun barbaarit aikoivat tehdä yöllisen hyökkäyksen joen yli
jännitettyä ketjua vastaan, Cethegus näkyi aavistaneen sen ja lähetti
vihollisia vastaan polttolaivoja.

Näin kului kuukausia.

Goottien täytyi myöntää itselleen, etteivät he huolimatta lukuisista
hyökkäyksistä olleet vähääkään edistyneet piirityksen alusta.

Kauan he kestivät masentumatta nämä vastoinkäymiset ja kaikkien
suunnitelmiensa ilmitulemisen ja tuhoamisen.

Mutta vähitellen alemmat kansankerrokset rupesivat napisemaan,
varsinkin kun elintarpeet alkoivat vähetä. Jopa kuninkaankin kirkas
otsa synkkeni, kun hän näki pahan haltijan tekevän turhaksi kaiken
hänen voimansa, kestävyytensä ja sotataitonsa.

Ja kun hän tuli jonkin epäonnistuneen yrityksen jälkeen kuninkaalliseen
telttaan väsyneenä ja kumarahartiaisena, katseli vaitelias kuningatar
häntä niin arvoituksellisesti ja kammottavasti, että hän kauhistuen
käänsi katseensa toisaalle.

"Näin asiat nyt ovat", sanoi hän synkkänä Tejalle.

"Johan edeltäkäsin sanoin, että näin kävisi.

"Rautgundiksen mukana pakeni onneni, samoin sieluni rauha.

"Kruununi tuntuu olevan kirottu.

"Ja tuo amelungien tytär kiertelee ympärilläni vaiteliaana ja synkkänä
kuin onnettomuuteni ilmi elävänä."

"Olet kenties oikeassa", sanoi Teja.

"Mutta saan mahdollisesti tämän taikavyyhdin selvitetyksi.

"Anna minulle lomaa täksi yöksi."

Samana päivänä, melkein samalla hetkellä verinen Johannes pyysi Rooman
muurien sisällä Belisariukselta lomaa seuraavaksi yöksi.

Belisarius ei suostunut.

"Nyt ei ole sopiva aika öisiin huvitteluihin", sanoi hän.

"Ei taida tuottaa kovinkaan suurta huvia kymmenen kertaa meitä molempia
viekkaamman ketun seuraaminen yöaikaan kosteiden muurien välissä ja
goottien aseiden uhalla."

"Mitä oikein puuhaat", kysyi Belisarius tarkkaavaisempana.

"Mitäkö puuhaan?

"Aion tehdä lopun tästä kirotusta asemasta, jossa me -- sinä,
päällikköni, -- nykyjään olemme.

"Kuukausimääriä barbaarit ovat olleet näiden muurien edustalla mitään
voittamatta. Me ammumme heitä väijyksistä kuten pojat pikku lintuja ja
nauramme heille.

"Mutta kuka tämän kaiken oikeastaan saa aikaan?

"Et sinä, keisarillinen sotapäällikkö, kuten oikeastaan pitäisi, eikä
keisarillinen sotajoukko, vaan tuo jäinen roomalainen, joka ei naura
muulloin kuin ivatessaan.

"Hän istuu Kapitoliumissa ja nauraa keisarille ja gooteille ja meille
ja -- luvalla sanoen -- sinulle eniten.

"Mistä tuo mies, joka on kuin Odysseus ja Ajax samalla kertaa, tietää
goottien suunnitelmat niin tarkoin kuin istuisi hän läsnä kuningas
Vitigeksen neuvotteluissa.

"Pahan henkensä avulla sanovat jotkut.

"Egariansa avulla sanovat toiset.

"Hänellä on korppi, joka osaa puhua kuin ihminen ja joka ymmärtää
ihmisten puhetta, sanovat jotkut. Hän lähettää korppinsa yöksi goottien
leiriin.

"Uskokoot näitä puheita akat ja roomalaiset, mutta ei äitini poika.

"Luulen tuntevani sen korpin ja pahan hengen.

"Varmaa on, että hän saa tietonsa vain goottien leiristä. Katsokaamme,
emmekö voisi itse käyttää tuota lähdettä."

"Olen kauan epäillyt samaa, mutta en ole keksinyt mitään keinoa."

"Olen antanut hunnieni vartioida hänen askeleitaan.

"Se on perin vaikeaa, sillä tuo ruskea mauripiru seuraa häntä joka
paikassa kuin varjo.

"Mutta joskus on Syphax päiväkausia poissa ja silloin vakoileminen
onnistuu paremmin.

"Olen saanut tietää, että Cethegus on useana yönä mennyt ulos
kaupungista milloin Porta portuensiksen kautta Tiberin oikealla
rannalla, milloin pyhän Paavalin portin kautta Tiberin vasemmalla
rannalla. Vakoojani eivät uskaltaneet seurata häntä kauemmaksi
kaupungin ulkopuolelle, sillä molemmat mainitut portit ovat hänen
hallussaan.

"Mutta tänä yönä -- sillä nyt hän taas varmasti lähtee kaupungista --
aion itse lähteä häntä vakoilemaan.

"Minun täytyy odottaa häntä portin ulkopuolella, sillä
hänen isaurilaisensa eivät laske minua portista ulos. Jään
tarkastusmatkallani johonkin vallihautaan odottamaan."

"Hyvä! Mutta sanojesi mukaan on kaksi porttia vartioitavana."

"Sen vuoksi olenkin ottanut veljeni Perseuksen toverikseni. Hän vartioi
pyhän Paavalin, minä portuensista porttia. Saat olla varma, että
ennen auringonnousua huomenna toinen meistä tuntee prefektin pahan
hengen." --

Aivan vastapäätä pyhän Paavalin porttia noin kolmen jousenkantaman
päässä kaupungin uloimmista vallihaudoista oli mahtava, vanhanaikainen
rakennus, Basilica Sancti Pauli extra muros (pyhän Paavalin basilika
muurien ulkopuolella), jonka viimeiset jäännökset hävisivät vasta
silloin, kun Bourbonin tallikreivi piiritti Roomaa.

Alkujaan se oli Jupiter Statorin temppeli, mutta pari vuosisataa
takaperin oli se pyhitetty apostolille. Siitä huolimatta oli vieläkin
pystyssä partaisen jumalan suuri pronssipatsas. Sen oikeasta kädestä
oli vain riistetty vasama ja pantu sijaan risti. Leveä, partainen
patsas sopi mainiosti uudenkin nimensä kuvaksi.

Oli yön kuudes hetki.

Kuu paistoi kirkkaana ikuisen kaupungin yläpuolella ja valoi hopeaista
hohdettaan muurien harjoihin sekä Rooman varustusten ja basilikan
väliselle kentälle.

Pyhän Paavalin portilla oli juuri vaihdettu vahteja.

Mutta portista oli tullut seitsemän miestä ja takaisin palasi vain
kuusi. Seitsemäs lähti taivaltamaan kentälle päin.

Varovaisesti hän kulki eteenpäin karttaen lukuisia jalkarautoja,
sudenhautoja ja itsestään laukeavia myrkytettyjä nuolia, joita täällä
oli kaikkialla ja jotka tuottivat monelle gootille kuoleman
hyökkäyksien aikana.

Mies näytti tuntevan ne tarkoin ja osaavan väistää niitä.

Mutta hän vältti huolellisesti kuutamoakin, kulkien, mikäli
mahdollista, muurin varjossa ja juosten puulta puulle.

Kun hän nousi viimeisestä haudasta, katseli hän ympärilleen ja jäi
seisomaan erään heittokoneiden karsiman sypressin varjoon.

Hän ei nähnyt missään päin ketään ja riensi nopein askelin kirkkoa
kohden.

Jos hän olisi vielä kerran katsellut ympärilleen, ei hän olisi niin
huolettomana jatkanut matkaansa.

Sillä heti, kun hän oli lähtenyt puun luota, nousi haudasta toinen
haamu, joka kolmella askeleella hyppäsi vuorostaan sypressin varjoon.

"Nyt jouduit häviölle, Johannes, ylpeä veljeni! Tällä kertaa olikin
onni nuoremmalle veljelle suosiollinen.

"Nyt on Cethegus ja hänen salaisuutensa käsissäni."

Ja hän seurasi varovaisesti edellä kulkevaa.

Mutta äkkiä tämä katosi hänen näkyvistään, ikäänkuin maa olisi hänet
niellyt. Tämä tapahtui kirkon uloimman muurin ääressä. Mutta kun
armenialainen saapui paikalle, ei hän löytänyt minkäänlaista porttia
tai aukkoa.

"Kohtaus on nähtävästi kirkossa", sanoi hän itsekseen. "Minä menen
sinne."

Mutta tässä paikassa oli mahdoton päästä muurin yli.

Etsien ja koetellen vakooja kiersi muurin kulman ympäri.

Turhaan. Muuri oli joka paikasta yhtä korkea.

Häneltä meni noin neljännestunti aikaa turhaan hakemiseen.

Vihdoin hän löysi kivien välissä pienen aukon, jonka lävitse hän
vaivoin pääsi.

Hän oli nyt vanhan temppelin esipihassa, johon leveät doorilaiset
patsaat loivat syviä varjoja. Niiden suojassa hän livahti pihan
oikeasta päästä päärakennuksen viereen saakka.

Hän tirkisteli sisään muurinraosta, jonka hän oli huomannut
ilmanvedosta.

Sisällä oli aivan pimeää.

Mutta äkkiä kirkas valo häikäisi hänen silmänsä.

Kun hän ne taas avasi, näki hän valojuovan pimeässä kirkossa. Se tuli
salalyhdystä, joka juuri oli otettu esille.

Hän näki selvästi kaiken, mikä oli lyhdyn valaistuspiirissä, mutta
lyhdyn kantajaa hän ei voinut nähdä. Prefekti Cetheguksen hän sitä
vastoin näki hyvin. Tämä seisoi aivan apostolin kuvapatsaan vieressä ja
näytti nojaavan siihen. Hänen edessään seisoi toinen henkilö, hoikka
nainen, jonka tummanpunainen tukka kimalteli lyhdyn valossa.

"Kaunis goottikuningatar, kautta Eroksen ja Anteroksen", ajatteli
vakooja. "Ei ole hullumpi kohtaus, olipa kysymys rakkaudesta tai
valtiollisista asioista.

"Mitä he puhuvat?

"Ikävä kyllä tulin niin myöhään, etten kuullut keskustelun alkua."

"Siis muista tarkoin: ylihuomenna tapahtuu Tiburtiuksen portin
edustalla kauheita asioita."

"Hyvä on, mutta mitä", kysyi prefekti.

"En saanut niistä tarkempaa tietoa enkä voi enää sinulle siitä
ilmoittaa, vaikka saisinkin vielä jotakin tietää. En uskalla enää
tavata sinua täällä, sillä --"

Hän puhui nyt hiljaisemmalla äänellä.

Perseus painoi korvansa tiukasti rakoon. Silloin hänen miekkansa tuppi
putosi kiveykselle.

Valo kääntyi häntä kohden.

"Kuunnelkaa", huudahti kolmas ääni. Se oli naisen ääni, lyhdynkantajan,
joka vasta nyt tuli näkyviin lyhtynsä valossa, kun hän sen äkkiä käänsi
ääntä kohti.

Perseus näki, että lyhdynkantaja oli maurilaispukuinen orjatar.

Hetken aikaa täydellinen hiljaisuus vallitsi temppelissä.

Perseus pidätti hengitystään.

Hän tunsi, että henki oli kysymyksessä.

Cethegus oli tarttunut miekkaansa.

"Kaikki on taas hiljaista", sanoi orjatar. "Ulkona kai putosi kivi
katosta."

"En uskalla enää saapua portuensisen portin edustalla olevaan
hautaankaan. Pelkään, että meitä seurataan."

"Kuka meitä seuraa?"

"Hän, joka ei näytä koskaan nukkuvan, kreivi Teja."

Prefektin huulet vavahtivat.

"Hänkin on yhtynyt arvoitukselliseen valaliittoon, jonka tarkoituksena
on Belisariuksen surmaaminen. Pyhän Paavalin porttia vastaan tehdään
vain valehyökkäys."

"Hyvä on", sanoi prefekti ajatuksissaan.

"Belisarius ei pääse leikistä hengissä, jollei häntä varoiteta. He ovat
jossakin -- mutta en tiedä missä -- väijyksissä ylivoimaisina. Kreivi
Totila johtaa heitä."

"Varoitan häntä varmasti", sanoi Cethegus vitkaan.

"Jospa se onnistuisi!"

"Ole huoleti, kuningatar! Minulle on Rooma ainakin yhtä kallis kuin
sinulle.

"Ja jos ensi rynnäkkö epäonnistuu, täytyy heidän luopua piirityksestä,
vaikka he ovatkin tavattoman sitkeitä.

"Ja se on sinun ansiotasi, kuningatar.

"Salli minun tänä yönä -- kenties viimeisenä, jolloin tapaamme toisemme
-- avata sinulle koko sydämeni.

"Cethegus ei vähästä hämmästy, ei ainakaan myönnä hämmästyneensä.

"Mutta sinua, kuningatar -- minä ihailen.

"Verrattomalla, kuolemaa pelkäämättömällä rohkeudella ja tavattomalla
viekkaudella olet tehnyt barbaarien suunnitelmat turhiksi.

"Todellakin: paljon on Belisarius tehnyt -- enemmän vielä Cethegus, --
mutta eniten Matasunta."

"Puhutko totta?" kysyi Matasunta säkenöivin silmin.

"Ja jos kruunu putoaa tuon valapaton päästä --"

"Niin _sinun_ kätesi pelasti Rooman.

"Mutta et kai aio siihen tyytyä, kuningatar?

"Mikäli minä olen sinua oppinut näinä kuukausina tuntemaan, et lähde
Bysanttiin vangittuna goottikuningattarena.

"Tuon kauneuden, tuon sielun, tuon voiman täytyy hallita Bysantissa
eikä palvella.

"Mieti siis -- kun tyrannisi on kukistettu -- lähdetkö vaeltamaan
tietä, jonka sinulle osoitan?"

"En ole ajatellut hänen kukistustaan pitemmälle", Matasunta vastasi
synkästi.

"Mutta minä olen -- sinun vuoksesi. Todellakin, Matasunta" -- hän
katseli ruhtinatarta ihaillen -- "sinä olet ihmeellisen kaunis.

"Olen ylpeä siitä, ettet edes sinä saanut minua rakastumaan ja
luopumaan suunnitelmistani.

"Mutta sinä olet liian kaunis, liian ihana, elääksesi vain vihalle ja
kostolle.

"Kun päämäärämme on saavutettu, lähdemme -- Bysanttiin.

"Siellä olet sinä korkeammalla kuin keisarinna -- keisarinnan
voittaja."

"Kun olen päämääräni saavuttanut, on elämäni lopussa.

"Luuletko sinä minun jaksavan sietää sellaista ajatusta, että pelkästä
vallanhimosta ja itsekkäiden tarkoitusten vuoksi syöksisin kansani
perikatoon?

"Teen sen vain pakosta.

"Kosto on nyt elämäni ja rakkauteni ja --"

Silloin rakennuksen etuosasta, muurin sisäpuolelta kajahti kova ja
kimeä pöllön rääkynä, ensin kerran ja sitten kahdesti aivan peräkkäin.

Perseus hämmästyi nähdessään prefektin painavan kuvapatsaan kaulaa ja
tämän äänettömästi jakautuvan kahtia.

Cethegus pujahti aukeamaan. Patsas painui taas eheäksi.

Matasunta ja Aspa lankesivat polvilleen alttarin portaille kuin
rukoilemaan.

"Se oli siis merkki! Vaara uhkaa", ajatteli vakooja. "Mutta mistä päin
vaara tulee ja missä on varoittaja?"

Hän kääntyi, astui esille ja katseli goottien leiriin päin.

Silloin hän joutui kuutamoon ja mauri Syphaxin näköpiiriin. Tämä oli
nimittäin ollut päärakennuksen sisäänkäytävän edustalla tyhjässä
seinäkomerossa vahtina. Hän oli tähän saakka pitänyt silmällä
yksinomaan gootteja.

Sieltä päin tuli verkalleen mies kirkkoa kohti.

Hänen sotakirveensä välähteli kuutamossa.

Mutta Perseuskin näki nyt aseen välkkeen. Mauri oli vetänyt hiljaa
miekkansa tupestaan.

"Hah", hymähti Perseus, "sillä aikaa kun nuo kaksi ovat toisensa
tuhonneet, ehdin minä viedä salaisuuden Roomaan."

Kiireesti hän riensi muuriaukolle päin, josta oli tullut sisään.

Epätietoisena Syphax katseli hetken milloin oikealle, milloin
vasemmalle.

Oikealla oli kuuntelija, jonka hän vasta nyt huomasi.

Vasemmalta tuli goottisoturi kirkkoon päin.

Hän ei voinut toivoakaan ehtivänsä tappaa molempia.

Äkkiä hän rupesi huutamaan:

"Teja, kreivi Teja! Apua! Apua! Roomalainen! Pelastakaa kuningatar!
Tuolla oikealla muurin luona! Roomalainen!"

Silmänräpäyksessä Teja oli Syphaxin luona.

"Tuolla", huusi tämä. "Minä suojelen naisia, jotka ovat kirkossa."

Hän riensi sisään.

"Seisahdu, roomalainen", huusi Teja juosten Perseuksen jälkeen.

Mutta Perseus ei seisahtunut. Hän juoksi muurin vierustaa pitkin. Hän
pääsi raolle, jonka kautta oli tullut pihamaalle, mutta nyt kiireessä
hän ei voinut ajatellakaan siitä pujottautumista. Silloin hän
heilahdutti epätoivon lisäämillä voimilla itsensä muurin harjalle. Hän
nosti jo toisen jalkansa muurin yli ja aikoi heittäytyä toiselle
puolelle, kun Teja sinkautti kirveensä hänen päähänsä. Hän putosi
takaperin maahan salaisuuksineen.

Teja kumartui katsomaan kuollutta. Hän tunsi hänet.

"Arkontti Perseus", sanoi hän, "verisen Johanneksen veli".

Hän meni kiireesti kirkkoon.

Ovella tulivat häntä vastaan Matasunta ja tämän perässä Syphax ja Aspa,
jälkimmäinen kantaen salalyhtyä.

Hetken he molemmat katselivat epäluuloisesti toisiaan.

"Minä kiitän sinua, Tarentumin kreivi", sanoi ruhtinatar vihdoin.

"Hartaudenharjoitukseni yritti päättyä pahasti."

"Olet valinnut omituisen paikan ja ajan rukouksillesi.

"Katsotaan, oliko tuo roomalainen ainoa vihollinen."

Hän otti lyhdyn Aspan kädestä ja meni kirkon sisään.

Vähän ajan perästä hän tuli takaisin kädessään kullalla kirjailtu
nahkasandaali.

"En löytänyt sieltä kuin tämän sandaalin alttarin luota, Apostolin
vierestä. Tämä on miehen jalkine."

"Se oli uhrilahjani", sanoi Syphax äkkiä. "Apostoli paransi jalkani,
jonka olin astunut okaaseen."

"Otaksuin sinun palvelevan vain käärmejumalaa."

"Palvelen sitä jumalaa, joka kulloinkin auttaa."

"Mihin jalkaan oka pisti?"

Syphax mietti hetkisen.

"Oikeaan", sanoi hän sitten nopeasti.

"Sepä vahinko", sanoi Teja. "Tämä on vasemman jalan sandaali."

Hän pisti sen vyöhönsä.

"Minä varoitan sinua, kuningatar, tällaisista yöllisistä
hartaudenharjoituksista."

"Teen minkä hyväksi näen", vastasi Matasunta kopeasti.

"Ja minä teen sen, minkä pidän velvollisuutenani."

Näin sanoen Teja meni ulos ja lähti leiriin päin. Kuningatar ja orjat
seurasivat häntä äänettöminä.

Ennen päivännousua Teja meni Vitigeksen luo ja kertoi hänelle kaiken.

"Kertomuksesi ei ole mitenkään todistuskelpoinen", sanoi kuningas.

"Mutta se herättää ainakin epäluuloja.

"Sanoit itse, että kuningattaren käytös kammottaa sinua."

"Juuri sen vuoksi varon toimimasta pelkkien epäluulojen mukaan.

"Olen monesti pelännyt, että olemme tehneet hänelle vääryyttä.

"Melkein yhtä paljon kuin Rautgundikselle."

"Olkoon niin, mutta mitä nuo yölliset retket merkitsevät?"

"Niistä teen lopun. Hänen itsensäkin vuoksi."

"Entä mauri! Häneen en luota vähääkään.

"Hän on usein päiväkausia poissa. Sitten hän taas ilmestyy leiriin.

"Hän on vakooja."

"Niin on, ystäväni", vastasi Vitiges hymyillen, "mutta hän on minun
vakoojani.

"Hän käy minun tieteni tuon tuostakin Roomassa.

"Hän kertoo minulle kaikki, mitä siellä tapahtuu."

"Mutta hänen tuomistaan tiedoista ei sinulla ole ollut mitään hyötyä.

"Entä väärä sandaali?"

"On todellakin uhrilahja, vaikkakin varkauden hyvitykseksi.

"Hän kertoi minulle kaiken, ennenkuin sinä saavuit.

"Hän oli kerran kuningattaren kirkossa ollessa ikävissään harhaillut
kirkon kellareissa ja sieltä löytänyt kaikenlaisia papinpukuja ja
koristuksia, jotka hän piti ominaan.

"Mutta myöhemmin hän rupesi pelkäämään apostolin vihaa ja häntä
lepyttääkseen hän uhrasi saaliista tämän kultasandaalin.

"Hän kuvasi sen minulle tarkoin: kultaiset koristukset sivuilla ja
agaattisolki, jossa oli kirjain C --.

"Katsos vain, kaikki on täsmälleen oikein.

"Hän tuntee siis sen. Se ei voi olla paenneen henkilön oma.

"Ja hän lupasi todistukseksi tuoda oikeankin jalan sandaalin.

"Mutta ennen kaikkea. Hän on neuvonut minulle uuden suunnitelman, joka
tekee lopun hädästämme ja saattaa itse Belisariuksen käsiimme."




KYMMENES LUKU.


Sillä aikaa, kun goottien kuningas ilmaisi ystävälleen tämän
suunnitelman, oli Cethegus, jota oli varhain aamulla kutsuttu
Belisariuksen portille, Belisariuksen ja Johanneksen puheilla.

"Rooman prefekti", kysyi Belisarius häneltä, "missä olit viime yönä?"

"Paikallani.

"Siellä, missä minun piti ollakin. Pyhän Paavalin portilla."

"Tiedätkö, että viime yönä on eräs parhaista päälliköistäni, arkontti
Perseus, Johanneksen veli, kadonnut kaupungista eikä häntä ole
senjälkeen missään nähty?"

"Sepä on ikävää.

"Mutta tiedäthän, että muurin yli meneminen ilman lupaa on kielletty."

"Minulla on syytä otaksua, että sinä hyvin tiedät, mihin veljeni on
joutunut, että sinun kätesi ovat hänen verellään tahratut", huudahti
Johannes kiivaasti.

"Ja totisesti, kautta Justinianuksen unen, siitä sinä saat maksun",
pauhasi Belisarius.

"Sinä et enää komenna keisarin joukkoja etkä päälliköitä.

"Tilinteon hetki on tullut.

"Barbaarit ovat melkein tuhotut. Ja saadaanpa nähdä, eikö sinun pääsi
pudotessa Kapitolium joudu käsiimme?"

"Tälläkö kannalla ovat asiat?" ajatteli Cethegus. "Varo itseäsi,
Belisarius."

Hän vaikeni.

"Puhu", huusi Johannes. "Missä olet veljeni murhannut?"

Ennenkuin Cethegus ehti vastata, saapui paikalle Artasines, eräs
Belisariuksen persialaisista henkivartijoista.

"Herra", sanoi hän, "ulkona on kuusi goottisoturia.

"He tuovat arkontti Perseuksen ruumiin.

"Kuningas Vitiges lähettää seuraavan tervehdyksen: Hänet kaatoi viime
yönä kreivi Tejan kirves.

"Hän lähettää ruumiin juhlallisesti haudattavaksi."

"Taivas itse todistaa syytöksenne valheeksi", vastasi Cethegus lähtien
ulos.

Hän käveli hitaasti ja ajatuksissaan Qvirinalin ja Trajanuksen torin
yli taloonsa.

"Sinä uhkailet, Belisarius. Kiitos viittauksesta!

"Saammepa nähdä, emmekö tule ilman sinuakin toimeen?"

Asunnossaan hän tapasi Syphaxin, joka oli levottomana odottanut häntä
ja nyt kertoi lyhyesti edellisen yön tapahtumat.

"Ensiksikin", hän päätti kertomuksensa, "anna piestä sandaalinsitojaa.

"Näetkö, miten huonosti sinua palvellaan, kun Syphax on poissa. Mutta
anna nyt minulle toinen jalkineesi."

"Minun ei pitäisi antaa sitä, että joutuisit hirteen hävyttömän
valheesi vuoksi", sanoi prefekti nauraen.

"Tästä nahkapalasesta riippuu nyt henkesi, pantterini.

"Millä sen lunastat?"

"Tärkeällä tiedolla.

"Minä tiedän nyt tarkoin Belisariuksen henkeä vastaan suunnitellun
salahankkeen, paikan ja ajan sekä liittoutuneiden nimet.

"Ne ovat Teja, Totila ja Hildebad."

"Jokainen erikseen riittää magister militumille", mutisi Cethegus
tyytyväisenä.

"Minä luulen, että sinä taas toimitat barbaarit loukkuun.

"Olen heille käskystäsi ilmoittanut, että Belisarius itse lähtee
huomenna kaupungista tiburtisen portin kautta muonaa hankkimaan."

"Niin, hän lähtee itse mukaan, sillä hunnit, jotka ovat usein joutuneet
barbaarien käsiin, eivät uskalla enää yksin lähteä. Hänellä on mukanaan
neljäsataa miestä."

"Kolme salaliittolaista aikoo asettua Fulviusten haudan luo väijyksiin
mukanaan tuhannen miestä."

"Se tieto on todellakin kengän arvoinen", vastasi Cethegus heittäen sen
Syphaxille.

"Kuningas Vitiges tekee sillä aikaa valerynnäkön pyhän Paavalin porttia
vastaan saadakseen meidät unohtamaan Belisariuksen.

"Riennän siis käskysi mukaan Belisariukselle sanomaan, että hän ottaisi
mukaansa kolmetuhatta miestä ja tuhoaisi salaliittolaiset."

"Seis", sanoi Cethegus levollisesti. "Älä hätäile.

"Sinä et sano mitään."

"Mitä", kysyi Syphax ihmeissään. "Hän on tuhon oma, jollei häntä
varoiteta."

"Ei aina pidä esiintyä sotapäällikön suojelushenkenä.

"Belisarius koetelkoon huomenna onnensa tähteä."

"Kaikkea päähäsi pälkähtääkin", naurahti Syphax.

"Tässä tapauksessa olen mieluummin orja Syphax kuin magister militum
Belisarius.

"Antonina-raukka, joka jää leskeksi."

Cethegus aikoi heittäytyä vuoteelleen, kun ovenvartija Titus ilmoitti:

"Korinttilainen Kallistratos."

"Hän on aina tervetullut."

Nuori kreikkalainen tuli sisään.

Vieno häpeän tai ilon puna helotti hänen poskillaan. Hänellä oli
nähtävästi erittäin tärkeä asia kerrottavana.

"Mitä muuta kaunista tuot tullessasi paitsi itseäsi", sanoi Cethegus.

Nuorukainen loi häneen säihkyvät silmänsä.

"Sinua ihailevan sydämeni, ja toivon, että voisin teoissa osoittaa
tunteeni.

"Minä pyydän suosionosoituksena, että sallisit minun taistella kuten
Piso ja Liciniukset Rooman puolesta ja sinun puolestasi."

"Mitä sinua, rauhallista vierastamme, rakastettavinta helleeneistä,
koskee meidän ja barbaarien välinen verinen riita?

"Pysy sinä erilläsi tästä raskaasta tosiasiasta ja ajattele omaa
iloista perintöäsi, kauneutta."

"Minä tiedän, että Salamiin päivät ovat jo melkein tarunaikaisia ja
että te, rautaiset roomalaiset, pidätte meitä heikkoina.

"Se on kovaa, mutta sittenkin kestämme sen helpommin, koska juuri te
suojelette maailmaamme, taidetta ja jaloja tapoja barbaareita vastaan.

"Te -- roomalaiset tai oikeammin sinä, Cethegus.

"Siten minä tämän sodan käsitän ja siten se koskee helleenejäkin."

Prefekti hymyili hyvillään.

"No siinä tapauksessa ottaa Rooma mielellään vastaan helleenin avun.
Sinä pääset heti samoin kuin Licinius sotatribuuniksi."

"Teoilla tahdon sinua tästä kiittää.

"Yksi seikka minun täytyy vielä tunnustaa, sillä tiedän, ettet pidä
yllätyksistä.

"Olen usein huomannut, miten rakas Hadrianuksen hauta kuvapatsaineen on
sinulle.

"Äsken laskin patsaat ja niitä oli kaksisataayhdeksänkymmentäkahdeksan.

"Olen täydentänyt kolmannen sadan tuomalla Latonan lapset Apollon ja
Artemiin, joita sinä olet ihaillut. Ne ovat lahjani sinulle ja
Roomalle."

"Rakas tuhlari", sanoi Cethegus, "mitä oletkaan tehnyt?"

"Hyvän ja kauniin teon", vastasi Kallistratos vaatimattomasti.

"Mutta ajattele toki -- paikkahan on linnoitus. Jos gootit sen
valloittavat --"

"Letoidit ovat toisella, sisemmällä muurilla.

"Tarvinneeko pelätä, että barbaarit pääsevät Cetheguksen lempipaikalle?

"Missä ovat kauniit jumalat paremmassa turvassa kuin linnassasi?

"Varustuksesi on mielestäni niiden paras temppeli, koska se on
turvallisin.

"Lahjani olkoon samalla onnellinen enne."

"Niin se onkin", huudahti Cethegus vilkkaasti. "Minä uskon itsekin,
että lahjasi on hyvässä turvassa.

"Mutta salli minun korvaukseksi --"

"Sinä olet jo korvaukseksi antanut minulle luvan taistella puolestasi.
Terve", sanoi kreikkalainen ja poistui nauraen.

"Poika rakastaa minua suuresti", sanoi Cethegus katsellen hänen
jälkeensä.

"Ja minusta -- kuten kaikista muistakin ihmishulluista -- se tuntuu
mieluiselta.

"Eikä vain senvuoksi, että minä siten hallitsen häntä."

Silloin kuului eteisen marmorilattialta askeleita ja tulijaksi
ilmoitettiin eräs sotatribuuni.

Hän oli nuori sotilas, jolla oli jalot, vaikka ennenaikaansa
vanhentuneet kasvonpiirteet.

Aito roomalaisen rodun tuntomerkkeinä olivat melkein suorakulmaisesti
suorasta, ankarapiirteisestä otsasta lähtevät poskipäät. Syvällä
olevista silmistä kuvastui roomalainen voima ja -- ainakin tällä
hetkellä -- päättävä totisuus ja horjumaton tahto.

"Kas, Severinus, Boëthiuksen poika! Tervetuloa, nuori sankari ja
viisaustieteilijä.

"Useaan kuukauteen en ole nähnyt sinua. Mistä tulet?"

"Äitini haudalta", vastasi Severinus tiukasti katsellen kysyjää.

Cethegus hypähti pystyyn.

"Mitä? Rusticiana! Nuoruudenystävättäreni! Boëthiukseni vaimo!"

"Hän on kuollut", sanoi poika lyhyesti.

Prefekti aikoi tarttua hänen käteensä.

Severinus ei sitä sallinut.

"Poikani! Severinus parka! Kuoliko hän lähettämättä minulle
tervehdystä?"

"Kerron sinulle hänen viimeiset sanansa. Ne koskivat sinua."

"Mihin tautiin hän kuoli?"

"Tuskaan ja katumukseen."

"Tuskaan", huokasi Cethegus. "Sen kyllä ymmärrän. Mutta mitä katumista
hänellä oli?

"Ja minuako hänen viimeiset sanansa koskivat? Kuinka ne kuuluivat?"

Silloin Severinus meni aivan prefektin viereen ja katsoi häntä tiukasti
silmiin.

"Kirottu, kirottu olkoon Cethegus, joka myrkytti sydämeni ja lapseni."

Cethegus katseli häntä rauhallisesti.

"Kuoliko hän mielipuolena", kysyi prefekti levollisesti.

"Ei, murhaaja. Hän oli mielipuoli luottaessaan sinuun.

"Kuolinhetkellään hän tunnusti Cassiodorukselle ja minulle, että hän
oli ojentanut nuorelle kuninkaalle sinun sekoittamasi myrkyn.

"Hän kertoi meille koko jutun.

"Corbulo-vanhus tyttärineen vahvistivat sen todeksi.

"'Vasta myöhemmin sain kuulla, että lapseni oli juonut kuolettavasta
pikarista', päätti hän kertomuksensa. 'Eikä kukaan pidättänyt Camillan
kättä hänen aikoessaan juoda.'

"'Sillä minä olin vielä veneessä merellä ja Cethegus
plataanikäytävässä.'

"Silloin Corbulo huusi kalveten: 'Tiesikö prefekti, että maljassa oli
myrkkyä?'

"'Tiesi', vastasi äitini.

"'Kun minä tapasin hänet puutarhassa, ilmoitin sen hänelle.'

"Corbulo vaikeni kauhusta, mutta Daphnidion kiljaisi:

"'Voi domina-parkaani! Hän siis murhasi hänet.'

"'Sillä hän seisoi aivan vieressäni ja katseli, kun domina joi.' --

"'Näkikö hän hänen juovan', kysyi äitini äänellä, joka iäti kaikuu
korvissani.

"'Hän näki hänen juovan', vakuutti Corbulo tyttärineen.

"'Pahat henget silloin hänen päänsä perikööt!'

"'Kosta, Jumala, helvetissä, kostakaa, poikani, maan päällä Camillan
puolesta!'

"'Kirottu olkoon Cethegus!'

"Ja hän veti viimeisen henkäyksensä."

Prefekti seisoi järkähtämättömänä.

Hän tarttui vain hitaasti tunikkansa rintapoimussa olevaan tikariin.

"Mutta mitä sinä teit?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Minä polvistuin ruumiin viereen, suutelin hänen kylmää kättään ja
lupasin täyttää hänen viimeisen käskynsä.

"Varo itseäsi, Rooman prefekti, myrkynsekoittaja, sisareni murhaaja!
Loppusi on lähellä."

"Boëthiuksen poika! Aiotko ruveta murhaajaksi lavertelevan orjan ja
hänen tyttöletukkansa sanojen perustalla?

"Olisiko se mielestäsi sankarin ja oppineen arvon mukaista?"

"En minä aio murhata.

"Jos olisin germaani, niin barbaarien tavan mukaan -- nyt se tuntuu
minusta erinomaiselta -- haastaisin sinut, veriviholliseni,
kaksintaisteluun.

"Mutta olen roomalainen ja haen kostoa oikeuden tietä.

"Varo itseäsi, prefekti. Italiassa on vielä tuomareita.

"Vasta tänään olen päässyt meren puolelta Roomaan ja huomenna syytän
sinua tuomariesi, senaattorien edessä. Siellä tapaamme toisemme."

Cethegus sulki äkkiä häneltä tien.

Mutta Severinus huusi:

"Pois tieltä! Murhamiesten suhteen ollaan varovaisia.

"Kolme ystävääni on saattanut minua talosi luo.

"Jollen pian palaa, tulevat he liktorien kanssa noutamaan minua."

"Aioin vain varoittaa sinua ryhtymästä häpeälliseen tekoon", vastasi
Cethegus levollisesti.

"Jos sinä aiot syyttää sukusi vanhinta ystävää murhasta, jota et saa
toteennäytetyksi, kuolevan kuumehoureiden perusteella, niin en tahdo
sinua siitä estää.

"Mutta ennenkuin menet, saat erään tehtävän suorittaaksesi. Sinä olet
syyttäjäni, mutta samalla olet sotilas ja minun sotatribuunini.

"Sinun on toteltava päällikkösi käskyjä."

"Minä tottelen."

"Huomenna Belisarius lähtee kaupungista ja barbaarit tekevät rynnäkön.

"Minun on suojeltava kaupunkia.

"Minä aavistan, että Belisarius joutuu vaaraan -- häntä pitäisi
suojella.

"Minä määrään sinut huomenna päällikön seuralaiseksi ja on sinun
suojeltava hänen henkeään."

"Omallani."

"Hyvä on tribuuni. Minä luotan sanaasi."

"Luota vain sanaani. Näkemiin. Taistelun jälkeen senaatissa.

"Molemmat taistelut miellyttävät minua.

"Näkemiin -- -- -- senaatissa."

"Näkemättömiin", sanoi Cethegus, kun askelten ääni lakkasi kuulumasta.

"Syphax", huusi hän, "tuo viiniä ja päivällinen.

"Meidän on vahvistettava itseämme -- huomisen varalta."




YHDESTOISTA LUKU.


Varhain seuraavana aamuna vallitsi sekä Roomassa että goottien leirissä
vilkas liike.

Matasunta ja Syphax olivat saaneet tietää yhtä ja toista, mutta ei
kaikkea.

He olivat saaneet tiedon kolmen miehen salaliitosta Belisariusta
vastaan ja alkuperäisestä suunnitelmasta, jonka mukaan aiottiin tehdä
valerynnäkkö pyhän Paavalin porttia vastaan Belisariuksen saattamisen
helpottamiseksi.

Mutta he eivät olleet saaneet tietää, että kuningas oli peruuttanut
tämän aikomuksensa ja salaisesti tehnyt toisen, päällikön poissaololle
perustetun suunnitelman. Hän koettaisi vielä kerran, eikö goottien
uskollisuus voittaisi Belisariuksen taitoa ja prefektin muureja.

Kuninkaan neuvottelussa kaikki tajusivat yrityksen tärkeyden. Jos se
epäonnistuisi, kuten kaikki edellisetkin -- kuusikymmentäkahdeksan
taistelua, hyökkäystä ja rynnäkköä oli Prokopius laskenut tähän saakka
olleen -- ei väsynyt, kovin harventunut sotajoukko enää voisi mitään
tehdä.

Senvuoksi kaikki olivat Tejan neuvosta valallaan sitoutuneet olemaan
ilmoittamatta kellekään yrityksestä.

Senvuoksi Matasunta ei ollut saanut kuninkaalta mitään tietää. Ei
maurinkaan nenä voinut vainuta muuta kuin että sinä päivänä piti
tapahtua ihmeellisiä asioita. Goottisoturitkaan eivät tienneet, mitä
oli tulossa.

Totila, Hildebad ja Teja olivat jo keskiyön aikana hiljaa lähteneet
ratsumiehineen leiristä ja asettuneet väijyksiin Via valerian
eteläpuolelle Fulviusten haudan lähistölle, jonka ohi Belisariuksen
täytyi kulkea. He toivoivat saavansa pian työnsä suoritetuksi ja
pääsevänsä vielä taistelemaan Rooman edustalla.

Sillä välin, kun kuningas Hildebrandin, Guntariksen ja Markjan avulla
järjesti joukot leirin sisäpuolella, lähti Belisarius aamun koittaessa
ulos tiburtisesta portista mukanaan osa henkivartijoitaan.

Prokopius ja Severinus ratsastivat hänen vieressään, edellinen
oikealla, jälkimmäinen vasemmalla puolella. Massageetti Aigan kantoi
lippua, jonka aina piti olla magister militumin mukana.

Constantinus, jolle oli uskottu kaupungin belisarisen osan päällikkyys,
asetti joka paikkaan muureille kaksinkertaiset vahtijoukot ja käski
vapaana olevienkin miesten leiriytyä aivan muurien lähelle. Hän lähetti
samanlaisen käskyn prefektille tämän komennettavina olevien
bysanttilaisten varalta.

Sanantuoja tapasi hänet valleilla Paavalin ja Appiuksen porttien
välillä.

"Belisarius arvelee siis", ivaili Cethegus kuullessaan tämän, "että
Roomani ei ole turvassa, ellei hän sitä suojele. Minä luulen, ettei
_hän_ ole turvassa, ellei Roomani häntä suojele.

"Tule, Lucius Licinius", kuiskasi hän. "Meidän on ryhdyttävä
toimiin sellaisenkin tapauksen varalta, ettei Belisarius palaa
sankariretkeltään. Silloin on toisen ryhdyttävä hänen joukkojaan
komentamaan."

"Minä tunnen tuon toisen."

"Kenties syntyy lyhyt taistelu hänen Roomaan jääneiden henkivartijainsa
kanssa Diokletianuksen kylpylaitoksessa tai Tiburtiuksen portilla.
Heidät täytyy tuhota omassa leirissään, ennenkuin he ehtivät nousta
vastarintaan. Ota kolme tuhatta isaurilaistani ja sijoita ne huomiota
herättämättä kylpylaitoksen ympärille. Ota haltuusi myöskin
Tiburtiuksen portti."

"Mistä nuo miehet otan?"

"Hadrianuksen haudalta", vastasi Cethegus hiukan mietittyään.

"Entäs gootit, päällikkö?"

"Mitä vielä! Hauta on luja. Se puolustaa itse itseään.

"Ensin hyökkääjien on kuljettava etelästä päin virran yli ja sitten
heidän on kiivettävä Paroksen marmorista tehtyjä, sileitä seiniä
pitkin.

"Ja sitäpaitsi", sanoi hän hymyillen, "katso tuonne ylöspäin. Siellä on
kokonainen sotajoukko marmorijumalia ja sankareita. Suojelkoot he
temppeliänsä barbaareilta.

"Katso nyt -- sanoinhan sen jo -- rynnäkkö koskee vain pyhän Paavalin
porttia", virkkoi hän lopuksi viitaten goottien leiriin päin, josta
suuri joukko-osasto marssi mainittua paikkaa kohti.

Licinius totteli ja vei heti kolmetuhatta isaurilaista -- melkein
puolet varusväestä -- haudalta joen yli ja pitkin Viminalista
Diokletianuksen kylpylaitokseen.

Belisariuksen armenialaisten sijalle hän määräsi Tiburtiuksen portille
kolmesataa isaurilaista ja legioonalaista.

Cethegus puolestaan meni salariselle portille, jossa Belisariuksen
sijainen Constantinus parhaallaan oleili.

"Minun on saatava hänet pois tieltä, ennenkuin tieto saapuu", ajatteli
hän.

"Kun sinä olet karkoittanut barbaarit", sanoi hän tälle, "hyökkäät kai
ulos kaupungista. Nyt päällikön poissa ollessa on erinomainen tilaisuus
laakerien niittämiseen."

"Niin on", myönsi Constantinus. "He saavat nähdä, että voitamme heidät
ilman Belisariustakin."

"Mutta teidän täytyy tähdätä levollisemmin", sanoi Cethegus ottaen
jousen eräältä persialaiselta jousimieheltä.

"Katsokaa tuota ratsastavaa goottia, joka on joukon johtajana. Hän
kaatuu."

Cethegus ampui, ja gootti kaatui kuoliaana ratsultaan.

"Ja valleilla olevia jousia te käyttelette huonosti.

"Näettekö tuota tammea. Sen luona on rautapukuinen gootti, tuhantisen
päällikkö.

"Katsokaa!"

Hän tähtäsi vallijousella ja ampui. Gootti tarttui keihään lävistämänä
puuhun.

Silloin saraseenilainen ratsumies ajaa karautti paikalle.

"Arkontti", sanoi hän Constantinukselle, "Bessas pyytää apuväkeä
vivariumin luo praenestiniselle portille. Gootit ryntäävät sinne."

Constantinus katseli epäillen Cethegusta.

"Turhaa puhetta", sanoi tämä. "Hyökkäys tarkoittaa ainoastaan pyhän
Paavalin porttia ja siellä on voimakas varusväki. Tiedän sen varmasti.
Sanokaa Bessakselle, että hän pelkää liian aikaisin.

"Sitäpaitsi on minulla vielä vivariumissa kuusi jalopeuraa, kymmenen
tiikeriä ja kaksitoista karhua ensi sirkusjuhlaani varten.

"Lasketaan ne barbaarien kimppuun!

"Silloin roomalaiset saavat oikean sirkusnäytelmän."

Mutta samassa eräs henkivartija saapui Pinciuksen sillalta huutaen:

"Apua, herra, apua! Constantinus, omalle portillesi, Flaminiuksen
portille! Lukemattomia barbaareita! Ursicinus pyytää apua."

"Sielläkin", mietti Cethegus epäröivän näköisenä.

"Apua murretun muurin luo Flaminiuksen ja Pinciuksen porttien välillä",
huusi toinen Ursicinuksen lähetti.

"Tätä linjaa teidän ei tarvitse suojella. Kuten tiedätte, on se pyhän
Pietarin erityisessä suojassa, se riittää", rauhoitteli Constantinus.

Cethegus hymähti.

"Niin, ainakin tänään, sillä sinne ei rynnätäkään."

Silloin Marcus Licinius ajoi hengästyneenä paikalle.

"Prefekti, pian Kapitoliumille, josta juuri tulen. Vihollisen kaikki
seitsemän leiriä pursuavat jokaisesta portistaan barbaareita.
Nähtävästi aiotaan tehdä yleinen rynnäkkö kaikkia Rooman portteja
vastaan."

"Tuskin", vastasi Cethegus hymyillen.

"Lähden sinne joka tapauksessa. Mutta sinä, Marcus Licinius, vastaat
minulle Tiburtiuksen portista.

"Sen täytyy olla minun hallussani, eikä Belisariuksen.

"Älä viivyttele! Vie sinne kaksisataa legioonalaistasi!"

Hän hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti Kapitoliumia kohti Viminaliksen
juuritse.

Täällä hän tapasi Lucius Liciniuksen isaurilaisineen.

"Päällikkö", sanoi tämä hänelle, "siellä näyttää olevan tosi
kysymyksessä. Mitä isaurilaisilla tehdään? Onko entinen käskysi
voimassa?"

"Olenko peruuttanut sen", kysyi Cethegus ankarasti. "Lucius ja te muut
tribuunit tulette mukaani. Isaurilaiset, menkää te päällikkönne
Asgareen johdolla Diokletianuksen kylpylaitoksen ja Tiburtiuksen portin
välille."

Hän el luullut vaaran uhkaavan Roomaa.

Hänhän luuli tietävänsä, mikä goottien todellinen aikomus oli.

"Tämä yleinen valeryntäys", hän ajatteli, "on pantu toimeen vain
senvuoksi, etteivät bysanttilaiset muistaisi vaarassa olevaa
päällikköään."

Hän nousi erääseen Kapitoliumin torniin, josta oli vapaa näköala koko
Rooman tasangolle.

Se oli täynnä goottisotureita.

Näky oli valtava.

Leiriporteista virtasi koko goottien sotajoukko ympäröiden kaupungin
täydellisesti joka puolelta.

Hyökkäys oli nähtävästi aiottu tehtäväksi yht'aikaa kaikkia portteja
vastaan yhtenäisen suunnitelman mukaan.

Etumaisina suljetussa piirissä kulkivat jousimiehet ja lingonheittäjät
pienissä ryhmissä. Heidän oli ammuttava muureilla ja porteilla olevat
puolustajat.

Sitten tulivat kaikenlaiset muurinmurtajat, jotka olivat peräisin
roomalaisista asevarastoista tai valmistetut roomalaisten mallien
mukaan, joskin usein kömpelösti. Näitä vetivät hevoset ja juhdat,
joiden vieressä kulki kilvillä varustettuja miehiä suojelemassa niitä
piiritettyjen ampumiselta.

Aivan näiden jäljessä kulkivat varsinaiseen hyökkäykseen määrätyt
sotilaat tiheissä ryhmissä. Heillä oli aseina kirveet ja suuret puukot.
He kuljettivat mukanaan ryntäysportaita.

Hyvässä järjestyksessä ja levollisesti nämä kolme hyökkäyslinjaa
etenivät rinnatusten joka paikassa. Aurinko kimalteli kypäreissä.
Määrättyjen väliaikojen päästä kajahtivat goottilaisten sotatorvien
pitkäveteiset toitotukset.

"He ovat meiltä oppineet yhtä ja toista", huudahti Cethegus.

"Se mies, joka on järjestänyt nuo rivit, on etevä sotapäällikkö."

"Kuka se lienee", kysyi Kallistratos, joka seisoi komeassa asepuvussa
Lucius Liciniuksen vieressä.

"Epäilemättä kuningas Vitiges itse", vastasi Cethegus.

"Sitä ei olisi uskonut tuosta vaatimattoman näköisestä miehestä, jonka
ulkomuoto on niin jokapäiväinen."

"Barbaareissa on paljon selittämätöntä."

Hän ratsasti nyt Kapitoliumista joen yli sekä sitten pitkin vallitusta
Pankratiuksen portille, johon ensimmäinen hyökkäys näytti kohdistuvan,
ja nousi seurueineen kulmatorniin.

"Kuka on tuo pitkäpartainen vanhus, joka kulkee miestensä edellä
kivikirves olalla?

"Hän näyttää jättiläiseltä, jonka Zeus unohti tuhota."

"Hän on Teoderikin vanha asemestari. Hän ryntää Pankratiuksen porttia
vastaan", sanoi prefekti.

"Ja kuka on tuo komeavarusteinen mies ruskean hevosen selässä? Hän,
jolla on sudenpää kypärässä ja joka ryntää portuensista porttia
vastaan."

"Hän on völsungi, herttua Guntaris", vastasi Lucius Licinius.

"Katsokaa, tuollakin kaupungin itäpuolella joen tuolla puolen, niin
pitkällä kuin silmä kantaa, rientävät barbaarien joukot kaikille
kaupungin porteille", sanoi Piso.

"Mutta missä on kuningas itse", tiedusteli Kallistratos.

"Näetkö goottien päälipun tuolla keskellä kenttää? Siellä hän on
Pankratiuksen portin kohdalla", selitti prefekti.

"Hän yksin on vankan joukkonsa kanssa liikkumattomana paikoillaan
kolmen sadan askeleen päässä lähimmästä linjasta", vastasi nuori
lainoppinut Salvius Julianus.

"Eikö hän aio ottaa osaa taisteluun", kysyi Massurius.

"Se olisi vastoin hänen tapojaan.

"Mutta meidän on laskeuduttava täältä tornista vallille, kun taistelu
alkaa", sanoi Cethegus.

"Hildebrand on päässyt haudan luo."

"Siellä ovat bysanttilaiset Gregorin johdolla.

"Gootit ampuvat hyvin. Pankratiuksen tornin harjat ovat jo tyhjät.

"Lähde liikkeelle, Massurius, lähetä abasgilaiset ampujani ja Rooman
legioonalaisista parhaat jousimiehet. Heidän on ammuttava
muurinmurtimien ja rynnäkkötornien vetojuhtia."

Heti oli taistelu joka taholla kovassa käynnissä, ja harmikseen
Cethegus huomasi, että gootit etenivät kaikkialla.

Bysanttilaiset kaipasivat nähtävästi päällikköään. He ampuivat huonosti
ja pakenivat valleilta. Gootit sitävastoin ryntäsivät tänään erityisen
vimmatusti.

Gootit olivat useimmissa paikoissa päässeet jo hautojen yli ja
herttua Guntaris oli jo pystyttänyt portuensisen portin luona
rynnäkköportaatkin muuria vasten. Vanha asemestari oli sillä välin
saanut muurin luo vankan murtajan, jonka hän oli suojannut katolla
ylhäältä päin tulevia ammuksia vastaan.

Ensimmäiset iskut kumahtelivat jo Pankratiuksen porttia vasten kuuluen
yli koko taistelun pauhinan.

Tuo tuttu ääni säikähdytti prefektiä, joka juuri saapui paikalle.

"Ne tekevät nähtävästi toden valehyökkäyksestä, kun se on niin hyvin
onnistunut", arveli hän itsekseen.

Taas kajahti murtajan jysäys.

Bysanttilainen Gregor katsahti kysyvästi häneen.

"Tästä täytyy tulla loppu", huudahti Cethegus vimmoissaan, sieppasi
lähimmältä mieheltä jousen ja nuolikotelon ja riensi portin viereiselle
muurinharjalle.

"Tänne jousimiehet ja lingonheittäjät!"

"Seuratkaa minua", huusi hän. "Hankkikaa raskaita kiviä tänne. Missä on
lähin ballisti?

"Missä ovat skorpionit? Muurinmurtajan katto täytyy saada rikki."

Katoksen alla oli goottilaisia jousimiehiä, jotka ampuma-aukoista
tähystivät muurinharjaa.

"Turhaan me odotamme, Hadusunt", kiivaili nuori Guntamund. "Minä
tähtään jo kolmannen kerran turhaan. Ei ainoakaan uskalla pistää
nenäänsä muurin yli."

"Kärsivällisyyttä", sanoi vanhus. "Pidä vain jousesi vireessä.

"Kai siellä aina joukossa joku uteliaskin on.

"Pane minuakin varten jousi kuntoon. Kärsivällisyyttä."

"Sinun seitsemänkymmenvuotiaan on helppo saarnata minulle
kaksikymmenvuotiaalle kärsivällisyyttä."

Sillä välin oli Cethegus ehtinyt vallinharjalle. Hän silmäsi
tasangolle. Siellä hän näki kaukana Tiberin oikealla rannalla kuninkaan
liikkumattomana pääjoukkonsa keskellä.

Se kiusasi häntä.

"Mitä hänellä on mielessä?

"Olisiko hän oppinut jo, ettei päällikkö saa ottaa osaa taisteluun?

"Tule, Gajus", sanoi hän nuorelle jousimiehelle, joka oli rohkeasti
seurannut häntä, "sinun nuoret silmäsi ovat tarkemmat kuin minun.
Silmää harjan yli tuonne -- mitä kuningas siellä puuhaa?"

Hän kumartui rintavarustuksen yli, ja Gajus seurasi hänen esimerkkiään
tähystäen tarkasti osoitettuun suuntaan.

"Nyt, Guntamund", huudahti Hadusunt alhaalla.

Kaksi jännettä helähti yhtaikaa, ja molemmat katselijat hypähtivät
taaksepäin.

Gajus syöksyi otsa läpiammuttuna alas vallilta ja toinen nuoli särkyi
prefektin kypärän silmikkoon.

Cethegus pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Sinä elät vielä, päällikkö", huusi Piso rientäen hänen luokseen.

"Elän, ystäväni. Se oli hyvin tähdätty. Mutta jumalat tarvitsevat vielä
minua. Sain vain naarmun otsaani", virkkoi Cethegus pannen kypärän
paikoilleen.




KAHDESTOISTA LUKU.


Silloin Syphax riensi muurinportaita ylös.

Hänen herransa oli ankarasti kieltänyt häntä ottamasta osaa
taisteluihin.

"Barbaarit eivät saa tappaa sinua eivätkä tuntea sinua -- sinä olet
korvaamaton Matasuntan orjana ja kuningas Vitigeksen vakoojana", oli
Cethegus sanonut.

"Voi, voi", huusi Syphax niin rajusti, että prefekti, joka tunsi
viisaan maurin kylmäverisyyden, hämmästyi, "millainen onnettomuus."

"Mitä on tapahtunut?"

"Constantinus on vaarallisesti haavoittunut. Hän aikoi tehdä
hyökkäyksen salarisesta portista, mutta joutuikin goottien käsiin.

"Heittokoneesta lennätetty kivi sattui hänen päähänsä.

"Vaivoin hänet saatiin pelastetuksi muurin sisäpuolelle. Siellä hän
vaipui minun käsiini. Hän määräsi prefektin seuraajakseen.

"Tässä on päällikönsauva."

"Se on mahdotonta!" huudahti Bessas, joka oli saapunut Syphaxin
jäljessä.

Hän oli tullut mieskohtaisesta pyytämään prefektiltä apujoukkoja ja
saapui juuri parhaaksi kuulemaan uutista.

"Taikka hän oli jo suunniltaan tehdessään sen."

"Ainakin, jos hän olisi sinut määrännyt", vastasi Cethegus tarttuen
levollisesti päällikönsauvaan ja kiittäen viekasta orjaa nopealla
silmäniskulla.

Raivoissaan Bessas hypähti muurilta ja riensi tiehensä.

"Seuraa häntä, Syphax, ja pidä häntä silmällä", kuiskasi prefekti.

Paikalle riensi isaurilainen palkkasoturi, joka sanoi:

"Apua portuensiselle portille, prefekti! Herttua Guntaris on jo
pystyttänyt lukemattomia rynnäkköportaita."

Samassa saapui Cabas, ratsastavien maurilaisten jousimiesten päällikkö.

"Constantinus on kuollut", kertoi hän.

"Rupea sinä hänen sijaisekseen."

"Minä edustan Belisariusta", vastasi Cethegus ylpeästi. "Neljäsataa
armenialaista menee Appiuksen portilta portuensiselle portille."

"Apua, apua Appiuksen portille! Kaikki muureilla olleet puolustajat
ovat ammutut", ilmoitti eräs persialainen ratsumies. "Etuvarustus on jo
puoleksi menetetty. Kenties kestämme vielä vähän aikaa, vaikka vaikeaa
se on. Varustuksen takaisin valloittamista ei tarvitse ajatellakaan."

Cethegus viittasi lainoppineelle Salvius Julianukselle, joka nykyjään
oli hänen sotatribuuninsa:

"Suori matkaan, lainoppinut! Beati possidentes! Ota sata legioonalaista
ja puolusta varustuksia siksi, kunnes lisää apua tulee."

Hän silmäsi taas muurinharjalta alas. Taistelu kohisi hänen jalkojensa
juuressa, ja Hildebrandin muurinmurrin jyski.

Mutta eniten häntä huolestutti taka-alalla levollisesti pysyttelevän
kuninkaan arvoituksellinen toimettomuus.

"Mitä hänellä on mielessä?"

Silloin kuului alhaalta kamala jysähdys ja barbaarien äänekäs
riemunhuuto. Cethegus ei joutunut mitään kyselemään. Kolmella
askeleella hän oli alhaalla.

"Portti on murrettu", huusivat hänen miehensä kauhuissaan.

"Tiedän sen. Nyt olemme itse Rooman porttina."

Asettaen kilven vankasti vasempaan käteensä hän meni aivan oikean
portinpuoliskon viereen, jossa jo oli suurehko reikä. Murrin puhkoi jo
aukon viereisiä, katkenneita palkkeja.

"Vielä sysäys, ja portti on kumossa", sanoi bysanttilainen Gregor.

"Olet oikeassa! Siksi he eivät enää saakaan sitä tehdä. Tänne Gregor
ja Lucius! Asettukaa järjestykseen, sotamiehet! Keihäät tanaan!
Tulisoihtuja ja polttoaineita mukaan! Hyökkäykseen! Kun minä annan
merkin, avatkaa portti ja heittäkää murrin ja suojakatos vallihautaan!"

"Sinä olet rohkea, päällikkö", huusi Lucius Licinius innostuneena ja
riensi hänen viereensä.

"Niin, nyt on rohkeus viisautta, ystäväni!"

Joukko oli jo järjestyksessä ja prefekti aikoi antaa miekallaan
hyökkäysmerkin, kun takaapäin alkoi kuulua meteliä, kovaäänisempää kuin
hyökkäävien goottien huudot, tuskanhuutoja ja kavionkapsetta. Bessas
riensi paikalle. Hän tarttui prefektin käsivarteen, mutta ei saanut
sanaakaan suustaan.

"Mitä turmansanomia sinä tuot", huudahti tämä irroittaen kätensä.

"Belisariuksen joukot", änkytti kauhistunut traakialainen, "ovat
voitettuina Tiburtiuksen portin edustalla -- he pyytävät päästä sisään
-- raivoisat gootit ajavat heitä takaa -- Belisarius oli joutunut
saarroksiin -- hän on kuollut."

"Belisarius on vankina", huusi eräs Tiburtiuksen portin puolustajista,
joka hengästyneenä juoksi paikalle.

"Gootit, gootit ovat kimpussamme. He ovat jo Tiburtiuksen ja
nomentanisen portin edustalla", kuului kadulta.

"Belisariuksen lippu on valloitettu, Prokopius puolustaa hänen
ruumistaan."

"Käske avata Tiburtiuksen portti", sanoi Bessas. "Sinun isaurilaisesi
ovat äkkiä ilmestyneet sinne. Kuka ne on lähettänyt?"

"Minä", sanoi Cethegus.

"Ne eivät avaa ilman sinun käskyäsi. Pelasta toki Belisarius. Ainakin
hänen ruumiinsa!"

Cethegus epäröi -- hän kohotti puoleksi miekkansa.

"Ruumiin", mietti hän, "pelastan mielelläni".

Silloin Syphax riensi hänen luokseen.

"Ei! Hän elää vielä", hän kuiskasi herransa korvaan. "Näin hänet muurin
harjalta. Hän nousi vielä pystyyn, mutta kohta hän on vankina.
Goottilaisia ratsumiehiä kihisee hänen ympärillään. Totila ja Teja ovat
heti hänen kimpussaan."

"Käske avata Tiburtiuksen portti", pyyteli Bessas.

Mutta prefektin silmät säkenöivät. Hänen kasvoistaan kuvastui ylpeä,
rohkea päättäväisyys, joka häntä kaunisti.

Hän iski miekallaan ruhjottuun portin puolikkaaseen ja huusi:

"Hyökkäykseen!

"Ensin Rooma, sitten Belisarius!

"Rooma ja voitto!"

Portti lensi auki.

Hyökkäävät gootit eivät odottaneet bysanttilaisten taholta tällaista
uhkarohkeutta, siksi varmoja he olivat voitostaan.

He olivat sikin sokin portin edustalla, joten suljettu hyökkäysjoukko
helposti syöksi heidät vallihautaan.

Hildebrand-vanhus ei aikonut luopua murtimestaan.

Hän murskasi kivikirveellään Gregorilta kypärän ja pään.

Mutta samassa Lucius Licinius työnsi hänet kilven piikillä
vallihautaan.

Cethegus katkoi nopeasti miekallaan muurinmurtimen köydet, jolloin se
ryskyen putosi hautaan vanhuksen päälle.

"Nyt puiset koneet tuleen", komensi Cethegus.

Pian olivat niiden palkit ilmitulessa.

Voitokkaat roomalaiset palasivat nopeasti vallien suojaan.

Siellä Syphax huusi herralleen:

"Väkivalta, kapina ja ilmisota ovat puhjenneet.

"Bysanttilaiset eivät tottele enää!

"Bessas yllyttää heitä avaamaan väkivalloin portin.

"Henkivartijat uhkaavat antaa hunnien teilata Marcus Liciniuksen,
legioonalaiset ja isaurilaiset."

"Sen he saavat kalliisti maksaa", huusi Cethegus vimmoissaan.

"Lähde liikkeelle, Lucius Licinius! Ota puolet isaurilaisiani.

"Ei! Ota kaikki! Sinä tiedät, missä ne ovat. Hyökkää traakialaisten
henkivartijain kimppuun selkäpuolelta.

"Elleivät he luovu yrityksestään, niin hakkaa heidät armotta
kuoliaiksi.

"Auta veljeäsi!

"Minä tulen heti."

Lucius Licinius epäröi.

"Entä Tiburtiuksen portti?"

"Sitä ei avata."

"Entä Belisarius?"

"Saa olla ulkopuolella."

"Totila ja Teja ovat jo paikalla."

"Sitä suurempi syy pitää portti kiinni.

"Ensin Rooma, sitten muut.

"Tottele, tribuuni!"

Cethegus jäi valvomaan Pankratiuksen portin korjausta.

Se kesti sangen kauan.

"Miten asiat ovat, Syphax? Elääkö hän todellakin?"

"Elää."

"Gootit ovat poropeukalolta."

Luciukselta saapui lähetti.

"Tribuunisi ilmoittaa, ettei Bessas taivu. Legioonalaistesi verta on jo
vuotanut Tiburtiuksen portin luona.

"Asgares ja isaurilaiset epäröivät.

"He eivät usko sinun tarkoittavan totta."

"Minä näytän heille toden", huusi Cethegus, heittäytyi hevosen selkään
ja ajoi kuin myrskytuuli tiehensä.

Hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan. Tiberin yli Janiculumin
kohdalta, Kapitoliumin ohi, Forum romanumin yli, Via sacraa myöten ja
Tituksen kaaren alitse, Tituksen kylpylaitoksen vasemmalta puolelta,
Esquilinuksen yli ja lopuksi esquilinisestä portista ulos Tiburtiuksen
ulommaiselle portille -- siis laajan kaupungin läntisimmästä osasta
itäisimpään.

Täällä olivat Bessaksen ja Belisariuksen henkivartijat kaksinkertaisena
rivinä.

Eräs joukko valmistautui juuri hyökkäykseen Marcus Liciniuksen johdossa
olevien legioonalaisten ja isaurilaisten kimppuun. Sen tarkoituksena
oli avata portti väkisin. Toinen joukko oli keihäät tanassa vastapäätä
toista isaurilaisjoukkoa, jota Lucius turhaan komensi hyökkäykseen.

"Palkkasoturit", huusi Cethegus ajaen pitkin riviä, "kenelle olette
vannoneet uskollisuutta, minulle vaiko Belisariukselle?"

"Sinulle, herra", vastasi Asgares, eräs päälliköistä, "mutta me
arvelimme -- --"

Prefektin miekka välähti, ja mies kaatui kuolleena maahan.

"Teidän on vain toteltava, te valapattoiset roistot, eikä ajateltava!"

Palkkasoturit katselivat häntä kauhistuneina.

Mutta Cethegus komensi rauhallisesti:

"Keihäät tanaan! Hyökätkää! Seuratkaa minua!"

Isaurilaiset tottelivat häntä ja nyt oli Rooman sisäpuolella
syntymäisillään taistelu.

Mutta silloin kajahti lännestä, Aureliuksen portin tienoilta kamala,
kaiken yli kuuluva huuto:

"Voi, voi, kaikki on hukassa!

"Gootit ovat kimpussamme!

"Kaupunki on valloitettu!"

Cethegus kalpeni ja katsoi taakseen.

Kallistratos saapui paikalle kasvot ja kaula verisinä.

"Cethegus", huusi hän, "kaikki on hukassa!

"Barbaarit ovat Roomassa!

"He ovat nousseet muurin yli."

"Missä", kysyi prefekti soinnuttomalla äänellä.

"Hadrianuksen haudalla!"

"Oi, päällikkö", huudahti Lucius Licinius. "Varoitinhan sinua!"

"Siellä on Vitiges", sanoi Cethegus sulkien silmänsä.

"Mistä sen tiedät", kysyi Kallistratos ihmeissään.

"Tiedän vain."

Tämä oli kamala hetki prefektille.

Hänen täytyi myöntää, että hän toteuttaessaan suunnitelmaansa
Belisariuksen tuhoamiseksi oli hetkiseksi unohtanut Rooman.

Hän puri huultaan.

"Cethegus on vienyt varusväen Hadrianuksen haudalta!

"Cethegus on saattanut Rooman turmioon", sanoi Bessas.

"Ja Cethegus sen pelastaakin", sanoi tämä kohottautuen satulassaan.

"Seuratkaa minua kaikki isaurilaiset ja legioonalaiset."

"Entä Belisarius", kysyi Syphax hiljaa.

"Laske hänet sisään.

"Ensin Rooma, sitten muut!

"Seuratkaa minua!"

Lennossa hän palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

Vain muutamat ratsumiehet pysyivät hänen mukanaan. Juoksujalkaa
isaurilaiset ja legioonalaiset seurasivat häntä.




KOLMASTOISTA LUKU.


Tiburtiuksen portilla oli tällä hetkellä aivan hiljaista.

Sanansaattaja oli kutsunut goottilaiset ratsumiehet pois hyödyttömästä
taistelusta.

Heidän oli lähetettävä kaikki mahdollisesti käytettävissä olevat miehet
niin pian kuin suinkin kaupungin ympäri ja joen yli Aureliuksen
portille, josta oli tunkeuduttu kaupunkiin ja jossa kaikki voimat
tarvittaisiin.

Ratsumiehet ajoivat kaupungin oikealta puolelta mainitulle portille,
jota kohti kaikki nyt riensivät, mutta oma jalkaväki, joka ryntäsi
välillä olevia portteja -- Porta clausaa, nomentanaa, salariaa,
pincianaa ja flaminiaa -- vastaan, sulki heiltä tien niin pitkäksi
aikaa, että he joutuivat perille liian myöhään ehtiäkseen mukaan
ratkaisevaan otteluun Hadrianuksen haudalla.

Tämä prefektin lempipaikka oli vastapäätä Vatikanin kukkulaa,
kivenheiton päässä Aureliuksen portilta, johon sitä yhdistivät
kivimuurit ja uudet vallit suojasivat sitä joka puolelta -- paitsi
etelässä, jossa joen piti olla suojana. "Moles Hadriani" muodosti
lujasti rakennetun pyöreän tornin. Jonkinlainen piha oli varsinaisen
rakennuksen ympärillä. Uloimman suojamuurin alapuolella etelässä
virtasi Tiber.

Tämän ulkomuurin harjoilla, pihalla ja sisämuurin harjoilla oleilivat
tavallisesti isaurilaiset, jotka prefekti oli onnettomuudekseen
kuljettanut sieltä toteuttaakseen suunnitelmansa Belisariuksen
tuhoamiseksi.

Mutta sisämuurin harjalla oli suuri joukko marmori- ja kuparipatsaita,
joiden lukumäärän Kallistratos oli lahjallaan täydentänyt kolmeksi
sadaksi.

Goottien kuningas oli tänään asettunut odottamaan sen puoliympyrän
keskikohdalle, jonka barbaarit olivat muodostaneet kaupungin
länsipuolellekin Tiberin oikealle rannalle, Neron kentälle
Pankratiuksen (vanhan Aureliuksen) ja (uuden) Aureliuksen porttien
välille, missä tavallisesti Mediolanumin kreivi Markja oleili.

Hän perusti suunnitelmansa siihen, että kaikkia portteja vastaan
suunnatun yleisen rynnäkön täytyi hajoittaa piiritettyjen voimat ja
että heidän täytyisi siirtäessään puolustajia eniten uhatuille
paikoille jättää jokin paikka paljaaksi, jolloin hän hyökkäisi sinne.

Senvuoksi hän pysytteli liikkumattomana ryntäävien joukkojen takana.

Hän oli antanut kaikille päälliköille käskyn, että hänet piti kutsua
heti, kun jokin paikka puolustuslinjassa paljastuisi.

Hän sai odottaa hyvin kauan.

Hänen täytyi tyynesti kuunnella miestensä levottomuuden ilmauksia, kun
nämä saivat seisoa toimettomina sillä aikaa, kun heidän toverinsa joka
paikassa ryntäsivät kaupunkia vastaan. Kauan täytyi heidän odottaa
kutsua taisteluun.

Vihdoin kuninkaan tarkka silmä huomasi, että Hadrianuksen haudan
ulkomuureilta katosivat isaurilaisten tutut sotamerkit ja tiheät
keihäsrivit.

Hän piti sitä tarkasti silmällä. Niitä ei vaihdettu. Aukkoa ei
täytetty.

Silloin hän hypähti satulastaan, iski ratsuaan kämmenellään kaulalle ja
sanoi:

"Mene kotiin, Boreas!"

Viisas eläin lähti heti laukkaamaan leiriin päin.

"Nyt eteenpäin, gootit! Eteenpäin, kreivi Markja", huusi kuningas.
"Tuonne joen yli! Jättäkää tänne muurinmurtajat. Ottakaa mukaanne vain
kilvet ja rynnäkköportaat sekä kirveet! Eteenpäin!"

Juosten hän saapui korkealle joen rannalle ja syöksyi törmää alas.

"Täällä ei ole siltaa, kuningas, eikä edes kaalamoa", sanoi eräs hänen
jäljessään tulevista gooteista.

"Ei ole, Iffamer ystäväni; meidän täytyy uida."

Kuningas syöksyi keltaiseen, likaiseen jokeen, niin että vesi löi
kohisten hänen kypäräntöyhtönsä yli.

Muutamassa minuutissa hän pääsi toiselle rannalle muutamain miesten
kanssa.

Pian he saapuivat aivan haudan korkean ulkomuurin ääreen. Miehet
katselivat huolissaan ylöspäin.

"Portaat tänne", huusi Vitiges. "Ettekö näe, ettei siellä ole ollenkaan
puolustajia. Vai pelkäättekö kiviä?"

Pian pantiin portaat pystyyn, pian oltiin ulkomuurilla ja heitettiin
siellä olevat harvalukuiset vartijat jokeen. Portaat vedettiin ylös ja
laskettiin muurin sisäpuolelle pihalle.

Kuningas oli ensimmäisenä pihamaalla.

Mutta täällä goottien eteneminen hiukan pysähtyi.

Sillä sisämuurien harjalla olivat Qvintus Piso ja Kallistratos, jotka
olivat rientäneet tänne Pankratiuksen portilta ja tuoneet mukanaan sata
legioonalaista ja muutamia isaurilaisia. Nämä suuntasivat nyt rankan
keihäs- ja nuolisateen pihamaalle yksitellen laskeutuvia gootteja
kohden. Ballistit ja katapultit olivat myöskin hävitystyössä
osallisina.

"Lähettäkää pyytämään Cethegukselta apua", huusi Piso.

Kallistratos riensi täyttämään käskyä.

Kuninkaan oikealta ja vasemmalta puolelta kaatui gootteja.

"Mitä on tehtävä?", kysyi kreivi Markja, joka seisoi hänen vieressään.

"Odotettava siksi, kunnes he ovat ampuneet koko varastonsa", sanoi tämä
levollisesti.

"Se ei kestä enää kauan.

"He ampuvat ja heittävät peloissaan liian tiheään.

"Katsokaa vain. Nyt jo lentelee enemmän kiviä kuin nuolia.

"Ja keihäät ovat jo aivan lopussa."

"Mutta ballistit ja katapultit --"

"Niistä ei meillä ole enää paljon vastusta. Järjestäytykää rynnäkköön.
Laukaukset harvenevat jo.

"Nyt portaat ja kirveet esille. -- Seuratkaa minua."

Nopeasti gootit juoksivat pihan poikki.

Vain muutamia kaatui.

He olivat jo toisen, sisemmän muurin ääressä. Satakunta porrasta
pystytettiin.

Kaikki Pison ballistit ja katapultit olivat tällä hetkellä hyödyttömät,
sillä ne olivat laaditut pitkältä matkalta ampumista varten eikä niitä
saatu pystysuoraan ampumaan kuin suuren vaivan ja ajanhukan jälkeen.

Piso huomasi sen ja kalpeni.

"Heittokeihäitä tänne! Keihäitä, keihäitä, muuten olemme hukassa."

"Kaikki ovat lopussa", kähisi paksu Balbus toivottomana.

"Silloin on kaikki hukassa", huokasi Piso antaen käsiensä vaipua.

"Tule, Massurius, paetkaamme", kehoitteli Balbus.

"Ei, kuolkaamme täällä", huusi Piso.

Ensimmäinen goottikypärä tuli jo esille muurin harjan takaa.

Silloin kuului kaupungin puoleisilta muurinportailta huuto:

"Cethegus! Prefekti Cethegus!"

Hän olikin siellä. Nopeasti hän juoksi muurinharjalle ja iski gootilta,
joka oli jo pannut kätensä rintavarustukselle heilauttaakseen itsensä
sen yli, käsivarren poikki. -- Mies putosi kiljaisten alas.

"Oi, Cethegus", huusi Piso, "sinä tulit oikeaan aikaan."

"Toivottavasti", sanoi tämä ja sysäsi edessään olevat portaat kumoon.

Vitiges, joka oli ollut näillä portailla, hyppäsi notkeasti syrjään.

"Nyt kaikki ampumavarat tänne, peitset ja keihäät, muuten ei ole
mistään apua", huusi Cethegus.

"Täällä ei ole enää ainoatakaan heittoasetta", sanoi Balbus.

"Me luulimme, että sinä toisit tänne isaurilaiset."

"Ne ovat vielä kaukana, paljon jäljessä minustakin", huusi
Kallistratos, joka saapui ensimmäisenä Cetheguksen jälkeen.

Taas portaat kohosivat ylös ja taas kypärät näkyivät.

Vaara kasvoi joka silmänräpäys.

Cethegus katseli hurjasti ympärilleen.

"Heittoaseita", huusi hän polkien jalkaansa, "heittoaseita täytyy
saada."

Silloin hänen katseensa sattui jättiläismäiseen marmoripatsaaseen, Zeus
Pelastajan kuvaan, joka oli muurin harjalla hänen vasemmalla
puolellaan.

Nuolennopeasti ajatus välähti hänen päähänsä. Hän juoksi patsaan luo ja
iski kirveellä poikki sen oikean käden, jossa oli ukkosenvaaja.

"Zeus, lainaa minulle salamaasi", huusi hän. -- "Miksi sitä siinä
jouten pidät!

"Hoi, miehet! Lyökää patsaat palasiksi ja heittäkää ne vihollisten
päälle."

Heti, kun hän oli tämän sanonut, olivat miehet työssä.

Kirveillä ja piiluilla huolestuneet puolustajat alkoivat iskeä jumalia
ja sankareita ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat nuo ihanat
kuvapatsaat murskana.

Se oli kamala näky. Tuolla murtui suurenmoinen Hadrianuksen
ratsastajapatsas; hevonen ja mies iskettiin erilleen. Tuolla kaatui
pitkälleen hymyilevä Aphrodite. Tuolla eristyi Antinouksen kaunis pää
ruumiista ja lensi kahden käden heittämänä goottilaista nahkakilpeä
vastaan.

Kauas lentelivät marmorin, vasken, pronssin ja kullan sirpaleet
peittäen muurinharjat.

Jyristen ja murskaten suunnattomat kivi- ja metallijoukkiot lensivät
muurinharjalta alas ja ruhjoivat hyökkäävien goottien kypärät ja
kilvet, panssarit ja jäsenet, mursivatpa rynnäkköportaatkin.

Kauhistuen Cethegus katseli käskynsä aiheuttamaa hävitystä.

Mutta se oli heidät pelastanutkin.

Kaksitoista, neljätoista, kaksikymmentä porrasta oli tyhjänä miehistä,
jotka äsken olivat tiheässä kuin muurahaiset kiivenneet niitä pitkin.
Hämmästyneinä tästä marmori- ja metallisateesta gootit väistyivät
hetkeksi.

Mutta pian Markjan torvi kutsui heidät uuteen hyökkäykseen ja taas
lensivät sentnerin painoiset möhkäleet alas.

"Onneton, mitä olet tehnyt", valitteli Kallistratos tuijottaen
sirpaleisiin.

"Sen, mikä oli välttämätöntä", vastasi Cethegus syösten loputkin Zeus
Pelastajaa vallin yli.

"Näitkö sen vaikutusta? -- Kaksi barbaaria musertui yhdellä iskulla."

Hän silmäsi tyytyväisenä alas.

Silloin hän kuuli korinttolaisen huutavan:

"Ei, ei. Ei tätä. Ei Apolloa."

Cethegus kääntyi ja näki jättiläismäisen isaurilaisen tähtäävän
kirveellään Latonan lapsia.

"Narri, aiotko laskea gootit tänne", kysyi raaka mies ja aikoi taas
iskeä.

"Ei Apolloani", sanoi helleeni ja kiersi jumalan suojaksi kätensä sen
ympärille.

Kreivi Markja, joka oli lähimpäin portaiden päässä, näki tämän. Hän
luuli, että Kallistratos aikoi vierittää patsaan hänen päälleen, minkä
vuoksi hän päätti sen estää. Hänen heittokeihäänsä suhahti ilmassa ja
sattui kreikkalaista rintaan.

"Ah -- Cethegus", huokasi hän kuollessaan.

Cethegus näki hänen kuolemansa ja rypisti kulmiaan.

"Pelastakaa ruumis ja säästäkää hänen jumalansa", sanoi hän lyhyesti,
paiskaten alas portaat, joilla Markja seisoi. Enempää hän ei kyennyt
sanomaan eikä tekemään, sillä hänen täytyi rientää torjumaan uutta,
uhkaavinta vaaraa.

Vitiges, joka puoleksi putosi, puoleksi hyppäsi kaatuvilta portailta,
seisoi aivan muurin vieressä kivi- ja metallisateessa miettien uusia
keinoja.

Sillä kun ensimmäinen ryntäysyritys portaita myöten oli epäonnistunut
näiden odottamattomien heittoaseiden -- jumalien ja sankarien --
avulla, ei hän enää juuri toivonut pääsevänsä sitä tietä vallille.

Hänen miettiessään ja tuumiessaan putosi raskas Mars gradivuksen
marmorijalusta maahan aivan hänen viereensä, ponnahti hiukan ylös ja
sattui silloin erääseen muurilaattaan.

Mikä ihme! Laatta, joka näytti olevan mitä kovinta kiveä, murtui
pieniksi muurisavipalasiksi ja sen alta tuli näkyviin kapea puuovi,
jota muurarit ja työmiehet käyttivät kulkutienään korjaillessaan suurta
rakennusta ja joka oli tällä sekoituksella laitettu näkymättömäksi.

Kun Vitiges näki oven, huusi hän iloisena:

"Tänne, tänne, gootit! Kirveitä tänne!"

Hän iski omalla sotakirveellään ohuita lautoja, jotka tuntuivat olevan
jotenkin heikkoja.

Onnettomuutta ennustavana tuo uusi, omituinen ääni tunkeutui prefektin
korviin. Hän keskeytti verityönsä ja rupesi kuuntelemaan.

"Se on raudan ääni puuta vasten, kautta Caesarin."

Hän juoksi pitkin kapeita muuriportaita alas, jotka veivät toisen
muurin sisäpuolitse öljylampuilla heikosti valaistuun haudan sisustaan.

Silloin kuului entistä kovempi isku, kumea jysähdys ja pientä rätinää
-- sitten goottien iloinen voitonhuuto.

Kun Cethegus pääsi portaiden alimmalle astuimelle, kaatui portti
pihalle päin ja kuningas Vitiges tuli kynnykselle.

"Rooma on minun", huusi hän riemuiten, heitti kirveen pois ja otti
miekan tupesta.

"Sinä valehtelet, Vitiges -- ensi kerran elämässäsi", huusi prefekti
vimmoissaan ja juoksi esille sysäten terävällä kilven piikillä goottia
rintaan niin voimakkaasti, että tämä peräytyi hämmästyneenä askeleen.

Tätä askelta prefekti käytti hyväkseen ja asettui kynnykselle täyttäen
siten koko oviaukon.

"Missä viipyvät isaurilaiset", huusi hän.

Kesti vain hetken, ennenkuin Vitiges tunsi hänet.

"Me siis kuitenkin taistelemme kahden Roomasta."

Nyt oli hänen vuoronsa hyökätä.

Cethegus, joka koetti sulkea koko oven, peitti kilvellään vasemman
puolensa, jota vastoin hän ei saanut lyhyellä roomalaismiekallaan
täysin suojatuksi oikeaa puoltaan.

Väkevän gootin pitkän miekan pistos, jota Cethegus ei saanut tarpeeksi
hyvin väistetyksi, tunkeutui lävistäen rengaspanssarin syvälle hänen
rintaansa.

Cethegus horjui vasemmalle. Hän oli jo kaatua, mutta ei kaatunut vielä.

"Rooma, Rooma", korisi hän ja koetti viimeisin voimin pysyä pystyssä.

Vitiges oli peräytynyt askeleen tuhotakseen seuraavalla hyökkäyksellä
kokonaan vaarallisen vihollisensa.

Mutta samassa tunsi hänet Piso, joka oli muurinharjalla, ja heitti
komean, nukkuvaa faunia esittävän kuvapatsaan, joka oli valmiiksi
katkaistuna vallilla, kuningasta kohti. Se sattui olkapäähän ja Vitiges
sortui maahan.

Kreivi Markja, Iffamer ja Aligern kantoivat hänet taistelusta.

Cethegus näki hänen kaatumisensa.

Sitten hän kaatui itsestään portin kynnykselle. Ystävän kädet ottivat
hänet vastaan, mutta hän ei tuntenut enää tätä. Hän oli menettänyt
tajuntansa.

Mutta heti herätti hänet taas hyvin tuttu ääni, joka ihastutti hänen
sieluaan. Se oli hänen legioonalaistensa tuuba, hänen isaurilaistensa
sotahuuto. Nämä saapuivat nyt vihdoinkin ryntäysmarssissa ja
hyökkäsivät Liciniusten johdolla tihein joukoin kuninkaan kaatumisen
johdosta typertyneiden goottien kimppuun.

He tunkivat voitokkaasti gootit näiden ulkomuuriin kaivaman aukon
kautta ulos. Goottien mieshukka peräytymisen aikana oli hyvin suuri.

Prefekti näki viimeisten barbaarien paon. Silloin hänen silmänsä
sulkeutuivat uudestaan.

"Cethegus", huusi ystävä, joka piti häntä sylissään, "Belisarius on
kuoleman kielissä ja sinä olet mennyttä miestä."

Cethegus tunsi nyt Prokopiuksen äänen.

"En tiedä", sanoi hän viimeisillä voimillaan, "mutta Rooma -- Rooma on
pelastettu".

Sitten hän meni taas tainnoksiin.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Koko päivän kestäneen yleisen rynnäkön, joka alkoi aamun sarastaessa
ja päättyi auringon laskiessa, ja sen torjumisen aiheuttamat
voimanponnistukset olivat pitkiksi ajoiksi väsyttäneet sekä gootit että
roomalaiset. Kolme päällikköä, Belisarius, Cethegus ja Vitiges
makasivat haavojensa vuoksi useita viikkoja.

Mutta vielä välttämättömämmäksi teki aselevon se alakuloisuus ja
väsymys, joka valtasi koko goottien sotajoukon, kun mitä suurimmilla
ponnistuksilla tavoiteltu voitto luisui käsistä juuri sillä hetkellä,
jolloin se näytti olevan saavutettu.

He olivat koko päivän koettaneet parastansa. Heidän sankarinsa
olivat kilpailleet urhoollisuudessa ja sittenkin olivat molemmat
suunnitelmat -- Belisariusta ja kaupunkia vastaan -- rauenneet juuri
toteutumishetkellään.

Ja kuningas Vitiges, vaikka hän ei ollutkaan yhtä epätoivoinen kuin
hänen sotajoukkonsa, huomasi selvästi, että hänen täytyi tuon verisen
päivän jälkeen muuttaa koko piirityssuunnitelmansa.

Goottien mieshukka oli ääretön. Prokopius laskee sen kolmeksikymmeneksi
tuhanneksi mieheksi ja haavoitettujen määrän vielä suuremmaksi. He
olivat joka puolella kaupunkia ahdistaneet piiritettyjä kuolemaa
pelkäämättä. Pankratiuksen portilla ja Hadrianuksen haudalla oli heitä
kaatunut tuhansittain.

Kun kuudessakymmenessäkahdeksassa edellisessäkin taistelussa hyökkääjiä
oli kaatunut paljon enemmän kuin muurien ja tornien suojaamia
puolustajia, oli se suuri sotajoukko, jonka Vitiges muutamia kuukausia
takaperin oli tuonut ikuisen kaupungin edustalle, sulanut hirvittävästi
kokoon. Sen lisäksi olivat taudit ja nälkä alkaneet riehua heidän
leireissään.

Ottaen huomioon joukkojen vähentymisen ja niissä vallitsevan
toivottoman mielialan Vitigeksen täytyi jättää mielestään kaupungin
valloittaminen väkirynnäköllä ja hänen viimeinen toivonsa oli -- hän ei
salannut itseltään, että se oli heikko -- että nälkä ja puute
pakottaisivat vihollisen antautumaan.

Rooman ympäristö oli imetty aivan kuiviin. Sen vuoksi näytti kaikki
riippuvan siitä, kumpi puolue jaksaisi kauemmin kestää puutetta tai
saisi pikemmin ruokavaroja kauempaa.

Gootit kaipasivat kovasti Dalmatian rannikoilla olevaa laivastoaan.

       *       *       *       *       *

Prefekti toipui ensin haavoistaan.

Kun hänet oli kannettu taintuneena portilta, jota hän oli ruumiillaan
suojellut, makasi hän puolitoista vuorokautta puoleksi unessa puoleksi
tajuttomana.

Kun hän toisen päivän iltana avasi silmänsä, näki hän ensimmäiseksi
uskollisen maurin, joka istui kyyrysissään maassa vuoteen jalkopäässä
ja katseli herkeämättä herraansa. Käärme oli kiertynyt hänen
käsivartensa ympärille.

"Puuovi", virkkoi prefekti hiljaa ensi sanoikseen, "puuovi on
poistettava heti -- sijaan on pantava marmorimöhkäleet --"

"Kiitos, kiitos sinulle, käärmejumala", huudahti orja riemuissaan.
"Isäntäni on pelastunut. Ja sinä itsekin. Ja minä, minä olen sinut
pelastanut, herrani."

Hän polvistui kädet ristissä ja suuteli herransa vuodetta. Hän ei
uskaltanut koskea hänen jalkoihinsakaan.

"Oletko sinä pelastanut minut? -- Miten?"

"Kun olin laskenut sinut kuolonkalpeana tälle vuoteelle, toin
käärmejumalan tänne, näytin sinua hänelle ja sanoin:

"'Sinä näet, voimakas jumala, että herrani silmät ovat ummessa.'

"'Auta sinä ne taas avautumaan.'

"'Sinä et saa muruakaan leipää etkä pisaraakaan maitoa, ennenkuin olet
auttanut.'

"'Ja jollei hän avaa silmiään --. Samana päivänä, jolloin hänet
poltetaan, palaa myöskin Syphax ja sinä, suuri käärmejumala, palat
myös.'

"'Sinä voit auttaa. Siis auta häntä taikka pala.'

"Niin minä puhuin ja hän on auttanut."

"Kaupunki on turvassa -- minä tunnen sen, muuten en olisi voinut
nukkua. Elääkö Belisarius? Missä on Prokopius?"

"Kirjastossa tribuuniesi kanssa. He odottavat lääkärin lausuntoa ja
sitä, heräätkö tänään vai --"

"Kuolenko? Tällä kertaa on jumalasi auttanut. Päästä tribuunit sisään."

Heti sen jälkeen Liciniukset, Piso, Salvius Julianus ja muutamat muut
saapuivat hänen vuoteensa ääreen. He aikoivat liikutettuina polvistua
hänen viereensä, mutta hän esti sen viittauksella.

"Rooma kiittää teitä minun kauttani. Te olette taistelleet kuin -- kuin
roomalaiset. Parempaa kiitosta en osaa keksiä."

Hän katseli mietteissään joukkoa, ikäänkuin etsien jotakin.

"Yksi puuttuu -- korintolainen!

"Ruumis on tietenkin pelastettu, sillä minä uskoin sen ja molemmat
Latoidit Pison huostaan. Pystyttäkää sille paikalle, jossa hän kaatui,
muistopatsas mustasta korintolaisesta marmorista. Sijoittakaa Apollon
patsas tuhkauurnan päälle ja kirjoittakaa siihen:

"'Korintolainen Kallistratos on tässä kaatunut Rooman puolesta. Hän
pelasti jumalan eikä jumala häntä.'

"Menkää nyt. Heti näemme taas toisemme -- valleilla.

"Syphax, saata nyt Prokopius luokseni ja tuo pikarillinen
falernoviiniä."

"Ystävä", huudahti hän sisääntulevalle Prokopiukselle, "minusta tuntuu
kuin olisin ennen tähän kuumeuneen vaipumistani kuullut kuiskattavan:
'Prokopius on pelastanut Belisariuksen.'

"Se on unohtumaton urotyö.

"Jälkimaailma kiittää sinua siitä -- siis minun ei tarvitse sitä tehdä.

"Istu tähän ja kerro asiain kulku.

"Mutta aseta ensin päänalainen niin, että näen Caesarini.

"Sen näkeminen vahvistaa minua paremmin kuin lääkkeet.

"Puhu nyt!"

Prokopius katsoi tutkivasti ystäväänsä.

"Cethegus", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "Belisarius tietää
kaiken."

"Kaikenko? Se on sangen paljon!"

"Jätä pila ja ihaile jalomielisyyttä, koska itse olet jalo."

"Minäkö? En tietääkseni!"

"Kun hän tuli tajuihinsa, kertoi Bessas tietysti hänelle kaiken --
kertoi tarkoin, kuinka olit käskenyt pitää portin suljettuna, vaikka
Belisarius makasi ulkopuolella verissään ja tuima Teja aivan hänen
kintereillään, -- kuinka olit käskenyt tappaa hänen henkivartijansa,
jotka aikoivat väkisin avata portin. Jokaisen sanasi hän kertoi,
myöskin huudahduksesi: 'Ensin Rooma, sitten Belisarius'. Hän vaati
sinun kuolemaasi päällikköjen kokouksessa.

"Minä vapisin.

"Mutta Belisarius sanoi: 'Hän teki oikein. Prokopius, vie hänelle
kiitokseksi miekkani ja varusteeni, joka oli sinä päivänä päälläni.'

"Ja keisarille lähetettyyn kertomukseen hän käski minun kirjoittaa:
'Cethegus, vain Cethegus on pelastanut Rooman!'

"'Nimitä hänet bysanttilaiseksi patriisiksi!'"

"Kiitän! Mutta minä en ole pelastanut Roomaa Bysantille."

"Sitä ei sinun tarvitse minulle sanoa, epäattialainen roomalainen."

"En ole nyt attialaisella tuulella, hengenpelastaja!

"Mitä sinä sait kiitokseksi?"

"Vaiti. Hän ei tiedä mitään.

"Eikä hän saa tietääkään."

"Syphax, viiniä. --

"Sellaista jalomielisyyttä en siedä.

"Se heikontaa minua.

"No, miten huviratsastus sujui?"

"Ystäväni! Se ei ollut huviratsastusta.

"Se oli hirmuisinta totta, mihin milloinkaan olen joutunut.

"Belisariuksen henki riippui hiuskarvasta."

"Juuri tuo hiuskarvan verta puuttuu aina gooteilta.

"Ne ovat kaikki suuria poropeukaloita."

"Sinä olet puheistasi päättäen pahoillasi siitä, ettei Belisarius
kuollut,"

"Se olisi ollut hänelle parahiksi.

"Olen häntä kolmesti varoittanut.

"Hänen pitäisi kerrankin oppia tietämään, mikä sopii vanhalle
sotapäällikölle ja mikä nuorelle poikavintiölle."

"Kuule", sanoi Prokopius katsellen häntä vakavasti, "sinä olet
Hadrianuksen haudalla menettänyt oikeutesi puhua tuolla tavalla.

"Aikaisemmin, kun vähäksyit hänen urhoollisuuttaan --"

"Luulitko sinä, että minä puhuin kateudesta urhoollista Belisariusta
vastaan?

"Kuulkaa, te kuolemattomat jumalat!"

"Luulin, sinun gepidilaakerisi --"

"Älä viitsi puhua tuollaisista poikamaisuuksista!

"Kun asiat vaativat, täytyy halveksia kuolemaa, mutta muuten
varovaisesti rakastaa elämää.

"Sillä vain elävät hallitsevat eivätkä mykät kuolleet.

"Sellainen on minun elämänviisauteni, sano sitä pelkuruudeksi, jos
tahdot.

"Siis retkenne -- kerro lyhyesti --. Kuinka se kävi?"

"Siellä oli kuumat paikat.

"Kun olimme tutkineet seutua, -- ei missään näkynyt vihollista ja
kaikesta päättäen saimme rauhassa hankkia ruokavaroja -- käännyimme
vähitellen kaupunkia kohti keskellämme muutamia vuohia ja laihoja
lampaita, jotka olimme saaneet käsiimme, Belisarius edellä, nuori
Severinus, Johannes ja minä hänen vieressään.

"Äkkiä, kun tulimme aukealle 'ad aras Bacchi' nimisestä kylästä,
syöksyi metsästä valerisen tien molemmilta puolitta kimppuumme
goottilaisia ratsumiehiä.

"Minä huomasin, että joukko oli meitä paljon lukuisampi ja neuvoin
senvuoksi Belisariusta pakenemaan Roomaan päin.

"Belisarius tuumi: 'Paljonhan niitä on, mutta ei liian paljon' -- ja
hyökkäsi tien vasemmalta puolelta ryntäävien goottien kimppuun
puhkaistakseen heidän rivinsä.

"Mutta siinä meille kävi huonosti. Gootit ratsastavat paremmin ja
miekkailevat paremmin kuin maurilaiset ratsumiehemme, ja heidän
johtajansa Totila ja Hildebad -- edellisen tunsin pitkästä, liehuvasta,
keltaisesta tukasta ja jälkimmäisen tavattomasta koosta -- tahtoivat
nähtävästi päästä Belisariuksen kimppuun.

"'Missä on Belisarius ja hänen kehuttu rohkeutensa', huusi Hildebad
niin kovalla äänellä, että se kuului yli taistelun melskeen.

"'Täällä', vastasi tämä viipymättä ja riensi jättiläisen kimppuun,
ennenkuin ehdimme häntä estää.

"Hildebad oli nopsa liikkeissään ja iski Belisariusta hirmuisella
kirveellään kypärään niin, että kultainen harja valkoisine
hevosenhäntineen putosi murskautuneena maahan ja Belisariuksen pää
vaipui hevosen kaulalle.

"Gootti kohotti uudestaan kirveensä antaakseen toisen, varmasti
kuolettavan iskun, kun nuori Severinus, Boëthiuksen poika riensi eteen
kilpi koholla.

"Mutta barbaarin kirves tunkeutui kilven läpi ja upposi syvälle jalon
nuorukaisen kaulaan.

"Hän syöksyi --"

Prokopiuksen ääni katkesi.

"Kuoliko hän", kysyi Cethegus levollisena.

"Hänen isänsä vanha vapautettu orja, joka häntä seurasi, vei hänet
taistelusta.

"Mutta hän kuoli -- kuulemani mukaan -- ennenkuin he saapuivat
lähimpään kylään."

"Kaunis kuolema", sanoi Cethegus.

"Syphax, lisää viiniä."

"Belisarius oli sillä välin päässyt pystyyn ja paiskasi nyt kiukuissaan
goottia niin ankarasti keihäällä rintahaarniskaan, että tämä lensi
hevosen selästä.

"Me päästimme riemuhuudon, mutta nuori Totila --"

"Mitä hänestä?"

"Kun hän näki veljensä kaatuvan, hän mursi raivoissaan tien
henkivartioiden peitsien läpi Belisariuksen luo. Tämän lipunkantaja
Aigan yritti suojella päällikköään, mutta gootin miekka suhahti hänen
vasempaan käsivarteensa. Totila sieppasi lipun Aiganin herpoutuneesta
kädestä ja heitti sen lähimmälle gootille.

"Belisarius karjaisi vihasta ja ryntäsi Totilaa kohti, mutta tämä oli
nopea kuin salama. Hän iski terävällä miekallaan päällikön kumpaankin
olkapäähän, ennenkuin tämä ehti ajatellakaan puolustautumista.
Belisarius horjui satulassaan ja vaipui hiljalleen maahan hevoseltaan,
joka samassa kaatui heittokeihään surmaamana.

"'Antaudu vangiksi, Belisarius', huusi Totila.

"Päälliköllä oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän jaksoi
pudistaa päätään kieltäytymisen merkiksi, minkä jälkeen hän kaatui
taintuneena maahan.

"Samassa olin minäkin paikalla, nostin päällikön hevoseni selkään ja
uskoin hänet Johanneksen huostaan, joka kokosi päällikön ympärille
neljäkymmentä henkivartijaa ja lähti mellakasta pakomatkalle kaupunkiin
päin."

"Entä sinä?"

"Minä taistelin jalkaisin.

"Minun onnistui jälkijoukon saavuttua -- keskustassa olleet ruokavarat
jätimme tielle -- järjestää joukko taisteluasentoon.

"Mutta ei pitkäksi aikaa.

"Sillä nyt saapui toinenkin goottilainen ratsumiesjoukko paikalle.
Myrskytuulen tavoin musta Teja syöksähti esille, puhkaisi edestäpäin
oikean siipemme, joka oli häntä lähinnä, sekä sitten minun Totilaan
päin käännetyn rintamani sivultapäin ja hajoitti koko joukkoni.

"Minä huomasin, että olin menettänyt taistelun, hyppäsin erään
isännättömän ratsun selkään ja riensin päällikön jälkeen.

"Mutta Tejakin oli huomannut tämän paon suunnan ja ajoi meitä kiivaasti
takaa.

"Fulviuksen sillalla hän saavutti Belisariuksen suojelusjoukon.
Johannes ja minä olimme asettaneet enemmät kuin puolet jäljellä
olevista henkivartijoista sillalle suojelemaan sitä. Joukon johtajina
olivat urhoollinen pisidialainen Principius ja jättiläismäinen isauri
Tarmut.

"Siellä nuo kaikki kolmekymmentä kaatuivat, viimeiseksi molemmat
päälliköt, jotka Tejan miekka oli surmannut.

"Siellä kaatui Belisariuksen henkivartijaston ydin, siellä useat
läheisimmistä asetovereistani, kuten saraseeni Alamundarus,
persialainen Artasines, armenialainen Zanter, isauri Longinus,
massageetit Bucha ja Chorsamantes, trakialainen Kutila, vandaali
Hildeger, mauri Juphrat sekä kappadokialaiset Teodoritos ja Georgios.

"Mutta heidän tuhonsa pelasti meidät.

"Sillan takana yhdyimme sinne jätettyyn jalkaväkeemme, joka taisteli
vihollisen ratsumiehiä vastaan siksi kunnes Tiburtiuksen portti --
vaikkakin myöhään -- avattiin päällikölle.

"Sitten minä riensin, lähetettyäni hänet kantotuolissa Antoninan
hoitoon, Hadrianuksen haudalle, missä -- kuten sanottiin -- vihollinen
oli päässyt kaupunkiin. Täällä löysin sinut kuoleman kielissä."

"Mitä Belisarius aikoo nyt tehdä?"

"Hänen haavansa eivät ole niin vaaralliset kuin sinun, mutta sittenkin
hän paranee hitaammin. Hän on myöntänyt goottien pyytämän aselevon
kuolleiden hautaamista varten."

Cethegus kavahti pystyyn.

"Hänen ei olisi pitänyt suostua.

"Nyt ei pitäisi enää turhaan viivytellä ratkaisua. Minä tunnen nämä
goottihärät. Nyt he ovat rynnänneet sarvensa tylsiksi. Nyt he ovat
väsyneitä ja alakuloisia.

"Nyt olisi sopiva aika suunnittelemani viimeisen iskun antamiseen.

"Tuolla hehkuvalla tasangolla vallitsevaa kuumuutta heidän
jättiläisruumiinsa eivät kestä. Vielä huonommin he kestävät nälkää ja
kaikkein huonoimmin janoa.

"Sillä germaanin täytyy juoda, ellei hän makaa tai tappele.

"Nyt täytyy vain hiukan säikähdyttää heidän varovaista kuningastaan.

"Kiitä Belisariusta miekasta ja esitä hänelle seuraava ehdotus:

"Lähettäköön hän jo tänään pelätyn Johanneksen kahdeksantuhannen miehen
kanssa Picenumin kautta Ravennaa vastaan. Flaminilainen tie on vapaana
eikä siellä ole sanottavasti puolustusväkeä, sillä Vitiges on
kuljettanut kaikkien linnoitusten varusväet tänne. Me saamme nyt
Ravennan helpommin käsiimme kuin barbaarit Rooman.

"Kun kuningas saa tietää, että Ravennaa, heidän viimeistä
turvapaikkaansa uhataan, hän rientää sitä pelastamaan.

"Hän vie joukkonsa pois näiden valloittamattomien muurien edustalta ja
muuttuu taas ahdistajasta ahdistetuksi."

"Cethegus", sanoi Prokopius hypähtäen pystyyn, "sinä olet suuri
sotapäällikkö."

"Vain joutoaikoinani, Prokopius! Tervehdä suurta voittajaa,
Belisariusta!"




VIIDESTOISTA LUKU.


Aselevon viimeisenä päivänä Cethegus jaksoi jo mennä Hadrianuksen
haudan valleille, missä hänen isaurilaisensa ja legioonalaisensa
tervehtivät häntä riemuhuudoin.

Hän meni ensimmäiseksi Kallistratoksen haudalle ja laski mustalle
marmorilevylle laakereista ja ruusuista laaditun seppeleen.

Kun hän täällä ohjasi varustusten vahvistamistöitä, toi Syphax hänelle
kirjeen Matasuntalta.

Se oli näin kuuluva:

"Tee pikainen loppu.

"En enää jaksa katsella tätä kurjuutta.

"Neljänkymmenen tuhannen gootin hautaus raastoi rintaani.

"Valituslaulut tuntuvat syyttävän minua.

"Jos tätä kestää kauemmin, menehdyn varmasti.

"Kamala nälkä raivoaa leirissä.

"Heidän viimeinen toivonsa on suuri vilja- ja karjalasti, joka tuodaan
laivoilla Etelä-Galliasta.

"Ensi Calendaena odotetaan laivastoa Portukseen.

"Menettele sen mukaan -- mutta tee tästä pikainen loppu."

"Voitto on saavutettu", huudahti prefekti, "piiritys on lopussa.

"Pieni laivastomme on ollut joutilaana Populoniumissa.

"Nyt saa se työtä.

"Tämä kuningatar on barbaarien turma."

Hän meni itse Belisariuksen luo, joka otti hänet sydämellisesti
vastaan. --

Samana yönä, aselevon viimeisenä, Johannes lähti Pinciuksen portista ja
kääntyi sitten vasemmalle, Via Flaminialle. Ravenna oli hänen matkansa
määrä.

Meritse lähetettiin pikaviestejä Populoniumiin, jossa oli pieni
roomalainen laivasto.

Kaupungin ympärillä vallitsi rauha huolimatta aselevon päättymisestä.

Noin viikon perästä kulki kuningas, joka ensi kerran nousi
tautivuoteeltaan, ystäviensä mukana leirin läpi.

Entisestä seitsemästä leiristä, joissa ennen oli vilissyt ihmisiä, oli
nyt kolme autiona ja hylättynä. Neljässä muussakin leirissä oli
jokseenkin niukasti väkeä jäljellä.

Tuiki väsyneinä, valittamatta, mutta samalla toivottomina laihtuneet,
nälän ja kuumeen riuduttamat miehet makasivat teltoissaan.

Urhoollista kuningasta ei tervehditty riemuhuudoin. Väsyneet miehet
tuskin jaksoivat avata silmiään askelia kuullessaan.

Telttojen sisältä kuului sairaiden ja kuolevien äänekästä voihkinaa.

Terveitä oli tuskin niin paljon, että tärkeimpiin paikkoihin saatiin
vartijat.

Vahdit laahasivat keihäitään perässään. He olivat liian väsyneitä
pitääkseen niitä pystyssä tai olkapäillään.

Päälliköt saapuivat Aureliuksen portin edustalla oleviin varustuksiin.
Nuori jousimies makasi pureskellen karvasta ruohoa.

Hildebad huusi hänelle:

"Kautta Torin vasaran! Guntamund, mitä tämä on? Jousesi jänne on
katkennut. Miksi et ole pannut siihen uutta?"

"En jaksa, herra. Jänne katkesi eilen ampuessani.

"Minä ja kolme vierustoveriani emme ole jaksaneet yhteisin voimin panna
uutta jännettä."

Hildebad antoi hänelle kulauksen kurpitsapullostaan.

"Ammuitko roomalaisen?"

"En, herra", vastasi mies. "Rotta nakerteli erästä ruumista.

"Osuin siihen onneksi ja me jaoimme sen neljään osaan."

"Iffasunt, missä on setäsi Iffamer", kysyi kuningas.

"Kuollut, herra.

"Tuolla kirotun marmorihaudan luona.

"Hän kaatui sen jälkeen, kun oli kantanut sinut pois."

"Missä on isäsi Iffanut?"

"Kuollut hänkin.

"Hän ei voinut juoda näiden lätäköiden myrkyllistä vettä.

"Jano, kuningas, polttaa vielä kuumemmin kuin nälkä.

"Eikä tuo lyijynharmaa taivas edes sadakaan."

"Te olette kaikki Atesis-laaksosta."

"Niin olemme, herra kuningas, Iffinger-vuorelta. Oi, miten
hyvänmakuista lähdevettä meillä siellä kotona oli!"

Teja näki kauempana erään sotamiehen juovan kypärästään.

"Hei, Arulf", huusi hän tälle, "sinä et näy olevan juomisen
puutteessa."

"En, minä juon usein", vastasi mies.

"Mitä sinä juot?"

"Verta äskenkaatuneiden haavoista.

"Alussa se käänsi mieltä, mutta ihminen tottuu tällaisissa oloissa
vaikka mihin."

Kuningas lähti pois kauhistuneena.

"Lähetä koko viinivarastoni leiriin, Hildebad.

"Vahdit jakakoot sen keskenään."

"Koko viinivarastosiko?

"Oi, kuningas, juomanlaskijallasi on helpot päivät.

"Sinulla on jäljellä puolitoista tuoppia viiniä.

"Ja lääkärisi Hildebrand sanoi, että sinun on saatava voimia."

"Kuka antaa näille voimia, Hildebad?

"Hätä tekee heistä villejä eläimiä."

"Tule telttaasi", sanoi Totila tarttuen kuninkaan vaippaan.

"Täällä ei ole hyvä olla."

Saavuttuaan kuninkaan telttaan ystävykset istuutuivat ääneti kauniin
marmoripöydän ääreen, jolla oli kultaisissa vadeissa homeista leipää ja
muutamia lihapaloja.

"Se oli viimeisen edellinen hevonen kuninkaallisesta tallista", sanoi
Hildebad. "Boreas on enää jäljellä."

"Boreasta ei saa teurastaa! -- Vaimoni ja lapseni ovat istuneet sen
selässä."

Hän nojasi päänsä käsiinsä. Taas syntyi pitkä äänettömyys.

"Ystävät", alkoi kuningas vihdoin, "tämä ei käy enää laatuun.

"Kansamme kuolee näiden muurien edustalla.

"Päätökseni tuottaa tuskaa itsellenikin ja vaikeaa se oli tehdä --"

"Älä ilmaise sitä vielä, kuningas", huudahti Hildebad.

"Muutaman päivän perästä kreivi Odosunt saapuu Cremonasta
laivastoineen. Silloin meillä on herkkuja ylenmäärin."

"Hän ei ole vielä täällä", sanoi Teja.

"Ja mieshukkamme, joka on ollut tosin kamala", sanoi Totila,
"korvaantuu uusilla joukoilla, jahka Urbinumin kreivi Ulitis saapuu
Ravennan ja Rooman välisten linnoitusten varusväen kanssa, jotka
kuningas on käskenyt tänne tyhjiä telttojamme täyttämään."

"Ei Ulitiskaan ole vielä täällä", sanoi Teja.

"Hän lienee Picenumin luona.

"Jos hän saapuu onnellisesti perille, tulee puute leirissä yhä
suuremmaksi."

"Totta kai Roomassakin paastotaan", arveli Hildebad lyöden nyrkillään
pöydällä olevan kovan leivän palasiksi.

"Katsotaan, kuka kauemmin kestää."

"Usein olen miettinyt synkkinä päivinä ja unettomina öinä", jatkoi
kuningas hitaasti.

"Miksi? Miksi kaikki tämä on tapahtunut?

"Omantuntoni mukaan olen aina harkinnut, kumpi on oikeassa kumpi
väärässä, vihollisemmeko vai me. Enkä ole voinut koskaan tulla muuhun
johtopäätökseen kuin että oikeus on meidän puolellamme.

"Eikä meiltä ole suinkaan puuttunut voimaa eikä rohkeutta."

"Sinulta ei ainakaan", sanoi Totila.

"Eikä raskaita uhrejakaan ole puuttunut", huokasi kuningas.

"Ja jos nyt, kuten kaikki sanovat, taivaassa hallitsee oikeudellinen,
hyvä ja kaikkivoipa Jumala, niin miksi hän sallii tätä suunnatonta,
ansaitsematonta kurjuutta.

"Miksi meidän pitää kukistua Bysantin edessä?"

"Ei meidän tarvitse kukistua", huudahti Hildebad.

"Minä en ole koskaan vaivannut kalloani Jumalaamme miettimällä.

"Mutta jos hän sallii sellaista tapahtua, niin täytyy rynnätä
taivaaseen ja särkeä hänen valtaistuimensa nuijilla."

"Älä pilkkaa Jumalaa, veljeni", virkkoi Totila vakavasti.

"Ja sinä, jalo kuninkaani, ole rohkea ja luottavainen.

"Varmasti oikeamielinen Jumala hallitsee tähtien tuolla puolen.

"Senvuoksi oikean asian täytyy lopuksi voittaa.

"Ole rohkea, Vitiges, ja toivo loppuun saakka."

Mutta kuningas pudisti vain päätään.

"Minä myönnän löytäneeni yhden tien tästä sekamelskasta, tästä
hirvittävästä epäilyksestä Jumalan oikeamielisyyteen.

"Ei ole ajateltavissakaan, että me kärsisimme syyttä. Ja kun kansamme
asia on kieltämättä oikea, täytyy minussa, teidän kuninkaassanne, olla
syy.

"Lukemattomia kertoja -- niin kertovat pakanuuden aikaiset laulumme --
ovat goottien kuninkaat uhrautuneet jumalille, kun tappiot, sairaudet
tai huonot sadot rasittivat vuosikausia heimoa.

"He ovat ottaneet päälleen salaisen syyn, joka näytti painavan kansaa,
ja sovittaneet sen kuolemalla tai lähtemällä kiertämään rauhattomana,
kruunuttomana maanpakolaisena.

"Sallikaa minun, kovaonnisen, luopua kruunusta.

"Valitkaa toinen, jolle Jumala ei ole vihainen; valitkaa Totila tai --"

"Haavakuume vaivaa taas sinua", keskeytti vanha asemestari.

"Sinäkö syyllinen? Sinä, joka olet uskollisin meistä kaikista.

"Ei, minä ratkaisen arvoituksen teille, te nykyajan lapset, jotka
olette menettäneet isien muinaisen voiman luopuessanne isien uskosta ja
joilla ei nyt ole mitään lohdutusta.

"Minua säälittää puheenne, joista kuvastuu toivottomuus."

Hänen harmaat silmänsä säteilivät omituisesti.

"Kaikki, mikä täällä maan päällä ilahduttaa tai pahoittaa mieltä, on
tuskin ilon tai surun arvoista.

"Kahdesta seikasta vain on pidettävä täällä huolta: on pysyttävä kunnon
miehenä ja kuoltava sodassa eikä tautivuoteella.

"Uskollisen sankarin valkyyriat kuljettavat veriseltä kentältä
punaisten pilvien yläpuolelle Odinin saliin, missä sankarit tervehtivät
häntä täysin maljoin.

"Sitten hän ratsastaa joka päivä aamun koittaessa heidän kanssaan
metsästämään tai aseharjoituksiin ja palaa illan tullen kultaiseen
saliin, jossa juodaan ja sankarilauluja lauletaan.

"Ja kauniit kilpineidot laskevat leikkiä nuorten parissa ja me vanhat
haastelemme muinaisia syntyjä syviä muinaisajan sankarien kanssa.

"Siellä minä taas tapaan kaikki nuoruudentoverini, väkevän Vinitarin ja
Aqvitanian herran Valtariksen ja Burgundien hallitsijan Guntariksen.

"Ja minä saan nähdä ne, joita olen aina halunnut oppia tuntemaan,
nimittäin geati Beovulfin ja tuon muinaisajan kheruskin, joka
ensimmäisenä voitti roomalaiset. Hänestähän vieläkin saksilaiset
runoilijat kertovat ja laulavat.

"Ja taas saan minä kantaa herrani, kotkasilmäisen kuninkaani kilpeä ja
keihästä.

"Siten elämme me koko iäisyyden valossa ja ilossa ja unohdamme kokonaan
tämän maan ja sen surut."

"Kaunis taru, vanha pakana", sanoi Totila hymyillen.

"Mutta se ei lohduta enää meitä näissä kamalissa kärsimyksissä.

"Puhu sinäkin, synkkä Teja.

"Mikä on sinun mielipiteesi kärsimyksistämme?

"Miekkasi on aina mukanamme, miksi salaat sanasi?

"Miksi on vaiti lohtua tuova harppusi, taidokas laulaja?"

"Minun sanojani", vastasi Teja nousten ylös, "minun sanojani ja
ajatuksiani olisi teidän kenties vaikeampi kestää kuin kaikkea tätä
hätää.

"Salli minun vielä olla vaiti, päivänpaisteinen Totila.

"Kenties tulee vielä sekin päivä, jolloin minä vastaan.

"Kenties minä vielä harppuakin soitan, jos siinä on enää ainoatakaan
kieltä jäljellä."

Hän lähti teltasta.

Leiristä oli nimittäin alkanut kuulua merkillistä meteliä, huutoja,
kysymyksiä ja valituksia sekaisin.

Ystävykset katselivat hänen jälkeensä ääneti.

"Minä tiedän, mitä hän miettii", vastasi Hildebrand-vanhus vihdoin.

"Minä tunnen tuon pojan. Hän ei ole muiden kaltainen.

"Pohjolassakin on monta, jotka ajattelevat samalla tavalla, jotka eivät
usko Toriin eikä Odiniin, vaan välttämättömyyden pakkoon ja omaan
voimaansa.

"Se on vaikeaa ihmissydämelle.

"Ja hänen tavallaan ajatteleva ei ole -- onnellinen.

"Minua ihmetyttää, että hän osaa vielä laulaa ja soittaa harppua."

Samassa Teja repäisi telttaverhot auki. Hänen kasvonsa olivat vielä
kalpeammat kuin tavallisesti. Hänen tummat silmänsä säkenöivät, mutta
hänen äänensä oli yhtä levollinen kuin ennenkin, kun hän sanoi:

"Anna purkaa leiri, kuningas Vitiges.

"Laivamme ovat joutuneet Ostiassa vihollisen käsiin.

"He ovat lähettäneet kreivi Odosuntin pään leiriin.

"Ja he pakottavat vangitut gootit teurastamaan anastettuja elukoita
valleilla, vahtiemme silmien edessä.

"Voitokas laivasto on tuonut Bysantista Roomaan suuria apujoukkoja,
hunneja, sklaveneja ja anteja Valerianuksen ja Eutaliuksen johdolla.

"Verinen Johannes on mennyt Picenumin kautta --"

"Entä kreivi Ulitis?"

"Hän on voittanut ja tappanut Ulitiksen sekä vallannut Anconan ja
Ariminumin.

"Ja --"

"Etkö vielä ole kaikkea kertonut", huusi kuningas.

"En, Vitiges. Kiiruhda!

"Hän uhkaa Ravennaa. Hän on muutaman peninkulman päässä kaupungista."




KUUDESTOISTA LUKU.


Näiden gooteille tuhoisain sanomien saapumisen jälkeisenä päivänä
Vitiges lopetti Rooman piirityksen ja kuljetti joukkonsa pois neljästä
jäljellä olevasta leiristä.

Piiritys oli kestänyt vuoden ja yhdeksän päivää.

Turhaan oli voimia ponnisteltu ja suuria uhrauksia tehty.

Äänettöminä gootit kulkivat noiden mahtavien vallien ohi, jotka olivat
murtaneet heidän mahtavuutensa ja onnensa.

Äänettöminä he kuuntelivat pilkkasanoja, joita roomalaiset ja
bysanttilaiset heille lähettivät varmoilta valleiltaan.

Heidän kiukkunsa ja tuskansa oli niin suuri, etteivät he enää
välittäneet pilkasta.

Mutta Belisariuksen ratsuväki, joka lähti Pinciuksen portista ajamaan
peräytyviä takaa, palautettiin verisin päin.

Sillä kreivi Teja oli goottien jälkijoukon johtajana.

Joukko kulki ripeästi marssien Roomasta flaminilaista tietä Picenumin
kautta -- kiertäen kuitenkin Narnian, Spoletumin ja Perusiumin, jotka
vielä olivat vihollisen hallussa -- Ravennaan, jonne Vitiges saapui
oikeaan aikaan tukahduttaakseen väestön kapinalliset hankkeet.
Ravennalaiset olivat nimittäin saatuaan tiedon barbaareita kohdanneista
onnettomuuksista ryhtyneet salaisiin neuvotteluihin Johanneksen kanssa.

Johannes vetäytyi goottien lähestyessä Ariminumiin.

Anconassa oli Belisariuksen navarkki Konon sotalaivoineen.

Mutta kuningas ei vienyt koko Rooman edustalla ollutta
piiritysjoukkoaan Ravennaan, vaan oli matkan varrelle jättänyt vähäisiä
joukko-osastoja eri linnoituksiin varusväeksi.

Tuhat miestä hän jätti Gibimerin johdolla Clusiumiin Tusciaan, saman
verran Albilan johdolla Urbsvetukseen, viisisataa miestä Tudertumiin,
päällikkönä Wulfgis, neljä tuhatta Auximumiin johtajana urhoollinen
lipunkantaja, kreivi Wisand, kaksi tuhatta Urbinumiin Morran johdolla
sekä Caesenaan ja Monsferetrukseen viisi sataa kumpaankin.

Hildebrandin hän lähetti Veronaan, Totilan Tarvisiumiin ja Tejan
Ticinumiin, sillä koillisestakin uhkasi niemimaata vaara Istriaan
sijoitettujen bysanttilaisjoukkojen taholta.

Hän jakoi joukkonsa muistakin syistä.

Ensiksikin viivyttääkseen linnoitusten avulla Belisariusta matkalla.

Toiseksi sen tähden, ettei piirityksen aikana jouduttaisi kärsimään
nälänhätää tarpeettoman suuren sotajoukon vuoksi.

Ja lopuksi sen vuoksi, että jos piirityksestä tulisi tosi, piirittäjiä
voitaisiin ahdistaa selästä päin useammasta kohdasta.

Hänen lähin suunnitelmansa oli poistaa Ravennaa, hänen pääasiallista
turvapaikkaansa uhkaava vaara ja supistaa heikontuneiden
sotajoukkojensa toiminta puolustukseen, kunnes hän odottamiensa
frankkilaisten ja longobardilaisten apujoukkojen saavuttua voisi ryhtyä
taisteluun avoimella kentällä.

Mutta linnoitukset eivät viivyttäneet Belisariusta matkalla Ravennaan.

Hän piiritti ne vain vartiojoukoilla ja riensi viivyttelemättä
pääkaupunkia, goottien viimeistä turvapaikkaa vastaan.

"Sillä kun olen iskenyt kuolinhaavan sydämeen", sanoi hän, "avautuvat
nyrkit itsestään."

       *       *       *       *       *

Niinpä levisivät heti bysanttilaisten teltat laajana kaarena Teoderikin
kuninkaankaupungin ympärillä kolmella taholla maan puolelta sekä
Classiksen satamakaupungista alkaen Paduksen kanaviin ja sivuhaaroihin
saakka, jotka varsinkin lännessä olivat linnoituslinjan suojelijoina.

Tosin vanha, komea kaupunki oli jo silloin menettänyt paljon
loistostaan, joka kaksisataa vuotta sitten keisarien siellä asuessa oli
vallinnut, ja viimeinenkin iltarusko, joka oli siihen kajastanut
Teoderikin loistavan hallituksen aikana, oli kadonnut sodan syttyessä.

Mutta se oli yhdentekevää. Toisenlaiselta on tuon silloin vielä
väkirikkaan, nykyistä Venetsiaa muistuttavan vesikaupungin täytynyt
näyttää kuin nyt, jolloin autiot kadut, tyhjät tornit ja yksinäiset,
tyhjät basilikat tekevät yhtä surumielisen vaikutuksen katsojaan kuin
kaupungin muurien edustalla oleva seutu, jossa Paduksen suuhaarojen
autio suomaisema ulottuu mereen saakka.

Siellä, missä muinoin Classiksen satamakaupungissa vallitsi vilkas
elämä maalla ja merellä, missä keisarillisen Ravenna-laivaston komeat
kolmisoudut keinuivat, on nyt rämeisiä niittyjä, joiden korkeassa
ruohossa villit puhvelit oleilevat. Kadut ovat saven peitossa, satama
hiekan täyttämä, kansa, joka iloisena eli ja hallitsi täällä, on
kuollut sukupuuttoon. -- Vain yksi jättiläismäinen torni on jäljellä
goottien ajoilta yksinäisten basilica San Apollinare in Classe fuorin
vieressä. Tämän kirkon rakentamisen Vitiges aloitti ja Justinianus sen
päätti. Nämä seisovat surullisina rämeisellä tasangolla tunnin matkan
päässä lähimmästä ihmisasunnosta.

Lujaa merilinnoitusta pidettiin siihen aikaan valloittamattomana.
Sen vuoksi keisarit olivat valtansa vaipuessa valinneet sen
hallituskaupungikseen.

Kaupungin kaakkoispuolta suojeli vielä siihen aikaan sen muureja
huuhteleva meri.

Ja maan puolelle luonto ja ihmistaito olivat kutoneet
labyrintintapaisen verkon kanavista, haudoista ja soista, joita
monihaarainen Padus muodosti ja joihin piirittäjä auttamattomasti
upposi.

Entä kaupungin muurit sitten! Vielä nytkin niiden suunnattomat
jäännökset herättävät ihmettelyä. Niiden tavaton paksuus ja -- vielä
suuremmassa määrässä kuin niiden korkeus -- vahvojen, pyöreiden tornien
lukumäärä, jotka vielä nytkin (v. 1863) ovat muurien harjalla pystyssä,
torjuivat ennen tuliaseiden keksimistä jokaisen rajun hyökkäyksen ja
rynnäkön.

Suuri Teoderik oli saanut haltuunsa tämän kaupungin, Odovakarin
viimeisen turvapaikan nelivuotisen piirityksen jälkeen, näännyttämällä
sen nälkään.

Turhaan oli Belisarius koettanut heti tultuaan valloittaa kaupungin
väkirynnäköllä.

Hänen hyökkäyksensä torjuttiin voimakkaasti takaisin ja piirittäjäin
täytyi tyytyä kaupungin sulkemiseen ja ruveta goottikuninkaan tavoin
nälän avulla pakottamaan kaupunkia antautumaan.

Mutta kuningas Vitiges saattoi olla huoleton tässä suhteessa.

Hän oli nimittäin tavallisella tunnollisuudellaan varustanut tämän
pääpaikkansa jo ennen Roomaan lähtemistä kaikenlaisilla ruokatarpeilla,
varsinkin suunnattomalla viljamäärällä, joka oli sijoitettu erityisesti
tätä tarkoitusta varten Teodosiuksen suunnattomaan sirkusrakennukseen
laadittuihin puisiin aittoihin. Nämä suuret puurakennukset, jotka
olivat vastapäätä palatsia ja pyhän Apollinariksen basilikaa, olivat
kuninkaan ylpeys, ilo ja lohdutus.

Vain vähäinen osa näistä varastoista oli viety Roomaan välillä
retkeilevien vihollisten pelosta. Viljan arveltiin säästäväisesti
käyttäen riittävän koko kaupungin väestölle ja harventuneelle
sotajoukolle kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi.

Siihen mennessä joutuisi varmasti perille frankkilainen apujoukko,
kuten uudelleen solmitun sopimuksen mukaan oli päätetty.

Ja silloin täytyisi piiritys ehdottomasti lopettaa.

Tämän Belisarius ja Cethegus tiesivät tai aavistivat yhtä hyvin kuin
Vitigeskin. Herkeämättä he miettivät senvuoksi kaikenlaisia keinoja
jouduttaakseen kaupungin antautumista.

Prefekti tietysti ennen kaikkea koetti kaikin tavoin käyttää hyväkseen
hänen ja goottikuningattaren välistä salaista liittoa.

Mutta nyt oli yhteys hänen kanssaan hyvin vaikea, sillä gootit
vartioivat huolellisesti kaikkia kaupungin portteja.

Sen lisäksi Matasunta oli huomattavasti muuttunut eikä enää tuntunut
niin halukkaalta välikappaleelta kuin ennen.

Hän oli odottanut kuninkaan pikaista kuolemaa tai nöyryytystä.

Pitkällinen koston viipyminen väsytti häntä ja hänen kansansa suuret
kärsimykset sodassa ja nälässä olivat alkaneet liikuttaa hänen
sydäntään.

Sen lisäksi oli vihdoinkin surullinen muutos, joka oli tapahtunut ennen
niin terveessä ja iloisessa kuninkaassa ja hänen sielunsa syvä, synkkä
epätoivo vaikuttaneet Matasuntan mieleen.

Vaikka hän epäoikeutetussa tuskassaan ja loukatun rakkautensa
ylpeydessä syytti kuningasta siitä, että tämä oli halveksinut hänen
sydäntään ja kuitenkin kruunun vuoksi ottanut hänet vaimokseen, ja
vaikka hän luuli häntä senvuoksi vihaavansa ja osittain vihasikin, niin
oli tämä viha vain muuttunutta rakkautta.

Ja kun hän nyt näki, miten kuninkaan sielu oli sairas ja miten hän
syytti itseään goottilaisten aseiden onnettomuudesta ja kaikkien
suunnitelmien epäonnistumisesta -- mihin Matasuntan petollisuus oli
ollut suurimpana syynä -- vaikutti se valtavasti hänen luonteeseensa,
jossa kovuus ja intohimot omituisesti yhtyivät.

Tuskallisessa, hetkellisessä vihassaan hän olisi riemuiten nähnyt
kuninkaan veren vuotavan.

Mutta hän ei sietänyt sitä, että kuukausia kestävä suru kalvoi
kuninkaan kuoliaaksi.

Tämän lempeämmän mielentilan aiheutti osaltaan sekin, että Matasunta
luuli huomanneensa Ravennaan saavuttua kuninkaan käytöksessä häntä
kohtaan tapahtuneen muutoksen.

Se on katumusta, ajatteli hän, katumusta siitä, että Vitiges
väkivaltaisesti käänsi hänen elämänsä suunnan.

Ja kun hänen oikullinen, epäystävällinen käytöksensä oli tämän luulon
johdosta vähitellen muuttunut, kun he -- harvoin ja aina jonkun
kolmannen henkilön läsnäollessa -- tapasivat toisensa, piti Vitiges
tätä askeleena sovintoon päin ja osoitti hänkin puolestaan
kiitollisuuttaan hiljaisesti noudattamalla ystävällisempiä tapoja.

Sen vuoksi Matasunta ei enää vastannut prefektin kirjeisiin, joita tämä
joskus viisaan maurin avulla sai hänelle lähetetyksi.

Mutta prefekti oli jo Ravennaan mentäessä saanut hänen kauttaan tietää,
että gootit odottivat apua frankeilta.

Viivyttelemättä hän oli senvuoksi uudistanut vanhat liittonsa niiden
ylhäisten ja mahtavien miesten kanssa, jotka Mettiksen (Metz),
Aurelianumin (Orleans) ja Suessianumin (Soissons) hoveissa hallitsivat
merovingien varjokuninkaiden nimessä. Hän aikoi tällä tavalla saada
frankit, joiden petollisuus oli siihen aikaan aivan puheenpartena,
luopumaan liitostaan goottien kanssa.

Ja valmisteltuaan asiaa näiden ystäviensä avulla hän kirjoitti itse
kuningas Teudebaldille, joka hallitsi Mettiksen hovissa, ja varoitti
tätä auttamasta gootteja, joiden tuho Rooman epäonnistuneen piirityksen
jälkeen oli kaikesta päättäen varma.

Hän oli tämän kirjeen mukana lähettänyt vanhalle ystävälleen, heikon
kuninkaan Major domukselle, runsaasti lahjoja.

Prefekti odotti levottomasti joka päivä vastausta siihen.

Hän odotti sitäkin levottomammin, kun Matasuntan muuttunut käytös oli
riistänyt häneltä toivon goottien pikaisesta kukistumisesta.

Vastaus saapui samana päivänä kuin eräs keisarillinen kirjelmä
Bysantista.

Tämä päivä oli turmiollinen kaupungin muurien sekä sisä- että
ulkopuolella oleville sankareille.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Hildebad oli väsyneenä pitkälliseen toimettomuuteen tehnyt
aamuhämärissä hänen erityiseen hoitoonsa uskotun Porta faventinan
kautta ankaran hyökkäyksen bysanttilaiseen leiriin. Alussa hän saavutti
raivoisan hyökkäyksensä vuoksi useita etuja, poltti osan
piirityskoneita ja herätti piirittäjissä kauhua.

Hän olisi epäilemättä saanut suurempiakin vahinkoja aikaan, jollei heti
paikalle rientänyt Belisarius olisi tänä päivänä pannut liikkeelle koko
päällikkötaitoaan ja urhoollisuuttaan.

Ilman kypärää ja haarniskaa, suoraan vuoteesta hän oli rientänyt
paikalle, ryhtynyt taisteluun ensin omia peräytyviä miehiään, sitten
etumaisia gootteja vastaan ja mitä suurimmilla mieskohtaisilla
ponnistuksilla saanut pakenemisen seisahdutetuksi.

Sitten hän oli liikutellut joukkojaan niin taitavasti, että Hildebadin
paluumatka oli tulla katkaistuksi, minkä vuoksi goottien täytyi luopua
saavuttamistaan eduista ja kiireimmän kautta rientää takaisin
kaupunkiin.

Cethegus, joka oli isaurilaisineen Porta honorianan edustalla, lähti
apuun, mutta näki perille päästyään, että taistelu oli jo päättynyt.
Hän meni Belisariuksen telttaan ja ylisti tätä päällikkönä ja
sotilaana. Antonina kuunteli mielellään tätä kiitosta.

"Todellakin, Belisarius", sanoi prefekti lopuksi. "Keisari Justinianus
ei osaa antaa sinulle tarpeeksi arvoa."

"Olet oikeassa", vastasi Belisarius ylpeästi. "Hän korvaa vaivani vain
ystävyydellään.

"Teen voitavani vain sen vuoksi, että rakastan häntä.

"Sillä hän on suuri mies heikkouksistaan huolimatta.

"Kunpa hän vain oppisi luottamaan minuun. Olen varma, että hän oppiikin
vielä."

Samassa Prokopius saapui ja antoi Belisariukselle keisarillisen lähetin
tuoman kirjeen Bysantista.

Ilosta loistavin kasvoin hypähti Belisarius vuoteeltaan unohtaen
väsymyksensä, suuteli purppuranauhoja, leikkasi ne auki tikarillaan ja
avasi kirjeen sanoen:

"Herraltani ja keisariltani itseltään. Nyt hän varmaankin lähettää
henkivartijani ja maksamatta olevan palkan sekä rahat, jotka olen
omistani pannut."

Hän rupesi lukemaan.

Antonina, Prokopius ja Cethegus katsoivat häntä tarkoin. Hänen kasvonsa
synkkenivät yhä enemmän. Hänen leveä rintansa aaltoili kuin ankarassa
taistelussa ja kädet vapisivat.

Huolestuneena Antonina riensi hänen luokseen, mutta ennenkuin hän ehti
mitään sanoa, päästi Belisarius kumean vihanhuudon, paiskasi
keisarillisen kirjeen maahan ja syöksyi teltasta. Antonina seurasi
häntä.

"Nyt ei hänen luokseen uskalla mennä muut kuin Antonina", sanoi
Prokopius ottaen kirjeen maasta.

"Katsokaamme tätä. Tietysti taas palanen keisarillista kiitosta.

"Alussa on tavallisia ylimalkaisia lauseita -- ahaa, nyt tulee
parempaa:

"'Mutta me emme voi salata sitä, että olimme aikaisempien kehumistesi
nojalla odottaneet sodan barbaareita vastaan päättyvän paljon pikemmin
ja niin kai olisi käynytkin, jos olisi enemmän ponnisteltu. Senvuoksi
emme voi suostua useampaan kertaan lausumaasi toivomukseen, että
sinulle lähetettäisiin loput henkivartijoistasi, viisituhatta miestä,
jotka ovat Persiassa, sekä ne neljä sentneriä kultaa, jotka ovat
palatsissasi Bysantissa.'

"'Molemmat ovat, kuten aivan tarpeettomasti huomautat kirjeessäsi,
sinun omiasi. Sinun samassa kirjeessä lausumasi päätös viedä goottisota
loppuun -- ottaen huomioon valtionrahaston huonon tilan -- omilla
varoillasi osoittaa velvollisuudentuntoasi.'

"'Mutta kun -- kuten samassa kirjeessä aivan oikein huomautat -- kaikki
sinun tavarasi ovat keisarisi käytettävinä ja kun keisarillinen
majesteetti pitää henkivartiosi ja rahojesi käyttämistä Italiassa aivan
liiallisena, olemme me, varmoina sinun suostumuksestasi, käyttäneet
niitä toisella taholla ja antaneet joukkosi ja aarteesi virkaveljellesi
Narseelle persialaissodan päättämistä varten.'

"Haa, ennen kuulumatonta", sanoi Prokopius.

"Se on herran kiitos orjan työstä", ivaili Cethegus.

"Loppukin näyttää olevan hyvä", jatkoi Prokopius.

"'Joukkojesi lisääminen näyttää meistä epäviisaalta senkin vuoksi, että
meille tulee joka päivä varoituksia rajattomasta kunnianhimostasi.'

"'Vasta äskettäin kuulut sanoneen pikarin ääressä: valtikka on syntynyt
päällikönsauvasta ja tämä kepistä. Ne ovat vaarallisia ajatuksia ja
varomattomia sanoja.'

"'Sinä näet, että olemme selvillä kunnianhimoisista unelmistasi.'

"'Tällä kertaa varoitamme rankaisematta, vaikka mielemme on tehnyt
lisätä päällikönsauvasi puuta. Me muistutamme sinulle, että korkeimmat
huiput ovat lähinnä keisarillista salamaa.'

"Tämä on häpeällistä", huudahti Prokopius.

"Ei, se on vielä pahempaa, se on tyhmää", sanoi Cethegus. "Se on
uskollisuuden yllyttämistä kapinaan."

"Olet oikeassa", huusi Belisarius, joka palasi telttaan ja sattui
kuulemaan viimeiset sanat.

"Tuota kiittämätöntä, häpeämätöntä tyrannia vastaan olisi todellakin
noustava kapinaan."

"Vaikene! Kautta kaikkien pyhimysten! Sinähän syökset itsesi suoraan
perikatoon", varoitteli Antonina, joka myöskin oli tullut telttaan, ja
koetti tarttua hänen käteensä.

"Ei, minä en tahdo vaieta", karjui hän juosten edestakaisin teltan
ovella, jonka edustalla Bessas, Acacius, Demetrius ja useat muut
päälliköt seisoivat kuuntelemassa.

"Koko maailma kuulkoon sen.

"Hän on kiittämätön, viekas tyranni.

"Hänet pitäisi todellakin syöstä valtaistuimelta.

"Sietäisi menetellä petollisen sielusi epäluulojen mukaisesti,
Justinianus!"

Cethegus silmäsi ulkona seisovia. He olivat nähtävästi kuulleet kaikki.
Hän meni teltta-aukolle ja veti oviverhon eteen.

Antonina kiitti häntä katseellaan.

Hän meni taas puolisonsa luo. Tämä oli heittäytynyt maahan
telttavuoteen viereen, löi nyrkeillään rintaansa ja änkytti:

"Oi, Justinianus! Olenko minä tämän ansainnut?

"Tämä on liikaa, liikaa!"

Ja äkkiä tuo mahtava mies alkoi itkeä ääneen.

Silloin Cethegus lähti harmistuneena pois.

"Hyvästi", sanoi hän hiljaa Prokopiukselle, "minua iljettää, kun näen
miesten parkuvan."




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Syvissä ajatuksissa prefekti lähti teltasta ja meni leirin ympäri
kaukaiseen varustukseensa, jonne hän oli isaurilaistensa kanssa
hautautunut.

Se sijaitsi kaupungin eteläpuolella lähellä Classiksen muuria. Tie
kulki osittain pitkin meren rantaa.

Vaikka tämä yksinäinen vaeltaja miettikin suurta suunnitelmaansa, joka
oli muuttunut osaksi hänen elämästään, vaikka Belisariuksen
häilyväisyys ja ylenmääräinen tunteellisuus sekä frankkikuninkaan
vastauksen odottaminen kiusasivatkin häntä, veti maiseman, taivaan,
koko luonnon omituinen ulkomuoto hänen huomionsa puoleensa, joskin vain
hetkeksi.

Oltiin lokakuussa, mutta tämä vuodenaika näytti useita viikkoja sitten
muuttaneen tapansa.

Kahteen kuukauteen ei ollut ollenkaan satanut, ei pilveä, ei
hattaraakaan ollut näkynyt taivaalla, vaikka näillä seuduin satoi
tavallisesti aina.

Mutta nyt -- oli auringon laskun aika -- Cethegus huomasi idässä meren
toisella puolen aivan taivaan rannalla yksinäisen, pyöreäreunaisen,
pikimustan pilven, joka oli varmaankin noussut aivan äsken.

Laskeutuva aurinko ei säteillyt ollenkaan, vaikkei pilviäkään ollut
edessä.

Meren lyijynraskasta pintaa ei tuulen henkäyskään liikuttanut.

Ei pienintäkään lainetta näkynyt.

Laajalla tasangolla ei oliivin lehtikään liikahtanut.

Ei edes suon kaisla kahissut.

Ei kuulunut eläimenääntä, ei linnun siipien suhinaa. Omituinen,
tukahduttava, tulikiveltä tuoksuva ilma vaikeutti hengitystäkin.

Muulit ja hevoset leirissä potkivat levottomina pilttuitaan.

Kameelit ja dromedaarit, jotka Belisarius oli tuonut Afrikasta
mukanaan, kaivoivat päänsä hiekkaan.

Vaeltaja hengitti raskaasti ja silmäili ihmetellen ympärilleen.

"Nyt tuntuu tukahduttavalta kuin 'kuolemantuulen' edellä Egyptin
aavikoilla", sanoi hän itsekseen.

"Tukahduttavaa kaikkialla -- ulkona ja sisällä --

"Mihin mahtaa purkautua tämä luonnon ja intohimojen säästynyt raivo."

Hän saapui telttaansa.

Syphax virkkoi: "Herra, jos olisin kotona, luulisin nyt, että
erämaanjumalan myrkyllinen henkäys on tulossa."

Samassa hän antoi herralleen kirjeen.

Se oli frankkikuninkaan vastaus.

Nopeasti Cethegus repäisi suuren, komean sinetin auki.

"Kuka tämän toi?"

"Sanansaattaja, joka lähti Belisariuksen luo, kun hän ei tavannut
prefektiä.

"Hän kysyi lyhintä tietä."

Sen vuoksi Cethegus ei häntä tavannut. Hän luki:

"Teudebald, frankkien kuningas, Rooman prefektille Cethegukselle.

"Sinä olet kirjoittanut viisaasti.

"Vielä viisaammin puhuit Major Domuksemme kautta.

"Me emme ole haluttomia menettelemään ehdotustesi mukaan.

"Me otamme vastaan neuvosi ja lahjasi.

"Goottien ja meidän välisen liiton on heidän onnettomuutensa rikkonut.

"Syyttäkööt he sitä eikä meitä.

"Siitä, jonka taivas hylkää, tulee viisaiden ja hurskasten ihmistenkin
luopua.

"Tosin he ovat maksaneet meille apujoukosta useita sentnereitä kultaa.

"Se ei ole silmissämme esteenä.

"Me pidämme nämä aarteet panttina, kunnes he ovat luovuttaneet ne
Etelä-Gallian kaupungit, jotka ovat Jumalan ja luonnon muodostamien
frankkien valtakunnan rajojen sisäpuolella.

"Mutta kun olemme valmistautuneet sotaretkelle ja kun urhoollinen
sotajoukkomme, joka jo toivoi pääsevänsä taisteluun, vain
vastahakoisesti suostuisi hajaantumaan, olemme valmiit heti lähettämään
voitokkaat joukkomme Alppien yli.

"Gootteja vastaan.

"Mutta ei silti keisari Justinianuksen puolesta, joka edelleen kieltää
meiltä kuninkaan arvonimen, kutsuu itseään rahoissaan Gallian herraksi,
ei tahdo sallia meidän lyöttää omalla rintakuvallamme varustettuja
rahoja ja on monella muulla tavalla tahtonut loukata kunniaamme.

"Me aiomme laajentaa omaa valtaamme Italiassa.

"Mutta kun nyt tiedämme, että keisarin koko sotavoima Italiassa on
riippuvainen hänen sotapäälliköstään Belisariuksesta, jolla on paljon
sekä vanhaa että uutta valittamista kiittämättömästä herrastaan,
ehdotamme tälle sankarille, että hän huudattaisi itsensä Länsi-Rooman
keisariksi, jolloin lähetämme satatuhatta frankkilaista sankaria, jos
hän luovuttaa Pohjois-Italian Genuaan saakka meille.

"Me pidämme mahdottomana, että kuolevainen voisi hylätä tarjouksen.

"Jos sinä autat tämän suunnitelman toimeenpanossa, annamme sinulle
kaksitoista sentneriä kultaa ja merkitsemme, jos palautat kaksi
sentneriä, nimesi pöytätoveriemme joukkoon.

"Tämän kirjeen tuoja, herttua Lintaris, vie ehdotuksemme
Belisariukselle."

Cethegus malttoi tuskin lukea loppuun.

Hän hypähti pystyyn.

"Sellainen tarjous tällä hetkellä -- kun hän on tällaisessa
mielentilassa -- hän suostuu siihen!

"Länsi-Rooman keisari sadantuhannen frankkisoturin tukemana.

"Hänen täytyy kuolla."

Hän riensi teltan ovelle.

Mutta siinä hän seisahtui.

"Hulluhan minä olen", sanoi hän hymyillen.

"Kuumaverinen kuten aina. Hänhän on Belisarius eikä Cethegus.

"Hän ei suostu.

"Silloinhan kuu tekisi kapinan aurinkoa vastaan ja kesy koira muuttuisi
vihaiseksi sudeksi. Hän ei suostu.

"Mutta katsokaamme, kuinka voimme käyttää hyväksemme tämän merovingin
ahneutta ja halpamaisuutta. Ei, frankkikuningas", sanoi hän katkerasti
hymyillen. "Niin kauan kuin Cethegus elää, ei Italiaan tule ainoatakaan
frankkia."

Hän kulki nopeasti kerran teltan poikki. Toisen kerran hitaammin.

Kolmannen kerran -- nyt hän seisahtui -- silmät välähtivät.

"Nyt sen keksin", sanoi hän ilostuen.

"Syphax, mene noutamaan Prokopius tänne."

Uudestaan teltan yli kulkiessaan hän huomasi merovingin kirjeen, joka
oli pudonnut maahan.

Hän otti sen ylös ja lausui riemuiten: "Ei, ei, frankkikuningas! Sinä
et saa Italian pyhästä maasta edes tämän kirjeen laajuista alaa."

Prokopius saapui heti.

Miehet neuvottelivat koko yön.

Prokopiusta prefektin päätä huimaava tuuma säikähdytti, eikä hän
aikonut siihen suostua.

Mutta tämä mahtava mies tarrautui häneen etevämmillä henkisillä
voimillaan ja kumosi voittavalla kaunopuheisuudella kaikki hänen
epäilyksensä eikä hellittänyt, ennenkuin hän oli lakannut
vastustamasta.

Tähdet kalpenivat ja aamurusko kajasti idästä, kun Prokopius lähti
ystävänsä luota.

"Cethegus", sanoi hän lähtiessään, "minä ihailen sinua.

"Jollen olisi Belisariuksen historioitsija, rupeaisin sinun
historiankirjoittajaksesi."

"Se olisi hauskempaa", vastasi prefekti levollisesti, "mutta
vaikeampaa."

"Mutta minä pelkään nerosi terävyyttä.

"Se on ominaista meidän ajallemme.

"Se on loistavanvärinen myrkkykukka suossa.

"Kun muistelen, miten sinä syöksit goottikuninkaan turmioon hänen
vaimonsa avulla --"

"Minun täytyy kertoa sinulle. Valitettavasti ei minulla ole viime
aikoina ollut ihanasta liittolaisestani apua."

"Liittolaisestasi!

"Keinosi ovat --"

"Aina tarkoituksenmukaisia."

"Ei ihan aina --

"No, samapa se. Minä kuljen mukanasi vielä jonkin matkaa, sillä tahdon
saada sankarini mahdollisimman pian Italiasta.

"Hänen on koottava Persiassa laakereita eikä täällä okaita.

"Mutta en kulje kanssasi kuin --"

"Päämäärääsi, tietysti."

"Minä menen Antoninan puheille ja luulen onnistuvani.

"Hänellä on täällä ikävä.

"Hän ikävöi Bysanttiin tapaamaan hyviä ystäviä ja tuhoamaan puolisonsa
vihollisia."

"Kunnon vaimo."

"Entä Vitiges?

"Luuletko hänen pitävän Belisariuksen kapinaa mahdollisena?"

"Kuningas Vitiges on hyvä sotilas, mutta huono ihmistuntija.

"Tiedän erään paljon terävämpiälyisen miehen, joka hetken aikaa piti
sitä mahdollisena.

"Ja onhan sinulla kirjalliset todistukset.

"Nyt juuri, kun frankit ovat pettäneet hänet, nousee vesi hänelle
kaulaan saakka. Hän tarttuu oljenkorteen.

"Häntä en siis pelkää -- pidä vain huoli Antoninasta."

"Ole huoleti.

"Puolenpäivän aikaan toivottavasti lähden sanansaattajana Ravennaan."

"Älä silloin unohda puhutella kaunista kuningatarta."




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Puolenpäivän aikaan Prokopius ratsasti lähettiläänä Ravennaan.

Hänellä oli mukanaan neljä kirjettä: Justinianuksen kirje
Belisariukselle, frankkikuninkaan kirjeet Belisariukselle ja
Cethegukselle sekä Belisariuksen kirje Vitigekselle.

Viimemainitun Prokopius oli kirjoittanut Cetheguksen sanelun mukaan.

Sanansaattaja ei aavistanut, millaisessa mielentilassa goottien
kuningas ja kuningatar olivat hänen saapuessaan.

Kuninkaan terve, vaatimaton sielu oli viime aikoina alkanut
alinomaisten onnettomuuksien vuoksi synkentyä, vaikkei hän vielä ollut
aivan toivottomuuteen vaipunut.

Hänen ainoan lapsensa murha ja sydäntävihlova ero rakkaasta vaimosta
olivat järkyttäneet syvästi hänen mieltään -- mutta ne hän oli kestänyt
goottien voiton toivossa.

Mutta voitto oli itsepintaisesti pysyttäytynyt vihollisen puolella.

