The Project Gutenberg eBook of Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä, by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Helsingissä,
K. E. Holmin kustantama, 1883.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Sir Peter Chillingly, Exmundham'in herra, baroneti F.R.S. ja F.A.S., oli vanhan suvun edusmies ja suuren tilan omistaja. Hän oli nuorena nainut, mutta ei senvuoksi että hän erittäin avio-säätyä rakasti, vaan tehdäksensä vanhemmillensa mieliksi. He ottivat valitaksensa hänelle morsiamen; ja vaikka he tosin olisivat voineet paremman valita, niin olisivatpa voineet valita huonommankin, jota ei saata sanoa kaikista miehistä, jotka itse ovat vaimonsa valinneet. Miss Karolina Brotherton oli kaikin puolin sopiva vaimo hänelle. Hänellä oli hyvät varat, joilla sopi ostaa pari taloa, joita Chillingly kauan oli halunnut saada haltuunsa. Hän oli hyvin ihaeltu ja toi myötänsä kreivikuntaan sen kokemuksen muodin-mukaisessa seuraelämän hienoudessa, jota nuori neiti kolmen vuoden kuluessa saavuttaa tansseissa, ja hän astui aviopuolison oikeuksiin sellaisella arvolla, että sekä hänelle itselle että hänen kasvattajallensa oli siitä kunniaa. Hän oli kylläksi kaunis voidaksensa puolison ylpeyttä tyydyttää, mutta ei kyllin kaunis pitääksensä miehen mustasukkaisuutta vireillä. Häntä pidettiin täydellisesti sivistyneenä, se on, hän soitti pianoa niin, että soittoniekka olisi sanonut "hänen saaneen hyvän opetuksen;" mutta ei yksikään soittoniekka olisi viitsinyt mennä toista kertaa kuuntelemaan hänen soittoaan. Hän maalasi vesi-värillä — joksenkin hyvin omaksi huviksensa. Hän osasi franskan ja italian kieliä niin hyvin, että hän, vaikka hän ei ollut lukenut muuta kuin valittuja otteita näiden-kielisten kirjailijain teoksista, puhui molempia kieliä oikeammalla korolla, kuin meillä on syytä luulla Rousseau'n tahi Ariosto'n tehneen. Mitä nuori lady muuten tarvitsee, jotta häntä pidettäisiin täydellisesti sivistyneenä, sitä en tiedä, mutta olen vallan varma siitä, että kysymyksessä oleva nuori lady vastasi kaikkiin vaatimuksiin tässä suhteessa. Nämä naimiskaupat eivät sir Peter Chillingly'lle olleet ainoastaan hyvät — ne olivat loistavatkin; eikä miss Karolina Brothertoninkaan ollut syytä niitä halveksia. Tämä oivallinen parikunta elelikin yhdessä niinkuin enimmät oivalliset parikunnat tekevät. Vähän aikaa naimisen jälkeen Sir Peter, vanhempainsa kuoltua — joilla, kun olivat perillisensä naittaneet, ei enää ollut mitään tässä maailmassa minkä puolesta olisi kannattanut elää — vastaanotti heidän maatilansa; hän oleskeli vuosittain yhdeksän kuukautta Exmundham'issa ja kolme kuukautta hän asui Londonissa. Lady Chillingly ja hän muuttivat varsin mielellään kaupunkiin, kun olivat Exmundham'iin kyllästyneet, ja he palasivat hyvin mielellänsä Exmundham'iin kun kaupungin elämä alkoi heitä kyllästyttää. Se oli yhdellä ainoalla poikkeuksella erinomaisen onnellinen avioliitto, ollaksensa avioliitto. Lady Chillingly noudatti omaa tahtoansa vähäpätöisissä asioissa, Sir Peter suurissa. Vähäpätöisiä asioita tapahtuu joka päivä; suuria ainoastaan kerta kolmen vuoden kuluessa. Kerran joka kolmas vuosi myöntyi Lady Chillingly Sir Peterin tahdolle; näin järjestetyissä kodeissa kaikki olot ovat säännölliset. Heidän aviollisen onnensa puute oli vaan epäävää laatua. Heidän rakkautensa toinen toisiinsa oli niin suuri, että he huokaillen ikävöivät merkkiä siitä; neljätoista vuotta he turhaan olivat pientä tuntematonta odottaneet.

