The Project Gutenberg eBook of Naapurit: Alkuperäinen kertomus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Naapurit: Alkuperäinen kertomus

Author: John Stenius

Release date: December 15, 2008 [eBook #27539]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAPURIT: ALKUPERÄINEN KERTOMUS ***


E-text prepared by Tapio Riikonen



NAAPURIT

Alkuperäinen kertomus

Kirj.

Eivaro







Helsingissä 1889.
G. W. Edlund, kustantaja.
Hufvudstadsbladet'in kirjapainossa (Fabianinkatu 6).




I.


Päivä nousi, kullaten kukkulat ja harjut Tyyneveden luonnonihanassa
pitäjässä. Oli yksi noita kauniita heinäkuun aamuja, jolloin oikea
maamies ei malta tuvassa torkuskella. Hän kiiruhtaa tiluksilleen,
katselee kasvujen kukoistusta ilomielin ja kiitoksella kaiken hyvän
antajalle ja lähtee työhönsä, kiihotettuna uuteen ahkeruuteen.

Hovilan talossa kuitenkaan ei olla vielä liikkeellä. Kukko vaan kiekuu
karjapihalla, mutta tässä talossa suinkaan ei ole "kukon virret
viisarina".

Vasta kun aurinko on hyvän matkan ylennyt taivaanrannalta, astuu kaksi
renkiä, piiput suussa ja suitset olkapäällä, huoneestansa. He
katsahtavat ympärilleen, ojentelevat itsensä ja rykäsevät. Ovi aukee
taasen, ja karjapiika pujahtaa esille ja alkaa hakea kiuluansa ja muita
maito-astioita, mennäksensä tarhaan. Väliin vilkasee hän miehiin ja
nauraa hihittää.

Rengit sivumennessään ajavat ylös saunasta Ville-pojan: "Ville, sinä
vetelys, tokko joudut hevosia hakemaan!" ja suitset suhahtavat hänen
koivillensa. Ville nousee mutisten ja kiroten, ja rengit lähtevät
eteenpäin pellolle.

"Onhan tässä tavallaan hyvä olla", arvelee kävellessä nuorempi; "mutta
jos ei palkkaansa saa ulos, niin kadun kauppojani, kun tänne tulin
kesä-rengiksi".

"Älähän vielä valita, tulokas!" vastasi vanhempi. "Mitä sitten minä
sanon, joll'on puolet menneenkin vuoden palkasta saamatta?"

"Mutta veikkonen Martti, mitenkä niin on kehnosti käynyt Hovilaisen
asiat? Hyvähän tässä on talo, työvoimia vaan saisi olla enemmän".

"Mahti-talo tässä oli aikanaan -- mutta entiset ajat ovat olleet ja
menneet".

"Näitä taloja viljeltiin yhdessä ennenvanhaan, eikös niin?"

"Niin oli; eikä siitä ole kovin kauvan. Annappas kun kerron näiden
talojen omistajista vähän".

"Kerro, kerro".

"Tuon naapurimme isän-isä, Hannu Tarkkanen, oli sodan aikuisia", kertoi
nyt Martti, "ja tämän alueen, josta sitten tuli eri talo, sanotaan
hänen saaneen silloin yhteis-maasta, hyväin töittensä palkinnoksi,
puhuvat, että Tyyneveteläiset kerran olivat ryövänneet ryssien
kuormastona, ja siitä oli sitten syntynyt perhanan peustominen.
Kymmenkunta miestä ja perheenisää oli jo suljettu tupaan odottamaan
kuolemata hirsipuussa. Silloin oli Hannu Tarkkanen astunut venäläisen
everstin eteen ja puhunut niin pontevasti seurakuntalaistensa puolesta,
että nuo kuolemaan tuomitut armahdettiin ja saivat mennä kukin
kotihinsa. Näin puhuvat toiset, mutta toiset taas sanovat ett'ei
Hannu-ukon käytös sodan aikana ollut niinkään kiitettävä, vaan että hän
kääntyi aina aivan tuulia myöten -- he väittävät valheeksi tuon
kuormasto-tarinan ja arvelevat hänen saaneen nämät maat kruunulta. No,
oli miten oli. Rikkauksia ukolla oli, mutta muuten ei ollut onnellinen
elämänsä. Emäntä kuoli ja kaksi poikaa kohta toinen toisensa jälkeen.
Keskimäinen poika hänelle jäi, ja hän asettui sittemmin tänne, ja hänen
ajoiltansa ovat enimmät rakennukset täällä. Siihen aikaan olivat nämä
talot vanhimmillaan. Vaan ei pantu silloin rahoja semmoisiin kemuihin
ja pitoihin kuin meillä täksi illaksi taas varustetaan. Työtä tehtiin
lujasti ja kultaisia satoja saatiin, piennä poikana kävin täällä
useinkin asioilla. Kerran tulin juuri kun ukko oli jyväkaupan tehnyt --
ja pöydällä oli semmoinen rahan siivo että jäin suu auki älläilemään.
No, poika peri sitten maat ja tavarat; mutta hänen aikanansa oli talous
enemmän palkollisten nojissa. Isännän terveys, näet, ei ollut hyvä,
vaikka vanhaksipa kesti hänkin. Hänet taas peri kaksi poikaa ja tytär.
Vanhan pää-talon Ylä-Hannulan sai vanhempi poika Timo, sangen
säästeliäs mies, oikea Tarkkanen, ja hyvin hän on taloaan asunut,
vaikka vahinkoja väliin viimeisiin aikoihin on sattunut; nuorempi poika
taas, Risto, sai tämän, joka on pienempi mutta mainio talo sekin, kun
sitä vaan oikein osaa viljellä. Riston minä tunsin hyvin --"

"Entä tytär, eikö hän saanutkaan mitään?"

"Sai kaiketi irtainta. Hän on naimisissa toisessa pitäjässä -- mikä se
nyt onkaan -- no yhdentekevä! -- Riston minä tunsin hyvin. Hän oli
terävä ja muuten komea mies, ja talonemännät touhuilivat saada hänet
vävyksensä. -- Mutta ties sen mikä Riston päähän pisti, hän möi talonsa
halpaan hintaan ja lähti Ameriikkaan. Ylä-Hannulainen ei uskaltanut
ruveta pitämään kahta taloa, ja niin tuli Ala-Hannula meidän isännälle
eli patruunalle. Alussa kävi asiat jokseenkin hyvin. Tuli sitten tuo
armas tukki-aika. Metsä myytiin ja rahoja oli kuin roskaa. Mutta
arvaappas, Vimpelin Heikki, mihin ne rahat ovat joutuneet; ei niistä
viljelykset ainakaan ole hyötyneet. Markkinoilla ja herrain seuroissa
ne menetettiin, ja kun olivat menneet, niin täytyihän tuota herramaista
elämää jatkaa sittenkin. Selvähän se, ett'ei talonpoikais-talo
semmoista voi kannattaa. Nimi muutettiin Hovilaksi, mutta ei tämä hovin
näköiseksi suinkaan ole muuttunut. Ja naapuriaan on isäntä kovin
karsastellut. Koettipa riidellä itselleen ison palstan naapuritalon
maita, minkä väitti olleen Riston viljelyksen alla. Siitä kesti
käräjän-käyntiä monta vuotta. Hannulan Timo voitti, ja sitte ollaan
vihamiehiä vielä nytkin. Huonontunut --"

"Mitäs Martti niin pitkästi pakinoitsee?" keskeytti ääni, ja Jumppalan
torpan poika tuli viidakosta esiin.

"Ilman vaan entisistä ajoista puhuin Heikille", vastasi Martti ja jätti
kertomuksensa silleen.

"Niitä se Martti aina märehtii," sanoi Jumppalan poika naurahtaen."
Onko teillä kortit mukana, että saan voittaa teiltä takasin nuo
rahapennit, mitkä illalla tappasin?"

"On kortit ja on vielä muutakin", sanoi Heikki, ripustaen takkinsa
aidan seipääsen ja osottaen lakkarista näkyvään pullon-kaulaan.

"Onhan meillä tässä jouto-aikaa siksi kun poika tulee hevosten kanssa,"
sanoi Martti. "Mutta missä sinun on hevosesi, Jumppanen?"

"Ei joutanut kotoa tänään, niin tulin jalka-torpparina."

"No en minä välitä, kosk'ei isäntäkään. Jos muut torpparit tulevat,
niin alkakoot he työn. Olen minäkin tässä talossa työtä tehnyt ja teen
edeskinpäin, mutta kuka sitä rupeaa reutomaan ruumistansa pilalle
toisen työssä, kun ei edes saa palkkaansa oikealla ajalla."

"Martti puolustelee. Emmehän me sinun ahkeruuttasi epäile," nauroivat
toiset.

Näin puhellen istuutuivat miehet penkereelle ia Heikki veti kortit
esille. Ja tällä tavoin Hovilan talossa lähdettiin kantamaan päivän
kuormaa ja hellettä.

       *       *       *       *       *

"Onnea Ollille, onnea, menestystä ja kaikkinaista hyvää toivotamme
sinulle!"

Näin toivottivat, Ollille onnea astuen hänen kamariinsa, Hovilan
isännän vaimo ynnä hänen tyttärensä Lydia sekä heidän sukulaisensa
Anna, sillä tänään oli Olaus, Olli Hovilaisen nimipäivä.

Perheen isä, jota tässä nyt onniteltiin, oli viidenkymmenen taikka
vähän yli viidenkymmenen vanha, pitkä ja lihavanläntä mies. Hänen
muotonsa oli leveä ja jokapäiväinen, hiuksensa harvat vaaleat
suortuvat, mitkä nyt makaamisesta vielä olivat hämmekissä, hänen
silmäyksensä arastivat suoruutta, ja liikunnoissa asui velttoutta, kun
hän nyt meni uunin luo, veti tulta ja sytytti sikaarin.

Vaimonsa oli terävä-silmäinen, talleroinen nainen, ja Lydia pitempi ja
hoikempi, mutta muuten äitinsä kuva, vaikka vähän kaunistetussa
muodossa. Anna oli koko joukon nuorempi kuin Lydia, keskimittainen
varreltaan, tummempi tukaltaan, muuten sorea-muotoinen, silmät
erinomaisen mielen-ilmeiset; toisinaan taisivat ne heloittaa hilpeintä
iloisuuttakin, mutta ani harvoin siihen syytä oli.

Anna oli orpo. Hänen vanhempansa olivat asuneet samassa pitäjässä missä
Hovilainenkin ennen. Isä oli talonpoika huonolla, hallaperäisellä
tilalla. Katovuosi 67 köyhdytti hänet peräti ja saatti velkoihin. Mutta
Iisu Lehto ei valittanut. Tyvenellä mielellä hän vastaanotti niin hyviä
kuin pahojakin päiviä, ja koetti hankkia rahaa rahtauksilla ja muulla
satunnaisella työllä, milloin pelloista Jumala ei suonut satoa.
Rehellisyytensä ja tyytyväisyytensä tähden oli tämä köyhä mies
kuitenkin suuressa arvossa pitäjässään. Mutta sukulaisensa Hovilaisen
kanssa rikkoontui väli. Tuo vähäpätönen ja kuitenkin kunnioitettu
talonpoika oli alati Hovilaisen silmän-tikkuna. Tuli siihen vielä
seuraava seikka. Hovilaista aijottiin pari kolme kertaa valita
kunnallisiin toimiin, mutta viimeiseltä aina muuttuivat mielet niin
ett'ei hän päässytkään. Tästä Hovilainen heti syyttämään sukulaistaan:
että tämä muka oli panetellut häntä pitäjäänmiesten edessä. Oliko hänen
luuloonsa mitään syytä vai eikö, sitä emme tiedä, vaan vireillä pysyi
kuin pysyikin hänen luihu vihansa sukulaistaan vastaan. Tapahtui sitten
niin, että Lehto tukki-metsässä taittoi jalkansa, josta hän, jonkun
aikaa sairastettuansa, kuoli. Vuoden perästä kuoli hänen vaimonsakin,
ja oikeus määräsi Hovilaisen, lähimpänä sukulaisena, heidän tyttärensä
ja ainoan lapsensa Annan huoltajaksi. Mutta palatkaamme nimipäivään!

"Kunhan toivotuksenne toteutuisivat," sanoi Olli, puhaltaen savun
suustansa; "se olisi kyllä tarpeen."

"No miks'eivät ne toteutuisi?" vastasi hänen vaimonsa. "Mutta kuules,
nyt on niin kiire, ett'ei ehdi valmistaa aamiaista niinkuin
tavallisesti. Salissa ruvetaan leipomaan kahdella pöydällä, ja
vieraskamari on niin siistitty, ett'ei sinne pitäisi mennä ennenkuin
vieraat tulevat; avaimen olenkin ottanut ovesta pois. Älä siis pane
pahaksi että tuon sinulle tänne vähän voitaleipää."

"Hyvä kun et aja minua maantielle siisteydelläs", vastasi ukko; "no
tuohan tänne."

"Tässä saat olla rauhassa iltapuoleen asti. Tässähän tulevat olemaan
huonommat vieraat, eikä sitä tarvitse niin siistiksi tehdä. Mennään,
mennään työhön, tytöt!"

He menivät, ja ukko viskausi soututuoliin ja polttaa tupruutti.

Kohta tuli emäntä takaisin, tuoden tarjottimella vähän voitaleipää sekä
viinapullon ja ryyppylasin.

"Kuules eukko," virkkoi isäntä, "minulla olisi pari sanaa sinun
kanssasi puhumista, kun vaan malttaisit kuulla."

"Mitä se olisi?" kysyi vaimo, käsi kääkällä.

"Ensiksi se," alkoi miehensä verkkaan, "että Annaa pidetään
liikanaisessa arvossa täällä. Anna on meillä armoilla, hänen tulee
palvella meitä eikä olla kuin tytär talossa. Kun pitoja täällä
pidetään, niin on kyökissä hänen paikkansa eikä vierasten seurassa,
pidä häntä siis tänä iltana toimessa kyökissä. Se ei ole meidän
Lydialle hyödyksi, kun ihmiset pääsevät vertailujaan tekemään. Luulenpa
että jokaisen nuorukaisen mielestä Anna on kymmenen kertaa kauniimpi
kuin Lydia."

"Vaikka olisi sata kertaa kauniimpi, kerjäläinen hän on kuitenkin,"
vastasi emäntä. "Eikä suinkaan jokainen nuorimies pidä Annaa
kauniimpana -- ei maisteri ainakaan."

"Maisteri ei pidä lukua heistä kummastakaan. Mutta hyvä on kun teet,
niinkuin sanoin, Hannulaiset saattavat myös tänään tulla, minä lähetin
heille kutsut kun maisteri illalla meni sinne."

"Maisterin kanssa kutsut! Mikäs nyt on päähäsi lentänyt, koska näin
kursailet noitten moukkain edessä, jotka vielä sitten ovat meidän
vihamiehiämme."

"Ole vaiti, minulla on tuumani, ja syytä itseäsi, joll'ei se ole
sinulle mieliksi. Nähdäänhän! Ole kohtelias Hannulaisille, jos he
tulevat, sillä kuule nyt mitä minä vielä sanon."

Emäntä astui ovelta ja istahtui nurkuvan-näköisenä tuolille vastapäätä
miestänsä. Viimeksi-mainittu lausui:

"Tämä elämä, joka vuosi vuodelta vaan on käynyt tyyriimmäksi, on vienyt
rahakullat hiiteen, sen helposti arvannet. Mutta ei siinä kyllä että
liikevarat ovat kaikki, talossa on intenkki ja vähempiäkin velkoja
vielä on korvia myöten. Kun kerran velkaan menee, näet, niin kyllä se
kasvaa kuin pyörivä lumipallo. Ystäviä ja tuttavia olen jo liiaksi
kiusannut, pastorinkin on täytynyt avata kukkaronsa. Hannulan Timo on
ainoa --"

"Ja häneltä luulet mitä saavasi," virkahti vaimo lyhyellä
pilkka-naurulla, "tuolta ahneelta; ja unhotatko teidän käräjöimisiänne?"

"Älä keskeytä! Johan niitä saa unhottaakin. Hannula, sanon minä, on
ainoa, joka voi auttaa ja joka myös auttaakin, kun annat minun vaan
toimia. Ukko on suuri sala-rikas ja on varovaisuudellaan yhä
kartuttanut varojaan. Nähdäänhän!"

"Hohoh! kun et pettyisi," sanoi vaimo; "kyllähän nuo rikkailta
näyttävät!"

"Älähän keskeytä. Miina! Kyllä minä tiedän. Ja tässä kun olen aatellut
ja harmistunut, että Anna vie voiton Lydialta, niin johtui päähäni,
että asiat voivat muuttua, kun vaan lähtee niitä muuttamaan. Näet sen,
Taavi Hannula on viimeisinä aikoina käynyt täällä jokseenkin ahkeraan,
eikös niin?"

"En minä hänen käyntiään ole lukenut."

"No, hänen käyntinsä ovat kyllä voineet Annaa tarkoittaa, mutta ovathan
ne yhtähyvin voineet tarkoittaa Lydiaakin. Meissä se on tehdä päätös,
ja ett'ei se Annan puoleen käänny, sen takaan. Annan isä koetti
kanssata ja tuhota minua kaikella tavoin, ja kiitokseksi tuosta
hellästä sukumielisyydestä nyt nostaisin hänen tyttärensä kunnioihin
oman tyttäreni vahingoksi."

"Sepä nyt suuri kunnia olisi, päästä Taavi Hannulan vaimoksi!" virkahti
Miina pilkallisesti puhaltaen.

"No vaikk'ei niin suurikaan! Mutta häpeällistä se taas olisi meille,
että tuo köyhä kasvatti vie naapuritalon pojan Lydian nenän edestä --
älä sinä keskeytä -- ja Lydia jää vanhaksi piiaksi. Ja olisko meillä
minkäänlaista tulevaa hyötyä Annan ja Taavin naimisesta. Anna on niin
kaukaista sukua meille, ett'ei hänen miehensä huolisi vaikka menisin
minä kuperkeikkaa kymmenen kertaa, varsinkin kun Anna pääsee meitä
kiittelemään hänen edessänsä. Vielä lisäksi, Annan palvelus, joka on
meille hyvä apu näin ahtaina aikoina, menisi meiltä ilman minkäänlaista
korvausta. Ainoa keino olisi panna joku vähänläntä laina suostumuksen
ehdoksi, mutta senkin hän voisi kieltää ja minun täytyisi suostua
sittenkin; ja kun semmoinen kaupitteleminen tulisi ihmisten tietoon,
näyttäisi se sangen rumalta. -- Mutta nyt Taavin käynnit käännämme
Lydian eduksi, Lydia ei ole ihan nuori enää ja mistäpä hän paremman
sulhasen saa kuin talosta pojan, jättäkäämme siis vanhat vihat,
olkaamme tänä iltana helkkarin kohteliaita Hannulaisille, jos he
tulevat; huomenna menen minä sinne, naimiskauppa Lydialle pannaan
alkuun; ja jos ei siitä uusi rahan-lähde synny, niin sepä ihme".

Ja Hovilainen hieroi käsiänsä ja oli hyvillään.

"Entä jos ei Taavi käänny sinun tuumiisi", muistutti Miina, "koska hän,
kuten sanoit muittenkin tekevän, pitää Annaa parempana. Jos sinun
sitten täytyy suostua --"

"Älä puhu joutavia. Leperrellä voi kenen kanssa hyvänsä, mutta kun
avioliitto on kysymyksessä, niin oikia mies aina katsoo tytön
varallisuuteen. Sitä mieltä sinäkin olet, vaikka väität kiusalla. Ja
mahdotontahan se olisi, että voisivat Hannulassa kieltäytyä kunniasta
saada pitäjän etevimmän talon tyttären. Taavi ei ole uskaltanut kosia
Lydiaa, siinäpä se vaan on. Nähd --"

"Vast'ikään sanoit, että varallisuutesi on hiidessä", niskoitteli
Miina.

"Ja luuletko että sitä olen huutanut joka miehen korviin. Minun tilaani
ei tiedä kuin juuri joku kaupungin herroista, eikä nekään likimainkaan
tarkallensa. Voipihan lainata sieltä täältä, eihän rikkaimmillakaan
rahat aina ole käsillä".

"Oli miten oli, en minä puolestani hyväksy sinun tuumiasi", sanoi nyt
Miina, "ja Lydian luulen vielä vähemmin niitä hyväksyvän. Minulla on
Lydialle toinen avioliitto toivossa, josta meillä on paljon enemmän
etua ja kunniaa. Maisteri Vöörper on rakastunut Lydiaan, ja --"

"Vielä mitä!" katkasi Hovilainen. "pidänhän minäkin maisteria suuressa
arvossa, mutta ensiksikin hän ei ottaisi Lydiaa ja siksi toiseksi hän
ei ole rikas, ja minulle on pikainen apu tarpeen".

"Olisit ollut paremmin eteesi katsova", vastasi vaimo.

"Vai sitä nuottia nyt alat veisata!" isäntä rypisti kulmiansa ja
koroitti äänensä: "Kukas on enemmän kuluttanut tässä talossa. Kuka on
nostanut kauppapuotien rätingit mahdottomiin. Kuka on aina yllyttänyt
ylellisyyteen. Kuka --"

"Kuka on kaiken maailman markkinoilla kuleksinut, kuka on rahojaan
pelissä hukannut, kuka on antanut herrain peijata itseänsä, kuka on --"

"Suori tiehesi täältä!" ärjäsi isäntä, -- samassa aukeni ovi ja sisälle
astuivat jo mainittu maisteri ynnä Hovilan poika Antti.

Maisteriksi kunnioitettu Föhrberg oli pienenläntä, herrantapainen mies,
silmälasit nenällä ja hänen muotonsa oli mielinkielinen. Antti taas oli
isänsä näköinen, vaan kumminkin nuoruuden ja paremman sivistyksen
kaunistama.

Antti oli vaihettanut aatran kynään s.o. sillä ijällä kuin hänen olisi
pitänyt harjautuman kelpo maanviljelijäksi, meni hän tuomarille
puhtaaksikirjoittajaksi. Kas se oli herrain työtä. Eihän koulunkäyneen
soveltunut puuttua tuohon likaiseen peltotyöhön, parempi oli muka
läkin-tahruu ja seurusteleminen renttumaisten käräjäkirjurien kanssa.
Viime talvena oli Antti kuitenkin koetellut onneansa myös hevosmiehenä
ja ajellut kilpa-ajoissa.

Semmoisella matkalla hän oli tullut tutuksi Föhrbergin kanssa, ja tämän
tuttavuuden johdosta tuli Föhrberg viettämään jonkun ajan kesää
Tyynevedellä.

"Saamme kunnian toivottaa teille, hyvä ystävä, onnea, terveyttä ja
pitkää ikää", sanoi Föhrberg, puristaen isännän kättä.

Antti lausui samankaltaisen toivotuksen.

"Kiitos, kiitos!" vastasi ukko vähän hämillänsä.

"Me puhuimme täällä niin suurella äänellä, että taisi kuulua porstuaan
asti", sanoi emäntä. "Minä tässä valitin sitä, kun karja-Eva teki sen
vahingon että kaatoi aamumaidon maahan juuri kun se olisi tarvittu
taikinaan".

"Ikävä kyllä, ikävä kyllä", sanoi Föhrberg; "mutta kyllä tämä talo
semmoisia vahinkoja kestää".

"Te kävitte Hannulassa illalla?" kysyi isäntä.

"Kävin", vastasi Föhrberg. "He käskivät kiittää kutsumisesta. Isäntä ei
taida tulla; hän veti esteksi, että hän muka on liika yksinkertainen ja
typerä sellaisiin seuroihin. Taavi on kaupunkireisulla ja tulee vasta
yöllä taikka aamupuoleen kotiin, Emäntä ehkä tulee".

"Tässä on niin huono siivo, että häpeän silmät päästä", virkahti
emäntä. "Eikö maisteri olisi hyvä ja astuisi vieraskamariin. Kahvi on
tuossa paikassa valmis".

"Aivan miten tahdotte", vastasi maisteri hymy-suin, ja niin menivät
nuoret miehet salin kautta vieras-kamariin, jonne myös Lydia
lähetettiin seuraksi. Täällä oli todella sangen siisti. Laattia kiilsi
puhtaudesta. Pitsatuilla huonekaluilla ei ollut tomun hiukkaakaan.
Poistetut olivat vanhat vaatteet, ihmiset sukat ja kaulavyöt, jotka
jokapäiväisissä oloissa saavat olla rauhassa virkattujen pöytätuukkien
vieressä. Geraaniotkin ja palsamiinit akkunalla näyttivät arvossa
pitävän siisteyttä ympärillään, sillä ne rehettivät tänään kahta vertaa
kauniimpina.

"Neiti Lydia on tänä iltana taas saattava nuorukaisten sydämet
sukkelammin sykkimään", sanoi Föhrberg kohteliaasti.

"Niin vainen", naurahti Lydia. "Maisteri tekee narria minusta".

"Suoran totuuden sanon, sen vakuutan", vastasi Föhrberg. "Hyvä että
edes toisinaan saatte tilaisuutta huvitella seuroissa; oikeittain olisi
teidänmoinen tyttö paikallansa suuren maailman seuroissa, baaleissa ja
teaattereissa".

Lydia loi silmänsä alas, suloisesti hymyillen.

Emäntä tuli sisään.

"Tules, Antti, kaatamaan juomatavaroita karahviineihin", sanoi hän.
"Me aijomme tarjota useampaa lajia: herroille tietysti konjakkia ja
punssia, serryä sitten kaikille ja muskottia naisille", selvitti hän
kerskaillen.

"Muskottia naisille", virkkoi Föhrberg kummeksien.

"Niin, eiköhän se sovellu? kysyi emäntä.

"Miksei, miksei, naureli Föhrberg.

"Muskati-viiniä se on", oikaisi Antti, häveten äitinsä tähden.

"No kotti eli katti, eikös se nyt ole sama", sanoi emäntä mennessään
ulos.

Antti seurasi häntä.

Lydia ja Föhrberg jäivät kahden kyhentelemään, mutta valitettavasti
kahdenolo pian keskeytettiin. Isäntä astui sisään. Nuoret luopuivat
erille toisistaan. Lydia oli vähän hämillään.

Vielä juteltiin vähän aikaa niitä näitä ja juotiin kahvia; sitten sanoi
Föhrberg jäahyväisensä sekä lupasi tulla iltasella takaisin.

"Joko taas olet syleksinyt ja niistänyt nenääsi laattiaan?" virkkoi
Miina miehellensä, harmistuneena katsoen permantoa, ja tunki kotiväen
kamarista.

"Älä läkätä", mutisi Hovilainen poismennessään.

"Mitäs siihen sanot, Lydia", virkkoi hän sitten Lydialle, "Jos pääset
miniäksi Hannulaan?"

"Kysykää sitä Annalta", vastasi Lydia; "minulle mokoma kunnia ei
kuulu".

"Nähdäänhän, nähdäänhän", sanoi hauen isänsä.




II.


Tuli ilta. Nimipäivävieraita oli keräytynyt jotakuinkin lukuisasti
Hovilaan, etenkin miespuolisia. Niin oli täällä pitäjään kappalainen
nimipastori, Altman, nimismies Varmanen, metsäherra Spirlund,
tukki-asioitsija Dönnedal, vielä sitten Föhrberg, useita maakauppiaita
(joita näinä aikoina nousee kuin sieniä sateisen syys-yön jälkeen),
siltavouti, kansaa koulunopettaja y.m. "puolivillaisia", kuten muutamat
herrasväet sanovat. Talonisännistä, joita oli kymmenkunta saapuvilla,
veti huomion puoleensa etenkin Kuuselainen, yhtä paljon hyväntahtoisen
muotonsa kuin yksinkertaisen, karkean pukunsa tähden. Olli Hovilaisen
mieluisimpia vieraita Kuuselainen ei ollut, se oli helposti havaittava;
hän oli kai, kuten useimmat, velkoja ja sentähden kutsuttu. Talollisten
poikia ei ollut kuin juuri joku.

Naispuolisia oli: kappalaisen kaksi tytärtä, jotka olivat oppineita,
suomalaisuuden sankarittareja ja kansaluokkain yhdenvertaisuuden
harrastajia, Spirlundin rouva, kansakoulunopettajatar, Hannulan emäntä
ynnä muita varakkaita emäntiä sekä pari kolme Lydian ikä-siskoa.

Vieraskamarissa istuivat herrat ja virkamiehet sekä etevimmät
talonpojat, joista moni oli kihlakunnanoikeuden lautamiehiä. Puheltiin
maantien-puuhista Ratasmäen asemalle. Tätä maantietä oli hommattu jo
vuosikausia, mutta koska jokainen kyläkunta tahtoi riidellä sitä omille
ovillensa, ei ollut siitä tähänasti tullut sen valmiimpaa.

"Täältä olisi sievä matka rautatielle, kun vaan saisi jatketuksi
valmiin kyläntien", sanoi eräs isännistä.

"Siinäpä se on, mutta ennenkuin näissä louhikoissa ja rämeissä saisi
auttavan tien, tehtäisiin jo kolme uutta tietä kirkolta asemalle",
vastasi metsäherra.

"Saa nähdä eiköhän tänä vuonna kuitenkin tule päätöstä asiassa", arveli
Varmanen.

"Se on sangen ikävä, että pitää oleman niin vähän yksimielisyyttä
pitäjän miehissä", sanoi pastori Altman; "mutta niin on valitettavasti
muuallakin. Kansa on liika vähän tottunut yleiseen elämään, yksityisien
etu on joka kohdassa esillä eikä tahdo siirtää sijaa yhteiselle
hyvälle".

"Niin se on, enemmän tottumusta tarvitsee kansa, ja enemmän
itsetyisyyttä", puuttui puheesen Föhrberg, joka tähän asti enimmiten
oli oleskellut naisten puolella.

"Niin, jaa, jaha!" sanoi myös Hovilan isäntä, pannen uudelleen täytetyn
konjakki-karafiinin pöydälle ja ottaen osaa puhelemiseen vanhalla
tavallansa, että nim. sanoa jaa ja amen kaikkeen mitä herrat lausuivat.

"Niin, itsetyisyyttä tarvitsette enemmän, patron Hovilainen", sanoi
pastori ivallisesti. "No terve, Olavus!"

Jokainen kiirehti lasiansa hakemaan, yhtyäksensä maljaan; kilistettiin
ja juotiin.

"Te olette nykyisin asustuneet meidän pitäjääsen", sanoi pastori
Föhrbergille. "Onko lupa kysyä, mitä tointa varten?"

"Lukemista jatkamaan olen vetäytynyt tälle rauhalliselle kulmalle",
vastasi Föhrberg.

"Te olette ylioppilas?"

"En ihan valmis; pari ainetta vielä, niin pianhan se tutkinto on
suoritettu".

"Eipä se tätä nykyä ole niinkään helposti suoritettu, kuin näytte
luulevan", vastasi pastori, heittäen häneen halveksivan silmäyksen.

"Kyllä minä olisin sen jo ottanut", sanoi Föhrberg, joka halusi kääntää
puhelun toiselle tolalle, "mutta aika on mennyt yleisemmissä,
isänmaallisissa pyrinnöissä. Hyvät herrat!" kiirehti hän jatkamaan
koroitetulla äänellä, "koska olen saanut kunnian olla osallinen tässä
kunniallisessa seurassa, niin saan kunnian -- hm! -- rohkenen tässä
tilaisuudessa esitellä itseni teille uudella nimellä. Suomalainen
mieleni ei voi hyväksyä nimeä Föhrberg, se on myös vaikea suomalaisen
lausua; olen siis ottanut nimen Kokka -- josta myös ensi postissa
lähetän ilmoituksen sanomalehtiin".

Tämä julkaisu vastaanotettiin jokseenkin kylmästi, ainakin odotettiin
mitä pastori oli sanova.

"Ette juuri paljon vaihdossa voittaneet", sanoi pastori.

"Ainakin on nimeni nyt suomea", vastasi Föhrberg-Kokka, "eikä niin
ilman tarkoitustakaan".

"Hän on suomalaisuuden laivan kokka", selitti kansakoulunopettaja.

"Jaa, aivan niin, ja me muut istumme laivassa", lisäsi Hovilainen,
suuresti hyvillään viisaudestaan, ja taputti Kokkaa olkapäälle.

"Olkoon vaan", sanoi pastori syrjässä Spirlundille; "kyllä me kokalle
perältä suunnan annamme".

He nauraa hohottivai.

"Mutta kuulkaas!" virkkoi Spirlund. "Pitäisi minunkin muuttaa nimeni,
ennenkuin minusta tehdään Pirunlunti".

"Eihän toki!" vastasi Hovilainen, "helpostihan teidän nimeä lausuu --
Virslund".

"Jaa mutta ei se ole Virslund -- Spirlund se on", korjasi pastori.

"Niin, Sbirlund, aivan niin, Sbirlund", kangerti Hovilainen.

Pastori naurahti ja sanoi syrjässä Spirlundille:

"Kun talonpoika tahtoo olla 'fiini', kyllä hän silloin osaa lausua b:tä
ja d:tä ja pari kolme keraketta perättäin niin että helisee vaan".

"No, kylliksi kokkapuheita", sanoi pastori taas ääneen ja kääntyi Antin
puoleen. "Aikooko Anttikin jatkaa lukemistaan vai rupeaako maata
viljelemään?"

"Olenhan minä vähän tuumannut mennä seminaariin", vastasi Antti.

"Se on oikein!" jatkoi kansakoulunopettaja.

"Onhan kouluopettajan toimi kyllä kiitettävä ja jalo", sanoi pappi;
"mutta minun mielestäni pitäisi maanviljelijän pojan pikemmin pyrkiä
Mustialaan".

"Tuohon ruotsalaiseen laitokseen!" virkkoi Kokka halveksien.

"Tosin se on ruotsalainen laitos parhaasta päästä", vastasi pastori,
"mutta hyvä laitos. Ja Antti joka on koulunkäynyt, voisi kyllä seurata
opetusta siinä. Onhan siinä ennenkin ollut suomalaisiakin oppilaita,
ja tästäpuolen yhä paremmin kansan etua katsotaan. Niin tulee
asetettavaksi yksi-vuotinen kurssi nimenomaan talollisille ja
talollisten pojille. Mitäs te tähän sanotte, hyvät herrat ja isännät?"

"Hyvä laitos kerrassaan", vastasi Hovila; "ja minä olisin enemmänkin
kehoittanut Anttia sinne menemään; mutta, näette, poika on jo
pienestä pitäen näyttänyt enemmän taipumusta kirjamieheksi kuin
maanviljelijäksi".

"Minä puolestani", puuttui nyt Kuuselainen puheesen, "en oikein
ymmärrä, mitä tavallinen talonpojan poika Mustialasta hakisi. Jos hän
on astunut kunnollisen isän jälkiä, niin hän kyllä tietää hoitaa
taloaan; jos hän taas on käytännöllisen hoidon laiminlyönyt, niin
tuskinpa tieteistiedoista taloutensa paranee. Kokemuksen koulua olemme
me Suomen talonpojat käyneet ja sitä tulee meidän käydä edelleenkin.
Kartanoin herrat menkööt Mustialaan, tuhlatkoot he rahojaan uusiin
viljely-tapoihin ja viekööt -- niinkuin vievätkin -- palkinnot
maanviljelynäyttelyissä, meidän ei kannata kilpailla heidän kanssansa.
Sen kuitenkin luulen, että moni heistä on konkurssiin mennyt, kun
meikäläinen maanviljelijä vielä on pystyssä".

"'Joka on lantiksi lyöty, siit' ei tule taalaria' sanoo ruotsalainen
sananlasku", vastasi Altman pilkallisesti, "ja sen ottakoon Kuusela
mielilauseekseen, hän kun kieltää Suomen talonpojilta kaikkea
edistymistä. Kyllä saisivat nuo entisillä-olijat jo vähän väistyä
meilläkin".

"Minä olen tyhmä talonpoika, eikä minun sovi kiistellä herra pastorin
kanssa", vastasi Kuusela; "mutta niin minusta tuntuu että kun
entisillä-olijoita ei enää ole olemassa Suomessa, silloin on peräti
huonosti myös maanviljelyksen laita, ellei Jumala ole muuttanut
maatamme kesämaaksi ja ihanaksi yrttitarhaksi".

Pastori Altman ei suvainnut vastaväitöksiä, ja tästä siis laskeutui
nyreyden pilvi seuran yli. Herra Kokka vetäytyi taas naisten tykö, ja
sinne seuratkaamme häntä vähäksi aikaa.

Emännistä jotkut puhelivat kotikutouksista, kehruusta ja muista
taitavan talonemännän askareista. Toiset taas pitivät parempana jauhaa
jos joitakin juoru-juttuja; eri-parvena he myhkyivät ja kuiskuttivat,
toisinaan nauraen nenäliinojensa takana että olivat tukahtua. Muutamat
vielä istuivat kädet ristissä, mitään puhumatta. Nuoret olivat omalla
puolellaan ja siellä johti puhetta kappalaisen tyttäret, ja opettajatar
säisti jotakuinkin ahkeraan. "Yksi kieli, yksi mieli" oli näillä
a ja o, sillä alkoivat sillä lopettivat, ja kovia tuomioita sai
ruotsalaisuus niskoillensa. Emme huoli tarkemmin kuunnella heidän
keskusteluansa, silla nämä asiat ovat jo kyllin tunnetut, niitä kun
joka paikassa vanutellaan, ja herjaukset ruotsalaisuutta vastaan eivät
ensinkään kuulu kauniimmilta kun ne tyttöjen huulilta lähtevät.
Me olemme aivan Lydian ja hänen ikä-kumppaniensa mieltä, joita
herras-neitien puheliaisuus sydämen pohjasta pitkästytti. Lydia
ehdoitteli milloin piiritanssia milloin leikkejä, mutta sanottiin
siihen, että oltiin niin harvat. Kokka oli ollut täällä jo yhteen
toviin, ja mielen-heimolaisuus oli heti havaittu hänen ja Altmanin
neitien välillä ja kilpaa oli käyty epäkohtien kimppuun. Nyt kun Kokka
taas astui seuraan, teki Lydia vielä koetuksen, estääksensä häntä
yhtymästä tuohon ikävään puheluun, ja voitti kuin voittikin viimein
sen, että huudettiin muutkin pojat esille ja, kotvasen arveltua,
lähdettiin "kätkemään sormusta", missä leikissä Lydia sai tilaisuuden
arvata itselleen sydämensä rakastetun.

Talon emäntä, joka yhtenänsä kävi kyökissä katsomassa ruoanlaitoksia,
aukasi nyt oven piika-hompalle, joka siitä työntäytyi esille iso
tarjotin käsissä. Tällä kertaa tarjottiin viiniä, emäntä kutsui
miehensä vastaanottamaan onnenmaljoja, ja hänen kanssansa nyt
kilistivät vanhat ja nuoret. Sitten juotiin vielä maisterin uuden nimen
onneksi. Tätä hälinää käytti Hannulan emäntä hyväkseen, pistäytyäkseen
Annan puheille. Useimmat naisvieraista olivat kysyneet Annaa, vaan
Hovilan Miina oli lyhyesti vastannut: "Hän on tarjoutunut auttamaan
kyökissä. Niinkuin tietänette meni meiltä keväällä piika pois".

"No hyvää iltaa Anniseni!" tervehti Hannulan Lotta. "Täällä sinä vaan
kyökissä häärit, etkä ole muiden nuorten kanssa leikkimässä ja
puhelemassa".

"En saa tänä iltana, ja tokko enää milloinkaan", vastasi Anna, ja
kyynel kimalteli hänen tummien silmäripsiensä välillä.

Hannulan emäntä katseli häneen lempeästi, taputti häntä olkapäälle ja
lohdutteli:

"Älä ole milläsikään. Eihän Miina ole sinua kohtaan semmoinen kuin
hänen pitäisi ja kuin sinä ansaitseisit, hyvä lapsi, mutta me muut
pidämme sinusta sangen paljon. Nytkin ovat kaikki sinua kaivanneet".

"Hm", äänti Anna, hymyillen itku-silmin. "Te ainakin olette aina niin
hyvä minulle".

"No mitenkäs muuten. Mutta tiedän yhden, joka vielä tuhannen kertaa
enemmän sinusta pitää".

Anna punettui ja katsahti arasti ympärilleen.

"Ei meitä kuule kukaan", sanoi Lotta. "Taavi lupasi tehdä näinä päivinä
toden tuumistaan ja käydä Hovilan puheilla. Sinun suostumuksestasi hän
näyttää olevan varma".

Onnellinen hymy vivahti tytön huulilla, mutta sitten sanoi hän
alakuloisesti: "Mitäs se auttaa, ei niistä tuumista kuitenkaan tule
mitään".

"Älä sano! Mutta nyt menen tieheni, ett'ei Miina suutu. Minun piti
välttämättömästi päästä pikimmältäni vaihtamaan pari sanaa sinun
kanssasi, vaikka tiedän ett'ei se ole emännän mieleen että vieraat
tuppautuvat kyökkiin. Ole sinä hyvällä mielellä vaan!"

Hän meni ja Anna jatkoi tointansa: vähempien ruokalajien leikkelemistä
aseteille viina-pöytää varten.

Ei aikaakaan, niin astui Miina kyökkiin.

"Mitähän Hannulan Lotalla täällä oli tekemistä", sanoi hän, vetäen
suunsa pilkalliseen nauruun. "Annaa piti käydä katsomassa, eikö niin?
Ja kyllä minä teidän salakähmäset sopotuksenne tiedän. Mutta sen minä
sanon sinulle, Anna, ei se sinua hyödytä että sinä semmoisessa
tarkoituksessa viivytät meidän vieraitamme kyökissä -- muista se! --
Hänestä on vastusta, asetti hänet vaikka mihin", kähisi hän vielä
poismennessään.

Ruoan-laittaja Emma Sivelin ja piika Eva heittivät hänen jälkeensä
silmäyksen, joka juuri ei ollut leppeimpiä.

"Kuulkaa, Anna!" sanoi sitten edellinen. "Arvelkaahan oikein todella
tuota minun äskeistä tarjoustani. En voi niin sanoa, kuinka iloinen
olisin, jos muuttaisitte meille. Ompelijana teillä olisi työtä ja
ansiota kyllä. Ja mitä tulee minun veljeeni, kauppamieheen, niin voitte
olla varma siitä, että hän paikalla suostuu minun tuumaani,
niinpiankuin hän saa sen kuulla".

"Mitä hän kuitenkaan ei saa, jos minun pyynnöstäni huolitte", sanoi
Anna.

"Voi teitä! Arvaanhan minä, että te pelkäätte ihmisten puheita, minun
veljeni, kauppamies, kun on poikamies. Mutta se nyt on ihan joutavaa:
veljeni, kauppamies, on niin siivo että hänen vertaistansa ei löydy, ja
paitsi sitä, olenhan minä siellä".

"Tokkohan isäntä ja emäntä päästäisivät Annaa", arveli Eva.

"Kyllä minä ja veljeni, kauppamies, siitä huolta pitäisimme, kun vaan
Anna myöntyisi".

"Älkäämme pitemmältä puhuko tästä asiasta", sanoi Anna vakaasti.
"Sydämen pohjasta olen teille kiitollinen, hyvä Emma, mutta
ehdotuksenne ei mitenkään käy laatuun".

"Varsin ikävää, varsin ikävää", sanoi Emma, pudistaen päätänsä. -- --

Vieraskamarissa olivat tällä välin tiheät siemaukset toti-laseista
haihduttaneet tuon äsken vallinneen nulouden. Ukko Altmanilla oli, kun
hän oli hyvällä tuulella, tapa kertoa lystikkäitä juttuja. Nytkin hän
niitä kertoa kaverteli, ja yleinen nauru ja hahatus kuului vähän päästä
tästä seurasta.

"Mutta kuulkaa", sanoi taas Altman, juotuansa pohjaan kolmannen lasin.

Siltavouti purskahti nauruun jo ennakolta, kun odotti lystiä tarinaa
taas; mutta pastorin nuhteleva ja samalla halveksiva silmäys saatti
hänet paikalla totiseksi.

"Kuulkaas, isännät", puhui nyt pastori. "Olen usein ajatellut ja
odotellut, emmeköhän kohta tältä kulmalta saa kuulla uutisia kihlausten
alalta. Tässä on näissä naapuritaloissa nuori neitonen, kaunotar
toisessa ja pulska nuorukainen toisessa, kumpikin rikkaan isän lapsia.
Minusta tuntuisi luonnolliselta, että näistä nuorista tulisi
pariskunta. Mitä satunnaisiin välin-rikkeisiin tulee, niin kuka
niitä huolii muistella. Miten on laita, Hovila; pääsemmekö kohta
kuuliaisille?"

Pastorin sanoja seurasi yleinen hyväksyminen. Hovilan Olli hymyili,
hieroi käsiään ja heitti salaviisaita silmäyksiä vieraisiinsa.

"Jaa", jatkoi pastori, "Taavi Hannula meni kaupunkiin; kentiesi hän
siellä jo sormukset teettää".

"Ei vielä, ei vielä sentään", vastasi nyt Hovilainen hiljaa, vilaisten
saliin ja naurellen. "Eihän tässä tiedä, mutta saattaa se siksi
kääntyä. Nähdäänhän!"

"Niin no arvasinhan minä", sanoi pastori; "ja se soveltuu sangen hyvin
senkin puolesta, että koska Antti aikoo kirjamieheksi, voitte Taavista
saada hyvän apumiehen tämän tilan hoidannassa".

"Taavi Hannula on kelpo maanviljelijä", todisti joku isännistä.

"Yhtä hyvä kuin isänsä. Käräjä-aikoina kun ukko istuu lautakunnassa, on
talo tykkänään Taavin huostassa", lisäsi toinen.

"Hovila ja Hannula ovat ennenkin olleet yhdessä samalla miehellä, ehkä
tulevat niin olemaan vielä kerran, kun meistä vanhoista aika on
jättänyt", sanoi pastori.

Nyt kutsuttiin iltaselle, joka oli valmistettu salissa pitkälle
pöydälle -- ja vieraat, joittenka ruokahalua kulunut aika ja nautitut
juomat olivat paraimmallensa kiihottaneet, eivät kauvan arvelleet
ryhtyessään laitoksia maistamaan.

       *       *       *       *       *

"Aika hyvä illallinen", sanoi pastori tyttärilleen, kun he
Turunkiesissään ajaa soilottivat kotiin päin. "Mutta ei tuo Hovilan
elämä enää kauvan kannata. Kyllä pelkään että täytyy pyyttää hänet ensi
käräjiin noista kolmesta sadasta markasta".

"Älkää sentään vielä", vastasi vanhempi tytär. "Kyllä kai hän tuon
vähän summan maksaa. Syksyn lopulla on taas pidot siellä, Lydian
syntymäpäivänä, ja silloin tahtoisimme vielä olla sovussa heidän
kanssaan".

"Tahtoisin sitä minäkin vielä Antin ja Miinankin päivien ylitse",
vastasi heidän isänsä. "Mutta kun ei hän maksa, vaikka jo usein
mielisuosiossa olen muistuttanut; eikä kolmesataa markkaa ole mikään
vähä summa minun asioissani. Tekään ette hanki itsellenne rikkaita
sulhasia."

"Mekö hankkisimme sulhasia!" huusivat tytöt yhteen suuhun. "Niinkuin ei
naisilla olisi parempia tarkoituksia kuin tavoitella rikkaita sulhasia
ja pyrkiä miehen elätettäviksi".

"Hah, hah, haa", nauroi isä: "ettekö leikkiä ymmärrä".

"Emme leikilläkään huoli kuulla semmoista".

Vähän aikaa vaiti oltua, kysyi nuorempi tytär:

"Mitä pidätte maisteri Kokasta?"

"En pidä hänestä ensinkään", vastasi pastori; "eikä hän ole mikään
maisteri, -- lukiolainen, jos lienee edes sekään".

"Hän on kuitenkin suomalaisuutta harrastava nuorukainen", sanoi
vanhempi tytär.

"Voi olla," mutisi isä.

"Ja Suomen mieli ja Suomen kieli on kuitenkin pää-asia".




III.


Hannulan tilalla oltiin seuraavana päivänä, niinkuin ainakin, ahkerassa
työssä, pellon lannoituksessa syys-kylvöksi. Isäntä itse ja hänen
poikansa olivat ensimmäiset työntekijät, eikä täällä pitkään levähdelty
taikon nojalla.

"Eikö se ole rovasti, joka tuossa tulee yhden istuttavissa kiesissään",
virkkoi Taavi, nyykähyttäen päällänsä tienhaaralle, mikä nousi taloon.

"Niin on, näen-mä," päätti hänen isänsä, otti takkinsa hartioilleen ja
läksi astumaan kotiin.

Siistittyänsä itsensä ja vaihdettuansa työtakin puhtaampaan ja
eheämpään, meni hän sitten vierasta tervehtimään.

Rovasti Valander oli noin kuudenkymmenen vanha mies. Hänen kasvonsa
ilmaisivat sitä puhdasta sydämen hyvyyttä, mikä oli saattanut hänet
niin rakastetuksi hänen seurakunnassansa, että yleiseen hoettiin:
"semmoista rovastia toista ei ole".

Hän istui, isännän astuessa sisään, pöydän ääressä ja puheli Lotan
kanssa, joka seisoi uunin luona ja puhellessaan veteli sormiansa niin
että nivelet naksahtelivat.

"Hyvää päivää, Timo!" tervehti rovasti, nousten istuimeltansa.

Timo pisti kättä rovastille ja silitti sitten tukkaansa. "Mitä kuuluu?
Tervennä olette, toivon ma?" kysyi rovasti.

"Kiitoksia kysymästä, hyvä rovasti", vastasi Timo; "tervennähän tässä
on oltu, eikä tältä kulmalta kuulu juuri entistä enempää. Rovasti
näyttää myös, Jumalan kiitos, riskiltä."

"Ei kehumista, ei kehumista; vanhuus voittaa ja kihti käypi kovemmaksi
vuosi vuodelta. -- Kuulkaas, emäntä", lisäsi rovasti kääntyen emäntään,
joka oli aikeessa mennä ulos; "kahvia ette tarvitse keittää, johan
päivä kohta on puolessa; mutta jos saan luvan tarjoutua teille
päivällis-vieraaksi, niin voisimme tässä Timon kanssa vähän pitemmältä
pakista -- mutta ei mitään erityisiä laitoksia minua varten, muistakaa
vaan se! -- Jaa", jatkoi hän sitten isännälle, "niinkuin tiedätte, olen
tätä ennen toisinaan tehnyt voi-kauppoja Sivelinin kanssa; samassa
tarkoituksessa kävin nytkin hänen luonansa, ja sieltä teki mieleni
pistäytyä teitäkin katsomaan. -- Maanantaina aijon lähteä Helsinkiin
hakemaan sikäläisien lääkärien luona apua taikka neuvoa tuohon
kiduttavaan kihtiin. Jotain sitä täytyy koettaa, jotta kestäisi taas
lähteä talvelle, Saa nähdä kauvanko siellä pitävät. Virka-vapautta
tosin on minulla kuusi viikkoa, mutta koska ei toista ollut määrätä
minun sijaisekseni kuin Altman, joka on vanha mies hänkin, niin en
malttaisi viipyä."

"Kyllä apulainen niin ikä-miehelle kuin herra rovasti on, olisi jo
sangen tarpeellinen", sanoi Timo.

"Kyllä vaan", vastasi rovasti. "No onpa minulla toivoa saadakin.
Erään vanhan tuttavan poika pääsee vuoden päästä papiksi, ja meidän
välillämme on ollut puhe että sitten pyytäisin hänet apulaisekseni. Hän
on jumalinen nuorukainen, jommoisen se kallis virka vaatii -- etenkin
tähän aikaan, jolloin meistä jokaisen, niin nuoren kuin vanhankin,
tulee olla valpas vartija Suomen Siionin muureilla".

"Jaa, niinpä se on", myönsi Timo.

"Jumalattomuus leviää leviämistään", lausui rovasti; "pappeja vihataan
ja pilkataan, Jumalan sanaa ylenkatsotaan, -- niin ainakin suuressa
mailmassa. Jos kutsutaan jumalisia luentoja kuuntelemaan, ei tule
kuulijoita olleskaan; mutta annappas kun Ruotsista tulee Bergen ja
Geijerstam, kyllä silloin ovat salit täpösen täynnä -- ja, mikä
ikävintä on, jotkut maamme suuret sanomalehdet puolustavat heidän
julkista jumalan-kieltämistänsä ja julkista hävyttömyyttänsä, vaikka
niiden velvollisuus -- ainakin meikäläisten, yksinkertaisten ihmisten
käsityksen mukaan -- päinvastoin pitäisi oleman se, että lujana seista
kirkon ja siveyden puolella".

"Maailmassa ovat ihmiset jo niin ylen viisaat ja sivistyneet, ett'ei
heille meidän vanhat opit enää kelpaa, sentähden kääntyvätkin he
Keijustammiin", arveli Hannulan isäntä.

"Suurin sivistys on suurin raakuus, sanoi kerran eräs ankara nuori
pappi, ja siitäpä näyttää, että semmoinen on maailman sivistys.
Johtavathan nykyiset viisastelijat ihmisen sukuperää eläimistä sekä
saarnaavat rajatonta vapautta luonnon himoille."

"Eivätköhän ne, jotka ihmisen alentavat eläväksi, kohta julista myös
ihmistappoa ja murhaa rangaistusta ansaitsemattomiksi", arveli taas
Hannula.

"Jopa senkin tekevät anarkistat", vastasi rovasti.

"Jaa antikristat?"

"Tosin, mutta minä sanoin anarkistat s.o. vallanhajoittajat,
lyhykäisesti selittäen".

"Vai niin -- vai niin pitkälle on jo maailmassa menty!" ihmetteli
isäntä, päätänsä pudistellen.

"No miten on näillä tienoin uskonnollisen ja tiedollisen elämän laita
ollut sitte kun viimeksi täällä kävin?" kysyi rovasti. "Onko hihhuleita
taikka muita harha-uskoisia ilmaantunut; onko Jaaran Jussi ehtinyt
tänne asti?"

"Ei vielä", vastasi isäntä. "Mutta sanovat, että hän tuolla
naapuri-pitäjässä jo saarnata pauhaa niin että kävyt kuusista tippuvat;
ja sisko-elämä kuuluu siellä kukoistavan".

"Hm, no mitenkäs! Ja tuommoisille nyt kaikin voimin puuhataan
erikois-lakia. Kyllä heitä sitten nousee joka nurkkaan."

"Kumminkin pani kirkonkokouksessa meidän lähettiläs kiven kovaan
vastaan", sanoi Hannula.

"Ja siitä olkoon hänelle kiitos ja kunnia!" sanoi pappi. -- "No onkos
tämä kyläkunta kansakouluun paremmin mieltynyt?"

"En juuri tiedä", vastasi Hannula.

"Mojuuvat niinkuin ennenkin, että koulunkäynnistä lapset käyvät
kelvottomiksi oikeaan talonpoikaiseen työhön; sanovat että nuori kansa
käy opista ylpeäksi ja pyrkii vaan seminaariin taikka muuten
herrastelemaan".

"Kansakoulun hedelmä on tulevaisuudessa", sanoi rovasti. "Kun koko
kansa on koulun sivistyksestä osalliseksi tullut, ei pääse enää toinen
siinä suhteessa esille vetämään paremmuutta toisen rinnalla. Mutta,
paitsi sitä, oikea sivistys, joka sisällistä ihmistä sivistää,
ei paisuta, silla se perustuu jumalanpelkoon. Jumalanpelko on
viisauden alku, näet. Ja Jesuksen Kristuksen elämäkerta on meidän
ojennusnuoramme; tuokoon meille elämä menestystä taikka vastoinkäymistä
-- kun siitä kiini pidämme, ei meitä edellinen paisuta, eikä
jälkimäinen sorra. -- Vaan jumalattomain sivistys vie pimeyteen eikä
valkeuteen. Ja surkea sanoa, sen tiellä rientää tuhansia ja taasen
tuhansia, iloiten ja pilkaten, ijankaikkiseen yöhön".

He istuivat ääneti kotvasen; jopa tulikin emäntä kutsumaan
päivälliselle.

Astuttiin nyt isoon tupaan. Tänne oli tullut Taavikin.