Kaikista ponnistuksista huolimatta hänen kansansa kohtalo oli muuttunut
hänen hallitessaan kuukausi kuukaudelta synkemmäksi. Lukuunottamatta
taistelua Roomaan mennessä ei onni ollut hänelle kertaakaan hymyillyt.

Ylpein toivein alettu Rooman piiritys oli päättynyt surulliseen
paluumatkaan, jolloin vain neljäsosa sotajoukkoa oli enää jäljellä.

Uudet onnettomuudeniskut, tiedot, joita satoi nopeasti kuin
nuijaniskuja kypärään, lisäsivät hänen alakuloisuuttaan ja muuttivat
sen vähitellen synkäksi toivottomuudeksi.

Melkein koko Italia -- Ravennaa lukuunottamatta luisui goottien
käsistä.

Belisarius oli Roomasta käsin lähettänyt Genuaan laivaston heruli
Mundilan ja isauri Enneen johtamana. Ilman miekaniskua he saivat tämän
tärkeän merisataman haltuunsa ja sieltä käsin melkein koko Ligurian.

Tärkeän Mediolanumin kaupungin piispa Datius tarjosi heille itsestään.
Täältä käsin he valloittivat Bergamumin, Comumin ja Novarian.

Toisaalla alakuloiset gootit antautuivat Clusiumissa ja puoleksi
rapistuneessa Dertonassa piirittäjille. Heidät vietiin vankeina
Italiasta.

Urbinumin bysanttilaiset valloittivat urhoollisesta vastarinnasta
huolimatta, samoin Forum Corneliin. Verinen Johannes valloitti melkein
koko Aemilian maakunnan. Goottien yritykset Anconan, Ariminumin ja
Mediolanumin takaisin valtaamiseksi epäonnistuivat.

Mutta pahempia sanomia saapui pian hellämieliselle kuninkaalle.

Nälkä oli alkanut riehua Aemilian, Picenumin ja Tuscian maakunnissa.

Ei ollut kyntäjiä, ei karjaa, ei hevosia.

Ihmiset pakenivat vuorille ja metsiin, leipoivat leipää tammen
terhoista ja söivät ruohoa ja juuria.

Kulkutauteja syntyi puutteellisesta ja epäterveellisestä ruoasta.

Viisikymmentä tuhatta ihmistä kuoli nälkään ja tauteihin yksistään
Picenumissa. Jonian meren toisella puolen Dalmatiassa ihmisiä kuoli
vielä enemmän.

Kalpeina ja laihtuneina vielä elossa olevat hoipertelivat hautaansa
kohti. Iho muuttui kovaksi kuin eläimen nahka ja sitä paitsi mustaksi,
kiiluvat silmät pullistuivat päästä ja sisälmyksiä poltti.

Haaskalinnutkaan eivät syöneet näitä ruton uhreja, mutta ihmiset söivät
ahnaasti ihmisenlihaa.

Äidit tappoivat ja söivät äskensyntyneet lapsensa.

Eräässä talossa Ariminumissa oli jäljellä vain kaksi roomalaisnaista.

Nämä murhasivat ja söivät seitsemäntoista ihmistä, jotka olivat
yksitellen tulleet taloon yösijaa pyytämään.

Kahdeksastoista heräsi, ennenkuin naiset ennättivät hänet murhata. Hän
tappoi nämä raaistuneet naiset ja saattoi edellisten uhrien kohtalon
ihmisten tietoon.

Vihdoin toivo raukesi frankkien ja longobardien avusta.

Viimemainitut, jotka olivat saaneet suuria summia lupaamastaan
apujoukosta, odottelivat rauhassa asiain kulkua.

Kuninkaan lähettiläät, joiden piti jouduttaa frankkeja ja kehoittaa
heitä täyttämään lupauksensa, pidätettiin Mettiksessä, Aurelianumissa
ja Pariisissa. Näistä hoveista ei saapunut minkäänlaista vastausta.

Mutta longobardien kuningas Audoin lähetti sellaisen sanoman, ettei hän
voinut päättää asiasta kysymättä sotaisan poikansa Alboinin mieltä.

Tämä oli lähtenyt suuren sotajoukon kanssa seikkailumatkoille.

Kenties hän saapuisi itsestään Italiaan -- hän oli Narseksen hyvä
ystävä.

Silloin hän tutkisi maata, ja neuvoteltuaan isänsä ja kansansa kanssa
ilmoittaisi Italian suhteen tekemänsä päätöksen.

Tärkeä Auximum puolustautui urhoollisesti kuukausmääriä sen vahvan
piiritysjoukon suunnattomia ponnistuksia vastaan, jonka Belisarius itse
Prokopiuksen saattamana oli tuonut sen muurien edustalle ja jota hän
nyt itse johti.

Kuninkaan sydäntä kirveli, kun hän erään sanansaattajan mukana -- joka
suurella vaivalla ja haavoittuneena oli päässyt molempien
piiritysjoukkojen läpi kolmen päivän matkan päässä olevaan Ravennaan --
sai sankarilliselta kreivi Visandilta seuraavan sanoman:

"Kun uskoit haltuuni Auximumin, sanoit sinä, että minun piti suojella
Ravennan, vieläpä koko goottivaltakunnan avainta.

"Minun piti miehuullisesti puolustautua siksi, kunnes joutuisit koko
sotajoukkoinesi apuun.

"Me olemme miehuullisesti vastustaneet Belisariusta ja nälkää.

"Missä on apuväki?

"Voi, jos olet puhunut totta ja jos linnoituksemme mukana valtakunnan
avain joutuu vihollisen käsiin!

"Tule senvuoksi apuun -- enemmän valtakunnan kuin meidän tähtemme."

Tämän sanantuojan jälkeen saapui heti toinen, suurella rahasummalla
lahjottu sotilas piirittäjäin puolelta -- Burcentius nimeltään --. Hän
toi lyhyen, verellä kirjoitetun kirjeen.

"Meillä on enää vain kivien välissä kasvavaa rikkaruohoa syötävänä.
Viittä päivää kauemmin emme kestä."

Sanansaattaja joutui paluumatkalla mukanaan kuninkaan vastaus
piirittäjäin käsiin, jotka polttivat hänet elävänä goottien nähden
Auximumin vallien edustalla. Kuningas ei voinut auttaa.

Pieni goottijoukko puolusti yhä Auximumia, vaikka Belisarius lopetti
vedensaannin katkaisemalla vesijohdon ja myrkyttämällä viimeisen
kaivon, jonka luo piiritetyt pääsivät, ihmisten ja eläinten ruumiilla
ja kalkkiliuoksella.

Ryntäykset Visand löi aina takaisin tuottaen hyökkääjille suurta
mieshukkaa. Kerran Belisarius pelastui melkein varmasta kuolemasta vain
erään henkivartijan uhrautumisen avulla.

Vihdoin valloitettiin Caesena, goottien viimeinen linnoitus Aemiliassa,
ja sitten Faesulae, jota Johannes ja Cyprianus piirittivät.

"Faesulaeni", huudahti kuningas saatuaan tämän tietää. Hän oli ollut
tämän kaupungin kreivi, ja aivan kaupungin vieressä oli maatalo, jossa
hän oli asunut Rautgundiksen kanssa.

"Hunnit elämöivät varmaankin tuhotun kotilieteni ääressä."

Mutta kun Faesulaen vangittu puolustusväki tuotiin kahleissa Auximumin
puolustajien nähtäväksi ja kun nämä olivat kertoneet, ettei Ravennasta
tulisi apua, pakottivat Visandin nälkiintyneet joukot hänet
antautumaan.

Hän vaati itselleen vapaan pääsyn Ravennaan.

Hänen sotaväkensä vietiin vankeina pois Italiasta.

Niin tyyten oli voitettujen miehuullisuus ja kansallistunto kadonnut,
että he Sarsinan kreivin Sisifridin johdolla rupesivat Belisariuksen
palvelukseen omia heimolaisiaan vastaan.

Voittaja oli varustanut Auximumin vankasti ja kuljetti sieltä
piiritysjoukon Ravennan leiriin, jossa Cethegus sillä välin oli ollut
ylipäällikkönä.

Tuntui aivan siltä kuin goottikuningasta olisi seurannut kirous.

Kun hän ei voinut epäonnistumisesta syyttää heikkoutta taikka erehdystä
omalta puoleltaan, kun hän ei voinut epäillä goottien oikeutta tässä
sodassa ja kun hänen yksinkertainen jumalanpelkonsa piti näitä
tapahtumia taivaan tahtona, sai hän päähänsä kiduttavan ajatuksen, että
Jumala rankaisi gootteja jonkin hänen tuntemattoman ja sovittamattoman
syntinsä vuoksi. Tätä luuloa vahvistivat siihen aikaan voimassa oleva
vanhan testamentin katsantokanta sekä useat tapaukset goottilaisessa
kuningastarustossa.

Nämä ajatukset vaivasivat lakkaamatta uljasta kuningasta ja jäytivät
hänen sielunvoimiaan.

Joskus hän koetti syyttäessään itseään keksiä tuon salaisen synnin.

Joskus hän mietti, miten voisi kääntää kirouksen ainakin kansastaan.

Usein hän oli aikonut luovuttaa kruunun toiselle, mutta sellaista tekoa
olisivat sekä hän itse että muut pitäneet heikkoutena.

Siten oli tämä keino -- yksinkertaisin ja mieluisin -- päästä erilleen
kiusaavista ajatuksista käynyt mahdottomaksi.

Usein tuo muinoin komea mies istui hartiat kumarassa ja katsoa tuijotti
eteensä, joskus vain päätään pudistaen tai huoaten.

Matasuntaan vaikutti -- kuten olemme nähneet -- vähitellen tämän
äänettömän, ylpeän kärsimisen, tämän mykän, avuttoman kohtaloonsa
alistumisen alituinen näkeminen.

Hän luuli sen ohessa huomanneensa, että Vitiges oli viime aikoina
katsellut häntä lempeämmin kuin ennen, kaiholla, vieläpä
mielihyvälläkin.

Siten häntä veti entistä enemmän kärsivän kuninkaan puoleen osittain
itsetiedoton toivo, joka ei koskaan sammu rakastavassa sydämessä,
osittain katumus ja sääli.

Usein he sattuivat myöskin tapaamaan hyväntekeväisyyttä
harjoittaessaan.

Ravennan väestö oli viime aikoina alkanut nähdä nälkää, kun piirittäjät
hallitsivat Anconasta käsin merta ja kuljettivat laivoilla Kalabriasta
ja Sisiliasta ruokavaroja.

Vain rikkailla oli enää varaa ostaa kallista viljaa.

Kuninkaan lempeä sydän sai hänet jakamaan vilja-aittojensa runsaista
varastoista jyviä kaupungin köyhillekin samalla kuin hän antoi niitä
gooteilleen, varsinkin kun jyvien piti riittää runsaasti siksi, kun
frankit saapuisivat avuksi. Hän toivoi myöskin muonan lisäystä niistä
jyvälaivoista, joita gootit olivat koonneet Paduksen varsille ja
koettivat saada tuoduksi vihollisten ohi kaupunkiin.

Estääkseen väärinkäytöksiä ja tuhlaavaisuutta viljan jakamisessa
kuningas oli itse aina näissä tilaisuuksissa läsnä. Matasunta, joka
kerran oli nähnyt hänet kerjäävien ja kiittävien joukkojen keskellä,
oli asettunut hänen viereensä pyhän Apollinariksen basilikan
marmoriportaille ja auttanut häntä leipäkorien jakamisessa.

Kaunista oli nähdä tämän ihanan parin -- kuningas oikealla ja
kuningatar vasemmalla -- seisovan kirkonportailla ja ojentavan sieltä
siunausta toivottavalle kansalle leipäkoreja.

Heidän siinä seisoessaan Matasunta huomasi tunkeilevan, tiheän
ihmisjoukon keskellä -- sillä paljon maalaiskansaa oli vihollisen
pelossa kokoontunut lähiseudulta Ravennan muurien turviin -- basilikan
alimmalla portaalla erään naisen yksinkertaisessa, ruskeassa, puoleksi
pään yli vedetyssä vaipassa.

Tuo nainen ei muiden tavoin tunkeutunut portaita ylös vaatimaan leipää,
vaan nojasi etukumarassa päätään vasempaan käteensä, joka oli korkean
sarkofagin varassa basilikan kulmapylvään takana, sekä katseli
terävästi ja herkeämättä kuningatarta.

Matasunta luuli, että nainen pelosta, häpeästä tai ylpeydestä pysytteli
syrjässä eikä tullut rohkeampien kerjäläisten joukkoon, jotka
tunkeilivat ja tuuppivat toisiaan portailla. Hän antoi Aspalle
erityisen leipäkorin vietäväksi tälle naiselle.

Innokkaasti ja lempein katsein hän latoi kauniilla käsillään korin
täyteen tuoksuvia leipiä.

Kun hän katsahti ylöspäin, huomasi hän, miten kuningas silmäili häntä
lempeämmin ja ystävällisemmin kuin koskaan ennen.

Veri karkasi poskille, hän huokasi hiljaa ja loi katseensa alas.

Kun hän siitä selvittyään aikoi katsoa ruskeavaippaista naista, oli
tämä kadonnut.

Paikka oli tyhjä.

Hän ei ollut koria täyttäessään huomannut, miten eräs naisen takana
seisova mies, jolla oli puhvelinnahka hartioillaan ja rynnäkkökypärä
päässään, oli tarttunut tämän käsivarteen ja vienyt tämän pois paikalta
puoleksi väkisin.

"Tule", oli mies sanonut, "tämä ei ole sinulle hyvä paikka."

Ja kuin unessa oli nainen vastannut:

"Kautta Jumalan, hän on ihmeen kaunis."

"Kiitos, Matasunta", sanoi kuningas ystävällisesti, kun tänä päivänä
jaettaviksi määrätyt leivät olivat lopussa.

Katse, ääni ja sanat tunkeutuivat syvälle Matasuntan sydämeen.

Kuningas ei ollut koskaan ennen kutsunut häntä nimeltä, vaan puhutellut
ja kohdellut häntä aina kuningattarena.

Nämä kuninkaan lausumat sanat tekivät hänet niin onnelliseksi -- mutta
samalla ne lisäsivät hänen omantunnonvaivojaan.

Nähtävästi oli Vitigeksen osoittama lämpimämpi osanotto johtunut
suureksi osaksi siitä, että hän oli niin tehokkaasti auttanut
puutteenalaisia.

"Oi miten hyvä hän on", sanoi Matasunta puoleksi itkien
mielenliikutuksesta. "Minä tahdon myöskin olla hyvä."

Kun hän näissä ajatuksissa saapui käytettäväkseen annetun
kuninkaallisen palatsin vasemman sivustan -- Vitiges asui oikeassa
sivurakennuksessa -- etupihalle, riensi Aspa kiireesti häntä vastaan.

"Lähettiläs leiristä", kuiskasi hän salaperäisenä emännälleen.

"Hän tuo salaisia tietoja prefektiltä -- Syphaxin kirjoittaman kirjeen
äidinkielelläni -- hän odottaa vastausta --"

"Odottakoon", vastasi Matasunta otsaansa rypistäen. "En tahdo kuulla
mitään enkä lukea mitään.

"Keitä nuo ovat?"

Hän viittasi etupihasta huoneisiinsa vieville portaille.

Siellä punaisilla porraskivillä vaimoja, lapsia, sairaita, gootteja ja
italialaisia makaili sekaisin, kaikki mitä kurjimmissa rääsyissä. Se
oli kurjuuden kuva.

"Kerjäläisraukkoja. Ne ovat maanneet täällä koko aamun. Niitä ei saada
mitenkään poistumaan."

"Ei niitä saakaan ajaa pois", vastasi Matasunta mennen lähemmäksi.

"Leipää, kuningatar! Leipää, amelungien tytär", huusivat useat
onnettomat hänelle.

"Anna heille kultaa, Aspa, kaiken mitä huoneistani löydät --"

"Leipää, leipää, kuningatar, ei kultaa. Kullalla ei saa enää koko
kaupungista leipää."

"Kuninkaan varastoaittojen edustalla jaetaan ilmaiseksi leipää.

"Tulen juuri sieltä. Miksi ette ole siellä ottamassa?"

"Oi, kuningatar, me emme jaksa tunkeutua esille joukon läpi", valitti
eräs nälän kalvama nainen.

"Minä olen vanha, tyttäreni on sairas ja tuo vanhus on sokea.

"Terveet ja nuoret sysäävät meidät siellä aina syrjään.

"Kolmena päivänä olemme turhaan yrittäneet. Me emme pääse joukon läpi."

"Ei, me kuolemme nälkään", mutisi vanhus.

"Oi, Teoderik, herrani ja kuninkaani! Missä olet nyt?

"Sinun hallitessasi oli meillä yllin kyllin kaikkea --.

"Silloin ei köyhien eikä sairaiden tarvinnut kärsiä kurjuutta.

"Mutta tämä onneton kuningas --"

"Vaikene", sanoi Matasunta. "Kuningas, puolisoni" -- hänen kasvoilleen
sävähti kaunis puna -- "tekee teille enemmän hyvää kuin
ansaitsettekaan.

"Odottakaa täällä. Minä hankin leipää.

"Tule mukaan, Aspa."

Hän lähti nopeasti liikkeelle.

"Minne sinä riennät", kyseli orjatar ihmeissään.

Matasunta heitti harson kasvoilleen ja vastasi:

"Kuninkaan luo!"

Kun hän saapui Vitigeksen etuhuoneeseen, pyysi kuninkaan ovenvartija,
joka ihmeekseen tunsi tulijan kuningattareksi, häntä odottamaan.

"Belisariuksen lähetti on kuninkaan kanssa salaisessa keskustelussa.
Hän on jo ollut siellä kauan aikaa ja lähtee kai pian pois."

Silloin ovi aukenikin. Prokopius seisahtui vielä epätietoisena.

"Goottien kuningas", sanoi hän kääntyen vielä kuninkaan huoneeseen
päin, "onko tämä viimeinen sanasi?"

"Viimeinen, samoin kuin se oli ensimmäinenkin", lausui Vitiges.

"Annan sinulle vielä ajatusaikaa -- jään yöksi Ravennaan."

"Vieraanani olet tämän jälkeen tervetullut, et lähettiläänä."

"Toistan vielä:

"Jos kaupunki valloitetaan väkirynnäköllä, tapetaan kaikki miespuoliset
gootit, jotka ovat Belisariuksen miekkaa pitemmät, -- sen hän on
vannonut -- ja naiset ja lapset myydään orjiksi.

"Sinä ymmärrät. Belisarius ei tarvitse barbaareita Italiassaan.

"Sinua kenties houkuttelee sankarin kuolema, mutta ajattele avuttomia.
-- Jumalan valtaistuimen edessä heidän verensä --"

"Belisariuksen lähettiläs! Te olette Jumalan huomassa samoin kuin
mekin. Hyvästi."

Nämä sanat lausuttiin niin voimakkaasti, että bysanttilaisen täytyi
lähteä, vaikkei hän sitä mielellään tehnyt.

Tuon miehen vaatimaton arvokkuus vaikutti häneen.

Samoin kuningattareenkin.

Kun Prokopius sulki oven, hän huomasi Matasuntan. Hän peräytyi tämän
kauneuden häikäisemänä.

Kunnioittaen hän tervehti tätä.

"Sinä olet goottien kuningatar", sanoi hän tointuen hämmästyksestään.
"Sinun täytyy olla kuningatar."

"Niin olenkin", vastasi Matasunta. "Oi, etten olisi sitä koskaan
unohtanut."

Hän meni ylpeästi Prokopiuksen ohi kuninkaan huoneeseen.

"Sellaisia silmiä kuin noilla germaaneilla on, sekä miehillä että
naisilla, en ole koskaan nähnyt", virkkoi Prokopius.




KAHDESKYMMENES LUKU.


Matasunta oli sillä välin tullut ilmoittamatta puolisonsa luo.

Vitiges oli jättänyt kaikki huoneet, joissa amelungit Teoderik,
Atalarik ja Amalasunta olivat asuneet, -- nämä olivat oleilleet laajan
palatsin keskustassa -- asumattomiksi ja muuttanut muutamiin oikeassa
kylkirakennuksessa oleviin huoneisiin, joissa hän oli asunut jo
ollessaan vahtipalveluksessa hovissa.

Hän ei ollut koskaan käyttänyt amalien kultaisia ja purppuraisia
arvomerkkejä. Huoneistaankin hän oli antanut poistaa kaiken
kuninkaallisen loiston.

Matalajalkainen telttasänky, jolla oli hänen kypäränsä, miekkansa ja
muutamia asiakirjoja, pitkä tammipöytä ja muutamia puutuoleja oli
kamarissa.

Hän oli sanansaattajan lähdettyä heittäytynyt väsyneenä tuolille ja
istuen selin oveen nojannut väsyneen päänsä käsiinsä.

Hän ei ollut kuullut tulijan keveitä askeleita.

Matasunta jäi kynnykselle seisomaan kuin naulittuna.

Hän ei ollut koskaan ennen hakenut kuningasta.

Hänen sydämensä sykki levottomasti.

Hän ei uskaltanut puhutella häntä eikä mennä lähemmäksi.

Vihdoin Vitiges nousi huoaten ylös.

Silloin hän näki ovella Matasuntan.

"Sinä täällä, kuningatar", virkkoi hän mennen tätä vastaan.

"Mikä sinut tuo luokseni?"

"Velvollisuus -- sääli --", sanoi Matasunta.

"Muuten en olisi -- minulla on sinulle pyyntö tehtävänä".

"Se onkin ensimmäinen", sanoi Vitiges.

"Se ei koske minua itseäni", huomautti Matasunta nopeasti.

"Minä pyydän sinulta leipää köyhille ja sairaille, jotka --"

Kuningas ojensi silloin hänelle ääneti oikean kätensä.

Se oli ensimmäinen kerta. Hän ei uskaltanut siihen kajota, vaikka olisi
sen hyvin mielellään tehnyt.

Silloin kuningas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa.

"Minä kiitän sinua, Matasunta, ja pyydän sinulta anteeksi erään
epäluuloni.

"Sinulla on sittenkin sydän, joka rakastaa kansaansa ja koettaa sen
kärsimyksiä lieventää.

"En sitä uskonut. Olen ajatellut sinusta pahaa."

"Jos olisit aikaisemmin uskonut minusta hyvää, niin kenties olisi nyt
moni seikka paremmalla kannalla."

"Tuskin!

"Onnettomuus seuraa minua.

"Aivan äsken -- olet oikeutettu kuulemaan sen -- murtui viimeinen
toivoni.

"Frankit, joiden apuun varmasti luotin, ovat pettäneet meidät.

"Apua ei tule mistään. Vihollisten ylivoima on italialaisten heihin
yhdyttyä liian suuri.

"Ei ole enää jäljellä muuta keinoa kuin vapaaehtoinen kuolema."

"Salli minun seurata sinua sille retkelle", huudahti Matasunta hehkuvin
silmin.

"Sinunko? Ei. Teoderikin tytär otetaan Bysantissa kunnianosoituksin
vastaan.

"Tiedetäänhän, että sinun on täytynyt vastoin tahtoasi ruveta
kuningattareksi --

"Sinä voit vedota siihen."

"En koskaan", vastasi Matasunta kuohuksissaan.

Vitiges jatkoi puhettaan kiinnittämättä häneen huomiota.

"Entä nuo muut!

"Nuo tuhannet, nuo sadat tuhannet lapset ja naiset!

"Belisarius pitää valansa.

"Heillä on vielä yksi toivo -- yksi ainoa.

"Sillä -- kaikki luonnonvoimat ovat liittoutuneet minua vastaan.

"Padus oli äkkiä kuivunut niin, että nuo kaksisataa viljalaivaa, joita
odotin, eivät päässeet tarpeeksi nopeasti virtaa alas, vaan joutuivat
bysanttilaisten käsiin.

"Olen nyt pyytänyt apua länsigoottien kuninkaalta. Hän lähettää
laivastonsa avuksi.

"Oma laivastommehan on vihollisten käsissä.

"Jos länsigoottien laivasto pääsee satamaan, voivat sen avulla päästä
pakoon ne, jotka eivät voi taistella ja jotka eivät saa kuolla.

"Sinäkin pääset silloin pakenemaan Espanjaan, jos tahdot."

"Minä tahdon kuolla kanssasi -- teidän kanssanne."

"Muutaman viikon perästä voi länsigoottien laivasto saapua tänne.

"Siksi riittää vilja suurissa varastoaitoissani. Se onkin ainoa
lohdutukseni.

"Siitäpä muistinkin toivomuksesi.

"Tässä on vilja-aittojen pääoven avain.

"Pidän sitä yötä päivää povellani.

"Suojele hyvin sitä. -- Se kätkee viimeisen toivoni.

"Siitä riippuu useiden tuhansien ihmisten henki.

"Se oli ainoa huolenpitoni, joka ei jäänyt hedelmättömäksi.

"Minua ihmetyttää", lisäsi hän surullisesti, "ettei maa ole avautunut
tai taivaan tuli pudonnut tuhotakseen nämä rakennukseni."

Hän otti raskaan avaimen takkinsa sisältä.

"Suojele sitä hyvin, Matasunta. Se on viimeinen aarteeni."

"Minä kiitän sinua, Vitiges -- kuningas Vitiges --" korjasi hän ja
tarttui avaimeen, mutta hänen kätensä vapisi.

Avain putosi.

"Mikä sinun on", kysyi kuningas painaen avaimen hänen oikeaan käteensä
--. Matasunta pisti sen valkosilkkisen alusvaippansa vyöhön --.
"Sinähän vapiset.

"Oletko sairas", lisäsi hän huolestuneen näköisenä.

"En -- ei se ole mitään.

"Mutta älä katsele minua tuolla tavalla -- kuten äsken ja tänä aamuna."

"Suo anteeksi, kuningatar", sanoi Vitiges kääntyen toisaalle.

"Katseeni ei enää loukkaa sinua.

"Minulla on ollut paljon, hyvin paljon suruja näinä päivinä.

"Ja kun koetin miettiä, minkä rikoksen olen tehnyt, koska kaikki nämä
onnettomuudet minua ahdistavat --" Hänen äänensä ei oikein totellut.

"Silloin! Oi puhu", pyyteli Matasunta ihastuneena.

Sillä hän oli varma hänen lausumattoman ajatuksensa tarkoituksesta.

"Silloin olen riehuvien epäilysten aikana usein miettinyt, olisiko
kaikki tämä ollut rangaistusta pahasta, pahasta teosta erästä ihanaa
olentoa kohtaan.

"Erästä naista kohtaan, jonka uhrasin kansani hyväksi --"

Innostuneena sanoistaan hän katseli kuulijattareensa.

Matasuntan posket hehkuivat. Hän tarttui vieressään olevan tuolin
selkänojaan pysyäkseen pystyssä.

"Vihdoin -- vihdoinkin hänen sydämensä heltyy ja minä -- mitä minä olen
hänelle tehnyt", ajatteli hän. "Hän katuu."

"Erästä naista kohtaan", jatkoi kuningas, "joka on sanomattomasti
kärsinyt tähteni, enemmän kuin mitä sanoin voi kuvata."

"Vaikene", kuiskasi Matasunta, mutta Vitiges ei häntä kuullut.

"Ja kun näin sinut näinä päivinä hääräävän ympärilläni lempeämpänä,
naisellisempana kuin koskaan ennen --

"Silloin liikutit sydäntäni. Kyyneleet nousivat silmiini."

"Oi Vitiges", kuiskasi Matasunta.

"Jokainen äänesi sävel tunkeutui syvälle sieluuni.

"Sillä sinä muistutit niin täydellisesti, niin sydäntä
järkyttävästi --"

"Ketä", kysyi Matasunta valahtaen aivan kalpeaksi.

"Häntä, jonka uhrasin.

"Häntä, joka on vuokseni kaikki kärsinyt. Vaimoani Rautgundista,
sieluni sielua."

Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi lausunut rakastettunsa nimen.

Tämän nimen kaikuessa tuska ja kaiho valtasivat hänet. Vaipuen tuolille
hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Se olikin hyvä.

Sillä siten hän ei huomannut, miten kuningattaren ruumis vavahti kuin
ukkosen iskemänä ja miten hänen kauniit kasvonsa vääristyivät
meduusankasvojen tapaisiksi.

Hän kuuli kumean jysähdyksen ja kääntyi katsomaan.

Matasunta oli kaatunut lattialle.

Hänen vasen kätensä oli puristettuna sen tuolin selkänojaan, jonka
viereen hän oli kaatunut, ja oikea käsi oli maassa.

Hänen kalpeat kasvonsa olivat etukumarassa, komea punainen tukka oli
irtautunut otsanauhasta ja aaltoili pitkin selkää. Hänen
hienopiirteiset sieraimensa laajenivat.

"Kuningatar", huudahti Vitiges rientäen häntä auttamaan, "mikä sinulle
tuli?"

Mutta ennenkuin hän ehti koskea häneen, Matasunta hypähti ylös notkeana
kuin käärme, ojentautui pystyyn ja sanoi:

"Se oli vain heikkoutta, joka nyt on ohi. Voi hyvin!"

Horjuen hän pääsi ovelle ja kaatui etuhuoneeseen päästyään taintuneena
Aspan syliin.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli luonto käynyt yhä kamalamman, uhkaavamman näköiseksi.

Pieni punareunainen pilvi, jonka Cethegus oli edellisenä päivänä
huomannut, oli ollut tavattoman suuren mustan pilviseinän enteenä. Se
oli yön aikana noussut idästä, mutta aamusta saakka se oli pysynyt
aivan liikkumattomana, tuhoa uhkaavana merellä, peittäen puolet
taivaanrantaa.

Etelässä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sen säteet olivat
pistävän tuliset.

Goottilaiset vahtisotilaat olivat riisuneet kypärät ja haarniskat. He
antautuivat ennen alttiiksi vihollisten nuolille kuin kärsivät tätä
sietämätöntä kuumuutta.

Ei tuulen henkäystäkään tuntunut.

Itätuuli, joka oli tuonut pilvenlongan, oli kokonaan tyyntynyt.

Meri oli liikkumattomana, lyijynharmaana. Puiston poppelien hennot
lehdet olivat kuin kivettyneet.

Mutta edellisenä päivänä mykkänä ja liikkumattomana ollut eläinkunta
oli joutunut pelon ja levottomuuden valtaan.

Pääskysiä parveili rannikon kuumalla hiekalla, lokkeja ja rämelintuja
lenteli edestakaisin ilman päämäärää pysytellen aivan lähellä maata
sekä tuon tuostakin kimeästi kiljuen.

Kaupungissa koirat juoksivat vinkuen ulos taloista, hevoset
riistäytyivät talleissa irti ja potkivat levottomasti korskuen ketä
sattui, kissat naukuivat surkeasti, aasit ja muulit kiljuivat, ja kolme
Belisariuksen dromedaareista raivosi ja riuhtoi itsensä kuoliaaksi
koettaessaan päästä siteistään irti.

Ilta oli tulossa.

Aurinko oli juuri menossa taivaanrannan alle.

Herkuleen torilla eräs Ravennan porvari istui talonsa edustalla.

Hän oli viinitarhanomistaja ja kaupiskeli itse omassa talossaan mäkensä
tuotteita, kuten oven yläpuolella oleva kuiva viiniköynnös osoitti.

Hän katseli uhkaavaa pilveä.

"Minä haluaisin sadetta", huokasi hän.

"Jollei vesisadetta tule, sataa rakeita, jotka tuhoavat kaupungin
ympärillä kaiken kasvullisuuden, mitä vihollisen ratsut eivät ole
tallanneet."

"Sanotko sinä keisarimme sotajoukkoja vihollisiksi", kuiskasi hänen
poikansa, innokas roomalaismielinen.

Hän sanoi sanottavansa hyvin hiljaa.

Sillä kulman takaa tuli juuri esille goottilainen vahtijoukko.

"Toivoisin, että Manala nielisi sekä kreikkalaiset että barbaarit.

"Gootteja toki aina janottaa.

"Kas, tuolla tulee pitkä Hildebadus, joka on kaikista janoisin.

"Olisi ihme, jollei hän joisi tänään, kun kivetkin halkeilevat
janosta."

Hildebad oli käynyt vaihtamassa lähellä olevan vahtijoukon ja käveli
nyt hiljakseen pitkin katua kypärä vasemmassa kädessä ja pitkä keihäs
huolimattomasti olalla.

Mutta viinituvan isännän suureksi ihmeeksi hän menikin ohi, poikkesi
ensimmäiselle sivukadulle ja riensi korkean, paksun, pyöreän tornin
luo, -- sitä kutsuttiin Aetiuksen torniksi -- jonka varjossa ylhäällä
muurilla kaunis gootti kulki edestakaisin.

Pitkät vaaleat kiharat ulottuivat hartioille saakka ja hänen valkea,
hieno ihonsa sekä lempeät, siniset silmänsä tekivät hänet tyttömäisen
näköiseksi.

"Hei, Fridugern", huusi Hildebad hänelle, "huiveh!

"Kunnon poika, vieläkö olet elossa siellä leivinuunissa?

"Ja kilpi ja panssarikin sinulla on -- huh!"

"Minä olen vahdissa, Hildebad", vastasi nuorukainen nöyrästi.

"Vahdissa!

"Luuletko, että Belisarius tekee tällaisessa kuumuudessa rynnäkön?

"Vakuutan sinulle, ettei hän tänään halua verta.

"Hän on tyytyväinen, jos saa ilmaa keuhkoihinsa.

"Tule mukaan! Tulin sinua noutamaan. Paksulla ravennalaisella Herkuleen
torin varrella on vanhaa viiniä ja nuoria tyttäriä. Nauttikaamme
molemmista."

Nuori gootti pudisti kiharaista päätään ja rypisti otsaansa.

"Olen palvelusvuorolla enkä välitä vähääkään tytöistä.

"Mutta jano minulla on -- lähetä minulle tänne pikarillinen viiniä."

"Aivan oikein, kautta Frejan, Venuksen ja Marian. Sinullahan on morsian
vuorten toisella puolen Danubiuksen luona.

"Luulet tietysti hänen heti huomaavan, jos olet täällä katsellut
roomalaisneitosen sysisilmiin.

"Ja tietysti luulet silloin olleesi uskoton.

"Ystäväni, sinä olet kovin nuori.

"Ei, ei, älä ota pahaksesi.

"Minulle se on yhdentekevää.

"Sinä olet hyvä toveri ja tulet aikaa myöten vanhemmaksi.

"Lähetän sinulle punaista massikoviiniä -- sitä voit täällä yksiksesi
juoda Allguntiksen muistoksi."

Hän lähti nopeasti tiehensä ja oli pian viinituvassa.

Heti sen jälkeen toi orja nuorelle gootille pikarillisen viiniä. Tämä
tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella kuiskaten:

"Terve, Allguntis!"

Sitten hän otti taas keihään olalleen ja kulki hitain askelin
edestakaisin muurilla.

"Virkavelvollisuus ei ainakaan estä muistelemasta häntä eikä
uneksimasta hänestä", tuumi hän itsekseen.

"Milloinkahan hänet taas näen?"

Hän lähti taas kävelemään. Sitten hän pysähtyi ajatuksissaan mahtavan
tornin varjoon, tornin, joka katseli häntä niin mustana ja uhkaavana.

Heti Hildebadin mentyä kulki hänen ohitseen goottijoukko.

He kuljettivat keskellään miestä, jonka silmät olivat peitetyt, ja
laskivat hänet ulos kaupungista Honoriuksen portin kautta.

Tämä oli Prokopius, joka oli odottanut määrätyt kolme tuntia.

Odotus oli ollut turha. Kuninkaalta ei tullut minkäänlaista sanomaa.
Lähettiläs poistui tyytymättömänä kaupungista.

Prefektin hienosti harkittu suunnitelma näytti menneen pilalle
goottikuninkaan vaatimattomuuden ja rehellisyyden vuoksi.

Taas kului tunti.

Ilma oli muuttunut pimeämmäksi, mutta ei viileämmäksi.

Silloin väkevä tuulenpuuska tuli äkkiä mereltä etelän puolelta. -- Se
ajoi mustia pilvimöhkäleitä hurjaa vauhtia pohjoiseen päin.

Ne kokoontuivat paksuina ja uhkaavina kaupungin yläpuolelle.

Mutta niitä oli vielä runsaasti merelläkin kaakossa päin.

Sieltä oli noussut toinen, samanlainen pilviseinä, joka vähitellen oli
yhtynyt edelliseen.

Koko taivas sekä maan että meren kohdalla oli mustien pilvien peitossa.

Hildebad meni viinin raukaisemana yövahtipaikalleen Honoriuksen
portille.

"Vieläkö olet vahdissa, Fridugern", huusi hän nuorelle gootille.

"Eikä vielä ole satanut!

"Maa parka!

"Kyllä kai sillä on jano.

"Käy oikein säälikseni.

"Hyvää yötä."

Huoneissa oli sietämättömän tukahduttavaa, silla tuuli oli saapunut
Afrikan kuumilta hieta-aavikoilta.

Ihmiset tulivat taivaan uhkaavaa muotoa kauhistuen ulos taloistaan,
kokoontuivat tiheisiin ryhmiin kaduille tai menivät joukottain
basilikojen etupihoihin ja pylväskäytäviin.

Pyhän Apollinariksen basilikan portailla oli paljon väkeä.

Oli tullut aivan pimeä, vaikka oli vasta auringonlaskun aika.

Kuningatar Matasunta lepäsi makuuhuoneessaan vuoteella voimattomana ja
kasvot kalman kalpeina.

Mutta hän ei nukkunut.

Silmät olivat auki ja hän tuijotti pimeään.

Hän ei ollut sanallakaan vastannut Aspan huolestuneisiin kysymyksiin ja
lopuksi hän oli viitannut tämän menemään tiehensä.

Hänen ajatuksissaan pyörivät vain seuraavat sanat:

Vitiges -- Rautgundis -- Matasunta.

Matasunta -- Rautgundis -- Vitiges.

Kauan, kauan hän makasi siinä voimatta päästä erilleen näiden sanojen
lakkaamattomasta kiertokulusta.

Silloin punainen, häikäisevä valo välähti äkkiä huoneeseen ja samassa
silmänräpäyksessä räsähti hirmuinen ukkosenjyrinä, jollaista hän ei
ollut koskaan ennen kuullut. Möyryten, ratisten, sähisten ja jyristen
se pauhasi kaupungin päällä.

Palvelijattarien hätähuuto kuului hänen korviinsa. Hän nousi ylös.

Hän nousi vuoteelleen istumaan.

Aspa oli riisunut häneltä päällysvaatteet.

Hänellä oli yllään valkosilkkinen alusvaippa. Hän heitti komean
tukkansa aaltoilevat kiharat hartioilleen ja rupesi kuuntelemaan.

Ei kuulunut risahdustakaan.

Sitten taas salama ja jyrinä.

Tuulenpuuska repäisi ulvahtaen pihanpuolisen akkunan auki.

Matasunta tuijotti ulos, missä nyt melkein joka silmänräpäys leimahti
kirkas salama valaisten pikimustan pimeyden.

Lakkaamatta ukkonen jyrisi kuuluen yli myrskyn kamalan ulvonnankin.

Luonnonvoimien taistelu tuntui hänestä hyvältä.

Hän kuunteli mielihyvällä niiden pauhua nojaten vasempaan käteensä ja
sivellen oikealla otsaansa.

Aspa riensi sisään tuoden valoa.

Se oli tulisoihtu, jonka liekki paloi umpinaisen lasipallon sisässä.

"Kuningatar, sinä --

"Mutta, kautta kaikkien jumalien, miltä näytät?

"Lemurilta.

"Koston jumalattarelta!"

"Toivoisin olevani kostotar", vastasi Matasunta -- ne olivat
ensimmäiset sanat moneen tuntiin -- katsellen taukoamatta akkunaan.

Salama seurasi salamaa, jyrinä jyrinää.

Aspa sulki akkunan.

"Oi kuningatar! Palvelijattariesi joukossa olevat kristityt sanovat,
että nyt on maailman loppu tulossa ja että Jumalan Poika saapuu alas
maan päälle tulisessa pilvessä ja tuomitsee elävät ja kuolleet.

"Huh, millainen salama!

"Eikä vielä pisaraakaan sadetta.

"En ole koskaan nähnyt tällaista jumalan ilmaa. Jumalat ovat meille
suutuksissaan."

"Voi sitä, kenelle ne ovat suutuksissaan.

"Minä kadehdin jumalia.

"He voivat rakastaa ja vihata aivan mielensä mukaan.

"Ja he voivat musertaa sen, joka ei anna heille vastarakkautta."

"Oi hallitsijattareni, olin kadulla ja tulen juuri sieltä.

"Kaikki kansa rientää kirkkoihin rukoilemaan ja veisaamaan.

"He koettavat sillä tavalla lepyttää taivasta.

"Minä rukoilen Kairua ja Astartea.

"Hallitsijatar, rukoiletko sinä?"

"Minä kiroan.

"Sekin on rukoilemista."

"Voi, millainen salama", kiljaisi orjatar vaipuen polvilleen.

Tummanruskea vaippa, joka oli ollut hänen päällään, solui lattialle.

Salama ja jyrinä olivat olleet niin ankarat, että Matasuntakin hypähti
vuoteeltaan ja riensi akkunan ääreen.

"Armoa, armoa, suuret jumalat! Armahtakaa ihmisiä", rukoili afrikatar.

"Ei, ei armoa.

"Kirous ja kadotus tulkoon kurjan ihmiskunnan osaksi.

"Haa, se oli kaunista.

"Kuuletko, miten ihmiset tuolla kaduilla ulvovat tuskasta ja pelosta.

"Vielä yksi ja vieläkin yksi salama.

"Haa, te jumalat, -- joko sitten taivaan Jumala tai taivaan jumalat --
yhtä kadehdin teiltä: vihanne voimaa, nopeata, siivekästä, tappavaa
salamaanne.

"Te heilutatte sitä koko sydämenne vimmalla ja vihollisenne tuhoutuu.
Te nauratte silloin. Ukkonen on nauruanne.

"Haa, mitä se oli?"

Salama välähti, ja ukkonen jyrähti ankarammin kuin koskaan ennen.

Aspa hypähti pystyyn.

"Mikä tuo suuri talo tuolla on, Aspa? Tuo synkkä rakennus tuossa
vastapäätä.

"Salama on kai sytyttänyt sen. Palaako se?"

"Ei, Jumalan kiitos.

"Salama valaisi vain sitä.

"Siinä ovat kuninkaan vilja-aitat."

"Haa, te jumalatkin heitätte joskus salamanne harhaan."

Kuningatar huusi niin.

"Kuolevaisetkin voivat joskus singahduttaa koston salaman."

Hän juoksi akkunan äärestä -- huone tuli äkkiä pimeäksi.

"Kuningatar -- hallitsijatar -- missä olet -- mihin katosit", huusi
Aspa.

Hän hapuili pitkin seiniä.

Mutta huone oli tyhjä ja Aspa huuteli turhaan emäntäänsä. -- --

Kadulla hurskas kulkue aaltoili pyhän Apollinariksen basilikaan päin.

Ravennalaisia ja gootteja, lapsia ja vanhuksia ja varsinkin paljon
naisia. Edellä kulki soihtuja kantavia poikia ja heidän jäljessään
papit ristiinnaulitun kuvia ja lippuja kantaen.

Ja ukkosen pauhinaa ja myrskyn vinkunaa voimakkaampana kaikui vanha,
juhlallinen, liikuttava laulu:

    Dulce mihi cruciari,
    parva vis doloris est;
    malo mori quam foedari:
    major vis amoris est.

Toinen osa kuoroa vastasi siihen:

    Parce, judex, contristatis
    parce peccatoribus,
    qui descendis parflammatis
    ultor jam in nubibus.

    [Suloista minun on kitua
    vähäinen on tuskan voima;
    kernaammin kuolema kuin häväistys,
    suurempi on rakkauden voima.

    Säästä, tuomari, surevia,
    säästä syntisiä,
    sinä, joka tulet jo hehkuvissa
    pilvissä kostajana.]

Rukoilevien kulkue katosi kirkkoon.

Vilja-aittojen lähimmät vartijatkin yhtyivät saattoon.

Basilikan portailla aivan vastapäätä vilja-aittojen pääovea istui
ruskeaan vaippaan puettu nainen. Ääneti ja pelottomana hän katseli
luonnonvoimien raivoa kädet levollisesti sylissä eikä, kuten muilla,
ristissä.

Mies, jolla oli rynnäkkökypärä päässään, seisoi hänen vieressään.

Muuan goottivaimo, joka riensi kirkkoon, tunsi hänet salaman valossa.

"Oletko taas täällä?

"Suojatta?

"Olenhan niin usein tarjonnut sinulle turvapaikan kotonani.

"Olet varmaankin muukalainen täällä Ravennassa."

"Olen muukalainen.

"Mutta minulla on asunto."

"Tule kirkkoon rukoilemaan kanssamme."

"Minä rukoilen täällä."

"Rukoiletko?

"Mutta ethän sinä laula etkä puhu."

"Jumala kuulee minua sittenkin."

"Rukoile kaupungin puolesta.

"Ihmiset pelkäävät, että maailman loppu on tulossa."

"En pelkää, vaikka se tulisikin."

"Ja rukoile hyvän kuninkaamme puolesta, joka antaa meille joka päivä
leipää."

"Minä rukoilen hänen puolestaan."

Kadulta kuuluivat kahden goottivartion askeleet. Ne tulivat siinä
vastakkain.

"Jyrise niin paljon kuin haluat", sadatteli toisen joukon johtaja,
"mutta älä sotke minun komennussanojani. Seis!

"Visandko siellä?

"Missä on kuningas?

"Onko hänkin kirkossa?"

"Ei, Hildebad, hän on valleilla."

"Siellä hänen paikkansa onkin.

"Eteenpäin! Eläköön kuningas!"

Askelten ääni lakkasi kuulumasta.

Sitten kulki kirkon ohi roomalainen opettaja muutamine oppilaineen.

"Mutta, opettaja", sanoi nuorin, "luulin sinun aikovan kirkkoon.

"Miksi kuljetat meidät taivasalle tällaisessa rajuilmassa?"

"Lupasin viedä teidät kirkkoon vain saadakseni teidät lähtemään
huoneesta.

"Mikä turvapaikka kirkko on?

"Sanon sinulle, että kuta vähemmän meillä nyt on kattoja ja muureja
ympärillämme sitä paremmassa turvassa olemme.

"Vien teidät suurelle, asunnottomalle niitylle etukaupungissa.

"Minä haluaisin sadetta.

"Jos Vesuvius olisi täällä yhtä lähellä kuin omassa kotipuolessani,
luulisin, että Ravennasta tulee nyt toinen Herculanum.

"Minä tunnen tämän ilman. En luota siihen."

He jatkoivat matkaansa.

"Lähdetkö mukaani, rouva", sanoi kypärämies goottinaiselle.

"Minun on nyt tavattava kestiystäväämme Dromonia, muuten emme taas
täksikään yöksi pääse katon alle.

"En uskalla jättää sinua tänne yksin pimeään.

"Sinulla ei ole valoa."

"Näethän, miten salamat valaisevat.

"Mene vain, minä tulen myöhemmin.

"Minulla on vielä paljon ajattelemista ja minun on rukoiltava."

Nainen jäi yksin.

Hän painoi molemmat kätensä kovasti rintaansa vasten ja katsoi synkkää
taivasta. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa.

Silloin tuntui hänestä, että hän oli näkevinään komeiden vilja-aittojen
käytävissä, gallerioissa ja ylähuoneissa, jotka kohosivat synkkänä
joukkiona sirkuksen kivisen pyörylän yli, valon liikkuvan edestakaisin.

Se oli varmaankin salamoiden aiheuttama näköhäiriö.

Sillä soihtu tai kynttilä olisi sammunut tuulessa, joka puhalsi
avonaisiin käytäviin.

Mutta sittenkin se oli tulta.

Sillä se katosi ja ilmestyi säännöllisin väliajoin, joten siellä joku
nopeasti käveli valoa kantaen pitkin käytäviä kadoten tuon tuostakin
pylväiden ja puolimuurien taakse.

Nainen katseli tarkasti valon katoamista ja ilmestymistä.

Mutta äkkiä -- oi kauhistus! -- hän hypähti ylös. Hänestä tuntui, että
marmoriporras, jolla hän oli istunut, olikin ollut nukkuva eläin, joka
äkkiä heräten nousi hiljaa, rupesi elämään -- ja liikkui --
voimakkaasti -- vasemmalta oikealle.

Salama ja ukkonen ja myrsky taukosivat äkkiä.

Silloin kimeä huuto kuului vilja-aitoista.

Valo leimahti äkkiä ja katosi.

Mutta kadullakin istuva nainen päästi hiljaisen tuskanhuudon.

Sillä hän ei voinut enää epäillä: maa heilui hänen
allaan.

Ensin hiljainen vavahdus ja sitten äkkiä pari kolme voimakasta
sysäystä. Maa heilui aallontapaisesti vasemmalta oikealle.

Kaupungista alkoi kuulua joka taholta hätähuutoja.

Basilikan ovista ryntäsi kadulle rukoilevien kirkuva joukko.

Vielä sysäys.

Nainen pysyi vaivoin pystyssä.

Ja kaukaa kaupungin ulkolaidalta kuului kovaa, kumeaa jyrinää,
ikäänkuin jokin raskas ainejoukkio olisi lysähtänyt kokoon.

Hirmuinen maanjäristys oli kohdannut Ravennaa.




KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Katsellessaan suunnalle, josta jysäys kuului, hän käänsi hetkeksi
selkänsä vilja-aitoille.

Mutta hän kääntyi taas äkkiä sinne päin.

Sillä hän luuli kuulleensa raskaan pääoven sulkeutuvan.

Hän silmäsi sinne päin.

Mutta hän ei voinut pimeän vuoksi nähdä mitään.

Hän kuuli vain hiljaista kahinaa rakennuksen ulkoseinän luota.

Ja hän luuli kuulleensa hiljaisen huokauksen.

"Seis", huusi hän. "Kuka siellä vaikeroi?"

"Hiljaa, hiljaa", kuiskasi omituinen ääni. "Maa on senvuoksi --
kauhusta -- vavissut.

"Maa vapisee -- kuolleet nousevat haudoistaan.

"Nyt tulee viimeinen päivä -- silloin tulee kaikki ilmi.

"Heti hänkin saa sen tietää.

"Ooh. --"

Vielä kuului valitusta -- vaatteiden kahinaa -- sitten oli hiljaista.

"Missä olet? Oletko haavoittunut", huusi nainen hapuillen.

Silloin välähti kirkas salama -- ensimmäinen maanjäristyksen jälkeen --
ja valaisi hänen edessään seisovan hunnutetun naisen.

Tämän puku oli valkoinen ja tummansininen.

Nainen yritti tarttua makaavan käsivarteen.

Mutta tämä hypähti nopeasti pystyyn ja katosi kiljaisten pimeään.

Kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kamalasti kuin uni. Vain leveä
kultainen rannerengas, jonka koristeena oli smaragdeista muodostettu
käärme, oli jäänyt hänen käteensä todistukseksi tapahtuman
todellisuudesta.

       *       *       *       *       *

Taas kaikui goottilaisten vahtisotilaiden askeleita.

"Hildebad, Hildebad, avuksi", huusi Visand.

"Täällä olen -- mikä hätänä? Minne minun on mentävä", virkkoi tämä
tullen joukkoineen vastaan.

"Honoriuksen portille.

"Siellä on muuri murtunut ja Aetiuksen torni on sirpaleina.

"Apuun muurinaukkoon!"

"Tulen -- -- Fridugern parka!"

       *       *       *       *       *

Samalla hetkellä prefekti Cethegus syöksähti bysanttilaisten leirissä
Belisariuksen päällikkötelttaan.

Hän oli täysissä varusteissa. Purppuranpunainen hevosen häntä liehui
kypärässä.

Hänen päänsä oli pystyssä.

Silmät säihkyivät tulta.

"Ylös! Mitä viivyttelet, Justinianuksen sotapäällikkö? Vihollisten
muurit kaatuvat itsestään.

"Viimeisen goottikuninkaan viimeinen linna on nyt auki. --

"Entä sinä! Mitä sinä teet teltassasi? -- --"

"Kunnioitan kaikkivaltiaan suuruutta", vastasi Belisarius jalon
levollisesti.

Antonina seisoi hänen vieressään käsi hänen kaulallaan.

Rukouspalli ja korkea risti osoittivat, missä työssä prefektin hurja
taisteluinto oli puolisoita häirinnyt.

"Tee se huomenna. -- Voiton jälkeen.

"Mutta tee nyt rynnäkkö."

"Nytkö rynnäkkö? Se olisi Jumalan pilkkaamista", sanoi Antonina.

"Maa vapisee kauhistuneena perustuksiaan myöten.

"Sillä Herra Jumala puhuu nyt."

"Anna hänen puhua.

"Me toimimme.

"Belisarius, Aetiuksen torni ja osa muuria on kaatunut.

"Aiotko tehdä rynnäkön?"

"Hän on oikeassa", tuumi Belisarius, jonka taisteluinto oli herännyt.

"Mutta nyt on pimeä. -- --"

"Pimeässäkin löydän tien voittoon ja Ravennan sydämeen.

"Sitäpaitsi salamat valaisevat tarpeeksi."

"Sinä olet kovin taistelunhaluinen", sanoi Belisarius empien.

"Olen, sillä järki vaatii nyt taistelemaan.

"Barbaarit ovat hämmästyksissään.

"He pelkäävät Jumalaa ja unohtavat vihollisensa."

Samassa Prokopius ja Marcus Licinius saapuivat telttaan.

"Belisarius", ilmoitti edellinen, "maanjäristys on kaatanut pohjoisessa
olevat telttasi ja haudannut niiden alle puoli kohorttia
illyrialaisia."

"Apuun! Apuun! Mies parat", huusi Belisarius syösten ulos.

"Cethegus", kertoi Marcus, "kohortti isaurilaisia on telttojensa alle
hautautunut."

Mutta prefekti kysyi kärsimättömänä pudistaen kypäräänsä:

"Miten on Aetiuksen tornin edustalla olevien vallihautojen veden laita?
Eikö maanjäristys ole sitä vähentänyt?"

"On kyllä. Vesi on kadonnut. Hauta on aivan kuiva.

"Kuule noita tuskanhuutoja. Ne ovat isaurilaisia. He ähkivät ja
vaikeroivat sirpaleiden alla ja huutavat apua."

"Anna heidän huutaa", sanoi Cethegus. "Hauta on siis kuiva.

"Käske puhaltaa ryntäysmerkki.

"Tule jäljessäni kaikkien elossa olevien palkkasoturien kanssa?"

Salamoi ja jyrisi, kun prefekti riensi varustuksilleen, missä
roomalaiset legioonalaiset ja loput isaurilaisia olivat aseissa.

Hän tarkasti miehiään. Niitä oli liian vähän kaupungin valtaamiseen.

Mutta hän tiesi, eitä Belisarius tulisi pian avuksi.

"Valoa, tulisoihtuja tänne", huusi hän mennen pikisoihtu vasemmassa
kädessään legioonalaistensa rintaman eteen.

"Eteenpäin", komensi hän. "Miekat esille!"

Mutta ei yksikään liikahtanut.

Hämmästyksestä ja kauhusta äänettöminä kaikki katselivat, päälliköt,
vieläpä Liciniuksetkin tuota pirullista miestä, joka luonnonvoimien
raivonkin aikana ajatteli päämääräänsä ja näytti pitävän kauheita
luonnonvoimiakin sen toteuttamiskeinoina.

"No, onko teidän toteltava minua vai ukkosta", huusi hän.

"Päällikkö", vastasi muuan sadanpäämies, "he rukoilevat.

"Sillä maa vapisee."

"Luuletteko Italian nielevän omia lapsiaan?

"Ei, roomalaiset. Näettekö, miten Italian maaperäkin nousee taisteluun
barbaareita vastaan.

"Se ravistaa päältään barbaarien ikeen ja murtaa heidän muurinsa.

"Roma! Roma aeterna!" [Rooma! ikuinen Rooma!]

Se vaikutti.

Ne olivat Caesarin sanoja, jotka innostuttivat miehet aseisiin.

"Roma! Roma aeterna!" huusivat ensin Liciniukset ja sitten tuhannet
roomalaiset nuorukaiset. Yön kauhujen läpi, salamain lennellessä ja
ukkosen jyristessä he seurasivat prefektiä, jonka pirullinen voima oli
temmannut heidät mukaansa.

Innostus antoi heille siivet.

Pian he olivat sen leveän haudan toisella puolen, jota he muuten tuskin
uskalsivat lähestyäkään.

Cethegus oli ensimmäisenä toisella reunalla.

Tulisoihdut oli tuuli sammuttanut.

Pimeässäkin hän löysi tien.

"Tänne, Licinius", huusi hän. "Tule perässäni! Tässä pitäisi aukon
olla."

Hän juoksi eteenpäin, mutta törmäsi jotakin kovaa vastaan niin
ankarasti, että lensi takaperin.

"Mitä se on", kysyi Lucius Licinius. "Onko siellä toinen muuri?"

"Ei", virkkoi rauhallinen ääni ylhäältä, "ne ovat goottien kilpiä."

"Siellä on kuningas Vitiges", sanoi prefekti vimmoissaan silmäillen
vihaisesti synkkiä haamuja.

Hän oli toivonut yllättävänsä gootit.

Hänen toivonsa oli pettänyt.

"Jos hän olisi käsissäni", tuumi hän itsekseen, "ei hänestä enää olisi
kiusaa."

Silloin tulisoihtuja näkyi takaapäin ja kuului torvien toitotusta.

Belisarius ryntäsi joukkoineen muurinaukkoon.

Prokopius saapui prefektin luo: "Miksi olette seisahtuneet?

"Onko siellä toinen valli edessä?"

"On, elävä valli.

"Tuolla he seisovat", vastasi prefekti viitaten miekallaan.

"Gootit seisovat vielä vierivillä raunioillakin!

"Todellakin:

    "Si fractus illabatur orbis,
    impavidos ferient ruinae!"

    ["Vaikka pirstoiksi hajoisi maan piiri,
    niin sortumus heidät pelvottomina kohtaa!"]

"He ovat urhoollisia miehiä."

Mutta nyt oli Belisarius saapunut paikalle tiheine ryntäysjoukkoineen.

Vielä hetkinen -- päälliköt riensivät edestakaisin jaellen käskyjään --
ja kauhean murhaamisen piti alkaa.

Silloin äkkiä koko taivas valkeni kaupungin kohdalla.

Tulipatsas kohosi ylös ja lukemattomia kipinöitä lensi ympäri.

Taivaasta näytti satavan tulta.

Koko Ravenna oli valaistu.

Se oli kammottavan kaunis näky.

Molemmat joukot, jotka olivat jo käymässä käsikähmään, seisahtuivat.

"Tulta! Tulta! Vitiges! Kuningas Vitiges! Se palaa", huusi kaupungista
saapunut ratsumies.

"Me näemme sen. Anna palaa, Markja. Ensin taistelemme."

"Ei, ei, herra. Kaikki vilja-aittasi ovat palaneet.

"Jyvät lensivät kipunamyriaadeina ilmaan."

"Vilja-aitat palavat", huusivat sekä gootit että bysanttilaiset.

Vitiges ei jaksanut enää kysellä.

"Salama oli varmaankin iskenyt sinne ja jäänyt sisäpuolelle kytemään.

"Tuli alkoi nimittäin sisästä päin.

"Katso itse!"

Myrskytuulen puuska kohotti liekit äärettömän korkealle.

Liekit nuoleskelivat lähempiä kattoja.

Samassa tuntui korkean rakennuksen puukatto putoavan sisään.

Sillä kuului ankara jysähdys ja tuhansittain kipunoita lensi ilmaan.

Se oli tulimeri.

Vitiges aikoi kohottaa kätensä taistelumerkin antamiseen -- mutta käsi
vaipui alas.

Cethegus näki sen ja sanoi: "Nyt rynnätään!"

"Ei, pysähtykää", huusi Belisarius.

"Se, joka kohottaa miekkansa, on keisarin vihollinen ja kuoleman oma.

"Takaisin leiriin! Kaikki! Ravenna on minun. Huomenna se antautuu."

Hänen miehensä seurasivat häntä.

Cethegus kiristeli hampaitaan. Hän oli yksin liian heikko.

Hänen täytyi myöntyä.

Hänen suunnitelmansa oli mennyt myttyyn.

Hän oli tahtonut valloittaa kaupungin väkirynnäköllä saadakseen samoin
kuin Roomassakin vahvimmat paikat haltuunsa.

Ja nyt hän tiesi jo edeltäpäin, että kaikki nämä luovutettaisiin
Belisariukselle.

Kiroillen hän palasi leiriin.

Mutta kävikin aivan toisin kuin Cethegus ja Belisarius olivat luulleet.




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Kuningas oli jättänyt aukon vartioimisen Aetiuksen tornin luona
Hildebadin valvottavaksi ja rientänyt itse palopaikalle.

Kun hän saapui sinne, oli tuli sammumassa -- palamisaineen puutteessa.

Aittojen sisällys sekä niiden puiset seinät ja katot olivat palaneet
viimeiseen sirpaleeseen ja viimeiseen jyvään saakka.

Alkuperäisen marmorirakennuksen -- Teodosiuksen sirkuksen --
savuttuneet muurit olivat vain pystyssä.

Salama ei ollut jättänyt niihin mitään jälkeä.

Tuli oli varmaankin kauan kytenyt sisäpuolella, missä salama oli
sytyttänyt puuaineen, ja levinnyt sieltä ympäri rakennusta.

Sillä kun liekit ja savu syöksähtivät katosta ulos, oli apu liian
myöhäistä.

Ryskien puurakennusten jäännökset olivat luhistuneet kokoon.
Kaupunkilaisilla oli tarpeeksi tekemistä saadessaan lähimmät, osittain
jo syttyneet talot pelastetuiksi.

Tämä onnistui sateen avulla, joka alkoi vähän ennen auringon nousua
lopettaen myrskyn, salamat ja ukkosen.

Mutta nouseva aurinko, joka hajoitti viimeiset pilvet, näki
vilja-aittojen sijasta marmorirakennuksen sisällä vain suuren
kekäle- ja tuhkaläjän.

Ääneti, avopäin kuningas seisoi kauan vastapäätä olevan basilikan
portailla nojautuen erästä patsasta vasten.

Hän ei liikahtanutkaan. Joskus vain painoi vaippaansa aaltoilevaa
rintaansa vasten.

Nähdessään nämä rauniot hän teki raskaan päätöksen.

Nyt oli hänen sielussaan hiljaista.

Mutta hänen ympärillään torilla aaltoili Ravennan köyhien surkea joukko
rukoillen, kiroillen, itkien ja haukkuen.

"Mitä meistä nyt tulee?"

"Leipä, jonka eilen sain, oli niin valkoinen, hyvä ja tuoksuva."

"Mitä me nyt syömme?"

"Kuninkaan täytyy auttaa."

"Niin, kuninkaan on keksittävä keino."

"Kuninkaanko?"

"Mies parka, mistä te luulette hänen nyt leivät ottavan?"

"Hänellä ei ole itselläänkään mitään."

"Se on hänen asiansa."

"Hän yksin on saattanut meidät kurjuuteen."

"Hän yksin on syyllinen."

"Miksi hän ei ole aikoja sitten luovuttanut kaupunkia keisarille?"

"Niin, oikealle hallitsijallemme."

"Kirotut olkoot barbaarit!"

"He ovat yksin syylliset."

"Eivät kaikki, kuningas yksin."

"Ettekö näe?

"Tämä on Jumalan rangaistus."

"Rangaistusko? Mistä?

"Mitä hän on rikkonut?

"Hän on antanut ravennalaisille ruokaa."

"Ettekö tiedä? Kuinka Jumala voisi olla armollinen avioliiton
häpäisijälle.

"Tuolla syntisellä on kaksi vaimoa samalla kertaa. Hän himoitsi
kaunista Matasuntaa. Hän ei levännyt, ennenkuin tämä tuli hänen
omakseen.

"Entisen vaimonsa hän hylkäsi."

Silloin Vitiges lähti suuttuneena kirkon portailta.

Häntä suututtivat kansan puheet.

Mutta ihmiset tunsivat hänet.

"Tuo on kuningas.

"Miten synkästi hän katseleekaan", sanoivat he väistäen häntä.

"Minä en pelkää häntä.

"Minä pelkään enemmän nälkää kuin hänen vihaansa.

"Hanki meille leipää, kuningas Vitiges.

"Kuuletko? Me kuolemme nälkään", virkkoi rääsyinen vanhus tarttuen
hänen vaippaansa.

"Leipää, kuningas!"

"Hyvä kuningas! Leipää!"

"Me olemme joutuneet epätoivoon."

"Auta meitä!"

Joukko tunkeili hurjana hänen ympärillään.

Levollisesti Vitiges raivasi itselleen tietä.

"Olkaa levolliset", sanoi hän vakavasti.

"Auringon laskiessa teillä on leipää."

Hän meni huoneisiinsa.

Siellä häntä odotti joukko Matasuntan palvelijoita ja roomalainen
lääkäri.

"Herra", sanoi eräs palvelijoista, "kuningatar, puolisosi, on hyvin
sairas.

"Tämän yön kauhut ovat pimittäneet hänen järkensä.

"Hän hourailee.

"Tuletko hänen luokseen?"

"En vielä, pitäkää hänestä hyvää huolta."

"Hän antoi minulle", virkkoi lääkäri, "tämän avaimen.

"Se näytti häntä houreissaan eniten huolestuttavan.

"Hän otti sen tyynynsä alta.

"Hän vannotti minua, että antaisin tämän vain sinulle, sillä se on
tärkeä esine."

Katkerasti hymyillen kuningas otti avaimen ja heitti sen nurkkaan.

"Nyt sillä ei enää mitään tee.

"Menkää ja käskekää kirjurini tänne."

       *       *       *       *       *

Hetkistä myöhemmin Prokopius kutsui Cetheguksen päällikkötelttaan.

Kun hän saapui sinne, huusi Belisarius, joka käveli kiivaasti
edestakaisin: "Tämä on seurauksena suunnitelmastasi, prefekti!

"Tempuistasi ja valheistasi!

"Olen aina sanonut, että valheista johtuu turmio. Minä en osaa
valehdella.

"Miksi seurasin neuvoasi?

"Nyt olen joutunut hätään ja häpeään."

"Mitä tämä siveyssaarna merkitsee", sanoi Cethegus ystävälleen.

Tämä ojensi hänelle kirjeen.

"Lue! Noiden barbaarien suurenmoinen yksinkertaisuus on arvaamatonta.

"He voittavat pirun lapsellisuudellaan. Lue!"

Cethegus luki kauhistuen.

"Sinä ilmoitit minulle eilen kolme seikkaa.

"Että frankit ovat pettäneet minut.

"Että aiot riistää frankkien avulla Länsi-Rooman kiittämättömältä
keisariltasi.

"Että tarjoat meille vapaan pääsyn Alppien yli aseitta.

"Eilen vastasin, etteivät gootit luovu aseistaan eivätkä Italiasta,
suuren kuninkaansa perinnöstä. Ennen lupasin kaatua täällä koko
joukkoineni.

"Niin puhuin eilen.

"Niin puhun nytkin, vaikka tuli, vesi, ilma ja maa ovat nousseet meitä
vastaan kapinaan.

"Mutta viime yönä varastoaittojeni palaessa selvisi minulle eräs
seikka, jonka olen vaistomaisesti tuntenut. Minua seuraa kirous.

"Minun tähteni saavat gootit kärsiä.

"Minä tuotan kansalleni turmion.

"Siitä täytyy tulla loppu.

"Vain kruununi oli kunniallisen pelastuskeinon esteenä. Nyt on este
poistunut.

"Sinä olet oikeutettu nousemaan kapinaan viekasta ja kiittämätöntä
Justinianusta vastaan.

"Hän on meidänkin vihollisemme.

"Hyvä! Turvaudu goottien kansaan, joiden voiman ja uskollisuuden
tunnet, äläkä viekkaisiin frankkeihin.

"Niille täytyy sinun luovuttaa osa Italiaa, meidän avullamme saat sen
pitää kokonaan.

"Salli minun ensimmäisenä tervehtiä sinua Länsi-Rooman keisarina ja
goottien kuninkaana.

"Kansani saa pitää kaikki oikeutensa, sinä astut minun sijaani.

"Panen itse kruunun päähäsi eikä Justinianus sitä siitä riistä.

"Jos hylkäät tarjouksen, niin valmistaudu sellaiseen taisteluun,
jollaisessa et ole ennen ollut.

"Ryntään silloin neljänkymmenen tuhannen gootin kanssa leiriisi.

"Me kaadumme.

"Mutta myöskin koko sinun sotajoukkosi.

"Toinen tai toinen.

"Minä olen vannonut.

"Valitse!

"Vitiges."

Hetkeksi prefekti säikähti.

Hän katsahti sitten tutkivasti Belisariukseen.

Mutta silloin hän jo rauhoittui.

"Hänhän on Belisarius", tuumi hän itsekseen.

"Mutta vaarallista on leikkiä pirun kanssa.

"Tämä olisi houkuttelevaa muille."

Hän antoi kirjeen takaisin hymyillen.

"Onpa se päähänpisto.

"Kaikkeen epätoivo pakottaa."

"Päähänpisto ei olisi hullumpi", arveli Prokopius, "jollei --"

"Belisarius olisi Belisarius", sanoi Cethegus nauraen.

"Lopettakaa naurunne", ärjäisi tämä.

"Minä ihailen tuota miestä.

"Minua ei voi loukata se, että hän pitää mahdollisena minun
nousemistani kapinaan.

"Olen itse hänelle niin valehdellut."

Hän polki jalkaansa.

"Neuvokaa ja auttakaa nyt.

"Sillä te olette saattanut minut tähän pulaan.

"En voi tietysti myöntyä.

"Ja jos vastaan kieltävästi, tuhoan koko keisarin sotajoukon.

"Ja sen lisäksi täytyy minun tunnustaa valehdelleeni."

Cethegus mietti sivellen poskiaan vasemmalla kädellään.

Äkkiä hän keksi keinon.

Ilon väre ilmestyi hänen kasvoilleen.

"Sillä tavalla tuhoan nuo molemmat."

Hän oli nyt hyvin tyytyväinen itseensä.

Mutta hän tahtoi ensin päästä varmuuteen Belisariuksesta.

"Sinulla on vain kaksi keinoa valittavana", sanoi hän empien.

"Puhu! Minä en keksi mitään."

"Joko suostua todella --"

"Prefekti", ärjäisi Belisarius miekkaansa tarttuen.

Prokopius tarttui hänen käteensä.

"Älä toista enää piloillasikaan sitä, Cethegus, jos henkesi on kallis."

"Tai", jatkoi tämä levollisesti, "suostua näön vuoksi.

"Silloin pääset miekaniskutta Ravennaan.

"Ja -- -- silloin voit lähettää goottien kruunun ja goottien kuninkaan
Bysanttiin."

"Se on nerokas tuuma", huudahti Prokopius.

"Se olisi petosta", huusi Belisarius.

"Se on molempia", sanoi Cethegus.

"Minä en voisi enää katsoa goottien kansaa silmiin."

"Ei sinun tarvitsekaan.

"Viet kuninkaan vankina Bysanttiin.

"Aseeton kansa ei ole enää kansa."

"Ei, ei. Sitä en tee."

"Hyvä! Käske sitten miestesi tehdä testamenttinsa.

"Hyvästi, Belisarius.

"Minä lähden Roomaan.

"En halua nähdä neljänkymmenen tuhannen epätoivoisen gootin
taistelevan.

"Mitenkähän Justinianus kiittää sotajoukkonsa hävittäjää?"

"Vaali on kamala", kiukutteli Belisarius.

Silloin Cethegus meni hänen luokseen.

"Belisarius", sanoi hän sydämellisellä äänellä. "Sinä olet usein
pitänyt minua vihollisenasi.

"Ja osittain olenkin vastustajasi.

"Mutta jokaisen, joka on taistellut Belisariuksen kanssa, täytyy
myöntää, että hän on sankari."

Hänen käytöksensä oli niin suoraa ja juhlallista, ettei häntä tuntenut
pilkalliseksi prefektiksi.

Belisarius oli liikutettu. Prokopiuskin hämmästyi.

"Olen ystäväsi, missä voin.

"Todistan sen nytkin antamalla sinulle hyvän neuvon.

"Luotatko minuun, Belisarius?"

Hän laski vasemman kätensä sankarin olalle ja tarjosi hänelle oikean
kätensä katsoen häntä silmiin.

"Luotan", vastasi Belisarius. "Tuo katse ei voi valehdella."

"Belisarius! Jalommalla miehellä ei ole koskaan ollut epäkiitollisempaa
isäntää.

"Keisarin kirje on syvä loukkaus uskollisuudellesi."

"Taivas sen tietää."

"Koskaan ei ole ihmisellä ollut", jatkoi Cethegus tarttuen hänen
molempiin käsiinsä, "parempaa tilaisuutta epäluulon kumoamiseen ja
uskollisuutensa todistamiseen.

"Sinun kerrotaan tavoittelevan Länsi-Rooman kruunua.

"Se onkin nyt käsissäsi, kautta Jumalan.

"Mene Ravennaan, anna goottien ja italialaisten tervehtiä sinua
hallitsijanaan ja panna kaksi kruunua päähäsi.

"Ravenna on käsissäsi, joukkosi on uskollinen, gootit ja italialaiset
puolellasi -- sinä olet voittamaton.

"Justinianus vapisee Bysantissa ja hänen ylpeä Narseksensa on kuin
oljenkorsi valtaasi vastaan.

"Mutta kun olet saanut käsiisi kaiken tämän vallan, lasket sen herrasi
jalkoihin ja sanot:

"Katso, Justinianus! Belisarius on mieluummin palvelijasi kuin
Länsi-Rooman hallitsija.

"Niin loistavasti ei ole vielä uskollisuutta osoitettu."

Cethegus oli osunut oikeaan.

Belisariuksen silmät loistivat.

"Olet oikeassa, Cethegus. Tule syliini! Kiitos!

"Se on suurenmoista.

"Oi, Justinianus! Saat kuolla häpeästä!"

Cethegus irroittautui syleilystä ja poistui ovelle.

"Vitiges parka", kuiskasi Prokopius hänelle. "Hänet uhrataan
uskollisuuden todistukseksi.

"Nyt hän on hukassa."

"Niin", myönsi Cethegus. "Hän on varmasti hukassa."

Ulos päästyään hän sanoi:

"Mutta vielä varmemmin Belisarius."

       *       *       *       *       *

Asunnossaan hän tapasi Lucius Liciniuksen aseissa.

"Päällikkö", sanoi hän, "kaupunki ei ole vielä antautunut. Milloin
taistelu alkaa?"

"Taistelu on loppunut, Lucius.

"Riisu aseesi ja varustaudu matkalle.

"Sinä matkustat tänään salaisena lähettinäni."

"Kenen luo?"

"Keisarin ja keisarinnan."

"Bysanttiinko?"

"Ei. Onneksi he ovat lähellä, Epidauruksen kylpypaikassa.

"Riennä.

"Neljässätoista päivässä sinun täytyy joutua takaisin. Et saa myöhästyä
puolta päivääkään.

"Italian kohtalo odottaa paluutasi."

       *       *       *       *       *

Kun Prokopius oli suullisesti tuonut Belisariuksen vastauksen, kutsui
Vitiges palatsiin päällikkönsä, ylhäisimmät gootit ja joukon tavallisia
vapaita gootteja, teki heille tapahtumista selkoa ja jätti asian heidän
ratkaistavakseen.

Alussa kaikki olivat hämmästyksestä äänettömiä.

Vihdoin herttua Guntaris virkkoi:

"Viimeinen tekosi kuninkaana, Vitiges, on jalompi kuin kaikki
edelliset.

"Ikäni kadun sitä, että vastustin sinua.

"Olen vannonut sovittavani sen seuraamalla sinua sokeasti.

"Tässä tapauksessa sinun onkin päätettävä, sillä sinä uhraat
korkeimpasi: kruunusi.

"Jos joku muu tulee sijaasi kuninkaaksi, niin mieluummin me völsungit
toivomme siksi vieraan -- esimerkiksi Belisariuksen -- kuin gootin.

"Yhdyn siis sinuun ja sanon: olet menetellyt hyvin ja jalosti."

"Minä sanon ei, tuhat kertaa ei", huusi Hildebad.

"Miettikää, mitä teette?

"Vieras goottien johtajana."

"Samoin monet muut germaanikansat ovat tehneet ennen meitä, kuten
quadit, herulit ja markomannit", sanoi Vitiges levollisesti. "Samoin
ovat tehneet kuuluisat kuninkaamme, vieläpä itse Teoderik.

"He palvelivat keisaria ja saivat siitä maata.

"Sellainen on sopimus, jonka nojalla Teoderik sai Italian keisari
Zenolta.

"En pidä Belisariusta Zenoa huonompana enkä suinkaan itseäni Teoderikia
parempana."

"Niin, jos Justinianuksesta olisi kysymys", sanoi Guntaris, "niin en
koskaan rupeaisi hänen alamaisekseen.

"Mutta Belisarius on sankari.

"Voitko sen kieltää, Hildebad?

"Etkö muista, miten hän syöksi sinut ratsulta?"

"Ukkonen minut iskeköön, jos sen unohdan.

"Se onkin ainoa mieleiseni hänen teoistaan."

"Ja onni on hänen puolellaan, kuten onnettomuus minun.

"Me pysymme vapaina ja taistelemme vain Bysanttia vastaan.

"Hän kostaa puolestamme yhteiselle vihollisellemme."

Melkein kaikki läsnäolijat ilmaisivat suostumuksensa.

"En riitä teille kiistassa", huusi Hildebad.

"Olen aina käytellyt miekkaa paremmin kuin kieltäni.

"Mutta tunnen sydämessäni, että olette väärässä.

"Olisipa musta kreivi nyt täällä. Hän puhuisi minunkin puolestani.

"Kunhan ette vain katuisi.

"Mutta sallittakoon minun lähteä täältä.

"En rupea Belisariuksen alamaiseksi.

"Lähden retkeilemään maailmalle. Kilvellä, keihäällä ja kirveellä saa
mitä tarvitsee."

Vitiges toivoi saavansa Hildebadin mielen muuttumaan heidän kahden
kesken puhellessaan.

Hän jatkoi nyt puhettaan.

"Ennen kaikkea Belisarius on pyytänyt, ettei tästä puhuttaisi,
ennenkuin Ravenna on hänen käsissään.

"On pelättävissä, että muutamat päälliköt joukkoineen eivät ole
halukkaita kapinaan.

"Nämä ja Ravennan epäluotettavat osat ovat piiritettävät gooteilla ja
Belisariuksen puoluelaisilla ennen ratkaisua."

"Varokaa, ettette itse joudu tuohon kuoppaan", varoitteli Hildebad.

"Meidän goottien ei pidä ryhtyä vehkeilyihin. Se on samanlaista kuin
karhun nuoralla tanssiminen. Se putoaa ennemmin tai myöhemmin.

"Hyvästi -- käyköön paremmin kuin luulen.

"Lähden sanomaan veljelleni jäähyväiset.

"Hän luullakseni suostuu tähän roomalais-goottilaiseen valtioon.

"Mutta musta Teja lähtee mukaani."

       *       *       *       *       *

Illalla kerrottiin kaupungilla antautumisesta.

Mutta ehdoista ei oltu selvillä.

Varmaa vain oli, että Belisarius oli kuninkaan toivomuksesta lähettänyt
kaupunkiin suuret määrät leipää, lihaa ja viiniä, jotka jaettiin
köyhille.

"Hän on pitänyt sanansa", sanoivat nämä siunaten kuningasta.

Hän tiedusteli kuningattaren vointia ja sai tietää, että tämä
rauhoittui ja tointui vähitellen.

"Kärsivällisyyttä", sanoi Vitiges huoaten, "hänkin pääsee pian minusta
vapaaksi."

Ilta hämärsi, kun suuri joukko ratsastavia gootteja saapui
keskikaupungilta muuriaukolle Aetiuksen tornin luona.

Pitkä mies ratsasti etumaisena. Sitten tuli pieni joukko, joka
poikkipuolin pantujen keihäiden varassa kuljetti raskasta, vaatteella
verhottua arkkua.

Vankasti varustettuja miehiä ratsasti viimeisenä.

"Hätäpuomi auki", huusi johtaja. "Me lähdemme ulos."

"Hildebadko on?" kysyi vahdin päällikkö, kreivi Visand.

"Tiedätkö, että kaupunki luovutetaan huomenna? Minne aiot?"

"Vapauteen", huudahti Hildebad hevostaan kannustaen.




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Useita päiviä kului, ennenkuin Matasunta tointui kuumehoureistaan.

Hän ei välittänyt vähääkään ulkomaailmasta eikä niistä suurista
tapahtumista, joita parhaallaan valmisteltiin.

Hän ei näyttänyt olevan tietoinen muusta kuin omasta kamalasta
rikoksestaan.

Pian vihan ilkkuva voitonriemu, jota hän oli tuntenut rientäessään
myrskyn läpi tulisoihtu kädessä, oli muuttunut kalvavaksi katumukseksi
ja kauhuksi.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän oli tehnyt tuhotyönsä, oli
maanjäristys paiskannut hänet polvilleen. Hänen intohimojen raatelema
mielensä ja heti työn tehtyä herännyt omatunto sanoivat, että maa nousi
kapinaan hänen tekoaan vastaan, ja hän luuli taivaan vihan purkautuvan
hänen rikollisen päänsä päälle.

Ja kun hän saavuttuaan takaisin huoneeseensa näki sytyttämänsä kipunan
nousevan jättiläismäisenä tuliroviona, kun hän kuuli goottien ja
ravennalaisten tuhatäänisen hätähuudon, tuntui hänestä, että liekit
polttivat hänen sydäntään ja valittavat äänet kirosivat häntä.

Hän meni tainnoksiin.

Kun hän oli vähitellen tullut tajuihinsa ja ruvennut muistelemaan tuota
kamalaa tapausta, häipyi hänen kuningasta kohtaan tuntemansa viha
kokonaan.

Hänen sielunsa oli murtunut.

Syvä katumus ja pelko joutua hänen eteensä valtasi hänet.

Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän tiesi ja sai muilta tietää, että
vilja-aittojen palo oli pakottanut kuninkaan antautumaan.

Hän ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen.

Kun kuningas joskus sai aikaa mennä kysymään Matasuntan vointia, antoi
tämä hämmästyneelle Aspalle määräyksen, ettei kuningasta saanut laskea
hänen luokseen, vaikka hän oli jo ollut useita päiviä ylhäällä ja
ottanut vastaan kaupungin köyhiä, vieläpä käskenyt ilmoittaa, että
tarvitsevat voivat kääntyä hänen puoleensa.

Hän jakeli silloin omakätisesti itselleen ja hoviväelle määrätyt ruoat
köyhille ja lahjoitteli koruja, kultaa ja kalleuksia.

Hän odotti parhaillaan erään kerjäläisen tuloa, sillä muuan ruskeaan
vaippaan ja rynnäkkökypärään puettu mies oli useita kertoja pyytänyt,
että hän ottaisi erään köyhän kansannaisen puheilleen kahden kesken.

Kuninkaan etu oli kysymyksessä. Häntä piti varoittaa petoksesta, joka
uhkasi hänen kruunuaan, vieläpä hänen elämäänsä.

Matasunta suostui heti pyyntöön.

Se saattoi olla erehdys tai tekosyy, mutta hän ei tahtonut olla
vastaanottamatta ihmistä, joka käytti kuninkaan pelastamista edes
tekosyynä.

Hän pyysi vaimon tulemaan auringon laskiessa.

Aurinko oli laskenut.

Etelässä ei ole hämärää.

Oli jo melkein pimeä, kun orjatar saapui noutamaan etuhuoneessa
odottavaa vaimoa.

Kuningatar oli sairas ja nukkunut vasta kahdeksannella hetkellä.

Hän oli juuri herännyt.

Mutta sittenkin hän lupasi ottaa vaimon vastaan, koska tämän asia koski
kuningasta.

"Onko se myöskin totta", uteli orjatar.

"En turhan tähden vaivaisi hallitsijatarta." -- Puhuja oli Aspa. --
"Jos kultaa tahdotte, niin sanokaa vain huoletta.

"Saatte enemmän kuin haluattekaan, jos säästätte hallitsijatartani.

"Koskeeko se todellakin kuningasta?"

"Koskee."

Huoaten Aspa vei naisen Matasuntan huoneeseen.

Tämä nousi suuren huoneen takaosassa olevalta vuoteelta, jonka vieressä
oli pyöreä mosaiikkipöytä. Hänen päänsä ympärille oli kiedottu liina ja
hänen yllään oli ohut, valkea puku.

Pöydän yläpuolella oleva kultainen amppeli valaisi himmeästi.

Matasunta jäi väsyneenä vuoteen reunalle istumaan.

"Tule lähemmäksi", sanoi hän.

"Koskeeko asia kuningasta? Miksi viivyttelet?

"Puhu."

Nainen viittasi Aspaan.

"Hän on uskollinen."

"Hän on nainen."

Matasuntan viittauksesta Aspa poistui, vaikka vastenmielisesti.

"Amelungien tytär -- minä tiedän, että sinut saattoi häneen liittymään
valtakunnan hätä eikä rakkaus."

(Miten kaunis hän on, vaikkakin kuolon kalpea.)

"Mutta sinä olet joka tapauksessa goottien kuningatar, _hänen_
kuningattarensa, vaikket sinä häntä rakastakaan. Hänen valtakuntansa ja
hänen menestyksensä on sinunkin harrastustesi esineenä."

Matasunta tarttui vuoteen laitaan.

"Siinä uskossa ovat goottilaiset kerjäläisetkin", huokasi hän.

"En voi puhua hänelle.

"Erityisistä syistä.

"Siksi puhun sinulle, jonka asiana etupäässä on varoittaa häntä
petoksesta.

"Kuule minua."

Hän meni lähemmäksi katsoen tarkasti kuningatarta.

"Ihmeellistä", sanoi hän itsekseen. "Vartalot ovat aivan samanlaiset."

"Petoksestako? Uusista petoksistako?"

"Aavistatko sinäkin petoksia?"

"Se ei kuulu asiaan. Kenen taholta? Bysantinko?

"Ulkoako päin?

"Prefektinkö taholta?"

"Ei", vastasi nainen päätään pudistaen.

"Ei ulkoa päin.

"Sisästä päin.

"Ei miehen taholta.

"Naisen taholta."

"Mitä sanot", kysyi Matasunta käyden yhä kalpeammaksi.

"Miten nainen voi --"

"Vahingoittaa sankaria?

"Sydämensä pirullisen ilkeyden vuoksi.

"Ei väkivallalla.

"Viekkaudella ja petoksella.

"Kenties kohta myrkyllä, kuten äsken -- salakavalalla tulella."

"Vaikene!"

Matasunta, joka oli noussut pystyyn, horjahti taaksepäin
mosaiikkipöydän varaan ja nojasi siihen.

Mutta nainen seurasi häntä kuiskaten:

"Minä kerron sinulle uskomattoman, häpeällisen tarinan.

"Kuningas ja kansa luulevat, että salama poltti vilja-aitat.

"Minä tiedän paremmin.

"Mutta _hänkin_ saa sen tietää.

"Hän saa sen tietää _sinun_ suusi kautta, että hän voisi ryhtyä
ottamaan selkoa rikollisesta.

"Näin tuona yönä tulisoihtua kuljetettavan aittojen käytävissä. Nainen
sen sinne vei.

"Sinä kauhistut.

"Niin, nainen.

"Sinä aiot rientää tiehesi.

"Ei, kuule vielä hetkinen.

"Sitten lähden minä.

"Hänen nimensä?

"Sitä en tiedä.

"Mutta hän kaatui eteeni, vaikkakin hän sitten pääsi pakoon. Mutta
häneltä putosi tunnusmerkki -- tämä smaragdikäärme."

Ja nainen meni aivan pöydän ääreen, amppelin alle näyttämään
rannerengasta.

Silloin kiusattu kuningatar hypähti pystyyn.

Hän nosti paljaat käsivartensa kasvoilleen.

Päähine putosi äkillisen liikkeen vuoksi.

Hänen punainen tukkansa aaltoili alas ja sen läpi kimalteli hänen
vasemmassa käsivarressaan smaragdikäärmeellä koristettu kultainen
rannerengas.

"Haa", huudahti nainen. "Kautta uskollisuuden jumalan!

"Sinä, sinä itse oletkin murhapolttaja.

"Hänen kuningattarensa!

"Hänen vaimonsa on pettänyt hänet!

"Kirottu! Tämän hän saa tietää."

Kovasti kiljaisten vaipui Matasunta vuoteelleen.

Aspa riensi viereisestä huoneesta avuksi.

Kun hän saapui, oli kuningatar jo yksin.

Oviverho kahahti.

Kerjäläinen oli kadonnut.




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Seuraavana aamuna ravennalaiset näkivät ihmeekseen Prokopiuksen,
Johanneksen, Demetriuksen, Bessaksen, Acaciuksen, Vitaliuksen ja joukon
muita Belisariuksen päällikköjä menevän kuninkaan palatsiin.

He neuvottelivat antautumisen lähemmistä ehdoista ja muodoista.

Gootit puhuivat vain siitä, että rauha oli tehty.

Molemmat päätoivomukset, joiden vuoksi kansa oli ryhtynyt tähän
ankaraan taisteluun, olivat saavutetut: he pysyivät vapaina ja saivat
yksinään pitää hallussaan tämän kauniin Italian, joka oli muuttunut
heille niin rakkaaksi.

Tämä oli paljon enemmän kuin mitä voi odottaakaan, kun ottaa huomioon
goottien epätoivoisen aseman Rooman piirityksen jälkeen ja sen, että
Ravennan olisi ollut ehdottomasti antauduttava.

Sukujen päämiehet ja muut vaikutusvaltaisemmat miehet sotajoukossa,
jolle nyt ilmoitettiin Belisariuksen aikeesta, olivat täydellisesti
hyväksyneet esitetyt ehdot.

Ne harvat, jotka eivät suostuneet, saivat lähteä vapaasti Ravennasta ja
Italiasta.

Mutta sitä paitsi hajoitettiin Ravennassa oleva goottijoukko eri
tahoille.

Vitiges huomasi, että Belisariuksen oli mahdoton varastoillaan elättää
paitsi omia miehiä myöskin goottien sotajoukkoa ja läheisten maakuntien
nälkiintynyttä väestöä. Sen vuoksi hän suostui Belisariuksen
ehdotukseen, että gootit vietäisiin muutamien satojen, korkeintaan
tuhannen miehen suuruisissa joukoissa kaupungin porteista ulos ja
lähetettäisiin maan eri osissa sijaitseville kotipaikoilleen.

Belisarius pelkäsi, että gootit nousisivat epätoivoissaan kapinaan
saatuaan tietää petoksesta, joka oli heitä vastaan tekeillä. Hän tahtoi
senvuoksi saada sotajoukon aivan hajalleen.

Kun hän saisi Ravennan käsiinsä, voisi hän helposti saada kukistetuksi
kapinan, kun gooteilla ei ollut linnoituksia käsissään.

Tarvisium, Verona ja Ticinum, goottien viimeiset varustetut paikat
Italiassa, eivät kykenisi kauan vastustamaan koko hänen sotajoukkoansa,
joka voisi sitten mennä niitä valloittamaan.

Kaikkien varovaisuuskeinojen noudattaminen vaati useita päiviä.

Vasta sitten, kun suurin osa gootteja oli poistunut Ravennasta,
Belisarius päätti marssia sinne juhlallisesti. Näistäkin vähistä
gooteista vietiin toinen puoli bysanttilaisten leiriin ja toinen puoli
jaettiin eri osiin kaupunkia muka vartioimaan muutamia hurjia
Justinianuksen puoluelaisia ja tukahduttamaan mahdolliset
kapinayritykset.

Mutta ravennalaisia ja juoneen tutustumattomia gootteja ihmetytti
eniten se seikka, että palatsin harjalla liehui vielä goottien sininen
lippu.

Ja eräs Belisariuksen peitsimiehistä seisoi sitä vartioimassa.

Koko palatsikin oli muuten aivan täynnä bysanttilaisia.

Belisarius oli ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin siltä varalta, että
prefekti yrittäisi päästä -- kuten Roomassakin -- kaupungin isännäksi
valtaamalla tärkeimmät linnoitukset.

Cethegus huomasi hänen puuhansa ja hymyili niille itsekseen.

Hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Kaupunkiin marssimista varten määrätyn päivän aamuna Cethegus saapui
loistavassa sota-asussa Belisariuksen telttaan.

Hän tapasi vain Prokopiuksen.

"Oletteko valmiit?"

"Täydellisesti?"

"Millä hetkellä?"

"Silloin kun kuningas nousee linnanpihalla hevosen selkään lähteäkseen
meitä vastaan.

"Me olemme miettineet kaiken valmiiksi."

"Taasko kaiken", sanoi prefekti hymyillen.

"Tavallisesti olette jättäneet minulle paljon parsimista.

"Aivan varmaa on, että barbaarit nousevat kautta maan kapinaan heti,
kun tuumamme on pantu käytäntöön ja tullut tunnetuksi.

"Kostonhimo ja sääli kuningasta kohtaan saavat heidät tekemään melkein
mitä tahansa.

"Innostus Vitigeksen puolesta ja kiukku meitä vastaan raukeaisi
alkuunsa, jos kuningas itse omakätisesti todistaisi luovuttaneensa
tämän kaupungin Belisariukselle Justinianuksen sotapäällikkönä eikä
goottien kuninkaana ja kapinoitsijana keisaria vastaan. Silloin gootit
pitäisivät omaa kuningastaan petturina eikä suinkaan meitä.

"Belisariuksen luuloteltua kapinaa, josta ei todellisuudessa tule
mitään, pitäisivät gootit kuninkaansa keksimänä valheena, jolla tämä
tahtoi kaunistella antautumisen häpeää."

"Se olisi erinomaista, mutta Vitiges ei varmaankaan tee sitä."

"Tuskinpa tietensä.

"Mutta kenties tietämättään.

"Te olette antaneet hänen allekirjoittaa vain yhden kappaleen
alkuperäistä sopimuskirjaa."

"Hän on allekirjoittanut vain yhden kerran."

"Asiakirja on tietysti hänen hallussaan.

"Hyvä, minä annan tämän laatimani kaksoiskappaleen
allekirjoitettavaksi, että Belisariuksellakin olisi kappaleensa
tätä tärkeätä asiakirjaa", sanoi hän hymyillen.

Prokopius silmäsi asiakirjaa.

"Jos hän kirjoittaa nimensä tämän asiakirjan alle, niin tuskinpa hänen
puolestaan nousee ainoatakaan goottimiekkaa.

"Mutta --."

"Salli minun pitää huoli siitä, ettei mikään mutta tule kysymykseen.

"Joko hän allekirjoittaa sen tänään vapaaehtoisesti ennättämättä
kiireessä lukea tämän sisällystä --"

"Tahi?"

"Tahi", täydensi Cethegus synkästi, "allekirjoittaa hän sen myöhemmin.

"Vastoin tahtoaan.

"Minä riennän edellä.

"Suo anteeksi, etten tule mukaan riemukulkuunne.

"Onnittele Belisariusta."

Samassa Belisarius saapui telttaan Antoninan seuraamana.

Hän oli ilman varuksia ja katseli synkästi eteensä.

"Kiirehdi, päällikkö", sanoi Prokopius. "Ravenna odottaa voittajaansa.
Saapumisesi --"

"Ei sanaakaan sinne menemisestäni", sanoi Belisarius kiukuissaan.

"Kutsu sotamiehet takaisin.

"Minua kaduttaa koko kauppa."

Cethegus jäi seisomaan teltan ovelle.

"Belisarius", huudahti Prokopius kauhistuneena, "mikä pahahenkesi on
saanut päähäsi tuollaisia ajatuksia?"

"Minä", vastasi Antonina ylpeänä. "Mitä sinä nyt sanot?"

"Minä sanon, ettei suurilla valtiomiehillä pitäisi olla vaimoja", sanoi
Prokopius vihoissaan.

"Belisarius kertoi minulle vasta viime yönä puuhanne.

"Ja minä olen saanut kyynelilläni --"

"Tietysti", murisi Prokopius. "Ne tulevat aina esille oikeaan aikaan."

"Olen kyynelilläni saanut hänet taivutetuksi luopumaan tuumasta.

"En voi sallia, että tuollainen musta petos saastuttaa sankariani."

"En minäkään sitä salli.

"Mieluummin matkustan voitettuna Manalaan kuin tällä tavalla voittajana
Ravennaan.

"Keisarille kirjoittamani kirjeet eivät ole vielä lähteneet täältä.

"Vielä on siis tilaisuus peräytyä."

"Ei ole", sanoi Cethegus mahtavana ja palasi takaisin telttaan.

"Onneksi ei ole enää tilaisuutta peräytyä.

"Kuule siis: Minä kirjoitin jo kahdeksan päivää sitten keisarille,
kerroin kaiken ja onnittelin häntä siitä, että hänen sotapäällikkönsä
on saanut Ravennan käsiinsä verta vuodattamatta ja siten vienyt sodan
loppuun."

"Haa, prefekti", huusi Belisarius.

"Sinä olet liian altis palvelemaan.

"Mistä tuollainen kiire johtuu?"

"Siitä, että tunnen Belisariuksen ja hänen horjuvan luonteensa.

"Siitä, että sinut täytyy ajaa väkipakolla onneasi kohti.

"Ja siitä, että minä tahdon saada lopetetuksi tämän sodan, joka raastaa
Italiaani."

Hän meni uhkaavan näköisenä Antoninaa kohti, joka ei jaksanut kestää
hänen katseensa pirullista voimaa.

"Koeta vielä!

"Peräydy nyt, Belisarius, ilmaise Vitigekselle kaikki ja uhraa vaimosi
päähänpiston vuoksi Ravenna, Italia ja sotajoukkosi.

"Katsotaan sitten, antaako Justinianus sen sinulle anteeksi.

"Syy lankeaisi Antoninan niskoille.

"Kuuletko? Torvet kehoittavat varustautumaan.

"Nyt ei ole valitsemisen varaa."

Hän riensi ulos.

Antonina katseli kauhistuneena hänen jälkeensä.

"Prokopius", virkkoi hän vihdoin, "tietääkö keisari jo todellakin?"

"Vaikkei hän tietäisikään, niin liian monet ovat jo perillä puuhasta.

"Myöhemmin hän saa joka tapauksessa tietää, että Ravenna ja Italia
olivat jo hänen omansa ja että Belisarius tavoitteli goottien kruunua
ja keisarin arvoa.

"Hän voi puolustautua Justinianuksen edessä vain siten, että hän
todellakin ottaa goottien kruunun ja luovuttaa sen keisarille."

"Niin", sanoi Belisarius huoaten, "sinä olet oikeassa.

"Minulla ei ole valitsemisen varaa."

"Mene sitten", sanoi Antonina pahoilla mielin.

"Mutta salli minun jäädä pois tästä kulkueesta. Se on käärmeen
luikertelemista eikä voittokulkua."

       *       *       *       *       *

Vaikka ravennalaiset eivät tunteneetkaan tarkemmin rauhanehtoja,
tiesivät he sentään varmasti, että rauha oli tehty ja julman sodan
pitkät, vaikeat kärsimykset olivat lopussa.

Porvarit olivat iloissaan tällaisesta ratkaisusta raivanneet
maanjäristyksen kaatamien rakennusten sirpaleet kaduilta ja koristaneet
juhlallisesti kaupunkinsa.

Köynnöksiä, lippuja ja kauniita mattoja näkyi joka paikassa rakennusten
seinillä ja parvekkeilla. Kansaa virtaili suurilla toreilla,
kylpypaikoissa ja basilikoissa tai souteli laguunikanavilla iloisena ja
uteliaana näkemään Belisarius-sankaria ja hänen sotajoukkoaan, joka oli
kauan piirittänyt heidän kaupunkiaan ja vihdoin voittanut barbaarit.

Suuret bysanttilaisparvet saapuivat ylpeinä ja voitonriemuisina
kaupunkiin. Heikot, ympäri kaupunkia sirotellut goottivartiot
katselivat ääneti ja surullisina vihollisjoukkojen marssia Teoderikin
hallituskaupunkiin.

Kauniisti koristellussa kuninkaan palatsissa etevimmät gootit olivat
koolla kuninkaan huoneiden viereisessä suuressa salissa.

Kuningas oli parhaillaan -- sillä Belisariuksen saapumista varten
määrätty hetki läheni -- pukeutumassa kuninkaallisiin vaatteisiin. Hän
teki sen mielihyvin, koska hän nyt viimeisen kerran pani ylleen nämä
arvonmerkit, jotka olivat tuottaneet hänelle vain tuskaa ja
onnettomuutta.

"Herttua Guntaris", sanoi hän völsungille. "Uskoton kamariherrani
Hildebad on hylännyt minut.

"Rupea sinä tällä kertaa hänen sijaisekseen. Palvelijat näyttävät
sinulle kuninkaallisessa aarreaitassa kultaisen arkun, jossa on
Teoderikin kruunu, kypärä, purppuravaippa, miekka ja kilpi.

"Panen ne nyt ylleni ensimmäisen ja viimeisen kerran luovuttaakseni
ne sankarille, joka on tarpeeksi arvokas niitä kantamaan.

"Mitä melua sieltä kuuluu?"

"Herra", vastasi kreivi Visand. "Siellä on eräs kerjäläisnainen.

"Hän on pyrkinyt jo kolme kertaa sisään.

"Hän lupaa sanoa nimensä vain sinulle.

"Ajammeko hänet ulos?"

"Ei. Sanokaa, että tahdon kuulla, mitä hänellä on sanomista. Kysyköön
hän minua tänä iltana palatsissa."

Kun Guntaris lähti kuninkaan huoneesta, saapuivat Cethegus ja Bessas
sinne.

Prefekti oli antanut tälle, ilmaisematta hänelle
salaisuutta, antautumiskirjan kaksoiskappaleen, joka oli kuninkaan
allekirjoitettava.

Hän luuli, että kuningas ottaisi asiapaperin puolueettoman Bessaksen
kädestä mitään epäilemättä ja allekirjoittaisi sen.

Vitiges tervehti tulijoita.

Kun hän katseli prefektiin, ilmestyi varjo hänen kasvoilleen, jotka
eivät olleet moneen kuukauteen olleet näin iloisen näköiset.

Hän hillitsi itsensä ja sanoi:

"Sinä täällä, Rooman prefekti?

"Toisin tämä taistelu on päättynyt kuin luulimme. Mutta voit olla
tyytyväinen sodan päättymiseen tällä tavalla.

"Nyt ei bysanttilaiskeisari Justinianus ainakaan hallitse Roomaasi."

"Eikä hallitsekaan minun eläessäni."

"Minä tulen, goottien kuningas", sanoi Bessas lomaan, "pyytämään
allekirjoitustasi Belisariuksen kanssa tekemääsi sopimukseen."

"Olen jo allekirjoittanut sen."

"Oman kappaleesi. Tämä on päällikölleni aiottu kaksoiskappale."

"Anna se tänne sitten", sanoi Vitiges aikoen ottaa pergamenttikäärön
bysanttilaisen kädestä.

Silloin herttua Guntaris saapui palvelijoiden kanssa huoneeseen.

"Vitiges", huusi hän, "kuninkaalliset korut ovat kadonneet."

"Miten se on mahdollista? Avaimet ovat olleet Hildebadilla."

"Kultainen arkku ja useita muitakin arkkuja on poissa.

"Tyhjässä komerossa, jossa ne olivat, oli tämä pergamenttipala.

"Siinä oli Hildebadin kirjurin käsialaa."

Kuningas luki:

"Teoderikin kruunu, kypärä, miekka, purppuravaippa ja kilpi ovat minun
hallussani.

"Jos Belisarius tahtoo saada ne, niin tulkoon noutamaan."

"Kirjain H -- on Hildebadin tekemä."

"Häntä on ajettava takaa, kunnes hän ne luovuttaa", sanoi Cethegus
synkästi.

Johannes ja Demetrius saapuivat sisään.

"Joudu, kuningas Vitiges", huusivat he.

"Kuuletko tuuban toitotusta? Belisarius on jo saapunut Stilichon
portille."

"Menkäämme sitten", sanoi Vitiges, käskien palvelijan heittää
hartioilleen purppuravaipan, jonka tämä oli tuonut kadonneen tilalle,
ja painaen kultarenkaan päähänsä.

Miekan sijasta annettiin hänelle valtikka.

Hän lähti menemään.

"Sinä et ole vielä allekirjoittanut tätä", muistutti Bessas.

"Anna se tänne", sanoi Vitiges ottaen käärön bysanttilaisen kädestä.

"Asiakirja on kovin pitkä", sanoi hän silmäten sitä ja alkaen lukea.

"Joudu, kuningas", sanoi Johannes.

"Sinulla ei ole enää aikaa lukemiseen", sanoi Cethegus
välinpitämättömän näköisenä ja ojensi kuninkaalle pöydältä sulkakynän.

"Silloin minulla ei ole aikaa allekirjoittamiseenkaan", vastasi
kuningas.

"Sinä tiedät, että ihmiset sanoivat minua talonpoikaiseksi kuninkaaksi.

"Talonpojat eivät allekirjoita riviäkään lukematta tarkasti.

"Lähtekäämme!"

Hän antoi hymyillen asiakirjan prefektille ja lähti ulos.

Bysanttilaiset ja kaikki muut läsnäolijat seurasivat häntä.

Cethegus painoi pergamenttikäärön kokoon.

"Odotahan vain", kuiskasi hän vimmoissaan. "Vielä sinä allekirjoitat
sen."

Hän seurasi hitaasti muita.

Kuninkaan kamarin edessä oleva sali oli jo aivan tyhjä.

Prefekti meni ulos holvattuun käytävään, joka neliönmuotoisena ympäröi
palatsin ensimmäisen kerroksen ja jonka bysanttilaisroomalaisista
kaariakkunoista oli vapaa näköala laajalle linnanpihalle.

Tämä oli aivan täynnä sotilaita.

Kaikilla neljällä portilla oli Belisariuksen peitsimiehiä.

Cethegus nojautui erääseen ikkunaan ja puhui itsekseen tapausten kulkua
seuraten:

"Nyt on bysanttilaisia tarpeeksi pienen sotajoukon vangitsemista
varten.

"Ystäväni Prokopius on varovainen.

"Tuolla. -- Vitiges ilmestyy pääovelle.

"Hänen goottinsa ovat kaukana jäljessä portailla.

"Kuninkaan hevonen tuodaan esille.

"Bessas pitää jalustinta.

"Vitiges saapuu paikalle.

"Hän nostaa jalkaansa.

"Torventoitotus kuuluu.

"Palatsin ovet suljetaan ja gootit jäävät sen sisäpuolelle.

"Katolla repäisee Prokopius omakätisesti goottien lipun alas.

"Johannes tarttuu kuninkaan oikeaan käteen.

"Oikein, Johannes.

"Kuningas huutaa: 'Petosta! Petosta!'

"Hän puolustautuu uljaasti.

"Mutta vaippa häiritsee hänen liikkeitään.

"Hän horjahtaa.

"Hän kaatuu maahan.

"Siihen goottien valtakunta sortui!"

       *       *       *       *       *

"Siihen goottien valtakunta sortui!"

Näillä sanoilla Prokopius alkoi lauseet, jotka hän tänä iltana
kirjoitti päiväkirjaansa.

"Olen tänä päivänä ollut mukana muodostamassa palasen maailmanhistoriaa
ja tänä yönä sen tähän kirjoitan.

"Kun näin tänä päivänä roomalaisen sotajoukon marssivan Ravennan
porttien kautta sisään ja saapuvan kuninkaalliseen linnaan, välähti
päähäni ajatus: historiassa ei menestymistä määrää kunto eikä ansioiden
määrä.

"On olemassa ylempi voima, voittamaton välttämättömyys.

"Gootit olivat meitä lukuisammat ja urhoollisemmat, eivätkä he
ponnistuksia pelänneet.

"Ravennan goottilaiset naiset häpäisivät julkisesti miehiään nähdessään
vihollisten vähäpätöisen ulkomuodon ja heidän vähälukuisuutensa.

"Lyhyesti sanoen: mies tai kansa voi joutua perikatoon, vaikka sen asia
onkin oikea ja vaikka se ponnisteleekin sankarin tavoin, kun se joutuu
taistelemaan mahtavampia voimia vastaan, joilla ei edes ole oikeutta
puolellaan.

"Sydämeni moitti minua vääryydestä, kun tänään revin alas goottien
lipun ja asetin sijalle Justinianuksen kultaisen lohikäärmeen, kun
nostin vääryyden lipun oikeuden lipun paikalle.

"Ihmisten ja kansojen kohtaloita ei vallitse oikeus, vaan
välttämättömyys, josta ajatuksemme eivät saa selkoa.

"Mutta oikeata miestä tämä seikka ei saa erehdyttää.

"Sillä miehen tekee sankariksi se, _miten_ hän kestää kohtalonsa eikä
se, _millainen_ kohtalo hänellä on ollut.

"Goottien perikato on paljon kunniakkaampi kuin meidän voittomme.

"Ja tämä käsi, joka repi alas goottien lipun, kertoo tuon kansan
maineesta ja sankarillisuudesta jälkeentuleville sukupolville.

"Mutta oli miten oli: -- siihen goottien valtakunta sortui."




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Siltä näyttikin.

Petos oli onnistunut täydellisesti Prokopiuksen varokeinojen avulla.

Samalla hetkellä, jolloin goottien lippu reväistiin palatsin harjalta
ja kuningas vangittiin, piiritettiin hämmästyneet gootit kaikkialla --
linnanpihalla, kaupungin kaduilla ja laguuneilla ja bysanttilaisten
leirissä -- ylivoimaisesti. Keihäsrivit tuijottivat heitä vastaan
kaikkialta. Melkein poikkeuksetta gootit riisuivat aseensa. Ne harvat,
jotka --- kuten kuninkaan lähimmät miehet -- yrittivät vastarintaa,
tapettiin.

Vitiges itse, herttua Guntaris, kreivi Visand, kreivi Markja ja muut
heidän kanssaan vangiksi joutuneet ylhäiset gootit vietiin kukin eri
vankilaan. Kuningas pantiin "Teoderikin torniin", syvään, vahvaan
vankilaan palatsin sisällä.

Belisariuksen kulkuetta Stilichon portilta Honoriuksen torille ei
kukaan häirinnyt.

Saavuttuaan palatsiin hän kutsui kokoon kaupungin senaatin ja
dekurionit ja vannotti heillä uskollisuudenvalan keisari
Justinianukselle.

Prokopius lähetettiin Bysanttiin viemään Napolin, Rooman ja Ravennan
kultaisia avaimia.

Hänen piti laatia laaja kertomus sodasta ja pyytää Belisariuksen
virka-ajan pidennystä siksi, kunnes Italia oli saatu täydellisesti
rauhoitetuksi, hänen piti myöskin hankkia lupa voittokulun viettämiseen
tämän, kuten vandaalisodankin jälkeen. Vangittu goottikuningas
kuljetettaisiin hippodromiin kansan nähtäväksi.

Belisarius piti sotaa melkein päättyneenä.

Cethegus oli melkein samaa mieltä.

Mutta hän pelkäsi goottien nousevan maaseudulla kapinaan kuultuaan
petoksesta.

Hän piti senvuoksi huolta siitä, ettei tapauksen kulusta päässyt
tarkempia tietoja kaupungista maaseudulle. Sitä paitsi hän koetti
keksiä kaikenlaisia keinoja voidakseen käyttää vangittua
kuningasta itseään mahdollisesti heräävän kansallisuustunteen
tukahduttamiskeinona.

Hän sai myöskin Belisariuksen suostumaan siihen, että Akacius lähti
persialaisten ratsumiesten kanssa ajamaan takaa Hildebadia, joka oli
lähtenyt joukkoineen Tarvisiumiin päin.

Hän yritti turhaan päästä kuningattaren puheille.

Tämä ei ollut vielä täysin toipunut uudesta taudinpuuskasta, jonka hän
oli saanut kerjäläisen käynnin jälkeen, eikä laskenut ketään luokseen.

Hän oli ääneti kuullut kerrottavan kaupungin antautumisesta.

Prefekti asetti kunniavahdin hänen asuntonsa eteen, ettei hän pääsisi
karkuun.

Prefektillä oli suurenmoisia suunnitelmia Matasuntaan nähden.

Hän lähetti tälle vangitun kuninkaan miekan ja kirjoitti samalla:

"Olen pitänyt sanani.

"Kuningas Vitiges on kukistettu.

"Sinä olet kostanut ja olet vapaa.

"Täytä sinä nyt minun toivomukseni."

Belisarius, joka kaipasi kipeästi uskollista neuvonantajaansa
Prokopiusta, kutsui eräänä päivänä prefektin luokseen palatsin oikeaan
sivurakennukseen, jonne hän oli asettunut asumaan.

"Tavatonta niskoittelua", huusi hän Cetheguksen saapuessa.

"Mitä on tapahtunut?"

"Tiedäthän, että olen sijoittanut Bessaksen ja logilaiset palkkasoturit
Honoriuksen torniin, joka on kaupungin tärkeimpiä paikkoja.

"Sain kuulla, että nuo joukot ovat ruvenneet niskoittelemaan. Käskin
heitä lähtemään pois sieltä -- mutta Bessas --"

"No?"

"Hän kieltäytyy tottelemasta."

"Syyttäkö? Se on mahdotonta."

"Naurettavasta syystä.

"Eilen virka-aikani päättyi."

"No?"

"Bessas sanoo, ettei minulla viime yöstä alkaen enää ollut
käskyvaltaa."

"Se on hävytöntä. Mutta hän on oikeutettu tekemään niin."

"Oikeutettuko?

"Parin päivän perästä keisarin vastaus saapuu.

"Tietysti hän nimittää minut nyt, kun olen saanut Ravennan haltuuni,
uudestaan ylipäälliköksi sodan loppuun saakka.

"Ylihuomenna viimeistään on vastaus saapunut tänne --"

"Kenties jo ennenkin, Belisarius.

"Classiksen majakanvartija on ilmoittanut jo auringon noustessa, että
Arminiumista päin saapuu laiva tänne.

"Se lienee keisarillinen kolmisoutu.

"Se voi saapua satamaan millä hetkellä tahansa.

"Silloin solmut selviävät itsestään."

"Minä ratkaisen ne ennemmin.

"Henkivartijani valloittavat tornin väkirynnäköllä ja Bessaksen --"

Johannes riensi hengästyneenä sisään.

"Päällikkö", huusi hän. "Keisari!

"Keisari Justinianus itse saapuu nyt juuri Classiksen satamaan."

Cethegus vavahti.

Aikoiko salama kirkkaalta taivaalta, epäluotettavan itsevaltiaan oikku
syöstä hänen suunnitelmansa melkein valmiin rakennuksen juuri
harjahirttä nostettaessa turmioon?

Mutta Belisarius kysyi säihkyvin silmin:

"Keisariko?

"Mistä sen tiedät?"

"Hän itse saapuu tänne kiittämään sinua voitoistasi.

"Sellaista kunniaa ei usein satu kuolevaisen osaksi.

"Ariminumista päin tulevassa laivassa on keisarillinen päällikkölippu.

"Purppurainen ja hopeainen.

"Kuten tiedät, merkitsee se sitä, että keisari on laivassa."

"Tai joku keisarillisen huoneen jäsen", oikaisi Cethegus ajatuksissaan
huoahtaen helpotuksesta.

"Rientäkäämme satamaan vastaanottamaan herraamme", virkkoi Belisarius.

       *       *       *       *       *

Hänen ylpeytensä ja ilonsa laimenivat suuressa määrässä, kun hän
rientäessään Classikseen tapasi ensimmäiset hovilaiset, jotka vaativat
asuntoa palatsissa ei keisarille itselleen, vaan tämän veljenpojalle,
prinssi Germanukselle.

"Hän lähettää ainakin lähimmän miehensä", lohdutteli Belisarius itseään
jatkaessaan Cetheguksen rinnalla matkaa satamaan.

"Germanus on hovin jaloin mies. Lahjomaton, oikeudenmukainen ja
tavoiltaan viattoman puhdas.

"Häntä kutsutaan 'suon liljaksi'.

"Mutta sinähän et kuuntele, mitä sanon."

"Suo anteeksi! Huomasin tuolla tungoksessa äsken maalle nousseiden
joukossa sotatribuunini, nuoren Lucius Liciniuksen."

"Salve, Cethege", huudahti tämä raivaten itselleen tien prefektin luo.

"Tervetuloa vapautettuun Italiaan! Minkä sanoman tuot keisarinnalta",
kysyi hän kuiskaten.

"Jäähyväissanansa oli 'Nike' (voitto). Sitäpaitsi hän lähetti sinulle
tämän kirjeen", vastasi lähettiläs yhtä hiljaa.

"Mutta älä toimita minua enää tuon naisen luo", sanoi hän otsaansa
rypistäen.

"En, en, nuori Hippolytokseni! Luullakseni se ei ole enää
tarpeellista."

Puhellessaan he olivat saapuneet sataman kivilaiturille, jonka portaita
pitkin keisarillinen prinssi juuri nousi maihin.

Sotajoukot ja nopeasti paikalle keräytynyt kansanjoukko otti
jalomuotoisen prinssin ja hänen komean seurueensa vastaan riemuhuudoin
ja keisarillisin kunnianosoituksin.

Cethegus katsoi häntä tarkasti.

"Kalpeat kasvot ovat tulleet vielä kalpeammiksi", sanoi hän
Liciniukselle.

"Lienet kuullutkin, että hovissa huhutaan keisarinnan myrkyttäneen
hänet, kun ei saanut häntä vietellyksi."

Prinssi saapui juuri kumarrellen joka taholle Belisariuksen luo, joka
tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.

"Terve, Belisarius", sanoi hän totisena.

"Tule heti mukaani palatsiin.

"Missä on prefekti Cethegus?

"Cethegus", sanoi hän tarttuen tämän käteen, "olen iloinen saadessani
taas nähdä Italian suurimman miehen.

"Missä Bessas?

"Sinä saat heti viedä minut Teoderikin tyttärentyttären luo.

"Hänen luokseen menen ensin.

"Vien hänelle Justinianuksen lahjat ja lausun osanottoni.

"Hän on tähän saakka ollut vankina omassa valtakunnassaan.

"Hänestä tulee nyt kuningatar Bysantin hoviin."

"Siellä on hänen paikkansa", myönsi Cethegus.

Hän kumarsi syvään ja sanoi:

"Sinähän olet tuntenut ruhtinattaren kauan. Hänet oli sinulle
määrätty."

Prinssin kasvoille ilmestyi äkkiä heleä puna.

"Valitettavasti en voittanut hänen sydäntään.

"Näin hänet useita vuosia sitten täällä äitinsä hovissa. Siitä alkaen
eivät sieluni silmät ole nähneet mitään muuta kuvaa."

"Hän onkin maailman kaunein nainen", virkkoi Cethegus levollisesti.

"Ota tämä chrysopas kiitokseksi sanoistasi", huudahti Germanus ja pisti
prefektin sormeen kauniin sormuksen.

He olivat joutuneet palatsin edustalle.

"Nyt, Matasunta", sanoi Cethegus itsekseen, "alkaa toinen elämäsi.

"En tunne ainoatakaan roomalaisnaista, -- paitsi kenties erästä tyttöä,
jonka tunsin -- joka voisi vastustaa tällaista kiusausta.

"Kykeneeköhän tuo germaanilaisnainen sitä vastustamaan?"

Heti kun prinssi oli jonkin verran tointunut merimatkan vaivoista ja
muuttanut matkapuvun hovipukuun, hän saapui prefektin saattamana suuren
Teoderikin valtaistuinsaliin palatsin keskiosassa.

Holvikattoisen salin seinillä näkyi vielä merkkejä goottien voitoista.

Pitkin salin kolmea seinää oli pylväskäytäviä. Neljännen seinän
keskikohdalla sijaitsi Teoderikin valtaistuin.

Jalon arvokkaasti prinssi nousi valtaistuimen portaita ylös. Cethegus
jäi Belisariuksen, Bessaksen, Demetriuksen, Johanneksen ja lukuisain
muiden sotapäällikköjen kanssa salin keskilattialle.

"Keisarillisen herrani ja setäni nimessä otan haltuuni tämän Ravennan
kaupungin ja Länsi-Rooman keisarikunnan.

"Sinulle, magister militum, herramme keisari lähettää tämän kirjeen.

"Avaa se ja lue se itse ääneen kaikkien läsnäolijoiden kuullen.

"Niin Justinianus määräsi."

Belisarius astui esille, otti polvistuen vastaan keisarillisen kirjeen,
suuteli sinettiä, nousi taas seisomaan, avasi kirjeen ja luki:

"Justinianus, roomalaisten keisari, Itä- ja Länsi-Rooman herra,
persialaisten ja saraseenien, vandaalien ja alanien, logien ja
sabirien, hunnien ja bulgaarien, avarien ja sklavenien sekä viimeksi
goottien voittaja konsulari Belisariukselle, entiselle magister
militumille.

"Olemme prefekti Cethegukselta saaneet tietää kaikki ne seikat, joiden
vuoksi Ravenna kukistui.

"Hänen kertomuksestaan saat sinäkin tiedon, hänen toivomuksensa mukaan.

"Mutta me emme voi yhtyä hänen siinä lausumaansa hyvään arvosteluun
sinusta, sinun menestyksestäsi ja käyttämistäsi keinoista. Senvuoksi
erotamme sinut virastasi sotajoukkomme päällikkönä.

"Ja käskemme sinun heti tämän kirjeen saatuasi palata Bysanttiin
vastaamaan valtaistuimemme edessä.

"Me emme voi myöntää sinulle riemukulkuetta, kuten vandaalisodan
loputtua, sitäkin suuremmalla syyllä kun ei Rooma eikä Ravenna
joutuneet käsiimme sinun urhoollisuutesi vuoksi, Rooma antautui ja
Ravennaa kohtasi maanjäristys. -- Jumalan vihan osoitus kerettiläisiä
kohtaan -- sitäpaitsi johtui sen antautuminen hyvin epäilyttävistä
sopimuksista, joiden viattomuuden saat todistaa valtaistuimemme edessä,
sillä sinua on syytetty majesteetinrikoksesta.

"Kun me, muistellen entisiä suuria ansioitasi, emme tahdo tuomita sinua
kuulustelematta -- sillä itä- ja länsimaat ylistävät meitä kaikkina
aikoina oikeamieliseksi keisariksi -- emme suostu syyttäjiesi tekemään
vangitsemisvaatimukseen.

"Kahleitta -- vain syyttävän omantuntosi siteissä -- saat tulla
keisarillisten kasvojemme eteen."

Silloin Belisarius horjui.

Hän ei jaksanut enää jatkaa lukemista. Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Kirje putosi lattialle.

Bessas nosti sen ylös, suuteli sitä ja jatkoi lukemista:

"Seuraajaksesi sotajoukon päällikkönä nimitämme strategi Bessaksen.

"Ravennan jätämme arkontti Johanneksen huostaan. Verojen kanto ja hoito
jää, huolimatta italialaisten häntä vastaan tekemistä epäoikeutetuista
syytöksistä, edelleen uskollisen ja innokkaan palvelijamme logoteti
Aleksandroksen käsiin.

"Valtionhoitajaksemme Italiassa nimitämme Rooman ansiokkaan prefektin,
Cornelius Cethegus Caesariuksen.

"Veljenpoikamme Germanus, jonka olemme varustaneet keisarillisella
vallalla, vastaa hengellään siitä, että sinut viipymättä lähetetään
Ariminumin tienoilla olevaan laivastoomme, jolla Areobindos tuo sinut
sitten Bysanttiin."

Germanus nousi seisomaan ja käski kaikkien paitsi Belisariuksen ja
Cetheguksen lähteä salista.

Hän astui alas valtaistuimelta ja meni Belisariuksen luo, joka ei
ollenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hän seisoi liikkumattomana nojaten päätään ja vasenta kättään erääseen
patsaaseen ja tuijotti eteensä maahan.

Prinssi tarttui hänen oikeaan käteensä.

"Minusta oli tuskallista olla tällaisen surusanoman tuojana.

"Otin tämän tehtävän vastaan sen vuoksi, että luulin ystävän voivan
suorittaa sen lempeämmin kuin vihollisesi, jotka olisivat mielellään
tahtoneet tuoda tämän sanoman perille.

"Mutta en tahdo salata sinulta, että tämä viimeinen voittosi riistää
sinulta edellistenkin voittojen kunnian.

"En olisi koskaan luullut, että sankari Belisarius antautuu sellaiseen
petokseen.

"Cethegus on pyytänyt, että hänen keisarille lähettämänsä kertomus
näytettäisiin sinullekin.

"Siinä on vain kiitetty sinua. Tässä se on.

"Luullakseni keisarinna on syypää tähän keisarin sinulle osoittamaan
epäsuosioon.

"Mutta ethän sinä kuule mitään --"

Hän laski kätensä Belisariuksen olalle.

Tämä ravisti sen pois.

"Anna minun olla rauhassa, poika -- sinä tuot minulle -- sinä tuot
minulle kruunattujen tavallisen kiitoksen."

Germanus loukkautui hiukan.

"Belisarius! Sinä unohdat, kuka sinä olet ja kuka minä olen."

"En suinkaan. Minä olen vanki ja sinä olet minun vartijani.

"Lähden heti laivallesi. Älä sentään paneta minua kahleisiin."

       *       *       *       *       *

Prefekti pääsi vasta myöhään eroon prinssistä, joka täydellisesti
häneen luottaen puheli valtion asioista ja omista mieskohtaisista
toivomuksistaan.

Päästyään huoneisiinsa, jotka olivat niinikään palatsissa, hän rupesi
heti ensi työkseen lukemaan Lucius Liciniuksen tuomaa keisarinnan
kirjettä.

Se oli näin kuuluva:

"Olet voittanut, Cethegus.

"Kun sain käsiini kirjeesi, rupesin muistelemaan muinaisia aikoja,
jolloin samoilla salakirjaimilla kirjoitetut kirjeesi Teodoralle eivät
kosketelleet valtion asioita eivätkä sotia, vaan puhuivat suudelmista
ja ruusuista. --"

"Tuollaisista niiden _täytyy_ aina muistuttaa", murahti Cethegus kesken
lukemisen.

"Mutta tässäkin kuivassa asiakirjeessä tunsin heti sen vastustamattoman
neron, joka kerran voitti Bysantin naiset vielä suuremmassa määrässä
kuin nuorekas kauneutesi.

"Suostuin nyt vanhan ystäväni toivomuksiin samoin kuin ennen suostuin
nuoren.

"Oi, miten usein ja mielelläni muistelen suloista nuoruuttamme.

"Huomaan kyllä hyvin, että Antoninan puolison tulevaisuus olisi liian
varma, jollei hän tällä kertaa kukistuisi.

"Senvuoksi kuiskasin -- kuten olit kirjoittanut -- keisarin korvaan:

"'Alamainen, jolla on tilaisuus leikkiä kruunuilla ja kapinalla, on
liian vaarallinen.'

"'Sellaiseen kiusaukseen ei ainoakaan sotapäällikkö saa enää joutua.'

"'Hän voi joskus tehdä todella sen, minkä hän nyt teki leikillä.'

"Nämä sanat painoivat vaa'assa enemmän kuin Belisariuksen kaikki
voitot, ja vaatimuksiini -- tai oikeammin vaatimuksiisi -- suostuttiin.

"Sillä epäluulo on poistamattomasti syöpynyt Justinianuksen olemukseen.

"Hän luottaa maan päällä vain _yhden_ ihmisen -- Teodoran --
uskollisuuteen.

"Sanansaattajasi Licinius on _kaunis_, mutta ei erittäin rakastettava.
Hänen ajatuksensa ovat aina Roomassa ja aseissa.

"Oi Cethegus, ystäväiseni! Nykyajan nuoriso ei ole enää yhtä
elämänhaluista kuin meidän aikaisemme oli.

"Olet voittanut, Cethegus.

"Muistatko vielä illan, jolloin kuiskasin sinulle nuo sanat? Älä
unohda, ketä sinun tällä kertaakin on kiittäminen voitostasi.

"Ota huomioon:

"Teodora antaa käyttää itseään välikappaleena vain niin kauan kuin itse
tahtoo.

"Muista se."

"Kyllä sen muistan", tuumi Cethegus itsekseen polttaessaan kirjettä.

"Sinä olet vaarallinen liittolainen, Teodora -- ei, Daemonodora --
katsokaamme, oletko aivan korvaamaton. --

"Kärsivällisyyttä. --

"Muutaman viikon perästä on Matasunta Bysantin hovissa."




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU


Pyöreä torni, jonka syvässä holvissa vangittua Vitigestä säilytettiin,
oli palatsin oikean sivurakennuksen kulmassa, samassa rakennuksessa,
jossa hän oli asunut kuninkaana ollessaan.

Torni rautaovineen oli pitkän käytävän päässä, joka alkoi pihasta.
Pihan puoleisessa käytävän päässä oli myös rautaportti.

Aivan tuota pihaporttia vastapäätä sijaitsi maakerroksessa pihan
vasemmalla puolen palatsin vanginvartijan Dromonin pieni asunto.

Siinä oli kaksi pientä huonetta, joiden välillä oli vaateverho.

Peremmän huoneen aitiontapaisesta akkunasta saattoi nähdä pihalle ja
pyöreään torniin.

Huoneiden sisustus oli hyvin yksinkertainen. Sisemmässä oli olkivuode
ja ulommassa kaksi tuolia ja pöytä sekä avaimia seinällä.

Akkunan luona puupenkillä istui muuan nainen yötä päivää katsellen
ääneti ja miettiväisenä muurinaukkoon, josta kuninkaan vankilaan tuli
valoa ja ilmaa.

Nainen oli Rautgundis.

Hänen silmänsä eivät hetkeksikään kääntyneet tuosta muurinaukosta.

"Sillä siihen hänkin katselee", sanoi hän itsekseen.

Silloinkin, kun hän puhui Vakiksen tai vanginvartijan kanssa, joka oli
antanut hänelle asunnon, katsoi hän torniin.

Hänen silmänsä tuntuivat voivan poistaa vangitun onnettomuuden.

Hän oli istunut tänään kauan paikallaan.

Ilta oli pimennyt.

Mahtava torni katseli häntä uhkaavana ja synkkänä ja loi leveän varjon
pihalle ja palatsin vasempaan kylkirakennukseen.

"Kiitos, hyvä taivainen isä", sanoi hän.

"Koettelemuksesikin ovat hyväksi.

"Jos olisin mennyt Scaranzian kukkuloille, korkealle Arnille isäni luo,
kuten olin aikonut, niin en olisi koskaan saanut tietoa tästä
kurjuudesta.

"Tai olisin saanut liian myöhään.

"Ikävoin poikani kuolinpaikalle, kotimme läheisyyteen.

"Sitä tosin vältin, sillä olisihan hänen kuningattarensa saattanut olla
siellä.

"Asetuimme asumaan erääseen metsämajaan Faesulaen luona.

"Ja kun onnettomuus tuli, kun sanoma toisensa jälkeen saapui
epäonnistumisista ja kun saraseenit polttivat talomme ja minä näin
liekit piilopaikkaamme saakka, oli liian myöhäistä mennä pohjoiseen
isäni luo. Italialaiset sulkivat kaikki tiet ja antoivat kaikki
vaaleatukkaiset pakolaiset massagettien käsiin.

"Muuta tietä ei ollut valittavana kuin tänne korppikaupunkiin vievä.
Tänne en ollut tahtonut hänen vaimonaan tulla.

"Kerjäävänä pakolaisena saavuin tänne. Vain hänen ratsunsa Vallada ja
hänen orjansa, nyt vapautettu Vakis ovat pysyneet minulle uskollisina.

"Saavuin tänne häntä auttaakseni -- Jumalan lähettämänä -- joskin
vastoin tahtoani -- saavuin häntä pelastamaan, vapauttamaan hänet
kuninkaallisen vaimonsa häpeällisestä petoksesta ja hänen vihollistensa
pahuudesta.

"Kiitos, uskollinen Jumala!

"En saanut elää yhdessä hänen kanssaan -- mutta -- mutta minä --
Rautgundis -- pelastan hänet." --

Pihan toisella puolella oleva rautaportti ratisi. Mies tuli soihtu
kädessä portista ulos, kulki yli pihan ja saapui huoneeseen.

Hän oli vanha vanginvartija.

"Mitä nyt? Puhu", huudahti Rautgundis nousten istualtaan ja rientäen
etuhuoneeseen.

"Kärsivällisyyttä -- kärsivällisyyttä! Salli minun ensin panna soihtu
pois käsistäni. Kas niin! -- Mitäkö? Hän on juonut. Se teki hänelle
hyvää."

Rautgundis painoi kätensä sykkivälle sydämelleen.

"Mitä hän tekee", kysyi hän sitten.

"Hän istuu yhä äänettömänä samassa asennossa puujakkarallaan selkä
oveen päin käännettynä ja pää käsien varassa.

"Hän ei vastaa minullekaan mitään.

"Hän ei ole tähän saakka liikahtanutkaan.

"Olen luullut, että tuska ja suru ovat saattaneet hänen päänsä
sekaisin.

"Mutta kun tänään ojensin hänelle viinilasin ja sanoin: 'Juokaa, rakas
herra, tämä tulee uskollisilta ystäviltä', katsahti hän minuun.

"Katse oli liikuttavan surullinen.

"Hän joi pitkän siemauksen, kiitti minua päätään nyökäten ja huokasi
sitten syvään, niin syvään, että sydäntäni viilsi."

Rautgundis kätki kasvonsa käsiinsä.

"Jumala tietää, mitä pahaa hän aikoo kuninkaalle", mutisi vanhus
itsekseen.

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä sanoin, että sinunkin on syötävä ja juotava kunnollisesti.

"Muuten voimasi loppuvat.

"Sinä tarvitset vielä voimiasi."

"Minä saan niitä silloin."

"Juo ainakin lasillinen viiniä."

"Tätäkö?

"Ei, se on kokonaan hänelle aiottu."

Hän meni takaisin sisähuoneeseen, asettuen entiselle paikalleen.

"Ruukusta riittää pitkiksi ajoiksi", jatkoi vanhus itsekseen.

"Ja minä pelkään, että meidän on koetettava heti pelastaa hänet, jos
haluamme onnistua. Tuolta tulee Vakis.

"Jospa hän nyt edes toisi hyviä tietoja, muuten --"

Vakis tuli sisään.

Hän oli kuningattaren luona käytyään vaihtanut rynnäkkökypäränsä ja
vaippansa Dromonin vaatteisiin.

"Minä tuon hyviä uutisia", sanoi hän heti ovella.

"Mutta missä te olitte äsken?

"Minä koputin turhaan."

"Me olimme ostamassa viiniä."

"Vai niin. Senvuoksi koko huone lemuaakin niin hyvältä.

"Mitä nyt? Tämähän on vanhaa, hyvää falernoviiniä.

"Millä te olette tämän maksanut?"

"Milläkö? Maailman jaloimmalla kullalla", vastasi vanhus.

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

"Kerroin Rautgundikselle, että prefekti antoi kuninkaan kärsiä
puutetta, että hän heikkenisi.

"Useaan päivään ei hänelle ole annettu ruokaosuutta. Olen saanut
hänelle ruokaa vain siten, että olen -- omantunnon soimauksista
huolimatta -- vähentänyt muiden vankien annoksia.

"Rautgundis ei sallinut sitä.

"Hän mietti jonkin aikaa ja kysyi sitten:

"'Dromon! Vieläkö roomalaisnaiset maksavat germaanilaisnaisten
keltaisista hiuksista yhtä hyviä hintoja kuin ennenkin?'

"Minä pöllö vastasin ajattelemattani myöntävästi.

"Hän leikkasi heti pitkät, kauniit, kullanruskeat palmikkonsa ja antoi
ne minulle.

"Siten saimme viinin maksetuksi."

Vakis syöksyi viereiseen huoneeseen, heittäytyi polvilleen ja suuteli
Rautgundiksen hameen lievettä.

"Oi, emäntäni", sanoi hän ääni väristen, "sinä uskollinen vaimo."

"Mitä hulluttelet, Vakis? Nouse ja kerro uutisesi!"

"Niin, kerro", sanoi Dromon tullen hänkin sisähuoneeseen. "Mitä poikani
sanoi?"

"Mitä me hänen neuvoillaan teemme.

"Minä suoritan kaiken yksin."

"Me tarvitsemme häntä välttämättömästi. Prefekti on muodostanut
nuorista ravennalaisista Rooman mallin mukaan yhdeksän kohorttia
legioonalaisia. Poikani Paulus on niiden joukossa.

"Onneksi prefekti on uskonut kaupungin porttien vartioimisen näille
legioonalaisille.

"Bysanttilaiset ovat satamassa, isaurilaiset täällä palatsissa."

"Portit suljetaan tarkoin yöksi", sanoi Vakis.

"Mutta muurinaukko Aetiuksen tornin luona on vielä korjaamatta.

"Siellä ovat vain vartijat suojana."

"Milloin on pojallani vahtivuoro?"

"Kahden päivän perästä. Hänellä on kolmas yövartio."

"Jumalan kiitos.

"Kauemmaksi emme voisi juuri pelastusta siirtää. Pelkään --"

Hän vaikeni.

"Mitä? Puhu", sanoi Rautgundis päättäväisen näköisenä.

"Jaksan kyllä kuulla sen."

"Parempi lieneekin, että tiedät kaikki.

"Sillä sinä olet viisaampi ja kekseliäämpi kuin me molemmat.

"Sinä keksit pikemmin keinon.

"Minä pelkään, että niillä on häntä kohtaan paha mielessä.

"Niin kauan kuin Belisarius oli käskijänä, ei ollut mitään hätää.

"Mutta kun hänet vietiin täältä pois ja kun prefekti, tuo
harvasanainen, kylmä pahahenki, tuli palatsin herraksi, rupesi
näyttämään vaaralliselta.

"Joka päivä hän käy itse kuninkaan luona vankilassa.

"Hän puhuu joka kerta kauan ja innokkaasti, tuntuupa vielä
uhkailevankin kuningasta.

"Olen usein kuunnellut käytävässä.

"Mutta paljoa hän ei näy saaneen aikaan.

"Kuningas ei luullakseni vastaa hänelle ollenkaan.

"Kun prefekti tulee vankilasta, katselee hän synkästi kuin varjojen
kuningas.

"Kuuteen päivään en ole kuningasta varten saanut ollenkaan viiniä enkä
muuta ruokaakaan kuin pienen palan leipää.

"Ja ilma siellä alhaalla on painostavaa kuin haudassa."

Rautgundis huokasi.

"Ja kun prefekti eilen saapui sieltä, oli hän vihaisemman näköinen kuin
koskaan ennen. Hän kysyi minulta --"

"No? Sano suoraan, oli se mitä tahansa!"

"Hän kysyi, olivatko kidutuskoneet kunnossa!"

Rautgundis kalpeni.

"Konna", huusi Vakis. "Mitä sinä --"

"Älkää hätäilkö! Toistaiseksi ainakin voimme olla huolettomia.

"'Clarissimus', vastasin minä totuuden mukaisesti, 'ruuvit ja pihdit,
painot ja piikit ja kaikki nuo muutkin sievät kapineet ovat parhaassa
järjestyksessä samassa paikassa kuin ennenkin.'

"'Missä?' kysyi hän.

"Meren pohjassa.

"Heitin ne sinne kuningas Teoderikin käskystä. --

"Ette varmaankaan tiedä, Rautgundis-rouva, että miehenne pelasti minut
kerran ollessaan vielä tavallinen kreivi, kun noilla koneilla aiottiin
tehdä kokeita minun ruumiissani.

"Silloin poistettiin hänen pyynnöstään kidutus kokonaan. Olen hänelle
velkaa elämäni ja ehjät jäseneni.

"Senvuoksi panen ilolla henkeni alttiiksi hänen puolestaan.

"Senvuoksi lähden tästä kaupungistakin teidän mukananne, jollei muu
auta.

"Mutta me emme saa vitkastella.

"Prefekti ei tarvitse pihtejä eikä ruuveja kiusatessaan ytimen ihmisen
luista.

"Pelkään häntä kuin pirua."

"Minä vihaan häntä kuin valhetta", sanoi Rautgundis vimmoissaan.

"Siksi meidän pitää kiirehtiä, ennenkuin hän ehtii toteuttaa pirulliset
tuumansa.

"Sillä hänellä on jotakin pahaa tekeillä kuningasta vastaan.

"Mutta minä puolestani en ymmärrä, mitä hän vielä tahtoo vankiparalta.

"Minun suunnitelmani on tällainen.

"Kolmantena yönä, kun Paulus on vahdissa, avaan iltajuomaa viedessäni
hänen kahleensa, puen vaippani hänen ylleen ja tuon hänet vankilasta
tänne pihalle.

"Täältä hän pääsee esteettä palatsin portille, jossa portinvartija
kysyy häneltä tunnussanaa.

"Sen sanon hänelle.

"Kun hän on tullut kadulle, rientäköön hän nopeasti Aetiuksen tornille,
missä Paulus laskee hänet muurinaukosta ulos.

"Muurin ulkopuolella pinjametsässä, Dianan lehdossa, muutaman askeleen
päässä tornista Vakis ja Vallada odottavat häntä.

"Mutta hänen mukaansa ei saa kukaan lähteä.

"Et edes sinäkään, Rautgundis.

"Hän pääsee yksin varmimmin pakoon."

"Mitäpä minusta?

"Hän olkoon vapaa.

"Älä mainitse ollenkaan nimeäni.

"Olen tuottanut hänelle vain onnettomuutta.

"Tahdon vain kerran nähdä hänet, tahdon katsella, kun hän menee
vapauteen."

       *       *       *       *       *

Prefekti nautti näinä päivinä täysin siemauksin valtansa suloisuudesta.

Hän oli Italian valtionhoitaja. Kaikissa Italian kaupungeissa
korjailtiin ja vahvistettiin varustuksia hänen toimestaan, ja
kaupunkilaiset totutettiin aseita käyttämään.

Bysantin edustajat eivät voineet hänen puuhiaan vastustaa.

Bysantin päälliköillä oli huono onni, Tarvisiumin, Veronan ja Ticinumin
piiritys ei edistynyt entisestään. Ilokseen Cethegus kuuli, että
Hildebad, jonka joukko oli matkan varrella kasvanut kuudeksi sadaksi
mieheksi, oli taistelussa Akaciuksen kanssa voittanut tämän tuhat
persialaista ratsumiestä.

Mutta voimakas bysanttilaisjoukko, joka oli lähtenyt häntä vastaan
Mantuasta, sulki häneltä tien -- hän pyrki Tarvisiumiin Totilan luo --
ja pakotti hänet sulkeutumaan Castra Novan linnoitukseen, joka oli
Torismuntin miesten hallussa.

Bysanttilaiset piirittivät linnoituksen, mutta eivät voineet sitä
valloittaa. Prefekti odotti hetkeä, jolloin Akaciuksen olisi pakko
kutsua hänet kukistamaan gootin, joka ei enää voinut päästä karkuun.

Hän iloitsi siitä, että Bysantin sotajoukko ei Belisariuksen lähdettyä
kyennyt murtamaan goottien viimeistä vastarintaa.

Sitä paitsi Belisariuksen kaikkialle mukanaan tuomien bysanttilaisten
veronkantajain harjoittama kovuus -- hän ei voinut estää keisarin
käskystä harjoitettua nylkemistä -- herätti tai lisäsi kaupungeissa ja
maaseudulla vastenmielisyyttä itäroomalaisia kohtaan.

Cethegus ei estänyt, kuten Belisarius oli tehnyt, Justinianuksen
virkamiesten suurimpiakaan hävyttömyyksiä. Hän huomasi ilokseen, että
Napolissa ja Roomassa väestö oli useita kertoja noussut kapinaan
sortajia vastaan.

Kun gootit olivat täydellisesti kukistetut ja bysanttilaisten
hirmuhallitus tullut tarpeeksi vihatuksi, voisi vapautussota alkaa ja
päättyä onnellisesti. Vapauttaja olisi Cethegus.

Mutta siitä huolimatta alituinen pelko vaivasi häntä -- sillä hän osasi
antaa täyden arvon vihollistensa voimalle -- että goottisota, jonka
viimeiset kipinät eivät vielä olleet sammuneet, saattaisi leimahtaa
uudestaan ilmiliekkiin, jos gootit saisivat tiedon petoksesta.

Levottomuutta lisäsi se seikka, etteivät goottien vihatuimmat johtajat
Totila ja Teja olleet joutuneet vangeiksi Ravennassa.

Estääkseen vaaran, joka voisi aiheutua kansallistunnon
katkeroitumisesta hän koetti kaikin voimin saada vangitun
goottikuninkaan allekirjoittamaan selityksen, että hän oli
toivottomuudessaan luopunut kaupungista ilman minkäänlaisia ehtoja, ja
kehoittamaan gootteja luopumaan hyödyttömästä vastarinnasta.

Vangin pitäisi sitä paitsi ilmoittaa, mihin linnoitukseen Teoderikin
suuri sota-aarre oli kätkettynä.

Se olisi ollut välttämätön vieraiden ruhtinasten ja sotilaiden
palkkaamiseksi.

Jos gootit menettäisivät sen, kadottaisivat he viimeisen toivonsa saada
heikentyneelle sotajoukolleen vierasta apua.

Prefektin mielestä oli hyvin tärkeää, ettei tuo satujen suunnattomaksi
kertoma aarre joutuisi bysanttilaisten käsiin, sillä näiden rahapula
ja sen aiheuttama nylkemisjärjestelmä olivat hänen parhaita
liittolaisiaan. Hän tahtoi saada sen itselleen, sillä hänenkään varansa
eivät olleet ehtymättömät.

Mutta hänen puuhansa menivät myttyyn kuninkaan itsepäisyyden vuoksi.




KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Kuninkaan pelastamista varten oli ryhdytty tarpeellisiin toimiin.

Rautgundis oli lähtenyt Vakiksen kanssa tutkimaan metsikköä, jossa
uskollisen vapautetun piti odottaa Didrik berniläisen uskollisen ratsun
keralla.

Levollisena tietäessään kaiken olevan valmista Rautgundis palasi
vanginvartijan asunnolle.

Mutta hän kalpeni, kun tämä riensi epätoivoisen näköisenä häntä vastaan
ja saattoi hänet nopeasti sisempään huoneeseen.

Siellä tämä heittäytyi polvilleen hänen eteensä, iski nyrkeillään
rintaansa ja repi harmaata tukkaansa.

Pitkiin aikoihin hän ei saanut sanaakaan suustaan.

"Puhu", pyyteli Rautgundis painaen kättään rintaansa vasten, "onko hän
kuollut?"

"Ei, vaan pako on mahdoton.

"Kaikki on hukassa!

"Hetki sitten prefekti tuli kuninkaan luo.

"Tavallisuuden mukaan avasin hänelle käytävän ja vankilan ovet, kun --"

"No?"

"Kun hän pyysi minulta molempia avaimia säilyttääkseen ne itse."

"Annoitko sinä ne", kysyi Rautgundis raivoissaan.

"Enhän voinut sitä estääkään.

"Tein mitä uskalsin.

"Pitelin avaimia kädessäni ja sanoin:

"'Etkö luota enää minuun, herra?'

"Hän katseli minua niin, että luulin sielun erkanevan ruumiista.

"'En -- enää', vastasi hän ja sieppasi avaimet kädestäni."

"Sinä sallit sen tapahtua.

"Niin! Mitäpä Vitiges sinulle oli!"

"Rouva! Sinä pahoitat mieltäni ja teet minulle vääryyttä.

"Miten olisit minun sijassani menetellyt?

"Samoin kuin minäkin."

"Olisin kuristanut hänet.

"Mitä nyt?

"Mitä nyt on tehtävä?"

"Ei mitään.

"Emme voi mitään."

"Hänen täytyy päästä vapaaksi.

"Kuuletko? Hänen täytyy."

"Miten? Minä en ainakaan tiedä keinoa."

Rautgundis tarttui lieden nojalla olevaan kirveeseen.

"Me murramme ovet väkivalloin."

Dromon aikoi ottaa kirveen häneltä.

"Mahdotonta! Paksut rautalevyt!"

"Kutsu sitten tuo hirviö tänne.

"Sano, että Vitiges haluaa puhutella häntä.

"Portin luona isken hänet tällä kirveellä kuoliaaksi."

"Entä sitten?

"Sinä hourailet.

"Anna minun mennä.

"Lähden noutamaan Vakiksen vahdista."

"Älä mene! En saa päähäni sitä, ettemme voi häntä nyt pelastaa.

"Kenties tuo paholainen tulee itsestään takaisin,

"Kenties" -- sanoi hän miettien.

"Haa", huusi hän äkkiä, "se on varma.

"Hän aikoo murhata hänet.

"Hän aikoo hiipiä yksin turvattoman vangin luo.

"Mutta varokoon hän itseään.

"Minä vartioin tuota ovea kuin pyhättöä, paremmin kuin lapseni elämää.

"Varokoon hän tulemasta."

Hän nojautui ovea vasten ja kohotti kirveen ilmaan.

Mutta hän erehtyi.

Prefekti ei ollut ottanut avaimia murhatakseen kuninkaan.

Hän meni ne mukanaan palatsin vasempaan, eteläiseen osaan.

Myöhään iltapäivällä Cethegus saapui -- hän tuli suoraan kuninkaan
vankilasta -- Matasuntan huoneeseen.

Kuoleman kaltainen levollisuus ja kuumehoureet vaihtelivat niin usein
sielultaan sairaassa kuningattaressa, että Aspa vuodatti kyyneliä joka
kerta, kun hän katsoi emäntäänsä.

"Poista pilvet valkealta otsaltasi, germaanien kaunein tytär, ja
kuuntele minua levollisesti", sanoi Cethegus.

"Miten on kuninkaan laita", kysyi Matasunta.

"Sinä et anna minulle tietoja.

"Sinä lupasit saattaa hänet Alppien yli.

"Sinä et pidä lupaustasi."

"Minä lupasin -- kahdella ehdolla.

"Sinä tiedät molemmat etkä ole omaasikaan täyttänyt.

"Huomenna palaa keisarillinen prinssi Germanus Ariminumista. Hän aikoo
viedä sinut Bysanttiin. Sinä annat hänelle toiveita siitä, että rupeat
hänen morsiamekseen.