Miespuolisen jälkeisen puutteessa Sir Peterin serkku oli hänen omaisuutensa laillinen perillinen; ja neljänä viime vuotena tämä laillinen perillinen oli selvillä sanoilla ilmoittanut luulonsa, että hän, suoraan sanoen, jo oli todellinen perillinen; ja hän oli (vaikka Sir Peter oli häntä paljon nuorempi ja niin terve ja raitis kuin kukaan olla voi) harmittavalla tavalla ilmaissut toiveensa, että tämä perintö pian joutuisi hänen käsiinsä. Hän ei ollut antanut suostumustansa pienen maa-tilkun vaihtamiseen lähellä asuvan tilanomistajan kanssa, jonka kautta Sir Peter olisi saanut hyvää, viljeltäväksi kelpaavaa maata kaukaisen vesakon sijaan, josta hän ei saanut muuta kuin varpuja ja kaniineja. Tämän hän teki siitä syystä, että kaniinien ampuminen huvitti häntä, laillista perillistä, ja tuo kysymyksessä oleva vesakko olisi hänelle erittäin sopiva ensi metsästyksen aikana, jos hän siksi saisi tilan haltuunsa, joka kyllä oli mahdollista. Hän kielsi Sir Peteriä hakkauttamasta hirsiä metsästä omaksi tarpeeksensa ja olipa hän uhannut haastaa hänet oikeuteenkin siitä. Sanalla sanoen: heidän laillinen perillisensä oli juuri niitä ihmisiä, joiden kiusaksi tilan-omistaja, naimatonna ollen, menisi naimisiin kahdeksankymmenenkin ikäisenä, omia lapsia saadaksensa.

Mutta tuo luonnollinen toivo voida tyhjäksi tehdä tylyn sukulaisensa toiveet ei ollut ainoa syy siihen että pienen perillisen tulematta jääminen Sir Peter Chillinglyä suretti. Vaikka Sir Peter oli niitä maalla asuvia herroja, jotka muutamain valtiollisten kielikellojen mielestä ovat sitä älyä paitsi, jota on muille yhteiskunnan jäsenille suotu, niin hänellä kuitenkin oli melkoinen määrä kirjallista oppia ja suuri taipumus spekulatiivisen filosofiian tutkimiseen. Hän toivoi hartaasti laillista perillistä, joka hänen oppivarastoansa perisi ja, ollen varsin hyväntahtoinen mies, hän toivoi jotakuta, joka voisi tehokkaammin ja hyödyllisemmin jakaa ihmiskunnalle noita hyvyyksiä, niinkuin filosofit tekevät ankarasti taistellen; niinkuin säkenet, olkoonpa niitä piissä kuinka paljon tahansa, kuitenkin pysyisivät kätkettyinä siinä tuomiopäivään saakka, jos teräs ei siihen koskisi. Sanalla sanoen, Sir Peter toivoi poikaa, jolle tämä sotainen omaisuus olisi suotu suuressa määrässä, joka häneltä itseltä puuttui, mutta joka on ensimmäinen ehto niille, jotka mainetta harrastavat ja varsinkin tarpeellinen hyväätekeväisille filosofeille.

Asian näin ollen voi helposti käsittää, että ilo oli suuri eikä koskenut ainoastaan Exmundham'in asukkaita, vaan ulottui kaikkiin arenti-miehiin tällä kunnioitettavalla tilalla, jotka kaikki pitivät nykyisestä omistajasta, sekä että luultua perillistä, joka erittäin tahtoi vihattuja kaniineja pitää, harmitti, kun Chillingly'n kotilääkäri ilmoitti, että "armollinen rouva oli raskaana;" ja tämä ilo yhä eneni Exmundham'in tilalla kun ajallansa pieni poikainen laskettiin kätkyesensä. Tämän kätkyen luo Sir Peter kutsuttiin. Hän astui huoneesen ripein askelin ja loistavin silmin; hän lähti siitä hitailla askelilla ja otsa rypyssä.

Pienokainen ei kuitenkaan ollut mikään vaihdokas. Hänellä ei ollut kaksi päätä tähän maailmaan tullessansa, niinkuin muutamilla lapsilla sanotaan olleen; hän oli sellainen kuin lapset tavallisesti ovat — hän oli sanalla sanoen terve ja kaunis poika. Mutta hänet nähdessänsä isä kuitenkin kävi alakuloiseksi ja samaten imettäjänkin laita oli. Poika oli niin erinomaisen juhlallisen näköinen. Hän loi Sir Peteriin surullisen, soimaavan katseen; hänen huulensa olivat suljetut ja suupielet olivat alaspäin vedetyt ikäänkuin hän tyytymättömänä miettisi tulevaa kohtaloansa. Imettäjä ilmoitti varovasti kuiskaten ettei pienokainen ollut ollenkaan itkenyt syntyessään. Hän oli omistanut kehdon hiljaisen surun arvoisuudella. Ei mikään inhimillinen olento voinut näyttää kolkommalta ja miettiväisemmältä jos hänen olisi ollut maailmasta eroaminen, sen sijaan että siihen tuli.

"Noh," sanoi Sir Peter itsekseen, tultuansa takaisin yksinäiseen ja hiljaiseen kirjastoonsa, "filosofi, joka lahjoittaa uuden kansalaisen tähän murheen-laaksoon, ottaa päällensä varsin suuren edesvastauksen."