Taavi Tarkkanen oli kookas nuorukainen neljänkolmatta ijällä. Hänellä
oli säännölliset, mieluiset kasvot ja vilkkaat silmät; tukkansa oli
tummanvärinen ja ylähuulta koristi sievät viikset.

Taavin kanssa tervehdykset vaihdettua, istuttiin pöytään, jossa oli
tarjona tuoretta kalaa ja mannaryyni-puuroa.

"No, hyvän heinä-vuoden saitte täälläkin, puhui minulle äsken emäntä",
sanoi rovasti saadakseen puheen ainetta, "ja näyttää tulevan hyvä
vilja-vuosikin, kun vaan Jumala edelleenkin suopi sopivia ilmoja".

"Hyvät ovat toiveet runsaasta viljavuodesta", vastasi Hannulan isäntä.
"Mutta hinnat, ne ovat niin polkuisina, eikä kaupungissakaan vielä ole
tietoa, nousevatko syksyn puoleen vai mitä tehnevät. Taavi sieltä tuli
eilen".

"Olkaamme toivossa, muuta siihen emme taida", sanoi rovasti. --
"No Taavi on nyt saanut olla kotona isänsä apuna, kun hänen
asevelvollisuutensa on suoritettu".

"Jaa, se oli ikävä aika, kun Taavi oli poissa", sanoi emäntä.

"Mitä piti Taavi sotakomennosta?" kysyi rovasti, hymyillen,
nuorukaiselta.

"No, menihän tuo, kun ei kovin helteisiä päiviä sattunut", vastasi
Taavi.

"Voipihan se olla kyllä hyvä tuo äksieruu ja naplitsoo", sanoi
isäntä kynsien korvallistansa; "mutta minä olen aatellut
yksinkertaisuudessani, että mitä meidän maa oikeastaan omalla
sotaväellä tekee. Rauhassahan me tahdomme elää ulkomaan kanssa, ja jos
meidän Keisarimme katsoo hyväksi ryhtyä miekkaan, niin kyllä hän
silloin Suomensakin suojelee".

"Mutta jos vieras valtakuuta äänettömästä päästä hyökkää meitä
valloittamaan", vastasi rovasti, "emmeköhän silloin ole itse lähinnä
velvoitetut torjumaan vihollista rannoiltamme".

"Jaa", myönsi isäntä, "kyllä rovastilla on oikeus".

"Parempi kaiketi olisi", sanoi rovasti, "jos ei sotaväkeä tarvittaisi
olleskaan -- jos nim. vallat voisivat elää rauhassa ja sovinnossa aina
ja toden päältä. Mutta millainen on heidän rauhallisuutensa? Se on
kaksi-muotoinen kuin roomalaisten Janus-kuva. Samalla kuin edessä
rauhaa ja ystävyyttä taataan kalleimmilla vakuutuksilla, samalla
irvistää takana hampaisin asti varustettu sotavoima. Ja tällainen rauha
on rasittava kuni alituinen sota".

"Jos maanviljelykseen pantaisiin ne miljoonat, mitkä sotavarustukset
vetävät, niin maailmasta tulisi ihan paratiisi", arveli Timo.

"Paratiisi on ihmisiltä suljettu ijäksi päiväksi", vastasi rovasti,
"sen näemme tästäkin. Vaikka ihmisillä olisi kaiken maailman hyvää,
niin pahalta sydämeltään he eivät pääse kuitenkaan paratiisia
palauttamaan".

Pöydästä noustua, kun Lotta oli mennyt kahvia keittämään ja Taavi
työmiesten tykö, kysyi rovasti Timolta: "Missä Jooseppi on, eikö hän
ole kotosalla?"

"Missä lienee taas renttuilemassa", vastasi Timo.

"Onko hän heittäytynyt väkevien juomien valtaan?" kysyi rovasti.

"Kyllä se vaan niin on", vastasi Timo.

"Raskaasti on Herra minua kurittanut tuon Joosepin kautta, ja monesti
olen tahtonut pyytää herra rovastin neuvoa tässä kohdassa, mutta en
ole rohjennut valittaa siitä, mikä kuitenkin on minun ansaittu
rangaistukseni".

"Puhukaa, Timo, puhukaa aivan vapaasti", kehoitti rovasti, "ja
selittäkää entisyyttä. Minä en tiedä muuta kuin että Jooseppi on
Josefina Lyytikäisen poika, jonka isäksi ihmiset sanovat teitä, koska
pidätte häntä tässä luonanne".

"Se on ikävä tarina, jota nyt alan", alkoi Timo. "Minun äitini kuoltua
otti isäni emännöitsijäksi erään Riikka Lyytikäisen, kotoisin
Pohjanmaalta. Joku aika kun oli kulunut, en tiedä miten tämä saikaan
toimeen sen, että hänen sisarensakin muutti meille asumaan. Tämä sisar,
Josefina, oli kaunis ja siivon-näköinen tyttö, ja minä rakastuin häneen
ihan hullusti. Hullu olin todella, sillä en heittänyt häntä vaikka
piankin tulin tuntemaan minkä tapainen hän oikeittain oli. Hän oli
viinaan menevä ja irstas, ja me joimme ja pidimme kelvotonta elämää
yhdessä. No, syntyi sitten tuo poika".

"Oliko avio-lupausta teidän puolelta?" kysyi rovasti.

"Ei. Herra rovasti tuntee minut rehelliseksi mieheksi, eikä nytkään ole
puheessani valhetta, kun vakuutan, ett'en aviolupausta ollut antanut
hänelle, en selvällä päällä ainakaan, sillä hän ei huolinut semmoista
vaatiakaan. No, minun isäni, joka sitä ennen monta kertaa oli
varoittanut: luovu pois, Timo, tuosta naisesta, ei hänestä ole sinulle
emännäksi -- minun isäni käski minut kahden kesken puheillensa ja
sanoi, että kyllä minun pitäisi, jos olin oikea mies, päättää asia
avioliitolla Josefinan kanssa. Mutta nyt taas minä vastaan, minä olin
häneen kyllästynyt ja pyrin pois pelistä. Sillä kannalla vielä oltiin,
ei ollut kihlausta eikä siihen paljon puuttunutkaan, kun eräänä päivänä
havaittiin, että Josefina olikin lähtenyt lipposiinsa. Lapsensa jätti
ja meni erään pohjalaisen seurassa jatkamaan irtonaista elämätänsä. En
ole hänestä sitte kuullut. Ehken lienee kuollut kehruuhuoneessa. --
Jooseppi kasvatettiin tässä talossa, ja on sitten aikaihmisenäkin
täällä oleskellut. Kyllähän täällä on koetettu tehdä hänestä miestä,
mutta kaikki näyttää menneen turhaan. Se poika on vaan niin
kovaluontoinen ett'en kankeampaa ihmistä eläessäni ole yhyttänyt, ja
välisti hän on niin kummallinen, että luulisi häntä hulluksi. No eihän
se ihme olekaan, jos hän ei ole täysitaitoinen, viinan hurmoksissa kun
on siitetty.

"Hm! onpa hänen kanssansa ollut työtä sekä rippikoulussa että
lukuisillakin".

"Kuka lienee hänen päähänsä pannut nyt viimeisinä aikoina että hänellä
on oikeutta tähän taloon ja minun omaisuuteeni, ja siitä hän on vielä
kummallisemmaksi käynyt, aivan niinkuin miettisi kostoa, kun häneltä
muka pidätetään hänen oikeutensa, Eihän minulla tieteni ole vihamiehiä,
mutta vihamiehen tekoa se on, että tuolla tavalla heikkopäistä
yllytellään minua ja minun perhettäni vastaan. Sanokaa nyt, herra
rovasti, olisiko se oikeuden ja kohtuuden mukaan, suoda tuolle
kunnottomalle Joosepille samat oikeudet kuin Taaville, josta taas
minulla tähän asti on ollut iloa, apua ja kunniaa; vaatiiko oikeus ja
kohtuus, että Jooseppi minun kuoltuani saa perinnöstä puolen, minkä hän
kuitenkin kohta on tuhlaava turhuuksiin ja viinaan?"

"Kertomuksenne on ikävä todellakin", sanoi rovasti. "Jumala rankaisee
-- mutta Jumala voipi myös kääntää kaikki vielä parhain päin. Te
pyydätte minulta neuvoa, ja minä annan sen teille ystävänänne ja
opettajananne. Jooseppi on kuten tunnustatte, teidän lapsenne ja siis
saapa teidän isällistä huolenpitoanne. En epäile siitä, että olette
koettaneet kasvattaa häntä hyväksi ihmiseksi, mutta jos siinä ei ole
ollut onnea teillä tähänasti, älkää sittenkään vielä ottako kättänne
hänestä. Älkää tuskastuko, koettakaa väsymättä nöyryyttää hänen kovaa
sydäntänsä ja parantaa häntä opetuksilla ja kehoituksilla hyödyllisiin
toimiin, Ei kukaan ole liian vanha oppimaan. Ja jos viimein hänen
mielensä muuttuu ja hän paranee kelpo ihmiseksi, silloin muuttuu mikä
nyt on rangaistus teille siunaukseksi, ja silloin voisitte myös suoda
hänelle suuremmankin osan maallisesta hyvästänne, kun tiedätte että hän
siitä lähtein on omaisuutta kartuttava eikä tuhlaava. Mutta mitä muuten
asian aineelliseen kantaan tulee, niin olemme velvolliset noudattamaan
lakeja, mitkä ovat säädetyt järjestetyn yhteiskunnan ylläpitämiseksi,
ja niiden mukaan on Taavi teidän oikea perillinen, jonka oikeuksia
teidän on etupäässä katsominen ja varjeleminen. Niin on minun
ajatukseni tässä asiassa; valaiskoon Jumala teitä näkemään mitä
itsekussakin kohdassa erittäin on soveliainta. Ja milloin tilaisuus
sattuu, lähettäkää Jooseppi pappilaan, niin voimme kahden käydä häntä
parantamaan".

"Kiitoksia, hyvä rovasti; ei rovastin tykö turhaan käänny", sanoi
Hannula. "Koettakaamme siis vielä; josko hän paranee, se on Jumalassa.
Kun toki saisi hänet tuosta juoppouden paheesta pois, mutta täällä on
meillä niin häijy naapuri tuossa Onkamon metsässä".

"Jaa Sota-Matti elikkä Matts Sot, entinen kaartilainen. Vai hänen
kanssansa Jooseppi kumppanustelee?"

"No hänen. Ja kolmannen kumppanin saivat eräästä laiskurista, jonka
minä panin pois palveluksestani".

"No, toivokaamme että viinamestari kohta tulee kiini taas, se olisi
kolmas kerta ja sitten hänestä vähäksi aikaa päästään. Ei se ole kumma
jos ette huolisi sotaväestä, kun on teillä tuo Matti esimerkkinä". --
"Mutta nyt", jatkoi rovasti nousten, "nyt on aika lähteä --"

"Älkäähän rovasti kiirehtikö, tässä juuri tuo Lotta kahvia".

Emäntä astui sisään ja tarjosi kahvia.

"Hovilassa taisi olla pidot eilen. Olitteko siellä?" kysyi rovasti,
kierrellen lusikkaa kahvikupissaan.

"Minä olin siellä", vastasi emäntä. "Timo ei käy juuri koskaan
kestissä, ja Taavi oli kaupunki-reissulla".

"On Hovilainen minuakin monesti pyytänyt pitoihinsa", sanoi
rovasti; "mutta minä en voi hyväksyä ylellisyyttä ja ylpeätä elämää
talonpojissa, sentähden en niihin mene. -- Täälläpäin taitaa asua eräs
Föhrberg, hän kävi viikon alussa minun luonani; hän sanoi tahtovansa
pitää luentoja koulusalissa. Tunnetteko te sitä miestä?"

"Kävihän se toissa päivänä", vastasi isäntä; "suoraan sanoen, ei hän
ole minun mieleisiäni miehiä".

"Oli hän eilen Hovilassa", sanoi emäntä; "ja julkesi lastailla
ruotsalaisia ja virkamiehiä, niin että minua oikein peloitti".

"Vai niitä hän on miehiänsä", sanoi rovasti. "No, minä vastasin että
lupa päästä koulusaliin riippuu siitä, mitä hän tarkoittaa lukea,
ja käskin häntä ilmaisemaan sitä ennenkuin kuuluuttaa luennon.
Yleishyödyllisistä aineista sanoi hän lukevansa, ja nyt minä melkein
arvaan mitä hänen yleishyödylliset aineensa ovat. Parempi kuin että
lähteä kuultelemaan mokomain maisterein opetuksia on että talonpoika
pyhä-iltoina pysyy kotonansa, Jumalan sana", ja rovasti otti pöydältä
Hannulan kotipostillan -- "Jumalan sana ja pyhät kirjat antavat
yltäkyllin ravintoa hänen sielullensa. Jumalan sana on meidän paras
aarteemme, joka pysyy ijankaikkisesti, huolimatta kaikista Judas
Iskarioteista, jotka rahan ja maailman kiitoksen edestä koettavat sitä
polkea. -- No, mikään vaarallinen tuo Föhrberg ei taida olla,
luullakseni. -- Teidän kirjasta on, näen ma, alkulehti kiskottu pois.
Pitäkää kaapissa kirjat, niin säilyvät paremmin".

"Mutta kukahan meidän saarna-kirjaa on ollut repimässä", kummasteli
Timo, vastaanottaen kirjan rovastin kädestä. "Eihän tuosta
nimikirjoituksesta suurta vahinkoa ollut, itse sen olin sinne
kyhännyt".

"Tepä kirjoitatte selvää, säännöllistä käsialaa, vaikk'ette koulussa
ole käyneet", sanoi rovasti.

"Taavin kanssahan sitä opettelimme", vastasi Timo hymyillen, "ja
aikaapa tuo vei. Työmiehen sormet ovat kankeat ja harassa kuin taikon
haarat, ei hänestä tule pikakirjoittajaa kuuna päivänä".

"Kunhan toimeen tulee, hyvähän sekin".

"No niin. Jos sitä taas pienestä oppii, niin mitä poika-nuijain
kirjoitus-taidosta on hyötyä? Penkit ja seinät töhertelevät täyteen --
siinä kaikki".

"Naapurinne Antti on, kuulen ma, hyvä kirjoitusmies", sanoi rovasti.

"No kerrassaan. Mutta hän ei olekaan työmies semmoinen kuin me, raa'at
talonpojat", vastasi Timo.

"Jaa, kuinkahan meidän Hovilaisen asiain oikeittain lienee?" arveli
rovasti. "Vähäsen hän minullekin on velkaa, enkä minä juuri paljon
toivo saavani niitä rahoja enää nähdä".

"Minä en tarkemmin tiedä hänen asioitaan", vastasi Hannula; "muutamat
sanovat huonoiksi, toiset taas arvelevat häntä vielä varakkaaksi.
Minulta hän ei ole lainannut".

"Ei, mutta hyvästi nyt, Timo ja Lotta", sanoi rovasti, kätteli
isäntäväkeä ja lähti ulos.

"Hauska on tosiaan käydä täällä Hannulassa. Timo ja minä, me olemme
vanhan kansan miehiä, me ymmärrämme toisiamme ja -- kyllä meiltä
puhetta riittää, varsinkin kun nyky-ajan turhuudet tulevat aineeksi",
puheli ukko noustessaan vaivaloisesti kiesiin. "Jaa, jaa ne nyky-ajan
turhuudet -- '_omnia ruunt in pejus_', sanoo latinalainen. Hyvästi,
hyvästi!"

"Mitä sanoi rovasti?" kysyi Lotta mieheltänsä.

"En tiedä. Peijakas perii ell'eivät ihmiset parane, siltä se kuului ja
sitä se kai merkitsi. Kaikki se rovasti laskettelee latinat ja
kreikat".

"Äsken luulin näkeväni Hovilan isännän täällä pihalla", sanoi Lotta.

"Hovilaisen -- mitä hän täältä hakisi?"

"No eikös hän aijo sovintoa sinunkin kanssasi".

"En minä hänelle enkä muillekaan ihmisille vihaa kanna. Mutta luuletko
tosiaan että tuo ylpeä --".

Samassa aukeni ovi ja -- Olli Hovila astui sisään.




IV.


Hovilan ja Hannulan isännät istuivat ja tupakoivat Hannulan isossa
pirtissä.

Hovilainen oli hyvillä mielin lähtenyt kotoansa, vaan harmistui jo
Hannulan pihaan astuessaan, kun näki siellä rovastin kiesit. Hän oli
käynnilleen valinnut päivän-ajan, jolloin tiesi naapurinsa levähtävän
ruoan jälkeen ja jolloin siis pyytämättä pääsisi tämän kanssa kahden
kesken puhelemaan; ja nyt, pahaksi onneksi, sattui sinne kolmas. Hän
vilkasi akkunaan. Jaa, siinä oli rovastin pää patalakkineen. Hänen ei
haluttanut astua sisään, sillä hän tiesi että rovasti oli alkava taas
tavoitella hänen ylellistä elämäänsä, ja Hannulan isäntä oli viimeinen,
jonka läsnäollessa hän olisi nuhteita suvainnut. Hän kääntyi siis
syrjään, kierteli ulkohuoneita, nousi veräjän ylitse ja tuli niin
kiviselle aholle, jossa edes takasin kävellen odotti rovastin
poislähtöä. Odottavasta on aika hidas, pienikin viivytys pitkä.
Hovilaisen otsa pilvettyi pilvettymistään; ja teeskennellyllä
mielihyvällä astui hän viimein Hannulan tupaan. Poistua oli sekin,
sillä Hannulaisten vastaanotto ei ollut ensinkään semmoinen kuin
Hovilaisen mielestä hänelle oli tuleva, nyt kun hän vuosien perästä
kunnioitti heitä käynnillään, Emäntä kiitti eilisestä, isäntä käski
istumaan ja tarjosi tupakkaa, vaan ei sanallakaan ilmoitettu ihmettä
eikä iloa hänen tulostansa. Kahvia tuotiin ja Timo alkoi harvasanaista
puhelua ilmoista ja vuosi-kasvuista, Hovilainen vastasi hajamielisesti
ja käänsi puhelun pitoihinsa.

"Jaa, meidän vieraamme olivat hyvin iloisalla tuulella eilen illalla",
sanoi Hovilainen. "Vielä viimeiseksi rupesivat avioliittoja
puuhaamaan".

"Vai niin tekivät".

"Niin, meidänkään perhettä eivät jättäneet rauhaan. En tiedä ketkä
lienevät huhunneet, että Taavi jokseenkin ahkeraan käypi meillä ja että
siis jotakin on muka tekeillä. Semmoisia juoru-kontteja ovat meidän
hyvät pitäjäläisemme; nähdäänhän, kohta on Lydian nimi joka miehen
suussa --"

"Lydian?" keskeytti Hannula, katsahtaen vieraasensa oudoksuvilla
silmillä.

"Niin Lydian", jatkoi tämä. "Taavi on tietysti terve-tullut paljon
useamminkin -- Lydia ei ole niitä tyttöjä, jotka unhottavat mitä siveys
ja säädyllisyys vaatii. Mutta mitäs ilman aikojaan asian jättää niin
pitkiin kantimiin. Taavi ja te muut taidatte olla siinä luulossa, että
minä ja vaimoni olemme jyrkästi vastaan avioliittoa Lydian ja Taavin
kesken. Se luulo on väärä. Koska nuoret rakastavat toisiansa, niin mitä
minä muuta siihen, kuin suostun".

Hovilainen naurahti ja hieroi käsiään.

"Hm!" Hannulan isäntä veti pitkän savun piippunysästään. "Minä
puolestani luulin, että te jo olette valinneet vävyn -- jopa
herras-säädystä".

"Vai niin luulitte, he, he, he! Ei, kyllä se on parasta että itsekukin
pysyy omassa säädyssään".

"Siinä sanoitte ihan oikein".

"Niin, ja niin aattelenkin", vakuutti Hovilainen.

"Niin aattelen minäkin", vastasi Hannula. "Mutta juuri sentähden katson
parhaaksi, että se tyttö, minkä Taavi vaimoksensa valitsee, on
yksinkertainen talonpoikaistyttö, tottunut käymään käsin vaikka mihin
talouden toimeen, jopa raaempaankin. Ja sellainen tyttö ei taida olla
teidän Lydia".

"No ei, Jumalan kiitos", puhkesi Hovila sanomaan, "ei hän haise
navetalta eikä saastuta mitä likelle tulee. -- Mutta kyllä teidän,
veikkonen", jatkoi hän, hilliten vihansa kuohua, "täytyy heittää pois
nuo peräti vanhanaikuiset mielipiteet; johan nyt kansa muualla sivistyy
sivistymistään, miks'ei sitten teillä".

"Jos sivistys on siinä että työ heitetään pois, niin en minä
semmoisesta sivistyksestä anna penniäkään", vastasi Hannula tyynesti.

"Mutta mitäs, jos saan luvan kysyä", virkkoi Hovila, mitellen Hannulan
isäntää halveksivilla silmillä, "mitäs piioilla ja palkollisilla
tehdään, jos isäntäväen tulee ryhtyä joka ryöttään?"

"Missä toimelias talonväki, ja tyttäriä talossa, siinä sujuvat työt
ilman piioitta -- missä taas isäntäväki on laiska, siinä ei ole
kunnossa talous vaikka olisi piikoja tusina", vastasi Hannula.

"Mitäs tässä joutavia väitämme!" ärähti Hovila. "pitäkäät viisautenne,
en minä sitä teiltä kadehti. Sen vaan tahtoisin tietää: onko se teidän
täysi tuumanne että olla vastaan sitä, vaikka itse sanon, kunniallista
ehdotusta, minkä teille tein; voisitteko todellakin tuottaa meille
häpeää ja pilkkaa tyhjäksi tekemällä naimiskaupan, josta ympäri
pitäjätä puhutaan niinkuin aivan valmiista?"

"Vaikka suututtekin, täytyy minun myöntää että täyttä totta tässä olen
puhunut", vastasi Hannula. "Mitä tuohon häpeään ja pilkkaan tulee, mitä
pelkäätte, niin ei meidän siihen syytä ole, että ihmiset tekevät
valmista asiasta, joka minun tieteni ei ole ollut alussakaan ja, kuten
toivon, jääkin alkamatta".

"No, no, mies", kiukkuili Hovilainen. "Kumminkin kääntyy häpeä teille
itsellenne; saarnatkaa vaan viisauttanne ympäri pitäjää, niin saavat
ihmiset nauraa. Mitäs minä tulinkaan teitä pidättämään lantatunkiolta,
jossa teidän on oikea paikkanne. Taavi on täysi mies puolestansa ja
toista mieltä tässä asiassa kuin arvokas isänsä. Nähdäänhän!"

"Taavi on isänsä kodissa ja leivässä", vastasi Hannula, "mutta tehköön
kuitenkin omassa asiassaan miten tahtoo. Varoittaa taikka hyväksyä, se
on minun tehtäväni, mutta en minä pakoittaisi häntä minun tahtooni
taipumaan jos voisinkin. Ja muuten, toivon ma, petytte, kun luulette
että Taavin ajatukset tässä kohdassa ovat toisellaiset kuin minun.
Voitte mennä kysymään, hän on tuolla tunkiolla hänkin".

Hovilan isäntä otti lakkinsa ja kääntyi jäähyväisiä sanomatta ovelle,
kun Hannula virkahti:

"Tässäpä tulee Taavi aivan kuin kutsuttu. Hän kai tulee katsomaan
miks'ei minua kuulu työhön".

Hovilainen arveli pikkusen, pitikö toiste puhua Taavin kanssa vai
nytkö. Edellisessä tapauksessa jäi Taavi isänsä vaikutuksen alle,
jälkimäisessä taas oli nöyryytys kaksinkertainen jos Taavikin oli
vastahakoinen; mutta pois se; Taavi on myöntyvä, kenties
ihastuksellakin.

"Terve mieheen!" sanoi hän kääntyen Taaviin ja kätteli häntä. "Olin
aikeessa mennä kotiin, koska ruokalepo on pidetty ja työ taasen kutsuu,
mutta kun juuri satuitte tulemaan niin tahtoisin tietää teidän
mieltänne asiassa, mitä tässä isänne kanssa olemme puhelleet ja mikä
koskee teitäkin. Me puhelimme naimiskaupoista, ja isänne sanoi
suurimman toivonsa olevan, saada oikein raakamaisen miniän -- ha, ha,
ha -- hullulta se kuuluu, mutta niin hän sanoi selvillä sanoilla".

"Ha, ha, ha!" naurahti Taavikin. "Mutta eihän se totta mahtanut olla.
Ja enköhän minä saane huolta pitää, ett'ei se semmoinen tule".

"No tiesinhän minä!" huudahti Hovilainen ja väänti suutansa hymyyn.
"Teidän kaltaisella komealla nuorukaisella pitää olla komea ja
sievätapainen morsian. Jos on lupa arvata, niin luulenpa semmoisen jo
olevan, eikö niin -- nähdäänhän!"

Taavi nauroi.

"No en minä sitä ihan kielläkkään", sanoi hän, ja jatkoi sitten
vakaammin: "Minä olen useita kertoja päättänyt käydä teidän
puheillanne, minä olen halunnut saada selvälle kannalle asian, joka yöt
päivät on ollut mielessäni, mutta joka kerta on lapsellinen arkuuteni
minua pidättänyt. Mutta koska tässä nyt on alku tehty, niin rohkenen
ehkä lähestyä teitä pyynnöllä".

"Totta puhuen", puuttui Hovilainen puheesen, heittäen syrjä-silmäyksen
Hannulan isäntään, "sitä olen odottanut. Koska muut, vieraat ihmiset,
ovat älynneet, niin tottahan minäkin olen älynnyt, että jotain siinä on
tekeillä teidän ja Lydian kesken".

"Lydian?" virkahti Taavi, hämillään.

"Lydian ja teidän kesken kysymys on selvillä", kiirehti Hovilainen
jatkamaan. "No, ja koska minä tiedän pyyntönne ilman teidän
sanomattakin, niin tässä on käsi päälle, ett'en minä pane vastaan.
Mutta nyt --"

"Te petytte", huudahti Taavi, tarttumatta tarjottuun käteen, "te
petytte tytön suhteen".

"Petyn, sanotte", vastasi Hovilainen harmaankalpeana kiukusta, "itse
petytte".

"En minä Lydiaan olisi rohjennut nostaa silmiäni --" alkoi Taavi, vaan
ei saanut Hovilaiselta sen pitempää suun vuoroa.

"Ette ole rohjenneet -- no sitähän se oli. Kuulkaahan nyt Taavi".

Hän kun näki, ett'ei äkki-karkauksestaan ollut apua, koetti vielä,
eiköhän enemmän aatellessa oikea mies heitä rakkautta, kun varallisuus
on kysymyksessä.

"Kelpo poika voipi kyllä rohjeta kosia mahtavintakin talontytärtä; ei
siinä hukkaan mennä", ja Hovilainen heitti taas syrjä-silmäyksen
Timoon. "No, olemmeko selvillä? Arvelkaa visusti, nuori mies, ennenkuin
vastaatte".

"Ei tässä, isäntä, ole mitään arvelemista", vastasi Taavi. "Te petytte
tytön suhteen, sanon vieläkin, sillä ei se ole Lydia vaan Anna, jota
minä rakastan ja jota pyydän vaimokseni".

"Anna, meidän palvelijamme!" sanoi Hovila pilkallisesti ja ihmetellen.

"Anna, teidän otto-tyttärenne", oikaisi Taavi.

"Vai siltä siis se virsi kuuluu!" -- huusi Hovilainen. "Ja oikein
sopivat ovat siihen teidän juhlalliset käyntinne meillä, te kunnon
kosija. Tepä vasta kunnon miehiä olette, te arvokkaat Timo ja Taavi
Tarkkanen, johan minäkin nyt sen ymmärrän. Kunnon miehen tekoahan se on
saattaa minun tyttäreni ja perheeni kaikkein ihmisten puheenaineeksi,
ja sitten luopua leikistä. -- Vai piian siis tahdotte. Kuuleppas sinä
Taavi, Karja-Evan voit saada, jos Vimpelin Heikin kanssa sovit ja jos
se --"

"Kyllä nyt on parasta että lopetatte tuon kauniin puheen ja lähdette",
keskeytti Hannulan isäntä.

"Oikein Timo", huusi Hovilainen ja nauraa hekotti vihan vimmassa, "se
vielä puuttui. Kuuleppas! kuudettakymmentä käyn eikä vielä tähän asti
kukaan ole käskenyt minua ulos. Mutta tuleppas Taavi vielä minun
ovistani sisään, kyllä minä sinulle kurssin näytän".

"Voipi se pian tulla teillekin näytetyksi", vastasi Taavi, jonka veri
rupesi kuohumaan.

"Huuti, moukka!" karjasi Hovilainen, painoi lakin päähänsä ja kääntyi
ovelle, jonka Taavi jo oli avannut.

Vielä kerran mitteli hän julmilla silmillä Timoa ja Taavia, sylkäsi
lattiaan, meni ulos ja paiskasi ovea jälessään.

"Siinä se sivistynyt herra Hovilainen, hah, hah, haa", nauroi Hannulan
isäntä, kun ovi oli räjähtänyt kiini.

"Aivan hulluhan tuo mies on!" sanoi Taavi. "Mikäs siihen on syynä,
ett'ei hän anna Annaa, vaan pakkaa minulle Lydiaansa? Vaikka ei hän
sitä kumminkaan enää tee. -- Kummallinen ja ikävä asia tämä on!" lisäsi
hän totisesti.

"Herranen aika, mitä ääntä täällä pidettiin", sanoi Lotta, astuen esiin
omalta puoleltaan. "En kuullut kaikkia, mutta sen verran tiedän, ett'ei
Taavin ja Annan naimisesta nyt tule mitään. Voi, voi kuinka ikävää! Ei
teidän olisi pitänyt niin suututtaa Hovilaista; hän kostaa meille sen
varmaan".

"Emmehän me tahallamme ole häntä suututtaneet", vastasi isäntä, "hän
vaan suuttuu, kun ei kaikki käänny hänen nenänsä mukaan. Hänen
ylpeytensä ei suvaitse, että köyhä orpo Anna menee naimiseen, ja oma
tytär joutuu kyöpeliin".

Ja Hannulainen naurahti.

"Voipihan Lydia vielä saada senkin seitsemän sulhasta, antaisihan Annan
rauhassa mennä Taaville", sanoi emäntä.

"Ei ne niinkään huoli Lydiasta", arveli isäntä, "hän kun ei tahdo olla
talonpoikainen eikä taas ole mamselikaan".

"En minä Annasta luovu, se on vissi, vaikka olisi kymmenen Hovilaista
vastaan", vakuutti Taavi.

"Hm!" virkkoi hänen isänsä. "Kävi miten kävi, syyttömät me olemme
Hovilaisen vihaan. Kostoa sanot pelkääväsi, Lotta; mitäs hän voisi
meille tehdä!"

"Häijy ihminen voipi paljon pahaa matkaansaattaa", vastasi Lotta,
päätänsä nyykytellen. "Maailmassa on pahalla laveampi valta kuin
hyvällä".

"Luottakaamme Jumalaan, ja pitäkäämme Häntä silmäimme edessä niin
myötä- kuin vastoinkäymisessä, niin sanoi rovasti äsken. Mutta nyt
työhön, tässä on kyllin kauvan turhaan viivytty".

Ja Hannulan isäntä ripusti paremman nuttunsa naulaan, heitti työnutun
hartioillensa ja meni Taavin kanssa työhön.

       *       *       *       *       *

Kiroten kulki Hovilan isäntä kotiin päin.

"Pirun pöllöt! Kopeilevat tyhmyyttään ja raakuuttaan, ja ovat niin
rikkaita muka, ett'ei kysytä onko miniä varakas vai kerjäläinen.
Tiennevätkö nuo tomppelit minun tilaani? Mutta älä huoli, Timo! Vielä
olen pystyssä, ja nähdäänhän kumpiko meistä ennen häviää".

Hän puisti nyrkkiä Hannulaan päin.

"Äh kun harmittaa että tuosta tuli puhe ill --"

Hän jäi suu auki hämmästyksestä, sillä käännyttyänsä havaitsi hän
toisen miehen edessään, joka oli tullut vastaan hänen huomaamattansa.

"Ahaa, Jooseppihan se onkin", huudahti hän kun tunsi tulijan.

Tämä oli tavallisen pitkä, hyvin hoikka mies, pari kolme vuotta Taavia
vanhempi, vaan paljon vanhemman näköinen. Hänen kasvonsa juonteet
olivat säännölliset ja hyvin Timo Hannulan kasvojen kaltaiset, vaan
enemmän terävät; sisään-painuneet silmänsä milloin tuijottivat
tuikasti, milloin himmenivät ja katselivat tylsästi ja ilman määrättä
maailmaan. Niskansa oli vähän koukussa ja käyntinsä epävakainen.

"Voi sinua, kovan onnen kantamaa", sanoi Hovilainen, "meneppäs nyt
kotiin kuulemaan miten siellä Taavin naimisista keskustellaan, ja
päätetään jättää sinut aivan tyhjäksi mieheksi, vaikka olet isännän
poika yhtä hyvin kuin Taavikin.

"Kuka päättää?" kysyi Jooseppi, aivan kuin unesta havahtuen.

"Kukas muu kuin isäsi Timo ja velipuoles Taavi", vastasi Hovila.

"Minä tapan ne", kiljasi Jooseppi, purren hammasta.

"Kyllähän sinussa siihen miestä olisi, löperö", sanoi Hovila, nauraen
pilkallisesti.

"Nähdäänhän!" vastasi Jooseppi, Hovilaista matkien.

"Lainatkaa minulle rahaa", sanoi hän sitten äkkiä.

"Rahaa? Minäkö?" vastasi Hovila. "Ei minulla ole rahaa, pyydä
isältäsi".

"Kyllä minä takasin maksan", vakuutti Jooseppi.

"Kyllähän minä sen tiedän", vastasi Hovila hymyilIen pilkallisesti;
"jos minulla olisi, niin antaisin, koska ei oma isäsi suo sinulle
penniäkään rikkauksistaan. Tarvitseisit kyllä, Jooseppi-parka, vähän
kurkun kostuketta suruissasi".

Hovilainen kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.

Jooseppi seistä tollotti vähän aikaa yhdessä kohdin ja sitten
vintturoitsi tiehensä.




V.


Tyynevesi on tavallisen iso järvi, pisin lounaasta koillista kohti.
Pohjosesta siihen juoksee joki, jolla toisin paikoin on hiukan
leveyttä, vaan joka taas toisin paikoin katoaa soihin ja rämeisin;
melkein näkymättömänä se laskee kaihlaiseen Mertalahteen, mikä kapean,
heinäisen salmen kautta yhtyy Tyyneveteen. Alapäässä taas tämä on
yhdistyksessä muitten vesien kanssa Vipakosken ja muitten koskien
kautta. Tyyneveden pohjoisranta on melkein pitkin pituuttansa korkea,
kallioinen. Siinä on aivan kuin suoja-seinä rajuja pohjatuulia vastaan,
ja sen johdosta ehkä järvi on nimensä saanut. Korkein kohta on
Kokkomäki, siellä kokoutuu Juhannus-iltoina tämän puolen nuoriso, ja
sieltä on mitä viehättävin näköala. Sitten rantavuori vetäytyy,
vähitellen aleten, suoraan pohjoiseen; sen itä-rinne loppuu yllä
mainittuihin rämeisin, joittenka toisella puolella alkaa avara metsä.
-- Jo vanhastaan on ollut polku, mikä valtamaantieltä ruununmetsän ja
Hannulan metsän läpi ja rannempana aivan kallioilta on vienyt Onkamon
kylään, heittäen Kokkomäen juurella haaran Hovilaan ja Hannulaan, mitkä
talot ovat noin puolen venäjän virstan päässä rannalta. Sittemmin, kun
rautatie tuli valmiiksi, on tätä polkua ahkeraan käytetty. Rannalta se
on jatkettu suoraan yhteyteen talvi-tien kanssa, jota myöten sen aikaa
kuin suot ovat jäässä hevosellakin pääsee Ratasmäelle; ja kesäaikana
taas kulkevat sitä kaikki ne, jotka jalkaisin pyrkivät näiltä tienoilta
rautatielle. Norojen yli on laskettu porraspuut, ja on siis tämä
jalka-matka vaaraton, jopa hauskakin vaihteleviin luonnon näyttämöihin
nähden. Yksi on kohta kuitenkin kamala kansan mielestä, pitkän virstan
paikoilla Hannulan tiehaarasta, Siinä on vuoren-vierros tapahtunut.
Alla on pieni lahdelma, kallio-seinät kahden puolen. Lahdelman
pohjukassa ja siitä alkavassa rotkossa on suunnattoman suuria
kiviröykkiöitä. Lahden ulkopuolella, tuonnemman kallioseinän takana
taas on muodostunut kivilohkareista saari, Kolusaareksi sanottu. Tuo
kolkko vuorenrotko on pahassa huudossa: siinä sanotaan nähtävän
kummituksia. Kerrotaan näet, että suuri pahantekijä nimeltä Rossi,
kuletettaessa talvis-aikana läänin vankilaan, oli onnistunut pakenemaan
maallisen vallan kädestä, mutta korkeampi valta oli kohta katkaissut
hänen karkunsa ja kutsunut hänet ijankaikkisen oikeuden eteen.
Seuraavana keväänä löydettiin hänen mädännyt ruumiinsa täältä vuoren
halkeamasta, mihin hän, lumen peitosta pettyen, oli pudonnut eikä enää
ylös päässyt. -- Pari vuotta takaperin taas eräs metsänvartija Horonen,
hassuna väärän valan teosta, hirtti itsensä männyn oksaan tämän rotkon
reunalla. Tätä rotkoa sanotaan Rossin-haudaksi ja sieltä yösydännä
kuuluu huutoja ja sadatuksia, nähdään tulia ja kummituksia; lyhyesti,
luullaan siellä paholaisen peliään pitävän Rossin, Horosen ja muitten
kadotettuin kanssa. Vähemmän taikauskoiset ovat tosin selittäneet asian
siten, että näillä paikoin salapolttajat toimiskelevat -- lähistössä
asuukin tuo ennen-mainittu Sota-Matti; mutta muut ovat pudistaneet
päätänsä ja pitäneet luulonsa Rossin haudan hirmuista.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli mennyt mailleen, sammunut viimeinen rusko Kokkomäen kuusien
latvoilla. Järvi oli tyyni kuin peili, toisinaan vaan hiljainen
tuulahdus veti valkoisen viivan kirkkaasen vedenpintaan. Savuja nousi
talojen puolelta, lehmät kalistelivat kellojaan tarhoissa, lavakärryt
rasahtelivat kivisillä kujilla. Päivä oli päättynyt, ja päästiin nyt
kodin majoihin.

Kerttu viserti lepistössä, haukirastaat livertelivät männikössä, ja
samoinkuin lintuset lemmen liverryksiä vaihettivat, samoin kuiskaili
myös kaksi ihmis-sydäntä tänä ihanaisena iltana lemmen kuiskeita
toisillensa.

Taavi ja Anna olivat lehdikossa rannalle vievän polun poskessa.

"Taavi, oleppas siivolla -- muuten juoksen tieheni heti", sai Anna
sanotuksi ja koetti irroittaa itsensä sulhasensa käsistä.

"Jos pääset, se on toinen asia", vastasi Taavi.

Ja Anna ei päässyt.

"No, ei nyt taas tule aikaan sinun kanssasi", toruskeli Anna; "kuule",
jatkoi hän kiireesti ja uteliaasti, "puhuppas nyt isännän käynnistä
teillä. Mikä hänet teille saatti?"

"Istukaamme näin, niin puhun". Hän otti Annan polvellensa, istuutuen
sammaleiselle kivelle polun reuna-pensastossa; Anna ei huolinut
pitemmältä riidellä. Taavi alkoi: "Hovilainen kävi meillä. -- Hiljaa,
kuka tulee --"

He kyyristyivät ja tirkistivät lehdistön läpi.

"Joppi se vaan on", kuiskasi Taavi, "ja humalassa taas, sen näkee jo
kaukaa".

"Voi kun minä pelkään tuota Jooseppia", sanoi Anna kun Jooseppi oli
ohitse mennyt; "minä juoksen aina pakoon kun hän vastaan tulee".

"Hm! pelättäviä toisinaan ovatkin nuo hassunsekaiset", sanoi Taavi,
"mutta tämäpä tavallisesti on niin päissään, että pikkusormella syöksee
hänet ojaan. Eikä tuo edes viinaan kuole. Kyllä ei hänestä isoa
vahinkoa olisi. Hän varastaakin, kun ei muuten pääse tuhlaamaan meidän
varojamme viinaan. Tänään on kadonnut äidin hopeainen kello, ja kuka
senkin on vienyt muu kuin Joppi".

"Ai ai, emännän sievä hopeakello!" päivitteli Anna.

"Kyllä minä kohta häntä kovistelen tuosta kellosta", sanoi Taavi. --
"Jaa, Hovilaisen käynnistä alotin -- no, Hovilainen kävi meillä, ja
arvaappas millä asialla".

"Sano pois, en minä osaa arvata".

"Naimiskauppaa hieromassa minun ja Lydian välillä. Mitäs siihen sanot?"

"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Anna vähän nolosti. "Ota vaan
Lydia, joka on niin arvokas ja mahtava. Mitäs minä olen hänen
rinnallansa! Mutta en minä jouda tässä istumaan, minun täytyy tehdä
luutia, ett'en tyhjin käsin tule kotiin".

Hän yritti nousta pois, mutta Taavi taas veti hänet istumaan.

"Älähän kiirehdi, tehdään sitten yhdessä", sanoi Taavi. "Kuulehan, minä
en ollut ensin kotona, enkä siis tarkoin tiedä, mitä he isäni kanssa
puhelivat; mutta kun tulin sinne, niin sanoin heti suoraan, että Annan
minä tahdon, enkä Lydiaa".

"Voi sinua, mitäs sitä siinä menit sanomaan", virkkoi Anna
huolestuneena ja iloisena samalla. "Ilmankos hän oli niin vihainen
minulle, että oikein hirvitti. Herran tähden, hän pieksäisi minut, jos
hän tietäisi että nyt istun tässä sinun sylissäsi".

Hän hyppäsi erilleen Taavista, ja rupesi ahkeraan vastaksia taittamaan,
johon työhön Taavikin yhtyi.

"Mutta kyllä tuo Hovilainenkin on hullu, ja sulasta ylpeydestä", jatkoi
Taavi. "Hän sanoi minulle, ett'en minä saa Annaa enkä Lydiaa, ja
haukkui vielä päälliseksi. No, hänen kanssansa ei auta pitemmältä
puheleminen, enkä minä rupea nöyristymään hänen edessänsä. Toivonpa
saavani sinut ilman hänettäkin. Kyllä me tiedämme lait ja asetukset
tässä kohdassa, isäni ja minä; koska hän ilman syyttä estää
avioliittoa, niin voidaan oikeuden kautta pakoittaa hänet suostumaan,
ja hän vetää sakkoa vielä sitten".

"Herranen aika!" huudahti Anna. "Käräjiinkö tässä vielä pitäisi joutua.
Ennen olen naimatonna kaiken ikäni".

"Pahimmassa tapauksessa täytyy meidän odottaa kunnes tulet
täysiaikaiseksi", sanoi Taavi.

"Luovu sinä minusta", sanoi Anna huoaten; "saathan sinä paljon parempia
ja rikkaita tyttöjä".

"En luovu!" huusi Taavi. "Milloin sinä täytät kahdeksantoista?"

"Ensi Marraskuun seitsemäntenä päivänä".

"Siis lähes puoli neljättä vuotta vielä. Mahdottoman pitkä aika --
mahdotonta odottaa!" huokaili Taavi. "Ja jos sillä aikaa joku toinen
sinut vie minulta, mikäs minulle silloin tulee eteen; en uskalla
ajatellakaan sitä onnettomuutta".

"Hm! Kyllähän kaikki minusta köyhästä huolisi, -- ja minä heistä",
virkkoi Anna nirppasesti.

"Tiedänpä minä että kauppamies Sivelin on sinuun rakastunut", sanoi
Taavi ja katseli tarkasti Annaan.

Anna käänsi kasvonsa pois ja nauroi.

"Jaa, naura sinä", sanoi Taavi synkistyen.

"Sivelin on niin korea ja säädyllinen mies", sanoi Anna naurusuin ja
katseli Taavia viekkailla silmillä.

"No mene sitten Sivelinille, koska niin näyt häntä rakastavan",
virkahti Taavi kiukkuisesti. "Semmoiset ovat tytöt. Luota niihin".

Anna vaan nauroi.

"Nauraa pitää sinulle, Taavi, kun olet tuommoinen narri. Semmoisia
olette te pojat, niin itsekkäitä, että jota te kerran sanotte
rakastavanne, hän ei muka saisi kertaakaan enään katsahtaa toiseen
mieheen. Kuinka monta kertaa oletkaan kuullut sen, että sinua minä
rakastan aina hautaan asti, ja kuitenkin epäilet".

"Mitäs sitten narraat minua epäilemään, Anna -- armas, ainoinen
tyttöseni".

Hän taas likisti Annaa rintaansa vasten.

Anna sieppasi vastakset ja heitti häntä niillä.

"Nyt minun pitää mennä kotiin. Mutta muista Taavi, ei hiiskaustakaan
kenellekään, että täällä tapasit minua".

Taavi jäi yksin, seisoi vähän aikaa ajatellen, katkoen ja kierrellen
varpua käsissään ja astui sitten tielle.

       *       *       *       *       *

Samalla aikaa kun Anna ja Taavi keskenänsä kuiskailivat lehdikössä,
istui Hovilan isäntä poikansa kanssa ongella Mertalahdella.

Ei ollut kala-onnea ukolla tänään, mutta siitä hän ei näkynyt väliä
pitävän. Synkeissä ajatuksissa hän istua kökötti onkivapa kädessä, eikä
huomannut, että aurinko jo aikoja oli laskeunut ja kotiin nyt
viimeinkin olisi lähdettävä.

Kateus ja ylpeys olivat uskollisia liittolaisia tämän miehen
luonteessa. Ne määräsivät hänen kaikki tekemisensä ja jättämisensä. Hän
kadehti kaikkia, jotka jollakin tavoin olivat häntä etevämpiä, ja
koetti aina päästä toisten edelle. Mutta ylpeys ohjasi hänet väärälle
tielle, mikä tosin alusta näytti vievän perille, mutta todella vei vaan
kauemmaksi onnesta. Yhteen aikaan olisi luullut häntä suureksikin
pohataksi pitäjässä. Hänellä oli runsaasti rahoja, häntä nimitettiin
patroonaksi, hän piti vieraanvaraista taloa ja seurusteli herrain
kanssa sitä innokkaammin kuta enemmän nämät hänen kukkaroansa
keventelivät. Vähät siitä! jos maksoi niin maittoikin. Olla päältäpäin
herran kaltainen ja herrana pidetty: siinä seisoi Hovilaisen mielestä
kansan koroittaminen ja sivistys. Tällainen halu tavataan useinkin, ja
yhdessä sen kanssa -- kummallinen vastakohta! -- tuo vanha viha herroja
vastaan. -- Maanviljelys, talonpojan oikea vaikutusala, jäi Hovilassa
takapajulle vuosi vuodelta, velkoja kasvoi kasvamistaan, ja ystävät
rupesivat samassa määrässä vähenemään. Herrat arvelivat: vaikk'ei tuo
ole oikea talonpoika, ei hän kumminkaan ole sillä sivistyksen kannalla
että häntä herrasväkeen voisi lukea. Pysy alallasi äläkä meitä kiusaa!
Semmoisia kiitoksia ajattelivat ihmiset, odottaessaan vielä viimeisiä
pitoja. -- Niin kääntyi asiat. Hovilaisen olisi pitänyt samalla kääntyä
ahkeruudella taloaan viljelemään ja alkamaan uutta, yksinkertaista
elämää. Ylpeys kumminkin kielsi: mitä ihmiset sanoisivat, he
nauraisivat ja pilkkaisivat häntä; kyllä entistä elämää on jatkettava,
vaikka millä keinoilla. Ennen hävitä kuin hävetä! Yksi noita keinoja
oli Lydian naittaminen rikkaalle miehelle. Mutta mistä semmoisen
otti? Lydia oli jo kuudenkolmatta vanha, eikä kuulunut soveliasta
herras-sulhasta. Pitikö tyytyä talonpoikaisiin tässä kohdassa? Kauvan
tinkaeli Hovilainen ylpeytensä kanssa, ennenkuin asian päätti. Omasta
mielestään alensi hän itsensä suuresti ja tarjosi samalla suuren
kunnian Hannulaisille, kun ehdotteli naimista Lydian ja Taavin välillä.
Ja arvattava siis on hänen vihansa, kun mainittu tuuma meni myttyyn.

Viha oli nyt kiihtynyt laveammalle. Hän ei ollut enää vihoissansa
ainoastaan Hannulaisille, vaan myös omalle perheellensä, itselleen ja
koko maailmalle. Miks'ei Miina estänyt minua menemästä, koska hän
kuitenkin oikein arvasi miten piti käydä? Muuten, jos Miina ja Lydia
olisivat olleet paremmin minun puolellani ja edistäneet minun tuumiani,
niin olisi toisin käynyt. Kyllä nyt ihmiset nauravat -- nuotkin jotka
vielä viimeisiä varojani ahmustavat. Hullu olin kun muutin tänne, koko
pesään. -- Mutta mistä nyt on apu haettava? Minun olisi ehkä pitänyt
paremmin hillitä itseäni noitten Hannulan moukkain edessä; olisin
voinut antaa hänelle Annan, -- onhan tämä sentään olevinaan ottotytär
talossani -- sopuun siten kumminkin olisimme tulleet, ja ehkäpä olisin
päässyt vetämään edes jotakin etua tuon visukintun rikkaudesta.
Vieläköhän voisi asiaa korjata -- mennä muka Hannulaan pyytämään
anteeksi -- ja joutua toisen kerran ulosajetuksi --

"Mitäs sinä lurjus tölläilet minuun, niinkuin härkä uuteen konttiin",
karjasi hän Villelle ja viskasi onget veneesen; "kiinni airoihin, että
päästään kotiin!"

Ville ei odotellut toista käskyä, hän oli jo kauvan pitkäksynyt tätä
turhaa istumista ja sentähden suu auki katsellut isäntään, milloinkahan
tämän tekisi mieli lähteä.

Venhe viilti vettä hyvällä vauhdilla, kohta päästiin salmesta ulos ja
sitten soudettiin pitkin rantaa. Ukko perässä oli taas vaipumassa
ajatuksiinsa, kuu hän yht'äkkiä huomasi vastapäätä olevalla rannalla
kaksi miestä. Kalliot olivat sillä kohdalla aivan puuttomat, niin
että järveltä taisi hyvin eroittaa nuo miehet, jotka kävelivät
Rossin-hautaan päin.

"Ketä tuossa kävelee ja heittelee käsiään, katsoppas", sanoi Hovilainen
Villelle ja osotti miehiin. "Eikös toinen ole Hannulan Taavi, hänen
sillä on ainakin käynti?"

"Hannulan Taavi se on".

"Entä toinen?"

"Jos lienee Joppi".

"Jos lienee Joppi", toisti Hovilainen ikäänkuin itseksensä. "Nyt ne
katosivat tuon niemen taakse. No nähdäänhän!"

Soudettiin eteenpäin. Hovilainen luuli kuulevansa ääniä rannalta; hän
keskeytti pojan soutua ja kuunteli, mutta ei kuulunut mitään. Poika
alkoi taas soutaa, taas kuului puheleminen ja kovemmin, vaikka se
hämmentyi airojen loiskeesen; taas käski isäntä olla soutamatta --
mutta ei kuulunut mitään. "Piru heidät vieköön", sanoi Hovila
suutuksissaan, "souda pois!" Villeä rupesi kammottamaan; tässä oli
se kammottava paikka, ja yö oli tulossa. Jos lienevät olleetkin
kummituksia nuo miehet, joita he olivat luulleet Taaviksi ja Jopiksi!

Nyt päästiin niemen ohitse, mutta samassa taukosi poika soutamasta ja
tuijotti rantaan, silmät pyöreinä päässä.

"Tuolla nyt ovat", virkkoi hän hätäisesti; "mutta kyllä ne ovat
kummituksia".

"Älä lörpötä, souda pois!" tiuskasi isäntä.

"Toinen on pitkällään, toinen pystyssä -- nyt ovat molemmat
kyykkysillään", kertoi poika pelon painamalla äänellä.

Kummallinen ajatus iski Hovilaisen päähän: veljenmurha.

Hän katseli kiinteästi rantaan.

"Käännä, mennään sinne!" huusi hän Villelle.

"Älkää menkö! Eihän sinne hirviä mennä", esteli Ville.

"Suu kiinni, ja tee niinkuin käsken".

Vastahakoisesti totteli Ville ja kohta venhe tärähti ranta-kivikkoon.

Paadella makasi kuolleena, kuten ensi silmäykseltä taisi päättää,
Jooseppi, ja vieressä seisoi Taavi, yhtä kalpeana kuin ruumis hänen
jalkainsa juuressa.

Hän oli laahannut hengettömän ruumiin ylemmäksi, aivan kallionrintaan
kiinni, eikä ollut huomannut lähestyvää venettä, ennenkuin se oli pari
syltä rannasta. Puhumatta hän tuijotti tulijoihin.

"Onko Jooseppi kuollut?" kysyi Hovilainen veneestä astuessaan.

"Kuollut on", vastasi Taavi käreällä äänellä, "kaiketi lienee pudonnut
alas kalliolta".

"Kaiketi, sanotte", sanoi Hovilainen lähestyen ja ankarasti katsoen
hänen silmiinsä; "ettehän te tarkemmin sitä tiedä, vaikka yhdessä
kävelitte".

"En minä hänen kanssansa kävellyt", vastasi Taavi.

"Ettehän te kävelleet hänen kanssaan", toisti Hovilainen pilkallisesti.
"Tietysti olette aivan syytön hänen kuolemaansa. Oletteko tänne uineet
vaiko lentäneet?"

"Mitäs tuo tolkuton puheenne merkitsee?" kysyi Taavi jyrkästi.

"Se merkitsee", vastasi Hovilainen juhlallisesti, "ett'ei Jumala salli
rikoksen peittyä eikä jäädä rankaisematta, se merkitsee että te olette
veljen-murhaaja, se merkitsee että tässä on kaksi vierasta-miestä teitä
vastaan, jotka --"

"Vaiti isäntä!" huusi Taavi. "Te vihaatte minua -- vaikka varsin
vähästä -- sen tiedän -- mutta ylen kauhean syytöksen rohkenette nyt
nostaa minua vastaan. -- Pois täältä, jumalaton herjaaja -- ja olkoon
viha meidän välillämme, koska niin olette tahtoneet."

Taavi puisti nyrkkiä hänelle ja astui askeleen häntä vastaan.

"Älä tule likelle, verinen poika!" huusi Hovilainen peräytyen paadelta
ja katseli kiviin veden reunalla, joista jotkut näyttivät
verittyneiltä. Vasemmalla kädellään torjuen Taavia vastaan, oli hän
hakevinaan niistä puolustusasetta, potkasi niitä paikoiltaan ja
järveenkin mitkä sai. Sitten astui veneesen ja käski Villen soutaa
kotiin.

"Ville, pane mieleesi se, että tuo Taavi uhkasi minutkin murhata",
sanoi hän pojalle, ja huusi lähtiessään Taaville: "Rautoihin tuommoinen
mies on omansa!"

"Mutta onkohan Taavi sen tehnyt", sanoi Ville.

"Pölkkypää sinä. Vast'ikään näimme Taavin ja Joosepin kulkevan pitkin
rantaa, ja kuitenkin arvelet sinä tyhmyydessäsi: onkohan Taavi sen
tehnyt. Mutta kuuleppas nyt tarkkaan mitä minä sanon. Tässä asiassa
tulet sinäkin tutkinnon alle, muista silloin oikein käyttää kieltäsi.
Jos siinä esiinnyt tavallisilla typeryyksilläsi, niin minä annan
sinulle selkään ja ajan sinut mieron tielle; mutta jos tahdot tietää
miten sinun tulee puhua, niin anna minun neuvoa itseäsi sanasta sanaan.
Siihen asti ole vaiti, muista se!"

"Voi, voi, enhän minä tiedä tähän mitään".

