E-text prepared by Tapio Riikonen

VIIMEINEN ALGONQUINI

Kertomus

Kirj.

FELIX LILLA

Suomennos.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.

I.

Vuonna 1680 ilmestyi pyrstötähti taivaalle, herättäen pelkoa ja kauhistusta kaikissa maakunnissa, mihin vaan sivistyksen valo ei vielä ollut tunkeunut. Niinpä Delawaren ja Hudsonin rannoillakin aina Ontarioon ja Champlain-järveen saakka Mohawkien, Irokesien ja Huronien heimokunnissa. Nämät Indianit kokoutuivat suurin joukoin kuuntelemaan pappiensa innostuneita puheita, jotka julistivat Manitoun, suuren hengen, taivaan tulikirjaimilla ilmoittavan heille tahtonsa. Nyt oli muka aika tullut karkoittaa valkoiset valtaajat maasta, valtaajat, jotka olivat konnantapaisesti muutamilla rommitynnyreillä, huonoilla villapeitteillä ja muilla senkaltaisilla repaleilla viekoitelleet punaihosilta miehiltä heidän parhaat maansa ja metsänsä. Manitoun vihan uhalla vaativat papit hävityssotaa Delawaren ja Hudsonin seuduilla majailevia untisasukkaita vastaan.

Tässä laveassa maassa, joka nyt on uuden maailman mitä taajemmin kansoitettuja, rikkaimpia ja teollisimpia seutuja, oli silloin sangen vähän asukkaita. Satojen peninkulmain alat oli hiljaista, jylhää metsää vaan, jonka sydänmaissa oleskeli lukuisasti karhuja ja susia, ja majavat rakentelivat jokien rannoille ihmeteltäviä pesiänsä. Missä nykyään ohrapellot aaltoilevat, tehtaiden suuret piipuntorvet savuavat, komeat linnat ja maatalot matkustajaa viehättävät, rautatien junat kiitävät ristiin rastiin, siellä seurasi indiani kaksisataa vuotta sitten ja vielä paljoa myöhemminkin petoeläinten jälkiä tahi kuljeskeli sotakulkuaan voittaaksensa saalista, vihollistensa päänahkoja.

Uudistalot, kaukana toisistaan jokien varsilla, olivat aina vahvojen varustuksien ympäröimiä; mutta sittenkin oli niille uhkaavain päällekarkausten vaara alati tarjona. Alinomaisessa sodassa elivät nuoren Amerikan perustajat, nämät rautaiset miehet, jotka, osaksi sorretun uskonsa tähden, osaksi valtiollisen vapauden toivossa, jota eivät saaneet vanhassa Europassa nauttia, osaksi seikkailuhalusta, olivat kirveineen aseineen tunkeuneet syviin metsiin ja laskeneet sinne suuren amerikkalaisen vapaavallan ensimmäisen perustuskiven. Sillä vapaat tunsivat he olevansa, vaikka he aina edelleen kuuluivat europpalaisen ruhtinaan vallan alle. Ensin oli sinne muuttanut ruotsalaisia, Kustaa Aadolfin urhoollisia sotureita, jotka Saksanmaan tappelutantereilla olivat taistelleet kolmekymmen-vuotisessa sodassa, sitten hollantilaisia ja viimein englantilaisia, jotka ajan kuluessa riistivät itsellensä vallan, muuttivat Manhattan maalle rakennetun kaupungin, New-Amsterdamin nimen New-Yorkiksi, Yorkin herttuan kunniaksi, ja nimittivät koko tämän äärettömän suuren maan Uudeksi Englanniksi.