"Sinun ja Vitigeksen välinen avioliitto oli pakollinen ja siis
mitätön."

"Minä sanoin sinulle silloin: ei, ei koskaan."

"Minun käy sääliksi -- vankiani.

"Sillä hän ei näe auringon valoa, ennenkuin sinä olet Germanuksen
kanssa matkalla Bysanttiin."

"Sinne en lähde koskaan."

"Älä ärsytä minua, Matasunta.

"Tyttömäinen hulluutesi niiltä ajoilta, jolloin ostit Ares-pään, on
toivottavasti jo haihtunut.

"Sinä olet saattanut goottien Areksen petoksella vihollistensa valtaan.

"Mutta jos vielä muistelet unelmaasi, niin pelasta se, jota kerran
rakastit."

Matasunta pudisti päätään.

"Olen tähän saakka kohdellut sinua kuningattarena.

"Mutta muista, että olet, kuten hänkin, vallassani.

"Sinusta tulee tämän jalon prinssin puoliso -- pian hänen leskensä --
ja Justinianus, Bysantti, koko maailma on jalkojesi juuressa.

"Etkö sinä -- Amalasuntan tytär -- rakasta valtaa?"

"Minä rakastan vain --! Ei koskaan."

"Sinut täytyy siis pakolla taivuttaa."

Matasunta naurahti.

"Minutko pakolla taivuttaa?"

"Niin juuri, pakolla."

(Hän rakastaa yhä kuningasta, jonka hän saattoi perikatoon.)

"Toinen ehto on: Vangin on täytettävä tämä nimen paikka -- goottien
aarrelinnan nimi -- ja allekirjoitettava tämä selitys.

"Hän kieltäytyy niin itsepintaisesti, että minua alkaa suututtaa.

"Seitsemästi olen ollut hänen luonaan -- minä voittaja -- eikä hän ole
vastannut mitään kysymyksiini.

"Ensi kerralla hän katsoi minuun. Vain sen katseen vuoksi hänen pitäisi
menettää päänsä."

"Hän ei myönny koskaan."

"Siitä nyt onkin kysymys.

"Vesipisarat kuluttavat kovan kallionkin.

"Mutta minä en voi enää odottaa.

"Tänä aamuna saapui tieto, että hurja Hildebad oli hyökännyt Bessaksen
kimppuun ja saattanut tämän joukolle sellaisia vaurioita, että tämä
tuskin voi jatkaa piiritystä.

"Gootit tulevat kaikkialla levottomiksi.

"Tästä on tehtävä pikainen loppu ja nämä kipinät on sammutettava
mieluummin pettymyksen vedellä kuin verellä.

"Mutta siksi minun on saatava kuninkaan selitys ja tieto aarrelinnasta.

"Minä sanon siis sinulle: jollet sinä huomispäivänä ole prinssin
seurassa matkalla Bysanttiin etkä ole sitä ennen tuonut minulle vangin
allekirjoitusta, jonka sinä takaat oikeaksi, niin vanki -- -- minä
vannon sen Manalan nimessä -- -- niin vanki --"

Pelästyen prefektin kasvojen uhkaavaa ilmettä Matasunta hypähti
istuimeltaan ja laski kätensä prefektin olalle.

"Et kai sinä tapa häntä?"

"Varmasti sen teen.

"Ensin häntä kidutetaan.

"Sitten hänet sokaistaan.

"Ja sitten tapetaan."

"Ei, ei", huusi Matasunta.

"Niin olen päättänyt.

"Pyövelit ovat jo valmiina.

"Kerro tämä hänelle. Silloin hän varmaankin uskoo, että nyt on tosi
kysymyksessä.

"Sinä saat kenties hänet heltymään. Minut nähdessään hän kovettuu.

"Hän luulee kenties vielä olevansa pehmeän Belisariuksen käsissä.

"Kerro sinä hänelle, kenen vallassa hän on.

"Tässä ovat asiakirjat.

"Tässä ovat hänen vankilansa avaimet. Ajan voit itse määrätä."

Matasuntan sielussa välähti toivon salama, joka kuvastui silmissäkin.
Cethegus huomasi sen. Mutta hän lähti ulos levollisesti hymyillen.




KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Heti kun prefekti oli lähtenyt kuningattaren luota, tuli pimeä.

Taivaan peittivät repaleiset pilvet, joita raju tuuli ajeli. Tuon
tuostakin välähti niiden lomasta uusi kuu, jonka lyhytaikainen,
epävarma valo peittyi yhä synkempään pimeyteen.

Dromon oli tehnyt iltakierroksensa muiden vankien kopeissa ja palasi
väsyneenä ja surullisena etuhuoneeseen.

Sisällä oli aivan pimeätä.

Vasta hiukan siellä oltuaan hän huomasi Rautgundiksen, joka seisoi yhä
liikkumattomana nojaten oveen kirves kädessä ja katseli herkeämättä
vankilan käytävän suuta.

"Salli minun sytyttää kynttilä ja tehdä takkaan valkea. Tule syömään
illallista. Sinä odotat turhaan."

"Ei saa tehdä valkeaa huoneeseen. Näin näen paremmin ulkona liikkuvat."

"Tule ainakin sisään ja istuudu rahille. Tässä on leipää ja lihaa."

"Pitäisikö minun syödä, kun hän näkee nälkää?"

"Sinä menehdyt.

"Mitä sinä mietit koko illan?"

"Mitäkö mietin", toisti Rautgundis katsellen ulos.

"Muistelen häntä.

"Muistelen, miten lukemattomia kertoja istuimme kauniin talomme
edustalla pylväskäytävässä, kun suihkulähde lorisi puutarhassa,
heinäsirkat sirisivät ruohikossa ja viileä yötuuli hiveli hänen rakasta
päätään.

"Nojasin hänen olkapäähänsä.

"Me emme puhuneet mitään.

"Ylhäällä tähdet kulkivat äänettöminä tietään.

"Kuuntelimme lapsemme syvää, tasaista hengitystä, kun se oli nukahtanut
syliini kiertäen kätösensä pehmeän kahleen tavoin isän käsivarren
ympäri.

"Nyt hän on toisenlaisissa kahleissa.

"Rautakahleissa -- jotka syöpyvät -- --"

Hän painoi otsaansa rautaristikkoa vasten yhä kovemmin, kunnes itse
tunsi tuskaa.

"Miksi kidutat itseäsi.

"Eihän asiantilaa saa muutetuksi."

"Minä tahdon saada sen muutetuksi.

"Minun _täytyy_ pelastaa hänet ja --

"Haa Dromon! Tule tänne!

"Mitä tuo on", kuiskasi hän viitaten pihalle.

Vanhus syöksähti äänettömänä akkunan luo.

Pihalla näkyi pitkä, valkea olento, joka hiipi pitkin muurin sivua.

Kuutamo valaisi sitä.

"Se on lemuri.

"Täällä murhatun varjo", kuiskasi vanhus vavisten.

"Jumala ja pyhimykset suojelkoot minua."

Hän risti silmänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Ei", sanoi Rautgundis, "kuolleet eivät palaa enää takaisin.

"Nyt se katosi --

"Pimeä on --

"Haa, kuu tuli esille -- tuolla se on.

"Se menee vankilan ovea kohti.

"Mitä punaista sieltä näkyy?

"Haa -- kuningatarhan se on! Hänen punainen tukkansa!

"Hän on jo ovella.

"Hän avaa sen.

"Hän aikoo murhata nukkuvan kuninkaan."

"Kautta Jumalan, se on kuningatar.

"Mutta murhaisiko hän hänet?

"Ei hän voi."

"_Hän_ voisi.

"Mutta hän ei saa sitä tehdä, niin kauan kuin Rautgundis elää.

"Nopeasti hänen jälkeensä.

"Ihme avaa kuninkaan vankilan.

"Mutta hiljaa!

"Hiljaa!"

Hän meni pihalle kirves oikeassa kädessään ja hiipi pitkin muurin sivua
hakien varjoisimpia paikkoja.

Dromon seurasi jäljessä.

Sillä välin Matasunta oli avannut käytävän oven ja kulkenut ensin
alaspäin vieviä portaita ja sitten käsillään hapuillen kapeaa käytävää
pitkin.

Hän saapui vankilakomeron ovelle.

Hän avasi senkin hiljaa.

Tornista poistetun tiilikiven aukosta hieno kuutamojuova pääsi
ahtaaseen koppiin.

Sen valossa hän näki vangin...

Tämä istui liikkumattomana kuin kivi selkä oveen päin käännettynä ja
pää käsien varassa.

Vavisten Matasunta nojautui oven pieleen.

Jääkylmä ilma tulvahti kopista häntä vastaan.

Häntä vilutti.

Hän ei saanut sanaakaan suustaan -- kauhusta.

Silloin Vitiges tunsi ilmanvedosta, että ovi oli avattu.

Hän nosti hiukan päätään, mutta ei katsonut taakseen.

"Vitiges -- kuningas Vitiges" -- Matasunta aloitti vihdoin -- "minä
täällä olen, kuuletko?"

Vitiges ei liikahtanutkaan.

"Minä tulen pelastamaan sinua -- pakene! Vapauteen!"

Vangin pää vaipui alemmaksi.

"Puhu toki! -- Katso minuun!"

Hän meni sisään.

Hän olisi mielellään koskenut häntä, tarttunut hänen käteensä.

Hän ei uskaltanut vielä.

"Hän aikoo tappaa sinut -- kiduttaa sinua.

"Hän tekee sen, jollet pakene."

Epätoivo antoi hänelle rohkeutta mennä lähemmäksi.

"Sinun on paettava.

"Sinä et saa kuolla.

"Sinä pelastut -- minun avullani.

"Minä rukoilen -- pakene!

"Sinä et kuuntele minua.

"Aika rientää!

"Kerran saat kaiken tietää.

"Pakene nyt.

"Minulla on kopin ja vankiläkäytävän avaimet. Pakene!"

Hän tarttui hänen käsivarteensa nostaakseen hänet pystyyn.

Silloin vangin käsissä ja jaloissa olevat kahleet helähtivät.

Hänet oli kahlehdittu kivilohkareeseen.

"Oi, mitä tämä on", huusi Matasunta langeten polvilleen.

"Kiveä ja rautaa", vastasi Vitiges synkästi.

"Anna minun olla.

"Olen kuoleman oma.

"Enkä seuraisi sinua, vaikkei näitäkään siteitä olisi.

"Takaisinko maailmaan?

"Maailma on suuri valhe.

"Kaikki on valhetta."

"Olet oikeassa. Kuolo on parempi.

"Salli minun kuolla kanssasi.

"Ja anna minulle anteeksi, sillä minäkin olen sinulle valehdellut."

"Niin kai olet.

"Ei se minua ihmetytä."

"Mutta sinun on annettava anteeksi, ennenkuin kuolemme.

"Olen vihannut sinua -- olen riemuinnut vastoinkäymisistäsi -- minä
olen -- oh, sitä on liian vaikea sanoa.

"Minulla ei ole voimaa tunnustaa.

"Minun täytyy saada sinulta anteeksianto, vaikka minun pitäisi se
varastaa.

"Anna anteeksi -- ojenna kätesi anteeksiannon merkiksi."

Mutta Vitiges oli vaipunut taas ajatuksiinsa.

"Minä rukoilen -- anna minulle anteeksi kaikki rikokseni."

"Mene -- miksi en antaisi anteeksi.

"Sinä olet toisten kaltainen, et parempi etkä huonompi."

"Ei, ei! Minä olen huonoin kaikista."

"Ja sittenkin parempi."

"Ainakin kurjempi.

"Olen vihannut sinua vain siitä syystä, että sysäsit minut luotasi.

"Sinä et sallinut minun jakaa elämääsi -- anna anteeksi. --

"Minähän tahdon vain kuolla kanssasi.

"Ojenna minulle toki kätesi anteeksi annon merkiksi."

Hän ojensi polvistuen ja rukoillen molemmat kätensä häntä kohden.

Kuningas kohotti päätään.

Hänen olemuksensa peruspiirre, hänen hyvä sydämensä tunkeutui hänen
synkän surunsakin läpi.

"Matasunta", sanoi hän kohottaen kahlehditun kätensä, "mene -- minä
tunnen sääliä sinua kohtaan.

"Salli minun kuolla yksin.

"Annan anteeksi kaiken, mitä lienetkin tehnyt! -- Mene!"

"Oi, Vitiges", kuiskasi Matasunta yrittäen tarttua hänen käteensä.




KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Mutta joku repäisi hänet taaksepäin.

"Ei hän koskaan anna anteeksi murhapolttajalle.

"Tule Vitiges, oma Vitigekseni.

"Seuraa minua! Sinä olet vapaa."

Kuningas hypähti pystyyn. Tämä ääni oli herättänyt hänet
välinpitämättömyydestä.

"Rautgundis!

"Vaimoni! Sinä et koskaan valehdellut.

"Sinä olet uskollinen.

"Sinä olet taas omani."

Huokaisten syvään ja ilosta huudahtaen hän levitti kätensä.

Rautgundis lensi hänen syliinsä, ja he itkivät molemmat
jälleennäkemisen ilosta.

Matasunta, joka oli noussut seisoalleen, meni seinän viereen.

Hän pyyhki hitaasti punaiset, irtautuneet kiharansa otsaltaan ja
katseli paria, jota akkuna-aukosta tuleva kirkas kuutamo valaisi.

"Miten hän rakastaa häntä.

"Häntä, niin _häntä_ hän seuraisi vapauteen ja elämään.

"Mutta hänen täytyy jäädä tänne.

"Ja kuolla -- kanssani."

"Älkää viivytelkö enää", virkkoi Dromon kopin ovelta.

"Niin, pois täältä, elämäni", huusi Rautgundis.

Hän otti poveltaan pienen avaimen ja haki lukon aukkoa.

"Mitä? Pääsenkö todellakin täältä pois", sanoi vanki, käyden taas
puolittain välinpitämättömäksi.

"Pääset. Ulos raittiiseen ilmaan ja vapauteen", huusi Rautgundis
heittäen käsiraudat maahan.

"Tässä on sinulle ase, Vitiges! Kirves!

"Ota!"

Innokkaana goottikuningas tarttui kirveeseen ja nosti sen ylös sanoen:

"Oi, miten ase tekee hyvää kädelle ja mielelle."

"Sen tiesinkin, urhoollinen Vitiges", sanoi Rautgundis polvistuen
maahan ja avaten kahleen, joka kiinnitti kuninkaan vasemman jalan
kallionlohkareeseen.

"Lähde nyt ulos.

"Sinä olet vapaa."

Vitiges astui askeleen ovea kohti kohottautuen pystyyn ja tarttuen
lujasti kirveeseen.

"_Hän_ sai päästää hänen kahleensa", kuiskasi Matasunta.

"Niin, vapaa", lausui Vitiges huoaten syvään.

"Minä tahdon päästä vapaaksi ja lähteä kanssasi."

"Hänen kanssaan hän lähtee", huusi Matasunta mennen heidän tielleen.

"Vitiges -- hyvästi -- mene! --

"Mutta sano vielä kerran, että annat minulle anteeksi."

"Sinulleko anteeksi", huusi Rautgundis.

"Ei koskaan!

"Hän on syössyt valtakuntamme perikatoon.

"Hän on pettänyt sinut.

"Vilja-aittojasi ei polttanut taivaan salama, vaan hänen kätensä."

"Ole siis kirottu", huusi Vitiges. "Pois tuon helvetin käärmeen luota."

Hän paiskasi hänet tieltään ja poistui Rautgundiksen kanssa kopista.

"Vitiges", huusi Matasunta nousten pystyyn.

"Pysähdy! Pysähdy!

"Kuule minua!

"Vitiges."

"Vaikene", sanoi Dromon tarttuen hänen käsivarteensa.

"Sinä saatat hänet perikatoon."

Mutta Matasunta riistäytyi irti ja syöksyi käytävään.

"Pysähdy, Vitiges", huusi hän.

"Sinä et saa mennä tuolla tavalla.

"Sinun täytyy antaa anteeksi."

Hän kaatui taintuneena maahan.

Dromon riensi hänen ohitseen pakenevien jälkeen.

Mutta kimeät huudot olivat jo herättäneet maailman herkkäunisimman
miehen.

Cethegus riensi miekka kädessä puolipukeissaan makuuhuoneestaan
käytävään, jonka akkunoista näki neliskulmaiselle palatsinpihalle.

"Vahdit, aseisiin", huusi hän.

Sotamiehetkin olivat kuulleet jotakin.

Tuskin Vitiges, Rautgundis ja Dromon olivat päässeet pihan yli Dromonin
huoneeseen, kun kuusi isaurilaista palkkasoturia riensi vankilan
käytävään. Rautgundis juoksi nopeasti ovelle, iski sen kiinni, väänsi
lukkoon ja otti avaimen mukaansa.

"Nuo ainakin ovat hyvässä tallessa", kuiskasi hän.

Puolisot riensivät nopeasti Dromonin huoneesta suureen käytävään, joka
vei palatsin pihalta kadulle.

Keihäs tanassa tuli täällä vastaan vahtijoukon seitsemäs mies, joka oli
jäänyt muista jälkeen.

"Mikä tunnussana", kysyi hän. "Rooma ja --

"Kosto", vastasi Vitiges iskien häntä kirveellä.

Palkkasoturi kaatui huutaen, mutta heitti vielä viimeisillä
voimillaankin keihäänsä pakenevien perään. Se tappoi jälkimmäisen
heistä -- Dromonin.

Juostessaan pitkin palatsin marmoriportaita kadulle puolisot kuulivat
sotamiesten jyskyttävän rautaovea ja kovaäänisen komennuksen:

"Syphax, hevoseni!"

Sitten he katosivat pimeyteen.

Muutaman minuutin perästä tulisoihtuja välkkyi palatsin pihalle ja
ratsumiehiä kiiti kaikille kaupungin porteille.

"Kuusi tuhatta solidia saa se, joka tuo hänet elävänä ja kolme tuhatta
se, joka tuo hänet kuolleena", huusi Cethegus hypätessään mustan
oriinsa selkään.

"Liikkeelle, tuulen lapset, Ellak ja Mundzuk, hunnit ja massageetit."

"Minne, herra", kysyi Syphax ajaessaan isäntänsä rinnalla palatsin
portin läpi.

"Sitä on vaikea arvata.

"Kaikki portit ovat kiinni.

"He ovat voineet päästä vain muurinaukon läpi ulos."

"On kaksi suurta muurinaukkoa."

"Katsos, tuolla idässä Jupiter ilmestyi pilven peitosta.

"Se viittaa minulle.

"Onhan siellä --?"

"Aetiuksen tornin muuriaukko."

"Hyvä! Sinne siis!

"Minä seuraan tähteäni!" -- --

       *       *       *       *       *

Puolisot olivat sillä välin rientäneet Dromonin pojan Pauluksen
päästäminä puoliksi täytetyn muurinaukon läpi ja löytäneet läheisestä
Dianan lehdosta Vakiksen kahden hevosen kera.

Puolisot nousivat Valladan selkään.

Vapautettu ratsasti nopeasti edellä tässä kohdassa leveän joen
rannalle.

Vitiges nosti Rautgundiksen eteensä hevosen kaulalle.

"Vaimoni! Sinun mukanasi menetin kaiken. Elämän ja elämänhalun.

"Mutta nyt uskallan taas elää valtakunnan vuoksi. Miten voinkaan laskea
sinut, sieluni sielun, menemään."

"Kätesi on kahleiden raastama.

"Pane se kaulaani, kaikkeni."

"Eteenpäin, Vallada! Nopeasti! Nyt on elämä kysymyksessä."

He pääsivät metsiköstä avonaiselle kentälle.

He saapuivat joen rannalle.

Vakis ajoi vapisevan hevosensa synkkiin aaltoihin.

Eläin pelkäsi eikä tahtonut mennä.

Vapautettu hyppäsi maahan.

"Joki on kovin syvä.

"Kolme päivää se on tulvinut.

"Kaalamoa ei voi käyttää.

"Hevosten täytyy uida ja virta vie meidät pitkän matkan alas päin.

"Joessa on kallioita.

"Kuu on milloin peitossa milloin näkyvissä ja vaikeuttaa näkemistä."

Hän kulki neuvottomana pitkin rantaa.

"Kuunnelkaa! Mitä se oli", virkkoi Rautgundis.

"Se ei ollut tuulen suhinaa."

"Siellä on hevosia", sanoi Vitiges.

"Ne lähestyvät nopeasti.

"Meitä ajetaan takaa.

"Aseet kalisevat.

"Tuolla -- tulisoihtuja.

"Nyt virtaan hengen uhalla.

"Mutta hiljaa!"

Hän ajoi hevosensa virtaan.

"Jalat eivät enää tapaa pohjaan.

"Hevosten täytyy uida.

"Pidä harjasta kiinni, Rautgundis.

"Eteenpäin, Vallada!"

Korskuen ja vavisten hevonen katseli mustia aaltoja. -- Harja lensi
pään yli -- hevonen seisoi etujalat ojennettuina ja pinnisti
takajaloillaan virtaan menemistä vastaan.

"Eteenpäin, Vallada!"

Ja Vitiges kuiskasi ratsun korvaan:

"Didrik berniläinen!"

Silloin jalo eläin syöksyi vapaaehtoisesti kuohuihin. Samassa
takaa-ajajatkin karauttivat metsiköstä. Etumaisena oli Cethegus, jonka
rinnalla Syphax ratsasti soihtu kädessä.

"Täällä joen rannalla katoavat pakolaisten jäljet, herra."

"He ovat vedessä.

"Eteenpäin, hunnit!"

Mutta ratsumiehet tiukensivat ohjaksiaan eivätkä liikahtaneetkaan.

"No, Ellak! Mitä te viivyttelette?

"Heti virtaan!"

"Herra, me emme uskalla.

"Ennenkuin me ajamme yöaikana virtaavaan veteen, täytyy meidän pyytää
anteeksi vedenjumalalta Pfugilta. Meidän täytyy ensin rukoilla."

"Rukoilkaa virran yli päästyänne niin kauan kuin haluatte, mutta --"

Samassa voimakas tuulen puuska sammutti kaikki soihdut.

Virtakin kohahti kovasti.

"Näetkö, herra? Pfug suuttuu."

"Hiljaa! Ettekö näe mitään?

"Tuolla alhaalla päin."

Kuu tuli esille pilvien lomasta.

Sen valossa näkyi Rautgundiksen valkea puku -- ruskean vaippansa hän
oli menettänyt.

"Ampukaa tuonne!"

"Ei, herra! Ensin on rukoiltava."

Kuu meni taas pilveen. --

Kiroten Cethegus repäsi hunnien päällikön jousen ja nuolikotelon.

"Nyt nopeasti eteenpäin", huudahti Vakis, joka oli päässyt aivan
lähelle toista rantaa, "ennenkuin kuu tulee tuon kapean pilven takaa."

"Seis, Vallada", huusi Vitiges hypäten kuormaa keventääkseen hevosen
selästä ja pitäen kiinni harjasta.

"Siinä on kallio.

"Älä loukkaa itseäsi, Rautgundis. --"

Ratsu, mies ja vaimo seisahtuivat hetkeksi korkean kiven viereen, jonka
ympärille virta muodosti kohisevan pyörteen.

Kuu tuli esille.

Se valaisi kirkkaasti joen pintaa ja kallion luona olevaa joukkoa.

"Siellä ne ovat", huusi Cethegus, jolla oli jousi kädessä. Hän tähtäsi
ja ampui.

Sähisten pitkä, mustilla sulilla varustettu nuoli lähti lentoon.

"Rautgundis", huudahti Vitiges kauhistuneena.

Sillä tämä lysähti kokoon ja vaipui hevosen kaulalle, vaikkakaan ei
valittanut.

"Sattuiko se sinuun?"

"Luullakseni.

"Jätä minut tänne.

"Pelasta itsesi."

"Ei koskaan. Anna minun tukea sinua."

"Jumalan tähden, herra, kumartukaa, sukeltakaa! Ne tähtäävät."

Hunnit olivat rukoilleet.

He ratsastivat virtaan ja rupesivat ampumaan jousillaan.

"Jätä minut, Vitiges. Pakene! Minä kuolen täällä."

"Ei! Minä en jätä sinua enää koskaan."

Hän yritti nostaa vaimonsa satulasta kivelle.

Joukkoa valaisi kirkas kuutamo.

"Antaudu vangiksi, Vitiges", huusi Cethegus kannustaen hevostaan, joka
menikin veteen lapojaan myöten.

"Ollos kirottu, valehtelija ja konna."

Kaksitoista nuolta singahti yhtaikaa.

Teoderikin ratsu hypähti pystyyn ja vaipui sitten iäksi veteen.

Vitigeskin oli haavoittunut.

"Luonasi", kuiskasi Rautgundis.

Vitiges tarttui häneen vankasti molemmin käsin. --

"Kanssasi!"

Syleillen toisiaan he katosivat aaltoihin.

Joen rannan kaislikossa Vakis huusi kolmesti heidän nimiään.

Hän ei saanut vastausta.

Hän lähti ajamaan yön pimeyteen.

"Tuokaa ruumiit rannalle", käski Cethegus synkkänä kääntyen kaupunkiin
päin.

Hunnit uittivat hevosensa kivelle saakka ja etsivät ruumiita.

Mutta he etsivät turhaan.

Vuolas virta oli vienyt ne mukanaan ja kuljettanut yhtyneet puolisot
syvään, vapaaseen mereen.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä prinssi Germanus oli palanut Ariminumista Ravennan
satamaan viedäkseen Matasuntan ensi tilassa Bysanttiin.

Tämän herättivät tainnoksista vasaraniskut, jotka johtuivat siitä, että
käytävän oven viereiseen muuriin puhkaistiin reikä sotamiesten ulos
päästämistä varten.

Ruhtinatar löydettiin kopin ovelta kokoon lyyhistyneenä.

Hänet kannettiin kuumehoureissa kamariinsa, jossa hän makasi
äänettömänä ja liikkumattomana purppurapatjalla. Silmät tuijottivat
yhteen kohtaan.

Puolen päivän tienoissa ilmoitettiin Cetheguksen tulevan.

Hänen katseensa oli synkkä, uhkaava ja jäisen kylmä.

Hän meni aivan vuoteen ääreen.

Matasunta katsoi häntä silmiin.

"Hän on kuollut", virkkoi ruhtinatar levollisesti.

"Hän halusikin sitä.

"Hän -- ja sinä.

"Turha on sinua soimata.

"Mutta nyt näet, mikä seuraa, kun menettelet vastoin tahtoani. Kertomus
hänen kuolemastaan saattaa heti barbaarit raivoon.

"Sinä olet hankkinut minulle kovan työn.

"Sillä vain sinä saatoit hänet pakenemaan ja kuolemaan.

"Jossakin määrin voit tekoasi sovittaa suostumalla toiseen
toivomukseeni.

"Prinssi Germanus on jo saapunut sinua noutamaan.

"Sinä lähdet hänen mukaansa."

"Missä ruumis on?"

"Sitä ei ole löydetty.

"Virta on vienyt hänet.

"Hänet ja -- hänen vaimonsa."

Matasuntan huulet vavahtivat.

"Kuolemassakin. Hän kuoli hänen kanssaan."

"Anna vainajien olla rauhassa.

"Kahden tunnin perästä tulen tänne takaisin prinssin seurassa.

"Oletko silloin valmis ottamaan hänet vastaan?"

"Olen."

"Hyvä! Me olemme täsmällisiä."

"Niin minäkin.

"Aspa, kutsu tänne kaikki orjattaret.

"He saavat koristella minut diadeemilla, purppuralla ja silkillä."

"Hän on menettänyt järkensä", tuumi Cethegus ulos mennessään.

"Mutta naiset ovat sitkeitä.

"Hän tulee taas järkiinsä.

"Naiset voivat elää, vaikka sydän onkin reväisty rinnasta."

Hän lähti lohduttamaan levotonta prinssiä.

Ennen sovitun ajan päättymistä kuningattaren orjatar saapui kutsumaan
heitä.

Germanus riensi nopein askelin Matasuntan kamariin.

Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle.

Hän ei ollut nähnyt goottikuningatarta koskaan niin kauniina.

Korkea, kultainen diadeemi oli asetettu hänen välkkyville kutreilleen,
jotka valtoiminaan, kahtena mahtavana laineena valuivat hartioille ja
pitkin selkää.

Alusvaippa oli kultakukkaisesta, valkoisesta silkistä. Se näkyi vain
polven alapuolelta saakka, sillä rintaa peitti laaja purppuraviitta.

Hänen kasvonsa olivat marmorinvalkeat ja hänen silmänsä loistivat
omituisesti.

"Prinssi Germanus", huudahti hän tulijalle, "sinä olet puhunut minulle
rakkaudesta.

"Mutta tiedätkö, mitä olet puhunut?

"Rakkaus on kuolema."

Germanus katsoi kysyvästi Cethegukseen.

Tämä tuli esille.

Hän tahtoi puhua.

Mutta Matasunta jatkoi:

"Prinssi Germanus! Sinua kehutaan hienoimmin sivistyneeksi viisaassa
hovissa, jossa harjoitetaan nerokkaiden arvoituksien arvaamista.

"Minäkin annan sinulle arvoituksen. Arvaatkohan senkin?

"Pyydä avuksesi viisas prefekti, joka ymmärtää niin hyvin ihmissydämen.

"Ratkaise tämä:

"Vaimo ja sittenkin neito.

"Leski eikä koskaan vaimo.

"Etkö arvaa sitä?

"Olet oikeassa.

"Vain kuolema selittää kaikki arvoitukset."

Hän heitti nopeasti purppuravaipan syrjään.

Leveä, vahva miekka välähti.

Molemmin käsin hän pisti sen syvälle rintaansa.

Kauhusta huutaen Germanus ja Aspa riensivät hänen luokseen.

Cethegus otti kaatuvan syliinsä.

Matasunta kuoli heti, kun hän oli vetänyt miekan haavasta.

Cethegus tunsi miekan.

Hän oli sen kerran lähettänyt Matasuntalle.

Se oli kuningas Vitigeksen miekka.






KUUDES KIRJA

TOTILA I




ENSIMMÄINEN LUKU.


Muutamia päiviä senjälkeen, kun Matasunta oli kuollut ja prinssi, johon
tapaus teki järkyttävän vaikutuksen, matkustanut Bysanttiin, saapui
Castra Novasta tieto, joka sai bysanttilaiset joukot lähtemään
Ravennasta.

Hildebad oli pakenevilta, piiritysjoukkojen läpi pujahtaneilta, saanut
tiedon kuninkaan petollisesta vangitsemisesta.

Hän haastoi silloin vapauttamiensa vankien välityksellä Belisariuksen
ja Cetheguksen, kummankin erikseen tai molemmat yhdessä -- miten he
vain tahtoivat -- kaksintaisteluun, "jos heillä oli ruumiissaan
pisaraakaan urhoollisuutta ja kunniantuntoa."

"Hän luulee Belisariuksen vielä olevan Italiassa", arveli Bessas. "Hän
ei näy pelkäävän Belisariustakaan."

"Nyt olisi hyvä tilaisuus tuhota tuo hurja tappelupukari", tuumi
Cethegus.

"Mutta siihen tarvitaan rohkeutta.

"Belisariuksen tapaista rohkeutta."

"Tiedäthän, etten minäkään vaaraa väistä enemmän kuin hänkään."

"Hyvä on", vastasi Cethegus. "Tule mukanani minun asuntooni.

"Neuvon sinulle keinon tuon jättiläisen kukistamiseksi.

"Sinun on täydennettävä se, minkä Belisarius jätti keskeneräiseksi."

Mutta itsekseen hän sanoi.

"Bessas on tosin verraten huono sotapäällikkö, mutta Demetrius ei ole
parempi ja on sitä paitsi helpommin johdettavissa.

"Ja Bessas on vielä minulle hyvityksen velassa Rooman tiburtisella
portilla sattuneesta tapauksesta."

       *       *       *       *       *

Prefekti oli täydellä syyllä pelännyt, että goottien jo melkein
sammunut vastarinta leimahtaisi taas ilmituleen, kun tieto kuninkaan
petollisesta ja häpeällisestä tuhoamisesta leviäisi.

Kaikin tavoin hän koetti saada Vitigeksen allekirjoittamaan selityksen,
joka olisi ehdottomasti laimentanut kaikki kostotuumat.

Veronassa oleskeleva Hildebrand-vanhus, Totila, joka oli Tarvisiumissa,
ja Teja, joka nykyjään oli Ticinumissa, eivät olleet vielä saaneet
tarkempia tietoja.

He olivat vain kuulleet, että Ravenna oli joutunut vihollisten käsiin
ja että kuningas oli vankina.

Hämärästi puhuttiin samalla petoksesta.

Tuskissaan ja kiukussaan ystävät vakuuttivat, ettei luja kaupunki ollut
kukistunut eikä kuningas vangiksi joutunut oikealla tavalla.

Onnettomuus ei lamauttanut heitä, vaan päinvastoin lisäsi heidän
rohkeuttaan.

He tekivät tuontuostakin hyökkäyksiä ja heikensivät siten piirittäjiä.

Nämä huomasivat vähitellen olevansa voimattomia piiritystä jatkamaan.

Sillä kaikkialta kautta Italian saapui sanomia omituisesta mielialan
muutoksesta bysanttilaisia kohtaan.

Roomalaisenkin väestön, varsinkin koko keskiluokan, kaupunkien
käsityöläisten sekä maaseudun maanviljelijäin ja vuokralaisten mieliala
muuttui äkkiä.

Italialaiset olivat kaikkialla ottaneet bysanttilaiset riemuiten
vapauttajina vastaan.

Mutta hyvin lyhyessä ajassa tämä riemu laskeutui.

Belisariuksen mukana saapui Justinianuksen lähettäminä laumoittain
bysanttilaisia rahavirkamiehiä, joiden piti heti niittää taistelun
hedelmät ja hankkia Italian aarteista täytettä Itä-Rooman keisarin aina
tyhjään rahastoon.

He rupesivat sodan kärsimysten aikana harjoittamaan ammattiaan.

Heti, kun Belisarius oli valloittanut jonkin kaupungin, kutsui
sotajoukon mukana saapunut "logotetes" (tilintekijä) kaikki kaupungin
vapaat porvarit kuuriaan tai torille, käski heidän jakautua
varallisuuden mukaan kuuteen luokkaan ja kehoitti sitten köyhemmän
luokan arvioimaan lähinnä ylemmän luokan varallisuuden.

Näiden arvioiden perusteella keisarilliset virkamiehet sitten kiskoivat
kultakin luokalta mahdollisimman suuret verot.

Ja kun he kaikin mahdollisin keinoin koettivat keisarin rahastoa
rikastuttaessaan itsekin rikastua, kävi sorto vallan sietämättömäksi.

Logotetit eivät tyytyneet suuriin veroihin, jotka keisari käski kantaa
kolmelta vuodelta etukäteen, eikä erityisiin, jokaiselle vapautetulle
Italian kaupungille määrättyyn "vapaus-, kiitos- ja iloveroon", --
lukuunottamatta vielä Belisariuksen ja hänen sotapäällikköjensä
kantamia varoja joukkojen elättämiseksi, sillä Bysantista ei lähetetty
rahaa eikä muonaa -- vaan koettivat nuo nylkemistaiturit kaikenlaisilla
keinoilla kiskoa varakkailta porvareilta vielä erityisiä veroja.

He tarkastivat kaikkialla veroluettelot ja keksivät sieltä
maksamattomia veroja goottikuninkaiden, vieläpä Odovakarinkin ajoilta
saakka ja antoivat porvarien valittavaksi joko suunnattoman
lyhennyssumman maksamisen tai oikeusjutun Justinianuksen ulosottomiehen
kanssa, joka ei juuri koskaan hävinnyt oikeudenkäynnissä.

Jos veroluettelot olivat epätäydelliset tai kadonneet, -- mikä näinä
taistelun vuosina oli Italiassa hyvin yleistä -- niin nuo veroherrat
laativat ne uudestaan oman päänsä mukaan.

Lyhyesti sanoen: Italiassa harjoitettiin Belisariuksen maahan
saapumisesta alkaen joka paikassa, mihin keisarilliset aseet
ulottuivat, kaikkia niitä verotuskeinoja, joilla Itämaiden maakunnat
olivat imetyt kuiviin.

Ottamatta huomioon sodan aiheuttamaa hätää riisuivat veronkantajain
ulosottomiehet kyntöhärän talonpojan auran edestä, riistivät
käsityöläiseltä työkalut ja kauppiaalta tavarat myymälästä.

Monessa paikassa väestö nousi ilmikapinaan nylkijöitään vastaan ja
poltti veroluettelot, mutta bysanttilaiset saapuivat isommalla joukolla
ja rupesivat nylkemään entistä sydämettömämmin.

Justinianuksen maurilaiset ratsumiehet etsivät afrikalaisten
verikoirien avulla käsiinsä epätoivoon joutuneet talonpojat, jotka
olivat kätkeytyneet metsiin veronkantajia pakoon.

Cethegus, joka yksin olisi kyennyt auttamaan maamiehiään ja poistamaan
räikeimmät epäkohdat, odotteli asiain kehittymistä.

Hän toivoi, että italialaiset oppisivat jo ennen sodan päättymistä
kouraantuntuvasti tuntemaan Bysantin hirmuhallituksen.

Sitä helpommin hän saisi ne silloin innostumaan omin voimin kapinaan ja
karkoittamaan bysanttilaiset samaa tietä kuin gootitkin.

Olkapäitään kohautellen hän kuunteli luokseen saapuneiden
kaupunkilais-lähetystöjen valituksia ja vastasi lyhyesti:

"Se on bysanttilaisten hallitustapaa -- teidän on totuttava siihen."

"Ei", vastasivat Rooman edustajat, "mahdottomuuksiin ei voi tottua.

"Keisari saattaa pian kuulla sellaista, mistä hän ei voi uneksiakaan."

Cethegus luuli tällä tarkoitettavan Italian nousemista vapaussotaan.
Kolmatta mahdollisuutta hän ei ainakaan tiennyt.

Mutta hän erehtyi.

Vaikka hän halveksikin aikalaisiaan ja maamiehiään, oli hän sentään
luullut kohottaneensa ne oman esimerkkinsä avulla.

Mutta tämä suku ei voinut enää käsittää ajatusta "Vapaus ja Italian
uudistaminen", joka oli hänen sielulleen yhtä välttämätön kuin ilma
keuhkoille.

Italialaiset saattoivat vain valita eri isäntien välillä.

Ja kun bysanttilaisten ies rupesi tuntumaan sietämättömältä, alettiin
taas muistella goottien lempeätä hallitusta. Tätä mahdollisuutta ei
prefekti ollut uneksinutkaan.

Mutta niin sentään kävi.

Tarvisiumin, Ticinumin ja Veronan tienoilla sattui jo
linnoittamattomissa paikoissa vähäisessä määrässä sitä, mitä Napolissa
ja Roomassa y.m. suurissa kaupungeissa valmisteltiin. Italialainen
väestö nousi kapinaan bysanttilaisia virkamiehiä ja sotilaita vastaan,
ja ensin mainittujen kolmen kaupungin väestöt auttoivat kaikin tavoin
goottilaista varusväkeä.

Niinpä täytyi Tarvisiumin piirittäjien luopua hyökkäystuumistaan ja
rajoittaa toimensa leirinsä puolustamiseen, sen jälkeen kun Totila oli
lähiseudun asestettujen talonpoikain avustamana tehnyt hyökkäyksen ja
hävittänyt suurimman osan piirityskoneita.

Hän hankki ympäristöstä linnoitukseen ruokavaroja ja apuväkeä.

Iloisemmalla mielellä kuin kuukausimääriin teki Totila
iltatarkastuksensa Tarvisiumin valleilla.

Aurinko, joka vaipui venetsialaisten vuorten taa, kultasi kaupungin
edustalla olevan tasangon ja punasi taivaalla ajalehtivat pilvet.

Liikutettuna hän katseli, miten Tarvisiumin lähiseudun talonpojat
riensivät avatuista porteista kaupunkiin ja tarjoilivat hänen
nälkiintyneille gooteilleen leipää, lihaa, juustoa ja viiniä. Gootit
riensivät kaupungista ulos ja käsi kädessä viettivät germaanit ja
italialaiset ilojuhlaa sen johdosta, että äsken oli yhteisvoimin saatu
vihollista vahingoitetuksi.

"Olisikohan mahdotonta", tuumi Totila itsekseen, "saada sovinto
säilymään ja leviämään yli koko maan?

"Täytyykö noiden kansojen vihata toisiaan leppymättömästi?

"Sovinto olisi hyväksi molemmille.

"Olemmehan mekin rikkoneet kohdellessamme heitä vihollisina,
voitettuina.

"Heitä on kohdeltu epäluuloisesti eikä kunnioittavalla luottamuksella.

"Me olemme vaatineet heiltä kuuliaisuutta, emmekä koettaneet voittaa
heidän rakkauttaan.

"Ja se olisi epäilemättä ollut voittamisen arvoinen.

"Jos olisimme sen voittaneet, ei Bysantti olisi koskaan saanut täällä
jalansijaa.

"Lupaukseni täyttäminen -- Valeria -- ei olisi nyt niin
saavuttamattoman kaukana.

"Jos minun suotaisiin _omalla_ tavallani pyrkiä siihen päämäärään!" --

Hänen ajatuksensa ja unelmansa keskeytti eräs etuvartijoiden lähetti,
joka kertoi, että viholliset olivat nopeasti purkaneet leirinsä ja
lähteneet peräytymään etelään päin Ravennaa kohti. Tieltä lännestä päin
näkyi suuri tomupilvi. Sieltä saapui suuri ratsumiesjoukko, luultavasti
gootteja.

Totila iloitsi kuullessaan sellaisia uutisia, vaikkakin hän epäili
niiden todenperäisyyttä. Hän ryhtyi varokeinoihin petoksen varalta.

Mutta yöllä tuli varmoja tietoja.

Hänet herätettiin kertomalla, että gootit olivat voittaneet ja että
voittajat olivat saapuneet häntä tapaamaan.

Hän riensi vierassaliin, jossa oli Hildebrand, Teja, Torismut ja Vakis.

Ystävät tervehtivät häntä huutaen: "Voitto! Voitto!"

Teja ja Hildebrand ilmoittivat, että Ticinumin ja Veronankin luona
italialaiset olivat nousseet kapinaan ja auttaneet heitä hyökkäämään
piirittäjiä vastaan ja hävittämään näiden piirityskoneita. Näiden oli
täytynyt sitten lähteä tiehensä.

Mutta Tejan silmät ja ääni ilmaisivat tavallista syvempää surua hänen
näitä kertoessaan.

"Mitä surusanomia tuot näiden ilosanomien ohella", kysyi Totila.

"Parhaan miehen häpeällinen tuho on kerrottavana!"

Hän antoi merkin Vakikselle, joka kertoi kuninkaan ja hänen vaimonsa
kärsimykset ja kuoleman.

"Joen kaislikkoon", päätti hän kertomuksensa, "pääsin hunnien nuolia
pakoon. Niin olen vielä elossa.

"Minulla on vain yksi päämäärä: kostaa isäntäni ja emäntäni puolesta
heidän pettäjälleen ja murhaajalleen, prefektille."

"Ei, minun käteni kautta prefekti kuolee", virkkoi Teja.

"Suurin oikeus kostoon on sinulla, Totila", sanoi Hildebrand.

"Sillä sinun on kostettava veljesi puolesta."

"Veljeni Hildebadin", huudahti Totila. "Mikä hänellä on?"

"Hänet on häpeällisesti murhattu prefektin toimesta", virkkoi Torismut.
"Aivan silmieni edessä! Enkä voinut sitä estää."

"Väkevä Hildebad kuollut", valitteli Totila. "Kerro!"

"Hildebad oli luonamme Castra Novan linnassa Mantuan lähellä.

"Sanoma kuninkaan häpeällisestä kuolemasta oli saapunut meille.

"Silloin Hildebad vaati sekä Belisariuksen että Cetheguksen
kaksintaisteluun.

"Heti sen jälkeen julistaja saapui ilmoittaen, että Belisarius oli
hyväksynyt haasteen ja odotti veljeäsi taisteluun meidän valliemme ja
heidän leirinsä välisellä kentällä.

"Iloisena veljesi riensi linnasta kaikki ratsumiehemme mukanaan.

"Belisarius, jonka hyvin tunnemme, ratsasti todellakin teltastaan
kultaisissa varuksissaan, valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän
silmikko alas laskettuna ja pyöreä kilpi kädessä.

"Hänen mukanaan oli kaksitoista ratsumiestä.

"Aivan etumaisena ratsasti prefekti Cethegus mustalla hevosellaan.

"Muut bysanttilaiset pysähtyivät leirinsä edustalle. --

"Hildebad käski minun seurata yksitoista ratsumiestä mukanani.

"Molemmat taistelijat tervehtivät toisiaan keihäillään. Tuuba kajahti,
ja Hildebad laski täyttä vauhtia vastustajaansa kohti.

"Tämä syöksyi keihään lävistämänä maahan. Veljesi, joka ei edes
haavoittunutkaan, hypähti hevosen selästä virkkaen:

"'Se ei ollut Belisariuksen sysäys', ja avasi kaatuneen kypärän.

"'Bessas', huusi hän ja katsahti suuttuneena vihollisiin.

"Prefekti viittasi.

"Kaksitoista mauria heitti keihäänsä ja veljesi kaatui vaarallisesti
haavoittuneena maahan."

Totila peitti kasvonsa.

Teja meni osanottavaisena lähemmäksi.

"Kuule loppuun", sanoi Torismut.

"Murhan nähdessämme me raivostuimme.

"Kiukuissamme hyökkäsimme vihollisten kimppuun, jotka luottaen
hämmästykseemme olivat poistuneet leiristä.

"Hurjan, ankaran taistelun jälkeen ajoimme ne pakosalle.

"Prefektin, jota heittokeihääni oli haavoittanut hartioihin, pelasti
vain hänen helvetinorhinsa nopeus.

"Loistavin silmin veljesi katseli taisteluamme.

"Hän tuotti linnasta Ravennasta tuomansa arkun, avasi sen ja sanoi
minulle:

"'Teoderikin kruunu, kypärä, kilpi ja miekka.'

"'Vie ne veljelleni.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat:

"'Hän kostaa minun puolestani ja uudistaa valtakunnan.'

"'Sano hänelle -- minä rakastin häntä!'

"Sitten hän kaatui kilvelleen ja hänen uskollinen sielunsa oli
lähtenyt."

"Veljeni, rakas veljeni", valitteli Totila.

Hän nojautui erääseen patsaaseen. Kyyneleet valuivat silmistä.

"Onnellinen hän, joka voi vielä itkeä", sanoi Teja hiljaa.

Syntyi hiljaisuus.

"Muista verivalaasi", sanoi Hildebrand vihdoin.

"Hän oli kaksinkerroin veljesi.

"Sinun on kostettava hänen puolestaan!"

"Sen teen", huudahti Totila vetäen huomaamattaan tupesta miekan, jonka
Teja oli hänelle antanut.

"Tahdon kostaa hänen puolestaan!"

Miekka oli Teoderikin.

"Ja uudistaa valtakunnan", sanoi Hildebrand-vanhus juhlallisesti
painaen kruunun Totilan päähän.

"Terve, goottien kuningas!"

Totila säikähti.

Hän tarttui vasemmalla kädellään kultaiseen kruunuun.

"Mitä teette?"

"Velvollisuutemme!

"Kuoleva ennusti oikein.

"Sinä uudistat valtakunnan.

"Kolme voittoa kutsuu sinua jatkamaan taistelua.

"Muista verivalaasi!

"Me emme ole vielä turvattomia.

"Luovummeko aseistamme petoksen ja juonien edessä?"

"Emme", huudahti Totila, "emme koskaan.

"Ja oikein on valita kuningas uuden toivon merkiksi.

"Mutta tuossa on kreivi Teja, arvokkaampi ja kokeneempi kuin minä.

"Valitkaa Teja!"

"Minutko toivon merkiksi.

"Ei", sanoi tämä päätään pudistaen.

"Ensin on sinun vuorosi.

"Sinulle on kuoleva veljesi lähettänyt miekan ja kruunun.

"Kanna niitä onnekkaasti.

"Jos tämä valtakunta on pelastettavissa, niin sinä sen pelastat.

"Jollei se ole pelastettavissa, niin kostaja täytyy jäädä jäljelle!"

"Mutta nyt on lietsottava kaikkiin voiton toivoa", virkkoi Hildebrand.

"Se on sinun tehtäväsi, Totila.

"Katsokaa! Uusi päivä nousee kirkkaana.

"Auringon varhaisimmat säteet saapuvat saliin ja suutelevat otsaasi.

"Se on jumalien merkki!

"Terve, kuningas Totila! -- Sinä uudistat valtakunnan."

Nuorukainen painoi kruunun lujasti kultakiharoilleen ja heilautti
Teoderikin miekkaa aamuauringon loisteessa.

"Niin", huudahti hän, "jos ihmisvoimat riittävät, niin uudistan
valtakunnan."




TOINEN LUKU.


Ja kuningas Totila piti sanansa.

Hän palautti vielä kerran entiseen loistoonsa goottien valtakunnan,
joka oli hänen kuninkaaksi tullessaan supistunut kolmeen pieneen
kaupunkiin ja muutamiin tuhansiin aseistettuihin miehiin. Hän kohotti
sen melkein suurempaan kokoon kuin se oli ollut Teoderikin aikana.

Hän karkoitti bysanttilaiset kaikista Italian kaupungeista, paitsi
yhdestä.

Hän valloitti takaisin Sardinian, Sisilian ja Korsikan saaret.

Vielä enemmänkin. Hän kulki voitokkaana valtakunnan vanhojen rajojen
yli ja, kun keisari itsepintaisesti kieltäytyi tunnustamasta goottien
valtakuntaa oikeutetuksi ja itsenäiseksi, goottikuninkaan laivastot
tunkeutuivat, pakottaakseen hänet suostumaan, syvälle Itä-Rooman
valtakunnan maakuntiin ryöstäen ja herättäen kaikkialla pelkoa.

Italia pääsi hänen lempeän hallituksensa aikana, vaikkei sodan liekki
ollutkaan täysin sammunut, samanlaiseen kukoistukseen kuin Teoderikin
hallitessa.

Huomattavaa on, että goottien ja italialaisten sadut ylistävät
onnellista kuningasta milloin Numa Pompiliuksen, Tituksen tai
Teoderikin jälkeläisenä, milloin näiden maan päälle nuorekkaassa
muodossa palanneena henkenä, jonka tehtävänä oli valtakunnan
saattaminen entiseen loistoon ja onneen.

Hänen valtaistuimelle nousemisensa oli kuin aamuauringon nousu synkästä
yöpilvestä. Se oli vastustamaton ja tuotti kaikkialle valoa ja
siunausta.

Synkät varjot katosivat askel askeleelta hänen lähestyessään. Onni ja
voitto kulkivat hänen edellään ja kaupunkien portit ja ihmisten sydämet
avautuivat hänen edessään melkein vastustuksetta.

Sotapäällikön ja hallitsijan nero, joka uinaili tässä vaaleaverisessä
nuorukaisessa ja jonka vain muutamat, kuten Teoderik ja Teja, olivat
aavistaneet, vaikka he eivät olleet osanneet antaa sille kyllin suurta
arvoa, kehittyi nyt äkkiä, kun se oli saanut mahdollisuuden kehittyä.

Näiden vuosien kovat koettelemukset, Napolissa ja Rooman edustalla
kärsityt tuskat ja ero rakastetusta, josta jokainen bysanttilaisten
voitto vei hänet kauemmaksi, olivat kehittäneet hänen luonteensa
nuorekkaan iloisuuden vakavaksi miehekkyydeksi, silti sitä perinpohjin
hävittämättä.

Hänen luonteensa valoisa peruspiirre oli säilynyt luoden kaikkiin hänen
tekoihinsa miellyttävän ja sydämiä voittavan tenhon.

Oman ihanteellisuutensa kehoittamana hän vetosi luottamuksellisena
kaikkien muiden ihmisten ihanteellisuuteen.

Useimmat, melkeinpä kaikki, joita eivät vihamieliset henget hallinneet,
tajusivat vastustamattomasti hänen pyrkimyksensä kaikkeen, mikä oli
jaloa ja kaunista.

Kuten valo kirkastaa läheisyytensä, vaikutti aurinkoisen kuninkaan
jalomielisyyskin sovittavasti hoviväkeen ja ympäristöön, vieläpä
vastustajiinkin.

"Hän on vastustamaton kuin auringonjumala", huudahtivat italialaiset.

Kun oloja tarkemmin katselee, huomaa, että hänen suuri ja nopea
menestyksensä riippui suurimmaksi osaksi hänen nerostaan, kun hän,
totellen luonteensa sisintä kehoitusta, kaikkialla käänsi italialaisten
katkeruuden bysanttilaisten sorron johdosta myötätunnoksi omaansa ja
goottien lempeyttä kohtaan.

Näimme, miten tämä mieliala oli päässyt vallalle rikkaiden kauppiasten,
käsityöläisten sekä kaupunkien pikku porvareiden, vieläpä maaseudun
uudisasukkaiden ja maanviljelijöidenkin keskuudessa, siis väestön
enemmistön.

Nuoren goottikuninkaan persoonallisuus loitonsi kokonaan
bysanttilaisista sortajista, joista sotaonnikin näytti luopuneen, sen
jälkeen kun gootit olivat ottaneet sotahuudokseen kuninkaansa nimen.

Muutamat roomalaiset olivat tietysti taipumattomia: oikeauskoisen
kirkon pylväät, jotka eivät tahtoneet suostua rauhaan kerettiläisten
kanssa, jäykät tasavaltalaiset, katakombien salaliiton johtomiehet sekä
ylpeät roomalaiset aatelissuvut, prefektin läheiset ystävät.

Mutta tätä pientä osaa ei juuri tarvinnut ottaa laskuissa huomioon.

Uusi kuningas julkaisi ensi töikseen gooteille ja italialaisille
julistuskirjan.

Gooteille kerrottiin tarkoin, miten Ravennan antautuminen ja kuningas
Vitigeksen kuolema olivat olleet vain petoksen eikä voittavan voiman
aiheuttamia. Heitä kehoitettiin kostotyöhön, jonka kolme voittoa jo oli
aloittanut.

Italialaisia hän kehoitti liittymään taas entisiin ystäviinsä, kun he
olivat saaneet kokea bysanttilaisen vallan siunausta.

Sen vuoksi kuningas lupasi täydellisen anteeksiannon ja sitä paitsi
tasa-arvoisuuden goottien rinnalla. Tähänastiset goottilaiset
etuoikeudet kumottiin, lupa annettiin oman italialaisen sotajoukon
muodostamiseen ja kaikki maatilat ja kaikki yksityinen omaisuus
vapautettiin veroista sodan loppuun saakka.

Tämä toimenpide etenkin vaikutti suuresti vastakohtana bysanttilaisten
nylkemisjärjestelmälle.

Erittäin viisas toimenpide oli tämän lisäksi määräys, että jokainen
roomalainen ylimys, joka ei kolmen viikon kuluessa alistunut goottien
valtaan, menettäisi maatilansa, jotka jaettaisiin hänen silloisten
alustalaistensa kesken.

On näet huomattava, että aateliset olivat bysanttilaismielisiä,
alustalaiset goottilaismielisiä.

Lopuksi kuningas lupasi suuren, kuninkaallisesta rahastosta maksettavan
palkinnon jokaisesta goottien ja roomalaisten välillä solmitusta
avioliitosta sekä sitä paitsi maata roomalaisten senaattorien
takavarikoiduista maatiloista.

"Italia", sanottiin julistuskirjassa lopuksi, "jonka veri vuotaa
bysanttilaisen hirmuhallituksen iskemistä haavoista, on elpyvä minun
hallitukseni aikana.

"Auttakaa, veljet, Italian pojat, meitä ajamaan tästä pyhästä maasta
yhteiset vihollisemme, Justinianuksen hunnit ja skyytit.

"Niin syntyy italialaisten ja goottien uudessa valtakunnassa, joka
muodostuu italialaisten kauneudesta ja sivistyksestä ja goottien
voimasta ja uskollisuudesta, uusi kansa, jota voimakkaampaa ja
ihanampaa ei vielä mikään maa ole nähnyt."

       *       *       *       *       *

Kun prefekti Cethegus, joka haavoittuneena makasi Ravennassa, heräsi
unestaan ja kuuli uutisen Totilan valtaistuimelle nousemisesta, hypähti
hän kiroten pystyyn.

"Herra", varoitteli kreikkalainen lääkäri, "sinun pitää olla varovainen
ja --"

"Etkö kuullut?

"Totila on goottien kuninkaana.

"Nyt ei ole aikaa varovaisuuteen.

"Kypäräni, Syphax."

Hän sieppasi Lucius Liciniukselta, joka tiedon toi, julistuskirjan ja
luki sen nopeasti.

"Eikö se ole naurettavaa?

"Eikö se ole mielettömyyttä", tuumi Lucius.

"Se olisi mielettömyyttä, jos roomalaiset olisivat roomalaisia.

"Mutta ovatko ne?

"Elleivät ne ole, niin me tavoittelemme hullutuksia eikä
barbaarikuningas.

"Tuota koetta ei saa tehdä.

"Tuo uusi vaara on tukahdutettava heti alussa.

"Isku aatelisia vastaan alustalaisten hyväksi on nerokkaasti
suunniteltu.

"Se ei saa toteutua.

"Missä on Demetrius?"

"Hän lähti eilisiltana Totilaa vastaan.

"Sinä nukuit ja lääkäri kielsi herättämästä sinua.

"Demetriuskin kielsi."

"Totila on kuninkaana ja te annatte minun sittenkin nukkua.

"Ettekö tiedä, että tuo valkotukka on goottikansan hyvä henki.

"Demetrius tahtoo tietysti yksin niittää laakerit.

"Miten paljon hänellä on väkeä?"

"Kaksitoista tuhatta goottien viittä tuhatta vastaan. Siis paljon
voimakkaampi."

"Demetrius on hukassa.

"Ratsaille!

"Kutsukaa aseisiin kaikki, jotka jaksavat kantaa keihästä.

"Jättäkää tänne vartijoiksi vain haavoittuneet.

"Tämä tulisoihtu, jonka nimi on Totila, on sammutettava kipinäänsä.

"Muuten ei sitä sammuta kokonainen valtameri verta.

"Aseeni! Ratsaille!"

"Tuollaisena en ole ennen prefektiä nähnyt", sanoi Lucius Licinius
lääkärille.

"Se oli kai kuumetta.

"Hän kalpeni."

"Hänessä ei ollut enää kuumetta."

"Siinä tapauksessa en sitä käsitä, sillä pelkoa ei se voinut olla.

"Syphax, seuratkaamme häntä."

Lepäämättä Cethegus riensi joukkonsa etunenässä eteenpäin.

Hän kulki niin hurjasti, että vain pieni ratsastajajoukko kykeni
seuraamaan hänen nopeaa, väsymätöntä ratsuaan Plutoa.

Pitkän välimatkan päässä toisistaan tulivat jäljessä Marcus Licinius ja
Massurius, Cetheguksen palkkasoturit ja Balbus kiireisesti aseistetut
Ravennan porvarit mukanaan.

Cethegus oli jättänyt vahvaan Ravennaan vain vanhukset ja lapset sekä
haavoittuneet.

Vihdoin Cethegus saavutti bysanttilaisen sotapäällikön jälkijoukon.

Totila kulki Tarvisiumista eteläänpäin Ravennaa kohti.

Lukuisia joukkoja aseistettuja italialaisia Ligurian, Venetsian ja
Aemilian maakunnista liittyi häneen saatuaan uutta toivoa ja uutta
päättäväisyyttä hänen julistuskirjastaan.

He halusivat ottaa osaa hänen ensi taisteluunsa bysanttilaisia vastaan.

"Ei", vastasi Totila heidän johtajilleen, "tehkää lopullinen
päätöksenne vasta taistelun _jälkeen_.

"Me gootit taistelemme yksin.

"Jos voitamme, niin voitte seurata meitä.

"Mutta jos kaadumme, niin bysanttilaisten kosto ei kohtaa teitä.

"Odottakaa siis."

Kun tieto tästä jalomielisestä päätöksestä levisi, virtasi hänen
luokseen uusia italialaisjoukkoja.

Mutta Totilan joukko vahvistui marssin aikana joka hetki
goottisotilaista, jotka olivat yksitellen tai pienempinä parvina
paenneet vankeudesta tai lähteneet liikkeelle piilopaikoistaan saatuaan
tiedon Vitigestä kohtaan harjoitetusta petoksesta, uuden kuninkaan
valitsemisesta ja sodan syttymisestä uudelleen.

Gootit ja bysanttilaiset joutuivat pian taisteluun, sillä Totila
kiirehti eteenpäin, ettei hänen joukkojensa innostus pääsisi
kylmenemään, ja Demetrius puolestaan koetti ehtiä yksin taisteluun
Totilan kanssa.

Taistelupaikka oli Pons Padi.

Bysanttilaiset olivat tasangolla. Heidän takanaan oli joki, jonka yli
vasta puolet heidän jalkaväkeään oli kulkenut.

Silloin goottien etujoukko, joka tuli luoteesta päin, näkyi hiukan
viettävien kukkulain harjalla.

Laskeva aurinko häikäisi bysanttilaisten silmät.

Totila tarkasti kukkulalta käsin edessään olevan vihollisen aseman.

"Voitto on minun", huusi hän riemuissaan, veti miekkansa esille ja ajaa
karautti ratsumiestensä etunenässä rinnettä alas vihollisen kimppuun,
kuten haukka syöksyy saaliinsa päälle.

Cethegus oli heti auringonlaskun jälkeen saapunut ratsumiehineen
bysanttilaisten viimeiseen leiripaikkaan.

Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset pakolaisetkin taistelusta.

"Käännä hevosesi, prefekti", huusi hänelle eräs ratsumies, "ja pelasta
itsesi.

"Totila on kimpussamme! Hän on omakätisesti halkaissut armenialaisten
urhoollisimman päällikön Artabazeen kypärän ja pään."

Pakolainen jatkoi matkaansa.

"Taivaan jumala oli barbaarien päällikkönä", huusi toinen. "Kaikki on
hukassa!

"Päällikkö on vankina! Kaikki pakenevat epäjärjestyksessä."

"Kuningas Totila on vastustamaton", huusi kolmas aikoen ajaa prefektin
ohi, joka oli asettunut keskelle tietä.

"Kerro sellaisia helvetissä", sanoi Cethegus pistäen miehen kuoliaaksi.

"Eteenpäin!"

Mutta hänen täytyi melkein samassa peruuttaa komennuksensa.

Sillä voitetut bysanttilaiset pakenivat jo tiheänä joukkoina täyttäen
kaikki tiet.

Prefekti huomasi mahdottomaksi pienellä joukollaan estää tuhansien
paon.

Hetken hän katseli epätietoisena pakenevien murtuneita rivejä.

Takaa-ajavien goottien etujoukot näkyivät jo kaukaa.

Silloin Demetriuksen alipäällikkö Vitalis saapui hänen luokseen
haavoittuneena.

"Oi, ystävä", huusi tämä prefektille. "Mahdotonta on seisahduttaa
pakoa.

"Se ei pysähdy ennenkuin Ravennassa."

"Sen uskon minäkin", virkkoi Cethegus.

"Ne vievät minunkin mieheni mukanaan, jos ne aiotaan seisahduttaa."

"Eikä meitä aja takaa kuin puolet voittajia Tejan ja Hildebrandin
johdolla.

"Kuningas lähti taistelukentältä toisaalle.

"Näin hänen lähtönsä.

"Hän kääntyi lounaaseen."

"Hän aikoo Roomaan", kiljaisi Cethegus kiskaisten orittaan ohjaksista
niin rajusti, että tämä hypähti pystyyn.

"Seuratkaa minua! Rannikolle!"

"Entä voitettu sotajoukko? Jätämmekö sen ilman päällikköä", virkkoi
Lucius Licinius. "Katso, miten ne pakenevat!"

"Anna niiden paeta!

"Ravenna on luja.

"Se pitää puolensa.

"Ettekö kuulleet?

"Gootti aikoo Roomaan.

"Meidän täytyy ehtiä sinne ennemmin.

"Seuratkaa minua! Rannikolle! Meritie on vielä vapaa!

"Roomaan!"




KOLMAS LUKU.


Ihana -- ja laajalta kuuluisa ihanuudestaan -- on laakso, jossa
pohjoisesta tuleva Passara yhtyy lännestä kaakkoon virtaavaan
Atesikseen.

Kaukana oikealla rannalla kumartuu Mendola kaihoten kaunista etelää
kohden.

Täällä Passaran yhtymäpaikan yläpuolella oli roomalainen siirtola
Mansio Majae.

Hiukan ylempänä oli korkealla kukkulalla Teriolis-linnoitus.

Nykyjään on paikan nimenä Merano.

Linnoituksesta on saanut nimensä Tyrolin maakunta.

Mansio Majae nimi on vieläkin tunnettu huvilarikkaalla Mais-nimisellä
paikkakunnalla.

Siihen aikaan oli Teriolis-linnassa itägoottilainen varusväki, kuten
kaikissa muissakin raetiläisissä vuorilinnoissa Atesiksen, Isarcuksen
ja Oenuksen varsilla. Linnojen tarkoituksena oli pitää kurissa vain
puoliksi kukistettuja sveevejä, alamanneja ja markomanneja -- taikka
"bajuvareja", kuten niitä jo silloin ruvettiin kutsumaan -- jotka
asuivat Raetiassa, Licuksen ja alisen Oenuksen varsilla.

Paitsi linnoituksen varusväkeä oli tänne hedelmälliseen, ihanaan
laaksoon, jonka ympärillä oli loivia, meheväruohoisia vuoria,
sijoittunut asumaan useita goottisukuja.

Vielä nykyaikanakin ovat Meranon, Ultnerin ja Sarnin laaksojen asukkaat
tunnetut erinomaisesta, jalosta, vakavan levollisesta kauneudestaan. He
ovat paljon hienompia, ylhäisempiä ja sielukkaampia kuin Innin, Lechin
ja Isarin varsilla asuvat bajuvariheimot.

Kertomukset ja sadut vahvistavat olettamusta, että täällä elää vielä
itägoottien jäännöksiä.

Sillä amelungitaru, Didrik berniläinen ja ruusutarha ovat säilyneet
paikkojen nimissä ja väestön muinaistavoissa.

Eräälle korkealle vuorelle Atesiksen vasemmalle rannalle oli
Iffa-niminen gootti asettunut. Hänen jälkeläisensä asuivat siellä
edelleen.

Iffinger-vuoreksi kutsutaan paikkaa vieläkin. Vuoren etelärinteelle oli
uudisasukas rakentanut vaatimattoman talonsa.

Siirtolais-gootti oli tavannut täällä jo viljelyksiä. Raetiläinen
alppitalomalli, joka oli käytännössä jo silloin, kun Drusus
kukisti raseniset vuorikansat ja joka on hyvin sovelias näihin
vuoristoseutuihin, ei ollut siitä muuttunut roomalaisten valloittajien
saapumisen jälkeen. He rakensivat huvilansa laaksoihin ja vahtitorninsa
vuorille. Entiset asukkaat pysyivät paikoillaan.

Etsch-laakson täydellisesti roomalaistuneet asukkaat olivat itägoottien
vaelluksesta huolimatta jääneet levollisesti paikoilleen.

Gootit olivat nimittäin tunkeutuneet Italian niemimaahan paljon
edempänä, Saven ja Isonzon luona. Vasta kun Ravenna oli antautunut ja
Odovakar tuhottu, oli Teoderik lähettänyt joukkojaan tekemään
rauhallisia valloituksia Pohjois-Italiaan ja Etsch-laaksoon.

Niinpä olivat Iffa ja hänen sukulaisensa asettuneet vuorelleen ja
ruvenneet täydessä sovussa roomalaisten naapuriensa kanssa viljelemään
maata.

Goottilaiset uudisasukkaat vaativat vain täällä samoin kuin muuallakin
roomalaiselta isännältään kolmanneksen pellosta, niitystä ja metsästä,
kolmannen osan talosta, orjista ja karjasta.

Vuosien kuluessa roomalainen isäntä oli alkanut pitää tätä pakollista
naapuruutta epämukavana.

Hän luovutti gooteille kolmestakymmenestä parista erinomaisia,
Pannoniasta tuotuja raavaseläimiä, joita germaanit osasivat niin
erinomaisesti kasvattaa, loputkin vuorella sijaitsevaa omaisuuttaan, ja
siirtyi kauemmaksi etelään, missä roomalaisia asui tiheässä. --

Siten koko Iffinger-vuori oli muuttunut aivan germaanilaiseksi.

Sillä silloinen isäntä oli äkkiä myynyt jäljellä olevat roomalaiset
orjatkin ja hankkinut vangituista gepideistä uusia sekä mies- että
naispalvelijoita.

Nykyisen isännän samoin kuin esi-isän nimi oli Iffa. Hän oli jo
harmaahapsinen. Hän eli melkein yksin, sillä hänen veljensä, vaimonsa
ja kälynsä olivat useita vuosia sitten hautautuneet vuorenvieremän
alle.

Poika, nuorempi veli ja tämän poika olivat totelleet kuningas
Vitigeksen kutsua ja jääneet Rooman edustalle.

Jäljellä olivat vain hänen kaatuneen poikansa lapset, poika ja tytär.

Aurinko oli vaipunut kaukaisten vuorten taakse, jotka etelässä ja
lännessä ovat Etsch-laakson rajana.

Lämmin kullanpunainen hohde valaisi vuorten synkkää porfyyriä saattaen
sen kimaltelemaan punaisen viinin tavoin.

Ruohoista rinnettä, jonka harjalla karjamajat olivat, kulki hitaasti
askel askeleelta lapsi -- vai oliko hän jo neito -- ajaen edellään
lammaslaumaa. Hän varjosti silmiään kädellään ja katseli hehkuvaa
auringonlaskua.

Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia
mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli
paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen,
johon hän hyräili seuraavat sanat:

    Vuohet rakkaat,
    paimenkäden
    sallikaatte
    johtaa teitä;
    niinkuin taivaan
    valo-vuonat,
    kirkkaat tähdet
    paimentansa
    aulihisti,
    hurskaan tyynnä
    tottelevat.
    Helppo niit' on
    kaita, johtaa
    herra Kuun.

Hän vaikeni ja katsoi kaulaansa kurkottaen vasemmalla puolella
sijaitsevaan syvään rotkoon, jonka suuntansa muuttanut puro oli
uurtanut vuorenrinteeseen. Näin kesäaikana oli siinä verraten vähän
vettä.

"Missä hän nyt lienee", tuumi hän.

"Tavallisesti hänen vuohensa kiipeilevät auringon mailleen mennessä
tuolla rinteellä.

"Kukkani kuihtuvat pian."

Hän istahti nyt kivimöhkäleelle tien viereen, antoi lampaiden vielä
syödä, pani vitsan viereensä ja laski lammasnahkaisen esiliinansa, jota
hän oli pitänyt kiinni vasemmalla kädellään, putoamaan. Siitä putosi
suuri joukko kauniita alppikukkia.

Hän alkoi sitoa seppelettä.

"Siniset kukat sopivat parhaiten hänen ruskeaan tukkaansa", virkkoi hän
sitoen uutterasti.

"Minä väsyn yksin paimentaessani paljon pikemmin kuin yhdessä hänen
kanssaan, vaikka silloin kiipeämmekin paljon korkeammalle.

"Mistähän se johtuu?

"Jalkojani polttaa.

"Minun kai on mentävä purolle niitä jäähdyttelemään.

"Samalla näen myöskin, kun hän tulee karjoineen rinnettä alas.

"Aurinko ei polta enää."

Hän pyyhkäisi päästään kurpitsan lehden, jota oli pitänyt hatun
asemesta.

Silloin tuli näkyviin hohtavan vaalea tukka, joka oli ohimoilta
pyyhkäisty taaksepäin ja sidottu kiinni punaisella nauhalla.

Se pääsi nyt kurpitsin lehden alta valloilleen ja välkähteli auringon
säteiden tavoin hänen kaulallaan, jonka peittona oli vain villamekko,
joka ulottui hiukan alapuolelle polvia. Uumilla hänellä oli leveä
nahkavyö.

Hän mittasi seppeleen suuruutta oman päänsä mukaan.

"Hänen päänsä on suurempi.

"Tuo alppiruusu on vielä pantava siihen."

Hän sitoi nyt seppeleen molemmat päät yhteen sirolla sideruoholla,
hypähti seisoalleen, pudisti viimeisetkin kukat nahkaesiliinastaan,
otti seppeleen vasempaan käteensä ja lähti laskeutumaan jyrkkää
rinnettä, jonka juurella puro lorisi kiviä vasten.

"Ei, jääkää tänne odottamaan.

"Sinäkin, rakas Lumikko.

"Palaan pian."

Hän palautti lampaat, jotka aikoivat lähteä hänen mukaansa, mutta
jäivät nyt määkien katsomaan paimenensa jälkeen.

Notkeana tällaiseen kulkuun tottunut tyttönen kiipeili ja hyppi jyrkkää
rinnettä alaspäin tuon tuostakin tarttuen sitkeihin pensaisiin,
näsiäisiin tai kanerviin, joskus hypellen kiveltä kivelle.

Hänen hypellessään murtui rapautunut kivi ja palaset syöksyivät
rinnettä alas. Silloin hän näiden jäljestä hyppiessään kuuli äkkiä
uhkaavaa, terävää sähinää.

Ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, näki hän suuren kuparinruskean
käärmeen tulevan vastaansa pää koholla. Alas lentävät kiven sirpaleet
olivat kai herättäneet sen unestaan.

Lapsonen säikähti kovasti. Polvet eivät enää totelleet häntä. Hädissään
hän alkoi huutaa: "Adalgot! Tule auttamaan."

Tähän hätähuutoon kuului heti paikalla vastauksena raikas huuto:

"Alarik! Alarik!"

Se kuului aivan sotahuudolta.

Oikeanpuoliset pensaat ratisivat, kiviä vieri rinnettä alas ja
takkuiseen sudennahkatakkiin puettu solakka nuorukainen kiiti
nuolennopeana kiemurtelevan käärmeen ja pelästyneen tytön väliin.

Hän heilahdutti vuorisauvaansa keihään tavoin ja tähtäsi sillä niin
tarkoin, että sen rautainen kärki lävisti käärmeen kapean pään
seivästäen sen maahan.

Käärmeen pitkä ruumis vääntelehti kuolon kamppauksessa sauvan
ympärillä.

"Goto, oletko vahingoittumaton?"

"Olen, sinun ansiostasi."

"Salli minun sitten lukea käärmeluku, niin kauan kun mato vielä liikkuu
-- se karkoittaa tämän suvunkin kolmen tunnin matkan piiristä."

Hän kohotti kolme oikean käden sormea ikäänkuin vannoakseen ja saneli
seuraavan ikivanhan käärmeluvun:

    "Varro, sa käärme!
    Kimpuile, koira!
    Kuolasi myrkky
    purkaos maahan;
    miehet ja immet
    jättäös rauhaan.
    Tyhjäksi vaivu,
    kelvoton konna,
    uppoa yöhön!
    Ylväsnä yli
    käärmeiden päitten
    kulkee voittaen goottien suku!"




NELJÄS LUKU.


Kun hän oli lopettanut lukunsa ja kumartui katselemaan kuollutta
käärmettä, painoi pelastettu seppeleensä hänen kullanruskeille,
kiharaisille, sankoille hiuksilleen.

"Terve, sankari ja auttaja!

"Katso! Voitonseppele oli jo edeltäkäsin sidottu.

"Eijaa! Sininen kruunu sopii sinulle erinomaisen hyvin."

Hän löi iloissaan kätensä yhteen.

"Jalastasi vuotaa verta", sanoi nuorukainen huolissaan. "Salli minun
imeä veri haavastasi, jos käärme on purrut sinua."

"Sen sain terävästä kivestä.

"Parempiko olisi, jos sinä kuolisit?"

"Mielelläni kuolisin sinun tähtesi, Goto!

"Mutta myrkky olisikin suussa vaaratonta.

"Salli minun sentään pestä haavasi. Minulla on mukanani etikkaa ja
vettä.

"Päälle panen sitten voidetta tai parantavia ruohoja."

Hän painoi tytön hellästi kivelle istumaan, polvistui hänen eteensä,
otti paljaan jalan varovaisesti vasempaan käteensä ja hoiteli haavaa
kaataen siihen kurpitsipullostaan jotakin sekoitusta.

Sitten hän hypähti pystyyn, etsi jotakin ruohostosta, palasi löytämänsä
yrtti mukanaan ja sitoi lehdet huolellisesti pienen haavan päälle
nahkahihnalla, jonka hän irroitti jalastaan.

"Sinä olet niin hyvä", virkkoi tyttö silitellen auttajansa päätä.

"Salli minun kantaa sinut rinnettä ylös", pyyteli nuorukainen.

"Pidän sinua niin mielelläni sylissäni."

"Mitä vielä", vastasi toinen nousten seisoalleen.

"En minä ole haavoittunut karitsa.

"Katsos, miten voin juosta!

"Missä vuohesi ovat?"

"Tuolta ne tulevat juuri näkyville katajapensaiden takaa.

"Kutsun ne tänne."

Hän otti paimenpillinsä ja puhalsi sillä kimeän äänen pyörittäen sitten
vuorisauvaansa ympäri päänsä.

Vankkarakenteiset vuohet riensivät paikalle niin pian kuin voivat. Ne
pelkäsivät rangaistusta.

Kylväen taskustaan maahan ohuelta suolaa, jota vuohet ahnaasti
nuoleksivat, lähti hän nousemaan rinnettä käsi hellästi tytön kaulalla.

"Sano, rakkaani", virkkoi tyttö, päästyään ylös ja koottuaan lampaansa,
"miksi tänään taas kävit käärmeen kimppuun huutaen: 'Alarik! Alarik!'

"Samoin teit äskettäin peloittaessasi Lumikkoni kimpusta vuorikotkan,
joka jo oli iskenyt siihen kyntensä."

"Se on sotahuutoni."

"Kuka sen on sinulle opettanut?"

"Isoisä opetti sen minulle ensimmäisellä sudenajoretkelläni, jolloin
otin tämän turkin mestari Isgrimmin kylkiluilta.

"Hyökkäsin miekka kädessä suden kimppuun, joka ei enää päässyt pakoon,
vaan tuli minua kohti, ja huusin samalla: 'Iffa! Iffa!' -- kuten olin
kuullut hänen tekevän.

"Hän sanoi silloin:

"'Adalgot! Sinä et saa huutaa 'Iffa!' -- kuten minä. Kun sinä käyt
sankarin tai pedon kimppuun, niin huuda 'Alarik!'

"'Se tuottaa sinulle siunausta.'"

"Mutta eihän esi-isiemme eikä sukulaistemme joukossa ole ainoatakaan
sen nimistä, veljeni. Tiedämmehän me heidän nimensä."

He olivat puhellessaan saapuneet karjamajan luo ja vieneet elukat
suojaan. Sitten he menivät istumaan akkunan alle puupenkille, joka oli
talon etusivulla.

"Ensin on isämme Iffamer", luetteli tyttö miettiväisenä, "sitten
setämme Wargs, joka tuhoutui vuorenvieremän alle, isoisä Iffa, toinen
setä Iffamut, tämän poika, serkkumme Iffasunt, isoisän isä Iffarik ja
taas Iffa, mutta ei ainoatakaan Alarikia."

"Mutta sittenkin tuntuu minusta, että olen sen nimen kuullut -- se on
kuin epämääräinen uni sen suuren vuorenvieremän ajoilta, joka hautasi
alleen setämme Wargsin, niiltä ajoilta, jolloin aloin juoksennella
pitkin vuoria. Se miellyttää minua.

"Ja isoisä on kertonut minulle sen nimisestä sankarikuninkaasta, joka
ensimmäisenä kaikista germaanisankareista valloitti Romaborgin;
tiedäthän: sen kaupungin, jonka edustalta isämme ja setä Iffanut ja
serkku Iffasunt eivät ole vielä palanneet -- ja joka sitten kuoli
nuorena, kuten lohikäärmeen tappaja Sigfrid ja pakanakuningas Baltar.

"Hänen hautansa on syvän joen pohjassa.

"Siellä hän makaa kultakivellä aarteidensa alle haudattuna. Pitkä
kaisla kahisee hänen päällään.

"Nyt on valittu uusi kuningas, jonka nimi on Totila, kuten sotilaat,
jotka olivat vaihtamassa vahteja Terioliksen linnassa, kertoivat.

"Hän kuuluu olevan samanlainen kuin Alarik ja Sigfrid. Hän kuuluu
olevan kuin auringonjumala.

"Isoisä on sanonut, että minustakin tulee sotilas. Minä liityn kuningas
Totilan joukkoihin ja hyökkään vihollisen kimppuun huutaen: 'Alarik!
Alarik!'

"Olen jo aikoja sitten ikävystynyt tähän vuoria pitkin kiipeilemiseen
ja vuohien paimentamiseen. Täällä ei ole voitettavana muita vihollisia
kuin susi ja parhaissa tapauksissa karhu, joka käy varastelemassa
viinirypäleitä ja hunajaa.

"Te kaikki kiittelette minua taitavaksi harpunsoittajaksi ja
laulajaksi.

"Mutta minä tunnen, ettei se ole paljon arvoista, ja tiedän, ettei
vanhuksella ole enää minulle opettamista.

"Tahtoisin laulaa paljon komeampia lauluja.

"En koskaan kyllästy kuuntelemaan tuolla linnassa olevien sotilaiden
kertomuksia aurinkokuninkaan Totilan voitoista.

"Äskettäin lahjoitin vanhalle Hunibadille, jonka kuningas oli
lähettänyt tänne hoitamaan rauhassa haavojaan, kaatamani komean
vuorikauriin siitä, että hän kertoi kolmannen kerran Paduksen sillan
taistelun.

"Kuningas Totila voittaa synkän helvetinkuninkaan, hirmuisen
Cetheguksenkin.

"Olen jo laatinut laulunkin, joka alkaa seuraavasti:

    "Vapise vihdoin,
    synkkä Cethegus.
    Täällä ei auta
    metkusi alhat.
    Uhkasi murtaa
    urhoisa Teja.
    Voittava päivä,
    aurinko aamun
    usvasta, yöstä
    kirkasna kohoo
    taivahan Herran
    suosikki suuri."

"Mutta pidemmälle en pääse.

"En osaa runoilla yksin.

"Tarvitsen taitavan mestarin harpun soiton ja runoilemisen opastajaksi.

"Keihään heittäjästä Tejasta, jota kutsutaan mustaksi kreiviksi ja joka
kuuluu soittavan erinomaisesti harppua, olen myöskin tehnyt runon, joka
ei vielä ole valmis ja jonka aion päättää.

"Olisin jo aikoja sitten -- tämän sanon vain sinulle -- lähtenyt täältä
hiiskumatta mitään isoisälle, joka aina sanoo minua liian nuoreksi,
ellei eräs seikka olisi minua pidättänyt täällä."

Hän hypähti pystyyn.

"Mikä, veljeni", kysyi Goto jääden rauhallisesti istumaan ja katsellen
häntä ihmeissään suurilla, heleänsinisillä silmillään.

"Jollet sinä sitä tiedä", vastasi Adalgot melkein vihaisena, "niin en
voi sitä sinulle sanoa. Lähden pajaan takomaan itselleni uusia
nuolenkärkiä. Anna minulle suudelma! Kas niin!

"Anna nyt minun suudella silmiäsi ja vaaleata tukkaasi.

"Hyvästi, rakas sisar, illalliseen saakka!"

Hän riensi tytön luota läheiseen rakennukseen, jonka ovella oli pihdit
ja kaikenlaisia työkaluja.

Goto nojasi poskeaan käteensä ja sanoi ääneen katsellen eteensä:

"En minä sitä arvaa.

"Sillä _minut_ hän tietystikin ottaisi lähtiessään mukaansa.

"Emmehän me voi elää ilman toisiamme."

Hän nousi hiljaa huoahtaen ja lähti talon viereiselle niitylle
katsomaan pellavaa, joka oli siellä valkenemassa.

Asuinhuoneessa vanha Iffa nousi avonaisen akkunan äärestä.

Hän oli kuullut nuorten puheet.

"Tämä ei käy enää laatuun", tuumi hän kynsien korvallistaan.

"Minulla ei ole ollut sydäntä erottaa noita lapsia toisistaan.

"Hehän ovat olleet lapsia!

"Olen aina odottanut hiukan.

"Nyt jo huomaan odottaneeni hiukan liian kauan.

"Sinä, Adalgot, saat lähteä täältä!"

Hän lähti tuvasta ja meni hitaasti pihan yli pajaan.

Poika oli uutterassa työssä.

Hän puhalsi kaikin voimin ahjossa olevia hehkuvia hiiliä ja pani sitten
sinne nuolenpään tekeleet, saadakseen ne pehmeämmiksi ja siten
helpommiksi muovailla.

Sitten hän otti ne pihdeillä ahjosta, pani alasimelle ja takoi ne
taitavasti oikeanmuotoisiksi.

Hän nyökäytti päätään tervehdykseksi herkeämättä työstään.

Hän iski vasaralla niin ahkerasti, että säkenet lentelivät.

"No", ajatteli vanhus, "nyt hän ajattelee ainoastaan nuolia ja rautaa."

Mutta äkkiä nuori seppä iski viimeisen lyönnin, heitti moukarin
nurkkaan, pyyhkäisi hien otsaltaan ja kysyi äkkiä kääntyen Iffaan päin:

"Isoisä, mistä ihmiset tulevat?"

"Jeesus, Wodan ja Maria", huudahti vanhus peräytyen pelästyneenä.

"Poika, mistä sinä olet saanut päähäsi tuollaisia ajatuksia?"

"Mistä sen tiedän. Ajatukset tulevat vain.

"Minä tarkoitan, mistä ensimmäiset ihmiset ovat tulleet, kaikkein
ensimmäiset?

"Pitkä Hermegisel tuolla ylhäällä Terioliksessa, hän, joka on karannut
Veronan areiolaisesta kirkosta, osaa lukea ja kirjoittaa, sanoo, että
kristittyjen jumala oli tehnyt eräässä puutarhassa savesta miehen ja
tämän nukkuessa hänen kylkiluustaan naisen.

"Mutta sehän on naurettavaa.

"Eihän suurestakaan kylkiluusta saa tehdyksi pientäkään naista."

"En minäkään sitä usko", myönsi vanhus hiukan mietittyään.

"Sitä on vaikea uskoa.

"Minä muistan, että isäni kertoi kerran takkavalkean ääressä
istuessamme ensimmäisten ihmisten kasvaneen puissa.

"Hildebrand-vanhus, joka oli isäni ystävä, vaikka olikin paljon
vanhempi -- hän oli tullut Tridentumista tänne partioretkelle villejä
bajuvareja vastaan -- ja joka istui lähinnä takkaa, -- oli kevättalvi
ja ilma oli vielä hyvin kylmä ja raaka -- myönsi puujutun oikeaksi.

"Mutta ihmiset eivät olleet kasvaneet puissa, vaan kaksi pakanajumalaa
-- Hermegisel kutsuu niitä pahoiksi hengiksi -- olivat kerran löytäneet
merenrannalta saarnin ja lepän ja muodostaneet niistä miehen ja vaimon.

"Tästä on vanha laulukin.

"Hildebrand-vanhus osasi vielä pari säkeistöä.

"Isäni ei enää osannut."

"Sen minäkin voin pikemmin uskoa.

"Mutta joka tapauksessa oli alussa hyvin vähän ihmisiä."

"Niin kai."

"Alussa oli vain muutamia sukuja."

"Tietysti."

"Ja vanhat kuolivat yleensä ennen nuoria."

"Kyllä kai."

"Silloin sanon sinulle jotakin, isoisä.

"Ihmisten täytyi siis kuolla sukupuuttoon tai, koska ihmisiä vielä on
olemassa, -- siihen minä tahdoin päästäkin, isoisä -- täytyi veljien ja
sisarten mennä naimisiin, kunnes useampia sukuja syntyi."

"Adalgot, sinä olet päästäsi vialla."

"En ollenkaan.

"Lyhyesti: se, mikä saattoi käydä päinsä ennen, saattaa tapahtua
nytkin.

"Tiedä siis, että tahdon sisareni Goton vaimokseni."

Vanhus syöksyi hänen luokseen aikoen sulkea kädellään hänen suunsa,
mutta nuorukainen hypähti nopeasti syrjään.

"Tiedän mitä sinä aiot sanoa.

"Tridentumin papit sekaantuisivat täällä asiaan.

"Ja sitten kuninkaan kreivi.

"Mutta voinhan lähteä hänen kanssaan vieraaseen maahan, missä meitä ei
kukaan tunne.

"Hän lähtee varmasti mukaan."

"Vai olet sinä varma."

"Olen."

"Mutta sitä sinä et vielä tiedä", vastasi vanhus vakavan ja
päättäväisen näköisenä, "että tämä on viimeinen yö, jonka vietät
Iffinger-vuorella.

"Liikkeelle, Adalgot! Minä, isoisäsi ja holhoojasi, käsken sinua.

"Sinulla on kuningas Totilan hovissa ja hänen sotajoukossaan täytettävä
verivelvollisuutesi, koston velvollisuus -- setäsi Wargsin, joka makaa
vuorenvieremän alla, sinulle uskoma pyhä tehtävä.

"Olet jo tarpeeksi kehittynyt ja väkevä sen täyttämiseen.

"Huomenna auringon noustessa lähdet etelään, Italiaan, jossa kuningas
Totila rankaisee vääryyttä, auttaa oikeuden voitolle ja kukistaa
Cethegus-konnan.

"Tule huoneeseeni.

"Siellä uskon käsiisi erään setäsi Wargsin jättämän korun ja annan
sinulle muutamia neuvoja, joista voi olla hyötyä matkan varrella.

"Neuvon ja koston sanoja sinulle annan.

"Mutta älä puhu niistä Gotolle.

"Älä raskauta hänen sydäntään.

"Jos noudatat minun ja setäsi Wargsin neuvoja, tulee sinusta voimakas,
kuuluisa sankari kuningas Totilan hoviin.

"Ja sitten, mutta vasta sitten, saat taas nähdä Goton."

Nuorukainen muuttui totiseksi ja kalpeaksi kuullessaan nuo sanat.

Hän seurasi isoisäänsä.

He puhelivat kauan hiljaisella äänellä isoisän huoneessa.

Adalgot ei ollut illallisella.

Hän pyysi isoisän sanomaan sisarelle, että hän oli ollut enemmän
väsynyt kuin nälkäinen ja mennyt senvuoksi jo nukkumaan.

Mutta yöllä, kun Goto nukkui, hän hiipi hiljaa tämän huoneeseen.

Kuu loi vienon valonsa tyttösen enkelimäisille kasvoille.

Adalgot pysähtyi kynnykselle.

Hän ojensi oikean kätensä Gotoa kohti.

"Näen vielä sinut, Gotoni", kuiskasi hän.

Heti sen jälkeen hän meni vaatimattoman alppitalon kynnyksen yli.

Tähdet alkoivat vähitellen vaaleta. Vuoriston yöilma siveli hänen
ohimoitaan raikkaana ja terästävänä.

Hän katseli taivaalle.

Samassa tähti lensi hänen päänsä päällä suurena kaarena.

Se lensi etelään.

Nuorukainen puristi oikeassa kädessään olevaa paimensauvaa ja virkkoi:

"Sinne kutsuvat tähdet minua.

"Varo itseäsi, Cethegus-konna."




VIIDES LUKU.


Prefekti oli Paduksen sillan taistelun jälkeen lähettänyt jäljessä
tuleville joukoilleen käskyn, jonka mukaan sekä palkkasoturien että
Ravennan porvarien oli mitä pikemmin palattava mainittuun kaupunkiin.

Demetriuksen pakenevat joukot hän jätti oman onnensa nojaan.

Totila oli anastanut kahdentoistatuhannen kaikki liput ja merkit,
"jollaista ei roomalaisille ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa
Prokopius vihoissaan.

Cethegus itse riensi pienen seurueensa mukana Aemilian läpi Italian
länsirannalle. Populoniumissa hän nousi nopeakulkuiseen sotalaivaan,
jonka voimakas pohjoisluoteinen -- minkä hänen sanojensa mukaan
Latiumin vanhat jumalat olivat lähettäneet -- vei Rooman satamaan
Portukseen.

Maantietä myöten hän ei enää olisi päässytkään Roomaan, sillä Paduksen
sillan luona tapahtuneen Totilan voiton jälkeen koko Tuscia ja Valeria
olivat joutuneet goottien käsiin, linnoittamattomat paikat ja
kaupungit, joissa ei ollut voimakasta bysanttilaista varusväkeä,
järjestään.

Mucellan luona, päivämatkan päässä Florentiasta, kuningas voitti toisen
suuren bysanttilaisjoukon, joka oli koottu Tuscian kaupunkien
varusväestä ja jota yksitoista erimielistä päällikköä komensi. Töin
tuskin ylipäällikkö Justinus pääsi pakoon Florentiaan.

Kuningas kohteli lukuisia vankejaan niin hyvin, että useat italialaiset
ja keisarilliset palkkasoturit rupesivat hänen palvelukseensa.

Kaikki Keski-Italian tiet olivat tulvillaan uudestaan aseisiin
rientäneitä gootteja ja uudisasukkaita, jotka marssivat Totilan
jäljessä Roomaa kohti goottien johdolla.

Cethegus oli Roomaan saavuttuaan ryhtynyt tarmokkaisiin
puolustuspuuhiin.

Se olikin välttämätöntä, sillä kaupunkia lähestyi kiireesti kuningas
Totila, jota Mucellan luona saavutetun voiton jälkeen pidättivät vain
tien varressa olevien kaupunkien ja linnoitusten kunnianosoitukset.
Kaikki kilpailivat saadakseen vastaanoton mahdollisimman komeaksi ja
melkein joka paikassa olivat portit hänen tullessaan seppelöidyt.

Niiden harvojen linnojen ympärille, joissa oli voimakas varusväki ja
jotka sen vuoksi tekivät vastarintaa, jätettiin pienet, Totilan
italialaisista muodostamat joukko-osastot, joissa oli ytimenä pienet
määrät gootteja.

Hän saattoi tehdä tämän, sillä matkan kuluessa hänen sotajoukkonsa
paisui virran tavoin joka taholta rientävistä, suuremmista ja
pienemmistä italialais- ja goottijoukkueista.

Tuhansittain italialaiset uudisasukkaat, jotka hän oli julistanut
vapaiksi, riensivät hänen lippujensa ympärille.

Vieläpä Belisariuksen palkkasoturitkin, jotka eivät tämän poistuttua
olleet saaneet palkkojaan keisarillisilta logoteteilta, tarjoutuivat
rupeamaan goottien palvelukseen.

Totilalla oli siis saapuessaan Rooman edustalle muutamia päiviä
prefektin tulon jälkeen melkoinen, gooteista ja italialaisista
kokoonpantu sotajoukko.

Suurella riemulla toivotettiin pian sen jälkeen goottien leirissä
tervetulleiksi urhoollinen völsungi, herttua Guntaris, bandalarius
Visand, kreivi Markja ja vanha Grippa, jotka Totila oli vaihtanut
Ravennan päälliköiltä Constantinukselta ja Johannekselta Paduksen
sillan luona vangittua keisarillista ylipäällikköä ja useita
alipäällikköjä vastaan.

Cetheguksen ratkaistavaksi jäi melkein mahdoton tehtävä, tarpeellisten
miesten hankkiminen suurenmoisiin varustuksiin.

Häneltä puuttui koko Belisariuksen sotajoukko sekä suuri osa
palkkasotureitaankin, jotka vasta vähitellen saapuivat meritse
Ravennasta Portukseen.

Saadakseen edes välttämättömimmän varusväen laajoille valleille ja
moniin linnoituksiin täytyi Cetheguksen pakottaa roomalaiset
legioonalaiset tavattomiin ja odottamattomiin ponnistuksiin raskaan
vahtipalveluksen suorittamisessa ja ryhtyä pakkokeinoihin niiden määrän
lisäämiseksi.

Hän kutsui "kaikki Romuluksen, Camilluksen ja Caesarin pojat aseisiin
isien pyhättöjen suojelemiseksi barbaareita vastaan". Kutsua oli
kuudentoista ja kuudenkymmenen vuoden välillä olevien miespuolisten
roomalaisten toteltava.

Mutta hänen kuulutustaan tuskin luettiinkaan ja vapaaehtoisia saapui
kovin vähän. Hän näki päinvastoin, että goottikuninkaan julistuskirjaa,
jota lensi joka yö muurien yli, luettiin hartaasti. Vimmastuneena hän
määräsi silloin, että jokaista, joka korjasi maasta, luki tai levitti
sitä, rangaistaisiin omaisuuden menettämisellä.

Mutta sitä luettiin sittenkin kaikkialla ja hänen listansa
vapaaehtoisten merkitsemistä varten olivat yhtä tyhjät kuin ennenkin.

Silloin hän lähetti isaurilaisensa käymään talosta taloon ja antoi
raastaa väkisin valleille pojat ja ukot. Pian pelättiin ja vihattiinkin
häntä enemmän kuin rakastettiin.

Vain hänen rautainen kovuutensa ja vähitellen saapuvat isaurilaiset
palkkasoturit pitivät tyytymättömiä roomalaisia kurissa.

Ilosanoma toisensa jälkeen saapui goottileiriin.

Teja ja Hildebrand olivat ajaneet bysanttilaisia takaa melkein Ravennan
edustalle.

Kaupunkia ja Classista puolustivat Demetrius, verinen Johannes ja
Constantianus Hildebrandia vastaan, joka oli ohimennen saanut
Ariminumin haltuunsa. Kaupungin asukkaat olivat näet riistäneet aseet
Artasineen armenialaisilta ja avanneet portit hänelle.

Teja voitti ja tappoi kaksintaistelussa urhoollisen bysanttilaisen
päällikön Veruksen, joka pisidialaisten ja kilikialaisten
palkkasoturien valiojoukon kanssa koetti estää häntä menemästä
Santernuksen yli, ja kulki koko Pohjois-Italian halki Totilan manifesti
vasemmassa ja uhkaava miekka oikeassa kädessä. Muutamassa viikossa
kaikki kaupungit ja linnat Mediolanumiin saakka olivat antautuneet
hänelle.

Totila ei ensimmäisestä piirityksestä viisastuneena tahtonut panna
sotajoukkoaan alttiiksi hyökätessään prefektin suurenmoisia varustuksia
vastaan, sitäpaitsi hän tahtoi säästää tulevaa pääkaupunkiaan
väkirynnäköltä.

"Puusilloilla, pellavasiivillä menen Roomaan", huudahti hän eräänä
päivänä herttua Guntarikselle, jolle hän jätti piiritysjoukon
ylipäällikkyyden ja lähti ratsumiehineen Napoliin.

Täällä oli heikosti miehitetty keisarillinen laivasto.

Totilan marssi Etelä-Italiaan oli riemukulkua eikä sotaretki.

Nämä seudut, jotka olivat kauimmin kärsineet bysanttilaisten ikeestä,
olivat halukkaimmat ottamaan vastaan gootit vapauttajina.

Terracinan neitoset tulivat kaunista goottikuningasta vastaan
kukkakiehkurat käsissä.

Miturnaen väestö saapui häntä vastaan mukanaan kultaiset vaunut, nosti
hänet ratsulta ja veti riemuhuudoin vaunuissa kaupunkiin.

"Katsokaa", huudettiin Casiliumissa, campanian Dianan vanhassa
pyhätössä, "Phoebus Apollo on tullut taivaasta ja saapuu sisarensa
kaupunkiin."

Capuan porvarit pyysivät, että hän lyöttäisi ensimmäisen kuvansa heidän
kultarahoihinsa, joihin tulisi kirjoitus: "Capua revindicata".

Siten mentiin Napolia kohti samaa tietä, jota hän oli saapunut
pakolaisena ja haavoittuneena.

Armenialaisten palkkasoturien päällikkö, urhoollinen Phaza, Arsakeen
poika, ei voinut luottaa väestöön, jos piiritys syntyisi.

Hän vei palkkasoturinsa ja Napolin asestetut porvarit avoimelle
kentälle kuningasta vastaan.

Ennen taistelun alkua ratsasti goottien rivistä mies valkoisella
hevosella, otti kypärän päästään ja huusi:

"Ettekö enää tunne minua, Napolin miehet?

"Olen Totila.

"Te piditte minusta, kun olin satamanne merikreivi.

"Siunatkaa minua kuninkaanannekin.

"Ettekö enää muista, miten kuljetin laivoillani vaimonne ja lapsenne
Belisariuksen hunneja pakoon?

"Ottakaa huomioon: vaimonne ja tyttärenne ovat taas käsissäni. He ovat
vankejani eivätkä suojattejani.

"Te olitte lähettäneet ne lujaan Cumaen linnaan suojellaksenne niitä
bysanttilaisilta, kenties minultakin.

"Mutta nyt on Cumae antautunut minulle ja kaikki pakolaiset joutuivat
käsiini.

"Minua neuvottiin pitämään niitä panttivankeina pakottaakseni teidät ja
muutkin kaupungit antautumaan. Mutta se ei miellyttänyt minua. Vapautin
heidät kaikki. Rooman senaattorien vaimot ja tyttäret lähetin Roomaan.

"Vain teidän vaimonne ja lapsenne, Napolin miehet, ovat minun
leirissäni, eivät panttivankeina, vaan vierainani.

"Katsokaa, tuolta he tulevat.

"Avatkaa sylinne heitä vastaanottaaksenne. -- He ovat vapaat.

"Tahdotteko vielä taistella minua vastaan.

"Sitä en usko.

"Kuka teistä heittää ensimmäisen keihään rintaani?"

Hän avasi valkoisen vaippansa.

"Terve, hyvä kuningas Totila", oli riemuisa vastaus.

Kuumaveriset napolilaiset viskasivat aseensa maahan, riensivät
tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan ja suutelivat Totilan vaipan
lievettä.

Palkkasoturien päällikkö ratsasti hänen luokseen.

"Keihääni ovat liian heikot yksin taistelemaan. Tässä, kuningas, on
miekkani. Olen vankisi."

"Ei suinkaan, urhoollinen Arsakeen poika.

"Sinua ei ole voitettu, siis et ole vankikaan. Mene joukkoinesi minne
tahdot."

"Sydämesi ylevyys ja silmiesi ihana loiste ovat minut vanginneet ja
voittaneet. Salli meidän tästä lähtien taistella sinun puolestasi."

Totila oli näin saanut puolelleen valiojoukon, joka pysyi hänelle
uskollisena.

Kukkassateessa Totila ajoi kaupunkiin Porta nolanan kautta.

Ennenkuin satamassa olevan laivaston amiraali Aratius ehti nostaa
sotalaivojen ankkurit, hyökkäsivät niiden vieressä olevien
kauppalaivojen lukuisat matruusit, jotka olivat Totilan vanhoja
ihailijoita ja suojatteja, sotalaivojen miehistön kimppuun ja
valtasivat laivat.

Goottikuningas oli ilman verenvuodatusta näin saanut haltuunsa
laivaston ja valtakunnan kolmannen kaupungin.

Mutta hän poistui huomaamatta juhlapäivällisiltä, jotka kaupunkilaiset
samana iltana toimeenpanivat hänen kunniakseen.

Ihmeekseen goottivahdit näkivät yön hiljaisuudessa kuninkaansa menevän
ilman seuraa vanhaan, melkein kaatuneeseen muuritorniin lähellä Porta
capuensaa. --

Seuraavana päivänä ilmestyi Totilan julistuskirja, jossa Napolin
juutalaisten vaimot ja tyttäret vapautettiin ainaiseksi pääverosta ja
oikeutettiin kunniamerkkinä kantamaan rinnallaan kultaista sydäntä. --
Tähän saakka oli heiltä korujen pitäminen ollut kiellettyä. --

Umpeen kasvaneeseen puistoon, missä villiruusut ja viiniköynnökset
melkein peittivät korkean kiviristin ja syvälle vajonneen hautakiven,
ilmestyi pian parhaasta mustasta marmorista hakattu muistokivi, jossa
oli kirjoitus "Mirjam Valeria."

Napolissa ei kukaan voinut selittää sen merkitystä.




KUUDES LUKU.


Joka taholta, Campaniasta, Samniumista, Bruttiasta, Lucanista,
Apuliasta ja Calabriasta saapui Napoliin kaupunkien lähetystöjä, jotka
pyysivät goottikuningasta vapauttajakseen.

Tärkeä, lujasti varustettu Beneventum antautui, samoin läheiset
Asculumin, Canusian ja Acheruntian linnoitukset.

Näissä maakunnissa sattui tuhansittain sellaisia tapauksia, että
uudisasukkaat saivat omikseen kaatuneiden, paenneiden ja Bysanttiin tai
Roomaan muuttaneiden isäntiensä maatilat.

Paitsi Roomaa ja Ravennaa oli suurista kaupungeista bysanttilaisten
käsissä vain Florentia Justinuksen, Spoletium Bonuksen ja Herodianuksen
sekä Perusia hunni Uldugutin komennossa.

Muutamassa päivässä meritaitoinen kuningas, johon oli liittynyt paljon
italialaisia niemimaan eteläosasta, oli miehittänyt bysanttilaisilta
valloitetun laivaston ja vienyt sen lipuilla koristettuna satamasta.
Ratsuväki lähti maitse (Via appiaa myöten) pohjoiseen.

Rooma oli sekä laivaston että ratsuväen päämäärä. Teja marssi
Cetheguksen kaupunkia kohti Via flaminiaa myöten kolmannen sotajoukon
johtajana.

Hän oli valloittanut ja saanut haltuunsa Ravennan ja Tiberin välisen
osan Italiaa, -- Petran ja Caesenan lujat linnat antautuivat ilman
miekan iskua -- nimittäin Aemilian ja molemmat Tusciat -- annonarisen
ja suburbicarisen.

Prefekti huomasi, että nyt oli tosi kysymyksessä.

Hän aikoi puolustautua hurjasti kuin lohikäärme luolassaan.

Ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli varustuksiaan ja vallejaan ja
taistelutovereilleen, jotka olivat huolissaan goottien tulosta, hän
sanoi:

"Olkaa huoleti! Heidän voimansa murtuu toistamiseen näitä valleja
vastaan."

Mutta sisimmässään hän ei ollut yhtä levollinen kuin puheissaan.

Hän ei suinkaan katunut tekojaan eikä vieläkään pitänyt yritystään
mahdottomana.

Mutta Cetheguksenkin rautaisiin voimiin vaikutti se seikka, että hänen
päämääränsä, jonka hän jo oli aivan saavuttamaisillaan, taas Totilan
kuninkaaksi tulon johdosta näytti siirtyvän kauemmaksi.

"Pisara kaivaa lopuksi kallioon kolon", vastasi hän, kun Licinius
kerran kysyi hänen synkkämielisyytensä syytä.

"Ja sitä paitsi -- en voi enää nukkua yhtä hyvin kuin ennen."

"Mistä alkaen?"

"Siitä alkaen, kun Totila tuli kuninkaaksi.

"Tuo vaaleaverinen kuningaspoikanen on vienyt uneni."

Cethegus oli tuntenut olevansa varmempi ja etevämpi kuin kaikki hänen
vihollisensa ja vastustajansa, mutta tuon nuorukaisen aurinkoinen,
avomielinen luonne, Sigfrid-luonne ja leikkien saavutettu menestys
kiihoittivat hänen vihaansa niin, että hänen jäinen levollisuutensa
monesti suli intohimojen tulesta.

Totila meni tuota kaikkien pelkäämää miestä vastaan voiton varmana,
ikäänkuin hänen kukistumisensa olisi ollut edeltä päin taattu.

"Maitoparralla on hyvä onni", sanoi Cethegus vimmoissaan saadessaan
tiedon Napolin omituisesta valloituksesta.

"Hyvä onni kuten Akilleksella ja Aleksanteri Suurella.

"Mutta nuo ikuiset nuorukaiset eivät onneksi elä kovin vanhoiksi.

"Heidän sielujensa pehmeä kulta hajoaa tuhkaksi -- me kuparimöhkäleet
kestämme paljon kauemmin.

"Olen nähnyt tuon uneksijan ruusut ja laakerit, toivottavasti näen pian
hänen sypressinsäkin.

"En voi kukistua tuon tyttömäisen ihmisen edessä.

"Onni kohottaa hänet nopeasti huimaavan korkealle.

"Äkkiä hän sieltä putoaakin.

"Kuljettaakohan se hänet Rooman muurien yli? --

"Lennä vain, nuori Ikarus, vaivatta kuumimmassa auringonpaisteessa.

"Minä hiivin askel askeleelta varjossa veren ja taistelun tietä.

"Mutta riemuiten seison korkealla silloin, kun onnen petollinen
auringonpaiste sulattaa vahan rohkeista siivistäsi.

"Lentotähden tavoin sammut allani."

Mutta tämä ei näyttänyt tapahtuvan aivan pian.

Levottomasti Cethegus odotti vahvan laivaston saapumista Ravennasta.
Sen mukana piti nimittäin tulla runsaasti ruokatavaroita ja loput
palkkasotureita sekä niin paljon legioonalaisia ja muita joukkoja kuin
Demetrius saattoi luovuttaa.

Kun nuo apujoukot saapuisivat, voisi hän laskea viimekerralla
puoliväkisin palvelukseen kutsutut, napisevat roomalaiset koteihinsa.

Viikkomääriä hän oli lohduttanut vihastuneita roomalaisia tällä
laivastolla.

Vihdoin pikapurjehtija saapui Ostiasta ilmoittamaan laivaston tulosta.

Cethegus käski torventoitottajien ja julistajien ilmoittaa kaduilla
ilosanomaa, että ensi lokakuun iduksena laskettaisiin kahdeksan tuhatta
porvaria valleilta koteihinsa, sekä lähetti muureilla oleville
roomalaisille kaksinkertaiset viiniannokset.

Lokakuun iduksena sakea sumu peitti Ostian ja meren.

Seuraavana päivänä pieni purjevene saapui Ostiasta Portukseen.

Sen vapiseva miehistö, jona oli Ravennan legioonalaisia, ilmoitti:

Kuningas Totila oli hyökännyt Napolin laivastolla sumun suojassa
ravennalaisten kolmisoutujen kimppuun sekä polttanut ja upottanut
kahdeksastakymmenestä laivasta kaksikymmentä ja vallannut kuusikymmentä
sotajoukkoineen ja ruokavaroineen.

Cethegus ei uskonut tätä.

Hän lähti Tiberiä alas nopealla purjeveneellään "Sagittalla".

Töin tuskin hän pelastui kuninkaan laivojen tieltä, jotka sulkivat
parhaillaan Portuksen sataman ja lähettivät pieniä risteilijöitä pitkin
Tiberiä.

Kiireimmän kautta prefekti viritti Tiberin yli kaksi virran sulkua
nuolenkantaman päähän toisistaan, toinen oli katkaistuista mastoista,
toinen rautaketjuista tehty, kuten Belisariuksenkin aikana.

Näiden sulkujen välisen alan hän täytti pienillä venheillä.

Tämä oli Cethegukselle hyvin ankara isku.

Hänen hartaasti odottamansa apujoukot ja ruokavarastot olivat joutuneet
vihollisen käsiin.

Hän ei voinut myöntää kiroaville roomalaisille lupaamaansa helpotusta,
vaan hänen täytyi päinvastoin lisätä palvelusvuoroja, sillä nyt oli
joen puoleistakin osaa suojeltava goottilaisten laivojen alituisilta
rynnäköiltä.

Sitä paitsi Cethegus näki kauhukseen vaarallisimman vihollisen -- nälän
-- hitaasti, mutta varmasti lähestyvän.

Vesitie, jota myöten ensimmäisen piirityksen aikana saatiin runsaasti
ruokatavaroita, oli nyt suljettu.

Italiassa ei ollut kolmatta laivastoa.

Napolin ja Ravennan laivastot piirittivät goottien apuna Roomaa.

Viimeiset ratsumiehet, jotka Marcus Licinius oli lähettänyt
tiedusteluretkelle ja ruokaa hankkimaan flaminilaisen tien varsilta,
palasivat kauhistuneina ja ilmoittivat, että kaupunkia lähestyi
rientomarssissa suuri goottijoukko pelätyn Tejan johdolla.

Hänen etujoukkonsa olivat jo Reatsessa.

Seuraavana päivänä Rooma oli piiritetty täydellisesti
pohjoispuoleltakin.

Sen puolustajina olivat vain kaupungin porvarit.

Nuo voimat olivat heikot, vaikkakin prefektin muurit olivat vahvat.

Viikkoja, jopa kuukausiakin piti Cetheguksen rautainen pakko
niskoittelevia roomalaisia vastoin heidän tahtoaan valleilla.

Odotettiin, että nälkä ennemmin kuin rynnäköt lopettaisi piirityksen.

Silloin sattui odottamaton tapaus, joka herätti piiritetyissä toiveita
ja pani nuoren kuninkaan taidon ja onnen kovalle koetukselle.

Sotanäyttämölle ilmestyi taas -- Belisarius.




SEITSEMÄS LUKU.


Kun Bysantin keisarien kultaiseen palatsiin saapuivat sanomat
tappioista Paduksen sillan ja Mucellan luona, Rooman uudesta
piirityksestä, Napolin ja melkein koko Italian menettämisestä, heräsi
keisari Justinianus, joka jo luuli yhdistäneensä Länsi-Rooman
Itä-Roomaan, säikähtyneenä ihanista unelmistaan.

Belisariuksen ystävien oli silloin helppo saada todistetuksi, että
sankarin poiskutsuminen oli ollut onnettomuuksien syynä.

Päivän selvää olikin, että niin kauan kuin Belisarius oli Italiassa,
oli saatu voitto voiton jälkeen, mutta kun hän sieltä lähti, tuli
onnettomuuden sanoma toisensa jälkeen.

Italiassa olevat bysanttilaispäällikötkin myönsivät julkisesti,
etteivät he voineet korvata Belisariusta.

"En voi", kirjoitti Demetrius Ravennasta, "lähteä Totilaa vastaan
avoimella kentällä. Tuskin voin puolustaa tätä suolinnaa.

"Napoli on menetetty.

"Rooma voi milloin tahansa antautua.

"Lähetä meille taas mies rohkea kuin jalopeura, vandaalien ja goottien
voittaja, jonka veroiset luulimme ylpeydessämme olevamme."

Ja Belisarius, joka tosin oli juhlallisesti vannonut, ettei koskaan
enää palvelisi kiittämätöntä keisaria, oli unohtanut kaiken vääryyden
heti, kun Justinianus taas hymyili hänelle.

Ja kun Justinianus Napolin antauduttua syleili häntä ja sanoi
"uskolliseksi miekakseen" sekä vakuutti, ettei hän todella ollut
epäillyt hänen uskollisuuttaan, hän ei muka vain ollut kärsinyt hänen
kuninkaan tapaista asemaansa, eivät Antonina eikä Prokopius saaneet
enää häntä pidätetyksi.

Mutta kun keisari pelkäsi toisen Italiaa vastaan suunnattavan
sotaretken kustannuksia, -- varsinkin kun Narseksen menestyksellinen
taistelu persialaisia vastaan nieli suuria rahasummia -- taistelivat
kunnianhimo ja ahneus hänen rinnassaan ja olisivat kai taistelleet
kauemminkin kuin Rooma ja Ravenna barbaareita vastaan, jolleivät
prinssi Germanus ja Belisarius olisi yhteisesti tekemällään
ehdotuksella saaneet sitä päättymään.

Jaloa Germanus-prinssiä veti sydän Ravennaan Matasuntan haudalle
kostaakseen tämän puolesta barbaarikansalle.

Cethegus oli nimittäin selittänyt Matasuntan surullisen lopun
aiheutuneen siitä, että pakollinen avioliitto Vitigeksen kanssa oli
himmentänyt hänen järkensä.

Belisariusta taas harmitti se, että Totilan menestys himmensi hänen
Italiassa saavuttamiensa voittojen loisteen.

Hänen kadehtijansa hovissa kyselivät nimittäin pilkallisesti, oliko
kansa, joka vuoden kuluttua oli niin uljaasti noussut kapinaan,
kukistettu.

Hän oli luvannut kukistaa gootit ja lupauksensa hän aikoi täyttää.

Germanus ja Belisarius lupasivat sen vuoksi keisarille valloittaa
Italian omalla kustannuksellaan tämän hyväksi.

Prinssi tarjosi koko omaisuutensa laivaston varustamiseksi ja
Belisarius taas täysilukuisen henkivartiostonsa ja keihäsmiehensä.

"Se on Justinianukselle mieluinen ehdotus", huudahti Prokopius, kun
Belisarius kertoi hänelle tuumasta.

"Hänen ei tarvitse maksaa solidiakaan, mutta mahdollisesti hän saa
kokonaisen maakunnan ja maallista kunniaa sekä suorittaa Jumalalle
otollisen teon kukistamalla kerettiläiset ja saavuttaen Teodoran ja
taivaan suosion.

"Hän hyväksyy varmasti ehdotuksenne ja antaa isällisen siunauksensa.

"Mutta ei mitään muuta.

"Minä tiedän, ettei sinua voi nyt pidättää sen paremmin kuin orittasi
Balania, kun sotatorvi on soinut, mutta minä en lähde katsomaan
surullista tappiotasi."

"Tappiotaniko? Mitä sanot, sinä onnettomuuden korppi?"

"Tällä kertaa sinun on taisteltava sekä italialaisia että gootteja
vastaan.

"Ethän sinä saanut gootteja kukistetuksi, vaikka koko Italia oli
puolellasi."

Belisarius haukkui toisen pelkuruutta ja lähti Germanuksen seurassa
merelle.

Keisari ei todellakaan antanut heille kuin siunauksensa ja pyhän
Mazaspeen isonvarpaan.

Italiassa olevat bysanttilaiset hengittivät vapaammin saadessaan tiedon
keisarillisen laivaston saapumisesta Salonaan Dalmatiaan.

Cetheguskin, jolle vakoilijat toivat tiedon laivaston tulosta, huokasi:
"Parempi Belisarius Roomassa kuin Totila."

Goottikuningas oli levoton.

Hänen täytyi ennen kaikkea saada tarkat tiedot Belisariuksen joukkojen
suuruudesta voidakseen sitten tehdä päätöksensä Rooman piirityksen
jatkamisesta tai lopettamisesta.

Salonasta Belisarius purjehti Polaan, missä laivat ja miehistö
tarkastettiin.

Siellä kaksi miestä, jotka sanoivat olevansa herulilaisia
palkkasotureita, saapui hänen luokseen. He osasivat siis goottien
kieltä, mutta puhuivat sitä paitsi puhtaasti latinaa.

He olivat Spoletumin toisen päällikön Bonuksen lähettiläitä.

He olivat onnellisesti päässeet pujahtamaan goottien piiritysjoukon
läpi ja kehoittivat Belisariusta joutumaan nopeasti avuksi.

He pyysivät häneltä tarkkoja tietoja laivojen, ratsumiesten ja
jalkaväen määrästä voidakseen kertoa niistä piiritetyille ja siten
pitää vireillä heidän rohkeuttaan.

"Niin, ystäväni", sanoi Belisarius, "teidän täytyy kaunistella
kertomustanne.

"Sillä totta puhuen keisari on jättänyt minut omien joukkojeni varaan."

Kokonaisen päivän Belisarius näytteli miehille laivastoaan ja
joukkojaan.

Seuraavana yönä he katosivat.

Miehet olivat Torismut ja Aligern, jotka uskollisesti saattoivat
kuningas Totilalle tarvittavat tiedot.

Tämä oli huono alku.

Koko sotaretki tuotti sangen vähän kunniaa urhoolliselle päällikölle.

Hän pääsi Ravennan satamakaupunkiin ja toi sinne runsaasti ruokavaroja.

Siellä prinssi Germanus, joka oli saanut vanhan tautinsa puuskan,
kaatui kaupunkiin tulopäivänään Matasuntan sarkofagin ääreen.

Matasunta oli haudattu palatsin hautaholviin nuoren veljensä, kuningas
Atalarikin viereen.

Germanus kuoli.

Viimeisen toivomuksensa mukaan hänet haudattiin rakastettunsa viereen.

Mutta eräässä hautaholvin syrjäkomerossa lepäsi toinenkin sydän, joka
oli ollut uskollinen kaunokaiselle ruhtinattarelle.

Numidialainen Aspa ei ollut elänyt rakasta hallitsijatartaan kauemmin.

"Kotimaassani", hän oli sanonut, "menevät auringon jumalattaren
palvelijattaret usein roviolle, jonne jumaluus laskee.

"Aspankin kaunis, loistava, hyvä auringonjumalatar on laskenut.

"Aspa ei elä kylmässä ja pimeässä. Aspa seuraa aurinkoaan."

Hän oli koonnut kasottain väkevätuoksuisia kukkia hallitsijattarensa
kuolinhuoneeseen -- paljon enemmän kuin samassa huoneessa oli hääyönä
-- ja sytyttänyt palamaan oudon afrikkalaisen pihkalajin, jonka
tukahduttava haju pakotti toiset orjattaret pois huoneesta.

Aspa viipyi koko yön pienessä kammiossa.

Seuraavana aamuna Syphax, jonka vanhastaan tuttu, mutta vaarallinen,
kotoisia uhrijuhlia muistuttava haju oli houkutellut paikalle, hiipi
hiljaa tähän palatsin osaan.

Viimein hän osui kuolinhuoneeseenkin, jossa vallitsi haudan hiljaisuus.

Hän löysi Matasuntan jalkapuolesta kukkien keskeltä tuon antiloopin
kuolleena.

"Hän kuoli jumalattarensa mukana", sanoi Syphax Cethegukselle. "Nyt ei
minulla ole enää maan päällä muita kuin _sinä_." --

Germanuksen hautajaisten jälkeen Belisarius lähti laivastoineen
Ravennasta.

Mutta heti ensimmäinen yritys, hyökkäys Pisaurumia vastaan, lyötiin
verisesti takaisin.

Päin vastoin valloittivat partiojoukot, jotka kuningas Totila oli
lähettänyt kreivi Wisandin johdolla itärannikolle, saatuaan tiedon
Belisariuksen joukkojen pienuudesta, muutamain laivain avustamana
melkein Belisariuksen silmien edessä Firmumin linnan.

Bysanttilaiset Bonus ja Herodianus luovuttivat tärkeän Spoletumin
kreivi Grippalle, kun kolmekymmentä päivää, jotka he olivat päättäneet
odottaa Belisariuksen apua, olivat kuluneet.

Assisiumissa oli päällikkönä goottilainen luopio Sisifrid, joka oli
kuningas Vitigeksen onnettomuuden päivinä liittynyt bysanttilaisiin.

Hän tiesi, mikä kohtalo hänen osakseen olisi tullut, jos hän olisi
joutunut Hildebrandin käsiin, joka oli piiritysjoukon johtajana. Vanhus
oli saapunut tänne Ravennaa piirittämästä vimmoissaan luopiolle.

Gootti puolustautui uljaasti.

Mutta kun vanhan asemestarin kivikirves murskasi erään hyökkäyksen
aikana hänen päänsä, pakottivat kaupungin porvarit varusväen
antautumaan.

Varusväkenä oli useita ylhäisiä roomalaisia, katakombien salaliiton
jäseniä sekä kolmesataa illyrialaista ratsumiestä ja Belisariuksen
henkivartijaa. Grippa vei heidät vankeina kuninkaan luo.

Heti sen jälkeen Placentia antautui, Aemilian viimeinen paikka, joka
vielä oli keisarillisten sotajoukkojen hallussa, kreivi Markjan
johtamalle pienelle piiritysjoukolle.

Bruttiassa rohkea Aligern sai käsiinsä Thuriin tärkeän satamapaikan
Ruscian.

Belisarius epäili lähteä maata myöten Roomaan.

Hän koetti nyt, saatuaan tiedon Rooman lisääntyneestä hädästä, mennä
viivyttelemättä kaupungin avuksi meritse ja murtaa goottien
piirityslinjan tältä puolelta.

Mutta Calabrian eteläniemen ympäri purjehtiessaan hänen laivastonsa
Hydruntin kohdalla joutui myrskyn käsiin, joka hajoitti sen kokonaan.
Itse hän ajelehti muutamia kolmisoutuja mukanaan Sisiliaan saakka.

Suurin osa laivastoa oli mennyt myrskyä pakoon Crotonin lahteen, mutta
siellä sen kimppuun hyökkäsi goottien laivasto, jonka kuningas Totila
oli lähettänyt Roomasta sitä vastaan ja joka oli ollut väijyksissä
Squillaciumin luona, ja valtasi sen.

Täten gootit saivat hyvän lisäyksen laivastoonsa, joka, kuten myöhemmin
näemme, kykeni siten lähtemään ryöstöretkille bysanttilaisiin saariin
ja rannikkokaupunkeihin.

Tämän iskun jälkeen Belisariuksen alkujaankin heikko sotajoukko oli
kykenemätön mitään toimittamaan.

Päällikkötaito ja rohkeus eivät voineet korvata laivoja, miehiä ja
ratsuja.

Toivo italialaisten yhtymisestä keisarin sotapäällikköön, kuten
ensimmäisenkin sotaretken aikana, ei toteutunut.

Yritys epäonnistui siis aivan täydellisesti.

Avun pyyntöihin keisari ei vastannut mitään.

Kun Antonina sitten hartaasti pyysi, että Belisarius saisi ainakin
palata Bysanttiin, vastasi keisarinna ivallisesti, ettei sankaria
uskalleta kutsua toistamiseen pois kesken voittoretkeä.

Belisarius eleli siis Sisiliassa kalvavan toimettomuuden ja
neuvottomuuden aikaa.




KAHDEKSAS LUKU.


Tällä välin nälkä ja porvarien niskoitteleminen oli Roomassa kohonnut
korkeimmilleen.

Nälkä harvensi laajojen vallien ennestäänkin pientä puolustusväkeä.

Turhaan koetti prefekti kaikkensa.

Turhaan hän ryhtyi kaikkiin keinoihin, käyttäen joskus väkivaltaa,
joskus hyvyyttä.

Turhaan hän kulutti rahojaan saadakseen kaupunkiin elintarpeita.

Ne viljavarastot, jotka hän oli tuottanut Sisiliasta ja kätkenyt
Kapitoliumiin, olivat syödyt melkein viimeiseen jyvään saakka.

Hän lupasi suunnattomia palkintoja jokaiselle laivalle, jonka onnistui
pujahtaa kuninkaan laivaston läpi ruokalastilla varustettuna,
jokaiselle palkkasoturille, joka uskaltaisi hiipiä piirittäjäin leirien
lomitse maaseudulle ja toisi sieltä ruokavaroja.

Totilan valppaus teki kaiken turhaksi.

Alussa prefektin lupaukset olivat saaneet muutamia yltiöpäitä
yrittämään ansaita rahaa.

Mutta kun kreivi Teja heitätti aina seuraavana aamuna heidän päänsä
vallien yli flaminisen portin luota, eivät rohkeimmatkaan enää
uskaltaneet lähteä yrittämään.

Kaatuneiden muulien lannasta maksettiin hyviä hintoja.

Nälkiintyneet naiset tappelivat keskenään rikkaruohosta ja nokkosista,
joita kasvoi soraläjissä ympäri kaupunkia.

Nälkä oli opettanut syömään mitä inhoittavimpia aineita.

Goottien leiriin muurien yli hiipineiden luopioiden luku oli tavattoman
suuri.

Teja ehdotti, että nämä ajettaisiin keihäiden kärjillä takaisin
kaupunkiin, jonka täytyisi sitä pikemmin antautua.

Mutta Totila käski ottaa heidät vastaan ja ruokkia hyvin. Siitä vain
oli pidettävä huoli, etteivät he saaneet nälissään ahmia liian paljon,
niin että kuolivat, kuten alussa oli tapahtunut.

Cethegus oli nykyjään valleilla joka yö.

Milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta hän kävi itse keihäällä ja
kilvellä varustettuna tarkastamassa vartijoita vapauttaen tuon
tuostakin vartijan, joka oli niin uninen ja nälkäinen, että keihäs
tuskin kädessä pysyi.

Tällainen esimerkki vaikutti taas vähän aikaa elähdyttävästi
rohkeimpiin. Ilomielin auttoivat prefektiä kaikessa Liciniukset, Piso
ja Salvius Julianus sekä sokeasti uskolliset isaurilaiset.

Mutta kaikki roomalaiset eivät olleet yhtä innokkaita.

Ei esimerkiksi herkkusuu Balbus.

"Ei, Piso", virkkoi tämä kerran, "en kestä enää kauempaa.

"Tämä ei ole enää ihmisten elämää.

"Ei ainakaan minun elämääni.

"Pyhä Lucullus! En olisi koskaan uskonut joutuvani tällaisiin oloihin.

"Äskettäin annoin viimeisen, suurimman jalokiveni näädän puolikkaasta."

"Muistan senkin ajan", virkkoi Piso hymyillen, "jolloin panetit kokkisi
kahleisiin siitä syystä, että tämä oli antanut merikravun kiehua
minuutin liikaa."

"Oi merikrapu!

"Kalpean Vapahtajan laupeuden nimessä.

"Miten voit lausua tuon sanan, loihtia esille tuon kuvan?

"Antaisin kuolemattoman sieluni yhdestä kynnestä, vieläpä pyrstöstäkin.

"Eikä koskaan saa nukkua tarpeekseen.

"Ellei herää nälkään, niin vartijan torvi herättää."

"Katso prefektiä.

"Hän ei ole viimeisinä kahtena viikkona nukkunut neljäätoista tuntia.

"Hän makaa kovalla kilvellä ja juo sadevettä kypärästään."

"Prefekti!

"Hänen ei tarvitse syödä.

"Hän imee ylpeyttään, kuten karhu rasvaansa, ja virvoittaa itseään
sapellaan.

"Eihän hänessä ole muuta kuin jänteitä ja lihaksia, ylpeyttä ja vihaa.

"Mutta minä! Minä olin kasvattanut nahkani alle niin suloisen valkoisen
ihrakerroksen, että hiiret purivat minua yöllä. Ne luulivat minua
espanjalaiseksi juottoporsaaksi.

"Tiedätkö uutisia?

"Goottien leiriin on tänään saapunut kokonainen karja lihavia
raavaseläimiä -- yksinomaan apulialaisia, jumalien ja ihmisten
lemmikkejä."

Seuraavana aamuna Piso ja Salvius Julianus herättivät prefektin, joka
nukkui vallilla Porta portuensiksen luona, vaarallisimmassa paikassa,
virransulun lähellä.

"Suo anteeksi", virkkoi Piso, "että tulen häiritsemään harvinaista
untasi".

"En nukkunut. Minä valvoin.

"Mitä sinulla on kerrottavana?"

"Balbus on karannut kahdenkymmenen porvarin kanssa vartiopaikaltaan.

"He ovat hinautuneet nuorien avulla muureilta Porta latinan luona.

"Sillä kohdalla ammuivat koko yön apulialaiset raavaseläimet.

"Niiden kutsumusta oli mahdoton vastustaa, kuten näet."

Mutta pilkkakirveen hymy haihtui, kun prefekti katsahti häneen.

"Balbuksen talon eteen Via sacran varrelle pystytetään kolmenkymmenen
jalan korkuinen risti.

"Jokainen karkulainen, joka joutuu käsiimme, naulataan siihen."

"Päällikkö -- keisari Konstantinus on lopettanut
ristiinnaulitsemisrangaistuksen Vapahtajan kunniaksi", virkkoi Salvius
Julianus.

"Niinpä minä otan sen tavan taas käytäntöön Rooman kunniaksi.

"Tuo keisari ei kai pitänyt mahdollisena, että roomalainen ritari ja
tribuuni pettäisi Rooman kaupungin paistin tähden."

"Minulla on muutakin kerrottavaa.

"En enää saa lisää vartioväkeä torniin Porta pincianan luo.

"Kuudestatoista legioonalaisesta on yhdeksän kuollut nälkään ja
tauteihin."

"Samaa ilmoittaa Marcus Licinius Porta tiburtinalta", lisäsi Julianus.

"Kuka torjuu kaikkialla uhkaavan vaaran?"

"Minä! Ja roomalaisten rohkeus!

"Menkää! Käskekää kuuluttajien kutsua Forum romanumille kaikki porvarit
ja keitä taloissa yleensä on."

"Päällikkö! Jäljellä on enää naisia, lapsia ja sairaita --"

"Tottele, tribuuni!"

Synkän näköisenä prefekti nousi vallilta, hyppäsi jalon, mustan
espanjalaisen oriinsa Pluton selkään ja lähti muutamain ratsastavain
isaurilaisten seuraamana tarkastamaan vahtien valppautta ja joukkojensa
lukumäärää. Hän kiersi ympäri koko kaupungin antaakseen kuuluttajille
aikaa julistaa ja kaupunkilaisille aikaa kokoutua.

Hän ratsasti oikeata Tiberin rantaa ylöspäin.

Taloista hiipi vain siellä täällä ryysyisiä ihmisiä, jotka katselivat
ihmeissään ratsumiehiä.

Cestiuksen sillalta alkaen muuttuivat joukot hiukan tiheämmiksi.

Cethegus seisahdutti hevosensa tarkastaakseen siellä olevia vahteja.

Silloin syöksähti muutaman matalan talon portista kadulle hajalla
hapsin nainen, joka kantoi lasta käsivarrellaan.

Vanhempi lapsi piti kiinni hänen hameensa risoista.

"Leipää! Leipää", huusi hän.

"Niin, muuttavatko kyyneleet kivet leiviksi?

"Ei! Kyllä ne jäävät koviksi.

"Koviksi kuin -- hän, koviksi kuin tuo mies.

"Katsokaa lapset! Tuo on Rooman prefekti.

"Tuo, joka on hevosen selässä ja jolla on purppuranpunainen
kypärätöyhtö ja kamala katse.

"Mutta en enää pelkää häntä.

"Katsokaa lapset! Tuo mies vei isänne väkisin muureille, missä hän sai
olla vahdissa yötä päivää, kunnes kuoli.

"Ollos kirottu, Rooman prefekti!"

Hän näytti nyrkkiä liikkumattomalle ratsumiehelle.

"Leipää, äiti!

"Anna meille syötävää", huusivat molemmat lapset.

"Ruokaa en voi teille antaa, mutta juomista saatte aivan tarpeeksi."

Näin huutaen otti vaimo vanhemman lapsen oikealle käsivarrelleen,
painoi vasemmalla nuorempaa lujemmin rintaansa vasten ja syöksyi
molemmat lapset sylissään kaiteen yli virtaan.

Väkijoukko huusi kauhusta ja alkoi sitten kiroilla ja sadatella.

"Hän oli mielipuoli", sanoi prefekti kovalla äänellä ja lähti
eteenpäin.

"Ei, hän oli viisain meistä kaikista", vastasi ääni väkijoukosta.

"Vaiti!

"Legioonalaiset, antakaa tuuban soida!

"Eteenpäin! Forumille!"

Cethegus ajoi ratsujoukkoineen täyttä karkua paikalta.

Joukko kulki Fabriciuksen sillan yli, carmentalisen portin läpi ja
saapui Kapitoliumin kukkulan juurella Forum romanumille.

Suuri tori näytti hyvin tyhjältä.

Sitä eivät täyttäneet ne pari tuhatta ihmistä, jotka repaleissa istua
kyyröttivät temppelien ja muiden rakennusten portailla tai vaivoin
pysyivät pystyssä keihäiden ja keppien varassa.

"Mitä prefekti tahtoo?"

"Mitäpä hän voisi enää meiltä saada?"

"Meillä ei ole enää muuta kuin henkemme."

"Niitä hän juuri tahtoo."

"Joko olette kuulleet?

"Toissa päivänä on rannikolla Centumcellae antautunut gooteille."

"Niin, porvarit ovat riisuneet prefektin isaurilaisilta aseet ja
avanneet portit."

"Jospa mekin voisimme sen tehdä!"

"Pian meidän täytyy niin tehdäkin, muuten se on liian myöhäistä."

"Veljeni kaatui eilen kuoliaana maahan, suu täynnä keitettyjä nokkosia,
joita hän ei enää jaksanut niellä."

"Forum boariumilla maksettiin eilen hiirestä painonsa kultaa."

"Minä sain viikon päivät eräältä teurastajalta ilmaiseksi paistettua
lihaa -- hän ei uskaltanut antaa sitä raakana --"

"Ole hyvilläsi! Ihmisethän hyökkäävät niihin taloihin, joista tulee
paistinhajua."

"Mutta toissa päivänä repi väkijoukko teurastajan kadulla palasiksi.

"Hän oli houkutellut kerjäläislapsia taloonsa ja myi niiden lihaa
meille."

"Mutta tiedättekö, miten goottikuningas kohtelee sotavankeja?"

"Kuten isä avuttomia lapsiaan."

"Useimmat rupeavat heti hänen palvelukseensa."

"Niin, mutta niille, jotka eivät tahdo ruveta hänen palvelukseensa,
antaa hän matkarahat --"

"Ja vaatteita, kenkiä ja elintarpeita."

"Sairaita ja haavoittuneita hoidetaan."

"Hän antaa taitavien oppaiden saattaa heidät rannikkokaupunkeihin
saakka."

"Hän on maksanut monen puolesta matkarahatkin, että he pääsevät
kauppiasten laivoilla Itä-Roomaan."

"Katsokaa! Tuolla laskeutuu prefekti maahan mustalta ratsultaan."

"Hän on Pluton näköinen."

"Hän ei ole enää princeps senatus, vaan princeps inferorum."

"Katsokaa -- hänen katsettaan."

"Se on kylmä, mutta sittenkin kuin tulinuoli."

"Isoäitini on oikeassa.

"Hänellä ei ole enää sydäntä."

"Se on vanha tieto.

"Hyypiät ja lamiat ovat yöaikaan repineet hänen sydämensä."

"Vielä mitä!

"Lamioita ei ole olemassa.

"Mutta paholainen on olemassa, sillä siitä kerrotaan raamatussakin.

"Ja sen kanssa hän on tehnyt liiton.

"Numidialainen, joka pitää hänen hevosensa suitsista, on helvetin
lähettiläs, joka seuraa häntä kaikkialla.

"Prefektin ihoon ei minkäänlainen ase voi tehdä naarmuakaan.

"Häneen ei vaikuta yön valvominen eikä nälkä.

"Mutta hän ei voi koskaan hymyilläkään, sillä hänen sielunsa on
helvetissä panttina."

"Mistä sen tiedät!

"Pyhän Paavalin kirkon diakoni kertoi meille äskettäin koko jutun.

"On synti palvella enää sellaista ihmistä.

"Onhan hän sitä paitsi pettänyt piispamme Silveriuksen ja lähettänyt
hänet kahleissa meren yli keisarin tuomittavaksi."

"Hän on äskettäin karkoittanut kaupungista kuusikymmentä pappia, sekä
oikeauskoisia että areiolaisia, koska nämä olivat muka epäluotettavia."

"Se on totta."

"Hänen on täytynyt luvata paholaiselle, että hän saattaa kaikki
mahdolliset tuskat Rooman ja roomalaisten kärsittäviksi."

"Mepä emme tahdo enää kärsiä sellaista."

"Me olemme vapaita, kuten hän itse on meille usein sanonut.

"Aion kysyä häneltä, millä oikeudella --"

Mutta urhoollinen puhuja vaikeni äkkiä kesken lauseen.

Prefekti, joka oli puhujalavalle mennessään kulkenut nurkuvan joukon
ohi, oli vain katsahtanut häneen.

"Qviritit", alkoi prefekti puheensa, "minä pyydän teitä kaikkia
rupeamaan legioonalaisiksi.

"Nälkä ja -- häpeä on sanoakin sellaista roomalaisista miehistä --
petos ovat kovin harventaneet vartijaimme rivejä.

"Kuuletteko vasaraniskuja?

"Siellä rakennetaan ristiä karkulaisia varten.

"Mutta Rooma vaatii roomalaisilta vielä paljon suurempia uhreja.

"Sillä _teillä_ ei ole valitsemisen varaa.

"Muiden kaupunkien porvarit horjukoot antautumisen ja tuhon välillä.

"Meillä, jotka olemme kasvaneet Kapitoliumin varjossa, ei ole
valitsemisen varaa. Meidän joukossamme vaeltavat haamut, jotka ovat
nähneet yli tuhannen vuoden aikana sankariemme urotöitä.

"Täällä ei saa syntyä pelkurimaisia ajatuksia.

"Te ette voi suvaita, että barbaarit taas sitovat ratsujaan Trajanuksen
patsaaseen.

"Viimeinen ponnistus vielä.

"Sankarimieli kehittyy aikaisin Romuluksen ja Caesarin pojissa. Myöhään
voima väistyy miehistä, jotka ovat juoneet Tiberin vettä.

"Minä kutsun kaikki kaksitoistavuotiaasta pojasta
kahdeksankymmenvuotiaaseen vanhukseen saakka valleille.

"Hiljaa! Älkää murisko!

"Minä lähetän tribuunini keihäsmiehet mukanaan talosta taloon --
estämään, etteivät liian nuoret pojat ja liian väsyneet vanhukset saa
tarttua aseisiin.

"Mitä te murisette?

"Tietääkö teistä joku paremman puolustuskeinon?

"Hän lausukoon sen kuuluvasti tältä paikalta, jonka hänelle luovutan."

Siinä paikassa, johon Cethegus loi silmänsä, syntyi hiljaisuus.

Mutta hänen takanansa rupesivat ne, joita hänen katseensa ei voinut
hillitä, murisemaan.

"Leipää!"

"Antautukaamme!"

"Rauhaa!"

"Leipää!"

Cethegus kääntyi.

"Ettekö häpeä?

"Te olette nimenne kunnian vuoksi jo kärsineet hyvin paljon.

"Nyt, kun pitäisi vielä vähän aikaa kestää, rupeavat voimanne
höltymään.

"Muutaman päivän perästä Belisarius saapuu avuksi."

"Sitä sinä olet jo seitsemän kertaa luvannut."

"Ja seitsemännen kerran jälkeen Belisarius menetti kaikki laivansa."

"Ne ovat nyt meidän satamaamme sulkemassa."

"Sinun täytyy määrätä aika, jonka kuluttua tämä kurjuus loppuu. Minua
säälittää tämä kansa."

"Kuka sinä olet", sanoi Cethegus näkymättömälle puhujalle.

"Et ainakaan ole roomalainen."

"Olen diakoni Pelagus, kristitty ja Herran Jumalan palvelija.

"En pelkää ihmisiä, vaan Jumalaa.

"Goottien kuningas kuuluu, vaikka hän onkin kerettiläinen, luvanneen
kaikissa kaupungeissa, jotka antautuvat hänelle, antaa takaisin
oikeauskoisille kirkot, jotka hänen kerettiläiset alamaisensa ovat
riistäneet.

"Hän kuuluu jo kolmesti lähettäneen julistajia Roomaan porvareita
puhuttelemaan ja tarjoamaan hyviä antautumisehtoja, mutta heidän ei ole
annettu koskaan puhua kanssamme."

"Vaikene, pappi!

"Sinulla ei ole muuta isänmaata kuin taivas, ei muuta valtiota kuin
Jumalan valtakunta, ei muuta kansaa kuin pyhäin yhteys eikä muuta
sotajoukkoa kuin enkelien joukko.

"Pidä sinä huoli taivaallisista, mutta jätä Rooman valtakunta
miehille."

"Jumalan mies on oikeassa."

"Jokin määräaika."

"Lyhyt määräaika."

"Siihen saakka kestämme."

"Jollemme siksi saa apua --"

"Niin antaudumme."

"Silloin avaamme portit."

Cethegus pelkäsi tätä ajatustakin.

Kun ulkomaailmasta ei useaan viikkoon ollut tullut minkäänlaista
tietoa, ei hän voinut mitenkään sanoa, milloin Belisarius saapuisi
Tiberin suulle.

"Kuinka!" huusi hän. "Onko minun asetettava määräaika, jonka kuluessa
te aiotte vielä olla roomalaisia ja jonka päätyttyä te aiotte muuttua
pelkureiksi ja orjiksi?

"Kunnialla ei ole määräaikaa."

"Sinä puhut tuolla tavalla vain sen vuoksi, ettet enää toivokaan
mistään päin apua."

"Puhun näin sen vuoksi, että luotan teihin."

"Mutta me tahdomme sitä.

"Me kaikki.

"Kuuletko?

"Olet aina puhunut meille roomalaisten vapaudesta.

"No, hyvä! Olemmeko me vapaita vai alamaisiasi, kuten palkkasoturisi?

"Kuuletko?

"Me vaadimme määräaikaa.

"Me tahdomme sitä."

"Me tahdomme sitä", toisti kuoro.

Ennenkuin Cethegus ehti vastata mitään, kuului torin kaakkoiskulmasta
tuuban toitotus. Via sacralta päin virtaili kaupunkilaisia ja
aseellisia sekaisin ja heidän keskellään oli kaksi vierasta sotilasta.




YHDEKSÄS LUKU.


Lucius Licinius ajaa karautti kaikkien edelle, hyppäsi hevosensa
selästä ja riensi juoksujalkaa puhujalavalle.

"Goottien lähettiläs!

"Tulin liian myöhään estämään, kuten ennenkin, hänen kaupunkiin
pääsyään.

"Nälkiintyneet legioonalaiset laskivat hänet Tiburtiuksen portista
sisään."

"Tappakaa hänet!

"Hän ei saa puhua", huudahti Cethegus hypäten puhujalavalta alas ja
vetäen miekkansa esiin.

Mutta väkijoukko esti hänet.

Riemuiten se asettui lähettilään ympäri suojelemaan häntä.

"Rauha! Terve! Leipää!"

"Rauha! Kuunnelkaa lähettilästä!"

"Ei, älkää kuunnelko häntä", huusi Cethegus.

"Kuka on Rooman prefekti?

"Kuka puolustaa kaupunkia?

"Minä Cornelius Cethegus Caesarius.

"Ja minä sanon: älkää kuunnelko häntä."

Hän syöksyi miekka kädessä eteenpäin.

Mutta tiheänä mehiläisparven tapaisena ryhmänä naiset ja vanhukset
estivät hänen kulkunsa, sillä aikaa kun aseelliset miehet asettuivat
lähettilään suojaksi.

"Sano sanottavasi, lähettiläs", utelivat he.

"Minä tuon rauhan ja vapautuksen sanoman", huusi Torismut heiluttaen
valkoista sauvaansa. "Totila, italialaisten ja goottien kuningas
tarjoaa teille armoansa ja lähettää teille tervehdyksensä sekä pyytää
vapaata pääsyä tänne, sillä hänellä on teille tärkeitä sanomia."

"Terve tuloa!"

"Kuunnelkaamme häntä."

"Tulkoon!"

Cethegus oli hypännyt hevosensa selkään ja puhallutti taistelumerkin.

Torilla syntyi hiljaisuus.

"Kuule, lähettiläs! Minä, tämän kaupungin päällikkö _kiellän_ häneltä
vapaan pääsyn.

"Jokaista goottia, joka saapuu kaupunkiin, kohtelen minä vihollisena."

Mutta silloin kajahti ilmoille tuhatääninen vihan huuto.

Eräs porvari nousi puhujalavalle.

"Cornelius Cethegus, oletko sinä hallitsijamme vai virkamiehemme?

"Me olemme vapaita.

"Ja usein olet sinä itse julistanut, että Roomassa on Rooman kansan
majesteetti korkein mahti.

"No hyvä! Rooman kansa käskee, että goottien kuningasta on kuultava.

"Etkö käskekin niin, Rooman kansa?"

"Se on toivomme."

"Se on laki", murisivat kviritit.

"Oletko kuullut?

"Aiotko totella Rooman kansaa vai uhitella sitä?"

Cethegus pisti ääneti miekkansa tuppeen.

Torismut ajoi noutamaan kuningasta.

Prefekti viittasi nuoret tribuunit luokseen.

"Lucius Licinius", määräsi hän, "sinä menet Kapitoliumiin.

"Salvius Julianus, sinä suojelet alempaa, pölkyistä tehtyä
virransulkua.

"Qvintus Piso, sinä suojelet ylempää, rautaketjuista tehtyä
virransulkua.

"Marcus Licinius, sinä miehität linnoituksen, joka hallitsee täältä
Kapitoliumin kukkulalle vievää tietä, ja minun taloni.

"Loput palkkasotureista kokoontuivat aivan minun ympärilleni."

"Mitä aiot, päällikkö", kysyi Lucius Licinius ennen lähtöään.

"Hyökätä barbaarien kimppuun ja tuhota heidät."

Tribuunien lähdettyä ei prefektin ympärille jäänyt kuin noin
viisikymmentä ratsumiestä ja sata keihäsmiestä.

Lyhyen, jännittävän odotuksen jälkeen goottien sotatorven toitotus
kuului Via sacralta.

Sieltä tuli pian torille Torismut ja kuusi torvensoittajaa, bandalarius
Visand, joka kantoi goottien sinistä kuninkaanlippua, kuningas herttua
Guntariksen ja kreivi Tejan välissä sekä sen lisäksi kymmenkunta
päällikköä ja ratsumiestä. Melkein kaikki olivat aseettomia. Vain Teja
piti esillä leveätä, pelättyä kirvestään.

Kun joukko oli juuri lähtemäisillään goottien leiristä mennäkseen
metronisen portin kautta kaupunkiin, tunsi herttua Guntaris, että joku
tarttui hänen vaippaansa. Hän katsahti sinne päin ja näki hevosensa
vieressä pojan tai nuorukaisen, jolla oli lyhytkiharainen, kullanruskea
tukka ja siniset silmät sekä kädessä paimensauva.

"Oletko sinä kuningas?

"Ei, et sinä ole.

"Tuo tuolla on urhoollinen Teja, musta kreivi, kuten laulajat sanovat."

"Mitä asiaa sinulla on kuninkaalle, poika?"

"Pyrin taistelemaan hänen puolestaan."

"Sinä olet vielä liian nuori ja hento.

"Mene vielä paimentamaan vuohiasi ja palaa parin vuoden perästä."

"Olen vielä nuori, mutta heikko minä en ole.

"Vuohia olen jo kyllikseni paimentanut.

"Haa, nyt näenkin. Tuo on kuningas."

Hän meni Totilan eteen, kumarsi hänelle sirosti ja virkkoi:

"Luvallanne, herra kuningas!"

Hän tarttui hevosen suitsiin ruvetakseen sitä taluttamaan.