"Tiedät mitä tiedät, nähdäänhän. -- Vielä tänä iltana annan tiedon
nimismiehelle. Hae ha'asta Virkku niinpiankuin kotiin pääsemme. Mutta
souda riskisti nyt valkamaan, sieltä on kyllin vielä kiipeemistä
vastamäkeen".




VI.


"Jumala armahtakoon minua viheliäistä ihmisparkaa, kurja olen ja
kurjemmaksi käyn, kun kaikkia hirmuja saa kokea tässä murheen
laaksossa", päivitteli Horosen Sopo Sota-Matin vaimolle, joka tuli
vastaan tien-risteyksessä, juuri kun Sopo oli menossa hänen
pakeillensa. "En ole elänyt ennen niin hirveätä yötä kuin tuo
viimeinen; valvonnut olen ja huonoksi käynyt, että tuskin voin saada
jalkojani liikkeelle. Mennä yönä on taas tapahtunut jotain kauheata
tuolla haudalla, kyllä siitä kohta saamme kuulla".

"Mitä, mitä se olisi; tosiaan, te olette ihan kipeän näköinen; mikä
teille on tullut, sanokaa!"

"Niin, teillehän minä olin tulossa -- koetin retostella kristittyjen
ihmisten luokse, kun kotona ei ole muita kuin kummituksia minun
poloisen seurana. No, kuulkaahan! Eilen kävin Vipakoskella
jauhattamassa viimeiset vähät jyväni. Siellä yhtä toista puheltiin;
minä kun niin harvoin pääsen ihmisten kanssa pakeille, niin puhelen
sitten mielelläni vähän enemmän, ja myllärin vaimo aina tietää niin
paljon uutta. No, siinäpä kului iltaa, niin että päivä oli laskeutunut,
ennenkuin taas olin järvellä. Minä olin jokseenkin hyvällä mielellä,
eikä soutu tuntunut kovin raskaalta, vaikka näin olen raihnainen. No,
siinä soudin ja soudin ja luulin tulleeni jo aivan likelle kotirantaa.
Mutta katso kummaa, kun taakseni kurkistin niin olin ihan likellä
Rossin-hautaa, jota muuten aina kartan kuin kuolemata. Niin, siinä olin
-- ja kyllä se oli vainaja joka veti minua sinne, sitä olen kaiken yötä
aatellut. No, minä käännyin pois mitä pikemmin taisin, mutta juuri kun
niemen kohdalla olin -- voi hyvä Jumala, vieläkin värisen -- niemen
kohdalla niin, rääkyi jälkeeni jokin niin hirmuisesti, että veri
seisahtui suonissani. Ei se ollut ihmisen ääni, kyllä se oli
miesvainajani henki joka huusi minua, taikka paholainen joka kutsui
uuden uhrin valtakuntaansa".

"Herra varjelkoon meitä, mitä hirvittäviä puhutte!" virkahti Sota-Matin
vaimo, lyöden käsiänsä yhteen. "Jaa, jaa, ei kaksi kolmannetta mene;
kenen onnettoman vuoro taas lienee".

"Ei se hyvin kova huuto ollut", jatkoi Sopo, "mutta muuten niin
eriskummainen ja kamala, että sitä kuolinhetkeeni asti muistan. No,
minä säikähdyin niin että menin pyörryksiin, enkä vieläkään ymmärrä
miten jaksoin soutaa kotiin asti. En hirvinnyt vilaukseltakaan
katsahtaa koko rantaan. No, kotiin tulin, mutta yöllä en saanut unta
silmiini, en sen vertaa että olisin vähänkään nukahtanut. Kaiken yötä
kaikui korvissani tuo huuto, minusta oli kuin olisi vähän päästä ovi
auennut, mutta en uskaltanut jäsentäkään liikauttaa vielä vähemmin
sinnepäin katsoa: se oli surma, joka minua haki. Voi, voi kuitenkin,
mitä kaikkea pitää viheliäisen ihmisen kokea!"

"Jaa, jaa, älkää muuta sanoko!" myönsi toinen. "Mutta olikohan tuo
kummittelemista ja pahan hengen peliä vaan, vai lieneeköhän mikä murha
-- kuka tuossa tulee -- Herran tähden -- lautamies on toinen --
varmaankin tulevat meidän mökkiin -- Matin kimppuun ehken, kukas sen
tietää. Minun täytyy juosta kotiin".

"Piiloon minäkin menen", kuiskahti Sopo, "minä kun pelkään oikeuden
miehiä ja käräjää niinkuin kuolemata. Älkää kenellekään sanoko mitä
teille puhuin".

Ja kumpikin katosi eri haarallensa.

       *       *       *       *       *

"Nyt on murhe ja onnettomuus astunut meidän rauhalliseen kotiin", sanoi
Lotta vesissä silmin Joosepin kuoleman jälkeisenä aamuna.

"Älähän eukkoseni ole niin pahoillasi. Eihän tässä vielä ole hätää,
vaikka te vaimoväki aina olette niin liika tunnollisia. Vähät tuosta
Hovilaisen häijystä syytöksestä; kyllä Taavi pian puhdistaa itsensä
siitä".

Niin lohdutteli Timo vaimoansa, astuessaan edes takasin tuvan
lattialla; mutta murheellinen muotonsa todisti hänen sanojansa vastaan.

"Pahuudella on suuri valta maailmassa", sanoi Lotta ja nyykytteli
päätänsä; "ja kyllä minä vaan pelkään että meidän onnettomuudeksemme ja
perikadoksemme tämä tapaturma kääntyy. Voi Herra Jumala! mikä tässä
tuleekaan meille eteen -- Taavin panevat vankeuteen, kenties
tuomitsevat Siperiaan -- voi, eiköhän olis parasta että hän heti
lähtisi pakoon, vaikka Ameriikkaan -- onhan siellä --"

Hm, hm! kuului yskiminen ovelta, ja sisälle astui nimismies Varmanen,
hänen seurassaan pari lautamiestä ja Hovilan isäntä. Oven auetessa
näkyi porstuassa vielä joitakuita uteliaita.

"Hyvää päivää!" tervehti Varmanen totisena. "Täälläpäin on tapaturma
sattunut, ja koska siihen, kuulen ma, yhtyy joitakuita erinomaisia
kohtia, niin olen kiirehtinyt virkani puolesta pitämään tutkimusta.
Onko vainajan ruumis täällä missä?"

"Kotiin sen kuletimme yöllä, ja tuolla se on nyt majassa", vastasi
Hannula.

Sinne mentiin.

Hätähätää valmistetuilla paarilla lepäsi Joosepin ruumis. Kasvot olivat
puhdistetut verestä ja silmät ummistetut; ei ollut nyt kasvoissa mitään
kovin hirvittävää, suu vaan vielä oli kuoleman väännyksissä. Vammoja ei
ollut muodossa paitsi oikianpuolisella ohimolla, mikä näytti pahasti
raastetulta. Ruumiin päällä oli vanha harmaa takki, mikä paikkapaikoin
oikialla oli aivan läpi veristynyt, ja tummemmat pumpuliset housut,
lahkeet saappaan-varsissa.

Paarien ympärille oli hioutunut paitsi oikeuden-miehiä kaikki Hannulan
väki ja koko joukko uteliaita.

"Mitä teillä, Taavi Hannula, on tässä asiassa sanomista?" kysyi
äkkipäätä Varmanen ja katsoi samalla terävästi Taaviin, joka vaaleana
ja synkkänä seisoi taaempien rivissä.

Taavi säpsähti ja katsahti vähän epävakaisesti ympärilleen.

Hovilainen heitti häneen ilkeän, ilkkuvan silmäyksen.

"Kunnioitettava vallesmanni", alkoi Taavi, kooten mieltänsä, "te olette
tänne tulleet tuon hyvän naapurimme Hovilaisen toimesta. Tiedänhän
minä, että hän teille on syyttänyt minua murhasta muka, mutta toivon
kuitenkin, ett'ette te, enemmän kuin kukaan muukaan, joka minun tuntee,
taida silmänräpäykseksikään sitä todeksi uskoa. Tuon syytöksen lykkään
tässä heti takaisin, ja Hovilaista vastaan nostan --"

"No, jättäkäämme sikseen mitä se taikka se uskoo", keskeytti
Varmanen vakavasti ja samalla sävyisesti, "ja pysykäämme itse asiassa.
Milloin, minkätähden ja miten menitte illalla tuonne niin sanotulle
Rossin-haudalle? selittäkää ne kohdat lyhyesti ja puhtaasti".

"Taisi olla noin yhdeksän aika illalla, kun läksin rantaan kävelemään",
selitti Taavi. "Haudalle kun tulin --"

"No, no, odottakaas! Missä tarkoituksessa te menitte rantaan?" kysyi
nimismies.

"Ilman vaan, kävelemään", vastasi Taavi, katsahtaen alas.

"Väsynyt työmies kävelemään, kyllähän se kuuluu uskottavalta", virkahti
Hovilainen.

"Olitteko yksin?" jatkoi nimismies kysymyksiään. "Olitte, no. Näittekö
Jooseppia, oliko tämä ennen teitä mennyt samaa tietä vai tuliko hän
jälestä?"

"Näinhän minä hänet; hän tuli jälestäpäin".

"Tapasitteko sitten kävellessänne toisianne ja puhelitteko keskenänne?"

"En minä muuta kuin näin hänet, niinkuin sanoin".

"Missä?"

"Tästä vähän matkaa viidakossa".

"Viidakossa! Ette siis silloin tiellä olleet?"

"Minä olin tien poskessa kun Joppi meni sivutse. Sattuuhan sitä
poikkeemaan mihin milloinkin", vastasi Taavi jokseenkin maltittomasti,
sillä hänestä rupesi käymään tuskalliseksi tämä tarkka kyseleminen.

"No, piiloon siis poikkesitte", puuttui Hovilainen taas puheesen.

"Minun tässä on tiedustaminen, odottakaa te kunnes teiltä mitä
kysytään", kääntyi Varmanen, nuhdellen, Hovilaiseen. "Sattumoisiltako
siis poikkesitte viidakkoon?" kysyi hän Taavilta taas.

"En suinkaan minä Joosepin tähden sinne poikennut", vastasi Taavi
kärtyisesti.

"No minkäs tähden?"

"Ilman vaan".

Hovilainen naurahti.

"Puhukaa suoraan ja selvään, jos mielitte päästä epäluulosta että
varsin menitte piiloon", lausui Varmanen. Rantaan läksitte kävelemään,
vaan tien poskeen poikkesitte. Kauvankos viidakossa olitte?"

"Sano nyt, Jumalan nimessä, -- teitkö siellä mitä?" voihkasi Lotta,
väännellen käsiänsä.

"No suoraan sanoen, minä taitoin vastaksia", vastasi Taavi, joka
silminnähtävästi oli vähän hätääntynyt, sillä hänen äsken kalpeat
kasvonsa rupesivat hehkumaan.

Hovilainen purskahti pilkkanauruun: "miehen työtä tosiaan, illan
ratoksi! Olisi toki luullut Taavi Hannulan, joka on olevinaan niin
viisas, voivan paremmin sommitella puolustusta itselleen".

"Teeskentelemätön totuus kuuluu usein vähemmän uskottavalta kuin taiten
tehty valhe", sanoi Hannulan Timo tyynesti.

"Vastaksia taitoitte; oliko teillä mitään asetta mukananne?" jatkoi
nimismies, luoden silmäyksensä kuolleen vammoihin.

"Ei muuta kuin puukko".

"Oliko Joosepilla asetta, näittekö?"

"Ei hänelläkään ollut".

"Näkikö Jooseppi teidät?"

"El".

"Hän meni sivutse; no, ja te nyt hänen jälestänsä?" kysyi nimismies
pyörittäen kynäänsä.

"Sitte minä en nähnyt häntä elävänä enää. Hovilainen on vallan
väärässä, kun luulee nähneensä meidät kalliolla yhdessä. Haudalle kun
tulin --"

"Oho, oho, nähdäänhän!" sanoi Hovilainen.

"Jatkakaa kertomustanne, Taavi", sanoi nimismies.

"No rotkolle kun tulin, huomasin Joosepin ruumiin alahalla".

"Joosepin ruumiin, sanotte", keskeytti nimismies. "Mitenkä te heti
tiesitte että se Joosepin ruumis oli?"

"Enhän minä heti tiennyt, sitten näin", oikaisi Taavi vähän hämillänsä.

"No entä sitten?"

"Sitten toin sanan kotiin, ja sitten tuotiin ruumis tänne".

"Ja siinä sitten kaikki mitä tiedätte", lausui Varmanen. "Ei se hyvin
paljon ole, se on varma. -- Mitä teillä Rossin rotkolle asti oikeastaan
oli tekemistä? -- ja yksin tallustella pitkin rantoja puoleen yöhön
asti. -- Tuntuu melkein siltä kuin salaisitte jotakin. Mutta olkoon se
oma vahinkonne; sen vaan sanon, että jos ette oikeudenkaan edessä anna
tyydyttävämpiä tietoja, voipi teille käydä huonosti. Onko Ville
Savolainen täällä?"

Renkipoika Ville Savolainen astui esille joukosta.

"Näitkös Taavi Hannulan illalla kävelevän kalliolla?" kysyi Varmanen.

"Näin ja tunsin heti", vastasi Ville.

"Oliko hän yksin?" jatkoi nimismies.

"Ei, rinnan kulki Joppi", vastasi taas Ville aivan valmiisti.

"Ja Hovilainen päättää samaten", kääntyi nimismies Hovilaiseen.

"Aivan niin!" oli vastaus.

"Te kuulette, Taavi!" sanoi nimismies.

Taavi oli seisonut siinä synkeänä ja miettivänä, nyt kohautti hän
olkapäitään ja lausui:

"No oli minun seurassani toinen mies, mutta ei se Joppi ollut!"

"Aha!" virkkoi Varmanen tarkistuen. "Miks'ette sitä heti sanonut?"

"Koska en voinut uskoa, että minua oikein toden perään tässä pidetään
murhamiehenä, niin en huolinnut niin tarkkaan kertoa", vastasi Taavi.

"Niin tärkeätä kohtaa ei olisi pitänyt jättää mainitsematta
lyhykäisimmästäkään kertomuksesta", muistutti Varmanen. "No miten nyt
kuuluu kertomuksenne?"

"Kun viidakosta astuin", kertoi Taavi, "tuli vastaani eräs nuori
herrasmies -- harmaissa vaatteissa, matkaväsky kupeella. Hän tervehti
minua ja kysyi, oliko oikealla tiellä, mikä vie Ratasmäelle. Minä
siihen sanoin, että hän oli poikennut polulle mikä vie taloihin, ja
ohjasin häntä oikealle uralle. Hän oli minusta jo vähän matkaa astunut,
niin tulin aatelleeksi että miten hän osannee Rossin-haudan poikki,
siellä kun tie kääntyy Onkamolle. Minä siis juoksin hänen jälkeensä ja
tarjouduin oppaaksi vähäksi matkaa. Siinä kuljettiin ja puheltiin yhtä
ja toista, en niitä niin muista enään; ihaniksi hän sanoi seudun
näkö-aloja, seisahtui usein ja kysyi milloin mitäkin kohtaa sekä
mainitsi poikenneensa Kokkomäelle --"

"Sanoiko hän teille nimensä?" tiedusti nimismies.

"Sanoi, mutta min' en muista sitä enää. Rossin-haudan toisella puolella
erosimme, ja minä käännyin kotiin päin. Pari askelta astuttuani kilahti
joku jaloissa, se oli putelin pohja. Se johdatti minun mieleeni
Joosepin; minä aattelin, mihinkähän tämä oli mennyt, vieläpä pelkäsin
että hän juovuspäissään voisi tehdä jotakin pahaa vieraalle, jota
vast'ikään olin saattanut. Samassa sattuivat silmäni erääsen mustaan
esineesen mikä näkyi rotkosta. Minä astuin kallion reunalle, ja kas
kauhua! Joosepin ruumis se oli mikä makasi tuolla alaalla. Minä
koettelin parista kohdin päästä suoraan alas, mutta olin vähällä kaatua
kuoliaaksi, kun on niin jyrkät kalliot siinä, ett'ei saa jalansijaa.
Tältä puolelta tiesin solan, jota myöten taisin laskeutua alas ja
kiveltä kivelle hyppien saavuin siihen paikkaan, missä Jooseppi oli.
Hän oli pudonnut nurinniskoin alas, pää on puhki takapuolelta niinkuin
voitte nähdä, henkeä hänessä ei ollut enää, minä nostin hänet
ylemmäksi. Silloin tuli sinne Hovilainen ja rupesi huutamaan, että minä
olen murhamies ja että hän saattaa minut rautoihin. Niin uhaten hän
meni matkoihinsa ja taisi kohta ajaa teidän luoksenne, herra
vallesmanni. Minä nousin taas kalliolle ja kiirehdin kotiin
ilmoittamaan mitä oli tapahtunut, ja sitten ha'imme veneellä ruumiin
tänne. Sen verran tässä asiassa tiedän, ja Jumal'auta! totta on joka
sana, minkä nyt olen puhunut".

Hiljaisuus vallitsi kotvasen. Nimismiestä ja lautamiehiä näkyi
ilahuttavan Taavin lujempi käytös. Timo ja Lotta vetivät keventävän
huokauksen.

Hovilainen keskeytti äänettömyyden, sanoen epäilevällä irvistyksellä:

"Kaunis puhe, vahinko vaan ett'ei tuota vierasta herraa todellisuudessa
taida olla olemassa, eikä ottamassa Taavin tekoja niskoilleen".

"Olenkos minä häntä syyttänyt?" vastasi Taavi vihaisesti Hovilaiselle.

"Olkaahan vaiti", virkkoi nimismies.

"Mitä tuohon vieraasen herraan tulee, niin kyllä siitä selvä saadaan
onko semmoinen täältä kautta kulkenut vai eikö. Niin pitkällä välillä
on kymmenenkin ihmistä hänet nähnyt".

"Kukas sen tietää", arveli Timo; "tässä ei ole asumuksia likellä polkua
muita kuin nämä kaksi taloa ja Sota-Matin mökki metsässä. Paitsi sitä
olivat ihmiset jo levolla --"

"Sota-Matti -- häntä on kuulusteltava tässä asiassa", virkahti
nimismies. -- "Te luulette siis Joosepin pudonneen kalliolta
kuoliaaksi?" sanoi hän sitten, kääntyen Taaviin.

"Niin luulen", oli vastaus.

"Te luulitte hänen pudonneen takaperoisin", sanoi nimismies tarkastaen
ruumista, "mutta hänellä on vamma myös tässä oikeassa ohimossa, ja
oikea käsi näyttää olevan katkennut taikka nyrjähtänyt pois sijoiltaan
-- hm -- ja koko oikia sivu on rusikoittu. Miten sitä selitätte?"

"En minä muuta tiedä, kuin että seljällään hän oli, kun hänet näin",
vastasi Taavi.

"Oliko vainajalla mitään erinomaista tautia?"

"Ei siitä siihen asti ollut tietoa", vastattiin, "mutta juovuksissa hän
oli melkein joka päivä".

"Illallakin?"

"Kyllä minusta ainakin näytti siltä kun hän sivutse meni", vastasi
Taavi.

"Selvä hän oli viikkokausiakin, sen voin minä todistaa", virkkoi
Hovilainen.

"Te taidatte vainenkin vihata Hannulaisia", sanoi nimismies äkkiä
kääntyen Hovilaiseen, joka vihaa hehkuvilla silmillä katseli Taavia ja
Timoa eikä ehtinyt muuttaa muotoansa, ennenkuin nimismies siitä oli
lukenut hänen tunteensa.

"Ei suinkaan, ei mitenkään!" vakuutti Hovilainen. "Päinvastoin oli
meidän välimme käydä aivan läheiseksi, josta kuitenkin Jumala ajoissa
varjeli --"

Timo ja Taavi hymyilivät pilkallisesti, huolimatta kuitenkaan vastata.

"Te olette kuulleet Taavi Hannulan selityksen", sanoi nimismies;
"vieläkö nyt pysytte luulossanne?"

"Vielä, jopa vahvemminkin", vakuutti Hovilainen. "Taavin selitys oli
alusta pitäen jotenkin epäselvä ja ristiriitainen, kuten herra
nimismies ja tässä läsnä olevat lautamiehet niinkuin minäkin olen
huomannut. Tuo herra josta hän sitten kertoi, on hänen oma keksimänsä.
Joosepin kanssa hän kulki rantakalliolla, näkihän sen Ville
Savolainenkin".

"Ville Savolainen! Tunsitko Joosepiksi sen miehen, minkä illalla näitte
Taavi Hannulan kanssa kulkevan kalliolla?" kysyi Varmanen.

"Jooseppi se oli, vaikka vannoisin", vastasi Ville.

"Ei sinun valaasi täällä vaadita", sanoi nimismies; "ja tokko sinä
tuntenetkaan riittävästi valan arvoa".

"Eiköhän, syksyllä hän alkaa rippikouluansa", ilmoitti Hovilainen.

"No Ville, minkälainen lakki oli sillä miehellä, jota sinä arvelet
Joosepiksi?" kysyi nimismies.

"Aivan yhdenlainen kuin Joosepin jokapäiväinen lakki", vastasi Ville.

"Samasta kankaasta niin ja kuosista -- silläpä hyvät silmät on,
kyllähän siin' on luotettava todistaja!" virkkoi Timo Hannula
pilkallisesti.

"No mitä Taavi arvelee", sanoi nimismies; "oliko semmoinen lakki
herralla, vai hattuko hänellä olikin?"

"Lakki, mutta ei se semmoinen ollut kuin Joosepin".

Saapuvilla olevilta uteliailta kuulijoilta kysyttiin nyt, tiesivätkö he
tästä asiasta mitään, mutta ei ollut kukaan kuullut eikä nähnyt ei
mitään.

Tunnettu on talonpoikain vastenmielisyys todistamaan toisiansa vastaan,
he aina pelkäävät kostoa. Ja tämä rikos-asia oli vielä niin kireä,
ett'ei siihen kukaan pakotta ryhtynyt enempää syyttämään kuin
puolustamaankaan.

Mentiin nyt Rossin-haudalle, jatkamaan tutkimusta itse tapaturman
taikka murhan näyttämöllä.

Heti havaittiin siellä, että polku oli runsaasti viisikolmatta askelta
jyrkkäyksen reunalta, ja että paikka oli pikemmin viettävä maalle kuin
järvelle päin. Polulla kulkija ei siis olisi voinut pudota eikä vieriä
syvyyteen ilman toisen ahdistamatta.

Lasi-kappaleita särkyneestä pullosta löydettiin, ja joku joukossa
arveli Joosepin käyttäneen pulloansa puolustusaseeksi.

Sitten kompuroittiin alas samaa tietä, jota Taavi sanoi illalla
kulkeneensa. Moni joukosta jäi jälkeen taikka kääntyi takaisin.
Hovilaisen jalka liukahti kostealla kivellä, patroona putosi järveen ja
olisi uponnut, ellei toinen lautamiehistä olisi kaapannut häntä takin
kauluksesta kiinni. Mutta ei mitkään vastukset voineet pidättää häntä
tässä hänen mieltänsä kiinnittävässä tutkimuksessa.

"Mutta jos Taavi on syössyt Joosepin kalliolta alas, mitäs hänen
tarvitsi tänne vielä vaivata itseänsä kuollutta katsomaan?" arveli
syrjässä toinen lautamies nimismiehelle.

"Hm!"

Taavilta kuulusteltiin miten ruumis oli maannut.

Se oli maannut selin paadella, vähän oikialle painuneena, mutta pää ja
oikia olka ja käsi olivat sattuneet kivikkoon paaden alapuolella, ja
joku terävä kivi siinä oli tehnyt tuon hirveän haavan takaraivoon.

Kiviä katseltiin, mutta ei niissä nähty teräviä eikä monta veristäkään
Taavin osoittamalla alalla.

"Tosiaan!" huudahti Taavi, "nyt muistan. Hovilainen potkasi niitä
järveen. Silläkin tuo kavala tarkoitti minun turmiotani".

"Vai niin!" vastasi Hovilainen; "nyt minäkin muistan, ja ilmoitan
teille, jotka Taavia olette pitäneet niin erittäin hyvänä ja hurskaana
miehenä: minunkin henkeäni hän uhkasi ja ahdisti niin että tuskin
pääsin veneesen. Siinä on joku kivi jalkani alla saattanut sijaltaan
kääntyä, mutta en minä niistä ainoatakaan ole potkaissut veteen, sen
voi Ville todistaa. Ville, missä olet!"

"Täällä!" huusi Ville vähän matkan päästä, vuoren kolosta, minne hän
nuoruuden notkeudella oli kiivennyt.

"Mitä sinä siellä teet, täällä sinua tarvitaan", huusi hänen isäntänsä.

"Kirveen löysin", vastasi Ville.

"Ahaa! Siinä taitaa olla se terävä ase mikä teki haavan Joosepin
takaraivoon. Nähdäänhän!"

Poika toi kirveen esille, se tarkasteltiin: varressa oli niinkuin veren
jälkiä, mutta raudassa ei eroitettu mitään, vaikka kuinka käänneltiin.

"Taavin kirves", virkkoi joku, ja niinpä näkyi olevan, sillä varressa
oli puukolla piirretty T.

"Tunnetteko tätä?" kysyi nimismies ojentaen kirveen Taaville.

Taavin samaten kuin useimpien läsnäolijoinkin kasvot olivat
hämmästyneen näköiset. Hovilainen vaan oli hyvillään.

"Kyllä se on minun -- mitenkä lie tänne joutunut", vastasi Taavi.

"Te sanoitte äsken, ett'ei teillä eikä Joosepilla ollut asetta eilen
illalla, ja nyt kuitenkin löytyi täältä teidän kirveenne. Saa nähdä,
pitääkö muu puheenne paremmin paikkansa", sanoi nimismies nyt aivan
ankarasti, ja läksi lautamiesten kanssa kapuamaan kalliolle takaisin.

Muut seurasivat jälestä.

Ylähällä puheli nimismies vähän aikaa syrjässä lautamiesten kanssa, ja
lähetti toisen kutsumaan Sota-Mattia kuultavaksi. Sitten palattiin
Hannulaan, nimismies vielä antoi käskyjä ruumiin säilyttämisestä
leikkausta varten, ja erosi sitten seurasta.




VII.


Murhe ja onnettomuus ovat astuneet meidän kotiimme, oli Hannulan Lotta
sanonut -- ja nyt olivat hänen sanansa täydeksi todeksi tulleet. Taavi
oli pantu kiinni, hänen äitinsä kääntyi tautiin, ja isä istui nyt yksin
suruissansa kammarissaan. Hovilainen oli kostanut.

Lautamies Manninen, joka oli käynyt Sota-Mattia hakemassa, ilmoitti
tämän olleen kipeänä, vuoteen omana jo pari päivää, kuten hän ja
hänen eukkonsa olivat vakuuttaneet. Mannisen seuraajana oli ollut
Mäkelän isäntä, ja tämä sitten jatkoi matkaansa Ratasmäelle asti,
tiedustellaksensa, oliko sellaista nuorukaista kuin Taavi oli
selittänyt, Joosepin äkillisen kuoleman jälkeisenä aamuna ollut
asemalla ja oliko tämä lähtenyt 4:n junassa eteenpäin matkustamaan.
Mäkelä oli palannut ja kertoi seuraavaa: aamujunassa oli mennyt kolme
herrasmiestä: yksi vanhanpuoleinen ja kaksi nuorta, mutta näistä ei
näyttänyt kumpikaan olevan se, jonka Taavi sanoi tavanneensa. He olivat
kävelleet edestakasin asemahuoneen edustalla, toisella oli musta
nahkanuttu yllä, toinen kuletti jahtikoiraa riimuissa. Matkalaukkua ei
ollut kummallakaan. Mistä nämä kolme herraa olivat tulleet, ei tietänyt
asemalla kukaan. Aamupuoleen yötä oli sataa tihutellut, ja sentähden ei
ollut ihmisiä paljon ulkona. Mäkeläinen, joka piti suuressa arvossa
Timo Hannulaa ja hänen perhettänsä, ja kaikin voiminsa pyysi
olla heille avuksi tässä ikävässä kohtauksessa, oli jatkanut
tiedustusretkeään aina ensimmäiseen keskievariin saakka Ratasmäeltä;
mutta mitä hän siellä kuuli, ei suinkaan auttanut Taavia. Kyytipoika
kertoi sinä yönä vieneensä Ratasmäelle kaksi herraa, jotka yhdessä
ajoivat; toisella oli nahkanuttu päällä, toisella pyssy kädessä, joka
arvattavasti oli metsästäjä, sillä hänellä oli kärryjen jälestä
juoksemassa koirakin, minkä kanssa oli ollut pula ett'ei se metsiin
eksyisi. Epäilemättä olivat nämät herrat ne samat, jotka sitten nähtiin
kävelevän aseman edustalla. Melkeenpä siis siltä näytti kuin olisi
Taavin puolustus ja puhe tuosta herrasta sulaa valhetta vaan.

Tämä luulo vakautui yhä enemmän todeksi nimismiehessä. Alusta hän ei
mitenkään ollut tahtonut uskoa Hovilaisen syytöstä, ja häntä
kummastutti se viha, mikä osoittihe Hovilaisen koko käytöksessä.
Olihan Hovilainen vähää ennen, nimipäivillään vihjannut avioliiton
aikeisin tyttärensä ja Taavi Hannulan välillä. Huhu näitten tuumain
häpeällisestä turhaanmenosta ei ollut vielä hänen korviinsa saapunut,
mutta nyt rupesi hän jo vähitellen yskän ymmärtämään, ja tutkimuksessa
tuli hän siitä vakuutetuksi, että Hovilainen oli tahtonut tyttärensä
Taaville, mutta että Taavi ei Hovilaisen tyttärestä ollut huolinut.
Siitä siis oli ollut seurauksena Hovilaisen uudestaan syttynyt viha.
Tämä viha tosin heikensi hänen ilmi-antamisensa arvoa; mutta olihan
Hovilainen vielä jotenkin kunniassa pidetty mies pitäjässään, eikä
hänen käynyt eikä hän olisi uskaltanutkaan puhua perättömiä nimismiehen
edessä.

Sota-Mattia oli nimismies epäillyt, hän ehkä vaan oli teeskennellyt
sairauttaan. Mutta, tarkemmin arvellen, olisiko Sota-Matti murhannut
Joosepin? Paraan ystävänsä. Kenties kuitenkin, viina-riidan jälkeen.
Mutta olisihan Taavi silloin jotakin nähnyt taikka kuullut, kun tuli
kohta Joosepin jälkeen (vastaksia hän ei ollut taittanut, eihän niitä
oltu nähty sitten missään). Vai oliko Taavi ollut yhdessä tuumassa
Sota-Matin, taikka jonkun muun kanssa? No silloinhan oli Taavikin
murhaaja.

Ja Taavin hyväksi ei ollut ilmautunut mitään, mutta häntä vastaan tuli
selville yhtä ja toista. Parhaallakin ihmisellä on vihamiehiä (useinkin
voisi sanoa että hänelläpä niitä vasta onkin), jotka tilaisuuden
sattuessa tulevat esiin. Miksi niitä sitten Hannulaisilta puuttuisi,
yleisesti tunnettuna asiana kerrottiin vihasta Joosepin ja Taavin
välillä, ja siihen perus-juoneen kanneltiin sitten yhä tietoja lisään.
Jokainen vakuutti ett'ei hän tiedä muuta kuin mitä kaikki hokevat,
mutta koetti kuitenkin jollakin makupalalla päästä voitolle toisista.
Lyhyesti luetellen supistuivat heidän todistuksensa seuraavaan:
Hannulaiset olivat useasti toivoneet Joosepin kuolevaksi, hän kun oli
heille vaan vastuksena; varsinkin Taavi oli aina vihannut velipuoltaan
eikä tahtonut milloinkaan suoda hänelle vähintäkään hyvää talosta;
Joosepin täytyi nähdä nälkää ja käydä ryysy-vaatteissa, salaa hänen
usein oli täytynyt ottaa elatuksensa ja tarpeensa; Joosepin ainoa
ystävä talossa, eräs renki Humper, ajettiin pois ainoastaan sentähden
että hän piti Joosepin puolta; Taavi kulki usein pyssynensä metsissä,
vaan ei tuonut mitään, varmaankin väijyi hän Jooseppia j.m.s.

Nimismies kysyi jokaiselta, oliko murhan edellisenä päivänä ollut
mitään riitaa veljeksien välillä, jota voisi pitää murhan
suorakohtaisena syynä -- kummallistahan muuten oli, mikä juuri elokuun
2:na päivänä Taavin riivasi tuohon tekoon. Ei, ei riidasta tiedetty, ei
Jooseppi riidellyt, hän oli hiljainen mies. Elokuun 2:na päivänä oli
hän melkein kaiken päivää ollut ulkona, paossa Timon alituisia
nuhteita. Jooseppi oli marttyyri ja Hannulaiset häijyjä. Mutta viimein
tuli toisellainen todistaja, hän ilmoitti tahtovansa tässä asiassa
antaa Hannulaisille oikeutta ja kohtuutta itsekullekin, ja kertoi: että
kun rovasti viime lauvantaina kävi Hannulassa, päätettiin koettaa
Jooseppia johdattaa pois juoppouden paheesta; mutta että Jooseppi niin
vähän oli lukua pitänyt tästä hyvästä tarkoituksesta, että hän varasti
emännän kellon saadaksensa rahaa viinaan, ja läksi pois kotoa
luhjustelemaan. Tämän hyvän ystävän todistus oli ratkaiseva. Vai kellon
varasti Jooseppi -- siinähän se uupuva lenkki onkin, se nosti Taavin
vihan ylimmillensä ja saatti hänet murhaajaksi. Nimismies tiedusteli
tuota kellon-varkautta toisiltakin: se oli aivan niin kuin tuo ystävä
oli kertonut, ja elokuun 2:na päivänä tapahtunut. -- Mutta Joosepin
taskuissa ei ollut kelloa. No ei suinkaan Taavi sitä sinne
jättänytkään.

Nimismies Varmanen oli kansaa suosiva mies, hän ei suurella suulla
osoittanut uutteruuttansa eikä telminyt revolveri vyöllä ja
kasakanpamppu kourassa. Hänkin oli pitänyt Hannulan perhettä suuressa
arvossa, ja katsoi sangen ikäväksi nyt nousta heitä kukistamaan. Mutta
virka oli täytettävä.

Taavi oli vihannut velipuoltaan jo aikoja -- näin kuvasi Varmanen tämän
tapauksen mielessään -- ja jolloinkulloin aatellut, eiköhän olisi
parasta saattaa maailmasta mies, mistä ei ollut muuta kuin harmia ja
vahinkoa hänelle ja hänen vanhemmillensa. Sopivaa tilaisuutta
kuitenkaan ei ollut sattunut, päivä päivältä kävi Jooseppi
kelvottomammaksi, päivä päivältä yltyi Taavin viha. Nyt Jooseppi
varasti kellon, emännän kallisarvoisen kellon. Taavi suuttui
hirmuisesti: Jos ei hän vielä tänä iltana anna kelloa takaisin, niin
tapan hänet. Kirves mukana, ikäänkuin aikoisi hän hakea jotakin puuta
metsästä, läksi Taavi ulos. Jonkun matkaa mentyänsä kuuli hän jonkun
tulevan takaa. Se oli Jooseppi (Jooseppi puolestansa oli ehkä jossakin
piilossa odottanut Taavin poismenemistä, pistäytyäkseen kotona käymään
ja mennäksensä sitten joko kirkolle taikka Onkamolle kelloa
kaupittelemaan). Häijyt murha-ajatukset pakoittivat Taavia lymymään.
Hän tahtoi ensin salaa katsella, mihin päin Jooseppi kääntyisi, ja
seurata häntä loitompana. Nähtyänsä hänen kääntyneen Rossin-haudalle
päin, oli murha-päätös tehty. Mutta miten on murha tehtävä? Jyrkkäys ei
ole niin likellä, ett'ei Jooseppi ehtisi päästää huutoa, jos Taavi
rupeisi tunkemaan häntä sinne. Ei, paremmin pitää käyttäitä. Hän
puhuttelee Jooseppia, teeskentelee sopuisaksi ja hänen parastansa
tarkoittavaksi (minkä mielen-muutoksen muka rovastin lauvantaiset
kehoitukset ovat matkaansaattaneet) ja kulkee hänen rinnallansa
kalliotietä. Hän ohjaa Joosepin huomion järvelle, ja kolahuttaa häntä
samassa kirveen hamaralla takaraivoon niin, että toinen ääntäkään
antamatta vaipuu maahan. Sitten vetää hän heti ruumiin jyrkänteen
reunalle ja syöksee sen alas. Pitikö hänen se nyt sinne jättää vai
olisiko parempi upottaa se, oli toinen kysymys. Ruumis näkyy polulta.
Ensimmäinen metsästä tuleva voi nähdä sen, ja voidaan kohta saattaa
Joosepin kuolema yhteyteen Taavin tämäniltaisen poissaolon kanssa,
Paras on, että Jooseppia ensin joku päivä kaivataan, sitten toisena
haetaan ja viimein löydetään ja luullaan kuoliaaksi pudonneeksi. Hän
menee alas vetääkseen ruumiin paremmin piiloon; mennessään hän
havaitsee kätensä verellä tahrautuneiksi äskeisestä raahaamisesta; nyt
on ryvettynyt myös kirveen varsi. Hän heittää kirveen hiiteen; saapihan
siihen selitystä jotakin, mihin se on joutunut. Mutta nyt tulee
Hovilainen, ja Taavin täytyy nyt jo löytää Jooseppi kuoliaaksi
pudonneena. Niin on käynyt, se on melkein varma. Ja Taavi on aatellut:
Jooseppi oli mielipuoli ja juoppo, ei hänestä ollut hyötyä vähääkään,
päinvastoin olisi hän paljon vahinkoa ja pahennusta matkaansaattanut.
Eihän se niin kovin suureksi synniksi ole katsottava, että poistaa
semmoisen --

Toisena päivänä tutkimuksen jälkeen pantiin Taavi kiinni ja laitettiin
vankilaan.

Siihen vaikutti vielä sekin, että nimismies oli sattunut kuulemaan
Lotan puhetta paosta Ameriikkaan. Sentähden oli toinen lautamies nämä
päivät oleskellut Hovilassa ja pitänyt silmällä Hannulaisten toimintaa.

No nyt pääsen kerrankin herrain pistopuheista, että olen liian löyhä
muka, virkahti Varmanen itsekseen.

       *       *       *       *       *

Mutta pitkät olivat päivät Hannulassa, raskas surun aika oli täällä
alkanut.

Lotta oli aivan murtunut murheesta. "Meillä ei ole poikaa enää --
vanhuutemme turva vietiin -- korjaa meidät, Herra, pois tästä
kurjuudesta", niin voihkasi hän yöt ja päivät. Juuri joskus nukahti hän
ja näki unessa kaikki entisellään: kodissa vallitsi taas se
tyytyväisyys ja iloinen mieli, minkä ahkeruus ja työhalu tuottaa,
Taavin ja Annan sydämen toiveet olivat toteutumassa, ja Jooseppikin
alkoi toista, hyödyllisempää elämää. Mutta katkerampi aina vaan oli
todellisuus, kun unen haaveet haihtuivat ja tuo tuskallinen tunto taas
painui hänen sielunsa yli.

Ja Timo istui yksin suruissansa kamarissaan ja mietiskeli yhä. Hänellä
nyt ei ollut mieltä työhön, häntä ei enää ilahuttanut kaunis viljan
kasvu. Mitä maallisesta hyvästä, kun sielun-rauha puuttuu! Hän koetti
kyllä edelleen lohdutella sekä vaimoansa että itseään, mutta ei se
tahtonut käydä päinsä. Oli senkaltaisiakin hetkiä, jolloin hän itse
epäili Taavin syyttömyyttä. Hän otti Testamentin esille: Jumalan
sanasta saan lohdutusta, arveli hän. Toissa pyhänä hän oli ollut
poissa kirkosta ja lukenut saarnaa kotiväelle. Epistolan kohdalla
Testamentissa oli vielä pari lehteä merkiksi käännettynä. Siitä kirja
avautui, ja hänen silmänsä sattuivat heti ensimmäiseksi seuraavaan:
"jokainen joka veljeänsä vihaa hän on murhaaja; ja te tiedätte ett'ei
yhdessäkään murhaajassa ole ijankaikkinen elämä pysyvä". -- Enempää ei
hän voinut lukea, silmät tosin tuijottivat kirjaimiin, mutta ajatukset
olivat poissa. Hän johdatti mieleensä Taavin ja Joosepin välin
viimmeisinä vuosina, ja hänen täytyt tunnustaa, ett'ei se ollut hyvä
ollut. Julkista riitelemistä taikka vainoa se ei ollut, vaan monessa
tilassa oli Taavi näyttänyt vihaista mieltä Jooseppia kohtaan, ja
valitettavasti oli Timon oma käytös usein pikemmin edistänyt kuin
vastustanut tuota mieltä. -- Huoaten painoi hän kirjan kiinni, ja
arveli mennä pellolle. Mutta kellen minä tässä nyt kokoilen ja säästän?
aatteli hän. Jos Lotta kuolee ja Taavi tuomitaan, tiesi sen kuka
kelvoton minut perii. Ei, ei, kyllä minä vielä huolta pidän, ett'ei
kunnoton minun varojani saa! päätti hän melkein ääneensä, kun samassa
herra Kokka astui sisään.

Puisteltuansa Timon väkinäisesti tarjottua kättä, sanoi hän suurimmalla
myötätuntoisuudella kuulleensa tuon ikävällisen sanoman ja arveli
nimismiehen käyttäinneen oma-valtaisesti, kun pani kiinni niin
yleisesti rehelliseksi ja siivoksi tunnetun miehen kuin Taavi oli, ja
vakuutti että tämän syyttömyys kohta oli tuleva ilmi.

Timossa rupesi nousemaan suosiollisempia tunteita Kokkaa kohtaan.

"Voi onneton paikka, ett'ei kukaan tuota vierasta herraa ole nähnyt",
sanoi Timo. "Sillä varma on, että joku semmoinen on täällä kulkenut, ei
Taavi ennenkään ole valhetellut".

"Kuulkaahan!" virkkoi Kokka. "Yksi keino meillä on, saadaksemme hänestä
selvän".

"Ja mikä se olisi?" kysyi Hannula tarkalla huomiolla.

"Tiedustelu sanomalehtien kautta", sanoi Kokka.

"Jaa, olen minäkin sinne päin jo ajatellut -- olisikohan tuosta apua?"
arveli Hannula.

"Kaiketi", vastasi Kokka. "Kyllä minä sen asian toimeen panen, jos
tahdotte ja kustannukset suoritatte".

"No voisi koettaa, koska maisteri on niin hyvä ja tahtoo auttaa minua
yksinkertaista talonpoikaa. Jos olisi siitä apua, niin olen teille
sangen kiitollinen".

"Ei kiittämistä, minä täytän vaan velvollisuuteni lähimmäistä kohtaan.
Kyllä tekin auttaisitte minua missä voisitte".

"Pitäähän lähimmäistä auttaa -- hm -- missä voi, ja kun oikea tarve
vaatii", sanoi Hannula varoen, ja hänen kiitollisuutensa näytti hiukan
jäähtyneen.

"Semmoiseen tilaan minä ehkä kohtakin joudun -- että kova tarve
vaatii", alkoi nyt Kokka. "Näinä päivinä lankeaa eräs vähäinen laina
maksettavakseni, ja minä olen aina sangen tarkka suorittamaan semmoisia
asioita. Nyt kuitenkin puuttuu vielä vähän tuohon summaan -- noin pari
sataa markkaa -- ja minä toivon ett'ette ole vastaan kun nyt pyydän
teitä piirtämään takaussitoumuksenne tähän vähäiseen lappuun".

Kokka veti velkakirjan esille.

Timo Tarkkasen kasvot kävivät tavallista tylymmiksi.

"Ei, hyvä herra, takaukseen en ole ikinä mennyt, enkä mene vastakaan.
Takaukset tuottavat turmion. Jos olisi minulla enemmän rahaa kotona,
niin auttaisin teitä, mutta nyt en voi sitäkään tehdä, näinä aikoina
kuu ei mene mitkään maan-tuotteet kaupaksi".

Nyt oli Kokan vuoro tylystyä; hän katsoi kuitenkin parhaaksi näyttäytyä
tyyneltä.

"No ehkä soveltuu paremmin tuonnempana", sanoi hän.

"Ehkä", toisti Timo vaan. "Älkää pahaksi panko --"

"En suinkaan, en suinkaan! Ja kyllä minä tuon ilmoituksen toimitan
Viralliseen lehteen -- olkaa huoleti vaan, mutta pari kymmentä markkaa
se ainakin tulee maksamaan".

"Entä teidän vaivanne?" kysyi Timo arvellen.

"Ei mitään, ei mitään, ystävän työtä tämä on vaan", vakuutti Kokka.

Timo toi kolmekymmentä markkaa, ja Kokka heitti hyvästi. -- -- --

"Saituri", sanoi Kokka itseksensä, kääntyen Hovilaan. "Ei hän mene
takaukseen eikä hänellä ole rahaa; ja sillä luulee päässeensä, viisas.
Nähdäänhän! niinkuin Hovilainen sanoo. Mutta kyllä taidat saada odottaa
tuota ilmoitusta. Tiedänhän minä paremmin vielä kuin muut että Taavin
viisaasta päästä tuo herra on kotoisin, ei muualta. Miettiköön nyt
itse, mistä hänet löytäisi. Kyllä Anna taipuu jo sillä aikaa, kun ei
sulhasta päästetä putkasta".

Hän vihelteli iloisesti ja heilutti keppiään.

       *       *       *       *       *

Ja millä mielellä Hovilassa oltiin tuon tapauksen jälkeen?

"Semmoinen mies vävyksi kunnialliseen perheesen, ihan hirvittää kun
sitä aattelee!" sanoi Miina. "En voi kiittää Jumalaa niin kuin pitäisi
siitä, että hän on antanut minulle niin paljon älyä, että vähän
näöstäkin tiedän minkälaatuinen mies on. Luota minuun, Lydia,
semmoisissa asioissa aina. Taavi Hannula on ollut minusta
vastenmielinen, vaikka kuinkakin muut ovat häntä kiitelleet. Voi
kuitenkin, murhamies vävyksi!"

"Eihän teidän tarvitse sitä ajatella -- ja eihän se vielä ole varma,
että hän on murhamies", vastasi Lydia.

"Eikä se tulekaan. Kyllä hän on syytön, niin minä ainakin arvelen",
sanoi Antti.

"Niin syytön, ett'ei hän semmoista hirmutyötä milloinkaan olisi voinut
edes ajatellakaan", lisäsi Anna, luoden kiitollisen silmäyksen Anttiin.

"Ole vaiti, sinä, ei sinun mieltäsi tässä kysytä", tiuskasi Miina
Annalle. "Mutta sinulle semmoinen mies olisi omansa".

"Semmoinen mies kuin Taavi Hannula on parhaallekin tytölle hyvä",
uskalsi Anna vastata.

"Lähde lievittämään hänen vankeuttansa ja ota osaksesi puolet hänen
rikoksestaan, niin päästään sinustakin", pilkkasi Miina.

"No, no, älkäähän taas", koetti Antti välitellä.

Anna meni ulos, kyyneleet silmissä.

Tuhannessa tuskassa oli Anna ollut näinä päivinä. Kuultuansa
tuosta tapauksesta oli hänen ensimmäinen ajatuksensa kiiruhtaa
tutkimus-paikalle ja sanoa että Taavi edellisenä iltana oli ollut hänen
kanssansa eikä Joosepin. Taavi kentiesi ei ollut ilmoittanut heidän
yhdessä-oloaan, koska hän (Anna) oli kieltänyt, ja nyt luultiin
Taaviksi joku muu, joka Joosepin oli yhdyttänyt, kulkenut hänen
kanssaan kalliolla ja sitten hänet murhannut. Hän sieppasi huivinsa ja
lähti juoksemaan, mutta samassa iski hänen mieleensä Taavin sanat kun
Jooseppi meni sivutse: "Ei tuo edes viinaan kuole. Ei hänestä suurta
vahinkoa tulisi" -- ja tuo kellojuttu -- "kyllä minä kohta kovistan
häntä" -- Herran tähden! mitä olin tehdä, jos sinne menisin, voisin
saattaa Taavin turmioon sen sijaan kuin auttaa häntä. Aivan vaaleana
kääntyi Anna takasin. Sillä siinä ei ole kyllä että minua nyt
kuulustellaan -- sitten viedään vielä valalle. Nyt voisin olla
kertomatta noita Taavin sanoja, vaikka kuinka minulta kyseltäisiin --
en sanoisi enempää kuin minkä tahdon sanoa. Mutta saisinko sittenkin,
valan tehtyä oikeuden edessä, sanoa vaan minkä tahdon? Olisinko
valapatturi, jos ilmaisisin yhtä ja salaisin toista? Ja voisiko
todistukseni muutenkaan hyödyttää Taavia? Siitähän kuuluu, kuin olisi
tuo tapaturma taikka murha tapahtunut meidän yhdessä-olomme jälkeen --
vai olisiko juuri sillä ajalla tapahtunut. Ajatukset pyörivät hänen
päässään, ja samalla piti teroittaa huomio kaikkeen minkä kuuli, ja
päälle päätteeksi toimitella talon askareet. Hän oli kuin toimeton. Hän
teki tehtävänsä niinkuin unissa-kävijä -- ei surmiksensakaan hän olisi
voinut jälestäpäin tehdä tiliä toimistaan, pitäisi päästä Taavin
puheille tavalla taikka toisella, siihen päätökseen hän jäi, arvelipa
vaikka miten. Mutta nyt tuli isäntä kotiin, kertoi lyhyesti, että Taavi
oli havaittu syypääksi veljen-mnrhaan ja oli kohta joutuva
vangittavaksi, sekä kielsi perheeltänsä ja talonväeltä kaiken
kanssakäymisen Hannulaisten kanssa. Mitäs nyt tehdä, miten nyt päästä
Taavin luokse! Anna raukalle tuli arvelemista taas. Jos isäntä saa
tietää että siellä olen käynyt, niin hän suuttuu silmittömäksi, vieläpä
pieksääkin minut. Voi voi tätä onnetonta elämätä, kun viimeinen ilo,
viimeinen toivo vietiin! Mitenkä minä nyt enää tässä saan kärsiä!
Menisin vaikka toista vertaa työläisempään palvelukseen, kun saisin
vaan ystävällisen kohtelun. Tässä minua haukutaan ja pilkataan aamusta
iltaan, eikä kuitenkaan päästetä pois.

Illan tullessa koetti hän kiepsahtaa Hannulaan, mutta muutaman askeleen
päässä koti-portista tuli herra Kokka vastaan, kysyi minne hän meni ja
tarjoutui seuraksi. Anna piti parempana kääntyä takaisin; hän ei
huolinut vastata, vaan kiiruhti pois, päästäksensä kuulemasta tuon
veijarin imarruksia taas. Eilis-iltanakin oli Kokka koettanut pidättää
Annaa, kun tämä oli menossa Taavia kohtaamaan.

Kokka oli rakastunut Annaan ja oli yhäti vakosalla saadaksensa salaa
tavata häntä ja periä tuon Taaville kuuluneen rakkauden, minkä jo
aikoja sitte kulkupuheet ja hänen omat tarkistaneet silmänsä hänelle
olivat ilmaisseet; hän oli rakastunut myös Lydiaan, ainakin piti hän
Lydiaa ja Miinaa semmoisessa luulossa, ja nämä toivat tätä kunniotusta
näkyviin joka tilaisuudessa.

Kummakos sitten että Kokka mielellään oleskeli Hovilassa. Hän oli
siellä joka päivä. Viimeksi mainitun käyntinsä jälkeen Hannulassa tuli
hän taas Hovilaan, ja meni tällä kertaa suoraan isännän kamariin.
Joosepin äkkikuolemasta tuli tietysti puhe. Kokka oli aivan samaa
mieltä kuin Hovilainen; murha tässä oli, tuo Taavin vieras herra oli
vale-kuva, Taavin oma keksimä. Tosin oppineet miehet toisinaan tekivät
jalkamatkoja, mitkä kielimurteita tutkiakseen, mitkä muinaismuistoja,
satuja ja semmoista kansasta kyselläkseen, mutta he kulkivat silloin
miehissä, ei yksitellen; kukas herrasmies muuten niin ilman kapineitta
kulkee.

"Tosin ei minullakaan paljon ollut", lisäsi hän, muistaen laihaa
laukkuansa; "mutta koska Antti sanoi täällä olevan niin hyviä
mestareja, päätin minä täällä teettää vaatteita itselleni".

"No mikäs se on muu kuin valekuva", toisti Hovilainen; "olisihan tällä
yli kolmen peninkulman matkalla edes jonkun pitänyt häntä tavata".

"Ainakin minun", virkahti Kokka.

"Olitteko te ulkona sinä iltana?" kysyi Hovilainen, tarkistuen.

"Olinhan minä, vieläpä aivan likellä tuota rantapolkua, vaan en minä
siinä nähnyt ketään sivutse kulkevan".

"No mutta pitäähän teitäkin kuulustella vieraana-miehenä", päätti
Hovilainen.

"Mitäs minä oikeuteen tulisin, kun en kumminkaan sen enempää tiedä",
vastasi Kokka.

"Murha-asiassa on vähinkin tieto suuresta arvosta", sanoi Hovilainen.
"Eikä tämä mikään vähänen tieto ole -- ei olekaan".

Hovilainen hyöriskeli näinä aikoina kylissä rauhatonna; häntä
kiihotti siihen osaksi halu koota todistuksia Taavia vastaan, osaksi
pelko että jotakin tämän hyväksi voisi ilmautua, mikä silloin, jos
mahdollista, pitäisi poistaa. Hän ei ollut varma vakuutuksessaan
Taavin syyllisyydestä, ei hän eikä Ville ollut tuntenut tuota Taavin
kumppania Joosepiksi, vaikka sitä nimismiehelle niin vahvasti olivat
vakuuttaneet. Mutta juuri koska hän niin pontevasti oli ryhtynyt
syyttämään, olivat nyt epäilemiset kapaloihinsa tukehutettavat ja
eteenpäin mentävä yhtä pontevasti, ja sentähden oli Kokan ilmoitus
sangen terve-tullut tieto.




VIII.


Pari viikkoa oli kulunut. Tyyneveden seuroissa alettiin jo muustakin
puhua kuin tuosta Hannulan murha-jutusta. Siihen oli myös tukehtunut
tuo huhu Hovilaisen kosioimisesta; se oli menettänyt arvonsa samassa
kun se rupesi leviämään, sillä Hovilaiselle ei voitu nauraa, häntä piti
nyt onnitella siitä, ett'ei tullut toimeen yhdistys miehen kanssa, joka
sitten joutui kiinni murhasta. Hovilainen käveli pää kekassa kuin
ainakin, hieroi käsiänsä ja oli hyvillään. Hänen uhkailunsa, että häpeä
oli kääntyvä Hannulaiselle itselleen oli toteutunut. Juuri kun hän
mietti miten voisi välttää ihmisten naurua tuon häpeällisesti
rauvenneen naittamis-tuuman johdosta, juuri parhaiksi sattui tuo
tapaus, mikä korvasi hänen kunniansa ja saattoi naurajat hänen
puolellensa. Nyt oli hänen vihansa laimennut, hän ei huolinut
Hannulaisista paljon mitään puhua, eikä heistä paljon tiedettykään,
koska isäntä oli kieltänyt talonväkensä pitämästä minkäänlaista
yhteyttä heidän kanssaan.