Muutaman peninkulman päässä Hudsoniin juoksevan Mohawk-joen suusta oli kauniissa laaksossa hollantilaisen Joost van Bombelerin uudistalo. Siinä asui noin neljäkymmentä henkeä, nimittäin: van Bombeler itse, hänen vaimonsa, tyttärensä Gesina ja kaksi poikaa Adrian ja Cornelius, kuusi muuta perhettä ja muutamia valkoisia ja mustia palvelijoita. Viime mainitut olivat orjia, vaan kun heitä hyvin kohdeltiin, olivat he uutterat työssään ja uskolliset. Ruotsalaiset ja englantilaiset uudisasukkaat olivat tavallisesti jotenkin varattomia, jota vastoin hollantilaiset olivat ylimalkaan lähteneet kotimaastansa melkoisen varakkaina ja sen vuoksi olivatkin heidän uudistalonsa enimmiten paremmassa kunnossa kuin muitten. He eivät mielellään luopuneet kotimaisista tavoistaan, ja niinmuodoin toivat he mukanansa joukon huonekaluja ja ylellisyystavaroita, joita paitsi he eivät luulleet taitavansa tulla toimeen. Yksin tiiliäkin tuottivat he huoneitansa varten Hollannista ja kuljettivat niitä suurella vaivalla ja kustannuksella jokia myöten, ikäänkuin ei Amerikassa olisi ollut rakennus-aineita yltäkyllin. Weltewredenin uudistalossa Hudsonin rannalla olivatkin päähuoneet rakennetut täänkaltaisista pienistä keltaisista tiileistä, jotka olivat kotoisin hollantilaisista tehtaista valtameren toiselta puolen.

Vara-aitat ja ladot sitä vastoin olivat puisia, mutta nekin niin huolellisesti rakennetut, että olivat paljoa sievemmän näköisiä kuin metsäkorven muitten uudisasukkaitten karkeasti ja rumasti rakennetut puulinnoitukset, joiden omistajat eivät pitäneet väliä alankomaalaisten sievyyden ja siisteyden halusta. Korkea paalutus ympäröi pientä asuntoa ja paalutuksen ulkopuolella leveine runsaskasvuisine maissi- a riisivainioineen, sekä vehreine mehukkaine luhtaniittyineen, joista iloinen karja sai ruohonsa, näytti tämä suloiselta ja rauhalliselta tienoolta keskellä äärettömän laveaa aarniometsää, jossa piileskeli niin salaisen kauhistavia ja hirmuisia vaaroja.

Iltapuoleen kauniina syyspäivänä istui Mynheeer van Bombeler leveähaaraisen omenapuun alla oven edessä, rauhassa polttaen piippuaan, joutilaana, arvokkaana päämiehenä tarkasti katsellen miten uudisasukkaat ahkeroiden leikkasivat runsasta vuodentuloa ja korjasivat sitä latoihin. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, suuri ja voimakas. Hänen verevän-punaisista kasvoistaan oli parta aina kokonaan ajettu. Ruskea valetukka peitti hänen päänsä, ja sen päällä oli hänellä vielä musta samettilakki. Hänen muu pukunsa oli samanlainen kuin Amsterdamin tahi Haarlemin porvareitten, kun he ovat luopuneet töistänsä ja toimistansa ja joutilaina vaan enää katselevat maailman menoa.

Näin istui hän hetken ääneti puhallellen savukiehkuroita merenvahapiipustansa, kunnes huomasi paalutuksen portista astuvan sisään nuoren miehen, joka nopein askelein lähestyi häntä. Tulija oli kaunis ruskeakähäräinen, kirkaskatseinen, sinisilmäinen ja älykkään näköinen nuorukainen, nimeltä Gisbert van Delft. Ollen herra van Bambelerin kaukainen sukulainen toivoi hän, vaikka olikin köyhä, voittavansa ihanan Gesinan käden. Hän palasi juuri metsästys-retkeltä, jonka heti huomasi hänen saaliistansa, muutamista ammutuista linnuista ja oravista, jotka riippuivat hänen vyöllänsä ja pyssynsä hihnalla. Pitkästä matkastansa näytti hän uupuneelta.

"Herra Gisbert!" lausui vanha herra ystävällisesti moittien ja pilkallisesti tarkastellen saalista, "eipä todellakaan maksanut vaivaa muutamien linturaukkojen ja oravien tähden viipyä poissa kolmea päivää, nyt kun jok'ainoaa kättä tarvitaan elon-leikkuuseen."

"Pelkäänpä, enoni", vastasi nuori mies hätäisesti, "että pian tarvitaan joka kättä hirmuisempaan työhön. Nämät pienet elävät ammuin vasta palatessani. Minun saaliini on tärkeä, vaikka paha uutinen."

"Ja mikä se olisi?"