Kuningas katseli häntä mielihyvin ja hymyili hänelle.

Ja poika talutti hevosta.

Guntaris puheli itsekseen:

"Tuon pojan kasvot olen ennenkin jossakin nähnyt.

"Ei, hän on vain hänen näköisensä.

"Tuollaista yhdennäköisyyttä en ole koskaan ennen huomannut.

"Tuolla pojalla on aatelismiehen ryhti."

"Terve, kuningas Totila! Rauhaa ja terveyttä", huusi väkijoukko.

Mutta nuori ratsun taluttaja katsoi kuninkaan loistaviin kasvoihin ja
lauloi hiljaa hopeankirkkaalla äänellään:

    "Vapise, vihdoin
    synkkä Cethegus!
    Täällä ei auta
    metkusi alhat.
    Uhkasi murtaa
    urhoinen Teja.
    Koittava päivä,
    aurinko aamun
    usvasta, yöstä
    kirkasna kohoo,
    taivahan Herran
    suosikki suuri.
    Teljetyt portit,
    sydämet, mielet
    aukeevat hälle.
    Voiman ja raivon
    talven ja tuskan
    suistaa hän voittain."

Kuninkaan viittauksesta syntyi hiljaisuus.

Mutta tätä hetkeä Cethegus käyttikin hyväkseen.

Hän ajoi ratsunsa eteenpäin aivan väkijoukkoon ja huusi:

"Mitä asiaa sinulla, gootti, on minun kaupunkiini?"

Totila katsahti häneen vihaisesti, mutta kääntyi sitten toisaalle.

"Tuon kuusinkertaisen murhaajan ja valehtelijan kanssa puhun vain
miekallani.

"Sinulle, Rooman onneton, petetty kansa, puhun nyt.

"Sydäntäni on teidän tähtenne kalvanut tuska.

"Tulin lopettamaan kurjuutenne.

"Olen tullut aseitta.

"Sillä minua suojelee Rooman kansan kunnia paremmin kuin kilvet ja
kypärät."

Hän vaikeni.

Cethegus ei keskeyttänyt häntä enää.

Kuningas jatkoi:

"Kviritit! Kai te olette itsekin tietäneet, että olisin aikoja sitten
voinut valloittaa kaupunkinne rynnäköllä.

"Teillä ei ole nimittäin enää ollenkaan miehiä, tyhjät kivimuurit vain.

"Mutta jos Rooma joutuisi rynnäköllä käsiini, täytyisi se polttaa.

"Ja minä tahdon mieluummin jäädä Rooman ulkopuolelle kuin jättää sen
poltolle ja hävitykselle alttiiksi.

"En tahdo muistuttaa teitä siitä, miten te palkitsitte Teoderikin ja
goottien hyvyyden.

"Oletteko unohtaneet ajan, jolloin kiitollisina löitte rahoihinne
kirjoituksen: 'Roma felix'.

"Teitä on tarpeeksi rangaistu.

"Ankarammin ovat nälkä, rutto ja Bysantti sekä tuo paholainen
rangaisseet teitä kuin me olisimme koskaan tehneet.

"Kahdeksan tuhatta miestä, naisia ja lapsia lukuunottamatta, on teidän
puolellanne kuollut.

"Autiot talonne luhistuvat kokoon.

"Te syötte ahmien ruohoa, jota kasvaa temppelienne pihoissa.

"Epätoivo kuvastuu kaikkialta.

"Ihmislihaa, omien lastensa lihaa ovat nälkäiset äidit, roomalaisäidit
syöneet.

"Tähän saakka on teidän vastustuskykyänne täytynyt ihailla eikä
suinkaan moittia.

"Mutta tästä alkaen se on hulluutta.

"Viimeinen toivonne oli Belisarius.

"Tiedättekö, että Belisarius on lähtenyt Sisiliasta kotiinsa
Bysanttiin?

"Hän on jättänyt teidät oman onnenne nojaan."

Cethegus käski torvien puhaltaa tukahduttaakseen kansan tuskanhuudot.

Kauan saivat torventoitottajat tehdä turhaa työtä, mutta vihdoin
tuubain äänet voittivat huudon.

Kun hiljaisuus syntyi, huusi prefekti:

"Hän valehtelee!

"Älkää uskoko noin karkeata valhetta!"

"Ovatko gootit teille valehdelleet, olenko minä valehdellut,
roomalaiset?

"Ei teidän tarvitsekaan uskoa muuta kuin omia silmiänne ja korvianne.

"Tule esille, mies, ja puhu.

"Tunnetteko hänet?"

Goottilaiset ratsumiehet toivat esille komea-asuisen bysanttilaisen.

"Konon!"

"Belisariuksen navarkki!"

"Me tunnemme hänet", huusi väkijoukko.

Cethegus kalpeni.

"Rooman miehet", sanoi bysanttilainen, "magister militum Belisarius on
lähettänyt minut kuningas Totilan luo.

"Saavuin tänään.

"Belisariuksen _täytyi_ lähteä Sisiliasta takaisin Bysanttiin.

"Hän jätti lähtiessään Rooman ja Italian kuningas Totilan tunnetun
hyvyyden haltuun.

"Tämä oli asiani hänelle ja teille."

"Hyvä on", huusi Cethegus jyrisevällä äänellä, "asiat ovat siis sillä
kannalla. Mutta nyt on tullut päivä, jolloin voitte näyttää, oletteko
roomalaisia vai äpäriä.

"Kuunnelkaa tarkkaan.

"Prefekti Cethegus ei luovuta koskaan, ei koskaan Roomaansa
barbaareille.

"Muistelkaa toki niitä aikoja, jolloin minä olin teille kaikki
kaikessa.

"Aikoja, jolloin te mainitsitte nimeäni Kristuksen rinnalla ennen
pyhimyksiä.

"Kuka on teille antanut vuosikausia työtä ja leipää ja -- mikä on vielä
tärkeämpi -- aseita?

"Kuka teitä silloin suojeli, -- Belisarius vaiko Cethegus -- kun
barbaareita oli sataviisikymmentätuhatta muurienne edustalla?

"Kuka on sydänverellänsä pelastanut Rooman kuningas Vitigeksen käsistä?

"Kuulkaa!

"Viimeisen kerran kutsun teitä taisteluun.

"Kuulkaa minua, Camilluksen jälkeläiset.

"Kuten hän lakaisi Kapitoliumista gallialaiset, jotka jo olivat saaneet
kaupungin haltuunsa, roomalaisten miekkojen voimalla, lakaisen minäkin
nuo gootit pois.

"Kokoontukaa ympärilleni hyökkäykseen.

"Koettakaamme, mitä roomalaisten miekat saavat aikaan, kun Cethegus ja
epätoivo niitä johtavat.

"Valitkaa!"

"Niin, valitkaa", huudahti kuningas Totila kohottautuen pystyyn.

"Valitkaa varman perikadon ja varman vapauden välillä.

"Jos vielä seuraatte tuota mieletöntä, en voi enää suojella teitä.

"Kuunnelkaa, mitä Tarentumin kreivillä Tejalla on sanomista!

"Luullakseni tunnette hänet.

"En voi teitä enää suojella."

"Ei hän voi", huusi Teja kohottaen suurta sotakirvestään. "Sitten ei
enää anneta armoa, kautta vihan jumalan.

"Jos te hylkäätte vielä tämän armon tarjouksen, ei näiden muurien
sisäpuolelle säästetä ainoatakaan ihmistä.

"Olen sen vannonut ja tuhannet minun kanssani."

"Minä lupaan unohtaa kaikki entiset tekonne ja olla teille lempeä
kuningas.

"Kysykää napolilaisilta!

"Valitkaa prefektin ja minun välillä!"

"Terve, kuningas Totila!

"Kuolema prefektille", huusivat ympärillä seisovat yksimielisesti.

Kuten yhteisestä sopimuksesta naiset ja lapset heittäytyivät polvilleen
kuninkaan eteen ja kohottivat kätensä ikäänkuin rukoillakseen, jota
vastoin tuhannet aseelliset kohottivat kiroten keihäänsä ja miekkansa
prefektiä kohden.

Monta heittokeihästä lensikin häneen päin.

Ne olivat hänen lahjoittamiaan.

"Koiria he ovat!

"Eivät roomalaisia!"

Niin huusi Cethegus vimmoissaan ja käänsi äkkiä ratsunsa.

"Kapitoliumille!"

Pitkällä loikkauksella jalo ratsu lensi polvistuvien, kirkuvien naisten
yli ja keihäspilven läpi, jonka roomalaiset heittivät häntä kohti.

Hän ratsasti kumoon ne harvat, jotka koettivat sulkea hänen tiensä.

Pian hänen punainen töyhtönsä oli kadonnut.

Ratsumiehet kiitivät perästä.

Keihäsmiehet peräytyivät hitaasti ja hyvässä järjestyksessä tuon
tuostakin torjuen kaupunkilaisten hyökkäykset.

He pääsivät lujaan linnoitukseen, jonka Marcus Licinius oli miehittänyt
ja joka hallitsi Kapitoliumille ja prefektin taloon vievän tien.

"Mitä nyt on tehtävä? Ajammeko heitä takaa", roomalaiset kysyivät
kuninkaalta.

"Ei! Seis!

"Avatkaa kaikki portit!

"Leireissämme on jo varattuna lihalla, leivällä ja viinillä täytettyjä
vaunuja.

"Niitä vietäköön eri osiin kaupunkia.

"Rooman kansaa ruokitaan ja juotetaan kolme päivää.

"Goottini pitävät huolta siitä, ettei kukaan saa syödä itseään
kuoliaaksi."

"Entä prefekti", kysyi herttua Guntaris.

"Cethegus Caesarius, Rooman entinen prefekti ei voi välttää Jumalan
kostoa", huudahti Totila kääntyen Guntarikseen päin.

"Eikä minua", huusi paimenpoika.

"Eikä minua", virkkoi Teja karauttaen tiehensä.




KYMMENES LUKU.


Suurin osa Rooman kaupungin aluetta oli Forum romanumilla tehdyn
päätöksen mukaan joutunut goottien käsiin.

Cetheguksen hallussa oli vielä Tiberin oikea ranta Hadrianuksen
haudasta alkaen Porta portuensikseen saakka. Tämän portin kohdalla
olivat molemmat virransulut.

Tiberin vasemmalla rannalla oli prefektin hallussa vain pieni, mutta
tärkeä palanen Forum romanumin länsipuolta. Alueen keskustana oli
Kapitolium ja sitä ympäröivät lujat linnoitukset ja korkeat muurit.

Ne alkoivat Tiberistä ja kulkivat Kapitoliumin kukkulan itäpuolitse
Trajanuksen torille pohjoiseen sekä Kapitoliumin länsipuolitse Circus
flaminiuksen ja Marcelluksen teatterin välitse -- edellinen jäi ulko-,
jälkimmäinen sisäpuolelle muuria -- Fabriciuksen sillalle ja Tiberin
saareen.

Lopun päivää vapautetut roomalaiset viettivät hurjasti juhlien sekä
syöden ja juoden.

Kuningas tuotatti hänelle luovutettujen kaupunginosien keskuksiin
kahdeksankymmentä suurta vaunua ruokatavaroita.

Nälkäinen kansa asettui niiden ympärille kiville ja kiireessä
laadituille penkeille kiittäen Jumalaa, pyhimyksiä ja "parasta
kuningasta".

Prefekti oli panettanut huolellisesti kiinni kaikki portit, jotka
veivät kaupungin goottilaisista osista muurien läpi _hänen_ Roomaansa,
ensin kaikki Forum romanumilta Kapitoliumille vievät tiet, sitten porta
flumentanan, carmentaliksen ja ratumenan.

Vähälukuisen miehistönsä hän jakoi nopeasti tarkastettuaan asemansa
tärkeimpiin paikkoihin.

Hänen hallussaan olivat melkein samat paikat kuin Belisariuksen
Roomassa ollessa.

"Salvius Julianus saa vielä sata miestä avukseen hirsisululle.

"Abasgilaiset jousimiehet rientävät Pison luo ketjusululle.

"Marcus Licinius pysyy paikallaan."

Mutta silloin Lucius Licinius ilmoitti, että legioonalaisten
jäännökset, jotka eivät olleet päässeet Forum romanumilla pidettyyn
kokoukseen, koska he olivat toisissa kaupunginosissa vahdissa,
rupesivat niskoittelemaan.

"Vai niin", huudahti Cethegus. "Paistit, joista heidän serkkunsa tuolla
alhaalla ovat myyneet roomalaiskunniansa, tuoksuvat kovin hyvältä.

"Minä tulen."

Hän ratsasti Kapitoliumille, missä nuo legioonalaiset, -- noin
viisisataa miestä -- seisoivat uhkaavan näköisinä riveissään.

Hitaasti prefekti ratsasti pitkin rintamaa katsellen tarkasti miehiä.

Vihdoin hän lausui:

"Olin aikonut antaa teille kunnian puolustaa Kapitoliumin kotijumalia
barbaareita vastaan.

"Mutta minä kuulin, että raavaspaistit tuolla alhaalla houkuttelevat
teitä.

"En usko sitä.

"Te ette voi jättää pulaan miestä, joka monien velttojen vuosisatojen
jälkeen taas on opettanut teitä taistelemaan ja voittamaan.

"Se, joka on Cetheguksen ja Kapitoliumin puolella -- nostakoon
miekkansa."

Ei yksikään liikahtanut.

"Nälkä on mahtavampi jumala kuin Kapitoliumin Jupiter", virkkoi hän
ylenkatseellisesti.

Silloin astui eräs centuurio esille.

"Ei niinkään, Rooman prefekti.

"Mutta me emme halua taistella isiämme emmekä veljiämme vastaan, jotka
nyt ovat goottien puolella."

"Minun pitäisi pitää teidät täällä panttivankeina isienne ja veljienne
varalta.

"Jos he tekevät rynnäkön, pitäisi teidän päänne heittää heitä vastaan.

"Mutta minä luulen, ettei sekään laimentaisi heidän vatsasta lähtenyttä
innostustaan.

"Menkää! Te ette ole tarpeeksi arvokkaita Roomaa pelastamaan.

"Licinius, avaa portti.

"Anna heidän kääntää selkänsä Kapitoliumille -- ja kunnialle."

Legioonalaiset lähtivät tiehensä.

Vain satakunta miestä jäi epätietoisena seisomaan keihäisiinsä nojaten.

"No? Mitä tahdotte", huusi Cethegus ajaen aivan heidän eteensä.

"Kuolla kanssasi, Rooman prefekti", sanoi eräs.

Ja toiset toistivat:

"Kuolla kanssasi!"

"Kiitän teitä!

"Katso, Licinius. Sata roomalaista on vielä!

"Ne riittäisivät uuden roomalaisvaltakunnan perustamiseen.

"Annan teille kunniapaikan.

"Te puolustatte linnoitusta, jolle olen antanut Julius Caesarin nimen."

Hän hyppäsi hevosensa selästä, heitti ohjakset Syphaxille, kutsui
tribuuninsa aivan luokseen ja sanoi:

"Suunnitelmani on --"

"Joko sinulla on suunnitelma?"

"Jo. Me hyökkäämme.

"Mikäli minä tunnen barbaarit, ei meidän tänä yönä tarvitse pelätä
hyökkäystä.

"He ovat saaneet haltuunsa kolme neljännestä kaupungista.

"Voittoa vietetään suurin juomingein ja sitten vasta he rupeavat
ajattelemaan viimeisen neljänneksen valloittamista.

"Keskiyön aikana on koko tuo kultatukkaisten sankarien ja juopporattien
sotajoukko riemun, viinin ja unen raukaisema.

"Nälkäiset kviritit tuolla alhaalla eivät jää nyt juomisessa heitä
huonommiksi.

"Katsokaa! He mässäävät ja hyppivät päät seppeleillä koristettuina.

"Kaupunkiin on saapunut vasta vähäinen osa barbaareita.

"Siihen meidän voitontoiveemme perustuvat.

"Keskiyön aikana hyökkäämme kaikista porteista -- he eivät pidä sitä
mahdollisenakaan, kun he tietävät vähälukuisuutemme -- ja teurastamme
heidät heidän nukkuessaan."

"Suunnitelmasi on hurjan rohkea", huudahti Lucius Licinius.

"Mutta jos kaadumme -- niin tulee Kapitolium haudaksemme."

"Sinä opit minulta sekä sanat että iskut", virkkoi Cethegus hymyillen.

"Suunnitelmani on epätoivon synnyttämä. Mutta se on ainoa mahdollinen.
Vahdit ovat kai paikoillaan.

"Nyt menen kotiini ja rupean pariksi tunniksi nukkumaan.

"Minua ei saa ennen herättää.

"Kahden tunnin perästä on minut herätettävä."

"Voitko nukkua nyt, päällikkö?"

"Minun täytyy.

"Ja toivoakseni nukunkin hyvin.

"Minun täytyy nukkuen tai valveilla saada hiukan lepoa sen vuoksi, että
luovutin Forum romanumin barbaarikuninkaalle.

"Se oli liikaa.

"Se vaatii lepoa.

"Syphax! Jo eilen kysyin sinulta, onko Tiberin oikealta rannalta
saatavissa yhtään viiniä?"

"Olen tiedustellut, herra.

"Viiniä on vain jumalanne temppelissä.

"Mutta se on jo pappien ilmoituksen mukaan siunattu ehtoollista
varten."

"Ei kai se ole siitä pahentunut.

"Ottakaa se papeilta.

"Jakakaa se sadalle roomalaiselle, jotka ovat Caesarin linnoituksessa.

"Se on ainoa kiitollisuuden osoitus, jonka voin heille nyt antaa."

Hän ratsasti hitaasti Syphaxin seuraamana kotiinsa.

Hän pysähtyi pääkäytävän eteen.

Syphaxin kutsusta hevosten vartija Thrax saapui paikalle.

Cethegus hyppäsi maahan ja taputti jalon ratsunsa kaulaa.

"Seuraava ratsastus on ankara, Pluto. Se vie joko voittoon tai pakoon.

"Antakaa sille se valkoinen leipä, joka oli säästetty minua varten."

Hevonen vietiin päärakennuksen vieressä olevaan talliin.

Marmoripilttuut olivat tyhjät.

Plutolla ei laajassa tallissa ollut muuta toveria kuin Syphaxin rusko.

Kaikki muut prefektin hevoset olivat teurastetut palkkasoturien
ruoaksi.

Talon isäntä meni komean eteisen ja atriumin läpi kirjastoonsa.

Vanha ovenvartija ja kirjuriorja Fidus, joka ei enää jaksanut kantaa
keihästä, oli tätä nykyä talon ainoana palvelijana.

Kaikki muut orjat ja vapautetut olivat muureilla -- elävinä tai
kuolleina.

"Anna minulle Plutarkon Caesar!

"Ja kaada suureen, ametisteilla koristettuun pikariin -- suihkulähteen
vettä."

Prefekti jäi vielä kirjastoon.

Vanhus oli sytyttänyt samoin kuin rauhan päivinäkin kalliilla
nardusöljyllä täytetyn lampun.

Cethegus katseli kauan rintakuvia, hermejä ja pieniä patsaita, joiden
tummat varjot kuvastuivat selvästi kauniiseen mosaiikkiseinään.

Siinä olivat melkein kaikkien Rooman sankarien -- sodan tai
rauhanaikaisten -- kuvapatsaat kukin jalustallaan ja lyhyillä
elämäkerrallisilla tiedoilla varustettuna.

Tarunaikaiset kuninkaat olivat ensin, sitten konsulien ja keisarien
pitkä rivi Trajanukseen, Hadrianukseen ja Konstantinukseen saakka.

Erityisessä, pienessä ryhmässä olivat hänen omat esi-isänsä,
"Cethegukset".

Seinän viereen oli jo tuotu tyhjä jalusta, jolle kerran _hänen_
kuvapatsaansa asetettaisiin.

Se oli viimeinen sillä puolen salia.

Sillä hän oli sukunsa viimeinen.

Mutta vasemmalla oli kokonainen rivi tyhjiä komeroita jatkoa varten.

Cetheguksen nimen piti näet hänen ottopoikansa kautta jatkua
loistavampiin vuosisatoihin kuin tämä.

Hämmästyksekseen hän näki kävellessään hitaasti ja ajatuksissaan pitkin
riviä, tyhjällä jalustalla, jolle hänen kuvansa piti tulla, nyt
pienoisen kuvapatsaan.

"Mitä tämä on?

"Nosta lamppuasi, vanhus!

"Mikä kuvapatsas on minun paikallani?"

"Suo anteeksi, herra.

"Erään hyvin vanhan patsaan jalusta tuolla yläpäässä piti korjauttaa.

"Otin patsaan pois.

"Asetin sen tänne tyhjälle jalustalle, ettei se mitenkään
vahingoittuisi."

"Valaise!

"Vielä ylemmäksi!

"Kukahan se on?"

Ja Cethegus luki patsaassa olevan lyhyen kirjoituksen:

"Tarqvinius Superbus, Rooman tyranni, jonka porvarit olivat ajaneet
pois sietämättömän yksinvaltiuden tähden, kuoli kaukana kaupungista
maanpakolaisena.

"Tuleville sukupolville varoitukseksi."

Cethegus itse oli -- nuoruutensa päivinä -- laatinut tuon kirjoituksen
ja panettanut sen patsaaseen.

Hän otti marmoripään nopeasti alas ja asetti sen lattialle.

"Pois enne", virkkoi hän.

Vaipuneena syviin mietteisiin hän palasi lukuhuoneeseensa.

Hän asetti kypäränsä, kilpensä ja miekkansa vuoteen viereen.

Orja sytytti kilpikonnanluulla koristetulla pöydällä olevan lampun, toi
täytetyn pikarin ja pyydetyn kirjan, minkä jälkeen hän poistui.

Cethegus tarttui kääröön, mutta laski sen heti takaisin pöydälle.

Tällä kertaa hän ei voinut pakottaa itseään levolliseksi.

Se olisi ollutkin luonnotonta.

Forum romanumilla joivat kviritit ja barbaarit keskenään
goottikuninkaan menestykseksi ja toivottivat perikatoa Rooman
prefektille, senaatin puheenjohtajalle.

Kahden tunnin perästä hän aikoi riistää Rooman takaisin barbaarien
käsistä.

Hän ei voinut käyttää tätä lyhyttä aikaa lukeakseen uudelleen
elämäkerran, jonka hän osasi melkein ulkoa.

Hän joi janoonsa vettä pikarista.

Sitten hän heittäytyi vuoteelle.

"Oliko se enne", tuumi hän itsekseen.

"Merkitsevätkö enteet mitään sille, joka ei usko niitä?

"'On olemassa yksi ainoa seikka, jolla on merkitystä: kotimaan puolesta
taisteleminen.'

"Niin sanoi Homeros.

"Taisteleehan Cetheguskin kotimaansa puolesta.

"Hän taistelee melkein yksin.

"Sen on tämä päivä häpeällisellä tavalla todistanut.

"Rooma on Cethegus ja Cethegus on Rooma.

"Eivät nuo nimensä unohtaneet roomalaiset.

"Rooma on nyt paljon suuremmassa määrässä Cethegus kuin muinoin Caesar.

"Olihan hänkin tyranni hullujen mielestä."

Hän hypähti taas vuoteelta ja meni esi-isänsä patsaan luo.

"Jumalainen Julius, jos voisin rukoilla, niin tänään rukoilisin, --
rukoilisin sinua.

"Auta, täydennä jälkeläisesi työ.

"Miten ankarasti, verisesti ja väsymättä olen taistellut siitä ajasta
alkaen, jolloin marmoripäästäsi lensi minun päähäni ajatus Rooman
uudistamisesta, valmiina, täysissä aseissa, kuten Pallas Athene Zeun
päästä.

"Olen taistellut yötä päivää miekalla ja väsyttänyt itseäni
ajatuksilla.

"Senkin seitsemän kertaa on kahden kansan ylivoima painanut minut
maahan, mutta joka kerta olen taas noussut murtumattomana ja
pelottomana.

"Vuosi sitten näytti päämääräni kovin läheiseltä.

"Ja nyt, tänä yönä täytyy minun taistella tuon vaaleatukkaisen pojan
kanssa Rooman viimeisten talojen, oman taloni, henkeni puolesta.

"Onko se mahdollista?

"Täytyykö minun kukistua?

"Niin suuren työn jälkeen.

"Sellaisten sankaritekojen jälkeen.

"Vain tuon nuorukaisen hyvän onnen vuoksi.

"Onko aivan mahdotonta jälkeläisesi aikana, että yksi ainoa mies korvaa
kokonaisen kansan, kunnes hän ehtii sen uudistaa, kunnes se ehtii
uudistua?

"Onko miehen mahdoton voittaa goottien valta ja kreikkalaisten valta?

"Eikö Cethegus voi seisahduttaa tapausten pyörää ja pyöräyttää sitä
taaksepäin?

"Täytyykö minun kukistua, koska olen yksin, minä sotajoukkojen
päällikkö, minä kansaton johtaja?

"Täytyykö minun luopua sinun Roomastasi -- minun Roomastani?

"En voi, en tahdo ajatella sellaista mahdollisuutta.

"Synkkenihän sinunkin onnesi tähti vähän ennen Pharsalon taistelua.

"Etkö sinäkin uinut haavoittuneena satojen nuolien sataessa Niilin yli?

"Ja sittenkin sait työsi valmiiksi.

"Ja palasit riemukulussa Roomaasi.

"Pahemmin ei voi käydä minullekaan, sinun jälkeläisellesi.

"Ei, minä en menetä Roomaani.

"En menetä taloani, en tätä jumalaista kuvaasi, joka usein on antanut
minulle lohdutusta ja toivoa, kuten kristityille ristin näkeminen.

"Ja merkiksi uskostani sinuun jätän kilpesi suojaan ne, jotka olen
sinne kätkenyt.

"Missäpä ne maan päällä olisivatkaan paremmassa turvassa?

"Eräänä heikkouden hetkenä aioin antaa Syphaxin haudata maahan nuo
salaiset paperini ja jäljellä olevat aarteeni.

"Jos menetän Rooman, tämän talon, tämän pyhätön; niin menkööt nämä
muistiinpanotkin.

"Mitäpä siitä -- kuka osaisi selittää niiden salakirjoituksen?

"Ei, samalla tavalla kuin kirjeeni ja päiväkirjani saat nämä
aarteenikin säilytettäviksesi."

Hän otti isohkon nahkapussin, jota hän oli säilyttänyt rinnallaan
panssarin ja tunikan alla.

Se oli täynnä kallisarvoisia helmiä ja jalokiviä.

Sitten hän kosketti patsaassa kilven alla olevaa jousta.

Hän otti kapeasta aukosta, joka ilmestyi patsaan kylkeen, pitkulaisen,
norsunluusta tehdyn arkun, joka oli kaunistettu veistoksilla ja
varustettu kultalukolla sekä sisälsi kaikenlaisia pieniin
papyruskääröihin tehtyjä muistiinpanoja.

Hän pani säkin arkkuun.

"Tässä tämä on, suuri esi-isäni. Suojele hyvin salaisuuteni ja
aarteeni.

"Kenen hallussa ne sitten olisivat turvassa, elleivät sinun?"

Sitten hän sulki taas aukon, jota oli melkein mahdoton huomata.

"Kiipesi alla!

"Sydämelläsi!

"Merkiksi luottamuksestani sinuun ja erinomaiseen onneesi!

"Merkiksi siitä, ettei minua saada karkoitetuksi sinun luotasi,
Roomastani.

"Ei ainakaan pitkiksi ajoiksi.

"Jos minun täytyisi paetakin, niin minä palaan.

"Kukapa hakee aarteitani ja salaisuuksiani kuolleelta Caesarilta!

"Suojele niitä."

Vaikka ametistipikarin vesi olisi ollut tulisinta viiniä, ei se olisi
vaikuttanut niin kiihdyttävästi prefektiin kuin nuo sanat, jotka hän
lausui osittain itsekseen, osittain puhellessaan jumalana
kunnioittamansa patsaan kanssa.

Kaikkien sielun ja ruumiin voimien yli-inhimillinen jännittäminen
viimeisinä viikkoina, menestyksetön kamppailu tänään torilla, heti
kukistumisen jälkeen keksitty, epätoivoinen suunnitelma ja sen
aiheuttama jännitys olivat kiihdyttäneet tätä rautaista miestä ja
samalla lisänneet äärimmilleen kysymyksen, jota hän koetti kaikin
voimin vastustaa.

Hän ajatteli, puhui ja teki tehtävänsä kuin kuumeessa.

Väsyneenä hän heittäytyi patsaan lähellä olevalle vuoteelleen.

Hän nukkui aivan paikalla.

Mutta se ei ollut samanlaista unta kuin hän oli tähän saakka nukkunut
ilkitöittensä jälkeen ja ennen uhkaavaa vaaraa.

Nyt ei hänen kaikenlaisia mielenliikutuksia halveksiva luontonsa
auttanutkaan.

Uni oli levotonta.

Häntä vaivasivat ilkeät unet, jotka vaihtuivat nopeasti kuin
kuumesairaan houreet.

Vihdoin unet muuttuivat selvemmiksi.

Hän näki Caesar-patsaan, jonka vieressä hän makasi, kasvavan
kasvamistaan.

Yhä ylemmäksi nousi majesteetillinen pää.

Se oli jo tunkeutunut talon katon läpi.

Laakeriseppeleellä koristettu pää katosi jo yöpilven yläpuolelle
tähtiin.

"Ota minut mukaasi", pyyteli Cethegus.

Puolijumala vastasi:

"En voi täältä saakka nähdä sinua.

"Sinä olet liian pieni.

"Sinä et voi seurata minua."

Silloin nukkujasta tuntui, että ukkonen iski äkkiä hänen talonsa
kattoon.

Räiskien putoilivat kattopalkit hänen päälleen ja hautasivat hänet
huoneen pirstaleiden alle.

Caesar-patsaskin murtui ja lysähti läjään. --

Äänet kuuluivat yhä. --

Cethegus hypähti ylös ja katseli ympärilleen.




YHDESTOISTA LUKU.


Äänet kuuluivat yhä.

Ne olivat todellisia -- hän ei ollut siis nähnyt unta.

Mutta iskut kaikuivat hänen talonsa oveen.

Cethegus otti kypäränsä ja kilpensä.

Samassa Syphax ja Lucius Licinius syöksyivät huoneeseen.

"Ylös, päällikkö!"

"Ylös, Cethegus!"

"Ei vielä ole kahta tuntia kulunut.

"Aion hyökätä vasta kahden tunnin kuluttua."

"Niin, mutta gootit!

"Ne ehtivät ennen.

"Ne hyökkäävät!"

"Kirotut!

"Mihin ne hyökkäävät?"

"Satamaan.

"Virransulun luokse.

"Hän on lähettänyt polttolaivoja jokea ylöspäin.

"Dromooneja, joiden kannella on palavia torneja täynnä pihkaa, pikeä ja
tulikiveä.

"Ensimmäinen, palkeista tehty virransulku ja sen yläpuolella olevat
venheet ovat ilmitulessa.

"Salvius Julianus on haavoittunut ja joutunut vangiksi.

"Katso! Liekit näkyvät tänne saakka."

"Ketjusulku?

"Onko se ehyt?"

"On.

"Mutta jos se katkeaa?"

"Silloin olen minä, kuten kerran ennenkin, Rooman sulkuna.

"Eteenpäin!"

Syphax toi korskuvan ratsun esille.

Cethegus hyppäsi sen selkään.

"Oikealle!

"Missä on veljesi Marcus?"

"Torin luona sijaitsevassa linnoituksessa."

Heitä vastaan tuli palkkasotureita, isaurilaisia ja abasgeja, jotka
pakenivat satamakaupungista päin.

"Paetkaa", huusivat he.

"Pelastakaa prefekti!"

"Missä on Cethegus?"

"Täällä -- hän pelastaa _teidät_.

"Kääntykää!

"Joelle!"

Hän ajoi edellä. Palavien palkkien ja laivojen loimu valaisi tietä.

Päästyään joen rannalle Cethegus hyppäsi hevosensa selästä.

Syphax kätki sen huolellisesti tyhjään tavaravajaan.

"Tulisoihtuja tänne!

"Venheisiin!

"Tuolla on kymmenkunta pientä venhettä.

"Olen varannut ne aikoja sitten tällaisen tapauksen varalle.

"Jousimiehet niihin.

"Seuratkaa minua!

"Licinius, mene toiseen venheeseen.

"Soutakaa ketjusulun luo.

"Asettukaa aivan sulun yläpuolelle.

"Jos joku lähestyy sulkua alapuolelta, niin ampukaa.

"He eivät voi laskea maihin sulun alapuolella. Torninkorkuiset muurit
ulottuvat molemmilla puolilla jyrkästi jokeen.

"Heidän täytyy tulla tänne saakka."

Muutamia pieniä goottialuksia oli koetteeksi tullut sululle.

Mutta muutamat syttyivät palkkisulun ja venheiden tulesta.

Toiset kaatuivat tungoksessa.

Eräs laiva, joka oli saapunut puolen jousenkantaman matkan päähän
varustetusta ketjusulusta, ajelehti heti taas ohjaamattomana virtaa
alas. Koko miehistön olivat abasgien nuolet kaataneet.

"Katsokaa!

"Tuolla menee kuolon laiva!

"Kestäkää!

"Ei mitään ole menetetty.

"Hankkikaa tänne tulisoihtuja ja polttoaineita!

"Sytyttäkää laivatelakka!

"Tuli tulta vastaan!"

"Katso tuonne, herra", virkkoi Syphax, joka ei luopunut isännästään.

"Sieltä tulee ratkaisu!"

Näky oli komea.

Gootit olivat huomanneet, etteivät he voineet päästä ketjusulun ohi
pienillä aluksilla.

He olivat sen vuoksi kirveillä hakanneet palavaan palkkisulkuun
keskelle jokea niin leveän aukon, että suuri goottilainen sotalaiva
pääsi siitä kulkemaan.

Mutta yksistään soutajien voimalla ei suurta laivaa voitu saada
liekkien läpi abasgien nuolisateessa paremmin kuin "kuolon laivaakaan".

Gootit pysyttelivät epätietoisen näköisinä palkkien alapuolella.

Silloin rupesi äkkiä puhaltamaan voimakas etelätuuli, joka sai joen
laineet virtaamaan ylöspäin.

"Tunnetteko tuulen suhinaa?

"Se on voitonjumalan henkäys.

"Nostakaa purjeet!

"Seuratkaa nyt minua, gootit", huusi iloinen, nuorekas ääni.

Purjeet lensivät ylös ja levittäytyivät suurina siipinä goottien
kuninkaanlaivan "Villin Joutsenen" molemmille puolille.

Komeata oli katsella, kun mahtava alus kaikkien purjeittensa ja sadan
soutajan eteenpäin kiidättämänä lensi jokea ylöspäin.

Sitä valaisivat kamalasti molemmilla puolilla palavat palkit ja
venheet.

Hillittömästi, turmiota tuottavan näköisenä laiva kiiti eteenpäin.

Yläkannen molemmilla puolilla, soutajien suojaksi rakennetulla katolla
oli goottisotureita polvillaan vieri vieressä, kilpi kilvessä kiinni
muodostaen siten kuparisen seinän nuolia vastaan.

Laivan keulassa oli jättiläismäinen joutsen siivet levällään.

Siipien välissä joutsenen selässä kuningas Totila seisoi miekka
oikeassa kädessään.

"Eteenpäin", komensi hän.

"Soutakaa, pojat!

"Voimainne takaa!

"Olkaa varuillanne, gootit!"

Cethegus tunsi tuon nuorekkaan vartalon.

Hän tunsi äänenkin.

"Antakaa laivan tulla lähelle.

"Aivan lähelle.

"Kahdenkymmenen askeleen päähän.

"Ampukaa silloin vasta.

"Ei vielä.

"Nyt.

"Nyt. Ampukaa!"

"Suojatkaa itseänne gootit!"

Nuolisade lensi laivaa kohti.

Mutta kilpilinnasta nuolet kimposivat takaisin.

"Kirous", huusi prefektin takana seisova Piso.

"He aikovat katkaista ketjusulun laivansa kovan vauhdin avulla.

"Heidän aikeensa onnistuukin varmasti, vaikka kaikki kannella olevat
miehet kaatuisivat.

"Soutajathan ovat näkymättömissä.

"Ja etelätuulta emme voi pysähdyttää."

"Tuli purjeisiin!

"Tuli laivaan!

"Kekäleitä tänne", komensi Cethegus,

Yhä lähemmäksi tuli uhkaava joutsen.

Yhä lähempää uhkasi laivan keula kireälle jännitettyä sulkua.

Kekäleistä, joita rannalta heitettiin, lensivät jo muutamat laivaan.

Yksi lensi fokkipurjeeseen. Se leimahti tuleen ja paloi poroksi.

Toinen -- Cethegus itse oli sen heittänyt -- hipaisi goottikuninkaan
liehuvaa tukkaa.

Kekäle putosi hänen viereensä.

Hän ei huomannut sitä.

Silloin hänen luokseen juoksi nuorukainen, jolla puolustus- ja
hyökkäysaseena oli vain paimensauva.

Nuorukainen polki kekäleen sammuksiin.

Muut kekäleet kimposivat kiivistä jokeen ja sammuivat.

Laivan keula oli enää vain kahdeksan askeleen päässä ketjusta.

Roomalaiset odottivat vapisten iskua.

Silloin Cethegus astui venheensä keulaan, otti raskaan heittokeihään ja
tähtäsi tarkasti.

"Huomio", huusi hän.

"Heti kun barbaarien kuningas on kaatunut, heittäkää uusia kekäleitä!"

Hän tähtäsi tarkasti.

Heitettyään kätensä vielä kerran taaksepäin hän singahdutti keihään
vihansa ja käsivartensa koko voimalla.

Hänen miehensä odottivat henkeään pidättäen.

Mutta kuningas ei kaatunut.

Hän oli katsonut tarkoin heittäjää.

Siitä huolimatta hän heitti pitkän, kapean kilpensä kannelle.

Hän katsoi tarkoin keihään kärkeen, vasen kilvetön käsi ojolla.

Keihäs lensi suhahtaen sitä paikkaa kohti, jossa paljas kaula alkaa.

Kun se oli aivan iskemäisillään kaulaan, kuningas sieppasi sen kiinni
vasemmalla kädellään ja -- -- heitti sen saman tien takaisin prefektiin
päin, jonka vasempaan käteen kilven yläpuolelle se sattui.

Cethegus lysähti toiselle polvelleen.

Samassa silmänräpäyksessä laivan keula sattui kiinteään ketjuun.

Se katkesi.

Roomalais-venheet, jotka olivat olleet sen vieressä, kaatuivat --
sekin, jossa Cethegus oli -- tai ajelehtivat virtaa alas.

"Voitto", huusi Totila. "Antautukaa, palkkasoturit!"

Cethegus pääsi haavoistaan huolimatta uiden Tiberin vasemmalle
rannalle.

Hän näki, miten goottilaivasta laskettiin kaksi venhettä, joista
toiseen kuningas astui.

Hän näki, miten kokonainen laivasto pieniä goottilaisia aluksia tuli
kuninkaan laivan jäljessä, mursi hänen jousimiestensä venherivin ja
laski miehiä maihin molemmille rannoille.

Hän näki, miten hänen abasginsa, jotka eivät olleet aiotut eivätkä
aseistetutkaan käsikähmää varten, antautuivat joukottaan muutamille
goottilaisille miekkamiehille.

Hän näki, miten kuninkaan laivasta ammuttiin vasemman rannan
puolustajia.

Hän näki kuninkaan pienen venheen laskevan maihin samalle rannalle,
jonne hän oli läpimärkänä päässyt.

Hän oli kadottanut uidessaan kypäränsä. Kilven hän oli vapaaehtoisesti
upottanut päästäkseen nopeammin maihin.

Hän aikoi rientää miekkoineen maalle nousevaa kuningasta vastaan.

Samassa goottinuoli hipaisi hänen kaulaansa.

"Sattui, Hadusunt", iloitsi nuori ampuja, "paremmin kuin silloin
marmorihaudan luona."

"Hyvin, Guntamund."

Cethegus horjui.

Syphax saapui hänen luokseen.

Samalla kertaa joku laski kätensä hänen olkapäälleen.

Se oli Marcus Licinius.

"Sinäkö täällä?

"Missä ovat miehesi?"

"Kuolleet", virkkoi Marcus.

"Nuo sata roomalaista kaatuivat Caesarin linnoituksessa.

"Teja, hirmuinen Teja ryntäsi sinne.

"Puolet isaurilaisista kaatui matkalla Kapitoliumiin.

"Jäännökset puolustavat Kapitoliumin porttia ja talosi edustalla
sijaitsevaa puolilinnoitusta.

"Minun voimani ovat lopussa.

"Tejan kirves tunkeutui kilpeni läpi kylkiluihin.

"Voi hyvin, suuri Cethegus!

"Pelasta Kapitolium!

"Mutta joudu!

"Teja on nopea."

Marcus kaatui maahan.

Liekit nousivat öistä taivasta kohti Kapitoliumin vuorelta.

"Täällä joella ei ole enää mitään tekemistä", virkkoi prefekti vaivoin.

Hänen verenvuotonsa oli kovin runsas ja se heikensi häntä.

"Minä pelastan Kapitoliumin.

"Sinulle, Piso, uskon barbaarikuninkaan tuhoamisen.

"Olet jo kerran ennenkin palauttanut goottikuninkaan Rooman
kynnykseltä.

"Palauta toinenkin, mutta palauta vainajana.

"Sinä, Lucius, kosta veljesi puolesta!

"Älä lähde mukaani!"

Cethegus katsahti vielä kerran vihaisesti kuningasta, jonka jalkojen
juureen abasgit olivat polvistuneet armoa anomaan.

Hän huokasi syvään.

"Sinä horjut, herra", virkkoi Syphax huolissaan.

"_Rooma horjuu_", vastasi Cethegus.

"Kapitoliumiin!"

Lucius Licinius puristi vielä kerran kuolevan veljensä kättä.

"Lähden sittenkin hänen mukaansa", virkkoi hän tälle.

"Hän on haavoittunut."

Sillä aikaa kun Cethegus, Syphax ja Lucius Licinius katosivat yön
pimeyteen, asettui Piso erään basilikan pylvään taa, jonka ohi
kuninkaan piti joelta tullessaan kulkea.

Kuningas oli jättänyt antautuneet abasgit seurueensa huostaan.

Hän astui muutamia askeleita maalle päin osoittaen miekallaan liekkejä,
jotka nousivat Kapitoliumista.

Sitten hän kääntyi joelle katselemaan goottien maalle nousua.

"Eteenpäin", kehoitti hän. "Rientäkää!

"Tuo tulipalo on sammutettava.

"Taistelu on päättynyt.

"Nyt, gootit, on teidän suojeltava Roomaa, sillä se on teidän."

Tätä hetkeä Piso käytti hyväkseen.

"Apollo auttajani", mietti hän, "salli nyt miekkani sattua yhtä
terävästi kuin jambini ovat muinoin sattuneet."

Hän hyökkäsi paljain miekoin pylvään takaa kuninkaan kimppuun, joka
seisoi selin häneen.

Mutta kun hän oli aivan kuninkaan vieressä, pudotti hän kiljaisten
miekkansa.

Navakka kepinisku oli lamauttanut hänen käsivartensa.

Samassa nuori paimen hyökkäsi hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet
maahan.

Voittaja pani polvensa hänen rinnalleen.

"Antaudu roomalainen susi", huusi nuorukainen heleällä äänellä.

"Kas, Piso, jambimestari...

"Hän on vankisi, poika", virkkoi kuningas käännyttyään heihin päin.

"Hänen on maksettava kalliit lunnaat.

"Mutta kuka sinä oikein olet, paimenpoika ja hevoseni taluttaja?"

"Sinun henkesi pelastaja hän on, herra", virkkoi Hadusunt-vanhus.

"Me näimme roomalaisen hyökkäävän kimppuusi.

"Mutta olimme liian kaukana voidaksemme huutaa sinulle tai muuten
joutua apuun.

"Poikaa saamme kiittää hengestäsi."

"Mikä sinun nimesi on, nuori sankari?"

"Adalgot."

"Mitä täältä haet?"

"Rooman prefektiä, Cethegus-roistoa.

"Missä hän on, herra kuningas?

"Sano se minulle.

"Minut ohjattiin tänne.

"Täällä sanottiin hänen koettavan torjua rynnäkkösi."

"Hän oli täällä.

"Hän on paennut.

"Hän on kai kotonaan."

"Aiotko kukistaa helvetin kuninkaan tuolla kepillä", kysyi Hadusunt.

"En", huudahti Adalgot. "Onhan minulla nyt miekka."

Hän otti maasta vankinsa miekan, heilutti sitä ilmassa ja katosi yöhön.

Totila jätti Pison goottien haltuun, joita oli joukottain laskenut
maihin Tiberin molemmille rannoille.

"Rientäkää", virkkoi hän.

"Pelastakaa Kapitolium, jonka roomalaiset ovat sytyttäneet."




KAHDESTOISTA LUKU.


Sillä välin prefekti oli jatkanut matkaansa rannalta Kapitoliumille.

Porta Trigeminan kautta hän meni Forum boariumille.

Janustemppelin luona väkijoukko pidätti häntä hiukan.

Haavastaan huolimatta hän kulki niin nopeasti, että Syphax ja Lucius
Licinius jaksoivat töintuskin seurata häntä.

Useita kertoja he kadottivat hänet näkyvistään.

He saavuttivat hänet taas.

Hän aikoi mennä Porta carmentaliksen läpi ja päästä siten
Kapitoliumille takaapäin.

Mutta portilla oli suuri goottijoukko.

Siellä oli myöskin Vakis.

Hän tunsi prefektin jo kaukaa.

"Kostoa Rautgundiksen puolesta", huusi hän ja heitti suuren kiven, joka
sattui prefektin kypärättömään päähän.

Cethegus kääntyi pakoon.

Hän muisti erään paikan, jossa muuri oli murtunut.

Se oli portista koilliseen.

Hän pyrki sinne päin mennäkseen muurin yli.

Mutta kun hän lähestyi muuria, leimahtivat Kapitoliumilta liekit
korkealle ilmaan.

Häntä vastaan juoksi muurinmurtuman yli kolme miestä.

Ne olivat isaurilaisia.

Ne tunsivat hänet.

"Pakene, herra!

"Koko Kapitolium on mennyttä.

"Musta goottipiru!"

"Onko hän -- onko Teja sytyttänyt tulen?"

"Ei, me itse sytytimme puumuurin, jonka gootit olivat vallanneet.

"Gootit sammuttavat."

"Barbaarit pelastavat Kapitoliumin."

Katkerassa tuskassaan Cethegus nojasi keihääseen, jonka eräs
palkkasoturi oli hänelle antanut huomatessaan hänen horjuvan.

"Minun täytyy vielä mennä kotiini."

Hän kääntyi oikealle päästäkseen suorinta tietä talonsa pääportille.

"Oi herra, se on kovin vaarallista", varoitti eräs palkkasotureista.

"Pian ovat gootitkin siellä.

"Minä kuulin, miten musta goottiruhtinas kyseli alinomaa sinua.

"Hän haki sinua joka paikasta Kapitoliumilta.

"Pian hän tulee taloosi."

"Minun täytyy vielä kerran käydä kotonani." S

Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta eteenpäin, kun kaupungista
päin tuli häntä vastaan joukko gootteja ja roomalaisia tulisoihduilla
ja kekäleillä varustettuina.

Etumaiset tunsivat hänet.

"Prefekti!"

"Rooman tuhooja!"

"Hän on sytyttänyt Kapitoliumin!"

"Alas! Alas!"

Häntä vastaan lensi nuolia, kiviä ja keihäitä.

Yksi palkkasotureista kaatui, jäljelle jääneet pakenivat.

Nuoli sattui Cethegukseen ja haavoitti lievästi hänen vasenta
olkapäätään.

Hän veti sen pois haavasta.

"Roomalaisnuoli! Minun leimallani varustettu", virkkoi hän katkerasti
nauraen.

Vaivoin hän pääsi lähimmälle kapealle kujalle joukkoa pakoon.

Hänen talonsa edustalla rähisi väkijoukko koettaen turhaan särkeä
vahvaa pääovea.

Heidän miekkansa ja keihäänsä eivät olleet tarpeeksi vahvoja.

Cethegus tiesi sen kuullessaan heidän voimattoman vihansa purkaukset.

"Portti on luja", sanoi hän itsekseen.

"Ennenkuin he saavat sen murretuksi, olen minä jo kaukana täältä."

Kapeata sivukatua myöten hän meni talonsa takaovelle, painoi salaista
jousta, meni pihalle ja riensi sisään jättäen ovet jälkeensä auki.

"Kuulkaa!"

Pääportilta alkoi kuulua toisenlaisia, voimakkaampia iskuja kuin tähän
saakka.

"Sotakirves", virkkoi prefekti.

"Siellä on Teja!"

Cethegus riensi kapealle aukolle, josta voi nähdä pääkadulle.

Siellä oli Teja.

Hänen musta, pitkä tukkansa liehui tuulessa.

Hänellä ei ollut kypärää.

Vasemmassa kädessä oli hänellä Kapitoliumilta siepattu tulikekäle.

Oikeassa oli pelätty sotakirves.

Hän oli kauttaaltaan veren vallassa.

"Cethegus", huusi hän joka iskun jälkeen.

"Cornelius Cethegus Caesarius!

"Missä olet?

"Hain Kapitoliumilta sinua, Rooman prefekti.

"Missä olet?

"Täytyykö Tejan hakea sinua kotilietesi äärestä?"

Samassa Cethegus kuuli kiireisiä askelia takaa päin.

Syphax oli päässyt taloon samaa tietä kuin isäntäkin.

Hän katsahti isäntäänsä.

"Pakene, herra!

"Minä suojelen kynnystäsi hengelläni."

Hän riensikin monien huoneiden läpi talon pääovelle.

Cethegus lähti oikealle.

Hän pysyi tuskin pystyssä.

Hän pääsi vielä Zeus-saliin.

Siellä hän kaatui.

Mutta samassa hän hypähti pystyyn.

Sillä pääportilta päin alkoi lähetä meteli.

Vahva portti oli saatu vihdoin rikki.

Ryskyen se kaatui sisäänpäin, ja Teja meni vihollisensa taloon.

Kynnyksellä hyökkäsi hänen kimppuunsa väijyksissä olleen pantterin
tavoin mauri, joka tarttui vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa.

Oikeassa välkkyi puukko.

Gootti pudotti kirveensä.

Hän sieppasi maurin kiinni oikealla kädellään ja heitti tämän pallon
tavoin ovesta ulos.

Vauhti oli niin kova, että Syphax kieri yhtä päätä kadulle saakka.

"Missä olet, Cethegus", kertasi Tejan ääni kysymystään yhä lähempänä.
Nyt hän oli eteisessä, nyt atriumissa.

Ovet, jotka kirjuriorja Fidus oli lukinnut, hän mursi kirveellään.

Molemmat viholliset olivat vain muutaman askeleen päässä toisistaan.

Suurella vaivalla Cethegus oli ryöminyt keskelle Zeus-salia.

Hän toivoi vielä pääsevänsä kirjastohuoneeseensa ja saavansa
Caesar-patsaan sisästä kirjoituksensa ja aarteensa.

Samassa hän kuuli taas erään oven murtuvan ja Tejan äänen kajahtavan
kirjastohuoneessa:

"Missä olet, Cethegus?"

Prefekti kuunteli henkeään pidättäen.

Hän kuuli, miten Teja kulki kirjastossa patsaalta patsaalle ja murskasi
koko rivin kirveellään.

"Missä on isäntäsi, vanhus", kuului Teja kysyvän Fidukselta.

Kirjuriorja oli nimittäin paennut hädissään kirjastohuoneeseen.

"En tiedä, kautta sieluni autuuden."

"Hän ei ole täälläkään.

"Cethegus! Pelkuri!

"Missä sinä piileksit?"

Koko joukko tuntui saapuneen kirjastoon.

Cethegus ei jaksanut enää seistä.

Hän nojasi marmoriseen Jupiteriin.

"Mitä tälle talolle tehdään?"

"Poltetaan", vastasi Teja.

"Kuningas on kieltänyt talojen polttamisen", sanoi Torismut.

"Niin on, mutta tämän talon hän on jättänyt minun haltuuni.

"Se poltetaan ja tasoitetaan maahan.

"Alas paholaisen temppeli!

"Alas hänen kaikkein pyhimpänsä -- hänen epäjumalansa!"

Kuului ankara isku.

Ratisten, paukkuen Caesar-patsas suistui mosaiikkilattialle mennen
palasiksi.

Kultarahoja, rasioita ja papyruskoteloita lensi lattialle.

"Voi barbaaria", huusi Cethegus.

Unohtaen kaiken hän aikoi syöksyä miekka kädessä kirjastoon.

Mutta hän kaatuikin tiedottomana suulleen Jupiter-patsaan juureen.

"Kuunnelkaa! Mitä se oli", virkkoi poikamainen ääni.

"Prefektin ääni", huudahti Teja ja syöksyi kirjaston ja Zeus-salin
väliselle ovelle.

Kekäle kädessä ja sotakirvestään heiluttaen hän ryntäsi saliin.

Se oli tyhjä.

Jupiter-patsaan vieressä oli suuri verilätäkkö ja akkunan luo johti
leveä verijälki.

Akkuna oli pihalle päin.

Mutta pihakin oli tyhjä.

Sinne rientäneet gootit huomasivat, että takaportti oli suljettu
ulkoapäin.

Avain oli ulkopuolella lukossa.

Kun tämäkin portti kovalla työllä saatiin murretuksi, -- melkein samaan
aikaan ehtivät muutamat gootit, jotka olivat juosseet pääportista
kadulle ja kiertäneet talon kulman, kapealle sivukadulle portin
ulkopuolelle -- tutkittiin katu ja sen varrella olevat rakennukset
tarkoin.

Eräässä kulmassa löydettiin prefektin miekka, jonka Fidus tunsi.

Synkännäköisenä Teja otti sen ja meni takaisin kirjastoon.

"Kootkaa tarkoin kaikki, mitä prefektin epäjumalan sisässä oli.

"Kuuletteko? Kaikki!

"Kirjoituksetkin ovat otettavat talteen ja vietävät kuninkaalle.

"Missä kuningas on?"

"Hän lähti Kapitoliumilta roomalaisten ja goottien seuraamana
Pyhän Pietarin kirkkoon, missä koko kansa on kokoontunut
kiitosjumalanpalvelukseen."

"Hyvä on! Hakekaa hänet kirkossa käsiinne ja antakaa hänelle nämä.

"Viekää paenneen miekkakin.

"Sanokaa, että Teja lähetti sen."

"Tapahtukoon tahtosi.

"Mutta sinä -- etkö lähde kuninkaan kanssa kirkkoon?"

"En."

"Missä sinä vietät tämän voittoyön ja kiitosjumalanpalveluksen?"

"Tämän talon raunioilla", virkkoi Teja.

Hän sytytti vuoteen purppuraverhot tuleen.






KUUDES KIRJA

TOTILA II




ENSIMMÄINEN LUKU.


Kuningas Totila asettui hovineen Roomaan.

Sodan vaikein tehtävä oli onnellisesti suoritettu.

Rooman antauduttua pienemmätkin rannikolla ja Apenninien vuoristossa
sijaitsevat linnoitukset avasivat porttinsa gooteille. Vain muutamat
täytyi väkirynnäköllä valloittaa.

Sotaiset tehtävät hän jätti päälliköilleen Tejalle, Guntarikselle,
Gripalle, Markjalle ja Aligernille jääden itse Roomaan hoitamaan
valtiomiehen vaikeata tehtävää. Hänen oli saatava pitkällisen sodan
johdosta rappeutunut valtakunta rauhoitetuksi ja järjestetyksi,
melkeinpä uudistetuksi.

Hän lähetti kaikkiin maakuntiin ja kaupunkeihin herttuoitaan ja
kreivejään, jotka toteuttivat kuninkaan suunnitelmat kaikilla
valtiollisen elämän aloilla ja etenkin suojelivat italialaisia
voitokkaiden goottien kostonaikeilta.

Hän oli Kapitoliumilta julkaissut kaikkia koskevan anteeksiannon.

Vain erääseen anteeksianto ei ulottunut: entiseen prefektiin Cornelius
Cethegus Caesariukseen.

Kaikkialla hän rakennutti uudestaan kaatuneet kirkot -- sekä katolisten
että areiolaisten.

Hän tutkitutti tarkasti maanomistusolot ja jakoi uudestaan verot --
alentamalla niitä entisestään.

Näiden puuhien siunausta tuottavat hedelmät tulivat pian näkyviin.

Jo heti sen jälkeen, kun Totila oli tullut kuninkaaksi ja laatinut
ensimmäisen julistuskirjansa, olivat italialaiset ryhtyneet kaikissa
maakunnissa kauan lamassa olleeseen maanviljelykseen.

Goottisoturit olivat saaneet ankaran määräyksen, ettei italialaisia
saanut näissä töissä häiritä, vaan heitä oli päin vastoin suojeltava
kaikin voimin bysanttilaisilta.

Peltojen ihmeellinen hedelmällisyys ja kuulumattoman hyvä syksysato
viljasta, viinistä ja öljystä olivat ihmisten mielestä taivaan
armonosoitus nuorelle kuninkaalle.

Tieto Napolin ja Rooman antautumisesta levisi nopeasti länsimaihin,
jotka olivat jo pitäneet goottien valtakuntaa Italiassa kukistuneena.

Kiitollisina ja ihmetellen kertoivat kauppiaat, jotka taas saapuivat
niemimaan autioihin satamiin ja kaupunkeihin voimakkaan järjestyksen
suojassa, josta maalla pitivät huolta kuljeksivat sajoonit ja
ratsujoukot sekä merellä goottien aina valpas laivasto, nuorekkaan
kuninkaan oikeamielisyydestä ja lempeydestä, hänen valtakuntansa
kukoistuksesta, hänen Roomassa sijaitsevasta loistavasta hovistaan,
jonne paenneet ja kapinalliset senaattorit kokoontuivat hänen
ympärilleen. -- Kansalle hän jakoi runsaasti viljaa ja hankki
sirkusnäytäntöjä.

Frankkien kuninkaat saivat myöskin tietää olojen muutokset. He
lähettivät lahjoja, mutta niitä ei otettu vastaan, he lähettivät
sanansaattajia, mutta Totila ei huolinut niitä puheilleen.

Länsigoottien kuningas tarjoutui liittolaiseksi Bysanttia vastaan ja
tarjosi tyttärensä Totilalle puolisoksi. Rosvoavat avarit ja sklavenit
kukistettiin itärajalla. Lukuunottamatta Ravennan, Perusiumin ja
muutamien pienempien piiritettyjen linnoitusten ympäristöjä vallitsi
koko goottien valtakunnassa samanlainen rauha kuin Teoderikin parhaina
päivinä.

Menestyksestään huolimatta kuningas ei tullut ylimieliseksi.

Hän tunnusti Itä-Rooman etevämmyyden ja koetti saada aikaan rauhan
keisarin kanssa.

Hän päätti lähettää Bysanttiin rauhanvälittäjän. Keisarin piti
tunnustaa goottien valta Italiassa. Sen sijaan hän saisi pitää
Sisilian, jossa ei ollut nykyjään ainoatakaan goottia -- saarella ei
ollut koskaan ollut runsaasti gootteja, -- sekä bysanttilaisten
valtaaman osan Dalmatiaa. Keisarin olisi luovutettava Ravenna, jota
gootit eivät olleet saaneet millään tavoin valloitetuksi.

Tämän rauhan ja sovinnon sanoman saattajaksi kuningas valitsi
miehen, jonka viisauden ja kunnianarvoisuuden maine oli kulkeutunut
Itä-Roomaankin ja joka rakasti sekä italialaisia että gootteja --
Cassiodorus-vanhuksen.

Vaikka hurskas vanhus olikin aikoja sitten luopunut valtioasioiden
hoidosta, sai kuninkaan kaunopuheliaisuus hänet luopumaan joksikin
ajaksi luostarin yksinäisyydestä ja lähtemään vaivalloiselle ja
vaaralliselle Bysantin matkalle.

Mutta tällaista työtä ja huolta ei voitu laskea yksistään vanhuksen
hartioille. Kuninkaan oli haettava hänen seurakseen nuorempi niinikään
kristillismielinen, lempeä mies.

Muutamia viikkoja Rooman antautumisen jälkeen kuninkaallinen
sanansaattaja vei cottisten alppien yli Provenceen seuraavan kirjeen:

"Julius Manilius Montanukselle Totila, jota kutsutaan goottien ja
italialaisten kuninkaaksi.

"Tule, rakas ystävä! Tule takaisin luokseni!

"Vuosia on kulunut. Paljon verta, paljon kyyneliä on vuotanut. Siitä
lähtien, kun viimeksi kättäsi puristin, ovat olot täällä muuttuneet
monesti, milloin ilokseni, milloin surukseni.

"Kaikki täkäläiset olot ovat muuttuneet, mutta eivät meidän välimme.

"Kunnioitan vielä niitä jumalia, joiden alttareilla me yhdessä
uhrasimme nuoruutemme ensimmäiset unelmat. Nuo jumalat ovat
vanhentuneet yhtä rintaa kanssani.

"Sinä lähdit Italiasta, kun pahuus, väkivalta, petos ja muut pimeyden
vallat raivosivat täällä.

"Nyt ne ovat kadonneet, poispuhalletut, sulaneet. Voitetut pahat henget
pakenevat vimmoissaan. Sateenkaari kohoaa kauniina tämän valtakunnan
yli.

"Minua on taivas siunannut -- vaikka paremmat voimat ovat joutuneet
perikatoon -- ja suonut minun nähdä tuon hirmuisen ukkosmyrskyn
päättyvän ja kylvää uuden ajan siemenen.

"Tule, Julius, auttamaan minua tuumieni toteuttamisessa, tuumieni,
joita sinä muinoin hymyillen sanoit unelmiksi.

"Auta minua muodostamaan gooteista ja italialaisista uusi kansa, joka
omaksuu molempien hyveet, mutta hylkää viat.

"Auta minua oikeuden, rauhan, vapauden ja kauneuden valtakunnan
rakentamisessa, valtakunnan, jota Italian sulo aateloi ja germaanien
voima puolustaa.

"Sinä olet, Julius, rakennuttanut kirkolle luostarin, -- auta nyt minua
rakentamaan ihmisyyden temppeliä.

"Yksinäni olen minä, ystävä hyvä, onneni kukkulalla.

"Yksin morsiameni odottaa lupaukseni lopullista täyttämistä.

"Sota on riistänyt minulta uskollisen veljen.

"Etkö tule, dioskurilainen veljeni?

"Kahden kuukauden perästä odotan sinua Valerian luona Taginaen
luostarissa."

Julius luki kirjeen.

Liikutetuin mielin hän sanoi:

"Ystäväni, minä tulen!"

       *       *       *       *       *

Ennen Roomasta Taginaehen lähtöään kuningas Totila päätti maksaa erään
kiitollisuudenvelkansa ja saattaa taas entiselleen suhteensa kansansa
uljaimpaan sankariin, Tejaan.

He olivat olleet poikavuosista alkaen ystäviä.

Vaikka Teja olikin useita vuosia vanhempi, oli hän kunnioittanut
nuoremman iloisen ulkokuoren alla piilevää neroa.

Heitä oli vetänyt yhteen pyrkimys yleviin ja ihanteellisiin asioihin.

Myöhemmin epäsuotuisat olosuhteet olivat vieneet nämä alkujaan
erilaiset luonteet aivan erilleen toisistaan.

Totilan aurinkoinen luonne oli vaikuttanut häikäisevästi, melkein
häiritsevästi Tejan öiseen synkkyyteen.

Nuori, tulinen Totila piti äänettömän ystävänsä synkkämielisyyttä, jota
hänen luonteensa ei käsittänyt ja jonka syytä hän ei tiennyt,
sairaalloisuutena, josta oli pysyteltävä erillään.

Poikavuosien aikaisen ystävän olivat syrjäyttäneet lempeä, vaikka
samalla vakavaluonteinen Julius sekä sitten rakkaus.

Mutta viimeiset vaiherikkaat vuodet öisen veli- ja veljesliiton
solmimisen jälkeen, kärsimykset ja vaarat Valeriuksen ja Mirjamin
kuoleman jälkeen, Napolin valloitus, Rooman edustalla kärsitty hätä,
Ravennan ja Castra Novan edustalla koetut petokset sekä viimein
kuninkaan velvollisuudet ja huolet olivat niin kypsyttäneet iloisen
nuorukaisen, että hän oppi arvostelemaan ystäväänsä aivan toiselta
kannalta.

Mitä oli tämä ystävä tehnyt ja saanut aikaan liittoyön jälkeen.

Kun kaikki muut väsyivät -- hurja Hildebad, innokas Totila, tyyni
Vitiges ja jäisen levollinen Hildebrand -- ei Teja ollut koskaan
huoannut, vaan aina toiminut, ei koskaan toivonut, vaan aina
uskaltanut.

Regetassa, Rooman edustalla, Ravennan kukistumisen jälkeen ja taas
Rooman edustalla -- mitä kaikkea hän olikaan tehnyt? Millaisessa
kiitollisuudenvelassa valtakunta olikaan hänelle!

Hän ei huolinut kiitoksista.

Hän oli loukkaantunut siitä, että Vitiges aikanaan tarjosi hänelle
herttuan arvoa sekä rahaa ja tiluksia.

Yksin ja ääneti hän käveli surullisen näköisenä Rooman kaduilla,
viimeisenä varjona Totilan läheisyydessä.

Mustat silmät maahan luotuina hän seisoi aina kuninkaan valtaistuimen
vieressä.

Ääneti hän hiipi kuninkaan juhlista. -- Hän ei koskaan riisunut
varuksiaan.

Vain taistelussa hän joskus nauroi. Hän näytti tyytyväiseltä
syöksyessään kuolemaa halveksien tai etsien bysanttilaisten keihäitä
vastaan. Silloin hän oli vain eloa, reippautta ja tulta.

Useat gootit tiesivät, -- Totilakin muisti nuoruusajoiltaan -- että
synkkämieliselle sankarille oli suotu ihana laulun lahja.

Mutta sen jälkeen, kun hän oli palannut vankeudestaan Kreikasta, ei
häntä enää saatu muitten kuullen esittämään ainoaakaan tulisista,
syvämietteisistä lauluistaan. Sittenkin tiedettiin, että pieni
kolmikulmainen harppu oli hänen seuralaisenaan sekä sodassa että
rauhassa yhtä erottamattomasti kuin hänen miekkansa.

Hyökkäysten aikana taisteluissa kuultiin hänen joskus laulavan
katkonaisia säkeitä goottitorvien säestämänä.

Jos hänen jälkeensä hiivittiin öisin, jotka hän mieluimmin vietti
Rooman sisäpuolella olevissa raunioissa, kuultiin hänen soittavan
harppua ja laulavan uneksien sen säestyksellä.

Jos häneltä kysyttiin -- mitä muuten harva uskalsi tehdä -- mikä häntä
vaivasi, hän kääntyi tavallisesti pois päin.

Rooman valloituksen jälkeen herttua Guntaris kysyi kerran, mitä häneltä
puuttui. Teja vastasi: "Prefektin pää".

Ainoa, jonka kanssa hän useimmin seurusteli, oli nuori Adalgot, johon
hän oli viime aikoina kiintynyt.

Kuningas oli korostanut nuoren paimenen kuuluttajakseen ja
juomanlaskijakseen kiitokseksi tämän rohkeasta teosta Tiberin rannalla
Rooman valloitusyönä.

Adalgotilla oli suuri taipumus laulamiseen ja satujen kertomiseen,
vaikka hän ei ollut saanut sanottavasti opetusta.

Teja oli ilokseen huomannut nuorukaisen lahjakkuuden. Hänen kerrottiin
salaa opettavan tälle laulutaitoa, vaikka he sopivat yhteen yhtä
huonosti kuin yö ja aamurusko.

"Sen vuoksi juuri", oli Teja sanonut, kun urhoollinen Aligern huomautti
siitä.

"Jotakin täytyy jäädä jäljelle, kun yö päättyy."

Kuningas tiesi, että hän saattoi tarjota sen ainoan palkinnon, jonka
tämä mies ottaisi vastaan, mutta se ei ollut kultaa, tiluksia eikä
arvonimiä.

Eräänä iltana -- tähdet ilmestyivät jo nopeasti pimenevälle taivaalle
-- kuningas jätti iltaseuransa palatsiinsa (Pincioiden taloon, jossa
Belisariuskin oli asunut) ja lähti yksinään hakemaan synkkää sankaria
autiosta ja rappeutuneesta Sallustiuksen puutarhasta, missä Teja
tavallisesti oleskeli Roomassa käydessään.

Juomanlaskija Adalgot oli pyytänyt täksi illaksi vapautusta
tehtävistään. Kuningas arvasi, että nuorukainen aikoi viettää -- kuten
usein ennenkin -- iltahetket harppumestarinsa seurassa.

Kuningas tiesi siten myöskin, että hän tapaisi Tejan mainitussa
puutarhassa.

Opettaja ja oppilas viettivät todellakin tämän yön ikivanhain
roomalaisten pinjojen ja sypressien varjossa harjoittaen goottilaisten
laulu- ja soittotaitoa.

"Kuuntele, kreivi Teja", virkkoi nuorukainen, "millä tavalla olen
jatkanut äskettäin alkamaasi runoa.

"Sinä laadit kaiken surulliseksi.

"Olen muuttanut lopun, jossa kerroit toivottomasta virtaan
syöksymisestä, paljon iloisemmaksi ja toiveikkaammaksi."

"Onko runosi yhtä tosikin?"

"Mitäpä siitä, kunhan se vain on kaunis! Tosi! Onko vain se, mikä on
surullista, totta?"

"Valitettavasti on."

"Eikö maailmassa ole ollenkaan iloa?"

"On, mutta se ei kestä kauan.

"Loppu on aina surullinen."

"Niin, mutta usein vasta hyvin myöhään.

"Eikö ole siis minkään arvoista se, mikä on alun ja lopun välillä?"

"On, joskus."

"No, kuule siis!

"Olen säilyttänyt alun samanlaisena kuin sinäkin, keskellä on
surullista, mutta loppu on voitokas.

"Loppusi olen jättänyt pois.

"Sinun runossasi syöksyvät miehet toivottomina Ister-virtaan.

"Mutta minä olen pannut runooni vanhan asemestarimme Hildebrandin --"

"Jospa hän saisi Ravennan haltuunsa!"

"Ja suuren kuninkaamme Didrik berniläisen lapsena, pelastettuna
perillisenä.

"Laulan koko runon rakkaalle kuninkaallemme ensi juhlassa.

"Mutta ota huomioon! Olen laatinut sen uudella runomitalla, jonka sinä
olet opettanut minulle ja joka hivelee korvaa ja ilahduttaa sielua
enemmän kuin vanha tavurunomitta, jolla sankarilaulumme ja
sananlaskumme ovat laaditut.

"Miksi olet käyttänyt vasta viimeaikoina tätä runomittaa?"

"Munkit laulavat sillä tavalla latinalaisia laulujaan, samoin papit
kirkossa. Kuulin sen kerran iltahämärissä Pyhän Pietarin basilikassa.
Kirkon ovet ja akkunat olivat auki. Iltarusko valoi omituisia värejään
sisään. Alttarilla palavien kynttiläin punertava valo yhtyi niihin.
Pyhä savu pilveili kattoa kohti ja näkymättömät kuoripojat lauloivat
helein äänin kuorikellarissa, jonne erästä kuollutta haudattiin.
Silloin kuulin ensi kerran tämän runomitan, jossa säkeet ovat
samanlaiset, mutta sittenkin erilaiset. Säkeet hivelivät korvaani.
Koetin käyttää samaa runomittaa kielellämme. Koe onnistui
erinomaisesti."

"Niin, loppusoinnut sopivat toisiinsa kuten -- kuten kypärä päähän --
kuten miekka huotraan.

"Kuten huulet huuliin suudellessa."

"Vai niin, joko sinä sellaisia olet kokenut? Se on liian aikaista!"

"Olen suudellut vain kaunista sisartani Gothoa", virkkoi nuorukainen
punastuen.

"Puhutaan nyt loppusoinnuista ja runoista. Mutta sinä et saa kokonaan
laiminlyödä isien tapaa, pyhää tavurunomittaa."

"En suinkaan! Se sopiikin monessa paikassa paremmin. Se on
voimakkaampaa kuin tämä hivelevän suloinen runomitta.

"Kun vanhan runomitan poljento voimakkaana kaikuu, vaikuttaa se minuun
kuten vinha tuuli, joka panee puiden latvat kohisemaan ja taivuttaa
puun toisensa jälkeen."

"Sinun huuliasi, rakas poika, on laulun jumalatar koskettanut.

"Tietämättäsi ja tahtomattasi kumpuavat niiden lomasta suloiset sanat
ikäänkuin kieli vaatisi ja mieli kaipaisi niitä.

"Minkälaiseksi siis olet muodostanut laulun, jonka sepitin goottien
urhoollisuudesta?"

"Alan samoin kuin sinäkin:

    "Oli Teodemer, kuningas goottien
    nyt lyöty ja murrettu voima sen."

"Jatkokin on samanlaista.

"Mutta kun sitten kaikki epäilevinä ja toivottomina aikovat syöksyä
virtaan, olen minä muuttanut runoni tulevaisuuteen ja pelastukseen
luottavaksi. Se kuuluu näin:

    "Oli Teodemer kuningas goottien
    nyt lyöty ja murrettu voima sen.

    Verikentällä korpit koikkuivat
    ja korppikotkatkin ahnahat.

    Oli tuuli kylmä ja paistoi kuu,
    susi ulvoi metsässä hurmesuu.

    Aron polkua kolme ratsastajaa
    kypärit säpäleinä nyt kiiruhtaa.

    Ja keihäs murtunut kuninkaan
    on heistä yhdellä aarteenaan.

    Kuninkaan sotakruunu, min pertuska
    on halkaissut, tallell' on toisella.

    Salaisuus on vaipassa kolmannen
    ja uskollisna hän suojaa sen.

    Syvän Isterin luo kun kaikki he saa,
    pysähtyy etummainen ja huudahtaa:

    'On goottien vallasta jäljellä
    vain taittunut keihäs ja kypärä.'

    Ja toinen huutavi ratsulta:
    'Ne haudan saakohot aalloissa!

    Jäljest' itse syöksymme sinne myös.
    Sinä, Hildebrand, heti täytä työs!'

    -- 'Te kuninkaan keihään ja kypärän
    pelastitte -- mulla on enemmän.'

    Hän avaa vaippansa: 'Povella
    näin valtaa goottien kannan ma.

    Te kruunun ja keihään saitte vain.
    On kuninkaan poika mun povellain.

    Minä kohotan nuoren Didrikin.
    Kuninkaana, laps, sua tervehdin.'"

"Se ei ole hullumpaa, mutta totta --"

"Totta on kai mielestäsi vain se, mikä näyttää kaikista
surullisimmalta.

"Mutta sano nyt, miten tuo toinen, unirunosi jatkuu?"

"Se ei ole kokonaan unta.

"Eikä se ole kokonaan runoa.

"Minä pelkään, että se on totta."

"Kerro sentään!"

"Olin ennen maata menoani ajatellut kauan vandaalien viimeistä
kuningasta Gelimeriä, urhoollista miestä, jolle ei lopuksi jäänyt
komeasta valtakunnastaan jäljelle kuin harppunsa, jonka säestyksellä
hän lauleli surujansa Afrikan vuoristoissa.

"Vähitellen vaivuin unenhorroksiin tai kenties uneen.

"Silloin näin erään Campanian maiseman, ihanamman kuin useimmat tämän
ihmeellisen maan ihanuuksista.

"Napolin lahti ja Bajaen siniset laineet loistivat auringonvalossa.

"Taustana oli mahtava vuori, joka hengitti tulta ja savua --"

"Mikä sen vuoren nimi onkaan", kysyi nuorukainen uteliaana.

"Vesuvius.

"Sen rinnettä kulki surullisen näköinen, mutta kuolemaa uhmaileva
sotajoukko goottilaisissa varusteissa. Miehet olivat veren tahraamat,
kypärät rikki, kilvet murskana.

"He kantoivat tammikeihäiden päällä kuollutta -- kuningastaan."

"Totilaako", kysyi nuorukainen kauhistuneena.

"Ei! Rauhoitu toki", virkkoi Teja hymyillen surullisesti, "kalpean
vainajan hiukset olivat aivan mustat.

"Kunniaa tekevien, ihailevien vihollisten lomitse surusaatto kulki
hitaasti ja juhlallisesti meren rannalle.

"Siellä oli suuri, komea laivasto, mutta se ei ollut goottien eikä
kreikkalaisten. Laivojen keuloista kohosivat lohikäärmeenpäät.

"Näille laivoille aiottiin vainaja viedä.

"Samassa kuulin surulaulun, kuninkaan kuolinlaulun sanat.

"Ne olivat:

    "Tie, kansat, meille aukaiskaa!
    Me viime gootit oomme;
    ei kruunua meill' loistavaa,
    vaan kuningasta tuomme.

    Ja keihäin, kiivin pohjoista
    me kohti samoamme,
    siks kunnes Thulen saarelma
    meress' on vastassamme.

    On siellä vala arvossaan
    ja uskollisuus vielä. --"

"Niin pitkälle kuulin laulua.

"Silloin herätti minut torvea toitottaen goottivartiosto, joka
järjestystä rakastavan kuninkaamme käskystä kulkee öisin pitkin
kaupungin katuja.

"Pane tämä alku muistiin. Kenties saat vielä kerran lopunkin laulaa.

"Sinähän olet lyhyessä ajassa oppinut niin paljon, että olet heti
taitavampi laulaja ja harpunsoittaja kuin minä."

"Kun vain opettaisit minua käyttelemään miekkaakin yhtä hyvin kuin itse
käytät."

"Se taito tulee vuosien, kenties jo viikkojen mukana. Sinä olet tehnyt
aivan tarpeeksi ollaksesi seitsemäntoistavuotias.

"Jos urhoollisella Vitigeksellä olisi ollut vierellään auttaja silloin,
kun roomalainen runoilija paiskasi häntä kivellä Hadrianuksen haudan
luona -- kuten sinä pelastit kuningas Totilan saman miehen uhkaavasta
iskusta -- niin olisimme jo silloin saaneet Rooman käsiimme ja
karkoittaneet prefektin, joka, valitettavasti, nytkin on päässyt
käsistämme."

"Niin, valitettavasti! Tiedätkö, että seikkailu, johon jouduin samana
yönä prefektin talossa, vieläkin väikkyy mielessäni. Se olisi
erinomainen laulunaihe -- mutta loppu puuttuu."

"Odota vain. Kenties elät niin kauan, että lopunkin näet. Silloin ei
sinun tarvitse luoda sitä mielikuvituksestasi.

"Lähdin muuten jo voittoyön jälkeisenä aamuna prefektin talon
raunioilta ajamaan takaa pakoon päässeitä legioonalaisia. En tiedä
mitään asioiden kulusta. Kerro ne minulle."




TOINEN LUKU.


"Kuule siis.

"Etsin prefektiä Tiberin rannalta ja Kapitoliumista, mutta en löytänyt
häntä. Silloin menin hänen kotiinsa.

"Sieltä löysimme vain veriset jäljet ja hänen miekkansa.

"Sinä löit murskaksi hänen epäjumalansa, poltit hänen talonsa ja
hajoitit sen maan tasalle kellariholvia myöten. Minä tutkin ja
haeskelin kaikki paikat ja löysinkin lattian alta marmoripatsaan
jalustasta toisen kätköpaikan, jossa oli kultaa, jalokiviä ja
kaikenlaisia kirjoituksia.

"Vein kaikki tavarat leveällä kilvellä kuninkaalle.

"Tämä antoi kirjurinsa lukea ja tutkistella kirjoituksia ja luki
itsekin niitä. Äkkiä hän huusi: 'Balti Alarik oli siis syytön!'

"Seuraavana päivänä, jolloin minut oli koroitettu kuninkaan
kuuluttajaksi, oli ensi tehtäväni ratsastaa valkoisella ratsulla ympäri
Rooman katuja kuuluttajan sauva kädessä ja ilmoittaa kaikille gooteille
ja roomalaisille:

"Adalgot, kuninkaan kuuluttaja huutaa:

"Entisen prefektin talosta paimenpoika Adalgot on löytänyt kirjoituksia
ja todistuksia, joiden mukaan baltiherttua Alarik, joka kaksitoista
vuotta sitten tuomittiin valtiopetoksesta kuolemaan, oli syytön."

"Miten se tuli selville?"

"Cethegus oli itse kirjoittanut päiväkirjaansa salakirjaimilla, joista
kuningas otatti selvän, että hän oli hämmästyneen kuninkaan käsiin
saattamillaan kirjeillä tehnyt vihaamansa balttiherttuan
epäluulonalaiseksi.

"Ylpeä herttua ärsytti sitten vielä amalia itsepäisyydellään ja hävisi
äkkiä vankilasta. Kukaan ei tiedä, miten hän karkasi ja minne.

"Minä huusin lisäksi:

"Balti Alarik on syytön.

"Hänen omaisuutensa, joka joutui valtion huostaan, palautetaan hänelle.

"Hänelle tai hänen oikealle jälkeläiselleen.

"Apulian herttuakunta, joka oli hänen läänityksensä palautetaan
hänelle.

"Hänelle tai hänen oikealle perilliselleen.

"Herttua Alarik tai hänen jälkeläisensä ilmoittautukoon pelkäämättä
kuninkaalle.

"Kulta ja lahjat, peritty ja oma, elukat ja taloustarpeet, vaunut ja
aseet, korut ja jalokivet, pellot ja niityt, raavaat ja ratsut sekä
rikas Apulian herttuakunta annetaan baltille tai baltin perilliselle.

"Missä on Alarik? Missä ovat hänen perillisensä?

"Samoin kuin minä, kuninkaan kuuluttajat huusivat kaikilla teillä ja
kaikissa Italian kaupungeissa ja etsivät kaikkialta baltiherttua
Alarikia tai hänen laillista perillistään.

"Tiedätkö mitä? Olisi todellakin ihanaa, jos he löytäisivät kadonneen,
maanpakoon lähteneen vanhuksen, jonka me taas saattaisimme loistoon ja
kunniaan hänen entisessä herttuakunnassaan."

"Ja kun hän kiittäisi paimenpoikaa pelastuksestaan ja kunniansa ja
oikeuksiensa takaisin saamisesta, hän antaisi varmaankin hänelle
kauniin linnan jossakin sinisen meren rannalla, Garganus-vuorella
laakerien ja myrttien keskellä. Eikö sekin olisi hauskaa?"

"Ei. En ole sitä ajatellut.

"Mutta tuskinpa vanha herttua enää elää."

"Kenties sentään löydämme nuoren.

"Herttua Guntaris sanoi minulle, että hän oli tuntenut erittäin hyvin
baltisankarin. Hän oli mennyt maanpakoon pieni poika mukanaan.

"Vaikka völsungit olivatkin baltien perinnöllisiä vihamiehiä, sanoi
Guntaris, ettei hän ollut koskaan luullut syylliseksi ylpeää herttuaa,
joka oli italialaisten päävihollinen ja senvuoksi näiden silmätikku.

"Eikä hän ollut koskaan nähnyt kauniimpaa lasta kuin tuo nelivuotias
poikanen oli.

"Olen miettinyt nämä päivät hartaasti hänen kohtaloaan.

"Hän mahtaa hämmästyä, kun hän, joka kenties piilee jossakin pienessä
kaupungissa valenimisenä, -- sillä tuomio koski koko sukua -- kuulee
kuninkaan kuuluttajan huutavan kadulla ja kujilla, että Apulian
herttuan kultainen rengas kuuluu hänelle.

"Se olisi hyvä loppu 'Baltin sadulle' tai 'Maanpakolaisen laululle'.
Mitä tuumit? 'Maanpakoon ajetun herttuapojan laulu.' Ei sekään kuulu
hullummalta."

"Sinun suustasi pulpunneina kaikki laulut kaikuvat ihanilta."

"Mutta minä tahtoisin nyt kuulla vielä sen laulun alun, jonka sinä itse
laadit herättyäsi unestasi."

"Niin, kuolinlaulua en itse laatinut, sen kuulin unessa.

"Mutta heti unesta herättyäni rupesin muistelemaan noita tuttuja
maisemia Vesuviuksen luona, vastapäätä Mons lactariusta, Maitovuorta.
Siellä on suuri, omituinen kalliorotko, jonka tulivuoren jähmettynyt
laava on muodostanut. Se on kuin jähmettynyttä tulta. Möhkäleet ovat
äkkijyrkät. Laaksoon johtaa vain kapea sola, jonka yksi mies voi
kilvellään sulkea ja suojella sitä pitkät ajat minkälaista ylivoimaa
vastaan tahansa!"

"Sinä mietit heti joka vuorella ja laaksossa, miten ne voi valloittaa
tai miten niitä voi puolustaa."

"Silloin tulivat huulilleni itsestään nämä sanat:

    "Missä Vesuvion vyöllä
    laavakallioita on,
    hätähuudot sieltä yöllä
    tunkee seudun lepohon.

    Maanmies ei, ei paimen, varas
    tohdi sinne poiketa;
    kaikkein onkin kiertää paras
    kammottavaa rotkoa.

    Onko täällä kansain veri
    vuodatettu sodassa?
    Vaiko haamunsa se perii
    vastaisilta ajoilta?"

Ja hän näppäili harpusta hitaasti muutamia sointuja. -- Adalgot vastasi
hiljaa kuin kaiku. Säveleet johtivat kuningasta laulajien luo.

Melkein umpeenkasvaneita polkuja pitkin kuningas kulki ääniä
kohden, jotka kuuluivat säännöttömin väliajoin eräästä synkästä
sypressiryhmästä puoleksi laulettuina. Yötuuli toi hänen korviinsa sitä
paitsi kahden erilaisen kielisoittimen säveliä.

Huomaamatta saapui Totila, jonka tuloa ei edes kuutamo ilmaissut,
kaatuneiden muurien yli, jotka ympäröivät laajaa puistoa, puoleksi
villiytyneeseen laakeri- ja sypressikäytävään, joka vei puutarhan
sisäosaan.

Teja kuuli tulijan askeleet ja pani pois harppunsa.

"Kuningas tulee", sanoi hän. "Tunnen hänen askeleensa. --

"Mitä etsit, kuninkaani?"

"Sinua, Teja", vastasi tämä.

Teja hypähti pystyyn kaatuneelta patsaalta, jolla hän oli istunut.

"Taisteluunko siis!"

"Ei", vastasi Totila. "Ansaitsen kuitenkin tällaisen vastauksen."

Hän tarttui Tejan oikeaan käteen ja veti hänet istumaan viereensä
marmoripatsaalle.

"En hae miekkaasi, vaan sinua itseäsi.

"Tarvitsen sinua. En tällä kertaa käsivarttasi, vaan sydäntäsi.

"Ei. Jää vain tänne, Adalgot. Sinä saat kuulla, miten tätä ylpeätä
miestä, 'mustaa kreiviä' täytyy rakastaa."

"Sen olen tietänyt siitä saakka, kun hänet ensi kerran näin. Hän on
kuin synkkä metsä, josta kuuluu salaperäinen suhina, kammottava, mutta
samalla suloinen."

Teja loi kuninkaaseen pitkän katseen suurista, surullisista silmistään.

"Katso, ystäväni! Tällainen on minusta tullut. Näin suuressa määrässä
on taivaan Herra siunannut työni.

"Olen voittanut takaisin puoleksi menetetyn valtakunnan. Enkö voita
takaisin ystäväni puoleksi menetettyä sydäntä?

"Ystävä on tehnyt parhaansa valtakunnan takaisin valloittamisessa --
hänen täytyy nytkin tehdä parhaansa.

"Mikä on vieroittanut sydämesi minusta?

"Suo anteeksi, jos minä, jos päivänpaisteinen onneni on loukannut
sinua.

"Tiedän, kenelle olen kiitollisuudenvelassa kruunustani. En voi
iloisena kantaa sitä, jos vain miekkasi kuuluu minulle, mutta ei
sydämesi.

"Me olimme ystäviä muinoin, Teja -- tulkaamme taas ystäviksi, sillä
minä en tule toimeen ilman sinua."

Hän aikoi panna kätensä ystävänsä kaulaan.

Mutta Teja tarttui hänen käsiinsä ja puristi niitä.

"Tämä yöllinen retki on sinulle kunniakkaampi kuin koko voittokulkusi
halki Italian.

"Kyyneleet, joiden näen silmissäsi kimaltelevan, ovat minusta
arvokkaammat kuin kruunusi jaloimmat helmet.

"Anna _sinä_ minulle anteeksi -- olen tehnyt sinulle vääryyttä.

"Onni ja iloinen luonteesi eivät ole vahingoittaneet sydäntäsi.

"En ole koskaan kantanut sinulle kaunaa. Olen aina rakastanut sinua.
Murhemielin olen huomannut, miten tiemme ovat yhä enemmän eronneet.

"Sillä sinä olet sittenkin lähempänä minua kuin olit urhoollista
Vitigestä, lähempänä kuin omaa veljeäsi Hildebadia."

"Niin, te kuulutte yhteen kuin valo ja varjo", sanoi Adalgot.

"Me molemmat olemme yhtä tulisia, nopsia luonteeltamme", sanoi
kuningas.

"Kun Vitiges ja Hildebad", jatkoi Teja, "kulkivat suoraa tietä vakavin
askelin, tahtoi kärsimätön into kuljettaa meidät molemmat siivillä
ilmojen kautta.

"Ja sen vuoksi, että me kuulumme yhteen, katkeroitti minua se, että
sinä näytit aurinkoisessa onnessasi luulevan: tuo, joka ei osaa nauraa,
on sairaalloinen mielipuoli.

"Oi, kuninkaani ja ystäväni! On olemassa kohtaloita, tuskia ja
ajatuksia, joita kestettyään tai ajateltuaan ihminen kokonaan menettää
nauramisen suloisen taidon."

Totila virkkoi vakavana:

"Sitä, joka yhtä sankarillisesti kuin sinä täyttää elämänsä pyhät
velvollisuudet, täytyy surkutella, mutta ei moittia, jos hän ylpeänä
halveksii elämäniloja."

"Oletko luullut, että olen kadehtinut onneasi tai iloisuuttasi?

"Oi, Totila! En ajattele sinua ja luonnettasi kadehtien, vaan
kaihomielin.

"Meidäthän saa kaihomielisiksi lapsi, joka luulee, että päivänpaiste,
kevät ja elämä kestävät iäti ja joka ei tunne talvea, yötä eikä
kuolemaa.

"Sinä luotat iloon, onneen ja voittoon maailmassa.

"Mutta minä kuulen aina kohtalon siipien suhinan, kohtalon, joka
säälimättömänä ja kuurona kiroukselle, rukoukselle ja kiitokselle
väikkyy ihmisten ja heidän tekojensa yllä."

Hän katsoi eteensä pimeyteen aivan kuin hän näkisi siellä tulevaisten
tapahtumien varjot.

"Niin, niin", virkkoi nuori juomanlaskija, "samantapainen oli eräs
sananlasku, jota vanha Iffa vuorella lauloi. Hän oli oppinut sen
sedältäni Wargsilta.

    "Niin elämän onni
    kuin onnettomuuskin
    vain ihmisen tyhjiä
    haaveita on.

    Kun täytännön vaativi
    iäinen tahto,
    niin nöyrät ja ylpeät
    palvelevat."

"Mutta", jatkoi nuorukainen, "jollemme kaikin voiminemme kykene
torjumaan välttämättömyyttä, niin miksi me ylipäänsä mitään teemme?
Miksi emme tylsinä ja välinpitämättöminä odota tulevaisia tapahtumia.
Missä on sitten erotus sankarin ja pelkurin välillä?"

"Ei ainakaan voitossa, Adalgot, vaan sotimis- ja kärsimistavassa.

"Oikeudenmukaisuus ei ratkaise kansojen kohtaloita, vaan
välttämättömyys.

"Usein on parempi mies, jalompi suku kukistunut huonomman edessä.

"Jalomielisyys ja jalot tavat ovat tosin jonkinlainen mahti, mutta ne
eivät aina ole kyllin voimakkaita vastustamaan muiden synkkien voimien
ylivaltaa.

"Jalomielisyys, jalot tavat ja sankarillisuus voivat tehdä perikadon
pyhäksi ja ihanaksi, mutta eivät aina voi estää sitä.

"Viimeinen lohdutuksemme on, että korkeimman kunnian ja kauneimman
laakerin saa voitettu sankari eikä voittaja, kun ei oteta huomioon,
_mitä_ me olemme kestäneet, vaan _miten_ me olemme kestäneet."

Kuningas nojasi miettivänä miekkaansa ja katsoi maahan.

"Miten paljon sinun onkaan täytynyt kärsiä, ystäväni", sanoi kuningas
sydämellisesti, "ennenkuin olet joutunut tuolle mielelle.

"Sinähän olet kadottanut Jumalasi.

"Minusta olisi melkein helpompi kadottaa aurinko -- tai näkökykyni.

"En voisi enää hengittääkään, jollen uskoisi oikeamieliseen Jumalaan,
joka katsoo taivaasta ihmisten tekoja ja johtaa oikean, puhtaan asian
voittoon."

"Mitä kuningas Vitiges, mies virheetön ja nuhteeton, oli rikkonut?

"Mitä minä itse ja --"

Hän vaikeni.

"Elämäsi on ollut hämärän peitossa sen jälkeen, kun poikavuosinamme
erosimme."

"Siitä on tarpeeksi juteltu tänään", virkkoi Teja.

"Olen tänä yönä kertonut mielialojani enemmän kuin vuosikausiin.

"Kerran tulee kai sekin aika, jolloin kerron kaikki vaiheeni ja
ajatukseni.

"En tahdo", sanoi hän sivellen Adalgotin kutreja, "liian aikaisin
synkentää kansamme nuorimman ja parhaan laulajan harpun iloisia
säveliä".

"Olkoon niin", sanoi kuningas. "Surusi on minulle pyhä.

"Mutta salli minun käyttää hyväkseni uudistettua ystävyyttämme.

"Lähden huomenna Taginaeen morsiameni luo.

"Lähde mukaani -- jollei sinusta ole paha nähdä minua onnellisena
roomalaisnaisen rinnalla."

"Oi ei -- se liikuttaa minua -- se muistuttaa minulle -- --

"Minä lähden mukaan."




KOLMAS LUKU.


Kuningas lähtikin heti kreivi Tejan, Adalgotin ja lukuisan seurueen
saattamana pieneen Taginaen kaupunkiin, jonka yläpuolella, jyrkällä,
metsäisellä vuorella sijaitsi Valeriusten luostari, missä Valeria
edelleen oleili.

Hän ei enää pelännyt sitä. Hän sekä ulkonaisesti että sisäisesti oli
tottunut siihen. Tämän paikan vakavat voimat saivat vaikutusvaltaa
hänen vastustelevaan sieluunsa.

Kun hän meni kuningasta vastaan luostarin puutarhaan, olivat hänen
kasvonsa kalpeammat, hänen käyntinsä hitaampi kuin ennen.

"Mikä sinun on tullut", kysyi kuningas hellästi.

"Kun lupaukseni näytti melkein mahdottomalta toteuttaa, olit rohkea ja
toivehikas.

"Nyt, kun rakastettusi on tämän valtakunnan hallitsijana ja kun
vihollisen hallussa on vain yksi Italian kaupunki, olet sinä
alakuloinen."

"En ole alakuloinen, ystäväni", sanoi Valeria totisena. "Olen tehnyt
päätöksen. Ei, kuuntele minua kärsivällisesti.

"Miksi salaat minulta sen, mitä koko Italia tietää kuninkaastaan.

"Länsigoottien kuningas Toletumista on tarjoutunut liittolaiseksesi
bysanttilaisia vastaan ja luvannut tyttärensä puolisoksesi.

"Valtakunta toivoo, että sinä hyväksyt molemmat ehdotukset.

"En tahdo olla itsekkäämpi kuin kansanne jalomielinen tytär Rautgundis,
vuoritilallisen lapsi, josta laulajanne jo kertovat teillä ja kujilla.

"Ja minä tiedän, että sinäkin voit tehdä samanlaisen uhrauksen kuin tuo
vaatimaton mies, onneton kuninkaanne."

"Toivoakseni voisin sen tehdä tarvittaessa.

"Mutta onneksi on se tarpeetonta.

"En tarvitse vierasta apua.

"Katsele ympärillesi tai oikeammin, katsele maailmaa näiden
luostarimuurien yli.

"Tämä valtakunta ei ole koskaan kukoistanut niin kuin nyt.

"Olen vielä kerran tarjonnut keisarille rauhankäden.

"Ellei hän siihen tartu, syntyy taistelu, jollaista hän ei ole ennen
nähnyt.

"Piakkoin Ravenna joutuu haltuumme.

"Valtani ja mieleni eivät siedä nyt kieltäymyksiä.

"Mutta näiden muurien sisäpuolella asuva ilma on vihdoin murtanut
voimasi.

"Sinun täytyy heti lähteä täältä. Valitse Italian kaunein kaupunki
olinpaikaksesi -- salli minun rakennuttaa uudestaan isiesi talo."

"Ei, salli minun jäädä tänne. Rakastan tätä paikkaa ja sen rauhaa."

"Se on haudan rauhaa.

"Tiedätkö, että minä kieltäytyessäni sinusta kieltäydyn elämäni
ajatuksesta.

"Sinä olet suunnitelmieni elävä esikuva: sinä olet minulle Italia.

"Sinun on tultava goottikuninkaan omaksi täydellisesti,
erottamattomasti.

"Ja gootit ja italialaiset ottavat kuninkaastaan ja kuningattarestaan
esimerkkiä. He yhtyvät yhtä onnellisina kuin me.

"Ei -- ei mitään vastaväitteitä -- ei mitään epäilystä! Minä kukistan
ne näin."

Hän syleili ja suuteli häntä.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän perästä Julius Montanus saapui Genuan ja Urbinumin
kautta.

Kuningas meni seurueineen häntä vastaan luostarin puutarhaan.

Ystävykset syleilivät kauan toisiaan.

Teja seisoi heidän vieressänsä ja katseli heitä totisena.

"Herra", kuiskasi Adalgot, "kuka on tuo mies, jonka silmät ovat tuolla
tavalla sisäänpainuneet?

"Onko hän munkki?"

"Sisäisesti kyllä, vaan ei ulkonaisesti."

"Noin nuorella miehellä on jo vanhuksen katse. Tiedätkö, kenen näköinen
hän on?

"Hän muistuttaa luostarin käytävässä olevaa kultapohjaista kuvaa."

"Aivan oikein, hiljaista, surullista päätä tuolla, apostoli
Johannesta."

"Ennenkuin sain kirjeesi, olin jo päättänyt tulla tänne."

"Aioitko käydä minun luonani -- Valerian luona?"

"En, Totila. Tulin tänne Cassiodoruksen tutkittavaksi ja sitten
vihittäväksi munkiksi.

"Pyhä ja hurskas mies, joka on täyttänyt vuosisatamme ihmeillään,
Benedictus Nursialainen on perustanut luostarin, joka vetää minua
puoleensa."

"Julius! Sinä et saa tehdä sitä.

"Miksi ihmeessä kaikki läheisimpäni nyt pakenevat maailmaa.

"Valeria, sinä ja -- Teja."

"En pakene ketään", vastasi viimemainittu, "en maailmaakaan".

"Miten sinä", jatkoi kuningas tarttuen ystävänsä käsivarteen ja vieden
häntä luostariin päin, "olet saanut päähäsi tuollaisia itsemurhan
ajatuksia nuoruutesi kukoistuksessa?

"Katso Valeriaa tuolla.

"Hän auttaa minua sinun käännyttämisessäsi.

"Jos olisit koskaan rakastanut, niin et kääntäisi selkääsi maailmalle."

Julius hymyili äänettömänä.

Hän tarttui levollisesti Valerian käteen ja meni hänen kanssansa
luostarin ovelle, jossa Cassiodorus tuli heitä vastaan. --

Vaivoin kuningas sai ystävänsä suostutetuksi lähtemään
Cassiodorus-vanhuksen seurassa Bysanttiin.

Juliusta ensin kammoksutti lähteä keisarihovin loistoa, melua ja
syntisyyttä näkemään, mutta lopuksi hän taipui Cassiodoruksen antaman
esimerkin johdosta.

"Luullakseni", sanoi kuningas lopuksi, "voidaan maailmassa tehdä paljon
enemmän Jumalalle otollisia töitä kuin luostarissa.

"Sellainen otollinen työ on tämä lähettilästoimi, joka pelastaa kaksi
valtakuntaa uudesta sodasta."

"Aivan oikein", sanoi Julius. "Kuningas ja sankari voivat palvella
Jumalaa yhtä hyvin kuin munkki.

"En moiti sinun tointasi, mutta salli minun pitää omani.

"Minusta tuntuu, että tänä aikana, jolloin vanha maailma vajoaa
kamalasti taistellen ja uusi kohoaa myrskyn tavoin, jolloin mädäntyneen
pakanuuden kaikki himot yhtyvät barbaarien hurjuuteen, jolloin hekuma,
lihanhimo ja verinen väkivalta täyttää sekä itä- että länsimaat, on
hyvä perustaa kauas maailman melusta turvapaikkoja, joissa köyhyys,
puhtaus ja nöyryys asuvat."

"Minusta taas ei loisto eikä rakkauden onni ole syntiä Jumalan edessä.

"Mitä mieltä sinä olet, Teja-ystäväni?"

"Kiistanne ei liikuta minua", vastasi tämä levollisesti, "sillä teidän
Jumalanne ei ole minun. Mutta lopettakaa se. Valeria tulee!"

       *       *       *       *       *

Lähettilästen lähdön edellisenä iltana Cassiodorus vei ystävänsä
kappeliin, jonka hän oli rakennuttanut aivan luostarin vieressä
kohoavalle äkkijyrkälle kalliolle.

"Paikka miellyttää epäilemättä sinua, Totila", oli Valeria sanonut.

Vähän ennen auringonlaskua ystävykset saapuivat yksinäisen, pyöreän
kallion laelle.

Täältä oli laaja näköala Picenumin kukoistaville vainioille.

Pohjoisessa ja idässä Apenninien komeat, suurenmoiset porrastukset
rajoittivat katsetta.

Lännessä kimalteli laskevan auringon loisteessa komeana kultavyönä
viheriäisten kenttien läpi juokseva Clasius-joki, johon täällä Sibola
ja Rasina yhtyvät.

Etelästä päin Tinia-joki välkkyi Nucerian vuorten lomitse.

Etelän hymyilevän taivaan alla versoi runsas sato, Totilan ihmevuosi
oli nopeasti ja täydellisesti pyyhkäissyt pois entisen hävityksen
jäljet. Laakerien tummaa pohjaa vasten, oliivien hopean harmaiden
lehtien ja määrättömien viiniköynnösten lomista näkyi sadottain
valkoisia marmorihuviloita, linnoja, taloja ja ulkohuoneita.

Kukkulan etelärinteellä sijaitsi ikivanha vahtitorni, kenties
muinaisroomalaiselta ajalta peräisin. Sen muurit olivat kokonaan
muratin, viikunapuiden, viiniköynnösten ja kastanjain peitossa.

Nopeasti laskeutuva aurinko loi hehkuvaa tummanpunaista valoa
purppuravaippana laajalle tasangolle. Kaukaisten kukkulain,
italialaisen luonnon muodostaman pengerportaiston yllä oli taivas
punasinervä.

Kaikki seisoivat järkytettyinä, häikäistyneinä.

Kukaan ei keksinyt sanoja ylistääkseen tätä kauneutta.

"Sellaiseksi aavistin Italian", kuiskasi Adalgot kreivi Tejalle,
"katsellessani Iffinger-vuorelta tai Mentulalta lounaaseen. Mutta näin
kauniiksi sitä en sentään aavistanut."

Kuningas huudahti:

"Enkö ole oikeassa, Teja, rakastaessani tätä maata kuin morsianta ja
koettaessani millä hinnalla tahansa säilyttää sen kansalleni.

"Tämä paikka antaa oikeutuksen pyrinnöilleni.

"Taivaalliset tuulet, kultainen valo ympäröivät seutua -- --"

Liikutettuna hän jatkoi: "Tänne, ystävä Cassiodorus, tahdon tulla
haudatuksi."

Hän laski kätensä ikivanhalle sarkofagille, joka oli tehty mustasta,
nyt jo rapautuneesta marmorista. Kansi oli vieressä maassa ja arkku oli
aivan muratin peitossa.

"Omituinen sattuma", virkkoi Cassiodorus totisena.

"Tiedätkö, mikä tämän paikan nimi on?

"Spes bonorum, 'hyvien toivo'.

"Ja tiedätkö, kuka tuossa arkussa makaa tarun mukaan?

"Eräs toinen lempeä rauhanruhtinas, alkujaan kai joku tarunaikainen
tuskialainen kuningas, josta satu on sitten tehnyt Numa Pompiliuksen.

"Tämä on ikivanha rauhan pyhäkkö ja pakopaikka, jota pakanatkin
kunnioittivat. Äsken rakennuttamani kappelin olen pyhittänyt
rauhanjumalalle Immanuelille.

"Osoittaisit pienelle kappelilleni suuren kunnian, rauhanruhtinas, jos
valitsisit sen viimeiseksi leposijaksesi."

"Ei", huudahti Totila, "suo anteeksi, hurskas isä. En tahdo levätä
kappelisi synkässä kuorikellarissa, vaan täällä avonaisen taivaan
sinisen katon alla."

Hän kosketti sarkofagia.

"Täällä valoisalla kukkulalla, johon aurinko valaa kirkasta hohdettaan,
jota laakerit peittävät ja jossa linnut virittävät suloisia laulujaan,
tahdon levätä.

"Tulen kai toimeen rauhankuninkaan varjon kanssa.

"Se on tahtoni, ystäväni.

"Pane mieleesi se, Adalgot, rakkaani, sillä sinä kai nuorimpana elät
kauemmin kuin me muut."

"Kuka ajattelee keskipäivällä yötä", huudahti Adalgot.

"Aavistelijat", sanoi Teja.

"Katsokaa, miten nopeasti aurinko ja sen lämmin, iloinen valo
katosivat.

"Purppurapeite, joka muistuttaa punaista, veristä käärinliinaa, peittää
jo Taginaen laaksoa.

"Sinipunervat varjot ovat äkkiä muuttuneet kylmän mustiksi.

"Paljon nopeammin kuin tässä maassa saapuu yö, iskee kaikissa maissa
kohtalo ja kuolema."




NELJÄS LUKU.


Samana iltana, jolloin Adalgot katseli kuninkaan seurassa "hyvien
toivon" vuorella auringon laskua, seisoi Iffinger-vuoren etelärinteellä
paimentyttö Gotho sauvaansa nojaten ja katseli komeata auringonlaskua.

Lampaat hyppelivät hänen ympärillään näykkien tuon tuostakin ruohoa.
Vähitellen ne väsyivät ja kokoutuivat paimenensa ympärille odottaen
hartaasti navettaan lähtöä.

Mutta ne odottivat ja määkivät turhaan.

Kaunis lapsi kumartui nimittäin äkkiä sammaleiselle kivelle kirkkaan
vuorilähteen reunalle. Hänen nahkaesiliinassaan oli kasottain vuoriston
kauniita, ihanatuoksuisia kukkia: ajuruohoja, villiruusuja, myrttiä,
jotka kasvavat virtaavan veden kostealla rannalla, ja tummansinisiä
katkeroita.

Hän uneksi ja puheli itsekseen sekä kukkiensa ja nopeasti eteenpäin
rientävien aaltojen kanssa.

Hän heitteli kukkia lähteestä virtaavaan puroon, milloin yksitellen,
milloin kimppuina, milloin taas puolivalmiina seppeleinä.

"Miten paljon", virkkoi lapsi aaltoihin päin kääntyen ja heittäen
pitkän, keltaisen palmikkonsa yli olkansa, "miten paljon olenkaan jo
teitä lähettänyt hänelle terveisiä viemään.

"Sillä etelään päin hän lähti ja etelään nuo nopsat laineetkin
juoksevat.

"Mutta en varmasti tiedä, oletteko te vieneet terveiseni perille, sillä
hän ei ole vielä palannut kotiin.

"Tanssiessanne aalloilla viittaatte te minua seuraamaan itseänne.

"Jospa voisinkin seurata teitä.

"Tai pikku kaloja, jotka nopeina kuin nuolet välähtelevät aalloissa.

"Tai nopeita vuoripääskyjä, jotka kiitävät ilmassa vapaina kuin ajatus.

"Tai punertavia iltapilviä, kun vuoristotuuli ajaa niitä etelää kohti.

"Mutta varmimmin kai etsijättären sydän löytäisi hänet, jos uskaltaisin
jättää karjani ja lähteä hänen jälkeensä kaukaiseen, päivänpaisteiseen
maahan.

"Mitäpä minä siellä?

"Mitäpä paimentyttö tekisi sodan miesten, hovin viisaiden naisten
parissa?

"Näenhän taas hänet.

"Yhtä varmasti kuin näen auringon, joka juuri katosi tuon vuoren taa.

"Sen näkee taas huomenna.

"Mutta sittenkin! Sen jäähyväissäteen ja aamutervehdyksen välinen aika
täyttää mielen kaiholla."

Samassa kuului karjamajalta päin voimakas ääni, käyrän torven toitotus.

Gotho katsahti ylös. Ilta oli pimennyt. Avonaisesta ovesta näkyi
takkavalkea.

Lampaat vastasivat tuttuun merkkiin äänekkäästi määkien ja kääntäen
päänsä karjamajaan päin.

Ruskea, takkuinen koira juoksi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen hänen
luokseen.

"Minä lähden heti", virkkoi paimentyttö hymyillen ja silitti koiran
päätä.

"Ah -- lampaat kyllästyvät pikemmin ruohoon kuin heidän paimenensa
ajatuksiinsa.

"Eteenpäin vain: Lumikko! Olethan sinäkin jo täysikasvuinen."

Hän meni alaspäin pitkin laaksouomaa molempien vuorenkukkulain välitse,
jotka suojasivat asuinrakennusta ja karjamajoja tuulilta ja
laviineilta. Täällä aurinko ei enää paistanut. Tähdet näkyivät jo. Hän
katseli ylöspäin.

"Ne ovat tulleet niin kauniiksi, kun olen niin usein katsellut niitä."

Samassa tähti lähti lentoon taivaalta ja putosi äkkiä etelään päin.

"Hän kutsuu minua! Tuonne etelään", virkkoi Gotho vavisten.

"Seuraisin niin mielelläni häntä."

Hän rupesi kiirehtimään lampaittensa kulkua, vei ne talliin ja meni
suureen yksinäiseen huoneeseen talon alakertaan.

Silloin hän tapasi isoisänsä Iffan makaamassa kivilavitsalla tulisijan
vieressä, jalat kahden suuren karhunnahan peitossa.

Hän näytti entistään kalpeammalta ja vanhemmalta.

"Istuudu tähän viereeni, Gotho", sanoi hän, "ja juo! Tässä on maidon ja
hunajan sekoitusta. Kuuntele, mitä minulla on sanomista. Nyt on tullut
se hetki, josta olen sinulle jo monesti puhunut.

"Meidän täytyy erota. Minä lähden kotiin.

"Vanhat väsyneet silmäni erottavat vain epäselvästi kauniit kasvosi.

"Ja polveni pettivät, kun eilen vielä itse yritin lähteä lähteelle
vettä noutamaan.

"Silloin tiesin, että se on lähellä.

"Lähetin orjapojan viemään sanaa Teriolislinnoitukseen.

"Sinä et saa olla läsnä silloin, kun henki lähtee vanhan Iffan suusta.

"Ihmisen kuolema ei ole kaunis näky -- tarkoitan vuoteella kuolemista.

"Etkä sinä ole nähnyt mitään surullista.

"Nuoreen elämääsi ei saa langeta varjoa.

"Huomenna ennen kukon laulua urhoollinen Hunibad saapuu Terioliksesta
sinua noutamaan -- hän on luvannut sen.

"Hänen haavansa eivät ole vielä kokonaan parantuneet -- hän on vielä
heikko, -- mutta hän sanoo, ettei voi kestää enää toimettomuutta, kun
huhuna kerrotaan, että vihollistemme kanssa alkaa pian taistelu
uudestaan.

"Hän haluaa kuningas Totilan luo Roomaan.

"Sinne sinunkin on lähdettävä viemään tärkeätä sanomaa.

"Hunibad tulee oppaaksesi ja suojelijaksesi.

"Sido jalkojesi alle vahvat pyökinkuorijalkineet, sillä tiesi on pitkä.

"Rusko-koirani saattakoon teitä.

"Ota tuo vahvasta pukinnahasta ommeltu kukkaro. Siinä on kuusi
kultarahaa, jotka ovat vielä jäljellä Adalgotin -- isänne jättämästä
omaisuudesta. -- Ne ovat Adalgotin, -- mutta sinä saat käyttää niitä
tarpeisiisi. -- Ne riittävät Roomaan saakka.

"Ota mukaasi myttynen tuoksuavaa vuoriheinää Iffingerin rinteeltä ja
pane se öiksi pääsi alle. -- Silloin nukut hyvin.

"Ja kun olet saapunut Roomaan, löytänyt sieltä kuninkaan kultaisen
palatsin ja mennyt hänen komeaan saliinsa, niin katso, kenellä miehistä
on kultainen rengas päässään ja kenen silmistä lempeys loistaa kuin
aamuaurinko vuorenharjan takaa -- hän on kuningas.

"Taivuta hänen edessään pääsi. -- Mutta taivuta vain hiukan, äläkä
polvistu, sillä sinä olet vapaan gootin vapaa lapsi.

"Anna silloin kuninkaalle tämä käärö, jota olen täällä säilyttänyt jo
monta vuotta. -- Sen on jättänyt jälkeensä setäsi Wargs, jonka
vuorenvieremä hautasi."

Vanhus nosti tiilen kivisestä muurista, joka kannatti takkaa tallatusta
savesta tehdyllä lattialla, ja otti sen taakse kätketystä synkästä
lokerosta papyruskäärön, joka oli huolellisesti nauhoilla ja sinetillä
suljettu sekä asetettu niinikään täyteen kirjoitetun ja omituisella
sinetillä varustetun pergamentin sisään.

"Suojele näitä kirjoituksia hyvin", sanoi vanhus tyttöselle.

"Tämän ulomman -- aasinnahalla olevan -- olen kirjoituttanut pitkällä
Hermegiselillä, kotoisin Majaesta -- sillä hän oli kirjoitustaitoinen.
Hän vannoi, ettei kenellekään kertoisi tämän sisällyksestä, ja hän on
pitänytkin valansa.

"Nyt hän ei enää voi puhua kirkonholvissa, jonne hänet on haudattu.

"Sinä et osaa lukea eikä Hunibadkaan.

"Se onkin hyvä.

"Sillä saattaisi olla vaarallista sinulle ja -- eräälle toiselle, jos
ihmiset pääsisivät selville näiden kääröjen sisällyksestä, ennenkuin
lempeä ja oikeamielinen kuningas Totila on ne lukenut.

"Varsinkin italialaisilta varo näitä.

"Kun tulet johonkin kaupunkiin, niin kysy heti, oleileeko siellä Rooman
prefekti Cornelius Cethegus Caesarius.

"Ja jos portinvartijat vastaavat myöntävästi -- niin käänny pois
kaupungin portilta, ja vaikka olisit kuinka väsynyt tahansa, vaikka
ilta olisi myöhäinen tai keskipäivän aurinko kovin polttava, mene
edelleen, kunnes kolme vettä on sinun ja tuon Cetheguksen välillä.

"Ja samalla tavalla kuin tätä kirjoitusta -- sinä näet, että olen
sinetin asemesta pannut siihen petäjän pihkaa ja painanut siihen
merkkini, joka on kaikissa eläimissämme ja tavaroissamme -- samalla
tavalla suojele tätä vanhaa kallista kultaa!"

Hän otti lokerosta leveän kultarenkaan puolikkaan. Sellaisia
goottisankarit kantoivat paljaissa käsivarsissaan.

Hän suuteli kunnioittavasti rengasta ja sen epätäydellistä kirjoitusta.

"Se on periytynyt suurelta kuninkaaltamme Teoderikilta ja sitten --
rakkaalta -- pojaltani Wargsilta.

"Tämä on Adalgotin oma.

"Se on hänen paras perintönsä.

"Toisen puolen rengasta -- ja siinä olevaa kirjoitusta -- annoin pojan
mukaan silloin, kun lähetin hänet pois.

"Ja kun kuningas on lukenut kirjoitukset ja jos Adalgot on
läheisyydessä, -- kuten hänen täytyy olla, jos hän on noudattanut
neuvojani -- niin huuda Adalgotia, liittäkää renkaan puolikkaat
toisiinsa ja pyytäkää kuningasta tuomitsemaan.

"Hän on oleva viisas ja lempeä ja kaikkinäkevä kuin auringonpaiste.

"Hän on tuomitseva oikein.

"Jollei hän tuomitse oikein, niin silloin ei tässä maailmassa kukaan
sitä tee.

"Suutele nyt molempia silmiäni, jotka jo ovat niin väsyneet.

"Mene sitten nukkumaan.

"Taivaan ruhtinas ja kaikki hänen kirkkaat silmänsä aurinko, kuu ja
tähdet suojelkoot sinua matkallasi.

"Ja kun olet löytänyt Adalgotin ja asut hänen kanssaan synkkien talojen
pienissä kammioissa kapeiden katujen varsilla ja kun kaikki teistä
tuntuu liian pieneltä, liian tukahduttavalta ja liian ahtaalta -- niin
muistelkaa lapsuudenpäiviänne täällä korkealla Iffingillä.

"Se virkistää teitä kuin raitis vuori-ilma."

Ääneti, pelkäämättä, kyselemättä paimentyttö kuunteli häntä.

"Jää hyvästi, isoisä", virkkoi hän suudellen tämän molempia silmiä.

"Kiitokset rakkaudestasi ja uskollisuudestasi!"

Hän ei itkenyt.

Hän ei tietänyt, mitä kuolema oli.

Hän lähti isoisänsä luota ja meni ulos. Hän katseli vuoristomaisemaa,
joka oli muuttunut synkän näköiseksi.

Taivas oli kirkas ja vuorten huiput kimaltelivat kuutamossa.

"Jääkää hyvästi", huudahti hän, "sinä, Iffinger ja sinä, Sudenpää! Ja
sinäkin, vanha Jättiläisenpää!

"Ja sinä, kirkas Passara!

"Joko tiedätte?

"Huomenna lähden luotanne.

"Lähden mielelläni.

"Riennän hänen luokseen."




VIIDES LUKU.


Cassiodorus ja Julius viipyivät monta viikkoa Bysantin matkalla. He
palasivat, mutta eivät tuoneet rauhansanomaa.

Cassiodorus lähti heti, kun he olivat laskeneet maihin Brundusiumissa,
luostariinsa Apuliaan väsyneenä matkaan ja koko maailmaan. Julius sai
yksin viedä sanoman kuninkaalle Roomaan.

Totila otti hänet vastaan Kapitoliumissa etevimpien päällikköjensä
läsnäollessa.

"Alussa", kertoi Julius, "olivat rauhantoiveet sangen suuret.

"Keisari, joka ei aikaisemmin ottanut vastaan goottilähetystöä
Vitigeksen aikana, ei voinut sulkea palatsinsa ovia länsimaiden
suurimmalta oppineelta, jonka viisaus, hurskaus ja lempeys ovat
laajalti tunnetut.

"Meidät otettiin hyvin kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan.

"Keisarin neuvostossa vaikutusvaltaiset miehet, kuten Tribonianus ja
Prokopius, puhuivat rauhan puolesta ja keisari itsekin näytti olevan
samaa mieltä.

"Hänen molemmat suuret sotapäällikkönsä Narses ja Belisarius olivat
työssä valtakunnan itärajalla, jota saraseenit ja persialaiset alinomaa
uhkailivat.

"He olivat sentään kumpikin eri paikassaan.

"Italian ja Dalmatian sotatoimet olivat kysyneet uusia suuria uhrauksia
ja kestäneet niin kauan, että keisari oli jo aivan suuttunut niihin.

"Hänen oli vaikeata poistaa mielestään ajatus Italian takaisin
valloittamisesta.

"Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tuuman toteuttaminen oli mahdotonta
lähitulevaisuudessa.

"Hän ryhtyi siis mielellään rauhanneuvotteluihin ja otti vastaan
ehdotuksemme harkitakseen sitä. Hän oli tosin, kuten hän itse meille
sanoi, yhä hautonut suunnitelmaa Italian jakamisesta siten, että suurin
osa niemimaata -- Padus-joesta etelään päin -- annettaisiin keisarille
ja mainitun joen pohjoispuolella oleva osa jäisi goottien haltuun.

"Hyvin toivein lähdimme eräänä päivänä keisarillisesta palatsista.

"Keisarin ja meidän välinen keskustelu oli ollut lupaavampi kuin
koskaan ennen.

"Mutta saman päivän iltana europalata Marcellus ällistytti meitä
antamalla palatsin orjien jakaa meille tavanmukaiset jäähyväislahjat.
-- Se oli epäämätön merkki keskustelujen päättymisestä.

"Hämmästyneenä tästä äkillisestä asiain käänteestä", jatkoi Julius
kertomustaan, "Cassiodorus päätti rauhan vuoksi turvautua viimeiseen
mahdolliseen keinoon.

"Hän pyysi jäähyväislahjat annettuaan päästä vielä keisarin puheille.

"Arvossa pidetty Tribonianus, joka oli alusta alkaen ollut tämän sodan
vastustaja ja joka oli Cassiodoruksen ihailija ja ystävä, lupautui
pyytämään meille tätä ennen kuulumatonta armoa.

"Vastaukseksi saimme kovin epäsuosiollisen uhkauksen väkivalloin
karkoittamisesta, jos vielä kerran tekisimme keisarin selvästi
ilmaistua tahtoa vastaan sotivia pyyntöjä.

"Keisari ei tekisi koskaan, ei koskaan rauhaa barbaarien kanssa,
ennenkuin nämä olivat luovuttaneet joka tuuman valtakuntaa. Hän tulisi
aina kohtelemaan Italiassa olevia gootteja vihollisina.

"Turhaan koetimme", virkkoi Julius kertomuksensa lopuksi, "keksiä tämän
äkillisen mielenmuutoksen syytä.

"Sen vain saimme tietää, että päivällä tapahtuneen keskustelumme
jälkeen keisarinna, joka kuuluu olevan kovin sairaalloinen, oli
kutsunut keisarin päivällisille huoneisiinsa.

"Senkin saimme tietää, että keisarinna, joka oli alussa ollut sodan
innokkaimpia kannattajia, oli viime aikoina ruvennut vähitellen
kannattamaan rauhaa."

"Ja mikä" -- kysyi kuningas, joka oli kuunnellut kertomusta totisena,
mutta enemmän uhkaavan kuin huolestuneen näköisenä -- "mikä oli saanut
sirkuslutkan muuttamaan siten mieltään?"

"Bysantissa kuiskaillaan, että hän on ruvennut yhä enemmän pelkäämään
sielunsa autuuden puolesta. Sen vuoksi hän tahtoo, ettei rahoja
käytettäisi sotaan, jonka loppua hän ei enää luule näkevänsä, vaan
kirkkojen rakentamiseen, varsinkin Sofia-kirkon valmistamiseen, -- tuon
kirkon, jonka pohjapiirustuksen hän on määrännyt pantavaksi rinnoilleen
ruumisarkkuun."

"Varmaankin kilveksi Jumalan vihaa vastaan kuolleiden
ylösnousemuksessa.

"Tuo lutka aikoo kai pudottaa aseen rakkaan Jumalan kädestä satojen
kirkkojensa avulla ja lahjoa hänet niiden rakennuskustannusten
kuiteilla. Sellaisiin mielettömyyksiin tämä usko voi johtaa", tuumi
Teja synkkänä.

"Me emme päässeet vastoinkäymisemme syyn jäljille.

"Sillä en voi sanoa siksi edes varjoa -- kenties mielikuvitukseni
synnyttämää varjoa, joka heilahti ohitseni."

"Mitä se oli", kysyi Teja.

"Kun myöhään illalla lähdin palatsista ajatellen Tribonianuksen
ilmoittamaa surusanomaa, vilahti ohitseni kappadokialaisten orjien
kuljettama keisarinnan kullattu kantotuoli, joka nähtävästi tuli
Teodoran palatsista puistojen keskeltä.

"Kannettava nosti hiukan oviristikkoa -- katsahdin sisään ja olin
tuntevinani --"

"No", virkkoi Teja.

"Onnettoman isällisen ystäväni, kadonneen Cetheguksen", vastasi Julius
surullisena.

"Tuskin", arveli kuningas.

"Hän on kaatunut. Erehdystä kai oli sekin, että Teja vielä luuli
kuulleensa Cetheguksen äänen tämän talossa."

"Enkö tuntisi hänen ääntään? Ja mitä merkitsi hänen miekkansa, jonka
Adalgot löysi kadunkulmasta talon luota?"

"Sen hän oli voinut pudottaa rientäessään talostaan Tiberille.

"Näin selvästi hänen johtavan siellä puolustusta eräästä venheestä
käsin.

"Hän singahdutti keihäänsä kaulaani kohti vihan parhaalla taidolla ja
voimalla.

"Kun heitin keihään takaisin, näin, että se varmasti sattui häneen.

"Taitava ampujamme Guntamund sanoi myöskin varmasti osuneensa
Cethegusta kaulaan.

"Joen rannalta löydettiin hänen purppuralla päärmätty vaippansa, joka
oli useiden nuolien lävistämä ja aivan veren tahraama."

"Hän kai kuolikin sinne", virkkoi siihen Julius hyvin totisena.

"Te olette muka hyviä kristittyjä", sanoi Teja, "ettekä tiedä, että
paholainen on kuolematon".

"Olkoon vain", vastasi kuningas, "mutta onhan valokin kuolematon".

Kulmiaan rypistäen hän jatkoi:

"Liikkeelle, urhoollinen Teja! Nyt saa miekkasi uutta työtä.

"Kuulkaa, herttua Guntaris, Wisand, Grippa, Markja, Aligern, Torismut
ja Adalgot! Voin antaa teille heti riittävästi työtä.

"Te olette kuulleet. Keisari Justinianus ei suo meille rauhaa eikä
Italiaa.

"Hän tekee sen nähtävästi sen vuoksi, että hän pitää meitä liian rauhaa
rakastavina.

"Hän luulee, ettei meidän vihamielisyytemme häntä vahingoita.

"Pahimmassa tapauksessa odotamme Italiassa levollisesti hänen
hyökkäystään.

"Bysantti voi muka aina valita sopivan hyökkäysajan ja uudistaa
yrityksensä, kunnes se viimein onnistuu.

"No hyvä! Näyttäkäämme hänelle, että leppymättöminä vihollisina voimme
käydä hänelle hyvinkin vaarallisiksi.

"Että on viisainta sallia meidän olla rauhassa Italiassa, ettemme
ärsyynny hyökkäykseen.

"Hän ei aio sallia meidän elää ja olla Italiassa.

"Hyvä on, nähköön siis jälleen gootteja omassa maassaan, kuten Alarikin
ja Teoderikin aikana.

"Toistaiseksi muistakaa vain, että salaperäisyys on voiton äiti. --
Pellavasiipien, puusiltojen avulla tunkeudumme, kuten äsken Roomaan,
Itä-Rooman sydämeen.

"Puolusta nyt omaa liettäsi, Justinianus!"




KUUDES LUKU.


Pitkä aika oli jo kulunut siitä, kun tieto rauhanehdotuksen
hylkäämisestä saapui Roomaan. Siirrymme nyt Bysanttiin Forum Strategiin
varrelle, erääseen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti rakennettuun ja
sisustettuun taloon "Kultaisen sarven" lähellä, mistä on unohtumattoman
kaunis näköala merelle sekä salmen toisella puolella sijaitsevaan
uuteen, komeaan kaupunginosaan "Justinianaan".

Talon ruokasalissa tapaamme kaksi miestä tuttavallisesti
keskustelemassa.

Talon isäntä oli vanha -- eikä toivottavasti epämieluinen -- tuttavamme
Prokopius, joka nykyjään eli Bysantissa arvossa pidettynä senaattorina.

Hän kaatoi uutterasti vieraalleen viiniä -- vasemmalla kädellään.

Oikeasta kädestä oli jäljellä vain vaatteeseen kääritty pätkä.

"Niin", sanoi hän, "joka hetki oikean käteni tynkä muistuttaa minua
eräästä hulluudesta.

"Mutta tuota hulluuttani en kadu. Tekisin saman työn vielä kerran,
vaikka menettäisin silmät päästäni.

"Se oli sydämen hulluutta.

"Ja sellainen hulluus on ihmisen suurin onni.

"En ole vielä elämäni kuluessa ehtinyt rakastua naisiin.

"Rakkauteni esineenä on ollut ja vieläkin on -- Belisarius.

"Tunnen vallan hyvin -- sinun ei tarvitse ollenkaan hymyillä noin
ivallisesti, ystäväni -- tiedän hyvin sankarini heikkoudet ja huonot
puolet.

"Mutta siinä onkin sydämen hulluuden suloisuus: se rakastaa suosittunsa
virheitäkin enemmän kuin muiden ihmisten hyveitä.

"Minä -- kertoakseni asian lyhyesti -- varoitin taas viime
persialaissodassa miestä, jolla on jalopeuran rohkeus ja lapsen sydän,
lähtemästä pienen joukon saattamana erään epävarman metsän läpi.

"Se tapahtui Daran luona.

"Tietysti tuo tyhmä, rakas hullu teki vasta silloin uhkauksestaan
toden.

"Ja tietysti Prokopius, tuo viisas hullu, lähti mukaan retkelle.

"Ja tietysti kävi kaikki niin kuin olin edeltäpäin jo sanonut.

"Koko metsä vilisi äkkiä pelkkiä persialaisia.

"Oli aivan kuin tuuli olisi puistellut puista kaikki kuivat lehdet.

"Mutta lehdet olivat nuolia ja keihäitä. Kävi aivan samalla tavalla
kuin silloin kerran Tiburtiuksen portilla.

"Hänen uskollinen päistärikkö-oriinsa Balan jäi tälle matkalle.

"Se kaatui keihäiden lävistämänä.

"Nostin sankarin omalle ratsulleni.

"Samassa suuntasi eräs persialaisruhtinas, joka oli yhtä pitkä kuin
nimensä -- tuon rakastettavan miehen nimi oli Adrastaransalanes --
magister militumia kohti iskun; jonka kiireessä saatoin torjua vain
oikealla kädelläni.

"Vasemman käden kilvellä suojelin päällikköä erään saraseenin
hyökkäystä vastaan.

"Isku oli navakka. Jos se olisi sattunut Belisariuksen kypärättömään
päähän, olisi se haljennut kuin simpukka.

"Mutta minun kyynärvarteni se leikkasi pois aivan kuin sitä ei olisi
koskaan ollutkaan."

"Belisarius pääsi tietysti pakoon ja Prokopius joutui tietysti
vangiksi", jatkoi vieras päätään pudistellen.

"Oikein arvasit kumpaisenkin seikan, oi älyn valtias, kuten ystäväni
Adrastaransalanes olisi sinua kutsunut.

"Mutta tuo samainen mies, jolla oli pitkä vartalo, miekka ja
nimi -- sitä sinä et pystyisi lausumaan -- oli niin liikutettu
'elefantintapaisesta jalomielisyydestäni', -- kuten hän sanoi -- että
laski minut vapaaksi ilman lunnaita. Hän pyysi vain minulta muistoksi
sormuksen, joka oli eräässä entisen oikean käteni sormessa.

"Siihen päättyivät minun sotaretkeni", jatkoi Prokopius totisena.

"Pidän kirjoituskätenikin menettämistä jonkinlaisena rangaistuksena.

"Olen kirjoittanut sillä paljon hyödytöntä ja joskus väärääkin.

"Vaikka, jos samanlainen rangaistus kohtaisi kaikkia Bysantin
kirjailijoita, ei täällä kohta olisi ainoatakaan kaksikätistä,
kirjoitustaitoista ihmistä.

"Nyt on kirjoittaminen paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa.

"Mutta siitä on hyötyäkin.

"Silloin tulee ajatelleeksi joka sanasta, onko se kirjoittamisvaivan
arvoinen ja voiko se puolustaa paikkaansa kirjassa."

"Olen lukenut todellisella nautinnolla", virkkoi vieras, "kertomuksesi
vandaalisodasta, persialaissodasta ja goottisodastakin, mikäli viime
mainittu on jo valmis.

"Se oli hitaan toipumiseni aikana lempikirjani.

"Mutta se minua ihmetyttää, ettei sinua ole lähetetty ystävämme
Petroksen luo ultziagristen hunnien alueelle tai Kersonin kaivoksiin.

"Kun Justinianus rankaisee niin ankarasti asiakirjojen väärentämisen,
niin ankarammin kai hänen vielä pitäisi rangaista tällainen
historiallisten asiakirjojen totuudenmukaisuus.

"Sinä olet ruoskinut niin säälimättömästi hänen horjuvaisuuttaan ja
hänen erehdyksiään sotapäällikköjen ja virkamiesten valinnassa. --
Minua ihmetyttää, että olet jäänyt rankaisematta."

"En ole jäänyt rankaisematta", sanoi historioitsija kiukuissaan.

"Keisari salli minun pitää pääni, mutta aikoo riistää kunniani.

"Hän ja varsinkin tuo kaunis naispaholainen.

"Olin näet huomauttanut, että Justinianus kulkee hänen
talutusnuorassaan.

"Ja hän tahtoo edelleenkin säilyttää valtansa, mutta samalla salata
sen.

"Hän kutsutti minut luokseen heti, kun kirjani oli ilmestynyt.

"Kun menin hänen huoneeseensa ja näin kirjani hänen sylissään,
ajattelin: Adrastaransalanes otti käden, joka kirjoitti, tuo nainen
ottaa pään, joka sen ajatteli.

"Mutta hän ojensi minulle pienen kultaisen kenkänsä suudeltavaksi,
hymyili herttaisesti ja sanoi:

"'Sinä, Prokopius, kirjoitat kreikankieltä paremmin kuin kukaan
aikalaisistamme.'

"'Niin kauniisti ja todenmukaisesti.

"'Minua on neuvottu heitättämään sinut Bosporon mykkien kalojen
seuraksi.'

"'Mutta se mies, joka parhaiten sanoi totuuden siinä, missä se tuntui
katkerimmalta, sanoo totuuden siinäkin, missä se meitä miellyttää.'

"'Justinianuksen parhaasta moittijasta tulee hänen paras kiittäjänsä.'

"'Rangaistukseksi Justinianuksen sotatoimista laatimastasi kirjasta
saat kirjoittaa teoksen Justinianuksen rauhantöistä.'

"'Sinä saat keisarillisen valtuuden kirjoittaa keisarin rakennuksista.'

"'Sinä et voi kieltää, että hän on siinä suhteessa saanut suuria
aikaan.'

"'Jos olisit parempi lainoppinut kuin miksi leirielämäsi suuren
Belisariuksen seurassa on -- valitettavasti -- sinut tehnyt, täytyisi
sinun kirjoittaa hänen suurenmoisimmasta mosaiikkirakennuksestaan,
hänen pandekteistaan.'

"'Mutta siihen ei lainopillinen sivistyksesi riitä, sinä Belisariuksen
urhoollinen kilvenkantaja.'

"Ja tuo kaunis paholainen on oikeassa."

"Siis sinä kirjoitat Justinianuksen rakennuksista, sinä, joka itse olet
hänen jalomielisyytensä elävä muistomerkki.

"Sillä sinun täytyy myöntää, että edelliset keisarimme ovat paljon
vähäpätöisemmistä syistä puhkaisuttaneet silmät tai leikkauttaneet
korvat monelta kirjailijalta.

"Senkin kai myönnät, että ilman niitä on verraten ikävä elää.

"Ei yksikään keisari ole tätä ennen sallinut kirjoittaa niin suoraan,
ei ainakaan palkinnut uusilla luottamustoimilla.

"Mutta _jolleivät_ Justinianuksen rakennukset mahdollisesti
miellyttäisi sinua, niin vakuutan, ettet eläisi kauan osoitettuasi niin
huonoa makua. -- Jumalat rankaisevat sellaisen kiittämättömyyden
pikaisella kuolemalla.

"Katsos, olen saanut toimitetuksi sinulle tällaisen palkinnon, --
Justinianus aikoi vain nimittää sinut senaattoriksi -- että sinulla
olisi jotakin aihetta väitteeseesi Teodoran turmiollisesta ja
rajattomasta vaikutusvallasta."

"Minun täytyi vielä kerran kumartua suutelemaan hänen jalkaansa,
jolloin hän piloillaan potkaisi minua vasten suuta. --

"Olin tehnyt testamenttini ennen kuin menin keisarinnan puheille.

"Nyt näen, miten tuo paholainen naisen hahmossa on kostanut minulle.

"Justinianuksen rakennuksia ei voi todellakaan moittia. Niistä on
vaiettava tai niitä on kiitettävä.

"Jos olen vaiti, se maksaa henkeni.

"Jos puhun niistä enkä niitä kiitä, maksaa sekin henkeni, jota paitsi
totuuden rakkauteni joutuu huonoon huutoon.

"Minun on siis kiitettävä tai kuoltava.

"Ja minä olen niin heikko", virkkoi isäntä huoaten, "että mieluummin
kiitän niitä -- ja elän".

"Sinä olet nauttinut niin paljon Thukydidestä ja Tacitusta -- sekä
kuivaa että nestemäistä" -- virkkoi vieras kaataen molempien pikarit
täyteen -- "eikä sinusta sittenkään ole tullut Thukydidestä eikä
Tacitusta".

"Antaisin mieluummin pitkänimisen ystäväni hakata pois vasemmankin
käteni, ennenkuin kirjoittaisin sillä rakennuksista."

"Pidä kätesi!

"Kirjoita sillä -- laadittuasi julkisen ylistysteoksen rakennuksista --
salainen teos Justinianuksen ja Teodoran häpeällisistä töistä."

Prokopius ponnahti ylös.

"Se on pirullinen tuuma, mutta joka tapauksessa suurenmoinen. Neuvo on
arvoisesi, ystäväni.

"Siitä lahjoitan sinulle yhden kellarissani asuvista Herodotoksen
yhdeksästä runottaresta -- vanhimman, väärentämättömimmän ja jaloimman
viinini.

"Tuo salateos tulee herättämään suurta huomiota ja -- kauhua.

"Ikävä vain, etten kykene kertomaan roskaisimmista murhista ja teoista.

"Itse tukehtuisin kirjoittaessani.

"Sitäkin, jonka aion kertoa, pidetään varmaan suunnattomasti
liioiteltuna.

"Ja mitä jälkimaailma sanoo Prokopiuksesta, joka on laatinut
Justinianuksesta ylistyskirjan, arvostelun ja häväistyskirjoituksen?"

"Se sanoo: hän oli Bysantin keisarikunnan suurin historioitsija, mutta
samalla sen poika ja uhri.

"Kosta puolestasi!

"Keisarinna salli sinun pitää viisaan pääsi ja vasemman kätesi.

"No hyvä! Eihän vasemman kätesi tarvitse tietää, mitä oikea kätesi on
aikaisemmin tehnyt.

"Piirrä tuon keisarinnan ja hänen puolisonsa kuvat jälkimaailmalle.

"Silloin he eivät ole voittaneet rakennuksillaan, vaan sinä salaisella
teoksellasi.

"He aikoivat rangaista kohtuullista suorapuheisuutta; rankaise sinä
heitä ja paljasta totuus säälimättä.

"Kukin kostaa omilla aseillaan; härkä sarvillaan, sotilas miekallaan ja
kirjailija kynällään."

"Varsinkin, jos hänellä on vain vasen käsi jäljellä", virkkoi
Prokopius.

"Minä kiitän sinua, Cethegus, ja noudatan neuvoasi.

"Minä kirjoitan kostoksi Justinianuksen rakennuksista tuon
häväistysteoksen.

"Mutta nyt on sinun vuorosi kertoa.

"Olen saanut tietää asiain kulun kirjeellisesti tai suullisesti
Roomasta paenneilta tai Totilan vapauttamilta legioonalaisilta siihen
hetkeen saakka, jolloin sinut viimeksi nähtiin talossasi tai oikeammin
-- jolloin sinun äänesi viimeksi kuultiin talossasi.

"Kerro, kaupungiton prefekti!"

"Aivan heti", vastasi Cethegus.

"Mutta sano nyt ensin, miten Belisariukselle kävi persialaissodassa?"

"Kuten ainakin.

"Miksi sitä kysytkään?

"Belisarius oli todellakin voittanut vihollisen ja olisi saanut
persialaisten kuninkaan Kosroeen, Kabadeksen pojan, pakotetuksi
pysyväiseen rauhaan.

"Mutta silloin simpukkaprinssi Areobindos ilmestyi hänen leiriinsä ja
toi sinne Belisariuksen tietämättä Bysantissa laaditun asiakirjan,
jonka mukaan aselepo oli päätetty puoleksi vuodeksi.

"Justinianus oli jo kauan ollut salaisissa keskusteluissa Kosroeen
kanssa.

"Hän tarvitsi rahaa ja senvuoksi hän taas sanoi, ettei hän muka luota
Belisariukseen. Viidestä sadasta sentneristä kultaa hän päästi
persialaiskuninkaan verkostamme, jonka olimme kietoneet tiukasti hänen
ympärilleen.

"Narses oli viisaampi.

"Kun simpukkaprinssi saapui hänen luokseen saraseenien alueen rajalle,
hän selitti, että sanantuoja oli joko petturi taikka mielipuoli, otti
tämän vangiksi ja jatkoi sotaa siksi, kun oli voittanut perinpohjin
saraseenit.

"Sitten hän lähetti keisarillisen sanantuojan anteeksi pyyntöjen
kera takaisin Bysanttiin. Hänen parhaina suosituksinaan olivat
seitsemänkymmenen kaupungin ja linnoituksen avaimet ja aarteet, mitkä
hän oli anastanut viholliselta sillä aikaa, kun Belisarius kuuliaisesti
piti aselepoa."

"Tuo Narses on --"

"Aikamme suurin mies", sanoi Prokopius.

"Rooman prefektikin mukaan luettuna.

"Narses ei nimittäin tavoittele, kuten ystäväni Cethegus, mahdottomia.

"Mutta me, -- se on Belisarius ja raajarikko Prokopius -- me palasimme
napisten ja haukkuen, mutta uskollisina kuin villakoirat ja yhtä
tyhminä kuin ennenkin takaisin Bysanttiin kiristellen hampaitamme
aselevon johdosta. Me odotamme taas täällä uusia tehtäviä, laakereita
ja loukkauksia.

"Kaikeksi onneksi Antonina on luopunut mieltymyksestään toisten miesten
kukkiin ja runoihin. Aviopari -- jalopeura ja kyyhkynen -- elää nyt
täällä Bysantissa onnellisena.

"Belisarius miettii tietysti yöt ja päivät, miten hän taas
saisi osoittaa keisarilliselle herralleen uskollisuuttaan ja
sankarillisuuttaan.

"Justinianus on hänen hulluutensa samoin kuin minun on -- Belisarius.

"Mutta kerro sinä nyt!"




SEITSEMÄS LUKU.


Cethegus otti pitkän siemauksen edessään seisovasta kultapikarista,
joka oli taottu tornin muotoiseksi.

Hän oli muuttunut sangen paljon Rooman valloitusyöstä lähtien.

Ohimoiden rypyt olivat tulleet syvemmiksi, suu oli vielä tiukemmin
suljettu ja alahuuli kohosi ylöspäin. Vain harvoin leikitteli hänen
huulillaan entinen ivahymy, joka häntä nuorensi ja kaunisti.

Silmät olivat tavallisuuden mukaan puoleksi kiinni.

Joskus ne vain aukenivat täydellisesti singahduttaakseen pelätyn
katseen, joka oli käynyt yhä julmemmaksi ja läpitunkevammaksi.

Hän ei ollut tullut vanhemman, vaan rautaisemman, terävämmän ja
säälimättömämmän näköiseksi.

"Sinä tunnet", alkoi hän, "tapaukset Rooman kukistumiseen saakka.

"Näin sinä yönä kaupungin, Kapitoliumin, taloni ja Caesarini sortuvan.

"Tuon kuvan romahdus koski sydämeeni polttavammin kuin goottien,
vieläpä roomalaistenkin nuolet.

"Olin aivan suunniltani kivusta ja kiukusta.

"Aioin mennä rankaisemaan Caesarini murhaajaa.

"Kaaduin tiedottomana maahan Zeus-patsaan juurelle.

"Minut herätti tajuihini yötuulen henkäys ja Tiberin kohina, -- -- joka
kerran ennenkin, kaksikymmentä vuotta sitten herätti uuteen eloon
kuolettavasti haavoittuneen."

Synkkä pilvi ilmestyi mahtavalle otsalle.

"Siitä kenties toisella kertaa -- kenties ei koskaan", sanoi hän
huomatessaan isäntänsä aikovan kysyä jotakin.

"Tällä kertaa pelastivat minut Lucius Licinius -- jonka veli Marcus
kaatui Rooman ja minun puolestani -- ja uskollinen mauri, joka vain
ihmeen kautta pelastui mustan, raivoisan Tejan käsistä.

"Kun tämä oli paiskannut hänet ulos suuresta portista, -- barbaari ei
ehtinyt tappaa palvelijaa joutuakseen pikemmin isännän kimppuun --
riensi Syphax takaportille.

"Siellä hän tapasi Lucius Liciniuksen, jonka väkijoukko oli erottanut
minusta ja joka nyt vasta saapui takatietä talolleni.

"Yhdessä he riensivät avonaisten ovien läpi verijälkiäni seuraten
Zeus-saliin.

"Siellä he tapasivat minut tajuttomana. He saivat parahiksi hinatuksi
minut kuin elottoman möhkäleen akkunasta pihalle.

"Syphax oli ensin hypännyt ulos ja ottanut minut vastaan tribuunin
käsistä.

"Tämä hyppäsi myös pihalle, ja he käärivät minut vaippaani ja lähtivät
kantamaan minua palavasta talosta joen rannalle.

"Kadut olivat jokseenkin autiot.

"Sillä kaikki gootit ja goottilaisystävälliset roomalaiset olivat
menneet kuninkaan mukana Kapitoliumille tulipaloa sammuttamaan.

"Hän oli nimenomaan käskenyt, -- toivoakseni omaksi turmiokseen -- että
sellaisia henkilöitä, jotka eivät ota taisteluun osaa, on ehdottomasti
säästettävä ja suojeltava.

"Senvuoksi kantajani pääsivätkin taakkoineen rauhassa kulkemaan.

"Heidän luultiin kantavan vainajaa.

"Alussa he olivat itsekin siinä uskossa.

"Joen rannalta he löysivät kalastajavenheen, joka oli täynnä verkkoja.

"He nostivat minut siihen, -- Syphax heitti verisen vaippani, jota
koristivat 'princeps senatuksen' purppuraiset merkit, rannalle
pettääkseen viholliset -- peittivät minut purjekankaalla ja verkoilla
ja lähtivät soutamaan jokea alas yhä palavien venheiden lomitse.

"Samassa tulin tajuihini. Syphax valeli päätäni vedellä.

"Katseeni osui palavaan Kapitoliumiin.

"He sanoivat, että huusin ensimmäiseksi: 'Kääntykää! Kapitolium!'

"Heidän täytyi käyttää kaikki voimansa hillitäkseen minua.

"Ensimmäinen selvä ajatukseni oli tietysti palaaminen, kosto ja Rooman
takaisin valloittaminen.

"Portuksessa tapasimme erään italialaisen viljalaivan.

"Siinä oli seitsemän soutajaa.

"Pelastajani pysähtyivät sen luo ja pyysivät leipää ja viiniä.

"He olivat molemmat haavoittuneet.

"Soutajat tunsivat minut.

"Eräs heistä tahtoi, että minut jätettäisiin vangittuna goottien
käsiin. Hän toivoi tietenkin siitä suurta palkintoa.

"Mutta kuusi muuta soutajaa olivat entisiä työmiehiäni Hadrianuksen
haudan varustuksista. Olin elättänyt heitä vuosikausia.

"He iskivät kuoliaaksi seitsemännen, joka huusi gootteja paikalle, ja
lupasivat pelastaa minut, jos se olisi mahdollista.

"He kätkivät minut suurten jyväsäkkikasojen lomaan, kun kuljettiin
sataman suuta vartioivien goottilaivojen ohi.

"Lucius ja Syphax soutivat myös.

"Siten pääsimme pakoon.

"Mutta laivalla olin vähällä kuolla haavoihini.

"Vain maurin uskollinen hoito ja raitis meri-ilma pelastivat minut.

"Päiväkaudet olin toistanut vain sanoja: 'Rooma! Kapitolium! Caesar!'

"Me laskimme maihin Sisiliassa Panormuksen luona. Siellä
bysanttilaisten turvassa toinnuin pian. Vanha ystäväni Cyprianus, joka
ennen muinoin Ravennassa laski minut Teoderikin palatsiin, kun minusta
tehtiin Rooman prefekti, otti minut vastaan.

"Heti kun olin hiukan tointunut, lähdin Vähään Aasiaan -- tai, kuten te
sanotte, Asianaan -- tiluksilleni. -- Sinähän muistat, että minulla oli
ihania maatiloja Sardeen, Filadelfian ja Tralleen tienoilla."

"Eikö sinulla ole niitä enää? -- Nuo kauniit pylväskäytävillä
koristetut huvilat --"

"Olen myynyt.

"Minun täytyi saada pestatuksi uusia palkkasotureita Rooman ja Italian
vapauttamiseksi."

"Tenax propositi" [Aikeessaan pysyvä], huudahti Prokopius
hämmästyneenä.

"Etkö ole luopunut toivostasi?"

"Voinko luopua itsestäni?

"Kauppasumma mukanani -- se oli melkoinen, sillä Furius Ahalla ostatti
Efeson ja Jasson tienoilla sijaitsevat huvilani -- menin entisten
kestiystävieni luo isaurilaisten, armenialaisten ja abasgien alueilla.

"Minun täytyi tappaa eräs isaurilaisruhtinas, joka hiipi yöllä
telttaani ja aikoi anastaa rahani antamatta muuta vastalahjaa kuin
tikarin piston.