Herra Kokka oli edelleen ahkerin vierailija Hovilassa, ja oli siellä
voittanut vielä enemmän arvoa luentojensa kautta, joita hän pari oli
pitänyt ja joita Miina ja Lydia ylistivät korkeimman opin tuotteina.
Hän oli puhunut puuta heinää, mutta tähän asti toki julkisissa
tilaisuuksissa jokseenkin pysynyt suuntaisuuden rajoissa. Hän tahtoi
viihdyttää silmällä-pitäjät huolettomuuteen. Sillä yksityisissä
seuroissa hän otti vahingon takaisin ja iski hillimättömästi noihin
ruotsalaisiin kansan sortajiin. Rakkausseikoissaan oli hän tyyten
pettynyt, kun luuli Annan luopuvan hänen puoleensa. Anna inhosi häntä
päivä päivältä yhä enemmän. Ja Kokka kiroili Taavia, joka vankinakin
vallitsi Annan sydämessä. Ensi aikoina oli Anna sentään suvainnut
Kokkaa vähän paremmin, mutta eipä se ollutkaan muuta kuin ett'ei hän
huolinut hänestä valittaa, kun hän tunsi Taavin luulevaisen luonteen ja
pelkäsi pahoja seurauksia hänen kiivastumisestansa. Nyt näytti hän
inhoansa aivan tahallaan. Ja sepä olikin hänelle hyödyksi, sillä Lydia
kääntyi päivä päivältä ystävällisemmäksi häntä kohtaan. Niin oli Annan
tila viimeihin aikoihin saakka jokseenkin auttava, kun äkkiä eräs asia
nosti taas kateuden ja vihan häntä vastaan vireille. Ville oli yhtenä
päivänä lähetetty asialle Sivelinin kauppapuotiin. Palattuansa sieltä
ja tehtyänsä tilin toimestaan, meni hän sitten salaa Lydian kamariin,
veti taskustansa paketin, antoi sen Lydialle ja sanoi kauppamiehen sen
lähettäneen. Lydia avasi paketin, ja näkyviin tuli sievä laatikko, joka
sisälti mitä oivallisimpia sokerileivoksia. Lydiaa kummastutti tämä
lahja, sillä eihän Sivelin ennen näyttänyt olevan niin ihastunut
Lydiaan; mutta vielä enemmän hän kummasteli löydettyänsä kannesta
kirjeen näin kuuluvan:

  "Rakastettava ja kunnioitettava neiti!

  Näillä rivillä nyt lähestyn teitä ja luulen saattavani ne teidän
  käteenne vähimmin huomattavalla tavalla, kun suljen ne tähän
  laatikkoon. Samalla pyydän teidän vastaanottamaan vähäsen tuomisia
  pääkaupungista. Jo kauvan olen ajatellut lähestyä Teitä seuraavalla
  tunnustuksella ja pyynnöllä, vaan en ole tähän asti rohjennut sitä
  ilmaista. Mutta nykyisin olen minä asianhaarain johdosta tullut
  siihen mieleen, että ehkä minun ei pitäisi pitemmältä viivytellä.
  Minä toivon että ymmärrätte minun tarkoitukseni ja ett'ette sitä
  väärin selitä. Minä olen monta monituista kertaa huomannut Teidän
  hyvät avunne ja jalon sydämenne ja olen jo kauvan rakastanut Teitä,
  vaikka en sitä ole ilmaissut. Mutta nyt kun tämän olen tunnustanut,
  kysyn teiltä: myönnyttekö tulla vaimokseni? Minä olen tottumaton
  mielistelemään koreilla puheilla ja iloisalla käytöksellä niinkuin
  monet muut, mutta vaikka en siten ole pyytänyt teidän suosiotanne,
  niin olkaa sentään vakuutettu siitä, että sydämessäni rakastan teitä
  enemmän kuin mitä kauniimmilla sanoilla voisi lausua.

  Tähän odotan ja pyydän vastausta, toivoen siihen kohtakin tulevan
  tilaisuutta. Pysyn alati

                                 Teidän nöyrimpänä palvelijananne
                                         Johannes Sivelin".

Joku aika takaperin olisi Lydia tästä kirjeestä suuresti ilostunut, ja
arvelematta antanut myönnytyksensä, sillä tässä oli avioliitto tarjona,
jota yksikään talontytär pitäjässä ei olisi voinut halveksia. Mutta
siitä asti kun Lydia oli tullut tunteman Föhrbergin, sittemmin Kokan,
eli hänessä toivo nousta oikeaksi rouvaksi herras-säätyyn, ja se oli
syynä mintähden mielensä pysyi melkein penseänä, luettuansa kirjeen.
Pitihän tuota kirjettä toki näyttää äidille, ennenkuin rukkaset
annettiin. Miina tuli siis tietämään asiasta. Miina oli alusta pitäen,
kuten tunnettu, ollut yhtä mieltä tyttärensä kanssa; mutta sittemmin,
kun päivät pakenivat ja unikot vierivät ilman mitään maisterin
kosimista, alkoi hän jo epäillä tuon loistavan tulevaisuuden
toteutumista. Niinkuin huolikkaan äidin tulee, kehoitti hän siis nyt
Lydian antamaan myöntävän vastauksen näinkin arvoisalle miehelle, ja
kuta pikemmin sitä parempi. Lydia puolestaan tahtoi tarkkaan miettiä
asiata sekä sitten joskus vastata suullisesti, eikä kirjallisesti.

"Eihän hänen kirjoitustansa vielä oikein ymmärräkään. Mitä se
merkitsee, että hän nykyisin on tullut siihen mieleen, ett'ei hänen
pitäisi enää viipyä -- että minä ymmärrän hänen tarkoituksensa j.n.e."

"Hän kadehtii maisteria, etkö sitä ymmärrä, höpsä", sanoi Miina. "Mitä
siinä on aprikoimista, jos et ajoissa ota niin jäät vielä vanhaksi
piiaksi. -- Mitähän Olli tähän sanoo?"

"Ei tarvitse isälle sanoa". --

Mutta Miina oli jo ennättänyt huutaa ovesta miehelleen, joka istui
tuvassa:

"Ukko, tulehan tänne uutista kuulemaan!"

"Akkain juoruja!" urahti ukko, mutta ukko oli jokseenkin utelias ja
nousi ylös. "No nähdäänhän!"

"Mitäs siihen sanot, Olli", sanoi Miina niinpiankuin miehensä oli
ovesta astunut, "kun Sivelin on kosinut Lydiaa?"

"Mitäs minä siihen sanoisin," vastasi Olli, teeskennellen
välinpitämättömäksi; "minulla on Lydian naimiskaupoista ollut harmia
kyllä, en niihin hopussa nenääni pistä", ja samalla luki hän
halullisesti kirjeen, minkä Miina hänelle oli antanut.

"Mitä vaan itse sanot, Miina", jatkoi hän sitten. "Maisteri Kokanhan
sinä olit vävyksesi valinnut".

"Niin kyllä, ja ottaisin hänet siksi vieläkin, kun vaan saisin", oli
vastaus.

"Eihän sitä vielä tiedä vaikka saisittekin", virkkoi Lydia hymyillen.

"Älä puhu joutavia", sanoi isä äreästi. "Kerrankos minä olen sitä
teille saarnannut, ett'ei maisteria pidä odottaa, ei ollenkaan. --
Mutta, niinkuin sanoin, minä en huoli tähän puuttua. Ota Sivelin,
jollet pidä parempana jäädä vanhaksi piiaksi".

Ja ukko meni takasin tupaan istumaan.

Seuraavana päivänä kysyi Hovilainen noin vaan sivumennen Miinalta:

"No onko Lydia päättänyt?"

"Vielä mitä, aina hän vaan arveluissaan huojuu", vastasi Miina. "Sinun
olisi pitänyt olla luja eikä noin leväperäinen. Nyt voi tapahtua,
ett'ei tule mitään tästäkään naimisesta, joka on jokseenkin aivan
toisellainen kuin se, mitä sinä puuhasit".

"Nähdäänhän!" virkkoi Hovilainen malttavaisesti. Itseksensä oli hän
päättänyt.

Iltapuolella valjastettiin "Virkku". Isäntä lähti kirkolle, kuten
sanoi. Päätarkoituksena kuitenkin oli käydä Sivelinissä.

Kun Hovilainen astui kauppapuotiin, oli Sivelin itse siellä. Hän pyysi
kohteliaasti isäntää astumaan kamariin.

"Painakaa puuta ja pankaa piippuun -- vaan sikarejahan te poltattekin,
tässä olis Havannoja".

"Kiitos, kiitos! Teillä kauppiailla vaan on parasta joka laatuun, ja
teidän kukkaroonne ne ihmisten rahat viimein kuitenkin pysähtyvät",
sanoi Hovilainen leikkisästi ja imeskeli Sivelinin sikaria, jonka haju
lujasti todisti vastaan kaikkea yhteisyyttä Havannan kanssa. "Olisi
minulla taas vähän raha-asioista puhelemista teidän kanssanne, mutta
ehkä ensistään selvittelemme erään toisen asian. Minä olen tässä
tyttäreni asiamiehenä".

"Jaha", sanoi Sivelin luontevasti, "jos voin jollakin tavoin tehdä
neiti Lydialle palveluksen, niin teen sen sangen kernaasti".

"Lydia ei salaa mitään vanhemmiltansa, hän kun tietää että me aina
hänen parastansa tarkoitamme. Hän siis näytti tuonkin kirjeen, minkä
eilen hänelle lähetitte".

Siveliniä kainostutti:

"No, no, älkäähän olko millännekään", rohkaisi Hovilainen. "Minä tuon
teille nyt hyviä --."

"Suokaa anteeksi että keskeytän," sanoi Sivelin, ahkeraan punoen
vähäisiä viiksiänsä. "Tässä on ikävä hairaus tapahtunut. Kirje ei ollut
neiti Lydialle".

"Olipa", väitti Hovilainen; "siihen kirjeesen, mikä makeis-laatikossa
tuli, oli kirjoitettu: rakastettava kunniallinen neiti."

"Makeiset", vastasi Sivelin hymyillen, "pyydän neiti Lydian pitämään
hyvänänsä, mutta kirjeen tahtoisin takasin. Käärös oli oikeastaan
toiselle menevä".

"Toiselle?" kysyi Hovilainen suuresti harmistuen; "kenelle toiselle?
Annalle ehkä taas?"

"En sitä vielä voi teille sanoa", vastasi Sivelin.

"Nyt ovat ihmiset hulluiksi tulleet", murisi Hovilainen, nousten
ylös ja ottaen lakkinsa. "Hahah", naurahti hän sitten ja jatkoi
pilkallisesti:

"Annalle siis oli kirje! Mutta mitä tekin, vanha mies, viitsitte
joutavissa kujeilla. Ei Anna ole mikään neiti, ettekö sitä ole tiennyt
-- pikemmin palvelija meillä, kyllä hänet vähemmälläkin olisitte
saaneet".

"Se on minun oma asiani miten kirjoitan ja käytän itseäni naisia
kohtaan", vastasi Sivelin työlästyen. "Neiti Anna muutoin ei ole teidän
palvelijanne, vaan teidän ottotyttärenne ja ansaitsee paremman kohtelun
kuin mikä hänelle Hovilassa kuuluu osaksi tulevan".

"Ja se on minun oma asiani, miten minä kohtelen talonväkeäni" vastasi
Hovilainen vihaisesti. "Hyvästi!"

"No eihän tästä tarvitse ruveta vihaa pitämään," lepytteli nyt Sivelin.

"Ei ensinkään, ei ensinkään", vastasi Hovilainen; "hyvä ystävä, joka
tahdotte pelastaa palvelijani hänen orjuudestansa. Hahaha!"

Ukko nousi kärryihinsä ja ajoi pois, Siveliniin enää kääntymättä.

Tämä taas meni välinpitämättömän näköisenä huoneesensa.

Hovilainen kääntyi kotiin päin; hän ei ollut sillä tuulella, että olisi
huolinut vielä lähteä kirkonkylään. Juuri kun hän ajoi pihaansa, tuli
Anna kotiin toista tietä, mikä vei Hannulaan. Hovilainen oli tupaan
astuessaan synkän näköinen kuin ukkosen pilvi.

"Tulehan tänne. Miina, vuorostasi uutista kuulemaan", virkkoi hän ja
meni kamariinsa, jonne Miina häntä heti seurasi.

"Mikähän uutinen se on", sanoi Lydia, pani virkkauksensa pöydälle ja
meni ovelle kuuntelemaan.

"Sinusta taitavat puhua, ja naimisista", kuiskasi hän sitten. "Mitähän
heillä nyt on mielessä".

"Ei hyvää ainakaan", vastasi Anna huo'aten. "Isäntä katsoi minuun niin
vihaisesti kuin tuli".

"Pidä sinä paremmin puoltasi Anna", sanoi Lydia palaten pöydän luo, "ei
sinun muuten täällä käy hyvin".

"Jospa saisin kuolla, niin pääsisitte minusta".

Samassa tulivat Hovilainen ja Miina kamarista. Nyt oli Miinakin
ukkois-pilven kaltainen.

Ei kukaan puhunut mitään isoon aikaan; Miina istui taas työhönsä ja
isäntä käveli edestakaisin.

"No mitä Hannulaan kuuluu, Anna?" kysyi viimmein Miina pilkallisesti
katsoen Annaan. "Saiko neiti Anna sieltä terveisiä murhamieheltä?"

Anna ei vastannut mitään.

"Siellähän sinä kävit?" kysyi taas Miina.

"Etkö vastaa, tollukka!" karjasi Hovilainen. "Kävitkö vai etkö?"

"Kävin", vastasi Anna, joka oli mennyt vielä tavallista vaaleammaksi.
"Lotta on sairas ja suruissaan, sentähden minun täytyi käydä --"

"Täytyi", toisti Hovilainen, seisattuen Annan eteen. "Et taida enään
muistaa, että minä kielsin sinua siellä käymästä".

"Tiesinhän minä", vastasi Anna hiljaisesti, "että se teitä suututtaisi,
mutta --"

"Mutta mitäs siitä väliä pidit, eikö niin?" täytti Hovilainen. "Mutta
minä tiedän", jatkoi hän kouristaen Annan käsivartta niin että
tyttöparka kirkasi, "että jos sinä toisen kerran, minun kiusallani ja
uhallani menet sinne, niin väännän nenäsi nurin. Virnaile sitten
sorealla naamallasi."

Anna kävi yhtä punaseksi kuin hän äsken oli vaalea, kyyneleet
tunkeutuivat hänen silmiinsä, ja hän kiiruhti ulos.

"Aina te olette niin häijyjä Anna raukalle, että oikein säälittää sitä
kuulla ja nähdä", sanoi Lydia. "Sitä on Anttikin monesti sanonut".

"Pidä sinä leukasi!" huusi Hovilainen. "Se vielä puuttuu että tuon
tollukan kanssa teette liiton vanhempianne vastaan. Olkaa te vaan
varoillanne, sinä ja Antti, kyllä minä opetan teidät tietämään huutia.
Nähdäänhän!"

"Tokkohan niin hellinet Annaa, kun saat kuulla mitä isä äsken puhui
minulle", sanoi Miina.

"No mitä hän puhui?" kysyi Lydia.

"Täytyyhän se sinulle sanoa", vastasi äiti, "ett'ei enempiä selkkauksia
vielä syntyisi. Mutta ensiksi, tietääkö Anna tuosta Sivelinin
kirjeestä?"

"En minä ole siitä kenellekään vielä sanonut, kun en tiedä itsekään
mitä teen", oli Lydian vastaus.

"Nyt saat sen tietää", sanoi isä, "tuo tänne kaikkityyni, sekä kirje
että laatikko, ei ne sinun talletettavanasi saa olla pitemmältä".

"Ne olivat, näet, Annalle eikä sinulle ajotut," selitti äiti.

"Annalle aiotut", toisti Lydia ja katseli vanhempiinsa, suu auki
hämmästyksestä. "Herra Jumala! Ja minä otin ne itselleni; nyt minä
häpeän silmät päästäni".

Hän nauraa kikatti ja peitti käsillänsä punastuneita kasvojansa.

"No ehk'ei siitä saa kukaan kuulla", arveli Miina.

"No ei vaan", sanoi isäntä; "kyllä me taas toisen kerran joudumme
ihmisten suuhun, ja kaikki tuon vieraan tyttöluntun tähden".

"Mistä isä sen sai kuulla?" kysyi Lydia. "Johan siis siitä ihmiset
tietävät."

"Mistä kuulin -- no, tapasin tieltä erään tuttavan, joka sinne päin
viittaili, senpätähden kohta käännyin takasin", oli vastaus.

"Mutta olehan huoleti, ei vielä tiedetä muuta kuin että Sivelin oli
lähettänyt lahjan Annalle, vaan ei tiedetä kuka sen vastaanotti. Kyllä
tuo Sivelin on helkkarin hölmö. Ma häntä niin heittiöksi olisi luullut.
Vai mitä siihen sanot, Lydia?"

"En minä tästä käänteestä kovin sure", vastasi Lydia. "Mielelläni minä
suon Annalle koko Sivelinin".

"Tyhmeliin hänen pitäisi olla nimeltänsä, eikä Sivelin", sanoi isä.
"Mutta tuoppas tänne kirje ja konvehtirasia ennenkuin Anna tulee".

"Mutta mitenkäs ne nyt annamme hänelle, ett'ei erehdystä huomattaisi.
En ole vielä ottanut kuin muutaman noista makeisista, ja sitä ei
voitane huomata, pannaan sama paperi ympärille, niin --"

"Ei sillä antamisella niin kiirettä ole", keskeytti Miina; "ja sen
ottaa isä toimekseen. Mutta kuule sinä! sinä et saa sanoa tästä Annalle
mitään, kyllä et silloin arvostasi pitäisi mitään. Ajoissa asia saatiin
selville. Sentähden emme ole tietävinämmekään koko asiasta mitään,
emmekä huoli siitä tietääkään."

"Mutta käärös on annettava hänelle, sanoohan Sivelin sen kumminkin eikä
tiedä vaikka hän jo olisi vastausta tiedustellutkin", sanoi Lydia.

"No kylläpä sinä koetat Annan hyvästä huolta pitää, vaikk'ei ole muuta
kuin pitkä nenä palkkanasi", vastasi Miina. "Annetaanhan se käärös
hänelle, ole huoleti".

"Ei sanaakaan enää tästä asiasta", ärjäsi Hovilainen; "muista se,
Lydia, taikka minä teen tyhjäksi sinun viimeisetkin naimis-toiveesi".

Lydia kävi kamarissaan, ja palasi takaisin käärös kädessä.

Olipa pikku huokaus seurannut kirjeen sulkemista laatikkoon taas:
"Olisihan tuo saanut olla minullekin!" Sellaiset kirjeet ovat näet
tyttölöillä voiton-merkkinä; vaikka niistä ei sen valmiimpaa
tulisikaan, säilyttävät he sentään niitä uskollisesti, ja jouduttavat
niillä joskus toisia vitkastelevia sulhasia.

"Nyt minä ymmärrän mitä nuo hämärät kohdat kirjeessä merkitsevät" --
sanoi Lydia antaessaan kääröksen isällensä.

"No joko alat taas?" keskeytti isä.

Lydia vetäytyi yksinänsä ajattelemaan. Hän oli itseksensä päättänyt
ennemmin taikka myöhemmin antaa Sivelinille rukkaset, vaikka hän
vanhempiensa pakoituksesta ensimmältä olisi ollut olevinaan
myöntyväinen. Nyt ratkesi asia ilman sitä, eikä hän siitä surrut. Olipa
ensi hämmästyksessään vähän iloinenkin; eihän hän nyt tarvinnut olla
mustasukkainen Kokalle. "Mielelläni suon Annalle Sivelinin", sanoi
hän siis. Mutta ei hän isänsä tytär olisi ollutkaan, jos hän ajan
arveltuansa olisi pysynyt aivan puhtaana kateudesta. Oli se melkein
liika onni Annalle, ja Kokan kosiminen ei ollut niin ihan varma, eikä
nyt käynyt kiihottaminen häntä uhkauksilla mennä Sivelinille. No
saakoon Sivelininsä, sanoi hän viimmein, tuon jäykän, harvasanaisen
vanhan pojan, mutta tunkeutukoonpas vähääkään minun ja Kokan väliin,
niin kyllä minä hänelle näytän. -- Mutta mitä nyt ihmiset sanovat.
Jokohan isä valehteli vai eiköhän todella enempää tiedetä. Tästä on
selvä otettava salaa, ja kuta pikemmin sitä parempi, parasta on,
niinkuin jo päätimme, ihmisten edessä olla aivan tietämätönnä ja välin
pitämätönnä. Enkä minä huoli enää edistää Annan naimista. Mitä hänen
tarvitsee päästä Sivelinin vaimoksi, ennenkuin minäkin olen rouva
Kokka, eli rouva Föhrberg -- kyllä hänen pitää ottaman se nimi takaisin.

Kohta kun Lydia oli mennyt pois, kutsuttiin Ville sisään.

"Mitä kauppamies sanoi, kun antoi sinulle eilen tämän kääröksen?" kysyi
isäntä.

"Te tiedätte siitä?" ihmetteli poika, tyhmästi katsoen isäntäväkeen.

"Tiedän kyllä, eihän se ole kuin kirja lainaksi", sanoi Hovilainen.
"Mutta millä sanoilla kauppamies sen antoi?"

"Juuri kun olin poislähtemäisilläni, toi hän kääröksen ja kuiskasi
minulle: Anna neidille tämä, anna neidille tämä".

Hovilainen vilkasi vaimoonsa.

"Nyt vie takasin tämä, ja tule takaisin heti ilman raastinta taikka
muuta lähetystä ottamatta. Muista se!"

"No, no!" Ja Ville meni.

"Anna-neidille tämä, aivan oikein," sanoi Hovilainen. "No sen pituinen
se! Mutta missähän se Anna-neiti nyt viihtyy; itkeä tillittää kai
jossakin loukossa eikä tee työtä edes ruokansa edestä."

Osaksi olikin se oikein arvattu. Anna oli mennyt ullakolle, saadaksensa
rauhassa itkeä oikein sydämen pohjasta. Tähän asti ei ollut isäntä
vielä käsin kosketellut häntä; nyt sekin oli tapahtunut. Kuitenkaan ei
katunut Anna tehneensä isännän kieltoa vastaan. Hän oli, vaikka suru
asui hänen omassa sydämessään, lohdutellut ja rohkaissut Lottaa, ja
tämä oli sangen kiitollinen hänen käynnistään.

Hiukan paremmaksi oli muuttunut mieli Hannulassa. Aika parantaa
sielunkin haavat. Murheessansa olivat Timo ja Lotta saaneet kokea monta
myötätuntoisuuden osoitetta pitäjäläisten puolelta. Ystäviä oli
tosinaan käynyt, moni terveisiä lähettänyt. Kerran kävi metsäherra
Spirlund ja kertoi ilmoittaneensa todistajaksi erään Juho Hirvosen,
joka tuona muistettavana iltana oli ollut ruununmetsässä aivan likellä
polkua latvuksia haloiksi hakkaamassa. Hän ainakin oli nähnyt tuon
kulkevan herran. Mutta Hirvosen puheille ei oltu vielä päästy; hänen
sanottiin olevan työssä toisessa pitäjässä. Kokka oli maininnut
ilmoituksensa olleen jo sanomissa: Tyynevedellä ei tainnut olla
kenelläkään Virallista lehteä, vaan kaupunkimatkallaan, kun hän saatti
Anttia seminaariin, oli hän nähnyt ne numerot, joissa se oli.

Toivo oli siis vireämmällä Hannulassa, ja työt ja toimet rupesivat
kulkemaan vanhaa rataansa.




IX.


Melkoisesti oli väkeä karttunut käräjä-paikalle Tyyneveden kirkolla.
Oli, näetten, ne välikäräjät tänään, joissa tuli tutkittavaksi tuo
murha-asia. Siellä täällä ihmis-parvet puhelivat asian päättymisestä.
Useimmat ukot arvelivat Taaville käyvän huonosti tässä asiassa, ja
ihmettelivät ett'ei hän ollut hankkinut puolustusmiestä itselleen.

"Hän ajattelee, että syytön ei tarvitse puolustajaa", sanoi eräs.

"Vaikka olis kuinka syytön, niin ei hän taida niin taitavasti maalata
asiaansa kuin laintuntija", sanoi toinen.

"Mitä pelkästä sanasta, eihän sitä uskota; mitä miehen rehellisyydestä
oikeuden edessä. Se tässä on paha, että tuo vieras kulkija katosi niin
tietymättömiin", sanoi kolmas.

"Ei tiedä vaikka vielä tulisi esille. Ei tämä asia niin hopussa pääty",
vastasi ensimmäinen puhuja.

"Ja tuo meidän hakemuksemme meni kuin menikin kuiviin", sanoi toisessa
parvessa eräs isäntä. "Saaliiksi saatiin parjauksia silmät korvat
täyteen".

"Vai oli julma taas tuo Pentti", kysyi toinen.

"No mitenkäs, miltei jo hakenut kässäkeppiään nurkasta, ha ha ha!" oli
vastaus.

"Teidän ei olisi pitänyt niin vähällä jättää," sanoi eräs nuori isäntä.
"Jos minä olisin siellä ollut, kyllä minä olisin ukolle totuutta
lukenut. Oikeuksiamme me tahdomme, ei muuta; mutta, paratkoon Jumala,
kansa on outo oikeuksiin, sillä kun ei oikeuksia ole ollut, ja
sentähden kun kerran herra huutaa, niin koko lähettikunta menee
käpälämäkeen".

"Aivan niinkuin kuulisi maisteri Kokkaa, niin on tuon Kettusen puheet",
sanottiin.

"Jaa", myödytti Kettunen hyvillään vertauksesta, "eipä siinä taida
paljon puuttua. Mutta kuulkaas! Kyllä teidän on mentävä uudestaan.
Muistakaa mitä Kokka sanoi: virkamiehet ovat kansan tähden, vaan itse
he luulevat kansan olevan heidän tähtensä".

"Mene itse, suupaltti", sanoi ensimmäinen puhuja. "Kyllähän sinä ja
Kokka puhua osaatte, mutta kun tointa kysytään, niin pistäytte
piiloon".

"Vai piiloon," alkoi Kettunen puolustella, mutta samassa ajoi tuomari
pihaan ja hänen jälessänsä pyrki itsekukin käräjä-huoneelle.

Tuomari Bengt Tybom oli keski-ikäinen mies, tanakkavartaloinen ja
ankaran näköinen mies. Kun hän pörheiden kulmakarvojensa alta iski
silmänsä toiseen, niin pois oli silloin leikki. Tänään oli ukko
tavallista äreämmällä tuulella ja syyksi siihen sanottiin seuraavaa:
Tybom, joka asui kaupungissa, oli tullut pitäjään jo edellisenä iltana;
häntä ei tavallisesti tarvinnut käräjäpaikalle kokoutuneen kansan
kaiken päivää odottaa. Hän tuli ennen liian aikaiseen kuin liian
myöhään, ja nyt hän erittäin tiesi, että nämä välikäräjät, joissa
paitsi murhajuttua tulisi käsiteltäväksi myös joitakuita
kruununasioita, runsaasti vetivät koko päivän. Hän oli ottanut
asuntonsa kestikievarissa, kuten tavallisesti näin lyhyeksi ajaksi. Jo
varhain aamulla ilmautui sinne joitakuita isäntiä Tybomin puheille.
Isännät lausuivat sen pyynnön, että "korkea-arvoinen herrassyötinki"
tahtoisi tästäpuoleen suomeksi sanella sihteerilleen pöytäkirjat, eikä
ruotsin kieltä käyttää niinkuin tähän asti. Asianomaiset ja todistajat
saisivat siten suorastansa varmuuden että heidän omat sanansa tulivat
pöytäkirjaan; ylöslukemista ei tarvittu ja siten voitettu aika olisi
kyllä tarpeellinen -- ei voisi sitten kukaan valittaa, että asioita
liian hätäisesti käsitellään. Tämä olisi heidän "nöyrä anomuksensa". --
Herra Kokan ansiotöitä oli tämän pyynnön aikaan saaminen, vaikka
vaikutteena siihen oli myös totuttu tapa Tybomin edelläkävijän
käräjöimisessä. Tämä ukko oli merkillinen siinä suhteessa, ett'ei
hän kiirettä tuntenut laisinkaan, ei ollut sitä sanaa hänen
sanakirjassansa. Leveästi ja laajasti hänen aikaansa käräjissä
juteltiin, kauvan ja kelpolailla silloin keskusteltiin. Jutut kestivät
toisinaan yöhön saakka, ja tuomari joskus nukahti istuimelleen. Kun hän
havahti ja näki asianomaisia edessään, virkahti hän: "pankaa ääneen!"
ja he alottivat sanottavansa alusta taas. Tybom oli toisellainen mies,
mutta hänen joutuisaa käräjöimistänsä ei ollut kansa vielä oppinut
suosimaan; ja nyt olivat ukot luulleet tilaisuuden sopivaksi
muistuttamaan entisistä ajoista. -- Mutta Tybom oli suuresti suuttunut,
sanonut heitä hävyttömiksi, kun rohkenivat ruveta kokeneen tuomarin
toimintaa korjaamaan, ja käskenyt heitä puikkimaan tiehensä pikemmin
kuin olivat tulleet.

Oikeus alkoi istuntonsa. Taavi saatettiin esille. Vankeus ei ollut
suurta muutosta vaikuttanut hänen ulkonäköönsä. Vaaleat olivat kasvonsa
ja osoittivat synkkämielistä malttavaisuutta, mutta silmäyksensä olivat
julman näköiset kuin ennenkin ja käytöksensä peloton.

Syyttäjä Varmanen antoi oikeuteen syytetyn papinkirjan ja lausui
kertomuksen pidetystä poliisitutkinnosta, päättäen että mikä tässä
tutkimuksessa tuli ilmi ynnä useat jälkeenpäin tulleet todistukset kuin
myös se yleisesti tunnettu seikka, että Taavi Hannula aina oli vihannut
velipuoltaan Jooseppi Hannulaa, saattivat melkein selväksi, että
syytetty oli surmannut velipuolensa Joosepin, jonkatähden nimismies nyt
vaati Taavi Hannulan langettamista lain rangaistukseen, -- antaen
oikeuteen tutkimus-tilaisuudessa tehdyn pöytäkirjan, vainajan vaatteet
ja Taavin kirveen, ja luetellen syytöksen vahvistukseksi, paitsi
ilmi-antajaa Olli Hovilaista, koko joukon vieraita-miehiä. Käsillä oli
myös ruumiinavauksessa tehty pöytäkirja, joka luettiin. Se sisälsi,
että vainajan Jooseppi Lyytikäisen eli Hannulan ruumiissa oli havaittu
seuraavat vammat: 1:o Takaraivossa suuri haava, puolentoista tuuman
pituinen poikittain ja kovertuma kalloon, se oli vikuuttanut aivot ja
ajanut niihin verta sekä matkaansaattanut muuallakin kallossa
halkeemia; 2:o rusennus rinnan oikealla puolella ja oikeassa kyljessä:
kolme kylkiluuta poikki useammalta kohdalta, ne olivat katkaisseet
suonet ja lävistäneet nahan likellä rinta-lastaa; tästä vammasta oli
paljon verta vuotanut; 3:o oikea kainalovarsi oli katkennut; 4:o
mustelmia oli oikeassa ohimossa ja monessa kohdin ruumista, paraasta
päästä oikealla sivulla ja 5:o käsissä vähempiä haavoja, sangen
terävän veitsen taikka paremmin vielä lasi-sirkaleen tekemiä. Nuo
välttämättömästi kuolettavat vammat takaraivossa ja rinnassa oli
vainaja saanut joko yhtähaavaa taikka niin aivan peräksyttäin ett'ei
veren liike välillä seisahtunut. -- Mitä tulee nyt siihen kysymykseen,
miten vainaja on saanut nämä vammat, niin osoittivat useimmat selvästi
sattumista kiveen. Pään oli puhkaissut joku tylppä kappale, kentiesi
rautakalu taikka myös hyvin siloinen kivi. Siis oli tietämätöntä oliko
vainaja saanut tämän vamman kiveen kaatumisesta vaiko murhaajan käden
kautta. Mutta mikä viimeksi mainittua teki luultavammaksi oli se
seikka, ett'ei selässä eikä muussa takaruumiissa ollut vammaa eikä edes
suurempaa mustelmaakaan, joita välttämättömästi olisi seurannut
putoamisesta. Kyljin hän oli pudonnut alas; ja jos hän siinä olisi
saanut vamman takaraivoonsa, niin olisi hänen päänsä pitänyt pudotessa
olla luonnottomassa asemassa. Sentähden oli luultava, että hän sai
kuolinhaavan päähänsä jo ylähällä kalliolla ja sitten heti syöstiin
alas.

Ilmiantaja Olli Hovilainen antoi lavean kertomuksen havainnoistaan,
unhottamatta vähintäkään erityisseikkaa. Nyt kuulusteltiin Taavia, ja
hän puhui samaa kuin poliisitutkinnossakin, lisäten vaan sen, että
hänen mielestään voi löytyä aivan luonnollisia selityksiä seikkoihin,
mitkä tässä pantiin häntä vastaan todistamaan, mutta kun ei muutakaan
hänen sanaansa uskottu, niin ei hän huolinut niitäkään mainita.
Kehoitettuna puhumaan suunsa puhtaaksi, sanoi hän rantavuoren rinnassa
monessa kohdin olevan ulkonevia kallion-kieliä; tällaista vastaan on
vainaja voinut ensin kyljin pudota ennenkuin alas asti meni, ja siten
hän putoamisesta sai vammat sekä kylkeen että takaraivoon. Mitä taas
kirveesen tuli, oli Jooseppi sen ottanut, tuvassahan se oli esillä
tavallisesti. Tottumaton kuin hän oli kirvestä pitämään, oli hän sitten
vahingossa kolhaissut sillä rikki viinapullonsa, ja hädissään
varjellen, ett'ei viina menisi maahan oli hän lasi-särmiin loukannut
kätensä. Sitten joi hän särkyneestä pullosta pois viinan, ja paiskasi
putelin pohjan kallioon, missä se sitten kilahti Taavin jaloissa. Kun
hän taas otti kirveen, tuli sen varsi veriseksi hänen käsissänsä
olevista haavoista. Mutta tuosta putelin tyhjentämisestä tuli hän niin
juovuksiin että hoiperteli jyrkkäyksen reunalle ja putosi alas.

"Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä", sanoi hän lopuksi, "mutta
raskasta se on kokea, että kaikki vaan käännetään minua vastaan -- että
kaikki ikäänkuin liittoutuvat minua syytöntä tuhotaksensa".

Tybom oli miettien katsellut Taaviin tämän puhuessa. Syytetyn reipas
ulkonäkö taisi tehdä hyvän vaikutuksen tuomariin. Mutta viimeiset sanat
olisivat saaneet olla sanomatta.

"Tuopa kaikuu melkein kuin epäkunnia oikeutta vastaan", virkkoi Tybom.
"Hillitkää kieltänne syytetty, jos mielitte välttää rangaistusta vielä
oikeuden-solvauksestakin".

"Minusta ovat, Korkia Oikeus, syytetyn viimeiset puolustukset aivan
uskomattomat", sanoi Hovilainen; "kyllä vaan niin on ollut, että
vainaja, kun ei hänellä ollut muuta puolustus-asetta, putelillaan
koetti torjua --"

"Olkaa vaiti tekin", tiuskasi tuomari, terävästi katsoen Hovilaiseen,
"kunnes teidän luulojanne kysytään. -- Alkakaamme todistajain
kuulustelu!"

Oli koko joukko vieraita-miehiä saapuvilla. Sota-Matin ilmoitti
nimismies olevan yhä kipeän, vesi-taudissa. Hän oli lähettänyt
hakemaan, kun ei kuulunut Mattia, mutta tämä oli todella liian huono
tänne kuletettavaksi.

Ensimmäiset sisään-kutsutut todistajat olivat ne samat, jotka jo
nimismiehelle olivat ilmoittaneet todistuksensa. Heidän kertomuksensa
tiedämme, uutta ei ollut paljon. Taavi Hannulaa oli aina pidetty
nuhteettomana nuorukaisena; kuitenkaan ei voitu kieltää, että hän
monessa tilaisuudessa aivan ilmeisesti oli näyttänyt vihaavansa
vainajaa. Eräs vaimo todisti kuulleensa Taavin sanovan vanhemmilleen
Joosepista: "ehk'ei tuo enää kauvan elä meidän vastuksenamme". --
Entinen Hannulan renki, Topias Humper, todisti nähneensä miten Taavi,
kerran linnustamassa ollessaan, oli yrittänyt tähdätä Jooseppiin, joka
kulki vähän matkan päässä metsikössä, vaan oivallettuansa todistajan
oli Taavi sukkelaan laskenut pyssynsä alas ja kääntynyt toisaalle päin.

Tämän todistuksen johdosta sanoi Taavi, että vieras-mies oli laiskuuden
tähden erotettu palveluksestaan, sentähden hän vihasi Hannulaisia ja
käänsi nyt tuon tapauksen Taavia vastaan. Tapahtuuhan useinkin, että
metsämies aivan ehdottomasti nostaa pyssynsä, kun hän metsässä kuulee
rahinaa taikka näkee jotakin puitten välitse sujahtavan. Kysymyksessä
olevassa tilaisuudessa kulki Jooseppi poikki matala-kasvuisen vesakon,
niin että silloin tällöin vaan hattua vähän vilkkui, ja Taavi oli ensi
silmänräpäyksessä luullut pyyn siinä lentävän. Ei muu kuin häijy
koston-pyyntö taida semmoista kääntää murha-yritykseksi.

Eräs vaimo todisti, että kun hän pari päivää ennen murhaa oli käynyt
asioillansa Hannulassa ja seisonut kyökissä, oli hän kuullut tuvassa
sanottavan: "jospa olisi sellainen aika, ettei miestaposta
rangaistaisi!" ja äänestä päättäen se oli Taavi, joka näin sanoi.

"Hah!" naurahti Taavi keskellä murhettansa; "no kaikkia tässä saa
kuulla, niinkuin tuonkin tuhman akan --"

"Vaiti!" kiljasi Tybom, "ei todistajaa saa loukata. Sanokaa
säädyllisellä tavalla, jos teillä todistuksen johdosta on jotakin
muistuttamista".

"En olisi uskonut", sanoi Taavi, "että meidän kunnioitettavan, vanhan
rovastimme käynti meillä tuottaisi tuollaisia seurauksia. Asian laita
oli seuraava".

Sitten kertoi hän rovastin viimeisestä käynnistä Hannulassa, että
isänsä jälkeenpäin oli kertoellut heidän puheistansa, joiden esineenä
etupäässä oli ollut nykyajan turmelus, ja että Taavi kuullessansa
semmoisiakin jumalattomia jo löytyvän, jotka julistavat miesmurhan
rangaistuksettomaksi, oli päivitellen lausunut: "sepä on aika kun
murhakin on rangaistukseton!"

Sellaisia olivat todistukset tähän asti, vieraat-miehet eivät tietäneet
itse asiassa mitään. Mutta nyt huudettiin esiin Juho Hirvonen, jonka
tulo käräjäpaikalle hiukan oli myöhästynyt.

Valan tehtyänsä alkoi hän kertoa tunteneensa Taavi Hannulan siivoksi
mieheksi ja kuulleensa muittenkin häntä kiittelevän.

"Kyllin tässä on jo kuultu kiitosvirsiä Taavi Hannulasta", keskeytti
Tybom. "Mitä muuta tiedätte?"

"En minä itse asiaan tiedä niin mitään", vastasi Hirvonen.

"Ettekö ole nähnyt erästä vierasta herraa?"

"En minä hänestä tiedä niin mitään?"

Tämä vastaus nosti kummastusta, sillä oli huhuttu Hirvosen tulleen
tuota turhaan haettua herraa vastaan.

"Eikös todistaja ollut ruununmetsässä puunhakkuussa elokuun 2:na
päivänä?" kysyi nimismies.

"En minä ollut", vastasi Hirvonen. "Mutta meitä oli siihen aikaan kaksi
Juho Hirvosta Onkamolla, ja toinen, muistaakseni, oli ruunun metsässä
sinä päivänä kuin sanoitte".

Eräs lautamies nousi istuimeltaan.

"Kah! kun on tullut erehdys. Minä tämän pyysin siinä luulossa että hän
oli se Juho Hirvonen, jota metsäherra tarkoitti".

"Vieläkö toinen asuu Onkamossa?" kysyi Tybom Hirvoselta.

"Ei", vastasi tämä; "eikä hän ole tämän pitäjän miehiä. Hän oli
Pohjanmaalta ja oli menossa etelä-Suomeen rahan hankintaan, hän teki
työtä missä milloinkin saadaksensa matka-rahaa. Tämä Hovilainen
hänelle, kuulen ma, antoi vähän rahaa, ja hän on jo aikoja muualla
maailmassa".

Taas loi tuomari terävän silmäyksen Hovilaiseen.

"Teidän käytöksenne tässä asiassa näyttää vähän kummalliselta", virkkoi
hän sitten. "Tiesittekö että tuo toinen Juho Hirvonen oli todistajaksi
pyydettävä?"

"En, Jumal'avita, minä mitään tiennyt", vakuutti Hovilainen. "Enkä minä
hänen kanssaan ole vaihtanut monta sanaa; hän oli köyhä ja pyysi
minulta matka-apua, ja minä annoin. Siinä kaikki".

"Ei Hovilaisella muuten ole niin rahoja joka miehelle", muistutti
Taavi.

"Ja tapasihan sitten se mies muitakin ihmisiä, joille voi puhua tuosta
herrasta, jos semmoista hän olisi nähnyt", sanoi Hovilainen vielä.

"Ei hän herrasta ole maininnut niin mitään, minun tieteni", sanoi
Hirvonen.

"No, Hirvonen käyköön ulos", käski tuomari.

Ville Savolainen otettiin kuulusteltavaksi ilman valatta.

Me tiedämme edellisestä hänen todistuksensa, mikä häneltä sujui kuin
ulkoläksy.

Tuomari tuijotti häneen epäilevästi ja kysyi:

"Ja aivan tarkoin sinä siis näit kalliolla Taavin ja Joosepin?"

"Aivan tarkoin".

"Voitko valan tehdä ja panna pantiksi henkesi ja sielusi
ijankaikkisiksi ajoiksi?"

Ville kynsi korvallistansa ja avasi suutaan pari kertaa, mutta ei
tullut ääntä.

"No astu pois, ja opi oikein ymmärtämään valan tärkeyttä ennenkuin
vasta tänne tulet".

Nyt saatettiin sisään Horosen leski. Tämä ei ollut voinut hillitä
lörpötys-himoaan, vaan oli siellä täällä kylässä päästänyt suustaan
salakähmäisiä viittauksia tietoonsa tuosta hirveästä tapauksesta, ja
sentähden hän nyt oli joutunut tähän peljättävään paikkaan.

"Korkea Oikeus ja Laamanni --" alkoi akka, mutta tuomari keskeytti:

"Tulkaa valalle! Kaksi sormea kirjan päälle".

Tutisten lähestyi Sopo ja ojensi sormiansa pöydälle levitettyjen
protokollien yli. Siltavouti tuli avuksi, kaappasi eukon käden kiinni
ja työnsi hänen sormensa "raamatun" (vanhan lakikirjan) päälle.

"Minä Sohvia Horonen", sanoi tuomari edellä.

"Niin Korkia Oikeus", vastasi Sopo niijaten.

"Sanokaa jälestä: minä Sohvia Haronen", tiuskasi tuomari.

"Jaa -- niin, jälestä hi, hi, hi", hikerti Sopo itkuun vetävästi; "minä
Sohvia Horonen".

"Lupaan ja vannon", jatkoi tuomari.

"Lupaan ja vannon, hi, hi, hi".

"Mitä nauramista tuo on!" ärähti tuomari; "tämä on pyhä toimitus, jos
ette siinä käytä itseänne soveliaammin, niin minä ajan teidät ulos ja
sakotan. Lupaan ja vannon -- Jumalan ja hänen pyhän Evankeliuminsa
kautta --"

Viimein onnistui Sopolle valan lausunta, ja hänellä nyt oli oikein
kirkko-muotonsa.

"No mitä te tiedätte tässä asiassa?" kysyi Tybom.

"Antakaa anteeksi herra laamanni, kun olen niin outo tässä Oikeuden
istuimen edessä, en ole ikänäni ollut pyytetty, enkä nytkään olisi
tullut -- tottahan te olette kuulleet miten kävi tuon minun
vainajan --"

"Asiaan, asiaan!" joudutti tuomari.

"Jos ihminen vähänkin liikoja puhuu, niin --"

"Niin ainakin täällä teidän liikoja lorujanne ei suvaita. Mitä
muistatte kuulleenne ja nähneenne tässä murha-jutussa -- iltasella
vasten kolmatta päivää tätä elokuuta".

Horosen leski nyt kertoi monella mutkalla -- mitkä saattivat Tybomin
epätoivossa raapimaan päätänsä -- samaa, mitä tiedämme hänen
yhtymisestään Sota-Matin vaimon kanssa.

"Minä ajattelin heti", lopetti todistaja, "että kyllä kohta
jotakin hirveätä tapahtuu; se oli paholainen joka huusi taas uhrin
valtakuntaansa. Ja seuraavana päivänä kuulinkin, että Taavi Hannula oli
murhannut veljensä".

Tämä todistus oli kohta jännittänyt niinhyvin Varmasen ja tuomarin kuin
etenkin Hovilaisen huomion. Varmasen edellyttämiset murhan
tapahtumisesta eivät pitäneet ryhtiänsä. Jooseppi ei ollut äkki
kolauksesta kaatunut ääntäkään antamatta; hän oli sitä ennen huutanut,
tappelu ehkä oli ollut murhaajan ja hänen uhrinsa välillä. Siihen oli
Hovilainen jo viitannut, ja sen teki luultavaksi myös nuo yhä
kiivaammilta kuuluvat äänet ja niitä äkkiä seuraava syvä hiljaisuus.
Tuomari havaitsi heti todistuksen tärkeyden sen puolesta, että jos
ajankohdat saatiin selville, se voisi melkoisesti enentää taikka
vähentää epäluuloa Taavia vastaan. Hovilainen taas ei ennalta tietänyt
tästä todistajasta mitään. Hän oli luullut urkkineensa jo kaikki tiedot
tarkallensa, eikä viimeiseltä ollut huolinut pitemmältä jatkaa
kuulustelemiansa, varsinkaan ei omaa pitäjää ulompana. Niin olivat
Horosen lesken viittaukset hänen ohitsensa saapuneet nimismiehen
korviin, ja tämä taas ei huolinut niistä Hovilaiselle mainita. Kun
täällä todistajat lueteltiin, oli Hovilainen luullut ja toivonut
tämänkin vaimon olevan noita vähän tietäviä todistajia, jommoisia
useimmat muutkin olivat.

"Mitä te puhutte paholaisen huutamisesta", sanoi tuomari; "Jooseppi se
oli joka huusi, ennenkuin hän henkensä heitti.

"Mutta ei se ollut ihmisen ääntä".

"Mitä joutavia! Mihin aikaan iltasella tulitte tuon kallion kohdalle,
jonka luota huuto kuului?"

"Kyllä se oli hyvän aikaa jälkeen päivän laskun".

Lautakunta todisti, kysyttyä, että "melkeittäin menee tunti
venhe-matkaan Vipakoskelta Hannulan ranta-kalliolle". Hovilainen
oli sanonut saapuneensa Rossin-rotkolle yhdentoista aikana iltasella.

"Kello kymmenen ainakin siis todistaja tuli kallion kohdalle", sanoi
tuomari. "Te Hovilainen olette sanonut, tulleenne sinne paljon
myöhempänä, yhdentoista aikana".

"Jaa minäkö", vastasi Hovilainen vitkallisesti. "Niin taisin sanoa,
mutta en sitä tarkallensa tiedä -- ei sattunut sillä kertaa kello
mukaan (hän helisti vahvoja, valekultaisia kellonvitjojaan). -- Jaa,
minä tarkoitin, että yhdentoista aikana tulin rantaan, lahden
pohjukkaan, ja tapasin Taavin".

"No milloin te kallion edustalla olitte?"

"Vähän jälkeenpäin kuin tuo vaimo".

"Siis vähän jälkeen kymmenen, siis meni melkein tunti ennenkuin kallion
edustalta elikkä niemen nenältä pääsitte siihen paikkaan missä Taavin
tapasitte".

"Ei niin kauvan -- ja me seisatuimme usein -- salakari oli
kierrettävä --"

"Kuinka pitkä se väli on, lautakunta?"

"Korkeintaan kymmenen minuutin matka niemen keskikohdilta lukien lahden
perukkaan", sanoi joku lautamies.

Tuomari rypisti kulmiansa Hovilaiselle. Hovilainen oli pulassa ja
nypelöi levottomasti kellonperiään.

"Kivikko eli riutta siinä on kierrettävä, kun rantoja myöten soutaa,
mutta se on enemmän kallion tuolla puolella", sanoi eräs lautamiehistä.

"Niin, ja sen takanahan me olimme, eikä niemen nenässä, kun murha
tapahtui", lausui heti Hovilainen. "Kallion likellä, mutta riutan
takana, niin. Riutan kiersimme, ja kuuntelemiseen meni ainakin
kymmenen minuuttia -- niin että hyvin puoli tuntia oli väliä siitä, kun
näimme Taavin ja Joosepin kalliolla siihen kun tapasimme heidät
rantakivikossa. Ei siis ollut ihan niin myöhä kuin sanoin; ei niin
myöhällä ihan hyvästi tunnekaan ihmisiä. Mutta ei taas tuo vanha
kääppänä tunnissa souda koskelta Hannulan rantaan. Jos oikeus kysyisi
häneltä hämärtikö hyvin jo loppumatkalla".

"Hämärti, hämärti", vastasi kohta Sopo.

"Niin, sitä minäkin. Vasta kymmeneltä rupeaa nähtävämmin pimenemään
sillä ajalla kesää. Kyllä mahtoi olla noin puoli yhdentoista aika, kun
me rantaan tulimme, ja neljänneksen yli kymmenen kun --"

"Kun te ja todistaja kumpikin olitte kallion liki-tienoilla" täytti
tuomari.

"No, mutta te Hovilainen olette sanonut, ett'ette ketään nähnyt
järvellä".

Hovilainen ei vastannut siihen mitään.

Tuomarin huulille lensi pilkallinen hymy. Hän kääntyi todistajaan:

"Kuinka likellä olitte rantaa?"

"Jokseenkin likellä olin", vastasi Sopo.

"Jokseenkin!" matki tuomari; "mikä se jokseenkin on? Oliko arviolta
viisi syltä, kuusi vai kymmenenkö syltä?"

"Enhän minä siinä tiennyt sylittäin arvata -- olisiko ollut
parikymmentä --"

"Taikka paljon enemmän", virkahti Hovilainen riemulla, "vähät siitä,
olihan siinä Kolusaari meidän välillämme, joka esti näkemästä".

"Kuinka leveä on salmi mantereen ja Kolun välillä?" kysyi tuomari
lautamiehiltä.

"Runsas kivenheitto".

"Niin, aina vaan epämääräisiä tietoja" sanoi tuomari kohauttaen
olkapäitänsä.

"Salmi onkin eri aikoina leveämpi ja taas kapeampi", selitti eräs
lautamiehistä, "juuri tuon luodon tähden; lopulla kesää kun vesi on
alhaalla ja luoto näkyvissä, ei ole salmi kuin korkeintaan viisi syltä
leveä".

"Näittekö toista venettä järvellä taikka ihmisiä rannalla?" kysyi
tuomari todistajalta.

"Ei näkynyt yhtäkään sielua", vastasi tämä.

"Niin, selinhän te olitte Hannulan rantaan ja meidän venheesen päin",
sanoi Hovilainen, jonka kasvot taas olivat selkeinä. "Korkea oikeus,
minä katselin kaiken aikaa ylös kallioihin päin, me pysähdyimme
toisinaan kuuntelemaan noita ääniä, silloin kai tuo vaimo oli likellä
rantaa, ja kun käännyin taas järveen päin, oli hän jo päässyt
Kolusaaren taakse. Aivanhan se on luonnollista".

"Ja juuri silloin oli hätähuuto kajahtanut", sanoi tuomari. "Te
Hovilainen olitte aina vähän päästä pysähtynyt kuuntelemaan, te
kuulitte puhetta rannalta, mutta tuota huutoa ette kuulleet. Aivanko
sekin on luonnollista?"

"Korkea kallionseinä on välillä, eihän siinä niin kuule", -- mutisi
Hovilainen.

"Voi, voi, kummitustahan se oli, näette nyt, koska ei muut sitä
kuulleet", huudahti Sopo. "Simo vainaja --"

"Vaiti voivotuksinenne ja Simonenne!" huusi tuomari; "te häiritsette
toimitusta".

"Voi, voi", valitti vaimo hiljemmin, väänti käsiään ja nyökytti
päätään.

Tuomari kääntyi kiukkuisesti selin häneen.

Kotvasen arveltua kutsui tuomari kuulusteltavaksi Mäkelän isännän, joka
tavallisesti, kun Hannulaisille este sattui, oli tämän sijassa
lautakunnassa, vaan nyt oli todistajana käräjissä saapuvilla.

Mäkeläinen oli tunnettu tarkaksi säitten vaariinottajaksi.

"Millainen oli oikeittain ilma sinä iltana, muistatteko; tuuliko
silloin, ja mistäpäin tuuli kävi?" kysyi tuomari.

"Minä muistan ilman aivan hyvin", vastasi Mäkeläinen: "ilta oli
ensimmältä ihana ja tyyni, mutta päivä laskeutui pilveen, pilviä nousi
vähitellen enemmänkin samalla kuin alkoi tuulla idästä, ja tulikin
sadetta yöllä".

"Idästä niin, nähdäänhän", puuttui Hovilainen taas puheesen, "eihän
vastatuuleen voinut kuulua tuo huuto taikka kuoleman-valitus, mikä lie
ollut. Tuon taikauskoisen akan korvissa kaikuu kovalta mikä outo ääni
tahansa".

"Millainen oli taivas, kun kallion kohdalle tulitte?" kysäsi tuomari
umpimähkään.

"Pilvessä --" alkoi Hovilainen.

"Selkeä se oli jotakuinkin silloin vielä", sanoi samalla Sopo.

"Pilvessä paikoin, minun piti sanoa", jatkoi Hovilainen; "jotakuinkin
selkeä, mutta pilvessä paikoin; oikein, sitä minäkin".

Taas lensi pilkka-nauru Tybomin kasvoille.

"Mitä te, syytetty, sanotte Sofia Horosen todistuksen johdosta?" kysyi
Tybom Taavilta.

"Minä en nähnyt Horosen leskeä järvellä", vastasi Taavi; "hän oli
kulkenut aikasemmin kuin minä tulin tuon herran kanssa kalliolle, ja
Hovilainen saapui sinne vielä paljon myöhemmin. Kun minä tulin kotiin,
niin oli puolen yön aika, ja kuinkas kauvan minä tuon kuolleen ruumiin
tykönä olin".

"Horosen leski oli kallion kohdalla vähää ennen kuin minä ja Ville, se
on selvä, vaikk'emme --"

"Kyllähän te olette sen selväksi saaneet", keskeytti Tybom
pilkallisesti.

"Vaikk'emme --" yritti Hovilainen jatkaa.

"Vaiti!" tiuskasi Tybom.

Ville Savolainen kutsuttiin uudestaan esiin.

Ville Savolainen ei ollut niin tyhmä kuin hän toisinaan näytti olevan.
Hän oli ulkona saanut vihiä Horottaren tiedoista; hän oli kuullut
sanottavan: "eihän se mitään ole nähnyt, päättää vaan myllyltä
tullessaan kuulleensa kummallisen huudon, minkä luulee paholaisen
päästäneen", johon joku oli vastannut: "mutta jos se huuto soveltuu
yhteen Hovilaisen todistuksen kanssa, niin ei se ole Taaville kovin
terveellistä". Ja tästä hän oli tullut siihen päätökseen, että enemmän
olisi hänen pitänyt puhua oikeuden edessä. Eihän valaa nyt vaadittu, ja
onnellinen käänne isäntänsä eduksi olisi ehkä tuottanut hänelle
hyvätkin juomarahat. Reippaasti astui hän siis sisälle taas.

"Näitkö järvellä venettä, kun lähestyitte kallioita?" kysyi tuomari.

"Kyllä minä näin ihan niinkuin veneen keulan, mikä katosi salmesta
saaren taakse, mutta kun en ollut ihan varma siinä kohdassa, niin en
ole huolinut siitä ennen mainita", vastasi poika selvästi ja suorasti.

"Milloinka sen näit, olivatko kulkijat kalliolla silloin näkyvissä?"
kysyi tuomari.

"Ei; vaan kun toisen kerran seisatuimme, luuli isäntä kuulleensa ääniä
syrjästä päin, mutta minusta tuntui ääni kuuluvan edestäpäin, minä
käännyin katsomaan ja silloin näin tuon veneen".