"Meitä uhkaa vaara. Indianit tuumivat päällekarkausta. He kokoontuvat Georg-järven rannoille ja aikovat suurissa joukoissa ahdistaa uudistaloja Hudsonin…"

"Joutavia! se on vaan tavallista lorua. Elämmehän me sovinnossa Mohawkien ja heidän naapuriheimojensa kanssa. Vasta neljä viikkoa sitten olivat muutamat heidän päämiehistänsä luonamme tavallisia lahjojamme ottamassa. Osoittivathan he silloin vaan ystävyyttä."

"Ei, ei", huudahti Gisbert innokkaasti, "Se oli vaan indianein kavaluutta, he olivat vakoojia. Pyrstötähti, joka öisin loistaa taivaalla, on saattanut punaihoiset raivoon. Heidän pappinsa ennustavat kuolemaa uudisasukkaille ja tämä on Manitoun käskystä tapahtuva yht'aikaa kaikille, sillä 'suurta henkeä' uskovat he ja luulevat hänen antavan pyrstötähden loistaa tulisoittona, murhamerkkinä taivaalla. Tämä kaikki on valitettavasti aivan varma. Minä kävin englantilaisissa uudistaloinsa koskien ylipuolella, ja siellä on heillä siitä varma tieto. Yksi metsämiehistä oli joutunut indianein käsiin; heidän aikomuksensa oli ollut tappaa hänet kidutuspaalussa. Kaikeksi onneksi pääsi uhri karkuun, urkittuansa tiedon punaihoisten sota-aikomuksista."

Tätä kertomusta kuullessansa antoi vanha van Bombeler piippunsa sammua ja hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin.

"Eipä todellakaan", lausui hän kotvasen aikaa mietittyään, "kaikkivaltias Jumala erityisittä syittä anna kirkkaan merkin loistaa taivaalla. Sota, rutto ja nälkä ovat sitä ennen aina seuranneet, samapa täällä erämaassakin saattaa tapahtua. Meidän täytyy siis täst'edes olla kahta vertaa enemmän varoillamme. Kiitän sinua innostasi, Gisbert."

"Onko Gesina jo palannut Albanysta?" kysyi nuori mies levotonna.

"Ei", vastasi vaan vanha herra, "minä odotan häntä vasta huomenna. Minä lähetin Adrianin, ja Corneliuksen häntä noutamaan ja samalla myöskin tuomaan ruokavaroja: viinaa, riisiä, sokuria, kahvia, suolaa ja tupakkaa."

"Ellei heille vaan jokin turmio ole tapahtunut. Indianit kuljeskelevat joukottain Hudsonin tienoilla, ja että heillä on pahoja aikeita mielessään meitä kohtaan, se ei enää ole mitään salaisuus."

"Niin, niin, mutta ovathan hänen molemmat veljensä hänen kanssaan. Cornelius ja Adrian kyllä tietävät miten he vaaratta pääsevät tämän lyhyen matkan Albanysta kotiin."

"Te ette näy tuntevan Indianein aikeita, heidän rynnäkkönsä saattaa tapahtua jo näinä päivinä. Paitsi sitä pitävät he jokea tarkasti silmällä. Englantilaiset uudisasukkaat ovat maata myöten lähettäneet sanan Albanyyn toimittamaan sotaväkeä kaukaisempien uudistalojen puolustukseksi. Nyt on mahdollista, että punaihoiset ovat saaneet tämän lähettilään käsiinsä. Ehkä olisi parasta, eno, ryhtyä mitä suurempiin varotoimiin, ja pitää miehet aseissa ja karja paalutuksen sisäpuolella. Minä lähden pienimmällä venheellä yön hiljaisuudessa, pimeyden peitossa Albanyyn ilmoittamaan sotapäällikölle asian laidan ja pyytämään häneltä muutamia sotamiehiä avuksemme. Ennen kolmannen päivän koittoa toivon palajavani Corneliuksen ja Adrianin kanssa. Gesinan sitä vastoin olisi paras viipyä Albanyssa sukulaistensa luona, koska hän siellä kaikin puolin olisi paremmassa turvassa."