"Sitten pestasin suuren joukon miehiä.

"Mutta Narses on tehnyt ne kalliimmiksi. Hän hemmottelee ne pilalle ja
turmelee kokonaan asiat.

"He eivät mene enää niin halvalla kuin ennen kuolemaan.

"Hän on saanut useita urhoollisia päälliköitä ystävikseen.

"Minun täytyi kääntyä muiden kansojen puoleen.

"Nykyjään asustaa harmoniassa pienenlainen, mutta hyvin villi ja
urhoollinen germaaniheimo, jonka keksin vasta lukiessani sinun
kuvauksiasi sen ja gepidien välisestä verisestä sodasta, ystäväiseni."

"Ahaa", huudahti Prokopius, "sinä tarkoitat villejä longobardeja.

"Jumala varjelkoon Italiaasi, jos ne pääsevät jalallaankaan sinne.

"Longobardi tulee käyttäytymään kultanahkaista lammastasi Italiaa
kohtaan kuin susi verrattuna paimenkoiraan, goottiin."

"Mutta Roomasta tulee taas vanha naarassusi.

"Minä saan kyllä Alboinin barbaarit poistumaan isänmaastani.

"Olen lähettänyt Liciniuksen pestaamaan noita pitkäpartoja -- sillä
heidän nimensä kai merkitsee sitä.

"Minusta on hauskaa", sanoi hän, "tuhota germaanit germaanien avulla.

"Rooma hyötyy jokaisesta haavasta, jonka longobardit ja gootit iskevät
toisiinsa."

"Sinä olet oppinut Tiberiuksen viisauden lukiessasi Tacitusta.

"Mutta anna Tacituksen olla -- se on kovin karvasta.

"Tässä on erinomaista viiniä, jota minä kutsun Ammianus
Marcellinukseksi.

"Se on hauska toveri."

"Mitenkähän 'Prokopiusta' kerran arvostellaan pikarin ääressä?"

"Hänen rakennuksensa -- ummehtuneet", vastasi isäntä.

"Hänen 'Persialais- ja Vandaalisotansa' -- kullankirkkaat", sanoi
Cethegus.

"Hänen 'goottisotansa' -- liian hapan", jatkoi kirjailija hymyillen.

"Mutta 'salaisuudet' -- kiihoittavia, nautittavia tipottain aterian
loppupuolella."

"Huh, oksennusainetta", sanoi Prokopius ja häntä puistatti.

"Mutta minä itse", jatkoi Cethegus kertomustaan, "riensin tänne --
sanoisinko -- jalopeuranne luolaan."

"Se olisi liikaa", arveli Prokopius. "Rakennuksissakaan ei sellaista
valhetta tule olemaan."

"Ketun tai näädän sitten.

"Sillä en ole niin rohkea kuin suuri Belisarius, joka kuvitteli
voivansa voittaa gootit yksistään palkkasoturien avulla. Noilla
barbaareilla on eräs hyvä puoli; he ovat kokonainen kansa.

"Heidän kuninkaansa on kansallisuuden elävä vertauskuva.

"Vaikeata on voittaa _kansa_.

"Vaikka se olisikin niin raaka, typerä ja järjetön kuin nuo barbaarit
ovat."

"Varsinkin on vaikeata", huomautti Prokopius, "voittaa kansa ilman
kansaa."

"Ei bysanttikaan ole kansa, vaan valtio.

"Tämä kansaton valtio voi sentään kukistaa valtiottoman kansan.

"Sillä se, mitä gootit sanovat 'valtakunnaksi', ei ole mikään valtio.

"Se on vain kokoonpantu yhteen paikkaan asettuneista heimoista.

"Olihan Vitigeksen aikana kolme sotajoukkoa aseissa toisiaan vastaan.

"Häväistyskirjasikin Bysantti on voimakkaampi heitä, noita hulluja,
kypsymättömiä barbaareita.

"Keisari Justinianus on sitä paitsi antanut sanansa pantiksi siitä,
että hän vapauttaa Italian.

"Hyvä on! Häntä kyllä kehoitetaan täyttämään lupauksensa.

"Muistutan häntä siitä siksi, kunnes hän on sen täyttänyt."

"Sinä saat muistuttaa vielä sangen kauan."

"Siltä näyttää. Häneen ei näy nyt pystyvän uskonto, maine eikä kulta.

"Saammepa nähdä, eikö pelko pysty häneen?"

"Pelkoko? Ketä hän pelkäisi?"

"Cethegusta -- ja -- tuntematonta.

"Tuntemattoman pelko on suurin.

"Sitä paitsi luotan keisarinnaan.

"Me tunsimme toisemme jo nuorina.

"Osasimme jo silloin antaa arvoa toistemme ansioille.

"Hän oli kaunein nainen, jonka olin -- siihen saakka -- nähnyt.

"Ja minä -- minä --"

"Olin Cethegus", sanoi Prokopius.

"Mutta huolimatta vanhasta kiintymyksestämme, jota hän ei salannutkaan
uudestaan tavatessamme, ei keisarinna ruvennut puoltamaan sotaa.

"En oikein käsitä häntä.

"Hän on äkkiä ruvennut pitämään kristillisempänä rakennuttaa kirkkoja
kuin poltattaa kaupunkeja.

"Mistä tuo muutos johtuu?

"Hänhän on vielä siksi nuori, ettei vielä tarvitse pelätä hänenlaisensa
kääntymystä -- sanoisinko Kyprosta Golgatalle."

"Sinä et siis tiedä sitä", virkkoi Prokopius, "minkä paitsi
Justinianusta ja sinua -- suo anteeksi, Roomahan on Bysantin edellä --
minkä paitsi sinua ja Justinianusta koko Itä-Rooma tietää.

"Kaunis keisarinna on sairas. Sisällinen tauti kalvaa häntä.

"Sinä ihmettelet.

"Hän salaa sen suunnattomalla tahdonlujuudellaan Justinianukselta.

"Sillä hän, tuo suurin ja pienin kaikista itsekkäistä ihmisistä vihaa
sairaita. Hän ei kärsi läheisyydessään mitään, mikä muistuttaa
sairaudesta ja kuolemasta.

"Vaikka keisarinna hallitseekin häntä ehdottomasti, niin olen varma,
että Justinianus, keksittyään hänen sairaalloisuutensa, lähettäisi
hänet paranemaan valtakunnan etäisimpään nurkkaan.

"Samoin hän teki Germanukselle, jota hän sentään rakasti sydämestään.

"Senvuoksi keisarinna kestääkin helvetilliset kipunsa hymyssä suin.

"Yöt kuuluvat olevan kamalat.

"Mutta päivällä, keisarin läheisyydessä, ateriain aikana, kirkossa ja
sirkusjuhlissa hän salaa tuskansa yli-inhimillisellä voimalla.

"Hänen kauneutensakaan ei ole sanottavasti kärsinyt siitä.

"Sillä hänen kauneudensäilyttämistaitonsa on verraton.

"Hän on tullut solakammaksi.

"Mutta hänen henkensä on tullut melkein entistään voimakkaammaksi."

"Ihmeellinen nainen."

"Niin on, ja vaikka hän pienissä asioissa turvautuukin juoniin ja
viekkauteen, niin suurissa valtion asioissa hän ei luovu
vakaumuksestaan."

"Ei ainakaan vähällä.

"Keisari aikoi jo hyväksyä goottien rauhanehdotuksen. Cassiodorus -- ja
eräs toinen yrittivät jo voittaa minut.

"Teodora ei ollut enää sodan puolella -- ja kaikki näytti olevan
hukassa.

"Viimeisellä hetkellä päätin vielä vedota hänen hurskauteensa.

"Sain kuulla häneltä, että Justinianus oli kutsunut molemmat
lähettiläät palatsiin ja että hän oli rauhanteon aikeissa.

"Samana päivänä menin hänen luokseen ja sanoin:

"Sinä rakennutat rahoillasi uusia kirkkoja pyhimyksille.

"Sinä voit vielä rakennuttaa noin sata kirkkoa. Ja kun luovutat Italian
gooteille, riistät ainiaaksi yli tuhat kirkkoa Kristukselta, Jumalan
pojalta, ja jätät ne hänen katkerain vihollistensa, kerettiläisten
areiolaisten käsiin.

"Luuletko, että sata uutta kirkkoasi vastaavat niitä?

"Se vaikutti.

"Kauhistuneena hän hypähti vuoteeltaan ja huudahti: 'Ei, sellaista
syntiä en aio tehdä. Jos olemmekin liian heikot riistääksemme nuo
kirkot kerettiläisten käsistä, niin emme ainakaan mielihyvällä luovuta
niitä heille.'

"'Keisari ei saa koskaan mielisuosiolla luopua Italiasta.'

"'Kiitos, Cethegus! Pyhimykset antavat anteeksi monta nuoruuden
aikaista yhteistä syntiämme senvuoksi, että sinä estit minut tekemästä
tämän kaikkein suurimman synnin.'

"Hän kutsui puolisonsa luokseen päivälliselle. Hänen kukkansa,
suudelmansa ja kyyneleensä saivat Justinianuksen taas innostumaan
taisteluun Kristuksen puolesta. Hän hylkäsi rauhanehdotuksen, ja
viisaan Cassiodoruksen oli palattava tyhjin toimin takaisin.

"Rauhaa ei tule.

"Sodan pikaista alkamista en kuitenkaan voi saada aikaan.

"Mutta kyllä minä keinot keksin.

"Sillä Rooman täytyy vapautua barbaareista."

Cethegus vaikeni levollisen näköisenä ja ryyppäsi pikarista. Mutta
hänen sielussaan leimusivat intohimot.




KAHDEKSAS LUKU.


Prokopius laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Olen ihmeissäni, Cethegus.

"Olen ihmeissäni siitä, että meidän aikanamme on vielä olemassa niin
voimakas mies kuin sinä olet ja että yksikin sydän hehkuu niin
epäitsekkään päämäärän kuin Rooman vapauden vuoksi.

"Mutta luullakseni on päämääräsi vain loistava unikuva.

"Koska päämääräsi on epäitsekäs, niin annan sinulle anteeksi monet
pimeät kiertotiesi, joita olet kulkenut ja joita pitkin olet viekkaasti
kuljettanut muitakin ihmisiä, esim. Belisariusta ja minua.

"Sinä päivänä, jolloin huomaan päämääräsi itsekkääksi, luovun vanhasta
ystävyydestämme, vaikka ihailenkin sinun henkistä voimaasi."

Cethegus nauroi.

"Vieläkö sinä saarnaat samaa puoleksi platonista puoleksi kristillistä
siveysoppia kuin Ateenan koulussa?

"Sinä, keisarihovin ja sotaleirin vanha oppilas, harrastat tyttöjen
siveysoppia.

"Itsekäs -- epäitsekäs.

"Kuka on epäitsekäs?

"Voiko ihminen olla epäitsekäs?

"Kukin toivoo aina sitä, mitä hänen täytyy toivoa.

"Olen aivan yhtä itsekäs, jos minusta tulisi Rooman vapauttaja tai
tyranni.

"Sillä rakkaus on suurin, vaikka samalla suloisin itsekkyys."

"Entä Kristus? Kuoliko hänkin itsekkyydestä?"

"Tietysti. Hän oli uneksija.

"Hänen itsekkyytensä koski koko ihmiskuntaa.

"Se palkitsi hänen rakkautensa ristiinnaulitsemalla hänet.

"Samoin kuin Justinianus korvaa Belisariuksen ja Rooma Cetheguksen
rakkauden.

"Heikkojen itsekkyys on innoittavaa, vahvojen suurenmoista.

"Se on ainoa ero ihmisten välillä."

"Ei, ystäväni! Tuo on väkevien intohimojen aiheuttamaa viisastelua.

"Korkeinta on tavoitella hyvää hyvin keinoin.

"Tuohon korkeimpaan on Prokopius liian pieni, tämä aika liian heikko.

"Mutta pyrkikäämme edes huonoilla keinoilla hyvään.

"Voi minua, jos kerran erehdyn sinun suhteesi.

"Minä luotan miekan sankariin Belisariukseen ja hengen sankariin
Cethegukseen.

"Voi, jos sankaristani Cetheguksesta tulisikin paha henki.

"Minä käsitän, miksi ihmiset karttavat ja pelkäävät sinua kuten
Luciferia, aamutähden langennutta enkeliä.

"'Kaikki hänen vihollisensa sortuvat', sanoi kerran Antonina, joka
tuntee taikauskoista pelkoa sinua kohtaan.

"Ja hän on oikeassa.

"Gotelindis, -- viisasteleva koulutoverimme Petros, joka nyt sahaa
marmoria ja hakkaa kiviä hunnien luona, -- paavi Silverius, jota
keisari yhä pitää Scaevolan ja Albinuksen kanssa vankina Sisiliassa ja
jolta riistit hänen sielunsa -- s.o. hänen kultansa."

"Voisin luetella useampia esimerkkejä", sanoi Cethegus kulmiaan
rypistäen.

"Mutta en tahdo loihtia vihaisia varjoja esille haudan levosta.

"Mainitsen vain", jatkoi hän nauraen, "paksun Balbuksen.

"Olin aikonut hänelle samanlaisen kuoleman kuin Jumalan pojalla oli.

"Mutta hän uhrautui vapaaehtoisesti omalle Jumalalleen -- vatsalleen.

"Qvintus Pisolta, jonka sekä Marcus Massuriuksen ja Salvius Julianuksen
barbaarikuningas päästi vapaaksi ilman lunnaita, sain kuulla hänen
loppunsa.

"Hän lahjoi goottisoturit, joiden piti katsoa, etteivät nälkiintyneet
saisi syödä liikaa, viimeisillä kultarahoillaan saadakseen syödä niin
paljon kuin tahtoi.

"Hän söi kolme tuntia.

"Neljännellä hän kuoli.

"Hän kuoli siis virantoimituksessaan.

"Mutta mitäpä auttaa kaikkien pienten vihollisteni turmio, niin kauan
kuin Roomassani hallitsee vihollinen, joka on todella suuri", -- hän
vaikeni ja jatkoi sitten kiukkuisena -- "mutta vain mielettömän,
määrättömän hyvän onnensa avulla."

"Nyt olet väärämielinen kuningas Totilaa kohtaan.

"Hänen historiankirjoittajansa arvostelee häntä kerran --"

"En ole hänen historiankirjoittajansa.

"Olen hänen verivihollisensa.

"Haa, minun täytyy vielä elää se päivä, jolloin näen tuon pojan
sydänveren tippuvan keihääni kärjestä.

"Minä ymmärrän, miksi Akilleus vedätti voitetun Hektorin ruumista
kolmesti Trojan vallien ympäri.

"Siitä alkaen, kun ryhdyin taisteluun Roomastani, ovat nuo
vaaleaveriset, tyttömäiset kasvot olleet vastassani ja useimmiten
voitokkaina.

"Hän on riistänyt minulta rakkaimpani ja Roomani ja nyt viimeksi jalon
Plutoni. Piso kertoi, että barbaarit olivat isäntää etsiessään
löytäneet ratsun, jonka Syphax oli kätkenyt -- ja kuningas otti koko
Roomasta saadusta saaliista itselleen vain 'prefektin ratsun'.

"Pudota, Plutoni, hänet selästäsi pää edellä ja polje hänen kallonsa
rikki!"

"Sinä vihaat häntä tulisesti!"

"Niin teen. Enkä vihaa häntä vain järjelläni, vaan koko syntyperäisellä
luonteellani.

"Kun minun täytyi luovuttaa Forum romanum hänelle, vannoin, että hän
kuolee -- käteni kautta.

"Mutta", virkkoi hän rauhallisempana, "milloin, milloin?

"Milloin saan usutetuksi tuon hitaan jättiläisen, jota sanotaan
Justinianukseksi, goottien kimppuun?

"Milloin kutsuu kohtalo taas minut Italian taistelutantereelle?"

Samassa Syphax riensi sisään.

"Herra", virkkoi hän, "minä pyydän sanansaattajan palkkiota.

"Jossakin on ollut ukonilma. Se lähestyy nopeasti tätä kaupunkia.

"Ilmassa pauhaa ja suhisee.

"Kultaisessa palatsissa on omituista, salaperäistä liikettä.

"Kaikilla porteilla on vartioita. Saapuvat sanansaattajat viedään heti
suljetuissa kantotuoleissa keisarin luo.

"He eivät saa vaihtaa sanaakaan kenenkään kanssa.

"Ja äsken kullalta kimalteleva orja toi kotiisi kirjeen keisarinnalta."

Cethegus repäisi nopeasti auki purppurarihman, jonka sulkusinettinä oli
kyyhkynen -- Kypron vai helluntaijuhlan merkkikö lie tässä tapauksessa
ollut -- ja luki:

"Kapitoliumin Jupiterille.

"Älä lähde talostasi minnekään huomenna, ennenkuin kutsun sinut
luokseni.

"Huomenna kutsuvat sinua kohtalosi ja -- Kypris."




YHDEKSÄS LUKU.


Seuraavana aamuna keisari Justinianus seisoi ajatuksiinsa vaipuneena
suuren kultaristin edessä huoneessaan.

Hänen katseensa kuvasti vakavuutta, mutta ei pelkoa eikä epätoivoa.

Hänen kasvonpiirteensä, jotka tavallisesti eivät olleet kauniit eivätkä
jalomuotoiset, ilmaisivat nyt sielun voimaa ja etevyyttä.

Hän rypisti otsaansa ja silmäten uhkaavasti kultaristiä lausui:

"Kovasti koettelet uskollista palvelijaasi, ristin Jumala!

"Olisin ansainnut sinulta parempaa kohtelua, Herra Kristus.

"Tiedäthän, että kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut sinun nimesi
kunniaksi.

"Miksi eivät iskusi kohtaa vihollisiasi, pakanoita ja kerettiläisiä?
Miksi ne kohtaavat minua?

"Mutta koska kerran niin tahdot, niin saat nähdä, että Justinianus osaa
tehdä muutakin kuin rakentaa kirkkoja."

Hän lähti kävelemään ja silmäili samalla pitkin seiniä jalustoille
asetettuja entisten keisarien kuvia.

"Suuri Konstantinus, Itä-Rooman perustaja, oikean uskon suojelija!

"Vapisetko valtakuntasi puolesta?

"Älä vapise. Ole levollinen. Sinä olet sen rakentanut ja Justinianus
suojelee sitä.

"Teidän muiden oli helppo olla suuria, saada aikaan suuria --

"Augustus -- Antoninukset -- Trajanus -- Hadrianus -- te kaikki olitte
nousupuolella tai kukkulalla.

"Mutta minun on koetettava pidättää pyörä, joka on alamäessä.

"Minä pidätän sen.

"Olen pidättänytkin.

"Olenpa suurella vaivalla saanut sen hyvän joukon peräytymäänkin.

"Katson rohkeasti teitä silmiin. Minun ei tarvitse hävetä.

"Missä on villien kerettiläisten vandaalien valtakunta?

"Pelätyn merikuninkaan Geiserikin jälkeläinen polvistui edessäni
hippodromissa.

"Saadaan nähdä, eikö Justinianus voita Roomaa kuten hän voitti
Kartagonkin.

"Barbaarit tahtovat väkisin rauhaa Italiaan. He saavatkin -- haudan
rauhaa."

Ovenvartija ilmoitti:

"Herra, senaatti on jo kokoontunut Jerusalemin saliin.

"Keisarinna nousee juuri jalopeuranportaita."

"Hyvä", sanoi Justinianus, "mene.

"Koettelemuksen hetki on tullut Teodoralle.

"Ja kaikille muillekin, jotka sanovat itseään neuvonantajikseni.

"He eivät koskaan hätäänny, kun on kysymys pikkuasioista.

"He ovat erittäin kekseliäitä ja tarkkanäköisiä, kun he, leväten
silkkipatjoillaan, tuomitsevat virkaveljiänsä maanpakoon ja riistävät
heiltä omaisuuden.

"Valtakunnan ja keisarin majesteetti on näiden orjahuulten a ja o.

"Katsokaamme, ajattelevatko he tänäänkin näin.

"Älä vain petä minua tänään, hallitsijan tärkein taito: läpinäkymätön,
syvällinen teeskentelytaito.

"Tänään koetetaan teidän voimianne, Bysantin valtiomiehet.

"Minä aavistan, miten he kestävät kokeen.

"Ja se ilahduttaa minua.

"Teidän kunnottomuutenne on valtaistuimeni paras turva.

"Ja samalla myöskin hallitustapani parhain puolustus.

"Teidän pelokkaat sydämenne saavat selvästi huomata, että te, pelkurit,
kunniattomat, neuvottomat orjat tarvitsette ankaran herran."

Kamariherrat tulivat sisään.

Justinianus vaihtoi aamupuvun keisarilliseen valtiopukuun.

Palvelijat auttoivat häntä polvistuneina.

Hän puki ylleen valkosilkkisen, polviin saakka ulottuvan tunikan, joka
oli molemmilta sivuilta koristeltu kullalla ja jota purppurainen vyö
kiinnitti. Ihonmyötäiset housutkin olivat silkkiä ja purppuraa.

Vaippaorja asetti hänen hartioilleen vaaleamman purppuravärisen,
komean, leveillä kultareunoilla koristellun keisarivaipan. Vaippaan oli
ommeltu punaisia ristejä sekä viheriäisellä silkillä symbolistisia
eläinten kuvia, etenkin lintuja. Mutta kuvat tuskin näkyivät yltympäri
neulottujen helmien ja jalokivien alta, jotka tekivät vaipan niin
raskaaksi, että laahuksen kantajien apu oli todella tervetullut.

Kummassakin käsivarressa oli kolme leveää kultarengasta.

Diadeemi oli puhdasta kultaa ja sen päällystän muodosti kaksi komeata
helmikaarta.

Vaippaa kiinnitti oikealla olkapäällä kallisarvoinen solki.

Valtikanvartija antoi hänelle käteen miestä pitemmän kultaisen
hallitsijansauvan, jonka yläpäätä koristi suuresta smaragdista tehty
maapallo. Pallon päällä oli kultainen risti.

Keisari tarttui lujasti sauvaan ja hypähti leposohvalta.

"Sandaalit puuttuvat, herra, koturnisandaalit", muistutti polvillaan
oleva kamariherra.

"Ei, tänään en tarvitse koturneja", vastasi Justinianus lähtien
huoneesta.

Keisari meni jalopeuraportaiden yli -- nämä olivat saaneet nimensä
kahdestakymmenestäneljästä suuresta marmorijalopeurasta, jotka
Belisarius oli tuonut Kartagosta ja jotka olivat asetetut parittain
portaiden molemmille puolille -- alemmassa kerroksessa olevaan palatsin
suureen neuvottelusaliin, 'Jerusalemin saliin'.

Sali taas oli saanut nimensä porfyyripatsaista, onyxmaljoista,
kultapöydistä ja lukemattomista kulta-astioista, joita oli asetettu
seinille ja lyhyitten patsasten päälle ja jotka olivat muinoin olleet
Jerusalemin temppelissä.

Titus oli valloitettuaan kaupungin tuonut nämä aarteet Roomaan.

Roomasta merikuningas Geiserik oli vienyt vandaalien
lohikäärmelaivoilla nämä aarteet sekä keisarinna Eudoxian
pääkaupunkiinsa Kartagoon.

Ja viimeksi Belisarius oli tuonut ne Afrikasta Itä-Rooman keisarille. \

Salin kupukatto oli tehty taivaankantta jäljitellen kallisarvoisista
sinisistä puolijalokivistä. Paitsi aurinkoa, kuuta, Jumalan silmää,
karitsaa, kalaa, lintua, palmua, viiniköynnöstä, yksisarvista ja muita
kristillisyyden vertauskuvia oli kattoon mosaiikkina kudottu kullasta
koko linnunrata lukemattomine tähtineen.

Kuvun kustannukset laskettiin nousevan yhtä suureen summaan kuin koko
valtakunnan maavero neljänkymmenenviiden vuoden aikana.

Vastapäätä kolmen kaaren muodostamaa oviaukkoa, jonka verhot kätkivät
-- se oli ainoa ovi koko salissa, -- ja jonka ulkopuolella oli
vartioimassa kolminkertainen rivi keisarillisia henkivartioita --
'kultakilpiä' -- puolipyöreän salin perällä sijaitsi valtaistuin ja
siitä vasemmalle hiukan matalampi keisarinnan valtaistuin.

Kun Justinianus saapui saliin suuren palvelijajoukon saattamana,
heittäytyivät kaikki läsnäolijat -- vaikka he olivatkin valtakunnan
arvokkaimpia henkilöitä -- kasvoilleen maahan.

Keisarinnakin nousi seisomaan, taivutti päänsä syvään ja pani kätensä
ristiin rinnalleen. Hänen pukunsa oli aivan samanlainen kuin
keisarinkin. Hänenkin valkoisen stolansa päällä oli purppuravaippa,
jossa ei sentään ollut keisarillista kultareunusta.

Hänelläkin oli valtikka, mutta se oli aivan lyhyt ja norsunluinen.

Keisarinna silmäsi ylenkatseellisesti patriarkkoja, arkkipiispoja,
piispoja, patriiseja ja senaattoreja, jotka olivat kaaressa
valtaistuimen ympärillä. Heitä oli kolmekymmentä. Kullakin oli
silkkipatjalla päällystetty kultatuoli.

Justinianus astui nopeasti, varmoin askelin salin läpi kulkevaa
käytävää pitkin valtaistuimelle heiluttaen valtikkaa kädessään.

Kaksitoista ylhäisintä palatsinvirkamiestä oli valtaistuimen luona.
Jokaisella oli kädessä valkoinen sauva.

Torven törähdys antoi kumartuneille nousemismerkin.

"Me olemme kutsuneet", alkoi keisari, "teidät, pyhät piispat, ja
valistuneet senaattorit, kysyäksemme teiltä neuvoa sangen tärkeässä
asiassa.

"Mutta miksi on poissa Narses, magister militum per orientem?"

"Hän saapui vasta eilen Persiasta ja on nyt pahasti sairaana", ilmoitti
pääairut.

"Missä on questor sacri palatii Tribonianus?" [Pyhän palatsin
asioidenhoitaja.]

"Hän ei ole vielä palannut Berytuksesta, jonne hän meni lähettiläänä."

"Miksi on poissa Belisarius magister militum per orientem extra
ordinem?" [Erikoismääräyksen saanut sotilasten päämies Itämailla.]

"Hän ei asu Bysantissa, vaan Sycaessa Aasian puolella, punaisessa
talossa."

"Hän pysyttäytyy hyvin erillään meistä punaisessa talossaan.

"Se ei miellytä meitä.

"Miksi hän pelkää katsettamme?"

"Hän ei ollut siellä."

"Eikö hän ollut näkinkenkätalossaankaan vapautettunsa Photiuksen
luona?"

"Hän oli lähtenyt metsästysretkelle koettelemaan persialaisia
metsästysleopardejaan", ilmoitti miekkamiesten päällikkö Leo.

"Hän ei ole koskaan siellä, missä häntä tarvittaisiin.

"Sensijaan hän on aina siellä, missä häntä ei tarvittaisi.

"En ole tyytyväinen Belisariukseen. --

"Kuulkaa nyt, mitä on tapahtunut, mitä olen viime päivinä monelta
taholta saanut tietää kirjeellisesti.

"Saattepa vielä kuulla erinäisten lähettiläiden suusanallisiakin
kertomuksia.

"Te tiedätte, että olemme antaneet Italiassa sodan toistaiseksi raueta,
koska -- sotapäälliköillämme oli toisia tehtäviä.

"Te tiedätte, että barbaarikuningas pyysi rauhaa ja Italian
luovuttamista.

"Me hylkäsimme pyynnön ja jäimme odottamaan soveliasta tilaisuutta.

"Hylkäykseen ei gootti vastannut sanoin, vaan hurjanrohkein teoin.

"Te ette tiedä siitä mitään -- eikä Bysantissa kukaan muukaan -- sillä
pidimme sen omana salaisuutenamme, koska sanomat mielestämme olivat
mahdottomia tai ainakin liioiteltuja.

"Mutta kaikki, mitä ilmoitettiin, oli totta. Kuulkaa siis ja neuvokaa.

"Barbaarikuningas lähetti Dalmatiaan sotajoukon ja laivaston mitä
suurimmassa salaisuudessa ja samalla nopeasti.

"Laivasto laski Salonan luona Muicurumin satamaan ja sotajoukko
valloitti tuon vahvan kaupungin väkirynnäköllä.

"Samalla tavalla laivasto yllätti Laureatan merikaupungin.

"Salonassa oleva päällikkömme Claudianus lähetti lukuisia vahvasti
miehitettyjä aluksia valloittamaan kaupungin takaisin.

"Mutta goottiherttua Guntaris voitti suuressa meritaistelussa
laivastomme ja valtasi poikkeuksetta kaikki aluksemme, jotka vietiin
riemukulussa Laureatan satamaan.

"Centumcellaen luona kuningas varusti toisen laivaston, johon kuului
neljäsataa suurta alusta.

"Sen muodostivat suurimmaksi osaksi meidän aluksemme, jotka lähetettiin
täältä Sisiliaan Belisariukselle ja jotka tietämättä, että melkein
kaikki Italian satamat olivat joutuneet goottien haltuun, laskivat
maihin, jolloin goottikreivi Grippa ne valtasi.

"Uuden laivaston päämäärä oli toistaiseksi tuntematon.

"Äkkiä barbaarikuningas itse ilmestyi laivastoineen Regiumin edustalle
Bruttian eteläkärkeen. Me saimme tämän vahvan merikaupungin
ensimmäisellä sotaretkellä heti haltuumme ja siitä alkaen se on
pysynytkin omanamme.

"Urhoollisen vastarinnan jälkeen herulit ja massageetit antautuivat.

"Totila tyranni riensi sitten nopeasti Sisiliaan riistääkseen meiltä
tuon Belisariuksen ensimmäiseksi valloittaman alueen.

"Hän voitti roomalaisen Domnentioluksen, joka oli tullut häntä vastaan
avonaiselle kentälle ja valtasi nopeasti koko saaren.

"Vain Messana, Panormus ja Syracusa puolustivat vahvoja muurejaan.

"Laivaston, jonka lähetimme Sisilian avuksi, myrsky hajoitti.

"Toisen laivaston luoteistuuli pakotti palaamaan Peloponnesoon.

"Samalla kertaa kolmas tuon väsymättömän kuninkaan laivastoista
purjehti erään kreivi Hadusuntin johdolla Korsikaa ja Sardiniaa
valloittamaan.

"Edellinen saari joutui goottien haltuun heti, kun sen pääpaikan
Alerian keisarillinen varusväki oli joutunut tappiolle taistelussa.

"Rikas korsikalainen Furius Ahalla, joka omistaa suurimman osan saarta,
oli matkoilla Intiassa.

"Mutta hänen vuokralaisensa ja siirtolaisensa olivat saaneet käskyn,
ettei gooteille, jos nämä laskisivat maihin, saisi tehdä vastarintaa,
vaan piti heille hankkia muonaa ja kaikkea hyvää.

"Korsikasta barbaarit suuntasivat kulkunsa Sardinian saareen.

"Täällä he voittivat Karaliksen luona ne joukot, jotka magister militum
oli lähettänyt Afrikasta saaren suojelemiseksi.

"Sitten barbaarit valloittivat useita kaupunkeja, kuten Sulcin, Castra
Trajanin ja Turreen.

"Molemmille näille saarille on asettunut gootteja.

"He pitävät näitä Italian goottivaltakuntaan kuuluvina osina.

"He asettavat kaikkiin kaupunkeihin goottikreivejä.

"Ja he nostavat verot goottien asetusten mukaan. Ne ovat --
käsittämätöntä kyllä -- paljon pienemmät kuin meidän veromme.

"Ja saarten asukkaat selittävät hävyttömästi, että he maksavat
mieluummin barbaareille viisikymmentä kuin meille yhdeksänkymmentä.

"Mutta ei vielä kyllä.

"Tyranni Totila lähti laivastoineen Sisiliasta koilliseen ja yhtyi
neljänteen, kreivi Tejan johtamaan laivastoon Hydruksen kohdalla.

"Osa laivastoa laski sitten kreivi Torismutin johdolla maihin
Korkyrassa, valtasi saaren sekä vähitellen sieltä käsin kaikki läheiset
saaret.

"Mutta ei vieläkään kyllin.

"Tyranni Totila ja kreivi Teja hyökkäävät jo valtakuntamme varsinaisiin
maakuntiin."

Pelon aiheuttama mutina keskeytti keisarillisen puhujan.

"He laskivat maihin Epirus vetuksen satamissa, valloittivat Vanhasta
Dodonasta lounaaseen olevat Nikopoliksen ja Ankisuksen kaupungit ja
valtasivat suuren joukon näillä vesillä olevia aluksiamme.

"Tähän saakka ilmoittamani seikat lienevät olleet omiaan herättämään
harmianne barbaarien hävyttömyyden johdosta.

"Se, mitä nyt vielä teille ilmoitan, koskenee teihin toisella tavalla.

"Lyhyesti sanoen: eilen saapuneet viestit kertovat seuraavaa:

"Gootit lähestyvät täyttä vauhtia Bysanttia."

Tämän kuullessaan jotkut senaattoreista hypähtivät paikoiltaan.

"Barbaarit käyvät kimppuumme kahdelta eri taholta.

"Heidän yhdistynyt laivastonsa herttua Guntariksen ja kreivien Markjan,
Gripan ja Torismutin johdolla on voittanut kaksipäiväisessä
meritaistelussa saaristomaakuntiemme laivaston ja pakottanut sen
Sestoksen ja Abydoksen väliseen ahtaaseen salmeen.

"Heidän maa-armeijansa taas on kulkenut Totilan ja Tejan johdolla
Epiruksen halki ja Dodonan ohi Makedoniaa kohti. Tessalonike on jo
vaarassa.

"'Uudet muurit', jotka sinne rakennutimme, on kreivi Teja valloittanut
ja hajoittanut.

"Tie Bysanttiin on vapaa.

"Barbaarien ja meidän välillämme ei ole ainoatakaan sotajoukkoa.

"Kaikki sotajoukkomme ovat Persian rajoilla.

"Ja kuulkaa nyt, mitä barbaarikuningas meiltä vaatii.

"Onneksi Jumala on sokaissut hänet ja peittänyt heikkoutemme häneltä.

"Kuulkaa siis! Hän pyytää uudestaan meiltä rauhaa aivan samanlaisin
ehdoin kuin neljä kuukautta sitten.

"Vain Sisilian hän vaatii lisäksi.

"Mutta kaikki muut valloittamansa paikat hän luovuttaa meille ilman
miekan iskua, jos vain tunnustamme Italian heidän omakseen.

"Kun minulla ei ollut mitään keinoja -- ei laivoja eikä sotajoukkoja --
hänen pidättämisekseen, jos hän ryntäisi eteenpäin, pyysin häneltä
aselepoa.

"Tähän hän suostui sillä edellytyksellä, että rauha saadaan aikaan.

"Minä suostuin siihen. -- -- --"

Hän silmäsi nyt tutkivasti läsnäolevia, salavihkaa keisarinnaakin.

Senaattorit nähtävästi päästivät helpotuksen huokauksen.

Keisarinna sulki silmänsä peittääkseen niiden ilmeen keisarilta.

Hän puristi suonenvedontapaisesti valtaistuimensa kultaista käsipuuta.

"Mutta vain sillä ehdolla, että sitä ennen tahdon kuulla puolisoni,
joka viimeksi ainakin puhui rauhan puolesta, ja viisaan senaattini
mielipidettä.

"Lisäsin vielä, että itse puolestani olen taipuvainen rauhaan."

Senaattorien kasvojen ilme muuttui huomattavasti iloisemmaksi.

"Ja luulin voivani sanoa jo edeltäpäin neuvoskuntani mielipiteen.

"Silloin kuninkaan käskystä kreivi Tejan ratsumiehet pysähtyivät,
vaikkakin vastahakoisesti, Tessaloniken edustalla. Valitettavasti he
ottivat sitä ennen kaupungin piispan vangiksi.

"Mutta he lähettivät hänet yhdessä useiden muiden vangittujen kanssa
tänne tuomaan kirjeitä ja sanomia.

"Kuulkaa itse heitä.

"Sitten tehkää päätöksenne.

"Ottakaa samalla huomioon, että barbaarit ovat muutamassa päivässä
porttiemme edustalla, jos hylkäämme heidän vaatimuksensa.

"Muistakaa, että meidän on vain luovuttava Italiasta, joka
vuosikymmeniä on ollut poissa valtakuntamme yhteydestä ja jota
Belisariuksen kaksi sotaretkeä ei ole voinut valloittaa meille
takaisin.

"Tuokaa lähettiläät sisään."

Henkivartijat saattoivat nyt kaariaukkojen kautta sisään useita
mieshenkilöitä, joista osa oli hengellisissä, osa virka- ja osa
sotilaspuvuissa.

He heittäytyivät maahan Justinianuksen valtaistuimen eteen vapisten ja
huokaillen. Jotkut aivan itkivätkin.

Merkin saatuaan he nousivat ylös ja asettuivat valtaistuimen portaiden
ääreen.

"Teidän anomuskirjanne ja valituksenne luin jo eilen", sanoi keisari.

"Protonotarius, lue ääneen vain se kirje, jonka Nikopoliksen vangittu
piispa ja silloin vain haavoittunut comes per Illyricum -- hän on
sittemmin kuollut haavoihinsa -- ovat kirjoittaneet."

"Justinianukselle, roomalaisten voittamattomalle keisarille.

"Dorotheos, Nikopoliksen piispa ja Nazares, comes per Illyricum.

"Se paikka, jossa tämän kirjoitamme, on paras todistus sanojemme
vakavuudesta.

"Kirjoitamme tämän goottiruhtinaan Italia-nimisessä laivassa.

"Kun näitä rivejä luet, lienet jo saanut tiedon laivastosi tappiosta,
saarten menettämisestä, 'uusien muurien' valloittamisesta ja Illyrian
maa-armeijan tuhoamisesta. Nopeammin kuin sanansaattajat, nopeammin
kuin pakolaiset näistä taisteluista, gootit ovat olleet kimpussamme.

"Nikopoliksen valloitti goottikuningas ja hän säästi kaupungin.

"Ankisuksen valtasi kreivi Teja, mutta hän sen heti poltatti.

"Minä, Nazares, olen jo kolmekymmentä vuotta ollut sotilaana, mutta en
ole koskaan vielä nähnyt sellaista rynnäkköä kuin kreivi Tejan johtama
Ankisuksen valloitus.

"Nuo gootit ovat kerrassaan vastustamattomia.

"Heidän ratsumiehensä temmeltävät Tessalonikesta Filippiin saakka.

"Gootit Illyrian sydämessä!

"Kuuteenkymmeneen vuoteen ei sellaista ole tapahtunut.

"Ja kuningas on vannonut palaavansa joka vuosi, kunnes hän on saanut
rauhan -- tai Bysantin.

"Saatuaan haltuunsa Korkyran ja lähisaaret hän on valtakuntasi
kynnyksellä.

"Ja kun Jumala on tehnyt tuon kuninkaan sydämen niin lempeäksi, että
hän tarjoaa sinulle rauhaa hyvillä ehdoilla -- hän vaatii vain sen,
mikä hänen hallussaan jo on -- rukoilemme vapisevin alamaistesi ja
savuavien kaupunkiesi nimessä: tee rauha.

"Pelasta meidät ja pelasta Bysantti.

"Sillä helpommin sotapäällikkösi Belisarius ja Narses pysähdyttävät
aamuauringon ja pohjoistuulen kuin kuningas Totilan ja hirmuisen
Tejan."

"He olivat vankeina kirjoittaessaan", keskeytti keisari lukijan.

"He kirjoittivat mahdollisesti tällä tavalla goottien uhatessa
kuolemalla.

"Puhukaa te nyt, sinä, Tessaloniken kunnianarvoisa piispa Teofilos,
sinä, Dodonan logoteti Anatolius ja sinä, Parmenio, makedonialaisten
keihäsmiesten urhea päällikkö. Te olette turvassa täällä
keisarillisessa palatsissa. Te olette nähneet barbaarien johtajat.
Mitä neuvotte?"

Silloin Tessaloniken iäkäs piispa heittäytyi uudestaan polvilleen ja
lausui:

"Oi, roomalaisten keisari! Barbaarikuningas Totila on kerettiläinen ja
siis ikuisesti tuomittu kadotukseen.

"Mutta juuri tuo on pannut minut epäilemään kirkkomme perusoppeja.

"Sillä en ole koskaan nähnyt ihmistä, jossa kaikki kristilliset hyveet
esiintyvät niin täydellisinä.

"Älä taistele hänen kanssaan.

"Haudan tuolla puolen hän on tuomittu ikuiseen kadotukseen.

"Mutta -- en voi sitä käsittää -- maan päällä siunaa Jumalan armo
kaikkia hänen askeleitaan. Hän on vastustamaton."

"Minä käsitän sen kyllä", puuttui logoteti Anatolius puheeseen.

"Hän valloittaa ihmisten sydämet viekkaudella. Hänen erittäin
onnistunut teeskentelynsä voittaa kuuluisan ja moititun kreikkalaisen
viisaudenkin.

"Tuo barbaari näyttelee armeliaan ihmisystävän osaa niin erehdyttävän
luonnollisesti, että hän aikoi pettää minutkin. Mutta minä selitin
itselleni, ettei maailmassa ole olemassakaan sellaista, mitä tuo gootti
esittää -- näyttelijänä.

"Hän uskottelee, että hän todella säälii voitettuja vihollisiaan.

"Hän ruokkii nälkäisiä, hän on jakanut verorahastojesi säästöt,
keisari, maalaisille, joiden maat ovat sodan jaloissa turmeltuneet.

"Hän antaa miehille koskemattomina takaisin vaimot, jotka ovat
lähetetyt pakoon metsiin, mutta joutuneet hänen kaikkialla läsnäolevien
ratsumiestensä käsiin.

"Hän ratsastaa kaupunkeihin kauniin pojan soittaessa harppua ja
taluttaessa hänen ratsuaan.

"Tiedätkö, mitä siitä seuraa?

"Omat alamaisesi, roomalaisten keisari, menevät hänen puolelleen,
tuovat hänelle tietoja ja antavat hänen haltuunsa kahleissa ne
virkamiehet, jotka ovat totelleet ankaraa verolakiasi.

"Niin tekivät minulle itselleni Dodonan talonpojat ja siirtolaiset.

"Tuo barbaari on ehdottomasti vuosisadan parhain näyttelijä.

"Sillä se ei voi olla totta.

"Mutta tuo viisas teeskentelijä osaa muitakin sotatemppuja.

"Hän on tehnyt sopimuksen kaukaisten persialaisten, perivihollisesi
Kosroen kanssa keskinäisestä avustuksesta sinua vastaan käytävässä
sodassa.

"Me itse näimme persialaiset lähettiläät, jotka lähtivät hänen
leiristään itää kohti ratsastamaan."

Makedonialaisten päällikkö puhui:

"Roomalaisten hallitsija! Sen jälkeen kun kreivi Teja sai haltuunsa
Tessaloniken sotatien, ei valtaistuimesi ja hänen sotakirveensä välillä
ole muuta kuin tämän kaupungin muurit.

"Hän, joka teki 'uusia muureja' vastaan kahdeksan rynnäkköä ja
valloitti ne yhdeksännellä, nousee kymmenennellä rynnäköllä Bysantin
valleille.

"Vain seitsemänkertaisella ylivoimalla saat gootit karkoitetuksi.

"Jollei sinulla ole sellaista sotajoukkoa, niin tee rauha.

"Rauhaa, rauhaa rukoilemme sinulta vapisevien maakuntiesi Epiruksen,
Tessalian ja Makedonian nimessä.

"Lähetä gootit maasta!

"Älä salli Alarikin ja Teoderikin päivien kamalalla tavalla uudistua.

"Rauha goottien kanssa! Rauha! Rauha!"

Ja kaikki lähettiläät, piispat, virkamiehet ja sotilaat lankesivat
polvilleen ja huusivat rukoillen:

"Rauha!"

Tämä kohtaus vaikutti peloittavasti keisarin neuvoskuntaan.

Usein sattui kyllä, että Itä-Rooman kaukaisimmilla rajoilla idässä
persialaiset ja saraseenit, etelässä maurit, luoteessa bulgarit ja
slaavit hyökkäsivät ryöstäen valtakunnan rajan yli, voittivat
läheisimmät joukot ja palasivat rankaisematta omille alueilleen
saaliineen.

Mutta ennen kuulumatonta oli, että viholliset pitivät pitkät ajat
hallussaan kreikkalaisia saaria, että barbaarit valloittivat ja
hallitsivat kreikkalaisia rannikkokaupunkeja ja että germaanit
valtasivat Bysanttiin vievät tiet.

Senaattorit ajattelivat kauhulla päivää, jona goottilaivat ja goottien
sotajoukot valtaisivat kaikki Kreikan saaret ja ryntäisivät Bysantin
valleille. Vain kaikkiin heidän vaatimuksiinsa suostuminen pelastaisi
kaupungin valloitukselta. He olivat jo kuulevinaan mustan Tejan
hirmuiset kirveeniskut.

Kaikkien kasvoilla kuvastui avutonta pelkoa.

Levollisena Justinianus katseli sekä vasemmalla että oikealla
puolellaan olevia senaattoreja.

"Te olette kuulleet", alkoi hän, "mitä kirkko, valtio ja armeija
toivovat.

"Minä pyydän neuvoanne.

"Aselevon olemme jo saaneet.

"Onko siitä tuleva sota vai rauha?

"Rauha saadaan helpolla. Luovuttamalla jo menetetty Italia.

"Se teistä, joka kannattaa sotaa, nostakoon kätensä."

Ei yksikään nostanut kättään.

Senaattorit, näet, pelkäsivät Bysantin puolesta. Eikä ollut
epäilystäkään siitä, että keisari puolusti rauhaa.

"Senaattini puolustaa yksimielisesti rauhaa.

"Aavistin sen edeltä päin", virkkoi Justinianus omituisesti hymyillen.

"Olen aina tottunut seuraamaan viisaiden neuvonantajieni ohjeita.

"Entä keisarinna?"

Silloin Teodora hypähti raivostuneen käärmeen tavoin paikaltaan ja
heitti lyhyen, norsunluisen valtikkansa luotaan niin kiivaasti, että se
lensi kauas lattialle.

Kaikkien senaattorien kasvoilla kuvastui hämmästystä ja pelkoa.

"Niin menköön", huusi hän voimainsa takaa, "uskoni Justinianukseen ja
hänen keisarilliseen korkeuteensa, mikä vuosikausia on ollut ylpeyteni.

"Niin menköön huoli valtakunnasta ja sen kunniasta.

"Voi, Justinianus, voi minua ja voi sinua, joka päästät sellaisia
sanoja suustasi."

Hän peitti päänsä purppuravaippaansa salaten siten tuskansa, joka oli
aiheuttanut tämän kohtauksen.

Keisari kääntyi häneen päin.

"Kuinka, Augusta, puolisomme, joka Belisariuksen kotiin tulosta saakka
aina on puoltanut rauhaa -- lukuunottamatta pientä poikkeusta -- hän
puoltaa nyt tällaisena vaaran aikana --"

"Sotaa", huusi Teodora pudottaen vaipan kasvoiltaan.

Vakava totisuus teki hänen kasvonsa kauniimmiksi kuin leikkisä hymy
koskaan oli tehnyt.

"Täytyykö minun, vaimosi, muistuttaa sinua kunnian vaatimuksista?

"Sinäkö sallisit barbaarien asettua asumaan valtakuntaasi, sinäkö
taipuisit heidän uhkauksistaan?

"Sinä, joka olet uneksinut Konstantinuksen valtakunnan saattamista
uuteen loistoon.

"Sinäkö Justinianus, jonka kunnia on Persicius, Vandalicus, Alanicus ja
Gothicus, sallisit tuon goottinuorukaisen vetää itseäsi parrasta, minne
hän haluaa?

"Silloin et ole se Justinianus, jota maailma ja Teodora ovat
vuosikausia ihailleet.

"Kunnioituksemme oli erehdystä."

Silloin Bysantin patriarkka -- hän luuli yhä vielä, että keisari oli
järkähtämättömästi päättänyt suostua rauhaan -- uskalsi nousta
vastustamaan keisarinnaa, joka ei aina ollut turhan tarkkaan
noudattanut hänen edustamansa oikeauskoisuuden kaikkia hienoja
vivahduksia.

"Kuinka", virkkoi hän, "korkea hallitsijatarko kehoittaa veriseen
sotaan?

"Pyhällä kirkolla ei ainakaan ole minkäänlaista syytä puolustaa
kerettiläisiä.

"Mutta kun nuori kuningas on erittäin lempeä Italian katolilaisille,
niin voimme odottaa soveliaampaa aikaa, jolloin --"

"Ei, pappi", tiuskaisi Teodora, "tämän valtakunnan häväisty kunnia ei
voi odottaa.

"Oi, Justinianus" -- tämä oli yhä vaiti ja sulki silmänsä, etteivät ne
ilmaisisi hänen oikeata mielipidettään.

"Oi, Justinianus, älä salli minun, älä salli maailman pettyä suhteesi.

"Sinä et voi häpeällisesti sallia itseäsi pakotettavan sellaiseen,
johon et pyydettäessä suostunut.

"Täytyykö minun muistuttaa sinua siitä, miten jo kerran ennenkin
vaimosi neuvot ja rohkeus pelastivat kunniasi ja valtaistuimesi?

"Oletko jo ennättänyt unohtaa Niken kamalan kapinan?

"Oletko jo unohtanut, miten yhtyneet sirkuksen puolueet, miten Bysantin
raivoisa roskaväki vyöryi tätä taloa kohti?

"Liekit ja huudot 'alas tyranni' nousivat tämän talon katon tasalle.

"Pakoa tai myöntymistä kaikki nämä pyhät piispat ja viisaat
senaattorit, vieläpä sotapäällikkösikin neuvoivat silloinkin.

"Narses oli silloin Persiassa ja Belisariuksen olivat kapinoitsijat
pakottaneet peräytymään meripalatsiin.

"Kaikki miehet vapisivat.

"Silloin vaimosi Teodora oli ainoa sankari rinnallasi.

"Jos olisit myöntynyt tai paennut, olisivat luultavasti valtaistuimesi
ja henkesi olleet hukassa. Ainakin olisi kunniasi ollut mennyttä.

"Sinä horjuit ja aioit paeta.

"'Pysy ja -- jos siksi käy -- kuole Justinianuksena', sanoin sinulle
silloin, 'mutta kuole ainakin purppuravaatteissa.'

"Sinä noudatit neuvoani, ja rohkeutesi pelasti sinut. Sinä odotit
kanssani kuolemaa valtaistuimellasi -- ja Jumala lähetti Belisariuksen
avuksi ja me voitimme.

"Samoin puhun nytkin.

"Älä väisty, roomalaisten keisari. Älä myönny barbaarien vaatimuksiin.

"Pysy lujana. Hautaudu kultaisen porttisi raunioihin, jos raivoavan
gootin sotakirves murtaa sen...

"Mutta kuole keisarina.

"Germaanien määrätön röyhkeys on häväissyt tätä purppuraa.

"Näin heitän sen luotani ja vannon, etten pane sitä ennen hartioilleni,
ennenkuin joka ainoa gootti on poissa tämän valtakunnan alueelta."

Hän repäisi yltään purppuravaipan ja heitti sen valtaistuimen
portaille. Sitten hän aikoi taas istuutua tuolilleen.

Mutta Justinianus veti hänet luokseen ja painoi rintaansa vasten.

"Teodora", huudahti hän säkenöivin silmin, "kallis vaimoni!

"Sinä et tarvitse purppuraa hartioillasi. Henkesi on purppuraan puettu.

"Sinä yksin ymmärrät Justinianusta.

"Sota ja tuho barbaareille."

Senaattorit vapisivat pelosta katsoessaan tuota omituista näytelmää.

"Niin", lausui keisari kääntyen heidän puoleensa, "viisaat isät. Te
olitte liian viisaita ollaksenne urhoollisia miehiä.

"On tosin suuri kunnia olla Konstantinuksen jälkeläinen.

"Mutta ei ole suurikaan kunnia olla teidän hallitsijanne.

"Pelkään vihollisteni olevan oikeassa. Konstantinus istutti tänne vain
Rooman nimen, kuolleen muumion. Rooman sielu on jo paennut.

"Voi tätä valtakuntaa!

"Jos se olisi vapaa, jos se olisi tasavalta, olisi se tänään vaipunut
häpeään.

"Sillä täytyy olla hallitsija, joka sen vetää ylös, kuten suohon
vaipuvan ratsun, ankara ratsumies, joka käyttää piiskaa, suitsia ja
kannuksia."

Silloin saapui ovelle pieni kumaraharteinen mies, joka kainalosauvan
nojassa nilkutti salin läpi valtaistuimen juurelle.

"Roomalaisten keisari", sanoi hän noustuaan tervehdysasennostaan
lattialta, "tautivuoteelleni sain epämääräisiä tietoja barbaarien
röyhkeydestä ja täällä tällä hetkellä päätettävistä asioista.

"Silloin nousin ylös ja raahasin itseni vaivoin tänne, sillä minun
täytyy nyt sinun suustasi saada varmuus siitä, olenko aina ollut narri
pitäessäni sinua useista pikkumaisuuksista huolimatta suurena
hallitsijana, ja täytyykö minun heittää päällikkösauvani syvimpään
kaivoon vai voinko vielä sitä kunnialla kantaa?

"Sano vain yksi sana.

"Sotako vai rauha?"

"Sota, magister militum", vastasi Justinianus ilosta loistavin kasvoin.

"Voitto, Justinianus", huudahti päällikkö heittäen kainalosauvansa
pois.

"Salli minun suudella käsiäsi, imperator."

Hän linkutti pitkin valtaistuimen portaita keisarin luo.

"Mutta, patricius", ivaili Teodora, "sinähän olet kerrassaan mies.

"Sinähän olet tähän saakka aina vastustanut goottisotaa.

"Oletko äkkiä tullut kunnianhimoiseksi?"

"Kunnianhimoiseksiko?" vastasi Narses.

"Sen kauniin saippuakuplan perässä, jota kunniaksi sanotaan, juoskoon
Belisarius, tuo suuri lapsi.

"En ole kunnianhimoinen, mutta valtakunta on nyt vaarassa.

"Niin kauan kuin idästä päin vaara uhkasi, puolustin sotaa persialaisia
vastaan. Goottien taholta ei ollut mitään pelättävää.

"Mutta nyt ovat sinun hurskautesi, keisarinna, ja Belisariuksen
sankarimiekka niin kauan sohineet tuota vaapsahaispesää, että koko
parvi lentää meille päin silmiä.

"Nyt vaara uhkaa sieltä päin ja siksi Narses kannattaa goottisotaa.

"Gootit ovat lähempänä Bysanttia kuin Kosroes itärajaamme.

"Se, joka tuon Totilan tavoin voi pelastaa valtakuntansa varmasta
perikadosta, voi paljon helpommin syöstä toisen valtakunnan turmioon.

"Tuo nuori kuningas tuntuu olevan ihmeitten tekijä, joka pystyy mihin
hyvänsä."

"Tällä kertaa on osakseni tullut se harvinainen ilo", lausui
Justinianus, "että keisarinna ja Narses ovat olleet samaa mieltä."

Hän aikoi tämän sanottuaan lähteä pois kokoussalista.

Silloin keisarinna tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:

"Pysähdy, puolisoni.

"Olen tänään toisen kerran osoittautunut parhaaksi neuvonantajaksesi.

"Myönnäthän sen.

"Kuule siis, mitä minulla on vielä sanottavana ja seuraa neuvoani.

"Pidä koko tuo viisas joukko, paitsi Narsesta, huomiseen saakka
vankina.

"Älkää vapisko, illustrissimi, tällä kertaa ei henkenne ole vaarassa.

"Te ette osaa pitää suutanne kiinni, jollei teiltä leikata kieltä.

"Tällä kertaa tyydymme sen sijaan sulkemaan teidät tänne.

"On olemassa salaliitto henkeäsi tai ainakin vapaata päätösvaltaasi
vastaan, Justinianus.

"Sinua on tahdottu pakottaa sotaan gootteja vastaan.

"Nythän sota on tosin päätetty, mutta ensi yönä tai huomisaamuna on
salaliiton määrä puhjeta.

"Nyt on pääasia, että salaliittolaisten annetaan toimia vapaasti.

"He eivät saa tietää, että heidän tarkoitusperänsä jo on saavutettu,
sillä silloin he varmaankin luopuisivat aikeestaan.

"Vaarallisia, hyvin epäilyttäviä ja -- oi, Justinianus -- hyvin, hyvin
_rikkaita_ henkilöitä on osallisina salaliitossa.

"Olisi suuri vahinko, jos he pääsisivät pakoon virittämästäni
verkosta."

Justinianus ei näyttänyt erityisesti säikähtyvän salaliitosta
kuullessaan.

"Minäkin tiesin siitä", sanoi hän.

"Mutta onko se jo niin pitkälle kehittynyt?

"Joko huomenna varhain?

"Teodora", huudahti hän, "sinä olet valtakunnalleni tärkeämpi kuin
Belisarius ja Narses.

"Kuule, kultakilpien päällikkö. Sinä pidät kaikki täällä koossa olevat
vankeina siksi, kunnes Narses tulee heitä päästämään.

"Muistelkaa tätä hetkeä, hurskaat ja viisaat isät, ja mitä se ehkä voi
teille opettaa.

"Narses tulee mukanamme."

Hän lähti salista.

Oviaukkoihin ilmestyi heti sen jälkeen henkivartijain joukko.




KYMMENES LUKU.


Keisari pyysi keisarinnan ja Narseksen mukaansa huoneisiinsa.

Saavuttuaan sinne hän syleili uudestaan, kolmannesta henkilöstä
huolimatta, hellästi ja sydämellisesti puolisoaan.

"Innostuksesi ilahduttaa minua.

"Minä olen ylpeä vaimostani.

"Oi, miten jalo vihasi kaunisti sinua, Teodora.

"Miten voin sinut palkita?

"Saat itse määrätä suosioni ja kiitollisuuteni osoituskeinon, paras
neuvonantajani ja kanssahallitsijani."

"Jos minä, heikko nainen, uskallan todella uskoa, että saan ottaa osaa
tämän sodan suunnittelemiseen, niin pyydän ensin sinun ilmaisemaan,
miten olet aikonut sodan johdon järjestää?"

"Joka tapauksessa lähetän Italiaan kaksi sotapäällikköä. En uskalla
enää ketään lähettää yksin sen jälkeen, kun Belisarius leikki siellä
kruunulla. Hänet minä kuitenkin taas lähetän sinne, se on varma
päätökseni."

"Siinä tapauksessa", sanoi Teodora, "pyydän sinulta armon, että
sallisit minun ehdottaa toisen sotapäällikön --

"Narses", jatkoi hän, ennenkuin Justinianus ehti mitään vastata,
"tahdotko sinä lähteä toiseksi päälliköksi?"

Hän tahtoi heti tehdä tämän Italiaan lähdön mahdottomaksi.

"Kiitän", vastasi tämä katkerasti.

"Sinä tiedät, että olen itsepäinen, vanha sotaratsu. En osaa vetää
toisen kanssa samaa kuormaa.

"Sotapäällikön sauvaa ja vaimoa, Justinianus, on miehen hallittava
samalla tavalla."

"Kuinka sitten?"

"Joko yksin tai ei ollenkaan."

"Silloin et ainakaan _sinä_ sitä pitele", virkkoi Justinianus kuivasti.

"Sinun ei tarvitse suinkaan pitää itseäsi korvaamattomana, magister
militum."

"_Kukaan_ ei täällä maan päällä ole korvaamaton, Justinianus.

"Lähetä siinä tapauksessa taas Italiaan suuri Belisarius.

"Koettakoon hän kolmannen kerran onneaan tuossa maassa, jossa
laakereita kasvaa tiheässä.

"Minunkin aikani tulee.

"Avio-onnenne todistajanakaan ei minua kai enää täällä tarvita.

"Kotona, sairasvuoteeni jalkapäässä on levällään kartta, joka tarkasti
näyttää kaikki Italian tiet. Salli minun päästä jatkamaan sen
tutkimista. Se on nyt paljon mieltäkiinnittävämpi kuin Persian
rajamaiden kartta.

"Vielä yksi neuvo.

"Loppujen lopuksi on sinun kuitenkin lähetettävä Narses Italiaan.

"Kuta aikaisemmin sinä hänet lähetät sinne, sitä enemmän säästyy
sinulta tappioita, harmia, huolia ja -- rahaa.

"Ja jos nyt luuvalo tai odottamaton halvauskohtaus lopettaisi Narseksen
päivät, ennenkuin kuningas Totila makaa kilvellään, niin kuka
sotapäälliköistäsi sitten voittaisi kuningas Totilan?

"Sinähän uskot ennustuksiin.

"Tiedä siis, että Italiassa on jo kauan ollut sananpartena:

"'T. voittaa B:n, N. voittaa T:n.'"

"Merkitsisikö tämä kenties sitä, että Teodora voitti Belisariuksen,
mutta Narses voittaa Teodoran", ivaili keisarinna.

"_Minä_ en ole siten selittänyt _tätä_ sananlaskuarvoitusta.

"Sinä sen siten selitit.

"Samapa se, minä hyväksyn tämänkin selityksen.

"Tiedätkö, Justinianus, mikä on viisain monista laeistasi?"

"Mikä?"

"Se, joka säätää kuolemanrangaistuksen Teodoran syyttämisestä.

"Se olikin ainoa keino, millä saat hänet säilytetyksi rinnallasi."

Hän lähti.

"Hävytön", tiuskaisi Teodora heittäen hänen jälkeensä myrkyllisen
katseen.

"Hän uhkailee.

"Kun Belisarius on saatu vaarattomaksi, tulee Narseksen vuoro."

"Mutta toistaiseksi tarvitsemme heitä molempia", sanoi Justinianus.

"Ja sinä todennäköisesti ehdotat toiseksi Italiaan lähetettäväksi
sotapäälliköksi saman miehen, josta oli kysymys ennen kuin Cassiodorus
häädettiin hovista."

"Saman."

"Mutta olen saanut yhä enemmän vahvistusta epäluuloilleni tuota
kunnianhimoista miestä ja hänen aikeitaan kohtaan."

"Oletko unohtanut, kuka paljasti ja teki vaarattomaksi Silveriuksen ja
kuka ensiksi ilmoitti sinulle Belisariuksen vaarallisesta leikistä
kruunulla?"

"Mutta hän seurustelee täällä juuri noiden miesten kanssa, jotka
suunnittelevat salaliittoa minua vastaan."

"Niin, Justinianus, mutta vain minun käskystäni, heidän turmiokseen."

"Sehän jotakin olisi. Mutta entä jos hän pettää sinutkin?"

"Uskotko minua ja häntä ja lähetätkö hänet Italiaan, jos hän huomenna
tuo kahleissa luoksesi salaliittolaiset, niiden joukossa heidän
salaisen johtajansakin, jota et sinäkään vielä tiedä?"

"Minäpä tiedän sen. Johtajana on Belisariuksen vapautettu Photius."

"Ei ole, Justinianus.

"Johtajana on juuri se henkilö, jonka aioit lähettää uudestaan
Italiaan, jollen olisi varoittanut sinua -- Belisarius."

Silloin keisari kalpeni, horjui ja tarttui valtaistuimen käsipuuhun.

"Luotatko silloin tuon ihmeellisen roomalaisen uskollisuuteen ja
lähetätkö hänet sotajoukkoinesi Italiaan petturi Belisariuksen sijasta?

"Varmasti luotan", vastasi Justinianus. "Belisarius on siis sittenkin
petturi.

"Siinä tapauksessa on kiire.

"Meidän on toimittava."

"Olen jo toiminut.

"Minun verkkoni ovat varmasti viritetyt, Justinianus.

"Anna minulle valtakirja niiden vetämiseen maalle."

Keisari teki myöntävän merkin.

Poistuessaan Teodora sanoi sisään kutsutulle ovenvartijalle:

"Nouda heti huoneisiini Rooman prefekti Cethegus.

"Tiedät kai hänen asuntonsa."




YHDESTOISTA LUKU.


Pian Cethegus olikin yhä hurmaavan kauniin nuoruudenystävänsä edessä,
joka lepäsi sohvallaan meille hyvin tutussa huoneessa.

Galathea ojensi hänelle tuon tuostakin pienessä onyxmaljassa rohtoa,
jota persialainen lääkäri -- kreikkalaiset lääkärit eivät enää voineet
hänelle mitään -- oli määrännyt.

"Kiitän sinua, Teodora", sanoi Cethegus.

"Ja kun minun on kiitettävä muita kuin itseäni, niin kiitän mieluimmin
nuoruudenystävätärtäni."

"Kuule, prefekti", virkkoi Teodora katsellen häntä tarkasti, "sinussa
voisi olla miestä -- sanoisinko sitä barbaarin vaiko roomalaisen
ominaisuudeksi -- ensin suutelemaan Kleopatraa, jota Caesar ja Antonius
ovat jumaloineet, ja sitten kuitenkin viemään hänet mukanaan
riemusaatossa Roomaan, kuten Oktavianus lienee aikonutkin menetellä.

"Ellei tuo käärmekuningatar olisi tehnyt aietta tyhjäksi.

"Kleopatra on aina ollut esikuvani. Caesaria en ole tavannut. Mutta
käärmettä täytyy kenties käyttää. Sinun ei tarvitse kiittää minua. Olen
puhunut ja toiminut täydestä vakaumuksesta. Tuo goottien taholta tullut
vaara ja häväistys on upotettava vereen.

"En ole kenties aina ollut uskollinen puoliso Justinianukselle.

"Mutta hänen viisain ja uskollisin senaattorinsa olen aina ollut.

"Belisariusta ja Narsesta ei voi lähettää yhdessä Italiaan ja vielä
vähemmän jompaakumpaa yksin.

"Sinun on lähdettävä. Sinä olet sankari, sotapäällikkö ja valtiomies.
Mutta sittenkin olet sinä voimaton vahingoittamaan Justinianusta."

"Kiitän suosiollisesta arvostelustasi", vastasi Cethegus.

"Ystäväiseni, sinä olet sotajoukoton päällikkö, valtakunnaton keisari,
laivaton perämies.

"Mutta jättäkäämme tämä asia. Sinä et kuitenkaan usko minua.

"Lähetän sinut Italiaan vakaumuksesta. Sinähän vihaat noita
barbaareita.

"Toinen sotapäällikkö, jonka epäluuloinen keisari tietysti lähettää
jälkeesi, on simpukkaprinssi Areobindos. Hänestä ei sinulle liene
suurta haittaa.

"Minusta on hauskaa auttaa samalla nuoruudenystävää ja valtakuntaa.

"Ah, Cethegus, nuoruus!

"Teille miehille se on kultainen toive tai kultainen muisto. Meille
naisille se on -- elämä.

"Toivon saavani takaisin edes yhden päivän siitä ajasta, jolloin annoin
sinulle ruusuja ja sinä kirjoitit minulle runoja."

"Ruususi olivat kauniita, Teodora, mutta minun runoni eivät."

"Minusta ne olivat kauniita. Nehän olivat minulle omistetut.

"Mutta samoin kuin vanha rakkaus sulostuttaa vanha ja uusi vihakin
äsken tekemääni päällikön valintaa, mikä sitäpaitsi hyödyttää
valtakuntaa.

"Belisarius ei saa enää kohota kunnian kukkuloille.

"Ei, hänen on kukistuttava, tällä kertaa syvälle ja ainiaaksi.

"Niin totta kuin minä hallitsen Bysanttia."

"Entä Narses? Minusta olisi parempi, että sinä tuhoaisit tuon
kädettömän pään kuin tuon päättömän käden."

"Kärsivällisyyttä -- yksi kerrassaan."

"Mitä on tuo hyväsydäminen sankari sitten tehnyt?"

"Hänkö? Ei mitään, vaan hänen vaimonsa Antonina, jonka voitto perustuu
vain terveeseen vereen."

Kiukuissaan hento keisarinna puristi pienen, valkoisen kätensä
nyrkkiin.

"Oi, miten minä vihaan häntä. Kadehdin. Tyhmät pysyvät aina terveinä.

"Mutta hän ei saa iloita kärsimyksistäni."

"Naisen kateudesta siis riippuu Kapitoliumin kohtalo", mietti Cethegus
itsekseen. "Kuolkoon Kleopatra."

"Tuo narri on hurmautunut miehensä maineesta. Siihen kohtaan voin antaa
kuolettavan iskun. Odota."

Hänen kauniit kasvonsa vavahtivat ankarasta kivusta. Hän heittäytyi
pitkälleen vuoteelle.

"Voi kyyhkyläiseni", kehoitteli Galatea, "älä kiihoita mieltäsi.

"Tiedäthän, mitä persialainen sanoo. Jokainen rakkauden tai vihan
aiheuttama --"

"Haa, viha ja rakkaus on elämää.

"Ja viha on ihmisen vanhentuessa vieläkin suloisempaa kuin rakkaus.

"Rakkaus on uskoton, viha uskollinen."

"Minä olen kummallakin alalla", sanoi Cethegus, "oppipoika rinnallasi.

"Olen aina kutsunut sinua 'Kypron sireeniksi.'

"Millä hetkellä tahansa voisit sinä suudellessasi repiä uhrisi
palasiksi -- rakkaudesta tai vihasta.

"Mutta mikä on äkkiä muuttanut vihaksi rakkautesi Antoninaan?"

"Tuo teeskentelijä on tullut siveelliseksi.

"Vai olisiko hän todella heikkopäinen?

"Sekin on mahdollista.

"Hänen kalanverensä ei ole koskaan päässyt oikein kiivaaseen
liikkeeseen. Hän pelkää voimakasta intohimoa ja rohkeata rikosta.

"Hän on liian itserakas luopuakseen rakkaudenosoituksista, liian
pelkuri vastatakseen rakkauteen.

"Hän on taas tullut siveäksi ruvettuaan seuraamaan miestään
sotaretkillä.

"Ha, ha, haa, pakosta. Samoin kuin pirukin paastoaa ruoan puutteessa.

"Olen näet pitänyt hänen ihailijaansa väkisin luonani."

"Boëthiuksen poikaako Aniciusta? Kuulin siitä puhuttavan."

"Niin. Antonina taas on Italiassa täydellisesti sopinut miehensä kanssa
ja jakanut hänen maineensa ja onnettomuutensa.

"Ja siitä alkaen hän on ollut siveä aviovaimo, aivan kuin Penelope.

"Mutta mitä luulet tuon hanhen tekevän kotiin palattuaan?

"Hän moittii minua siitä, että olen houkutellut hänet siveyden tieltä.

"Ja vannoo riistävänsä Aniciuksen rinnoiltani.

"Ja tuo käärme onnistuikin.

"Hän herättää tuon hullun omantunnon. Riistää uskottoman kamariherrani
yhä kauemmaksi luotani -- tietysti pitääkseen hänet itse."

"Sinä et siis usko", virkkoi Cethegus, "naisen voivan hankkia taivaalle
ainoatakaan sielua --"

"Ottamatta pelastajan palkkiota päältäpäin. En usko.

"Mutta Antonina pettää itsensä ja hänet hurskailla puheillaan.

"Ja nuorukainen sallii niin mielellään nuoruutta uhkuvan kaunottaren
pelastaa itsensä minun rinnoiltani, sillä minähän olen kuihtunut ja
sairas, minut on aika jo kalvanut.

"Haa", huudahti hän intohimoisesti ja hypähti vuoteeltaan, "surkeata
on, että ruumiin täytyy väsyneenä ruveta maata, ennenkuin sielu on
saanut tuhannennen osan elämänjanoaan tyydytetyksi.

"Elämä on hallitsemista, vihaa, rakkautta."

"Tuollaisten nautintojen nälkäsi näyttää olevan pohjaton?"

"Niin on.

"Mutta pian on minun luovuttava olemisen runsaasta pitopöydästä, tästä
valtaistuimesta, vaikka polttava sieluni isoaa ja janoaa iloja ja
valtaa.

"En saa enää nauttia kuin muutamia pisaroita.

"Ah, luonto on kurja, kelvoton hutilus.

"Kerran, vuosisatojen kuluessa, miljoonien henkisesti ja ruumiillisesti
rujojen joukkoon se luo sellaisen ruumiin ja sellaisen sielun kuin
Teodoralla on, voimakkaan ja ikuista elämää ja nautintoa kaipaavan.

"Ja kolmen vuosikymmenen perästä, kun tuskin olen ehtinyt kostuttaa
huuliani täydestä elämän pikarista, luonto kieltää janoavan
tyydyttämästä haluaan.

"Kirotut olkoot kateelliset jumalat.

"Mutta ihmisetkin voivat kadehtia ja kateus saa heidät paholaisiksi.

"Muutkaan eivät saa nauttia, kun minä en enää jaksa nauttia.

"Muutkaan eivät saa nauraa, kun minä yöt valvon tuskissani.

"Tuo terveyttä uhkuva naikkonen ei saa ilkkua uskottoman miehen kanssa,
joka oli Teodoran oma ja sittenkin voi ajatella toista naista, hyvettä
ja taivasta.

"Vasta tänään hän sanoi minulle, ettei hän enää kestä tätä maineetonta
ja kunniatonta elämää naisten huoneissa. -- Taivas ja maa kutsuvat muka
häntä muuanne.

"Hän saa koston siitä -- hän ja hänen viettelijänsä.

"Tule, Cethegus", jatkoi hän vimmoissaan tarttuen tämän käsivarteen,
"me tuhoamme heidät molemmat."

"Sinä unohdat", vastasi Cethegus kylmästi, "ettei minulla ole mitään
syytä vihata Aniciusta.

"Minkä siis tässä asiassa teen, sen teen sinun tähtesi."

"Et aivan kokonaan, sinä viisas, jäinen roomalainen.

"Luuletko sinä, etten ole huomannut aikeitasi?"

"Tuskin", ajatteli Cethegus.

"Sinä et tahtoisi Belisariusta Italiaan.

"Sinä tahdot yksin taistella ja voittaa siellä.

"Korkeintaan tahdot rinnallesi varjon, jollainen Bessas oli ja
jollainen Areobindos tulee olemaan.

"Luuletko, etten huomannut aikeitasi, kun niin mestarillisesti sait
aikaan sen, että Belisarius kutsuttiin pois Ravennasta?

"Justinianuksenko vuoksi muka!

"Mitä sinä välität Justinianuksesta?"

Cetheguksen sydän sykki tavallista taajemmin.

"Tai Rooman vapaudesta? Naurettavaa. Sinä tiedät, että ainoastaan
voimakkaat, yksinkertaiset miehet ovat vapauteen luodut.

"Sinä tunnet kviritisi.

"Ei, sinun päämääräsi on korkeammalla."

"Olisiko tuo nainen huomannut sen, mitä eivät viholliseni eivätkä
ystäväni ole aavistaneet", tuumi Cethegus.

"Sinä tahdot yksin vapauttaa Italian ja yksin Justinianuksen sijaisena
hallita Italiaa, lähinnä hänen valtaistuintaan, paljon ylempänä
Belisariusta ja Narsesta, lähinnä Teodoran jälkeen. Jos olisi vielä
korkeampi päämäärä, niin sinnekin sinä lentäisit."

Cethegus hengitti vapaammin.

"Se päämäärä ei olisi suunnattoman vaivannäköni arvoinen", ajatteli
hän.

"On suurenmoista ajatella olevansa Justinianuksen ensimmäinen
palvelija."

"Tietysti hän ei voi ajatella kenenkään kohoavan miehensä yläpuolelle,
jota ihan itse kuitenkin joka päivä pettää."

"Ja Teodoran apulaisena hallita -- keisaria."

"Tämän hovin imartelua täynnä oleva ilma näkyy pimittävän kirkkaankin
ymmärryksen", mietti Cethegus.

"Se on purppuran hulluutta.

"Hän ei voi ajatella ketään muuta kuin itseään yksinvaltiaaksi."

"Niin, Cethegus. Kenenkään muun en sallisi ajatellakaan sellaista.

"Sinua tahdon auttaa päämääräsi saavuttamisessa. Sinun kanssasi tahdon
jakaa maailman vallan -- kenties hullun nuoruudenmuiston vuoksi.
Muistatko vielä, miten vuosikausia sitten jaoimme pienessä huvilassani
kaksi tyynyä keskenämme. Me kutsuimme niitä Idäksi ja Länneksi.

"Se oli enne.

"Jakakaamme nytkin Itä ja Länsi. Justinianukseni kautta hallitsen minä
Itä-Roomaa. Cethegukseni kautta tahdon hallita Länsi-Roomaa."

"Ylpeä nainen", mietti Cethegus.

"Jollei neitseellinen Matasunta olisi kuollut, vaan olisi tullut tähän
hoviin, niin sinua ei olisi enää."

"Mutta ennen kaikkea", sanoi Teodora, "on Belisarius saatava pois
tieltä.

"Justinianus oli jo päättänyt lähettää hänet ylimpänä päällikkönä
Italiaan."

Cethegus rypisti otsaansa.

"Justinianus luottaa hänen koiranuskollisuuteensa.

"Hänen täytyy kouraantuntuvasti tulla vakuutetuksi Belisariuksen
uskottomuudesta."

"Se käynee vaikeaksi", tuumi Cethegus.

"Ennen Teodora muuttuu uskolliseksi kuin Belisarius uskottomaksi."

Rangaistukseksi hän sai lempeän iskun suulleen.

"Sinulle olen minä, hullu, pysynyt uskollisena, ainakin suopeana.

"Tahdotko Belisariuksen taas Italiaan?"

"En mistään hinnasta."

"Auta siis minua tuhoamaan hänet sekä Boëthiuksen pojan."

"Olkoon menneeksi", vastasi prefekti. "Minulla ei ole mitään syytä
säästää Severinuksen veljeä.

"Mutta miten? Miten luulet saavasi Belisariuksen uskottomuuden
todistetuksi?

"Sitä odotan jännittyneenä.

"Jos sen saat tehdyksi, myönnän olevani Teodoran rinnalla oppipoika
juonittelussakin, eikä ainoastaan vihassa ja rakkaudessa."

"Se sinä oletkin, Latiumin hidas poika.

"Kuule siis. -- Mutta se on niin vaarallista, että minun täytyy pyytää
sinua, Galatea, vartijaksi, ettei kukaan voisi kuunnella.

"Ei, muori hyvä, ei oven sisäpuolella -- minä pyydän oikein kauniisti
-- vaan _ulkopuolella_.

"Jätä minut vain kahden kesken prefektin kanssa, sillä nyt on kysymys
-- valitettavasti -- vihan salaisuudesta."

Kun prefekti jonkin ajan kuluttua lähti huoneestaan, sanoi hän
itsekseen:

"Jos tuo nainen olisi mies -- täytyisi hänen kuolla.

"Hän olisi vaarallisempi kuin barbaarit ja Bysantti yhteensä.

"Mutta silloin -- onneksi -- ei hänen ilkeytensä olisikaan niin
perinpohjaisen pirullista."




KAHDESTOISTA LUKU.


Heti kun prefekti oli saapunut kotiinsa, Syphax ilmoitti Boëthiuksen
pojan saapuneeksi. Keisarinna oli lähettänyt hänet.

"Päästä hänet sisään, mutta älä ketään muuta, ennenkuin hän on
lähtenyt. Lähetä heti noutamaan luokseni tribuuni Piso."

Nuori Anicius, joka oli vähitellen kehittynyt mieheksi, tuli sisään.

Hänellä oli yllään yksinkertainen puku ja hänen tukkansa, joka oli
tavallisesti taiteellisesti käherretty ja voideltu, oli nyt aivan
sileä.

Hänen pehmeät kasvonpiirteensä -- ne muistuttivat prefektille elävästi
Camillaa -- olivat entistä miellyttävämmät niistä tällä kertaa
kuvastuvan päättäväisyyden vuoksi.

"Sinä muistutat kaunista sisartasi, Anicius", sanoi Cethegus hänelle.

"Hänen vuoksensa tulinkin tänne", virkkoi nuorukainen totisena.

"Sinä olet isäni ja sukuni vanhin ystävä. Sinä kätkit Severinusta ja
minua omassa talossasi ja kun meitä haettiin, autoit meidät pakosalle,
vaikka siten vaara uhkasi sinua itseäsi.

"Sinä olet Bysantissa ainoa, jolta voin pyytää isällistä neuvoa eräässä
epäselvässä asiassa.

"Vasta muutamia päiviä sitten sain tämän arvoituksellisen kirjeen:

"Aniciukselle, isäntäni pojalle, Corbulo, hänen vapautettunsa --"

"Corbulo! Olen kuullut sen nimen."

"Hän oli isäni vapautettu, jonka luona äitini ja sisareni saivat
turvapaikan ja joka --"

"Kaatui veljesi kanssa Rooman edustalla."

"Niin. Mutta hän kuoli vasta goottien leirissä, jonne hänet pahasti
haavoittuneena oli viety yhdessä kuolevan veljeni kanssa Ad aras Bacchi
nimisestä kylästä.

"Niin kertoi minulle samassa tilaisuudessa vangiksi joutunut
Belisariuksen armenialainen palkkasoturi Sutas, joka toi minulle
Corbulon kesken jääneen kirjeenkin.

"Lue itse."

Cethegus otti käteensä pienen vahataulun ja luki epäselvän
kirjoituksen:

"Kuolevan veljesi viimeiset sanat, viimeinen perintö olivat: Anicius
kostakoon äidin, sisaren ja minut. Meidät kaikki on kotimme paha
henki -- --"

"Tähän päättyy kirje, valitettavasti", sanoi Cethegus antaen taulun
takaisin.

"Niin. Corbulo meni tainnoksiin eikä hän enää tullut tajuihinsa ennen
kuolemaa, kertoi minulle palkkasoturi."

"Tässä asiassa ei voi paljoa tehdä", sanoi Cethegus olkapäitään
kohauttaen.

"Niin kyllä, mutta palkkasoturi Sutas kuuli vielä erään kuolevan
veljeni Corbulolle sanoman lauseen, -- he makasivat samassa teltassa --
joka voi olla salaisuuden avain."

"Mikä se oli", kysyi Cethegus hyvin osanottavan näköisenä.

Severinus oli sanonut: "Minä aavistan asianlaidan. Hän tiesi tuosta
väijytyksestä. Hän lähetti meidät kuolemaan."

"Kuka", kysyi Cethegus.

"Sen tahtoisinkin tietää."

"Eikö sinulla ole aavistustakaan?"

"Ei ole, mutta lieneeköhän mahdotonta saada asianomainen selville?"

"Miten aiot alkaa?"

"Lähetti kuolemaan" -- sillä voidaan tarkoittaa vain johtajaa,
sotapäällikköä, joka oli käskenyt veljeni ottamaan osaa Belisariuksen
retkeen, joka alkoi Tiburtiuksen portilta Roomasta.

"Sillä Severinus ei kuulunut siihen aikaan Belisariuksen seurueeseen.

"Hän oli legioonalaistesi tribuuni.

"Jos sinä, Belisarius ja Prokopius toden teolla koetatte ottaa selvää
tuosta käskijästä, niin varmasti se onnistuukin.

"Sinun käskystäsi hän ei lähtenyt, sillä siellä ei ollut ainoatakaan
toista sinun legioonalaistasi eikä ratsumiestäsi."

"Se on totta", myönsi Cethegus, "mikäli muistan."

"Ei ainoatakaan.

"Prokopiushan -- valitettavasti hän on nykyjään Aasiassa tutkimassa
Justinianuksen rakennuksia -- oli itse mukana. Hän on usein luetellut
minulle retkellä olleiden nimet.

"Kun hän palaa kotiin, kyselen tarkkaan kenen kanssa veljeni viimeksi
ennen retkeä seurusteli, kenen talossa tai teltassa hän oli. En suo
itselleni lepoa enkä rauhaa. Kyselen Severinuksen vielä elossa olevilta
tovereilta, missä he olivat hänet nähneet viimeiseksi ennen
hyökkäystä."

"Sinä olet ikäiseksesi tarkkanäköinen", sanoi prefekti omituisesti
hymyillen.

"Milloin viisautesi on noin kypsynyt?

"Tosiaankin. Olethan ollut hyvässä koulussa, missä opitaan oveluutta.

"Tietääkö keisarinna mitään kirjeestäsi?"

"Ei, eikä hän saa tietääkään.

"Älä mainitse hänen nimeään.

"Jumala lähettää tuon kostovelvollisuuden viimeisenä kehoitushuutona,
joka repäisee minut hänestä erilleen."

"Lähettikö hän sinut luokseni?"

"Lähetti, tosin erään toisen asian vuoksi -- mikä kuitenkin päättynee
aivan toisin kuin hän luulee.

"Muutama hetki sitten hän kutsutti minut luokseen ja kysyi minulta taas
hymyillen, oliko vaikeata olla kultahäkissä.

"Minua inhoittaa koko nainen.

"Ja minua kaduttaa, että olen kuluttanut turhaan kuukausmääriä hänen
luonaan, kun veljeni sillä välin taisteli ja kaatui isänmaan puolesta.

"Vastasin hänelle niin tylysti, että pelkäsin vihan myrskyn nousevan.

"Mutta ihmeekseni hän pysyi aivan levollisena ja sanoi hymyillen:

"'Olkoon niin. Uskollisuus ei ole ikuista. Mene Antoninan tai hyveen
tai noiden molempien jumalatarten luo.'

"'Mutta suosioni viimeiseksi merkiksi tahdon pelastaa sinut varmasta
tuhosta.'

"'Bysantissa on olemassa roomalaisten ja kreikkalaisten nuorukaisten
salaliitto Justinianuksen henkeä tai vapautta vastaan.'

"'He tahtovat pakottaa hänet ryhtymään uudestaan goottisotaan ja
nimittämään Belisariuksen sotapäälliköksi.'

"'Vaiti, minä tiedän sen.'

"'Tiedän myös, että sinut on jo puoliksi saatu salaliiton puolelle. Et
ole käynyt ainoassakaan kokouksessa, mutta säilytät salaliittolaisten
asiakirjoja.'

"'Olen sallinut heidän puuhata, sillä joukossa on useita vanhoja
kadehtijoitani, jotka nyt yhdellä kertaa saan tuhotuksi.'

"'Muutaman päivän perästä vedän verkkoni.'

"'Sinua varoitan, että pelastuisit.'

"'Mene prefektin luo. Hän vie sinut Bysantista palkkasoturiensa
mukana.'

"'Sano vain hänelle, että sinua uhkaa vaara ja että Teodora lähetti
sinut.'

"'Mutta älä ilmaise hänelle mitään salaliitosta, sillä siihen ottavat
osaa useat hänen sotatribuuneistaankin, jotka hän mielellään
pelastaisi, mutta jotka minä tahdon tuhota.'

"Ja minä tulin luoksesi, en turvaa hakemaan, vaan varoittamaan sinua ja
roomalaisia aseveljiäni.

"Minä menen kokoukseenkin -- tänään ei vielä vaara uhkaa, vakuutteli
keisarinna -- varoittamaan salaliittolaisia ja ilmoittamaan heille,
että salaliitto on tullut ilmi.

"Sinun ei tarvitse lähteä sinne, prefekti. Sinä et saa antaa ilmi
itseäsi. Justinianus epäilee muutenkin jo sinua.

"Nuo hullut tahtovat odottaa siksi, että ovat saaneet Belisariuksen
puolelleen.

"Ja huomenna he ovat luultavasti kaikki vankeina, jollei heitä
varoiteta.

"Minä riennän varoittamaan ystäviäni.

"Mutta sitten ryhdyn väsymättömästi hakemaan veljeni murhaajaa."

"Puuhasi ovat kiitettäviä" sanoi Cethegus.

"Ohimennen sanoen, missä sinulla on salaliittolaisten kirjeet
kätkössä?"

"Siellä", vastasi nuorukainen punastuen, "missä säilytän kaikkia
salaisuuksiani, muita, pyhempiä, minulle äärettömän kalliita kirjeitä
ja minne tämänkin taulun kätken. Sinä saat tietää kätköpaikan, sillä
sinä olet perheemme vanhin ystävä. Sinä autat minua kostotyöni
toteuttamisessa.

"Samaan paikkaan olen kätkenyt palkkasoturi Sutaksen kertomuksen
molempien kuolevien tuskin tajuttavasta keskustelusta. He puhuivat
'myrkytyksestä', 'murhaamiskäskystä', 'syytöksestä senaatin
edessä' -- vihollinen on siis ollut roomalainen senaattori --
'purppuranpunaisesta kypärätöyhdöstä', 'mustasta helvetinratsusta'.

"Ja niin edespäin", keskeytti Cethegus. "Missä on kätköpaikka? Sinun on
kenties paettava nopeasti, sillä en kehoita sinua luottamaan
keisarinnaan. Et pääse kenties kotiisikaan enää."

"Sen vuoksi onkin välttämätöntä, että sinä jatkat työtäni. Neuvon
sinulle kätkön. Asuntoni pihalla. Kolmas tiili vesisäiliöstä vasempaan
on ontto.

"Muunkin vuoksi on sinun se saatava tietää", jatkoi hän
synkännäköisenä.

"Jollei ystäviä, jollei salaliittolaisia voida pelastaa -- jos minun
vapauttani uhataan -- silloin olet oikeassa varoittaessasi minua. Olen
jo kauan huomannut, että keisarin tai keisarinnan vakoojat seuraavat
minua. Silloin teen nopeasti verisen lopun. -- Mitä on silloin
elämästäni hyötyä. -- Jollen saa täytetyksi Severinuksen antamaa
tehtävää -- silloin -- minun on joka aamu ilmoitettava keisarille,
miten keisarinna on nukkunut -- surmaan tyrannin hänen orjiensa
keskellä."

"Hullu", huusi Cethegus hänelle todella säikähtyneenä, sillä _nyt_
tahtoi hän suojella Justinianuksen henkeä ja valtaa -- "mihin
johtavatkaan sinua katumus ja hyödyttömänä kulunut elämä?

"Ei, Boëthiuksen poika ei saa päättää päiviään murhaajana.

"Jos tahdot verellä sovittaa maineettoman menneisyytesi, niin ryhdy
taisteluun legioonalaisteni joukossa. Puhdista itsesi barbaarien
veressä sankarin miekalla eikä murhaajan tikarilla."

"Sinä puhut jalosti.

"Ja tahdotko sinä ottaa ratsumiestesi joukkoon minut, kokemattoman?

"Miten voinkaan kiittää sinua?"

"Säästä kiitoksesi siksi, kun kaikki on valmista, kun taas näemme
toisemme.

"Varoita tänään salaliittolaisia.

"Se on jo rohkeuden koe.

"Sillä en pidä sitä niin vaarattomana kuin miltä se näyttää.

"Jos pelkäät vaaraa, niin sano se julkisesti."

"Minäkö säikkyisin ensimmäistä rohkeuden koetta?

"Lähden varoittamaan heitä, vaikka varma kuolema minut perisi."

Hän puristi prefektin kättä ja riensi tiehensä.

Heti kun hän oli poistunut, Syphax saattoi prefektin huoneeseen toista
tietä tribuuni Pison.

"Jambien tribuuni", huudahti Cethegus hänet nähtyään, "nyt sinun täytyy
olla yhtä nopsajalkainen kuin säkeesi tavallisesti.

"Bysantin salaliitoista ja kissanpoluista olemme saaneet tarpeeksemme.

"Hae heti käsiisi kaikki nuoret roomalaiset, jotka ovat käyneet
Photiuksen talossa.

"Kaikki paetkoot ennen auringonlaskua näiden muurien sisältä.

"Nyt on henki kysymyksessä.

"Kukaan ei saa enää tänään mennä Photiuksen 'iltajuominkeihin'.

"Yksitellen, pienissä joukoissa lähtekää metsästämään tai purjehtimaan
kilpaa Bosporuksella. Mutta laittautukaa nopeasti tiehenne.

"Salaliitto on tarpeeton.

"Pian tuuba kutsuu teitä taas taisteluun barbaareita vastaan
Latiumissa.

"Kaikki pakoon!

"Odottakaa minua Epidamnuksessa.

"Sieltä noudan isaurilaisineni teidät kolmanteen taisteluun Roomasta.

"Suori nopeasti tiehesi!

"Syphax", virkkoi hän jäätyään kahden kesken tämän kanssa, "oletko
käynyt äskettäin suuren sotapäällikön talolla?

"Milloin häntä varrotaan palaavaksi?"

"Auringonlaskun aikana."

"Uskollinen puoliso kai odottaa häntä kotona? Hyvä!

"Kantotuoli -- ei omani. Vuokraa ensimmäinen, minkä saat hippodromin
luota. Ota sellainen, jonka oviluukut saa aivan kiinni.

"Vie se satamakaupunkiin, vaatekaupustelijain kadun päähän."

"Herra, siellä asuvat tämän hylkiöistä rikkaan kerjäläiskaupungin
pahimmat hylkiöt.

"Mitä sinä siellä teet?"

"Nousen kantotuoliin.

"Sitten punaiseen taloon."




KOLMASTOISTA LUKU.


Punaisessa talossa, Belisariuksen palatsissa Justiniana (Sycae)
nimisessä kaupunginosassa Antonina istui työhönsä syventyneenä.

Hän ompeli kultalaakerein päärmättyä vaippaa Belisarius-sankarille.

Matalalla pöydällä hänen vieressään oli jalokivillä koristeltuihin
kansiin sidottuna purppuramusteella kirjoitettu korukappale
Prokopiuksen teosta "Vandaalisota". Se oli äskettäin ilmestynyt ja se
kuvasi hänen puolisonsa loistavinta sotaretkeä.

Hänen jalkojensa juuressa makasi ihana eläin, toinen kesytetyistä
metsästysleopardeista, jotka Persian kuningas oli viime rauhanteon
jälkeen lahjoittanut Belisariukselle.

Se oli erittäin kallisarvoinen lahja, sillä kesyttäminen onnistuu vain
hyvin harvoin aivan täydellisesti. Useita satoja nuorina vangittuja tai
vankeudessa syntyneitä poikasia täytyy vuosia kestäneen työn jälkeen
tappaa kesyttämiseen mahdottomina.

Tuo ihmeen kaunis, suuri ja väkevä eläin -- se villiytyi helposti
metsästysretkillä nautittuaan lämmintä verta, minkä vuoksi se oli
nytkin jätetty kotiin -- ojenteli jäseniään kuin kotikissa Antoninan
hameen liepeillä, leikki kultalankakerällä, heilutteli häntäänsä ja
hieroi pyöreätä, viisaannäköistä päätään hallitsijattarensa jalkoihin.

Silloin orjatar ilmoitti vieraan miehen -- hän oli saapunut
vaatimattomassa vuokrakantotuolissa ja oli puettuna yksinkertaiseen
vaippaan. -- Häntä oli koetettu käännyttää takaisin, koska isäntä ei
ollut kotona eikä Antonina hänen poissa ollessaan ottanut vieraita
vastaan.

Mutta häntä ei saatu poistumaan -- hän käski sanoa:

"Ilmoittakaa Antoninalle paavi Silveriuksen voittaja."

"Cethegus", huudahti Antonina. Hän kalpeni ja rupesi vapisemaan.

"Tuokaa hänet heti sisään."

Hän muisti tuon miehen etevämmyyden, joka ilmeni heti heidän
ensimmäisessä kohtauksessaan ja joka ei sen jälkeen ollut hänen
mielestään haihtunut. Hän muisti, miten tuo mies, kun hänen puolisonsa
ja viisas Prokopius sekä kaikki sotapäälliköt olivat voimattomina papin
edessä, voitti ja nöyrrytti voittajan. Miten hän Roomaan tultaessa,
Anius sillan taistelussa, Roomaa puolustettaessa Vitigestä vastaan,
Ravennan leirin edustalla ja tämän kaupungin valloituksessa aina ja
alati oli säilyttänyt etevämmyytensä. Hän ei ollut koskaan käyttänyt
tätä etevämmyyttään Belisariusta vastaan. Päin vastoin oli hänen
varoitustensa halveksiminen aina tuottanut onnettomuutta. Hänen
neuvojensa noudattaminen oli aina tuonut voiton.

Nuo muistot risteilivät hänen aivoissaan ja melkein huumasivat hänet.

Prefektin askeleet kuuluivat.

Hän hypähti pystyyn.

Leopardi, joka sisääntulijan vuoksi työnnettiin syrjään mukavalta
paikaltaan ja jonka leikki keskeytettiin, nousi muristen ja katseli
uhkaavasti ovea kohti näyttäen keltaisia hampaitaan.

Tulija vetäisi kiivaasti oviverhot syrjään ja pisti puolittain hilkan
peittämän päänsä sisään.

Se pelästytti tai ärsytti leopardia. Kesytyksen ensi aikoina nimittäin
persialaiset jalopeuran- ja tiikerinkesyttäjät käyttävät pitkiä
villavaippoja sekä naamareita, jotka suojelevat kasvoja ja kaulaa.
Vanhan vihollisen muisto lienee herännyt julmassa, tuskin koskaan
kesyttyvässä eläimessä.

Julmasti ulvahtaen se kyyristyi hyökkäysasentoon ja pieksi lattiaa
pitkällä hännällään. Suupielistä pursui vaahto. Kaikki nämä olivat mitä
julmimman vihan merkkejä.

Antonina huomasi sen.

"Pakene, pakene, Cethegus", huusi hän.

Jos hän olisi sen tehnyt, jos hän olisi kääntänyt selkänsä, olisi hän
ollut hukassa. Peto olisi silloin hyökännyt hänen niskaansa.

Hänen pakomatkansa suojana ei olisi nimittäin ollut ainoatakaan
suljettavaa ovea, vain kankaisia oviverhoja.

Hän astui nopeasti lähemmäksi, työnsi hilkan päästään, katsoi leopardia
terävästi silmiin, kohotti vasemman kätensä etusormen uhkaavasti ylös
ja ojensi leveän, kiiltävän tikarin eteensä.

"Alas, alas! Muuten uhkaa kuuma rauta."

Hän huusi nämä sanat persiankielellä ja astui vielä askeleen murisevaa
eläintä kohti.

Silloin leopardi päästi pelon aiheuttaman, vinkunaa muistuttavan äänen.
Hyppyä varten jännitetyt lihakset höltyivät. Vinkuen se ryömi eteenpäin
ja nuoli pelosta vapisten Cetheguksen vasemman jalan sandaalia. Oikean
jalkansa prefekti pani eläimen niskalle.

Antonina oli vaipunut kauhusta istualleen. Jäykkänä hän katseli tuota
kammottavan kaunista näkyä.

"Eläinkin sinua kumartaa", änkytti hän.

"Dareios on tähän saakka kieltäytynyt sitä tekemästä -- se tuli aina
vihaiseksi, kun Belisarius tahtoi pakottaa sen siihen. Missä sinä,
Cethegus, olet tuon taidon oppinut?"

"Persiassa tietysti", vastasi tämä.

Ja hän potkaisi murtunutta eläintä kylkeen niin kovasti, että se
kivusta kiljaisten hypähti pystyyn ja haki suojaa kamarin nurkasta,
minne se asettui makaamaan silmät pelokkaasti suunnattuina
Cethegukseen.

"Belisarius on valloittanut vain persialaisten linnat, mutta ei ole
opetellut heidän kieltään", sanoi Cethegus. "Eläimet puolestaan eivät
osaa kreikankieltä.

"Sinähän olet hyvässä turvassa Belisariuksen poissa ollessa", hän
jatkoi pistäen tikarin vaipan rintapoimuun.

"Mikä tuo sinut hänen taloonsa", kysyi Antonina yhä vapisten.

"Usein halveksittu ystävyys.

"Nyt on kysymyksessä puolisosi pelastaminen, hänen, jolla on jalopeuran
rohkeus, mutta ei hiiren näppäryyttä. Prokopius on valitettavasti
kaukana. Muuten olisin lähettänyt miehesi luokse tämän neuvonantajan,
johon hän enemmän luottaa.

"Minä tiedän, että Belisariusta uhkaa keisarin taholta ankara isku.

"Se on vältettävä.

"Keisarin suosio --"

"On vaihteleva, sen kyllä tiedän. Mutta Belisariuksen ansiot --"

"Ne juuri koituvat hänen turmiokseen.

"Mitättömämpää ei Justinianus pelkäisikään.

"Mutta Belisariusta hän pelkää --"

"Sen olemme usein saaneet kokea", vastasi Antonina huoaten.

"Sinä saat ensimmäisenä tietää sen, mistä kenelläkään palatsin
ulkopuolella ei ole aavistustakaan. Keisari on tänään asettunut
goottisodan puolelle."

"Vihdoinkin", huudahti Antonina, jonka kasvot loistivat ilosta.

"Niin, mutta ajattele millainen häpeä -- Belisarius ei tule
päälliköksi."

"Kuka sitten", kysyi Antonina vihoissaan.

"Minä olen yksi --"

Antonina katsoi epäilevästi häntä.

"Niin, tunnustan, että tämä on jo kauan ollut päämääräni.

"Mutta toiseksi päälliköksi tulee Areobindos.

"En voi tuon varjoherran kanssa päästä työn alkuunkaan.

"En voi voittaa gootteja hänen avullaan, sillä hän on vain kiusana.

"Gootteja ei voita kukaan muu kuin Belisarius.

"Sen vuoksi on minun saatava hänet mukaani, minun puolestani vaikka
ylipäällikkönäkin.

"Katso, Antonina, minä pidän itseäni suurempana valtiomiehenä --"

"Belisariukseni on sankari eikä mikään valtiomies", vastasi Antonina.

"Mutta naurettavaa olisi verrata minua sotapäällikkönä vandaalien,
persialaisten ja goottien voittajaan.

"Näetkö -- tunnustan sen peittelemättä -- minä menettelen nyt
itsekkäistäkin syistä enkä yksinomaan suopeudesta Belisariusta kohtaan.

"Minun _täytyy_ saada Belisarius liittolaisekseni."

"Se on minusta luonnollista", tuumi Antonina.

"Mutta Justinianusta ei ole helppo taivuttaa Belisariuksen
lähettämiseen.

"Hän epäilee sitäpaitsi miestäsi uudelleen. Ja nyt vielä entistä
enemmän."

"Miksi niin?"

"Belisarius on tosin syytön, mutta toisaalta hyvin varomaton.

"Viime kuukausien kuluessa hän on saanut salaisia kirjeitä, lappuja ja
kehoituksia. Niitä on pistetty kylpylöissä hänen vaippaansa, niitä on
heitetty puutarhaan. Kaikissa kehoitetaan häntä liittymään erääseen
salaliittoon."

"Hyvä Jumala, tiedätkö sinä sen", änkytti Antonina.

"Ikävä kyllä, en minä yksin. Muutkin sen tietävät -- itse keisarikin."

"Mutta sehän ei koske keisarin henkeä eikä valtaistuinta", sanoi
Antonina.

"Ei, vain hänen vapauttaan, määräämisoikeuttaan. -- 'Sota gootteja
vastaan' -- 'Belisarius päälliköksi' -- 'häpeällistä on palvella
kiittämätöntä' -- 'aseta pakko herrallesi hänen omaksi edukseen' --

"Sentapaisia kirjoituksia oli lapuissa -- eikö ollutkin?

"Belisarius ei ole noudattanut näitä kehoituksia. Mutta hän on ollut
siksi varomaton, ettei ole ilmoittanut keisarille niistä. -- Se voi
maksaa Belisariuksen pään."

"Kaikki pyhimykset auttakoot", huusi Antonina käsiään väännellen, "hän
teki sen minun neuvostani, minun pyynnöstäni. Prokopius neuvoi --
samoin kuin sinä nyt -- ilmoittamaan asian heti keisarille.

"Mutta minä -- minä pelkäsin keisarin epäluuloisuutta. Hän olisi voinut
noita kehoituksia pitää jonkinlaisina Belisariuksen syyllisyyden
todistuksina."

"Se ei kai ollut ainoa syy", virkkoi Cethegus hiljaa katsellen
varovaisesti ympärilleen, "miksi neuvoit Belisariuksen niin tekemään."

"Mitä muita syitä minulla olisi ollut? Mitä tarkoitat", kysyi Antonina
hiljaa.

Hän punastui.

"Sinä tiesit, että perheenne hyviä ystäviä oli salaliitossa osallisina.
Näitä tahdoit ensin varoittaa ja erottaa heidät syyllisistä, ennenkuin
salaliitto tulisi ilmi."

"Niin", änkytti Antonina, "Photius, hänen vapautettunsa --"

"Ja eräs toinenkin", kuiskasi Cethegus, "jonka ei pitänyt joutua
Bosporuksen aaltoihin heti Teodoran kahleista vapauduttuaan."

Antonina kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minä tiedän kaikki, Antonina. Tunnen vähäisen vikasi ennen vanhaan --
ja nykyiset hyvät tarkoitusperäsi.

"Mutta vanha mieltymys on sinulle tehnyt kepposen.

"Paitsi Belisariusta olet nyt ajatellut _hänenkin_ menestystään.

"Ja jos Belisarius nyt joutuu tuhon omaksi, niin kenen on syy?"

"Vaikene, armahda", rukoili Antonina.

"Älä epäröi", jatkoi Cethegus. "Sinullahan on vankka turva -- hyvä
puolustajatar keisarin luona. Vaikka miehesi mahdollisesti joutuukin
maanpakoon, niin pahimman kohtalon voi mahtavan ystävättäresi välitys
estää."

"Keisarinnanko", huudahti Antonina.

"Hän selittää asiat omalla tavallaan! Hän on vannonut saattavansa
meidät perikatoon."

"Silloin ovat asiat huonosti", virkkoi Cethegus, "hyvin huonosti, sillä
keisarinnakin tietää salaliitosta ja Belisariukselle lähetetyistä
kirjeistä.

"Ja sinähän tiedät. Paljon pienemmistä syistä kuin salaliittoon
houkuttelemisesta, on --"

"Keisarinna tietää sen! Silloin olemme hukassa. Auta, pelasta sinä,
joka löydät tien siinäkin, missä tavallinen silmä ei näe."

Ylpeä nainen heittäytyi itkien polvilleen prefektin eteen.

Huoneen nurkasta kuului valittava ulvonta. Leopardi vapisi taas pelosta
tämän kohtauksen nähdessään. Prefekti silmäsi ulvovaa eläintä ja nosti
sitten polvistuneen nopeasti ylös.

"Nouse, Belisariuksen puoliso. Älä joudu epätoivoon.

"On olemassa yksi ainoa keino Belisariuksen pelastamiseksi. Mutta vain
yksi."

"Onko hänen ilmoitettava asiasta keisarille heti kotiin tultuaan?"

"Se on myöhäistä.

"Häntä ei enää uskottaisi, jos hän vain sanoin vakuuttaisi
viattomuuttaan.

"Hänen on todistettava uskollisuutensa teoilla.

"Hänen on vangittava kaikki kapinalliset ja jätettävä ne keisarille."

"Miten hän saa ne kokoon?"

"Nehän ovat kutsuneet hänet kokoukseensa.

"Tänä yönä he kokoutuvat hänen vapautettunsa Photiuksen talossa.

"Hän ilmoittakoon suostuvansa johtajaksi.

"Sitten hän menköön ja vangitkoon kaikki. --

"Aniciusta", lisäsi hän, "on keisarinna itse varoittanut. -- Hän oli
luonani."

"Vaikkapa hän joutuisikin turmioon -- nythän on Belisarius
pelastettava.

"Hänen on tehtävä se.

"Tuuma on rohkea. Se miellyttää häntä."

"Uhraako hän vapautettunsa?"

"Senkin seitsemän kertaa olemme turhaan varoittaneet tuota hullua.
Mitäpä Photiuksesta, kun Belisariuksen henki on kysymyksessä.

"Teen kaikkeni taivuttaakseni hänet.

"Jo aikaisemmin Prokopius neuvoi häntä todistamaan tällä barbaarisella
-- kuten hän sanoi -- tavalla uskollisuutensa, kun hän ei ilmoittanut
keisarille ensimmäisiä salaliittokehoituksia.

"Minä muistutan hänelle tuosta Prokopiuksen neuvosta.

"Saat olla varma, että hän noudattaa sitä."

"Hyvä on! Olkoon hän siellä ennen puoliyötä.

"Kun vartija muurilla huutaa kahdennentoista hetken, minä murtaudun
taloon. Kaikki on hyvin järjestetty, jos hän sisään mennessään näkee
maurilaisen orjani Syphaxin Pietarin patsaan takaisessa seinäkomerossa.
Hän voi varmuuden vuoksi ottaa muutamia henkivartijoitaan, jotka
hätätilassa puolustavat häntä ja voivat esiintyä todistajina.

"Hän ei tarvitse suurtakaan teeskentelytaitoa. Hän menköön vain sisään
hiukan ennen puoliyötä. Hänen ei tarvitse sanoa mitään, kuunnella vain.
Vartijamme odottavat Konstantinuksen puistossa Photiuksen talon takana.
Puoliyötä huudettaessa -- tuuballa annetaan, kuten tiedät, kuuluva
merkki vahtien muuttamiseen -- murtaudumme sisään.

"Hänen ei siis tarvitse tehdä edes mitään merkkiäkään."

"Tuletko sinä varmasti?"

"Tulen.

"Voi hyvin, Antonina."

Hän kulki takaperin ovelle silmät luotuina vihaiseen eläimeen ja veitsi
kädessä.

Leopardi oli odottanut tätä hetkeä. Se oli noussut hiljaa pystyyn.

Oviverhon välitse Cethegus vielä kerran uhkasi veitsellään.

"Alas, Dareios! Kuuma rauta uhkaa!"

Hän syöksähti ulos.

Leopardi painoi päänsä mosaiikkilattiaan ja päästi voimatonta raivoa
ilmaisevan valittavan ulvonnan.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Kuningas Totila oli palannut Roomaan laivastoineen ja sotajoukkoineen.

Valloitettuihin kaupunkeihin oli jätetty vain pienet vartioväet, kun
keisari oli hänen vaatimuksiinsa suostuen ryhtynyt rauhankeskusteluihin
ja pyytänyt kuuden kuukauden aselevon.

Ennen sen päättymistä piti lähettiläitä saapua Bysantista Roomaan
lopullisesti päättämään rauhasta.

Totilan onni ja hänen valtansa loisto olivat nyt korkeimmillaan.

Voitokas hyökkäys Bysantin valtakuntaan oli antanut hänen nimelleen
laajalle leviävän hohteen.

Italiassakin sen vaikutukset tuntuivat.

Bysanttilaisten hallussa oli Italiassa enää kaksi linnoitusta,
nimittäin Tusciassa Perusia ja voittamaton Ravenna.

Perusia antautui urhoollisesti puolustauduttuaan kreivi Grippalle ja
Ravennasta oli tärkein osa -- satamakaupunki Clossis vihdoin joutunut
Hildebrand-vanhuksen käsiin, joka oli jo kahdeksantoista kuukautta
piirittänyt kaupunkia.

Kun ruuan tuonti kaupunkiin katkaistiin nyt merenkin puolelta, --
kuningas oli nimittäin määrännyt, että kaikkien eri tahoilla
risteilevien laivastojen oli kokouduttava yhteen Anconan luona ja
suljettava Classiksen satamansuu -- voitiin odottaa kaupungin pikaista
antautumista elintarpeiden loppumisen vuoksi.

Nyt oli siis enää vain yksi askel otettava sen lupauksen täyttämiseksi,
jonka Totila oli kerran antanut Valerian kuolevalle isälle.
Bysanttilaisia ei ollut enää muualla Italian mantereella kuin Ravennan
päälinnoituksissa. Muutaman viikon perästä toivottiin kaupungin
antautuvan ja silloin ei enää mikään estäisi goottikuninkaan ja Italian
kauneimman tyttären naimisiin menoa.

Totila päätti sillä välin viettää julkiset, juhlalliset kihlajaiset
morsiamensa kanssa sen komean voittojuhlan yhteydessä, joka retken
muistoksi aiottiin panna toimeen. Täten hän saisi morsiamensa luostarin
-- hänen mielestään vahingollisesta -- vaikutuspiiristä ja voisi
näyttää tulevan kuningattaren hoville ja valtakunnalle. Tähän saakka
vain kreivi Teja ja muut Totilan lähimmät ystävät olivat morsiamen
tunteneet.

Cassiodorus ja Julius olivat ottaneet huolekseen kuninkaan kihlatun
saattamisen Taginaesta Roomaan.

Nykyisestä Monte Testacciosta lounaaseen, missä Tiber eroaa kaupungin
piiristä, sijaitsi siihen aikaan kauniilla kukkulalla Antoninusten
ajoilta säilynyt vanha keisarillinen huvila.

Totila rakasti tätä paikkaa, josta oli laaja näköala joelle ja
Campanialle. Joella liikkui taas lukemattomia pieniä kauppalaivoja,
jotka kuljettivat tavaroita Portuksen satamasta kaupunkiin. Kauniita
maataloja oli jälleen noussut Campanialle kahden piirityksen tuhosta ja
hävityksestä.

Vähällä vaivalla kuningas oli saanut vanhan keisarien palatsin
uudestaan asuttavaan kuntoon.

Huvilan komealla, leveällä terassilla, joka muodosti jokeen saakka
ulottuvien marmoriportaiden pään ja kaunistuksen, aiottiin komeaksi
suunniteltu juhla viettää.

Totila oli kutsuttanut Napolista vanhan kuvanveistäjän Xenarkoksen,
joka oli ensin vienyt yhteen molemmat Dioskurit. Hän oli saanut
toimekseen valita kauneimmat kuvapatsaat mitä Roomassa tai sen
ympäristössä oli saatavissa ja asettaa ne marmoriportaiden molemmilla
puolilla oleville tyhjille jalustoille.

Vanhus oli ryhtynyt työhönsä mielihyvällä ja innolla. Pian kokonaiset
rivit jumalia, jumalattaria ja sankareita kohosikin marmoriportaiden
viereen.

Terassin katoksi oli levitetty suunnaton purppurateltta -- samoin kuin
amfiteatterissa -- suojaksi auringonsäteiltä.

Joelta tulevat virkistävät tuulet pääsivät sen sijaan vapaasti
puhaltamaan telttaan.

Terassin takaosassa oli pylväiden kannattama huvilan eteinen.

Kuninkaan teltta, portaat, eteinen ja koko huvila olivat lukemattomien
köynnösten peitossa. Köynnökset olivat punotut ikivihreistä lehdistä,
jotka kesät talvet koristavat Italian puutarhoja.

Totilan uusi, komea lippu, jonka Valeria oli yhdessä seuralaistensa
kanssa ommellut Taginaessa kullalla ja hopealla vaaleansiniselle
silkkikankaalle, aaltoili ylpeänä kuninkaan teltan huipulta.

Lippu kuvasi kultaista joutsenta, joka levitetyin siivin kiitää
sinistä, hopeaisten tähtien koristamaa taivasta kohti.

Vielä korkeammalla, tämän lipun oikealla puolella oli vanha, kuuluisa
amelungien lippu, Didrik berniläisen lippu kultaisine jalopeuroineen.

Alempana vasemmalla oli eräs voitonmerkki, Belisariuksen lippu, jonka
Totila oli valloittanut Tiburtiuksen portin ulkopuolella. Koska se oli
voiton merkki, oli se asetettu kaltevaan asentoon.




VIIDESTOISTA LUKU.


Voittojuhla oli määrätty vietettäväksi kesäkuun kolmantena päivänä.

Rooman asukkaat olivat aamusta varhain liikkeellä. He kulkivat pitkin
kaupungin koristeltuja katuja ja toreja Aventinuksen kukkulaa ja jokea
kohti. Venheitä vilisi joella. Huvilan ympärille oli pystytetty
telttoja, lehtimajoja ja pöytiä, joiden ääressä Rooman kansaa
ruokittiin.

Kun Cassiodorus oli Pyhän Pietarin kirkossa areiolaisen ja katolisen
papin -- viimemainittu oli Julius -- rukoillessa luovuttanut vanhan
ystävänsä tyttären kuninkaalle ja kun nuoret olivat vaihtaneet
sormuksia, pariskunta lähti juhlallisen, loistavan seurueen saattamana
Janiculus-kukkulan yli oikealle Tiberin rannalle, kulki joen yli
juhlallisesti koristettuja, kunniaporteilla varustettuja Teodoruksen ja
Valentinianuksen siltoja myöten ja saapui Emporiumin alapuolella
sijaitsevaan huvilaan.

Täällä kokoutuneen sotajoukon läsnäollessa kuninkaan keihään päähän
ripustetun kultakilven alla roomalaisnainen astui goottisulhasensa
vasempaan kenkään ja tämä laski panssaroidun kätensä hänen tummalle,
läpinäkyvän harson peittämälle tukalleen.

Näin oli kihlaus päätetty kirkollisen, roomalaisen ja goottilaisen
tavan mukaan.

Morsiuspari asettui nyt terassin keskimmäisen pöydän ääreen, Valeria
jalosukuisten roomalais- ja goottinaisten, Totila sotajoukkonsa
herttuoiden ja kreivien ympäröimänä.

Kreikkalaiset ja roomalaiset huiluniekat soittivat, roomalaisten
tanssien ohessa goottinuorukaiset esittivät miekkahyppyä. Joella,
molemmilla rannoilla ja huvilan ympärillä kuninkaan roomalaiset ja
goottilaiset vieraat söivät ja toivottivat onnea lempeälle
hallitsijalleen ja hänen kauniille morsiamelleen.

Valeria katseli totisena avaruuteen. Hänen huulensa liikkuivat.

"Minkä nimen mainitsit", kysyi kuningas ojentaessaan hänelle pikarinsa.

Valeria maisteli pikarista ja sanoi antaessaan sen takaisin.

"Mirjam."

"Mirjamille kiitos ja kunnia", sanoi kuningas kohottaen pikarinsa.

Silloin kuului harpun ääni. Heidän eteensä astui Adalgot puettuna
valkoiseen, kultapäärmäiseen juhlapukuun, laakerista ja tammenlehdistä
sidottu seppele päässään. Hän katsahti kysyvästi soiton- ja
miekkailunopettajaansa, kreivi Tejaan, joka istui kuninkaan oikealla
puolella, ja lauloi sitten heleällä äänellä:

"Kuulkaa kaikki kansat lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin.
Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumilla.

"Kauas Tiberin rannoilta on karkoitettu Belisarius-sankari. Cethegus ei
ole enää Rooman, vaan Manalan prefekti.

"Mistä lehdistä on kuningas Totilalle seppele tehtävä? Hänen rinnallaan
Valeria loistaa _ruusuisena_.

"Rauhaa ja oikeutta hänen miekkansa ja kilpensä suojelee. _Oliivi_,
anna lempeät lehtesi rauhanruhtinaalle.

"Kuka johti peloittavaa kostosotaa Bysanttiin saakka? Tule, _laakeri_,
voitonyrtti, tule seppeleeseeni.

"Mutta hänen voitokas voimansa ei kasvanut Rooman mailla.
Germanialainen _tammi_ siksi palkitkoon hänen sankaruutensa.

"Kuulkaa, kaikki kansat, lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin.
Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumillä."

Äänekkäät hyvä-huudot palkitsivat laulajaa. Sillä välin saapui
morsiusparin eteen roomalaispoika ja goottityttö, kummallakin
ruusuista, oliivista, laakerista ja tammesta sidottu seppele käsissään.
Polvistuen he ojensivat seppeleensä.

"Meidänkin laulajamme osaavat kauniita sanoja, Valeria", sanoi Totila
hymyillen. "Sitä paitsi on heissä voimaa ja uskollisuutta. Hengestäni
saan kiittää tätä laulajaa."

Hän laski kätensä Adalgotin pään päälle.

"Armottomasti hän löi maamiestäsi Pisoa, virkaveljeään Apollon
palveluksessa, taitavasti runoileville sormille rangaistukseksi siitä,
että nuo sormet olivat kai kirjoittaneet Valerialleni monta runoa ja
sama käsi yritti heittää tappavan raudan minua kohden."

"Yhtä olisin tahtonut kuulla vielä mieluummin kuin riemulauluasi",
sanoi Teja hiljaa Adalgotille.

"Mitä, opettajani?"

"Prefektin kuolinhuutoa. Valitettavasti lähetit hänet Manalaan vain
laulussa."

Goottisoturit huusivat Adalgotin luokseen ja pidättivät häntä kauan,
sillä Totilan taistelutoverit osasivat antaa arvon tälle laululle.

Herttua Guntaris syleili ja suuteli häntä ja sanoi vieden hänet
syrjään;

"Nuori sankarini.

"Omituinen yhdennäköisyys!

"Joka kerta kun näen sinut, huudahdan: Alarik!"

"Sehän on sotahuutoni", vastasi Adalgot.

Yhdessä he hävisivät väkijoukkoon.




KUUDESTOISTA LUKU.


Samassa kuningas katsahti taakseen huvilan pylväskäytävään päin, sillä
sinne asetetut huilunsoittajat lopettivat äkkiä soittonsa.

Hän huomasi syynkin ja hypähti seisoalleen ihmetyksestä huudahtaen.

Köynnösten koristamien keskuspatsaiden aukossa seisoi olento, joka ei
näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin.

Ihmeen kaunis valkopukuinen tyttö, jolla oli sauva kädessä ja
valkoisista kukista punottu seppele päässään.

"Mikä se on? Elääkö tuo ihastuttava kuva", kysyi kuningas ihmeissään.

Ja kaikki vieraat, kaikki naiset ja miehet kääntyivät katsomaan
kuninkaan osoittamaan suuntaan.

Kapeassa aukossa kukkaköynnösten välissä seisoi olento, jollaista he
eivät olleet koskaan nähneet.

Lapsi tai neitonen oli kiinnittänyt hohtavanvalkoisen pellavapukunsa
vasemmalle olalle safiirisoljella. Komeat safiirit koristivat leveää
kultavyötä. Pitkät, valkoiset hihat valahtivat siipien tavoin
olkapäiltä. Muratti kiersi koko vartaloa. Oikeassa kädessä oli hänellä
kukilla koristettu käyrä paimensauva, vasemmassa erinomaisen kaunis
metsäkukista tehty seppele. Vasenta kättään hän piti suuren, ruskean
koiran päällä, jonka kaulassa niinikään oli kukkakiehkura. Pelottomana,
ajatuksiinsa vaipuneena ja tutkivasti hän katseli loistavaa seuraa.

Ihmetellen vieraat katsoivat, tyttö seisoi liikkumattomana.

Silloin kuningas lähti valtaistuimeltaan, meni tytön luo ja sanoi:

"Terve tuloa goottien kuningassaliin, jos olet mainen olento.

"Mutta jos olet -- kuten olen halukas otaksumaan -- valkoisten
keijukaisten ihmeellinen kuningatar, niin ollos sittenkin tervetullut.
Silloin laaditaan sinulle valtaistuin kuninkaan istuimen yläpuolelle."

Miellyttävästi tervehtien hän viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi.

Hän astuikin pylväskäytävän kynnyksen yli terassille ja virkkoi
punastuen:

"Sinä puhut rakastettavasti, herra kuningas, vaikkakin hassunkurisesti.

"En ole kuningatar.

"Olen paimentyttö Goto.

"Mutta sinä olet -- näen sen paremmin kauniista otsastasi kuin sillä
olevasta kultarenkaasta -- sinä olet Totila, goottien kuningas, jota
kutsutaan ilokuninkaaksi.

"Tässä on sinulle ja kauniille morsiamellesi kukkia -- kuulin, että
tänään vietetään kihlajaisjuhlaanne -- Gotolla ei ole muuta antaa.
Poimin ne viimeisen puiston läpi kulkiessani.

"Ja nyt, kuningas, orpojen holhooja ja oikeuden suojaaja, kuule minua
ja anna minulle suojeluksesi."

Kuningas istuutui taas Valerian viereen. Tyttö seisoi heidän välissään.
Morsian tarttui hänen käteensä ja kuningas pani kätensä hänen päänsä
päälle sanoen:

"Oman ihmeellisen pääsi kautta vannon antavani sinulle suojaa ja
oikeutta. Kuka olet ja mitä minulta tahdot?"

"Herra, olen erään vuoristolaisen lapsi.

"Olen kasvanut Iffa-vuorella yksinäisyydessä kukkien kanssa.

"Minulla ei ole koko maailmassa ollut muuta rakasta kuin veljeni.

"Hän lähti kotoa sinun luoksesi.

"Ja kun isoisä oli kuolemaisillaan, hän lähetti minut luoksesi sanoen
sinun antavan minulle veljeni ja suojaa sekä ratkaisevan kohtaloni.

"Saattajakseni hän antoi Hunibad-vanhuksen Terioliksesta. Hänen
haavansa eivät olleet vielä täysin terveet ja ne saattoivat hänet jo
Veronassa tautivuoteelle.

"Kauan aikaa hoidin häntä, kunnes hän kuoli.

"Ja sitten lähdin minä aivan yksin uskollisen koirani kanssa kulkemaan
tämän laajan, kuuman maan läpi, kunnes vihdoin saavuin Rooman linnaan
ja löysin sinut.

"Hyvä on järjestys valtakunnassasi, kuningas, kiitos sinulle siitä.

"Sajonisi ja keihäsmiehesi vartioivat yötä päivää valtateitä.

"Kovin ystävällisiä ja hyviä he olivat yksinäistä, kulkevaa lasta
kohtaan.

"He neuvoivat minut joka yö johonkin hyvään goottitaloon, jossa emäntä
piti minusta huolta.

"Ja he sanoivat sinun pitävän sellaisen järjestyksen, että valtateille
voi pudottaa kultasolkia ja että ne löytyvät samasta paikasta monen
päivän kuluttuakin.

"Eräässä kaupungissa -- luullakseni se oli Mantua -- oli suuri
väentungos juuri kun olin menossa kauppatorin yli.

"Sajonisi kuljettivat keskellään erästä roomalaista mestattavaksi ja
huusivat: 'Marcus Massurius kuolee kuningas Totilan käskystä. Kuningas
oli laskenut Massuriuksen vapaaksi, mutta tämä oli heti ryöstänyt
juutalaistytön. Kuningas Totila on uudistanut suuren Teoderikin lain.'

"Ja he löivät hänen päänsä poikki avoimella torilla ja koko kansa
huomasi kuningas Totilan oikeamielisyyden.

"Nyt, koirani, saat jo levätä. Täällä ei minulle kukaan tee pahaa.

"Senkin kaulaan olen teidän kunniaksenne pannut kukkakiehkuran."

Hän kosketti hiljaa koiran takkuista päätä. Koira silmäsi ymmärtäväisen
näköisenä tyttöä, meni sitten valtaistuimelle ja nosti tuttavallisesti
vasemman etukäpälänsä kuninkaan polvelle.

Kuningas antoi sen juoda matalasta kultamaljasta.

"Kultaisesta uskollisuudesta", sanoi hän, "kultainen pikari.

"Mutta kuka on veljesi?"

"Niin", sanoi tyttö ajatuksissaan, "päättäen Hunibadin puheista
sairasvuoteella, en luule hänen entistä nimeään oikeaksi.

"Mutta hänet on helppo tuntea", jatkoi hän punastuen.

"Hänen tukkansa on kullanruskea, hänen silmänsä ovat siniset kuin tämä
jalokivi, hänen äänensä heleä kuin leivon. Ja kun hän koskettaa harpun
kieliä, katsoo hän ylös kuin näkisi taivaan avoinna --"

"Adalgot", huusi kuningas.

"Adalgot", toistivat kaikki gootit.

"Niin, Adalgot on hänen nimensä."

Samassa tämä riensi kuultuaan nimeään huudettavan portaita ylös.

"Gotoni", huusi hän riemuiten.

He syleilivät toisiaan.

"Nuo kuuluvat yhteen", sanoi herttua Guntaris, joka oli seurannut
nuorukaista.

"Kuten aamurusko ja aamuaurinko", sanoi Teja.

"Mutta salli minun nyt täyttää tehtäväni", virkkoi tyttö irroittautuen
toisen syleilystä, "kuolevan isoisän käsky.

"Tässä, herra kuningas, ota tämä käärö ja lue se.

"Siinä on Adalgotin ja Goton kohtalo; menneisyys ja tulevaisuus, sanoi
isoisä."




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kuningas katkaisi päällimmäisen käärön nuorat ja luki:

"Tämän on kirjoittanut Hildegisel, Hildemutin poika, pitkäksi kutsuttu,
entinen pappi, nykyjään Terioliksessa asuva linnasotilas.

"Kirjoitettu vanhan Iffan sanelun mukaan ja totuuden mukaisesti
kirjoitettu.

"Siis: Nyt se tulee.

"Latina ei ole kaikin paikoin sellaista kuin kirkoissa lauletaan.

"Mutta kai te sen ymmärrätte, herra kuningas.

"Sillä missä osataan huonosti latinaa, siellä osataan hyvin gootin
kieltä.

"Siis. Nyt se todella tulee.

"Näin vanha Iffa puhuu:

"'Herra kuningas Totila.'

"'Käärössä olevan kirjoituksen on laatinut Wargs, joka ei kuitenkaan
ollut minun poikani ja jonka nimi ei ollut Wargs -- vaan oli hänen
nimensä Alarik ja hän oli karkoitettu baltiherttua --'"

Läsnä olevat gootit huudahtivat hämmästyksestä.

Kuningas pysähtyi.

Herttua Guntaris sanoi silloin:

"Siis Adalgot, joka kutsui itseään Wargsin pojaksi, on balti Alarikin
poika, jota hän itse kuninkaan sanansaattajana etsi kaikista
kaupungeista.

"Enkä ole koskaan nähnyt suurempaa yhtäläisyyttä kuin Alarik-isän ja
Adalgot-pojan välinen."

"Terve, Apulian herttua", huudahti kuningas Totila hymyillen ja sulkien
pojan syliinsä.

Hämmästyksestä sanattomana Goto vaipui polvilleen. Hänen silmänsä
täyttyivät kyynelistä ja Adalgotiin katsoen hän huoahti:

"Siis ei veljeni.

"Oi, Jumalani --

"Terve, Apulian herttua.

"Hyvästi! Ainaiseksi!"

Hän kääntyi aikoen lähteä.

"Hän ei ole sisareni", huudahti Adalgot riemuissaan.

"Se olikin parasta koko Apulian herttuakunnassa.

"Pysähdy" -- huusi hän ottaen Goton kiinni, painoi hänet rintaansa
vasten, suuteli häntä ja sanoi kuninkaalle:

"Herra kuningas Totila, yhdistä nyt meidät. Tässä on morsiameni --
tässä on herttuattareni."

Totila, joka oli sillä välin silmännyt asiakirjojen läpi, sanoi
hymyillen:

"Niin, tässä ei tarvita Salomonin viisautta oikeuden jakamiseen. --
Apulian nuori herttua, minä kihlaan sinut ja morsiamesi."

Ja hän laski vuoroin itkevän, vuoroin nauravan lapsen hänen
käsivarsilleen.

Gooteille hän puhui:

"Sallikaa minun jättää lukematta Hildemutin pojan latina -- tunsin
hänet, parempi hän oli miekka kuin kynä kädessä -- ja lyhyesti selittää
herttuan testamentin sisällys.

"Herttua Alarik vakuuttaa tässä viattomuuttaan."

"Senhän hänen poikansa on jo todistanut", huudahti herttua Guntaris.
"En koskaan uskonut hänen syyllisyyttään."

"Hän sai vasta myöhään tietää salaisen syyttäjänsä.

"Adalgot sai sen nimen päivän valoon rikotusta Caesar patsaasta.

"Prefekti Cethegus oli pitänyt jonkinlaista salakirjoituksella tehtyä
päiväkirjaa. Cassiodorus on sen saanut selvitetyksi. Ihmeekseen ja
kauhukseen hän on huomannut rikolliseksi kauan ihailemansa miehen.
Siellä oli noin kaksitoista vuotta sitten aletun kirjan alussa
seuraavat sanat:

"'Baltiherttua on tuomittu. Hänen syyttömyyteensä uskoo enää vain hän
itse ja hänen syyttäjänsä. Kukaan, joka satuttaa Cetheguksen sydäntä,
ei saa elää.'

"'Kun silloin heräsin Tiberin rannalla kuolemantapaisesta
pyörtymyskohtauksestani, oli tämä kosto ensimmäinen ajatukseni. Vannoin
täyttäväni sen ja nyt se on täytetty.'

"Tuon kostonhimon alkusyy on vielä salaisuuden verhoama, mutta minä
otaksun sen koskevan ystäväämme Julius Manilius Montanusta.

"Missä hän on?"

"Hän on jo lähtenyt Cassiodoruksen kanssa takaisin Pietarin kirkkoon",
virkkoi kreivi Teja. "Saat antaa heille anteeksi. He rukoilevat joka
päivä tällä hetkellä, että Bysantin kanssa solmittaisiin rauha.

"Ja Julius rukoilee prefektin sielunkin puolesta", lisäsi hän
katkerasti hymyillen.

"Kuningas Teoderik ei sisimmässä sielussaan ollut koskaan uskonut
urhoollisen herttuan syyllisyyttä, sillä he olivat hyviä ystäviä."

"Kerran lahjoitti", virkkoi herttua Guntaris väliin, "kuningas hänelle
leveän kultaisen rannerenkaan, jossa oli omistuskirjoituskin."

Kuningas luki kääröstä:

"Tämän rannerenkaan otin mukaani maanpakoon lähtiessäni.

"Rannerengas, joka on katkaistu keskeltä kirjoitusta, on kerran oleva
poikani puhtaan syntyperän todistuksena."

"Hänellä on paras todistus kasvoissaan", arveli herttua Guntaris.

"Mutta kultainenkin todistuskappale on tallella", vastasi Adalgot,
"ainakin Iffa-vanhus antoi puolikkaan siitä mukaani. Tässä se on."

Hän otti esille rannerenkaan puolikkaan, jota hän kantoi nauhassa
rinnallaan.

"En ole koskaan käsittänyt sen arvoituksellista kirjoitusta:

    "'Baltille --
    Haukalle --
    Hädässä --
    Ystävälle --"

"Niin, sinulta puuttui toinen puolikas, Adalgot", vastasi paimentyttö
ottaen poveltaan toisen kappaleen. -- "Katso, tässä ovat sanat:

    "-- amali,
    -- kotka,
    -- ja kuolemassa
    -- ystävä."

    "Baltille amali,
    Haukalle kotka,
    Hädässä ja kuolemassa
    Ystävälle ystävä."

Näin luki Teja liittäen molemmat renkaanpuolikkaat yhteen.

Kuningas jatkoi:

"Mutta viimein kuningas ei enää voinut suojella minua, kun hänelle
esitettiin kirjeitä, jotka olivat niin mestarillisesti väärennetyt,
että minä itse, kun minulle näytettiin viaton lause, joka oli leikattu
irti muusta sisällyksestä, kiistelemättä tunnustin: 'Niin, tuon olen
minä kirjoittanut.'

"Silloin tuomarit sovittivat leikatun liuskan takaisin pergamenttiin ja
lukivat minulle kirjeen sisällyksen. Olisin sen mukaan kirjoittanut
Bysantin hoviin, että olisin halukas tappamaan kuninkaan ja
luovuttamaan Etelä-Italian, jos Bysantti tunnustaisi minut
Pohjois-Italian kuninkaaksi.

"Minut tuomittiin.

"Kun minua kuljetettiin oikeussalista, tapasin ulkona käytävässä
monivuotisen viholliseni Cethegus Caesariuksen. -- Minun oli onnistunut
pelastaa eräs tyttö, jota hän tavoitteli, tuon salaperäisen miehen
käsistä ja naittaa hänet eräälle Galliassa asuvalle hyvälle
ystävälleni. -- Hän tunkeutui vartijoiden läpi, löi minua olkapäälle ja
sanoi:

"'Se, jolta rakkaus on riistetty, lohduttaa itseään vihallaan.'

"Silloin huomasin, että tuo mies oli ollut salainen syyttäjäni.

"Viimeisenä armonosoituksenaan kuningas lähetti minulle aseita, joiden
avulla pääsin pakenemaan vankeudesta.

"Mutta minut julistettiin kuitenkin perheineni valtakunnan kiroukseen
ja minulta riistettiin perintömaani.

"Kauan kuljeksin pakolaisena paikasta toiseen pohjoisilla vuorillamme,
kunnes muistin, että Iffinger-vuorella Terioliksen luona asui sukumme
vanha, uskollinen seuralainen. Sinne lähdin poikineni, kuljettaen
mukanani muutamia sukumme kalleuksia.

"Uskollinen Iffa otti minut ja poikani suojaansa, piti minua kotonaan
Wargsin -- maanpakolaisen -- nimellä, sanoi minua omaksi pojakseen ja
myi pois kaikki epäluotettavat orjat, jotka olisivat voineet pettää
minut.

"Siellä kätkössä elin monet vuodet.

"Mutta poikaani opetan ja minun kuoltuani opettakoot Iffingit kostamaan
petturi Cethegukselle.

"Toivon kerran sen päivän koittavan, jolloin viattomuuteni tulee ilmi.

"Jos se viipyy kovin kauan, silloin on poikani asekuntoiseksi päästyään
lähdettävä Iffinger-vuorelta Italiaan kostamaan isänsä puolesta
Cethegus Caesariukselle.

"Tämä on viimeinen sanani pojalleni."

"Mutta heti sen jälkeen", luki kuningas edelleen toisesta kääröstä,
"kun herttua oli tämän kirjoittanut, joutui hän yhdessä eräiden
sukulaisteni kanssa vuorenvieremän alle ja tuhoutui.

"Mutta minä, Iffa-vanhus, olen kasvattanut poikaa pojanpoikanani ja
Goton veljenä, koska herttua Alarikin suku oli vielä valtakunnan
kirouksessa ja koska siten tahdoin suojella häntä tuon helvetin hengen
kostolta.

"En ole puhunut nuorukaiselle sanaakaan hänen oikeasta syntyperästään,
ettei hän varomattomuudessaan ilmaisisi sitä.

"Mutta kun hän oli tullut asekuntoiseksi ja kun minä huomasin, että
Rooman linnassa vallitsi lempeä ja oikeudenmukainen kuningas, joka
voitti tuon helvetillisen prefektin, kuten aamun jumala yön
jättiläisen, silloin lähetin nuoren Adalgotin kostamaan ja kerroin
hänelle, että hänen oli kostettava jalon aatelismiehen, sukumme
suojelijan puolesta, hänen julmalle vainoojalleen ja tuhoojalleen
Cethegukselle. Tämä kosto oli muka hänen isänperintönsä.

"Mutta minä salasin häneltä, että hän oli baltiherttua Alarikin poika,
sillä minä pelkäsin tuomiota. Hänen isänsä nimi ei voinut hyödyttää
häntä, niin kauan kuin tuomio oli peruuttamatta, vaan päin vastoin
vahingoittaa.

"Mutta minä lähetin hänet tavallista nopeammin matkalle, kun olin
huomannut, ettei edes luuloteltu sisarussuhde ollut estänyt häntä
epäveljellisesti rakastumasta pojantyttäreeni Gotoon.

"Olisin voinut enintään sanoa hänelle, ettei Goto ole hänen sisarensa.

"Mutta kaukana olkoon minusta, että olisin tahtonut ikäänkuin
petoksella sitoa vanhan suojelijasukuni aatelisen vesan
veriheimolaiseeni, yksinkertaiseen paimentyttöön.

"Ei, pojasta tulee kerran maailmassa, jos oikeutta yleensä on olemassa,
Apulian herttua, kuten hänen isänsä ennen oli.

"Ja kun minä pelkään kuolevani eikä Adalgot ole vielä lähettänyt mitään
sanomaa prefektin kuolemasta, olen pyytänyt pitkän Hildegiselin
kirjoittamaan kaikki nämä asiat.

"(Ja minä Hildegisel olen saanut kirjoittamisesta kaksikymmentä naulaa
parasta juustoa ja kaksitoista ruukkua hunajaa, minkä kiitollisuudella
tunnustan sekä että molemmat tavarat olivat hyvät.)

"Ja minä lähetän Goto-lapsen näiden kirjoitusten ja kalleuksien ja
sinisten kivien ja baltiperinnöstä säilyneiden kalliiden vaatteiden ja
kultasolidien saattajana oikeamielisen kuningas Totilan luo. Hänelle
ilmoittaa lapsi kaiken.

"Hän peruuttaa valtakunnan kirouksesta syyttömän miehen syyttömän
pojan.

"Ja kun Adalgot tietää, että hän on jalon baltin jälkeläinen ja että
Goto ei ole hänen sisarensa -- silloin tehköön hän tahtonsa mukaan.

"Silloin vapaasti valitkoon paimentytön tai hylätköön hänet. Mutta
tietäköön hän sen, ettei Iffingien suku koskaan ole ollut orjana, vaan
ikimuistoisista ajoista vapaana, vaikkakin baltisuvun suojeluksessa.

"Kuningas Totila, ratkaise sinä heidän kohtalonsa."




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


"No niin", virkkoi kuningas hymyillen, "sen vaivan sinä jo olet minulta
säästänyt, Apulian herttua."

"Ja pikku herttuatar", sanoi Valeria leikkiä laskien, "on, ikäänkuin
hän olisi jotakin aavistanut, pukeutunut tänään morsiameksi."

"_Teidän_ kihlajaisjuhlaanne varten minä pukeuduin", vastasi
paimentyttö nauraen. "Kun Rooman porteilla kuulin tästä juhlasta,
avasin isoisän määräyksen mukaan myttyni ja koristelin itseni."

"Kihlajaisemme", sanoi Adalgot morsiamelleen, "sattuivat samana päivänä
kuin kuningasparin -- emmekö viettäisi häitäkin samana päivänä?"

"Ei, ei", huudahti Valeria melkein tuskaisena.

"Älkää liittäkö enää uutta lupausta entiseen, lunastamattomaan.

"Te, onnen lapset, olkaa viisaat. Tänään olette löytäneet toisenne.
Pitäkää tästä päivästä kiinni. Huomispäivä kuuluu epävarmoille
jumalille."

"Oikein puhut", huudahti Adalgot riemuissaan, "tänään jo vietämme
häämme". -- Hän nosti Goton vasemmalle käsivarrelleen näyttäen häntä
kaikille. -- "Tässä näette, hyvät gootit, pienen rouva herttuattareni."

"Luvalla puhuen", lausui silloin ujo ääni, "kun kansan korkeuksien
osaksi tulee niin paljon onnea ja päivänpaistetta, niin sallittakoon
alempana kasvavien siitä hiukan nauttia."

Kuninkaan eteen astui vaatimattoman näköinen mies taluttaen kaunista
tyttöä.

"Sinäkö, urhoollinen Vakis", huudahti kreivi Teja mennen hänen
luokseen. "Sinä et ole enää palvelija, vaan pitkätukkainen, vapaa
mies."

"Niin, herra. Isäntä-raukkani, kuningas Vitiges, vapautti minut
lähettäessään minut luotaan Rautgundis-rouvan ja Walladan saattajana.

"Sen jälkeen olen antanut hiusteni kasvaa vapaiden tavoin.

"Ja Rautgundis-rouva aikoi -- sen tiedän aivan varmasti -- vapauttaa
tämän palvelijattarensa Liutan ja me aioimme solmia avioliiton kansamme
oikeuden mukaan vapaina, mutta hän ei palannut enää koskaan Faesulaen
luona sijaitsevaan taloonsa.

"Menin siellä käymään piilopaikastamme ja satuinkin tulemaan parhaaseen
aikaan. Vein Liutan turvaan huvilasta ja seuraavana päivänä saapuivat
paikalle Belisariuksen saraseenit polttaen talon ja murhaten ihmiset.

"Kun Rautgundis-rouva oli kuollut perillisittä -- hänen isänsä
Atalvinin oli erään etelämyrskyn aikana jo ennen tyttären kuolemaa
lumivyöry haudannut taloineen päivineen -- on Liuta nyt joutunut
kuninkaan omaisuudeksi. Sen vuoksi pyydän, että hän riistäisi minulta
taas vapauden ja ottaisi minut palvelijakseen, ettei meitä
rangaistaisi, jos menemme naimisiin, minä vapaa ja --"

Totila keskeytti hänet ja virkkoi liikutettuna:

"Sinä olet uskollinen, Vakis.

"Ei, te saatte solmita avioliiton vapaina kansanoikeuden mukaan.

"Antakaa minulle kultaraha!"

"Tässä, herra kuningas", huudahti Goto innoissaan ottaen
paimenlaukustaan kultarahan, "tämä on viimeinen kuudesta."

Kuningas otti sen hymyillen, laski sen Liutan oikealle kämmenelle ja
löi sen sitten alhaalta päin hänen kädestään, niin että se putosi
kilisten mosaiikkilattialle. Kuningas lausui samalla:

"Minä vapautan sinut, Liuta, ainaiseksi, menemisesi ja tulemisesi,
ollos vapaa ja moitteeton. Mene iloiten naimisiin kuninkaan
suostumuksella."

Silloin kreivi Teja astui esiin ja virkkoi:

"Vakis, sinä olet kerran ennenkin kantanut onnettoman isännän kilpeä.
Tahdotko ruveta _minun_ kilvenkantajakseni?"

Vesissä silmin uskollinen Vakis tarttui molemmin käsin kreivin oikeaan
käteen.

Nyt kreivi Teja kohotti kultapikarinsa ja lausui juhlallisesti:

"Te säteilette onnea. Kauniina paistaa teille onnenaurinko. Mutta silti
älkää unohtako kunnioittaa surullisesti kuolleita. Loistotta, onnetta,
mutta uskollisena, urhoollisena ja moitteettomana sankarimme Vitiges,
Valtarin poika taisteli. Iloiten viettäkää riemujuhlianne, te hyvien
jumalien lemmikit, mutta aina kunnioittakoon goottien suku onnettomien
aviopuolisoiden jaloa muistoa.

"Minä kehoitan teitä juomaan uskollisimman miehen ja rohkeimman naisen
surullisen rakkauden maljan. Vitigeksen ja Rautgundiksen rakkauden
muistolle juon tämän maljan."

Kaikki yhtyivät maljaan ääneti, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Kuningas Totila kohotti vielä kerran pikarinsa ja lausui koko kansan
kuullen:

"Hän olisi sen ansainnut -- minä olen sen saavuttanut. Hänelle ikuinen
kunnia."

Kun hän oli istuutunut -- molemmat muut parit olivat myöskin
istuutuneet kuninkaan pöytään -- nousi Thuriin kreivi Torismut
(urhoollisuutensa vuoksi hän oli saanut kreivin arvon, mutta saanut
omasta pyynnöstään pitää kuninkaan julistajan ja aseenkantajan toimet)
portaita ylös, laski julistajansauvansa kuninkaan eteen ja lausui:

"Vieraita, kaukaa purjehtineita, ilmoitan juhlaasi, goottien kuningas.

"Tuo suuri, melkein sadan purjehtijan vahvuinen laivasto, jonka
majakkasi ja satamatornisi ovat useita päiviä sitten ilmoittaneet
lähestyväksi, on laskenut Portukseen.

"Tulijat ovat pohjoismaalaisia, meritaitoista, rohkeaa väkeä
kaukaisesta Thulen maasta.

"Korkealaitaisina kohoavat heidän lohikäärmelaivansa ja keulojen komeat
kuvat herättävät pelkoa.

"Mutta sinun luoksesi he tulevat rauhallisissa asioissa.

"Kuninkaan laiva oli jo eilen lähettänyt sanansaattajan, ja
korkea-arvoisia vieraita on nyt tulossa jokea ylöspäin.

"Minä puhuttelin heitä ja sain vastaukseksi:

"'Götanmaan kuningas Harald ja Haralda (nähtävästi hänen puolisonsa)
tahtovat tervehtiä kuningas Totilaa.'

"Tuokaa heidät tänne.

"Herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Teja, kreivi Wisand, kreivi
Grippa, menkää heitä vastaan ja saattakaa heidät tänne."

Pian ilmestyikin omituisten, monimutkaisten näkinkenkätorvien sotaisten
sävelten kaikuessa terassille kaksi komeata henkilöä, jotka olivat
pitemmät solakkaa Totilaa ja hänen pöytätovereitaan. Seuralaisina
heillä oli kaksikymmentä sankaria puettuina teräsrenkaista kudottuihin
panssareihin.

Kuningas Haraldin kypärän molemmin puolin olivat mustan merikotkan
jalanpituiset siivet. Saman linnun höyhenet peittivät kypärän kupua.

Selässä riippui hänellä tavattoman suuren, mustan karhun nahka, jonka
etukäpälät ja leuat riippuivat rinnalla. Nahan alta näkyi käden
levyisistä kuparirenkaista kudottu rintahaarniska.

Rautalangasta kudottua asevaippaa, joka ulottui polviin saakka,
kiinnitti vyötäisille näkinkengillä koristettu hylkeennahkainen vyö.

Käsivarret ja jalat olivat paljaina. Niitä vain leveät kultarenkaat
koristivat sekä samalla suojelivat.

Lyhyt veitsi riippui teräksisestä ketjusta hänen sivullaan. Oikealla
sivulla oli hänellä pitkä, harppuunantapainen väkäkeihäs.

Paksut, vaaleankeltaiset kiharat valuivat hartioiden alapuolelle.

Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hänen seuralaisensa, tuskin kynnen
vertaa lyhempi, nainen kuin valkyyria.

Hänen vaaleanpunainen, metallilta välkkyvä tukkansa valui polviin
saakka pienen avonaisen, kultaisen kypärän alta, jota kaunisti kaksi
hopealta hohtavaa kalalokin siipeä, ja hohtavan valkoisen
jääkarhunnahan yli, joka oli hänen selässään enemmän koristeena kuin
tarpeen vuoksi.

Pienistä kultasuomuksista laadittu, aivan ruumiinmukainen panssari toi
esille neidon verrattoman kauniin vartalon nousten ja laskien
joustavasti hänen hengittäessään.

Hänen puolisääreen ulottuva alushameensa oli taidokkaasti valmistettu
talvisen jäniksen valkoisista karvoista.

Käsivarsia koristivat ja puoliksi peittivät lävistetyistä, rihmoihin
pujotetuista merenpihkapalasista muodostetut hihat. Merenpihka
kimalteli omituisesti Italian ilta-auringon hohteessa.

Hänen vasemmalla olkapäällään istui levollisena kaunis, valkoinen
haukka.

Hänen vyössään oli lyhytvartinen kirves. Oikeassa kädessään hän kantoi
olkapään nojassa pitkulaista hopeakaarista harppua.

Ihmetyksestä avosuin ja silmät selällään roomalaiset katselivat näitä
olentoja. Gootitkin ihmettelivät vierastensa ihon omituista valkeutta
ja heidän erittäin kirkkaita, säihkyviä silmiään.