Tämä Villen todistus hämmästytti läsnä-olevia. Oli varottu häntä
isäntänsä opettamaksi, mutta tämä todistus ei näyttänyt olevan
opetusta; isäntä oli toisin puhunut, ja hänen kasvonsa kuvastivat liian
luonnollista hämmästystä. Olisiko tyhmä poika, jonka todistus on
havaittu hänen isäntänsä edellä sanomaksi, uskaltanut onnen ohjaan
valhetella, tietämättä miten sisällä oli kääntynyt tämä kohta? Ei se
ollut luultava. Vai eikö hän ollutkaan tyhmä poika? Mutta ei tuommoinen
uskaltaminen ollut viisaankaan, ajattelevaisen tekoa. Oliko se siis
totta? Sittenpä Villen todistukset taisivatkin olla luotettavammat kuin
luultiin.

Niin useinkin pikainen päätös paremmin onnistuu kuin kauvan arveltu.

"Kuulitko huutoa kun lähestyitte?" kysyi tuomari taas.

"Hongat kitkuivat, ett'en voinut kuulla".

"Entä kun taukosit soutamasta, eikö silloinkaan kuulunut mitään
erityistä kovempaa ääntä?"

"Ei", vastasi Ville hitaasti.

"Sillä kun toisen kerran taukosimme soutamasta oli Joppi jo saanut
kuolettavan iskun ja käynyt äänettömäksi ainaisiksi, siitä ei ole
epäilemistä enää vähääkään", lisäsi Hovilainen loistavin silmin.

"Ja todistaja Horosen ollessa aivan likellä kallion alla olisin minä
siis, kenties hänen silmäinsä edessä, tappanut Jopin ja syössyt alas --
eikös tämmöinen luulo ole sulaa hulluutta", huudahti Taavi.

"Te ette nähnyt todistajaa Horosta, kuten sanoittekin", muistutti
Varmanen.

"Jos hän siellä olisi ollut, tottahan hänet olisin nähnyt".

"Jos rikoksen tekijät voisivat kaikkea vaariin ottaa ja karttaa, niin
ani harvoin tulisivat rikokset ilmi", vastasi Varmanen. "Mutta Jumala
sokaisee heidät".

Sopo Horonen ja Ville saivat astua ulos, edellinen vielä vaikeroitsi
pää kallellansa. Mäkeläinen jäi sisään ja sai todistaa käynnistään
Ratasmäellä ja kestikievarissa.

Hän lisäsi kertomukseensa sen arvelun, että mahdollista oli ett'ei tuo
herra ehtinytkään oikealla ajalla Ratasmäelle, vaan, havaittuansa
jäävänsä junasta, poikkesi toiselle tielle. -- Mutta tämä ystävyyden
neuvova käänne ei voinut paljon vähentää todistuksen painoa. Ja matka
sydänmaan läpi oli vähän päälle puolentoista peninkulmaa ja haaroja
polulta ei tiedetty.

Viimeisenä vieraana-miehenä huudettiin sisään "entinen lyseolainen"
Anian Kokka.

Suuta murtaen, kun ei häntä tässä maisteriksi kunnioitettu, astui hän
esille, heitti hylkivän silmäyksen Taaviin, teki valan ja lausui:

"Iltasella toisena päivänä tätä kuuta olin rantapolun lähistössä
Hovilan puolella, vaan en nähnyt ketään siitä kulkeman, siis minä
puolestani pidän tuota syytetyn vierasta herraa haaveena vaan".

"Voitteko tarkkaan ilmoittaa ajan, jolloin siinä olitte?" kysyi
tuomari.

Kokka arveli kotvasen.

"Varmaankin koko tunnin yhdeksän ja kymmenen välillä olin siellä,
vieläpä hiukan siitä myöhempään", vastasi hän sitten.

"Olitteko yksin?" kysyi tuomari.

"Hm! En kaiken aikaa", vastasi Kokka hymyhuulin.

"Kuka oli seurananne?" kysyi tuomari.

"Hm! Oli eräs tyttö -- no, voinhan sen sanoakin, se oli Hovilan Anna",
vastasi Kokka, vilaisten Taaviin.

"Se on valhe!" kavahti Taavi vastaan, vimmastuen. "Tämä vieras-mies
valehtelee alusta loppuun asti".

"Mikäs teitä riivaa kun ette voi olla siivolla!" huusi tuomari
Taaville. "Kyllä teillä on hirveän kiukkuinen sisu. Vierasmies
puhuu kalliin valansa nojalla, ja te uskallatte herjata häntä
valehtelijaksi".

"Korkea Oikeus", lausui Kokka, "minun täytyy vaatia häntä
edesvastaukseen solvauksesta".

"Korkea Oikeus", sanoi Taavi, "Hovilan Anna oli min -- ei voinut olla
tuon miehen kanssa, hän inhoo tuota herraa".

"Kyllin riidelty siitä!" tiuskasi tuomari. "Onko Hovilan Anna
kotosalla nyt -- jos niin on, niin hakekaa hänet tänne", jatkoi hän
nimismiehelle.

"Hän on tätä nykyä poissa kotoa", ilmoitti Hovilainen. "Taitaa tulla
huomen-iltana kotiin".

"Todistaja Kokka astukoon ulos -- edesvastuun vaatimuksesta vast'edes".

Tuomari istui vähän aikaa miettiväisen näköisenä, nojaten käteensä ja
tuijotti Taaviin.

Taavi oli sangen suuttuneen näköinen ja katsoi väliin tuomariin, ja
väliin permantoon.

"Missä aikomuksessa te menitte ulos iltasella elokuun 2:na päivänä?"
kysyi tuomari.

"Ei minulla erityistä aikomusta ollut", oli vastaus.

"Kuinkas kauvan olitte vesakossa?"

"Enhän minä kauvan siinä ollut".

"Kuinka kauvan, kysyn minä. Olitteko neljännes tunnin edes?"

"Niin taisin olla".

"No, yhdeksän aikana menitte kotoa ja poikkesitte kohta syrjään, olette
sanonut. Vesakossa olitte neljännes tunnin. Neljänneksen taikka
kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli siis kello kun astuitte
polulle taas?"

"No niin".

"Oliko Joosepilla kirves kun hän sivutsenne meni, vai eikö ollut; missä
sanassanne nyt aijotte pysyä?"

"En minä hänellä tuota kirvestä nähnyt, mutta se on voinut olla takin
alla".

"Ei takin alla niin raskas ase pysy".

"Joosepilla oli rikkinäisessä nutussaan monta kätköstä".

Joosepin nuttu oli tuolin selkäimellä, likellä pöytää. Tuomari otti
nutun kauluksesta kiinni ja käänsi vuori-puolen esille. Niin oli kuin
Taavi oli sanonut. Vuori oli monessa kohdin kulunut rikki, enimmiten
poikkipäin. Jossakussa näistä rei'istä hän hyvin olis voinut kantaa
kirvestä, kun varsi oli pistetty vuorin ja päällisen väliin.

"Te päätätte siis että Joosepilla oli teidän kirveenne nutun alla".

"Niin".

"Oliko hän ennen käyttänyt teidän kirvestänne?"

"Ei usein".

"No ei! Te sanoitte itse aikasemmin, että hän oli tottumaton käyttämään
kirvestä. -- Onko siis luultava että hän sinä iltana -- iltana,
huomatkaa, kun levon aika oli käsissä -- otti sen ja pisti nuttunsa
alle?"

Taavi pyöritti lakkiaan hyppysissänsä eikä vastannut mitään.

"Kun vesakosta astuitte ulos, niin tulitte tuon vieraan herran kanssa
yhteen, ja menitte sitten eteenpäin".

"Niin".

"Hm!"

Tuomari oli jo vähän aikaa kiinteästi katsonut tuolille levitetyn
nutun veriseen vuoriin. Nyt kun siihen päivä paistoi, ilmautui ison
veri-läntin keskessä tarkasti rajoitettu haaleampi ympyrä. Oliskohan
sillä kohdalla nappi painanut? Mutta napin jäleksi se oli liian iso.

"Aah!" virkahti Tybom äkkiä, tempasi nutun, levitti sen pöydälle ja
viillätti pännäveitsellään vuorin auki mainitulta kohdalta.

"Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun Jooseppi kuoli. Tässä on
Hannulan emännän kello", sanoi tuomari ja siirti nutun etemmäksi
pöydälle muittenkin nähdä.

"Aivan se aika, minkä minä sanoin!" huudahti Hovilainen.

Siinä nyt oli se kaivattu kello. Povitaskun suu oli rikki. Näytti siltä
kuin vainaja vähän ennen kuolematansa olisi aikonut pistää kellon
taskuunsa, mutta se olikin mennyt taskun taakse ja liukunut alas
liukumistaan, kunnes kaatuminen kalliolta muserti sen ja juututti
vereen vähän mattaa taskun pohjaa alemmalle. Kello oli litteä kuin
kahdenmarkan raha, lasi oli halennut tuhansiin kappaleisin, joista
jotkut olivat kiintyneet nyt ylös-käännettyyn vuorin-liuskaan; mutta
taulu oli eheä ja viisarit vielä kiinni, näyttäen neljänneksen yli
kymmenen. Renkaasta lähti lyhyt musta silkki-nauha suoraan ylöspäin
reuna-saumaa myöten. Avainta ei ollut.

Tuomari kääntyi taas Taaviin, jatkamaan tutkintoansa siitä, missä
keskeytyi.

"Mitä hän puheli teidän kanssanne?"

"Kuka?"

"Te puhuitte siis useamman kanssa sinä iltana polulla?"

"En minä --"

"Minkätähden kysytte kuka?"

"Minä kysyin ilman vaan ajatuksissani -- se herra puhui minulle yhtä ja
toista".

"Mitä esimerkiksi?"

Taavi pyöritti lakkiaan ja kertoi mitä muisti. Tuomari vertaili hänen
puhettansa siihen, mitä pöytäkirjaan ennen jo oli kirjoitettu.

"Mitä muuta?" tiedusti tuomari.

Taavi katsoi kattoon ja rypisti kulmiaan.

"Sanoiko hän mikä mies hän oli?"

"Ei hän sanonut, mutta --" tässä keskeytyi Taavi ikäänkuin jokin ajatus
olisi juolahtanut hänen mieleensä ja pannut arvelemaan, miten piti
jatkaa -- "sitä hän vielä kysyi, nyt muistan, että asuuko täällä
yliopistolaisia eli lukumiehiä kesällä, ja sen hän kysyi heti alussa
ja varmaankin sen johdosta, että hän oli nähnyt tuon äskeisen
vieraan-miehen Kokan. Ja herra Kokka", jatkoi Taavi kiivaasti, "on
ollut polun lähistössä, sen nyt uskon; mutta hän on myös nähnyt tuon
herran, vaikka hän häijyydessään sitä salaa".

"Te rohkenette siis vieläkin väittää valheeksi herra Kokan todistusta.
Ja mitä tarkoitatte sanalla häijyydessään?"

"Voinhan sen selittää, koska kerran Anna Lehdon nimi tähän on vedetty.
Hän on luullut voivansa muka Annaa viekotella, ja tahtonut saada minut
tieltänsä pois. Nyt hänen käytöksensä selkenee".

"No kaikkia tässä saa kuulla, sanon minäkin", virkahti Hovilainen,
päästäen pilkka-naurahduksen.

"Mitä joutavia!" murisi tuomari. "Käskekää Kokka uudelleen sisään!"

Kutsuttu esiintyi.

"Olitteko aivan likellä polkua. Oletteko aivan varma, ett'ei kukaan
kulkenut ohitsenne yhdeksän ja kymmenen välillä?" kysyi tuomari.

"Aivan varma olen", vastasi Kokka. "Olin aivan polun varrella yhteen
aikaan, vaan ei sitä ennen eikä jälkeenkäänpäin kukaan minun
näkemättäni olisi voinut ohitseni mennä. Arvelin mennä rantaan asti,
koska järvellä näkyi viiva niinkuin veneen vana ja Hovilaista odotin
kotiin kalasta, mutta kuu vedin kellon taskustani, näin että se oli
lyömällensä kymmenen, jonkatähden katsoin ajan jo myöhäiseksi ja
käveltyäni sitten vähän matkaa edestakasin polulla, menin kotiin".

"Aha, päätättekö varmaan että järvellä vene oli kulkenut?"

"En varmaan tiedä, mutta siltä se melkein näytti siltä kohdalta
katsoen, josta ei näe lähemmälle kuin keskelle selkää".

"Syytetty Taavi Hannula on sanonut", selitti tuomari, "että se vieras
herra heti alusta kysyi, asuuko ylioppilaita kylässä, minkä syytetty
luulee hänen kysyneen sen johdosta että hän vähää ennen oli teidät
nähnyt".

"Ei hän minua voinut nähdä ja itse olla näkymättä, jos ei hän ilmassa
lentänyt".

"Te kuulette, syytetty", lausui tuomari, "ja uskallatte kuitenkin varoa
valheeksi tätä todistusta -- ja panna siihen vielä niin huonon syyn
kuin joutavan rakkaus-asian ja kateuden".

"Hm!" naurahti Kokka. "Valhetelkoon hän vaan itse. Hän vihaa minua ja
kadehtii tuon tytön tähden, sentähden hän keksi tuon hyökkäyksen minua
vastaan".

"Tämä keksintö muuten ei ole kovin onnistunut", sanoi tuomari. "Koska
hän herran näki kylän tienoissa, mitä hänen tarvitsi sitten kysyä oliko
herroja siellä. Luultavampihan se olisi, ett'ei hän ketään ollut nähnyt
ja sentähden halusi tietoa siinä suhteessa".

"Hänen kysymykseensä oli satunnainen syy", sanoi Taavi pysytellen
kiinni viimeisessä puolustuksessaan, kuten uppoava olkikorressa, "ei se
mikään halu ollut tiedustella muita ylioppilaita näillä tienoin".

"_Muita_ ylioppilaita", keskeytti tuomari kohta, "muita ylioppilaita
kuin hän itse tietysti, sillä eihän Kokka tähän tiedustelemiseen kuulu.
Hän on siis nyt muuttunut ylioppilaaksi, teidän herranne. Ja juuri
sanoitte, ett'ei hän ilmoittanut mikä mies hän oli".

Taavi oli punastunut, hänen kasvonsa värähtelivät ja hän katsoi
lattiaan. Mutta kohta hän kohotti silmänsä taas ja lausui:

"No kuulkaa sitten viimeisetkin sanottavani".

"No niin, tunnustakaa pois, ei tässä kuitenkaan kiertelemiset teitä
auta".

Kaikki odottivat äänettöminä.

"Ei minulla muuta tunnustamista ole", lausui Taavi, "kuin että tuo
vieras herra, joka oli ylioppilas, sanoi minusta erotessaan: 'parasta
on ett'ette puhu minusta kellekään mitään. Tämä näyttää vähän
kummalliselta, mutta minulla on eräitä syitä siihen, jotka ehkä
vastedes saan teille selittää'. Niin hän sanoi, ja sentähden en ensiksi
maininnut hänestä mitään, mutta kun vankeus uhkasi, täytyi minun sitten
puhua, vaikka minun puhettani kuitenkaan ei uskottu, ja nyt olen
sanonut kaikki mitä tiedän --"

"Paitsi hänen nimeänsä, täytyykö teidän sitä vielä salata?" virkahti
tuomari.

"Hänen nimeänsä en muista, sehän se on onneton kohta. Vankeudessa olen
kyllä vaivannut päätäni sen kanssa; välisti se on aivan kuin kieppunut
kielelläni, mutta sitten taas se on kadonnut. Ruotsalainen nimi se oli,
ja kummakos se, että ruotsalainen nimi, jonka ainoastaan yhden kerran
olen kuullut, talonpoikaisen mielestä unohtuu".

"No oliko herralla valkoinen lakkikin ja lyyrä, niinkuin ylioppilailla
tavallisesti on, vai oliko hän siinäkin suhteessa eriskummainen?" kysyi
tuomari.

"Oli varmasti", vastasi Taavi; "mutta sinä iltana oli lakin päällä
harmaa päällystä; lyyrää näkyi vähän sen alta".

Tybom hymyili epäileväisesti, ja katsahti Joosepin lakkiin, joka oli
jostakin vaaleasta kankaasta tehty.

Nyt kuulusteltiin vielä entisiä vieraita-miehiä tuosta kellosta. Pari
kolme heistä tiesivät tuosta varkaudesta, vaan kaikki sanoivat
nähneensä kellon, se oli tarkka käymään, riippui nauhassaan sängyn
yläpuolella emännän kamarissa, oli vielä aamupuolella elokuun 2:na
päivänä ollut paikoillaan ja käynnissä kuten ainakin, se oli
remontti-kello, avainta ei oltu nähty ja tokko sitä löytyikään,
samallaista kelloa ei oltu nähty täälläpäin, y.m.

Selvä siis oli, että se oli Hannulan emännän kello, ja että se oli
Joosepin takissa, kun hän kalliolta syöstiin; olihan se painunut niin
kovasti kalliota vasten, ett'ei veri päässyt väliin vaan jätti
valkoisen ympyrän vuorin sisäpuoleen.

Viimeinen vieras-mies kuu oli astunut pois, kääntyi tuomari vielä
viimeiseksi Taaviin ja lausui verkkaan ja ankarasti:

"Te olette tunnustanut, että te viisitoista tahi kaksikymmentä
minuuttia yli yhdeksän astuitte viidakosta ja läksitte menemään
Rossin-haudalle päin. Sinne oli matkaa ruotsin virsta, sinne siis
tulitte kohta kello kymmenen jälkeen, eikös niin? Ja neljännes yli
kymmenen oli Jooseppi murhattu".

Taavi ei vastannut mitään. Hän oli synkän näköinen ja
väliäpitämätön, kaikista puolustuksistaan hän oli saanut vaan
lisä-painoa syytös-kuormaansa.

"Teidän puheenne ja puolustuksenne taas", jatkoi tuomari, "ovat sangen
epäiltävät, se täytyy teidän itsennekin myöntää. Jo tuokin seikka, että
mies joka kaiken päivää on ollut kovassa peltotyössä, lähtee vielä
vastaksia taittamaan, joka pikemmin on vaimoväen tointa, heti kuuluu
oudolta, ja on näyttäytynytkin valheelliseksi puheeksi. Sitten kertomus
kulkevasta herrasta on ollut liian myöhäinen, voidaksensa olla
uskottava -- ja että sitä vielä myöhemmin olette lisänneet ja
korjailleet, ei suinkaan sen arvoa kohota -- päinvastoin, sen viimeiset
kohdat ovat kaikista heikoimmat. Sanokaas, mitä varten matkustaja
tarvitseisi kieltää ketään ihmistä ilmoittamasta nähneensä häntä,
vaikka vast'ikään hänet on nähnyt toinen, jonka kautta kyllä hänen
kulkunsa voisi tulla ilmi. -- Vieläkö teillä on muuta sanomista?"

"Ei, sen vaan vakuutan aina, että olen syytön, aivan syytön".

Näin loppui tällä kertaa tutkimus. Yhteen aikaan oli toivo pikkusen
pilkistänyt Taaville, mutta kohta pimenivät häntä uhkaavat pilvet yhä
mustemmiksi vaan. Miltei hän toivonut että salama samassa hänet
tappaisi, sillä kauhistavaa oli ajatella noita äärettömän pitkiä
vankeuden päiviä. Syvästi huoaten seurasi hän nimismiestä
käräjäsalista.

Asia lykättiin toisiin välikäräjiin. Niissä kuultavina vieraina-miehinä
mainittiin: pohjolainen Juho Hirvonen, Sota-Matti ja Anna Lehto.




X.


Hannulan Timo ja Lotta olivat myös olleet käräjissä saapuvilla
kuulustelemista varten, jos sitä vaadittaisiin; he olisivat muutenkin
tulleet saadaksensa tavata poikaansa. "Voi jos Jumala antaisi meille
meidän Taavimme takaisin", oli Lotta huo'annut ja monta monituista
kertaa kysynyt mieheltänsä: "uskotko sinä Taavin pääsevän vapaaksi?"
"Uskon, uskon. Jumala on vanhurskas Jumala, Hän kurittaa meitä, vaan ei
Hän hyljää", niin lohdutti Timo aina, silloinkin kun oma luottamuksensa
järkkyi, kun päivä meni, toinen tuli odotuksessa, että jotakin tulisi
ilmi, mikä voisi pelastaa Taavin, vaan pelastajasta ei tullut tietoa
mitään. Näin olivat nämä vanhat yhäti toivon ja pelon vaiheilla. Heidän
sydämissänsä eli se toivo, että näissä käräjissä jo kaikki oli
selkenevä, epäluulo Taavia vastaan katoava, ja heille tuleva se ilo,
että saavat viedä poikansa puhtaana miehenä muassaan kotiin. Vaan he
eivät uskaltaneet antautua tähän iloiseen toivoon -- vieläpä he
tahtoivat toisinaan poistaa sen sydämistänsäkin, vaikk'ei se poistunut.
Mitä ihminen hartaimmin toivoo, sen toteutumista hän ei tohdi uskoa.

Jokseenkin tyynellä mielellä he ilmautuivat kansajoukkoon, jossa
näkivät paljon tuttavia ja ystäviä. Hannulan Timo ja Lotta olivat viime
aikoina istuneet aina vaan kotona, mutta siellä olivat he silloin
tällöin saaneet vastaanottaa myötätuntoisuuden ja ystävyyden osoitteita
niinkuin luonakäyntejä, kirjeitä, terveisiä. Lotta, joka alusta tuon
onnettoman tapauksen jälkeen, oli sanonut: "mitä meistä enää ihmiset
lukua pitävät!" -- Lotta etenkin oli löytänyt lohdutusta näissä
osoitteissa, sillä hän piti paljon ihmisten hyvästä ajatuksesta; ja
niinhyvin hän kuin Timokin tulivat vähitellen siihen luuloon, että
kaikki heidän hyvät tuttavansa olivat pysyneet muuttumattomina heitä
kohtaan. Mutta olivatko todella noita hyviä tuttuja ja ystäviä nämä
täällä käräjä-pihassa? Olivatko Hannulaiset olleet niin kauvan
kotonurkkiensa sisällä, ett'ei heitä enää tunnettu? Ei -- vaan näin
julkisessa paikassa ei ole ystäviä surevilla vanhemmilla, joiden poika
siinä seisoo suuresta rikoksesta syytettynä oikeuden edessä. Näette,
eihän sitä tiedetty vaikka vanhemmatkin olisivat siihen osalliset, ei
niiden kanssa sovellu seurustella. Uteliaisuus ja halu koota virikkeitä
kylän juoruihin -- ne olivat olleet tuon myötätuntoisuuden vaikutteet.
-- Kun Timo ja Lotta ilmautuivat, niin muutamat heihin katsoa
töllistivät, toiset kääntyivät pois ja kuiskuttivat keskenänsä, juuri
joku vastasi Timon tervehdykseen vähäisellä päännyökkäyksellä, vaan
näytti senjälkeen sangen hävehtyneeltä. No, paraat ystävät olivat
pitäneet parempana jäädä kotiin, siinä säilyttivät ystävyyttänsä -- se
lohdutus Hannulaisille jäi. Mutta tämä vastaanotto nyreytti heidän
entisestäkin arkatuntoista mieltänsä, ja Lotalta ei ollut itku kaukana.

He istuivat erillänsä muista ihmisistä ja odottivat. Ei kukaan heitä
puhutellut eikä lähestynyt, he näkivät todistajan toisensa jälkeen
menevän huoneesen ja tulevan ulos, he näkivät miten ihmiset jokaisen
uuden todistuksen jälkeen kiivaammin puhelivat keskenänsä ja useammin
pudistelivat päätänsä, he kuulivat myös katkonaisia lauseita: "se oli
sentään painava todistus", "ei hänen käy hyvin", "joko hän tunnustaa?"
j.n.e. Tunnit kuluivat heidän mielestänsä hirveän hitaasti.

Viimein astuivat ovesta Hovilainen, nimismies ja Taavi. Ensinmainittu
ei viitsinyt katsahtaakaan Hannulaisiin; mahdollista on myös että hän
pelkäsi Timon synkeitä silmäyksiä, eikä uskaltanut sortaa häntä
syvemmälle. Hän astui pöyhkeästi eteisen läpi, huusi Villen mukaansa ja
meni hevosensa luo. Hänen seuraansa yhtyi herra Kokkakin.

"Ei tullut tällä kertaa mitään minun vapautuksestani", sanoi Taavi
vanhemmillensa, koettaen näyttäitä rohkeamieliseltä, mutta hymynsä oli
katkera ja äänensä kuului oudolta; "mutta täytyy niiden kumminkin
viimein päästää minut".

"Kyllä poikaparka sinua kova kohtalo tapasi -- sinua ja meitä, sinun
vanhempiasi", sanoi Timo pannen kätensä Taavin olkapäälle. "Mutta ei
pidä rohkeutemme rauveta -- Jumala koettelee mutta ei Hän hyljää".

"Kova on kohtalo --" sanoi Lotta joka itkulta tuskin sai puhutuksi,
"niin kova -- ett'ei sitä enää -- jaksa kantaa".

"Ja kaikki sinua syypääksi luulevat, todistajat ja tuomarit", jatkoi
Timo.

"Kaikki", vastasi Taavi tukahtuneella äänellä.

"Ja nyt sinut taas viedään vankeuteen", vaikeroitsi Lotta. "Kukatiesi
makaa mullassa jo äitisi, kun toiste sinut tänne tuodaan, ja parasta
onkin -- että Jumala korjaa minut -- tästä kurjasta elämästä; --
muistathan kuitenkin --" itku pääsi valloilleen taas, "muistathan --
että aina olen hellästi rakastanut sinua -- että minä en voisi luulla
sinua syylliseksi -- en vaikka --"

Tämä oli liiaksi poikaparalle. Hän nojautui seinää vastaan ja itkeä
nyyhkytti ääneensä.

Ympärillä oli ystäviä ja tuttavia jotka katselivat Hannulaisia:
useimmat tuijottivat kylmäkiskoisesti tähän "näytelmään", ainoastaan
jotkut näyttivät vähän säälivän. Nimismies, joka oli pistäytynyt
takaisin käräjäsaliin, tuli taas ulos ja sanoi lempeästi mutta
vakavasti:

"No Taavi, jokohan nyt menemme? -- Jaa, oikeus on oikeus, vaikka se
kipeästikin koskee, muistakaamme sitä".

Taavi pyyhkieli silmiänsä hihallaan ja seurasi nimismiestä.

"Älähän itke, Lotta. Viekäämme huolemme kotiin. Et sinä täällä taida
löytää lohduttajaa kumminkaan".

Timo heitti ylenkatseellisen silmäyksen entisiin ystäviinsä, kun meni
pois vaimonsa kanssa.

Surkastunut oli toivon taimi heidän sydämessään ja Timokin jo arveli,
ett'ei se enää milloinkaan elpyisi. Ääneti ja miettien maallisen onnen
katoavaisuutta ajaa hytkyttelivät he kotiinsa viettämään surullisia
päiviänsä.

       *       *       *       *       *

Hyvällä mielellä sitä vastaan oltiin toisissa kärryissä. Virkkukin
valjaissa oli melkein tavallista vikkelämpi.

"Saakelin sukkelat ongelmat oli noissa käräjissä", sanoi Hovilainen,
naurahtaen. "Ei Hannulan Taavi saa solmujaan selviämään ei kuuna
päivänä".

"Eikä siinä auta taivaasta pudonneet ylioppilaatkaan", vastasi Kokka,
myös nauraen.

"Saakelin hyvä sekin että ilmaisitte tuon Annan kujeita", jatkoi
Hovilainen. "Tietysti teillä ei ollut eikä voi olla pitempiä ajatuksia
hänen tuttavuudestansa kuin ainoastaan hetken huvitus -- hän kun on
sievän näköinen kasvoiltansa".

"Mitäs minulla muuta olisi", vastasi Kokka, kohauttaen olkapäitään.

"Hm! Semmoinen tyttö tuo meidän pyhä Anna on -- ei hän yhteen tyydy,
vaan Lydia, hän on heti toisellainen, säädyllisempi kuin moni
korkea-arvoinenkin nainen".

"En juuri mielelläni toivoisi, että neiti Lydia saisi tietää tuosta
minun yhtymisestäni Annan kanssa", sanoi Kokka; "enkä minä olisi koko
Annaa muutoin maininnutkaan, mutta täytyihän siinä vähän kiusata
Hannulan Taavia, hahaha -- näittekö miten hän oli pakahtua kiukkuunsa?"

"Näin, ja kyllä hän teidän avullanne saa vähän lisäksi niskaansa".

"Ja minun avullani vielä entisen morsiamensa todistamaan häntä
vastaan", nauroi Kokka. "Hauska tila tosiaankin pariskunnalle!"

"Hahahaa, te olette saakelin sukkela mies! Mutta --"

"Lydian tähden vaan harmittaa minua tuo todistukseni".

"Olkaa huoletta, minä selvitän asian ja sanon, että Anna juoksi teidän
jälkeenne. Mutta kuulkaapas, minnekä hän livahti teidän luotanne".

"Kotiinsa kai. Hovilan polulle päin hän katosi".

"Hän tulee nyt todistamaan ensi käräjissä".

"Ei hän tiedä enempää kuin minäkään, eikä edes senkään vertaa, olkaa te
taas siitä huoleti -- ei hän sulhastaan vapauta, hah!"

"Ei; ja muuten olkoon miten hyvänsä, vaan kyllä minä hänestä hänen
tietonsa herutan. Nähdäänhän!"

Kokka veti esille paperossi-kotelonsa, otti paperossin ja tarjosi myös
Hovilaiselle. Sytytettiin ja vedettiin savut.

"Olikos hyvä, että minä tuosta venheestä mainitsin?" puuttui nyt takana
istuva Ville puheesen.

"Mainion hyvä", vastasi Hovilainen. "Kaikki pitää sanottaman, mikä
suinkin voipi asiaan selkoa saattaa. Sinä olet viisas poika, kyllä minä
sitä pidän mielessäni. -- Ja tekin, maisteri, aijoitte pysyä erillänne
tässä asiassa. Nyt, näette, teidän ja tämän pojan todistukset olivat
sangen painavia, ilman niitä asia ei olisi päässyt etemmäksi
hiukkastakaan. Kaikki pitää sanottaman".

Mäkelän tiehaaralla hyppäsi Kokka kärrystä alas, kiitti kyydistä ja
meni asuntoonsa, vaan Hovilainen jatkoi matkaansa eteenpäin.

Hän muistutti mieleensä vielä kaikkia erityisseikkoja tuomarin
tutkinnossa, ja kiroili itseksensä Varmasta, joka oli salannut häneltä
Horosen Sopon pyyttää todistajaksi. Tuosta kun olisi ennen tiedetty,
niin olisi saatu todistukset paremmin soveltumaan yhteen -- ajatteli
hän -- ja olisin minäkin voinut nähdä tuon veneen -- taikka ei
helkkarissa! luonnollisemmalta se sittenkin nyt näytti, ja Villen
todistukset voittivat arvossa ison joukon. Hyvin siellä kävi ylipäiten,
eihän tuota minun vähäistä hämmennystäni voida lukea miksikään, ei
edes selvempääkään todistajaa vastaan, saatikka sitten tuommoista
hassunsekaista akkaa, joka ei muista mitään varmaan eikä kuule ja näe
muuta kuin aavetta joka nurkassa. Mutta tuo Anna! Kyllä se on melkein
varma, että hän Lotan luota livahti Taavin luokse. Sentähden tämä piili
pensastossa, tytön kanssa näet, ja teki vastoja, ha, ha, haa. Jopa hän
taisi olla vähällä vimmassaan päästää koko salaisuuden suustaan. Kumma,
kun eivät muut tätä kohtaa älynneet! Mutta minä olen viimmeinen heille
sitä osottamaan. Hovilan Olli on viisain koko joukossa, nähdäänhän!
Eikös sekin ollut viisaasti tehty, että laitoin Annan pois näiksi
käräjiksi: sattumisen päähän sen tein, minulla oli aavistus, että
parasta se lienee. No Jumalan kiitos tuosta aavistuksesta; nyt tiedän
että hän tulee kuulusteltavaksi, ja sepä ihme, jos en minä saa häntä
totuutta tunnustamaan. Hän voi tietää paljonkin, hän taisi olla Taavin
kanssa kuinka kauvan hyvänsä. Kenties hän on rikokseen osallinen! Ahaa,
tyttö, tokko nyt Sivelinit sinusta huolivat, kun näitä kaikkia saavat
kuulla!

"Tule sitten sisään. Ville", sanoi Hovilainen, astuen pihassaan alas
kärryistä, "saamaan vähän hyväntekiäisiä".

Miina ja Lydia olivat sangen uteliaat kuulemaan miten käräjissä oli
käynyt. Isäntä istuutui syömään, ja aterian aikana sekä kauvan
jälkeenkinpäin puhuttiin päivän tapahtumista ja uutisista. Annan
käytöstä kuvaili Hovilainen mustimmilla väreillä ja laverrusten
tarkoituksena oli panetella Annaa ilkeäksi tyttöreuhkaksi, josta ei
ollut Hovilaisilla muuta kuin harmia ja häpeää. Lydiakin nyt yhtyi
langettamaan tämän tuomion.

Seuraavana päivänä tuli Anna kotiin. Hovilainen oli lähettänyt hänet
palvelija Evan kanssa viemään lehmiä eräälle karjan-kauppiaalle, joka
rajapitäjässä oli kuuluuttanut ostavansa raavaita Ruotsiin vietäviksi.
Ja rahat olivat Hovilaisella jo niin tiukassa, että täytyi näin
laitumelta myydä parhaat lypsylehmät.

Eva oli poikennut käymään erään tuttavansa luona, ja Anna nyt yksin
tuli kotiin, väsyneenä pitkästä jalkapatikasta ja ristiriitaisia
tunteita sydämessä. Tämä "koti" oli sellainen, että hän aivan
mielellään olisi kääntänyt selkänsä sille ijäksi päiväksi, mutta
kuitenkin halutti häntä päästä sinne mitä pikemmin. Siellä hän oli
saava tietää miten Taavin oli käynyt. Samaten kuin Hannulan isännän ja
emännän povessa kaikissa vaiheissa oli kytenyt toivon kipinä, niin oli
Annassakin vireillä harras toivo, että Taavi olisi havaittu syyttömäksi
ja päässyt vapaaksi. Anna joudutti askeleitansa, tietämättömyys kävi
kovin tuskalliseksi. Mutta jos eivät sanoisikaan hänelle miten oli
käynyt taikka jos valehtelisivat; parasta olisi ehken kysyä muilta.
Kumma kun ei ihmisiä ole liikkeellä, että tulisi vastaan joku, jolta
saisi kysyä! Samassa kun hän näin ajatteli, kuului astuntaa hänen
takanansa. Hän kääntyi katsomaan ja näki vanhanpuoleisen, hänelle
tuntemattoman miehen kulkevan perästänsä. Tämä oli siistiin vaatteisin
puettu mies ja oli varmaan ollut kärajissä, mistä hän nyt palasi. Annan
sydän vavahti, hän seisattui. Nyt hän saisi tietää. Mutta nyt
epäilemiset ja pelot pyörähtivät hänessä niin valtaan, ett'ei hän
uskaltanut kysyä -- ja mies meni tervehtien sivutse. Anna istahti
kivelle. Aikaisin kyllä saan nuo pahat sanomat! huokasi hän. Jos Taavi
oli syylliseksi löydetty, ehkä jo tuomittu, kyllä Hovilainen heti
riemuiten sen hänelle kertoisi. Mutta jos ei käräjät olleetkaan vielä
loppuneet, jos Taavi oli ilmaissut heidän yhtymisensä, jos Anna heti
kotiin tultuansa vietäisiin todistamaan! No Jumalan nimessä sitten!
Hän nousi ja jatkoi matkaansa, ja kohta hän vaaleana ja valmiina
vastaanottamaan vaikka pahintakin astui Hovilan tupaan.

Siinä istuivat Miina ja Lydia, ja isäntä itse tuli kamaristaan samassa
kuin Anna astui tupaan toisesta ovesta. Anna teki matalalla äänellä
selvän toimestansa, isäntä kuunteli, katsellen häntä vihaisilla
silmillä eikä sanonut vähintäkään kiittävää taikka edes hyväksyvää
sanaa Annalle hänen vaivastansa. Anna aikoi mennä ulos, mutta isäntä
huusi: "Pysyppäs täällä, luulisi sinulla nyt olevan kiireen".

"Luuletko saavasi Hannulan Taavia onnitella vapautuksesta?" sanoi
Miina.

"Tiedänhän minä ett'ei hän vielä ole vapaa", vastasi Anna.

"Tiedät", sanoi Hovilainen; "se on siis taas salakähmässä ollut
tiedustelemassa, malttamatta edes odottaa kunnes kotona olisi saanut
sen kuulla".

"Enkä ole ollut tiedustelemassa", vastasi Anna heikolla pilkkahymyllä;
"näinhän minä heti teidän kasvoistanne miten Taavin on käynyt".

"Vai niin sinä olet tarkka näkemään ja tietämään", sanoi Hovilainen;
"sinustahan on oivallinen vieras-mies käräjiin".

Anna säpsähti ja kasvonsa lensivät punaisiksi. Taavi oli siis puhunut.

"Käräjiin? -- mitä minä niissä?"

"Niin mitä sinä niissä, mokoma hyväkäs", matki Hovilainen. "Et siis
taida tietää, että vähää ennen kuin Taavi murhasi veljensä olit sinä
hänen kanssansa yhdessä. Minä olin vähää ennen nuhdellut sinua, ja
sillä tavalla sinä tottelit, helkkarin lutka".

Annan kasvoista katosi kaikki puna, ja hän tuli kalmankalpeaksi. Näin
rumasti häntä tähän asti ei vielä oltu haukuttu.

"Paras olisi isännän peruuttaa sanansa", sanoi Anna, kerran kiivastuen.

"Hahaha, hyväkäs on vielä olevinansa kunniastaan arka", nauroi Miina.

"Kiitoksia paljon käskystäsi", pilkkasi Hovilainen, "mutta en minä
saata puhettani peruuttaa; lutka sinä olet, joka lennät yhdestä
toiseen: Kokasta Taaviin ja Taavista kai Siveliiniin".

Anna pani kätensä ristiin, huokasi ja loi epätoivoisen silmäyksen
ylöspäin.

"Niin, näet, sinun kujeitasi tiedetään", jatkoi Hovilainen. "Mutta
kuitenkin, vaikka tosin ansaitseisit rangaistuksen, niin jääköön se
tällä kertaa sikseen, sillä ehdolla, että nyt tarkallensa kerrot meille
mitä sinä iltana näit ja kuulit. Ala siis heti!"

Vastauksen asemesta Anna ylenkatseella kääntyi selin isäntään.

"No suu auki pian!" huusi Hovilainen.

"Sano, sano, muuten käy sinulle huonosti", virkkoi Miina, ehdottomasti
puristaen kätensä nyrkkiin. Hänessä kuohui viha kun Anna nyt sekä
rohkeni nousta vastaan että vielä näyttää ylenkatsettakin heille --
Anna, jota he aina tahtoivat polkea kuin matoa jalkainsa alle.

"Sen sanon", lausui Anna viimmein lujalla äänellä: "hävetkää kun
turvatonta tyttöä näin syvästi solvaatte -- näin kiusaatte ja
piinaatte".

Ja hän lähestyi ovea mennäksensä pois. Mutta samassa hyppäsi Miina ylös
ja purren hammasta kiirehti häntä kiinni ottamaan. Anna kääntyi ovella,
ja Miina, jolla jo oli käsi koholla tarttuakseen hänen tukkaansa,
peräytyi väkisinkin Annan säihkyvien silmien edessä.

"Lyökää minua, lyökää kuoliaaksi, niin saatte senkin vastata
viimmeisenä päivänä".

"Älä huoli hänestä. Miina", virkahti Hovilainen; "tule pois -- anna
hänen mennä hiiteen".

"Tuommoiset tekopyhät ovat vaarallisia kun oikein suuttuvat
silmittömiksi, hahaha", jatkoi hän kun Anna oli ovesta kadonnut. "Ja
tällä kertaa kuitenkaan hänestä ei saa tunnustusta. Mutta en minäkään
parasta valttiani vielä lyönyt. Nähdäänhän!"

"Sen sisilisko", kähisi Miina palaten Lydian tykö, joka ääneti oli
katsellut tätä kohtausta, eikä nytkään ainoalla sanallakaan osoittanut
säälivänsä Annaa.




XI.


"Oletko kuullut, että meidän isäntä kohta keikahtaa konkurssiin?"
virkkoi Vimpelin Heikki Martille eräänä aamuna kun työhön mentiin.

"En, mutta arvattava se kyllä on", vastasi Martti.

"Niin ainakin kaksi tuttavaani kertoi, jotka yöllä tapasin, kun kylästä
tulin. He palasivat kaupunkimatkalta, ja mainitsivat, että pari
kaupungin herraa, joille Hovilainen on isompia summia velkaa,
pakoittavat hänet konkurssiin, elleivät kuukauden sisään saa rahojansa
pois.

"Vai niin! No ainapa minä olen arvellut, ett'ei hänelle kunnian kello
laula, jos näin jatketaan taloutta. Hyvä oli että sain kiristetyksi
häneltä palkkani menneeltä vuodelta!"

He astuivat kotvan ääneti.

"Pianhan täältä sitten pääseekin", alkoi taas Martti, "muille
maille miekkosille. Minä aijon ostaa hevosen ja mennä rahamieheksi
Etelä-Suomen tehtaille. Minnekäs sinä?"

"En ole vielä lähtöä ajatellut".

"Olettehan te pohjolaiset kelpo kirves-miehiä".

"No kyllä me kirvestyötä teemme niin aimollista ett'ei se siitä
parane".

"No lähde pois sitten minun kanssani. Kirvesmiehiä etelässä tarvitaan.
-- Täällä vaan saat eläke-juttuja niskoillesi, ha, ha, ha".

"Tst! Tuo maisteri tulee meidän takanamme".

Pellon veräjälle oli päästy. Kokka meni sivutse. Miehet tervehtivät
nykäisten lakkiansa, aivan kuin vetääkseen lakit paremmin päähänsä.
Kokka vastasi ylenkatseella tervehdykseen.

"Aina tuo maisteri täällä Hovilassa hyörii", virkkoi Martti katsoen
Kokan jälkeen. "Hänestäpä sai isäntä hyvän ystävän".

"Ja samallainen mies hän on kuin isäntäkin", vastasi Heikki; "lainailee
rahoja joka paikassa, eikä maksa koskaan takasin".

"Millä hän maksaisi, mies, jolla on toinen käsi tyhjä ja toisessa ei
mitään. Hullut kun lainaavat hänelle".

"Hän on hankkinut itselleen paljonkin ystäviä luennoillaan ja
puheliaisuudellaan; hän tarkoittaa nostaa talonpojat heidän
alennuksen-tilastansa --"

"Herroiksi, niin! Mutta käykö hän itse ja hänen vertaisensa sitten
auraan kiinni? 'Minä herra, sinä herra, kuka meistä kontin kantaa?' se
on sitten kysymys".

"Hm! tosin. Mutta kyllä hänellä hyvä tarkoitus on".

"Mitä joutavia! Parempi olisi hänen suorittaa tutkintonsa ja päästä
virkaan, kun saarnata jonkin joutavia ja nyhdellä talonpoikain rahoja".

"No, en väitä! Nyhtämisestä puhuen, eiköhän isäntä koeta markkinoilla
parantaa raha-asioitaan peli-voitoilla?"

"No mitenkäs! Siellä hän kai taas mellastaa viikon pyöreäksi -- mutta
voitot -- ne taitavat mennä mosukoppaan, Emäntä kuulun samaan aikaan
lähtevän kotipitäjääsensä, rahaa hankkimaan hänkin tietysti; hänen ehkä
onnistun paremmin".

"Jaa!"

Puhellessaan olivat he valjastaneet hevoset aurain eteen, ja rupesivat
nyt sänkeä kääntämään...

Kokka kävi Hannulassa. Hän tiesi jo ennakolta hyvin, ett'ei hän ollut
ollenkaan tervetullut siellä. Hannula ehkä oli arvannut jo, miten
oikeastaan oli tuon ilmoituksen laita, ja nyt tuli siihen tuo Kokan
todistus Taavia vastaan. Mutta kuitenkin päätti Kokka käydä Hannulassa,
vieläpä montakin kertaa. Hän kärkkyi Timon rahoja toiselta kannalta
taas, ja arveli muutenkin viisaimmaksi, ihmisten edessä edelleen olla
hyvässä sovussa Timon kanssa.

Timo oli tuvassa vielä kun Kokka astui sisään. Sanaakaan puhumatta
töllisti hän vieraasensa.

"Taidatte olla työhön lähtemäisillänne", virkkoi Kokka; "mutta en minä
kauvan viivytä".

"Työhön, työhön", mumisi Timo enemmän itsekseen.

"Minä tulin selittämään teille, ett'en minä mitenkään ole mieltäni
muuttanut teitä kohtaan. Niinkuin ennenkin arvossa pidin teidän
ajatuksianne ja tarjouduin tuolla ilmoituksella auttamaan teitä,
vaikk'en silloin enemmän kuin nytkään tietänyt, oliko tuo vieras
herra -- oloperäinen ihminen vaiko ilmiö, niin olen nytkin yhtä
hyväntahtoinen teitä kohtaan. Kuulkaahan! Minä olin päättänyt pysyä
aivan erilläni Taavin asiasta, mutta --"

"Mitäs siitä puhelemmekaan", keskeytti Timo poistavalla
käden-liikutuksella; "emmehän me ole pyytäneet sitä kunniaa, että
saavuttaa teidän ystävyyttänne. Voitte meistä ajatella ja puhua mitä
mielenne tekee".

"Jaa, te olette suutuksissanne minulle tuosta todistuksesta, arvasinhan
sen. Mutta, minun piti sanoa --"

"Antakaa anteeksi että taas keskeytän, mutta säästäkää
puheliaisuutenne, se ei auta meidän oloja vähääkään. Ja minun täytyy
nyt lähteä työhön".

"Vieraan-miehen tulee ilmoittaa kaikki mitä kysytään", sanoi Kokka
suorastaan, koska ei aikaa annettu esipuheiksi.

Timo otti lakkinsa naulasta.

"Vaikka saakin siitä semmoisia solvauksia silmiä vasten kuin minä
Taavilta", jatkoi Kokka. "Semmoinen solvaus on suuri rikos sekin ja
siitä on suuri edesvastaus. Mutta minä en ole noita pitkävihasia,
leppymättömiä ihmisiä, jotka katkeruuttavat omansa ja toisten elämän --
minä tahdon sopia ja ottaa kanteeni takasin -- kuulkaas, älkäähän vielä
menkö -- vieläpä sangen kohtuullisilla ehdoilla --"

Mutta Timo jätti kuin jättikin vieraansa yksin tuumailemaan
sovinto-summan määrää.

Timolla oli hyvä halu sukia selkään maisteria. Hän oli saanut kuulla
luotettavalta taholta, ett'ei mitään Kokan ilmoitusta ollut löytynyt
sanomalehdissä. Tämä oli peijannut ja valhetellut, ja ilkesi tässä
vielä vetää esille tuon "apunsa".

Nyt oli Timo antanut tuon ilmoitus-asian toisen miehen toimitettavaksi,
nimittäin kauppias Sivelinin. Tämä oli lähtenyt pitemmälle matkalle,
pääkaupunkiin ja sieltä Pietariin asti.

Sivelin oli varsin valinnut tämän ajan matkallensa, sillä hän tahtoi
vetää tämän matkan verukkeeksi siihen, ett'ei hän vielä uudellensa
kosinut Annaa. Hän oli tuon harhautuneen kirjeellisen kosimisen jälkeen
päättänyt kosia suullisesti, vaan empivän luonteensa tähden hän ei
tullut sitä tehneeksi ennen käräjiä, ja vielä vähemmin niiden
jälkeisinä päivinä. Kontitsemiseen ei tarvita paljon aihetta. Käräjien
jälkeen rupesi kuulumaan pahoja puheita Annasta; ja monet, jotka
kadehtivat hänen kauneuttansa, pitivät niitä kyllä vireillä, kun kerran
alun olivat saaneet. Mutta Sivelinin luottamus Annaan ei näistä
puheista paljon järkähtänyt -- sen verran vaan että hän tahtoi vielä
vähän aikaa miettiä asiaa. Hän penäsi sisarelleen, joka oli menevä
muutamaksi päiväksi Hovilaan auttamaan vaatteiden neulomisessa -- että
tämä, missä vaan taisi, koettaisi olla Annalle apuna ja turvana. Sitten
hän valmistautui lähtöön ja kävi sitä ennen vielä Hannulassa, missä
otti toimekseen, ei ainoasti jättää yllämainitun ilmoituksen sanomiin,
vaan myös käydä tuon tunnetun asianajajan Nivalinkasen puheilla,
pyytämässä Hannulaisten puolesta häntä rupeamaan Taavia puolustamaan
tulevissa käräjissä. Tälle tahtoi Timo vielä sitten valittaa Kokan
petollista käytöstä. Sivelinin piti palata matkaltansa vasta
markkina-aikana. Jos hän olisi voinut tietää, mikä päätös Annan päässä
oli kypsyvä, olisi hän ehkä taistellut voiton velttoudeltaan ja ajoissa
taannut tytön itsellensä.

Hovilassa pantiin viimeiset voivat liikkeelle rapistuvan talouden
kannattamiseksi. Aivan tosi oli, että kaksi velkojaa kaupungissa oli
saanut silmänsä auki huomaamaan Hovilaisen asiat ja käynyt hänen
kimppuunsa kovilla uhkauksilla. He olivat saaneet tietää Hovilaisen
alkaneen myyskennellä irtainta omaisuuttaan, ja vaativat nyt rahansa
pois taikka muussa tapauksessa pakoittaisivat hänet vararikkoon. Rahaa
täytyi siis hankkia tavalla taikka toisella, taikka lyödä rukkaset
lautaan. Hovilaisen koko toivo oli markkinoissa: siellä hän oli tapaava
tuttavia, rikkaita ukkoja läheltä ja kaukaa, ne hänelle lainaavat --
jopa vastahakoisemmatkin kun vaan punssit ja markkina-mieli ovat heitä
vähän valmistaneet. Voipihan vielä sitten pelissäkin voittaa kauniit
rahat, jos vaan sattui hyvät kortti-päivät silloin. Ja voisihan niin
käydä, olihan hänellä aina ollut erinomaisen hyvä onni alusta pelin,
vahinko vaan ett'ei hän ollut oikealla ajalla lopettanut ja pistänyt
voittoja taskuunsa. Mutta nyt niin oli tehtävä. "Nähdäänhän!" sanoi
Hovilainen ja hieroi käsiään. -- Hänen emännällänsä ei kuitenkaan ollut
kovin hyviä ajatuksia markkinoista, sillä hän tiesi jo entisestään että
Olli oli aina tyhjänä tullut markkinoilta, vaikka lähtiissä olisikin
rahoja ollut. Hän päätti senvuoksi ehdotella toisia keinoja. Hänen
koti-pitäjässänsä oli varakkaita talollisia, niihin hän päätti kääntyä,
ja varustautui siis hänkin matkaan, lähteäkseen muka sisartansa
tervehtimään. Lydia oli otettava mukaan ja näytettävä kaikessa
loistossaan, kukatiesi vaikka tavattaisiin siellä sulhanen ennenkuin
arvattiinkaan. Uusia vaatteita lähdettiin siis neulomaan miehissä:
tähän työhön kutsuttiin myös Emma Sivelin.

Mutta Anna oli vaan pahemmassa kuin pulassa niinkuin ennenkin. Tuon
viimme luvussa kerrotun ikävän kohtauksen jälkeisinä päivinä hän tosin
oli tyynempi. Kiduttajat näyttivät pelkäävän uhriansa, Hovilainen ei
puhunut sanaakaan Annalle, hän tahtoi odottaa jonkun aikaa ennenkuin
ryhtyi uuteen hyökkäykseen. Miina ja Lydia eivät myöskään Annaa paljon
puhutelleet, katselivat vaan kieroon häneen ja irvistelivät. Niin oli
kulunut melkein viikko, kun isäntä katsoi ajan olevan käsissä, jolloin
hänen "paras valttinsa" oli esille lyötävä. Anna kutsuttiin tupaan, ja
isäntä uhkasi antaa Annan ilmi osallisuudesta Taavin rikokseen, ellei
hän paikalla tunnustaisi mitä tiesi. Anna oli odottanut uutta
hyökkäystä. Hän arvasi, ett'ei Hovilainen kuitenkaan varmaan tietänyt,
oliko Anna sinä iltana tavannut Taavia vai ei -- ja päätti pysyä
äänettömänä. Käräjissä tahtoi hän toden sanoa, jos raskasta olikin --
mutta sinne oli aikoja vielä, kenties hän oli kuollutkin silloin. Siis
ei Hovilainen uhkauksillaan saanut sanaakaan Annalta, hän riehui ja
Miina häntä säisti; mutta ei ollut apua. Vihan vimmassa karkasi
Hovilainen tyttöön kiini, ja ei tiedä miten Annalle olisi käynyt, jos
hän ei hätimmiten olisi ehtinyt saada ovea auki ja temmaista itseänsä
irti isännän käsistä, joihin kuitenkin jäi tukku hiuksia.