Tämän keskustelun jälkeen menivät molemmat huoneesen, missä rouva suuresti peljästyi kuullessansa uhkaavasta vaarasta. Hänenkin mielestänsä oli parasta, että tyttö asiain näin ollessa viipyisi Albanyssa, ja nyt päätettiin siis, että nuorukainen lähtisi yön tultua venheellä matkaan. Vanha herra kutsui muutamia vanhempia uudisasukkaita keskustelemaan, mitenkä asunnoita vahvimmalla tavalla varustettaisiin. Sillä aikaa virkisti Gisbert voimiaan syönnillä ja juonnilla ja vei aseensa venheesen. Yön pimeydessä, kun pyrstötähti pitkine, pään kohdalta aina taivaanrannalle ulottuvine häntineen, näkyi taivaalla, lykkäsi hän venheen rannasta ja alkoi nopeasti kulkea jokea myöten, vanhaa (silloin vielä kuitenkin uutta) hollantilaista Albanya kohti.

II.

Sydänyön aikana saapui Gisbert Mohawk-joen suuhun, jonka ohitse hänen oli kulkeminen päästäksensä matkansa perille. Yö oli pimeä, ainoastaan pyrstötähti levitti, jokeen kuvastuen, vaaleaa epäselvää valoansa. Miten parhaiten taisi, vältti nuori mies keski jokea ohjaten venheensä rantaa myöten, pysyäkseen siten korkeitten metsäisten kukkulain varjossa. Tarkasti katseli hänen erämaan ilmauksiin tottunut silmänsä ympärilleen, eikä ainoakaan metsäkorven ääni jäänyt häneltä huomaamatta. Hänen vaatteesen kääritty melansa sukelsi äänettä veteen, ja taitavan perämiehen vakavuudella ohjasi hän veneen tahtonsa mukaan. Pyssy oli hänellä vieressänsä laukaisukunnossa; sen kuula osasi melkein aina tarkoitettuun pilkkuun, sillä Gisbert oli paras ampuja koko uudisasutuksessa.

Paljaat, korkeat kalliot kohoavat jyrkästi ylöspäin Mohawk-joen suussa ja niiden välitse virtaa vesi eteenpäin. Nuoren miehen silmät katselivat tarkasti kallioitten huippuja, missä hän äkkiä näki peloittavan näön: suurenmoinen voimakas indiani, varustettu joutsella, nuolilla ja kiiltävällä tapparalla kohosi kohoamistaan pimeydestä, selvästi näkyen vaaleassa kuutamossa. Hänen päässään liehui kotkan sulka, varmana merkkinä siitä että hän oli sotaretkellä.

Indiani oli jo silminnähtävästi huomannut yksinäisen venheen.

Gisbert tarttui pyssyynsä virittäen hanan.

Mutta samassa kuului kalliolta huuto, joka täytti hänet ilolla. Algonquinien, uudisasukkaitten kanssa aina sovinnossa elävän pienen indiani-heimon sotahuuto kaikui kimakasti hänen korviinsa ja äänestä tunsi Gisbert yhden indianilaisista ystävistään: Unkaan Algonquinien päällikön pojan, jonka hän usein oli tavannut metsästysretkillänsä.

Nopeasti souti hän rannalle odottaen kalliolta alas astuvaa indiania. Hetken perästä hyppäsi punaihoinen soturi venheesen, ja nuori perämies huomasi nyt, mitenkä ystävän silmät, jotka tavallisesti osoittivat lempeyttä ja ystävällisyyttä, nyt olivat muuttuneet, miten ne säihkyivät tuimaa uskaliaisuutta, milt'ei pirullista raivoa.

"Mitä teet valkoinen veljeni näin myöhään joella", kysyi indiani englannin kieltä murtaen. "Tiedäthän että näin antaudut suuriin vaaroihin."

"Sen tiedän", vastasi Gisbert. "Juuri estääkseni sitä vaaraa, jonka taivaan loistava tähti on meille tuottanut, riennän Albanyyn varoittamaan päällikköä ja pyytämään häneltä valkoisia sotureita avuksemme. Luulevatko Algonquinitkin suuren hengen asettaneen tämän valon taivaalle punaihoisille miehille merkiksi, että heidän muka on hävittäminen valkoiset uudisasukkaat?"