Samassa kuului kirkonkellojen soitto läheisestä kirkontornista, kesä-auringon säteet loistivat ikkunoista, mehiläiset surisivat kukkasissa ikkunan edustalla olevalla nurmella; Sir Peter heräsi haaveistaan ja katseli ulos.

"Kun oikein asiaa mietin," sanoi hän iloisesti, "on täällä kyynelten laaksossa kuitenkin ilojakin."

TOINEN LUKU.

Exmundham Hall'issa pidettiin perhe-neuvoittelu, jossa keskusteltiin mikä nimi tälle erinomaiselle pojalle annettaisiin häntä kristilliseen seurakuntaan otettaessa. Tämän vanhan suvun nuoremmista haaroista oli tärkein tuo vastenmielinen luultu perillinen, joka oli skotlantilainen haara, nimeltä Chillingly Gordon. Hän oli leskimies ja hänellä oli poika, joka nyt oli kolmen vuotias eikä siis kaikeksi onneksi aavistanutkaan sitä vahinkoa, jonka vastasyntyneen tulo maailmaan oli tehnyt hänen tulevaisuutensa toiveille, jota sitä vastoin ei todenmukaisesti voi hänen kaledonialaisesta isästänsä sanoa. Mr Chillingly Gordon oli niitä miehiä, jotka menestyvät tässä maailmassa vaikka emme voi käsittää miksi. Hänen vanhempansa kuolivat hänen vielä lapsena ollessaan, eivätkä jättäneet hänelle mitään perintöä; mutta perheensä toimesta hän pääsi Charter House-kouluun, jossa mainiossa oppilaitoksessa hän ei kuitenkaan sanottavaa mainetta saavuttanut. Ja kuitenkin valtio otti hänen erityiseen suojelukseensa niin pian kuin hän sieltä erosi, ja määräsi hänen erään yleisen laitoksen kamarikirjoittajaksi. Siitä hetkestä saakka hän menestyi; hän oli nyt tilintarkastajana ja sai tuhatviisisataa puntaa sterl. palkkaa vuodessa. Niin pian kuin hän oli tilaisuudessa elättää vaimoa, valitsi hän itselleen puolison, joka auttoi häntä ylläpitämään häntä itseä. Vaimo oli irlantilaisen peer'in tytär, ja hänen myötäjäisensä nousi 2,000:teen puntaan sterl. vuodessa.

Muutamia kuukausia häitten jälkeen Chillingly Gordon vakuutti vaimonsa hengen, jotta hän, jos vaimo sattuisi kuolemaan, tulisi saamaan 1,000 puntaa vuodessa vakuutusrahaa. Koska vaimo näytti olevan terve ja voimakas nainen ja oli pari vuotta nuorempi miestänsä, näytti tämä hänen tulojensa vähennys, jota tämä vuotuinen maksu hengen vakuutus-laitokseen tuotti, olevan liian suuri uhraus nykyisyyden nautinnoissa tulevaisuuden mahdollisten tapausten tähden. Mutta pian nähtiin hänen olleen erittäin viisaan ja älykkään miehen, jommoisena hän pidettiinkin, sillä hänen vaimonsa kuoli heidän oltuansa toista vuotta naimisissa, pari kuukautta ainoan lapsensa syntymisen jälkeen, sydäntautiin, jota lääkäritkään eivät olleet huomanneet, mutta jonka Gordon varmaankin rakkaudessansa oli keksinyt, ennenkuin hän vakuutti hengen, joka oli niin kallis, ettei hän voinut olla ilman korvauksetta sen kadotettuansa. Hänen tulonsa nousivat nyt siis 2,500 puntaan vuodessa ja taloudellisessa katsannossa hänen tilansa oli varsin hyvä. Sitä paitsi oli hän saavuttanut kunnian, joka teki hänen yhteiskunnallisen asemansa loistavammaksi kuin se, minkä valtio oli hänelle suonut. Hän pidettiin varsin tarkkamielisenä miehenä ja hänen mielipiteensä kaikissa asioissa, sekä julkisissa että yksityisissä, pidettiin hyvin suuri-arvoisena. Mielipide itsessään ei, tarkalleen tutkittuna, ollut mistään arvosta, mutta tapa, jolla hän sen lausui, vaikutti suuresti kuulijoiden mieliin. Mr Fox sanoi kerta ettei "kukaan ollut niin viisaan näköinen kuin lord Thurlow." Lord Thurlow ei suinkaan voinut olla viisaamman näköinen kuin mr Chillingly Gordon. Hänen leukaluunsa olivat varsin tukevat ja hänen kulmakarvansa suuret, punaiset ja tuuheat, ja hän rypisti niitä lausuessansa mielipiteitänsä. Hänellä oli vielä toinenkin etu, joka auttoi häntä suuren arvon saavuttamiseen. Hän oli hyvin inhoittava mies. Hän osasi olla törkeä, kun häntä vastaan väitettiin; ja koska harvat ihmiset mielellänsä tahtovat olla törkeyden esineenä, niin väitettiin ani harvoin häntä vastaan.