Sinä iltana Anna ei uskaltanut näyttää silmiäänkään tuvassa. Hän piili
Evan huoneessa; lujuutensa raukesi siellä, hän pelkäsi todellakin,
pelkäsi henkeänsä vainottavan. Seuraavana aamuna huudettiin Annaa
tiheään. Hän kuuli ja arveli, menisikö hän tupaan vai olisiko parempi
juosta kalliolle ja heittäytyä järveen. Ei, suuri syntihän se olisi.
Vavisten vilkasi hän huoneen ovesta, ja huojennuksen huokaus puhkesi
hänen rinnastaan, kun hän näki Emma Sivelinin seuranaan pihalla. Hänen
vieressään seisoi Miina, joka huuteli Annaa. Anna tuli nyt esille
pelkäämättä; hän tiesi saavansa rauhan ainakin sen aikaa kuin Emma oli
talossa, sillä vierasten nähden eivät kiusaajat kumminkaan rohjenneet
käydä käsiksi häneen. Ruvettiin sitten neulomatöihin, ja siinä
pidetyistä puheista sai Anna vasta tiedon aijotuista matkoista. Silloin
iski kuin salama eräs ajatus Annan päähän, ja hänen täytyi kotvaseksi
peittää silmänsä. Nyt koetti vapautuksen aika. Kun kaikki lähtivät pois
kotoa, silloin oli hänkin lähtevä, eikä koskaan tänne palaava, vaikka
saisi vaeltaa halki mailman. Jospa jo huomenna lähtisivät! Annaa ei
paljon puhuteltu, ja se olikin hänelle mieluisinta, koska hän niin sai
antautua omiin ajatuksiinsa. Ensi innosta tasaantuen, alkoi hän
harkita asiaa tarkemmin, kumminkin ennalta päättäen tukahuttaa
kaikki syyt, mitkä voisivat nousta hänen pakoansa vastaan. Minne
piti hänen mennä? se oli ensimmäinen kysymys. Vaikka mihin, oli
ensimmäinen vastaus, mutta ymmärtäväisyys ei tyytynyt siihen. Anna
oli kuullut pääkaupungissa olevan useita rouvasväen-yhtiöitä
hyväntekeväisyyden tarkoituksessa; niiden kautta hän pian voisi saada
paikan, pääkaupunkiin siis oli mentävä. Mutta osaisiko hän siellä
minnekään, löytäisikö hän noita rouvasväkiä? Kyllä ihmiset neuvovat,
eihän ne muualla ole semmoisia kuin Hovilan väki. Anna raukka luuli,
että yksinäinen tyttö, ilman rahatta ja passitta, tulee uskotuksi ja
autetuksi isossa kaupungissa. Tosin on auttajia, ja nepä kohta
tarjoutuvat avuksi tällaisissa tapauksissa, mutta niitä ei tullut Anna
vilpittömyydessään ajatelleeksi. Anna odotti hänen entisyyttään
koskevia tiedustelemisia noitten hyväntahtoisten puolelta, hän oli
valmis totisesti kertomaan elämäkertansa, ja oli vakuutettuna
saavuttavansa niinhyvin uskomista kuin myötätuntoisuuttakin. Mutta
kelpaisiko hän palvelijaksi kaupunkiin? Se asia oli vähän epätietoinen,
mutta hän toivoi oppivansa, kohta kyllä, hän ei vaatisi palkkaa paljon
olleenkaan -- kun vaan saisi hurskasmielisen isäntäväen, niin hän
menisi ilomielin työhön ilman rahapalkattakin, Ehkä hänestä voisi vielä
tulla ompelijatar, hän oli vikkelä sormiltansa -- ehkä myös puoti-tyttö
jossakin vähemmässä lanka- tai vaatekaupassa. Ei hän epäillyt
toimeentulostaan, kyllä Jumala auttaisi. Mutta hänellä oli yksi pelko,
mikä ei tahtonut mielestä poistua, nimittäin, että häntä ajettaisiin
takaa ja otettaisiin kiinni, ennenkuin hän toisten turviin pääsisikään.
Silloin oli Hovilainen varmaan häntä syyttävä oikeudessa osallisuudesta
Taavin rikokseen -- mitä hän nyt ei näyttänyt vielä uskaltavan tehdä.
Mutta siinäkin tapauksessa oli vähän lohdutusta: marttyrinseppele,
minkä hän saisi jakaa Taavin kanssa. Hän teki päätöksensä, ja se oli
pysyvä järkähtämätönnä. Oliko ainoa syy, mikä pidättäisi häntä täällä?
Toivoko että Taavi oli pääsevä vapaaksi ja ottava hänet vaimoksensa? Ei
se paikkaansa pitänyt. Hänen tänne jäämisensä ei voinut muuta kuin
vahingoittaa Taavia. Todistuksensa oli pahentava hänen asiaansa -- ja
Annan kihlauksesta Taavin kanssa oli tälle noussut jo niin paljon
onnettomuutta, että Anna viimmeisinä aikoina oli tullut siihen
päätökseen että parasta olisi kaikissa tapauksissa luopua hänestä ja
siten säästää häntä enemmästä pulasta. Jos Anna oli poissa, oli Taavi
ennemmin pääsevä vapaaksi ja pikemmin unhottava rakkautensa. Ja Anna --
oliko hänkin unhottava? Kieltäymyksiin tottuneena, jätti hän senkin
kysymyksen tulevaisuuden helmaan. Sydämellisesti oli hän rakastanut
Taavia, mutta rakkautensa kuitenkaan ei ollut mikään tarinallinen,
taivaita tavoitteleva kiihko, se oli järkiperäinen rakkaus, joka ei
lähtenyt sallimusta vastaan sotimaan. -- Mutta jos hänet vaatisi
velvollisuus tänne jäämään lohduttamaan ja auttamaan Taavin vanhempia,
jotka aina olivat Annaa kohtaan olleet niin hyvät. Mitä voisi Anna
siinä suhteessa toimittaa? Eihän hän edes päässyt heidän luoksensa
muuta kuin salaa ja rangaistuksen kaupalla. Oliko hän vihdoin
paetessaan jäävä minkäänlaiseen velkaan Hovilaisille? Tarkin
tutkimuskin antoi ainoastaan kieltävän vastauksen. He olivat ottaneet
hänet kasvatti-tyttäreksensä, mutta Anna ei muistanut ainoatakaan
kertaa, milloin he olisivat kohdelleet häntä vähänkään sydämellisesti,
saatikka sitten niin kuin vanhemmat lastansa kohtelevat. He olivat
antaneet hänelle ruumiillisen ylläpidon ja sen edestä hän oli työtä
tehnyt aamusta iltaan. Viimme aikoihin he olivat ruvenneet häntä oikein
vihaamaan ja vainoomaan. Ainoa, joka hänen puoltansa oli pitänyt,
Antti, oli nyt poissa seminaarissa. Kuitti oli ijäksi päiväksi kaikki
Hovilaisten ja Annan kesken.




XII.


Markkina-aattona istui eräässä kaupungin ravintolassa kolme miestä
konjakki-pullon ääressä. Yksi heistä näytti levottomalta: vähän päästä
hän nousi ylös, katsoi ulos akkunasta ja sitten kelloon, ja marssi
sitten edes takasin laattialla. Hän oli varreltaan pitkä ja roteva,
mutta pontevuutta vailla; kasvonsa todistivat hänen eläneen rajusti.
Tämä mies oli Kjellqvist, entinen kauppias, nyt ammatiltansa
kortti-pelari. Hänen kumppaneistansa oli toinen lihava pahkura, jonka
muodossa ei ollut muuta erinomaista kuin paksu sinipunainen nenä --
toinen sitä vastaan varsin laiha mutta varsin vikkelä silmiltään ja
liikenneiltään. Edellinen oli Tolttinen, toinen Pyrell. Tämä kaunis
kolmimiehinen seurue käveli kaikilla kaupungin markkinoilla. Kjellqvist
oli viisaasti valinnut seuraajansa. Tolttisen tehtävänä oli
nyljettävien juovuttaminen. Pyrell taas oli hyvä siitä, että hänen
kaikki käytöksensä ja puheensa olivat sangen soveliaat karkoittamaan
epäluulot kauvas. Yleinen hyvä ja edistys oli aina hänen suussansa, hän
nautti väkeviä juomia ainoastaan joskus, ja jankkasi alinomaa Tolttista
vastaan sekä sanoi ottavansa osaa kortti-peliin illan vietteeksi vaan
ja niin kauvan kuin se pysyi kohtuullisuuden rajoissa. Mutta missä tämä
raja oli, sitä hän ei tarkemmin selittänyt, ja vaikeaa se hänelle
todellakin olisi ollut, koska peliä kesti aina aamusiin asti, jolloin
jo pahimmat tuhlaus-pelit olivat valloillaan -- ja Pyrell aina vaan oli
osallisena.

"Kumma kun ei Hovilaista vielä kuulu", virkkoi Kjellqvist, lähestyen
pöytää ja ottaen ryypyn. "Tavallisesti hän tähän aikaan jo aikoja on
ollut täällä".

"Todella", myödytti Pyrell. "Tolttinen tässä vaan päihtyy ennen
aikojaan, kuu ei kortinlyöjiä kuulu".

"Ole huoleti siitä, ei meidän herra hopussa päihdy", vastasi Tolttinen,
nauraen.

"Olisithan käynyt illalla kuulemassa tuota raittius-puhetta,
minkä kautta mielten piti karastuman markkinoiden viettelyksiä
vastaanseisomaan".

"Jopa! Raittius-sankarien puheet ovat yhtä mehuttomat kuin heidän
limonaadinsa ja kaljansa".

"Ja vesi, sano niin, puhdas vesi. Sahtia he eivät enää juo, he ovat
älynneet siinä viisi prosenttia alkoholia".

"Tervaa juokoot sitten, koska ei muu heille kelpaa; loiskis hyvät
herrat!" Ja Tolttinen otti aika kulauksen sen asian päälle.

"Ahaa, jopa tullaan Hovilasta!" virkahti Kjellqvist, joka taas oli
noussut akkunasta katsomaan.

"Onko sieltä useampiakin?" kysyi Pyrell.

"Isä ja poika --"

"Ja pyhä henki", lisäsi Tolttinen ja nauraa röhötti.

"Nyt luulit olleesi sukkela, räivä", sanoi Pyrell ja nousi katsomaan
akkunasta hänkin.

"Eihän Antilla silmälasia ennen ole ollut", jatkoi hän nähdessään
Kokan, joka, niinkuin viimmeisiin aikoihin melkein aina, nytkin oli
Hovilaisen seuralaisena.

"Eikä se Antti olekaan", sanoi Kjellqvist. "Antti on seminaarissa,
nythän sen muistan. Mutta tunnetko tuota?"

"En".

"No olipa hän kuka tahansa, kunhan hänellä vaan taskuissa olisi
heliseviä".

Hovilainen ja Kokka astuivat nyt seuraan. Tervehdykset vaihdettiin,
Kokka esiteltiin, pikareja ja juotavaa toimitettiin esille enemmän.

Näitä tulijoita seurasi illemmällä uusia markkinavieraita. Useimmat
kävivät vaan väliin ottamassa naukun ja menivät sitten taas torille ja
asioilleen. Mutta muuan kanta-joukko pysyi paikoillaan, kortit
vedettiin esiin ja kohta oli peli täydessä menossaan. Ja joukkoon tuli
vielä kaupungin herroja ja maa-pohatoita sen mukaan kuin siemaukset
näissä vaikuttivat. Pöydän ympärys oli täpösen täynnä pelaria, ja
heidän tuoliensa takana seisoi toinen kiehkura katselijoita. Kjellqvist
ja hänen apulaisensa antoivat ukkojen alussa olla voitolla. Nämä
helistivät kukkaroitaan, laskettelivat leikkipuheita ja huusivat
juomatavaroita yhä lisää. Huone täyttyi tupakan-savusta ja viinan
höyrystä, tarina muuttui räyhinäksi, ja pöydän ääressä istuvien kasvot
hehkuivat yhä tulisempina pelikiihkosta ja konjakista.

Hovilaisen onni oli jo kääntynyt. Hän muisti kyllä kotona tehtyä
päätöstään, mutta lykkäsi yhä tuonnemmaksi sen toimeen-panemisen.
"Tämän kymmenmarkkasen panen vielä pöytään, sen saan varmaankin
monenkertaisena takaisin" tuumaili hän itsekseen, mutta se pantiin ja
se vietiin, toinen pantiin pöytään samalla toivolla, sen kävi samoin,
niin kolmannenkin ja neljännen. Hovilainen puri hammasta harmissaan.

"Kyllä sillä pojalla rahoja riittää, vaikka hän kadottaakin jonkun
kasan kymmeniä", virkkoi eräs Hovilaisen takana. Tämä lausunto rohkasi
taas Hovilaisen mieltä. Huonoahan se olis nyt paeta pelistä -- ajatteli
hän itsekseen, -- jaa, se voisi suuresti vahingoittaa hänen toiveitansa
lainansaannista, jos häntä ruvettaisiin luulemaan niin köyhäksi, ett'ei
hän tämmöisiä tappioita jaksanut kestää. Mutta jos jo tänä iltana
markat menevät kaikki, millä sitten pelaan -- ja ainakin kolme päivää
täällä on oltava. Jos ei lainaaminen onnistuisikaan eikä rahoja ole
voiton pohjaksi, mikä sitten neuvoksi tulee? Enköhän heitä täksi
kertaa. No, olkoon tämä vielä viimmeinen! ja hän veti viidennen
kymmenmarkkasen pöytään. Sekin siirtyi Kjellqvistin kukkaroon.

"Älähän Hovilainen anna herrain niin nylkeä itseäsi", sanoi toinen ääni
takana.

"Menkää hiiteen tuosta minun tuolini takaa!" tiuskasi Hovilainen
kääntyen vihasesti katselijoihin; "te katsotte pahoilla silmillä minun
lehtiini".

"No, no, ukko kiivastuu -- ha, ha, ha -- suuttuisi sitä vähemmästäkin
tappiosta;" he vetäytyivät vähän etemmäksi ja naurelivat. Täytyihän nyt
harmissakin kuudennen setelin ilmautua. Hovilainen ei raahtinut jättää
peliä, ennenkuin lompakkonsa oli menettänyt suurimman osan vaivalla
sieltä täältä kerätystä sisällyksestään. Eikä hän silloinkaan olisi
lopettanut, elleivät muut olisi nousseet paikoiltaan, noudattaen
viimmein ravintolan isännän pyyntöjä, joka vähänväliä pisti päätänsä
ovesta ja nyt muka rukoili heitä heittämään hänen huoneensa rauhaan.
"Kyllä kerran tulee poliisi ja näkee teidät vielä täällä istuvan
kortti-pöydän ääressä; se on loppu iloni", lisäsi hän.

Aamu alkoi valjeta jo kun herettiin, ja siinä hämärässä valossa
näyttivät pelarien kasvot inhottavan kalpeilta. Hovilaisen
hius-suortuvat seisoivat sinne tänne pystyssä, hän kun joka tappiosta
oli tarrannut tukkaansa kiinni. Huoneessa oli inhoittava haju.
Permannolla oli tupakanporoa ja sylkeä niin tiheässä, ett'ei puhdasta
paikkaa eroittanut missään. Pöydät olivat kaikki punssin ja viinan
vallassa. Pelarit astuivat nyt saliin; jotkut heistä olivat asuntoa
samassa ravintolassa, toiset alkoivat hiipsutella kotiinsa kaupungissa.
Salin sohvilla korsnaili pari viinan kukistamaa sankaria, joilla
kortteeri-kysymys ei ollut selvillä ennenkuin kellistyivät ja
korjattiin tänne. Hovilainen hoiperteli makuukammioon, missä Kokka jo
kauvan oli unta vetänyt. Jättäkäämme heidät makaamaan humalaansa pois,
ja kääntykäämme oikeisin ihmisiin taas. Juopunut, näette, ei ole enää
ihminen; juopumus on vienyt häneltä mielen. Mutta tuon huvituksen
karttaminen -- huvituksen muuttua ihmisestä siaksi -- taitaakin vaatia
kaiken mielenlujuuden, päättäen noista vanhempain hartaista penäyksistä
pojilleen, ja vaimoin varoituksista miehilleen.

       *       *       *       *       *

Anna jäi viimein yksin kolmantena päivänä siitä kuin Hovilainen ja
herra Kokka olivat markkinoille lähteneet. Hän oli kuin tulisilla
hiilillä jo, kun Miina ja Lydia varustelivat lähtöänsä eivätkä päässeet
matkaan. Tosin oli tavallista, ett'ei isäntä palannut markkinoilta
ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä; mutta voisihan nyt rahan puute
taikka joku satunnainen syy saattaa hänet pikemmin takaisin. Ja silloin
olisi Annan tuuma tyhjään mennyt, ja milloinka näin hyvä tilaisuus taas
tulisi, kentiesi ei milloinkaan. Huojennuksen huokaus pääsi hänen
rinnastansa, kun vihdoin viimein Miina ja Lydia ajaa hyryyttivät
poispäin kujan kautta. Hän katsoi seinä-kelloon, se kävi viidettä.
Aikaa oli hänellä kyllä matkalleen, mutta pois hän pyrki ja pian --
rauhaa hän ei saanut enää tässä talossa. Vielä sitten pelkäsi hän että
vieraita tulee häntä viivyttämään, ainakin Emma Sivelin, veljensä,
kauppamiehen, rakastumisesta lörpöttämään. Hän kiiruhti siis tyttöjen
kamariin, aukasi vaate-arkkunsa ja kokoili nyyttiin tarpeellisimmat
pukineet. Sitten naperoitsi hän vielä arkkunsa edessä ja koputti sen
peräseinään -- ja kas, kaksi kultarahaa tuli ulos eräästä raosta ja
putosi kilahtaen arkun pohjaan. Hän otti ne ylös, katseli niitä
miettivästi kotvasen, huokasi ja sitoi ne sitten huolellisesti huivinsa
nurkkaan. Nämä rahat, jotka nyt tekivät mahdolliseksi hänen pakonsa,
olivat viimeinen osoite hänen äiti-vainajansa suuresta hellyydestä ja
rakkaudesta. Aavistaen lapsensa tulevaisuutta, oli hänen äitinsä
viimmeisen sairautensa aikana kerran neuvonut häntä ottamaan ne esille
ja sanonut: "ne ovat viimmeinen jäännös vähäisestä säästöstä, mikä
minun onnistui varjella velkojilta. Suurin osa meni, kun isäsi niin
kauvan kitui jalkaansa eikä enää päässyt mitään tekemään. Ehk'ei Jumala
minulle synniksi lue sitä että ne rahat salasin meidän velkojiltamme,
sillä sen tein rakkaudesta. Monta lievitystä ja virvotusta vaivassaan
sai isäsi niiden kautta, ja nyt jätän viimmeiset sinulle. Onhan tässä
vielä irtainta sen verran että sen hinnalla saatte minut hautaan.
Säilytä ne yhtä visusti kuin minä, äläkä muuten kuin pakkotarpeessa
pane niitä menemään. Voit lapsiraukka maailmassa joutua semmoiseen
tilaan ja pulaan, mistä päästäksesi raha on välttämättömästi
tarpeellinen. Silloin ovat nämä kultakappaleet siunaukseksi, käytä ne
silloin ja muista äitiäsi". Oliko nyt semmoinen tila käsissä -- rupesi
Anna ajattelemaan, kun äitinsä sanat johtuivat hänen mieleensä, mutta
samassa säpsähti hän ja vaaleni. Kumu kuului kujalta. Hän kiiruhti
akkunaan ja kurkisti ulos. Ajopelit pyörähtivät pihaan. Kyytipoika
seisautti hevosensa ja kärryistä hyppäsi nuori, solakka mies. Hänellä
oli silmälasit, ja ensi hämmästyksessään luuli Anna häntä Kokaksi ja
oli juuri paeta piiloon, kun havaitsi väärin nähneensä. Ovi aukeni, ja
nuori mies astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti.

"Tämä taitaa olla Hannulan talo?" virkkoi hän katsellen Annaa ja kuta
enemmän hän katseli sitä lempeämmiksi kävivät silmänsä.

"Ei, Hannula on naapuri-talo, tästä vähän matkaa etempänä", vastasi
Anna.

"Jaha! Sitten tiedän; nämä molemmat talot näimme, mutta kyytipoika ei
tietänyt niistä sen parempaa selvää kuin että sanoi kumpaakin
Hannulaksi".

"Tämä on tainnut aikanaan olla Ala-Hannulan niminen, nyt se on Hovila".

"Jaa, Hovila, niin! Onko täällä Hovilan isäntä kotona?"

"Ei, hän on mennyt markkinoille; tulee ehkä näinä päivinä kotiin."

"Te olette varmaan hänen tyttäriänsä?"

"En ole", vastasi Anna, joka oli suorittanut tilinsä Hovilaisten kanssa
eikä huolinut enää sanoa kuuluneensakaan samaan perheesen.

"Tekin taidatte olla jonnekin lähdössä", hän osotti nyyttiin, minkä
Anna nyt hämmästyksekseen huomasi keskellä pöytää minne hän sen oli
laskenut, akkunasta kurkistaessaan.

"En tahdo siis pitemmältä viivyttää", jatkoi nuori herra hymyillen;
"ehkä toiste saan uudistaa tuttavuuttamme".

Hän sanoi jäähyväisensä ja meni ulos, ja kohta kuului kärryjen jyrinä
Hannulaan vievällä kujalla.

Anna jäi hetkiseksi arvelemaan.

"Ei, pois täältä täytyy päästä!" sanoi hän sitten äkkiä; "mitä tässä on
arvelemista, en minä voi täällä enää olla".

Hän tempasi nyyttinsä ja astui pihalle. Hän heitti vakoilevia
silmäyksiä ympärilleen; ei näkynyt ketään lähistössä. Eva oli mennyt
kylään, sen hän tiesi, ja miehet olivat tähän aikaan aina poissa omissa
toimissaan. Hän kääntyi polulle ja astahteli sitä vähän matkaa, sitten
seisahtui hän ja katseli vielä viimmeisen kerran taloihin, ja
ympäristöön. Surumielisen näköiset olivat hänen silmäyksensä. Anna oli
täällä oleskellut vuosikausia, täällä hän oli saanut kokea monta
katkeraa hetkeä, mutta juuri joskus myös onnellisuuttakin ja sydämen
riemua. Hänen silmänsä pysähtyivät Hannulaan päin: sieltä olivat
alkuansa hänen harvat ilonsa hetket. Ja nyt hän oli poislähdössä, eikä
ollut sanaakaan sanonut jäähyväisiksi hyväntekijöilleen. Hän oli jo
nyyttiänsä varustellessaan ajatellut tätä. Sydämensä kehoitti häntä
käymään siellä vielä kerran, mutta hän pelkäsi siellä viipyvänsä ja
ajatteli vielä että hänen käytöksensä nyt oli tuntuva oudolta, hänen
kun ei käynyt ilmoittaminen poislähtöänsä. Nyt oli vielä tuon herran
sinne meno hyvä veruke vetää sydämen vaatimuksia tukahuttamaan. Tuo
herra -- samassa välähti hänen mieleensä ajatus mikä pakoitti häntä
menemään jo muutamia askeleita Hannulaan päin; tuo herra oli se, jonka
kanssa Taavi tuona ikimuistettavana iltana oli kulkenut tästä ohitse.
Kun en tullut sitä kohta ajatelleeksi! Hän on nyt kuullut Taavin
onnettomuudesta ja kiiruhtanut tänne selvittämään asiaa. Anna koki
muistella oliko hän kuullut kenenkään, Taavin jutusta puhuttaessa,
maininneen sillä herralla olleen silmälasia, vaan se seikka ei
muistunut hänen mieleensä. Kumma kun piti ollakseni niin tyhmän --
sanoi hän itseksensä -- ett'en paremmin pannut mieleeni tunnusmerkkiä,
mikä nyt saattaisi asian aivan varmaksi. Mutta varma se oli kuitenkin.
Kukas muu tuo herra olisi, joka näin äkki-arvaamatta tulee Hannulaan.
No nyt oli Taavi vihdoinkin pääsevä irti ja luultavasti vapaaksi
kaikesta syytöksestä. Anna riemuitsi itsekseen. "Minä saan kultani
takasin, voi silloin sitä iloa -- -- mutta mitäs minä puhunkaan,
poislähtevä ihminen". Rakkaus järkytti vielä viimmeisellä hetkellä
hänen tuumaansa. Olenko todellakin täydelleen punninnut tätä asiaa,
ajatteli hän -- olisko minun mahdotonta jäädä vielä -- ehkä vielä
kaikki hyvin päin kääntyisi. Ei taida -- ei Hovilaisten mieli
milloinkaan käänny -- Kärryin jyrinä kuului taas talojen puolelta. Nyt
Hovilainen tulee! Anna käännähti ja riensi rantaan päin ja sitten
pitkin ranta-polkua eteenpäin aivankuin takaa ajettava. Vasta
Rossin-rotkon toisella puolella hän levähti, käsi sydämellä. "Ei, pois
täältä", huoahti hän, "pois entiset ajat ja muistot, jos vaan niistä
pääsen -- eiköhän se vaan ollut tuon herran kyytipoika, joka pois ajoi;
ei suinkaan Hovilainen vielä palaja. -- Ehkä Jumala auttaa!" Hän astui
ravakasti eteenpäin taas, jopa juoksikin toisin paikoin, koska tahtoi
ennen pimeän tuloa päästä soitten ylitse. Toisella puolella aikoi hän
levähtää vähän aikaa, ja sitten jatkaa yöllistä kulkuaan. Moni mieskin
olisi katsonut kovin kolkoksi tällaista vaellusta aution metsän läpi
yön pimeydessä. Mutta Anna ei ollut pelkuri; ja tämä matka oli hänen
ainoa pelastuskeinonsa ja siihen hän jo kauvan oli valmistautunut ja
koonnut kaiken rohkeutensa. Tätä polkua hän oli kulkenut kerran jo,
vaikka talviseen aikaan, tänne tullessaan, se siis ei ollut hänelle
aivan tuntematon eikä senvuoksi ollut eksymisestä pelkoa. Pimeyttä ja
kummituksia hän ei peljännyt, olihan paitsi sitä Rossin-hauta jo pitkän
matkan päässä hänen takanansa; karhuja ei ollut kuulunut näissä
metsissä, ne oli rautatien läheisyys karkoittanut. Ainoa pelättävä oli,
jos rosvoja ja muita pahoja ihmisiä oli liikkeellä. Mutta rosvojakaan
ei ollut näinä aikoina liikkunut, ja muut eivät suinkaan näin pimeässä
huolineet olla metsässä. Kuu oli vähimmällänsä tällä viikolla, ja se
olikin Annan mielestä parempi: pimeässä hän paremmin vältti pahoja
ihmisiä. Ilma oli kolkko, sateen vaaruja ajeli taivaalla, ankeammilla
kohdilla puuskahti kylmä pohjatuuli. Mutta huolimatta tällaisista,
verraten vähäisistä esteistä, jatkoi Anna matkaansa, ja joka askeleella
voitti mielensä enemmän rohkeutta. Entisyytensä ikäänkuin jäi yhä
kauvemmaksi hänen jälkeensä sekä peittyi yhä enemmän laskeutuvaan
pimeyteen; uusi ihminen, toinen Anna se olikin, joka nyt lähti mailmaa
kokemaan, uuden elämän oli uusi päivä hänelle tuopa. Hän koetti lujasti
katsoa tulevaisuuteen ja kiinnittää ajatuksensa ainoastaan edessä
oleviin kohtauksiin. Lähinnä oli tulonsa rautatien asemalle. Hän
ajatteli miten hänen oli menetteleminen, kun ei ennen ollut junassa
kulkenut. Mutta kyllä kai ihmiset neuvovat. Kun hän kerran vaunuihin
pääsi, niin kyllä sitten matka kului. Olivathan ihmiset sanoneet, että
kun aamulla asemalta lähtee, niin on jo seuraavana iltana Helsingissä.
Mutta päivällä hän tahtoisi tulla perille, eikä yöllä; ehkä soveltuisi
olla yötä jossakin likemmässä asemassa ja aamulla mennä kaupunkiin,
vaikka jalan. Hänen ajatuksiinsa yhtyi nyt myös iloakin: hän oli näkevä
niin paljon uuttaa ja komeaa. Mutta iloa häiritsi koko joukon tämä
vaivaloinen kävely pahassa ilmassa. Vähän väliin tuli kylmää sadetta
Anna-raukan niskaan. Hän astui puitten alle suojaan, mutta kauvan ei
käynyt yhdessä kohdin seisominen, rupesi kovin vilustamaan. Sydänyön
jälkeen poistuivat pilvet taivaalta, ilma kävi valoisammaksi mutta
samalla kylmemmäksikin. Hän kääri huonon vaippansa paremmin
ympärillensä ja kiiruhti kulkuaan. Mutta kukas tuossa tulee? Mies, ja
aivan likellä jo. Ei auttanut muu kuin rohkeasti mennä eteenpäin. Ja
eihän tuo ollutkaan kuin sauvan varassa kulkija vanha ukko. Ensi
käänteessä avautui sitten jo asuttu seutu. Annalta pääsi helpotuksen
huokaus: nyt ei ollut mitään hätää enää. Isonlainen kylä näkyi vähän
matkan päässä, mutta valkeata ei pilkistänyt mistään akkunasta, kaikki
ihmiset olivat vielä unen helmoissa, Ei kaikki -- olipa tuossa kaksi
vaimoa jo liikkeellä. Niiltä sai Anna tietää tien asema-kartanolle.
Anna meni sinne, nousi vähän aikaa arveltuansa portaita ylös käytävälle
ja istahti penkille. Siinä hän odotti, vilu värisytti hänen jäseniänsä
ja hän otti nyytistään vielä toisen vaipan esille ja kääriytyi siihen.
Väsymys alkoi tulla tuntuvaksi. Hän nukahti ja uni vei hänet takaisin
Hovilaan, missä hän taas täydessä toimessa varustautui matkalle. Mutta
kaikki oli niin selkkaista ja vastahakoista, ett'ei tahtonut tulla
valmista milloinkaan. Ja Anna pelkäsi suuresti Hovilaisen tulevan.
Vihdoin viimmein hän oli valmis ja sieppasi nyyttinsä, mutta se olikin
niin hätäisesti sidottu että solmut aukenivat, nyytti putosi
permannolle ja kaikki vaatteet menivät hujanhajan. Anna rupesi niitä
kokoilemaan, mutta samassa kuului kärryjen jyrinä. Hän sieppasi
vaatteet syliinsä ja juoksi ulos, mutta jo ajoi Hovilainen pihaan ja
näki hänet. Hän pakeni Hannulaan päin ja näki Lotan ja Timon ja tuon
vieraan herran seisovan Hannulan pihalla ja huutavan hänelle: joudu,
joudu sukkelaan! Hän kiiruhti eteenpäin mutta jo tulla hurahti
Hovilainenkin takaa. Tuo vieras herra riensi hänen avuksensa, mutta
myöhään. --  Hän vavahti äkkiä unestansa: nyytti oli pudonnut
permannolle hänen eteensä, outo jyrinä läheni lähenemistään. Ja samassa
räikeä vihellys viillähti läpi sumuisen aamuilman. Anna hyppäsi ylös ja
riensi rakennuksen toiselle puolelle, mistä vihellys kuului. Hän näki
höyryveturin puuskuen ja tupruellen töytäävän sivutse. "Herranen aika!
minä odotin väärällä puolella, ja nyt ne jättävät", huusi hän ja lähti
juoksemaan jälkeen ja tölmäsi asema-palvelijan päälle, joka samassa
astui esille erään seinän takaa.

"Mihinkäs teillä semmoinen hätä on?" kysyi asema-palvelija.

"Jokohan juna meni, ja minä jäin jälkeen?"

"Olkaa huoletta vielä toista tuntia, sitten se vasta menee".

"Mutta johan se vihelsi".

"Veturi vaan lämpiää. Olkaa te huoletta".

Anna kääntyi takaisin ja istahti taaskin käytävän penkille. Vähitellen
alkoi ihmisiä kokoontua enemmän. Pari herrasmiestä astui puhellen ja
nauraen portaita ylös, menivät huoneesen ja tulivat taas ulos ja
paiskelivat ovia. Muuan rouvasihminen, matkalaukku kädessä, tuli ja
istuutui Annan viereen penkille. Tähän sangen tervetulleesen kumppaniin
Anna heti kääntyi, kysyen ujosesti aikoiko hänkin junaan ja pyytäen
häneltä opastusta piletin ostossa, vaunuihin menossa ja muissa
senkaltaisissa. Rouva lupasi ystävällisesti auttaa ja neuvoa. Hän
kehoitti Annaa tulemaan suoraan vaan Helsinkiin, ja tarjosi hänelle
itse majaa ensi aluksi. Heistä tuli kohta hyvät tuttavat. Mutta aina
kun heidän silmäyksensä kävivät yhteen, säpsähti Anna ja ajatteli:
missä minä olen nähnyt tämän rouvan, koska hän näyttää niin tutun
näköiseltä. Joko piennä ollessani tahi unissani olen hänet nähnyt ja
häntä pelännyt silloin. Lieneekö hän oikein hyvä ihminen! Mutta heti
jälkeenpäin hän suuttui itseensä semmoisesta pahasta luulosta tätä
hyväntahtoista rouvaa kohtaan, joka kaikilla tavoin koetti olla hänelle
kiittämättömälle avuksi ja turvaksi. Piletit ostettiin. Inspehtori
pyyhkäsi ynseästi laatikkoon toisen noista niin suurena aarteena
vuosikausien kuluessa säilytetyistä kultarahoista; Anna sai
pilettinsä ja joitakuita markkoja takaisin. Anna seurasi tuota rouvaa
uskollisesti, eikä tässä sisämaan asemapaikassa ollutkaan semmoista
tungosta mikä heidät olisi eroittanut. Ensimmäisinä astuivat Anna ja
rouva vaunuihin, sitten seurasi nuo kaksi herraa ja vielä pari kolme
muuta matkustajaa. Kello soi, konduktööri vihelsi pillillään, ja
höyrykoneen vingaistua lähdettiin mennä jyryyttämään etelään...

Jollei Anna niin ajoissa olisi lähtenyt pakoon, olisi se sittemmin
käynyt hänelle vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin. Samana iltana,
näette, tuli Lydia kotiin jo. Syy siihen oli seuraava. Jonkun
matkan päässä toisella puolella kirkonkylää tuli Miinaa ja Lydiaa
vastaan eräs Onkamolainen, joka kauvan aikaa oli oleskellut Miinan
kotipitäjässä, käynyt sieltä markkinoilla ja nyt palasi, tuoden
mukanansa ruokatavaroita omaan kyläänsä. Tuntien kotipuolelaisensa,
tervehti hän ja alkoi puhella. Muun muassa kertoi hän Miinan sisaren
olevan tätä nykyä sairaana, vuoteen omana. Tämä oli ikävä uutinen, joka
saattoi Miinan ja Lydian arvelemaan. Kumpikin oli odottanut iloista
vastaanottoa ja hauskoja päiviä matkan perillä. Kuitenkin oli Miinalla,
kuten tiedämme, toinen tarkoitus kuin huvimatka vaan. Hän päätti siis
jatkaa matkaansa, varsinkin kun olisi näyttänyt rumalta, jos hän olisi
kääntynyt takaisin juuri kun kuuli sisarensa olevan kipeänä ja hoidon
tarpeessa. Mutta Lydia ei huolinut lähteä sairaanhoitajaksi sinne.
Lydian mieleen oli muutenkin monesti jo juolahtanut sama ajatus kuin
Annankin, vaikka toisaalle tarkoittava. Jos rahanpuute taikka muu syy
saattaisi hänen isänsä ja Kokan tavallista aikaisemmin markkinoilta --
sepä olisi ikävä, sillä jos Kokka monta päivää saisi kaivata Lydian
seuraa, voisi hän ehken kääntyä Annan puoleen. Harmillista oli
ajatella, että sill'aikaa kuin Lydia sairaanhoitajana viettää monta
ikävää päivää, sill'aikaa Anna pitää hauskaa elämää Kokan kanssa. Hän
väitteli siis niin kauvan äitinsä kanssa, kunnes sai kääntyä takasin.
Onkamolainen tarjosi tilaa kärryissään. Lydia eroitti hätimmiten omat
kapineensa pois matkalaukusta, ja meni Onkamolaisen kanssa kotiin päin.
Hovilan haaralla hän nousi pois ja käveli kotiin. Täällä vallitsi
hiljaisuus. Anna oli poissa, Eva oli poissa, rengit olivat poissa.
Ensimmäisenä ilmautui Eva ja sai toria silmät korvat täyteen.

"Missä Anna on?" kysyi Lydia sitten.

"En minä tiedä", vastasi Eva kääntyen selin Lydiaan.

"Missä hän on muualla kuin Hannulassa".

"Voipi olla".

"Tokko hän aikoo sinne yöksi jäädä".

"En suinkaan minä tiedä".

"Sinä et tiedä muuta kuin omia hävyttömyyksiäsi".

"Enemmänkös sinä sitten tiedät".

Evan välinpitämättömyys ja röyhkeys ärsytti Lydiaa niin että hän polki
jalkaansa permantoon ja huusi:

"Suu kiinni! Malttakaa, kun isä tulee kotiin, kyllä hän teille näyttää,
sinulle juuri ja Annalle. -- Mitä sinä täällä odotat! Ala laittaa
ruokaa miehille, vai luuletko että minä sitä teen".

Lydia meni kamariinsa ja paiskasi oven lukkoon.

Tunti tunnilta kului, iltanen syötiin, ja aina vaan Annaa ei kuulunut.

"Olkoon hän vaikka hitossa", mutisi Lydia ja meni maata.

Puolen yön aikana hän havahti. Ovi oli au'ennut ja hän luuli Annan
hiipineen huoneesen. Mutta kukas olikaan tulija!




XIII.


Tällä välin tapahtui tuttavillemme kaupungissa yhtä ja toista.

Toisen markkinapäivän aamu valaisi surkeita, nuloja naamoja monessa
paikassa, niinpä eräässä kamarissakin ennen mainitussa ravintolassa.
Siinä istui Hovilainen pöydän ääressä, kyynäspäät pöydällä ja kädet
hiuksissa. Permannolla käveli edes takaisin Kokka. Väliin puhkesi
kirous Hovilaisen huulilta, hän tempasi pullon pöydältä ja kulautti
kulkkuunsa viinaa, tulematta kuitenkaan paremmalle tuulelle.

"Vai niin ovat huonolla kannalla asianne", virkkoi Kokka.

"Tottahan te, niin viisas mies kuin olette, jo aikoja olette arvannut
minun tilani. Senpätähden en huolinut sitä pitemmältä peitellä".

"Eiköhän vielä apua löytyne".

"Ei, kyllä ei siitä ole toivomistakaan. Näette, aattona jo meni enimmät
rahat, eilen viimmeiset ja laina-rahoja vielä pari sataa. Tuskin pääsen
täältä ravintolasta, jos en hevostani myy, ja sitten saan jalan lähteä
kämpimään kotiin. Piru vieköön kaikki kortit, en ikäpäivinäni ota niitä
käteeni".

"Hm".

"Kun saisin vielä irti pari sataa markkaa, niin pakenisin suoraa päätä
Ameriikkaan".

"Siellä vuoleksimaan kultaa puuveitsellä".

"Miksi en minä voisi päästä rikkaaksi mieheksi siellä, niinkuin monet
muutkin ovat päässeet. Eilen puhuivat Risto Tarkkasen palanneen sieltä
varakkaana miehenä ja avanneen nyt kaupan Porissa".

"Risto Tarkkasen -- kuka se on?"

"Timon veli meidän pitäjästä. Häneltähän minä Hovilan ostin".

"Tarkkanen todella, sukunimi -- vai niin. Ja hän on rikastunut
Ameriikassa, mutta voisimmehan mekin samoin rikastua siellä. Emmeköhän
lähde?"

"Millä varoilla?"

"Siinäpä se on, ha, ha, ha. Ihmiset ovat niin onnettoman kitsaita tähän
aikaan, ett'ei niistä ole mihinkään. Täällä minäkin olen juoksennellut
saadakseni jonkun kirjoittamaan vekseliin, mutta ei ne ota olleskaan
korviinsakaan semmoisia pyyntöjä".

Kokka käveli edestakaisin, kädet selän takana.

"Tunnettehan te Könnilän patroonan?" kysyi hän äkkiä seisahtuen.

"Kas kun meille sattui sama ajatus!" sanoi Hovilainen. "Tässä juuri
ajattelin Könnilää, jonka hyvin tunnen. Minä olen ennen melkein päivän
päälle maksanut velkani hänelle, enköhän hänen puoleensa käänny vielä,
vaikka on vähän entistäkin maksamatta. Nähdäänhän!"

"Minä myös aijoin kääntyä hänen puoleensa teidän avullanne tietysti".

"Jaa, mutta kirjoittaako hän nimensä teidän vekseliinne, siinä on
kysymys", arveli Hovilainen. "Onko suurikin pyyntönne?"

"500 markkaa vaan. Semmoista summaa suinkaan ei tarvitseisi säikähtää".

"No, eihän se Könnilän asioissa mikään hirvittävä raha ole -- mutta --
onko toinen hyvä nimi --"

"Jo on takausmies, ja vankka". Kokka viskasi pöydälle paperin, minkä
oli ottanut taskustaan.

Hovilainen levitti sen ja luki.

"Timo Hannula!" huudahti hän; "vai pettääkö minun silmäni. Kyllä se on
hänen käsialaansa. Mutta millä keinoin teidän on onnistunut saada tuo
saivarinnylkijä tähän? Onko hän itse todellakin nimensä kirjoittanut?"

Hän katsahti Kokkaan tutkivasti. -- Toverit tunsivat toisensa.

Kokka vastasi, katsomatta kysyjään: "Kukas sitten! Sovittaaksensa
poikansa solvauksia olisi hän mennyt kymmeneenkin takaukseen".

"Vai niin, vai niin; hm, hm! No nähdäänhän!" Hovilainen tuijotti
paperiin, ajatuksiinsa vaipuneena, käänsi sen sitten kiinni ja virkkoi
naurahtaen:

"Hyvä tästä tulisi paperi, vahinko vaan ett'ei summa ole suurempi".

"Taas yhtyi ajatuksemme", naurahti nyt Kokka.

"Kuulkaahan", sanoi Hovilainen; "ilman minua ette saa Könnilää
kirjoittamaan, emmeköhän pidä tätä asiaa niinkuin meidän yhteisenä?
Mitä siihen sanotte?"

"Aivan oikein! Ja tällä paperilla voimme saada nuo äskeiset tuumat
toteutetuiksi".

"Hah!" purskahti Hovilainen nauruun, tempasi taas paperin ja katseli
sitä. "Teitä vasta on poika! Tuo sataa tuossa on niin saakelin
sukkelasti tehty".

Kokka hymyili.

"Suuri maanviljelijä on tuo Könnilä, eikös niin?"

"Kyllä hän maanviljelyksessä koettelee jos jotakin".

"Niinpä kuulin. Uusille koetuksille hetas. Oivallinen -- mies tässä
meidän tuumassa".

Hovilainen katsoi Kokkaan kysyvästi ja suu valmiina remahtamaan
nauruun.

"Joko hän kivijauhojakin käyttää pelloissaan?" kysyi Kokka.

"Hahhah!" pääsi Hovilaiselta naurahdus. "Mitä hän taas tarkoittaa. Sitä
on poika, sitä on poika".

Hovilainen nousi ylös, nauraen ja hieroen käsiään, huusi sitten ovesta
saliin: "Hoi siellä! Enemmän juomatavaraa tänne!"

Ja kohta oli suuret tuumat tekeillä pöydän ääressä, ja ajatuksia
teroitettiin tiheään "moukuilla".

"Hahaha, kyllä rupeaa Timon korvia kutittamaan, kun pankki tulee ja
sanoo: maksa pois! Jaa, jaa, mitä minä sanoin, Timo Hannula, kuka
meistä ennen häviää? Nähdäänhän! -- Mutta kuulkaa, ajakaa te vielä tänä
iltana Hovilaan. Minä tarvitsen yhtä ja toista, ja annan teille
avaimet. Näette, se on parempi, ett'emme lähde täältä yhdessä. Rahat
kun olemme jakaneet, voimme huoletta lähteä kumpikin eri paikaltaan, te
sieltä, minä täältä yöllä elikkä aamupuoleen sittenkuin karhuilleni
olen luvannut yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten yhdymme
siinä missä puhe oli".

"Anna on yksin kotona, eikö niin?" kysyi Kokka äkkiä.

"Niin. No -- hahaha -- mitä minusta siis teidän seuraanne. -- Siin' on
poikaa! eiköhän tyttö sitten käräjissä puhu aivan kuin teidän
suustanne. Vahinko vaan ett'ei enää saa kuulla. Oivallista,
oivallista!"

       *       *       *       *       *

Ken aamulla olisi nähnyt Hovilaisen ja Kokan, niin tuskin olisi
tuntenut heitä samoiksi miehiksikään, jotka jälestä puolenpäivän
teuhasivat ennen mainitussa ravintolan salissa ja samassa seurassa. Sen
iloisia he nyt olivat, väsymättömiä kerskuria ja viina-veljiä.

Markkinoilla tehdyistä hevoiskaupoista puhuttiin.

"Minullapa on paras hevonen kuitenkin koko markkinoilla", sanoi
Hovilainen kasvot pöhössä.

"Jaa, Virkku vei toisen palkinnon Kuopion kilpa-ajoissa -- vai
ensimmäinenkö se oli?" sanoi Kokka.

"Ensimmäinen, ensimmäinen" valehteli Hovilainen julkeasti.

"Kyllä Hovilaisella sievä varsa on, mutta en minä sitä usko ensimmäisen
palkinnon-ottajaksi sentään, enkä muista sitä siksi mainituksi
sanomalehdissäkään", sanoi muuan hevoistuntija.

"Noh, sepä kumma", vastasi Hovilainen, "tässä on tämä maisteri
vieraaksi mieheksi. Antti, minun poikani, oli ajamassa. Ja jos ette
usko hevoistani juoksijaksi, niin lähtekäämme koettamaan jonkun virstan
päähän. Nähdäänhän!"

"Lähtekäämme vaan. Ehkä tässä vielä kauppa syntyy".

"No, sittenhän nähdään".

Ravintolan isäntä meni antamaan rengillensä käskyn valjastaa Virkun.

"Ja illemmalla kai sallitte minun ottaa korvauksen tappioistani", sanoi
Hovilainen.

"Heillä ei ole parempia pyrintöjä kuin hevoishuijausta, juominkia ja
korttipeliä", virkkoi Pyrell, kohauttaen olkapäitänsä.

"Joko Pyrell on kyllästynyt korttipeliin?" arveli eräs.

"Tänä iltana ainakin taidan päästä parempaan huviin", vastasi Pyrell.
"Tulkaa tekin ennemmin luentoa kuulemaan, hyvät herrat!"

"Mitä luentoa?"

"Sangen sivistävää luentoa päivän kysymyksissä; tänään se pidetään
ruotsiksi, tänään tulevat sääty-ihmiset --"

"Mitä sääty-ihmisiä!" keskeytti Kjellqvist; "eikös talonpojat ole
sääty-ihmisiä nekin, kuuluvathan ne talonpoikaissäätyyn".

"No vallas-säätyiset, herrasväki --"

"Herrat pahulaiset", selitti Tolttinen vielä tarkemmin, ja nauraa
röhötti.

"Tänään tulee herrasväkeä enimmiten", jatkoi Pyrell; "mutta huomenna on
teidän vuoronne, isännät!"

"Huomenna voisin mennä jos viipyisin", virkkoi Kokka, "vaikka kohta
tunnen heidän luentonsa jo ulkoa -- mutta tänään en huoli mennä
ruotsalaista renkutusta kuulemaan. -- Mitä he lukevat?"

Pyrell katsahti sanomalehteen ja sanoi: "'Ett inlägg i qvinnofrågan',
se tahtoo sanoa: sisäänpaneminen nais-kysymyksessä, suoraan
suomentaen --"

"Suoraan sanoen, todella!" toisti Tolttinen, väärin kuullen.

Pyrellin huono suomennos nosti yleisen hahahtelemisen. Tolttista rupesi
yskittämään, hän kävi mustanpunaseksi ja oli tukehtua.

"No mitä naurettavaa siinä löydätte", sanoi Pyrell nuhdellen,
"kysymyksessä joka koskee itsekutakin perhettä, itsekutakin ihmistä".

"Niin, tärkeähän se on kysymys; minä aijon pitää siitä luennon kohta
toisessa paikassa", naureli Kokka. -- "Mutta mikä, Jumalan nimessä,
Hovilaiselle on tullut --"

Kaikki kävivät silmänräpäyksessä totisiksi ja tuijottivat Hovilaiseen.
Tämä oli muuttunut kalmankalpeaksi, horjui tuolillaan ja romahti
viimein permantoon. Halvaus oli häntä kohdannut.

Suuri hälinä syntyi. Ravintolan isäntä juoksi hädissään sinne tänne,
piiat kyökistä tulivat katsomaan, vieraista muutamat menivät pois,
toiset kokoutuivat kaatuneen ympärille.

"Jokohan hän on kuollut?" kysyi eräs.

"Ei taida sentään vielä kuollut olla", vastasi Kokka, joka ensimmäisenä
asettui säikähdyksestä ja nyt kyykistyi koettelemaan Hovilaisen suonta
ja sydäntä. "Tulkaas auttamaan, niin viedään hänet vuoteelle hänen
kamariinsa".

Kolme miestä kävi sairaasen kiinni, ja niin hän kannettiin kamariinsa
ja laskettiin vuoteelle.

"Minä toivon että hän kohta herää horroksistaan", sanoi Kokka; "mutta
menkäähän nyt, hyvät ystävät, saliin takasin, hän voi pyörtyä taas, kun
näkee paljon ihmisiä vuoteensa ympärillä. Rauhaa, rauhaa tarvitsee
sairas ennen kaikkia".

Hyvät ystävät menivät ulos, paras ystävä jäi ja sulki oven heidän
jälkeen. Mutta ei aikaakaan, niin tuli Kokkakin ulos.

"Ei hän herää", sanoi hän päätänsä pudistaen ja vilaisten ulos
akkunasta. "Kyllä tästä täytyy antaa tieto --"

Hän oli puhuvinaan niinkuin itsekseen, otti lakkinsa ja meni pihalle.

Täällä seisoi Virkku valjaissa, odottaen haltijaansa. Kokka päästi
riimuvarren irti, otti ohjakset käteensä ja hyppäsi kärryihin.

Ravintolan isäntä astui etehiseen.

"Minä lähden kiireimmiten apua hakemaan", huusi Kokka isännälle, ja
katosi samassa portista.

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua lähti kaupungista kauppias Sivelin Tyynevedeltä. Hän
oli keskipäivän aikana saapunut sinne, mennyt majailemaan muutamaan
hiljaiseen ravintolaan ja ryhtynyt heti toimittelemaan kauppa- ja
pankki-asioitansa. Nämä suoriutuivat niin hyvin, että hän jo muutamien
hetkien kuluttua oli valmis lähtemään kotiin päin, ja sen hän teki
sangen mielellään, markkina-ilo kun ei ensinkään häntä viehättänyt.

Jonkun peninkulman ajettuansa, kohtasi hän Könnilän patroonan, joka
myöskin oli paluumatkalla, ja kun hän ajoi omalla hevosellansa, ei hän
ollut vielä päässyt länteen päin erkanevaan tiehaaraan.

"No hyvää päivää, Könnilä! Tekin olette markkinailot heittäneet".

"Jo aivan mielelläni; tappioita tulee niissä vaan".

"Jaa, tosin! Tappioita tulee piankin. Tappioista puhutaan, niin kylläpä
te olette menneet vähän arveluttavaan vekseli-asiaan -- älkää pahaksi
panko että puutun asiaan, mikä minuun ei kuulu, mutta se oli minusta
vähän outoa".

"Mitä te tarkoitatte?"

"Tuota herra Kokan lainaa. Ja mikä minusta oli vielä oudompaa, se oli
Timo Hannulan nimi paperin toisella kulmalla".

"Oudoksutti se minuakin, mutta herra Kokka ja Hovilainen, joka hänen
kanssansa kävi minun luona, sanoivat Hannulan menneen siihen
kiitollisuudesta herra Kokan jalosta käytöksestä Timon pojan asiassa;
he kehuivat että Timo olisi taannut paljon suuremmankin summan. Timon
käsiala se oli, minä tunnen sen, -- sentähden pistin minäkin viimmein
nimeni siihen, koska ei heistä vähemmällä päässyt ja minulla oli kiire
lähteä, kun piti poiketa vielä Tourulan tehtaalla. Ja eihän tuo summa
niin suuren suuri ollut".

"Hm! Jos ei lienekään niin mahtipontisen rahamiehen asioissa kuin te
olette, niin onhan tuossa viidessä tuhannessa sentään koko kassa".

"Tuhannessa? Te olette ihan väärin kuulleet. No viisi tuhatta, sehän
olisikin toista".

"Mutta minä en ole kuullut, minä olen itse nähnyt vekselin".

"Ja siinä seisoi viisi tuhatta? -- Mahdotonta! -- Missä te näitte sen?
Kertokaa, kertokaa!"

"Pankissa. pankki-herrat pyysivät minua katselemaan Hannulan nimeä
oliko se oikea. No, minä katselin, kyllä se oli Timon käsialaa --
samassa osui silmäni summaan ja minä oikein hämmästyin, siinä seisoi
viisi tuhatta aivan selvästi sekä kirjaimilla että numeroilla".

"No mutta Jumalan nimessä! sittenhän minä olen petetty".

"Siltäpä se näyttää".

"Ja pankki todella antoi viisituhatta markkaa tuolle konnalle?"

"No antoi. Hän oli sanonut aikovansa rakentaa teidän pitäjääsenne
myllyn, mikä tulisi oikeaksi Sammoksi, ja siihen yritykseen te olitte
muka hyvin mieltynyt. Hovilainen oli kaikki todeksi vakuuttanut".

Kirous kähisi Könnilän hampaiden välitse.

"Takasin kaupunkiin ja kiireimmän kautta", huusi hän. "Näittekö
Hovilaista ja Kokkaa vielä kaupungissa?"

"En. Mutta ettekö te asuneet samassa ravintolassa kuin he?"

"En; tuttavaini luona minä majailin tällä kertaa".

Hevoset käännettiin, ja ajettiin aika kyytiä kaupunkiin takasin ja
siihen ravintolaan, missä Hovilainen oli asuntoa.

Salissa ei ollut monta ihmistä, mutta sitä enemmän Hovilaisen
kamarissa, josta kajahti naurahduksia kerta toisensa perään.

Hovilaisesta oli suonta isketty, hän oli vironnut, mutta halvaus oli
vienyt hänen puhelahjansa. Hän ähkäili tavoitellen sanoja ajatustensa
lausumiseksi, ja siinä sattui niin mukavia sanoja ja selityksiä, että
kuulijat vähän päästä purskahtivat nauruun.

"Missä herra -- missä herrapoika --" hoki hän juuri kun Könnilä ja
Sivelin astuivat sisään.

"Hän tarkoittaa kai Kokkaa", arveli eräs.

"Ja missä tämä on, kysyn minäkin?" virkkoi Könnilä.

"Eikös hän mennyt tohtoria hakemaan", sanoi eräs, "vaikka sille tielle
jäi".

"Ja hevosella hän kumminkin näkyi menevän", sanoi toinen.

"Hevosella? Teidänkö hevosella?" kysyi Könnilä ravintolan isännältä.

"Ei kuin Hovilaisen hevosella, joka juuri sattui olemaan valjaissa",
vastasi tämä.

"Ei hän tohtoria hakemaan mennyt", sanoi Sivelin"

"Näkikö kukaan minne päin hän kääntyi?"

"Näin minä", vastasi ravintolan isäntä, "hän kääntyi pohjois-tullilie".

"No mikäs tohtori siellä päin asuu?" kysyi Sivelin pilkallisesti. "Onko
siitä kauvan kuin hän meni?"

"Lienee pari tuntia", arveli isäntä.

"Jo siitä on enemmänkin", sanottiin siihen.

Könnilä oli sillä välin tempaissut Hovilaisen takin tuolin-selältä ja
koetellut sen taskuja, ja veti nyt sen povitaskusta lompakon.
Hovilainen nähdessään tätä menettelyä joutui tuliseen vaikka
voimattomaan vimmaan. Hän viittaili vasemmalla kädellään, jota taisi
liikuttaa, hän mursi suuta ja väänti päätä, mutta kieli ei tahtonut
kääntyä. Hänen täytyi nähdä miten Könnilä aukasi lompakon ja tarkasteli
kaikki sen lokerot. Se oli tyhjä. Könnilä paiskasi sen pöydälle ja
kääntyi läsnäoleviin, jotka kummeksien olivat katsoneet tätä kohtausta.

"Kokka on pötkinyt pakoon, hän on väärentäjä ja varas ja tuossa on
hänen apumiehensä", ja hän osotti Hovilaiseen.

Tämä kun älysi ett'ei Könnilä löytänytkään mitään rahaa lompakosta, oli
syvästi huoaten rauvennut, mutta sisunsa näkyi vielä kuohuvan. Milloin
leikitteli pilkallinen hymy hänen kalpeilla huulillansa, milloin hän
taas rypisti kulmiansa ja puristi nyrkkiään. Mitkähän ajatukset
ajelivat sairaan sekavissa aivoissa!

"Kokka", sai hän nyt selvään sanotuksi. Hän viittasi kädellänsä
Sivelinille ja hymyili ilkeästi. Sivelin lähestyi sänkyä.

"Kokka", sanoi Hovilainen, "neidin luona, teidän neidin luona, he, he,
he!"

Ympärillä olevat naurahtivat taas, Könnilä vaan oli totinen ja
tuumaili.

"Mitäs tuo taas merkitsee?" virkkoi joku joukossa.

"Ties' sen --" sanoi Sivelin, vaaleten. Hän muisti sisarensa
puhuneen että Hovilan emäntä aikoi Lydian kanssa matkustaa jonnekin
markkina-aikana. Hovilaisen häijy hymy saattoi hänet pelkäämään jotakin
pahaa hanketta Annaa kohtaan. Hän kääntyi Könnilään:

"Sukkelaan nyt varkaan jälille. Minä lähden heti ajamaan, ehkä hänet
tapaan. Tuletteko te nyt vai vasta jälempänä?"

"Kohta kun olen pankille ja poliisille tiedon antanut".

Könnilä kiirehti kaupunkiin, ja Sivelin lähti, ohjakset omassa kädessä,
kiidättämään Tyynevedelle.




XIV.


Onnen pyörä oli kiepahtanut kertansa. Hovilan onni oli laskeutunut, ja
samalla Hannulan taas kohonnut.

Samana toisena markkinapäivänä, jolloin Hovilainen kukistui sekä
sairauden että syytöksen alaiseksi -- samana päivänä pääsi toivo taas
eleille Hannulassa, toivo joka tällä kertaa ei ollut väikkyvä virva,
vaan joka hetkestä hetkeen sai lisäystä ja vakavuutta.