"Kun tuo musta, joka oli minua vastaanottamassa", virkkoi merenkulkija,
"sanoi, ettei hän ole kuningas, voit vain sinä se olla".

Hän ojensi Totilalle kätensä vedettyään siitä ensin haikalannahkaisen
sotakintaan.

"Tervetuloa Tiberin rannoille, Thulemaan serkut", sanoi Totila.

Ruhtinaspari istuutui nopeasti hankituille tuoleille kuninkaan pöydän
ääreen, ja heidän seuralaisensa asettuivat viereiseen pöytään. Adalgot
kaatoi jäähdytettyä viiniä korkeista rivallisista ruukuista.

Kuningas Harald joi ja katseli sitten ihmeissään ympärilleen.

"Asatorin nimessä", huudahti hän sitten, "täällä on kaunista".

"Tällaiseksi olen kuvitellut Valhallaa", virkkoi hänen seuralaisensa.

Gootit ja pohjoismaalaiset tuskin ymmärsivät toistensa puhetta.

"Jos sinua miellyttää täällä olo, veljeni", sanoi Totila hitaasti,
"niin viivy vaikka kuinka kauan luonani puolisoinesi".

"Ha, ha, haa, roomalaiskuningas", nauroi jättiläisnainen ja heitti
päätään taakse päin niin, että punaiset hiukset välähtelivät.

Haukka lensi kirkuen kolmesti hänen päänsä ympäri ja palasi sitten
paikalleen.

"Ei ole vielä tullut miestä, joka olisi voittanut Haraldan käden ja
sydämen. Vain veljeni Harald taivuttaa käteni, hyppää korkeammalle ja
heittää keihästä pitemmälle kuin minä."

"Kärsivällisyyttä, pikku sisareni. Minä ennustan, että voimakas mies
pian kukistaa tyttömäisen ylpeytesi.

"Katso tuota. Hän näyttää lempeältä kuin Balder, mutta sittenkin hän
muistuttaa Sigfridiä, Fafnirin tappajaa.

"Teidän pitäisi kilpailla keihään-heitossa."

Haralda katsoi pitkään goottikuningasta, punastui sitten ja suuteli
haukan sileätä päätä.

Totila vastasi:

"Huono seuraus oli tarun mukaan Sigfridin ja kilpi-neitosen välisestä
taistelusta.

"Tervehtiköön pikemmin rauhallisesti nainen naista. Ojenna, Haralda,
kätesi morsiamelleni."

Hän antoi merkin Valerialle, jolle herttua Guntaris oli parhaansa
mukaan selostanut keskustelun latinankielellä.

Valeria nousi jalona, vaatimattoman ylväänä istuimeltaan.
Hän oli pukeutunut valkoiseen, pitkään, laahukselliseen
roomalais-kreikkalaiseen pukuun, jota kiinnitti kultavyö ja olkapäällä
solki. Päässä oli hänellä vain laakerinoksa, jonka Totila oli ottanut
Adalgotin seppeleestä ja pujottanut morsiamensa mustaan tukkaan. Hänen
kauneutensa, hänen pukunsa poimujen ja liikkeittensä rytmi muistutti
musiikkia. Hän ojensi ääneti kätensä pohjoismaiselle sisarelleen.

Tämä heitti roomalaisnaiseen terävän -- eikä suinkaan ystävällisen --
katseen. Mutta ihailu karkoitti vihamielisyyden hänen kasvoiltaan ja
hän virkkoi:

"Kautta Frejan kaulakoristeen, sinä olet kaunein nainen, mitä olen
nähnyt.

"Epäilen, onko Valhallassa ainoatakaan niin kaunista neitosta kuin
sinä.

"Tiedätkö, Harald, ketä tuo ruhtinatar muistuttaa?

"Kymmenen päivää sitten hyökkäsimme sinisellä Kreikan merellä erään
saaren kimppuun ja ryöstimme siellä pylvästemppelin. Siinä oli
valkoisesta kivestä tehty korkea marmorinainen, jonka jalkojen juuressa
istui pöllö ja joka oli puettu poimulliseen vaippaan.

"Sven löi sen, valitettavasti, palasiksi silminä olleiden jalokivien
vuoksi. Tuo marmorikuva muistuttaa kuninkaallista morsianta."

"Tämä minun täytyy tulkita sinulle", sanoi Totila hymyillen
rakastetulleen, "sillä runollinen ihailijasi Piso ei olisi voinut
imarrella sinua sen kauniimmin kuin tuo Pohjolan Bellona.

"He ovat -- kuten meille on kerrottu -- laskeneet maihin Melossaarella
ja särkeneet siellä Feidiaan ihanan Athena-patsaan.

"Te olette hävittäneet ja ryöstäneet hurjasti", jatkoi Totila kääntyen
vieraidensa puoleen, "Kos, Kios ja Melos saarilla, kuten olen kuullut.
Miksi tulitte meidän luoksemme rauhallisissa aikomuksissa?"

"Sen sanon sinulle, veljeni.

"Mutta ensin vielä siemaus viiniä."

Hän ojensi Adalgotille suuren pikarinsa.

"Ei -- en tahdo vedellä turmella tätä jaloa nestettä.

"Pidän vain suolaisesta vedestä -- sillä silloin sitä ei voi _juoda_
muut kuin haikalat ja valaskalat.

"Vesi on hyvää vain sikäli, että se kantaa laivojamme. Mutta se ei ole
luotu sitä varten, että kantaisimme sitä vatsoissamme.

"Ja teidän rypäleoluenne onkin vallan ihmeellistä juomaa.

"Simastamme olen minä aina tullut heti kylläiseksi -- se on kuin
täyttävää imelää ruokaa.

"Mutta tämä rypälesima on aivan toisenlaista. Kuta enemmän sitä juo,
sitä janoisemmaksi siitä tulee.

"Ja jos sitä joisikin liiaksi -- mikä muuten on vähän luultavaa -- niin
eivät sen seuraukset ole samanlaiset kuin olut- tai simahumalan
jälkeen, jolloin tekisi mieli rukoilla Asatoria, että hän takoisi
vasarallaan rautarenkaan ihmisparan pään ympärille. Ei, rypälehumala on
runoilijoiden suloisen mielettömyyden kaltaista. Ihminen luulee
olevansa autuaiden jumalain vertainen.

"Se viinihumalasta.

"Nyt kerron, minkävuoksi olemme tänne tulleet."




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


"Siis: Olemme kotoisin Thulemaasta, kuten runoilijat sitä nimittävät,
eli Götanmaasta, kuten itse sanomme.

"Sillä Thulemaa on sellainen maa, jossa emme asu, jossa ainoastaan, yhä
kauemmaksi jäävuoriin päin, asuu muita ihmisiä.

"Valtakuntamme ulottuu auringon nousuun päin mereen ja saareemme
Gotlandiin.

"Auringon laskuun päin se ulottuu Halliniin ja Skioldunga-lahteen.

"Keskiyön maahan päin Sveanmaahan.

"Keskipäivään päin Smålandiin, Skåneen ja tanskalaisten saariin.

"Kuninkaana on isäni Frode, jota Odin rakastaa.

"Hän on paljon viisaampi kuin minä.

"Mutta hän on kruunauttanut minut kanssakuninkaakseen Kung-Salan
pyhillä kivillä, sillä hän on jo heti sadan vuoden vanha ja sokea.

"Meidän saleissamme kertovat vielä laulajamme vaellustarinaa, kuinka te
gootit amaliruhtinainenne ja balteinenne olitte alkujaan veljiämme, ja
kuinka te erehdyksestä jouduitte vaeltamaan yhä enemmän etelään. Te
seurasitte haikaran lentoa Kaukasus-vuorelta, me taas seurasimme suden
juoksua."

"Jos niin on ollut, niin pidän haikaraa parempana oppaana", vastasi
Totila.

"Siltä se saattaa sinusta vielä nyt näyttää, täällä komeassa
simasalissa", sanoi kuningas Harald totisena.

"Mutta viisas isäni Frode on toista mieltä.

"Miten lieneekään -- en tosin siihen oikein luota, sillä silloin
ymmärtäisimme paremmin toistemme puheen -- mutta me ainakin
kunnioitamme vanhaa veriyhteytta ja pidämme sen uskollisesti pyhänä.

"Ja kauan aikaa saapuikin vain iloisia, ylpeitä suurimman maineen
sanomia lämpimästä goottimaastanne kaukaiseen maahamme. Ja isäni ja
kuninkaanne Thidrekr, jota laulajamme ja harpunsoittajamme ylistävät,
vaihtoivat keskenään lahjoja ja tervehdyksiä merenpihkavirolaisten
välityksellä, jotka asuvat meistä itään päin. Nämä veivät sanomamme
vendein luo Wyzlan varsille, nämä longobardeille Tisian varsille, nämä
heruleille Dravuksen luona ja viime mainitut Savian kautta Salonaan ja
Ravennaan."

"Sinä tunnet hyvin maat ja tiet", tuumi Totila.

"Merenkulkijan on ne tunnettava.

"Muuten hän ei pääse eteenpäin.

"Ja usein ei takaisinkaan.

"Kauan aikaa tuli teiltä vain onnen ja loiston sanomia meille.

"Mutta kerran ja sitten yhä useammin saapui luoksemme kauppiaita, --
jotka ostavat meiltä turkiksia, haahkanuntuvaa ja merenpihkaa
viedäkseen ne friiseille, sakseille ja frankeille, ja myyvät meille
taideteoksia sekä kultaa ja hopeaa -- tuoden yhä surullisempia sanomia
teidän maastanne.

"Kuningas Thidrekr oli kuollut ja hänen mentyään oli valtakuntanne
saanut kovia kokea. Kuulimme kertomuksia huonosta sotaonnesta,
petoksesta, kuninkaan murhasta, goottien sodasta gootteja vastaan ja
Kreikanmaan petollisten ruhtinaiden menettelystä.

"Kerrottiin, että useat tuhannet teistä ovat lyöneet päänsä mäsäksi
oman Rooman linnanne muureja vastaan, jotka kuitenkaan eivät olleet
teidän hallussanne. Siellä hallitsi mies kuin Asator ja toinen vielä
pahempi kuin pahanilkinen Loki.

"Ja me tiedustelimme, oliko kukaan niistä kuninkaista ja ruhtinaista,
jotka olivat kerjänneet Ravennan Thidrekrin suosiota, antanut teille
minkäänlaista apua.

"Mutta silloin frankkilainen kauppias, joka isäni salissa tarjoili
hienoa Vahalassa kudottua kangasta halvalla, nauroi ja virkkoi:

"'Kun onni pettää, pettää uskollisuuskin. Kaikki ovat luopuneet
kovaonnisista goottisankareista, länsigootit ja burgundit, herulit ja
tyyringit ja ennen kaikkea me frankit.'

"'Sillä me olemme viisaampia kuin muut.'

"Silloin isäni, kuningas Frode heitti vihoissaan sauvansa maahan ja
huusi:

"'Missä on väkevä poikani Harald?'

"'Tässä isä', vastasin tarttuen hänen käteensä.

"'Oletko kuullut', kysyi hän, 'nuo jutut etelän kuningasten
uskottomuudesta?'

"'Sellaista ei saa laulaa eikä sanoa Götanmaan miehistä. Vaikka kaikki
muut lienevätkin uskottomia Gardankin ja Ravennan gooteille, niin me
olemme uskollisia ja autamme heitä hädässä.'

"'Tartu toimeen, väkevä Harald ja sinä, rohkea Haralda. Varustakaa sata
lohikäärmelaivaa ja ottakaa ne täyteen miehiä ja aseita -- kouraiskaa
syvältä Kung-Salassa olevaa kuninkaan aarrettani, älkää säälikö
koottuja kultarenkaita -- ja lähtekää Odinin tuulella merelle.'

"'Konghallasta ensin saaritanskalaisten ja juuttien ohi länteen päin,
sitten pitkin friisien ja frankkien rannikoita kapean meren läpi.'

"'Purjehtikaa sieltä edelleen sveevien valtakunnan ympäri vuorimaahan,
jota kutsutaan Asturiaksi ja siitä länsigoottien valtakunnan ohi
etelään. Kulkekaa sitten suuren meren salmen läpi, johon Asator ja Odin
ovat asettaneet kaksi patsasta.'

"'Silloin olette saapuneet Midilgardmerelle, missä on lukemattomia
saaria alinomaa viheriöivine pensaineen ja puineen, joiden lomista
loistavat valkoiset korkeiden, pyöreiden kivipölkkyjen varassa olevat
marmorihallit.'

"'Ryöstäkää noita saaria. Ne kuuluvat Kreikanmaan viekkaille
ruhtinaille.'

"'Menkää sitten Rooman linnaan tai Ravennaan ja auttakaa Thidrekerin
kansaa sen vihollisia vastaan ja taistelkaa heidän puolestaan maalla ja
merellä ja auttakaa heitä uskollisesti siksi, kunnes he ovat voittaneet
viimeisenkin vihollisensa.'

"'Mutta puhukaa sitten heille:'

"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode, joka on pian nähnyt sata talvea ja
useiden ruhtinasten ja kansojen nousevan, muita sitten taas katoavan.
Hän on nähnyt etelämaatkin nuorena merenkulkijana.'

"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode:'

"'Lähtekää etelämaasta, vaikka se onkin ihana.'

"'Te ette kestä sitä.'

"'Yhtä vähän kuin jäävuori, joka on ajautunut etelämereen.'

"'Sitä sulattavat alinomaa aurinko, ilma ja hiljaa syövyttävät aallot.'

"'Vaikka te olisitte kuinkakin mahtavat, niin te joudutte perikatoon ja
teidän olemuksestanne ei jää sinne jälkeäkään.'

"'Parempi on elää köyhässä Pohjolassa, kuin kuolla rikkaassa etelässä.'

"Nouskaa lohikäärmelaivoihimme ja tehkää itsekin niitä. Kootkaa sitten
koko kansanne, miehet, vaimot, lapset, rengit ja piiat, hevoset ja
raavaseläimet, aseet ja kalleudet ja lähtekää tuosta kuumasta maasta,
joka teidät muuten nielee. Lähtekää sieltä tiehenne ja tulkaa meidän
luoksemme.'

"'Me asumme sitten yhdessä tai valloitamme suomalaisilta, vendeiltä ja
virolaisilta niin paljon maata kuin te tarvitsette.'

"'Ja te pysytte elossa terveinä ja voimakkaina.'

"'Täällä etelässä kuihdutte ja palatte kuuman auringon paahteessa.'

"'Niin neuvoo teitä kuningas Frode, jota viisikymmentä vuotta sitten
kutsuttiin viisaaksi.'

"Kun me saavuimme Midilgardin mereen, kuulimme merenkulkijoilta,
että teidän hätänne oli poistanut uusi kuningas, jota kuvailtiin
Baldur-jumalan tapaiseksi. Hän oli taas valloittanut Rooman linnan ja
koko Gardarikin valtakunnan ja voitokkaasti käynyt ryöstöretkillä
Kreikanmaalla.

"Ja me näemme nyt omin silmin, ettei meidän apuamme tarvita.

"Te vietätte ihanaa ja suloista elämää näissä simasaleissa. Kaikkialla
on täällä runsaasti punaista kultaa ja valkoista kiveä.

"Mutta sittenkin toistan isäni sanat ja neuvon. Totelkaa sitä, sillä
hän on viisas. Jokainen joka on halveksinut kuningas Froden neuvoa, on
saanut sitä katua."

Kuningas Totila pudisti vain hymyillen päätään ja vastasi:

"Me kiitämme sydämestämme kuningas Frodea ja teitä jalosta,
harvinaisesta uskollisuudesta.

"Unohtumattomana säilyy goottien lauluissa tuo Pohjolan sankarien
veljellinen uskollisuus.

"Mutta, kuningas Harald, seuraa minua ja katsele hiukan
ympärillesi --."

Hän nousi seisomaan, tarttui vieraansa käteen ja vei hänet teltan
ovelle työntäen oviverhot syrjään. Siinä heidän silmiensä edessä
välkkyi virta ja kaupunki laskevan auringon hohteessa.

"Katso tuota maata, jonka taivas, maa ja taide ovat vertaa vailla.

"Katso tuota Tiber-virtaa, joka nyt on mustanaan onnellisia, juhlivia,
kauniita ihmisiä. Katso noita laakeri- ja myrttilehtoja, katso
pylväspalatseja, jotka ilta-auringon hohteessa näkyvät Roomasta, katso
noiden portaiden korkeita marmorikuvapatsaita.

"Sano sitten itse, luopuisitko sinä tästä maasta, jos se olisi omasi?
Vaihtaisitko tämän ihanuuden Pohjolan petäjiin ja kuusiin, sen hyiseen
kevääseen, sen savun mustuttamiin hirsimajoihin ja sen sumuisiin
nummiin?"

"Sen tekisin, kautta Torin vasaran.

"Täällä on tosin hyvä ryöstää, mässätä ja hankkia voittoja, mutta
täältä on nopeasti purjehdittava voittosaaliin kera kotiin.

"Te olette joutuneet tänne, kuten vesipisara kuumalle raudalle.

"Ja jos kerran me Odinin pojat hallitsemme etelämaata, niin täytyy
täällä olijoiden saada tukea muilta Odinin pojilta.

"Mutta te -- te olette muuttuneet aivan toisenlaisiksi kuin me.

"Teidän isoisänne, teidän isänne ja te itsekin olette menneet naimisiin
italialaisten kanssa. Jos sitä edelleen jatkuu, muututte te muutamissa
sukupolvissa italialaisiksi. Te olette jo nytkin pienempiä kuin me,
teillä on jo tummempi iho, silmät ja tukka kuin meillä. Ainakin hyvin
usealla.

"Minä ikävöin tästä kuumasta, veltostuttavasta ilmasta pohjoistuulen
pakinoille, joka suhisten kulkee metsiemme ja aaltojemme yli.

"Niin, minä kaipaan savun mustuttamaan hirsihalliinkin, missä
jumal-runoja on poltettu seinähirsiin ja runoilijain harput riippuvat
puukeihäissä ja pyhä takkavalkea aina vieraanvaraisesti leimuaa.

"Minä ikävöin takaisin Pohjolaamme -- sillä se on meidän kotimme."

"Salli sitten meidänkin rakastaa kotiamme, tätä Italian maata."

"Se ei ole teidän kotinne, vaan kenties hautanne.

"Te olette vieraita täällä ja vieraina pysyttekin.

"Tai menetätte kansallisuutenne.

"Mutta Odinin poikina te ette pysy tässä maassa."

"Veljeni Harald", vastasi Totila hymyillen, "salli meidän ainakin
koettaa.

"Totta on, että olemme muuttuneet näiden kahden miespolven aikana,
jotka kansamme on asunut laakerien alla.

"Mutta olemmeko huonontuneet?

"Täytyykö välttämättömästi olla puettu karhunnahkaan ollakseen sankari?

"Täytyykö ryöstää kultaisia jumalankuvia ja lyödä säpäleiksi
marmoripatsaita? Eikö niistä voi muutenkin nauttia?

"Täytyykö olla barbaari tai italialainen?

"Emmekö voi säilyttää germaanien hyveitä, luopua heidän vioistaan ja
omaksua italialaisten hyveet ilman heidän vikojaan?"

Mutta Harald pudisti päätään.

"Minua ilahduttaa, jos onnistutte.

"Mutta en sitä usko.

"Kasvi omistaa sen maan ja sen taivaan tavat, jonka alla se kasvaa.

"Enkä tahtoisi muuttua sillä tavalla, vaikka koe onnistuisikin minulle
ja kansalleni.

"Minusta ovat meidän vikamme paremmat kuin italialaisten hyveet -- jos
heillä niitä ollenkaan onkaan."

Totilan mieleen välähtivät samanlaatuiset sanat, jotka hän itse oli
aikoinaan sanonut Juliukselle.

"Pohjolasta lähtee kaikki voima -- Pohjolan kansoille kuuluu maailma."

"Sano se heille lempilaulusi sanoilla", virkkoi hänen sisarensa.

Hän ojensi veljelleen harpun. Harald soitti ja lauloi tavuriimirunon,
jonka Adalgot tulkitsi Valerialle seuraavasti:

"Tor seisoi keskiyön päässä maailmaa. Hän heitti raskaan sotakirveensä
ja lausui: Niin laajalle kuin suhiseva vasarani putoo, ovat maat ja
meret minun omaisuuttani.

"Ja vasara lensi hänen kädestään, lensi yli kaiken maan ja putosi
kaukaisimman etelän ääreen. Kaikki tämä tuli hänen omaisuudekseen.

"Siitä alkaen on germaaneilla ollut oikeus aseella maata valloittaa. Me
olemme vasara-jumalan sukua ja tahdomme hänen perintönsä valloittaa."

Goottilaiset kuulijat kiittivät äänekkäin suosionosoituksin
kuninkaallista laulajaa, joka näytti voivan toteuttaa ylpeän laulunsa.

Harald tyhjensi vielä kerran syvän kultapikarin.

Sitten hän huudahti:

"Nyt lähdemme, pikku sisareni Haralda, nyt lähdemme, te muutkin
toverini.

"Meidän on oltava Midgardkäärmeen kannella ennen kuun nousua.

"Pitkäaikainen ystävyys -- äkillinen lähtö, sellainen on Pohjolan
tapa."

Totila tarttui vieraansa käsivarteen.

"Onko todella niin kiire?

"Pelkäätkö sinäkin muuttuvasi?

"Jää vielä tänne. Eihän teillä niin kiirettä ole. Ja hyvää sinä vain
viipymiselläsi saat aikaan."

"Olet oikeassa, roomalaisten kuningas", virkkoi jättiläinen nauraen,
"ja kautta Torin vasaran, kunnia-asianani sen pidän.

"Meidän täytyy lähteä.

"Meillä on täällä kuningas Froden käskyn mukaan kolme asiaa
toimitettavana.

"Autettava teitä taistelussa.

"Mutta te ette tarvitse apuamme.

"Vai tarvitsetteko vielä meitä? Jäämmekö tänne odottamaan uutta
taistelua?"

"Ette", sanoi Totila hymyillen. "Me odotamme parhaillaan rauhantekoa
emmekä uutta taistelua.

"Ja jos vielä sota syttyisikin -- niin pitäisikö minun myöntää, veli
Harald, että me gootit olemme liian heikot pitääksemme Italiaa yksin
hallussamme? Emmekö ole voittaneet vihollisiamme ilman kenenkään apua?
Emmekö me gootit enää jaksaisi yksin voittaa heitä uudestaan?"

"Sen kyllä uskon", vastasi Harald.

"Toinen tehtävämme oli tuoda teidät mukanamme Pohjolaan.

"Siihen ette suostu.

"Ja kolmanneksi käskettiin meitä hävittämään Kreikanmaan keisarin
saaria.

"Se on erittäin hauskaa työtä, josta emme ole vielä saaneet
tarpeeksemme. Tulkaa mukaan auttamaan meitä ja samalla kostamaan."

"Ei, kuninkaan sana on pyhä. Meillä on vielä kuukausi aselepoa.

"Kuule, Harald ystäväni.

"Älä vain erehdy ja sekoita meidän saariamme keisarin saariin.

"Minusta olisi ikävää --"

"Älä ole huolissasi", vastasi Harald hymyillen.

"Me olemme huomanneet erotuksen.

"Teidän satamanne ja rannikkonne ovat hyvin vartioidut.

"Siellä täällä on rannoilla korkeita hirsipuita, joihin kiinnitetyissä
tauluissa on latinankielinen kirjoitus. Panormuksen merikreivi selitti
meille sen sisällyksen seuraavasti:

"'Maarosvot hirtetään, merirosvot hukutetaan. Se on rosvojen osa
Totilan valtakunnassa.'

"Silloin merimieheni saivat huomattavan vastenmielisyyden hirsipuihisi,
tauluihisi ja määräyksiisi.

"Voi hyvin goottien roomalaiskuningas. Olkoon onnesi pitkäaikainen. Voi
hyvin sinäkin, tumma kuningatar.

"Hyvästi, kaikki sankarit. Valhallassa tavataan, jollei aikaisemmin."

Jättäen nopeasti jäähyväiset pohjoismaalaiset lähtivät tiehensä.

Haralda heitti haukkansa ilmaan.

"Lennä edellä laivaan, Snotr!"

Nuolen nopeana viisas lintu lähti lentoon suunnaten kulkunsa Portusta
kohti.

Kuningas ja Valeria saattoivat vieraita viimeisen edelliselle portaalle
saakka, missä vielä vaihdettiin viimeiset kädenpuristukset.

Pohjolan neitonen loi vielä kerran silmänsä kuninkaaseen.

Harald huomasi sen ja kuiskasi, kun he olivat jääneet kahden kesken:

"Pikku sisareni, sinun tähtesi lähdin juhlista niin pian.

"Älä sure tuota kaunista kuningasta.

"Sinä tiedät, että olen perinyt isäni kyvyn tuntea kuolemaan merkityt
miehet.

"Minä sanon sinulle. Tuon kuninkaan päivänpaisteisilla kulmilla oli
kuoleman merkki.

"Hän ei enää näe kuun vaihdetta."

Uljaan, sotaisan neitosen silmiin kohosi kyyneleitä.

Kreivi Teja, herttua Guntaris ja herttua Adalgot saattoivat vieraita
rantaan saakka ja odottivat siellä, kunnes venheet laskivat vesille.

Totisena Teja katseli vieraiden jälkeen.

"Niin, kuningas Frode on viisas", sanoi hän.

"Mutta usein on hulluus paljon suloisempaa kuin totuus ja viisaus.

"Ja suurenmoisempaa.

"Mene edellä takaisin telttaan, herttua Guntaris.

"Minä näen kuninkaan sanansaattajalaivan rientävän jokea ylös.

"Odotan sen tietoja."

"Minä jään luoksesi, opettajani", lausui Adalgot huolissaan. "Sinä olet
peloittavan totisen näköinen. Mikä sinulla on?"

"Aavistus, Adalgot", vastasi Teja laskien kätensä nuorukaisen kaulalle.

"Katso, miten nopeasti aurinko laskeutuu.

"Minua puistattaa.

"Menkäämme sanansaattajalaivaa vastaan. Se laskee maihin
alapuolellamme, tuonne vanhojen, luhistuneiden marmoripatsaiden luo."

Totila ja Valeria olivat sillä välin saapuneet takaisin telttaan.

"Koskivatko muukalaisen sanat sinuun, rakkaani", kysyi Valeria
huolissaan.

"Se oli hyvin vakavaa -- Guntaris ja Teja ovat minulle selittäneet
sen."

Totila kohotti nopeasti päänsä, jonka hän oli ajatuksissaan
taivuttanut.

"Ei, Valeria, se ei ole säikyttänyt minua.

"Olen ottanut hartioilleni suuren Teoderikin suuren työn.

"Tahdon elää ja kuolla nuoruuden-unelmani, ihannevaltakuntani puolesta.

"Tule! -- Missä viipyy juomanlaskijani Adalgot?

"Tule! -- maistakaamme vielä kerran pikarista, Valeria. -- Juokaamme
goottivaltakunnan onneksi."

Hän kohotti pikarinsa.

Mutta hän ei ehtinyt vielä viedä sitä huulilleen, kun hän näki
Adalgotin juoksevan huutaen portaita ylös ja Tejan seuraavan hänen
kantapäillään.

"Kuningas Totila", huusi Adalgot hengästyneenä, "valmistaudu kuulemaan
kamalia sanomia, rohkaise --"

Totila laski pikarin pöydälle ja kysyi kalveten:

"Mitä on tapahtunut?"

"Sanansaattajalaivasi on tuonut tietoja Anconasta.

"Keisari on rikkonut aselevon -- hän on --"

Samassa oli Tejakin perillä. Hänen pitkä, musta tukkansa liehui
tuulessa. -- Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen silmistään
hehkui kamala tuli:

"Toimeen, kuningas Totila", huusi hän. "Heitä seppele päästäsi ja ota
kypärä sijaan.

"Senogallian kohdalla lähellä Anconaa keisarillinen laivasto on
hyökännyt meidän laivastomme kimppuun, joka luottaen aselepoon ei ollut
mitenkään varustautunut.

"Meillä ei ole enää laivastoa.

"Neljästäsadastaseitsemästäkymmenestä laivastamme on vain yksitoista
pelastunut.

"Suuri sotajoukko on laskenut maihin.

"Päällikkönä on -- prefekti Cethegus."




KAHDESKYMMENES LUKU.


Prefekti Cetheguksen leirissä Setiumin luona -- Apenninivuoriston
juurella muutamia peninkulmia pohjoiseen Taginaesta -- Lucius Licinius,
joka äsken juuri oli saapunut meritietä Epidamnuksen kautta paikalle,
käveli sotapäällikön teltan edustalla edestakaisin keskustellen
innokkaasti Syphaxin kanssa.

"Herrani odottaa kärsimättömästi tuloasi, sotatribuuni.

"Hän on jo kauan odottanut.

"Hän ihastuu suuresti nähdessään sinut leirissä", puheli numidialainen.

"Hän palaa aivan pian tiedustelumatkaltaan."

"Minne hän ratsasti?"

"Taginaehen päin yhdessä Pison ja muiden sotatribuunien kanssa."

"Niin, sehän on lähin goottien varustettu paikka etelässä päin.

"Mutta kerro nyt minulle, viisas mauri, viimeisistä Bysantin
tapahtumista.

"Kuten tiedät, isäntäsi lähetti minut longobardien luo värväämään
sotaväkeä jo ennen ratkaisun tapahtumista Bysantissa.

"Kun sangen vaarallisen matkan jälkeen longobardien ja gepidien maan
läpi saavuin taas onnellisesti Novaen luona kuohuvan Isterin yli
Justinianuksen valtakuntaan ja menin Nikopolikseen erään kestiystäväni
luo saamaan sopimuksen mukaan uusia toimiohjeita prefektiltä, sain vain
lakonisen käskyn saapua hänen luokseen Senogalliaan.

"Minä hämmästyin.

"Sillä en uskaltanut toivoakaan, että hän voittajana taas astuisi
Italian mantereelle keisarin sotajoukon ja laivaston päällikkönä.

"Senogalliasta seurasin niin nopeasti kuin mahdollista teitä.

"Ne päälliköt, joita olen tähän saakka tavannut leirissä, ovat
kertoneet osapuilleen tapaukset Belisariuksen vangitsemiseen saakka.

"Mutta tämän tapauksen kulusta ja myöhemmistä tapahtumista ei heillä
nähtävästi ole tarkempaa tietoa. Mutta sinähän --"

"Niin, minä kyllä tiedän asiat melkein yhtä hyvin kuin isäntänikin.

"Sillä olin itse mukana."

"Aivanko todella? Olisiko se mahdollista? Olisiko Belisarius ollut
salaliitossa Justinianusta vastaan? Sitä en olisi uskonut."

Syphax hymyili viekkaan näköisenä.

"Siitä seikasta ei Syphaxilla ole oikeutta", virkkoi hän, "sanoa
mielipidettään, mutta tapauksen kulun voin kertoa.

"Kuule siis.

"Mutta tule ensin telttaan ja virkistä itseäsi sillä, mitä talo voi
tarjota. Isäntäni toruisi minua, jollen pitäisi sinusta huolta.
Sitäpaitsi voimme täällä varmemmin keskustella."

Hän veti teltan oviverhot kiinni. Hän pyysi isäntänsä vieraan istumaan
telttatuolille, hankki hänelle hedelmiä ja viiniä ja kertoi
tarjoillessaan hänelle seuraavaa:

"Ratkaisupäivän iltana hiivin yön tullessa Belisariuksen vapautetun
Photiuksen simpukkatalolle ja kätkeydyin seinäkomeroon erään
kristittyjen pyhimyksen patsaan taakse. Sen nimeä en tiedä, mutta
tavattoman leveä selkä sillä oli.

"Pyhimyksen selän peitosta voin rauhassa vakoilla eräästä muurinraosta,
joka oli tehty ilmanvaihdon vuoksi.

"Heikosta valaistuksesta huolimatta tunsin Photiuksen ja joukon
ylhäisiä miehiä, joita olin ennen usein nähnyt keisarin palatsin,
Belisariuksen tai Prokopiuksen talojen luona.

"Ensimmäinen, minkä tajusin -- sillä isäntäni on opettanut minulle
'roomalaisiksi' itseään kutsuvien kreikkalaisten kieltä -- oli isännän
tervehdys sisääntulijoille:

"'Iloitse, Belisarius tulee.'

"'Eilisaamuna varhain hän suvaitsi tuskin katsoakaan minua, kun
kunnioittavasti odotin häntä Zenon painikoulun luona, mutta
iltapäivällä hän kutsui minut puheilleen, kun tiedustelumatkalla kuljin
hänen avonaisen porttinsa ohi.'

"'Sillä minä tiesin hänen iltapäivällä palaavan metsästysretkeltä
leopardeineen.'

"'Hän pisti käteeni vahataulun samalla silmäten varovaisesti
ympärilleen...'

"'Taulussa oli seuraavat sanat: En vastusta enää kutsuanne. Uudet syyt
pakottavat minua. Tulen tänään kokoukseen.'

"'Mutta missä on Piso, missä Salvius Julianus, missä muut nuoret
roomalaiset?'

"'Tuskin he tulevatkaan', virkkoi eräs äsken saapunut.

"'Näin heidät melkein kaikki venheissä Bosporuksella.'

"'He olivat kai menossa pitoihin prefektin huvilaan Konstantinuksen
portin luona.'

"'Olkoot missä tahansa. Me emme tarvitsekaan noita raakoja latinalaisia
emmekä ylpeää, petollista prefektiä. Belisarius on enemmän arvoinen
kuin he kaikki yhteensä.'

"Samassa Belisarius saapuikin.

"Hänellä oli pitkä, koko vartaloa peittävä vaippa

"Talon isäntä riensi häntä vastaan ja kaikki tervehtivät häntä
kunnioittavasti.

"'Suuri Belisarius', virkkoi vapautettu, 'me osaamme antaa tälle
teollesi arvon.'

"'Olet saapunut joukkoomme -- siis suostut meidän johtajaksemme.'

"Hän antoi Belisariukselle pienen norsunluusauvan, joka oli kokouksen
johtajan merkkinä ja saattoi hänet puheenjohtajan korkealle istuimelle,
josta hän itse oli juuri lähtenyt.

"'Puhu -- käske -- toimi -- olemme valmiit.'

"'Minä toimin kyllä aikanaan', sanoi Belisarius synkkänä istuutuen
kunniapaikalle.

"Samassa nuori Anicius juoksi sisään hajalla hapsin ja vaatteet
epäkunnossa. Miekka hänellä oli kädessä.

"'Paetkaa', huusi hän, 'salaliittomme on tullut ilmi, me olemme
petetyt.'

"Belisarius nousi seisomaan.

"'Talooni on murtauduttu. Orjani ovat vangitut. Teidän aseenne, jotka
olivat luonani kätkössä, ovat löydetyt. Ja mikä pahinta, kirjeenne ja
asiakirjanne, jotka olivat varmassa, vain minun tietämässäni
piilopaikassa, ovat kadonneet samalla kuin kirjeenikin.'

"'Mutta vieläkin minulla on kertomista. Kun kuljin tämän talon luona
olevan Konstantinuksen puutarhan läpi, luulin kuulevani pensastoista
aseiden helinää ja miesten kuiskauksia. Minua ajetaan takaa.
Pelastautukaa!'

"Salaliittolaiset riensivät ovelle.

"Vain Belisarius seisoi levollisena puheenjohtajan paikalla.

"'Rohkaiskaa mielenne', kehoitteli isäntä, 'ja ottakaa johtajastamme
esimerkkiä'.

"Mutta samassa tuuban ääni kajahti talon portilta. Se oli merkkinä,
että minun oli lähdettävä vakoilupaikaltani ja liityttävä isäntääni,
joka keisarillisten keihäsmiesten ja kultakilpien etunenässä sekä
yhdessä Bysantin prefektin ja palatsivartijaston arkontin Leon kanssa
hyökkäsi taloon, jonka kaikkien ovien ja akkunain taa asetettiin
vartijat.

"Komealta näytti hallitsijani", huudahti Syphax innostuneena, "kun hän
hyökkäsi huoneeseen punertava soihtu vasemmassa ja miekka oikeassa
kädessään purppuranpunaisen kypärätöyhdön hulmutessa ilmassa.
Samanlaiselta varmaankin tulenhaltija näyttää, kun se Afrikassa syöksyy
ylös palavasta vuoresta.

"Vedin miekkani esille ja astuin hänen vasemmalle puolelleen kilveksi.

"Hän oli määrännyt, että minun oli heti tehtävä nuori Anicius
vaarattomaksi.

"'Kuolema jokaiselle, joka vastustaa', huusi Cethegus, 'Justinianuksen
nimessä'.

"Hänen miekkansa oli aivan punainen verestä, sillä hän oli omin käsin
auttanut niiden henkivartijain teurastamisessa, jotka Belisarius oli
asettanut puiston portille.

"'Antautukaa', huusi hän pelästyneille salaliittolaisille. 'Sinä,
palatsin arkontti, vangitset _kaikki_ läsnäolijat. Ymmärrätkö? Kaikki.'

"'Onko se mahdollista? Katala petturi', huusi nuori Anicius ja hyökkäsi
miekka ojolla herraani vastaan.

"'Niin, tuossa on purppurainen kypärätöyhtö. Kuolema veljeni
murhaajalle.'

"Mutta hän vaipui pahasti haavoittuneena jalkojemme juureen. Vedin
miekkani hänen rinnastaan ja riistin aseen Photiukselta, joka yksin
vielä ajatteli vastarintaa.

"Muut antautuivat aivan kuin ukkosilman säikähdyttämät lampaat.

"'Hyvä, Syphax! Tutki hänen vaatteensa, jos sieltä löytyisi joitakin
asiakirjoja.'

"'No, joko olet valmis, arkontti?'

"Arkontti oli neuvottomana pysähtynyt Belisariuksen eteen, joka
levollisena seisoi paikallaan.

"'Kuinka', kysyi arkontti, 'onko magister militum --'

"'Minähän sanoin _kaikki_. Etkö sinä enää ymmärrä kreikankieltä.'

"'Sinähän näet -- te kaikki näette -- hän on salaliiton johtaja.
Hänellä on puheenjohtajan sauva, hän seisoo kunniapaikalla.'

"'Haa', huusi Belisarius, 'niinkö ovat asiat? Vartijat tänne. Auttakaa,
henkivartijani Marcellus, Barbatio, Ardaburius!'

"'Kuolleet eivät kuule, magister militum.'

"'Antaudu vain! Keisarin nimessä! Tässä on hänen suuri
sinettisormuksensa! Hän on nimittänyt minut täksi yöksi sijaiseksensa.
Tuhat keihäsmiestä vartioi tätä taloa.'

"'Uskollisuus on hulluutta', huusi Belisarius, heitti pois miekkansa ja
ojensi väkevät käsivartensa arkontille, joka pani ne kahleisiin.

"'Viekää kaikki vangit pois.'

"'Photius ja Belisarius viedään palatsiin Anastasiuksen torniin,
erilleen toisistaan.'

"'Minä riennän keisarin luo, vien hänelle takaisin sormuksensa ja tämän
miekan', -- hän nosti Belisariuksen miekan maasta -- 'ja ilmoitan
hänelle, että hän voi nukkua rauhassa.'

"'Salaliitto on tehty vaarattomaksi. Valtakunta on pelastettu.'

"Heti seuraavana aamuna alkoi oikeudenkäynti tässä jutussa. Useita
todistajia kuulusteltiin, muun muassa minuakin.

"Minä vannoin, että olin nähnyt Belisariusta tervehdittävän salaliiton
johtajana.

"Vahataulun olin itse hakenut käsiini Photiuksen taskuista.

"Belisarius pyysi todistajikseen henkivartijansa, mutta ne olivat
kaikki kuolleet.

"Piinapenkissä Photius ja muut vangitut tunnustivat, että Belisarius
oli lopuksi taipunut salaliiton johtajaksi.

"Antoninaa vartioitiin tarkasti punaisessa talossa.

"Keisarinna kieltäytyi päästämästä häntä puheilleen.

"Hyvin raskauttavana seikkana sekä häntä itseään että Belisariusta
vastaan oli se, että keisarinnan vakoojat vannoivat nähneensä nuoren
Aniciuksen, jonka luota oli löydetty ja vain väkivaltaa käyttämällä
saatu salaliittolaisten aseet ja asiakirjat, useiden viikkojen aikana
melkein joka yö hiipineen Belisariuksen taloon. Tämän Anicius itse,
Antonina ja Belisarius kielsivät kivenkovaan. Kun tämä sittenkin
voitiin sitovasti todistaa, suututti heidän kieltämisensä tuomareita.

"Sain heti Belisariuksen vangitsemisen jälkeen isännältäni toimeksi
mennä Antoninalle ilmoittamaan, että isäntäni oli mitä suurimmassa
määrässä hämmästynyt tavatessaan Belisariuksen salaliittolaisten
_todellisena_ johtajana ja löytäessään Aniciuksen kirjeiden joukossa
useita, joissa ei yksistään puhuttu _vihasta_.

"Kuullessaan nämä sanat, joita itsekään en ymmärtänyt, tuo kaunis rouva
pyörtyi.

"Lähdimme Bysantista ennenkuin Belisariuksen tuomio julistettiin.
Photius ja useimmat muut salaliittolaisista olivat jo tuomitut
kuolemaan, kun lähdimme keisarillisen laivaston mukana Epidamnukseen,
missä isäntäni sotatribuunit ja palkkasoturit sekä voimakas, alkuaan
persialaissotaa varten aiottu keisarillinen sotajoukko odottivat meitä.

"Isännälleni oli nimittäin annettu vasta perustettu sotilasarvo
magister militum per Italiam ja hänet oli nimitetty 'ensimmäisen
sotajoukon' päälliköksi.

"Toisen tuo prinssi Areobindos jälkeen päin saatuaan suoritetuksi
helpon tehtävänsä, jona on muutamien Epiruksessa olevien
goottivartiostojen voittaminen viisinkertaisella ylivoimalla sekä
muutamien saarien valloittaminen. Se on pian tehty."

"Minkä rangaistuksen luultiin Belisariusta uhkaavan? En olisi koskaan
luullut, että tuo mies --"

"Hänet tuomitaan varmasti kuolemaan, sillä todistukset ovat siksi
sitovat.

"Yleensä ollaan epätietoisia, voittaako sitten keisarin vanha armo vai
uusi viha.

"Mahdollisesti hän lieventää kuolemanrangaistuksen sokaisemiseksi ja
maanpakoon ajamiseksi.

"Belisariuksen tuhosi, sanoo isäntäni, uppiniskainen valehteleminen.

"Eikä ole nyt häntä auttamassa ystävänsä Prokopiuskaan, joka on nykyään
tutkimassa keisarin rakennuksia Aasian puolella.

"Cethegus toimitti sotajoukon laivoihin viennin Epidamnuksessa niin
salaperäisesti, etteivät tyhmät gootit, jotka olivat Anconan luona,
siitä mitään tietäneet.

"He luottivat aselepoon ja odottivat pikaista rauhantekoa.

"Laivaston varustamisen tekosyyksi mainittiin keisarin saarien
suojeleminen Thulemaasta saapuneiden laivojen ryöstöltä.

"Eräänä yönä herrani hyökkäsi goottien laivaston kimppuun, jonka
miehistö oli nukkumassa maalla ja valtasi, poltti tai upotti yli
neljäsataa laivaa melkein ilman verenvuodatusta.

"Kuule -- herrani tulee -- minä tunnen hänen askeleensa -- niin kulkee
vain Auraan jalopeura kotimaassani."




KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


"Terve tuloa, Licinius, Italiaan ja voittoon", huudahti Cethegus
tullessaan.

"Missä longobardit ovat?"

"Terve, laivaston hävittäjä", vastasi tribuuni.

"Longobardeja tulee kaksikymmentätuhatta."

"Liian paljon", sanoi Cethegus totisena.

"Toivoin saavani seitsemäntuhatta -- en tiedä, mistä saan rahaa niin
suurelle joukolle.

"Sillä tahdon palkata ne omaani enkä keisarin laskuun."

Ilosta loistavin silmin nuori ritari sanoi:

"Toivoakseni olet tyytyväinen minuun, magister militum.

"Longobardit tulevat Italiaan ilmaiseksi."

"Ilmaiseksiko? Ja niin paljon!"

"Niin, heidän kuninkaansa Audoinin poika -- Alboin on hänen nimensä,
jota germaanien sankarilaulajat ylistävät, ja Oenuksen luona asuviin
bajuvareihin ja Visurgiksen luona asuviin saksoneihin saakka. -- Hän on
erittäin urhoollinen ja germaaniksi tavattoman viisas nuorukainen."

"Olen kuullut hänestä, hän on ollut Narseksen palveluksessa", sanoi
Cethegus epäluuloisena.

"Tämä rohkea ja viekas barbaari oli viime vuonna hiipinyt Italiaan
hevoskauppiaana ja kulkenut ristiin rastiin koko maan Roomaan ja
Napoliin saakka, tutkinut tiet ja goottien varustukset.

"Hän olisi viipynyt kauemminkin, jollei sama gootti, joka tappoi
veljeni --"

"Musta Tejako?"

"Sama mies -- olisi ruvennut epäilemään häntä ja uhannut ottaa kiinni
vakoojana. Silloin Alboin pakeni takaisin Pannoniaan. Mutta hän otti
mukaansa viiniä ja maamme ihania hedelmiä ja näytti niitä isälleen ja
kansalleen. Siitä lähtien longobardit ovat halunneet päästä tähän
ihmemaahan. Alboin luopuu palkasta ja pyytää vain osakseen sotasaaliin,
jonka longobardit hankkivat täällä. Nämä pitkäparrat ovat komeita
barbaareita, paljon raaempia ja julmempia kuin gootit."

"'Niin', vastasi Alboin, kun hänelle tästä mainitsin, 'meillä on
olemassa sananparsi: gootti on hirvi, longobardi susi.'

"Hänellä on pikarina taistelussa tappamansa gepidikuninkaan pääkallo.

"Tulet iloiseksi nähdessäsi hänet ja hänen ratsumiehensä -- ne ovat
paljon arvokkaammat kuin isaurilaiset ja abasgit."

"Kiitoksia innostasi", sanoi Cethegus miettien, "se on liian suuri.

"Niitä on liian paljon."

"Alboin ei suostunut pienempään määrään. Hän sanoi: 'sudet juoksevat
parvissa'."

"No", tuumi Cethegus, "kahden keisarillisen sotajoukon ja Italian
etunenässä kykenen kai pitämään tuon petokarjan kurissa. Eivät kai he
mene goottien puolelle?"

"Eivät, päällikköni. Noiden molempien kansojen välillä vallitsee
monisatavuotinen viha. Uskomattomasta syystä, niin germaanien
tapaisesta. Harmaassa muinaisuudessa eräs longobardikuningatar oli
murhauttanut goottiruhtinaan tai päin vastoin -- kukapa niitä jaksaa
niin tarkoin muistaa -- ja siitä alkaen on suvusta sukuun pidetty
kunnia-asiana murhata ja vihata toisiaan.

"'Me olemme goottien haudankaivajat ja perilliset', sanoi Alboin
minulle."

"Hyvä on. Perikööt vain onnettomuuden", sanoi Cethegus uhkaavasti,
"sillä muuta eivät gootit voi jättää perinnökseen. He kuolevat vieraina
Italiassa.

"Ja milloin nämä Pannonian sudet tulevat? Minä tarvitsisin heitä heti."

"Sitä ei Alboin voinut tarkoin määrätä.

"He ovat tehneet vielä villimpien avarien kanssa liiton, jonka
päämääränä on gepidien kansan täydellinen tuho ja heidän maansa
jakaminen."

"Julma, vaarallinen suku", sanoi Cethegus päätään pudistaen.

"Susi ja korppikotka metsästävät yhdessä ja jakavat saaliin", sanoi
Alboinkin nauraen. -- "Kun tuo työ on tehty, tulen Dravuksen, Savuksen
ja Sontiuksen yli Venetsiaan. Tunnen sen tien."

"Hän tuntee sen niin hyvin", virkkoi Cethegus puoleksi itsekseen,
"ettei tätä sudenpoikasta enää uskalla laskea pois Italiasta.

"Licinius, minä tarvitsen nopeasti apuväkeä.

"Alku oli hyvä, mutta nyt on tullut pysähdys.

"Italialaiset eivät, häpeä sanoakin, ryhdy kapinaan, vaan pitävät
barbaarien puolta", sanoi hän vihaisesti, "samoista syistä kuin
ystäväni Balbus, joka söi itsensä kuoliaaksi.

"Goottikuningas rientää Roomasta vahvan sotajoukon seuraamana kostamaan
laivastonsa puolesta.

"Minä tunnen hänet. Hän hyökkää.

"Olen lähettänyt sanansaattajan toisensa perästä Areobindoksen luo,
joka on todellinen näkinkenkäprinssi, pyytämään, että hän heti toisi
toisen sotajoukon avukseni ja sallisi Epiruksessa hajallaan olevien
goottien toistaiseksi olla omilla hoteillaan.

"Mutta Areobindosta ei kuulu.

"Enkä voi bysanttilaisten avulla voittaa Totilaa avoimella kentällä,
sillä ylivoima on hänen puolellaan."

"Entä Ravenna? Voiko se pitää puoliaan, jollei se saa apua?"

"Ravenna on vapautettu.

"Goottien laivaston hävittämisen jälkeen lähetin navarkki Justinuksen
kolmenkymmenen kolmisoudun päällikkönä Classiksen satamaan. Ne
tunkeutuivat piiritysjoukon läpi ja veivät kaupunkiin ruokavaroja.

"Muutamia päiviä sitten sain tietää, että Hildebrand-vanhus oli
lopettanut piirityksen maan puoleltakin ja kulkenut pikamarssissa
muutamiin tuhansiin nousevan joukkonsa kanssa Florentiaan ja Perusiaan.

"Syyksi sanottiin se, -- mutta se on aivan sula mahdottomuus -- että
äärettömän suuri keisarillinen sotajoukko on tulossa rientomarssissa
maata myöten Dalmatiasta ja Salonasta Venetsian kautta Ravennaan.

"Jospa se olisi totta.

"Valitettavasti tiedän hyvin, että 'toinen sotajoukko', joka muuten on
pienempi kuin minun joukkoni, ei ole Dalmatiassa eikä Salonassa, joka
kaupunki on goottien eikä keisarin hallussa, vaan kokoutuu äärettömän
hitaasti Epidamnuksen tienoilla.

"Sillä prinssi Areobindos, jota ei voi nopeudesta syyttää, poimii
mieluummin helppoja laakereita Epiruksessa.

"Ja kaunis suosijattaresi, Licinius, keisarinna on minulle
suosiollinen, mutta hän ei tahdo enemmän kuin 'roomalaisten'
keisarikaan, että minä voittaisin kovin nopeasti.

"Minun täytyy siis odottaa näkinkenkäprinssiä.

"Senogallian luo en tahtonut pysähtyä.

"Mieleni paloi Roomaan.

"Siellä ei ollut varustuksiakaan ylivoiman vastustamista varten.

"Tämän erinomaisen aseman Setiumin, Capraen ja Taginaen luona valitsin
jo vuosia sitten.

"Ja minä riensin nopeasti.

"Mutta en tarpeeksi nopeasti.

"Setiumiin ehdin ensin.

"Mutta en Capraehen enkä Taginaehen, jotka ovat välttämättömät sen
suojaamiseksi.

"Taginae on asemani avain. -- Ilman Capraeta ja Taginaeta on leirini
linnoitus, jossa on vallit, mutta ei hautoja. Capraen ja Taginaen
seudun kolme pikku jokea ovat luonnollisia hautoja.

"Heti Setiumiin saavuttuani lähdin itse saraseenilaisten ratsumiesten
kanssa Taginaehen -- mutta liian myöhään.

"Kreivi Teja -- hän lienee rientänyt tänne Roomasta myrskytuulen
siivillä -- kreivi Teja oli saapunut hiukan ennen minua Taginaehen
lentävän joukkonsa johtajana. Vaikka saraseeneja oli seitsemän kolmea
vastaan, karkoittivat kirveillä varustetut goottilaiset ratsumiehet
heidät takaisin. Kun hän oli halkaissut saraseenikuninkaan Abochabarus
nuoremman kirveellään turbaanista vyötäisiin saakka, ei saraseeneja
enää voinut mikään pidättää. Huutaen he käänsivät hevosensa ja
ratsastivat pakoon vieden minut mukanaan.

"Tänään koetin tutkia Taginaen varusväen vahvuutta -- sillä tahtoisin
kukistaa tuon vihatun miehen ennen goottien pääjoukon saapumista --
mutta en enää päässyt Capraesta eteenpäin.

"Barbaarikuningas kuuluu olevan tulossa -- takajoukkoa johtaa herttua
Guntaris.

"Mutta missä viipyy, milloin tulee 'toinen sotajoukkoni?'"




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Seuraavana päivänä kuningas Totila saapui todella Taginaehen mukanaan
osa goottien sotajoukkoa. Valeria, joka katsoi olevansa parhaassa
turvassa kuninkaan leirissä, seurasi mukana. Julius, joka aikoi palata
luostariinsa Galliaan ja Cassiodorus, joka aikoi lähteä tarkastamaan
sitä, olivat myös leirissä.

Sotajoukon pääosan piti tulla etelästä päin pitkin Via Flaminiaa
herttua Guntariksen ja lipunkantaja kreivi Wisandin johdolla. Lännestä
päin Florentiasta oli Hildebrand-vanhus tulossa.

Vasta näiden joukkojen saavuttua voitiin hyökätä prefektin lujan aseman
kimppuun.

Cethegus puolestaan vastusti nuorten ritarien hyökkäysvaatimuksia.

"En ole saapunut voittamaan yhtä taistelua, vaan koko Italian.

"Kun meillä on ylivoima puolellamme, voimme ajatella taistelua."

Eräänä aamuna Julius saapui kuninkaan telttaan ja antoi hänelle
kirjeen.

Totila rypisti otsaansa tunnettuaan käsialan, mutta rupesi lukemaan:

"Julius Manilius Montanukselle Cethegus, Rooman prefekti ja Magister
militum per Italiam.

"Olen kuullut, että sinä oleskelet barbaarien leirissä.

"Licinius oli nähnyt sinun ratsastavan tyrannin vieressä.

"Tapahtuisiko vallan uskomattomia, sotisiko Julius Cethegusta vastaan,
poika isäänsä vastaan?

"Tule tänään auringon laskiessa puheilleni Silvanuksen rappeutuneeseen
temppeliin, joka on meidän ja barbaarien etuvartijain välillä.

"Tyranni on ryöstänyt minulta Italian, Rooman ja sinun sielusi.

"Minä riistän häneltä kaikki ne takaisin -- sinut ensimmäiseksi.

"Tule. Minä käsken sinua isänäsi ja kasvattajanasi."

"Minun on toteltava häntä. Olen hänelle kiitollisuuden velassa."

"Niin olet", vastasi Totila antaen kirjeen takaisin.

"Mutta sinun ja prefektin välinen kohtaus on vaarallinen.

"Olet pyytänyt, etten koskaan puhuisi sinulle 'isällisestä
hyväntekijästäsi.'

"Lupasin sen ja lupaukseni olen pitänytkin.

"Mutta minun on varoitettava sinua."

"Hän ei suinkaan uhkaa henkeäni."

"Mutta kenties vapauttasi. Ota mukaasi viisikymmentä ratsumiestä!

"Ilman seuruetta en laske sinua leiristä."

Auringon laskiessa Julius saapui seurueineen rappeutuneen temppelin
luo.

Vanhan Fanumin pylväistä oli vain muutamia enää pystyssä. Useimmat
olivat pitkällään kukkulalla, jonka huipulla yksinkertainen monopteros
kohosi. Kaarikattokin oli suureksi osaksi luhistunut.

Rehevä muratti peitti patsasten kannot.

Kivirikko ja muut rikkaruohot peittivät marmoriportaita, jotka veivät
joka puolelta avonaiseen rakennukseen.

Tällä kertaa Totila oli epäillyt prefektiä aiheettomasti.

Sillä kun Julius saapui kukkulan juurelle viidenkymmenen ratsumiehen
kanssa -- toiset viisikymmentä lähtivät juuri leiristä kuninkaan
johdolla ja lähenivät yhtymäpaikkaa -- nähtiin Cetheguksen kävelevän
yksin temppelin sisäpuolella.

Julius astui hevosen selästä ja nousi portaita.

Cethegus katseli häntä moittivasti.

"Sinä odotutit itseäsi, vaikkemme olekaan tavanneet pitkiin aikoihin.

"Onko se munkin moraalia?

"Sinä tulet hyvin vartioituna.

"Kuka sinut on opettanut epäilemään minua?

"Mitä? Seuraavatko barbaarit sinua tänne saakka?"

Hän osoitti erästä viimeksi tulleiden päällikköä, joka ruskeaan
vaippaan puettuna ja hilkka pään yli vedettynä hyppäsi ratsulta ja
kahdentoista seuralaisensa kanssa asettui vartijaksi temppelin
portaille.

Julius aikoi käskeä heidät pois, mutta toinen päällikkö, kreivi
Torismut sanoi lyhyesti:

"Kuninkaan käskystä!"

Hän itse asettui myöskin vartioimaan.

"Puhu kreikankieltä", sanoi Julius. "Sitä nuo eivät ymmärrä."

Cethegus ojensi hänelle molemmat kätensä.

"Nyt siis paljon kiertänyt Odysseus taas näkee Telemachoksensa."

Julius peräytyi.

"Synkkiä juttuja kerrotaan sinusta, Cethegus.

"Ovatko kätesi vuodattaneet verta vain taistelussa?"

Cethegus puristi nyrkkiin kätensä, johon toinen ei ollut tarttunut.

"Ovatko sydänystäväsi valheet myrkyttäneet sydämesi minua kohtaan?"

"Kuningas Totila ei valehtele.

"Hän ei ole kuukausmääriin maininnut läsnäollessani nimeäsi.

"Pyysin sitä häneltä.

"Sillä en voinut puolustaa sinua hänen hirmuisia syytöksiään vastaan.

"Onko totta, että sinä olet hänen veljensä Hildebadin --"

"En ole tullut tänne pyytämään anteeksi, vaan antamaan anteeksi.

"Vuosikausia on riehunut taistelu Roomasta pappeja, kreikkalaisia ja
barbaareita vastaan. Ja minä olen yksin.

"Kohtalon aallot viskovat minua väsynyttä, haavoittunutta, puoliksi
epätoivoon joutunutta milloin ylös, milloin alas.

"Ja aina yksin.

"Ja missä on poikani Julius, sieluni poika, jonka pitäisi lohduttaa
rakkaudellaan?

"Galliassa munkkien seurassa, Bysantissa tai Roomassa barbaarikuninkaan
kätyrinä tai vieraana. Kaukana minusta ja teistäni."

"Varoitin sinua niistä teistä. Punaisia ja mustia tahroja on niillä. En
voi seurata sinua."

"Hyvä on. Mutta kun sinä olet niin viisas ja uskosi innokas palvelija,
niin miksi et tullut valaisemaan ja pelastamaan minua?"

Tämä oli kauan ja huolellisesti valmistettu nuoli, jonka Cethegus oli
säästänyt viimeiseksi.

"Kun sieluni yhä enemmän sulkeutui rakkaudelta ja lämmöltä, kun se yhä
kivettyi ja jäätyi, missä oli silloin Julius, jonka piti pehmittää ja
lämmittää minua?

"Oletko täyttänyt velvollisuutesi minua kohtaan poikana, kristittynä,
pappina?"

Nuo sanat tekivät järkyttävän vaikutuksen nuoren munkin hurskaaseen
mieleen ja lempeään sydämeen.

"Suo anteeksi", sanoi hän, "minä myönnän rikkoneeni sinua vastaan."

Cethegus huomasi voittavansa.

"Korjaa se sitten.

"En tahdo vähääkään, että otat osaa tähän taisteluun.

"Odota loppua.

"Mutta odota sitä minun luonani, minun puolellani, minun leirissäni, ei
barbaarien luona eikä Galliassa.

"Jos minä olen Saul, joka on menettänyt Jumalan armon, niin ole sinä
David ja valaise sieluani, joka usein synkistyy.

"Pyhin omantunnon velvollisuutesi pakottaa sinut puolelleni.

"Muuten saat vastata teostasi.

"Sinä olet elämäni hyvä henki.

"Minä tarvitsen rakkauttasi, muuten sorrun kokonaan vihaamiesi voimien
edessä.

"Ainoa ääni, joka voi taivuttaa minut sanojesi mukaan ainoan autuaaksi
tekevän opin puoleen, on sinun äänesi, Julius.

"Ratkaise nyt omantuntosi mukaan."

Innokas velvollisuudentuntoinen kristitty ei voinut vastustaa
houkutusta.

"Sinä olet voittanut -- minä seuraan sinua, isäni", huudahti hän ja oli
aikeissa heittäytyä voittajansa rinnoille.

"Kirottu teeskentelijä", lausui samassa kirkas, voimakas ääni.

Ratsumiesten päällikkö, joka oli asettunut ylimmälle portaalle,
syöksähti temppelin sisään ja työnsi hilkan syrjään.

Hän oli kuningas Totila.

Kädessä hänellä oli paljastettu miekka.

"Haa, barbaari täällä", huusi prefekti vihansa vimmassa.

Hänenkin miekkansa välähti. Veriviholliset ryntäsivät toisiaan vastaan.
Miekat kiersivät toisiaan, joskus yhteen helähtäen.

Mutta Julius syöksähti taistelijoiden väliin, tarttuen kummankin
käteen.

Hetkiseksi hän sai taistelun keskeytetyksi. Miekka kädessä, uhkaavan
näköisenä kumpikin seisoi varuillaan.

"Sinä olet kuunnellut keskusteluamme, barbaarien kuningas", sähisi
prefekti. "Onko sekin kuninkaallista ja sankarillista?"

Totila ei vastannut hänelle mitään.

Juliukselle hän sanoi:

"En ollut huolissani yksistään ulkonaisesta vapaudestasi.

"Minä tunsin, minä aavistin hänen valheensa sielullesi. Olen luvannut
sinulle, etten koskaan syytä häntä, poissa olevaa.

"Mutta nyt hän on edessämme.

"Kuulkoon hän, mitä minulla on sanomista ja puolustautukoon, jos voi.

"Tahdon tehdä sinulle selväksi, että hänen sielunsa ja jokainen hänen
henkensä ajatus on musta ja petollinen kuin paholainen.

"Katso, nuokin sanat, jotka näyttivät tämän hetken lämpimän tunteen
aiheuttamilta ja jotka voittivat sinut, ovat petolliset, teeskennellyt,
monta vuotta sitten mietityt.

"Katso Julius, tunnetko tämän käsialan?"

Hän näytti hämmästyneelle ystävälleen täyteen kirjoitetun
papyroskäärön.

"Barbaarit varastivat muinoin vain kultaa", huudahti prefekti
vimmoissaan.

"Kirjeiden varastaminen on vielä pahempaa."

Hän aikoi siepata käärön pois.

Mutta Totila jatkoi:

"Kreivi Teja sai tämän käsiinsä eräästä salakomerosta hänen talostaan.
Nuo päiväkirjat ovat ilmaisseet yhtä ja toista hänen pirullisuudestaan.

"En nyt puhu hänen rikoksistaan muita kohtaan.

"Mutta tässä hän kirjoittaa sinusta:

"'Juliusta en vielä pidä menetettynä.'

"'Saa nähdä, eikö sieluni pelastamisen velvollisuus tuo tuota uneksijaa
luokseni.'

"'Hänen täytyy tarttua käteeni 'vetääkseen minua ristin puoleen'.'

"'Mutta minun käsivarteni on voimakkaampi. Minä vedän hänet
maailmaani.'

"'Minun on vain vähän vaikea tavata oikeata äänensävyä.'

"'Minun on siksi luettava Cassiodorusta.'"

"Cethegus", huudahti Julius valittaen, "oletko sinä tuon kirjoittanut?"

"Luulin sinun tuntevan käsialan.

"Hän kyllä kieltää sen. -- Hän väittää valheeksi kaikki tietoni ja
aavistukseni.

"Hän väittää valheeksi sen, että hän väärennettyjen asiakirjojen avulla
sai baltiherttuan Alarikin tuomituksi kuolemaan, että hän antoi myrkkyä
Atalarikille ja Camillalle, että hän murhautti Amalasuntan välityksellä
kolme muuta baltiherttuaa, että hän lähetti murhaajia minun kimppuuni,
että hän saattoi Amalasuntan Petroksen käsiin, Petroksen taas
keisarinnan, Vitigeksen Belisariuksen ja Belisariuksen Justinianuksen
käsiin.

"Hän väittää valheeksi sen, että hän on lähettänyt Boëthiuksen pojan
kuolemaan, että hän on murhannut veljeni, että hän on aselevon aikana
petollisesti hyökännyt laivastomme kimppuun -- kaiken tämän hän väittää
valheeksi -- sillä hän hengittääkin valhetta."

"Cethegus", rukoili Julius, "sano 'ei' ja minä uskon sinua."

Mutta prefekti, joka alussa oli ottanut vastaan puoleksi suljetuin
silmin Totilan sanat, ikäänkuin ne olisivat olleet nuijan iskuja, pisti
lopulla miekkansa tuppeen, kohottautui pystyyn, pani käsivartensa
ristiin rinnalleen ja lausui:

"Niin, minä olen tehnyt kaiken tuon ja vielä paljon muutakin.

"Minä olen sysännyt kaiken, mikä on ollut tielläni, syrjään
voimakkaasti ja viisaasti.

"Sillä tielläni oli korkea päämäärä, Rooman valtakunnan loisto.

"Ja samalla maailman valtaistuin.

"Tuon maailmanvaltani perilliseksi olin aikonut -- sinut, Julius.

"Olen tehnyt kaiken tämän Rooman puolesta ja sinun puolestasi --
vähiten oman itseni vuoksi.

"Miksi sinun puolestasi?

"Siksi, että rakastan sinua, sinua yksin koko maailmassa.

"En kristillisellä lähimmäisen rakkaudella, joka käsittää koko
maailman.

"Tuollaista haaleata rakkautta olen aina halveksinut.

"Minä rakastan kuumasti, intohimoisesti, tuskallisesti.

"Ihmiskunnan asemesta rakastan minä sinua.

"Niin, sydämeni on kivettynyt halveksiessani ihmisten pikkumaisuutta.

"Tässä graniittikalliossa elää vielä yksi tunne -- rakkaus sinuun.

"Sinä et ole koskaan sitä ansainnut.

"Mutta eräs olento, jonka piirteet sinä olet perinyt, jonka kuvan sinun
näkemisesi loihtii esiin haudasta, nuoruuden aikaisesta menneisyydestä,
on kutonut salaperäisen, pakottavan siteen sinun ja minun välille.

"Nyt saat viholliseni läsnäollessa tietää pyhän salaisuuteni, jonka
olin aikonut ilmoittaa vasta silloin, kun olit kokonaan tullut
pojakseni.

"Oli aika, jolloin nuoren Cethegus Caesariuksen sydän oli yhtä pehmeä
ja lempeä kuin sinun nyt.

"Ja siinä eli rakkaus verrattomaan, unohtumattomaan olentoon, rakkaus
pyhä ja puhdas kuin tähdet. Hänkin rakasti minua.

"Mutta vanha, vuosisatoja vallinnut viha erotti Cetheguksen ja
Maniliusten suvut."

Julius kalpeni, Totila pisti miekkansa tuppeen ja kuunteli
tarkkaavaisena Cetheguksen kertomusta nojaten molemmin käsin miekan
kahvaan.

"He olivat olleet senaatin -- me Grakkusten puolella.

"He Sullan -- me Mariuksen.

"He Ciceron -- me Catilinan.

"He Pompejuksen -- me Caesarin.

"Olin kuitenkin vihdoin saanut isän kovan sydämen taivutetuksi. Hän
näytti jo olevan valmis antamaan suostumuksensa.

"Sillä hän näki, miten me rakastimme toisiamme. Neito seurasi minua
tahdottomasti kuin rauta magneettia ja minä tunsin, että hän oli hyvä
hengettäreni. Silloin eräs goottiherttua, jonka sielu joutukoon
Raivotarten raadeltavaksi, saapui. Hän oli kauan tuntenut minut ja
vihannut minua.

"Hän varoitti Maniliusta, joka luotti häneen täydellisesti, sillä hän
oli barbaarien saapuessa Italiaan suojellut Maniliusten taloa ja
perhettä ryöstöltä ja väkivallalta, hän varoitti isää pahakatseiselta
Cethegukselta ja herätti eloon vanhan vihan. Hän ei hellittänyt,
ennenkuin isä oli luvannut tyttärensä vastustuksesta huolimatta eräälle
gallialaiselle senaattorille, baltiherttuan ystävälle.

"Turhaan Manilia rukoili armoa.

"Silloin päätimme paeta.

"He asuivat eräässä Tiberin rannalla sijaitsevassa maatalossa Porta
aurelian luona.

"Mutta epäluuloinen isä kiirehtikin häitä.

"Kun sovittuna yönä nousin puutarhan muurin yli ja hiivin hänen
makuuhuoneeseensa, oli se tyhjä.

"Mutta atriumista kaikuivat korviini häälaulut ja huilunsoitto.

"Henkeäni pidättäen hiivin atriumin ovelle ja vilkaisin sisään.

"Siellä Maniliani lepäsi morsiuspuvussa isänsä ja sulhasensa välissä.

"Vieraita oli lukematon joukko.

"Näen vielä Manilian kalpeat kasvot, hänen kyynelistä kosteat silmänsä
-- näen, miten Montanus pani kätensä hänen kaulalleen -- silloin
ryhdyin epätoivoiseen tekoon -- hyökkäsin saliin ja sieppasin hänet
syliini huiskien ympärilleni miekallani.

"Mutta noita sankareita oli yhdeksänkymmentä. Kauan puolustauduin heitä
vastaan. Silloin tapasi minut balti Alarikin miekka. He riistivät
parkuvan Manilian käsivarsiltani ja heittivät minut vertavuotavana,
vainajaksi luultuna muurin yli Tiberin rannalle.

"Mutta silloinkin, kuusi lustrumia sitten -- samoin kuin hiukan toista
vuotta sitten -- herätti joen jumalan henkäys minut tainnoksista.

"Kalastajat löysivät minut ja heidän hoidossaan virkistyin.

"Mutta sydämeni reväistiin sinä yönä rinnastani --

"Monta, monta vuotta kului.

"Minä vihasin maailmaa ja sen Jumalaa, jos sellaista on olemassakaan.

"Ja Maniliusten suku ja balti Alarik saivat kokea, etten minä ollut
kuollut.

"Maanpakolaisina he kaikki lähtivät Italiasta kovan kostoni
rankaisemina.

"Vain yksi kuva säilyi sielussani verrattomana, liikuttavan kauniina.

"Vuosien vieriessä satuin kerran Gallian matkoillani Rhodanuksen
rannalle.

"Barbaarien välillä oli syttynyt sota.

"Frankit ja burgundit olivat hyökänneet goottien hallussa olevaan
Galliaan ja hävittäneet erään Rhodanuksen rannalla olevan huvilan.

"Kun katselin atriumin murtuneita patsaita ja tallattua puutarhaa,
juoksi sisältä pieni poika, joka huusi itkien: 'Auta, herra, sillä
äitini kuolee'."

"Oi, Cethegus", huusi Julius tuskan tukahduttamalla äänellä.

"Ja minä tunkeuduin taloon, joka oli vielä täynnä savun hajua.

"Naisten huoneessa makasi kalpea nainen nuoli rinnassaan.

"Muuten koko talo oli tyhjänä. Orjat olivat paenneet tai joutuneet
vangeiksi.

"Ja minä tunsin kuolevan naisen.

"Hänen poikansa nimi oli Julius.

"Hänen puolisonsa oli kuollut heti pojan syntymisen jälkeen.

"Kuoleva avasi silmänsä kuullessaan ääneni.

"Hän rakasti vielä minua.

"Minä annoin hänen juoda kypärästäni viinin sekaista vettä.

"Hän joi, suuteli minua otsalle ja kiitti minua:

"'Kiitos, rakkaani! Ole poikani isä. Lupaa se minulle!'

"Ja minä lupasin sen.

"Minä suutelin häntä ja suljin hänen silmänsä.

"Nyt saat ratkaista, olenko pitänyt pojan suhteen antamani lupauksen?"

Rautainen mies painoi molemmat kätensä kiivaasti kohoilevaa rintaansa
vasten.

Julius purskahti itkuun.

"Äitini", huusi hän.

Totila käveli liikutettuna edestakaisin temppelin pyörylässä. Cethegus
jatkoi:

"Valitse nyt!

"Valitse minun ja 'virheettömän ystäväsi' välillä.

"Mutta tiedä sekin, että ne teot, joita sinä suurimmassa määrässä
paheksit, olen tehnyt etupäässä sinun vuoksesi.

"Jätä minut yksin -- käänny pois minusta -- mene hänen luokseen. En
estä.

"Mutta jos Manilian varjo vaatii minut tilille sinusta, niin vastaan:

"'Minä olin hänelle isä -- mutta hän ei ollut minulle poika.'"

Julius peitti päänsä vaippaansa.

Silloin Totila pysähtyi prefektin eteen ja sanoi:

"Epäisällisesti sinä raastat hänen sydäntään.

"Sinä näet, että toisiaan vastaan taistelevat tunteet repivät häntä.

"Nouse, Cethegus. Minä tiedän keinon, millä tämän asian ratkaisemme.

"Nouse, Cethegus! Ratkaiskaamme kahden tämä uhkaava sota.

"Toinen goottikuningas vaatii sinut kaksintaisteluun.

"Tässä poikasi läsnäollessa haukun minä sinua valehtelijaksi,
väärentäjäksi, petturiksi, murhaajaksi, kunniattomaksi konnaksi.

"Veljeni veren kostan sinulle.

"Vedä miekkasi, jos olet mies.

"Ratkaiskaamme lyhyellä taistelulla pitkäaikainen viha. Taistelkaamme
elämästä, Roomasta ja Juliuksesta.

"Puolusta itseäsi!"

Vihansa vimmassa molemmat kiskaisivat miekkansa esille. Miekat alkoivat
uudelleen risteillä.

Taas Julius heittäytyi vihaisten miesten väliin kädet levällään.

"Pysähtykää, te vihan ja maailman miehet.

"Jokainen isku koskee sydämeeni.

"Kuulkaa, olen tehnyt päätökseni.

"Äitini henki on antanut minulle neuvon, minä tunnen sen."

Vihoissaan taistelijat laskivat miekkansa pistämättä niitä huotriin.

"Cethegus, sinä olet ollut minulle isän asemassa yli kaksikymmentä
vuotta.

"Minun ei poikanasi sovi ruveta tuomitsemaan tekojasi ja rikoksiasi.

"Minä tartun rakkaudella käteesi -- vaikka se olisi vieläkin enemmän
murhia tehnyt, -- niin kyyneleeni ja rukoukseni sen puhdistavat."

Totila peräytyi vimmoissaan. Prefektin kasvoilla kuvastui voitonriemua.

"Mutta minä en", jatkoi munkki, "voi kestää hirmuista sanaasi: minun
tähteni olet tehnyt tekosi ja rikkomuksesi.

"Kuule siis, en koskaan, vaikka se muuten minua houkuttelisikin, --
sillä minua miellyttää enemmän Golgatan orjantappurakruunu kuin Rooman
verellä tahrittu kruunu -- ottaisi perintöäsi, johon liittyy niin monta
kirousta.

"Olen omasi -- mutta liity sinäkin Jumalaan. -- Ole minun omani, ei
maailman eikä helvetin.

"Jos minua todella rakastat, niin luovu rikollisista suunnitelmistasi.

"Ja enemmänkin, tee katumus.

"Ilman katumusta ei ole lunastusta.

"Ja minä tahdon rukoilla Jumalaa, kunnes hän antaa sinulle anteeksi.

"Peruuta ajatuksissasi tekosi!"

"Seis", virkkoi Cethegus.

"Mitä puhut katumuksesta, sinä poikanen miehelle, poika isällesi?

"Tulkoot minun tekoni minun päälleni. Sinun ei tarvitse niitä kantaa."

"Ei koskaan, Cethegus.

"Jos pysyt entisissä aikeissasi, en lähde mukaasi.

"Tee katumus -- nöyrry -- ei minun edessäni, vaan Herran Jumalan
edessä."

"Haa", huudahti Cethegus pilkallisesti, "puhutko sinä lapselle?

"Kaikki mitä olen tehnyt, tekisin uudestaan, jos se olisi tekemättä
jäänyt."

"Cethegus", huusi Julius kauhistuneena, "puheesi ovat hirveät."

"Etkö todella usko Jumalaan?"

Kiihtyneenä Cethegus jatkoi:

"Katumus! Katuuko tuli?

"Sinä voit sen vain tukahduttaa, et koskaan tuhota sen eläessä.

"Kiitä sitä tai ivaa sitä -- niin sittenkin se pysyy tulena.

"Samoin täytyy Cetheguksen noudattaa ajatuksia, jotka liikkuvat hänen
päässään samoin kuin veri virtaa ruumiissa.

"Minä en vain tahdo, minun täytyy tahtoa.

"Samoin kuin vuoripuro virtaa vuoriston rinteeltä milloin juosten
kukkaisten niittyjen läpi, milloin terävien kalliokärkien yli, milloin
siunausta ja kasvullisuutta tuottaen, milloin kuolettaen ja hävittäen
ilman määräämisvaltaa -- samoin minuakin kohtalo kuljettaa tietä, jonka
luova voimani, nykyaika ja ympärilläni oleva maailma määräävät.

"Täytyykö minun katua sitä, että olen tielläni jotakin hävittänyt?

"Tekisin sen uudestaan."

"Kauhea ihminen! Noissa sanoissasi on helvetin henkäys.

"Miten sinä voit pelastua, kun et edes tunnusta mitään rikkoneesi?

"Ihmistahto on vapaa --"

"Yhtä vapaa kuin heitetty kivi, joka kuvittelee voivansa lentää."

"Pelkää, oi pelkää elävää Jumalaa, Cethegus!"

Mutta Cethegus nauroi vielä julmemmin ja pilkallisemmin kuin äsken.

"Haa, missä hän sitten on tuo elävä Jumala?

"Olen tutkinut taivasta, olen tutkinut tähtien kulkua, julmaa luontoa,
ihmisten vielä julmempaa kohtaloa enkä ole löytänyt muuta jumalaa kuin
väkevämmän oikeuden, välttämättömyyden, tuon peloittavan, ankaran
jumalattaren, jonka näkeminen muuttaa kiveksi samoin kuin Gorgopään
näkeminen.

"Jos kohtalon kamaluus katselee sinua Gorgosilmillään, poikani, niin
sinä kätkeydyt uneksimasi Jumalan vaipanpoimuihin ja lasket pääsi hänen
isälliselle povelleen.

"Tee niin, jos tahdot.

"Mutta älä soimaa miestä, joka uskaltaa katsoa kohtaloa silmiin ja
sanoa: 'Jumalaa ei ole'. Vaikka hän muuttuisikin kiveksi.

"Niin, nauraminen ja itkeminen ovat molemmat suloisia nautintoja.

"Mutta Prometheus ei hymyillyt, kun Pandora tarjosi hänelle huumaavan
rasian.

"Mutta hän ei myöskään itkenyt, kun väkivalta kahlehti hänen jäsenensä
kallioon.

"Ja korppikotkaan, joka syö hänen sydäntään -- hän on tottunut.

"Ja kohtalo väsyi ennemmin titaanin kiusaamiseen kuin hän taipui."

"Cethegus", rukoili Julius, "älä puhu tuolla tavalla, Jumala on
olemassa."

"Vai on? Missä hän sitten oli silloin, kun Manilia pakotettiin väkisin
menemään naimisiin, kun Cetheguksen sydän iäksi myrkytettiin?

"Missä hän oli silloin, kun sokea kohtalo ajoi frankin nuolen Manilian
sydämeen?

"Minäkin olen häntä uskonut. Niin kauan olinkin toisten leikkikaluna.

"Myöhemmin olen toiminut edellyttäen, ettei Jumalaa ole olemassa, sillä
sen on kohtaloni minulle opettanut.

"Ja siitä alkaen kaikki minun laskelmani ovat onnistuneet.

"Missä oli oikeudenmukainen, kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä
Jumalasi silloin, kun viaton Camilla joi toiselle aiotun myrkkypikarin?

"Missä olivat silloin hänen enkelinsä?

"Mikseivät Jumalan enkelit ottaneet siipiensä varaan Vitigeksen poikaa,
kun Calpurnius heitti hänet kalliolta alas, -- eihän varpusenkaan
pitäisi pudota katolta ilman Jumalan tahtoa -- eivätkä tappaneet
murhaajaa?

"Missä oli pelastava Jumalasi silloin, kun minä ammuin Rautgundiksen?

"Jos Jumala olisi ollut taivaassa, niin nuolen olisi pitänyt kimmota
uskollisesta vaimosta ja lävistää Cetheguksen rinta.

"Mutta nuoli oli terävä ja hyvin tähdätty. Siksi Rautgundis kuoli aivan
kuin hän olisi ollut Paduksen kalalokki.

"Älä siis puhu minulle elävästä Jumalasta, hassu poika."

"Cethegus", sanoi Julius, "minua kauhistuttaa. Tuo on hirmuisinta
Jumalan pilkkaa, mitä minä olen koskaan kuullut."

Totila kääntyi kauhuissaan pois ja pisti miekkansa tuppeen.

"Sillä, joka ajattelee noin", huudahti hän, "on jo rangaistusta
tarpeeksi.

"Mutta sinä, Rooman prefekti, et vielä tiedä tekojesi loppua.

"Odota! Kenties vielä rupeat uskomaan kostavaan Jumalaan."

"Tekojeni loppu", sanoi Cethegus nauraen, "on kuolema.

"Sen olen aikoja tiennyt.

"Kohtaako kuolema minut Länsi-Rooman tai koko maanpiirin
valtaistuimella, menetetyssä tai voitokkaassa taistelussa, kirveen vai
miekan kautta -- se ei koske Jumala-kysymykseen.

"Ja jos helvetti on olemassa, -- niin samantekevä.

"Pysyihän Prometeuskin itselleen uskollisena, vaikka olikin vuoreen
kytkettynä.

"Mutta nyt on puhuttu tarpeeksi.

"Tule tänne, Julius, sillä sinä olet minun omani."

"Olen Herran Jumalan oma enkä sinun", vastasi Julius ristien silmänsä
ja peräytyen muutamia askelia.

"Sinä olet poikani -- tottele minua."

"Sinä olet Jumalan poika samoin kuin minäkin, mutta sinä kiellät
isämme, jota minä tunnustan.

"Ainaiseksi irtaudun sinusta.

"Kuten uskontomme opettaa, on olemassa Lucifer, pahojen henkien
päämies, kirkas aamutähti, voimakkain, parhain Jumalan hengistä, joka
ylpeyden ja Jumalan kieltämisen vuoksi vajosi alas helvettiin -- niin
sinä, hirmuinen mies olet se."

"Niin, mutta Lucifer pääsi taivaan palvelijasta keisariksi, vaikkakin
vain helvetin keisariksi.

"Mieluummin helvetissä ensimmäisenä kuin taivaassa toisena. Seuraa
minua!"

Innoissaan hän tarttui munkin käsivarteen ja veti häntä puoleensa.

Silloin Totilan miekka välähti kolmannen kerran ja myöskin prefektin
miekka.

Tällä kertaa oli tosi kysymyksessä. Nyt ei Julius saanut taistelevia
erilleen.

Totila iski prefektiä päin otsaa. Isku oli liian voimakas täydellisesti
väistettäväksi. Roomalaisen kypärä lensi pois päästä ja hänen poskeensa
tuli verihaava.

Prefektin antama vastaisku tunki Totilan vaipan läpi, mutta pysähtyi
rengaspanssariin. Iskun voimasta Totila sentään peräytyi puoli askelta.

Seuraava yhteentörmäys oli ehdottomasti verinen, sillä heillä ei ollut
kummallakaan kilpeä.

Uudestaan he hyökkäsivät. Heidän väliinsä heittäytyneen munkin --
prefektin miekka oli haavoittanut hänen vasenta kättään -- hätähuudot
eivät olisi estäneet heitä jatkamasta taistelua -- mutta miehet, jotka
taisteluun kiintyneiden läsnäolijoiden huomaamatta olivat viime
hetkessä rientäneet temppelin portaita ylös, erottivat molemmat miehet
toisistaan.

Totilaan kävivät kiinni Torismut ja Visand, Cethegukseen Licinius ja
Syphax.

"Apujoukot ovat saapuneet ja tärkeitä tietoja etelästä", sanoi kreivi
Torismut.

"Kreivi Visand saapui juuri herttua Guntariksen lähettiläänä.

"Tule heti takaisin. Taistelu alkaa kohta."

"Lähde pian takaisin leiriin", sanoi Licinius Cethegukselle, "toinen
sotajoukko on saapunut."

"Onko Areobindoskin tullut?"

"Ei, herra", huudahti Syphax, "keisarinna on äkkiä kuollut. Päällikkönä
on Narses. Hänellä on satatuhatta miestä mukanaan."

"Narses", virkkoi Cethegus kalveten. "Minä tulen."

"Näkemiin, poikani Julius."

"Minä olen Jumalan poika."

"Hän on minun", huudahti Totila syleillen Juliusta.

"Hyvä on! Taistelu Roomasta ratkaisee tämänkin taistelun.

"Minä noudan sinut barbaarien leiristä."

Hän riensi portaita alas.

Yht'aikaa lähtivät Cethegus tovereineen pohjoista kohti ja Totila ja
Julius seuralaisineen etelää kohti leireihinsä.




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Prefekti ei telttaansa tultuaan tavannut Narsesta eikä hänen
sanansaattajaansakaan, mikä seikka häntä ihmetytti. Piso ja Salvius
Julianus, jotka hän oli lähettänyt Areobindoksen luo Anconaan, olivat
jo Calen luona kohdanneet Narseksen etujoukon -- germaanilaisia
ratsumiehiä, kuten he sanoivat -- ja saaneet tältä sekä
bysanttilaiselta arkontilta Basiliskokselta tietää yhtä ja toista
sellaista, että he kiireimmän kautta palasivat varoittamaan Cethegusta.

"Hän on nähtävästi tahtonut yllättää minut", tuumi Cethegus, "mutta
odotahan vain, Narses.

"Belisariuksellakin oli Capuan luona ylivoima. Sittenkin pidin häntä
kurissa hänen Italiassa ollessaan ja vihdoin karkoitinkin hänet täältä.

"Katsokaamme, onko raajarikko voimakkaampi kuin jalopeuramainen
sankari."

"Ole varovainen, päällikköni", varoitteli Piso.

"Ilmassa on kaikenlaista -- ukkosilma kohoaa sinun ylitsesi.

"Tuo Basiliskos, joka on Narseksen uskottu, -- tunnen hänet Bysantin
ajoilta -- oli hyvin salaperäinen minua kohtaan."

"Niin", puuttui Salvius Julianus puheeseen, "hän oli kovin
harvasanainen. Hän kertoi vain sen, minkä itse hyväksi näki."

"Orjamme saivat hänen orjiltaan enemmän tietoja."

"Mutta kun germaanilaisten ratsumiesten päällikkö saapui paikalle ja
kuuli orjien lörpöttelyt, hän iski erään Basiliskoksen palvelijoista
kuoliaaksi."

"Silloin elävätkin tulivat yhtä mykiksi kuin heidän kuolleet
toverinsa."

"Saamamme tiedot olivat hajanaisia, vastakkaisia ja epäjohdonmukaisia."

"Se vain on varma, että Bysantissa on tapahtunut suuria muutoksia!"

"Ja ne ovat tapahtuneet heti sieltä lähdettyäsi."

"Muutamat kertoivat keisarinnan lopettaneen päivänsä hiilihä'ällä."

"Juttu Belisariusta vastaan", tokaisi lainoppinut väliin, "on saanut
uuden käänteen. Keisarin sanotaan kumonneen senaatin päätöksen
Tribonianuksen tai Prokopiuksen vaikutuksesta."

"Nimiä Narses, Antonina, Anicius ja Prokopius mainitaan toistensa
yhteydessä."

"Prinssi Areobindos kuuluu sairastuneen ja Narses on komennettu
sijaan."

"Minä luulen, että siihen tautiin kuolee joku muu kuin
näkinkenkäprinssi."

"Entä minun neljätoista sanansaattajaani", kysyi Cethegus otsaansa
rypistäen.

"Minä luulen", sanoi Licinius, "Narseksen otattaneen ne kaikki kiinni."

"Germaanit nauroivat pirullisesti, kun mainitsin tästä'" sanoi
Julianus.

"Narses on todella saanut komennettavakseen sellaisen joukon, jollaista
ahne keisari ei ole koskaan ennen lähettänyt Bysantin porteista."

"Totta on siis kaikki, mitä olet pitänyt mahdottomana, päällikkö."

"Narses ei lähtenyt Epidamnukseen. -- Siellä ja muualla olleet
Areobindoksen joukot, jotka ovat vähäpätöisiä hänen suunnattomaan
armeijaansa verraten, ovat saaneet mennä pitkin rantaa Polaan Istriaan.

"Hän itse kulki pikamarssissa maanteitä myöten goottilaiseen
Dalmatiaan, hajoitti kuin myrsky kuivat lehdet ne muutamat tuhannet
barbaarit, joita siellä oli, ja valloitti Salonan, Sardonan ja
Jaderan."

"Niin, ja hän noudattaa julmaa menettelytapaa.

"Hän ei jätä jälkeensä ainoatakaan goottia. Kaikki, vaimot ja
lapsetkin, hän otattaa kiinni ja lähettää heti laivoilla Bysanttiin
orjuuteen. Hän kulkee musertavan rautajyrän tavoin goottikansan yli.
Missä Narses on liikkunut, siellä ei ole ainoatakaan goottia elossa ei
maalla eikä kaupungeissa."

"Se on oikein", sanoi Cethegus, "se on suurenmoista."

"Hän on vannonut Justinianuksen valtikan kautta, -- sanotaan -- ettei
hän lepää, ennenkuin keisarin valtakunnasta on viimeinenkin vapaa
gootti tuhottu."

"Taistelussa hän ei koskaan ota vankeja."

"Se on oikein", sanoi Cethegus.

"Polassa hän yhtyi 'toiseen sotajoukkoon', tunkeutui goottilaiseen
Venetsiaan ja kulki läpi koko maan äärettömän leveässä rintamassa.
Oikea siipi kulki eteenpäin vasemman pysytellessä napana. -- Rintama
kulki merestä etelänpuolelta vuoristoon pohjoiseen, ja kuparisen muurin
tavoin mursi alleen tai ajoi varustamattomilta alueilta kaupunkeihin
kaikki gootit. Kaupungit hän valtasi nopeasti yhden toisensa jälkeen.

"Sillä piirittäjänä Narses on etevämpi kuin kukaan muu, sanoi
Basiliskos, joka ei ollenkaan salaa heidän saavuttamiaan voittoja.

"Ne saa prefekti kuitenkin pian tietää", sanoi hän ilkeästi hymyillen,
"samoin kuin suuren Narseksen sotilaallisen menettelytavankin.

"Narses sanoi: Italia on saapas, joka on kuljettava ylhäältä alaspäin.

"Tulinen virkatoverini Belisarius oli hullu lähtiessään kulkemaan sitä
ylöspäin pikkuvarpaasta alkaen.

"Jos goottilaiskirput ajetaan veden rannalta vuoristoon kuivalle, niin
ne eivät huku.

"Ne ovat päinvastoin vähitellen ajettavat vuoristosta, kuivalta alkaen
vettä kohden. Lopuksi, kun saavutaan kapeaan niemeen, on kaikki
ajettava veteen, missä ne hukkuvat.

"Sillä laivaston heiltä on ottanut -- pikemmin varastanut kuin
valloittanut -- oivallinen magister militum per Italiam."

"Kuiskailtiin", sanoi Julianus, "että tuo arvonimi on jo peruutettu".

"Tottapa minä, tämän arvonimen kantaja, siitä jotakin tietäisin."

"Kukapa tiennee. Kerrotaan, että sinut olisi erotettu toimestasi.

"Narses on saanut keisarilta salaiset, sinetillä suljetut toimiohjeet,
jotka hän saa avata ja toimeenpanna vasta tuhottuaan kuningas Totilan."

"Kuka sitä kertoi", kysyi Cethegus nopeasti. "Basiliskos itsekö?"

"Ei, hän puhuu vain sodasta.

"Eräs orja siitä kertoi.

"Tämän kuultuaan germaanipäällikkö löi hänet kuoliaaksi nuijallaan."

"Se oli vahinko", virkkoi Cethegus miettiväisenä. "Se on, hän löi liian
aikaisin."

"Tuo kaiken musertava marssi oli erittäin ihana näytelmä", jatkoi
Basiliskos kertomustaan.

"Vasen sivusta seisoi etelässä vahvana tukipisteenä meren luona, jonka
vahva laivasto sulki. Oikea, joka pohjoisessa ulottui vuorensoliin, --
niihin pantiin voimakkaat vartiostot -- siirtyi vähitellen oikealta
vasemmalle etelään päin samoin kuin linnustaja vetää verkkonsa
levottomasti räpyttelevine lintuineen kokoon. Niistä ei yksikään pääse
häneltä karkuun.

"Ainoastaan Tridentumin ja Bolzanumin kautta pohjoiseen sekä Atesiksen
ja Passaran laaksoihin päin muutamia tuhansia gootteja pääsi vaimoineen
ja lapsineen pakenemaan. He vielä voittivatkin Mansio Majaen luona
Teriolis-linnan varusväen avulla heitä takaa-ajavan arkontti
Zeuxippoksen, joka yhtyi nopeasti pääjoukkoon.

"Mutta lukuunottamatta noita vuoristoon paenneita parvia ja Veronaan
sulkeutuneita joukkoja ei ole ainoatakaan goottia elossa niillä
paikoin, missä Narses on kulkenut tähän saakka. Aqvileja, Concordia,
Forum Julii, Ceneta, Tridentum, Tarvisium ja Comaclum joutuivat
Narseksen käsiin.

"Hän riensi Ravennaan.

"Goottilainen piiritysjoukko luopui heti piirityksestä ja väistyi niin
tavattoman apujoukon edestä länteen päin. Ravennassa verinen Johannes
yhtyi häneen --"

"Sitä en usko", keskeytti Cethegus. "Johannes oli Belisariuksen
uskollinen puoluelainen. Hän vihaa Narsesta tulisemmin kuin
Belisarius."

"Samoin mekin epäilimme. Mutta Basiliskos sanoi nauraen: 'Narses on
voittanut hänet. Te roomalaiset ritarit ja sotatribuunit saatte vielä
nähdä monta Narseksen tekemää ihmettä.'"

"Varmaa on, että Johannes on nyt Narseksen palveluksessa. Hän on
henkivartijain ja hunnien päällikkönä."

Cethegus pudisti päätään.

"Ikävä kyllä" -- jatkoi Piso Basiliskoksen kertomusta, --
"ampumamestarimme Martinus tuhoutui heti Ravennasta lähdettyämme."

"Mitä", kysyi Cethegus ihmeissään. "Martinuskin, Belisariuksen kätyri,
juhta ja laskumestari oli Narseksen palveluksessa?

"Tähän on kätkettynä salaisuus, kuten te jo sanoitte --"

"Ravennan luona", kertoi Basiliskos, "kohtasi meitä ensimmäinen vastus.

"Ei minkään sotavoiman, vaan barbaarikuninkaan laitosten taholta.

"Tämä on sotapäällikkönsä Tejan avulla pannut toimeen erittäin
nerokkaasti laaditun puolustusjärjestelmän, jonka piti suojella Italiaa
pohjoisesta päin tulevilta hyökkäyksiltä. Aemiliassa on järjestelmä jo
toteutettu, Venetsiassa laitokset eivät vielä olleet valmiit -- meidän
onneksemme. Muuten ei Narseksen suunnaton ylivoimakaan olisi päässyt
niin nopeasti etenemään. Totila oli varustanut murroksilla ja haudoilla
kaikki vuoripolut ja solat niin taitavasti, että pienet varusväet
saattoivat pidättää päiväkausia suurimpienkin sotajoukkojen marssia.

"Ihmetellen Narses katseli näitä laitoksia.

"'Tuo Totila on paljon nerokkaampi päällikkö kuin Antoninan puoliso',
huudahti hän.

"Hän oli Aemiliankin läpi kulkiessaan aikonut muodostaa leveän rintaman
etelään päin ja hävittää tieltään kaikki gootit.

"Hänen täytyi luopua aikeestaan marssia Ravennasta länteen, sisämaahan
päin, kun Martinus oli salaperäisesti kuollut koettaessaan
salaperäisellä tavalla hävittää kuningas Totilan varustuksen Imolan
luona.

"Kun Narses seisoi neuvottomana linnoituksen edustalla ja sanoi, että
koko hänen suunnitelmansa saattaisi tuhoutua näiden esteiden vuoksi
sekä sai -- ensimmäisen kerran koko tämän sotaretken aikana --
mielipahasta kaatumatautikohtauksen, tuumi Martinus Johannekselle, joka
oli saanut suuren haavan rintaansa yrittäessään valloittaa
linnoituksen:

"'Belisariuksen kostajaa eivät nuo kivet saa pidättää, jos Martinus on
laskenut oikein. Tosin viimeinen, pieni kokeeni epäonnistui ja oli
viedä pääni, mutta kun kysymys on Belisariuksen kostamisesta, uskallan
päänikin.'

"Yöllä Martinus hiipi muutamain kivimiesten kanssa kallioseinän luo ja
porasi siihen pienen reiän.

"Äkkiä ankara pamaus, jonkamoista emme olleet koskaan kuulleet,
säikähdytti meidät kaikki ulos teltoista.

"Riensimme kallion luo.

"Tämä oli haljennut aivan kuin salaman vaikutuksesta, mutta ei ylhäältä
alaspäin, vaan alhaalta ylöspäin. Valleilla oleva goottilainen
varusväki oli kokonaan tuhoutunut, mutta kamalasti runneltuina ja aivan
mustina makasivat myöskin Martinus -- hänen viisas päänsä oli
kahdentoista askeleen päässä pienestä ruumiista -- ja hänen
apulaisensa."

"Arvoituksellista", sanoi Cethegus. "Onko keksintö tunnettu?"

"Ei, hän on vienyt sen mukanaan.

"Hän sanoi, ettei se vielä ollut aivan valmis.

"Hänen teltastaan löydettiin pieni kasa mustia jyväsiä, -- mustan suolan
tapaista -- jotka Narses käski heti yöllä tuoda telttaansa. Mutta
matkalla kantajan pikisoihdusta kipuna putosi avonaiseen astiaan.
Heleän valkeana myrkky välähti hiukan puhahtaen ylös ilmaan. Tällä
kertaa se ei pamahtanut eikä tehnyt mitään vahinkoa."

"Jos minulla olisi tuota mustaa suolaa", huokasi Cethegus, "niin Narses
ja Bysantti saisivat varoa itseään."

"Niin, samaa lienee Narseskin ajatellut", sanoi Piso nauraen, "sillä
Basiliskoksen kertomuksen mukaan hän tutki kaikki tuhoutuneen maljat ja
kirjoitukset, mutta tuloksetta."

"Imolan saimme siten haltuumme", jatkoi Salvius Julianus Basiliskoksen
kertomusta, "mutta heti lähellä, Castrum Brintumin luona oli taas
samanlainen este.

"Eikä meillä enää ollut Martinusta, joka olisi räjäyttänyt sen.

"Narses pysähtyi neuvottomana.

"'Johannes', kysyi hän vihdoin, 'tunnetko tarkoin Ravennasta Anconaan
vievän rantatien?'

"'Tunnen', vastasi tämä, 'sillä siellä saavutin parhaat voittoni
Belisariuksen aikana.'

"'Eikä siellä ole näitä esteitä', sanoi Narses iloissaan, 'sillä
barbaarikuningas luuli voivansa vartioida luonnollisia esteitä, Jonian
mereen laskevia jokia, laivastollaan. Rooman prefekti on ystävällisesti
poistanut tieltämme hänen laivastonsa.'

"'Kääntykää! Purkakaa leiri! Me lähdemme pitkin rantaa kaakkoon.'

"'Miten aiot kulkea sillattomien jokien yli', kysyi Basiliskos.

"'Sillat kannamme mukanamme, ystäväni', vastasi Narses."

"Olen utelias tietämään, miten se tapahtui", tuumi Cethegus.

"Ja me lähdimme", päätti Basiliskos kertomuksensa, "ensin itään päin
rannikkoa kohti ja sinne saavuttuamme pitkin rantaa melkein suoraan
etelää kohti Johanneksen johdolla. Laivasto purjehti myöskin pitkin
rantaa yhtä rintaa sotajoukon kanssa. Siellä, missä joki tuli maajoukon
eteen, lähetettiin laivastosta lukemattomia pieniä laivoja jokeen ja
näillä vietiin joukko toiselle rannalle.

"Jos kahden joen välillä oli vain kapea maakaistale, ottivat miehet
keveät venheet hartioilleen ja kantoivat ne joelta joelle tai
kannattivat ne hevosilla.

"Siten kuljimme Sapiksen yli vanhaan Ficocleen, sitten Caesarin
kuuluisaksi tekemän Rubiconin kolmen haaran yli, erään minulle
tuntemattoman joen poikki sekä Arminiuksen yli Ariminumiin, missä
goottien urhoollinen johtaja Usdrila kaatui hyökätessään meitä vastaan.

"Mutta Via Flaminiaa pitkin oli mahdoton päästä eteenpäin. Vahva Petra
pertusana suojeli sitä. Me käännyimme sen vuoksi lounaaseen ja kuljimme
Metauruksen kautta Apenniineja kohti. Me tulimme auttamaan Rooman
prefektiä ja Italian valtionhoitajaa, -- vaikka tämä maa onkin toisten
käsissä -- suurta magister militumia per Italiam, jolla on mukanaan
vain pieni sotajoukko. Me tulimme auttamaan, etteivät kuningas Totila
ja Tarentumin kreivi Teja musertaisi häntä sekä teitä kaikkia, jalot
roomalaiset ritarit, kuten myllynkivet ohranjyviä."

"Mutta sanansaattajasi", jatkoi Piso, "pidätettiin Epidamnuksessa --"

"Jokainen jäi sille tielleen, ei ainoakaan ole palannut takaisin. Eivät
nekään, jotka saivat määräyksen heti palata, ole tulleet takaisin",
tuumi Cethegus miettivän näköisenä.

"Päätän heidän kohtalonsa osaksemme tulleesta kohtelusta. Viekas
bysanttilainen tahtoi nimittäin pidättää meidätkin, vaikkakin hyvin
kohteliaalla tavalla.

"Hän tahtoi välttämättömästi saattaa meidät Narseksen luo, siis yhä
kauemmaksi sinusta. Telttojemme ympärille hän pani germaaneja
'kunniavahdiksi'. Kun me, aavistaen hänen aikomuksensa, lähdimme yöllä
teltoistamme ja hiivimme leiristä, ampui kunniavahti jälkeemme
kunnialaukauksiksi nuolisateen, joka tappoi kaksi orjistamme ja
haavoitti hevoseni."

"Suuri kaatumatautinen aikoi siis täydellisesti yllättää minut --
salata minulta viimeiseen silmänräpäykseen saakka aikomuksensa. --

"Hyvä on! Hevoseni, Syphax. Me lähdemme jo tänä yönä Narsesta vastaan."

"Herra", kuiskasi Syphax, joka oli myöskin ollut kuuntelemassa
tribuunien kertomusta, "miksi et lähettänyt minua Epidamnukseen, kuten
pyysin?"

"Silloin ne olisivat vanginneet sinutkin samoin kuin muutkin
sanansaattajat."

"Herra, Afrikassa on meillä sananlasku: jos vuoren tuli ei tule
luoksesi, niin ole iloinen äläkä mene laavaa vastaan."

Piso virkkoi hymyillen:

"Sen voisi kääntää kristilliseksikin lauseeksi: 'Jollei piru nouda
sinua, niin älä hae häntä käsiisi'. Kukapa itsestään meneekään
helvettiin?"

"Minä. Olen ollut sinne matkalla jo kauan aikaa", sanoi Cethegus.
"Voikaa hyvin, roomalaiset sotatribuunit. Licinius edustaa minua täällä
leirissä palaamiseeni saakka.

"Barbaarikuningaskin tietänee jo Narseksen saapumisesta ja hänen
sotajoukkonsa suuruudesta. Hän ei hyökkää tänä yönä kimppuuni, kuten
silloin kerran Roomassa."

Kun roomalaiset ritarit olivat lähteneet teltasta, sanoi Cethegus
Syphaxille:

"Ota haarniska yltäni!"

"Kuinka, herra? Olet nyt lähdössä Narseksen etkä Belisariuksen
leiriin."

"Juuri senvuoksi jätänkin pois ulomman rintahaarniskan.

"Anna minulle suomuspaita, jota pidän tunikan _alla_."

Syphax huokasi.

"Nyt on tosi kysymyksessä.

"Ole nyt varuillasi, Hiempsalin poika."




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Läpi yön Cethegus ratsasti Narsesta vastaan. Hän mietti herkeämättä
koko matkan.

Hänellä oli vain muutamia miehiä mukanaan.

Tribuunit olivat kehoittaneet, että hän ottaisi suuremman seurueen
mukaansa.

Cethegus vastasi:

"En voi kuitenkaan ottaa mukaani sataa tuhatta miestä."

Aamun sarastaessa hän tapasi Fossa novan luona Narseksen etujoukot.

Tulijat olivat villinnäköisiä ratsumiehiä, joiden teräväkärkisistä
kypäröistä mustat hevosenhännät valuivat selässä olevien sudennahkojen
päälle. Varuksina heillä oli rengaspanssarit, leveät lyömämiekat ja
pitkät keihäät. Käsivarret ja jalat olivat paljaat. Vasempaan jalkaan
oli hihnoilla sidottu kannus. Satuloitta he istuivat vahvojen
hevostensa selässä.

Ratsumiesten johtaja -- hänellä oli runsaasti kullattu levypanssari ja
hevosen hännän asemesta kaksi korppikotkan siipeä kypärässään --
karautti nuolennopeasti punaisella oriillaan vastaantulijoita kohti
pysähtyen aivan Cetheguksen eteen, joka ratsasti pienen seurueensa
etunenässä.

Ratsumiehen punainen, pitkä tukka, joka oli pään päällä pantu
jakaukselle, hulmusi poskilla ja parta riippui kahtena kapeana
suikaleena rinnalle. Vaaleanharmaista silmistä loisti rohkeus ja
nerokkuus.

Hetken molemmat ratsumiehet katselivat tutkivasti toisiaan.

Vihdoin korppikotkan sulkain kantaja huudahti:

"Sinä olet varmaankin Cethegus -- Italian suojelija."

"Niin olen."

Toinen pyöräytti äkkiä hevosensa ja ajoi vielä nopeammin kuin oli
saapunut miestensä rintaman ohi erästä metsikköä kohti, jonka reunasta
nyt rupesi purkautumaan jalkaväkeä tiheinä joukkoina.

"Keitä te olette? Kuka on johtajanne", kysyi Cethegus goottien kielellä
ratsumiehiltä, jotka nyt olivat saapuneet hänen luokseen.

"Me olemme Narseksen palveluksessa olevia longobardeja, Cethegus",
vastasi puhuteltu latinankielellä. "Tuo tuolla on kuninkaamme poika
Alboin."

"Turhaa työtä olet siis tehnyt, Licinius", tuumi Cethegus itsekseen.

Hän näki kaukaa Narseksen kantotuolin lähenevän.

Se oli tehty aivan yksinkertaisesta puulajista ilman mitään
koristuksia. Tavallisten purppurapatjojen asemesta oli siinä
villavaippa.

Raajarikko ei sallinut orjien kantaa itseään, vaan palkkasoturit saivat
vuorotellen erityisenä armonosoituksena tehdä sen.

Hänen rinnallaan ratsasti Alboin miekka paljastettuna ja kuiskasi
hänelle:

"Etkö todella salli sitä, Narses? Tuo mies näyttää hyvin vaaralliselta.
Sinun ei tarvitse lausua sanaakaan, rypistät vain kulmiasi -- silloin
on kaikki valmista."

"Älä ole niin innokas, longobardien tulevaisuus.

"Voisin muuten luulla, että sinä poistat tuon miehen tieltä enemmän
itsesi kuin minun vuokseni."

"Meillä Gambaran pojilla on sananlasku:

"'Kuollutta vihollista tarvitsee harvoin katua.'"

"Ja meillä roomalaisilla", sanoi Narses, "on toinen sananlasku:

"'Älä heitä ketään portaita alas, ennenkuin olet muurin päällä.'

"Ensin, tulinen, nuori ystäväni, annamme Cetheguksen tuhota Totilan.

"Hän tuntee Rooman, Italian ja gootit vielä paremmin kuin hevoskauppias
Alboin.

"Mitä tuohon Exmagister militumiin tulee, niin hänen kohtalonsa on
päätetty --"

Alboin katsoi häneen kysyvästi.

"Mutta toistaiseksi vielä sinetillä suljettu. Aikanaan avaan sinetin ja
panen täytäntöön hänen kohtalonsa."

Samassa Cethegus saapui kantotuolin luo.

"Tervetuloa, Narses", sanoi hän. "Italia tervehtii vuosisadan
nerokkainta sotapäällikköä vapauttajanaan."

"Hyvä, hyvä.

"Tuloni oli kai yllätys?"

"Iloiseksi tulee ainakin se, joka odottaa Areobindosta ja saakin
Narseksen.

"Mutta joka tapauksessa", sanoi hän urkkien, "koska Belisarius on
armahdettu, olisi hän voinut tulla Italiaankin alkuperäisen
toivomuksensa mukaan."

"Belisariusta ei ole armahdettu", sanoi Narses lyhyesti.

"Miten suojelijattareni, keisarinna, kuoli niin äkkiä?"

"Sen hän itse parhaiten tiennee. Ja mahdollisesti helvetti."

"Onko siihen salaisuus kätkettynä?" kysyi Cethegus.

"On. Mutta me jätämme sen asian.

"Sinulle ei liene enää salaisuus, että Narses on saapunut Italiaan.

"Sinä tiennet senkin ennestään, ettei Narses jaa päällikkyyttä
kenenkään kanssa.

"Keisari on määrännyt, että 'ensimmäinen sotajoukko' tulee myöskin
minun ylimmän johtoni alaiseksi. Samoin sinä itse.

"Jos tahdot palvella minua, niin olen hyvin mielissäni, sillä sinä
tunnet sota-asiat, Italian ja gootit.

"Jollet tahdo, niin laske palkkasoturisi hajalleen -- en tarvitse
niitä.

"Minulla on satakaksikymmentätuhatta miestä."

"Sinulla on suuret varat."

"Niin on, sillä minulla on suuri päämäärä eikä suinkaan pienet
viholliset."

"Sinulla on suuri ylivoima gootteihin verraten, elleivät he kuljeta
tänne eteläistä armeijaansa Regiumista."

"He eivät voi tehdä sitä.

"Olen lähettänyt Rooman sataman edustalle ja Regiumin tienoille
laivastot, joiden mukana on kaksikymmentätuhatta miestä. Ne antavat
työtä goottien eteläiselle armeijalle."

Cethegus hämmästyi.

Se oli taas yllätys.

"Valitse nyt", sanoi Narses, "jäätkö alipäällikökseni tai vieraakseni.

"Muuta mahdollisuutta ei ole."

Cethegus tajusi asemansa.

Hän oli alipäällikkö tai vanki.

"Pidän kunnianani palvella sinua, voittamaton persialaisten kukistaja."

"Odotahan vain", tuumi hän itsekseen, "Belisariuskin esiintyi alussa
mahtavasti. Roomassa minusta tuli hänen herransa."

"Hyvä on", sanoi Narses, jonka kantotuoli oli puhelun aikana seisonut
korkeilla, puujalantapaisilla seipäillä, "siis lähdemme yhdessä
barbaareita vastaan. Kantakaa isäänne eteenpäin, rakkaat lapset."

Sotilaat tulivat paikalle.

Liikkeelle lähdettäessä Cethegus aikoi suistaa hevosensa kantotuolin
oikealle puolelle.

Mutta Alboin huusi hänelle puhtaalla latinankielellä:

"Ei sinne, roomalainen. Minua sanotaan Narseksen oikeaksi kädeksi.

"Kunniapaikka on minun. Vasen -- onnettomuuden puoli on vielä vapaana.

"Olemme pidättäneet sen sinulle."

Ääneti Cethegus ajoi vasemmalle puolelle.

"En tiedä", mietti hän itsekseen, "onko tuon oikean käden pudottava
ennen päätä vai pään jälkeen.

"Parasta lienee samalla kertaa."

Saman päivän iltana Narseksen joukko saapui Helvillumin ja Taginaen
vuorten välillä olevaan asemaansa.




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Narseksen sotajoukko oli todella valtavan suurenmoinen.

Ahne taloudenhoitaja Justinianus ei ollut tällä kertaa säästänyt.

Täysin käsin hän oli antanut.

Hänen luonteensa, joka oli omituinen sekoitus pikkumaisuutta ja
suurenmoisuutta, oli tällä kertaa kokonaan luopunut pikkumaisuudesta.

Pääkaupungin ja hovin suuret tapaukset olivat saaneet hänet hereille.

Hänen selvä, valtioviisas päänsä, joka paljon suuremmassa määrässä
harrasti ulkopolitiikkaa kuin valtakunnan sisäistä hoitoa, huomasi
goottien aiheuttaman vaaran koko laajuuden.

Moitteet, että hän oli tarpeettomilla hyökkäyksillä loihtinut esille
tämän vaaran, tekivät sen kukistamisen hänen velvollisuudekseen.

"Hän vihasi goottien nimeäkin ja lupasi juurittaa koko kansan pois
valtakunnastaan", kirjoitti Prokopius niihin aikoihin.

Narses oli vielä lisäksi säälimättömän katkerin sanoin kiihoittanut
häntä tämän velvollisuuden täyttämiseen ja samalla antanut parhaat
neuvot sen toteuttamiseksi.

"Vain germaanit voittavat germaanit", oli hän sanonut eräässä
neuvottelussa.

"Minä tarvitsen aasialaisten palkkasoturien lisäksi germaanien
metsäläisvoimia kukistaakseni gootit.

"Olen kauan varoittanut ärsyttämästä noita rauhallisia ihmisiä, jotka
eivät ole uhanneet meitä, ja kehoittanut kukistamaan persialaiset,
jotka ovat paljon vaarallisemmat.

"Sinä et totellut minua.

"Nyt, kun he ovat ryhtyneet hyökkäyssotaan, ovat he kaikkein
vaarallisimmat -- vielä vaarallisemmat kuin persialaiset, joiden kanssa
he muuten ovat ruvenneet liittoon.

"Nyt heidät täytyy tuhota millä hinnalla tahansa, sillä he ovat saaneet
selville valtakuntasi heikot puolet.

"Nyt on siis tunnuslauseeni: germaanivoimia avuksi germaanivoimia
murtamaan.

"Tunnen urhoollisen kansan, jonka kuninkaan poika on erittäin innokas
ryhtymään valloitussotiin vierailla alueilla."

"Kuka hän on?"

"Se on minun salaisuuteni. Pestaan henkivartioikseni villejä, rohkeita
miehiä hänen kansastaan.

"Mutta ei vielä riitä.

"Frankkien, herulien, gepidien on autettava.

"Frankeille sinä myönnät, mitä et kuitenkaan voi heiltä riistää -- sen
mitä he ovat valloittaneet Etelä-Galliassa, Massiliassa ja Arelatessa."

"Minä annan heille sen lisäksi oikeuden lyöttää kuninkaittensa
kuvilla varustettuja kultarahoja. Se kutkuttaa heidän lapsellista
turhamaisuuttaan -- sekä ruhtinasten että kansan. Mettiksen kuningas
Teudebert, jonka Totila sai puolelleen samoin kuin Pariisin kuninkaan
Childebertin, on nyt kuollut ja hänen nuori perillisensä Teudebald
kaipaa armoamme."

"Anna heruleille, noille aina nälkäisille palkanpyytäjille, palanen
Daciaa Singidunumin luota. -- He lähettävät sinulle palkkioksi
laumoittain hurjimpia poikiaan.

"Tee rauha niiden gepidien kanssa, jotka ovat mahdollisesti jääneet
longobardeilta eloon, ja anna heille takaisin Sirmium. He auttavat
sinua vanhoja vihollisiaan, Teoderikin ja Vitigeksen kansalaisia
vastaan."

"Niin paljon myönnytyksiä --"

"Me otamme heiltä ne taas pian takaisin, koiriltamme, joiden avulla
lähdemme ajamaan goottilaista jalopeuraa. Ilman heidän apuaan emme saa
sitä kukistetuksi."

Hän sai roomalaisten hallitsijan täydellisesti yhtymään tuumiinsa.

Kaikki keisarillisen rahaston varat, jonka keisarillinen saituri oli
aina valittanut olevan tyhjänä, annettiin nyt kitsastelematta Narseksen
käytettäväksi.

Ja tuo sangen vaatelias sotapäällikkö kerrassaan hämmästyi tähän saakka
huolellisesti kätkettyjen aarteiden runsautta.

Persialaisia vastaan käyty suuri sota, samoin kuin pienet sodat muiden
naapurikansojen kanssa lopetettiin uhrauksilla. Siten saatiin kokeneet
sotavanhukset, jotka olivat vuosikymmeniä palvelleet Belisariuksen ja
Narseksen joukoissa, mukaan taisteluun gootteja vastaan.

Ja kaikki entiset viholliset, joita vastaan oli tähän saakka taisteltu,
persialaiset, saraseenit, maurit, hunnit, sklavenit, gepidit, herulit,
frankit, bulgarit ja avarit lähettivät nyt hyvää palkkiota vastaan
sotilaitaan Narseksen joukkoon.

Trakiasta ja Illyriasta kutsuttiin kaikki asekelpoiset miehet kokoon.
Kolmetuhatta herulilaista ratsumiestä johtajina Vulkaris ja Vilmut,
seitsemäntuhatta persialaista ja joukko mitä huolellisimmin valittuja
gepidejä -- sataviisikymmentä hurjaa seikkailijaa johtajana Asbad --
pestattiin. Pariisin, Mettiksen ja Aurelianumin merovingit asettivat
Narseksen käytettäväksi kymmenentuhatta miestä jalkaväkeä
frankkivaltakunnan maista, frankkeja, burgundeja ja allemanneja.

Sitäpaitsi Narses sai, lukuunottamatta omia, erinomaisesti koulutettuja
alipäälliköltään, tällä kertaa käytettäväkseen Belisariuksen parhaat
päälliköt, jotka eivät koskaan ennen olleet toimineet Narseksen
johdolla. Noiden mahtavien vihamiesten arvoituksellinen sovinto ja joka
tahoilla solmittu rauha teki mahdolliseksi parhaiden sotajoukkojen ja
taitavampien päällikköjen lähettämisen Italiaan.

Niinpä olivat nyt Narseksen sotajoukossa erinomaiset ja hartaasti
toisiaan rakastavat arkontit Orestes ja Liberius, joita Bysantissa
tavallisesti kutsuttiin tuon erinomaisen ystävyyden vuoksi Oresteeksi
ja Pyladeeksi -- heidän innokas yhteistyönsä joka paikassa teki tuon
ystävyyden sotilaallisessakin suhteessa hyödylliseksi, joskin Taginaen
taistelussa tuo ystävyys osoittautui turmiolliseksi sotajoukolle
kokonaisuudessaan.

Näiden lisäksi oli Narseksen käskettävänä Cabades -- samannimisen,
entisen persialaiskuninkaan veljenpoika --, joka oli useine
alamaisineen aikoja sitten alistunut keisarin valtaan, Johannes,
Basiliskos, Valerianus, Vitalianus, Justinus, Paulus, Dagistaeos ja
armenialainen Anzalas -- kaikki erinomaisen eteviä päällikköjä.

Portuksen edustalla risteilevä, Roomaa vartioiva laivasto oli
Armatuksen johdossa, Sisilian ja Napolin välillä risteilevä Doroteoksen
johdossa.

Gootteja vastassa oli siis Capraen luona satatuhatta miestä johtajina
Narses ja Cethegus, jota paitsi kaksikymmentätuhatta miestä uhkasi
Roomaa ja Napolia.




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Tuota suunnatonta joukkoa vastaan ei kuningas Totilalla ollut viedä
edes yhtä suurta sotajoukkoa kuin Vitigeksellä aikanaan.

Silloin siinä oli kaikkiaan satakuusikymmentä tuhatta miestä.

Aukkoja, jotka sota, -- yksistään Rooman ensimmäinen piiritys nieli
seitsemänkymmentätuhatta -- kulkutaudit, nälänhätä sekä vangeiksi
joutuminen Ravennan ja Senogallian luona olivat tehneet goottien
kansalliseen sotajoukkoon, ei oltu saatu kuin osittain täytetyiksi.

Italialaiset uudisasukkaat olivat tosin muodostaneet järjestetyn
sotajoukon, mutta ne Totila kutsui aseisiin vain heidän omasta
pyynnöstään.

Kuninkaan koko sotajoukko nousi nykyjään noin
seitsemäänkymmeneentuhanteen mieheen, joista kuitenkin täytyi jättää
kymmenentuhatta Rooman tienoille johtajina herttua Guntaris ja kreivi
Grippa estämään bysanttilaisten mahdollisia maihinnousuyrityksiä.

Lähes kymmenentuhatta oli myöskin poistettava tästä luvusta Kreikanmaan
linnoitusten ja saarten sekä niiden Italian ja Dalmatian linnoitusten
ja kaupunkien varusväkinä, jotka olivat jo joutuneet Narseksen käsiin.
Ne olivat nimittäin tapetut tai joutuneet vankeuteen.

Kuningas Totilalla ei siis ollut enemmän kuin noin viisikymmentätuhatta
miestä, kun hän aloitti taistelun Taginaen luona vihollisen
kaksinkertaista voimaa vastaan.

Kun Cethegus mainitsi ylipäällikölle nuo voimasuhteet, sanoi tämä:

"Suuri ystäväni Belisarius on usein voittanut pienemmällä joukolla,
mutta vielä useammin -- kuten luonnollista onkin -- on hänet ylivoima
voittanut.

"Minä, Narses, olen pitänyt kunnianhimonani aina voittaa, vaikkakaan en
pienemmällä joukolla.

"Tämän vaatimattoman, mutta tarkoituksenmukaisemman ja varmemman
maineen olen saavuttanut.

"Se ei jätä nytkään minua häpeään."

Goottienkin leirissä tiedettiin hyvin bysanttilaisten ylivoima.

Kuninkaan sotaneuvostossa kuului sellaisiakin ääniä, että taistelua
avonaisella kentällä oli vältettävä ja peräydyttävä goottien hallussa
oleviin varustettuihin paikkoihin, joissa olisi tehtävä sitkeätä
vastarintaa viholliselle.

Mutta kuningas hylkäsi nämä ehdotukset pätevillä syillä ja päätti
taistella Taginaen luona.

Pelokkaana Valeria oli seurannut asiain kulkua ja huomannut kammokseen,
että ratkaisu tulisi tapahtumaan juuri täällä, hänen surujensa ja
tuskiensa laaksossa.

Kuningas oli määrännyt muillekin kansallisen sotajoukon mukana
kulkeville naisille -- niiden joukossa olivat äsken naimisiin menneet
Goto ja Liuta -- asuinpaikaksi sotajoukon takana oleville kukkuloille
rakennetun luostarin ja "hyvien toivo"-nimisellä paikalla sijaitsevan
kappelin luona, sillä ne olivat viihtyisimmät ja turvallisimmat paikat.

Siinäkin tapauksessa, että vihollinen voittaisi, olisivat nuo katoliset
pyhäköt parhaana turvapaikkana katolista voittajaa vastaan.

Kuninkaan leiriin ja sen suojelemalle alueelle saapui joka päivä yhä
enemmän gootteja, kaikenikäisiä, sekä miehiä että naisia, jotka
pakenivat Narseksen uhkaamista tai valtaamista paikkakunnista etelään
päin.

Tieto julman sotapäällikön noudattamasta hirmuisesta goottisuvun
tuhoamisjärjestelmästä oli kulovalkean tavoin levinnyt.

Gootit pakenivat kauhistuneina kotipaikoiltaan, ennenkuin hävityksen
rautainen vaunu ehtisi musertaa heidät alleen.

He huomasivat selvästi, ettei nyt ollut kysymys mistään valtiollisesta
taistelusta, vaan heidän hävittämisestään kansallisuutena, sillä Narses
piti uhkaavina vihollisina kaikkia, joilla oli goottiverta suonissaan,
siis vaimoja ja lapsiakin eikä ainoastaan sotilaita.

Sitä paitsi italialaisetkin huomasivat tuon uudistuneen taistelun
luonteen ja tarkoituksen. Nyt heidän vanha vihansa barbaareita kohtaan
virkosi taas eloon, veren ja uskon vastakkaisuus puhkesi taas ilmi.

Raatelevan sodan jälkimaininkien ja rauhan kuninkaan lempeyden
aikaansaama sovinto oli ollut pakollinen ja keinotekoinen -- oli ollut
poikkeuksellinen. Nyt pääsi luonnollinen viha valloille.

Kaikkialla, missä italialaiset luulivat olevansa turvassa
"roomalaisten" sotajoukon läheisyydessä, he ilmaisivat goottilaisten
perheiden asunnot tai piilopaikat tai saattoivat ne heti vankeuteen.

Nyt ei siis ollut enää ajattelemistakaan, että -- kuten Belisariuksen
ollessa päällikkönä -- rauhalliset goottilaiset asukkaat taipuivat
sodan pauhaavien aaltojen edessä tai kätkeytyivät, ja myrskyn mentyä
ohi taas nousivat kuten oljet ukkosilman jälkeen.

Ei, nyt tuli goottien tuho Narseksen mukana ja niissä paikoin, mistä
hän oli ohi kulkenut, oli goottilaisuus hävitetty sukupuuttoon.

Sen vuoksi kaikki, jotka vielä pääsivät pakoon, olivatkin rientäneet
hävityksen liikkuvan muurin edellä pohjoisesta etelään ja nyt
ahtautuneet kuninkaan leiriin.

Nykyinen sota muistutti suuressa määrässä vanhaa vaelluskansan
taistelua, kun kansan kohtalo oli riippuvainen taistelusta ja
ruokavaroista, kun sen ainoa koti oli muodostettu lomitusten
asetetuista rattaista, leirilinna, joiden päällä teltat olivat.

Nyt ei ollut kysymys vihollisen uhkaaman maan eikä rauhallisten
asukasten suojelemisesta sotajoukon avulla, sillä kuninkaan leirin ja
sen suojaaman alueen ulkopuolella ei Italiassa ollut enää ainoatakaan
vapaata goottia.

Totila määräsi, että aseettomien oli kuljettava pienissä ryhmissä
etelään päin, sillä hän ei tahtonut koota leirinsä seutuville liian
suurta kansanjoukkoa nälänhädänkin pelosta.

Kun kuningas eräänä iltana kulki tiedustelumatkalla aivan "hyvien
vuorten" lähitse, muistutti nuori Adalgot-herttua iltaa, jolloin hän
ensi kerran kävi Cassiodoruksen kappelissa.

Kuningas vastasi hymyillen:

"Muistan kyllä. Minähän valitsin hautapaikan Numa Pompiliuksen
vierestä.

"Jos nyt kaadun taistelussa, niin teillä on lyhyt kantomatka."

Sydämensä sisimmässä sopukassa ei kuningas kuitenkaan ollut niin
huoleton alkavan, kauan valmistellun taistelun päättymisestä.

Häntä huolestutti ratsuväen puute.

Suurin osa hänen ratsumiehistään oli Guntariksen ja Grippan joukoissa.

Kuninkaalla ei ollut Narseksen urhoollisille longobardeille
lukumäärältään vertaista vastustajaa.

Mutta hänen vanha onnensa näytti äkkiä poistavan juuri tämän puutteen.




KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Goottien leirissä oli jo useina päivinä peräkkäin liikkunut epäselviä
huhuja uuden apujoukon saapumisesta idästä päin. Niin ainakin
sieltäpäin saapuvat gootit kertoivat.

Kuningas ei odottanut siltä suunnalta minkäänlaista apujoukkoa.
Varovaisuuden vuoksi hän lähetti -- etteivät bysanttilaiset voisi tehdä
odottamatonta sivuhyökkäystä -- kreivi Torismutin, lipunkantaja
Visandin ja nuoren Adalgotin ratsastavien sajonien kanssa
tiedustelumatkalle.

Mutta jo seuraavana päivänä he saapuivat takaisin.

Kreivi Torismut riensi iloisen näköisenä yhdessä Adalgotin kanssa
kuninkaan telttaan ja huudahti:

"Minä tuon luoksesi vanhan ystävän oikeaan aikaan, kuninkaani."

"Hän muistuttaa", puuttui Adalgot puheeseen, "kuningastiikeriä, joka
esiintyi viimeksi sirkuksessa antamassasi näytännössä.

"En ole koskaan nähnyt sellaista yhtäläisyyttä ihmisen ja eläimen
välillä."

"Siitä huolimatta hän on sinulle rakas vieras -- tuossa hän jo onkin."

Ja samassa tuli kuninkaan telttaan -- korsikalainen Furius Ahalla.

Hän kumarsi ylpeätä, entisestään yhä ruskeammaksi paahtunutta päätään,
laskien vasemman kätensä rinnalleen.

"Minä tervehdin sinua, goottien kuningas."

"Tervetuloa Italiaan, maailman ympäri purjehtija. Mistä viimeiseksi
tulet?"

"Tyroksesta."

"Mikä sinut tuo takaisin?"

"Sen kerron sinulle."

Totilan viittauksesta toiset lähtivät teltasta.

Korsikalainen tarttui kuumeisen kiivaasti kuninkaan käsiin.

"Vastaa myöntävästi, vastaa myöntävästi! Elämäni -- enemmän kuin
elämäni riippuu siitä."

"Mitä tarkoitat", kysyi kuningas peräytyen hämmästyneenä.

Miehen kiivas, villi luonne oli hänestä hyvin vastenmielinen.

"Myönnä, myönnä! Onhan Valeria vapaa?

"Sinähän olet kihloissa länsigoottien kuninkaan Agilan tyttären
kanssa."

Kuningas rypisti otsaansa ja pudisti suutuksissaan päätään.

Mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, jatkoi korsikalainen kiivaasti:

"Älä ihmettele -- älä kysele.

"Niin, minä rakastan Valeriaa sydämeni koko hehkulla.

"Minä melkein vihaan häntä -- niin häntä rakastan.

"Minä kosin häntä muinoin.

"Sain kuulla, että hän oli sinun omasi -- sinun tieltäsi väistyin.

"Kenen tahansa muun olisin kuristanut kuoliaaksi näillä käsilläni.

"Riensin pois.

"Harhailin Intiassa ja Egyptissä ja etsin vaaroja, seikkailuja, kauhuja
ja nautintoja.

"Turhaan.

"Hänen kuvansa oli unohtumattomasi syöpynyt sieluuni.

"Minä kärsin tavattomasti.

"Minä janosin häntä kuin pantteri verta.

"Ja minä kirosin häntä, sinua ja itseäni.

"Aikoja sitten luulin hänen olleen omasi.

"Muutama aika sitten tapasin Aleksandrian satamassa eräällä Espanjasta
saapuneella länsigoottilaisella laivalla vanhoja, Valeriuksen aikaisia
yhteisiä kauppatuttujani, jotka kertoivat sinun nousemisestasi
valtaistuimelle.

"Kun kyselin kuningattarestasi Valeriasta, vakuuttivat he sinun olevan
naimattoman. Samalla he mainitsivat, että heidän kuninkaansa Agila oli
tarjonnut sinulle aseellista apua ja tyttärensä puolisoksesi. Sinä
kuuluit hyväksyneen tarjouksen.

"Mutta sen he ainakin kertoivat varmana asiana, -- he vannoivatkin, kun
epäilin heidän sanojaan -- että olet naimaton.

"Entinen morsiamesi Valeria, jonka he hyvin tunsivat, kuului asuvan
yksinäisyydessä eräässä luostarissa Taginaen lähellä.

"'Valeria vapaa', huudahdin riemastuneena sisimmässä sydämessäni.

"Samana yönä jo nostatin laivojeni ankkurit lähteäkseni Italiaan.

"Kreetan kohdalla tapasin komean laivaston.

"Siinä oli persialaisia ratsumiehiä, jotka Justinianus oli pestannut ja
lähettänyt kauppalaivoilla Italiaan sinua vastaan.

"Ratsumiesten päällikkönä oli vanha ystäväni Isdigernes.

"Häneltä sain kuulla, miten suuren sotajoukon Narses oli vastaasi
tuonut.

"Ja nyt, kuningas Totila, päätin maksaa vanhan kiitollisuudenvelkani.

"Minun onnistui, tarjoamalla kaksinkertainen palkka, saada Isdigerdes
ja hänen ratsumiehensä -- ne ovat kaikki valittua väkeä -- omaan
palvelukseeni. Tuon ne nyt sinun avuksesi. Kreiveiltäsi kuulin, että
sinä oletkin erityisesti ratsuväen tarpeessa.

"Niitä on yli kaksituhatta miestä."

"Ne ovat erittäin tervetulleet", sanoi Totila iloissaan, "minä kiitän
sinua."

"Minulle vakuutettiin, että sinä olet vielä naimaton" -- jatkoi
korsikalainen -- "mutta -- he sanoivat -- Valeria ei kuulu olevan vapaa
-- hän kuuluu yhä olevan -- en tahtonut, en voinut, en voi uskoa -- en
voi toivoani -- ei, ei, älä pudista päätäsi -- minä vannotan sinua --
myönnä, että hän on vapaa! -- --"

Hän tarttui taas kuninkaan käsiin.

Mutta tämä irroittautui hänestä melkein vihastuneena.

"Yhä vielä entinen, tuhoisa, hillitön hehku asuu suonissasi.

"Milloin tuo laava jäähtyy?

"Yhä vielä -- niin, laulaja on oikeassa -- tuo omituinen tiikerimäinen
piirre -- joka hetki voi odottaa hyppyä."

"Älä saarnaa, gootti", tiuskasi korsikalainen vihoissaan, "vastaa on
tai ei -- onko Valeria --?"

"Valeria on omani", vastasi kuningas kiivaasti, "omani nyt ja
ikuisesti."

Silloin korsikalainen päästi tuskan ja tukahdutetun raivon huudahduksen
iskien hurjasti molemmat kätensä otsaansa vasten.

Sitten hän heittäytyi teltassa olevalle vuoteelle, heitteli päätään
sinne tänne päänalaisella ja puuskutti kuumeisesti.

Vähän aikaa Totila katseli häntä ihmeissään ja ääneti. Sitten hän meni
vuoteen luo tarttuen korsikalaisen oikeaan käteen, jolla tämä nuiji
rintaansa.

"Hillitse toki itsesi! Oletko sinä mies vai nuolen haavoittama
villisika?

"Onko tuo miesmäistä, ihmismäistä?

"Luulin tuskan sinulle opettaneen, mihin tuollainen raivo vie."

Kovasti kiljaisten Ahalla hypähti pystyyn tikari kädessä.

"Sinäkö minulle puhut, minua neuvot?

"Sinä yksin sait niin tehdä -- sinä yksin sen voit tehdä.

"Mutta älä tee enää sitä.

"En voi sinultakaan sitä kärsiä.

"Älä sinä nuhtele minua. Surkuttele minua pikemmin.

"Mitä te pohjoismaalaiset tiedätte näiden suonien hehkuvasta verestä.

"Teidän rakkautenne on kalpeata tähtien tuiketta.

"Minun rakkauteni on polttava tuli -- niin, laava, kuten sanoit --
samoin vihani.

"Oi, jos tietäisit, mitä olen hänen vuokseen kärsinyt, miten tulisesti
olen taas toivonut, miten siunasin ja rakastin sinua -- ja nyt --
kaikki on hukassa."

Hän alkoi taas raivota.

"En ymmärrä sinua", vastasi Totila ankarasti kävellen edestakaisin
teltassaan ja välittämättä hituistakaan raivoavasta Ahallasta.

"Sinulla on kovin alhainen, halpamainen ajatuskanta naisesta."

"Totila", huudahti Ahalla.

"Niin, halpamainen.

"Sinä pidät naista kauppatavarana, ratsuna, jonka toinen voi itselleen
anastaa, jollei ensimmäinen pidä siitä lujasti kiinni.

"Eikö naisella ole sinun mielestäsi sielua eikä vapaata tahtoa?

"Ja luuletko sinä, jos todellakin olisin naimisissa jonkun toisen
kanssa tai olisin kuollut, luuletko sinä, että Valeria rupeaisi vain
ilman muuta vaimoksesi?

"Olemme hyvin erilaisia luonteiltamme, korsikalainen.

"Nainen, joka on Totilaa rakastanut, tuskin tyytyy Furius Ahallan
lohdutukseen."

Korsikalainen kimposi ylös kuin ukkosen tapaamana:

"Gootti, sinä olet ylpeä.

"Sellainen et ollut ennen.

"Onko kruunu tehnyt sinut ylpeäksi?

"Uskallatko sinä halveksia minua?

"Sitä en kärsi ainoaltakaan ihmiseltä -- en edes sinulta.

"Peruuta sanasi."

Totila kohautti olkapäitään.

"Mustasukkaisuus ja sokea raivo pimittävät muutoin selvän järkesi.

"Minä sanoin: se, joka on minua rakastanut, ei sitten enää rakastu
sinuun.

"Ja se on niin totta, että sinun pitäisi se hurjana hetkenäsikin
tajuta.

"Ajattele Valeriaa, ankarasti siveellistä, kylmää kuin marmori,
vestaalin tapaista -- ja omaa hillitöntä, intohimoista luonnettasi.

"Valeria ei ole hento syyrialaislapsi, kuten Zoe muinoin oli."

"Älä mainitse sitä nimeä."

"Valeria kammoksuu hurjuuttasi. -- Hän on itse sen kerran sanonut
minulle. -- Sinä herätät hänessä vain kammoa."

Korsikalainen syöksyi kuninkaan luo ja tarttui hänen olkapäihinsä.

"Ihminen -- oletko sinä kertonut hänelle? Oletko sinä ilmaissut
onnettomuuteni? Oletko sinä? -- Silloin sinä et --"

Totila sysäsi hänet luotaan.

"Nyt olet tarpeeksi raivonnut.

"Ei, en ole hänelle mitään puhunut -- en vielä.

"Vaikka olisit sen ansainnut.

"Yhä vielä, senkin jälkeen --"

"Vaikene", sanoi Ahalla uhaten.

"Sinä et voi hillitä rakkauttasi etkä vihaasi.

"Sinä käyt ystäväsi kimppuun kuin hullu, kuin petoeläin.

"Totta totisesti olisin jo kauan sitten suuttunut tuohon hurjuuteesi,
jollen tuntisi jaloa perusluontoasi.

"Hillitse itsesi tai lähde pois."

Ja kuningas loi korsikalaiseen ankaran, leimuavan katseen, joka samalla
kuvasti ylevää etevämmyyttä.

Intohimoinen korsikalainen ei jaksanut kestää tätä katsetta.

Hän peitti kasvonsa käsillään ja virkkoi vähän ajan kuluttua
murtuneella äänellä:

"Anna anteeksi, Totila. Nyt se on ohi.

"Mutta älä toista tuota puhetapaa, tuota katsetta.

"Katseesi hillitsi minua tuona kauhunyönä enemmän kuin kätesi.

"Minä pelkään ja vihaan sitä.

"Jos olen loukannut nyt sinua, niin huomenna korvaukseksi taistelen
sinun puolellasi samoin kuin ratsumiehenikin."

"Katso, Furius", sanoi kuningas, "tuossa juuri ilmenee luonteesi
jalous.

"Sinä et peruuta lahjaasi, vaikka toivosi pettikin.

"Kiitän vielä kerran.

"Sinun apusi, sinun ratsumiesjoukkosi tekevät mahdolliseksi erinomaisen
taistelusuunnitelman toteuttamisen. Ratsujen puutteessa olisi minun
täytynyt huoaten luopua siitä."

"Päällikkösi, jotka olet kutsunut neuvotteluun", ilmoitti eräs sajooni,
"odottavat teltan ulkopuolella."

"Tuo ne sisään! Ei, Furius, sinä jäät tänne ja kuuntelet, mitä minulla
on sanomista. Sinun tehtäväsi on tärkein minun tehtäväni jälkeen."

"Olen siitä ylpeä ja suoritan sen, että olisit tyytyväinen petoosi."




KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Hildebrand-vanhus, kreivi Teja, kreivi Visand, kreivi Torismut, kreivi
Markja, Aligern ja Apulian nuori herttua saapuivat kuninkaan luo.

Totila viittasi teltan seinään. Siellä oli hänen taitavasti laatimansa
kartta Taginaen ympäristöstä. Perustana oli ollut roomalainen
sotakartta Picenumista Via Flaminialle. Tähän oli kuningas merkinnyt
tärkeimmät paikat.

"Mielelläni, sankarit", alkoi hän, "antaisin sotajoukon syöksyä
vihollisen kimppuun vanhan goottitavan mukaan kiilan muotoisena
rintamana ja koettaisin murtaa vihollisen rintaman.

"Mutta me emme voita vuosisadan nerokkainta sotapäällikköä, jolla on
kahta vertaa enemmän miehiä kuin meillä ja jolla on erinomainen asema,
Odinista polveutuvalla taistelutavallamme", sanoi hän hymyillen.

"Älä vihastuta voiton jumalaa pilkkaamalla sitä taistelun edellisenä
päivänä", varoitteli Hildebrand-vanhus.

Totila jatkoi:

"Katsokaamme, emmekö voisi tuhota suurta sotataituria, joka tahtoo
voittaa germaanit germaaneilla, hänen omilla keinoillaan.

"Huomispäivän ratkaiseva taistelu tapahtuu täällä Taginaen luona
asemien keskustassa.

"Molemmat sivustat saavat olla alussa joutilaina.

"Sinä, Hildebrand, johdat Eugubiumin luona vasenta sivustaamme, minä
annan sinulle kymmenentuhatta miestä. Tuo metsä tuolla ja Clasiukseen
yhtyvä pikku joki Sibola suojaavat asemaasi.

"Sinut, Teija" -- tämä oli aivan kuninkaan vieressä -- "asetan
viidentoistatuhannen miehen kanssa oikealle sivustalle Capraen vuoren
taa, joka ulottuu melkein Valeriusten luostariin ja Numan haudalle
saakka."

"Salli minun huomenna ratsastaa vieressäsi, kuninkaani. Näin kamalan
unen", lisäsi hän hiljaa.

"Ei, ei, Teja," vastasi Totila. "Taistelusuunnitelmaa emme voi laatia
unien mukaan.

"Te saatte kyllä molemmat taistella tarpeeksenne, kun keskustassa on
tapahtunut ratkaiseva taistelu.

"Sillä täällä -- hän osoitti Capraen ja Taginaen välistä paikkaa --
sanon vielä kerran: täällä tapahtuu ratkaisu. Siksi olenkin asettanut
tänne keskustaan puolet sotajoukostamme, kaksikymmentäviisituhatta
miestä.

"Narseksen rintaman keskustassa ovat herulit ja -- hänen parhaat
joukkonsa -- longobardit.

"Hän ei enää muuta taistelusuunnitelmaansa, sillä aikaisemmin kuin minä
barbaari, joka lienee suuri laskelmientekijä, on huomannut, että
huomispäiväisen taistelun ratkaisee keskusta. Tarkatkaa nyt.

"Minä tunnen longobardit, heidän taisteluintonsa, heidän hurjat
ratsastajansa.

"Siihen perustan minä suunnitelmani. Narses, joka aikoo tuhota meidät
germaanivoimalla, joutuu tappiolle germaanien virheiden vuoksi.

"Mukanani muutamia goottilaisia ratsumiehiä ajan Capraesta Helvillumin
edustalla olevia longobardeja vastaan.

"He eivät vitkastele hyökätessään ylivoimaisina kimppuuni.

"Heti lähdenkin muka heidän hyökkäyksensä karkoittamana suin päin
pakoon ja Capraen pohjoisportista sisään.

"Portin annan sulkea.

"Muutoin he aavistavat jotakin.

"Mutta sitä ei puolusteta.

"Ja minä tunnen longobardit huonosti, elleivät he innostuneina
ratsumiestemme paosta jatka hauskaa ajometsästystään joutuen paljon
edelle hitaampaa jalkaväkeä.

"Olen varma, että he rikkovat portit ja ajavat meitä takaa Capraen läpi
ja eteläportista ulos tänne Capraen ja Taginaen väliselle tasangolle.

"Aivan Taginaen lähellä via Flaminian molemmilla puolilla on metsäisiä
kukkuloita, oikealla collis nucerius, vasemmalla collis clasius --
näettekö?

"Noiden kukkulain laella, tiheän metsän peitossa ovat uljaan
korsikkalaisemme reippaat ratsumiehet väijyksissä. Kun longobardit ovat
päässeet kukkulain ohi, lopetan teeskennellyn pakoretken ja käännyn
todelliseen hyökkäykseen Via Flaminialla.

"Annatan torvella merkin.

"Silloin sinun ratsumiehesi, Furius, hyökkäävät molemmilta puolin
longobardien kimppuun ja --"

"Ne ovat hukassa", huudahti lipunkantaja Visand riemuissaan.

"Mutta työ ei ole vielä lopussa", jatkoi Totila.

"Narseksen täytyy joko antaa sotajoukkonsa parhaan osan tuhoutua --"

"Sitä hän ei tee", sanoi Teja levollisena.

"Tai on hänen lähetettävä jalkaväki avuksi.

"Capraen taloihin kätkeytyvät jousimiehemme ja Taginaen taloihin
keihäsmiehemme. Ja kun Narseksen armenialaiset aikovat ryhtyä
ratsumiesten taisteluun molempien kaupunkien välillä, hyökkää heidän
kimppuunsa molemmilta puolilta jalkaväkeä. Sinä, Visand, olet
päällikkönä Capraessa, sinä, Torismut, Taginaessa."

"En huomenna haluaisi olla longobardi", tuumi korsikalainen.

"Pitkäparroilla taitaa olla vain hiukan iloa huomispäivästä", ilkkui
Adalgot.

"Ei yksikään armenialainen pääse elävänä käsistämme", sanoi Markja.

"Niin, jos suunnitelma onnistuu", sanoi Teja. "Te, Hildebrand ja Teja
-- heti kun näette Narseksen jalkaväen lähtevän liikkeelle
Helvillumista Capraeta kohti -- antakaa lähinnä keskustaa olevien
joukko-osienne siirtyä Capraeta kohti. Jättäkää sivustoille vain
tarpeelliset vartijat. Täten voitte auttaa taistelun ratkaisua
keskustassa.

"Sitten käännymme molempia sivustoja vastaan ja ne voi helposti erottaa
toisistaan, sillä niillä ei ole muuta tukipaikkaa kuin Helvillum.
Heidän suuri lukumääränsä on vain haitaksi heille näissä ahtaissa
solissa, kun me hyökkäämme heidän kimppuunsa sivulta päin Helvillumista
käsin."

Hildebrand-vanhus pudisti kuninkaan kättä.

"Sinä olet Odinin lemmikki", kuiskasi hän Totilan korvaan.

"Sepä paha", vastasi kuningas hymyillen, niinikään hiljaa, "sillä sinä
tiedät, että Odinin lahjoittama keihäs lopuksi pettää ja voitonjumala
ottaa lemmikkinsä Valhallaan. -- Hyvästi nyt, sankarini."

Kun päälliköt olivat lähteneet teltasta, seisoi korsikalainen vielä
ovella.

"Yhtä suosionosoitusta pyydän vielä sinulta, kuningas", sanoi hän.

"Kun olen huomenna taistellut puolestasi ja sinulle voiton hankkinut,
lähden merelle -- enkä enää koskaan palaa Italiaan.

"Salli minun ottaa häneltä sitä ennen jäähyväiset. Viimeisen kerran
tahdon vielä painaa hänen kuvansa sydämeeni."

Kuningas rypisti otsaansa.

"Mitä se hyödyttäisi? Sinä vain kiusaisit häntä ja itseäsi."

"Se tekisi minut onnelliseksi.

"Ja sinä -- oletko sinä liian kateellinen vai pelkäätkö kenties näyttää
omaasi. Oletko sinä mustasukkainen, goottien kuningas?"

"Furius", huudahti kuningas loukkaantuneena ja sisimmässään
kiukustuneena koko korsikalaiseen. "Mene, etsi hänet käsiisi, niin saat
huomata, miten erilainen hän on kuin sinä."




KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Melkein samaan aikaan kuin goottien sotaneuvosto teki tärkeän
päätöksensä, Narses, jolla näinä päivinä oli taas ollut pahoja
kaatumataudin kohtauksia, kannatti itsensä avonaisessa kantotuolissaan
Helvillumin luona sijaitsevasta teltastaan eräälle kukkulalle rintaman
keskustan edustalle.

Täältä oli vapaa näköala koko lakeudelle, jota nykyjään sanotaan Gualdo
Tadinoksi.

Hän oli kutsunut kaikki sotapäällikkönsä mukaansa.

"Täällä", virkkoi hän viitaten kainalosauvallaan, "täällä Capraen ja
Taginaen välillä tapahtuu huomenna ratkaisu.

"Jospa olisit saanut Taginaen tai edes Capraen käsiisi, Cethegus."

"Musta Teja saapui sinne kolme tuntia ennen minua", sanoi tämä.

Narses jatkoi:

"Koko Via Flaminialla ei Roomaan saakka ole enää missään muualla
tällaista puolustuspaikkaa ylivoimaa vastaan.

"Barbaarit ovat valinneet asemansa erittäin taitavasti.

"Jollei heillä olisi noita kukkuloita hallussaan, aaltoilisi
sotajoukkomme nyt esteettömästi Rooman lakeuksille saakka.

"Kuunnelkaa nyt tarkasti jokaista sanaani -- minun on nyt vaikea puhua
-- Narses ei sano mitään kahteen kertaan. -- No, longobardi, mitä siinä
mietit?"