Mr Chillingly Mivers, toisen nuoremman sukuhaaran edustaja, oli etevä hänkin, mutta vallan toisella tavalla. Hän oli naimaton, kolmenkymmenenneljän vuoden ikäinen mies. Hän halveksi, niinkuin kaikki tiesivät, sydämensä pohjasta kaikkia ja kaikkea. Hän oli ruvennut ulosantamaan julkista, The Londoner nimistä sanomalehteä, jonka pääomistaja hän oli ja joka hiljan oli perustettu tämän halveksimis-aatteen mukaan ja joka oli, sitä emme tarvinne mainitakaan, voittanut niiden yhteiskunnan jäsenten erinomaista suosiota, jotka eivät ketään ihaile, eivätkä niin mitään usko. Mr Chiilingly Mivers oli omissa ja muiden silmissä mies, joka olisi voinut saavuttaa mainetta missä kaunokirjallisuuden haarassa tahansa, jos hän vaan olisi katsonut hyväksi ilmaista erinomaisia omaisuuksiansa siinä. Mutta hän ei alentanut itseänsä sitä tekemään, ja senpätähden hänellä oli täysi oikeus arvella että jos hän olisi kirjoittanut draaman, romaanin, historian tahi filosofisen esitelmän, niin hän olisi voittanut Milton'it, Shakspeare't, Cervantesit, Hume't ja Berkeley't. Hän pani suuren arvon nimettömyydelle, eikä kukaan voinut varmaan sanoa mitä hän kirjoitti siihenkään sanomalehteen, jonka hän itse oli alkuun pannut. Mutta mr Chillingly Mivers oli kuitenkin, jota mr Chillingly Gordon ei ollut — hän oli varsin säädyllinen mies eikä yleisessä seuraelämässä ensinkään törkeä.

Hänen suuri-arvoisuutensa John Stalworth Chillingly oli sen uskontunnustuksen kiivas tunnustaja, jota sanotaan "jäntärekristillisyydeksi", jopa oikein erinomaisimpia niitä. Hän oli ko'okas, tanakka, leveähartioinen mies, ja polvien ja nilkkaluun välinen osa takaraajoista oli hyvin vankka. Hän olisi jo ensi katsannossa lyönyt deistin kuolijaaksi siihen paikkaan. Sieur de Joinville kertoo kirjassansa Ludwig Pyhästä, että kokous teologeja ja pappeja eräässä itämaisessa kaupungissa kutsutti juutalaisia kokoon väittääksensä heidän kanssansa kristinopin totuuksista, ja eräs ritari, joka siihen aikaan oli raajarikko ja kulki kainalosauvain nojassa, pyysi ja sai luvan olla keskustelussa läsnä. Juutalaiset saapuivat kutsumuksen johdosta kokoukseen ja eräs pappi kääntyi oppineesen rabbiiniin, kysyen ystävällisesti tunnustiko hän Jesuksen jumalallista sikiämistä. "En suinkaan," vastasi rabbiini; jonka jälkeen hurskas ritari, suuttuen sellaista pilkkaa kuullessansa, nosti kainalosauvansa ja löi rabbiinin maahan; sitten hän itse hyökkäsi muitten uskottomain joukkoon, joita hän ensin pieksi ja sitten pakoitti häpeällä pakenemaan. Pyhälle kuninkaalle kerrottiin ritarin käytöksestä pyynnöllä, että sitä sopivalla tavalla rangaistaisiin; mutta pyhä kuningas julkaisi tämän viisaan tuomion.

"Jos hurskas ritari on varsin oppinut pappi ja voipi hyvillä todisteilla vastata epäilijän lauselmiin, tuokoon kaikin puolin näitä todisteita esiin; mutta jos hurskas ritari ei ole oppinut pappi ja häneltä puuttuu todisteita, ratkaiskoon hurskas ritari silloin lyhyesti kiistan hyvän miekkansa kärjellä."

Hänen arvoisuutensa John Stalworth Chillingly oli samaa mieltä kuin Ludwig Pyhä; muuten hän oli hyvä ja rakastettava mies. Hän edisti cricket-peliä ja muita miehen sport'ia seurakuntalaisissansa maalla. Hän oli taitava ja rohkea ratsastaja, mutta hän ei metsästänyt; hän oli hauska seuranpitäjä ja joi mielellään täyden lasillisensa. Mutta hän rakasti rauhaisaa ja sievistävää kaunokirjallisuutta ja siinä kohden hänen taipumuksensa oli vallan päin vastainen kuin olisi voinut luulla hänen jäntäreelliseen kristillisyyteensä katsoen. Hän luki paljon runoutta, mutta hän ei pitänyt Scott'ista eikä Byron'ista, jotka hänestä olivat pintapuolisia ja melskeisiä. Hän väitti, että Pope oli ainoastaan runollinen kyhäilijä ja että Wordsworth oli Englannin suurin runoilija; vanhat klassikot eivät hänestä olleet juuri minkään arvoiset; hän ei myöntänyt franskalaisilla runoilijoilla olevan mitään arvoa; hän osasi italian kieltä, mutta hän laverteli saksaa ja tahtoi mielellään ajaa jokaiseen Goethe'n Hermann ja Dorothea nimisen kirjan. Hän oli nainut pienen vaatimattoman vaimon, joka hiljaisuudessa häntä kunnioitti ja luuli ettei mikään uskonriita enää kirkossa olisi olemassa, jos hänen miehensä olisi oikealla paikallaan Canterburyn arkkipiispana; tämän suhteen hän itse oli aivan samaa mieltä kuin vaimonsa.