Se herra joka Annaa oli säikähyttänyt hänen pakopuuhassansa ja nyt tuli
Hannulaan, esitteli olevansa lakitiedetten kandidaatti Nivalinkanen.
Että hän oli suotuisimpia vieraita tähän aikaan Hannulassa, emme
tarvinne sanoakaan. Samaten kuin lääkärin tulo taloon, missä kipeä
kituu, kohta kaikissa huolestuneissa omaisissa herättää lohdullisemman,
rauhallisemman mielen, niin toi Nivalinkanenkin rohkeutta ja
luottamusta Hannulaisten murheellisiin sydämiin. Jos kuka voisi auttaa,
jos kuka voisi saattaa totuuden ilmi tuossa pimeässä asiassa, mikä oli
vähällä viedä ijäksi onnen tästä perheestä -- niin hän se mies oli,
tämä koko Suomessa kuuluisa kandidaatti. Timo ei tahtonut lakata
kiittelemästä ja Lotta pani kaikki kykynsä liikkeelle pitääkseen tätä
tervetullutta vierasta hyvänä. Nivalinkanen esteli, hymyillen,
liikanaista hyvänä-pitämistä, sanoi tulleensa niin aikaisin
päästäksensä perinpohjin tutkimaan tätä asiaa, joka suuresti hänen
mieltänsä kiinnitti, ja vakuutti ainakin saattavansa Taavin vapaalle
jalalle, jos ei näissä käräjissä vielä saisi häntä tyyten syytöksestä
puhtaaksikaan. Kohta istuttiin hyvämakuisen aterian ääressä, Timo
kertoi Taavin asiaa, Lotta huokaili ja nosti väliin liinansa silmille,
jolloin Nivalinkanen aina rohkaisi häntä: "Olkaa hyvällä mielellä vaan,
kyllä tässä vielä kaikki kääntyy meille voitoksi ja iloksi!" Ja monen
viikon perästä lensi taas hymy Lotan huulille. Aterialta päästyä
ilmoitti Nivalinkanen aikovansa vielä tänä iltana ajaa nimismiehen
tykö, saadaksensa asiakirjat lukeakseen.

Timo käski valjastamaan parhaan hevosen.

"No teidän rovastinne on kipeä ja parannuksilla Helsingissä", alkoi
Nivalinkanen nyt muusta puhua.

"Jaa, sattuipa onnettomuutemme lisäksi rovastikin olemaan poissa juuri
tänä murheen aikana", sanoi Timo. "Hänen apuansa ja lohdutustansa
olemme suuresti kaivanneet ja ikävöineet. Mutta johan hänen näinä
päivinä pitäisi palata kotiin. Tapasitteko häntä Helsingissä?"

"En, enkä myöskään luule hänen vielä niin pian palajavan, koska hän on
toimittanut tänne apumiehen itselleen".

"Apumiehen!" virkahti Timo.

"Voi, voi, sitten on hyvä rovastimme vissiin käynyt huonommaksi",
päivitteli Lotta. "Kyllä ne tohtorit usein vaan pahentavat taudin".

"No sitä en tiedä, mutta apulainen tuli ja tuli minun seurassani.
Kirkolla erosimme, hän meni kappalaista tervehtimään ennenkuin --"

Nivalinkanen keskeytyi, sillä toinen vieras ajoi pihaan.

"No mutta tuossahan tulee rovasti -- rovasti itse ihan todella!"
huusivat Timo ja Lotta kohta, kun katsahtivat akkunasta.

Kaikki kolme nyt astuivat pihalle vastaan-ottamaan.

"Hyvää päivää taikka hyvää iltaa oikeastaan, pitkän ajan perästä taas",
sanoi rovasti, astuttuansa yksi-istuisesta kiesistään ja kätteli
isäntäväkeä.

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa, ja tuhannesti terve tulemasta taas
kotimaille!" sanoivat Timo ja Lotta.

Nivalinkanen seisoi pihalla.

"Tämä herra on lakitieteen rohvessori Nivalinkanen, joka
hyväntahtoisesti on ottanut Taavin puolustuksen asiakseen", esitteli
Timo.

"Lakitieteen kandidaatti", oikasi Nivalinkanen hymyillen ja pudisti
rovastin kättä.

"Täällä on tosiaan tapahtunut sangen ikäviä asioita minun poissa
ollessani", sanoi rovasti huoneesen astuessaan.

"Niin", vastasi Lotta surullisella äänellä ja veti liinansa
silmillensä.

"Älkää itkekö; asia korjataan, asia korjataan", lohdutti lakimies taas.

"Sitä minäkin, ja minä tuon teille heti vähän tietoa ja toivoa", lausui
rovasti.

"Näette, enkös minä sanonut!" virkkoi lakimies hyvillään.

"Voi, voi hyvä rovasti, teitä me siunaamme aina kuolin-hetkeen asti",
sanoi Lotta. "Tietääkö herra rovasti jotakin tähän asiaan? -- tuosta
herrasta ehkä joka Taavin kanssa käveli?"

"Juuri hänen jälillensä luulen pääseväni".

Rovasti istuutui huohottaen ja sivellen polviaan, ja lausui sitten:

"Kuulkaahan nyt lyhykäistä kertomusta elostani ja olostani, tiedoistani
ja toivoistani:

"Minä en ole tietänyt tästä asiasta mitään ennen kuin viimme
viikolla. Olo-aikanani en käynyt muualla kuin tohtorissa ja pari
kolme kertaa vanhain akatemia-kumppanieni luona. En siis paljon uutta
kuullut läheltäkään saatikka sitten näiltä etäisiltä tienoilta.
Hufvudstadsbladia pidin, saadakseni vähän tietoa päivän tapahtumista,
mutta siinä kun on niin armottoman vähäsen luettavaa, ostin silloin
tällöin Uuden Suomettaren. Niin tein myös viime viikolla -- tiistaina
taisi olla -- ja siinä numerossa näin kirjoituksen Tyynevedeltä. Se oli
jokseenkin lavea kertomus tästä onnettomasta asiasta ja siinä
pidetyistä käräjistä. Kenenkähän se oli kirjoittama?"

"En ole kuullut", vastasi Timo. "Luultavasti kansakoulunopettajan".

"Minä lu'in sen useampia kertoja. Se nosti minussa hämmästystä ja
huolta. Kova kohtalo oli tavannut perhettä, jota aina olin suuressa
arvossa pitänyt. Minä kuvailin mielessäni teidän tuskaanne ja suruanne
Taavin rikoksesta. -- Ei Taavi sitä ole tehnyt! huudahdin samalla.
Tunnenhan minä Taavin aivan toiseksi mieheksi, suoraksi ja rehelliseksi
pojaksi. Ei hän ole syyllinen, ei se valhetta ole mitä hän tuossa
puolustukseksensa on sanonut. Siinä vallitsee onneton erehdys. Suokoon
Jumala että saataisiin selko asiasta! Niin ajattelin ja jätin teidän
kohtalonne Jumalan käteen. Mutta rauhaa en enää saanut, halutti kotiin,
missä ehkä jossakin kohdassa voisin auttaa teitä. Mutta tohtori ei
päästänyt vielä silla viikolla. Minun tulee mainita että minulla on
ollut suuri apu kipuihin tästä parannus-matkasta, ja erinomainen onni,
kun vielä sitten tapasin tuon tohtori Donnerstag'in, siunattu mies ja
siunatut hänen galvaniset koneensa. -- -- No, mutta mitenkään en
tahtonut voida malttaa mieltäni, kun seuraavain päiväin Suomettaressa
näin kehoituksen, 'sille herralle joka iltasella elokuun 2:na
päivänä on kävellyt kautta Tyyneveden pitäjän, tulemaan todistamaan
hengenrikos-asiassa, missä muuten ei selkoa saatu'. -- Viimmein pääsin
maanantaina vapaaksi ja kiiruhdin kotiin. Jo aikoja sitten olin minä
kirjoittanut tulevalle apulaiselleni että, koska en tiennyt kauvanko
tulen olemaan parannuksella ja koska sittemmin ehkä tarvitsen enemmän
lepoa ja rauhaa, jos hänen haluttaisi tulla viettämään syksyä täällä ja
harjoittelemaan saarnaamisessa, olisi hänestä nyt sangen suuri apu.
Minä siis odotin saavani tavata hänet täällä, jopa kotiutuneena. Mutta
ei ollutkaan kuin kirje. No, siinä Schyvall --"

"No mutta --" yritti Nivalinkanen keskeyttämään.

"Älkäähän vielä, nyt tulen tärkeimpään. Siinä Schyvall kirjoittaa
saaneensa minun kirjeeni vasta nykyisin, vaan sanoo tulevansa tänne,
niin pian kuin mahdollista, ja mainitsee lopulla -- kuulkaahan -- että
hän heinäkuussa kohtasi eräitä ylioppilaita, jotka tekivät jatkomatkan
Hämeesen ja Pohjanmaalle. Pohjanmaan etelä-kulmassa nämä olivat
eronneet toisistaan. No näitähän se herra on, ihan varmaan, josta Taavi
on puhunut! se ajatus iski kohta minun mieleeni! Ja minä kun kerran
olin matka-aikeessa, niin päätin lähteä tänne itse ja heti kohta
saattaa teille toivoa ja saadakseni yhdessä teidän kanssanne tuumailla
odotetaanko Schyvallia vai ruvetaanko kohta kirjeellisesti kyselemään".

"Mutta, ettekö, herra rovasti, tavannut Schyvallia?" kysäsi kohta
Nivalinkanen; "hän on tullut ja on parhaallaan kirkolla".

"Tullutko?" virkahti rovasti. "En minä ole häntä tavannut. Vai on hän
viimmeinkin tullut. Tiedättekö milloinka hän tuli?"

"Tottahan sen tiedän, kun yhdessä vast'ikään tulimme. Hän poikkesi
kappalaista tervehtimään, ja sanoi kohta tulevansa isoon pappilaan".

"Ettekö te keskenänne puhelleet tästä Hannulan murha-jutusta? Eikös hän
siihen mitään sanonut?"

"Emme puhuneet siitä asiasta ollenkaan. Minä en mielelläni lavertele
asioistani, ja hän taas päivitteli kaiken matkaa myöhäistä tuloansa,
rovastin kirje kun oli kiertänyt kaiken maailman mutkat, ennenkuin se
hänelle saapui".

"No nyt siis ei enää ole tiedot kaukana. Lähtekäämme takaisin kirkolle
Timon kanssa!"

Lähtöä hommattiin; puheltiin ja selitettiin. Emäntä toi vielä
lähtökahvit. Ei älynnyt ensimmältä kukaan, että ovesta astui vielä
kolmas vieras, joka tervehtien tuli rovastin luo.

"Totta totisesti Schyvall!" huudahti rovasti. "Terve, terve tulemasta,
mutta mistä te näin hiljaisuudessa tulette, eihän teitä älytty,
ennenkuin olitte keskellä seuraa".

"Minä tulen kirkolta ja kävelin loppumatkan oikotietä metsän läpi",
vastasi Schyvall syvällä, totisella äänellään.

"Metsän läpi! Jos olisitte vielä viimeisellä eksyneet pois meidän
käsistämme", sanoi rovasti leikillisesti.

"Ei hätää! en minä ensikertaa sitä tietä kulkenut", vastasi Schyvall.

Lotta, joka juuri tarjosi kahvia rovastille, rupesi vapisemaan, niin
että täytyi panna tarjotin pöydälle.

"Ette ensikertaa sitä kulkenut! Milloinkas ennen?" kysyi rovasti.

"Noin kuusi viikkoa takaperin".

"Elokuun toisena päivänä iltasella?" virkahti Nivalinkanen.

"Aivan niin! Elokuun toisena päivänä. Mutta --"

"No siinähän on miehemme!" huusi rovasti.

"Siinä ensimmäinen selkeyden säde tähän mustaan murheesen", sanoi Timo.

Lotta hyrähti itkuun, mutta ilosta itki hän nyt. Hänen
sydämestänsä vierähti tuo surun painajainen, hänen sielunsa silmälle
avautui taas tuo tyytyväinen, onnellinen koti-elämä, mikä kaikessa
jokapäiväisyydessään, kaikkine vähine vastuksineen, kumminkin oli niin
kallis muistossa, kun se kerran oli kadonnut. -- Nyt oli murhe
poistuva, asia selkenevä tämän nuoren papin ilmautumisen kautta. Jumala
oli valinnut omia palvelijoitaan totuuden esille saattamiseksi; Jumala
oli auttava, syntihän olisi epäillä juuri, kun Jumala osoitti armoansa
ja hyvyyttänsä.

Schyvall katsoi kummastellen toisesta toiseen.

Kysymyksiä alkoi taas tulla kuin rakeita.

"Te olitte siis itse noitten kulkijain joukossa?"

"Oletteko todella se herra, joka Taavin kanssa käveli?"

"Ja Syyvall on nimenne, Syyvall".

"Ettekö ole kuulleet tuosta murha-asiasta mitään?"

"Ettekö ole lukenut viime viikon Suometarta?"

"En minä ole tiennyt mitään. Mistä murha-jutusta te puhutte? Onko
luultu että Hannulan poika murhasi minut. Muuan puunhakkaaja näki
ylioppilaan metsässä, mutta sitten ei kuulunut hänestä enää mitään --
eikä Hannulan poika ilmaissut mitään. No tässähän olen terveenä,
poistamaan semmoiset luulot".

"Eihän Taavi teitä ole murhannut", sanoi Lotta pyyhkien silmäänsä --
"voi mitä puhun, höppänä -- eihän sitä ole luultu, vaan teitä on luultu
Joosepiksi, joka samana iltana löydettiin kuolleena".

"Ja kuka se Jooseppi on?" kysyi Schyvall.

"Minä ehdottelisin", sanoi nyt Nivalinkanen, "että herra Schyvall
laatii kokonaisen kertomuksen tästä asiasta, siten paraiten selviämme
kaikista kysymyksistä".

"Aivan niin", sanoi rovasti. "Mutta sitä ennen tahdon minä lyhykäisesti
kertoa hänelle tämän 'murha-jutun' semmoisena kuin se oli sanomissa.
Kuulkaa siis, Schyvall!"

Sitten kertoi rovasti koko jutun ja kertomuksen aikana kävi Schyvall
vaaleaksi istuessaan, pää käden nojassa ja synkästi tuijottaen
puhujaan.

"Voi onneton kohtalo!" huudahti hän, kun rovasti oli lopettanut,
"mitä on tapahtunut teille, hyvät ihmiset, minun tähteni. Rovastin
kertomus on vihlaissut kuin veitsi minun sydäntäni, sillä minun
ajattelemattomuuteni on pilannut teidän poikanne puolustuksen. -- Mutta
pantiinko hän kiinni vaan sentähden, kun ei minusta saatu tietoa?"

"Totta siinä oli muitakin syitä ja seikkoja", vastasi lakimies; "mutta
te olitte syytetyn paras puolustus, ja kuu se valheeksi katsottiin,
saivat vähäpätöisetkin seikat häntä vastaan kaksinkertaisen arvon".

"Voi kohtaloa kuitenkin! No missä hän on ja milloinka saamme hänet
vapaaksi?"

"Kyllä me hänet vapaaksi saamme, mutta aivan pian se ei voi tapahtua.
Hän on läänin-vankilassa. Tuomarikaan ei asu täällä, kuulen ma; jos
hänelle tänä yönä vielä saan viestin, niin on jo hyvä sekin. Mutta nyt
kertokaa tarkoin koko juttu, että saamme perustusta pyyntöömme".

Ja Schyvall alkoi kertomuksensa, Nivalinkanen veti muistikirjan
taskustaan, rovasti kuunteli ummessa silmin, Timon ja Lotan silmät taas
olivat kiintyneet kertojan kasvoihin.

"Viimme heinäkuun alussa yhdyin minä kotipitäjässäni muutamiin
tuttaviin ylioppilaisiin, jotka olivat kävelyretkellä. Minä olin kaiken
kesää lukenut ja luulin siis tarvitsevani vähän virkistelemistä. Me
kävelimme Itä-Hämeessä ja osaksi pohjanmäkiä. Tarkoituksena oli
toisilla kielitutkimuksia, toisilla taas muita kansaa koskevia
urkintoja, mitä milläkin. Minulla puolestani ei ollut erinäistä tointa,
mutta minua halutti päästä tapaamaan noita Pohjanmaan eriseuraisia
taikka villi-uskoisia, kuten muutamat niitä kutsuvat. Parissa paikassa
pidin lyhkäisiä raamatun-selityksiä kirkkoherran luvalla. Matkamme
menestyi hyvin ja toi meille paljonkin hyötyä. Niin tulimme Pohjanmaan
eteläkulmaan; muut aikoivat yhdessä jatkaa matkaansa vielä rannikolle
asti, minä taas en tahtonut kuukautta pitempää aikaa menettää, vaan
erosin heistä. Vaelsin sitten yksin ja pyrin rautatielle. En ollut
vielä kauvan kulkenut, kun tapasin ukon, joka näkyi maantienvarrella
syöttäneen hevostansa ja juuri valmistihe lähtöön taas. Hän kysyi
tahtoisinko ajaa jonkun matkaa ja tarjosi tilaa kärryissään. Minä
hämmästyin ensimmältä, sillä hän puhutteli minua ruotsiksi -- mutta
otin sitten kiitollisuudella vastaan hänen tarjouksensa, silla johan
olin saanut marssiakin tarpeekseni. Tämä hyväntahtoinen talonpoika oli
umpiruotsalaisesta Pohjanlahden rannikkopitäjästä ja matkalla
Tampereelle. Hänen kanssansa pääsin näille seuduille, hän neuvoi minua
oikotielle, vaan kehoitti kuitenkin tarkemmin kyselemään sen suuntaa,
koska hän itse ei ollut tuota polkua koskaan kulkenut. Silloin oli ilta
ja elokuun 2:nen päivä. -- Puolen tunnin ajan astuttuani näin muutaman
miehen tulevan metsästä, luultavasti oli hän halon-hakkaaja. Häneltä
tiedustelin tietä. Hän meni sitten metsän kautta polun toisella
puolella tiehensä ja minä astuskelin eteenpäin. Nousin matkalla eräälle
mäelle, mistä avautui mitä ihanin näkö-ala järvelle päin. Tuli sitten
aukeampi seutu. Männikkö loppui, louhikko alkoi; ja tässä oli tiehaara.
Halonhakkaaja oli sanonut tien kulkevan kahden talon sivutse. Savuja
nousi ja kattoja näkyi vasemmalla puolella, minä käännyin siis
vasemmalle haaralle. Parin sadan askeleen päästä alkoi ensimmäinen talo
näkyä; vasemmalla puolella oli nurmi-niittu ja sen takana matala
lehtimetsä. Nurmella käveli rantaan päin eräs henkilö, väliin
seisahtuen ja nähtävästi ilman erinäistä tarkoitusta.

"Nyt tulen ikävään seikkaan kertomuksessani, seikkaan joka on ollut
syynä siihen, ett'ei Taavi Hannulan puhetta ole uskottu. Vähässä paljon
seisoo, sanotaan, ja se on tosi sana. -- Mutta minun täytyy peräytyä
pikkusen entiseen elämääni. Minä tahdon tehdä teille suoran
tunnustuksen.

"Oli aika minullakin semmoinen, jona olin pahimpia maailman orjia -- se
aika oli lukiossa ollessani. Maailman turhuudet olivat viisauteni,
Jumalan sanasta en paljon väliä pitänyt. Siihen aikaan oli paras
ystäväni eräs Anian Föhrberg. Hän ja minä olimme ensimmäiset miehet
kaikenmoisissa huvituksissa ja hulluuksissa. Mutta Jumala armahti
minua: Hän saatti minut kovaan tautiin. Siinä kun olin elämän ja
kuoleman välillä, tulin havaitsemaan entisen elämäni kurjuuden. Minä
käännyin paremmalle tielle, nousin tuolta siunatulta tauti-vuoteelta
uutena ihmisenä. Nauru ja pilkka kohtasi minua heti maailman-mielisten
puolelta, Föhrberg ei ollut uskovinaan minussa tapahtunutta muutosta,
hän rupesi taas viekoittelemaan ja ilmoitti minulle asian, josta nyt
en tarvitse sen enempää mainita kuin että se oli syynä Föhrberg'in
pois-joutumiseen lukiosta. Minä sitä en saattanut ilmi, mutta niin hän
luuli. Ja hehkuen vihasta ja kostonhimosta hän erosi entisestä
ystävästään.

"Tuo henkilö, joka käveli nurmi-niitulla oli Föhrberg, minä tunsin
hänet ensi silmäykseltä. Minä vetäydyin ehdottomasti metsikköön
takaisin. Föhrberg ei ollut minua nähnyt, hän seisoi ja katseli
järvelle päin. Minä odotin hänen poismenoansa, poltin yhden paperossin,
panin lakkini päälle vuorin, ett'ei lakkini pilalle kastuisi, jos sade
tulisi yöllä, ja hän vaan käveli tuolla niityllä. Mitähän tuo täällä
tekee, arvelin, lieneekö hän tähän pitäjään muuttanut asumaan. Jos nyt
menen hänen puheillensa, syttyy hänen vanha vihansa, silloin saan
ensiksikin kuulla hänen herjauksiansa, ja sitten hän kukatiesi lähtee
tämän kohtauksensa johdosta levittämään minusta pahoja puheita
seurakunnassa, mihin juuri olen aikonut päästä apupapiksi -- jopa huhut
voivat levitä rovastinkin korviin, ja rovasti voi kääntyä jonkun toisen
puoleen ja minä en pääse edes puolustamaankaan itseäni --"

"Vielä vainen!" virkahti rovasti. "Föhrbergin puheista minä teistä
luopuisin! Kyllä minä sen veijarin vehkeille teen lopun jahka joudan".

"Hyvä, en tarvitse siis tuota peljätä", sanoi Schyvall. "Vieläkö hän
siis täällä asuu?"

"Ainakin toistaiseksi", vastasi rovasti.

"Hänen kuulin täällä matkaansaattaneen paljon pahennusta jo, -- hänen
sanotaan yllyttäneen talonpoikia tuomariansa vastaan; he tuumivat
valituksia muka prokuraattoriin. Hävetä pitäisi heidän!"

"Herra Kokka tarjoutui panettamaan ilmoituksen sanomalehtiin", virkkoi
Timo, "tuon tuntemattoman kutsumiseksi tänne. Minä maksoin hänelle
kustannus-rahat ja vielä päällekin, mutta rahat hän käytti omiin
tarpeihinsa, eikä ilmoitusta tullut näkyviin minkäänlaista".

"Kokka?" virkkoi Schyvall kylmästi.

"Föhrberg on täällä muuttunut Kokaksi", ilmoitti rovasti. "Mutta
palatkaamme teidän kertomukseenne".

"Niin ajattelin, että hän panettelee minua pahanpäiväiseksi. Mutta sitä
mahdollisuutta en tullut ottaneeksi lukuun, että mitä pelkäsin, jo
olisi voinut tapahtuakin: että hän jo olisi kuullut minun tänne
tulostani, ja puhunut minusta pahaa. Ei, pois hänen silmistänsä! ja
niin kävin siihen häpeälliseen päätökseen, että hiipsahtaa kuin voro
tämän kyläkunnan läpi. 'Sitten kun pappina tulen tänne', niin
kaunistelin itselleni käytöstäni, 'mitä minä hänestä silloin pidän,
tyhjäksi teen kohta hänen sala-juonensa' -- 'ja ehkenpä hän silloin on
muuallakin taas', toivoin vielä lisäksi. Oikealla puolella oli niin
puutonta ett'ei sieltä päässyt näkymättä sivutse, minä pistäydyin siis
vasemmalle ja tein mutkan lehdikon kautta ja niityn vanhaa aitaa
pitkin. Kun tulin taas polulle oli kohta tien-risteys taas edessäni.
Hm! Minä seisahduin ja katsahdin ympärilleni, samassa astui moniaan
sylen päässä minusta muuan nuorukainen viidakosta. Minä en voinut
välttää häntä, ja koska paitsi sitä tarvitsin neuvoa, niin menin siis
hänen puheillensa ja kysyin tietä. Hän sanoi minun menneen väärään kun
äsken vasemmalle käännyin ja neuvoi minua rantaan päin taas, jota
pitkin on kallioita myöten kuljettava. Minä käännyin nyt sinne. Mutta
kohta tuli hän takaa ja huusi tahtovansa paremmin näyttää tietä
minulle. Me kävelimme sitten rinnan, puhellen niitä näitä. Tuo Föhrberg
oli vielä minulla mielessä, minä kysyin seuraajaltani, asuuko täällä
aika ajoin ylioppilaita, tämän puolen puhdasta suomenkieltä opettelevia
lukumiehiä. 'Toisinaan kesällä ja enimmiten kirkolla', oli vastaus;
'mutta nyt on meidän kylässä eräs Vöörper, hän asuu Mäkelän talossa,
tästä ruotsin virsta maantien varrella; hän taitaa lukukauden alussa
mennä Helsinkiin suorittamaan tutkintoansa -- häntä sanotaan
maisteriksi, vaikka hän ei ole vielä ylioppilaskaan. -- Sitten kysyin
mistä talosta minun seuraajani oli, oliko hän talollisen poikia vaiko
itsellinen tahi torppari -- ja muuta semmoista, mikä sillä kertaa olisi
saanut jäädä kysymättä; sillä nuorukainen kohta vuorostansa kysyi minun
nimeäni. Valhetella en voinut, ja kummallista ja epäkohteliasta olisi
ollutkin kieltää sanomasta nimeänsä tälle nuorukaiselle, joka näytti
niin erittäin siivolta ja ymmärtäväiseltä. 'Ylpeä se on talonpojille --
niin ainakin hän minua kohtaan on ollut', sen lausunnon voisi Hannulan
poika aivan syystä minusta antaa, se lausunto pääsisi rauhassa
juurtumaan tässä sydänmaan kylässä siihen asti kun vasta tulen tänne.
Tänne tuloni esti minua sekä sanomasta nimeäni että olemasta sitä
sanomatta. Niin on ihminen kuin kana tappuroissa kohtakun suoruuden
tieltä syrjäytyy. Kotvasen arveltuani sanoin nimeni, mutta lisäsin
pyynnön, ett'ei hän huolisi puhua minusta mitään, eikä muille mainita
minun nimeäni. 'Tämä pyyntö on tosin kummannäköinen', sanoin, 'mutta
minulla on siihen syitä, jotka vast'edes voin teille sanoa'. Päästyämme
muutaman, muistaakseni Rossin kivikoksi mainitun karun paikan toiselle
puolelle, sanoimme jäähyväiset toisillemme. Hannulan nuorukainen
kääntyi kohta kotiin päin. Koko rannikolla ei ollut yhtäkään ihmistä
paitsi meitä; jos murha on tapahtunut, niin se on aivan varmaan
tapahtunut jo ennen kuin tulimme, ja teidän poikanne on siihen ihan
syytön. Mutta minun häpeällinen pelkurimaisuuteni ja siitä lähtevä
ajattelematon kielto, joka jo harmitti minua kohta kun se oli
ulospuhuttu -- se on saattanut teidän poikanne ensin salaamaan
kohtaamisemme, ja sittemmin, kun häntä kovalle pantiin, ilmoittamaan
siitä vähäsen, vaan vaikenemaan tärkeimmistä ja niin näyttämään
epävakaiselta, valheelliselta puolustuksessaan; ja sentähden istuu hän
nyt vankina. Voi, voi minun tyhmyyttäni yhtäkaikki! Mutta eihän sitä
sittenkään olisi voinut kukaan aavistaa että minun hiljainen kävelyni
tämän seudun kautta oli jättävä jälkeensä niin pahoja seurauksia", ja
hän nojasi päätänsä käteensä ja suu vääntyi haikeaan hymyyn.

"Voi, voi, eihän se kumma ollut että herra maisteri varoi tuota pahaa
Vööperiä", sanoi Lotta. "pahuudella on paljon valtaa maailmassa. --
Niin, ja kuka olisi luullut niin vähästä seuraavan semmoisen surun".

"Vähäinen tuo itse asia oli", sanoi Schyvall, "mielen oikku vaan; mutta
sen perustus oli paha: entisyyden vikain salaaminen -- se on mitä
kehnoimpia keinoja päästä ihmisten suosioon, se toi pahoja seurauksia
ja ikimuistettavan läksyn minulle. En kuitenkaan ole päässyt niitä
ilmoittamasta. Ja tästälähin ilmoitan ne joka miehelle, joka kuulla
tahtoo. Julki tunnustus ja sitä seuraava kunniallinen ja hyödyttävä
elämä, se on ainoa, joka peittää nuoruuden vijat, ja semmoiseen elämään
on minulla, Jumalan armolla, sekä tahtoa että kykyä".

"Ilmoittihan Taavi sitten kaikki mitä tiesi", sanoi Lotta melkein
anteeksi-pyytävästi. "Mutta nimeä hän ei muistanut; kyllä minä luulen
että hän olisi senkin ilmoittanut, jos ei oikeudelle niin ainakin
meille. Hän mietti ja mietti, mutta ei johtunut teidän nimenne
mieleensä".

"Ensikerran hän sen kuuli", virkkoi rovasti; "minäkään en ollut
Schyvall'ista vielä puhunut juuri kellekään, koska en vielä varmaan
tiennyt, tahtoisiko hän tulla minun luokseni vai eikö".

"Minä pyytäisin teitä tarkistamaan muistoanne etenkin tähän kävelyyn
talojen sivutse", muistutti Nivalinkanen; "minä tulen siihen nähden
tekemään teille monta ja tärkeää kysymystä. Jatkakaa!"

"Me siis erosimme, nuorukainen ja minä. Minä astuin nopeasti eteenpäin,
polusta vähän matkaa metsässä oli mökki. Sen edustalla oli mies ja
vaimo. Sitten en nähnyt enää ketään tällä puolen sydänmaata. Asemalle
tulin hyvään aikaan, kello oli puoli neljä vasta. Siinä odotin ja
puhelin erään nuoren miehen kanssa joka oli käynyt sydänmaan
lampiloissa linnustamassa. Sitten pääsimme ajamaan, ja yöllä saavuin
kotiin".

Timo liitti tähän kertomuksen Mäkeläisen saamista tiedoista, kun hän
kävi asemalla ja sitä lähinnä olevassa kestikievarissa.

"Mutta olittekohan te sittenkin toinen noista herroista, vaikk'eivät
selitykset sopineet yhteen".

"Olin kyllä -- se nahka-nutussa joka junasillalla käveli", vastasi
Schyvall. "Yöllä rupesi satamaan ja koska kiivaan käynnin jälkeen
pian vilustuu viileässä aamu-ilmassa, sentähden pukeuduin ohiaan
nahka-nuttuun, mikä muuten oli minulla matka-laukuksi kierretty. Se
herra, jonka kanssa kävelin junasillalla, sanoi tulleensa erään nuoren
kauppamiehen seurassa, jolla oli vähän asioita kylässä ett'ei joutanut
menemään ennenkuin toisessa junassa.

"No muutama sana vielä viimeisistä tapahtumista, ikäviä nekin. --
Sangen mielelläni olisin herra rovastin tahdon mukaan tullut tänne jo
alusta elokuun. Tosin en joutilaana ollut; mutta olihan minulla aikaa
tuohon jalkamatkaankin, miks'ei sitten tärkeämpään. Vaan kuulkaas miten
kävi! Joku nuori posti-sihteeri oli tahtonut ylvästellä erinomaisella
maantieteen tuntemisella. Hän on luullut herra rovastin lopen huonosti
kirjoittaneen osoitepaikan nimen, arvellut hiukkasen, ja saanut siitä
-- Torneå tietysti; onhan meidän seurakunnan nimessä o ja ä, siis suuri
yhtäläisyys! 'Taitaa olla Torneå', tään muistutuksen hän oli pistänyt
rovastin kirjoituksen alle, ja Torniossa kirje oli käynyt ja ties sen
missä muualla vielä, sillä umpeen kuukauden oli se ollut matkoilla.
Kuka sen viimein oikealle johdatti, en tiedä; vaan suuri kiitos olkoon
sille kunnon ihmiselle, sillä ilman hänettä en olisi täällä vielä
nytkään. Kirjeen saatuani rupesin kohta valmistautumaan matkalle. Mutta
ainahan sitä menee vähän aikaa ennenkuin saa vaatteensa j.n.e. kuntoon
pitempää oleskelemista varten muualla. Minä kirjoitin siis heti
kirjeen, jossa ilmoitin tulevani niin pian kuin mahdollista oli -- ja
lähetin kirjeen tänne, koska melkein luulin rovastin jo palanneen enkä
tietänyt missä rovasti Helsingissä asui. Mitä sanomalehtiin tulee,
joista kysyitte, niin en ole minä Uutta Suometarta nähnyt moneen
aikaan. Meidän perhe on vanhan kansan ruotsalaisia; minä yksin olen
Uutta Suometarta tilannut, vaan neljännes-vuodeksi erillään, kun en
tiedä missä milloinkin olen. Mutta tuo kävely-matka kun sattui eteeni,
niin en tullutkaan tilanneeksi kolmatta neljännestä. Kummallista olisi
kuitenkin jos ei ruotsalaisiin lehtiin olisi otettu tuota tärkeää
ilmoitusta. Se on voinut niissä olla, vaan jäänyt minulta huomaamatta,
minä kun jokseenkin hätäisesti niitä silmäilin. Muutkaan eivät ole
virkkaneet mitään, -- kuka niitä kaikkia murhia muistaa, ja yhtä vähän
he muistivat minun maininneen heille Tyynevedestä, kun matkoistani
puhuin. Maanantaina läksin tänne ja sain kaupungista seurakumppanikseni
herra Nivalinkasen. Melkeinpä olimme samaan aikaan matkalla kuin herra
rovasti, vähän edellä vaan -- ja emme tietäneet toisistamme mitään!
Tiellä vaan kuulimme, ett'ei rovasti ollut vielä kotona. Minä menin
siis ensiksi Altmania tervehtimään. Hänen kanssaan tuli puheeksi
Pohjanmaan eriseurat ja niistä olisi ollut väittelemistä kuinka kauvan
hyvänsä, mutta tultiin sanomaan, että rovasti vähän aikaa sitten oli
palannut matkaltaan ja ajanut sivutse. Minä menin sitten rovastilaan.
Mutta jo oli rovasti ehtinyt lähteä tänne. Rovastinna päivitteli tätä,
sillä herra rovasti oli sanonut että hänen pitäisi nyt saada tavata
minua kuta pikemmin sitä paremmin. Minä tuumailin mitä tehdä, ja menin
ulos. Markkinamiehiä juuri ajoi sivutseni kovalla kyydillä ja ruoska
suorana, minä huusin ja sain kuin sainkin heitä muutaman seisahtumaan,
pyysin päästä heidän kanssaan vähän matkaa ja pidin heille kyydin
palkinnoksi nuhdesaarnan heidän markkina-elämänsä ja hevois-rääkkäyksen
johdosta, ja varoitin heitä tästälähtein ajamaan ja olemaan ihmisen
tapaan. Oikotien kohdalla nousin alas ja täällä olen nyt. Vihdoinkin
olen tullut sittenkuin semmoista hämmennystä ja surua tahtomattani olen
matkaansaattanut. Antakaa anteeksi minulle, Timo ja te emäntä! Mutta
voivotuksilla emme saa tapahtunutta tapahtumattomaksi. Ryhtykäämme siis
hetikohta toimiin Taavin vapauttamiseksi".

"Voi, voi, te olette kuin taivaan enkeliä kaikki, hyvät herrat", sanoi
Lotta.

"Älkäähän muita heikkoja ihmisiä ylistäkö", vastasi rovasti; "Jumalan
olkoon kiitos, Hän ohjaa asiat hyvään loppuun, jommoista toivokaamme
tästäkin käänteestä".

"Ihmeellistä kuinka toisinaan ihmiset saavat olla sokkosilla", jatkoi
sitten rovasti. "Haaksirikko on tapahtunut, sakea sumu laskeutunut
merelle. Haaksirikkoiset ovat toivottomina ja luulevat kuolemansa
varmaksi, sillä he eivät näe pelastajaa, laivaa mikä muutaman sylen
päässä purjehtii heidän ohitsensa. Katteini sanoo sen haamoittaneen
sumussa, mutta kohta kaikki päättävät sen harhailevaksi utukuvaksi,
mikä näky vaan tekee varmemmaksi heidän perikatonsa. Hetken kuluttua
olisi apu ohi -- silloin päivän säde hajoittaa sumut, laivaväet näkevät
toinen toisensa, sivutse menneet kiiruhtavat avuksi ja pelastavat
hätäytyneet. -- Aivan niin on tässäkin. Tähänkin niin toivottomalta
näyttävään tilaan on Herra lähettänyt valkeuden säteen silloin kuin
soveliaaksi katsoi. Ottakaamme nöyryydessä vastaan Herran kuritusta, ja
toivokaamme että Hän, armostansa ja hyvyydestänsä, hajoittaa vielä
viimeisetkin sumut, mitkä tässä haittana ovat".

"Kyllähän Taavin puolustusta nyt pitäisi uskottaman", sanoi Timo
kosketellen korvallistansa; "mutta voipi Oikeus pitää hänestä kiinni
sittenkin, kun ei toista murhaajaa löydy".

"Jättäkäähän jotakin minun toimekseni", sanoi lakimies; "enhän minä
tahdo aivan valmiisen tulla. Taavi on syytöksestä pääsevä puhtaaksi,
sen takaan niin totta kuin olen Nivalinkanen. Mutta nyt täytyy
viimeinkin lähteä".

"Jaa, lähtekäämme, lähtekäämme!" yhtyi siihen rovasti. "Tuletteko te,
Schyvall, pappilaan, vai olisiko teidänkin mentävä nimismiehen tykö?"

"Tänä iltana en vielä tahdo vaivata herra Schyvallia sen enempään
toimintaan", sanoi Nivalinkanen.

He astuivat ulos, rovasti nousi kiesiinsä ja Schyvall pukille, lakimies
taas Timon kanssa toisiin kärryihin, ja niin kaikki lähtivät ajamaan
kirkolle.

       *       *       *       *       *

"Suuresti suretti minua tämän perheen kova kohtalo, ja suuresti minua
ilahuttaa tämä käänne onneen taas", näin puhui rovasti Schyvallille
koti-matkalla. "Tämä perhe on paraita, siivoimpia pitäjässä. He ovat
säilyttäneet Jumalanpelkonsa, rehellisyytensä ja yksinkertaisuutensa
puhtaana tänä turmeluksen aikakautena".

"Ja sitä valitettavasti ei voida enää enimmistä sanoa".

"Ei, paratkoon Jumala. Ja hullumpi vaan on ylemmällä maailmassa,
sivistyksen keskuuksissa, Baabel'issa. Pimeyden ruhtinas, tuo suuri
lumooja ja silmänkääntäjä, pitää valtikan siellä. Eihän nyt enään
eroiteta mikä on minun ja mikä sinun, tilinvajaukset ja väärennykset
ovat jo aivan tavalliset. Ei nyt eroiteta siveyttä hävyttömyydestä,
mitä hävyttömimpiä asioita keskustellaan ja kirjoitellaan -- naisetkin
niihin ujostelematta puuttuvat; ja sitten huudetaan, että nehän
kirjotukset ja keskustelut vasta siveyttä palvelevatkin, ne paljastavat
yhteiskunnan mätähaavat -- ja mätähaavoissa sotketaan kunnes saasta on
oikein levinnyt. Ei meidän aikana tiedetä myöskään mikä on kaunis mikä
ruma, kiitettävää moititaan ja moitittavaa kiitetään. Katsahtakaamme
taiteisiin! Nykyisen soitannon suloutta ei tavallinen ihminen käsitä.
Milloin se on korvia halkaiseva hälinä, milloin taas kuolehtuva
tahtikeppi vaan -- semmoinen on uuden ajan soitanto. Maalaus mikä on
kuin luudalla tahriskeltu, se on nyky-aikana oivallinen, se on 'aika
lailla tehty, leveällä ja mehevällä pensselillä'. Näyttämöllä nyt
taitamaton pääsee kunnioihin, hänen näytäntönsä on muka niin
hienon-hienoa ja luonnollista; no niin luonnollista ett'ei se ole
näytäntöä enää eikä taidetta, siinä se hieno eroitus! ha, ha, ha! Jaa,
muoti-ihmiset rakastavat niin vinoutta, että yksin sohvat ja pöydätkään
eivät enää saa olla suorassa, vaan ne asetetaan viistoon seinistä. --
Mutta nuo mau'un harhaukset eivät enää kauvan tyydytä. Realismi,
parhaaltakin puolelta katsottuna, työskentelee omaa turmiotansa. Taide
ei voi nousta todellisuudeksi, se havaitaan kelvottomaksi ja
ylenannetaan. Ihmisten rahat säästyvät: ken tahtoo lukea hän lukee
ihmiselämän suuresta kirjasta, ken tahtoo maalausta hän avaa akkunansa
ja katsoo ulos, ken tahtoo soitantoa kuulla hän menköön kuulemaan
kosken kohinaa ja kuusien huminaa --"

"Ja siinä onkin kyllin", sanoi Schyvall. "'Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto', voimme sitten sanoa kaksinkertaisessa
merkinnössä. Minä olen lämmin luonnon-ihailija, mutta taiteet ovat
minusta hylättäviä turhuuksia, olivatpa ne sitten oikeat taikka
väärät. Luonnon-ihaileminen vie lähemmäksi Jumalaa, se saattaa
ylistämään ja kiittämään Hänen suuruuttansa ja hyvyyttänsä --
mutta taiteet hämmentävät mielen, vievät maailmallisuuteen ja
epäjumalain-palvelukseen".

"Tämä teidän jatkopuheenne ilahuttaa minua suuresti, ja minä odotinkin
sitä teiltä", vastasi rovasti. "Tuhannen kertaa ennemmin tulee nuoren
papin olla liian ankara kuin leväperäinen ja ryhditön. Voisin tässä
ruveta väittelemään, taiteen jalostavasta vaikutuksesta j.n.e. Minä en
sitä tee; minä tiedän ett'ette anna jälkeen, mutta minä tiedän myös,
että koska kerran emme ole korvessa yksin Jumalamme ja luonnon kanssa,
vaan asetetut maailmaan, se on tässä ihmisten yhteiskuntaan -- tämä
maailma tasoittaa kuten sanotaan, tämä elämä ja sen koulu sovittaa
ankaruuden, ikäänkuin karsien ja kassaroiden liiat pois".

"Antakaa anteeksi, herra rovasti, mutta en taida oikein suostua tähän
totuuteen. Maailma sellaisenansa ei tasoita eikä sovita. Tätä nykyä kun
uskontoamme päivä päivältä yhä kovemmin ahdistetaan, täytyyhän
laimeankin jumalanpalvelijan menettää malttinsa. Vihollisen
hyökkäyksille hän tekee ryntäyksiä vastavuoroa, maailman pilkan hän
sinkahuttaa sille takasin. Ja näin hänen täytyy panna kova kovaa
vastaan yhä yltyvässä määrässä, kunnes viimein saa kunnialla kaatua
raunioilla. Sillä se aika ei ole kaukana kun viholliset saavat portit
auki ja linnan valtaansa. -- Mutta silloin ei ole kaukana viimeinen
tuomiokaan".

"Oikein! Te olette kelpo uskonsankari, ja jos kaikki olisivat niinkuin
te, eihän sitten hätää olisi mitään. -- Sen muistutuksen kuitenkin
tahdon tehdä, että liika mustassa muodossa näette ajat ja onnet. Aika
on vaihtuva, olemme muuttuva paremmaksi. Kristikunta on kestänyt kovia
karkauksia ennenkin, voitollisesti se on vastaanseisova tämän
uudenaikaisen pakanallisuuden puuskauksia. Kristus on kirkon pää. Hän
on kallio, johon jumalattomat lentävät päänsä puhki. Nykyaika tarjoaa
tosin surullisen näyn. Portteja pyydetään avata joka haaralla ja
varoittajain huudot ovat vaan kuin helisevä vaski ja kilisevä
kulkuinen. Mutta annappas olla, kun yllyttäjät ja kavaltajat
näyttäytyvät oikeassa karvassaan, eiköhän silloin kadu kauppaansa tuo
heikko väestö, eiköhän se silloin katumuksella käänny takaisin kirkon
helmoihin. Näette, 'tuo syvästi tunnettu tarve saada uskonnon-vapautta'
mikä sekään on muu kuin naamari, jonka alla piilee pahan luonnon halu
päästä kaikista siteistä vapaaksi. He eivät huoli mistään uskonnosta,
se mieli heillä perillä on, pyrkivät vaan päästä aina rohkeammin
rääväämään kirkkoa ja jumalisuutta vastaan".

"Niin se on. Ja toiset, ihmisparat, eivät löydä vakavuutta, he ovat
niin armottoman näpsäitä kääntymään jos jonkinlaisten uusien mietteiden
puolelle".

"Pois tieltä kerrassaan vanhat opit ja mielet, kun vaan joku 'mainio
puhuja' pistää nenänsä tänne. 'Mit den Wölfen muss man heulen', siihen
meitä Suomalaisia ei tarvitse kahdesti kehoittaa. Ja korkeaponteisia
pitoja pidetään tuolle vieraalle, ja hartaudella kuunnellaan joka sanaa
hänen suustansa, sillä joka sana on syvä-aatteinen älyntuote, siihen
hänellä nyt kerran on patentti. Ja taasen lähtee tuulta pieksemään
hänen älynsä lento, ja taasen ihmiset ovat haltioissaan ja taputtavat
käsiänsä".

He nauroivat.

"Mutta näette kuinka puhellessa pian matka kuluu. Tuossapa jo
Hoivaniemeltä valkeat vilkuttavat, minun rauhallisesta majastani.
Toivon saavamme siellä viettää vielä joitakuita vuosia yhteisessä
työssä. -- So! Polle! lähdeppäs lönkyttämään, pääset kohta kotiin".




XV.


Vasta aamulla ennätti Sivelin Hovilaan. Hän oli joka keskievarissa
saanut odottaa hevosta, toisinaan tuntikausia; sillä sinä iltana ja
yönä ajoivat enimmät markkina-vieraat kotiinsa ja olivat vieneet
kyytihevoset kaikki. Tuo muuten niin hätäilemätön Sivelin oli nyt kuin
tulisten hiilien päällä. Ja koko sillä ajalla, minkä hän tähän asti oli
ollut matkoillansa, hän ei voinut saada naimis-tuumiansa selville;
mutta nyt hän puolessa tunnissa oli tehnyt päätöksensä, että jos hän
vielä löytää kaikki hyvin, niin hän heti suorastansa kosii Annaa, ja
viepi hänet pois koko Hovilasta, kotiinsa sisarensa siipien alle.
Viimein pääsi hän Tyynevedelle. Kirkolla sai hän kuulla, että
Hovilan emäntä ja tytär eilen olivat matkustaneet kirkonkylän kautta
naapuri-pitäjääsen. Hän suomi selkään hevostansa ja eteenpäin mentiin;
mutta edempänä hiljenikin vauhti hiljenemistään. Hän oli päättänyt ajaa
suorastansa Hovilaan, mutta myöhästymisensä näin täyteen aamupäivään
saatti hänet ymmälle taas. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään, ja kello
puoli kahdeksan aamulla hän jokseenkin hiljaa ajoi Hovilan pihaan.
Pihalla vallitsi hiljaisuus. Hän hyppäsi kärryistä, ja nähdessään
tuvan oven olevan raollaan, astui hän sisään. Siellä sama hiljaisuus.
Hän käveli pari kertaa lattian poikki. Äkkiä aukeni kamarin ovi
ja kynnykselle ilmautui Lydia. Sivelin jäi seisomaan suu auki.
Lydiakin hämmästyi niin ett'ei tullut vetäytyneeksi takasin, vaikka
vaatteuksensa oli aivan järjestämätön, tukkansa kampaamatta ja silmät
raukeat ja uniset.

"Missä Anna on?" kysyi Sivelin.

Lydia oli jo aikoja arvannut, ett'ei hänen isänsä ollut antanutkaan
Annalle tuota pakettia kosio-kirjeineen, mikä erhetyksestä oli tullut
Lydian käsiin -- olisihan siitä pitänyt jotakin jo kuulua.

Nyt oli ensimmäinen ajatuksensa se, että Sivelin tuli vetämään heitä
edesvastaukseen heidän käytöksestänsä siinä asiassa. Hän nosti nenäänsä
ja oli kohta valmis suittamaan pilkalla Sivelinin syytökset.

"En minä tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyt Lydia vuorostansa, vetäen oven
puoli-väliin kiinni eteensä.

"Onko herra Kokka käynyt täällä?" kysyi taas Sivelin.

"Markkina-pohmelossa taidatte olla, vai mitä merkinnee tuo teidän
tunkeuminen meidän huoneisin", vastasi Lydia ja paiskasi oven kiinni.

Sivelin älläili salissa vähän aikaa, hänen täytyi tunnustaa, että
käytöksensä näytti sangen kummalliselta. Sitten hupsahti hän ulos.
Porstuassa seisoi Eva, joka kuultuansa jonkun tulleen oli noussut ylös,
pukenut päällensä ja kiirehtinyt katsomaan.

Häneltä Sivelin rupesi kysymään. Eva ensimmältä naureli vaan, mutta
kovin kauvan hän ei huolinut salata tietojansa, sillä hänellä oli
hyvässä muistossa Lydian eiliset torat.

Hän oli ollut valveella puolen yön aikana ja kuullut jonkun ajavan
kujalla, mutta pihaan kun ei tullut kukaan luuli hän pettyneensä.
Samassa kuitenkin kuului käynti ensin tuvan ovessa sitten sisä-kammarin
ovessa, ja niinikään taas pari tuntia myöhempänä. Eva oli kai hiipinyt
kuuntelemaan, sillä hän vakuutti aivan varmasti, että Anna se ei ollut,
joka siinä kulki, että Anna laisinkaan ei ollut kotona: Anna oli mennyt
pois jo aikaisemmin illalla Evan ollessa kylässä ja ennenkuin Lydia
palasi, arvattavasti noin kuuden taikka seitsemän tienoissa; hän oli
ehkä Hannulassa taikka myös kauppamiehen sisaren tykönä.

Sivelinin kasvot olivat selvenneet. Hän kysyi vielä oliko siis Lydia
lähtenyt ja minkätähden hän oli palannut kesken matkaa, ja saatuansa
siinä suhteessa tietää mitä Evakin tiesi, kääntyi hän Hannulaan.
Sivumennessä hän pistäytyi katsastamaan talliin. Karja-pihalla
toimiskeli Heikki; hän oli juuri lykännyt liiteriin Hovilaisen
turkulaiset kärryt. Virkku seisoi pilttuussaan ja sen tahmaskaiset
karvat sekä kupeilla kuivettunut vaahto todistivat kovasta ajosta.

"Isäntä on tainnut tulla yöllä, vaikk'emme sitä kuulleet", arveli
Heikki, tervehtien Siveliniä.

"Ei", vastasi Sivelin. "Isäntämme makaa kipeänä kaupungissa; mutta
herra Kokka on tullut -- ja mennyt. Kohta saatte kuulla enemmän".

Ja hän lähti menemään Hannulaan.

Heikki katsoi kummastellen hänen jälkeensä.

"Herra Kokka on tullut ja mennyt", toisti hän itsekseen -- "mihin
mennyt? Olikohan Evalla joitakin tietoja, hän näytti melkein
viekkaalta. -- Vai kipeä nyt on isäntä vielä päälle päätteeksi. No
paraten teki Martti kun meni matkaansa täältä".

Näin mutisten hän läksi toimittamaan uutisia kumppaneilleen, mutta
tultuansa pihaan näki hän toisia vieraita taas tulevan.

Könnilän isäntä ja pankin asiamies olivat paljon myöhemmin kuin Sivelin
lähteneet kaupungista, vaan koska viimeksimainittu oli tilannut heille
hevoset joka kestikievarissa, olivat he näin sukkelaan tänne ehtineet.

He rupesivat kyselemään Heikiltä, oliko Kokka tullut tänne ja milloin,
vaan Heikki kun ei tietänyt paljon mitään varmaa, niin astuivat he
sisään ja tapasivat Lydian salissa, jonne uteliaisuus oli hänet
viekotellut. Hän oli nyt sievistänyt itsensä, ja tervehti tulijoita
kysyvin silmin.

Mutta kuinkas hän harmistuikaan, kun nämätkin kohta kysyivät: "Onko
herra Kokka tullut tänne?"

Lydia lensi tulipunaseksi ja vastasi vihaisesti:

"Mistä minä herra Kokan tulemista taikka menemistä tiedän. Ei hän
täällä ole asunut. Käykää Mäkelässä kysymässä".

Eva oli pistäytynyt sisään ja oli askaroivinaan lieden luona. Lydian
kiukku huvitti häntä suuresti; hän nauraa irvisteli vahingon-ilosta,
kouhotellen valkeata niin että säkenet lystikkäästi lentelivät.

"Antakaa anteeksi äkillinen kysymyksemme", sanoi pankki-herra. "Herra
Kokka on lähtenyt kaupungista tämän talon hevosella, ja kaiketi jo
jatkanut matkaansa. Mutta meidän olisi tärkeä tietää, onko kukaan
tavannut häntä täällä, nähnyt taikka kuullut mihin päin hän täältä on
kääntynyt. Kokka on vekselin väärentäjä ja me olemme lähteneet häntä
kiinniottamaan".

Veri pakeni Lydian poskilta, hän horjahti säikähdyksestä ja nojautui
tuolin selkälautaan. Rakkautensa, toivonsa, ylpeytensä, kaikki
ilmalinnansa kukistuivat raunioiksi samalla kertaa. Vieraat katsoivat
häneen kummeksien ja kääntyivät sitten Evaan:

"Tokko te tähän tiedätte mitään?" kysyi pankki-herra.

Eva melkein säälitteli Lydiaa, kun hän näki hänen muuttuneet kasvonsa,
mutta mitä hän Sivelinille oli ilmoittanut täytyi hänen näillekin
sanoa, muuten hän tulisi valehtelijaksi. Hän kertoi siis yölliset
havaintonsa, kuitenkaan mitään nimiä taikka arveluita lausumatta.

Lydiassa nyt viha voitti kaikki muut tunteet. Hänen silmänsä iskivät
tulta, kynnet kävivät harillensa ja aivan varmaan olisi hän karannut
Evaan kiinni, ellei noita vieraita olisi ollut. Nyt hänen täytyi tyytyä
toivomaan Evan tuohon tuliseen takkaan, missä hän riemuiten olisi
nähnyt hänen kärventyvän ja kiemurtelevan.

"Mitä sala-viittauksia sinä ryökäle uskallat tässä tuoda esille",
huusi Lydia. "Sisä-kammarin ovea ei ole avattu, hän valehtelee,
hän on itse --"

"En minä valehtele", vastasi Eva. "Älkäähän pakoittako minua enempiä
ilmaisemaan".

"Suus kiinni", kirkasi Lydia. "Kohta tulee isä kotiin, kyllä sitten
saat mitä ansaitset".

"Ei Hovilainen niinkään hopussa tule kotiin", sanoi Könnilä; "hän on
kipeänä kaupungissa, ja vielä sitten syytöksen alaisena tästä samasta
rikoksesta".

Uusi isku. Ja nyt voitti vesi tulen Lydian silmissä; hän purskahti
itkuun, kiirehti kamariinsa ja löi oven kiinni.

"Ai, ai, tämä sanoma taisi kovin koskea, ja tulla liian äkisti", sanoi
pankkiherra surkutellen.

"Hän olisi kumminkin kohta saanut sen kuulla", vastasi Könnilä.

Sitten kyselivät he Evalta vielä yhtä ja toista sekä menivät sitten
hekin Hannulaan.