"Minäkö", vastasi tämä heräten äkkiä unelmistaan. "Minä mietin, että
tämä maa on ihmeellisen rikas ja kaunis, että täällä näkyy jumalien
siunaus joka paikasta. -- Tämä on laulujemme viinimaa."

"Älä himoitse lähimmäisesi Italiaa äläkä muutakaan hänen omaansa",
sanoi Narses uhaten longobardia kainalosauvallaan.

"Viinirypäleiden Italia on liian korkealla Alboin-ketulle. Muista se!"

"Niin on, niin kauan kuin sinä elät", vastasi Alboin nyrpeän näköisenä.

"Vielä on elossa goottikuningaskin, jonka perinnön tahdot saada
haltuusi.

"Kuulkaa siis suunnitelmani.

"Sinä, Orestes, johdat Zeuxippoksen kanssa vasenta siipeä
'gallialaisten haudan' (busta gallorum) luona ja asetut vastapäätä
tuota korkeata metsäistä vuorta, jonka harjalta valkoinen
luostarirakennus paistaa."

"Mistä tuo nimi -- 'gallialaisten hauta' johtuu", kysyi Alboin häneltä.

"Täällä", vastasi Cethegus, "roomalainen konsuli Decius vihittyään
itsensä kuolemaan isänmaan puolesta voitti gallialaisten suunnattoman
ylivoiman.

"Maaperä on pyhä ja hyväenteinen Roomalle", päätti hän puheensa
katkeralla äänellä, "mutta ynseä kaikenkaltaisille barbaareille."

"Milloin tämä tapahtui", kyseli longobardi edelleen.

"Vuonna neljäsataaviisikymmentäkahdeksan Rooman perustamisen jälkeen",
selitti prefekti hänelle.

"Siitä on siis jo hyvin kauan."

Narses jatkoi taas:

"Sinä, Johannes, otat yhdessä Valerianuksen ja Dagisthaeoksen kanssa
haltuusi oikean siiven Eugubiumin luona.

"Vastassasi on Clasius-joki ja siihen laskeva pieni Sibola-joki.

"Pysykää te aivan levollisina, kunnes ratkaisu täällä keskustassa on
tapahtunut.

"Silloin, -- sillä se, jolla on ylivoima eikä käytä sitä vihollisen
saartamiseen, ei ansaitse sotilaan nimeäkään -- kiertäkää silloin
molemmilta puolilta barbaarien kimppuun ja -- teidän rintamannehan on
niin laaja, että se ulottuu paljon barbaarien kapean rintaman
ulkopuolelle -- katkaiskaa heiltä paluumatka Roomaan.

"Teidän on yhdyttävä Via Flaminialla tuolla Taginaen takana ja sen
itäpuolella Nuceria camellarian läheisyydessä.

"Jos kiertoliike onnistuu, lopettaa jo tämä taistelu sodan."

"Sepä ikävää", tuumi Alboin.

"Niin, sinun sydämesi ei kai vuotaisi verta, sutoseni, vaikka satsitkin
oikein kauan raadella keisarin Italiaa.

"Mutta minun tapani on lopettaa sota yhdellä ainoalla taistelulla.

"Ystävälleni Belisariukselle tuottaa taas iloa mahdollisimman monen
taistelun voittaminen.

"Mutta ennenkuin te voitte ryhtyä kiertoliikkeeseen, on täällä
tasangolla ratkaiseva verityö saatava täysin valmiiksi.

"Minä itse johdan hyökkäystä Capraeta ja Taginaeta vastaan.

"Jos nuo barbaarit ovat viisaita, niin he eivät näyttäydy tällä Capraen
edustalla olevalla kentällä, sillä täällä juoksisivat suteni heidät
nurin, eikö niin, susikuninkaani?"

"Tässä olisi erinomainen ruohokenttä ratsumiestaistelulle", huudahti
Alboin. "Näen jo heidän pakenevan Capraen portille."

"Eivät he tee toivosi mukaan, sutoseni. Siitä voit olla huoletta.

"Sinä et saa missään tapauksessa hyökätä ratsumiehinesi Capraen
kimppuun".

"Mitä vielä", tuumi Alboin, "me olemme tottuneet hyppäämään hevosen
selästä ja taistelemaan jalkaisin, jos tarvitaan.

"Ratsut seisovat lauhkeina kuin lampaat ja tulevat sitten taas
nelistäen miesten luo, kun kuulevat vihellyksen."

Narses sai kiivaan vetotaudin kohtauksen. Hänen kasvonsa vääntyivät.

"Pitkäparta", huudahti hän pahimman puuskan ohimentyä, "älä suututa
minua. Suuttumus ja säikähdys aiheuttavat aina näitä pahoja kohtauksia.

"Jos uskallat hyökätä Capraen kimppuun, ennenkuin jalkaväkeni on aivan
lähellä, niin minä lähetän sinut heti taistelun päätyttyä kotiisi --"

"Se olisi ankarin rangaistus."

"Sinä, Anzalas, johdat armenialaista jalkaväkeä ja sinä, Cethegus,
illyrialaista jalkaväkeä sekä erinomaisia isaurilaisia palkkasoturejasi
rynnäkköön Capraeta ja Taginaeta vastaan.

"Minä seuraan jäljessä makedonialaisten ja epirotien johtajana."

Taas hän sai vetokohtauksen.

"Minä pelkään, että tautini palaa huomenna yhä pahempana.

"Sinä, Liberius, astut silloin sijaani, kunnes taas voin puhua."

Prefekti rypisti otsaansa.

Narses huomasi tämän.

"Olisin luovuttanut päällikkyyden sinulle, prefekti", sanoi hän, "mutta
sinä et kai tahdo katsella joutilaana Helvillumissa.

"Minä tarvitsen sinua ja pelättyä miekkaasi Capraen ja Taginaen
valloituksessa."

"Ja jos kaadun hyökkäyksessä", virkkoi Cethegus hymyillen, "niin
keisarin sotapäällikkö ei silti sure itseään kuoliaaksi."

"Me olemme kaikki kuolevaisia, prefekti", sanoi Narses. "Muutamat
harvat ovat kuolemattomia, nekin vasta -- kuolemansa jälkeen."




KOLMASKYMMENES LUKU.


Saman päivän iltana Valeria käveli huvikseen luostarin muurien
ympäröimässä puutarhassa sypressien alla.

Hän tiesi tai aavisti, että kauan odotettu taistelu oli seuraavana
päivänä.

Hänen sydämensä oli raskas.

Hän nousi erääseen kulmatorniin kiertäviä, kapeita portaita myöten.

Täältä hän näki koko lakeuden, jossa huomenna ratkaistaisiin Italian
kohtalo ja hänen oma kohtalonsa.

Lännessä kaukana Clasius-joen toisella puolella aurinko laskeutui.

Pohjoisessa oli Narseksen pitkä ja leveä leirialue, jossa oli
lukemattomia telttoja. Niistä olivat muutamat tehdyt tummista nahkoista
ja vuodista, muutamat mustatusta, paksusta purjekankaasta.

Leiri ulottui niin kauas kuin silmä kantoi, näköpiirin rajaan saakka,
"gallialaisten haudasta" idästä Eugubiumiin (entinen Iguvium) länteen.
Se lepäsi jo mustassa, kylmässä varjossa uhkaavana ja hiljaisena kuin
välttämättömyys.

Aivan hänen jalkojensa juuressa alkoivat goottien teltat ulottuen
pienen Taginaen kaupungin taa. Huomatessaan niiden paljon pienemmän
määrän neito kauhistui, vaikka Totila olikin häntä rauhoittaakseen
sanonut, että suurin osa hänen miehiään asui Capraen ja Taginaen
taloissa.

Tämäkin laakso oli jo varjossa.

Vain hänen valkopukuista vartaloaan, joka kohosi tornin huipulta,
luostaria ja sen muureja sekä hiukan korkeammalla olevaa kappelia Numa
Pompiliuksen haudan luona, valaisi vielä laskeutuvan auringon
heijastus.

Kauan Valeria katseli -- mieli täynnä kamaloita aavistuksia --
maisemaa, jossa vielä tänään vallitsi täydellinen rauha.

Minkänäköinen tämä paikka olisi huomenna samaan aikaan?

Kuinkahan monta sydäntä, jotka vielä tänään sykkivät ylpeinä, iloisina
ja elämänhaluisina, oli siihen mennessä muuttunut kylmäksi.

Tällä tavalla unelmoiden ja miettien hän katseli taivasta ja laaksoa.

Hän ei huomannut, että aurinko oli jo aikoja sitten laskenut; että
pimeä oli äkkiä tullut.

Leirissä paloi jo muutamia vartiotulia.

"Omituinen kohtalo", puheli neitonen itsekseen.

"Iloisena elelin minä vuosikausia melkein kokonaan unohtaen lupauksen,
joka sitoo minut tähän paikkaan.

"Silloin äkkiä pilvientakainen käsi sieppaa minut ja kuljettaa minut
kuin väkivallalla tähän määräpaikkaani, jota en sentään ole itse
valinnut.

"Peloittavan, ikävän odotuksen jälkeen minä noudatan -- paeten taas
näiden muurien varjosta -- ystävän houkuttelevaa ääntä ja astun iloon
ja onnellisten maailmaan. Vaihdan tämän haudanhiljaisuuden riemuisaan
kihlajaisjuhlaan kuninkaan linnassa.

"Mutta taas -- hääjuhlan kynnyksellä -- kohtalon käsi tarttuu äkkiä
minuun, riistää meidät kaikki ilosta ja riemusta ja vie minut
rakastettuni kanssa odottamaan ratkaisua -- juuri täällä, paikassa,
johon kohtaloni on niin läheisesti liittynyt.

"Onko se enne?

"Tuhoaako minuun liittynyt, salaperäinen kirous ystävänikin, joka on
yhdistänyt kohtalonsa minun kohtalooni?

"Voinko vapauttaa hänet, jos luovun hänestä?

"Saako hänkin kärsiä sen vuoksi, ettemme ole täyttäneet lupausta?

"Ah, taivas pysyy kuurona huolestuneen ihmissydämen kysymyksille.

"Se avautuu vain rangaistakseen. Sen peloittava puhe on jyrinä ja sen
tuhoava selvitys on salama.

"Oletko sinä, ristin ankara jumala, leppynyt?

"Vai vaaditko välttämättömästi sinulle luvatun sielun?"

Näistä unelmista ja mietteistä herättivät hänet -- oli tullut jo aivan
pimeä eikä juuri nouseva kuu vielä valaissut korkeiden muurien
ympäröimää puutarhaa -- miehen nopeat askeleet, jotka lähestyivät
puutarhasta päin.

Puutarhan käytävien hiekka ratisi hänen jalkojensa alla.

Totila se ei ollut.

Neitonen laskeutui marmoriportaita ja aikoi mennä sisään sypressien ja
muurin välissä olevaa kapeaa polkua pitkin.

Samassa tulija, joka oli tuntenut hänen valkopukuisen vartalonsa, astui
äkkiä hänen eteensä.

Häntä itseään tuskin voi tuntea, sillä hän oli pimeän puolella.

Tulija oli korsikalainen.

Valeria pelästyi.

Hän tunsi tämän miehen intohimoisen luonteen ja oli aina häntä
pelännyt.

"Sinäkö täällä, Furius Ahalla? Mikä sinut tuo näiden muurien sisälle?"

Vieras oli hetken vaiti.

Hän hengitti syvään ja näytti itsekseen taistellen etsivän sanoja.

Vähitellen kuu oli noussut ja loi jo valoaan luostarin muurien yli.

Vähitellen se valaisi kokonaan nuoren roomalaisnaisen kasvot ja
vartalon.

Vihdoin Furius alkoi:

"Haluni jättää sinulle jäähyväiset -- tuo minut tänne, Valeria.

"Ikuiset jäähyväiset.

"Huomenna on verinen taistelu.

"Sinun -- -- Kuningas on sallinut minun vielä kerran nähdä neito --

"Neito, jota en olisi suonut kenellekään toiselle kuin hänelle.

"Tai", lisäsi hän katsellen intohimoisesti hänen vartaloaan ja hiljaa
kättään kohottaen, "joka minun täytyy suoda -- enkä kuitenkaan voi".

"Furius Ahalla", vastasi Valeria ylväästi ja peräytyen, sillä hän oli
huomannut hyvin korsikalaisen käden liikkeen, "minä olen ystäväsi
morsian".

"Minä tiedän sen -- tiedän liiankin hyvin."

Hän astui askeleen eteenpäin.

"Se on piirretty sydämeeni tuskien polttavilla kirjaimilla.

"Minä voisin vihata häntä.

"Miksi hän tulee -- juuri hän -- sinun, ihanan naisen, ja minun
raivoavan intohimoni väliin?

"Muut olisin tappanut.

"Vaikea on olla häntä vihaamatta."

"Sinä hourit", sanoi Valeria. "Kuuntelin puheesi loppuun saakka vain
sanoakseni sinulle totuuden.

"En olisi tullut omaksesi, vaikka en olisi koskaan nähnyt Totilaa."

"Miksi", kysyi Ahalla ärtyneenä.

"Siksi, ettemme sovi toisillemme.

"Siksi, että kaikki se, mikä vetää minua Totilaan, erottaa minut
sinusta."

"Sinä erehdyt. Jokaista naista täytyy miellyttää se, että häntä
rakastetaan niin raivoisasti kuin minä sinua rakastan."

"Sinun rakkautesi -- kauhistuttaisi minua. Laske minut nyt sisään."

Mutta Furius salpasi kapean tien.

"Kauhistuttaisi. Ei se mitään tee.

"Suloinen kauhu on rakkauden äiti.

"On olemassa useita rakastamistapoja, useita miellyttämiskeinoja.

"Minua on aina eniten miellyttänyt jalopeuran kosimistapa.

"Se antaa morsiamensa vain valita rakkauden tai kuoleman välillä."

"Nyt olet tarpeeksi ladellut sanoja, joiden kuuleminen ei minua
miellytä.

"Laske minut ohitsesi."

"Pelkäätkö sinä, vestaali?"

Hän astui askeleen lähemmä.

Valeria katseli häntä ylväästi.

Katseesta kuvastui halveksimista.

"Sinuako? En koskaan."

"Silloin olet liian rohkea, Valeria, sillä sinulla on syytä pelätä.

"Jos sinä tuntisit tulen, joka on vuosikausia polttanut suonissani,
tietäisit öitteni kamalat tuskat, niin sinä vapisisit.

"Haa, vaikka et voisi minua rakastaakaan, niin minulle tuottaisi
nautintoa, kun näkisin sinun vapisevan kuten äsken, kun minä juuri sain
sinut vapisemaan."

"Vaikene", huudahti Valeria ja yritti tunkeutua hänen ohitsensa.

Mutta korsikalainen astui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen
vaippaansa voiden tuskin enää hillitä itseään.

"Ei, minä en tahdo vaieta", sähisi hän.

"Sinä saat ainakin tietää sen ja tuntea sen jälkeenkin päin polttavan
suonissasi niin kauan kuin elät.

"Tunnen jo kauhistuksen pelon hyytävän ylpeitä jäseniäsi.

"En tahdo lyhentää itseltäni iloa nähdä sinun vapisevan.

"Haa, miten värisisitkään näillä käsivarsilla, miten sinun ylpeä
vartalosi sulaisikaan kuumasta henkäyksestäni --

"Miten sinä --"

Hän tarttui Valerian olkapäihin.

"Apua, valoa, apua", huusi Valeria.

Luostarin ovi aukenikin ja mies soihtu kädessä riensi sieltä.

Mutta korsikalainen, jonka selkä oli oveen päin, ei hellittänyt
otettaan.

"Päästä minut irti."

"En, kerran sinä --"

Mutta samassa joku kiskaisi hänet niin rajusti takaisin, että hän
hellitti Valeriasta ja lensi muuria vasten.

Totila valaisi tulisoihdulla hänen hehkuvia kasvojaan.

Kuninkaan silmistä loisti peloittava, mutta pyhä viha.

"Tiikeri", huusi hän, "aiotko tappaa _minunkin_ morsiameni samoin kuin
omasi."

Raivosta kiljaisten korsikalainen syöksyi nyrkit ojolla häntä vastaan.

Mutta Totila seisoi levollisena ja katsoi häneen vakavana.

Furius rauhoittui.

Silloin Valeria lensi Totilan syliin.

"Lähde pois hänen luotaan. Lähde pian pois! Hän raivoaa. Onko hän
murhannut morsiamensa?"

Tätä ei korsikalainen enää kestänyt.

Hän katsahti Totilaan.

Tämä nyökäytti päätään.

Silloin korsikalainen äkkiä livahti sypressien varjoon.

"Se on totta", sanoi Totila.

"Pelästyttikö hän sinut pahasti?"

"Nyt se on jo ohi.

"Olethan sinä luonani."

"Minua kadutti, että tulin antaneeksi hänelle luvan käydä sinun
luonasi.

"Sen vuoksi riensinkin tänne rakkauden ja levottomuuden ajamana."

"Oli erittäin hyvä, että sinä juuri tulit eikä kukaan talonväestä.

"Minua olisi hävettänyt.

"Minä huusin vasta sitten, kun luulin, että hän oli tullut hulluksi.

"Mitä hän on oikein tehnyt.

"Morsiamensako?"

"Niin", vastasi Totila pannen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
antaen tulisoihdun orjattarelle, joka oli juuri tullut luostarista,
"mutta menkäämme nyt kuutamossa kävelemään."

Hän lähti morsiamineen syvemmälle puutarhaan.

Siellä he kävelivät edestakaisin.

"Olen pahoillani, että oikeutettu vihani sai minut sen sanomaan.

"Tuon salaisuuden avulla olin saanut tavattoman vallan tuohon
hillittömään pantteriin.

"Muutamia vuosia sitten tapasin hänet Beroniken satamassa Pentapoliksen
rannikolla.

"Olin silloin laivastoineni ahdistamassa libyalaisia merirosvoja.

"Hän oli aikeissa mennä naimisiin Zoen, erään syyrialaisen kauppiaan
tyttären kanssa. Isä oli asettunut Afrikaan harjoittamaan tuottavaa
norsunluukauppaa.

"Korsikalainen oli alusta saakka ollut minulle ystävällinen -- olin
usein avustanut hänen meriliikettään -- ja pyysi sen vuoksi, että
asuisin hääjuhlallisuuksien ajan hänen runsaasti koristetulla
laivallaan.

"Suostuin ehdotukseen ja menin sinne.

"Juhla kului hyvin iloisesti.

"Sulhanen vain oli sellaisessa mielentilassa, että hän näytti
pikemminkin julmalta kuin lempeältä.

"Vihdoin piti morsiamen vanhempien -- he olivat hyvin
vastahakoisesti antaneet lempeän hennon tyttärensä muukalaiselle, jonka
hillittömyydestä he olivat kuulleet ja josta he olivat nähneet oireita
jo kosimistilaisuudessakin -- lähteä minun venheessäni laivalta, jolla
nuoren parin oli määrä matkustaa Korsikaan.

"Hyvin ymmärrettävää oli, että Zoe eronhetkellä itkien ja liikutettuna
heittäytyi tuon tuostakin vanhempiensa syliin.

"Huomasin, että sulhanen katseli tuota minulle käsittämättömällä
raivolla.

"Vihdoin hän huusi Zoelle ja kysyi, asettiko hän vanhempansa etusijalle
ja rakastiko hän enää häntä.

"Tuo näytti jo katumiselta.

"Hän uhkasi ja haukkui, ja lapsiparka itki yhä katkerammin.

"Lopuksi hän ärjäisi raivoissaan morsiamelle, että hänen oli heti
paikalla lakattava itkemästä, tultava hänen puolelleen laivaa ja vanhan
merimiestavan mukaan -- kun häät vietettiin laivalla -- katkaista
ankkuriköysi kirveellä, jota hän jo piti kädessään.

"Zoe totteli ja riistäytyi isänsä syleilystä.

"Samassa hän sattui katsahtamaan äitinsä kyyneleisiä silmiä ja kääntyi
-- sen sijaan, että olisi mennyt Furiuksen luo -- hänen puoleensa ja
syleili häntä ääneen itkien.

"Raivostuneena Furius juoksi heidän luokseen, hänen kirveensä välähti
morsiamen pään päällä.

"Hän olisi tappanut tytön --"

"Hirmuista", huudahti Valeria.

"Ellen minä olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja riistänyt häneltä
kirvestä.

"Eniten häntä sentään hillitsi katseeni.

"Mutta Lysikrates kantoi verta vuotavan tyttärensä laivasta kotiinsa ja
purki koko naimiskaupan.

"Hän ei halunnut tyttärelleen niin raivoisaa aviomiestä."

"Mitä tytöstä tuli?"

"Hän kuoli.

"Ei suorastaan korsikalaisen iskemästä haavasta, vaan säikähdyksestä ja
ristiriitaisten tunteiden raastamana.

"_Sinua_ hän havitteli tuon tyttöparan seuraajaksi."

Valeriaa puistatti.

"Hän on arvoitus.

"Hän muistuttaa puoleksi kesytettyä petoeläintä, johon ei koskaan voi
täydellisesti luottaa.

"Millä hetkellä tahansa hänen synnynnäinen viileytensä voi puhjeta."

"Anna hänen olla.

"Hänen perusluonteensa on jalo.

"Nyt hän raivoaa.

"Kuuletko, miten hurjasti hän ratsastaa vuoren rinnettä alas?

"Huomenna hän taas korvaa kaiken taistelussa.

"Annan hänelle mielelläni anteeksi. Hän ei ollut täydessä tajussaan.

"Mutta palatkaamme nyt omiin asioihimme, onneemme, rakkauteemme."

"Onkohan rakkautemme tuottanut sinulle onnea", mietti Valeria.

"Paljon voimakkaampi olisit huomenna taistelussa, jos olisit mennyt
naimisiin länsigoottien kuninkaan tyttären kanssa tai tuon Haraldan
kanssa, joka piti sinusta niin --"

Totila painoi hänet rintaansa vasten.

"Kuka voi Valerian korvata?"

"Onni", vastasi tämä.

"Pääsemmekö koskaan yhteen?

"Kerrotaan, että vihollinen on kahta vertaa voimakkaampi kuin gootit.

"Taistelu on huomenna.

"Etkö ole huolissasi?"

"En ole vielä koskaan odottanut niin iloisena taistelua.

"Siitä tulee historiallinen merkkipäivä.

"Suunnitelmani on hyvä.

"Minua ilahduttaa, että saan kukistetuksi suuren taistelujen
järjestäjän Narseksen hänen omilla keinoillaan.

"Minä menen tähän taisteluun kuin juhlaan.

"Sinun on sen vuoksi koristettava kypäräni, ratsuni ja keihääni
kukkaköynnöksin ja nauhoin."

"Kukkaköynnöksin ja nauhoin.

"Siten koristetaan vain uhreja."

"Ja voittajia, Valeria."

"Huomenna auringon noustessa lähetän minä leiriin aseesi koristettuina
kukilla, joissa aamukaste vielä kimaltelee."

"Niin koristettuna tahdon ajaa ihanimpaan voittoisaan taisteluuni.

"Huomenna on se päivä, jolloin yhdellä taistelulla voitan itselleni
Italian ja morsiamen.

"Te olette minulle yhtä.

"Olen aina rakastanut sinua, marmori-ihana morsiameni, Italian
perikuvana."




KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Kun kuningas tähtien tuikkeessa saapui Taginaehen, pieneen taloon,
jossa hän asui, hän tapasi pihalla vesisäiliön reunalla tummaan
vaippaan puetun miehen, jolla oli harppu polvillaan.

Se kimalteli kuutamossa ja mies näpäytteli hiljaa sointuja.

"Sinäkö, Teja, olet täällä? Eikö sinulla enää ole sivustallasi
tekemistä?"

"Olen järjestänyt kaiken.

"Täällä tahdoin tavata sinua."

"Käy sisään.

"Onko Julius sisällä?"

"Hän meni Pyhän Paavalin basilikaan rukoilemaan Jumalalta sinulle
voittoa.

"Hän palannee pian.

"Olen tuonut mukanani varusteen, jota pyydän sinun pitämään ylläsi
huomisessa taistelussa -- minun mielikseni --.

"Se on kestävä."

Totila pysähtyi liikutettuna.

"Tuota voi sanoa huolehtivaksi ystävyydeksi."

Käsi kädessä he menivät nyt sisään kuninkaan huoneeseen.

Siellä oli marmoripöydällä täydellinen varustus kypärästä
suomuspeitteisiin kenkiin saakka.

Se oli laadittu parhaasta Espanjan teräksestä ja oli kevyt, mutta
samalla läpitunkematon.

Se oli mestarillisesti tehty, vaikkakin ilman koristeita -- ei edes
kypärätöyhtöä ollut. Silmikko oli tarkasti suljettava. Varuste oli
kokonaan tummansinistä terästä.

"Kuka loihtutaitoinen seppä on takonut tämän ihmevarusteen", kysyi
Totila hämmästyneenä.

"Minä", vastasi Teja.

"Sinähän tiedät, että minulla on lapsesta saakka ollut taipumusta
taidetaontaan. Ja minä olen -- minähän nukun yleensä hyvin vähän --
tehnyt nämä suomukset sinua varten. Sinun on pantava se huomenna
yllesi."

"Otan sen ylleni vasta hautajaisiin", sanoi Totila hymyillen.

"Hautajaissaattoon tuo on omiaan.

"Mutta huomenna, Teja, lähden taisteluun täydessä kuninkaan puvussa.

"Italia ei saa sanoa: hänen kuninkaansa ja sulhasensa piilottautui
kunniapäivänään.

"Ei. Se, joka huomenna etsii goottien kuningasta, löytää hänet
helposti."

"Tuota olen pelännyt", huokasi Teja. "Anna minun ainakin taistella
huomenna vieressäsi. Vapauta minut oikean sivustan päällikkyydestä."

"Ei, se on erittäin tärkeä paikka. Voin kai itse suojella itseäni.
Mutta noita vuoria ja Roomaan vievää tietä on sinun suojeltava. Jos
jokin onnettomuus sattuisi, niin sinun sivustallasi on ainoa
pelastuksen tie."

Silloin Julius, kreivi Torismut ja herttua Adalgot saapuivat sisään.

Palvelijat -- niiden joukossa Vakis, joka nyt oli Tejan kilvenkantajana
-- toivat sisään illallisen: lihaa, hedelmiä, leipää ja viiniä.

"Ajattele, Julius", sanoi Totila hymyillen, "goottileirin rohkein
sankari on ruvennut pelkäämään."

"En omasta puolestani", sanoi Teja.

"Minun uneni käyvät tavallisesti toteen.

"Ja ne ovat aina synkkiä."

"_Teidän_ unenne", virkkoi Totila leikkiä laskien nuorelle Adalgotille,
joka oli istuutunut hänen viereensä, ja Vakikselle, joka täytti juuri
kuninkaan pikaria, "_teidän_ unenne, te vastanaineet, eivät liene
synkkiä."

"Ei minulla ole valittamiseen syytä", muhoili Vakis. "Sentään
toivoisin --"

"Mitä muita toiveita sinulla on paitsi Liutaa", tuumi Totila.

"Minä toivoisin, että pitkä olisi täällä."

"Mikä pitkä?"

"No, se hyvin pitkä, hän, joka olisi ollut päätään pitempi urhoollista
veljeäsi Hildebadia; hän, jolla oli karhunnahka yllään ja haukan
heittäjätär mukanaan.

"Mikä hänen nimensä nyt olikaan?"

"Harald", sanoi Teja.

"Niin, häntä tarkoitan.

"Olisi hyvä, että hän olisi huomenna täällä väkevine jättiläisineen."

"Emme me häntä tarvitse."

"Mutta parempi on aina parempi, herra kuningas.

"Jos minä olisin ollut herra kuningas, niin olisin kutsunut hänet
takaisin, ennenkuin sota syttyi."

"Me emme tarvitse häntä", toisti kuningas ankarammin.

"Olen samaa mieltä kuin kilvenkantajani, kuningas", virkkoi Teja, "ja
olen omalla vastuullani -- minä pelkäsin, ettet sinä antaisi
suostumustasi -- lähettänyt sanansaattajan hänen luokseen.

"Sinä et olisi lähettänyt häntä poiskaan, jos hän olisi tänne saapunut.

"Minäkin pidin tuosta pohjoismaalaisesta sankarista ja hänen
uskollisuudestaan.

"Hänen jättiläisensä olisivat olleet pitkäpartojen hyviä vastustajia.

"Valitettavasti ei pieni laivani saanut käsiinsä hänen laivastoaan."

"Kiitos, Teja. Se oli sinun tapaistasi.

"Mutta olen hyvilläni, ettet saanut hänelle sanaa.

"Me taistelemme ja voitamme yksin.

"Suunnitelmani on aivan pettämätön, jos vain --"

Kuninkaan otsalle lensi pilvi.

"Jos korsikalainen täyttää velvollisuutensa.

"Sano, Torismut, -- minähän lähetin sinut vielä luostarista, jossa olin
hiukan riidellyt korsikalaisen kanssa, hänen luokseen kysymään, pysyikö
hän entisessä sopimuksessamme -- mitä hän vastasi?"

"Hän antoi minulle tämän avonaisen kirjeen tuotavaksi sinulle."

"Missä tapasit hänet", kysyi kuningas ottaen vahataulun häneltä.

"Taginaen edustalla. Hän järjesti parhaallaan ratsumiehiään väijyksiin.
Hän on tarkoin täyttänyt kaikki määräyksesi."

Totila luki:

"Huomenna teen sen, mitä minulta odotit.

"Taistelun jälkeen et enää moiti minua."

"Hän lisäsi vielä", mainitsi Torismut, "että parisataa hänen
ratsumiehistään, jotka merimatkasta väsyneinä olivat kulkeneet
hitaammin, saapuisivat varmasti varhain huomisaamuna.

"Ne kuuluivat jo olevan Septempedan luona tulossa. Hän pyysi, että
myöhästyttäisit taistelun alkua, jos se on suinkin mahdollista, siksi
kun he ovat saapuneet."

"Miksi hän ei itse tule tänne", kysyi Teja.

"Hän on, kuten omin silmin näin, innokkaassa työssä", vastasi Torismut,
"osoittaakseen ratsumiehilleen tarkoin paikat, joissa ratkaisu huomenna
tapahtuu.

"Hän on vielä kuutamossa tehnyt hyökkäysharjoituksia kukkuloilta käsin
tielle."

Totila sanoi:

"Minä tiedän, miksi hän ei tule illalliselle, mutta se ei merkitse
mitään."

He istuutuivat nyt pöydän ympärillä oleville telttatuoleille ja
penkeille ja alkoivat yksinkertaisen illallisensa.

"Kuningas ei salli minun huomenna taistella rinnallaan", sanoi Teja.

"Siksi käsken minä sinua, Torismut. Suojele sinä hänen henkeään."

"Tuskinpa hän voi täyttää käskyäsi", myhähti Totila juodessaan.

"Torismuthan on Taginaehen sijoitettujen keihäsmiesten päällikkönä."

"Niin kauan kuin minä olen kuninkaan vieressä ei hänelle mitään
tapahdu", vastasi Torismut levollisena. "Lähden vielä kerran katsomaan
Capraen luona olevia etuvartijoita."

Hän lähti ulos.

"Niin", huudahti Totila, "Napolissa porta Capuanan luona hän oli
pelastajani."

"Ja Roomassa Tiberin rannalla tämä nuori harppuherttua pelasti sinut",
virkkoi Teja. "Missä hän on huomenna? Hänen on taas suojeltava sinua."

"Ei", huusi tämä, "olen saanut luvan ratsastaa edellä huomisessa
hyökkäyksessä ja kantaa domna Valerian uutta lippua."

"No, hurskas Julius", sanoi Teja. -- "Sinä et kai taistele. -- Suojele
sinä kuninkaan henkeä. -- Se ei liene syntiä.

"Minä tiedän, että sinä rakastat kuningasta omalla tavallasi."

"Olen hänen luonaan. Mutta vielä paremmin kuin heikko käsivarteni tai
kuin sinun väkevä käsivartesi, Tarentumin kreivi, suojelevat häntä
Jumalan luo kohottamani rukoukset."

"Rukoukset", sanoi Teja.

"Ei ainoakaan rukous ole vielä päässyt tunkeutumaan pilvien läpi.

"Jos se pääsisikin läpi, niin se tapaisi taivaan tyhjänä."




KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.


"Mitä", huudahti munkki, "kiellätkö sinä, synkkä mies, rakkauden
Jumalan samoin kuin Cethegus.

"Kiellätkö sinä Jumalan, joka kaikkiviisaana, kaikkivaltiaana ja
rakastavana johtaa ihmisen tiet taivaasta käsin?"

"Kiellän", huudahti Teja tarttuen miekan kahvaan, "minä kiellän hänet.

"Ja jos tuolla ylhäällä olisi elävä olento, joka tietää mitä hän tekee
ja mitä hän sallii tapahtua, niin täytyisi meidän tarun jättiläisen
tavoin latoa vuoret vuorten ja kalliot kallioiden päälle ja valloittaa
hänen taivaansa.

"Ennen ei pitäisi levätä, ennenkuin tuo pirullisen julma aave olisi
kukistettu veriseltä pääkallonvaltaistuimeltaan tai ryntääjät
tuhoutuneet hänen salamoistaan."

Kauhistuneena Julius hypähti paikaltaan.

"Onko jumalankieltämisen, jumalanpilkkaamisen henki tarttunut maailman
voimakkaimpiin miehiin? En jaksa kuunnella sellaista puhetta."

Hämmästyneenä kuningaskin katseli tavallisissa oloissa niin vaiteliasta
ystäväänsä, jonka tarkoin suljetusta rinnasta kauan polttanut, kamala
tuska äkkiä leimahti esille.

"Te hämmästytte", jatkoi Teja, "nähdessänne haudanhiljaisen Tejan näin
äkkiä leimahtavan kuin tuleen.

"Minä itsekin ihmettelen sitä.

"Mutta huomenna on kesäpäivänseisaus, huomenna on se päivä, jolloin
kerran onneni aurinko kääntyi minusta.

"Joka kerta sen päivän palatessa vanhat, tuskaiset haavat aukenevat."

"Käsitän nyt synkkämielisyytesi, kamala mies", sanoi Julius.

"Mutta en käsitä, miten sinä voit elää. Minä en voisi hengittääkään --
ilman Jumalaa."

"Kuka sinulle on sanonut, munkki, ettei Tejalla ole jumalaa.

"Oletat sen siitä, etten kuvittele häntä samanlaiseksi kuin sinä, etten
kuvittele häntä ihmismäisenä, vihan, rakkauden ja mustasukkaisuuden
vääristelemänä.

"En voi kuvitella, että hän -- tuo kaikki edeltä päin tietävä -- loisi
olentoja, jotka tuottavat vain tuskia muille ja itselleen, jotka hän
tuomitsee ja jotka hän sitten ihmeen kautta, jaloimman, viattoman veren
kautta vapahtaa.

"En voi kuvitella häntä taitamattomaksi puusepäksi, joka on huonosti
laatinut talonsa ja joka nyt sitä tuon tuostakin paikkailee ihmeitä
tekevällä kädellään.

"Sanon sinulle: minun Jumalani majesteetti on niin peloittava, että
sinun raukkamainen enkelikuninkaasi häviää hänen suuruutensa ja hänen
järkähtämättömän peloittavuutensa edessä, kuten kirkkojesi kupu
maailmankaikkeuden kaarikattoon verraten.

"Ei, jos pilvissä olisi todellakin Kaikkeuden isä ja jollei hän voisi
hallita kohtalon kamalaa kulkua, niin hänen itsensäkin täytyisi
kauhistua.

"Hänen pitäisi kärsiä kamalasti lastensa tuskista, kuten lempeä
Jeesuksenne kärsi, -- se kertomus on aina syvästi liikuttanut minua --
kun hän Öljymäellä kärsi koko ihmiskunnan syntien tähden.

"Ja kun olen luvannut sinulle, Totila, vielä kerran antaa näytteen
harpunsoitto- ja laulutaidostani -- niin kuule nyt lauluni, jonka olen
asettanut Kaikkeuden-isän Odinin suuhun."

Hän tarttui pieneen harppuunsa, joka oli hänen vieressään yhdessä
aseiden kanssa, ja lauloi sen säestyksellä kauniilla äänellään:

    _Kaikkeuden-isän laulun_.

"Minun sieluni huokaa sanomattomasta tuskasta, tuskan suvun, ihmissuvun
kohtalosta.

"Sillä kaikkeen tuskaan, mitä kukin rinta tuntee, täytyy minun
ottaa osaa -- kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen -- sillä minähän olen
'Kaikkeuden-isäksi' kutsuttu.

"Milloin voittaa paha mies paremman, jalon, silloin polttavasti puree
sieluun, kun urho uljas kauheissa kuolontuskissa kohtaloa kiroo.

"Milloin rakastavainen kuolettavissa tuskissaan tyhjää ilmaa tapaa
asemasta armaan. Silloin kuolematon, kalvava kaiho iät kaiket raukkaa
raastaa.

"Ja lesken tuskanhuudot, orpoin itkut, sammuvan sielun turha toivo --
kaikki kurjuus, laaja, loppumaton, Kaikkeuden-isään kovin koskee.

"Hiukan tuottavat vain huojennusta harvat auvon, onnen osat, jotka
riistettyjen ruusunlehtien tavoin tuskan määrättömän meren aavoilla
aalloilla ajelehtivat.

"Surijalla yksi vain on lauha lohtu. Loppu lienee tuimilla tuskilla,
rauha annettaneen raastetulle.

"Päivää siunaan, jona tulinen Surtur armossaan viimeisen ihmisen maan
kera murtaa, jona vihdoin tuiman tuskan loppumaton lähde, viimeinen
inehmon sydän sykkämästä lakkaa.

"Tervetulleeksi toivotan sen päivän ja -- jos viisaat olisivat --
tulisemmin toivoisivat inehmot itse sitä."

"Sellaisiksi ennen kuvailin hyväntahtoisen Jumalan tunteet.

"Mutta sittemmin -- kauan mietittyäni -- olen löytänyt toisen jumalan
-- kamalan jumalani.

"Mutta onneksi tämän minun jumalani löytää vain kuolemantuskissa
sykkivä sydän."




KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.


Julius pudisti päätään.

Kuningas kysyi:

"Kuinka olet tullut tuntemaan tuon kamalan jumalan?"

"Totila, kuninkaani ja ystäväni!

"Nyt on tullut hetki, jolloin saat tietää sen, minkä olen kauan
salannut. Elämäni salaisuuden, varjon, joka laskeutui elämääni ja joka
yhä synkentää sitä.

"Ei, jää vain tänne, kristitty.

"Kuuntele sinäkin kertomustani ja koeta se sitten sovittaa Jumalan
tutkimattomiin teihin, siihen, että hän kurittaa sitä, jota hän
rakastaa, ja muihin munkkien viisasteluihin.

"Ajattele itseksesi.

"Mutta älä sano mitään.

"Tänään en voi kuulla mitään.

"Sinä, Totila, tunnet vanhempieni elämän kirouksen, sillä mehän
olimme yht'aikaa Regiumissa kuningas Teoderikin asekoulussa
Hildebrand-vanhuksen kasvatettavina."

"Niin olimme ja rakastimme toisiamme kuin veljekset", sanoi kuningas.

"Alussa olin minä vanhempieni kohtalon vuoksi arka, umpimielinen ja
alakuloinen.

"Mutta sinun päivänpaisteinen olentosi valaisi minunkin mieleni.

"Silloin keisarin sotalaivat -- hän oli vihoissaan kuninkaallemme
Sirmiumin rajariitojen vuoksi -- tekivät rauhan aikana hyökkäyksen
Regiumia vastaan ja veivät mukanaan, paitsi muita kaupunkilaisia,
meidät neljäkymmentä asekoululaista jakaen meidät eri laivoihin.

"Sinä vältit tämän kohtalon.

"Kuningas oli nimittäin kutsuttanut sinut edellisenä päivänä Ravennan
Palatiumiin juomanlaskijakseen.

"Hildebrand-vanhus ja kreivi Uliaris lähtivät heti tästä tiedon
saatuaan Sisilian laivastolla ajamaan kreikkalaisia takaa, saivat
heidät kiinni Catanan tienoilla, valtasivat heidän laivansa ja
vapauttivat vangit.

"Yksi ainoa laiva pääsi nopeutensa avulla vapauttajien käsistä pakoon
-- kolmisoutulaiva 'Naus Petru', jossa olin kahden toverini kanssa.

"Trierarkki Lykos ei vienytkään meitä sotavankeina Bysanttiin, vaan möi
meidät orjiksi ja pisti hintamme omaan taskuunsa.

"Hän vei meidät Paros-saarelle.

"Siellä hän möi meidät saaren rikkaimmalle kauppiaalle Dresokselle,
joka oli hänen kestiystävänsä.

"Siten tuli Teja, kreivi Tagilan poika, vapaa gootti kreikkalaisen
orjaksi.

"Minä päätin tappaa itseni heti, kun minut oli vapautettu kahleista ja
olin päässyt jäsenteni isännäksi.

"Mutta kun meidät vietiin laivasta maihin pienissä venheissä, silloin
-- ystäväni -- silloin --"

Hän keskeytti kertomuksensa ja painoi kätensä silmilleen.

"Teja", sanoi kuningas laskien kätensä surevan olkapäälle.

"Silloin sattui katseeni runsaasti kullattuun, avonaiseen kantotuoliin,
joka oli pysähtynyt Dresoksen viereen -- ja tyttöön -- erinomaisen
kauniiseen tyttöön.

"Saavuimme pian Dresoksen huvilaan, joka oli lähellä kaupunkia.

"Dresos kohteli huonosti orjiaan.

"Niitä piestiin ja niillä teetettiin ylenmääräisesti työtä.

"Hän rääkkäsi holhottiansa Myrtiaakin, tuota hentoa, ihanaa tyttöä.

"Minun osani oli parempi.

"Kun hän sai kuulla, että olin tottunut valmistamaan aseita ja muutakin
taidetaontaa, -- minähän olin tehnyt sitä pikku pojasta alkaen --
rupesi hän kohtelemaan minua paremmin.

"Hän rakennutti huvilansa viereen minulle pajan ja määräsi minut siinä
työskentelevien orjiensa päälliköksi.

"Kahleenikin poistettiin -- päiviksi.

"Vain yöksi kahlehdittiin minut molempien goottitoverieni kanssa pajan
alasimeen.

"Olisin voinut hyvin paeta päivällä.

"Mutta -- en paennut.

"Myrtia pidätti minua.

"Suurin onneni oli saada nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan.

"Hän tulikin usein pajaan tilaamaan taide-esineitä ja koruja,
korjauttamaan entisiä tai vain katselemaan työntekoa tai kuuntelemaan
lauluani ja harpunsoittoani.

"Ja, oi te ikuiset tähdet, mikä autuus!

"Aluksi kauniin kreikkalaislapsen rinnassa oli herännyt sääli minua
kohtaan, mutta sitten se muuttui rakkaudeksi.

"Näin sen, en voinut enää epäillä sitä.

"Hän tunnustikin sen autuaaksi tekevällä suudelmalla.

"En voi kuvailla häntä.

"Kultainen oli hänen tukkansa, kultaiset hänen silmänsä, kultainen
hänen sydämensä. -- --

"Tejakin oli kerran onnellinen ja uskoi onneen ja hyväntahtoiseen
jumalaan tähtien tuolla puolen.

"Eräänä iltana rakkaani saapui epätoivoisena sovittuun kohtaukseemme
pajaani.

"Hänen holhoojansa oli kihlannut hänet, antanut hänet trierarkki
Lykokselle, joka oli myynyt meidät vankeuteen.

"Hän oli itkenyt, pyytänyt, polvillaan rukoillut armoa.

"Turhaan.

"Häät oli määrätty hänen seitsemänneksitoista syntymäpäiväkseen.

"Se oli muutaman viikon perästä.

"Olimme kauan miettineet pakoa ja tuuma kypsyi äkkiä.

"Olin aikoja sitten takonut itselleni viilan kahleittemme katkaisemista
varten. Taoin avaimenkin pajan oveen.

"Toverini olivat tuumassa mukana.

"Me emme tietysti voineet kätkeytyä pienelle Paros-saarelle.

"Meidän täytyi paeta merelle.

"Puutarhan alla lähellä pajaa oli huvilan viereisessä lahden poukamassa
ankkurissa Dresoksen pieni purjealus, joka oli aina valmis huvimatkojen
varalta.

"Me päätimme anastaa sen ja paeta sillä Italiaan.

"Evästä olimme säästäneet päiväannoksistamme, aseita meillä oli.

"Syntymäpäivä ja siksi määrätty hääpäivä oli heinäkuun kalendena.

"Edellisenä yönä piti minun viilata kahleet poikki, avata ovi.

"Toverieni piti sitten rientää huvilan päärakennuksen oikealta puolen
lahdelle laivaa kuntoon panemaan.

"Minun piti sillä aikaa hiipiä huvilan vasemmalla puolen oleviin
naisten huoneisiin, joissa Myrtia nukkui.

"Lyhyet nuoraportaat ulottuivat alemmasta kerroksesta maahan.

"Niitä myöten hän tulisi luokseni.

"Sitten rientäisimme yhdessä tällä välin purjehduskuntoon laitetulle
laivalle.

"Kaikki oli huolellisesti mietitty ja valmistettu."




KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.


"Mutta jo kahta viikkoa ennen häitä vihattu Lykos saapui.

"Hän oli myynyt minut orjaksi ja aikoi nyt ryöstää rakkaanikin.

"Vihasin häntä tulisesti.

"Jaksoin tuskin hillitä itseäni, kun hän saapui Dresoksen ja
häävierasten kanssa pajaan ja kun minun oli näytettävä heille
taitavuuttani. Mieleni teki tappaa hänet vasaralla.

"Minä hillitsin itseni -- Myrtian vuoksi.

"Tämä valitti minulle, että vihattu sulhanen joudutti yhä innokkaammin
häiden viettämistä.

"Töin tuskin hän oli saanut holhoojansa pysymään alkuaan määrätyssä
hääpäivässä.

"Hänen vapauttaan rajoitettiin, hänen tekojaan vartioitiin yhä
ankarammin.

"Me valitsimme pakoyöksi kesäpäivänseisahduksen, jolloin huvilassa --
kuten edeltäpäin jo tiesimme -- miehet aikoivat viettää valon juhlaa
suurilla juomingeilla.

"Toivoimme pääsevämme varmimmin pakoon, kun juopot nukkuivat sikeästi.

"Kun tähdet osoittivat puoliyötä, oli minun noudettava Myrtia
huoneestaan.

"Tuona päivänä Lykos tuli taas Dresoksen kanssa pajaan ja osti kalliin
kultakoristeen, jota parhaallaan tein.

"'Tiedätkö, orja, kenelle minä sen ostan', kysyi hän nauraen.

"'Vaimolleni Myrtialle!'

"'Sen sanon sinulle, goottikoira, että jos vielä katselet häntä yhtä
häpeämättömän innokkaasti kuin eilen hänen tänne tullessaan, -- te ette
nähneet minua taksuspensaston takaa, mutta minä näin sinut -- niin minä
pyydän, että Dresos lahjoittaa sinut minulle ja sitten --'

"Hän löi minua keihäänsä varrella kasvoihin.

"Minä kiljahdin ja tartuin raskaaseen moukariin -- mutta serkkuni
Aligern, joka oli mukanani vankeudessa, tarttui käsivarteeni.

"Kiroten trierarkki syöksähti ulos.

"Vihasta vavisten katselin hänen jälkeensä, hänen töyhtöistä
kypäräänsä, jonka harjana oli hopeainen susi, ja hänen keltaista
vaippaansa.

"Vihdoin tuli yö ja pimeä.

"Me kuulimme pajaamme saakka huvilassa juopottelevain miesten huudot.
Me näimme valojuhlan tulien välkkyvän.

"Nähtävästi Dresos, Lykos ja muut vieraat olivat hyvällä juomatuulella.

"Ei ollut aivan keskiyö.

"Mutta minä olin jo vapauttanut toverini.

"He olivat jo menneet puutarhan oikeata puolta laivalle.

"Villin joutsenen huuto, Aligernin kanssa sopimani merkki, oli jo
kaikunut kolmesti.

"Minä itsekin lähdin hiljaa pajasta ja riensin vasemmalle naisten
huoneeseen päin.

"Samassa kuulin selvästi huvilan ja puutarhan välisen rautaisen
ristikkoportin avautuvan.

"Seisahduin epäluuloisena ja asettauduin väijyksiin.

"Todellakin. Taksuspensasten välillä hiipi sotilaspukuinen mies
varovaisesti ja äänettömästi.

"Hän oli Lykos. -- Tunsin kuutamossa hänen kypäränsä hopeaisen suden ja
hänen keltaisen vaippansa. Keihäskin oli hänellä kädessä.

"Tuon tuostakin kuunnellen hän tuli lähemmäksi -- katsoi jälkeensäkin
nähdäkseen olevansa yksin ja lähti sitten pajaa kohti, jonka varjossa
seisoin.

"Ei ollut epäilystäkään. Hän oli epäillyt jotakin. Hän aikoi vartioida
minua tänä yönä. Pakosuunnitelma oli hukassa.

"Vihasta kiljaisten hyppäsin häntä kohti ja työnsin miekkani hänen
rintaansa.

"Samassa kuului kiljahdus -- minun nimeni -- se ei ollutkaan Lykos.

"Avasin kypärän silmikon -- kuoleva Myrtia makasi edessäni."

Hän vaikeni ja peitti kasvonsa vaipallaan.

"Onneton ystävä-parkani", sanoi Totila yrittäen tarttua hänen käteensä.

Julius virkkoi aivan hiljaa:

"Kosto on _minun_", sanoo Herra.

Teja kohotti päätään ja jatkoi:

"Minä pyörryin.

"Kun taas tulin tuntoihini, tunsin viileän meri-ilman hivelevän
kasvojani.

"Toverini, Aligern etupäässä, olivat hiipineet pajaan takaisin,
huolissaan minun viipymisestäni. He löysivät sieltä meidät.

"Ennen kuolemaansa rakkaani kertoi lyhyesti, että Dresos ja Lykos
olivat humalapäissään äkkiä päättäneet viettääkin häät jo sinä yönä.

"Vähän ennen puolta yötä vastusteleva Myrtia oli noudettu naisten
huoneesta ja puoliväkisin raahattu huvilan puolelle.

"Hääjuhlallisuudet oli heti pidetty. Dresos pani hänen vapisevan
kätensä Lykoksen käteen.

"Hänelle oli annettu vain niin paljon aikaa kuin Lykos tarvitsi
muuttaakseen pukua laivallaan jatkettavaa juhlaa varten ja antaakseen
tarpeelliset käskyt.

"Morsian jäi silloin vähäksi aikaa yksin.

"Hän riensi eteiseen, jossa Lykoksen kypärä ja vaippa olivat.

"Hän sieppasi ne ylleen, sulki silmikon, -- peitti naisenvaatteensa
pitkällä, keltaisella vaipalla ja riensi muutamien juopuneiden
vieraiden ohi suoraan pajaa kohti, sillä naisten puolella kaikki orjat
ja orjattaret olivat valveilla, joten sieltä oli mahdoton paeta.

"Viimeiseksi sanakseen hän siunasi minut.

"Toverini täytyi tarttua minuun kiinni -- aioin syöksyä mereen.

"Sain ankaran kuumeen.

"Tulin tajuihini vasta herttua Thulunin goottilaisella sotalaivalla,
joka oli korjannut meidät Kreetan kohdalla.

"Kun olimme päässeet laivaan, huomasi Aligern, että Lykoksen
kolmisoutu, joka oli lähetetty ajamaan meitä takaa, juuri kiersi
Kydonian niemeä.

"Huomattuaan goottilaisen sotalipun kreikkalainen nostatti kaikki
purjeensa päästäkseen pakoon, mutta herttua Thulun ja Aligern ajoivat
sitä takaa, ottivat sen kiinni, valtasivat sen sekä tappoivat Lykoksen,
Dresoksen ja kolmekymmentä laivamiestä.

"Kun heräsin, olin nykyinen Teja.

"En enää uskonut armon ja rakkauden jumalaan. Jokainen sana, jonka
hänestä kuulen, on minusta Myrtian muiston pilkkaamista.

"Mitä pahaa oli hän -- mitä pahaa minä olin tehnyt? Miksi Jumala, jos
sellainen on olemassa, salli tuon hirmutyön tapahtua?"




KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.


"Kiellätkö kesän ja auringon, jos yksi ruusu katkeaa", sanoi Totila,
"ja luuletko sokean sattumuksen vallitsevan maailmaa?"

"En, mutta uskon välttämättömyyteen, joka sitoo ihmisten ja tähtien
kohtalot."

"Mutta onko tuo laki sokea, umpimähkäinen", kysyi Julius.

"Ei umpimähkäinen, mutta ei ainakaan onnemme ole sen päämääränä.

"Sen oma täyttymys on sen ainoa korkea, salaperäinen tarkoitus.

"Voi niitä hulluja, jotka uskovat, että heidän kyyneleensä lasketaan
pilvien toisella puolella.

"Tai kenties onnelliset hullut. He ovat onnellisia hulluudessaan."

"Sinun uskosi ei tee sinua onnelliseksi", sanoi Julius. "En voi
ymmärtää, minkätähden sinä elätkään, kun sinulla on tuollaiset
mielipiteet."

"Sen sanon sinulle, kristitty.

"Elämän arvoista on myöskin tehdä oikein, täyttää velvollisuuden ja
kunnian vaatimukset, laskematta tulevassa elämässä tuhatkertaista
korkoa jokaisesta hyvästä työstä. Rakastaa kansaa, isänmaata ja
ystäviään ja vahvistaa tämä rakkaus verellään. Polkea pahaa tomuun joka
paikassa -- pahaa ei tee vähemmän inhoittavaksi täytymys. Sinä tallaat
käärmeen ja nokkosen, vaikkeivät ne mitään voi sille, etteivät he ole
satakieli ja ruusu --. Kieltäytyä kaikesta onnesta, etsiä vain sitä
syvää rauhaa, joka on äärettömän totinen ja korkea kuin öinen taivas,
-- kimaltelevain tähtien tavoin nousevat ja laskevat siinä ylpeät
surulliset ajatukset, -- ja kuunnella maailmankin sykähdyksiä, jotka
tuntuvat omassa rinnassa ja tähtien kulussa. Eikö se ole elämän
arvoista, kristitty?"

"On", vastasi Totila, "mutta äärettömän vaikeata se on. Liian vaikeata
ihmisvoimille.

"Ei, Teja! Jollen minä saata joka kohdassa yhtyäkään hurskaan ystäväni
uskoon, joka vallitsee tätä aikaa, niin se ainakin on varma, että on
olemassa hyvänsuopa Jumala, joka rankaisee pahan ja suojelee hyvää.

"Tuon oikeudenmukaisen Jumalan käteen jätän kansani ja oman asiani.

"Tähän luottaen odotan huomenna voittoa.

"Oikeus on puolellani -- oikeus ei voi sortua."

"Oikeus sortuu usein vääryyden edessä: Vitiges Cetheguksen edessä."

"Niin, maan päällä", virkkoi Julius, "sillä tämä ei ole meidän oikea
kotimme. Se on haudan tuolla puolen. Siellä kaikki tuomitaan
oikeudenmukaisesti."

"Olkoon niin", sanoi Teja katkerasti hymyillen.

"Mutta sitä ei voi ajatella -- siitä voi vain uneksia.

"Olen tyytyväinen. En tahdo herätä uuteen elämään, kun keihäs kerran on
lävistänyt sydämeni."

Samassa kreivi Torismut saapui tarkastusmatkaltaan takaisin ja sanoi:

"Ole huoletta, herra kuningas, olen käynyt kaikki tutkimassa.

"Korsikalaisen ratsumiehet ovat jo oikealla paikallaan. Osa hänen
jäljelle jääneistä miehistäänkin on jo saapunut.

"Kolmesataa urhoollisinta on vielä tulossa. Hän pyytää, että
myöhästyttäisit taistelun alkua siksi, kunnes he saapuvat, sillä ne
kuuluvat olevan kaikkein hurjimmat."

"Ehkä voin sen tehdä ratsastustaitoani näyttämällä", vastasi Totila
iloisesti nauraen. "Ja nyt viimeinen pikari.

"Lähtekäämme leiriin.

"Suostutko, Teja, että huominen taistelu ratkaisee kiistamme?

"Se on oikea Jumalantuomio.

"Jumalan oma tuomio siitä, elääkö hän.

"Minä sanon: Jumala elää -- siksi voittaa hyvä asia."

"Vaietkaa", huusi Julius, "älkää pilkatko Jumalaa".

"Kuuletko", sanoi Teja heittäen kilven selkäänsä, "hän on peloissaan
Jumalansa puolesta".




KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.


Aurinko nousi kirkkaana seuraavana aamuna. Sen säteet tapasivat
goottijoukon jalkeillaan.

Kun kuningas tuli ulos asunnostaan Taginaen torille, riensivät häntä
vastaan herttua Adalgot, kreivi Torismut ja uskollinen arsakidi Phaza.

"Terve, kuningas. Voitto sinulle. Täällä on morsiamesi lähettämä
maidonkarvainen sotaratsu ja aseesi, jotka ovat voittoa varten
koristetut."

Kuningas pani pitkälle, hulmuavalle kultatukalleen kimaltelevan,
avonaisen, silmikottoman kypärän, jonka harjalla oli komea hopeainen
joutsen. Tämän kaulan ja siipien ympärille oli Valeria sitonut
ruusuköynnöksen.

Hän silitteli hevostaan, jonka harjaan ja häntään Valeria oli sitonut
tulipunaisia nauhoja ja kultalankoja.

Hän hyppäsi satulaan.

Eräs palvelija kuljetti kahta varahevosta, joista toinen oli prefektin
levottomasti korskuva sotaratsu Pluto.

Kuninkaan hartioilta valui alas laaja, valkoinen vaippa, jota rinnalle
kiinnitti leveä, raskas, jalokivin koristettu kultaketju.

Hänen haarniskansa oli puhtaasta, välkkyvästä hopeasta. Siihen oli
kullalla kuvattu lentävä joutsen. Haarniskan aukot käsivarsien, kaulan
ja vyötäisten kohdalla olivat reunustetut purppuranpunaisella silkillä.

Alustakki oli hopeanvalkoista silkkiä.

Leveät kultarenkaat ja taistelukintaat suojelivat käsivarsia sekä
säärykset polvia ja jalkojen etupuolta.

Kapeassa, sirosti kaarevassa pitkulaisessa kilvessä oli kolme väriä:
hopea, kulta ja purppura. Kultaiselle pohjalle oli valkeasta
lasuurikivestä muodostettu lentävä joutsen.

Ratsun loimi ja ohjat olivat hopealla koristettua purppurakangasta.

Oikeassa kädessä kuninkaalla oli keihäs, jonka kärkeen Valeria oli
kiinnittänyt neljä pitkää nauhaa, mitkä iloisesti lepattivat
aamutuulessa.

Siten koristettuna ja iloisen näköisenä kuningas ratsasti Taginaen
katuja pitkin joukkonsa etunenässä. Kreivi Torismut, armenialainen
Phaza, herttua Adalgot ja Julius ratsastivat hänen mukanaan.
Viimemainitulla ei ollut mitään tappoasetta, vain Tejan lahjoittama
kilpi suojeluaseena.

Kuningas ei ollut koskaan ollut niin kaunis.

Kaikki tervehtivät häntä riemuhuudoin.

Taginaen pohjoisportilla Aligern tuli häntä vastaan.

"Sinunhan piti taistella oikealla sivustalla", sanoi kuningas hänelle.

"Miksi tulet tänne?"

"Serkkuni Teja määräsi, että minun on pysyttävä läheisyydessäsi ja
suojeltava henkeäsi", vastasi Aligern.

"Se on väsymätöntä huolenpitoa", huudahti kuningas.

Aligern liittyi hänen seurueeseensa.

Torismut jäi kaupunkiin kätkettyjen jalkamiesten päälliköksi.

Taginaen pohjoisportin ulkopuolella kuningas pysähtyi verraten
vähälukuisen ratsujoukkonsa eteen ja kertoi nyt päälliköille
suunnitelmansa.

"Minä pyydän teiltä, hyvät aseveljet, pahinta, nimittäin pakoa.

"Mutta se on vain näennäinen.

"Totta on teidän urhoollisuutenne ja -- vihollisen turmio."

Pieni joukko ratsasti nyt pitkin Via Flaminiaa väijytyspaikan ohi
molempien kukkulain välitse. Kuningas huomasi, että korsikalaisen
persialaiset ratsumiehet olivat varuillaan molemmilla rinteillä.
Oikealla puolella oli päällikkönä Furius itse, vasemmalla persialaisten
ruhtinas Isdigerd.

Tultuaan Capraen eteläportin sisäpuolelle Totila teroitti vielä kerran
lipunkantajan, kreivi Visandin johdolla jätetyille jousimiehille, että
he ryntäisivät ulos eteläportista vasta sitten, kun persialaiset olivat
tehneet hyökkäyksen longobardeja vastaan, ja kävisivät näiden kimppuun
selkäpuolelta. Etupuolelta Taginaehen kätketyt keihäsmiehet
ahdistaisivat niitä.

"Siten joutuvat longobardit ja nopeimmat Narseksen jalkaväestä Capraen
ja Taginaen välillä kaikilta neljältä puolelta saarroksiin. Edestä
ahdistan minä Torismutin kanssa, molemmilta sivuilta Furius ja Isdigerd
ja takaa Visand. He ovat hukassa."

"Eikö hän ole kuin auringonjumala", kysyi Adalgot munkilta.

"Hiljaa! Ei mitään epäjumalanpalvelusta", virkkoi tämä.

Kuningas saapui Capraen pohjoisportille, avautti sen ja ajaa karautti
pienine joukkoineen pitkin Capraen ja Helvillumin välistä ruohokenttää.

Täällä Narseksen keskusrintama oli jo valmiina. Eturivissä Alboin
seisoi longobardeineen. Näiden takana, hyvän välimatkan päässä, Narses
istui kantotuolissaan ympärillään Cethegus, Liberius ja muut päälliköt.

Narseksella oli edellisenä yönä ollut vetotaudinkohtauksia. Hän oli
niin heikko, ettei voinut seisoa kantotuolissaan.

Hän oli vielä kerran teroittanut Alboinille, ettei tämä saisi hyökätä
ilman erityistä lupaa.

Kuningas antoi ratsumiehilleen merkin. Täyttä karkua ohut rivi syöksyi
longobardien ylivoimaa vastaan.

"Eivät kai nuo aio häväistä meitä niin harvalukuisina hyökätessään",
huusi Alboin.

Kuninkaan tarkoitus ei ollut tehdä hyökkäystä.

Hän ratsasti paljon edelle äkkiä pysähtyneitä miehiään ja veti kaikkien
huomion puoleensa ratsastus- ja asetempuillaan.

Bysanttilaisten mielestä oli tuo hänen tarjoamansa näytelmä niin
ihmeellistä, että silminnäkijät kertoivat siitä ihmeissään
Prokopiukselle, joka on siitä jälkimaailmalle kertonut.

"Sinä päivänä", kirjoittaa Prokopius, "kuningas Totila tahtoi näyttää
vihollisilleen, mikä mies hän oli.

"Hänen aseensa ja ratsunsa kimaltelivat kullasta.

"Hänen keihäänsä kärjestä liehui niin monta purppuranauhaa, että ne jo
kaukaa ilmaisivat kuninkaan.

"Sitten hän näytti ihanalla ratsulla molempien sotajoukkojen välillä
taidokkaita asetemppuja.

"Hän ratsasti kokoympyröitä ja siroja puoliympyröitä milloin oikealle
milloin vasemmalle, heitti hevosen nelistäessä koristellun keihäänsä
ylös ilmaan ja otti sen taas keskeltä kiinni milloin oikealla, milloin
vasemmalla kädellä, ennenkuin se ennätti pudota maahan. Hän näytti
siten ihmetteleville joukoille ratsastus- ja asetaitoaan."

"Taistelun jälkeen bysanttilaisetkin saivat tietää, että tuon iloisen
leikin totisena perussyynä oli ollut se, että kuningas tahtoi voittaa
aikaa, -- erästä ratsujoukkoa odotettiin näet saapuvaksi.

"Vähän aikaa Alboinkin katseli näytelmää.

"Sitten hän sanoi longobardipäälliköille:

"Hän tulee taisteluun sulhaseksi koristettuna. Katsokaa, miten kalliit
varusteet hänellä on. Sellaisia ei meillä näe, serkku Gisulf.

"Eikö vieläkään saa hyökätä. Nukkuuko Narses taas?"




KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Äkkiä persialainen ratsumies riensi goottien rivien välitse kuninkaan
luo, toi tälle jonkun tiedon ja palasi sitten takaisin täyttä karkua.

"No, vihdoinkin", virkkoi Totila, "nyt onkin jo tarpeeksi leikitty.

"Urhoollinen Alboin, Audoinin poika", huusi hän, "aiotko todellakin
taistella kreikkalaisten puolella meitä vastaan? Tule sitten, kuninkaan
poika -- kuningas kutsuu sinua."

Silloin Alboin ei jaksanut kauemmin hillitä taisteluintoaan.

"Minun täytyy saada omakseni hänen ratsunsa ja panssarinsa", huusi hän
ja ajaa karautti keihäs tanassa kuningasta kohti.

Totila sai hiljaa koskettamalla tanssivan hevosensa kylkiä tämän äkkiä
seisahtumaan.

Hän näytti odottavan iskua.

Alboin oli jo aivan hänen edessään.

Silloin -- kuningas kosketti taas ratsunsa kylkiä -- tämä teki kauniin
hypyn sivulle päin -- ja longobardi suhahti aivan Totilan ohi.

Samassa Totila lähti ajamaan häntä takaa ja olisi voinut helposti
pistää hänet selkäpuolelta keihäällään kuoliaaksi.

Kovasti kiljaisten longobardit riensivät kuninkaansa pojan avuksi.

Mutta Totila heilautti keihäänsä kädessään ympäri ja antoi sen tylpällä
kädensijalla vastustajalleen sellaisen töytäyksen vasempaan kylkeen,
että tämä lensi ratsunsa selästä maahan oikealle puolelle.

Levollisesti Totila ratsasti sitten rintamansa luo heiluttaen
keihästään.

Alboin nousi äkkiä hevosensa selkään ja teki sitten joukkonsa
etunenässä hyökkäyksen goottien heikkoa rintamaa vastaan.

Mutta ennen yhteentörmäystä kuningas huusi:

"Paetkaa, paetkaa kaupunkiin."

Hän pyöräytti hevosensa ja ajoi täyttä karkua Capraeta kohti.

Hänen ratsumiehensä seurasivat häntä.

Alboin hämmästyi.

Mutta hän huusi pian:

"Se on pakoa. Se ei voi olla muuta. Tuolla ne jo rientävät portista
sisään.

"Niin, ratsastustaito ja tosi taistelu ovat kaksi aivan eri asiaa.

"Seuratkaa heitä, sutoseni! Ajakaa heitä takaa kaupunkiin saakka."

He ajoivat Capraeta kohti, työnsivät pohjoisportin, jonka pakenevat
olivat sulkeneet, mutta eivät lukinneet, auki ja laskivat täyttä neliä
pitkää pääkatua myöten eteläportille, josta viimeiset gootit juuri
katosivat.

Narses oli koettanut pysytellä seisaallaan kantotuolissaan nähdäkseen
tarkkaan mieltäkiinnittävän näytelmän.

"Pysähtykää", huusi hän vimmoissaan, "pysähtykää! Puhaltakaa tuubaa!
Puhaltakaa peräytymismerkki! Peräytymismerkki!

"Tuo oli maailman kömpelöin ansa, mutta Alboin tietysti luuli, että se
_täytyy_ olla totta, kun joku hänen edessään pakenee."

Torvet saivat puhaltaa turhaan.

Gootteja takaa-ajavien longobardien voittohuudot tukahduttivat torvien
äänet.

Vaikka he olisivat kuulleetkin merkin, olisivat he sitä halveksineet.

Ähkyen Narses istuutui nähdessään longobardien viimeisten rivien
katoavan Capraen porttien sisäpuolelle.

"Ah", huokasi hän, "minun täytyy avoimin silmin nyt tehdä tyhmyys.

"En voi sallia heidän tuhoutuvan tyhmyytensä vuoksi, vaikka he sen
kyllä ansaitsisivat. Minä tarvitsen vielä heitä.

"Eteenpäin siis tyhmyyden nimessä. He ovat jo kai puoliksi tuhotut,
ennenkuin me joudumme avuksi.

"Eteenpäin Cethegus, Anzalas ja Liberius. Eteenpäin isaurilaiset,
armenialaiset ja illyrialaiset. Capraeta kohti.

"Mutta ottakaa huomioon! Kaupunki ei voi olla tyhjä. Se on loukku,
johon seuraamme noita nautoja avoimin silmin.

"Kantotuolini seuraa teitä. Mutta en pysy enää pystyssä."

Hän nojautui väsyneenä patjoille.

Hiljainen puistatus, joka aina johtui mielenliikutuksesta, vavahdutti
häntä.

Pikamarssissa Cetheguksen ja Liberiuksen jalkamiehet riensivät
kaupunkia kohti. Molemmat päälliköt olivat ratsain.

Sillä välin pakenevat ja takaa-ajajat olivat rientäneet pienen
kaupungin läpi. Viimeisetkin longobardit olivat jo Caprean porttien
ulkopuolella. Etumaiset olivat Alboinin kanssa jo saapuneet siihen Via
Flaminian kohtaan, jossa kukkulat kohosivat molemmilla puolilla.

Kuningas pakeni vielä hevosen pituuden.

Hän pysähtyi sitten, kääntyi ja antoi merkin.

Hänen rinnallaan ratsastava Adalgot puhalsi torveensa.

Silloin Taginaen pohjoisportista Torismut ilmestyi keihäsmiehineen ja
kaksoisväijytyksestä riensivät metallitorvien kaikuessa korsikalaisen
persialaisratsumiehet tielle.

"Nyt kääntykää, gootit. Eteenpäin hyökkäykseen. Voi petettyjä!"

Alboin katseli neuvottomana kaikille kolmelle taholle.

"Näin pahassa paikassa emme ole koskaan ennen olleet, sutoseni", sanoi
hän.

Hän kääntyi erästä persialaisten johtajaa vastaan, jolla oli päässä
avonainen kultakypärä ja joka ajoi suoraan häntä kohti.

He olivat jo aivan lähekkäin.

Silloin kultakypärä huusi:

"Käänny, longobardi! _Tuolla_ ovat yhteiset vihollisemme.

"Alas gootit."

Hän iski samalla kuoliaaksi gootin, joka uhkasi Alboinia.

Persialaiset ratsumiehet ajoivat molemmilta puolin heidän edelleen ja
hyökkäsivät hämmästyneiden goottien kimppuun.

Silmänräpäyksen nämä katselivat neuvottomina asiain kulkua.

Mutta kun he huomasivat, ettei tämä ollutkaan erehdys, -- että väijytys
koskikin heitä eikä longobardeja --, alkoivat he huutaa:

"Petos, petos! Kaikki on hukassa!"

Samalla he käänsivät hevosensa ja lähtivät tällä kertaa todenteolla
pakenemaan Taginaeta kohti raastaen kaikki mukanaan ja ratsastaen
kumoon oman jalkaväkensä, joka juuri tuli portista ulos.

Kuninkaankin kasvoilta katosi veri, kun hän huomasi korsikalaisen
käyvän yhdessä longobardien kanssa goottien kimppuun.

"Niin, tämä on petosta", huusi hän. "Haa, tiikeri! kuolema hänelle!"

Ja hän karautti korsikalaista kohti.

Mutta ennenkuin hän pääsi tämän kimppuun, ehti tielle kuninkaan ja
korsikalaisen väliin persialainen Isdigerd, joka oli rynnännyt
joukkoineen vasemmalta.

"Kuningasta kohti", huusi hän miehilleen. "Kaikki keihäät kuningasta
kohti.

"Tuota valkoista kohti, jolla on joutsenkypärä! Kaikki häntä kohti."

Keihäspilvi suhahti ilmassa.

Kuninkaan kypärä vaipui alas keihästen painosta.

Silloin korsikalainenkin jo kaukaa tunsi kuninkaan komean vartalon.

"Hän se on! Minun täytyy saada hänen sydänverensä."

Hän raivasi itselleen tien Isdigerdin ja omien ratsumiestensä lomitse.

Kiukustuneet ratsumiehet olivat vain muutaman hevosenpituuden päässä
toisistaan.

Sitä ennen Totila kaatoi Isdigerdin.

Kuninkaan keihäs tunkeutui hänen kaulansa läpi ja hän putosi kuolleena
hevosensa selästä maahan.

Pian Totila ja Furius syöksyivät yhteen.

Korsikalainen kohotti jo heittokeihäänsä. Hän tähtäsi kuninkaan
suojattomiin kasvoihin.

Mutta äkkiä katosivat loistava joutsenkypärä ja valkea vaippa.

Kaksi heittokeihästä oli sattunut hänen valkoiseen ratsuunsa ja samalla
oli yksi keihäs tunkeutunut kilven läpi haavoittaen pahasti vasenta
kättä.

Ratsu ja mies kaatuivat.

Hurjasti huutaen Isdigerdin persialaiset riensivät paikalle.

Furius ja Alboin kannustivat myös hevosiaan.

"Säästäkää kuninkaan henki! Ottakaa hänet vangiksi! Hän on säästänyt
minun henkeni", huusi Alboin.

Hän oli tullut hyvin liikutetuksi, kun Gisulf kertoi, että kuningas oli
sysätessään hänet satulasta vaihtanut keihään kärjen kädensijaan.

"Ei, kuolema kuninkaalle", huusi Furius.

Hän oli jo aivan vieressä ja heitti keihäänsä haavoittunutta kuningasta
kohti, jota Aligern parhaillaan nosti prefektin ratsun selkään
viedäkseen hänet pois taistelusta.

Korsikalaisen ensimmäisen keihään Julius torjui Tejan kilvellä.

Furius pyysi toisen heittokeihään ja tähtäsi sen kuningasta ympäröivään
ryhmään. Arsakidi Phoza koetti torjua sitä, mutta se lensi kilven ja
panssarin läpi hänen sydämeensä.

Silloin aikoi Furius, joka oli jo päässyt aivan lähelle, iskeä
pitkällä, käyrällä miekallaan kuningasta.

Mutta korsikalainen putosi satulasta, ennenkuin isku sattui.

Apulian nuori herttua oli iskenyt häntä kaikin voimin rintaan lipun
varrella.

Varsi katkesi sysäyksestä.

Nyt uhkasi vaara Adalgotia sekä Totilan lippua -- Valerian ja hänen
hurskaan joukkonsa taiteellista, kallista teosta.

Kaikki ratsumiehet kävivät näet rohkean, nuoren lipunkantajan kimppuun.
Longobardi Gisulf iski kirveellään lipun varteen, joka nyt meni aivan
säpäleiksi.

Adalgot repäisi silloin lipun irti särkyneestä varresta ja kätki
kankaan vyöhönsä.

Alboinkin oli ehtinyt paikalle ja huusi:

"Antaudu vangikseni, goottikuningas, minulle, kuninkaan pojalle."

Samassa Aligern oli saanut kuninkaan nostetuksi prefektin ratsun
selkään. Hän kääntyi longobardia kohti.

Tämä aikoi estää kuninkaan paon tappamatta silti kuningasta. Hän
kumartui alaspäin ja heitti keihäänsä ratsua kohti, jonka lapaan se
sattuikin.

Mutta samalla hetkellä Aligern iski miekallaan hänen siipikypäräänsä.
Longobardi putosi taintuneena satulasta.

Siten Adalgot, Aligern ja Julius -- saatettuaan johtajat vaarattomiksi
-- saivat aikaa kuninkaan taistelusta viemiseen. He menivät Taginaen
pohjoisportille.

Täällä kreivi Torismut oli järjestänyt uudelleen keihäsmiestensä rivit.

Kuningas olisi ryhtynyt johtamaan taistelua, mutta hän pysyi tuskin
pystyssä.

"Torismut", sanoi hän, "sinä puolustat Taginaeta. Caprae lienee jo
vihollisen käsissä. Pikalähetti käskeköön Hildebrandin peräytymään koko
sivustoineen tänne. Hänen on puolustettava Roomaan vievää tietä millä
hinnalla hyvänsä.

"Tejan sivusta on jo täydessä taistelussa, kuten olen huomannut. --
Paluumatkamme suojaaminen -- se on viimeinen toivomme."

Hän pyörtyi.

Kreivi Torismut lupasi:

"Puolustan miehineni Taginaeta viimeiseen veripisaraan saakka.

"Ratsumiehistä ei ainoakaan pääse tänne, ei persialaisista eikä
longobardeista. Minä puolustan kuninkaan henkeä ja suojaan paluumatkaa
niin kauan kuin voin kättäni liikuttaa.

"Saattakaa hänet pois täältä -- tuonne vuorelle luostariin -- mutta
liikkukaa nopeasti -- sillä Capraen eteläportista lähenee jo ratkaisu
-- Narseksen jalkaväki ja katsokaa tuonne -- prefekti Cethegus ja
isaurilaiset.

"Caprae ja jousimiehemme ovat hukassa."

Niin ne olivatkin.

Visand ei ollut -- kuninkaalta saamansa käskyn mukaan -- puolustanut
Capraeta, vaan laskenut Cetheguksen ja Liberiuksen joukot kaupunkiin.

Vasta sitten, kun he olivat kaupungissa, hän alkoi taistelun ja lähetti
samalla tuhat miestä Via Flaminialle estämään longobardien paluumatkaa
Capraen läpi.

Mutta kun väijyksissä olleet persialaiset hyökkäsivätkin goottien
eivätkä longobardien kimppuun, kun Alboin ja Furius yhdessä tuhosivat
tai hajoittivat vähälukuisen goottien ratsujoukon ja kun hyökkäys
Taginaesta päin jäi tekemättä -- tuhosi suunnaton ylivoima goottilaiset
jousimiehet ensin Capraessa ja sitten Via Flaminialla Capraen ja
Taginaen välillä.

Visand itse pääsi kuin ihmeen kautta haavoittuneena Taginaehen
ilmoittamaan miestensä täydellisestä tuhosta.

Narseksen kantotuoli saapui Capraehen. Illyrialaiset alkoivat
hyökkäyksen Taginaeta vastaan. Kreivi Torismut puolustautui sankarin
tavoin. Hän taisteli veljiensä peräytymismahdollisuuden puolesta.

Hän sai avukseen muutamia tuhansia miehiä, jotka olivat tulleet
rientomarssissa Hildebrandin sivustalta.

Suurimman osan joukoistaan vanha asemestari vei Taginaen eteläpuolelle
ja sijoitti ne Roomaan vievän tien varsille.

Juuri kun hyökkäys Tagiaeta vastaan alkoi, Cethegus tapasi Furiuksen ja
Alboinin, jotka olivat jo toipuneet saamistaan iskuista.

Cethegus oli saanut tietää korsikalaisen ratkaisevan osan taistelussa.

Hän pudisti tämän kättä.

"Katsos vain, Furius ystäväni.

"Vihdoin sinäkin olet oikealla puolella -- barbaarikuningasta vastaan."

"Hänen ei pidä päästä elävänä tästä taistelusta", sähisi korsikalainen.

"Mitä? Kuinka? Vieläkö hän on elossa? Luulin hänen jo kaatuneen", sanoi
Cethegus.

"Ei hän ole kuollut.

"Hän haavoittui kyllä, mutta hänet saatettiin pois taistelusta."

"Olet oikeassa", sanoi Cethegus. "Hän ei saa elää.

"Se on tärkeämpää kuin Taginaen valloitus. Sen urotyön voi Narseskin
hyvin suorittaa kantotuolistaan käsin.

"Heitä on seitsemänkymmentä seitsemää vastaan.

"Työhön, Furius, miksi ratsumiehesi seisovat joutilaina?"

"Konit eivät pääse muureille."

"Eivät pääsekään, mutta kai ne osaavat uida.

"Eteenpäin! Anna minulle kolmesataa ja ota itse kolmesataa.

"Kaupungin ympäri kulkee kaksi tietä, toinen oikealta, toinen
vasemmalta puolen jokea. -- Ei, gootit ovat repineet sillat. Ajakaamme
häntä siis takaa läpi Clasiuksen ja Sibolan.

"Kuningas on siis varmasti haavoittunut -- voiko hän vielä taistella?"

"Tuskin."

"Siinä tapauksessa hän on paennut Taginaen läpi Roomaan tai --"

"Ei, morsiamensa luo hän on paennut", huudahti korsikalainen. "Varmasti
hän on mennyt Valerian luo luostariin. Haa, minä pistän hänet
kuoliaaksi Valerian sylissä.

"Liikkeelle, persialaiset, seuratkaa minua! Kiitos, prefekti!

"Ota sinä niin monta ratsumiestä kuin tahdot. Lähde sinä oikealle.

"Minä lähden vasemmalle päin, sillä luostariin vie kaksi tietä."

Hän lähtikin heti vasemmalle ja katosi prefektin näkyvistä.

Cethegus puhutteli jäljelle jääneitä ratsumiehiä persiankielellä ja
pyysi heitä seuraamaan itseään.

Sitten hän ratsasti Liberiuksen luo ja sanoi tälle:

"Minä menen ottamaan barbaarikuninkaan vangiksi."

"Mitä? Vieläkö hän elää. Riennä sitten."

"Valloita sinä sillä välin Taginae", jatkoi prefekti, "jätän
isaurilaisia sinun käytettäväksesi."

Hän karautti oikealle Syphaxin ja kolmen sadan persialaisen seuraamana.

Sillä välin haavoittuneen kuninkaan ystävät olivat saattaneet hänet
Taginaen läpi pieneen pinjametsikköön tien varrelle, missä hän joi
eräästä lähteestä ja virkistyi siitä melkoisesti.

"Julius", virkkoi hän, "riennä Valerian luo ja sano hänelle, että
taistelu on menetetty, mutta ei valtakunta eikä toivo.

"Minä ratsastan hiukan voimistuttuani Hyvien toivon-vuorelle. Sinne
saapuvat myöskin Teja ja Hildebrand työnsä suoritettuaan,

"Mene, minä pyydän. Lohduta rakasta Valeriaani ja saata hänet
luostarista luokseni Hyvien toivon-vuorelle.

"Etkö tahdo sitä tehdä? Siinä tapauksessa ratsastan itse luostariin
jyrkkää rinnettä ylös. Ota nämä sentään yltäni."

Julius ei olisi mielellään eronnut haavoittuneesta kuninkaasta.

"Irroita kypäräni ja vaippani, ne ovat niin painavat", pyyteli tämä.

Julius irroitti ne molemmat.




KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Silloin munkin päähän välähti ajatus.

Olivathan he -- dioskurit -- kerran ennenkin vaihtaneet vaatteita.

Olihan kerran ennenkin murhaajan teräs kääntynyt sen vuoksi Totilasta
häneen.

Hän teki nopeasti päätöksensä.

Heitä tietysti ajettaisiin takaa. Hän oli kuulevinaan kavioiden
kapsetta.

Aligern oli mennyt metsän reunaan tähystelemään, ja Adalgot piti
kuninkaan päätä sylissään.

"Niin, siellä he ovat", huusi Aligern palattuaan toisten luo.
"Persialaiset ratsumiehet lähestyvät kahdelta taholta tätä paikkaa."

"Riennä sitten, Julius", pyysi Totila, "ja pelasta Valeria Tejan luo."

"Minä riennän, ystäväni! Näkemiin!"

Hän puristi kuninkaan kättä.

Sitten hän nousi Pluton selkään -- häh otti tämän haavoittuneen ratsun
ja jätti kuninkaalle oman, täysissä voimissa olevan hevosensa.

Totilan huomaamatta hän pani nopeasti päähänsä joutsenkypärän, heitti
hartioilleen valkoisen, veren tahraaman vaipan ja ajaa karautti ulos
metsästä suunnaten matkansa luostaria kohti.

"Tämä tie", tuumi hän itsekseen, "on aivan avonainen, sitä vastoin
Numan haudalle johtava tie kulkee metsän läpi ja viinitarhojen lomitse.

"Kenties vainoojat kääntyvät minua kohti ja hän pääsee pakoon."

Hän oli arvannut oikein.

Tuskin hän oli päässyt metsiköstä näkyvälle paikalle ja alkanut
ratsastaa vuorta ylös, kun hän huomasi ratsumiesten, jotka olivat
kiertäneet Taginaen, rupeavan ajamaan häntä takaa.

Saadakseen takaa-ajajat niin kauas kuninkaasta kuin mahdollista ja
pitääkseen vihollisia niin kauan kuin mahdollista harhaluulossaan, hän
pakotti ratsunsa nopeaan juoksuun.

Mutta ratsu oli haavoittunut.

Se kulki vaivalloisesti kivistä, jyrkkää rinnettä ylös.

Takaa-ajajat tulivat lähemmäksi.

"Onko tuo kuningas?"

"On."

"Ei, tuo ei ole kuningas. Tuo on liian pienikasvuinen", virkkoi
persialaisten päällikkö, joka ratsasti etumaisena.

"Ja pakenisiko hän yksin?"

"Se on tietysti kaikkein viisainta," arveli päällikkö.

"Varmasti tuo on hänen joutsenkypäränsä."

"Tuo on hänen vaippansa."

"Mutta hänhän ratsasti valkoisella hevosella", tuumi päällikkö.

"Niin, alussa", virkkoi eräs ratsumiehistä. "Mutta kun se kaatui
keihään iskusta, nostettiin hänet -- seisoin aivan vieressä -- tämän
ratsun selkään."

"Hyvä", huudahti päällikkö, "sinä olet oikeassa. Minä tunnen tuon
ratsun."

"Se on jalo eläin. Tuolla tavalla se menee vuorta ylös, vaikka se on
haavoittunut."

"Niin, se on jalo. Tuo ratsu seisahtuukin. Katsokaa tarkasti:

"Seis, Pluto! Polvillesi!"

Vapisten ja korskuen viisas, uskollinen ratsu pysähtyi lyönneistä ja
kannuksen iskuista huolimatta ja laskeutui hitaasti polvilleen.

"On turmiollista ratsastaa prefektin hevosella, barbaari!

"Tuossa on! Tämä on Forumista, tämä Kapitoliumista ja tämä
Juliuksesta."

Raivoissaan prefekti singahutti kolme heittokeihästä, omansa ja kaksi
Syphaxin keihästä, jotka hän riisti tämän kädestä, pakenevan selkään
sellaisella voimalla, että ne tunkeutuivat läpi ruumiin.

Sitten hän hyppäsi maahan, paljasti miekkansa ja repi maahan
pudonneelta kypärän päästä.

"Julius", huusi hän kauhuissaan.

"Sinäkö, Cethegus?"

"Julius, sinä et saa kuolla."

Intohimoisella kiireellä hän rupesi tukkimaan verta vuotavia haavoja.

"Jos rakastat minua", virkkoi kuoleva, "niin pelasta hänet -- pelasta
Totila."

Lempeät silmät sulkeutuivat ainaiseksi.

Cethegus kuunteli sydämen lyöntiä. Hän painoi korvansa veriseen
rintaan.

"Loppu", sanoi hän soinnuttomalla äänellä.

"Manilia!

"Sinua minä olen rakastanut -- Julius.

"Sinä kuolit _hänen_ nimensä huulillasi.

"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vimmoissaan.

"Viimeisen siteen, joka minua kiinnitti ihmisrakkauteen, katkaisin itse
ilkkuvan, vihamielisen sattuman oikusta.

"Se olikin viimeinen heikkouteni.

"Nyt, ihmisyys, olet minulle kuollut.

"Nostakaa hänet jalon ratsun selkään. Se olkoon viimeinen tehtäväsi,
Pluto. Viekää hänet sitten -- tuolla ylhäällä vuorella on kappeli --
viekää hänet sinne ja käskekää pappien juhlallisesti haudata hänet.

"Sanokaa siellä ylhäällä, että hän kuoli munkkina -- hän kuoli
ystävänsä puolesta. Hän ansaitsee kristillisen hautauksen.

"Mutta minä menen", huudahti hän peloittavan näköisenä, "hakemaan vielä
kerran käsiini hänen ystävänsä. Minä yhdistän heidät -- iäksi."

Hän nousi ratsunsa selkään.

"Minne", kysyi Syphax. "Takaisinko Taginaehen?"

"Ei! Tuonne metsikköön! Hän on siellä piilossa, sillä Julius tuli
sieltä."

       *       *       *       *       *

Tämän välikohtauksen aikana kuningas oli hiukan tointunut ja
voimistunut. Hän lähti Juliuksen hevosella ratsastaen Adalgotin,
Aligernin ja muutamien ratsumiesten seuraamana metsästä, jonka
itäreunaa pitkin tie kulki kappelikukkulalle.

He näkivät jo kappelin valkoiset muurit kääntyessään metsätieltä.

Mutta silloin käheä huuto kuului etelästä, heidän oikealta puoleltaan.

Heitä vastaan riensi kentän yli Clasiuksesta päin voimakas
ratsumiesjoukko.

Kuningas tunsi joukon johtajan.

Ennenkuin hänen seuralaisensa ehtivät joutua väliin, oli hän
kannustanut ratsuaan, laski keihäänsä tanaan ja syöksyi vihollista
vastaan.

Molemmat päälliköt syöksähtivät yhteen kuten kaksi ukkospilveä.

"Ylpeä barbaari!"

"Kurja petturi!"

Molemmat kaatuivat ratsuiltaan.

He olivat karanneet toistensa kimppuun sellaisella raivolla, ettei
kumpikaan ajatellut itsensä suojaamista, vaan ainoastaan toisen
tuhoamista.

Furius Ahalla kaatui ratsultaan kuolleena, sillä kuningas oli heittänyt
keihäänsä sellaisella voimalla, että se tunkeutui kultakilven ja
panssarin läpi suoraan sydämeen. Keihään varsi katkesi iskusta.

Mutta kuningaskin vaipui kuolevana Adalgotin syliin. Korsikalaisen
keihäs oli sattunut hänen rintaansa aivan kaulan luona.

Adalgot repäisi Valerian sinisen lippukankaan vyöstään ja koetti sillä
hillitä verivirtaa.

Turhaan.

Lipun helakka sini muuttui äkkiä tummanpunaiseksi.

"Gothia", huoahti kuningas vielä, "Italia -- Valeria!"

Samalla hetkellä, ennenkuin epätasainen taistelu pääsi alkuunkaan,
Alboin saapui longobardiratsumiehineen paikalle.

Hän oli lähtenyt korsikalaisen mukana, sillä hän ei halunnut olla
joutilaana taistelun riehuessa Taginaen muurien edustalla.

Ääneti, totisena, liikutettuna longobardiruhtinas katseli kuninkaan
ruumista.

"Hän lahjoitti minulle henkeni -- minä en saanut pelastetuksi hänen
henkeään", sanoi hän totisena.

Eräs hänen ratsumiehistään osoitti vainajan komeata asevarustusta.

"Ei", virkkoi Alboin, "kuninkaallinen sankari on haudattava
kuninkaallisessa komeudessaan."

"Tuolla ylhäällä kalliolla, Alboin", sanoi Adalgot surullisena, "on
häntä jo kauan odottanut morsian ja -- hänen itsensä valitsema hauta."

"Viekää hänet sinne. Minä suon vapaan pääsyn jalolle ruumiille ja
jaloille kantajille.

"Ratsumiehet, seuratkaa minua takaisin taisteluun."




KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Mutta taistelu oli jo lopussa. Sen saivat Alboin ja prefekti kuulla
hämmästyksekseen saapuessaan takaisin Taginaen luo.

Kun prefekti oli saapunut pohjoispuoleiseen pinjametsikköön ja aikoi
lähteä seuraamaan kuninkaan jälkiä, saavutti hänet Liberiuksen lähetti,
joka vaati häntä palaamaan heti. Narses kuului olevan tiedottomana ja
suuri vaara vaativan pikaista päätöksen tekoa.

Narses tiedottomana -- Liberius neuvottomana, varmaksi luultu voitto
vaaranalainen. Se oli tärkeämpää kuin mahdollisuus antaa kuolinisku
puolikuolleelle kuninkaalle.

Cethegus ajoi täyttä karkua Taginaehen samaa tietä kuin oli tullutkin.

Täällä Liberius tuli häntä vastaan ja sanoi:

"Liian myöhään. Olen jo järjestänyt asian yksin myöntyen vaatimukseen.
Aselepo on päätetty ja goottien jäännökset peräytyvät."

"Mitä", huusi Cethegus, joka olisi mielellään tuhonnut kaikki gootit
rakkaansa hautajaisiksi, "aselepoko? Peräytyvätkö gootit?

"Missä on Narses?"

"Hän makaa tajuttomana kantotuolissaan saatuaan ankaran vetotaudin. Hän
säikähtyi ja hämmästyi eikä ihmekään."

"Mitä täällä on tapahtunut? Kerro, ihminen."

Liberius kertoi lyhyesti, että he olivat suurin uhrauksin -- sillä nuo
keihäsgootit seisoivat kuin muuri -- tunkeutuneet Taginaehen, joka
heidän täytyi valloittaa talo talolta, huone huoneelta.

"Tuuma tuumalta", päätti Liberius kertomuksensa, "täytyi meidän hakata
palasiksi heidän johtajansa, joka tapettuaan Anzalaan asettui
ensimmäiseen muurinaukkoon. Me emme päässeetkään siitä paikasta
kaupunkiin."

"Mikä hänen nimensä oli", kysyi Cethegus, "toivoakseni kreivi Teja."

"Ei, kreivi Torismut. -- Kun olimme puolitiessä verityötämme ja Narses
aikoi juuri kannattaa itsensä kaupunkiin, kohtasi hänet Taginaen
portilla haavoittunut Zeuxippos, joka saapui lähettiläänä vasemmalta
siiveltämme -- sitä ei enää ole olemassakaan -- goottien saattamana."

"Kuka oli --?"

"Hän, jonka äsken mainitsit -- kreivi Teja. Hän oli nähnyt tai saanut
tietää, että heidän keskusrintamaansa uhattiin ja että kuningas oli
haavoittunut.

"Silloin hän -- huomattuaan, ettei hän enää mitenkään ehdi muuttamaan
ratkaisua Taginaen luona -- teki rohkean, epätoivoisen päätöksen.

"Hän luopui äkkiä lujasti varustetusta asemastaan vuorilla ja hyökkäsi
häntä vastaan olevan vasemman siipemme kimppuun, joka hitaasti lähestyi
vuorta ylöspäin hänen joukkoaan vastaan.

"Hän voitti sivustamme heti ensi yrityksellä, ajoi pakenevia takaa
leiriin saakka ja otti siellä vangiksi kymmenentuhatta miestä sekä
päällikkömme Oresteen ja Zeuxippoksen.

"Hän lähetti Zeuxippoksen sidottuna goottien mukana Narseksen luo
todistamaan tapahtumasta ja vaati neljänkymmenenkahdeksan tunnin
aselepoa."

"Mahdotonta", huusi Cethegus.

"Muussa tapauksessa hän tappaisi kaikki kymmenentuhatta vankia
päällikköineen. Hän oli vannonut sen."

"Entä sitten", sanoi Cethegus.

"Sinusta mahtaa asia olla samantekevää, roomalainen. Mitäpä sinä
välität kymmenestätuhannesta meikäläisestä. Mutta Narses välittää.
Pelästyttävä uutinen, vaikean päätöksen tekeminen lannistivat hänet.
Hän sai ankaran taudinkohtauksen.

"Kaatuessaan hän ojensi päällikönsauvan minulle ja minä tietysti
suostuin heti vaatimukseen --."

"Tietysti.

"Pylades tahtoi pelastaa Oresteen", huudahti Cethegus kiukuissaan.

"Ja samalla kymmenentuhatta miestä keisarillista sotaväkeä."

"Minua ei tuo sopimus sido", huusi Cethegus, "minä käyn heidän
kimppuunsa."

"Sitä et saa tehdä. Teja on ottanut mukaansa panttivankeina suurimman
osan miehistöä ja kaikki päälliköt. Hän surmaa ne heti, kun ensimmäinen
nuoli lentää heitä vastaan."

"Surmatkoon vain. Käyn sittenkin heidän kimppuunsa."

"Saathan nähdä, seuraavatko bysanttilaiset sinua. Ilmoitin heti
sinunkin joukollesi Narseksen käskyn, sillä minä olen nyt Narses."

"Sinä olet kuoleman oma, kun Narses tulee tajuihinsa."

Mutta Cethegus huomasi, ettei hän olisi voinut yksistään
palkkasotureineen mitään gooteille, jotka olivat koonneet joukkojensa
jäännökset -- molemmat siivet -- varustettuun paikkaan.

Teja oli vetäytynyt vankeineen luostari- ja kappelikukkuloiden yli Via
Flaminialle, jonne Hildebrandinkin sivusta oli päässyt verraten eheänä.

Johanneksen kiertoliikettä olivat ensin hidastuttaneet molemmat joet ja
sen teki kokonaan tyhjäksi aselepo.

Kostonhimoisena Cethegus odotti Narseksen toipumista, sillä hän toivoi,
ettei tämä hyväksyisi edustajansa tekemää sopimusta.




NELJÄSKYMMENES LUKU.


Sillä välin Teja ja Hildebrand olivat saapuneet kumpikin sivustaltaan
Numan hautakummulle, jonne haavoittunut kuningas oli viety.

He eivät tienneet viimeisiä tapahtumia.

He laativat kukkulan juurella yhteisen suunnitelman, jonka aikoivat
esittää kuninkaalle. Heidän mielestään oli nopeasti peräydyttävä
aselevon turvin etelää kohti.

Mutta kun he saapuivat kukkulalle, kohtasi heitä surullinen näky.

Ääneen itkien Adalgot riensi Tejaa vastaan ja talutti hänet Numan
sarkofagille, jota muratti ympäröi.

Siinä kuningas Totila lepäsi kilvellään. Kuoleman vakava majesteetti
oli luonut jaloille kasvoille pyhyyden sädekehän, joka oli vielä paljon
kauniimpi sitä iloista hohdetta, joka aina elon aikana oli näillä
kasvoilla säteillyt.

Hänen vasemmalla puolellaan lepäsi kaarevassa kansilevyssä, joka oli
aikoja sitten nostettu sarkofagin päältä, Julius.

Molempien dioskurien yhdennäköisyys ilmeni entistä enemmän nyt, kun
kuolema oli laskenut varjonsa molempiin.

Ystävysten välille Goto ja Liuta olivat peittäneet kolmannen
ihmisolennon.

Matalalla multakummulla lepäsi, jalo pää näkyvissä, roomalaisnainen
Valeria.

Hänet oli kutsuttu läheisestä luostarista Numan kukkulalle ottamaan
vastaan haavoittunutta sulhastaan.

Kun Adalgot ja Aligern kantoivat hitaasti leveälle kilvelle lasketun
kuninkaan kukkulalle, hän oli huokaisematta, itkemättä heittäytynyt
kilvelle.

Ennenkuin kumpikaan ehti sanoa mitään, huudahti hän:

"Minä tiedän -- hän on kuollut."

Hän oli vielä auttanutkin heitä ruumiin asettamisessa Numan
sarkofagiin.

Sitten hän oli hiljaisella äänellä, kyynelettömin silmin lausunut:

    "Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Akilleus?
    Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä.
    Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
    Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."

Tämän jälkeen hän veti levollisesti, kiirehtimättä vyöstään tikarin ja
lausui:

"Ota nyt sieluni, kristittyjen ankara Jumala. Näin minä täytän
lupaukseni."

Sitten roomalaisneito painoi terävän tikarin sydämeensä.

Cassiodorus kulki rukoillen, syvästi liikutettuna -- kyyneleet valuivat
pitkin hänen arvokkaannäköisiä kasvojaan valkoiselle parralle --
ruumiin luota toisen luo. Kädessä hänellä oli siunatusta seetripuusta
tehty pieni risti.

Luostarin hurskaat naiset, jotka olivat seuranneet Valeriaa, veisasivat
juhlallisen, yksinkertaisen virren. Vähitellen koko kukkula täyttyi
sotilailla, jotka aselevon vuoksi olivat voineet lähteä päällikköjensä
mukana.

Päällikköjen joukossa olivat myöskin kreivi Visand ja Markja.

Ääneti Teja oli kuunnellut itkevän Adalgotin kertomusta.

Sitten hän meni kuninkaan ruumiin luo.

Ääneti, kuivin silmin hän laski panssaroidun oikean kätensä kuninkaan
haavalle, kumartui ja kuiskasi kuolleelle:

"Minä tahdon täydentää työsi."

Sitten hän meni eräälle maatuneella haudalla kasvavan korkean puun
juurelle ja lausui pienelle joukolle, joka liikutettuna ja ääneti
seisoi vainajien ympärillä:

"Goottisankarit. Taistelu on menetetty. Valtakunta on hukassa.

"Jos joku teistä tahtoo mennä Narseksen luo ja myöntyä keisarin
alamaiseksi, niin menköön. En pidätä ketään.

"Minä puolestani aion jatkaa taistelua loppuun saakka.

"En taistele voittaakseni, vaan saadakseni sankarikuoleman.

"Se, joka aikoo menetellä samoin kuin minä, jääköön tänne.

"Te jäätte kaikki. Hyvä on."

Silloin Hildebrand lausui:

"Kuningas on kuollut.

"Gootit eivät osaa taistella ilman kuningasta, vaikka he kuolemaakin
etsivät.

"Atalarik -- Vitiges -- Totila -- Meillä on vain yksi mies, joka sopii
neljänneksi näiden jälkeen -- Teja, viimeinen, suurin sankarimme."

"Minä rupean kuninkaaksenne", sanoi Teja.

"Te ette saavuta minun johdollani elämän iloja, vaan kunniakkaan
kuoleman.

"Hiljaa! Älkää tervehtikö minua iloisilla huudoilla eikä aseiden
kalskeella.

"Se, joka tahtoo minua kuninkaakseen, tehköön samoin kuin minä."

Hän taittoi puusta, jonka alla hän seisoi, oksan ja kiersi sen
kypäränsä ympärille.

Ääneti muut seurasivat hänen esimerkkiään.

Adalgot, joka seisoi häntä lähinnä, kuiskasi:

"Oi, kuningas Teja. Sinä otit sypressin oksan. Sillähän seppelöidään
uhreiksi tuomitut."

"Niin, Adalgot. Sinä sanoit totuuden. Kuolemaan vihin täten itseni",
lausui kuningas pyörähdyttäen miekkaansa päänsä ympäri.






SEITSEMÄS KIRJA

TEJA




ENSIMMÄINEN LUKU.


Nopeasti goottikansan kohtalo lähenikin ratkaisuaan.

Kivi vieri rotkoon.

Kun Narses oli tullut tuntoihinsa ja saanut tietää, mitä hänen
tainnoksissa ollessaan oli tapahtunut ja tehty, hän käski vangita
Liberiuksen ja lähettää hänet Bysanttiin vastaamaan teostaan.

"En silti tahdo väittää", sanoi hän uskotulleen Basiliskokselle, "että
Liberius olisi tehnyt väärän päätöksen.

"Olisin itse tehnyt samoin.

"Mutta olisin menetellyt niin muista syistä.

"Hän tahtoi ennen kaikkea pelastaa ystävänsä ja samalla kymmenentuhatta
miestä.

"Se oli virhe. Ne olisi pitänyt uhrata, kun ratkaisijana oli Liberius.

"Sillä Liberius ei voinut olla täydellisesti selvillä sodan tilasta.

"Liberius ei tiennyt, -- kuten Narses tietää -- että goottien
valtakunta oli tuomittu perikatoon tämän taistelun perästä. On aivan
saman tekevää, tapahtuuko lopullinen ratkaisu Taginaen vai Napolin
luona. Sen vuoksi saattoi nuo kymmenentuhatta pelastaa ja täytyikin
pelastaa."

"Napolinko luona? Miksi ei Rooman luona? Etkö muista prefektin
peloittavia valleja? Etkö luule goottien rientävän Roomaan tehdäkseen
sen vallien takana kuukausimääriä sinulle vastarintaa?"

"Roomasta on kyllä pidetty huolta, vaikka siitä eivät tiedä gootit eikä
Liberiuskaan.

"Eikä sitä saa tietää aivan heti -- Cetheguskaan. Ole siis vaiti siitä
asiasta. Missä on nyt Rooman kaupunginprefekti?"

"Hän riensi edeltäpäin voidakseen heti aselevon päätyttyä hyökätä
goottien kimppuun."

"Oletko pitänyt huolta --"

"Ole huoletta.

"Hän aikoi ottaa mukaansa ainoastaan isaurilaisensa, mutta minä -- tai
oikeammin Liberius minun neuvostani -- annoin hänelle avuksi Alboinin
ja longobardit ja sinä tiedät --"

"Niin", virkkoi Narses hymyillen, "suteni eivät päästä häntä
silmistään."

"Mutta miten kauan --"

"Niin kauan kuin häntä tarvitsen. Ei hetkeäkään kauemmin.

"Tuo nuori kuninkaallinen ihmeiden tekijä makaa siis kilvellään.

"Nyt saattaa Justinianus täydellä oikeudella käyttää kunnianimeä
'Gothicus' ja taas nukkua rauhallisesti.

"Mutta tuskinpa hän -- Teodoran petetty leski -- enää koskaan voi
nukkua rauhallisesti."

Molemmat päälliköt Teja ja Narses olivat siis samaa mieltä goottien
valtakunnan kohtalosta.

Se oli hukassa.

Capraen ja Taginaen luona oli jalkaväen paras osa kaatunut.

Totila oli vienyt taisteluun kaksikymmentäviisituhatta miestä.

Näistä ei pelastunut täyttä tuhatta.

Molemmilla sivuistoillakin oli mieshukka melkoinen.

Niinpä ei kuningas Tejalla ollutkaan enempää kuin kaksikymmentätuhatta
miestä, kun hän lähti peräytymään etelään päin pitkin Via Flaminiaa.

Hänen kulkuaan jouduttivat herttua Guntariksen ja kreivi Grippan
johtaman pienen joukon avunpyynnötkin. Kaksi kertaa sitä suurempi
bysanttilaisjoukko oli näet laskenut maihin Rooman ja Napolin välillä,
johtajina Armatus ja Doroteos, ja käynyt sen kimppuun.

Häntä pakotti kiiruhtamaan myöskin Narseksen kamala takaa-ajo aselevon
päätyttyä, sillä hän otti taas käytäntöön entisen kauhean
menettelytapansa, "kulkevan muurin" goottien hävittämiseksi.

Kun longobardit ja Cethegus levähtämättä ajoivat gootteja takaa,
seurasi Narses heitä aivan hitaasti levittäen vasemmalle ja oikealle
kaksi kamalaa siipeä, jotka ulottuivat lounaassa suburbicarisesta
Tusciasta alkaen Tyrhenian mereen ja koillisessa Picenumin kautta
Jonian mereen saakka.

Kaikkialla, missä muuri kulki pohjoisesta etelään ja lännestä itään, se
tuhosi tieltään kaiken goottien suvun.

Tätä menettelytapaa helpotti suuressa määrässä se seikka, että
italialaiset rupesivat suurissa joukoin siirtymään goottien puolelta
bysanttilaisten puolelle.

Lempeän kuninkaan sijaan, joka oli heidät voittanut puolelleen, oli
tullut synkkä ruhtinas, jonka nimeäkin pelättiin.

Italialaiset eivät kuitenkaan siirtyneet siksi, että he olisivat
suosineet bysanttilaista hallitustapaa, vaan Narseksen ja keisarin
ankaruuden pelosta. Jokaista italialaista, joka piti barbaarien puolta,
uhattiin nimittäin kuolemalla.

Ne italialaiset, jotka vielä palvelivat kuningas Tejan sotajoukossa,
luopuivat siitä ja riensivät Narseksen joukkoihin.

Yhä useammin sattui, -- varsinkin Taginaen ratkaisevan taistelun
jälkeen -- että italialaiset naapurit, varsinkin ne, joiden oli
täytynyt luovuttaa gooteille kolmas osa tiluksistaan, ilmaisivat
goottilaiset uudisasukkaat "roomalaisille".

Sellaisissa paikoissa, missä italialaisilla oli suuri ylivoima, he
murhasivat gootit tai luovuttivat ne vankeina Narseksen tyrheniläiselle
tai jonilaiselle laivastolle.

Nämä seurasivat nimittäin hitaasti maasotajoukon marssia pitkin
Tyrhenian ja Jonian merien rannikkoja ja kuljettivat mukanaan
goottivangit.

Linnat ja heikommin varustetut kaupungit -- Totilan oli täytynyt
vahvistaa pientä joukkoaan näistä kootuilla miehistöillä -- joutuivat
useimmiten italialaisten käsiin.

Nämä hyökkäsivät nyt goottien kimppuun samoin kuin Totilan
valtaistuimelle noustua olivat hyökänneet bysanttilaisten kimppuun.

Sillä tavoin vallattiin Narnia, Spoletum ja Perusium.

Niissä paikoissa, missä gootit jaksoivat tehdä vastarintaa,
italialaiset ja bysanttilaiset alkoivat piirityksen.

Narses kulki täten eteenpäin kuin mies, joka kulkee kädet levällään
kapeaa käytävää pitkin ja työntää edellään kaikki, jotka aikovat
häneltä kätkeytyä, tai kuin kalastaja, joka kahlaa puroa ylöspäin
nuottaa vetäen. Hänen taakseen ei jää kalan sukuakaan.

Kauhuissaan kaikki gootit, jotka vielä saattoivat pelastua, pakenivat
vaimoineen ja lapsineen Narseksen rautaisen jyrän tieltä kuninkaan
sotajoukon luo, jonka turvissa pian oli paljon enemmän aseettomia kuin
sotilaita.

Itägootit olivat taas ryhtyneet vaellukseen kuten sata vuotta sitten.
Mutta nyt Narseksen rautainen verkko oli heidän takanaan ja heidän
edessään meri yhä kapeammaksi käyvän niemen kärjessä. Eikä heillä ollut
ainoatakaan laivaa pakoaan varten.




TOINEN LUKU.


Sitä paitsi eittämätön välttämättömyys vähensi kamalalla tavalla
kuningas Tejan asekelpoisia miehiä.

Heti aselevon päätyttyä Cethegus isaurilaisineen ja bysanttilaisine
joukkoineen, joissa oli saraseenilaisia ja herulilaisia ratsumiehiä
sekä Alboin longobardilaisine ratsumiehineen olivat ryhtyneet ankarasti
ahdistamaan pakenevia.

Sotajoukon mukana kulkevat naiset, lapset ja vanhukset hidastuttivat
suuressa määrässä peräytymistä. Melkein joka yö täytyi senvuoksi uhrata
pienehkö joukko-osasto, joka pysähtyi johonkin sopivaan paikkaan ja
teki takaa-ajajille sitkeää, hurjanrohkeaa, toivotonta vastarintaa
hankkiakseen pääjoukolleen taas pitkän ennakkomatkan.

Tuo julma, mutta ainoa käytettävissä oleva keino vaati milloin puoli
tuhatta miestä, milloin -- jos puolustusasema oli tavallista laajempi
-- suurempiakin uhreja.

Kuningas Teja oli ilmoittanut tämän sotajoukolleen ennen "hyvien
toivon" vuorelta lähtöä.

Sotilaat olivat vaieten suostuneet tuohon hirmuiseen keinoon.

Kuolemaan vihityt kilpailivat joka ilta keskenään kunniatoimesta.
Silloin kuningas Tejan täytyi -- kostein silmin -- antaa arvan
ratkaista, sillä hän ei tahtonut ketään loukata kieltämällä heiltä
oikeutta tällaiseen itsensä uhraamiseen.

Gootit, jotka huomasivat kansansa ja valtakunnan perikadon olevan
tulossa ja pelkäsivät vaimojensa ja lastensa joutumista Narseksen
käsiin, riensivät toistensa kilvalla kuolemaan.

Peräytymisretki muodostui goottien urhoollisuuden kunniakuluksi,
jokainen pysähdys uskaliaan uhrautuvaisuuden kunniamerkiksi.

Niinpä kaatuivat tämän "perikadon yövartioston" johtajina
Hadusunt-vanhus Nucera Camellarian, nuori ampumataituri Guntamund
Adfonteksen ja reipas ratsumies Gudila Ad Martiksen luona.

Tuo uhrautuvaisuus ja kuninkaan päällikkötaito tuottivatkin kansan
kohtalolle mahdollisimman suotuisat tulokset.

Fossatumin luona Tudoran ja Narnian välillä syntyi yöllinen taistelu.
Yövartioston johtajana oli urhoollinen kreivi Markja. Taistelu alkoi
iltapäivällä, jolloin Cetheguksen ratsumiehet saapuivat goottien
varustukselle, ja kesti auringonnousuun saakka.

Kun aurinko vihdoin valaisi goottien nopeasti kyhättyä maavarustusta,
vallitsi sen sisäpuolella haudan hiljaisuus.

Hyökkääjät lähenivät hautaa erittäin varovaisesti.

Cethegus hyppäsi vihdoin hevosensa selästä ja nousi varustuksen
harjalle Syphaxin seuraamana.

Hän viittasi miehilleen.

"Tulkaa perässä. Ei ole enää vaaraa. Te voitte huoleti astua
vihollistenne yli, sillä he ovat kaikki kuolleet, kaikki tuhat miestä.
Tuolla kreivi Markjakin makaa. Tunnen hänet."

Kun ratsumiehet olivat puhdistaneet tiellä olevan esteen ja lähtivät
Cetheguksen johdolla ajamaan takaa pääjoukkoa, joka oli nyt päässyt
hyvin pitkän matkan edelle, saivat he jonkin matkaa kuljettuaan kuulla
italialaisilta talonpojilta, ettei goottien sotajoukko ollut tullutkaan
pitkin Via Flaminiaa.

Kreivi Markjan ja hänen joukkonsa jalo uhrautuvaisuus aiheutti sen,
että kuningas Teja sai pitkän aikaa salatuksi vihollisilta
peräytymisretkensä suunnan. Takaa-ajajat eivät löytäneet heistä
jälkeäkään.

Cethegus pyysi Johannesta lähtemään pienemmän joukon kanssa oikealle
lounaaseen päin ja Alboinia vasemmalle koilliseen pitkin Via Flaminiaa,
hakemaan kadonneiden jälkiä.

Häntä itseään vastustamaton halu veti Roomaan. Hän toivoi pääsevänsä
sinne ennen Narsesta ja saavansa sen haltuunsa ilman Narsesta
voidakseen pitää häntä, kuten ennen Belisariusta, Kapitoliumilta käsin
kurissa.

Kuningas Tejan jälkien kadottua Cethegus kutsui luotettavimmat
tribuuninsa luokseen ja ilmoitti heille aikovansa nyt vaikka
väkivalloin irtautua Alboinin ja Johanneksen alituisesta
silmälläpidosta ja rientää yksin isaurilaisinensa Roomaan suorinta
tietä, joka nyt oli vapaa.

Hänen puhuessaan Syphax saattoi nopeasti telttaan erään roomalaisen
porvarin, jonka hän oli töin tuskin saanut pelastetuksi longobardien
käsistä. Roomalainen oli kysynyt prefektiä ja barbaarit olivat omien
sanojensa mukaan aikoneet kohdella häntä "samoin kuin edellisiäkin."

"Takaa päin", lisäsi Syphax vielä, "lähestyy suuri sotajoukko. Lähden
tiedustelumatkalle ja palaan pian takaisin."

"Minä tunnen sinut, Tullus Faber", sanoi prefekti, "sinä olet aina
ollut Roomalle ja minulle uskollinen. Mitä tietoja tuot?"

"Oi, prefekti", valitteli mies, "vielähän sinä sentään olet elossa.

"Luulimme sinua jo kuolleeksi, kun et ole mitään meille ilmoittanut,
vaikka olemme kahdeksan sanansaattajaa lähettäneet luoksesi."

"Minun luokseni ei ole saapunut ainoatakaan."

"Sinä et siis tiedä, mitä Roomassa on tapahtunut! Paavi Silverius on
kuollut maanpaossa Sisiliassa. Uusi paavi on vihollisesi Pelagius --"

"En tiedä tuosta mitään. Puhu!"

"Niinpä sinäkään et siis voi auttaa etkä neuvoa. Rooma on --"

Samassa Syphax saapui sisään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään,
ilmestyi prefektin telttaan Narses Basiliskoksen tukemana.

"Te olette antaneet tuhannen goottisoturin pidättää itseänne niin
kauan, että terveet ovat päässeet teidän käsistänne ja sairaat ovat
saaneet teidät kiinni", kiukutteli ylipäällikkö.

"Tuo kuningas Teja osaa muutakin kuin rikkoa kilpiä, hän osaa kutoa
harson prefektinkin terävien silmien eteen.

"Mutta minä näen harsojen läpi, tämänkin läpi. Johannes, kutsu väkesi
takaisin. Hän ei ole voinut lähteä etelään päin, hän on poikennut
pohjoiseen.

"Sillä hän on aikoja sitten tiennyt sen, mikä eniten koskee Rooman
prefektiä. Rooma ei ole enää goottien käsissä."

Cetheguksen silmät välähtivät.

"Lähetin salaa muutamia sukkelia miehiä sinne.

"Ne kiihoittivat kaupunkilaisia nopeaan öiseen kapinaan. Kaikki
kaupungissa olevat gootit tapettiin. Viisisataa miestä vain pääsi
Hadrianuksen haudalle, jota he pitävät hallussaan."

"Me olemme lähettäneet luoksesi kahdeksan sanansaattajaa", uskalsi
Faber huomauttaa lomaan.

"Viekää tuo mies ulos", sanoi Narses.

"Niin, Rooman porvarit muistelevat rakkaudella prefektiä, jolle he ovat
kiitollisuuden velassa kahdesta piirityksestä, nälästä, rutosta ja
Kapitoliumin palosta.

"Mutta sinun luoksesi lähetetyt sanansaattajat ovat kai aina eksyneet
sutosteni joukkoon, jotka lienevät repineet ne palasiksi.

"Mutta minun luokseni on kyllä saapunut pyhän isän Pelagiuksen
tiedonanto. Olen tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka sinä, Rooman
kaupunginprefekti, toivottavasti hyväksyt."

"En kai saa sitä tekemättömäksi."

"Rooman hyvät porvarit pelkäävät tavattomasti kolmatta piiritystä. He
ovat pyytäneet, ettemme ryhtyisi mihinkään, mikä saattaisi uuden
taistelun heidän kaupunkiinsa. Hadrianuksen haudalla olevat gootit
kuolevat pian nälkään, kirjoittavat he. He tahtovat itse puolustaa omia
vallejaan ja vannovat samalla, että he tuon goottijoukon kukistuttua
luovuttavat kaupungin vain sen luonnolliselle suojelijalle ja
päällikölle, Rooman kaupunginprefektille.

"Oletko tyytyväinen, Cethegus? Lue sopimus. Anna se hänelle,
Basiliskos."

Cethegus luki iloisena sopimuksen. Roomalaiset eivät ole siis
unohtaneet häntä.

He kutsuivat nyt ratkaisun hetkellä Kapitoliumiin hänet, luonnollisen
suojelijansa eikä vihattuja bysanttilaisia.

Hän luuli taas olevansa valtansa kukkulalla.

"Olen tyytyväinen", sanoi hän antaessaan käärön takaisin.

"Minä olen luvannut", sanoi Narses, "etten yritäkään väkivalloin saada
kaupunkia käsiini. Ensin on kuningas Tejan seurattava kuningas Totilaa.

"Sitten Rooma ja -- moni muu. Tule sotaneuvotteluun, prefekti."

Kun Cethegus neuvottelusta palattuaan kyseli Tullus Faberia, oli tämä
hävinnyt jäljettömiin.




KOLMAS LUKU.


Suuri sotapäällikkö Narses oli todella arvannut, mihin päin kuningas
Teja joukkoineen oli poikennut Via Flaminialta.

Hän oli ensin kääntynyt pohjoiseen Jonian meren rantaan päin ja
kuljetti sitten erinomaisen taitavasti pakenevan kansansa ja
sotajoukkonsa vahingoittumattomana kiertoteitä, joita tuskin kukaan
paitsi häntä tunsi, Hadrian, Aternumin, Ortonan ja Samniumin kautta.

Jo Nuceria Camellarian luona hän sai muutamilta Roomasta paenneilta
gooteilta tietää kaupungin valtauksesta.

Kuningas, joka jo hartaasti toivoi loppua ja jonka luonne oli muuttunut
säälimättömäksi, odotti melkein mielihyväntuntein hetkeä, jolloin olisi
pakko vapautua mukana kuljetetuista vangeista.

Nämä, joita oli melkein puolet goottien lukumäärästä, olivat tehneet
vartioimisen niin vaivalloiseksi, että Teja oli määrännyt
kuolemanrangaistuksen jokaisesta vastustuksen yrityksestä.

Fossatumin luona, heti sen jälkeen, kun oli poikettu pohjoiseen päin,
vangit yrittivät joukottain riistäytyä vapaiksi.

Hyvin suuri osa vangeista tapettiin karkauspuuhaa estettäessä. Kaikki
ne, jotka olivat jääneet eloon, kuningas käski heittää sidotuin käsin
Aternukseen ja hukuttaa ne sinne.

Sama kohtalo tuli Oresteen ja muiden päälliköiden osaksi.

Kun Adalgot rukoili vangeille armoa, vastasi kuningas synkkänä:

"Liian monta tuhatta turvatonta goottivaimoa ja -lasta on joutunut
näiden käsiin ja murhattu kotilietensä ääressä. Tämä ei ole enää
sotilasten välistä taistelua. Tämä on hävityssotaa kokonaista kansaa
vastaan. Tehkäämme mekin puolestamme samalla tavalla."

Samniumista kuningas riensi -- turvattomien kulkiessa perässä pienen
saattojoukon seuraamana, sillä nyt ei enää ollut takaa-ajon pelkoa --
parhaitten joukkojensa kanssa nopeasti Campaniaan.

Hän saapui sinne niin arvaamatta, että herttua Guntariksen ja kreivi
Grippan johtama, alkuaankin pieni ja sittemmin taisteluissa
ylivoimaisen vihollisen kanssa kutistunut joukko, joka oli vahvassa
asemassa Napolin ja Beneventumin välillä, hämmästyi yhtä paljon kuin
tämän joukon voitokkaat vastustajatkin.

Hän sai tietää, että bysanttilaiset uhkasivat Capuasta käsin Cumaeta.

"Ei", huudahti hän, "tätä linnoitusta he eivät saa vallata vielä
meiltä.

"Minulla on siellä tärkeä tehtävä suoritettavana."

Saatuaan joukkonsa lisäksi myöskin kreivikaupunkinsa Tarentumin
varusväen urhoollisen Ragnariksen johdolla, hän ylivoimaisena törmäsi
yhteen bysanttilaisten kanssa, jotka salaa marssivat Capuasta Cumaehen
aikoen kavalasti hyökätä linnoituksen kimppuun, mutta hämmästyksekseen
joutuivatkin goottien pääjoukon käsiin.

Kuningas karkasi vihan vimmassa bysanttilaisten kimppuun. Hän halkaisi
sotakirveellään arkontti Armatuksen pään, ja hänen rinnallaan Apulian
nuori herttua lävisti Dorotheoksen keihäällään. Kauhistuneina
bysanttilaiset pakenivat Terracinaan saakka.

Tämä olikin viimeinen voitonjumalan suudelma goottien siniselle
sotalipulle.

Seuraavana päivänä kuningas Teja saapui Cumaehen.

Totila oli hänen erityisestä vaatimuksestaan päättänyt vastoin
tavallisuutta viimeksi Roomasta lähtiessään ottaa kaupungin
uskollisuuden takaamiseksi panttivankeja. Ei kukaan tiennyt, minne nämä
olivat viedyt.

Tulopäivän iltana kuningas Teja antoi murtaa auki Cumaen linnoituksen
muureilla varustetun puutarhan portin. Täällä olivat torninkorkuisten
vallien takana kätkössä Rooman panttivangit, joina oli patriiseja ja
senaattoreja -- niiden joukossa Maximus, Cyprianus, Opilio, Rusticus,
Fidelius, senaatin huomattavimmat miehet --. Kaikkiaan oli
panttivankeja noin kolmesataa. Ne olivat kaikki katakombeissa
kokoutuneen salaliiton jäseniä.

Teja käski Roomasta pakoon päässeiden goottien kertoa heille, miten
roomalaiset olivat Narseksen lähettiläiden kiihoittamina eräänä yönä
nousseet äkkiä kapinaan ja tappaneet kaikki gootit, jotka olivat
käsiinsä saaneet, naiset ja lapsetkin, sekä pakottaneet loput
Hadrianuksen haudalle.

Tämän kertomuksen aikana kuningas katseli panttivankeja niin julman
näköisenä, että kaksi näistä murskasi ennen sen päättymistä päänsä
valleihin.

Kun kertojat olivat valallaan vakuuttaneet sanansa totuuden mukaisiksi,
lähti kuningas ääneti puutarhasta.

Hetkisen perästä noiden kolmen sadan panttivangin päät ilmestyivät
muureille.

"En saapunut Cumaehen vain täyttääkseni tämän kamalan tuomion", sanoi
kuningas Adalgotille.

"Tänne on kätkettynä pyhä salaisuus, jonka aion joukoilleni ilmaista."

Hän kutsui hänet ja muutkin sotajoukon päälliköt ilottomalle
illalliselle.

Kun ateria oli nautittu, antoi kuningas merkin Hildebrand-vanhukselle.

Tämä nyökäytti päätään, otti palavan pikisoihdun kaarikattoisen salin
keskipatsaassa olevasta rautarenkaasta ja virkkoi:

"Seuratkaa minua, goottisankarit ja ottakaa kilpenne mukaanne."

Oli heinäkuun yön kolmas hetki. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.

Kuningasta ja ikivanhaa asemestaria seuraten Guntaris ja Adalgot,
Aligern, Grippa, Ragnaris ja lipunkantaja Visand lähtivät ääneti
salista. Viimeisenä kulki kuninkaan kilvenkantaja Vakis, jolla oli
tulisoihtu kädessään.

Linnan puutarhan vastaisella puolella oli jättiläismäinen pyöreä torni,
jota sanottiin Teoderikin torniksi, koska tuo suuri kuningas oli sen
uudestaan rakennuttanut.

Tähän tornirakennukseen Hildebrand-vanhus meni valaisten tietä.

Maakerroksessa oli vain tyhjä tornihuone, johon vanhus pysähtyi. Hän ei
lähtenyt nousemaan jyrkkiä portaita ylös, vaan polvistui lattialle ja
alkoi mitata suljetusta ovesta lähtien pitkin lattiaa käsillään.
Mitattuaan viisitoista vaaksan pituutta hän löi kivikirveellään yhtä
kolmesta suunnattoman suuresta graniittilevystä, jotka muodostivat koko
lattian.

Paikka, johon vanhus iski, kumahti ontosti. Kun kiveä katsoi oikein
tarkoin, huomasi siinä pienen raonkin. Siihen hän painoi kirveensä
pyytäen miesten siirtymään taakseen huoneen vasemmalle puolelle.

Kun miehet olivat noudattaneet hänen pyyntöään, hän työnsi lattialaatan
syrjään. Aukko johti kellariin, joka tuntui olevan yhtä syvä kuin itse
torni oli korkea.

Aukosta pääsi hädin tuskin mies kerrallaan kulkemaan. Siitä lähti
alaspäin kaksisataa kallioon hakattua porrasta.

Ääneti miehet kulkivat portaita alas.

Alas saavuttuaan he huomasivat tulleensa pyöreään huoneeseen, jonka
kivimuuri jakoi kahteen puolikaareen.

Se puolikaari, johon he saapuivat, oli tyhjä.

Nyt kuningas Teja mittasi lattian rajasta alkaen seinää pitkin kymmenen
vaaksanmittaa ja painoi sitten erästä kiveä, joka painui sisäänpäin
muodostaen toiseen puolikaareen kapean oven.

Hildebrand-vanhus astui edellä ja sytytti kuninkaan kanssa seinillä
olevat tulisoihdut.

Muut läsnäolijat peräytyivät ja peittivät silmänsä näkemänsä loiston
halkaisemina. Kun he taas avasivat silmänsä, huomasivat he, että heidän
edessään oli Didrik berniläisen tarumaisen suuri kuninkaanaarre.

Siellä oli osittain sirosti järjestettyinä, osittain hujan hajan
kasoihin paiskattuina kaikenlaisia aseita, taloustarpeita ja koruja.

Siellä oli pronssisia rynnäkkökypäröitä muinaisten etruskien ajoilta.
Ne olivat harmaassa muinaisuudessa joutuneet kauppiasten välityksellä
goottien haltuun, jotka niihin aikoihin elelivät Pruthin ja Dnjesterin
tai mahdollisesti Itämeren äärillä, ja ne olivat sitten kulkeutuneet
eteläänpäin siirtyneen vaelluskansan mukana takaisin lähelle niitä
paikkoja, joissa ne olivat taotut.

Vieressä oli matalia puisia pääsuojuksia, joiden päälle oli jännitetty
hylkeen ja jääkarhun nahkoja.

Siellä oli suippoja, kelttiläisiä kypäröitä, komeilla töyhdöillä
varustettuja roomalaisia ja bysanttilaisia kypäröitä, pronssisia,
rautaisia, hopeaisia ja kultaisia kaularenkaita, kaikenmallisia kilpiä
-- kömpelöistä, miehenkorkuisista puukilvistä, joita pidettiin muurin
tavoin jousimiehen suojana, parttien siroon, helmillä ja jalokivillä
koristettuun, pyöreään, pieneen kilpeen saakka.

Tavattoman raskaiden, vanhanaikaisten, ketjurenkaista kudottujen
haarniskojen vieressä oli keveitä, purppuranvärisestä pellavakankaasta
laadittuja suojuksia. Niiden lomissa oli lyömämiekkoja, miekkoja,
kivisiä, pronssisia ja rautaisia tikareja, piiluja ja nuijia, joista
osa oli tehty mammutin nikamista. Olipa siellä frankkilaisia
fransiskojakin sekä sirosti koristettuja, pieniä, kullattuja
heittokirveitä, joita roomalaiset sirkusratsastajat käyttivät
temppujaan tehdessään.

Keihäitä ja muita heittoaseita oli myöskin lukematon joukko -- melkein
koskemattomasta hammasvalaan torahampaasta, jota oli käytetty aseena,
ebenpuusta tehtyyn vandaalikuninkaan komeaan keihääseen saakka. Olipa
siellä saman ruhtinaan kultainen nuolikotelokin, jonka nuolet olivat
koristetut flamingon purppuranvärisillä sulilla.

Sotavaippoja oli monenlaisia, niitä oli tehty sinisen ketun nahasta,
Numidian jalopeuran taljasta, jopa kalleimmasta Sidonin purppurastakin.

Jalkineita oli skritofinnien pitkistä, lapionmuotoisista lumikengistä
bysanttilaisiin kultasandaaleihin saakka. Vaatetavaraa oli myös yllin
kyllin, m.m. friisiläisiä villatakkeja ja kiinalaisia silkkitunikoita.

Pöytäastioita oli määrätön kasa, merenpihkaisia, kultaisia, hopeaisia
ja kilpikonnanluisia: korkeita ruukkuja, laakeita maljoja, pyöreitä
pikareita ja leveitä uurnia.

Koruista olivat huomattavimmat käsirenkaat ja soljet sekä
vuorikristalleista ja helmistä kootut kaulanauhat.

Siellä oli tavaraa kaikkiin elämän tarpeisiin, ruoka- ja
juoma-astioita, vaatteita ja koruja, aseita ja leikkikaluja.

"Niin", virkkoi kuningas Teja, "tämän salaisen luolan, jonka olemassa
olon vain veriveljet tiesivät, asemestari hakkautti kallioon ollessaan
neljäkymmentä vuotta sitten Cumaen kreivinä. Siinä on goottien
kuninkaanaarretta jo vuosikymmeniä säilytetty.

"Siksi Belisarius saikin pienen saaliin, kun hän kaivoi käsiinsä
Ravennassa olevan aarteen. Täällä on ollut kätkössä jaloimmat ja
kalliimmat tavarat sotasaaliista, parhaat rauhanaikaiset lahjat, joita
amelungit ovat saaneet Teoderikin, Vinitarin, Hermanarikin, Atalin,
Ostrogoton, Isarnan ja Amalan aikana.

"Ravennassa säilytettiin vain lyötyä rahaa ja muuta tavaraa, joiden
raha-arvo oli suurempi kuin niiden merkitys lahjana tai saaliina.

"Kuukausimääriä viholliset kävelivät näiden aarteiden päällä, mutta
tämän kellarin uskollinen syvyys ei ilmaissut salaisuutta.

"Mutta nyt otamme ne mukaamme. Viekää ne täältä pois leveillä
kilvillänne ja antakaa ne sitten kulkea ylös miehestä mieheen. Me
otamme ne mukaamme itä-goottien viimeiselle taistelukentälle.

"Älä pelkää, nuori Adalgot. Vaikka kaadunkin ja vaikka kaikki
joudummekin perikatoon, niin viholliset eivät saa viedä Bysanttiin
pyhää kunnia-aarretta.

"Sillä viimeinen taistelukenttämme, jonka olen valinnut, on
merkillinen. Se nielee ja kätkee viimeiset gootit, heidän aarteensa ja
kunniansa."

"Niin, vieläpä heidän suurimmat aarteensa ja kunniansa", sanoi
Hildebrand-vanhus, "ei ainoastaan kullan, hopeat ja kalliit kivet.

"Katsokaa tänne, gootit!"

Hän valaisi tulisoihdullaan puoliympyrän perällä olevaa esirippua ja
veti sen sivulle.

Kaikki muut läsnäolijat lankesivat kunnioituksesta polvilleen.

Sillä he tunsivat suuren vainajan, joka istui ylevänä kultaisella
valtaistuimellaan keihäs oikeassa kädessään, purppuravaippa
hartioillaan.

Hän oli suuri Teoderik.

Egyptiläisiltä roomalaisille kulkeutunut taito säilyttää ruumiita oli
tehnyt tässäkin tapauksessa ihmeitä. Vainaja oli aivan elävän näköinen.

Liikutettuna eivät miehet saaneet sanaa suustaan.

"Jo kauan", virkkoi Hildebrand vihdoin, "olemme Teja ja minä epäilleet
goottien onnentähteä.

"Minä, joka olin ennen sodan syttymistä kunniavahdin päällikkönä
Ravennan marmoripalatsissa, jonne Amalasunta oli haudannut
isävainajansa, minä en pitänyt tuosta rakennuksesta. Vielä vähemmän
pidin pyhältä savulta tuoksuvista papeista, jotka usein saapuivat sinne
muka rukoilemaan mahtavan kuninkaan sielun autuuden puolesta.

"Minä mietin: jos jälkemme kerran katoavat tästä etelämaasta, eivät
italialaiset eivätkä pikku kreikkalaiset saa pilkata suuren, rakkaan
sankarimme jäännöksiä.

"Ei. Samoin kuin Rooman linnan ensimmäinen valloittaja, länsigootti
Alarik oli saanut pyhän virran pohjalla haudan, jota ei kukaan tietänyt
eikä kukaan päässyt häväisemään, samoin suuri kuninkaanikin oli saatava
ihmisten uteliaisuuden saavutettavista.

"Tejan avulla veinkin eräänä synkkänä yönä jalon ruumiin pois
marmoripalatsista ja ulvovien pappien läheisyydestä. Me toimme sen
tänne suljetussa laatikossa.

"Täällä hän oli varmassa kätkössä. Jos joku löytäisikin hänet
sattumalta satojen vuosien kuluttua, niin kukapa hänet tuntisi
kotkasilmäiseksi kuninkaaksi.

"Ravennan palatsissa oleva kivisarkofagi jäi tyhjäksi. Turhaan munkit
veisaavat ja rukoilevat sen ääressä.

"Täällä aarteittensa ja kunniamerkkiensä keskellä piti hänen saada
levätä sankarin ihanaa lepoa istuen omalla valtaistuimellaan.

"Kun hänen sielunsa katsoo alas Valhallasta ja näkee tämän, miellyttää
se häntä, sillä hän ei tahtoisi nähdä ruumiin lepäävän pitkällään
raskaiden kivien alla suitsutusten täyttämässä holvissa."

"Mutta nyt", virkkoi Teja, "on hänen sekä amelungien aarteen vielä
kerran noustava ylös syvyydestä.

"Kun olemme saaneet aarteet ihmisten ilmoille, niin sitten kuljetamme
huolellisesti ja varovaisesti rakkaan sankarimme ruumiin.

"Huomisaamuna varhain lähdemme tästä kaupungista -- Narseksen ja
prefektin ilmoitetaan nimittäin jo lähestyvän -- ja marssimme
kuninkaanaarre ja kuninkaan ruumis mukanamme goottien viimeiselle
taistelukentälle, jonne olen jo käskenyt vaimojen ja lasten mennä.

"Tuo taistelukenttä -- olen sen nähnyt monta kertaa unettomina öinä
unikuvana -- tuo taistelukenttä, joka näkee meidät ja kansamme
kunniaakkaasti kaatuvan, tuo taistelukenttä, joka ottaa hehkuvaan
syliinsä kaikki kuolemaa haluavat, sen jälkeen kuin viimeinenkin keihäs
on taittunut -- tämä taistelukenttä on Tejan valitsema."

"Minä aavistan", huudahti Adalgot. "Tuon taistelukentän nimi on --"

"Mons Vesuvius", sanoi Teija. "Toimeen!"




NELJÄS LUKU.


Niin nopeasti kuin hänen kamala tuhoamissuunnitelmansa salli, Narses
kulki Fossatumin luona pidetyn sotaneuvottelun jälkeen koko
sotajoukkoineen leveässä rintamassa etelään tukahduttaakseen loputkin
gootit tai heittääkseen heidät mereen.

Hän lähetti alipäällikkönsä Vitalianuksen ja heruli Vilmutin pienten
joukkojen avulla Tusciaan valtaamaan goottien käsissä olevat
linnoitukset sekä annonarisessa Tusciassa sijaitsevan Luccan.

Pohjoisemmaksi, vielä tähän saakka uljaasti puolustautuneen Veronan
piirittäjäksi hän lähetti Valerianuksen. Hän oli tällä välin vallannut
Petra pertusanan, joka hallitsi Via Flaminiaa Helvillumin
pohjoispuolella.

Veronan sitkeä vastarinta oli helpottanut goottien pakoa pohjoiseen
päin Atesis-laakson ja Passaran ohi.

Kaikki muut joukko-osastot Narses vei mukanaan etelää kohti. Hän itse
kulki pitkin Via Flaminiaa Roomaan. Johanneksen oli ajettava gootteja
pitkin Tyrhenian meren ja heruli Vulkariksen pitkin Jonian meren rantaa
etelään päin.

Mutta kumpainenkaan ei kohdannut matkallaan liiaksi työtä eikä
vastusta, sillä pohjoisessa oli heidän edellään kulkeva kuninkaan
sotajoukko koonnut kaikki goottiperheet. Se oli sitä paitsi ehtinyt jo
niin kauas, ettei Vulkaris sitä saavuttanut enää. Maan eteläosasta
gootit olivat niinikään peloissaan rientäneet Rooman ohi Napoliin,
jonne kuninkaan lähettiläät, nopeat sajonit, olivat kehoittaneet heitä
kokoutumaan.

"Mons Vesuvius" oli kaikkien goottipakolaisten kokoavana tunnussanana.

Narses oli antanut sivustoille määräyksen yhtyä pääjoukkoon Anagniassa.

Cethegus suostui mielellään Narseksen pyyntöön, että hän jäisi
pääjoukon mukaan. Sivustoilla ei nimittäin ollut erityisempiä
odotettavissa.

Narseskin kulki sitä paitsi Rooman kautta.

Hän oli siis saapuvilla, jos Narses koettaisi vastoin antamaansa
lupausta ohikulkiessaan ottaa valtaansa Rooman.

Mutta Narses piti lupauksensa, mikä seikka melkein ihmetytti prefektiä.

Hän kulki joukkoineen levollisesti Rooman ohi.

Hän vaati sitäpaitsi prefektiä todistajaksi keskustellessaan paavi
Pelagiuksen ja muiden Rooman vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa.

Keskustelu tapahtui vallien ulkopuolella flaminilaisen ja salarisen
portin välillä, jokseenkin Porta belisarian (picianan) kohdalla.

Paavi ja roomalaiset vakuuttivat vielä, -- vahvistaen vakuutuksensa
valalla pyhän Kosman ja pyhän Damianin luiden ääressä (nuo
kaksoisveljet olivat legendan mukaan arabialaisia lääkäreitä, jotka
kärsivät marttyyrikuoleman Diokletianuksen aikana), jotka olivat tuodut
valleille norsunluulaatikoissa ja hopearasioissa -- että he tuhottuaan
Hadrianuksen haudalle vetäytyneet gootit avaavat kaupungin portit
ehdottomasti vain Rooman prefektille. Sen sijaan he torjuivat
aseellisesti kaikki väkivaltaiset kaupunkiin tunkeutumisyritykset. He
eivät enää halunneet uusia taisteluita Roomasta.

Narses tarjosi heille avuksi parituhatta miestä Hadrianuksen haudan
valloitukseen. Roomalaiset kieltäytyivät kuitenkin kohteliaasti, mutta
varmasti ottamasta apua vastaan.

Tämä seikka ilahdutti prefektiä suuresti.

"He ovat sittenkin oppineet näinä vuosina kaksi seikkaa", sanoi hän
liikkeelle lähtiessään Lucius Liciniukselle, "nimittäin pitämään
'roomalaiset' kaukana itsestään ja liittämään Rooman kohtalon
Cethegukseen. Se on jo suuri edistys."

"Päällikköni", varoitteli Licinius, "en voi yhtyä iloosi enkä
luottamukseesi."

"En minäkään", lisäsi Salvius Julianus. "Minä pelkään ja epäilen
Narsesta."

"Te olette liian viisaita", ivaili Piso.

"Ihminen ei saa mennä liiallisuuksiin luottamuksessaan eikä
epäilyksessäänkään.

"Eivätkö asiat ole muuttuneet parhaaksemme suuremmassa määrässä kuin
olemme voineet toivoakaan tuon yön jälkeen, jolloin paimenpoika löi
Rooman parasta runoilijaa kuolemattomalle jambikädelle, jolloin Rooman
prefektiä kuljetettiin viljalaivaan kätkettynä Tiberiä alas, jolloin
Massurius Sabinus joutui kreivi Markjan vangiksi, kun hän aikoi
pujahtaa pakoon jalkavaimonsa kreikkalaisessa puvussa ja jolloin suuri
lainopin tuntija Salvius Julianus olisi hukkunut armotta Tiberin
liejuun, ellei herttua Guntaris olisi onkinut häntä ylös.

"Kuka olisi silloin voinut kuvitellakaan, että me nyt voimme
sormillamme laskea päivät, jolloin Italian mantereella on ainoatakaan
elävää goottia."

"Olet oikeassa, runoilija", virkkoi Cethegus hymyillen. "Noita molempia
vaivaa kova Narses-kuume, samoin kuin heidän sankariaan kaatumatauti.
Vihollistensa liian voimakkaana pitäminen on myöskin vika. Luut, joiden
ääressä papit vannoivat, ovat oikeat. Sellaisia valoja ei voida
rikkoa."

"Kunpa olisin", vastasi Licinius, "nähnyt valleilla pappien ja
käsityöläisten joukossa edes yhdenkään sinun ystävistäsi, meidän
ystävistämme. Mutta siellä oli vain vanuttajia, teurastajia ja
puuseppiä. Missä oli Rooman aateli? Missä katakombien miehet?"

"He ovat panttivankeina", vastasi Cethegus. "He saivat palkkansa. Hehän
palasivat Roomaan ja nöyrtyivät vaalean gootin edessä.

"Jos musta Teja nyt lyöttää heiltä päät, niin se on parahiksi heille.

"Älkää hätäilkö. Te olette liian synkkämielisiä. Narseksen kamala
ylivoima on aivan säikähdyttänyt teidät. Hän on suuri sotapäällikkö,
mutta valtiomiehenä hän on vaaraton. Sitä todistaa se seikka, että hän
on tehnyt tämän sopimuksen -- kokonaan minun hyväkseni -- ja että hän
on pysynyt sopimuksessaan.

"Hengittäkäämme taas Kapitoliumin ilmaa. Kaatumatautiset eivät sitä
siedä."

Kun prefektin nuoret päälliköt tulivat seuraavana aamuna noutamaan
häntä Roomasta lähtöä varten, tapasivat he hänet erittäin hyvällä
tuulella.

"No," sanoi hän, "kuka tuntee roomalaiset, te vai Rooman
kaupunginprefekti? Kuulkaa!

"Viime yönä eräs uudestaan järjestettyjen kaupunkilaiskohorttien
sadanpäämies, Publius Macer hiipi Roomasta telttaani. Paavi on uskonut
hänen haltuunsa Porta latinan ja hänen veljensä Markuksen haltuun
Kapitoliumin. Hän näytti molemmat valtakirjat. Ne olivat oikeat. Minä
tunnen Pelagiuksen käsialan. He ovat jo väsyneet pappien valtaan. He
toivovat saavansa pian nähdä minun, teidän ja isaurilaisteni palaavan
Aureliuksen ja prefektin muureille.

"Hän toi minulle serkkunsa Alluksen panttivangiksi. Tälle hän edeltä
päin sovitulla kirjeen sanamuodolla ilmoittaa yön, jona hän voi saattaa
Porta latinan ja Kapitoliumin meidän käsiimme.

"Narses ei voi sille mitään, että roomalaiset laskevat meidät
vapaaehtoisesti kaupunkiin. Mehän emme käytä väkivaltaa.

"No, Licinius ja Julianus! Kuka tuntee Rooman ja roomalaiset?"




VIIDES LUKU.


Narses kulki sotajoukkoineen Anagniaan.

Kaksi päivää pääjoukon saapumisen jälkeen molemmat siivetkin saapuivat
sinne.

Anagniassa Narses lepuutti suunnatonta joukkoaan muutamia päiviä,
tarkasti sen ja järjesteli uudestaan. Sieltä hän siirtyi Terracinaan,
missä Armatuksen ja Doroteoksen joukon jäännökset liittyivät
pääjoukkoon. Sitten yhdistynyt sotajoukko marssi gootteja vastaan,
jotka olivat asettuneet erittäin lujaan asemaan Vesuviukselle ja sen
vastapäätä olevalle Maitovuorelle (Mons lactarius) pienen Draco-nimisen
joen (se laskee Stabiaen pohjoispuolelle mereen) molemmille rannoille.

Lähdettyään Cumaesta ja marssittuaan Napolin ohi (-- sen kaupungin
porvarit sulkivat Totilan uudestaan kuntoonpanemat portit, ottivat
kaupungissa olevat kolmesataa goottia vangeiksi ja selittivät, että he
Rooman esimerkkiä noudattaen pysyisivät puolueettomina --) kuningas
Teja riensi mahdollisimman nopeasti kauan aikaa sitten valitsemalleen
taistelukentälle ja vahvisti parhaansa mukaan jo luonnon lujasti
varustamaa asemaansa.

Hän antoi koota uhkuvan rikkaasta maakunnasta vuorelle niin paljon
ruokavaroja kuin suinkin ehdittiin saada, ettei hänen kansansa
tarvitsisi aivan heti tehdä tuttavuutta nälän kanssa.

Nykyajan tiedemiehet ovat turhaan hakeneet Vesuviuksen luota Mons
lactariusta tai muuta paikkaa, joka aivan tarkoin sopisi Prokopiuksen
kuvaukseen goottien viimeisestä taistelukentästä.

Nykyisen Vesuviuksen lukuisista rotkoista ja solista ei ole ainoatakaan
yksimielisesti siksi hyväksytty.

Mutta sittenkään ei tarvitse epäillä bysanttilaisen
historiankirjoittajan kertomusta, joka perustuu silminnäkijäin,
Narseksen alipäällikköjen ja seuralaisten yhtäpitäviin tiedonantoihin.

Paikallisuuksien muuttuminen johtuu tietysti enemmän kuin kolmentoista
vuosisadan aikana tuon aina toimessa olevan vuoren sisustassa
tapahtuneista äkillisistä, suurista, rajuista purkauksista ja
vähitellen soluvan laavavirran, kallion vierimien ja murtumisten
aiheuttamista mullistuksista.

Paljon myöhäisemmilläkin ajoilla eläneiden italialaisten kirjailijain
kuvaukset Vesuviuksen paikallisuuksista ja suhteista eroavat suuresti
nykyisistä oloista.

Se maaperä, joka imi itseensä kuningas Tejan sydänveren, on kai jo
aikoja sitten ollut paksun laavakerroksen suojaamana.

Narseskin ihmetteli barbaarivastustajansa taitoa ja huolellisuutta
puolustuspaikan valitsemisessa.

"Hän aikoo kaatua kuin karhu pesässään", virkkoi hän katsellessaan
Nuceriasta käsin goottien varusteita.

"Moni teistä, rakkaat sutoset", jatkoi hän hymyillen Alboinille,
"kaatuu hänen käpäliensä iskuista, kun yritätte tunkeutua hänen
pesäänsä."

"Täytyy heti alussa mennä niin suurella joukolla, että hän saa molemmat
käpälänsä täyteen, eikä kykene enää iskemäänkään."

"Jos se käy päinsä. Minä tunnen Vesuviuksella erään solan, -- minähän
olin ennen muinoin, kun vielä luulin tämän raihnaisen ruumiini
paranevan, useita viikkoja Mons lactariuksella ilmakylpyjä ottamassa ja
tutkin silloin tarkoin koko Vesuviuksen -- jos he ovat piilottautuneet
sinne, ei heitä aja pois muu kuin nälkä."

"Se on kovin pitkäveteistä."

"Eipä muukaan auta. Minulla ei ole halua uhrata taas kymmeniätuhansia
miehiä keisarin sotajoukosta näiden viimeisten kipinäin
sammuttamiseen."

Niin kävikin.

Vielä kuusikymmentä päivää myöhemmin olivat molemmat sotajoukot
vastakkain.

Aivan vähitellen maksaen joka askeleen verivirroilla sai Narses kamalan
verkkonsa yhä tiukemmalle vedetyksi.

Hän varusti puoliympyrän muotoiseksi kaikki paikat goottien länsi-,
pohjois- ja itäpuolelle. Vain etelässä, meren puolella, missä hänen
leirinsä sijaitsi, ei ollut erityisiä varusteita. Vihollisilla ei näet
ollut laivoja, joilla he olisivat voineet paeta tai tuoda ruokavaroja.