"Eivät", vastasi Unkas. "Algonquinit pitävät liittonsa eikä heillä ole mielessään mitään pahoja aikeita valkoisia kohtaan."

"Mutta, punainen veljeni, huomaanhan sinun kuitenkin olevan sotaretkellä?"

"Niin olenkin, vaan ainoastaan Mohawk-heimokuntaa vastaan."

"Taidamme siis pitää Algonquinit ystävinämme."

"Minä olen viimeinen Algonquini", vastasi indiani hiljaa. "Mohawkit ovat surmanneet kaikki muut suvustani, sentähden että me viime keskustelussa Georg-järvellä kielsimme yhtymästä murhahankkeesen valkoisia vastaan. Yöllä syöksivät he meidän wigwameihimme (majoihimme), heitä oli kymmenen yhtä vastaan ja he murhasivat armahtamatta ukot, miehet, lapset ja vaimot. Minä heistä tapoin seitsemän ja pääsin heidän kynsistään. Nyt olen sotaretkellä. Elämäni ainoa toivo on enää saada niin monta Mohawkia murhatuksi, että taidan sanoa: Nyt on heille Algonquinien puolesta kostettu."

"Tämä on hirveätä!" huusi nuori mies kauhistuen. "Kuljeskelevatko
Mohawkit jo uudisasuntojen ympärillä?"

"Yhdeksän heistä lähti tuskin tunti sitten suuressa venheessä
Hohawk-jokea myöten."

"Ja sinä Unkas, seuraat varmaankin heidän jälkiänsä? Aiotko yksin taistella koko joukon kanssa?"

"Heillä on venheessä kaksi viina-astiaa, jotka he ryöstivät noilta molemmilta valkoisilta miehiltä."

"Miltä valkoisilta miehiltä?"

"Kahdelta Weltewredenin uudistalon mieheltä, mistä sinäkin olet kotoisin."

"Suuri Jumala!" huusi Gisbert kauhistuen. "Oliko valkoinen nainenkin heidän seurassansa?"

"Oli."

"Se on Gesina! oi", ähkäsi nuorukainen kädet kasvoihin likistettyinä.
"Hän on enoni van Bombelerin tytär ja oli veljineen palausmatkalla
Albanysta kotiin."

"Sinä olet oikeassa, valkoinen veljeni."

"Tiedätkö, onko hän vielä elossa?"

"Kultakutrinen lilja on elossa ja makaa sidottuna venheessä viina-astioitten vieressä."

"Jumalan kiitos, siis on hänen pelastuksensa vielä mahdollinen! Entä hänen veljensä?"

"Tahdon näyttää sinulle missä he ovat", kuiskasi indiani tarttuen melaan ja ohjasi venheen toista suuntaa. Kymmenen minutin perästä saapuivat he paljasten kallioitten ympäröimään soukkaan lahdelmaan, jonka rannalla matalaa pensastoa runsaasti kasvoi. Unkas hyppäsi maalle ja hänen kumppalinsa seurasi häntä. Astuttuaan tuskin kaksikymmentä askelta, siirsi indiani taajan pensaan syrjään, ja Gisbert näki nyt kauhistuksekseen molempien serkkujensa ruumiit verissänsä, nuolien lävistäminä, päälaet punaisina hiuksien asemasta, jotka niiltä oli nahkoineen pois riistetyt.

"Etkö halua kostaa heille?" kysyi indiani. "Jos tahdot seurata minua sotaretkelläni, niin tapamme kaikki yhdeksän Mohawkia ja pelastamme valkoisen liljan ennen päivänlaskua."

"Siihen olen valmis", kuiskasi nuorukainen surumielin. "Oh kuinka syvästi tämä koskeekaan heidän kurjiin vanhempiinsa! Mutta voimmeko yksinämme toimittaa tämän kostotyön? Eikö olisi parempi viedä ensin ruumiit uudisasuntoon ja sitten vasta ajaa vihollisiamme takaa, kun meitä on useampia."