Paitsi näitä kolmea miespuolista Chillingly-suvun jäsentä edusti naissukua, arvollisen rouvan poissa ollessa, joka vielä eli omassa huoneessaan, kolme nais-Chillingly'ä, sir Peterin sisarta, ja kaikki kolme naimattomia. Yksi syy siihen, että he vielä olivat neitoja, oli ehkä se, että he ulkonäöltään olivat niin yhdennäköisiä, että kosija olisi ollut kahdella päällä minkä heistä hänen tulisi valita ja olisi mahdollisesti voinut pelätä että, jos hän yhden valitsisi, hän seuraavana päivänä ehkä vahingossa suutelisi toista. He olivat kaikki ko'okkaat ja laihat; heidän kaulansa olivat pitkät ja kaulain alla oli kaunis luunmuodostus. Kaikilla oli vaaleat hiukset, vaaleat silmäluomet, vaaleat silmät ja vaalea iho. He olivat aina samankaltaisissa vaatteissa, ja heidän lempivärinsä oli heleänviheriä; tässäkin tilaisuudessa olivat he niin puetut.

Samoin kuin he ulkonäöltänsä olivat yhoennäköiset, niinpä he tavallisen katselijan silmissä luonteensa ja hengenlahjojensakin puolesta olivat ihan samallaiset. Heidän ryhtinsä oli kaikin puolin hyvä; he eivät milloinkaan naisellista ujoutta unohtaneet, — he olivat varsin varovaiset muukalaisten seurassa, mutta pitivät paljon toisistaan ja sukulaisistaan sekä lemmityisistään, — he olivat hyvin hyvät köyhiä kohtaan, joita he katsoivat kuuluvaksi vallan toiseen luomisjärjestöön ja joita he kohtelivat senkaltaisella hyvyydellä, jota ihmiset järjettömiä luontokappaleita kohtaan osoittavat. Heidän ymmärryksensä oli kehitetty samojen kirjojen lukemisella, — mitä yksi oli lukenut, sitä toisetkin olivat lukeneet. Kirjat olivat jaetut pääasiallisesti kahteen luokkaan, romaaneihin ja niin sanottuihin "hyviin kirjoihin." heidän oli tapana vuorottain ottaa kirja kumpaakin lajia: toisena päivänä romaani, toisena hyvä kirja, sitten taas romaani ja niin yhä edelleen. Jos mielikuvitus maanantaina oli liiaksi kiihoittunut, jäähdytettiin se sillä tapaa tiistaina sopivaan lämpömäärään; ja jos se tiistaina siten oli jäähtynyt, niin se keskiviikkona sai haalean löylyn. Ne romaanit, joita he valitsivat, olivat kuitenkin harvoin sitä laatua, että ne kiihoittivat henkistä lämpömittaria siihen määrään, että veri olisi kuohunut; sankarit ja sankarittaret olivat säädyllisen käytöksen esikuvina. Mr James'in romaneja luettiin siihen aikaan paljon, ja he olivat kaikki yksimieliset siinä, että ne "olivat romaaneja, joita isän sopi antaa tyttäriensä lukea." Mutta vaikka tavallisen vaarinottajan ei olisi onnistunut huomata mitään eroitusta näiden kolmen naisten välillä vaan olisi sanonut, koska hän tavallisesti näki heidät viheriässä puvussa, että he olivat niin yhdennäköiset kuin marjat, oli heissä kuitenkin, kun likemmin heitä tutkisteli, idiosynkraatisia eroavaisuuksia. Miss Margaret, vanhin heistä, oli se, joka piti komentoa, hän järjesti heidän taloudelliset asiansa (he asuivat yhdessä), hoiti yhteistä rahakukkaroa ja päätti mitä oli tehtävä kun oltiin jostakin asiasta kahdella päällä, — kutsuttaisiinko mrs Se taikka Se teelle — ajettaisiinko Mary pois palveluksesta vai ei — mentäisiinkö lokakuussa Broadstair'iin vai Sandgate'en. Sanalla sanoen, miss Margaret oli perheen olennollinen tahto .