Narseksen Tyrhenian meren laivasto oli parhaillaan matkalla Bysanttiin
viemään vangiksi joutuneita gootteja orjuuteen. Jonian meren laivastoa
odotettiin parhaillaan. Ennakolta saapuneet laivat risteilivät lahdella
Bajaen ja Sorrentumin välillä.

Ylivoimastaan huolimatta Narses valtasi vain vähitellen ja varovaisesti
Piscinulan, Cimiteriumin, Nolan, Summan, Melanen, Nucerian, Stabiaen,
Cumaen, Bajaen, Misenumin, Puteolin ja Nesiksen.

Vähitellen Napolin asukkaatkin rupesivat pelkäämään Narseksen ylivoimaa
ja avasivat vapaaehtoisesti hänelle kaupunkinsa portit.

Joka puolelta bysanttilaiset sitten keskittivät voimansa piiritettyjä
vastaan.

Kiivaiden taistelujen perästä bysanttilaisten onnistui karkoittaa
heidät Mons lactariukselta Draco-joen oikealle rannalle, missä kansan
jäännökset majailivat verrattoman, Narseksen kiittämän vuorisolan
suojaamalla ylätasangolla, erään Vesuviuksen sivuaukon lähellä.

Vain kaakkoistuulella vuoresta tupruava savu ja haju haittasi gootteja,
muutoin heillä oli siellä verraten mukava olla.

Täällä gootit majailivat vuoren lukemattomissa rotkoissa, luolissa ja
kuopissa, paljaan taivaan alla tai teltoissa. Heikommat makasivat
vaunuissa.

Ylätasangolle ei ollut muuta tietä kuin ahdas vuorensola, jonka
eteläpää oli niin kapea, että yksi mies voi sen hyvin sulkea
kilvellään.

Tätä aukkoa vartioivat yötä päivää vuorotellen, tunnin kerrallaan,
kuningas Teja itse, herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Grippa,
kreivi Visand, Aligern, Ragnaris ja Vakis. Heidän takanaan solassa oli
aina sata miestä, nekin vuorotellen.

Niin oli siis koko tämän kamalan sodan, taistelun Italiasta ja
Roomasta, Narseksen menettelytapa muuttanut taisteluksi
miehenlevyisestä rotkosta lämpimästi rakastetun ja sitkeästi
puolustetun niemimaan eteläkärjessä.

Prokopiuksen historiallisessa kertomuksessakin goottien kohtalon
lopullinen täyttymys muodostaa ikäänkuin viimeisen näytöksen
suurenmoisessa historiallisessa murhenäytelmässä.

Rannalle solan vastapäätä Narses oli leiriytynyt longobardeineen,
Johannes oikealla ja Cethegus vasemmalla puolellaan.

Prefekti huomautti tribuuneilleen, että Narses oli luovuttamalla
hänelle tämän paikan -- Cethegus oli sen itse valinnut -- antanut
todistuksen varomattomuudestaan tai sokeasta luottamuksestaan.

"Nyt hän on", virkkoi Cethegus, "jättänyt tien Roomaan vapaaksi. Täältä
pääsy olisi ollut paljon vaikeampaa, jos hän olisi asettanut minut
oikealle siivelle tai keskustaan.

"Olkaa valmiit lähtemään yöllä salaa isaurilaisteni mukana Roomaan
heti, kun sieltä on tieto tullut."

"Entä sinä", kysyi Licinius huolissaan.

"Minä jään tänne pelätyn luo.

"Jos hän olisi tahtonut murhauttaa minut, niin olisi hän sen voinut
aikoja sitten tehdä.

"Hän ei nähtävästi tahdo.

"Hän ei tahdo menetellä vastoin lakia.

"Jos minä taas noudatan roomalaisten kutsua, täytän sopimuksemme, enkä
riko sitä."




KUUDES LUKU.


Sen solan yläpuolella, jota me voimme hyvin kutsua goottisolaksi, oli
mustassa laavakalliossa kapea luola. Sen perälle kuningas Teja oli
kätkenyt kansansa kalleimmat aarteet -- kuninkaan ruumiin ja
kuninkaallisen aarteen.

Teoderikin sotalippu oli pystytetty solan suulle. Neljän keihään varaan
jännitetty purppurainen kuninkaanvaippa muodosti loistavan esiripun
kallioluolalle, jonka viimeinen goottikuningas oli muodostanut
kuninkaalliseksi salikseen. Mustan tiikerinnahan peittämä laavakappale
oli hänen viimeinen valtaistuimensa.

Täällä kuningas vietti sen ajan, jolloin häntä ei tarvittu
ikävöimässään vartiopalveluksessa goottisolan eteläpäässä, missä
Narseksen etuvartijat alinomaa pitivät vartijaa toimessa, milloin
ahdistaen kauempaa nuolilla, kivillä ja heittokeihäillä, milloin tehden
rohkeita, äkillisiä hyökkäyksiä.

Joka kerta, kun sankarillinen vartija päästettiin levolle, oli hänellä
kahakan merkkejä kilvessä ja haarniskassa tai ainakin solan edustalla
-- kaatuneen vihollisen muodossa.

Mutta vähitellen kaatuneiden mätäneminen -- kukaan ei näet uskaltanut
tulla korjaamaan ruumiita -- teki melkein mahdottomaksi olon solan
suulla. Narses oli nähtävästi toivonutkin tätä. Kun Basiliskos
valitteli turhaa miesten uhraamista, vastasi Narses hänelle: "He
hyödyttävät meitä kuoltuaan enemmän kuin eläessään."

Mutta kuningas Teja heitätti eräänä yönä osan ruumiita jyrkkää
laavakallion rinnettä pitkin vihollisten puolelle. Muodottomiksi
ruhjoutuneina nämä säikähdyttivät bysanttilaisia, jotka eivät enää
mielellään lähteneet samaa kohtaloa hakemaan.

Silloin Narses pyysi heti kuningas Tejalta, että aseettomat
bysanttilaiset saisivat noutaa pois kaatuneet. Kuningas suostuikin
pyyntöön.

Tähän rotkoon vetäytymisen jälkeen ei ollut ainoatakaan goottia
kaatunut, sillä nyt oli vain yksi mies vihollisen ylettyvissä. Tähän
saakka ei ollut vielä yksikään vartijoista, joiden turvana oli aina
joukko tovereita, saanut kuolinhaavaa.

Eräänä iltana auringon laskun jälkeen kuningas, jonka sijaan oli
astunut lipunkantaja Visand, meni laavasaliinsa. -- Oli jo syyskuu ja
Taginaen taistelun jäljet olivat kadonneet. Kukat, joita Cassiodorus ja
luostarin hurskaat suojatit olivat istuttaneet kuningas Totilan, hänen
morsiamensa ja ystävänsä sarkofagin viereen, olivat jo täydessä
kukoistuksessaan.

Jo oven ulkopuolella oli häntä vastassa Adalgot, joka kaihomielisesti
hymyillen polvistui hänen eteensä ja tarjosi juomaa kultapikarista.

"Salli minun vielä hoitaa juomanlaskijan tehtävää. Ken tietää, miten
kauan enää saan sitä tehdä."

"Et enää kauan", virkkoi Teja totisena istuutuen laavakimpaleelle.

"Jääkäämme tänne ulkopuolelle. Katso, miten ihanana koko lahti Bajaesta
Sorrentumiin saakka hehkuu juuri mailleen menneen auringon ruskossa. --
Sininen meri on muuttunut purppuranväriseksi vereksi.

"Etelämaa ei ole todellakaan voinut luoda ihanampaa kehystä goottien
viimeiselle taistelulle.

"Kuva on oleva kehyksen veroinen.

"Loppu lähestyy.

"Nyt kaikki aavistukseni toteutuvat, uneni ja lauluni."

Kuningas nojasi päätään käsiinsä.

Hän katsahti toveriinsa vasta kuullessaan harpun hopeakielten kaiun.

Adalgot oli salaa noutanut kuninkaan pienen harpun esiripun takaa.

"Kuule", sanoi hän, "miten minä -- tai pikemmin, miten laulusi
laavarotkosta on kehittynyt.

"Muistatko vielä yötä eräässä Rooman puutarhassa?

"Taistelu, jonka näit, ei ollut menneinä aikoina tapahtunut. Näit oman
sankaritaistelusi, meidän viimeisen taistelumme."

Hän soitti ja lauloi:

    "Missä Vesuvion vyöllä
    laavakallioita on,
    hätähuudot sieltä yöllä
    tunkee seudun lepohon.
    Siellä urhoin kostohuudot
    öiseen ilmaan kaikuvat.
    Siellä goottein onnet
    uudet kunniakkaast' loppuvat."

"Niin, kunniakkaasti, rakkaani.

"Sitä ei kohtalo eikä Narses saa meiltä riistetyksi.

"Kauhea jumalantuomio, johon Totilamme haastoi Jumalan, on kauhealla
tavalla kohdannut häntä, hänen kansaansa ja Jumalaansa.

"Meidän kohtaloamme ei määrää, kuten jalo vainaja väitti, taivaassa
oikeudenmukainen Jumala.

"Me kaadumme italialaisten ja bysanttilaisten tuhansien petosten ja
heidän suunnattoman ylivoimansa vuoksi.

"Mutta sen, _miten_ me kaadumme, masentumattomina, ylpeinä
perikadossammekin, sen me itse määräämme, ei kateellinen kohtalo.

"Ja kuka hallitsee meidän jälkeemme tässä maassa?

"Nuo pikkumaiset kreikkalaiset eivät täällä kauan hallitse.
Italialaiset itse eivät kykene itseään hallitsemaan. Vuorien tuolta
puolen saapuu vielä germaaniheimoja. Ne minä asetan perillisiksemme ja
kostajiksemme."

Hän otti harpun, jonka Adalgot oli laskenut maahan, ja lauloi katsellen
merelle, jolle yön varjot nopeasti ilmestyivät.

Tähdet näkyivät jo.

Hän lauloi:

    "Sammunut on kirkas palo
    tähdet amelungien.
    Sotakilpes', Didrik jalo,
    jo särkynyt on viimein.
    Raukka voittaa -- jalo horjuu --
    uskollisuus herpautuu.
    Konnan eessä sankar' sortuu.
    Gooteill' hauta avautuu. --
    Oi, kaunis maa, oi paha Rooma, --
    oi, sulo taivaan sini --
    oi, verinen sä Tiberuoma --
    oi, viekas velskinimi.
    Pohjolasta pian meille
    perillinen ilmautuu.
    Koston pauhu kaikuu teille
    gooteill' hauta avautuu."

"Laulu miellyttää minua", huusi Adalgot, "mutta joko se on lopussa?"

"Lopun voi laulaa vain miekkojen melskeessä", sanoi Teja.

"Sinä saat pian kuulla lopun."

Hän nousi seisomaan.

"Mene, Adalgot", virkkoi hän, "jätä minut yksikseni.

"Olen pitänyt sinua jo liian kauan erossa suloisesta herttuattarestasi.

"Teillä, lapsi parat, ei ole enää monta tällaista iltahetkeä.

"Jos voisin jotenkin pelastaa teidät, nuoren tulevaisuuden suvun --"

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Hullutusta", sanoi hän sitten. "Tehän olette myös osa kuolemaan
tuomittua kansaa -- vaikkakin sen ihanin osa."

Adalgotin silmiin valahtivat kyyneleet, kun kuningas muistutti häntä
hänen nuoresta vaimostaan.

Hän meni aivan Tejan eteen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Eikö ole toivoa? Hän on niin nuori."

"Ei ole toivoa", sanoi Teja, "sillä taivaasta ei tule pelastavaa
enkeliä.

"Muutaman päivän perästä nälkä alkaa ahdistaa.

"Silloin minä teen nopean lopun.

"Miehet hyökkäävät vihollisen kimppuun ja kaatuvat taistelussa."

"Entä tuhannet vaimot ja lapset?"

"En voi auttaa heitä.

"En ole kristittyjen kaikkivoipa Jumala.

"Mutta bysanttilaisten orjuuteen ei joudu ainoakaan
goottivaimo eikä -tyttö, joka ei vapaasti valitse häpeää
kuoleman sijasta.

"Katso tuonne, Adalgot. Vuoren hehku alkaa jo näkyä.

"Katso -- tuolla -- sata askelta tästä oikealle -- haa, liekit nousevat
ihanina tummasta rotkosta -- kun solan viimeinen vartija on kaatunut --
hyppäys tuohon rotkoon -- eikä roomalaisen rivo käsi saa koskea
puhtaisiin naisiimme.

"Muistellessani _heitä_ -- mehän voimme kaatua missä tahansa --
muistellessani goottivaimoja, valitsin viimeiseksi taistelukentäksemme
Vesuviuksen."

Adalgot ei itkenyt enää. Hän heittäytyi kuninkaan syliin.




SEITSEMÄS LUKU.


Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Cethegus oli asettunut
palkkasotureineen valitsemaansa asemaan Narseksen vasemmalle siivelle,
saapui tieto Hadrianuksen haudan valloittamisesta.

Koko Rooma oli siis taas roomalaisten hallussa. Roomassa ei ollut enää
ainoatakaan goottia -- eikä bysanttilaista, lisäsi Cethegus
ajatuksissaan.

Jos hän nyt saisi isaurilaisensa tribuunien johdolla kaupunkiin, olisi
hänen asemansa Narsesta vastaan vielä edullisempi kuin aikoinaan
Belisariusta vastaan, jonka hallussa oli osa kaupunkia.

Eräs sanansaattajista, jotka toivat tämän tiedon, antoi panttivankina
säilytetylle Aulukselle kirjeen Mocer-veljeksiltä. Kirje oli näin
kuuluva: "Morsian on toipunut pitkästä sairaudestaan. Jos sulhanen vain
joutuu, niin häät voidaan pitää ensi Iduksena. Tule, Aulus!"

Tämä oli sovittu merkki.

Cethegus ilmoitti asian roomalaisille ritareille.

"Hyvä on", sanoi Licinius päättäväisenä, "sittenhän voin hankkia
muistomerkin sille paikalle, missä veljeni kaatui Rooman ja Cetheguksen
puolesta."

"Niin, roomalaisten oikeus Roomaan on jääväämätön", lisäsi Salvius
Julianus.

"Pidä vain huoli siitä, ettei aikakautemme suurin rampa saa tietää
lähtöämme, ennenkuin olemme siksi kaukana, ettei hän saa enää meitä
kiinni. Meidän kai on lähdettävä salaa."

"Ei, se on mahdotonta", sanoi Cethegus. "Olen huomannut, että tuo
sankareista varovaisin on asettanut etuvartioita paljon ulommas meidän
asemiamme -- longobardilaisia sutosiaan, joita hän tukkii joka
paikkaan. Meidän etuvartijamme ovat hänen etuvartijapiirinsä
sisäpuolella.

"Vastoin hänen tahtoaan emme voi lähteä.

"On paljon viisaampaa keskustella asiasta julkisesti hänen kanssaan.

"Hän voi estää lähtömme, jos hän tahtoo.

"Mutta hän myöntyy siihen -- sen saatte nähdä. Ilmoitan hänelle
päätökseni ja hän hyväksyy sen varmasti."

"Päällikkö, se on suurenmoista, mutta uskallettua."

"Se on ainoa mahdollisuus."

"Sinä olet, kuten aina, oikeassa, Cethegus", sanoi Salvius Julianus
vähän aikaa mietittyään. "Väkivalta ja viekkaus ovat turhia. Jos hän
suostuu, niin minä myönnän, että pelkoni --"

"Johtui valtiomies Narseksen arvostelemisesta liian suureksi.

"Suunnaton miesjoukko on säikähdyttänyt teitä, samoin Narseksen
päällikkötaito, jota ei voi kyllin suureksi arvostella.

"Minä myönnän, että Taginaen luona näytti hyvin uhkaavalta. Mutta kun
minä vielä elän, olivat nuo otaksumat -- erehdyksiä.

"Minä lähetän teidät Narseksen luo esittämään pyyntöni. Te olette
epäluuloiset. Tarkastakaa te häntä parhaanne mukaan.

"Menkää ja sanokaa hänelle, että roomalaiset haluavat laskea minut,
kaupunkinsa prefektin, muuriensa sisälle jo ennen Tejan goottien
lopullista kukistumista.

"Kysykää puolestani, salliiko hän minun heti lähteä isaurilaisineni
Roomaan vai pitääkö hän sitä sopimuksemme rikkomisena. Vastoin hänen
tahtoansa en lähde minä eivätkä isaurilaisetkaan."

Tribuunit lähtivät Narseksen luo ja Piso virkkoi heille teltasta
lähtiessään matkaeväiksi: "Narseksen kainalosauva on tehnyt henkenne
pitemmäksi aikaa käyttökelvottomaksi kuin paimenpojan sauva sormeni."

Kun kaikki olivat lähteneet, riensi Syphax herransa luo.

"Oi herrani", sanoi hän levottomana, "varo tuota sairasta miestä, jolla
on rauhallinen, läpitunkeva katse.

"Minä kysyin taas viime yönä neuvoa käärmeoraakkelilta. Minä katkaisin
jumalani päältään luoman nahkan kahteen osaan ja panin molemmat
hiilille. Palanen 'Narses' eli paljon, paljon kauemmin kuin palanen
'Cethegus'.

"Ehkä saisin koettaa vielä kerran. -- Sinä tiedät, että tällä tikarilla
tehty naarmukin tappaisi hänet heti. -- Mitä siitä, jos he
seivästävätkin Syphaxin, Hiempsalin pojan.

"Viekkaus siinä ei auta. Pitkäpartojen ruhtinas nukkuu hänen
teltassaan, vuode aivan oven edessä. Seitsemän sutosta nukkuu
kynnyksellä. Herulit ovat ovenvartijoina. Olen käskysi mukaan tutkinut
hänen elintapojaan joka päivä Helvillumista lähdettyämme. Telttaan
tuskin kärpänenkään pääsee herulien ja longobardien huomaamatta.

"Mutta julkisesti, päivällä, hyppäys hänen kantotuoliinsa -- ihohaava
ja hän on neljännestunnissa vainaja."

"Ja jo aikaisemmin sekä Syphax, Hiempsalin poika -- että Cethegus.

"Ei.

"Mutta kuule. Olen saanut selville, missä päällikkö pitää salaiset
keskustelunsa Basiliskoksen ja Alboinin kanssa.

"Ei teltassa -- leirissä on tuhansia korvia -- vaan kylpiessään.

"Lääkärit ovat määränneet hänelle joka aamu mutakylpyä Bajaen lahdella.
Häntä varten on mereen rakennettu kylpykoju, jonne pääsee vain
venheellä.

"Basiliskos ja Alboin ovat ennen näitä kylpymatkoja niin tyhmiä ja
tietämättömiä kuin konsaan -- Basiliskos ja Alboin.

"Mutta kun he palaavat, ovat he aina täynnä Narseksen viisautta. He
tietävät, mitä Bysantissa on tapahtunut ja paljon muutakin.

"Kylpykojun ympärillä on kaislikko. -- Syphax, osaatko sinä sukeltaa?"

"Kyllä voin olla siksi kauan veden alla", sanoi Syphax jonkinlaisella
ylpeydellä, "että vaikeasti pyydystettävä ja epäluuloinen krokotiili
kotimaani virroissa luuli minua kaislikkoon heitetyksi gasellin
raadoksi ja kauan katseltuaan aikoi käydä kimppuuni. Silloin työnsin
veitseni sen vatsaan.

"Tuo pienisilmäinen Narses muistuttaa hiukan krokotiiliä. Saa nähdä,
enkö petkuta häntäkin sukeltamistaidollani."

"Oivallista, pantterini maalla, sorsani vedessä."

"Minä syöksyn tuleenkin sinun vuoksesi, skorpiooni."

"Kuuntele Narseksen, Basiliskoksen ja Alboinin välistä keskustelua."

"Se sopii vallan mainiosti erääseen toiseenkin yritykseeni.

"Useampana päivänä peräkkäin eräs kalastaja, joka heittää aamuin illoin
verkkonsa mereen eikä saa mitään, on antanut minulle kaikenlaisia
merkkejä.

"Minä luulen, ettei hän välitä niin paljon kaloista kuin minusta.

"Mutta Alboinin pitkäpartaiset sudet ovat aina kintereilläni.

"Kenties saan sukellusmatkoillani tietää, mitä kalastajalla on asiaa."




KAHDEKSAS LUKU.


Adalgot oli synkkämielisenä, vaikkakin kyynelittä kertonut nuorelle
vaimolleen kuninkaan päätöksen vaimoihin ja lapsiin nähden.

Hän luuli vaimonsa rupeavan valittamaan ja voihkimaan, kuten hän itse
oli ollut tehdä.

Mutta hänen ihmeekseen ei Goto liiaksi säikähtänyt.

"Olen sen arvannut aikoja sitten, Adalgot.

"Se ei ole onnettomuus. -- Rakastetun menettäminen elämässä on
onnettomuus.

"Minä olen saavuttanut suurimman maallisen onneni.

"Minusta tuli vaimosi.

"Olenko minä vaimonasi kymmenen, tai kaksikymmentä vuotta tai tuskin
puoltakaan -- samantekevää.

"Me kuolemme yhdessä, samana päivänä, kenties samalla hetkellä.

"Kun sinä olet viimeisessä taistelussa tehnyt tehtäväsi
ja mahdollisesti saat haavan, joka tekee sinut taisteluun
kykenemättömäksi, niin ei kuningas Teja kieltäne sinua palaamasta
tänne, ottamasta minua käsivarsillesi -- kuten usein kotonamme
Iffinger-vuorella -- ja hyppäämästä kanssani vuoreen.

"Oi, Adalgot", huudahti hän syleillessään miestään, "me olemme olleet
onnelliset.

"Me tahdomme sen ansaita urhoollisella, valituksettomalla kuolemalla.

"Baltivesa ei saa sanoa", virkkoi hän hymyillen, "ettei paimentyttö
voinut kilpailla hänen kanssaan sielun jaloudessa.

"Vuoriemme suuruuden muisto rohkaisee minua.

"Iso-isä Iffa kehoitti erotessamme minua muistelemaan raikasta, vapaata
vuori-ilmaa, ylpeiden vuorten ankaraa, reipasta elämää, jos oleskelu
ahtaissa kultakammioissa rupeaisi painostamaan sielua.

"Siitä ei ole pelkoa.

"Mutta nytkin, kun oli kohotettava sielu kalvavasta tuskasta -- joka
oli saada minutkin valtaansa -- tähän kuolemanpäätökseen, kun oli
saatava rohkeutta ja voimaa vapaaehtoiseen kuolemaan, on kotivuorten
kuva vahvistanut minua."

"Häpeä", sanoin hiljaa itselleni, "häpeä, vuorten tytär. Mitä
sanoisivat Iffinger, Sudenpää ja kaikki kiviset sankarijättiläiset, jos
ne näkisivät paimentytön posken kalpenevan? Ole vuortesi ja
baltisankarisi veroinen."

Ylpeänä ja onnellisena Adalgot painoi nuoren vaimonsa rintaansa vasten.

Herttuan teltan takana oli matala lehtimaja, jossa Vakis ja Liuta
asuivat. Liuta oli Gotolta kuullut goottinaisia uhkaavan kohtalon ja
koetti nyt taivuttaa miestään suostumaan kuninkaan päätökseen.

Tämä paikkasi ja vasaroi, päätään pudistellen, kilpeänsä, joka oli
saanut viime vahtivuorolla pahoja kolauksia longobardien
heittokeihäistä. Lomaan hän koetti viheltää salatakseen liikutustaan.

"Minä en usko", sanoi hän, "että se on rakkaan taivaan Jumalan tahto.

"Minä en puolestani mielelläni sano: 'Kaikki on hukassa.' Ylhäiset,
jotka pitävät päätään kovin korkealla, kuten kuningas Teja ja herttua
Adalgot, musertuvat kohtalon palkkien alle.

"Mutta me alhaiset, vähäiset, jotka voimme kumartua ja taipua, löydämme
helposti hiirenläven tai muurinraon, johon voimme piiloutua.

"Tämähän on halpamaista, kurjaa, hirveätä, koiramaista" -- joka sanalle
hän iski vasaralla -- "en usko sellaista rakkaasta Jumalasta. Täytyykö
tuhansien kunnon vaimojen, kauniiden tyttöjen, leikkivien lapsien ja
heikkojen vanhusten syöksyä tuohon helvetilliseen tuleen, tuohon
loihdittuun vuoreen, ikäänkuin se olisi juhannustuli ja ikäänkuin
sieltä tultaisiin terveinä ja eheinä takaisin.

"Olisinhan minä voinut antaa sinun palaa Faesulaen luona Vitigeksen
talossa.

"Nyt siis sinun täytyy palaa ja sitäpaitsi tulevan lapsemme, jota olin
jo edeltäkäsin kutsunut Vitigekseksi."

"Tai Rautgundikseksi", lisäsi Liuta punastuen, hiipien aivan miehensä
luo ja tarttuen hänen moukariinsa.

"Muistele Rautgundiksen nimeä.

"Muista emäntääni.

"Eikö hän ollut tuhat kertaa kauniimpi kuin Liuta, halpa palvelijatar.

"Luulisitko hänen kieltäytyvän kuolemasta samana päivänä kansansa
kanssa?"

"Olet oikeassa, vaimo", virkkoi Vakis iskien kilpeä niin, että kipinät
lensivät.

"Olen talonpoikaista perua. Me emme kuole mielellämme.

"Mutta jos taivas romahtaa alas, niin talonpojatkin kuolevat.

"Ja sitä ennen -- hassa -- isken vielä monta miestä kuoliaaksi.

"Sen teen herrani Vitigeksen ja emäntäni Rautgundiksen kostamiseksi.

"Heidän kunniakseen elämme urhoollisesti ja -- jollei mikään muu auta
-- urhoollisesti kuolemme."




YHDEKSÄS LUKU.


Iloisina, vaikkakin hämmästyneinä tribuunit Licinius ja Julianus
palasivat Narseksen luota prefektin telttaan.

"Taas olet voittanut, Cethegus", huusi Licinius riemuissaan.

"Sinä olit oikeassa, Rooman prefekti", sanoi Salvius Julianus. "En
oikein tajua sitä, mutta Narses luovuttaa Rooman sinulle."

"Haa", huudahti Piso, joka oli saapunut samaan aikaan prefektin
telttaan, "Cethegus, tämä on muinoista, caesarillista onneasi.

"Tähtesi, joka rupesi laskeutumaan tuon ramman ilmestyttyä näyttämölle,
on taas kohonnut korkealle.

"Minusta tuntuu siltä, että hänen henkensäkin saa joskus
kouristuskohtauksia.

"Ei ole tervejärkinen se mies, joka vastustamatta laskee sinut Roomaan
-- ei -- Jumala sokaisee sen, jonka hän aikoo tuhota. Nyt saa Qvintus
Piso taas kävellä Forumilla ja katsella kirjakauppiasten myymälöissä,
ovatko gootit uutterasti ostaneet hänen 'epistolas ad amabilissimum,
carissimum pastorem Adalgothum et eius pedum' (kirjeitä erittäin
rakastettavalle ja rakastetulle paimenpojalle Adalgotille ja hänen
sauvalleen).

"Olet siis runoillut maanpaossa ollessasi, kuten Ovidius", sanoi
Cethegus hymyillen.

"Olen kyllä", vastasi Piso. "Kuusijalkaiset säkeet onnistuivat paljon
paremmin, kun silmieni edessä ei enää ollut gootteja, jotka ovat yhtä
jalkaa pitemmät.

"Goottien juomingit häiritsivät sitä paitsi aina rauhaani ja estivät
minua pitämästä ajatuksiani koossa."

"Hän on tehnyt siitä hullunkurisen laulun, johon on pistetty joukkoon
goottilaisia sanoja", virkkoi Salvius Julianus. "Mitenkä se alkaakaan:
Inter hails gothicum skapja --"

"Älä tee syntiä runoani vastaan. Ei saa väärin lausua kuolemattoman
sanoja."

"Miten runo kuuluu?" kysyi Cethegus.

"Näin", sanoi Piso:

        "De conviviis barbarorum.
    Inter: 'hails Gothicum! skapja matjan jah drinkan!'
    Non audet qvisqvam dignos educere versus:
    Calliope madido trepidat se iungere Baccho,
    Ne pedibus non stet ebria Musa suis."

       (Raakalaisten pidoista.
    Goottien huutaessa: "terve! tuokaa ruokaa ja juomaa",
    ei kukaan osaa tehdä kunnollista runoa.
    Calliope pelkää päihtynyttä Bacchusta
    eikä viiniä nauttinut Musa pysy jaloillaan.)

"Se on hullunkurista runoutta", tuumi Salvius Julianus.

"Kuka tietää", sanoi Piso nauraen, "kenties tämä runo ikuistaa goottien
janon."

"Ilmoittakaa nyt vähän tarkemmin, mitä Narses vastasi teille."

"Hän oli aluksi hyvin epäröivän näköinen", virkkoi Licinius.

"'Ovatkohan varovaiset roomalaiset pyytäneet kaupunkiinsa isaurilaista
henkivartiostoa ja prefektiä, jota he saavat kiittää nälänhädästä sekä
pakollisesta urhoollisuudestaan', sanoi hän epäluuloisena.

"Mutta minä vastasin, että hän pitää roomalaisten roomalaisuutta liian
vähäpätöisenä.

"Sitä paitsi on sinun asiasi, jos olet roomalaisista erehtynyt.

"Jolleivät roomalaiset laske meitä vapaaehtoisesti muuriensa sisälle,
niin eivät seitsemäntuhatta miestä pysty valloittamaan kaupunkia
väkivoimin.

"Tämä näytti rauhoittavan häntä.

"Hän vaati vain meiltä lupauksen, että palaisimme takaisin tänne emmekä
ryhtyisi väkivaltaisuuksiin, elleivät roomalaiset päästäisi meitä
vapaaehtoisesti kaupunkiinsa."

"Katsoimme voivamme suostua siihen sinun nimessäsi", täydensi Salvius
Julianus toverinsa kertomusta.

"Voitte kyllä", sanoi Cethegus hymyillen.

"'Hyvä on', tuumi Narses, 'minulla ei ole mitään lähtöänne vastaan.'

"Ja hän luottaa niin suuresti itseensä", jatkoi Licinius, "ettei hän
tahdo edes pidättää sinua panttivankina, sillä hän kysyi, milloin aiot
lähteä matkaan.

"Hän oletti siis, että sinä itse johtaisit isaurilaisesi Roomaan.

"Eikä hän vastusta sitäkään.

"Hän näytti kovin hämmästyneeltä, kun ilmoitin sinun jäävän tänne
näkemään goottien lopullista tuhoamista."

"No, missä on siis tuo peloittava Narses, etevä valtiomies? Ystäväni
Prokopiuskin on pitänyt häntä liian etevänä sanoessaan häntä
aikakautemme suurimmaksi mieheksi."

"Aikakautemme suurimman miehen nimi on -- toinen", huusi Licinius.

"Prokopiuksen mielestä tietysti palmu on annettava hänen
Belisariuksensa voittajalle ennen muita maan poikia.

"Mutta tuon 'suurimman miehen' tavatonta tyhmyyttä, hänen laskiessaan
minut vapaasti Roomaan, pitäisi melkein käyttää hyväkseen", jatkoi
Cethegus mietteissään.

"Jumalat voisivat vihastua, jollemme käyttäisi heidän tarjoamaansa
ihmettä. Minä peruutan päätökseni -- mieleni palaa Kapitoliumille --
minä lähden mukananne Roomaan. Syphax, me lähdemme heti -- satuloi
ratsuni."

Silloin Syphax teki tuskin huomattavan merkin isännälleen.

"Jättäkää minut yksikseni, tribuunit", virkkoi Cethegus.

"Kutsun teidät pian takaisin."

"Oi herrani", huudahti Syphax innokkaasti, kun he olivat jääneet kahden
kesken, "älä lähde vielä tänään.

"Lähetä miehesi edeltäkäsin.

"Huomisaamuna varhain aion onkia merestä kaksi suurta salaisuutta.

"Puhuin tänään mainitsemani kalastajan kanssa merellä.

"Hän ei ole kalastaja.

"Hän on Prokopiuksen kirjuriorja."

"Mitä sanot", huudahti Cethegus hiljaa.

"Me saatoimme vaihtaa vain muutaman sanan keskenämme.

"Pitkäparrat seisoivat rannalla katsellen minua.

"Prokopius on lähettänyt sinulle seitsemän kirjettä, mitkä salaa, mitkä
julkisesti, mutta ne eivät ole saapuneet käsiisi.

"Siksi hän valitsi kahdeksanneksi sanansaattajaksi tämän orjan.

"Ensi yönä hän aikoo tuulastaa lohia.

"Samalla hän antaa minulle Prokopiuksen kirjeen.

"Hänellä ei ollut sitä nyt mukanaan.

"Huomisaamuna varhain -- tänään oli sairaus esteenä -- Narses aikoo
taas kylpeä meren liejussa.

"Olen löytänyt kaislikosta hyvän piilopaikan aivan kylpykojun vierestä.
-- Osaan puhaltaa saukon tavoin, jos he mahdollisesti huomaisivat
vedestä nousevat kuplat. Näin keisarillisen postin saapuvan. Basiliskos
otti sen vastaan.

"Odota siis huomisaamuun. Narses keskustelee varmaankin Basiliskoksen
ja Alboinin kanssa Bysantin viimeisistä salaisuuksista.

"Tai anna minun jäädä yksin --"

"Ei siitä tule mitään. Silloin sinua tietysti pidettäisiin vakoojana.

"Sinä olet minulle arvokkaampi kuin kymmenkertainen painosi kultaa.

"Jään tänne huomiseen saakka", sanoi hän tribuuneille, jotka juuri
tulivat telttaan.

"Oi päällikköni", rukoili Licinius, "tule meidän mukanamme".

"Lähde pois tuon Narseksen läheisyydestä", varoitteli Julianus.

Cethegus rypisti otsaansa.

"Vieläkö hän säikyttelee teitä.

"Tuo hullu, joka päästää Cetheguksen longobardiensa käsistä Roomaan,
joka heittää pyydystämänsä kalan takaisin veteen.

"Hän on liiaksi peloittanut teitä.

"Huomisiltana lähden.

"Minulla on täällä vielä tehtävä, jonka vain minä voin suorittaa.

"Te voitte ilman minuakin saada käsiinne Rooman, joka ei tee
vastarintaa.

"Saavutan teidät luultavasti jo puolitiessä Terracinan luona.

"Jollen tavoita teitä, niin jatkakaa rauhassa matkaanne.

"Sinä, Licinius, vastaat Kapitoliumista."

Loistavin silmin vastasi Licinius:

"Sinä pidät minua suuressa arvossa, päällikköni. Uhraan vaikka
sydänvereni puolestasi.

"Salli minun sentään tehdä pieni pyyntö."

"No?"

"Älä asettaudu niin uhkarohkeasti goottikuninkaan heittokeihäiden
maalitauluksi. Toissa päivänä hän heitti sinua kohti kaksi keihästä
yhtaikaa.

"Jollen olisi saanut kilvelläni torjutuksi vasemman käden --"

"Niin olisi Kapitoliumin Jupiter puhaltanut sen syrjään, Licinius. Hän
tarvitsee minua vielä. Mutta sinä olet täälläkin osoittanut
uskollisuuttasi."

"Älä salli Rooman jäädä leskeksi", pyyteli Licinius.

Cethegus loi häneen rakkautta ja kiitosta uhkuvan katseen.

Hän jatkoi:

"Salvius Julianus, sinä valtaat Hadrianuksen haudan ja sinä, Piso,
Tiberin vasemmalla rannalla sijaitsevan osan kaupunkia Porta latinaa
myöten.

"Minä tulen kaupunkiin sitä tietä.

"Narses yksin ei kykene avaamaan niitä paremmin kuin Belisariuskaan.

"Voikaa hyvin ja tervehtikää Roomaani.

"Sanokaa sille, että viimeinen taistelu sen omistamisesta, taistelu
Narseksen ja Cetheguksen välillä on päättynyt Cetheguksen voittoon.

"Näkemiin Roomassa! Roma eterna!"

"Roma eterna!" toistivat innostuneina tribuunit ulos mennessään.

"Oi, miksi ei tuo Licinius ole Manilian poika", sanoi Cethegus
katsellen nuorukaisen jälkeen.

"Sydämen hulluus! Sinä olet sitkeä. Licinius, sinä tulet perillisekseni
Juliuksen jälkeen. Oi, jospa olisit poikani Julius."




KYMMENES LUKU.


Prefektin Roomaan lähtö myöhästyi useita päiviä.

Narses, jonka luona hän usein oli päivällisellä, ei häntä pidättänyt.
Hän päinvastoin ihmetteli, ettei Rooma vetänyt voimakkaammin puoleensa
hallitsijaansa.

"Vaikka voinhan sen käsittää", sanoi hän hymyillen: "sinä olet nähnyt
niin kauan noiden barbaarien hallitsevan Italiaasi, että tietysti
tahdot nähdä niiden kaatuvankin täällä.

"Mutta en voi sinulle sanoa, miten kauan sitä saat odottaa.

"Solaa vastaan on turha rynnätä niin kauan kuin kuninkaan kaltainen
mies on sitä puolustamassa.

"Toista tuhatta longobardia, alemannia, burgundia, herulia, frankkia ja
gepidiä on jo kaatunut solan edustalla."

"Lähetä kerran urhoolliset bysanttilaisesikin gootteja vastaan", sanoi
Alboin.

"Herulit Vulkaris ja Wilmut ovat saaneet surmansa kuningas Tejan
kirveestä, gepidi Asbad Adalgot-poikasen keihäästä, serkkuni Gisulf on
vielä sairaana herttua Guntariksen miekan iskusta. Frankkikreivi
Butilinin lipunkantaja Visand pisti lipunvarrella kuoliaaksi, burgundi
Gernotin tappoi vanhan asemestarin kivikirves. Kreivi Grippa kaatoi
alemanni Liutharin ja eräs goottisoturi kilvenkantajani Klasson.

"Ja kunkin mainitsemani sankarin seurassa on kaatunut tusinoittain
heidän miehiään.

"Jollei viime yönä laavakallio, jolla seisoin, olisi murtunut samassa
kun kuningas Teja heitti pelätyn keihäänsä, ei Rosamunda olisi
Longobardivaltakunnan kaunein rouva, vaan kaunein leski.

"Sain vain pari naarmua, joita sankaritaru ei maininne, mutta jotka
olivat minusta mieluisemmat kuin kuningas Tejan keihäs vatsassani.

"Mielestäni on nyt toisten vuoro. Anna nyt makedonialaistesi ja
illyrialaistesi hyökätä. Me olemme jo kyllin usein näyttäneet heille
tietä."

"Ei, sutoseni. Timantti hioo timantin", sanoi Narses hymyillen. "Aina
germaanit germaaneja vastaan. Niitä on liian paljon maailmassa."

"Isaurilaisistakin -- nimittäin minun palveluksessani olevista --
tunnut sinä, magister militum, pitävän isällistä huolta", sanoi
Cethegus.

"Vähän ennen heidän Roomaan lähtöään komensit sinä isaurilaiseni
joukkorynnäkköön rotkoa vastaan -- ensimmäiseen joukkorynnäkköön, mitä
on ollutkaan. Seitsemänsataa miehistäni makaa nyt noilla kallioilla, ja
monessa taistelussa koeteltu alipäällikköni Sandil huomasi mustan Tejan
sotakirveen liian teräväksi kypärälleen. Pidin häntä suuressa arvossa."

"No, ovathan loput isaurilaisista nyt hyvässä turvassa Roomassasi.

"Mutta noita gootteja ei heidän viimeisestä kolostaan karkoita kuin
tuli, jos maa rupeaisi minun mielikseni sylkemään, kuten kerran
Belisariuksen hyväksi Ravennassa --"

"Eikö ole vielä tullut tietoja Belisariuksen jutun päättymisestä",
kysyi Cethegus viekkaasti. "Äskenhän saapui Bysantin posti."

"En ole vielä lukenut sitä kokonaan.

"Tai, jollei tuli -- niin nälkä.

"Ja kun he ryntäävät sitten viimeiseen taisteluunsa, kuuntelisi moni
luultavasti mieluummin Gangeksen kuin Dracon pauhua.

"Et sinä, prefekti! Tiedän, että sinä voit katsoa rohkeasti kuolemaa
silmiin."

"Odotan täällä asiain kehittymistä. On kovin huono matkailma.

"Sataa ja tuulee herkeämättä. Ensimmäisenä tai toisena lämpimänä
kesäpäivänä lähden minä Roomaan."

Hän oli oikeassa.

Ilma oli isaurilaisten lähdön jälkeisenä yönä äkkiä muuttunut.

Kalastaja, joka asui muutamassa kylässä Stabiaen luona, ei uskaltanut
lähteä merelle. Hän ei kuitenkaan niinkään paljon pelännyt myrskyä kuin
longobardeja, jotka olivat jo kauan epäilleet häntä, vieläpä kerran
vanginneetkin hänet. Vasta kun hänen vanha isänsä oli rientänyt
paikalle ja todistajien avulla saanut selitetyksi, että Agnellus
todella oli hänen poikansa, longobardit laskivat, vaikkakin
vastenmielisesti, hänet irti.

Mutta hän ei uskaltanut lähteä merelle nyt, kun muutkin kalastajat
pysyttelivät maissa. Kaukana meressä vain saattoi Syphax, jota
niinikään vartioitiin ankarasti, tavata häntä.

Longobardit vartioivat yötä päivää kaikkien leirien portteja,
Cetheguksenkin leirin, johon Narses oli isaurilaisten sijaan lähettänyt
kolmetuhatta trobialaista ja persialaista.

Narseksen kylpykin täytyi siirtää lämpimämpään päivään.

Cethegus odotti taas molempien salaisuuksien selviämistä, se on
Prokopiuksen kirjettä ja Narseksen kylpykeskustelua.




YHDESTOISTA LUKU.


Prefektin vanha onni näytti saavan ilmankin muuttumaan mielensä mukaan.

Narseksen ja Cetheguksen edellä mainitun keskustelun jälkeisenä päivänä
aurinko valaisi kirkkaasti Bajaen lahden sineltä kimaltelevaa pintaa,
ja sadat kalastajavenheet riensivät merelle käyttämään hyväkseen ilman
muutosta.

Syphax oli hävinnyt päivän koittaessa jätettyään paikkansa herransa
oven edustalla neljän jäljelle jääneen isaurilaisen vartioitavaksi.

Kun Cethegus oli päättänyt aamukylpynsä sivuteltassa, meni hän takaisin
päätelttaan aamiaiselle.

Samassa hän kuuli Syphaxin huutaen juoksevan pitkin leirikatua.

"Ei", huusi hän. "Tämä kala on prefektille. Olen sen maksanut.

"Suuri Narses ei varmaankaan tahdo syödä toisten ihmisten kaloja."

Samassa hän riuhtaisi itsensä irti Alboinin, muutamien longobardien
sekä erään Narseksen orjan käsistä.

Cethegus meni telttansa ovelle.

Hän tunsi Narseksen orjan.

Hän oli tuon sairaalloisen ja samalla hyvin kohtuullisen miehen
keittäjä. Hänelle tuottivat työtä melkein yksinomaan Narseksen vieraat,
isäntä tuskin ollenkaan.

"Herra", virkkoi tämä hienosti sivistynyt kreikkalainen prefektille,
anteeksi pyytäen äidinkielellään, "älä soimaa minua tästä
selkkauksesta.

"Mitä välitän muutamasta kalasta.

"Mutta nuo pitkäparrat pakottivat minut millä hinnalla tahansa
vaatimaan Narseksen laskuun kalakorin, jonka orjasi toisi mereltä
tullessaan."

Cethegus katsahti Syphaxiin.

Tämä vastasi katseellaan.

Longobardit eivät olleet ymmärtäneet kreikankielistä keskustelua.

Cethegus antoi Syphaxille aimo korvapuustin ja virkkoi latinankielellä:

"Häpeämätön, hyödytön orja. Etkö sinä koskaan opi ihmistapoja?

"Sairaan sotapäällikön on tietysti saatava parhaat palat."

Hän repäisi rajusti korin maurilaisen kädestä ja antoi sen orjalle.

"Tässä on tämä kori. Maistukoot siinä olevat kalat Narsekselle."

Orja otti korin vastaan päätään pudistellen. Hän ei tajunnut mitään.

"Mitä tuo näytelmä oikeastaan merkitsi", kysyi hän lähtiessään
latinaksi.

"Se merkitsi sitä", vastasi hänen mukanaan kulkeva Alboin, "ettei paras
kala ollutkaan korissa, vaan jossakin muualla."

Saavuttuaan telttaan Syphax avasi nopeasti krokodiilinnahkaisen,
vedenpitävän vyönsä. Hän otti sen kätkössä olleen papyrusrullan ja
antoi sen innokkaan näköisenä herralleen.

"Sinusta vuotaa verta, Syphax."

"Mitättömän vähän. Longobardit luulivat minua delfiiniksi, kun he
näkivät minun uivan meressä, ja ampuivat kilpaa nuoliansa minua kohti."

"Hoida itseäsi. Saat soliduksen jokaisesta veripisarastasi.

"Tuomasi kirje on kaikesta päättäen sekä kullan että veren arvoinen.

"Hoida itseäsi. Sano isaurilaisille, ettei ketään saa laskea sisään."

Jäätyään yksikseen telttaan prefekti alkoi lukea kirjettä.

Hänen kasvonsa synkistyivät. Mahtavan otsan keskimmäinen ryppy tuli yhä
syvemmäksi.

Huulet sulkeutuivat yhä tiukemmin.

"Cornelius Cethegus Caesariukselle, entiselle kaupunginprefektille ja
entiselle ystävälleen viimeisen kerran Prokopius Caesareasta:

"Tämä on surullisin kirjoitus, johon koskaan olen käyttänyt entistä tai
nykyistä kirjoituskättäni.

"Ja antaisin mielelläni tämän vasemmankin käteni, kuten annoin oikeani
Belisariuksen puolesta, ellei minun tarvitsisi kirjoittaa tätä
kirjettä.

"Tämä on nimittäin jäähyväiskirje, heti kolmikymmenvuotisen
ystävyytemme peruuttamiskirje.

"Olin uskonut tänä epäsankarillisena aikana kahteen sankariin: miekan
sankariin Belisariukseen ja hengen sankariin Cethegukseen.

"Viime mainittua täytyy minun nyt vihata, melkein halveksia --."

Lukija viskasi kirjeen sohvalle, jolla hän makasi. Sitten hän otti sen
taas synkännäköisenä ja luki edelleen:

"Olisi vain puuttunut, että Belisarius olisi todella ollut petturi,
kuten sinä yritit maailmalle uskotella.

"Mutta Belisariuksen viattomuus on keksitty samoin kuin sinun musta
viekkautesi.

"Kauan olin tietämätön mutkallisten polkujesi päämäärästä, vaikka sinä
kuljetit minuakin hyvän matkaa mukanasi.

"Uskoin epäitsekkääksi, jaloksi päämääräksesi Italian vapauttamisen.
Mutta nyt olen huomannut, että mahtavin yllyttäjäsi oli määrätön,
rajaton, häikäilemätön vallanhimosi.

"Päämäärä, jota varten tarvitaan käyttämiäsi keinoja, on turmiollinen.

"Sinä aioit tuhota urhoollisimman miehen, jolla on viaton lapsen sielu,
apunasi hänen oma, nyt parantunut vaimonsa sekä rikollinen
ystävättäresi Teodora, ja uhrata hänet vallanhimollesi. Se oli
pirullinen tuuma. Minä eroan sen vuoksi iäksi sinusta."

Cethegus ummisti silmänsä.

"Eihän se ole kovinkaan ihmeellistä", virkkoi hän hetken kuluttua
itsekseen.

"Hänen epäjumalansa on Belisarius. Jokainen, joka ahdistaa
Belisariusta, on hänen mielestään yhtä hirmuinen kuin kristittyjen
mielestä se, joka pitää ristiä vain puupalasena.

"Tämä ei siis voi minua haavoittaa -- mutta se on tuskallista.

"Se johtuu kolmekymmenvuotisesta tottumuksesta. Niin kauan on nimi
Prokopius tuonut lämpimän tunteen tämän haarniskan alle. Tottumus
heikentää!

"Juliuksen riisti minulta gootti -- Prokopiuksen otti Belisarius.

"Kukahan ottaa minulta Cetheguksen, vanhimman, viimeisen ystäväni?

"Ei kukaan.

"Ei Narses eikä kohtalokaan.

"Pois tieltäni, Prokopius.

"Sinä katoat elämäni polulta.

"Sinä olet kuollut.

"Sinulle pitämäni hautapuhe oli melkein liikuttava, ainakin liian
pitkä.

"Mitä vainajalla on vielä kertomista."

"Mutta minä kirjoitan sinulle tämän kirjeen, koska tahdon puolestani
lopettaa hyvällä työllä pitkän ystävyytemme, jonka salakavala
hyökkäyksesi ihannettani Belisariusta vastaan murskasi.

"Minä tahdon varoittaa sinua ja pelastaa sinut, jos olet
pelastettavissa.

"Et ole nähtävästi saanut käsiisi ainoatakaan aikaisemmin
lähettämistäni seitsemästä kirjeestä, koska olet vielä Narseksen
leirissä hänen tiedonantojensa mukaan.

"Uskon nyt tämän kahdeksannen kirjeen viisaan Agnellukseni haltuun. Hän
on kalastajanpoika Stabiaesta, missä leirinne nykyään sijainnee.
Lahjoitan hänelle vapauden ja annan tämän kirjeen tuomisen hänen
viimeiseksi tehtäväkseen.

"Sillä minä rakastan sinua vielä, Cethegus -- vaikka minun pitäisi
vihata sinua -- ja pelastaisin sinut mielelläni.

"Kun saavuin Bysanttiin heti sieltä lähtösi jälkeen -- jo puolimatkassa
sain ukkosiskuna tiedon Belisariuksen vangitsemisesta (hän oli muka
tehnyt salaliiton Justinianusta vastaan) -- luulin ensin, että sinä
olit kai yhtä hämmästynyt kuin keisarikin.

"Turhaan pyrin keisarin puheille. Hän oli vihoissaan kaikille
syyttömillekin, jotka vain olivat Belisariuksen ystäviä.

"Turhaan koetin kaikkia mahdollisia keinoja päästäkseni Antoninan
puheille. -- Häntä vartioitiin erinomaisesti punaisessa talossa. Aivan
sinun suunnitelmiesi mukaan.

"Turhaan koetin todistaa Tribonianukselle syytöksen mahdottomuutta.

"Hän kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

"'En minäkään voi käsittää sitä! Mutta todistukset ovat sitovia.'

"'Miksi hän niin järkähtämättömästi kieltää Aniciuksen öiset käynnit.'

"'Hän on hukassa.'

"Hän oli hukassa.

"Tuomio oli jo julistettu.

"Belisarius oli tuomittu kuolemaan ja Antonina maanpakoon.

"Keisari oli armossaan peruuttanut kuolemantuomion ja määrännyt, että
rikollinen sokaistaisiin, ajettaisiin maanpakoon erilleen Antoninasta
-- ja hänen omaisuutensa riistettäisiin.

"Bysantti oli kuohuissaan tuon tuomion johdosta.

"Ei kukaan muu uskonut häntä syylliseksi kuin keisari ja tuomarit.

"Mutta kukaan ei voinut todistaa hänen viattomuuttaan eikä muuttaa
hänen kohtaloaan.

"Olin päättänyt lähteä hänen mukaansa; yksikätinen sokean mukaan.

"Silloin -- siunattu olkoon hän senvuoksi -- hänet pelasti -- -- hänen
suuri vihollisensa Narses, jota jo kerran ennenkin sanoin
keskustellessani kanssasi vuosisadan suurimmaksi mieheksi."

"Tietysti", hymähti Cethegus. "Nyt hän on sitäpaitsi jaloinkin."

"Sairas Narses oli heti asiasta tiedon saatuaan rientänyt Bysanttiin
Nikomedian kylpylaitoksesta, missä hän oli terveyttään hoitamassa.

"Hän kutsutti minut luokseen ja sanoi.

"'Sinä tiedät, että mielihyvin kukistaisin Belisariuksen perinpohjin
julkisessa taistelussa, mutta Narseksen suuri vastustaja ei saa
kukistua näin kurjasti, valheen vuoksi.'

"'Tule mukaani. Sinä olet hänen paras ystävänsä, minä hänen pahin
vastustajansa. Me yhdessä pelastamme tuon onnettoman miehen.'"




KAHDESTOISTA LUKU.


"Hän pyrki keisarin puheille ja Belisariuksen vastustajana tietysti
heti paasikin.

"Hän puhui Justinianukselle:

"'Belisarius ei voi olla petturi.'

"'Hänen sokea uskollisuutensa sinua kiittämätöntä kohtaan on hänen
ainoa vikansa.'

"Justinianus pysyi kuurona.

"Silloin Narses laski päällikönsauvansa keisarin eteen ja sanoi:

"'Hyvä on.'

"'Joko sinä kumoat tuomarien julistaman päätöksen ja suostut ottamaan
jutun uudestaan esille tahi menetät samana päivänä _molemmat_
sotapäällikkösi.'

"'Sillä Narses lähtee maanpakoon samana päivänä kuin Belisariuskin.'

"'Kuka sitten suojelee valtakuntaasi gootteja, persialaisia ja
saraseeneja vastaan?'

"Tämä sai keisarin horjumaan. Hän pyysi kolme päivää ajatusaikaa.

"Sillä aikaa Narses saisi tarkastaa kaikki jutun asiakirjat ja
puhutella Antoninaa ja kaikkia syytettyjä.

"Huomasin heti asiakirjoista, että pahimpana todistuksena Belisariusta
vastaan -- sillä Photiuksen huostasta löydetyn vahataulun toivoin
voivani selittää toisin kuin tuomarit -- olivat Aniciuksen salaiset
öiset käynnit hänen talossaan sekä se, että Belisarius, Antonina ja
Anicius itsekin kielsivät ne vastoin inhimillistä järkeä.

"Kun pääsin epätoivoisen Antoninan puheille, sanoin minä:

"'Nuo käynnit ja niiden kieltäminen kääntyvät hänen turmiokseen.'

"'Siinä tapauksessa', huudahti hän loistavin silmin, 'uhraan itseni
Belisariuksen pelastamiseksi.'

"'Belisarius ei todellakaan tiennyt mitään näistä käynneistä, sillä
Anicius ei ollut hänen luonaan, vaan minun luonani.'

"'Koko maailma saakoon sen tietää -- Belisariuskin. -- Hän tappaa
tietysti minut, mutta hän pelastuu.'

"Hän antoi minulle joukon Aniciuksen kirjeitä, jotka tosin selittivät
keisarille asian täydellisesti, mutta samalla -- olivat kamala syytös
keisarinnaa vastaan.

"Ja keisari luotti niin ehdottomasti Teodoraan.

"Vein kirjeet Narsekselle.

"Luettuaan ne sanoi hän:

"'Hyvä on.'

"'Nyt ei ole kysymyksessä ainoastaan Belisariuksen perikato. Nyt joko
me kaikki kukistumme tai tuo kaunis paholainen kaatuu.'

"'Nyt alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Lähde mukanani Antoninan
luo.'

"Me noudimme Antoninan, jota saattamaan lähti joukko vartijoita, ja
riensimme sitten vankilassa kituvan Aniciuksen luo."

Cethegus polki jalkaansa.

"Sitten me kaikki neljä riensimme Justinianuksen puheille.

"Jalosydäminen syntinen, ihana Antonina lankesi keisarin jalkojen
juureen ja tunnusti öisen seurustelunsa Aniciuksen kanssa, mutta
ilmoitti samalla, että sen tarkoituksena oli pelastaa nuorukainen
keisarinnan pauloista.

"Hän antoi keisarille Aniciuksen kirjeet, jotka kertoivat tämän
viettelijättärestä, tämän osaksi tulleista suosionosoituksista,
salaisesta käytävästä keisarinnan makuuhuoneeseen ja siirrettävästä
Justinianuksen patsaasta.

"Justinianus-parka aivan raivostui.

"Hän aikoi heti paikalla vangituttaa meidät kaikki
majesteettirikoksesta ja ennenkuulumattomasta solvauksesta.

"Mutta Narses sanoi:

"'Tee se -- huomenna.'

"'Mutta salli Aniciuksen ja minun kuljettaa sinut tänä iltana Teodoran
nukkuessa siirrettävän Justinianuksen läpi hänen makuuhuoneeseensa.'

"'Ota haltuusi hänen kirjeensä, kuulustele häntä Aniciuksen ja
Antoninan läsnäollessa, pane Galatea-noita piinapenkkiin ja tarkasta
sitten tuloksia.'

"'Kenties saat silloin tietää enemmän kuin luultavasti haluaisitkaan.'

"'Jos olemme erehtyneet, niin rankaise meitä huomenna niin kuin
tahdot.'

"Siirrettävä Justinianus -- se kuului niin kouraantuntuvalta
todistukselta.

"Aniciuksen vakuutukset, että hän oli hyvin usein kulkenut tuota
salaista tietä, tuntuivat niin uskottavilta, ettei niitä voinut
epäilläkään.

"Justinianus suostui ehdotukseemme.

"Yöllä Anicius opasti keisarin ja meidät muut Teodoran puutarhaan.

"Ontto plataanipuu kätki maanalaisen käytävän suun. Toisessa päässä oli
käytävän peittona Teodoran makuuhuoneen eteisessä oleva marmorilevy.

"Tähän saakka Justinianus oli vielä luottanut puolisonsa
uskollisuuteen.

"Mutta kun Anicius todella siirsi syrjään marmorilevyn ja avasi
asunnostaan noutamallaan avaimella erään salaisen lukon, jolloin
keisarin kuvapatsas tuli näkyviin -- silloin keisari kaatui puoleksi
taintuneena syliini.

"Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn ja riensi yksin patsaan ohi
huoneeseen.

"Siellä oli puolihämärää.

"Himmeästi valaiseva lamppu loi valonsa Teodoran kasvoille.

"Hiljaa, horjuvin askelin petetty puoliso riensi vuoteen viereen.

"Siellä Teodora makasi täysissä pukimissa ja keisarillisissa koruissa.

"Justinianuksen kimeä kiljaisu sai meidät kaikki hänen luokseen.

"Etuhuoneesta riensi sisään Galateakin, jonka otin vangiksi.

"Justinianus osoitti, jäykkänä kauhistuksesta, lepäävää keisarinnaa.

"Me menimme lähemmäksi.

"Hän oli kuollut.

"Galatea, joka hämmästyi tästä yhtä paljon kuin mekin, sai vetotaudin
kohtauksen.

"Me tarkastelimme huonetta ja huomasimme kultaisella kolmijalalla
suuren tuhkaläjän, joka oli syntynyt papyruskääröjen polttamisesta.

"Antonina huusi orjattaria tuomaan valoa.

"Silloin Galatea tointui ja kertoi käsiään väännellen, että keisarinna
oli iltapäivällä -- nähtävästi meidän keisarin luona ollessamme --
lähtenyt puutarhapalatsistaan ilman seuraa tapaamaan keisaria tämän
kirjoitushuoneessa, kuten useasti ennenkin.

"Hän palasi jokseenkin pian takaisin -- levollisena, mutta hyvin
kalpeana.

"Hän oli käskenyt täyttää kolmijalan hehkuvilla hiilillä ia sulkeutunut
sitten huoneeseensa.

"Galatean kolkutukseen illalla hän oli vastannut menneensä levolle eikä
enää tarvitsevansa mitään.

"Silloin keisari heittäytyi rakastettunsa ruumiin ääreen.

"Nyt kynttiläin valossa huomasi hän, että käärmesormuksesta, joka oli
muinoin ollut Kleopatran oma ja jota keisarinna aina piti
pikkusormessaan, oli rubiini siirretty syrjään ja sormuksen ontto
sisällys tyhjennetty. Siellä oli ollut kuolettavaa myrkkyä.

"Keisarinna oli tappanut itsensä.

"Vuoteen vieressä pöydällä oli pergamenttipalanen, jolle oli
kirjoitettu hänen vanha tunnuslauseensa: 'Elämä on kauneuden avulla
hallitsemista.'

"Me ihmettelimme, mikä hänet oli pakottanut tähän epätoivoiseen tekoon,
sairaudet, tuskatko vai uhkaavan perikadon ilmitulo.

"Asia selvisi pian.

"Kun tieto keisarinnan kuolemasta oli levinnyt palatsiin, riensi
keisarin ovenvartija Theophilos epätoivoisena keisarinnan huoneeseen ja
lankesi Justinianuksen jalkojen juureen.

"Hän sanoi arvaavansa asiain yhteyden.

"Jo monta vuotta hän oli salaisesti keisarinnan palkkaama.

"Hän ilmoitti aina tälle edeltäkäsin, milloin keisarilla oli sellainen
vastaanotto, ettei keisarinnaa olisi laskettu sinne, vaikka hän olisi
pyrkinytkin. -- Keisarinna oli sellaisissa tapauksissa melkein aina
saapunut paikalle ja kuunnellut salaisimmatkin keskustelut viereisestä
huoneesta.

"Samoin hän oli tehnyt eilenkin, sillä me olimme nimenomaan anoneet,
ettei keisarinnaa saisi laskea sisään.

"Keisarinna oli saapunut heti paikalle, mutta hän oli tuskin kuullut
muutaman sanan Aniciuksen ja Antoninan suusta, kun hän hiljaa
kiljahtaen kaatui.

"Hän nousi pian pystyyn ja lähti pois kehoittaen Theophilosta olemaan
vaiti. -- -- --

"Narses vaati, että keisari kyselisi Galatealta piinapenkin uhalla
vainajan muita salaisuuksia, mutta Justinianus sanoi:

"'En tahdo tietää enempää.'

"Monta yötä ja päivää hän viipyi yksinään vieläkin rakastamansa
vainajan ruumiin ääressä.

"Keisarinna haudattiin komein keisarillisin juhlamenoin Sofian
kirkkoon.

"Virallisesti ilmoitettiin, että keisarinna oli nukkuessaan kuollut
hiilihäkään. Kolmijalka hiilineen oli yleisön nähtävänä.

"Mutta Justinianuksesta oli tuona yönä tullut vanha ukko.

"Kun uudelleen tutkittiin Antoninaa, Aniciusta, Belisariusta,
Photiusta, Antoninan orjattaria, kantajia, jotka olivat hiukan ennen
Belisariuksen vangitsemista vieneet sinut hänen taloonsa, kävi heidän
yhtäpitävistä lausunnoistaan selvästi ilmi, että sinä olit keisarinnan
liittolaisena saanut Antoninan välityksellä Belisariuksen näön vuoksi
asettumaan salaliittolaisten päälliköksi.

"Minä puolestani vannoin, että Belisarius oli jo useita viikkoja
aikaisemmin lausunut julki pyhän vihansa Photiuksen hullutuksista.

"Justinianus riensi Belisariuksen vankilaan, syleili häntä itkien ja
pyysi anteeksi itselleen -- ja Antoninalle, joka katuvaisena tunnusti
viattomat lemmenseikkailunsa ja sai anteeksi.

"Keisari tarjosi Belisariukselle sovinnon merkiksi Italian
ylipäällikkyyden.

"Mutta Belisarius sanoi:

"'Ei, Justinianus, minun työni maan päällä on jo päättynyt.'

"'Minä lähden Antoninan kanssa kaukaisimpaan Mesopotamian huvilaani ja
hautaan sinne itseni ja menneisyyteni.'

"'Minä olen täydellisesti parantunut sairaalloisesta halustani palvella
sinua.'

"'Jos tahdot osoittaa minulle viimeisen armon, niin anna suurelle
ystävälleni ja pelastajalleni Narsekselle Italian ylipäällikkyys. Hän
kostaa puolestani gooteille ja tuolle saatanalle, jonka nimi on
Cethegus.'

"Entiset viholliset syleilivät toisiaan meidän läsnä ollessamme.

"Kaikki tämä on pidetty huolellisesti salassa keisarinnan muiston
säästämiseksi.

"Sillä Justinianus rakastaa vielä häntä.

"Virallisesti ilmoitettiin, että Narses, Tribonianus ja minä olimme
uudestaan asiaa tutkittuamme saaneet selville Belisariuksen
syyttömyyden.

"Justinianus armahti kaikki asiaan sekautuneet, muun muassa Scaevolan
ja Albinuksen, jotka sinä olit tuhonnut.

"Mutta minä kirjoitan sinulle totuuden varoittaakseni sinua ja
pelastaakseni sinut.

"Tiedän varmasti, että Justinianus on vannonut tuhoavansa sinut, vaikka
en tiedäkään miten se tapahtuu. Sen täytäntöönpano on jätetty
Narsekselle.

"Pakene -- pelasta itsesi.

"Päämääräsi: vapaa, uudistunut, sinun yksin hallitsemasi Rooma oli
hullutusta.

"Sinä olet uhrannut sille kaiken -- vieläpä ihanan ystävyytemmekin.

"Minä lähden Belisariuksen ja Antoninan mukana ja koetan heidän
läheisyydessään, katsellessani täydellisesti sopineiden puolisoiden
onnea, unhoittaa kammoni, epäluuloni ja vihani koko ihmiskuntaa
kohtaan."




KOLMASTOISTA LUKU.


Cethegus hypähti vuoteeltaan, heitti kirjeen kädestään ja rupesi
kävelemään.

"Prokopius on narri.

"Ja narri on Cetheguskin, joka niin pahastuu menetetystä sielusta.

"Olithan kadottanut Juliuksen jo ennen kuin tapoit hänet?

"Ja sinä elät ja taistelet sittenkin vielä.

"Onkohan tuo Narses, jota kaikki pelkäävät ikäänkuin hän olisi samalla
kertaa isä Jumala ja piru, niin vaarallinen?

"Mahdotonta.

"Onhan hän sokeasti antanut Rooman minun ja miesteni haltuun.

"Hänen ansiotaan ei suinkaan ole, etten tällä hetkellä hänen
saavuttamattomissaan hallitse Roomaa Kapitoliumista käsin ja uhmaile
häntä ja hänen joukkoaan.

"Mitä vielä.

"En suinkaan enää vanhoilla päivilläni opi pelkäämään.

"Luotan tähteeni.

"Onko tämä mieletöntä rohkeutta? Vai levollista viisautta.

"En tiedä. Sen vain tiedän, että sama luottamus vei Caesarin voitosta
voittoon.

"Tuskin kuitenkaan voin saada enemmän tietoja Narseksen
kylpykeskustelusta kuin tästä sanarikkaasta kirjeestä."

Ja hän repi kirjeen palasiksi.

"Minä lähden liikkeelle -- vielä tänään. Vaikkakaan Syphax ei tällä
hetkellä voine kuulla mitään, kun on juuri kylpyhetki!"

Samassa isaurilaiset ilmoittivat arkontti Johanneksen, ja Cetheguksen
viittauksesta laskettiin hänet sisään.

"Rooman prefekti", puhui Johannes, "minulla on vanhoja loukkauksia
sinulta anteeksi pyydettävänä. Veljeni Perseuksen kuolema tuotti
minulle tuskaa ja teki minut epäluuloiseksi."

"Jättäkäämme se asia", sanoi Cethegus, "se on unohdettu".

"Mutta en voi koskaan unohtaa sinun uljasta, sankarillista
urhoollisuuttasi", jatkoi arkontti, "kunnioittaakseni ja käyttääkseni
sitä olen tullut tekemään sinulle erään ehdotuksen.

"Minä ja toverini -- tottuneina Belisariuksen voimakkaaseen etenemiseen
-- tunnemme suuren Narseksen varovaisuuden kovin hankalaksi.

"Olemme jo melkein kaksi kuukautta olleet tämän solan edustalla ja
menettäneet väkeä. Tuskinpa siitä saavutamme mitään kunniaa.

"Ylipäällikkö tahtoo nälällä tappaa barbaarit!

"Ken tietää, kuinka kauan tätä vielä voi kestää?

"Ja lopuksi tulee siitä kaunis verilöyly, kun he epätoivon ajamina
hyökkäävät luolastaan. He tulevat kalliisti myymään joka ainoan
veripisaransa.

"Se on päivän selvää, että jos meillä olisi vain kirotun solan
suu -- --"

"Niin, _jos_!" sanoi Cethegus hymyillen. "Sitä vartioi jokseenkin hyvin
kuningas Teja."

"Juuri siksi hänen täytyy kaatua.

"Hän se tietenkin yksin pitää koossa heidän hauraan peitsikimppunsa.

"Sentähden olen tehnyt liiton joukkueen kanssa -- jokin määrä yli
tusinan -- leirin parhaita miekkoja. Tahdomme joka kerta, kun kuninkaan
vahtivuoro tulee, taistella häntä vastaan yksi toisensa jälkeen, kun
tie on niin kapea, että vain yksi kerrallaan voi lähestyä häntä. Arpa
ratkaisee, ken on ensimmäinen. Toiset pysyttelevät mahdollisimman
lähellä esitaistelijaa, pelastaen hänet, jos hän haavoittuu, astuen
hänen tilalleen, jos hän kaatuu, tai gootin kaaduttua tunkeutuen
voittajan kanssa solaan.

"Paitsi minua kuuluu liittoomme longobardit Alboin, Gisulf ja Autaris,
herulit Rodulf ja Suartua, gepidi Ardarik, burgundilainen Gundebad,
frankit Chlotakar ja Bertchram, alamannit Vadomar ja Epurulf, Garizo,
pitkä bajuvari, persialainen Kabades, armenialainen Althios ja
illyrialainen Taulantius.

"Olisimme mielellämme tahtoneet sinun pelätyn miekkasi joukkoomme.

"Tahdotko olla mukana liitossa, Cethegus?

"Sinä vihaat mustakiharaista sankaria."

"Mielelläni", vastasi Cethegus, "niinkauan kuin olen vielä täällä.

"Mutta aion kohta muuttaa leiristä Kapitoliumille."

Kummallinen, ivallinen hymyily väikkyi äkkiä arkontin kasvoilla. Se ei
jäänyt Cethegukselta huomaamatta.

Mutta hän ei käsittänyt sen oikeaa tarkoitusta.

"Minun rohkeuttani et voine epäillä sen mukaan, mitä itse sanoit",
sanoi hän.

"Minulla on tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin polkea viimeisiä goottisodan
hehkuvia hiiliä sammuksiin.

"Hyljätty kaupunki kaipaa prefektiänsä. Kapitolium kutsuu minua."

"Kapitolium", toisti Johannes.

"Minä luulin, Cethegus, että ihana sankarikuolema olisi jonkin
arvoinen."

"Kyllä, sitten kun elämän päämäärä on saavutettu."

"Ei yksikään meistä, Cethegus, tiedä kuinka lähellä hän on tätä
päämääräänsä.

"Mutta vielä yksi asia.

"Minusta tuntuu kuin jotakin olisi tekeillä barbaarien kesken heidän
kirotulla tulivuorellaan.

"Kukkulalta, joka on minun puolellani leiriä, voi hiukan eräästä
halkeamasta nähdä laavahuippujen yli.

"Tahtoisin, että suuntaisit tottuneen katseesi sinnepäin.

"Silloin ainakaan he eivät voisi yllättää meitä hyökkäyksellään.

"Seuraa minua sinne!

"Älä ilmoita liitostamme Narsekselle -- hän ei pitäisi sellaisesta --
sen vuoksi valitsin hänen kylpyaikansa käyntiäni varten."

"Minä seuraan sinua", vastasi Cethegus, täydentäen asevarustustaan ja
meni, kysyttyään ensin isaurilaiselta ovivahdiltaan turhaan Syphaxia,
Johanneksen kanssa läpi oman leirinsä, senjälkeen Narseksen välileirin
läpi ja kääntyi lopuksi sisäleiristä äärimmäisenä oikealla sijaitsevaan
leiriin, joka kuului Johannekselle.

Johanneksen mainitsemalla kukkulalla seisoi jo useita päälliköitä,
jotka innokkaasti katselivat pienen laavaseinässä olevan notkelman
kautta goottileiriä.

Kun Cethegus oli katsellut sinne hetkisen, huudahti hän: "Ei
epäilystäkään! He tyhjentävät leirinsä itäpuolen, he hajoittavat
vaunukasojaan ja vetävät ne pitemmälle länteen. Se voi myöskin merkitä
kiinteämpää yhteistoimintaa, kukaties uloshyökkäystä."

"Mitä sinä luulet", kysyi Johannekselta nuori, varmaankin aivan
äskettäin Bysantista saapunut päällikkö, jota Cethegus ei tuntenut --
"mitä luulet sinä? Eivätköhän ne uudet pommit voisi kantaa barbaareihin
saakka tuolta kallionkielekkeeltä? Sinä tiedät, Martinuksen viimeisen
keksinnön -- jonka veljeni piti tuoda Roomaan."

"_Roomaan_", huudahti Cethegus ja loi leimuavan katseen sekä kysyjään
että Johannekseen.

Hänen aivonsa olivat silmänräpäyksen ajan hehkuvan kuumat ja jäätävän
kylmät säikähdyksestä, ja hän tunsi suuremman täristyksen luissaan ja
ytimissään kuin saadessaan tiedon Belisariuksen maallenoususta, Totilan
korottamisesta, Totilan kääntymisestä Roomaa vastaan Pons padin luona,
Totilan tunkeutumisesta Tiberiin, tai Narseksen tulosta Italiaan.

Hänestä tuntui kuin murskaava käsi olisi puristanut hänen sydäntään ja
aivojaan.

Hän huomasi heti, että Johannes vihaisella kulmien rypistyksellä antoi
nuorelle päällikölle vaikenemismerkin.

"_Roomaan_", toisti Cethegus soinnuttomalla äänellä katsellen terävästi
milloin vierasta milloin Johannesta.

"Aivan oikein, Roomaan!" huudahti viimein Johannes. "Zenon, tämä mies
on Cethegus, Rooman prefekti."

Nuori bysanttilainen kumarsi kasvoillaan samanlainen ilme kuin
ihmisellä, joka katselee laajalle kuuluisaksi tullutta hirviötä.

"Cethegus, arkontti Zenon, joka tähän asti on taistellut Eufratin
luona, saapui vasta eilen illalla persialaisten jousimiesten kanssa
Bysantista."

"Ja onko hänen veljensä", kysyi Cethegus häneltä, "mennyt _Roomaan_!"

"Veljeni Megas", vastasi bysanttilainen, joka oli tointunut
hämmästyksestään, "on saanut tehtäväkseen asettaa äsken keksityt
kaksoisballistit Rooman prefektin käytettäväksi" -- tässä hän kumarsi
vielä kerran -- "Rooman muurien suojelemiseksi,

"Hän lähti merille paljon ennen minua, luulin että hän oli saapunut
tänne jo ennen minua ja mennyt kanssasi Roomaan.

"Hänen kuormansa oli raskas.

"Ja olen iloinen, että olen tullut tuntemaan länsimaiden mahtavimman
miehen, Hadrianuksen haudan kunniakkaan puolustajan."

Mutta Cethegus heitti vielä kerran terävän katseen Johannekseen ja
kääntyi sitten lyhyesti tervehdittyään läsnäolevia, menemään.

Kuljettuaan muutamia askeleita hän kääntyi äkkiä takaisin ja huomasi
silloin, miten Johannes uhaten molemmilla nyrkeillään haukkui nuorta,
äsken Eufratista tullutta puheliasta arkonttia.

Kylmät väreet puistattivat prefektiä.

Hän aikoi mennä lyhintä tietä takaisin teltalleen ja viipymättä,
odottamatta Syphaxia ja hänen tekemiään huomioita, nousta hevosen
selkään ja jäähyväisittä rientää Roomaan.

Päästäkseen lyhimmälle tielle, hän aikoi mennä Johanneksen leiristä
suoraa päätä suuren leiripuoliympyrän halkaisijaa pitkin omalle
teltalleen.

Hänen edellään ratsasti leiristä muutamia persialaisia jousimiehiä sekä
muutamia talonpoikia, jotka olivat myyneet viiniä. Nämä vahti päästi
esteettömästä kulkemaan.

Vahdinpidon täällä, niinkuin kaikilla muillakin leiriporteilla, oli
Narses uskonut longobardeille.

He pysähdyttivät hänet laskemalla keihäänsä hänen eteensä, kun hän
aikoi seurata talonpoikia.

Hän tarttui vihaisena keihäisiin ja sysäsi ne pois tieltään.

Silloin eräs longobardeista puhalsi torveensa. Toiset läsnäolijat
asettuivat uhkaavan näköisinä puoliympyrään hänen eteensä.

"Narseksen käskystä", sanoi joukon päällikkö Autaris Cethegukselle.

"Entä nuo", kysyi Cethegus osoittaen talonpoikia ja persialaisia.

"Ne eivät ole sinä", vastasi longobardi.

Joukko leirin vartijoita oli saapunut torven kutsumana paikalle.

He jännittivät jousensa.

Cethegus käänsi heille selkänsä ja palasi teltalleen samaa tietä, jota
Johannes oli hänet saattanut leiriinsä.

Kenties hänen äkkiä herännyt epäluulonsa vaikutti sen, että hän luuli
näkevänsä kaikkien, bysanttilaisten ja longobardien, joiden ohi hän
kulki, hymyilevän hänelle puoleksi ivallisesti, puoleksi surkutellen.

Teltalleen saavuttuaan hän kysyi isaurilaisilta teltanvartijoilta:

"Onko Syphax tullut jo?"

"On, herra, kauan sitten. Hän odottaa sinua teltassa. Hän on
haavoittunut."

Cethegus siirsi nopeasti oviverhot syrjään ja meni telttaan.

Silloin Syphax, jonka pronssipinnan läpikin näkyi kalpeus, riensi häntä
vastaan, syleili hänen polviaan ja kuiskasi liikutettuna:

"Oi herrani, suuri jalopeurani. Sinä olet nyt verkossa -- hukassa. Ei
mikään voi sinua enää pelastaa."

"Hillitse itseäsi, orja", käski Cethegus. "Sinustahan vuotaa verta --"

"Ei se tee mitään. Ne eivät aikoneet laskea minua takaisin leiriisi --
ne alkoivat muka leikillään telmiä kanssani, mutta heidän
puukonpistonsa olivat karvasta totuutta --"

"Ketkä? Kenen puukonpistot?"

"Longobardien, herra, jotka hetkinen sitten asettivat kaikille leirisi
porteille kaksinkertaiset vartijat."

"Minä kysyn Narsekselta syytä tuohon menettelyyn", uhkaili Cethegus.

"Syynä tai pikemmin tekosyynä on -- kuten Kabades ilmoitti hänen
puolestaan -- että pelätään goottien hyökkäävän.

"Mutta, oi jalopeurani -- kotkani -- palmupuuni -- lähteensilmäni --
aamutähti -- sinä olet ehdottomasti hukassa."

Numidialainen heittäytyi taas kasvoilleen herransa eteen ja suuteli
itkien hänen jalkojaan.

"Kerro nyt tapahtumat -- järjestyksessä", virkkoi Cethegus nojaten
teltan keskipaaluun kädet selän takana ristissä ja pää uljaasti
pystyssä. Hän ei katsellut Syphaxin epätoivon raatelemiin kasvoihin,
vaan kauas etäisyyteen.

"Oi, herra -- en kai osaa kertoa niitä täydellisessä järjestyksessä. --
Siis -- minä pääsin piilopaikkaani kaislikossa -- minun ei tarvinnut
sukeltaakaan -- kaislikko peitti minut täydellisesti -- kylpykoju on
viime myrskyn jälkeen uudestaan rakennettu ohuista laudoista ja
pellavakankaasta. -- Narses saapui venheessään mukanaan Alboin,
Basiliskos ja kolme longobardeiksi puettua miestä, jotka kuitenkin
tunsin. -- Ne olivat Scaevola, Albinus --"

"Vaarattomia", tuumi Cethegus.

"Ja -- Anicius."

"Etköhän erehtynyt?"

"Herra, tunnen hänen kasvonsa ja äänensä.

"En ymmärtänyt keskustelusta kaikkia sanoja -- mutta suunnan
tajusin --"

"Jospa osaisit kertoa sen minulle sananmukaisesti."

"He puhuivat kreikkaa, herra. En ymmärrä sitä niin hyvin kuin sinun
kieltäsi. Aallot kahisuttivat kaislaa ja tuuli oli hiukan epäsuotuisa."

"No, mitä he sanoivat?"

"Nuo kolme mainitsemaani ovat vasta eilen illalla saapuneet Bysantista
-- he vaativat heti sinun henkeäsi.

"Mutta Narses sanoi:

"'Ei murhaa, vaan tuomarin päätös oikeudessa ja hänen tuomitsemansa
rangaistus.'

"'Milloin', kyseli Anicius.

"'Aikanaan.'

"'Entä Rooma', uteli Basiliskos.

"'Hän ei näe enää Roomaa.'

"'Pysähdy', huudahti Cethegus, 'pysähdy! Silmänräpäykseksi! Minun on
saatava tästä selko.'"

Hän kirjoitti pari sanaa vahataululle.

"Onko Narses jo palannut kylpymatkaltaan?"

"Aikoja sitten."

"Hyvä on."

Hän antoi vahataulun eräälle telttaa vartioivalle isaurilaiselle.

"Tuo vastaus heti.

"Mene!"

Mutta Cethegus ei voinut enää seisoa hiljaa paikallaan -- hän käveli
kiivaasti edestakaisin teltassa.

"Oi herra, Roomassa on varmaankin tapahtunut jotakin kamalaa, mutta en
saanut selville mitä.

"Anicius kysyi jotakin ja mainitsi samalla sinun isaurilaisiasi.

"'Niiden johtaja Sandil on poissa tieltäni,' sanoi Narses. 'Ja
isaurilaisten jäännökset ovat täältä siirtyneet Roomaan kätyrieni
Auluksen ja Mocer-veljesten avulla,' lisäsi hän nauraen.

"Mainitsiko hän nuo nimet," kysyi Cethegus totisena, "käyttikö hän
noita sanoja?"

"Käytti, herra.

"Sitten sanoi Alboin: 'Oli hyvä, että nuoret tribuunit menivät myöskin
isaurilaisten mukana. He olisivat nostaneet aika metelin.'

"Narses virkkoi: 'Parempi vielä oli, että kaikki isaurilaiset saatiin
pois. Omassa leirissämme olisi muutoin saattanut syntyä verinen
taistelu, johon kuningas Teja olisi tietysti sekautunut.'

"Oi herra, minä pelkään, että he ovat houkutelleet uskollisimmat pois
luotasi."

"Niin luulen minäkin", sanoi Cethegus synkkänä.

"Mutta he puhuivat Roomasta?"

"Alboin kysyi erästä päällikköä, jonka nimeä en ole koskaan kuullut."

"Oliko se Megas?"

"Oli, Megas oli päällikön nimi. -- Mistä sen tiesit?"

"Se on saman tekevä! Jatka kertomustasi! Mitä Megaksella oli
tekemistä?"

"Alboin kysyi, miten kauan Megas on jo ollut Roomassa.

"'Joka tapauksessa', sanoi Narses, 'on hän saapunut sinne kyllin paljon
aikaisemmin kuin roomalaiset tribuunit ja isaurilaiset.'"

Silloin pääsi Cetheguksen sisimmästä rinnasta äänekäs, tuskallinen
huokaus.

"'Mutta Rooman porvarithan pitivät tuota tyrannia ja hänen nuoria
tribuunejaan puolijumalina', huomautti Scaevola.

"'Niin, ennen muinoin. Mutta nyt he eivät vihaa eivätkä pelkää ketään
niin kuin tätä miestä, joka aikoi väkisin tehdä heistä sankareita ja
roomalaisia.'

"'Entä jos he taas liittyisivät häneen. Hänen nimensä on taikasauva',
sanoi Albinus.

"'Kaksikymmentäviisituhatta armenialaista Kapitoliumilla ja
Hadrianuksen haudalla pitää roomalaisia vielä paremmin kurissa
kuin --'"

Cethegus iski vasemmalla kädellään voimakkaasti otsaansa.

"'Vielä paremmin kurissa kuin paavi Pelagius sekä heidän sopimuksensa
ja valansa.'

"'Heidän sopimuksensa ja valansa', sanoi Scaevola. 'Niin, he ovat
valallisesti vahvistaneet sopimuksen, jonka mukaan he avaavat kaupungin
portit vain Rooman prefektille.'

"'Entä sitten', huudahti Anicius. 'Entä sitten. He tietävät ja tiesivät
jo silloin, että viimeiset kolme kuukautta on Rooman prefektin nimi
ollut -- Narses.'

"'He _vannoivat valansa minulle eikä hänelle_.'"

Silloin Cethegus heittäytyi ääneti vuoteelleen ja peitti päänsä
purppurasaumaisella vaipallaan.

Ei valituksen ääntäkään kuulunut enää hänen rinnastaan.

"Oi kallis sankarini -- se tappaa sinut. -- Mutta en ole vielä kertonut
kaikkea. -- Sinun on saatava tietää kaikki -- että epätoivo antaisi
sinulle lisävoimia, kuten jalopeuralle, joka piiritettynä tekee
ihmeitä."

Cethegus nousi ylös.

"Puhu loppuun", sanoi hän. "Nyt on jo samantekevää, mitä sinulla on
vielä kerrottavaa. Se ei enää voi koskea Roomaa."

"Mutta sinua itseäsi se koskee."

"'Eilen', jatkoi Narses vähän ajan perästä -- muutamia puheenvuoroja en
kuullut kahinan vuoksi -- 'samalla kertaa, kun saapui kauan odotettu
tieto Roomasta --'"

"Mikä tieto", kysyi Cethegus.

"Hän ei sanonut sitä. -- 'Samalla kertaa toi Zenon minulle luvan avata
keisarin sinetillä suljettu määräys, sillä viimeisten kertomusteni
mukaan voi Justinianus syystä olettaa, että gootit saattoivat kukistua
minä päivänä tahansa.'

"'Minä avasin ja' -- oi herra -- se on hirveätä.

"Puhu."

"'Suuren Justinianuksen pikkumaisuus tuli taas näkyviin', sanoi Narses.

"'Hän antaisi luultavasti mieluummin Cethegukselle anteeksi sen, että
tämä oli saattaa hänet, oikeamielisen keisarin, tuomitsemaan liian
uskollisen Belisariuksen sokaistavaksi kuin sen, että Cethegus Teodoran
liittolaisena ja Teodoran viettelijänä -- kamala anakron' -- loppua en
ymmärtänyt. --"

"Anakronisum", täydensi Cethegus levollisena.

"'Petti keisarin.'

"'Sama kohtalo, jonka alaiseksi hän aikoi saattaa Belisariuksen, tulee
hänen osakseen.'

"'Sokaiseminen.'"

"Todellakin", virkahti Cethegus hymyillen, mutta tarttuen tikariinsa.

"'Ja sama rangaistus, jonka hän jumalattomasti Kristuksen kuolemaa
pilkaten ja Konstantinuksen asetusta rikkoen otti taas käytäntöön
Roomassa --'

"Mitä hän sillä tarkoittaa", kyseli Syphax peloissaan.

"Ristiinnaulitsemista", vastasi Cethegus kätkien tikarin poveensa.

"Oi, herra."

"Mitä vielä. En vielä roiku ilmassa, vaan poljen maata, joka kasvattaa
sankareita. Kerro loppuun."

"'Mutta minä olen', jatkoi Narses, 'sotapäällikkö enkä Justinianuksen
pyövelin renki. Hän tyytyköön siihen, että lähetän tuon urhoollisen
miehen pään Bysanttiin.'

"Mutta sitä hän ei saa tehdä -- ei sitä, herra -- kun me kuolemme."

"Me", virkkoi Cethegus hymyillen täysin levollisena. "Ethän _sinä_ ole
Teodoran kanssa pettänyt roomalaisten suurta keisaria. Eihän sinua
uhkaa mikään vaara."

Mutta Syphax jatkoi:

"Etkö sinä tiedä -- usko minua ainakin tässä asiassa -- koko Afrikka
sen tietää -- jos ruumiista puuttuu pää, niin täytyy sielun
vuosituhansia rypeä liejussa ja liassa epäpuhtaana olentona. Älä anna
erottaa päätäsi ruumiista."

"Se on vielä lujasti niskassani.

"Hiljaa -- joku tulee."

Isaurilainen, jonka hän oli lähettänyt Narseksen luo, toi seuraavan
vastauksen:

"Cethegus Caesariukselle Magister militum Narses.

"En tänäänkään vastusta Roomaan lähdön aikomustasi."

"Alan ymmärtää", sanoi Cethegus.

"Leirin vartijat ovat saaneet käskyn päästää sinut lähtemään.

"Jos vielä pysyt lähtöpäätöksessäsi, niin saat matkaseuraksesi Alboinin
ja tuhat longobardia.

"Tiet eivät ole täysin turvallisia rosvoilevien goottien vuoksi.

"Kun gootit kaiken todennäköisyyden mukaan tekevät tänään tai huomenna
rajun hyökkäyksen ja kun leiristä poistuminen on vaarallista sekä
päälliköille että pienemmille joukkueille, ei kukaan enää saa minun
luvattani lähteä leiristä.

"Sitä paitsi olen asettanut kaikkialle, muun muassa telttojen
vartijoiksi, uskollisia longobardejani."

Cethegus riensi telttansa ovelle ja sysäsi oviverhon syrjään.

Hänen neljää isaurilaistaan kuljetettiin parhaillaan pois ja teltan
edustalle asettui kaksikymmentä longobardia Autariksen johdolla.

"Ajattelin paeta jo ensi yönä", sanoi hän Syphaxille.

"Tie on katkaistu.

"Samapa se, parempikin on näin. Mieluummin otan goottikeihään rintaani
kuin kreikkalaisnuolen niskaani.

"Mutta lukekaamme Narseksen kirje loppuun.

"'Teltassani saat tietää toimenpiteet, joihin on ryhdytty barbaarien
hyökkäyksestä aiheutuvan, mahdollisesti ankaran taistelun varalta.'

"'Mutta minulla on vielä sinulle ilmoitettavana eräs ikävä uutinen.'

"'Eilisiltana meritietä Roomasta saapuneet sanansaattajat tiesivät
kertoa, että tribuunisi ja suurin osa isaurilaisiasi ovat --'

"Haa, Licinius, Piso, Julianus", huusi prefekti tuskaisesti unohtaen
hetkeksi jäisen, kuolemaa halveksivan levollisuutensa.

"'Tapetut Roomassa.'

"'Heidät laskettiin vapaaehtoisesti sisään' -- haa, häpeällisesti
houkuteltiin, 'mutta he kieltäytyivät vannomasta keisarille
kuuliaisuuden valaa. He aikoivat ryhtyä väkivaltaan vastoin
sopimustaan. Lucius Licinius aikoi valloittaa Kapitoliumin, Salvius
Julianus Hadrianuksen haudan ja Piso Porta latinan. -- He kaatuivat
päämääränsä luona. -- Palkkasoturien jäännökset ovat vankeina.'

"Toinen Juliukseni seurasi ensimmäistä", virkkoi Cethegus.

"No, en tarvitsekaan perillistä, sillä Rooma ei tule omakseni enkä voi
sitä perinnöksi jättää.

"Kaikki on mennyttä.

"Suuri taistelu Roomasta on lopussa.

"Sokea ylivoima ja pikkumainen nokkeluus ovat voittaneet sekä goottien
miehet että Cetheguksen älyn.

"Oi roomalaiset -- roomalaiset, _tekin poikani_! Niin te olitte minun
Brutukseni.

"Tule, Syphax, sinä olet vapaa.

"Minä menen kuolemaan -- palaa sinä takaisin vapaalle aavikollesi."

"Oi, herra", huusi Syphax nyyhkien ja syleillen isäntänsä polvia, "älä
sysää minua pois luotasi. Minä tahdon olla yhtä uskollinen kuin Aspakin
hallitsijattarelleen. Salli minun kuolla kanssasi."

"Tapahtukoon tahtosi", sanoi Cethegus levollisesti laskien kätensä
Syphaxin pään päälle.

"Minä olen rakastanut sinua -- pantterini -- hyppää sitten kanssani
kuoloon.

"Anna minulle kypäräni, kilpeni, miekkani ja keihääni."

"Minne?"

"Ensin Narseksen luo?"

"Ja sitten?"

"Vesuviukselle."




NELJÄSTOISTA LUKU.


Kuningas Teja oli aikonut seuraavana yönä koota kaikki asekykyiset
gootit paitsi muutamia solan vartijaksi jääviä ja hyökätä vuorelta
Narseksen leiriin sekä pimeän ja hämmennyksen turvissa panna siellä
toimeen oikein ankaran verilöylyn.

Kun viimeinenkin hyökkääjistä oli kaatunut ja kun päivän koiton
tienoissa bysanttilaiset joutaisivat ajattelemaan hyökkäystä solaa
vastaan, hakisivat ne aseettomista, jotka pitivät kuolemaa orjuutta
parempana, vapaaehtoisen haudan läheisessä Vesuviuksen aukossa, minkä
jälkeen solan puolustajat hyökkäisivät rotkosta ja maksaisivat henkensä
mahdollisimman kalliisti.

Kuningas tunsi vilpitöntä iloa ja ylpeyttä, kun ei ainoakaan tuhansista
vaimoista ja tytöistä -- kaikki pojat kymmenvuotiaasta ylöspäin ja
kaikki vanhukset olivat aseissa -- valinnut häpeällistä orjuutta, vaan
vapaaehtoisen kuoleman Vesuviuksessa, kun Teja esitti asian
kokoutuneelle kansalleen.

Hänen sankarisydämensä iloitsi ajatellessaan, että koko hänen heimonsa
päättäisi yhtenä miehenä kunniakkaasti suuren menneisyytensä kansojen
historiassa ennenkuulumattomalla teolla, uljaalla sankarikuolemalla.

Tämä kuolemaa halveksivan sankarin epätoivoinen tuuma ei toteutunut.
Hänen sammuva silmänsä sai tuon kamalan kuvan sijasta nähdä toisen
valoisamman, sovittavan.

Aina varovainen ja valpas Narses oli huomannut vihollisen uhkaavat
valmistukset jo ennen kuin Johannes ja Cethegus ja kutsunut sen vuoksi
päälliköt telttaansa viidennellä hetkellä saamaan tarvittavat
määräykset.

Oli erittäin ihana, kullalta hohtava syyskuun aamu. Valolaineet
värähtelivät ilmassa, joka oli aivan täynnä kukkien tuoksua. Oli
syysaamu, jonka vertaista ihanuudessa ei näe muualla Italiassakaan kuin
Bajaen lahdella.

Vesuviuksen keveät savupilvet kohosivat leikitellen taivaan valomereen.
Viimeiset matalat mainingit vyöryivät rannalle hiekkaa hyväillen
säännöllisin väliajoin.

Aivan veden rajaan ilmestyi vasemmalta leirinsivustalta komea mies. Hän
käveli hitaasti keihäs olallaan pitkin rantaa. Vyöryvät aallot koskivat
joskus hänen panssaroituja jalkineitaan.

Aurinko heijastui hänen pyöreästä kilvestään ja hänen komeasta
panssaristaan. Merituuli leikitteli hänen kypärätöyhtönsä kanssa.

Kulkija oli Cethegus, joka oli menossa kuolemaan.

Syphax seurasi häntä kaukana.

Saavuttuaan pienen, lahteen pistävän hiekkasärkän luo, hän meni pitkin
tuota kapeata kielekettä niin kauas kuin pääsi, seisahtui veden rajaan
ja kääntyi luoteeseen päin.

Siellä oli Rooma, hänen Roomansa.

"Voikaa hyvin", sanoi hän liikutettuna, "voikaa hyvin, te
kuolemattomuuden seitsemän kukkulaa.

"Voi hyvin, Tibervirta, joka huuhtelet vuosisatojen arvokkaan tomun
mukaasi. Kahdesti olet juonut vertani, kahdesti olet minut pelastanut.

"Nyt et voi enää pelastaa minua, ystävällinen joen jumala.

"Olen taistellut puolestasi, Roomani, ankarammin kuin kukaan
edeltäjäni, ankarammin Caesariakin.

"Taistelu on lopussa. Sotajoukoton päällikkö on voitettu.

"Niin, myönnän sen nyt itsekin.

"Yksityisen mahtava henki voi korvata kaiken muun paitsi puuttuvan
kansan.

"Henki voi pysytellä nuorena, mutta ei voi pitää toisia nuorina.

"Olen yrittänyt mahdotonta.

"Mutta mahdollisuuden saavuttaminenhan on -- tavallista.

"Ja jos särjetyn Caesarini marmoripäästä taas siirtyisi aivoihini
ajatus tästä taistelusta -- panssaroituna kuten Atene Zeus-jumalan
päästä -- niin taistelisin sen vielä kerran.

"Sillä parempi on kaatua taistelussa yli-inhimillisen asian puolesta
kuin elää välinpitämättömänä ja alistuvana tavallisten ihmisten
joukossa.

"Siunattu ollos" -- hän polvistui ja jäähdytti polttavaa otsaansa
suolaisella merivedellä -- "siunattu ollos Ausonian pyhä merenlaine.

"Siunattu ollos, Italian pyhä maa" -- hän painoi kätensä syvälle
rantahiekkaan -- "kiitollisena eroaa uskollisin poikasi sinusta,
liikutettuna kaikesta ihanuudestasi eikä suinkaan lähestyvän kuoleman
pelosta. Minä aavistan, että vieras valta painaa sinua vuosisatoja. En
ole voinut kääntää kohtaloasi, mutta sydänvereni annan toivomusuhrina
puolestasi.

"Maailmanherruuden laakerisi on ainaiseksi kuivettunut, mutta
vapaudenrakkauden ja kansasi jalojen ominaisuuksien oliivi kukoistaa
saavuttamattomana tuhkan alla. Ja kerran koittaa Rooman, Italian päivä,
jolloin ei ainoakaan muukalainen hallitse pyhällä pohjallasi, jolloin
sinä kuulut vain itsellesi pyhistä alpeista pyhään mereen saakka."

Hän nousi levollisena ja kulki nopein askelin keskileirissä olevaan
Narseksen päällikkötelttaan.

Saapuessaan perille hän huomasi kaikkien päälliköiden olevan läsnä.
Narses huudahti iloisena häntä vastaan:

"Tuletpa sopivaan aikaan, Cethegus.

"Olen saanut selville, että kaksitoista päällikköäni on tehnyt
hurjanrohkean liiton, joka on enemmän kunniaksi barbaareille kuin
Narseksen oppilaille. He puolustautuvat sillä, ettei se voi muka olla
hulluutta, kun nerokas Cetheguskin ottaa osaa siihen. Oletko sinä
todella aseliitossa Tejaa vastaan?"

"Olen ja lähden täältä suoraa päätä -- anna, Johannes, minun alkaa
ilman arvanlyöntiä -- Vesuviukselle. Kuninkaan vartiovuoro alkaa."

"Se miellyttää minua, Cethegus."

"Kiitos. Se säästää sinulta monta huolta, _Rooman prefekti_", vastasi
Cethegus.

Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tavattomasti. Salaisuuden tuntijatkin
ihmettelivät sitä, että hän tiesi asian oikean laidan.

Narses pysyi levollisena. Hän sanoi Basiliskokselle:

"Hän tietää kaikki. Se onkin hyvä.

"Minun syyni ei suinkaan ole, Cethegus, ettet ole ennen saanut tietää
erottamistasi. Keisari käski ankarasti salata sen.

"Kiitän sinua päätöksesi johdosta, Cethegus.

"Se on aikomusteni mukainen.

"En suo barbaareille ensi yönä huvia teurastaa muutamia
kymmeniätuhansia miehistäni.

"Kaikki joukot, molemmat sivustatkin kokoutuvat keihäänheittomatkan
päähän solasta. He eivät saa hyökkäämisen tilaisuutta. Heidän on
jouduttava solasta poistuessaan keihäisiimme.

"En vastusta sitäkään, jos jotkut vapaaehtoisesti ottavat kukistaakseen
kuninkaan. Hänen kuollessaan toivottavasti vastustus loppuu.

"Yksi seikka huolestuttaa minua.

"Olen aikoja sitten kutsunut Jonian meren laivaston tänne, -- olin
odottanut ratkaisua jo aikaisemmin -- mutta sitä ei näy eikä kuulu.

"Sen olisi määrä kuljettaa vangitut barbaarit Bysanttiin.

"Navarkki Konon! Eikö pikapurjehtija, jonka lähetin tiedustelumatkalle
Regiumin salmeen, ole vielä palannut?"

"Ei, päällikkö! Ei ole palannut minunkaan lähettämäni pikapurjehtija."

"Olisiko viime myrsky vahingoittanut laivastoa?"

"Se on mahdotonta, päällikkö! Laivat ovat vankkoja. Laivasto oli sitä
paitsi viimeisten tietojen mukaan ankkurissa Brundusiumin satamassa."

"Me emme voi enää odottaa laivoja. Liikkeelle, päälliköt. Me lähdemme
kaikki solalle. Minä seuraan mukana.

"Hyvästi Cethegus!

"Älä ole milläsikään!

"Luulenpa, että sodan päätyttyä saat monta oikeusjuttua niskaasi.

"Sinulla on paljon vihollisia, syystä ja syyttä.

"Sinua uhkaavat pahat enteet.

"Mutta minä tiedän, että pidät arvossa vain yhtä ennettä:

"'Hyväksyttävä on vain --'

"'Kotimaan puolesta kaatuminen.'

"Suo minulle vielä yksi suosionosoitus. Salli minun -- isaurilaiseni ja
tribuunini lepäävät Roomassa -- koota joukoissani olevat roomalaiset ja
italialaiset, jotka olet siroitellut muiden kansojen joukkoon, ja
johtaa heitä barbaareita vastaan."

Narses mietti hiukan.

"Hyvä on! Sinä saat koota ne ja johtaa niitä -- kuolemaan", lisäsi hän
hiljaa Basiliskokselle. "Niitä on enintään viisitoistasataa miestä. --
Suon hänelle ilon kaatua maanmiestensä etunenässä -- ja näille ilon
kaatua hänen takanaan.

"Voi hyvin, Cethegus!"

Cethegus lähti teltasta äänettömänä tervehtien häntä keihäällään.

"Hm", hymähti Narses Alboinille, "katsele tarkkaan tuota miestä. Siinä
meni merkillinen palanen maailmanhistoriaa.

"Tiedätkö, kuka lähti teltasta?"

"Vihollistensa suuri vihollinen", vastasi Alboin totisena.

"Niin, sutoseni. Katsele häntä vielä kerran. Siinä menee kuoloon --
viimeinen roomalainen!" -- --

Kun kaikki päälliköt Alboinia ja Basiliskosta lukuunottamatta olivat
poistuneet teltasta, riensivät teltan takaosasta hämmästyneen näköisinä
Anicius, Scaevola ja Albinus, jotka vielä olivat longobardien puvuissa.

"Mitä", huusi Scaevola, "aiotko riistää tuon miehen tuomarien käsistä?"

"Ja hänen ruumiinsa teloittajalta", jatkoi Albinus, "ja hänen
omaisuutensa syyttäjiltä?"

Anicius oli ääneti ja puristi kiukkuisena miekkansa kahvaa.

"Päällikkö", huudahti Alboin, "käske noiden kahden porukurkun riisua
yltään kansalaisteni puvut. Minua suututtaa heidän lörpötyksensä."

"Olet oikeassa, sutoseni.

"Teidän ei enää tarvitse piileskellä", sanoi Narses.

"En enää tarvitse teitä syyttäjinä.

"Cethegus on tuomittu ja tuomion panee toimeen -- kuningas Teja.

"Te, raatolinnut, ette saa näykkiä kuollutta sankaria."

"Entä keisari Justinianuksen käsky", uteli Scaevola itsepintaisesti.

"Ei Justinianuskaan voi sokaista eikä ristiinnaulita vainajia. Jos
Cethegus Caesarius kaatuu, en voi häntä herättää henkiin Justinianuksen
rääkättäväksi. Sinä, Albinus, et saa hänen omaisuudestaan solidiakaan
etkä sinä, Scaevola, hänen verestään tippaakaan. Keisari saa hänen
kultansa, gootit hänen verensä ja kuolemattomuus hänen nimensä."

"Suotko sinä tuolle konnalle sankarin kuoleman", kysyi Anicius
kiukkuisena.

"Suon, Boëthiuksen poika, sillä hän on sen ansainnut.

"Sinulla on tosin paljon kostettavaa hänelle -- sinä saat hakata
vainajan pään ja viedä sen Bysanttiin keisarille.

"Kuuletteko? Taistelu alkaa."




VIIDESTOISTA LUKU.


Kun kuningas Teja näki koko Narseksen sotajoukon marssivan solan suulle
päin, sanoi hän tyytyväisenä sankareilleen:

"Saman tekevää.

"Nyt näkee siis keskipäivän aurinko goottien viimeisen taistelun. Se on
ainoa muutos taistelusuunnitelmassamme."

Hän käski joukon sotilaita laavasalinsa edustalle, näytti heille
Teoderikin ruumiin, joka oli asetettu purppuralla peitetylle paarille,
ja kuninkaan aarteen ja vannotti heidät heittämään paarin ja aarteet
Vesuviukseen Adalgotin antaessa sovitun merkin. Hän oli nimittäin
määrännyt solan viimeisiksi puolustajiksi Adalgotin ja Vakiksen.

Aseettomat olivat myöskin kokoutuneet samaan paikkaan.

Ei ainoankaan silmissä näkynyt kyyneleitä -- ei ainoakaan päästänyt
huokaustakaan.

Asekuntoiset miehet Teja järjesti satakunnittain ja nämä suvuttain
niin, että isät ja pojat, veljekset ja serkukset taistelivat
vierekkäin.

Tällainen joukon järjestely vaikutti sen, että joukko-osastot pysyivät
sitkeästi koossa. Sen olivat roomalaiset legioonat saaneet kokea
taistelussa kimbrejä ja teutoneja, Ariovistusta ja Arminusta vastaan.

Goottien viimeisen taistelukentän maasto vaati Odinilta periytyneen
kiilanmuotoisen taistelurintaman käyttämistä solan puolustamiseen.

Bysanttilaisten tiheät ja syvät taistelukolonnit seisoivat nyt
porrasmaisesti järjestettyinä merenrannasta keihään heittomatkan päähän
saakka solan suulta.

Se oli komean kaunis, mutta samalla peloittava näky.

Aurinko paistoi heidän aseisiinsa, jota vastoin gootit seisoivat
kallioiden varjossa. Kaukana vihollisten keihäiden ja sotamerkkien
toisella puolella hymyilevä, ihana meri, jonka hehkuvaan sineen
auringon tuliset säteet taittuivat, aukeni germaanien silmien eteen.

Kuningas Teja seisoi solan suulla Adalgotin vieressä, joka kantoi
Teoderikin sotalippua.

Sankarikuninkaassa pääsi taas runoilija hetkeksi valloilleen.

"Katso tuonne", sanoi hän lemmikilleen, "missä voisimme ihanammin
kuolla?

"Tuskinpa kristittyjen taivaassa voi olla kauniimpaa tai mestari
Hildebrandin Asgardissa tai Bredablickissä.

"Eteenpäin, Adalgot, kuolkaamme täällä, kansamme ja tämän ihanan
kuolinpaikan arvon mukaisesti."

Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut
mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle
käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä:

    "Pohjolasta Bysanttihin
    Roomaan -- retki kulki.
    Goottien tähden nousu nähtihin.
    Nyt tää maa sen syliins' sulki.

    Esiin miehet, viime maine
    viime voimat saakohon.
    Sankarnimen saamme vainen.
    Käydään, gootit kuolohon!"

Voimakkaasti hän iski särkyessäänkin heleästi soivan harppunsa
säpäleiksi vasemmalla puolellan olevaan kallioseinään.

"Nyt, Adalgot, hyvästi! Oi, jos olisin voinut pelastaa kansani
jäännökset.

"Ei jäämällä tänne, vaan pääsemällä vapaasti pohjoiseen.

"Siitä ei tule tietenkään mitään. Narses ei koskaan suostu siihen.
Eivätkä viimeiset gootit rukoile. Kuolemaan!"

Hän tarttui pelättyyn aseeseensa, mahtavaan sotakirveeseen, jonka varsi
oli pitkä, keihääntapainen, ja ulottui kiilan etunenään.

Hänen takanaan seisoivat hänen serkkunsa Aligern ja Hildebrand-vanhus.

Näiden takana olivat Tuscian herttua, völsungi Guntaris, Ravennan
kreivi Grippa ja lipunkantaja, Volsiniin kreivi Visand.

Näiden takana Visandin veli, Tarentumin kreivi Ragnaris ja neljä muuta
kreiviä, kaikki hänen sukulaisiaan.

Seuraavassa rivissä seisoi kuusi miestä, sitä seuraavassa seitsemän ja
niin edespäin kymmeneen saakka.

Sen jälkeiset miehet olivat järjestetyt kymmenmiehisiin riveihin.

Vakis, joka oli solassa Adalgotin kanssa, antoi kuninkaan viittauksesta
merkin goottilaisella sotatorvella.

Samassa rynnäkköjoukko astui nopeasti solasta vihollista vastaan.

Leveimmällä paikalla solan edustalla Johannes seisoi liittolaisineen.
Alboin, Gisulf ja Cethegus olivat vielä poissa.

Noiden kymmenen päällikön takana oli longobardeja ja heruleja, jotka
rupesivat heittelemään keihäitä ja ampumaan nuolia ryntääviä gootteja
kohti.

Ensiksi armenialainen Althis hyökkäsi kuningasta vastaan, jonka tunsi
mustan, suljetun kypärän päällä olevasta kruunusta.

Hän kaatui halaistuin päin.

Toinen oli heruli Rodulf. Hän ryntäsi keihäs tanassa kuninkaan
kimppuun.

Tämä torjui keihään kapealla kilvellään ja sysäsi sitten sotakirveensä
keihäsmäisen pään Rodulfin ruumiiseen.

Ennenkuin hän ehti saada nykäistyksi irti aseensa, joka oli tarttunut
Rodulfin rengaspaitaan, olivat kaatuneen herulin serkku Suartua,
persialainen Kabades ja bajuvari Garizo hänen kimpussaan.

Viimeksi mainittua, joka oli rohkein ja lähin, Teja sysäsi kilpensä
kärjellä rintaan niin kovasti, että Garizo horjahti rotkoon kapean,
liukkaan laavapolun oikealle puolelle.

"Auta minua, Napolin pyhä neitsyt", rukoili pitkä Garizo pudotessaan.
"Sinähän olet auttanut minua näinä sotavuosina."

Hiukan loukkautuneena Mirjamin ihailija pääsi pois rotkosta.

Heruli Suartualta, joka heilutti miekkaansa Tejan pään päällä, iski
Aligern käden aivan irti ruumiista.

Kiljaisten heruli kaatui.

Persialainen Kabades suuntasi käyrän miekkansa kuninkaan kilven alitse
vatsaan. Häneltä Hildebrand-vanhus murskasi kivikirveellään kypärän,
kasvot ja aivot.

Teja, joka oli sillä välin saanut sotakirveensä irti ja pystyi
torjumaan seuraavaa hyökkääjää, kävi nyt itse päälle.

Hän heitti sotakirveellään erästä hyökkäävää vihollista, jolla oli
kypärässään villisian pää ja kynnet. Tämä oli alemanni Epurulf. Hän
kaatui selälleen.

Hänen sukulaisensa Vadomar kumartui hänen ruumiinsa yli aikoen anastaa
goottikuninkaan kamalan aseen.

Mutta samassa Tejakin oli paikalla lyhyt miekka oikeassa kädessään. Se
välähti ja Vadomar kaatui kuolleena ystävä-vainajansa päälle.

Samassa frankit Chlotakar ja Bertchramn ilmestyivät paikalle
kummallakin kädessään fransiska, Tejan sotakirveen tapainen ase.

Molemmat kirveet suhahtivat yht'aikaa ilmassa. Toisen Teja torjui
kilvellään ja toisen, joka kaarena lensi hänen päätään kohti, omalla
kirveellään.

Hän hyppäsi molempain vihollistensa väliin, pyöräytti hirmuisella
voimalla kirvestään päänsä ympäri ja iski yhtä kyytiä molempien
frankkien rynnäkkökypärat ja päät mäsäksi.

Samassa kuninkaan kilpeen sattui aivan läheltä heitetty keihäs, joka
tunkeutui teräsreunuksen läpi ja hipaisi käsivartta.

Sillä aikaa kun Teja kääntyi tätä vihollista vastaan -- se oli burgundi
Gundobad -- juoksi hänen taakseen gepidi Ardarik miekka ojolla ja iski
häntä päähän.

Samassa Ardarik kaatui herttua Guntariksen heittokeihään lävistämänä.
Burgundi Gundobadin, joka puolustautui raivoisasti, painoi kuningas
kilvellään polvilleen. Häneltä putosi kypärä, jolloin Teja pisti hänet
kilpensä piikillä kuoliaaksi.

Tuskin hän oli selvinnyt tästä vastustajastaan, kun illyrialainen
Taulantius ja longobardi Autaris olivat hänen edessään.

Rautatammen juuresta tehdyllä raskaalla nuijalla illyrialainen iski
kuninkaan kilpeen ja sai sen alareunasta palasen lohkeamaan.

Samalla kertaa longobardin keihäs hiukan sattui lohkeaman yläpuolelle,
repi kilpinapin ympäriltä koristukset ja tarttui pitkien väkiensä
avulla kilpeen painaen sitä alaspäin.

Taulantius kohotti taas nuijansa iskeäkseen kuninkaan kypärään.

Teja teki nopean päätöksen.

Hän heitti puoleksi runnellun kilpensä menemään paiskaten sen piikki
edellä illyrialaisen suojattomaan naamaan.

Autarikselle hän sysäsi sotakirveensä kärjen panssarin läpi rintaan.

Mutta nyt oli kuningas ilman kilpeä ja kauempana olevat viholliset
rupesivat yhä kiivaammin ampumaan ja heittämään häntä.

Kirveellään ja miekallaan Teja torjui ammukset, joita satoi joka
puolelta niinkuin rakeita.

Solasta kuului sitä paitsi torven törähdys, joka vaati häntä katsomaan
taakseen.

Silloin hän huomasi, että suurin osa sotilaista, jotka olivat
seuranneet häntä rotkosta, olivat kaatuneet.

Lukemattomat nuolet ja keihäät olivat tappaneet enimmät heistä. Sitä
paitsi oli vasemmalta sivustalta saapunut voimakas joukko longobardeja,
persialaisia ja armenialaisia, jotka kävivät goottien kanssa
käsikähmään.

Oikealta kuningas näki joukon trakialaisia, makedonialaisia ja
frankkeja käyvän keihäät ojossa solan vartijoiden kimppuun. Kolmas
joukko, johon kuului gepidejä, alemanneja, isaurilaisia ja
illyrialaisia, aikoi katkaista häneltä ja hänen lähimmässä
ympäristössään olevalta pieneltä joukolta paluutien solaan.

Teja silmäsi solaan päin. Teoderikin sotalippu katosi hetkiseksi. Se
näytti kaatuneen.

Tämä ratkaisi asian.

"Takaisin solaan! Pelastakaa Teoderikin sotalippu", huusi hän takanaan
taisteleville ja hyökkäsi solalle päin ympärillään olevan
vihollisjoukon läpi.

Mutta tämä ei ollutkaan aivan helppoa, sillä Johannes oli isaurilaisten
johtajana.

"Kuningasta vastaan", huusi hän. "Älkää laskeko häntä läpi. Heittäkää
häntä keihäillä. Älkää päästäkö häntä solaan."

Aligern ilmestyi kuninkaan viereen.

"Ota heti kilpeni."

Teja otti hänelle tarjotun puhvelinnahkaisen kilven. Samassa
silmänräpäyksessä Johanneksen heittokeihäs lensi suoraan kuninkaan
päätä kohti ja olisi varmasti tappanut kuninkaan, jollei hän olisi
torjunut sitä saamallaan kilvellä.

"Takaisin solaan", huusi kuningas vielä kerran ja syöksyi sellaisella
vimmalla Johannesta vastaan, että tämä lensi selälleen.

Lähinnä olevat kaksi illyrialaista kuningas tappoi.

Teja, Aligern, Guntaris, Hildebrand, Grippa, Wisand ja Ragnaris
riensivät parhaansa mukaan solalle päin.

Täällä raivosi jo taistelu.

Alboin ja Gisulf olivat täällä johtajia.

Alboin oli osunut raskaalla, teräväsärmäisellä laavakappaleella
Adalgotin lonkkaan, jolloin tämä lankesi hetkeksi polvilleen.

Vakis otti haltuunsa maahan vaipuneen Teoderikin lipun, ja Adalgot,
joka heti toipui iskusta, työnsi kilpipiikillään longobardiruhtinaan
solasta.

Kuninkaan ja hänen mukanaan olevien sankarien äkillinen paluu auttoi
solan puolustajat pulasta. Longobardit pakenivat joukottain säikähtäen
selkäpuolelta tulleita hyökkääjiä.

Huutaen hyökkäsivät nyt solan puolustajatkin, ja longobardit juoksivat,
vieden päällikkönsä mukanaan, laavakallioita alaspäin, minkä suinkin
ennättivät.

Mutta he eivät päässeet pitkälle.

Heidät pysähdytti Johanneksen johtama vankka isaurilaisten,
illyrialaisten, gepidien ja alemannien rintama.

Johannes oli hammasta purren noussut pystyyn, pannut kypäränsä
paikoilleen ja komentanut joukkonsa solalle, jonne Teja jo oli ehtinyt.

"Eteenpäin", huusi hän, "Alboin, Gisulf, Vitalianus ja Zenon. Tuonne
ylös! Katsokaamme, onko tuo kuningas todella kuolematon."

Teja oli taas asettunut entiselle vartijapaikalleen solan suulle ja
nojasi kirveensä varteen jäähdyttäen kuumaa otsaansa.

"Nyt, barbaarikuningas, on loppu käsissä. Oletko taas ryöminyt koloosi.
Tule ulos tai isken reiän taloosi. Tule ulos, jos olet mies."

Johannes huuteli näin heilutellen keihästään.

"Antakaa minulle kolme keihästä", sanoi Teja ojentaen kilpensä ja
kirveensä vieressään seisovalle, haavoittuneelle Adalgotille.

"Tulkaa jäljessäni, kun hän on kaatunut."

Ilman kilpeä hän meni nyt solan ulkopuolelle keihäs kummassakin
kädessään.

"Tervetuloa tänne ulos -- kuolemaan", huusi Johannes ja heitti.

Hänen keihäänsä oli mestarillisesti tähdätty, aivan kuninkaan päätä
kohti.

Mutta Teja taivutti päätään hiukan oikealle ja voimakkaasti sinkautettu
saarnikeihäs murskautui kallioseinään.

Kun Teja heitti oikeassa kädessään olevan keihään, heittäytyi Johannes
pitkälleen. Keihäs tappoi hänen takanaan olevan Zenonin.

Johannes oli taas pian jaloillaan ja hyökkäsi kuin salama kuninkaan
kimppuun. Kuninkaan heittämän toisen keihään hän torjui kilvellään.

Mutta Teja oli heti oikealla kädellä heitettyään singahduttanut toisen
keihään vasemmasta kädestään, joka oli yhtä harjaantunut. Hyökkäävä
Johannes ei huomannut tätä keihästä, ennenkuin se sattui hänen
rintaansa, lävisti suomuspanssarin ja tuon urhoollisen miehen rinnan,
tullen selästä ulos.

Hän kaatui.

Silloin hänen isaurilaisensa ja illyrialaisensa kauhistuivat, sillä
Johannesta pidettiin Belisariuksen jälkeen Bysantin voimakkaimpana
sankarina.

He rupesivat huutamaan ja pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä
vuoren rinnettä alas Tejan ja hänen sankariensa takaa-ajamina.

Hetkisen uudestaan kokoutuneet longobardit tekivät vastarintaa.

"Tule, Gisulf -- pure nyt hampaasi yhteen -- taistelkaamme tätä
kuoleman kuningasta vastaan", huusi Alboin.

Mutta Teja olikin jo heidän luonaan. Hänen kamala kirveensä välähti --
heidän väliinsä. Alboin kaatui maahan Tejan kirveen haavoittamana ja
heti sen jälkeen Gisulf kypärä halki.

Silloin ei mikään enää voinut bysanttilaisia pidättää. Longobardit,
gepidit, alemannit, herulit, isaurilaiset, illyrialaiset juoksivat
kilpaa vuoren rinnettä alas.

Teja itse pysähtyi solalle.

Vakis antoi hänelle keihäitä, joita hän heitteli pakenevien jälkeen
kaaressa omien miestensä yli. Keihäs keihään jälkeen sattui
keisarillisiin ja jokainen tappoi miehensä.

Pakenijat olivat keisarin parhaita joukkoja. Ne veivät jäljempänä
tulevat makedonialaiset, trakialaiset, persialaiset, armenialaiset ja
frankit mukaansa. He pakenivat aivan Narseksen luo. Tämä nousi
huolestuneena kantotuolissaan pystyyn.

"Johannes kaatunut!"

"Alboin on pahasti haavoittunut", huusivat miehet ohi juostessaan.

"Paetkaa! Leiriin!"

"Uusi ryntäyskolonna on saatava -- Haa, tuollahan Cethegus tuleekin
oikeaan aikaan", puheli Narses itsekseen.

Se olikin totta.

Cethegus oli palannut pitkältä ratsastusmatkaltaan niiden
joukko-osastojen luota, joihin Narses oli sijoittanut roomalaiset ja
italialaiset ja järjestänyt kansalaisensa viiteen joukkoon, joissa
kussakin oli viisisataa miestä.

Nyt hän kulki levollisena miestensä etunenässä hyökkäykseen.

Anicius seurasi loitompana. Syphax kulki aivan herransa takana kantaen
kahta keihästä.

Italialaiset, jotka olivat suurimmaksi osaksi Cetheguksen entisiä
uskollisia legioonalaisia Rooman ja Ravennan ajoilta, laskivat
pakenijat kulkemaan osastojensa välitse.

Goottilaiset takaa-ajajat säpsähtivät joutuessaan tekemisiin tämän
levänneen, voimakkaan ja hyvinjärjestetyn joukon kanssa ja peräytyivät
vähitellen solalle.

Cethegus seurasi heitä.

Hän kulki tasaisin, levollisin askelin kilpi ja keihäs vasemmassa ja
miekka oikeassa kädessään sen verisen, ruumiiden peittämän paikan yli,
jossa Teja oli tappanut useimmat liittoutuneista sankareista, ja
ylempänä olevan paikan yli, missä Johannes kaatui.

Legioonalaiset seurasivat häntä keihäät tanassa.

Ääneti, sotahuudoitta, torven toitotuksitta kulkivat he vuorta ylös.

Goottisankarit eivät halunneet väistyä solaan kuninkaan taakse.

He pysähtyivät ulkopuolelle.

Cethegus saavutti ensin Guntariksen.

Herttuan heittokeihäs murtui Cetheguksen kilpeen ja tämä pisti omansa
Guntariksen vatsaan. Keihäs katkesi haavaan.

Ravennan kreivi Grippa aikoi kostaa völsungin puolesta. Hän heilutti
pitkää miekkaansa kaaressa päänsä ympäri, mutta Cethegus väisti iskua
ja pisti Teoderikin vanhan sotatoverin oikeaan olkapäähän leveän
roomalaismiekkansa. Grippa kaatui kuoliaana maahan.

Vimmoissaan lipunkantaja Visand ryntäsi Cethegusta vastaan. Miekat
kalskahtivat yhteen. Kipinät lensivät miekoista ja kypäristä.

Cethegus väisti taitavasti erään Visandin kömpelön iskun ja pisti,
ennenkuin tämä ehti suojella itseään, miekallaan tätä lonkkaan niin,
että veri ruiskahti korkealle.

Visand horjui. -- Kaksi hänen serkkuaan kantoi hänet leiriin.

Hänen veljensä, Tarentumin kreivi Ragnaris teki sivulta hyökkäyksen
Cethegusta vastaan, mutta Syphax löi hänen hyvin tähdätyn keihäänsä
syrjään.

Ennenkuin Ragnaris oli saanut käsikirveen irti vyöstään antoi Cethegus
hänelle silmien väliin kuolinhaavan.

Kauhistuneina gootit väistyivät peloittavan roomalaisen tieltä solalle
ja menivät kuninkaansa ohi suojaisaan rotkoon.

Vain Tejan serkku, Aligern, ei aikonut väistyä. Hän heitti keihäänsä
niin voimakkaasti Cetheguksen kilpeä vasten, että se tunkeutui läpi.
Mutta Cethegus heitti kilpensä pois ja otti hyökkäävän Aligernin
miekallaan vastaan. Saatuaan haavan rintaansa miesparka kaatui
Hildebrand-vanhuksen käsiin. Tämä jätti raskaan kivikirveensä ja kantoi
haavoittuneen Tejan ohi solaan.

Hyvin oli Aligernkin heittänyt. Cetheguksen kädestä tuli kovasti verta.

Hän ei välittänyt siitä. Hän aikoi lähteä ajamaan takaa Hildebrandia ja
Aligernia tappaakseen heidät. Silloin Adalgot huomasi isänsä
verivihollisen.

"Alarik, Alarik", huusi hän kirkkaalla äänellä ja sieppasi vanhan
asemestarin kivikirveen maasta.

Hän huusi vielä kerran: "Alarik!"

Cethegus seisahtui kuullessaan tuon nimen.

Samassa suhahti hyvin tähdätty kivikirves suoraan hänen
komeatöyhtöiseen kypäräänsä. Cethegus kaatui tajuttomana maahan. Syphax
riensi hätään ja kantoi hänet taistelurintamasta.

Mutta legioonalaiset eivät väistyneet. He eivät voineetkaan väistyä,
sillä heidän takanaan oli kaksi tuhatta persialaista ja trakialaista,
jotka Narses oli lähettänyt.

"Heittokeihäät esille", komensi jalkaväen päällikkö Aniabedes.

"Ei saa antautua käsirysyyn.

"Heitelkää kuningasta keihäillä, kunnes hän kaatuu.

"Niin on Narses käskenyt."

Sotamiehet tottelivatkin mielellään tätä käskyä, sillä siten heidän
henkensä paremmin säästyivät.

Pian suunnattiin rotkon kapeata suuta kohti sellainen keihässade, ettei
yksikään gootti enää uskaltanut mennä kuninkaan etupuolelle.

Ja nyt puolusti Teja, peittämällä kapean solan kilvellään ja
ruumiillaan, pitkän, hyvin pitkän ajan yksin goottikansaansa.

Ihmetellen Prokopius on kuvannut tämän, kuningas Tejan viimeisen
taistelun, silminnäkijäin kertomusten mukaan.

"Nyt on minun kuvattava erään miehen ihmeellinen urhoollisuus, joka ei
pienimmässäkään määrässä anna perää niin sanottujen muinaisajan
sankarien sankaritöille -- Tejan.

"Hän seisoi kaikkien näkyvissä miestensä taistelurintaman edessä
suojellen itseään kilvellä ja syytäen keihäitään.

"Urhoollisimmat roomalaisista, joiden lukumäärä oli suuri, hyökkäsivät
hänen kimppuunsa, sillä he luulivat taistelun päättyvän hänen
kaatuessaan.

"Kaikki heittivät keihäänsä ja muut aseensa häntä kohti. Hän torjui
kaikki keihäät kilvellään ja tappoi lukemattomia vihollisia yhden
toisensa perästä tehdessään pieniä hyökkäyksiä.

"Ja kun hänen kilpensä tuli siihen tarttuneista keihäistä niin
raskaaksi, ettei hän enää jaksanut kannattaa sitä, viittasi hän
kilvenkantajalleen, joka aina antoi hänelle uuden kilven.

"Siinä hän seisoi pakoon kääntymättä ja kilpeään selkäänsä heittämättä
lujana kuin maahan muurattu.

"Oikealla kädellään hän levitti kuolemaa vihollisten joukkoon,
vasemmalla hän suojeli itseään pyytäen kilvenkantajaltaan yhä uusia
keihäitä ja uusia kilpiä."

Vakis ja Adalgot antoivat hänelle aina uusia aseita. -- Kuninkaan
aarteesta oli solaan tuotu kasottain kilpiä ja keihäitä.

Vihdoin roomalaiset, persialaiset ja trakialaiset menettivät
rohkeutensa, kun näkivät, ettei heidän ponnistuksensa auttanut goottien
elävää kilpeä vastaan, joka tuhosi keihäällään aina etummaisen,
rohkeimman heistä.

He alkoivat horjua. -- Italialaiset huusivat huolissaan Cethegusta --
ja pakenivat.

Cethegus heräsi pitkällisestä tainnostilastaan.

"Syphax, eheä keihäs!"

"Seis", huusi hän. "Pysähtykää, roomalaiset! Roma, Roma eterna."

Ylväänä hän kulki Tejaa vastaan.

Roomalaiset tunsivat hänen äänensä.

"Roma! Roma eterna", vastasivat hekin ja pysähtyivät.

Tejakin tunsi äänen.

Hänen kilvessään törrötti kaksitoista keihästä. Hän ei jaksanut enää
pidellä sitä. Hän ei enää ajatellutkaan kilven muuttoa tuntiessaan
tulijan.

"Ei kilpeä ollenkaan! Sotakirveeni! Nopeasti", huusi hän.

Vakis antoi hänelle hänen mieliaseensa.

Kuningas Teja laski silloin kilven kädestään ja juoksi kirvestään
heiluttaen solasta Cethegusta vastaan.

"Kuole, roomalainen", huusi hän.

Suuret viholliset katselivat vielä kerran vihaisesti toisiaan.

Yhtaikaa keihäs ja kirves suhahtivat ilmassa, kumpikaan ei ajatellut
itsensä suojelemista.

Molemmat kaatuivat.

Tejan kirves tunkeutui kilven ja haarniskan läpi Cetheguksen rintaan.

"Roma! Roma eterna", huusi hän vielä kerran.

Sitten hän vaipui kuolleena maahan.

Hänen keihäänsä oli sattunut kuninkaan rintaan oikealle puolelle. Hän
ei ollut kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut, kun Vakis ja
Adalgot kantoivat hänet solaan.

Heillä oli kiire.

Sillä kun goottien kuningas oli kaatunut -- hän olikin yksin taistellut
kahdeksan tuntia ja päivä oli iltaan kiertynyt -- ryntäsivät kaikki
italialaiset, persialaiset, trakialaiset ja vähitellen Narseksen
muutkin joukot suurin parvin solaa kohti, jota nyt Adalgot suojeli
kilvellään.

Hildebrand ja Vakis olivat hänen takanaan.

Syphax oli kantanut isäntänsä ruumiin taistelun melskeestä.

Hän piti ääneen nyyhkien polvillaan jaloa päätä, jolle kuolema oli
luonut melkein yliluonnollisen majesteetillisuuden.

Hänen edessään riehui taistelu.

Silloin maurilainen huomasi, että Anicius läheni häntä suuren
bysanttilaisjoukon seuraamana, jossa hän huomasi Scaevolan ja
Albinuksen, ja viittoi häneen päin.

"Seis", huusi hän nousten pystyyn, "mitä te haluatte?"

"Prefektin päätä keisarille vietäväksi", vastasi Anicius hänelle.

"Tottele, orja."

Syphax päästi kumean huudon. Hän heitti keihäänsä Aniciuksen rintaan.

Nuolennopeasti, ennenkuin toiset, jotka puuhailivat kuolevan Aniciuksen
ympärillä, olivat ehtineet lähemmäksi, Syphax sieppasi kalliin
taakkansa selkäänsä ja juoksi tuulen tavoin melkein pystysuoraa, solan
vieressä olevaa kallioseinää ylös.

Sekä gootit että bysanttilaiset olivat pitäneet mahdottomana sitä tietä
pääsemistä.

Syphax kiipesi yhä nopeammin ylöspäin.

Hänen päämääränsä oli savupatsas, joka kohosi heti laavaseinän toisella
puolella.

Aivan kallion takana oli eräs Vesuviuksen pienemmistä kraatereista.

Silmänräpäyksen Syphax seisoi mustan kallion reunalla. Hän nosti
Cetheguksen ruumiin vielä kerran vaakasuoraksi vankoille
käsivarsilleen.

Laskeva aurinko valaisi ryhmää.

Yht'äkkiä molemmat katosivat.

Tulivuori oli haudannut Cethegus-vainajan, hänen suuruutensa ja hänen
rikoksensa palavaan poveensa yhdessä uskollisen Syphaxin kanssa.

Hän oli pikkumaisten vihollisten saavuttamattomissa.

Scaevola ja Albinus, jotka olivat nähneet tapahtuman, riensivät
Narseksen luo ja vaativat, että ruumis olisi haettava kraaterista.

Mutta Narses vastasi:

"Suokaa tuolle mahtavalle hänen mahtava hautansa. Hän on sen ansainnut.

"Minä taistelen elävien enkä kuolleitten kanssa."

Mutta melkein samalla hetkellä taistelun mellakka vaikeni solan luona,
jota Adalgot oli puolustanut sankarillisesti ja kuolemaa pelkäämättä,
tuottaen kunniaa kuninkaalliselle soiton ja asetaidon opettajalleen
Tejalle.

Sillä Adalgotin takana seisovat Hildebrand ja Vakis huusivat äkkiä:

"Katsokaa merelle! Meri! Lohikäärmelaivat! Pohjolan sankarit! Harald!
Harald!"

Samalla kertaa tuuban juhlallinen ääni alhaalta Narseksen kantotuolin
luota julisti taistelun päättyneeksi ja aselevon alkaneeksi.
Taistelusta väsyneet bysanttilaiset laskivat hyvin mielellään miekkansa
alas.

Kuningas Teja, joka makasi kilvellään keihäs vielä rinnassaan --
Hildebrand oli kieltänyt vetämästä sitä pois, sillä silloin kuningas
kuolisi -- kysyi hiljaisella äänellä:

"Mitä oikein kuulen? Pohjolan sankaritko? Heidän laivansako? Onko
Harald täällä?"

"On. Harald ja kansasi jäännöksen -- naisten ja lasten -- pelastus",
vastasi Adalgot riemuiten polvistuessaan hänen viereensä.

"Ei ollut siis turhaa, ikuisesti kallis sankarini, sinun verraton
urhoollisuutesi, useita tunteja kestänyt taistelusi, joka meni yli
ihmisvoimien.

"Basiliskos saapui juuri Narseksen lähettiläänä tänne.

"Harald on tuhonnut keisarin Jonian meren laivaston Brundusiumin
satamassa. Hän uhkaa nousta maihin ja hyökätä väsyneiden
bysanttilaisten kimppuun. Hän vaatii, että hän saa viedä vielä elossa
olevat meistä aseinemme ja tavaroinemme mukanaan vapauteen,
Thulemaahan.

"Narses on vaatimukseen suostunut. Hän sanoo lahjoittavansa kuningas
Tejan urhoollisuuden palkkioksi kansan jäännökset. Saammeko, saammeko
suostua, kuninkaani?"

"Saatte", vastasi Teja sammuvin silmin, "ja teidän täytyykin suostua.
Pelastakaa kansani jäännökset! Naisten ja lasten ei tarvitse -- se
ilahduttaa minua -- syöksyä Vesuviukseen. Niin, viekää Thulemaahan
kaikki vielä elossa olevat -- ja ottakaa mukaanne molemmat vainajatkin
kuningas Teoderik --"

"Ja kuningas Teja", vastasi Adalgot suudellen kuollutta kuningastaan.




KUUDESTOISTA LUKU.


Niin oli käynyt.

Heti sen jälkeen, kun Narses oli lähtenyt teltastaan, tuotiin hänen
luokseen kalastaja, joka oli juuri purjehtinut pienellä
nopeakulkuisella aluksellaan Sorrentumin niemen ympäri. Hän vakuutti,
että suunnaton goottilaivasto oli tulossa tänne päin.

Narses nauroi tämän kuullessaan. Hän tiesi, ettei näillä vesillä ollut
enää ainoatakaan goottilaivaa.

Kun kalastajaa lähemmin kuulusteltiin, myönsi hän, ettei hän ollut itse
nähnyt laivastoa. Kauppiaat olivat kertoneet hänelle sen tulosta sekä
suuresta meritaistelusta, jossa gootit olivat Brundusiumin luona
kokonaan tuhonneet keisarin Jonian meren laivaston.

Narses tiesi tämän mahdottomaksi. Ja kun kalastaja kuulemansa mukaan
teki selkoa laivoista, joita hän oli kuullut sanottavan goottien
omiksi, huudahti päällikkö:

"No, vihdoinkin ne tulevat! Kolmisoutuja ja galeereja! Tulossa olevat
laivat ovat siis _meidän_ eikä goottien."

Kukaan ei muistanut viikinkien laivastoa, joka oli neljä kuukautta
sitten kadonnut ja jonka luultiin palanneen pohjolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun solan suulla riehuva taistelu veti
puoleensa kaikkien huomion, ilmoittivat rannikon vartijat Narsekselle,
että hyvin suuri keisarillinen laivasto oli tulossa.

Aivan varmasti tunnettiin navarkin laiva Sofia. Tulevia laivoja oli
sentään enempi kuin mitä odotettiin. Narseksen lähettämät laivat,
joiden piti kiireesti palata, olivat mukana. Ne purjehtivat
ensimmäisessä rivissä. Laivasto saapuisi raikkaan kaakkoistuulen avulla
pian leirin kohdalle.

Pian Narses sai kantotuolistaan ilokseen nähdäkin laivastonsa, joka
nopeasti läheni täysin purjein ja voimakkaiden soutajien kuljettamana.

Hän kääntyi levollisena katselemaan Vesuviuksella riehuvaa taistelua,
mutta samassa sanansaattajat saapuivat leiristä, vahvistivat todeksi
kalastajan kertomat huhut ja ilmoittivat asiat vielä pahemmiksikin.

He olivat rientäneet ilmoittamaan erään lähetystön tulon, joka
saapuikin Narseksen kantotuolille samalla hetkellä, kun Cethegus riensi
viimeiseen taisteluunsa Tejan kanssa.

Lähetystönä olivat Jonian meren laivaston vangitut navarkit sekä heidän
mukanaan neljä pohjoismaalaista.

Navarkit kertoivat lyhyesti, että aikoja sitten kadonneeksi luultu
viikinkien laivasto oli eräänä myrskyisenä yönä hyökännyt heidän
kimppuunsa Brundusiumin satamassa ja vallannut melkein kaikki heidän
laivansa. Kun vihollinen sulki sataman suun, ei sieltä päässyt
ainoakaan laiva pakenemaan eikä ilmoittamaan tapauksesta.

Kun jaarli Harald oli kuullut Vesuviukselle ahdistettujen goottien
jäännöksiä uhkaavasta perikadosta, oli hän vannonut kääntävänsä heidän
kohtalonsa tai ainakin jakavansa sen. Hän on saapunut nyt tänne
itätuulen siivillä kätkien taitavasti lohikäärmelaivansa
kreikkalaisilta valtaamiensa laivojen taa.

"Näin puhuu", päätti kertoja terveisensä, "viikinki Harald:

"Joko: te sallitte, että kaikki vielä elossa olevat gootit lähtevät
aseineen ja tavaroineen laivoillamme etelämaasta ja palaavat mukanamme
kotiin, jolloin me annamme takaisin ottamamme tuhannet vangit ja ne
laivat, joita emme tarvitse goottien kuljetusta varten.

"Tahi: me tapamme kaikki vangit, laskemme maihin ja hyökkäämme joukkosi
ja leirisi kimppuun selkäpuolelta.

"Sittenhän nähdään montako teistä, kun me ahdistamme takaa ja gootit
edestä, jää eloon, sillä pohjoismaalaiset taistelevat silloin
viimeiseen mieheen saakka. Sen olen vannonut Odinin kautta."

Hetkeäkään miettimättä Narses myöntyi goottien lähtöön.

"Olen vannonut poistavani heidät tämän maan rajojen sisältä enkä
suinkaan maailmasta.

"Vähän saisin kunniaa, jos ylivoimalla tappaisin tällaisen jalon kansan
viimeiset jäännökset. Kunnioitan tuon Tejan sankariutta. Neljänkymmenen
vuoden aikana, joina olen sotia käynyt, en ole sellaista nähnyt.

"Enkä halua ollenkaan koettaa, miten kovia kärsinyt joukkoni, joka on
kamppaillut tänään kamalan taistelun ja menettänyt melkein kaikki
päälliköt ja urhoollisimmat miehensä, kestäisi voimain mittelyn noiden
levänneiden ja rohkeiden pohjolan jättiläisten kanssa."

Narses oli heti lähettänyt sanansaattajat Haraldin laivoille ja
solalle. Taistelu oli päättynyt. Goottien lähtö alkoi.

Narseksen sotajoukko muodosti pitkän, vuorelta merenrantaan saakka
ulottuvan kaksinkertaisen kujan. Viikingit olivat laskeneet maihin
neljäsataa miestä, jotka ottivat rannalla vastaan vuorelta tulijat.

Jo ennen goottien liikkeellelähtöä Narses kutsui Basiliskoksen luokseen
ja sanoi:

"Goottisota on lopussa -- jalo hirvi on kaatunut. Nyt ovat sudet,
jotka olivat metsästyksessä apunamme, saatavat pois. Miten
longobardipäälliköt nykyjään voivat?"

"Ennenkuin vastaan", sanoi Basiliskos kunnioittavasti, "ota tämä
laakeriseppele, jonka sotajoukkosi on sinulle sitonut. Se on
Vesuviuksen laakerista. Tuolla solassa kasvavasta puusta. Lehdillä on
vielä verta."

Narses viittasi ensin tuojaa poistumaan lahjoineen, mutta sitten hän
virkkoi: "Hyvä on!"

Hän laski seppeleen viereensä.

"Autaris, Warnfrid, Grimvald, Aripert, Agilulf ja Rotaris ovat
kuolleet. Longobardit ovat menettäneet yli seitsemäntuhatta miestä.
Alboin ja Gisulf makaavat tiedottomina teltoissaan."

"Hyvä! Hyvin hyvä! Heti kun gootit ovat lähteneet, saat poistaa
longobardit. He ovat erotetut palveluksestani. Alboinille saat
jäähyväisiksi sanoa seuraavan tervehdyksen:

"'Kenties Narseksen kuoltua, mutta ei missään tapauksessa ennen.'

"Jään tänne kantotuoliini. Pankaa patjoja tuekseni. En jaksa enää
seisoa, mutta tahdon nähdä tuon merkillisen näytelmän."

Se oli todellakin merkillisen, tärisyttävän suurenmoinen näytelmä.

Viimeiset gootit käänsivät selkänsä Vesuviukselle ja Italialle ja
nousivat teräväkeulaisiin laivoihin, jotka veivät heidät varmaan
turvaan kauaksi pohjoiseen.

Goottien sotatorven äänet kaikuivat juhlallisina ja totisina
valloittamattomasta Teja-solasta, johon viholliset eivät päässeet.

Sen lomassa kuului yksitoikkoisena, totisena, liikuttavana, mutta ei
itkuisena laulua -- goottikansan vanhat hautauslaulut.

Hildebrand ja Adalgot -- viimeiset päälliköt, hopeanvalkoinen
menneisyys ja kultainen tulevaisuus -- järjestivät kulkueen.

Ensimmäisenä kulki täysissä aseissa, päät pystyssä, ylpeän näköisinä
viisisataa miestä johtajana lipunkantaja Visand, joka haavastaan
huolimatta oli noussut liikkeelle ja kulki joukkonsa edellä
keihääseensä nojaten.

Sitten seurasi kuningas Teja viimeisen kilpensä päällä, Cetheguksen
keihäs rinnassaan, kypärättömin päin, jalot, kalpeat kasvot pitkän,
mustan tukan reunustamina.

Paari, jota neljä miestä kantoi, oli peitetty purppuravaipalla.

Kuninkaan takana kulkivat Adalgot ja Goto.

Adalgot lauloi harppunsa säestyksellä:

    "Tie, kansat, meille aukaiskaa!
    Me viime gootit oomme;
    ei kruunua meill' loistavaa,
    vaan kuningasta tuomme.

    Ja keihäin, kiivin pohjoista
    me kohti samoamme,
    siks' kunnes Thulen saarelma
    meress' on vastassamme.

    On siellä vala arvossaan
    ja uskollisuus vielä.
    Ja tammiarkkuun kuninkaan
    niin kätkemme me siellä.

    Tie auki suokaa! Roomasta
    tulemme viekkahasta.
    Ei enää meillä kruunua,
    me tuomme kuningasta." -- --

Kun paari oli saapunut Narseksen kantotuolin kohdalle, pyysi tämä
kantajia pysähtymään ja virkkoi latinaksi kovalla äänellä:

"Minun oli voitto -- laakeri hänen.

"Ottakoon hän tämän.

"Mahdollista on, että tulevat sukupolvet saavat jotakin suurempaa
nähdä, mutta nyt tervehdän sinua, kuningas Teja, suurimpana sankarina,
mitä koskaan on ollut."

Hän laski laakeriseppeleen, jonka hänen voitokas sotajoukkonsa oli
sitonut, vainajan kalpealle otsalle.

Kantajat nostivat taas paarin maasta ja kulkivat hitaasti ja
juhlallisesti torvien äänen, kuolinlaulujen, ja Adalgotin harpun
hopealta helähtävien kielten kaikuessa meren rantaan.

Ilta-aurinko loi jo kultansa meren aalloille.

Aivan Tejan jälkeen kannettiin korkeata, purppuralla verhottua
valtaistuinta, jolla Didrik berniläisen komea ruumis oli. Hänellä oli
kruunukypärä päässään, korkea kilpi vasemmassa kädessään ja keihäs
oikealla olkapään nojassa.

Hänen vasemmalla puolellaan kulki Hildebrand-vanhus katsellen
herkeämättä kuninkaansa ruumista, joka hohti omituisesti laskevan
auringon valossa.

Vanhus piteli vainajan pään päällä mahtavaa amelungien sotalippua,
johon oli jalopeura kuvattu.

Ausonian mereltä puhaltava iltatuuli suhisi komean lipun poimuissa. Se
tuntui puhelevan tuulen kanssa ja jättävän Italian ilmalle jäähyväiset.

Kun ruumista kuljetettiin Narseksen kantotuolin ohi, sanoi tämä:

"Tunnen hänet väristyksestä, joka puistattaa ruumistani. Tämä on
Ravennan viisas kuningas. Äsken kannettiin ohitsemme voimakas, nyt
menee suuri.

"Menetelkäämme sen mukaan!"

Hän nousi vaivalloisesti pystyyn kantotuolissaan ja kumarsi
kunnioittavasti päätään, kun ruumista kuljetettiin hänen ohitseen.

Sitten seurasivat haavoittuneet paareilla tai käsivarsilla kannettuina
tai vain tuettuina. Ensimmäisenä Vakis, Liuta ja kaksi sotilasta
kuljettivat leveällä kilvellä Aligernia.

Sitten kuljetettiin arkkuja, laatikoita ja koreja, joissa oli
Teoderikin kuninkaanaarre sekä tähän saakka vaunulinnassaan kätketyt
yksityisten sukujen kalleudet, jotka sopimuksen mukaan saatiin ottaa
mukaan.

Tämän jälkeen saapuivat aseettomat, vaimot, tytöt, naiset, lapset ja
vanhukset. -- Kymmentä vuotta vanhemmat pojat olivat uskollisesti
säilyttäneet heille annetut aseet eivätkä olleet nytkään niistä
luopuneet. He muodostivat erityisen joukkueen.

Kun nuo pienet, vaaleaveriset sankarit katselivat ohikulkiessaan
ylpeästi ja uhkamielisesti Narsekseen, sanoi hän hymyillen:

"No, nyt on pidetty huolta siitä, että keisarin jälkeläisilläkin ja
heidän sotapäälliköillään on työtä tarpeeksi."

Jonon loppuna olivat kansallisen sotajoukon jäännökset jaettuina
satamiehisiin joukkoihin.

Suuri joukko venheitä oli välittämässä ihmisten ja tavarain kuljetusta
rannalta pohjoismaalaisten korkealaitaisiin laivoihin.

Tejan ja Teoderikin ruumiit, kuninkaan lippu ja kuninkaanaarre
sijoitettiin Haraldan laivaan. Suuri Didrik berniläinen asetettiin
purppuraiselle valtaistuimelleen päämaston nojaan ja hänen
jalopeuralippunsa nostettiin päälipuksi. Hildebrand-vanhus teki
vuoteensa hänen jalkojensa juureen.

Adalgot ja Visand asettivat kuningas Tejan ruumiin laivan perään.
Surumielisenä mahtava Harald ja hänen kaunis sisarensa tulivat ruumiin
ääreen.

Viikinki laski panssaroidun kätensä vainajan rinnalle ja sanoi:

"En voinut pelastaa sinua, hurjan rohkea musta kuningas, enkä kansaasi.

"Salli minun viedä ruumiisi ja kansasi sirpaleet uskollisuuden ja
voiman maahan, josta ei teidän olisi pitänyt koskaan lähteä.

"Tuon sittenkin goottikansan takaisin kuningas Frodelle."

Haralda lausui: "Minä laitan jalon ruumiin salaisilla keinoillani
sellaiseksi, että se kestää koossa kotimaan rantaan saapumiseen saakka.

"Siellä kaivamme hänelle ja kuningas Thidrekrille kumpuhaudan meren
lähelle, että he voisivat kuulla meren pauhun ja puhella keskenään.

"He ovat toistensa arvoiset.

"Katso tuonne, veljeni. -- Rannalle on kokoutunut vihollisten
sotajoukko. -- Kunnioittavasti he kaikki laskevat lippunsa. Hehkuvana
laskeutuu aurinko tuonne Misenumin ja saaren taa. --

"Purppura peittää meren laajan kuninkaan vaipan tavoin.

"Purppura värjää valkoiset purjeemmekin ja kaikki aseet välkkyvät
kultana.

"Katso, miten etelätuuli pullistaa kuningas Thidrekrin lipun. --
Pohjolaan viittaa tuuli, ikäänkuin se tietäisi jumalien tahdon. --
Ylös, veli Harald, nostata laivojesi ankkurit.

"Oikaise peräsin, käännä lohikäärmeen keula.

"Lentoon, Freijan viisas lintu, lennä haukkani" -- hän heitti haukkansa
ilmaan -- "ja näytä tietä Pohjolaan, Thulemaahan! Me viemme kotiin
viimeiset gootit."










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU ROOMASTA II ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.