"Siinä kuluu vaan liian paljon aikaa", vastasi indiani. "Ruumiit ovat tässä hyvässä kätkössä, siihen asti, kunnes voimme viedä ne Weltewrdeniin. Minä tunnen Mohawkit, he eivät kuljeta varastettua viinaansa aivan kauas. Hyökätkäämme heidän päällensä kun kaikki ovat ehtineet tulla juovuksiin. Minun tapparani kyllä on tekevä hiljaista työtä; sinä, valkoinen veljeni, saat kultakähäräisen liljan, minä kaikki päänahat."

"Rientäkäämme sitten."

He astuivat venheesen ja Unkas tarttui melaan, että Gisbert saisi levähtää.

"Etkö voinut auttaa sukulaisiani?" kysyi viimemainittu.

"Minä hiivin Mohawkien jäljissä", vastasi indiani, "vaan saavuin paikalle vasta sitten, kun murhatyö jo oli tehty. Minä seurasin venhettä rantaa myöten, vaan minun täytyi pian kallioitten ylikäyvän vaivaloisen tien tähden jäädä heidän jälkeensä. Mutta tiesinhän minä kuitenkin, ett'eivät heidän päänahkansa pääsisi kynsistäni, sillä minä kuulin aivan selvästi murhaajitten meluavan ilosta, kun huomasivat tuliveden."

Nyt saapui pieni venhe molempine matkustajineen Mohawk-joen suuhun. Kaksi tuntia seurasivat he niitä uusia purjehdusvesiä myöten murhaajien kulkua. Vihdoin kuiskasi Unkas melkein kuulumattomasti "vaiti". Hän nosti hiljaa melansa ja laski venheen rannalle.

Gisbert ymmärsi nyt kohta oltavan tarkoituksen perillä, ja hänen sydämensä sykki kovasti, sillä hän muisteli rakastettua Gesinaansa, jonka asema todellakin oli kauhea.

Indiani kallisti korvansa maahan ja kuuli kaukaisen epäselvän melun. Sitten veti hän tapparansa vyöltään, viittasi kumppaniaan itseänsä seuraamaan ja hiipi ääneti pensaitten välitse.

Kuljettuaan neljännestunnin kuulivat he molemmat selvästi Mohawkien juomametelin ja näkivät liehuvan leirivalkean. Yhä likemmäksi hiipivät he, kunnes he tuskin neljänkymmenen askeleen päässä juomaseurasta laskeutuivat maahan senkaltaiseen paikkan, mistä he täydellisesti taisivat nähdä vihollisen leirin kokonaan.

Hohawkit olivat rikkoneet pohjan yhdestä viina-astiasta ja laskeneet sen valkean viereen ja kaikki yhdeksän ammensivat nyt turmelevaa juotavaa häränsarviinsa, joita he sitten riemuiten ja meluten tyhjensivät. He olivat jo kovin päihtyneinä, eivätkä edes huolineet asettaa vahtia, joka varoittaisi heitä vaaran lähestyessä. Venhe oli rannalla puuhun sidottuna, mutta Gisbert ei taitanut nähdä, oliko Gesina siinä vai ei.

Tuska ja levottomuus rakastetun tähden kiduttivat nuorta miestä, tehden hänet melkein mielettömäksi. Hän esitteli hiljaa kumppanillensa, että he hiipisivät venheen luo pelastamaan nuorta neitoa. Mutta Unkas ei sitä pitänyt edullisena. Hän vaan kehoitti Gisbertiä malttamaan mieltänsä, vakuuttaen, ett'ei enää kauan viipyisi, ennenkuin viina oli Mohawkit voittanut ja niin muodoin täydellisesti saattanut heidät heidän käsiinsä.

Hän olikin oikeatta. Indiani toisensa perästä kompastui puolen tunnin kuluessa maahan, siksi että viimein yksi ainoa — jättiläisen kokoinen vanha soturi — enää jäi istumaan viina-astian viereen. Hän joi lakkaamatta, iloisesti ulvoen sortuneella äänellään katkonaisia kappaleita indianilaisesta sotalaulusta.

"Nyt on aika otollinen!" kuiskasi Unkas. "Seuraa minua veljeni!"

Noin kahdenkymmenen askelen päähän lähestyivät he valkeata. Silloin jännitti Algonquini jousensa, laski sille nuolen ja laukasi.