Miss Sibyl oli sävyisämpi luonnoltaan ja surullisempaa mielenlaatua; hänen mielensä oli runollinen ja hän kirjoitti tilapäärunoja. Muutamia näistä oli painettu silkkipaperille ja myyty hyvään tarkoitukseen sitä varten järjestetyissä basaareissa. Kreivikunnan sanomalehdet kehuivat runojen "ilmoittavan sivistyneen naisen hienoutta ja hyvää aistia." Molemmat toiset sisaret olivat yksimieliset siinä, että Sibyl oli perheen nero, mutta, niinkuin kaikilta neroilta, niinpä häneltäkin puuttui käytännöllistä kykyä tämän maailman suhteen.

Miss Sarah Chillingly, nuorin kolmesta sisaresta, joka nyt juuri kävi neljättäviidettä, oli sisarien silmissä suloinen hempukka, jolla ei ollut halua mihinkään, mutta joka oli niin herttainen, ettei kukaan raskinut suuttua häneen. Miss Margaret sanoi että hän oli "kevytmielinen olento." Miss Sibyl kirjoitti hänestä runon, jonka päällekirjoitus oli:

He kutsuivat hänen Sallyksi; toisten sisarten nimeä ei sillä tapaa oltu supistettu.

Sally merkitsee kiinteyttä. Mutta tätä Sallyä ei voitaisi kiinnittää toiseen kotiin, ja tuskinpa oli luultava, että hän nyt enää tulisi jättämään sitä, johon hän kuului.

Nämä sisaret, jotka kaikki olivat monta vuotta Sir Peteriä vanhemmat, asuivat kauniissa vanhanaikuisessa tiilisessä talossa, jonka takana oli iso puutarha ja joka oli maakunnan pääkaupungin etevimmän kadun varrella. Kunkin myötäjäiset nousivat 10,000 puntaan, ja jos luultu perillinen olisi voinut naida kaikki kolme, olisi hän sen tehnyt ja siten omistanut ko'otun summan, 30,000 puntaa. Mutta emme vielä ole tulleet niin pitkälle että antaisimme mormonilaisuudelle laillista arvoa, vaikka, jos yhteiskunnallinen edistyksemme yhä edelleen sujuu samaa uraa kuin nykyjään, Jumala yksin tiennee mitä voittoja esi-isäimme ennakkoluuloista meidän jälkeläistemme viisaudella voitetaan.

KOLMAS LUKU.

Sir Peter seisoi lattiallansa luoden silmänsä hänen ympärillänsä puolipiirissä istuviin vieraisin ja sanoi:

"Ystäväni, ennenkuin parlamentissä aljetaan asiaa keskustella, joka voi ehdotuksen onnistumiseen vaikuttaa, on, luullakseni, ehdotus ensin esiteltävä."

Mr Gordon Chillingly : "Minä en käsitä miksi tämä on tarpeellista, Sir
Peter. Tiedämmehän, että lapsi on olemassa."

Mr Mivers : "Nimettömyyden ylläpitäminen on hyödyllinen, jos Sir Peter mielii teollensa mainetta saavuttaa. Omne ignotum pro magnifico."

Hänen suuriarvoisuutensa John Stalworth Chillingly : "Minä en tällaista lausuntojen ruokotonta kevytmielisyyttä hyväksy. Tietysti meidän kaikkein tulee hartaasti haluta nähdä nimemme ja sukumme tulevaa edustajaa hänen varhaisimmassa elämänsä aikakaudessa. Kukapa ei tahtoisi Tigris- tahi Nil-virran lähdettä nähdä, olkoon se kuinka pieni tahansa?"

Imettäjä tuo lapsen sisään. Kaikki nousevat istualta ja kokoontuvat pojan ympärille, paitsi yksi ainoa — Mr Gordon, joka on herennyt olemasta laillinen perillinen.

Poikainen vastasi sukulaistensa katseisin halveksivalla silmäyksellä. Miss Sibyl oli se, joka ensin lausui ajatuksensa vastasyntyneen omaisuuksista. Hän sanoi juhlallisesti kuiskaten.

"Kuinka surulliselta hän näyttää. Hän näkyy olevan pahoillaan siitä, että hänen on täytynyt enkeleistä erota."

Hänen suuri-arvoisuutensa John . "Se oli kauniisti sanottu, Sibyl serkku, mutta pojan tulee rohkaista itsensä ja raivata itselleen tie muitten kuolevaisten joukossa lujalla mielellä, jos hän mielii jälleen enkelien luo palata."

Hän otti pienokaisen imettäjältä, tuuditti sitä miettiväisesti ylös alas ikäänkuin hän tahtoisi häntä punnita, ja sanoi tyytyväisesti:

"Kovin raskas! Kun hän tulee kahdenkymmenen vuotiaaksi, hän on oleva minkä väkevän nyrkkijunkkarin vertainen tahansa."