Hannulassa oli taas neuvon-pito. Nivalinkanen oli tutkinut asiapaperit,
ja rovasti sekä Schyvall olivat jo varhain lähteneet liikkeelle, tämän
tutkimuksen johdosta neuvoittelemaan mitä tänään oli tehtävä. Lakimies
päätti varmasti, että Schyvall'in todistus yksinänsä ja aivan ehdotta
oli saattava Taavin vapaaksi, vaan arveli mahdolliseksi, että
virkateitten tunnettu pitkäveteisyys edentäisi itse vapautuksen hetken
melkein tulevaan tiistakiin, jolloin toiset välikäräjät tässä asiassa
olivat määrätyt pidettäviksi. Tuiki tarpeellista ei enää ollut
keskustelu puolustusta varten Taavin kanssa, melkein voisi Nivalinkanen
paremmin palvella häntä, jos vaan täällä toimiskeli päästäksensä
todellisen murhaajan jälille; mutta paha oli taaskin, jos ei Taaville
niin pian kuin mahdollista annettaisi tietoa hänen asiansa onnellisesta
käänteestä -- ja sanoi siis Nivalinkanen olevansa valmis lähtemään
läänin pääkaupunkiin, vaikka heti, sillä alkutoimet hänen puoleltansa
olivat tehdyt jo, ensimmäiset kirjoitukset Schyvallin vannottamisesta
ja Taavin vapauttamisesta jo matkalla. Rovasti ja Schyvall yhtyivät
sikäli Nivalinkasen mielipiteesen, että koska Nivalinkanen oli niin
varma Taavin vapauttamisesta, ei mitenkään käynyt pidättäminen tätä
sanomaa vankiudessa vaivautuvalta; tiistakiin, jolloin käräjät
tulivat pidettäviksi, oli lyhyt aika heille, vapaille miehille, mutta
Taavi-parasta tuntui joka päivä pitkältä kuin vuosi. Mutta koska
Nivalinkasen ehkä onnistuisi näinä päivinä vielä pääsemään oikean
murhaajan perille, ja hän ehkä voisi täällä paremmin jouduttaa asiat,
ne kun enimmäksensä olivat tuomarin vallassa, niin olisi heistä Timo
lähinnä lähtemään läänin pääkaupunkiin. Päätettiin siis että Timo mitä
pikemmin lähtisi matkalle saattamaan Taaville tuota toivoisaa sanomaa;
samalla aikaa tuli Nivalinkasen ja pappien panna kaikki voimansa
liikkeelle joutuisaan asiain kulkuun, niin että Taavi vielä tällä
viikolla saisi vapautensa jos kohta kotiinkaan ei ehtisi. Timo rupesi
heti puuhaamaan lähtöä; hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä Siveliniä,
joka tuli käymään pikimmältään. Tultuansa tietämään ketkä vieraat
herrat olivat, sanoi tämä suuresti iloitsevansa että Taavin asia näin
hyvälle tolalle kääntyi. "Mutta samalla käy mieleni pahaksi kun minun
nyt täytyy ilmoittaa toinen ikävänlainen asia, toivon kuitenkin että
ilo Taavin pelastuksesta katkaisee kären tältä iskulta"; näin jatkoi
hän kääntyen Timoon, joka juuri astui sisään taas, matkalaukku kädessä.
Ja sitten kertoi hän tuon väärennys-jutun, ilmoittaen samalla että
Könnilä ja joku pankki-herra olivat tulossa: heiltä saataisiin vielä
tarkempia tietoja.

Timo oli kuin puulla päähän lyöty.

"Minunko nimelläni?" huudahti hän viimein. "Minun nimellä, sanoitte. En
kuuna päivänä ole toisen vekseliin enkä takauksiin mennyt -- ja te ja
Könnilä sekä pankki ovat todellakin luulleet sitä takausta minun
kirjoittamakseni, vaikka pitäisihän olla jokseenkin yleisesti tunnettu,
ett'en minä mene semmoisiin asioihin".

Timon päivitellessä tuli vielä taloon toinenkin vieras, kauppamies
Makkonen, kirkolta. Hän kävi harvoin Hannulassa, ja tänään Timo juuri
ei olisi toivonut häntä tänne matkalle-pääsöä viivyttämään.

"Eikös se ole tunnettu asia, ett'en minä milloinkaan mene takauksiin,
saatikka sitten määrällisiin vekseli-asioihin, sanokaas Makkonen",
vetosi Timo tulijaan.

Tämä tervehti vähän kylmästi seuraa ja vastasi sitten Timolle:

"Eipä se taida niinkään olla tunnettu, ainakin minä olen tullut toiseen
luuloon. Jos olette hyvä ja katsotte tätä paperia, niin näette että
olen oikeassa".

Hän veti lakkaristaan paperin ja ojenti Timolle. Tämä luki sen
sisällön, hekahti tuimaan nauruun ja viskasi paperin pöydälle.

"Rutihullu tuo Kokka. Hän on väärentänyt nimeni toisenkin kerran,
tuossa paperissa, katsokaas hyvät herrat! Eiköhän kohta kolmaskin
väärennys ilmaudu".

"Väärentänyt sanotte", virkkoi nyt Makkonen. "Ei kyllä se on oikea.
Vieraat miehet, jotka siinä alla ovat, ovat milloin hyvään valmiit
vannomaan, että te olette takauksen kirjoittaneet".

"Vieraat miehet ovat valehtelijoita ja valapattoja. Paraita se on sinne
pistänytkin: Kettusen ja Topian, minun entisen renki-vetelykseni".

"Sepä kaunis poika, tuo herra maisteri Kokka!" sanoi rovasti antaen
naapurillensa velkakirjan lukea.

"Samallaisia konnan-koukkuja kuin lukiossa ollessaankin", sanoi
Schyvall matalammalla äänellä rovastille.

"Ja ennen ette ole hiiskuneet sanaakaan tuosta kirjasta. Miksi ette
ennen ole ottaneet sitä puheeksi?"

"No, koska herra Kokka sanoi niin olevan teidän tahtonne, ett'ei mitään
virkkaa takauksesta. 'Timo pelkää joutuvansa sitten pääsemättömiin
takaus-pyynnöistä', niin sanoi tuo Kokka".

"Konna on hän kiireestä kantapäähän", mutisi Timo harmissaan.

"Nyt kuulin tänä aamuna", jatkoi Makkonen, "että Kokka
kaupunkimatkallaan on väärentänyt vekselin ja sitten lähtenyt pakoon.
Ja koska siis häneltä en taida mitään saada, niin tulin teidän
luoksenne, En minä ole niin rikas että 300 markkaa minulta joutaa
järveen".

"Vai on jo täällä lähtenyt leviämään tuo väärennys-juttu", virkkoi
Sivelin.

"No, tuulen nopeudella", vastasi Makkonen. "Kyllä kohta on Hovilassa
velkojia niinkuin kirjavia kissoja".

Tämä sana näkyi jo toteutuvan. Hovilaan päin antavasta akkunasta
nähtiin tulevan kaksi herraa, jotka kärryissä ajoivat, ja joku joukko
jalkamiehiä jälessä.

Herrat olivat Könnilä ja pankin asiamies. He tulivat näyttämään
vekseliä Timo Tarkkaselle ja saamaan suullista vahvistusta hänen
nimikirjoitukseensa. Mutta Timo limitti ja vakuutti, ett'ei se ollut
hänen kirjoittamaansa enemmän kuin toinenkaan nimi Makkosen kirjassa.
Makkonen taas toisti, että vieraat miehet valallansa vahvistavat
viimeksimainitun oikeuden. Ja Sivelin ja Könnilä sanoivat olleensa
varmat että vekselinkin nimikirjoitus oli oikea.

"Ja semmoisen hirveän summan annoitte!" ihmetteli Timo.

Pankkiherra kohautti olkapäitään.

"Kun kerran nimet todistettiin oikeiksi, niin mikäs vaara siinä oli.
Onhan teillä ja Könnilällä isot talletukset pankissa".

"Mutta nimet eivät ole oikeat -- ainakaan ei minun", intti Timo.

"Antakaas tänne nuo paperit", pyysi Nivalinkanen, ja saatuansa ne,
asetteli hän Timon nimet päällekkäin akkunan-ruutua vastaan.

"Toinen on piirretty toisen jälkiin", lausui hän tarkastettuansa ne.
"Ei kukaan kahdesti kirjoita nimeänsä niin yksiin viivoihin kuin nämä
ovat tehdyt. Mutta voisi myös olla mahdollista että Kokka on saanut
käsiinsä jonkun paperin, mihin Timo joskus ilman aikojaan on nimensä
kirjoittanut, ja sitten hän on tehnyt siitä tuon Makkosen velkakirjan.
Paperi on, näen mä, vanhaa ja paksua, mitä pakettipaperia lieneekään
mihin Timo suotta on töhertänyt. Vai olisiko tuo lurjus Kokka niin
läpiliipattu, että vartavasten valitsi tuommoista pergamenttia,
tehdäksensä tämän keinon vaikeaksi".

Pankkiherra vuorostansa tarkasteli nimikirjoitukset akkunaa vastaan.

"Aah!" huudahti äkkiä rovasti ja löi kämmenellä otsaansa. "Pergamenttia
sanoitte äsken. Antakaahan Makkosen kirja tänne!"

Rovasti sai sen, katseli ja käänteli sitä, väliin hymyillen, väliin
rypistäen kulmiansa.

"Kuulkaa Timo", kääntyi hän nyt Timoon, velkakirja kädessä;
"muistattehan te, että kun ennen lähtöäni Helsinkiin kävin täällä,
aukasin pöydällä olevan Lutheruksen postillan ja huomautin teitä siitä
että ensimäinen, puhdas lehti oli kiskottu ulos. Tuokaa tänne nyt se
postilla, ellen suuresti pety, niin on tuo puuttuva nimi-lehti tässä".

Kirja tuotiin esille, ja Makkosen velkakirja sovitettiin avatun kirjan
kannen viereen. Sama paperi ja sama suuruus, repiessä oli mennyt liuska
kannen sisustuksestakin, se vaan oli poissa, sillä revitty reuna
velkakirjassa oli saksilla sievennetty. -- Asia oli ilmeinen.

"Sepä riiviö tuo Kokka!" sanoivat herrat yhteen suuhun.

"Niin, joka pyhiä kirjojakin repii konnamaisuuksiansa varten", lisäsi
rovasti.

"Noita kepposia hän teki lukiossa jo", mutisi Schyvall matalammalla
äänellä.

"Ei, pois nyt tuon varkaan ja väärentäjän jälkeen!" virkkoi pankkiherra
ja meni ulos; häntä seurasi Könnilä ja Makkonen, joka oli niinhyvin
harmistunut kuin huolestunutkin melkein varmasta vahingostaan.

"Ja minä matkalle", sanoi Timo. "Kyllin kauvan jo olen tullut
viivytetyksi.

"Ja minä Annaa tiedustelemaan, olisiko hän Emman luona", sanoi Sivelin
itsekseen. Hän oli näette jo saanut tilaisuuden kysäistä Lotalta, oliko
Anna ollut heillä yötä; johon Lotta oli antanut kieltävän vastauksen:
hyvin pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt Annaa, ei häntä tänne
päästetty enää.

"Olisikohan Anna paennut pois Hovilasta, kentiesi koko
Tyynevedeltäkin", arveli Sivelin poismennessään. Tämä ajatus pahoitti
häntä syvästi, mutta ainoasti Annan itsensä tähden. Omia tuumiansa ja
toivojansa hän nyt ei ajatellut. Myöhään ne olivat tuleentuneet taas,
ja melkein samassa lakastuneet. Samassa määrässä kuin Taavin vapautus
tuli varmemmaksi ja lähemmäksi, samassa määrässä kämärtyi Sivelinin
rakkaus ja vetäytyi sydämen sisimpiin sopukkoihin, missä se
huomaamattomana sai kyteä aikansa ja kuolla. Kovin intoisaa rakkautta
Annan puolelta ei Sivelin olisi vaatinutkaan, vaan hän oli varma siitä,
että sekin vähä oli pian sammuva, kun Taavi taas tuli kosijaksi,
ja hän päätti siis ajoissa väistyä. Hän oli liian jalomielinen
silmänräpäykseksikään toivomaan toisin käyneen Taavin asian.
Pikimmältään pisti mieleen se itsekäs ajatus, että jos Anna todellakin
on paennut, niin ei saanut häntä Taavi enemmän kuin Sivelin itsekään --
mutta sen hän paikalla poisti ja toivoi sydämestänsä, että Anna ei
olisi lähtenyt teille tietymättömille, vaan että hän olisi Emman luona,
ja että hän saisi Taavinsa ja onnellisuutta runsain määrin elämässään.

       *       *       *       *       *

Lydia itki katkeria kyyneleitä kamarissaan. Ja päätä kivisti ja sydäntä
kalveli. Hän olisi tällä päällä antanut vuoden elämänsä mitasta, jos
hän olisi saanut olemattomaksi viimeisen vuorokauden taikka jos hän
olisi mennyt äitinsä kanssa eteenpäin eikä kääntynyt takasin. Mutta nyt
hän menee eikä tule hopussa takasin, päätti hän, ei vaikka viikkokausia
täytyisi vartioida ja valvoa tätinsä tautivuoteen ääressä. Ei ole
mikään niin paha, ett'ei siinä ole jotakin hyvääkin joukossa. Isän
sairastuminen ja tuo syytös, mikä lienee, mistä nuo röyhkeät herrat
puhuivat, vaati luonnollisesti tiedonviemistä kiireimmän kautta hänen
äitillensä; ja hänen tätinsä sairaus taas oli hyvä syy sinne jäämiseen.
Niin pääsi hän aluksi ainakin pois täältä koko Tyynevedeltä, kaikista
näistä häijyistä ihmisistä -- ehkä vast'edes keino keksitään kostoon!
Hän pyyhki pois kyyneleet silmistään, ja astui pää kekassa salin läpi,
vilkaisemattakaan kyökkiin, mistä Eva kuului puhelevan muutaman vieraan
kanssa. Näitä oli pihallakin, mutta Lydia ei huolinut vastata heidän
tervehdyksiinsä. Hän huusi Villen esille ja käski hänen heti
valjastamaan Virkun. Ville rupesi estelemään, ilmoittaen naurellen että
Virkku oli liian väsynyt vielä yöllisestä matkastaan. Vaan kajahtava
korva-tillikka Lydian pienestä mutta voimakkaasta kädestä katkasi hänen
väitteensä. Kiroten ja uhaten meni hän karjapihaan ja kun ei ollut
selvillä siitä, mikäli hän vielä oli Hovilaisen vallassa, otti vielä
tällä kertaa nöyrtyäkseen ja täytti Lydian käskyn. Ja kohta Lydia
huojentavalla huokauksella ajoi pihasta pois.




XVI.


Istuttiin toisen kerran välikäräjiä Taavin asiassa. Taavin asiaksi sitä
kuitenkaan ei enää käy sanominen. Vapaana miehenä oli Taavi jo moniaita
tunteja sitte tullut läänin pääkaupungista isänsä seurassa ja saanut
osaksensa sydämellisimmän vastaanoton äitinsä puolelta ja hartaimpia
tervehdyksiä ystäviltään. Mutta sikäli hän ei ollut vielä ihan
erillänsä asiasta kuin hän kotiinsa tahtoi palata vasta kaiken
lautakunnan ja kansan kuullen syyttömäksi julistettuna miehenä, ja
sentähden hän oli aina tulostansa asti kirkolla odottanut oikeuden
kokoutumista.

Tuomari Tybom myötenantoi että poliisi ja oikeus olivat ajaneet aivan
vääriä jälkiä, mutta tästä hän ei näyttänyt olevan harmistuneena
vähääkään, päinvastoin oli otsansa tänäpäivänä aivan sileä ja pilvetön,
muotonsa sopusoinnussa sen ohjeen kanssa että "tuomarin tulee ennemmin
vapahtaa kuin langettaa".

Tybom kysyi, oliko täksi istunnoksi haastetut vieraat-miehet
saapuvilla; voisihan, vaikka niitä Taavin tähden ei enää
tarvittaisikaan, saada niiltä tärkeitä tietoja, ja viittauksia
toisaalle. Mutta näistä vieraista-miehistä ei ollut muita kuin Ville
Savolainen saapuvilla. Juho Hirvosta ei oltu haastolla tavattu;
Sota-Matti poti vesi-tautia, häntä oli kodissaan kuulusteltu ja hän oli
kieltänyt kaiken tiedon tähän asiaan. Hovilan Anna oli haastettu, vaan
eipä häntä kuulunut, eikä hän ollut näinä päivinä kotonakaan ollut koko
viikkokauteen. Paitsi näitä ilmoitettiin ilmiantaja Hovilainenkin
poissa-olevaksi, syystä minkä myös tiedämme. Oikeuden edessä sai nyt
ylioppilas Schyvall toisen kerran kertoa havaintonsa iltana ja yönä
vasten elokuun 2:tta päivää, ja sen hän teki suoraan ja peittelemättä
niinkuin Hannulassakin. Me tiedämme suurimman osan tästä kertomuksesta,
mutta kahta kohtaa emme tunne. Nepä olivatkin tärkeimmät kaikista, ne
pääasiallisesti vaikuttivat Taavin vapauttamisen syytöksestä. Ne oli
Nivalinkanen sitten kysellyt Schyvallilta, ja ne olivat hänellä nyt
pää-valttina käsissä, millä pääsi valmistamaan Taaville aivan
ratkaisevan puhdistuksen.

Schyvall taisi nimittäin täsmällensä ilmoittaa ajan, ja hän oli nähnyt
todistaja Horosen venheen jo rannassa.

Ei Timo eikä rovasti olleet maininneet mitään tuosta varastetusta
kellosta: edellinen kartti puhumista tuosta ikävästä kello-jutusta,
mikä sekä turmeli Jooseppi-vainajan muutenkin huonon jälkimuiston että
oli ollut (ja ehkä vielä voisi olla) varsin vahingollinen Taaville;
jälkimäiseltä se taas jäi mainitsematta siitä selvästä syystä, ett'ei
se sanomalehden kertomukseen ollut otettukaan. Lavea tämä tosin oli,
mutta kerrottavat taitamattomasti valitut: joutavanpäiväisiä
todistuksia oli kyllin kyllä, mutta tuo tärkeä mykkä todistaja, kello,
oli poissa. Vasta pöytäkirjat luettuansa oli siis Nivalinkanen tullut
tietämään, että Joosepin murha taikka tapaturmainen kuolema melkein
tietysti oli tapahtunut kello neljännes yli kymmenen aikaan. Hänen ensi
kysymykseensä, minä aikana iltasella Schyvall kulki talojen sivutse,
oli tämä vastannut: "kymmenen tienoissa". Mutta sitten pyysi
Nivalinkanen Schyvallia tulemaan kanssaan kävelemään tuota samaa
polkua, ja sillä kävelyllä selkeni Schyvallin muisti: muitakin
havaintoja astui hänen mieleensä, hän muisti missä hän milloinkin oli
kelloonsa katsonut.

Kun hän Taavista erottuansa oli astunut puolen virstaa eteenpäin, oli
hän vuoren harjulta vielä kotvasen katsellut Tyynevettä rannikkoineen,
ennenkuin ne pimeään peittyivät, ja silloin selväänkin vielä nähnyt
tuon yksinäisen torpan rannassa vastapäätä -- venheen, sen oli hän
aivan selvään eroittanut hiekkaselta rannalta.

"Siinä olisi hiljaista asua kesällä ja käydä kalassa, ajattelin
itsekseni; senpätähden painui mieleeni sekä tupa että venhe", kertoi
Schyvall oikeuden edessä.

"Ja mikä aika silloin oli, taikka milloin Taavista erositte; tiedättekö
tarkoin?" kysyi tuomari.

"Tiedän kummankin. Kun vuorelta katselin, vedin kellon taskustani --
tästä lähtein aijoin reippaasti astua päästäkseni perille kello
neljään. Silloin oli kello viisi minuuttia vailla yksitoista. 900
askelta olin astunut eteenpäin 9:ssä minuutissa. Kello oli siis
neljännestä vailla yksitoista, kun Taavista erosin".

Taavi oli syytön! Puolen tuntia oli Jooseppi maannut kuolleena jo kun
Taavi Schyvallin kanssa tuli kalliolle, ja hänen viimeisen hätähuutonsa
kuulija, Horosen leski, oli silloin jo jonkun aikaa mököttänyt
mökissään. Hovilainen oli valheellisesti käyttäinnyt ja hänen
käskystänsä Ville Savolainen samoin.

Ville Savolainen kutsuttiin nyt esille ja pääsi valalle.

"No vieläkö pysyt väitteessäsi, että Jooseppi oli se, joka Taavin
kanssa käveli?" kysyi tuomari.

"Kyllä hän oli Joosepin kokoa ja näköä, mutta voipihan sentään silmä
erehtyä iltahämärässä", vastasi Ville.

"Eikös hän ollut tämän herran näköinen?" kysyi tuomari, osoittaen
Schyvalliin.

"On se voinut olla tämäkin herra", oli vastaus.

"Ja salmessa näit venheen, eikö niin?" kysyi taas tuomari.

"Luulin näkeväni, mutta on se voinut olla kanto, mikä siinä uisteli",
oli vastaus.

"Saat mennä!"

"Hiisi Hovilaisia enää auttakoon, hukka heidät perii kuitenkin", sanoi
Ville itseksensä, astuessaan ulos.

Taavi oli syytön! Mutta tuo lääkärin-todistus kuolintavasta, tuo
murha-ase, kirves, sulkivat pois vahinko-kuoleman, nyt niinkuin
ennenkin. Missä siis murhaaja?

Nivalinkanen, joka suurimmalla tarkkuudella oli seurannut tutkimusta,
alkoi nyt puhua. Ryhtyessään tähän asiaan oli hän päättänyt pitää taas
yhden noita puolustus-puheita, millä hän tiesi tehdä korpinkin
valkoseksi ja saattaa tuomarit kahdelle päälle. Mutta nyt olikin asia
jo selvinnyt hänen puolustettavansa hyväksi, eikä hän enää päässyt
puheliaisuuttaan levittämään kaikessa sen loistossa. Vaan vähäsen
ainakin piti puhua.

"Korkea-arvoinen Kihlakunnan Oikeus!" alkoi hän, "kanssa-ihmisten
iloksi ja lainkäytännön kunniaksi on tämä asia kääntynyt sitte
kannalle, että nyt seuraisi, ilman enempää tointa minun puoleltani,
Taavi Tarkkasen julistaminen syyttömäksi ja puhtaaksi. Kuitenkin pyydän
puhua tähän vielä muutaman sanan; pyydän saada ottaa tämän asian
toiselta katsanto-kannalta, mikä luultavasti tästäpuoleen on pidettävä
oikeana, pyydän myös viitata pariin kohtaan, joista ehkä voipi saada
johdatusta löytämään todellisen murhaajan. Joosepin loppu on vielä
pimeyden peitossa. Missä murhaaja? kysytte, missä on sitten murhaaja,
onko hän ilmaan kadonnut vaiko maahan vajonnut? Ja niinkauvankuin
murhaajaa ei ole löydetty, voisi ehkä jonkun asian tuntemattoman päässä
pysyä vielä varomista Taavia vastaan, ja sitä en minä suvaitse, en
varjoakaan varomisesta.

"Tässä minun puheessani ei suinkaan piile tarkoitus lähteä moittimaan
virkamiesten tutkimista, jotka tässä asiassa ovat toimineet niin kuin
laki ja virka-uutteruus vaatii. Tahdon vaan huomauttaa siihen, että me
toisinaan joudumme semmoiseen pulaan, että näennäisesti painavat
todistukset väkisenkin pyytävät viedä päättämyksemme harhaan. Silloin
toivomme, että olisi meilläkin jury-oikeus, että voisimme mekin saada
päätöksen, minkä perustus on moraalinen vakuutus ylipäänsä, eikä
ainoastaan näkyvät todistukset. Tulee enemmän katsoa aikomukseen ja
mieleen kuin tekoon, sanoo viidesneljättä tuomarin-ohje, mutta
kuitenkin panee meidän lainkäytäntö päävoiman todistuksiin.

"Todistukset tässä asiassa Taavia vastaan näyttivät painavilta --
katsoen kaikki yhdessä ja ensimmäisessä sijassa, Taavin luonnetta ja
entisyyttä vasta toisessa. Taavi ja Jooseppi vihasivat toinen toistaan;
Taaville sattui tilaisuus saada Jooseppi pois tästä maailmasta; kaksi
henkeä päättivät nähneensä molemmat yhdessä kalliolla, yksi taas oli
kuullut kuolin-huudon, ja kohta jälkeenpäin tavattiinkin Taavi
velipuolensa ruumiin vieressä; lääkärin kirja katsoo luultavaksi
Joosepin kuolleen murhaajan käden kautta, ja kivikossa löytyikin
verinen kirves, ja se oli Taavin. Siinä on todistuksien sarja Taavia
vastaan, vankka kyllä, se täytyy myöntää; ja vastapainona vaan
näennäisesti epävakainen ja uskomaton puolustus. -- Mutta nyt on yhden
lenkin irtautuminen saanut koko sarjan hajallensa -- ja samalla
nostanut Taavin luonteen sen ansaittuun arvoon. Ansaittuun, sanoin --
todella! Hiljankin on joka sana hänen puolustuksessaan, mikä näytti
niin arvatulta ja horjuvalta -- joka sana siinä on tullut täydeksi
todeksi. Mutta sama mies, sama luonne hän oli alustakin.

"Viivähtäkäämme hiukkasen tuon todistus-sarjan ensimmäisessä,
subjektiivisessa kohdassa. Muut eivät enää meitä liikuta, ne ovat
suurimmaksi osaksi erhetyksiin perustuvia ja jääkööt arvoonsa. Siihen
vaan tahdon viitata, että Hovilaisesta on tullut ilmi semmoinen mieli
ja semmoiset teot, jotka ovat huonoja takeita hänen todistuksellensa.

"Taavi oli vihoissaan velipuoltansa kohtaan, olkoon se myönnetty. Mutta
millainen oli tämä 'viha?' Se oli julkinainen, syyhyn perustuva harmi
Joosepin kelvottomuudesta, enemmän surkuttelemiseen vivahtava. Taavi
voi olla pikavihainen, vaan ei suinkaan sala-vihainen. Hänen vihansa
siis ei voinut olla sitä laatuakaan, että se olisi saattanut häntä
tuumimaan ja toimeenpanemaan semmoista salamurhaa kuin syyttäjä on
pannut hänen syykseen. Ja katsahdus hänen kasvatukseensa ja koko hänen
entisyyteensä poistaa kaikki epäluulot sellaisen murhan tekemisestä.
Hän on varmaan usein veljellensä anteeksi antanut, ja varmaan hän olisi
ollut valmis vieläkin anteeksi antamaan! Ei seitsemän kertaa ainoasti,
vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. -- Pois syytökset! Taavin
tekemä murha taikka tappo on mahdoton tapahtua.

"Mutta mitä Taavi ei ajatellut, sitä ajatteli Jooseppi. 'Kuolleista ei
muuta kuin hyvää', neuvoo sananlasku. Mutta meidän, lakimiestemme, ei
sovi sitä neuvoa noudattaa. Meidän tulee vetää esille ja laskea lain
vaa'alle seikkoja niitäkin, mitkä muut ovat unhotuksiin tuominneet.
Seuratkaamme Jooseppia! Hänen vihansa oli ankara, kostoa hehkuva, muka
poljetuista oikeuksistaan, ja yhä yltyvä viimeisiin aikoihin. Hänen
isänsä ja kotiväkensä pelkäsivät häntä, se on tunnettu asia. Pari
päivää ennen kuolemataan oli hän kauvan puhellut Olli Hovilaisen kanssa
ja minä varon, että vihansa vaan sai kiihdykettä siitä puhelemisesta --
tulen tähän tuonnempana vielä. Jooseppi luultavasti näki Taavin menevän
rantaan päin, ja paha päätös nousi hänen hurjaan päähänsä. Te olette
vaihtaneet veljeksien osat, herra syyttäjä! Jooseppi meni Taavin
jälkeen, ei Taavi Joosepin; Jooseppi päätti murhata, ei Taavi. Jooseppi
sieppasi kirveen seinältä, Taavin kirveen, ja meni matkalle, mikä tuli
hänen viimmeiseksi matkaksensa tässä maailmassa.

"Nyt tahdon tarkkauttaa kolmeen seikkaan, jotka ovat tärkeämmät kuin
luulisi. Minä mainitsin että Jooseppi pari päivää ennen kuolemataan
puheli Hovilaisen kanssa. Torpan-poika Niko Jumppanen joka kaivoi ojaa
aidan toisella puolella, näki heidät ja lähestyessään kuulikin lopun
puhelusta. Jooseppi pyysi Hovilaiselta rahaa lainaksi, vaan ei saanut
mitään. Tunnettu on, että Jooseppi menetti viinaan kaikki rahat mitkä
sai, ja arvattava on siis että viina-varansa oli lopussa, josta hänen
koston-himoonsa yhtyi vielä viinan-himo noina päivinä. -- Toinen seikka
on nuo särkyneen pullon kappaleet kalliolla, joista Taavi puhui ja
jotka siinä löydettiinkin ja kolmas se, että Schyvall viimmeisen tähän
kylään kuuluvan mökin edustalla näki miehen ja vaimon.

"Tullessansa kalliolle katseli Jooseppi luultavasti ympärilleen ja
kummasteli mihin Taavi oli joutunut. Tännepäin hän kuitenkin oli
mennyt! Samassa -- älkäähän häiritkö (puhuja kääntyi siltavoutiin joka
ovessa ryski, rykäsi ja näytti tahtovan jotakin sanoa) -- samassa astui
metsästä mies. Tämä mies oli -- no mitä te tahdotte?" keskeytti
Nivalinkanen taas katsoen siltavoutiin, kun taas lukkoa väänneltiin.

"Kuka siellä on, pyrkiikö tänne kukaan?" kysäsi tuomari.

"Antakaa anteeksi että keskeytän", sanoi siltavouti; "mutta rovasti on
täällä, ja hänellä kuuluu olevan tärkeitä tietoja".

Jopa rovasti tunkeutui esille kansa-joukosta, odottamatta lupaa.

"Joosepin surmaaja on löytynyt", lausui hän, pyyhkien hien otsastansa.

"Sota-Matti?" virkkoi Nivalinkanen.

"Niin, Sota-Matti on Joosepille surman saattanut, vaan ei tahallansa;
ja kaikessa tapauksessakin maallisen oikeuden käsi häntä ei enää
häiritkö. Hän on kohta astuva korkeamman tuomarin eteen, olkoon Hän
hänen sielullensa armollinen".

"Ah, Sota-Matti on teille tunnustanut", virkkoi tuomari, katsoen
pappiin vähän kummastellen.

"Niin, kuulkaa siis! -- -- Minä olin aikonut heti tänä aamuna tulla
Taavia tervehtimään ja sitten tänne käräjä-paikalle. Mutta sainkin
lähteä toisaalle päin. Mäkelän poika tuli hakemaan minua ripittämään
Sota-Mattia, joka oli sanonut loppunsa lähenevän ja pyytänyt minua
luoksensa. Minua melkein aavistutti, että eiköhän Matilla ole jotakin
tietoa Taavin asiaan, jota tietoa hän tähän asti on salannut, vaan jota
hän ei rohkene ihan ilmaisematta ottaa mukaansa toiselle puolelle
hautaa; ja minä kiirehdin hänen tykönsä. Mutta niin täydellistä
tunnustusta kuin saimme kuulla, en olisi voinut odottaa. Tulin perille,
itkien otti hänen vaimonsa vastaan minua, ja sitten puhelimme kahden
kesken Matin kanssa. Seuraus siitä oli, että lähetettiin hakemaan
vieraita miehiä. Kuoleva tahtoi tehdä julki tunnustuksen ja kiire oli
käsissä, hänen rinnan-ahdistuksensa kävi aina ankarammaksi. Tässä oli
epäilemättä niitä tapauksia, joista Kirkkolakimme säätää 58 §:n toisen
momentin lopulla. Tässä oli toinen oikeuteen viety tuosta teosta ja
vaikka vapautensa jälleen saanutkin, kuitenkin ehkä monen epäluulossa
vielä, kun ei murhaajaa löydetty; ja voisihan taas toinen syytön joutua
varottavaksi ja vangituksi, me puuttuvaiset ihmiset voimme aivan pian
erehtyä etsiessämme. Minä en saanut yksin jäädä tätä salaisuutta
tietämään, taikka taas Matti ei saanut synnistä päästettynä mennä
ikuiseen lepoon. Jumalan kiitos, en tarvinnut kauvan hätäillä, hänen
mielensä muuttui ihmeellisesti, hän penäsi minua menemään itse
ilmoittamaan hänen tunnustuksensa, vasta siiloin voisi hän rauhassa
kuolla. Tämän viimeisen tahtonsa nyt täytän; minun on velvollisuuteni
valmistaa minulle uskotuille sieluille lohdullinen, mielen vaivoista
vapaa ero, kun he tästä ajallisesta elämästä pois kutsutaan. Vieras
mies tuli Onkamolta, ja tyvenellä ja nöyrällä mielellä Sota-Matti
tunnusti näin:

"Minun, ja kaiketi monen tuhannen, turmio ja elämän kirous on ollut --
viima. Jos sitä ei olisi maailmassa, eläisi Jooseppikin vielä -- hän ja
minä kurja olisimme oikeita ihmisiä. Mutta myöhäistä nyt on näin
ajatella. Minä olen ollut salapolttaja ja salamyyjä, metsässä piilotin
viinavarastoani, ett'ei nimismies sitä löytäisi. Iltasella elokuun 2:na
päivänä kun tulin taas metsästä Rossin-rotkon kohdalla, kohtasin
kalliolla Joosepin. Minulla oli täysi viinapullo taskussa, ja Jooseppi
kohta älysi sen ja pyysi minulta sitä. Minä sanoin: anna rahaa, niin
saat, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja minä en antanut velaksi. Silloin
veti hän nuttunsa taskusta hopeaisen kellon ja piteli sitä minun
silmieni edessä. En minä siitä huoli, se on varastettu kalu, sanoin
minä ja käännyin pois. Mutta samassa tempasi Jooseppi pullon kaulasta
kiinni, kiskoi sen minun käsistäni ja peräytyi tiepuoleen. Minä jälkeen
ottamaan omaani takasin. Hänellä oli kirves mukana, sen hän veti esille
ja rupesi terällä lyömään minua sormille, mutta siinäpä sattuikin
pulloon, että se särkyi käsissä ja hän raamasi itse kätensä särmiin.
Nyt minä oikein suutuin, viskasin pois särkyneen pullon ja annoin
Joosepille työkkäyksen olkaan. Mutta Herra Jumala, mitä tapahtui! Hän
kompastui kiveen, kuukahteli vähän matkaa kallion reunalle ja katosi
sitten syvyyteen silmistäni. Minä olin hänelle surman saattanut,
tämä käsi on hänet syvyyteen syössyt. Mutta uskokaa minua tässä
kuolinvuoteellani: semmoista aikomusta minulla ei ollut enkä minä ollut
huomannut, että me kinatessamme olimme tulleet niin likelle jyrkkäystä.
Jooseppi parkasi pudotessaan, ja minä juoksin jyrkänteen reunalle,
häntä muka kiinni saamaan; mutta mitäs siinä taisin! Hän oli jo
rintansa rusentanut lohkareesen vuoren kyljessä, ja riippui siinä pää
ulkopuolella ja jalat pensaissa. Vieläköhän hänessä on henkeä,
ajattelin kun siinä tuijotin alas. Samassa heilahti hän hiukan ja,
täpärällä kuin siinä oli, vierähti sijaltaan ja meni pää edellä alas
asti. Minä murhamies menin männikköön ja yhtä kyytiä kotiin! Ei ollut
kukaan minua nähnyt, mutta vaimoni arvasi jotakin, koska niin olin
kauhistuneen näköinen, kun kotiin tulin. Hän silmäili minua kauvan
aikaa, minä suutuin viimmein enkä huolinut vastata, vaan menin ulos ja
rupesin halkoja hakkaamaan. Siinä näin erään herran näköisen miehen
menevän sivutse. Hyvä oli, ett'ei tuo tullut hiukkaa aikaisemmin,
sanoin itsekseni; mutta vaimoni oli myös tullut ulos ja kuuli mitä
siinä mutisin ja vakuutui aina enemmin siitä, että olin jotakin pahaa
tehnyt. Hän ei saanut rauhaa, varhain seuraavana aamuna meni hän pois
kotoa -- mutta ei aikaakaan niin tuli takasin kiireimmän kautta, huusi
ja vaikeroitsi, että nyt tuli nimismies jo minua kiinni panemaan,
varmaankin olin murhan taikka muun hirmutyön tehnyt -- -- Ole vaiti!
vastasin minä, jos joku tulee, niin minä olen kipeä, ja olen kipeänä
ollut jo joitakuita päiviä, muista se! ja niin heittäydyin vuoteelle ja
teeskenteleydyin kipeäksi. Taisinpa ollakin hyvin vaalea kasvoiltani,
sillä lautamies Manninen ja Mäkelän isäntä jotka kohta astuivat
huoneesen, näkyivät uskovan meidän puheemme. Mitä heillä oli
sanomista, tiesin heti heidän huoneesen astuessaan. He ilmoittivat
Joosepin kuoleman ja olisivat vieneet minut Hannulaan nimismiehen
kuulusteltavaksi, mutta eiväthän ne kipeälle voineet mitään. Tästälähin
en enää voinut vaimoltani salata tuota tapahtumaa. Vaimoni kehoitti
minua antamaan suoran tunnustuksen, mutta minä sanoin: hulluhan sinä
olet, he luulevat Joosepin vahingossa pudonneen alas, asia nukkuu
siihen. Mutta pianpa saimme kuulla, että Taavi Tarkkanen oli joutunut
epäluuloon ja otettu kiinni. Se oli paha sanoma! Minä olin kauheassa
tuskassa: pitikö tunnustaa vai eikö. Vihdoin olin melkein myöntyä
omantuntoni ja vaimoni vaatimuksiin, mutta nyt oli toinen este.
Rangaistukseksi siitä että olin teeskennellyt tautiseksi, tulin nyt
todellakin tautiin, tähän tautiin, joka kohta tekee lopun minun
onnettomasta elämästäni. Yhteen aikaan olin parempi taas, ja arvelin
silloin mitä piti tehdä. Nyt oli aikaa kulunut jo liian paljon, kuinkas
nyt voisin mennä tunnustamaan, kuu olin antanut toisen tulla kiinni ja
käräjissä kiusatuksi. Eikös asiaa luultaisi pahemmaksi kuin se olikaan.
Jos heti kohta olisin tunnustanut, niin olisi minua uskottu, nyt
katsotaan minut tahalliseksi murhaajaksi ja Siperiassa saan päättää
päiväni. Ja tottahan ne Taavin päästävät, kun eivät saa täyttä
todistusta häntä vastaan. Oma kurjallinen onneni ja elämäni oli niin
rakas, ett'ei sen rinnalla toisen onni maksanut mitään. Minä toivoin
aina vaan tulevani terveeksi taas, ja asiain tasaantuvan entiselleen.
Siis en sanonut mitään, en vaikka nimismies kävi täällä tutkimassa.
Mutta viimme viikolla tulin niin sairaaksi, että paranemisen toivo
rupesi häviämään. Päivä päivältä astui kuolema lähemmäksi, pyysin vielä
varjella nimeäni, niinkuin olisi tuo niin puhdas entisestäkään.
Ihmisten suuhun en tahtonut joutua murhaajana, ainoasti rovastille
päätin ilmoittaa kaikki, että sitten muka saisin rauhassa kuolla. Minä
viheliäinen mato yritin ylpeillä ja niskoitella vielä haudan partaalla.
Mutta rovasti on opettanut minulle toisin. Nyt en saa rauhaa, ennenkuin
kaikki on tuomarille ilmoitettu. Hyvät ihmiset! sanokaa suoraan vaan
kaikille, että minä Joosepin surmasin. Antakoot minulle ihmiset
anteeksi jos voivat, sillä häijy ja huono olen ollut, ja armahtakoon
Jumala minun köyhää sieluani".

"Ja sitä toivokaamme, sitä rukoilkaamme mekin", lopetti rovasti ja
antoi tuomarille paperin sanoen vielä:

"Tähän panin paperille niin tarkoin kuin siinä taisin, hänen
tunnustuksensa. Myös ovat vieraat miehet täällä saapumilla".

Näin olivat nyt seljenneet pienimmätkin kohdat tässä merkillisessä
asiassa. Nyt kun läsnäolevaiset katsahtivat Taaviin missä hän seisoi
uljaana, kummastelivat he todella itsekseen, että semmoista miestä oli
pidetty syyllisenä murhaan.

Mutta hän oli saapa sen hyvityksen, mikä nyt enää oli mahdollinen.

Kaiken kansan kuullen tuomari ensin julkisesti luki Sota-Matin
tunnustuksen ja piti sitten lyhyen vakavan puheen, missä toiselta
puolen valitti varsin ikäväksi että asianhaarat olivat yhtyneet
todistamaan syytöntä vastaan ja toiselta taas ilmoitti suurimman
mielihyvänsä, siitä että tässä kohdin lainhoitajat olivat erehtyneet ja
tämä nuorukainen päässyt palajamaan yhteiskuntaan aivan puhtaana
syytöksestä -- niinkuin hän nyt oli havaittu olevan ilman vikaa ja
vilppiä, oli hän varmaan edelleenkin oleva omaistensa ilo ja
seurakuntansa kunnia.

Ilon-kyyneleet silmissä syleilivät vanhemmat poikaansa, ja kaikki
ystävät ja tuttavat tunkeilivat likistämään hänen kättänsä, kaikista
hartaimpina ne, jotka ensimmäisissä käräjissä olivat enimmin häntä
kammonneet.

       *       *       *       *       *

"Nyt olisi kaikki hyvä, kun vaan Anna olisi pysynyt paikoillaan",
ajatteli paluumatkalla Lotta, Timon ja Taavin puhellessa viimmeisen
ajan tapahtumista. "Nyt olemme saaneet Taavin jälleen, mutta kauvankos
hän pysyy kotona, kun saa kuulla tuosta Annan paosta. Voi, voi tuota
tyttö-pahaista, ett'ei hän edes käynyt sitä ennen meiltä neuvoa
kysymässä".

Kotiin tultua kartti Lotta kauvan aikaa Annan joutumista heidän
puhelunsa esineeksi, mutta viimmeiseltä ei auttanut kiertelemiset,
täytyi tunnustaa totuus.

"Anna on poissa kotoa jollakin matkalla. Te sanotte ett'ette tiedä
minne hän on mennyt. Sepä kuuluu kummalliselta, ett'ette ole saaneet
taikka hankkineet minkäänlaista tietoa, olittehan toki hyvin
ystävälliset Annalle aina. Vai eikö hänen matkastansa kukaan tiedä?
Eikös siinä ollut kotona vaimoväkeä ainakin, vaikka Hovilainen itse oli
markkinoilla?"

Näin kyseli Taavi, ja Lotta oli pahemmassa kuin pulassa.

"Sanokaa te, isä, suoraan jos suinkin tiedätte: missä Anna on?" kääntyi
Taavi Timoon.

"Täällä on Anna, terveenä ja iloisena!" vastasi Timon sijassa sangen
kuuluva ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi -- Anna ja hänen vieressänsä
pitkä, parrakas mies, tuon vastauksen antaja.

"Kas sinua kuin kujehtelit matkoillasi, vaikka kuitenkin aijoit tulla
minua vastaanottamaan. No terve, terve! monen ajan, monen monituisen
pitkän päivän perästä!" ja Taavi puristeli sydämmellisesti kultasensa
kättä.

"Ja minä ajattelin, ett'en ikänä enää saa nähdä teitä", hymisi Anna
ainoasti, mutta heloittavat silmänsä puhuivat paljon enemmän, puhuivat
kaipauksesta ja hellästä säälistä, jälleen-yhdistymisen riemusta ja
uskollisesta rakkaudesta.

"Teitä?" toisti Taavi tyytymättömällä äänellä. "Olenkos minä niin
vieraaksi käynyt sinulle, koska minua teitittelet?"

Hän katsahti samalla tuohon parrakkaasen vieraasen vähän epäluuloisilla
silmillä.

Anna naurahti heleästi.

"Hah!" naurahti nyt tuokin partasuu. "Kas Timoa kuin tuijottaa minuun
niinkuin ventovieraasen. Etkös enää veljeäsi tunne, mies?"

"Onkos se Risto?"

"Hm! Pitäisipä olla se, koska sinä olet Timo".

"No kummiahan nyt tapahtuu näillä tienoin, toinen toisensa perästä",
sanoi Timo, ja veljet pudistivat toistensa kättä ja taputtivat
toisiansa hartiolle.

"Voi hyvä Jumala, kuinka olen iloinen", puuttui nyt Lotta puheesen.
"Voi jospa olisi Anna täällä, ajattelin vastikään, sillä eihän ihminen
milloinkaan ole tyytyväinen. Taavin olimme saaneet, nyt piti meidän
saada Annakin. Ja nyt onkin Anna täällä ja ei ainoasti hän, vaan tekin,
rakas lanko. Jumala ei ole tahtonut rangaista minun tyytymättömyyttäni.
Hän on suuressa armossaan tahtonut palkita meille noita kovan murheen
päiviä -- Hänelle olkoon kiitos -- ja ylistys --"

Ja Lotta nyyhkytti ja nauroi vuorotellen.

"No mutta mistä te tulette ja mitenkä te olette yhtyneet, kertokaa!"
sanoi Timo.

"Minäkin menehdyn uteliaisuudesta saada selityksiä tähän", lisäsi
Taavi.

"En minä pitkiin kertomuksiin puutu, hm!" alkoi nyt Risto; "ei
Ameriikassa niihin totu. Valtavan hyvä maa, tuo Ameriikka! Ameriikasta,
vaikka hyvä olikin siellä, tulin kotimaahan taas -- oma maa mansikka,
näette, ja muu maa mustikka, kuten sanotaan. Hääräilin täällä jo toista
viikkoa kaupan avaamista varten Porissa. Kauppa-asioissa kävin sitten
Tampereella, ja Hämeenlinnassakin pikimmältään. Edellisestä kaupungista
kun läksin, torstaipäivä taisi olla -- ja nousin vaunuihin, oli siellä
tämä tyttö, ja hänen seuranansa eräs vaimo-ihminen, ja ympärillä pyöri
ja hyöri pari kolme nuorta herraa, hienopintaisia mutta huono-sisuisia.
Hm! mitäpä minä siitä, näkeehän tuommoista joka matkalla! niin
ajattelin alusta ja olin aivan välinpitämätön. Mutta tyttö ei ollutkaan
heille suopea, hänen silmänsä ikäänkuin hakivat turvaa, jota ei
näyttänyt saavan tuolta rouvalta eli vaimo-ihmiseltä. Minä puutuin
silloin leikkiin. 'Mistä ollaan ja mihin matkustetaan?' kysäsin
häneltä. 'Tyynevedeltä.' 'Vai Tyynevedeltä', no, minä mielistyin
valtavasti, ja pianhan me sitten tutuiksi tulimmekin. Hän kertoi
kokemuksiansa ja sanoi menevänsä tuon rouvan seurassa Helsinkiin. Mutta
Helsinkiin menosta tuon rouvan seurassa ei tullut mitään. Anna tuli
meille, ja oli minun perheessäni jo kuin lapsi kotonaan. Mutta
täytyihän tännekin tulla koska semmoisia täältä kuului. Täytyihän tulla
käräjiin sanomaan: hurjiako te olette, koska Taavi Tarkkasta luulette
murhamieheksi! Sitten läksimme, mutta ennenkuin Tyynevedelle
pääsimmekään, kuulimme jo että Taavi oli päästetty irti. Vahvistusta
siihen saimme vielä kirkolla, mutta me olimme niin valtavan viisaita,
näette, että tulimme esille vasta kun kaikki oli seposelvänä. Sen
pituinen se. Lisätköön Anna mitä lienee lisättävää".

"Anna kertokoon toisen kerran ja vielä monestikin", sanoi Lotta. "Nyt
täytyy vähän huolta pitää vierasten kestittämisestä, jotka olemme
kutsuneet tänne viettämään tämän illan ilossa meidän kanssamme".

Ja hän kiiruhti kyökkiin, ja Anna avuksi.

Miehet jäivät puhelemaan ja tupakoimaan, ja puheaineista suinkaan ei
ollut puutetta.

Kerran kun Taavi pistäytyi kyökkiin, veti Risto tuolinsa aivan likelle
Timoa ja sanoi vähän matalammalla äänellä:

"On minullakin vähän lisättävää tuohon äskeiseen kertomukseeni. Tuo
vaimo jonka siipien suojassa Anna matkusti Helsinkiin -- arvaappas kuka
se oli -- Joosefiina, sinun entinen kylkiluu --"

"Aah!"

"Niin, minä tunsin hänet, mutta en ollut millänikään, niin -- ja kuule,
vielä, mitä noitten herrain puheista ymmärsin. Kurja on se koti, missä
hän on emäntänä, ja minne aikoi viedä Annankin. Hän pitää --" lopun
Risto kuiskasi Timon korvaan.

"Vai niin, vai niin! Suuri Jumalan armo että satuit sinä sille
matkalle".

"Valtava armo! -- hm! -- -- hm".

Taavi tuli sisään taas.

       *       *       *       *       *

Harvoin sattuu elämässä niin iloisia hetkiä, kuin ne olivat, mitkä
tänä iltana Hannulassa vietettiin. Ja ilo nousi korkeimmilleen, kun
Risto kenenkään käskemättä mutta myös kenenkään pahaksumatta julkaisi
Annan ja Taavin kihlauksen, lisäten että sopivampaa pariskuntaa ei
hopussa löydetä. Tähän yhtyivät kaikki ja sanoivat sydämellisimpiä
onnen-toivotuksia.

Rovasti oli niin hyvillä mielin ja lasketteli leikkipuheita. Schyvall
oli tänä iltana muuttunut totisuudestaan ihan hilpeäksi, puheli ja
veikosteli talonpoikien kanssa; ja rovasti väliin katseli häneen
miettivästi, ajatellen kai että olisipa Helmi Valander ja tämä Schyvall
sopiva pariskunta hekin. Nivalinkanen piti kauniin puheen: hän kertoi
miten hän synkeissä mietteissä ajaa jorotteli tänne Tyynevedelle; mutta
ensimmäinen, joka häntä vastaanotti oli nuori neiti, tämän illan
kuningatar, ja taas kohta väistyivät hänen synkeät mietteensä, ja hän
näki kaikki ruusunpunassa. Se oli hyvä enne -- ja hyvin oli käynytkin,
loistavan lopun tämä asia saanut. Kadehtijat pakenivat, hyvät haltijat
nousivat sijaan, tuo ikävä rikoskaari painettiin kiinni -- naimiskaari
lyötiin auki, ja jos siinä hänen neuvoansa tarvittaisiin oli hän heidän
nöyrin palvelijansa. -- Yksin Sivelinkin iloitsi toisten ilosta, jos ei
omastakaan puolestansa. Mutta iloisimmat kaikista, vaikka vähemmin
kuuluvalla tavalla, oli kuitenkin nuori pariskuntamme Anna ja Taavi.

       *       *       *       *       *

"Entäs vekselin-väärentäjät, mitenkä niiden kävi? Saatiinko Kokka
kiinni?" näihin kysymyksiin kai lukija vielä tahtoisi vastausta.

Meidän aikakautenamme sukkeline yhdistysneuvoineen -- höyryn ja sähkön
aikakautena ani harvoin onnistuu pahantekijän pako. Mutta olipa tällä
kertaa kuitenkin vähällä, ett'ei Kokka viidellä tuhannellaan päässyt
Ameriikkaan. Tämä toivossa kangastava Kaanaa, tämä uusi isänmaa vaati
taas uuden nimen. Väärällä nimellä ja valeparralla varustettuna tuli
siis seikkailijamme Hampuriin. Täälläkin oli poliisille jo tieto
annettu hänestä, mutta tuo parta petti heitä. Niin tapahtui, että
samana aamuna kun laiva oli lähtevä valtamerta kyntämään, kävelivät
vielä Kokka ja poliisit melkein rinnakkain sillalla, edellinen kuin
tulisilla hiilillä, toiset terävästi tarkastaen kaikkia laivalle
aikovia ja kynsien korvallistansa. Laiva oli sataman suulla ja sinne
oli mentävä pienemmällä höyryaluksella. Jo tuli alus sillalle, ja köysi
heitettiin. Kokka kiiruhti hätäisesti vastaanottamaan, mutta saikin
köyden vasten naamaansa. Samassa nousi nauru katselijoissa: miehen
parta oli väistynyt kohdaltaan. Esille astuva poliisi kiskoi sen pois
kokonaan -- ja siinähän nyt oli se mies, jota haettiin.

Siten joutui Kokka kiinni, ja sai kuin saikin ansaitun rangaistuksensa.

Hovilaista kyllä kovistettiin raastuvan-oikeudessa, mutta hän kielsi
kaiken tiedon väärennyksestä ja väitti, ett'ei hän ollut nähnyt kuinka
suuren summan Kokka pankista nosti, eikä kuullut mainittavan muuta kuin
rahasta ja lainasta ylipäätään. Tosi olikin, että hän silloin kun Kokka
vastaanotti rahat seisoi toisen pöydän luona, puhellen toisen
pankkiherran kanssa, ja tämä seikka, oli se sitten koukku taikka
sattuma, oli hänen pelastuksensa. Vasten kieltoansa häntä ei voitu
langettaa.

Mutta rangaistus tapasi häntä vielä, toisessa muodossa. Kaikki
omaisuutensa ja talonsa meni vasaran alle velkojien tyydyttämiseksi.
Hovilan talon ostivat Taavi ja Risto, taikka oikeammin: edellinen osti
jälkimäisen rahoilla.

"Jos hyvin asut tätä taloa", sanoi Risto, "niin pian kyllä se saattaa
sinut velattomaksi ja minäkään en puolestani pidä kiirettä rahoillani".

Mutta ei ainoasti talon ostossa Risto ollut avulias, hän poisti myös
kaikki mahdolliset esteet Hovilaisten puolelta Taavin ja Annan
avioliittoa vastaan, niin että päästiin jo ennen joulua häitä
viettämään.

Hannulan talot siis taasen tulivat samalle perheelle, ja niistä Hovila
eli Onnela, miksi se nyt muuttui, nousi vähässä ajassa aika hyvään
kuntoon Taavin ja hänen nuoren emäntänsä toimeliaisuuden kautta.

Rutiköyhäksi jouduttuansa ja heikoksi sekä ruumiin että sielun puolesta
tuosta halvauksen puuskasta, vastaanotti Olli Hovilainen, vaikka
nuristen, vähäsen asunnon, minkä Kuuselainen, jota hän ennen oli
ylenkatsonut, nyt jalomielisesti tarjosi hänelle. Kuuselainen ei juuri
vaatinut häneltä vuokraa, sellainen välipuhe vaan oli tehty, että koska
Hovilainen oli ahkera kalamies, tuli hänen pitää isäntäväki kalassa
kesä-aikana. Kuuselassa ovat Olli ja Miina eläneet ja oleilleet nyt
toista vuotta. Antti on tykkänään vieraantunut omaisistansa pois. Hän
on ottanut nimen Hovén, ja on kohta pääsemässä kansakoulunopettajan
niukkaan leipään. Lydia oli ensimmältä nääntyä ikävään ja vanhempien
alinomaiseen närisemiseen. Mutta hänellä on nyt muitakin murheita.
"Kuka minusta nyt enää huolii!" huokailee Lydia. Eipä tiedä vaikka
tuliskin sulhanen vielä, joku Björnsonin aseveikko, ajatellen: koska ei
mies ole puhdas, ei hänen tarvitse vaalia niin vallan puhdasta
vaimoakaan.

Enemmän epätietoista on, pääsevätkö Altmanin tyttäret naimisiin vai
jäävätkö yksinänsä pinnallisen oppinsa kanssa.

Mutta rovastin toivo toteutui tyttäreensä nähden. Ei aikaakaan, niin
lähetettiin sukulaisille ja ystäville kortteja, joissa sormuksien ja
kukkavannikkain sisällä oli luettavana nimet: Helmi Vaelander ja Sakari
Schyvall, ja pohjalla oli eroitettava sana kihloissa. Schyvall suoritti
vitkastelematta papintutkinnot ja hänestä tuli tukeva apu rovastille.
Ja senkin ilon sai kokea vanhus, että seurakunnan mielessä pysyivät ne
opetukset, mitkä tässä kerrotut esimerkit olivat antaneet. Hyvä
järjestys vallitsee sitte Tyynevedellä ja yksinkertainen, siivo elämä,
"sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä", arvelevat ukot, "sen
sananparren toteutti meidän Hovilaisenkin mahtavuuden loppu".





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAPURIT: ALKUPERÄINEN KERTOMUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.