Mohawk-sotilas huokasi kerran, pudotti häränsarvisen pikarinsa tuleen ja lankesi itsekin pää edellä liekkiin. Nuoli oli lävistänyt hänen sydämensä.

Viipymättä riensi nyt Unkas leiripaikkaan. Hurja, pirullinen kostonhalu loisti hänen kasvoistansa, kun hän lyödä sivalsi kiiltävällä tapparallansa oikealle ja vasemmalle, joka iskulla voittaen Mohawkin päänahan. Yksi päihtyneistä Indianeista koetti nousta ja rientää pakoon, mutta laukaus Gilbertin pyssystä teki heti hänen aikomuksensa tyhjäksi. Kaikista muista piti Unkas yksinään huolen. Gisbert jätti nyt liittolaisensa yksin toimittamaan kostotyötään ja riensi veneen luo, josta hän löysi Gesina van Bombelerin, kädet, jalat sidottuina, kapula kauniissa suussansa, tainnoksissa makaamasta. Nopeasti avasi Gisbert lemmittynsä siteet, valeli hänen otsaansa vedellä ja sai hänet siten tointumaan. Alussa ei tyttö muistanut mitä hänelle oli tapahtunut, mutta tultuansa selville hirveästä asemastaan itki hän katkerasti muistaessaan veljiensä kauhean kuoleman.

Unkas lähestyi, verinen tappara kädessä. Hänen vyöllänsä riippui yhdeksän veristä päänahkaa. Tästä kauheasta näöstä pelästyen huudahti Gesina, sillä hän luuli uuden vihollisen lähestyvän, vaan Gisbert rauhoitti häntä heti kertomalla, kuinka paljon kiitollisuutta he olivat tälle Algonquinille velkaa.

Nyt lähtivät he kotimatkalle, suuressa venheessä, sidottuaan Gisbertin pienen ruuhen sen perään. Päivän koitteessa saapuivat he Weltewredenin uudis-taloon. Sanomaton oli Gesinan vanhempain suru heidän kuullessaan molempien nerokasten poikainsa kuolemasta, mutta he kiittivät Jumalaa, että heille kumminkin tyttö oli säilynyt. Gisbert ja Algonquini saivat kaikilta uudisasukkailta paljon kiitoslauseita nerostansa ja uskaliaisuudestansa.

Muutamat miehet lähtivät kohta noutamaan nuorukaisten ruumiita merkitystä paikasta. Unkas tarjoutui lähtemään pienessä venheessä Albanyyn ilmoittamaan uudisasunnon vaaraa ja pyytämään apua. Tarjous otettiin mielihyvällä vastaan ja vanha van Bombeler antoi hänelle kirjeen englantilaiselle maaherralle.

Nyt vasta käsittivät uudisasukkat vaaran suuruuden. Elo korjattiin läheisimmiltä pelloilta joutuisasti latoihin; kaukaisemmat vainiot jätettiin leikkaamatta, kaikki karja ajettiin paalutuksen sisäpuolelle ja vahteja asetettiin kaikkialle. Aseet olivat hyvässä kunnossa ja ampumavaroja oli yltäkyllin. Weltewredenin uudisasukkat taisivat siis nyt rohkein mielin odottaa Indianein päällekarkausta.

III.

Jo kolmantena yönä äsken kerrotun tapauksen jälkeen syöksivät punaihoiset joukottain metsästä ja koettivat sotahuutoa ulvoen lähestyä paalutusta sitä repiäksensä. Se ei heille kuitenkaan onnistunut. Uudisasukkaitten innokas ampuminen karkoitti heidät takaisin. Sitten koettivat he palavilla nuolilla pistää uudistalon puurakennukset tuleen. Hollantilaisilla naisilla oli täyttä työtä sammuttaessaan siellä täällä leimahtavia liekkiä. Onneksi oli tyyni ilma heille erinomaisen suureksi avuksi heidän työssään ja esti suuren tulipalon syntymistä. Aamun koittaessa vetäytyivät Mohawkit, jotka olivat joutuneet tappiolle, takaisin metsiin, vieden mukanansa kaatuneet ja haavoitetut heimolaisensa.