Hän astui tätä sanoessansa Gordonin luokse, joka, ikaänkuin näyttääksensä ettei hän ottanut mitään osaa sen perheen asioihin, joka tämän lapsen syntymisen kautta oli häntä niin pahoin kohdellut, oli ottanut Times-nimisen sanomalehden käteensä ja kätkenyt kasvonsa sen taakse. Pappi sieppasi pois lehden toisella kädellänsä ja piti toisella poikaista tuon vihaisen näköisen laillisen perillisen silmäin edessä, sanoen.

"Häntäkö suutelisin!" toisti Chillingly Gordon sysäten tuolinsa taaksepäin, "häntäkö suutelisin, hyi, sir, pois. En ole milloinkaan omaa poikaanikaan suudellut, enkä aijo suudella kenenkään muunkaan. Viekää hänet pois, sir; hän on ruma; hänellä on mustat silmät."

Sir Peter, joka oli likinäköinen, pani silmälasit nenälleen ja katseli likemmin vastasyntyneen lapsensa kasvoja.

"Se on totta," sanoi hän, "hänellä on mustat silmät — varsin ihmeellistä — kummallista. Hän on ensimmäinen Chillingly, jolla on mustat silmät."

"Hänen äidillänsä on mustat silmät," virkkoi Miss Margaret; "hän on siinä suhteessa äitiinsä; häneltä puuttuu Chillinglyjen hienoa kauneutta, mutta hän ei ole ruma."

"Armas lapseni!" huokaili Sibyl; "ja kuinka kiltti hän on — hän ei yhtään itke."

"Hän ei ole itkenyt eikä kitissyt siitä asti kuin hän syntyi," sanoi imettäjä; "Jumala siunatkoon pienokaista."

Hän otti lapsen papin sylistä ja järjesti hänen myssynsä koristukset, jotka olivat kurtistuneet.

"Minä olen samaa mieltä kuin Mr Shandy," sanoi Sir Peter ja asettui taas seisomaan laattialle, "siinä, näetten, että suurimpia edesvastauksia mitä isällä on, on sen nimen valitseminen, jota hänen lapsensa tulee koko elinaikansa kantaa. Ja varsinkin se on baronetien laita. Kun se peer'iä koskee, niin hänen ristimänimensä katoo hänen arvonimiensä joukkoon. Tavallinen mister ei tarvitse ristimänimeänsä käyttää, jos se on ruma tahi naurettava, hän voipi jättää sen kokonaan pois käyntikortistansa ja painattaa siihen vaan Mr Jones, Mr Ebenezer Jones'in sijaan; nimenkirjoituksessansa hän, paitsi siinä, missä laki vaatii Ebenezerin kokonaan kirjoitetuksi, saa käyttää vaan alkukirjaimen ja olla teidän nöyrä palvelijanne E. Jones, antaen teidän arvata merkitseekö E. Edwardia vai Ernestiä — viattomia nimiä, jotka eivät ole minkään lahkolaisuuden määräämiä niinkuin Ebenezer on. Jos Edward tahi Ernest niminen mies sattuu nuoruudessaan hairahtumaan, niin hänen kunniansa ei siitä ijäksi päiviksi ole tahrattu; mutta jos huomataan Ebenezerin sellaisen rikoksen tehneen, niin hän pidetään ulkokullattuna — se on yleisön mielestä samaa kuin että pyhimys osoittaa olevansa vaivainen syntinen. Mutta baroneti ei milloinkaan ristimänimestänsä pääse — sitä ei sovi jättää pois, sitä ei voi supistaa alkukirjaimeen, se astuu suoraan päivän valkeuteen; kasta hänet Ebenezeriksi, niin hän on kokonaan Sir Ebenezer nimensä kaikkine vaarallisine seurauksineen, jos nuo kiusaukset joskus saavat hänestä voiton, joille baronetitkin ovat altisna. Mutta, ystäväni, ei yksistään se vaikutus, jonka nimen ääni tekee muihin, ole tarkoilleen tutkittava; miehen nimen vaikutus häneen itseensä on kenties vieläkin tärkeämpi. Muutamat nimet elähdyttävät ja rohkaisevat kantajiansa, toiset masentavat ja lannistavat heitä; minä olen surullinen esimerkki tästä otuudesta. Peter on, kuten tiedätte, monta sukupolvea ollut meidän sukumme esikoisen ristimänimenä. Tämän nimen alttarille minuakin on uhrattu. Ei ainoakaan Sir Peter Chillingly ole missään suhteessa saavuttanut mitään mainetta säätyläistensä rinnalla. Tämä nimi on hengenvoimiani masentanut niinkuin lyijypaino. Eteväin englantilaisten joukossa ei, luullakseni, löydy yhtään ikimuistettavaa Sir Peteriä, paitsi Sir Peter Teazle, ja hänkin on olemassa ainoastaan koomillisella näyttämöllä."