Seuraavana yönä uudistivat he vielä jäykemmin päällekarkauksensa ja tappoivat muutamia uudisasukkaita, vaan ei tälläkään kertaa onnistunut heidän rynnäkkönsä. Kolmantena iltana saivat uudisasukkat apua Albanysta. Unkas, Algonquini, oli onnellisesti saapunut kaupunkiin ja maaherra, joka jo ennen oli muilta haaroilta kuullut uudisasunnoiden vaarallisesta tilasta, päätti lähettää niin paljon sotaväkeä kuin mahdollista kaukaisempien uudistalojen suojelukseksi.

Mohawkien täytyi asiain näin ollessa heittää sikseen kaikki pahat aikomuksensa Weltewredeniä vastaan. Toisissa taloissa onnistui heille paremmin; he pistivät monen läntisemmän asunnon tuleen ja tappoivat kauhealla tavalla armahtamatta miehet, vaimot ja lapset ja riistivät heiltä päänahat.

Nyt syttyi tulinen kostosota heitä vastaan; sotamiehet ja uudisasukkaat yhtyivät partiojoukoiksi. He tunkeutuivat aina St. Georg- ja Champlain-järvien rannoille oleviin indianikyliin, jotka he polttivat ja hävittivät.

Näitä retkiä kutsuttiin "scalping partie'iksi" (päänahkojen voittamisen retkiksi), koska niihin partiojoukkolhin kuului ystävällisiä indianejakin, jotka pitivät päänahkojen riistämistä tehtävänänsä. Eräällä semmoisella onnistui kostajille, joiden muassa Gisbert van Delftkin oli, indianein tavalla hiipiä liki erästä Mohawkien leiripaikkaa. Lähestyessään kuulivat he indianilaisen sotaurhon kuolinvirren. Rohkeasti riensivät he eteenpäin ja syöksivät äkkiarvaamatta punaihoisten kimppuun, jotka paraikaa olivat tappamassa saatua vankia antaen hänen tavallisuuden mukaan kidutuspaalussa kärsiä kauheimpia tuskia.

Unkas, viimeinen Algonquini oli metsässä joutunut heidän käsiinsä. Hänen maatessaan olivat he syösseet hänen päällensä ja päättäneet heti tappaa hänet tällä hirmuisella tavalla. Sillä aikaa kun he nuolilla haavoittivat häntä, pistivät palavia lastuja haavoihin, laskivat hehkuvia hiiliä hänen päänsä päälle polttaaksensa hänen silmänsä, rupesi Unkas, joka tahtoi kuolla urheana soturina, veisaamaan kuolinvirttänsä, missä hän kertoi kostotöistään Mohawkia kohtaan ja luetteli päänahat, jotka hän heiltä oli voittanut.

Mohawkit ihmettelivät tätä kestäväisyyttä ja koettivat kaikin tavoin enentää hänen tuskiansa. Iloissaan kun olivat tästä kauheasta työstään, ei heillä ollut kylliksi varovaisuutta. Suuri hämmennys tapahtui senvuoksi, kun scalping partie noin yht'äkkiä syöksi heidän päällensä.

Useammat Mohawkit ammuttiin tahi surmattiin, heidän kuollonhuutonsa kaikui metsässä ja soi suloiselta kuolevan Algonquinin korvissa. Gisbertillä oli vielä tilaisuutta lempeästi pudistaa kuolevan ystävänsä kättä. Sitten haudattiin nuori sankari samaan paikkaan missä hän oli kuolintuskansa kärsinyt; uudisasukkaat ampuivat kunnialaukauksen hänen haudallansa ja ystävälliset Indianit ripustivat sen päälle Mohawkeilta voitetut päänahat kunniamerkiksi.

Vielä useampiakin sotaretkiä sai Gisbert aikaan punaihoisia vastaan. Terveenä ja raittiina palasi hän niistä ja nai Gesinan, johon avioliittoon vanha van Bombeler vaimoineen antoi siunauksensa.

Pyrstötähti oli aikoja sitten kadonnut taivaalta, mutta vielä kului monta vuotta, ennenkuin indianilainen sota loppui ja rauha jälleen vallitsi nuoressa uudismaassa, Uudessa Englannissa.