Sir Peter Chillingly : "Tämä maalari ei ollut englantilainen. Hän oli syntynyt Westfalissa, joka on kuuluisa sianlihoistansa. Minä puhun nyt vaan oman isänmaamme lapsista. Tiedän kyllä, ettei tämä nimi vieraissa maissa kantajansa neroa surmaa. Mutta miksi? Muissa maissa se lausutaan eri tavalla. Pierre Corneille oli mainio mies; mutta minä jätän teidän tutkittavaksenne olisiko hän, englantilaisena ollen, voinut Peter Crow'in nimellä olla eurooppalaisen murhenäytelmän isänä?"

Mr Gordon Chillingly : "Jos mies on niin hassu — minä en sano että teidän pojastanne tulee sellaista narria, Peter-serkku —, että hän sallii nimensä äänen vaikuttaa itseensä, ja jos tahdotte että pojan tulee kääntää koko maailma ylösalaisin, niin on paras, että panette hänelle nimeksi Julius Caesar, tahi Hannibal, tahi Attila, tahi Kaarle Suuri."

Sir Peter (joka mielen tasaisuudessa on muita ihmisiä etevämpi): "Päin vastoin, jos panette miehelle nimen, jonka loistoa ja kunniaa hän ei millään muotoa voi saavuttaa eikä edes niihin vertoja vetääkään, niin muserratte hänen sen painon alle. Jos runoilija nimittäisi itsensä John Milton'iksi tahi William Shakespeare'ksi, niin hän ei uskaltaisi edes yhtä sonettia julkaista. Ei, nimen valinnassa ei tule mennä ylellisyyksiin, vaan tulee pysyä naurettavan vähäpätöisyyden ja masentavan kuuluisuuden välillä. Siitä syystä olen ripustuttanut perheen sukupuun tuolle seinälle. Tarkastakaamme sitä huolellisesti ja katselkaamme emmekö Chillinglyin taikka niiden naimisen kautta saatujen sukulaisten joukossa löydä nimeä, jota hän, joka on määrätty tulemaan perheemme pääksi, voi sopivalla arvoisuudella kantaa, nimeä, joka ei ole liian kepeä eikä liian raskas."

Sir Peter astui näin sanoen toisten etupäässä sukupuun luo — joka oli hyvästi säilynyt, perheen vaakunalla varustettu pergamenttikäärö. Tämä vaakuna oli yksinkertainen, niinkuin vanhat heraldiset vaakunat tavallisesti ovat: kolme hopea kalaa sinisellä pohjalla; kypäri muodosti aallottaren pään. Kaikki keräytyivät sukupuuta likeltä katselemaan, paitsi Mr Gordon, joka taas alkoi "Times'iä" lukea.

"En ole milloinkaan oikein voinut käsittää mitä kaloja nämä ovat," sanoi hänen suuri-arvoisuutensa John Stalworth. "Eihän toki hau'et Hotoftarein vertauskuvana olleet."

"Minä luulen, että ne ovat tuutaimia," sanoi Mr Mivers. "Tuutain on kala, joka kyllä tietää miten parhaiten hyvässä turvassa pysyy, sillä se mieluisimmin oleskelee syvissä koloissa ja piilopaikoissa."

Sir Peter : "Ei Mivers, nuo kalat ovat seipiä, eräs kalalaji, jota, kun se kerta lammikkoon on tullut, ei enää milloinkaan saa siitä pois. Alennettakoon vesi — laskettakoon se pois — sanottakoon: 'seivit ovat hävinneet,' — turhaan — niitä on siinä kuitenkin niinkuin ennenkin; ja siinä suhteessa vaakuna todella sopii meidän perheellemme. Kaikki ne rettelöt ja vallankumoukset, joita Englannissa seitsemän kuninkaan hallituksesta saakka on ollut, ovat nähneet Chillingly-suvun samalla paikalla. Normandilaiset valloittajat eivät syystä tahi toisesta heitä ryöstäneet; he saivat pitää läänityksensä Eudo Dapiferin aikana yhtä rauhallisesti kuin he olivat ne Harold kuninkaan aikana pitäneet; he eivät ottaneet osaa ristiretkiin, Ruusujen meteleihin, eikä liioin Kaarle I:sen ja parlamentin välisiin kansallissotiin. Samoin kuin salakka pysyy vedessä ja vesi pitää salakkaa alallansa, niin Chillinglytkin pitivät kiinni maasta ja maa piti heitä kiinni. Olen kenties väärässä toivoessani, että uusi Chillingly tulisi vähemmän salakan kaltaiseksi."

"Oh!" huudahti Miss Margaret, joka oli noussut tuolilta ja nenälasinsa kautta sukupuuta tarkastellut. "En näe yhtäkään kaunista ristimänimeä suvun alusta alkaen paitsi Oliverin."

Sir Peter : "Tämä Chillingly syntyi Oliver Cromwellin protektorina ollessa ja hän kastettiin Oliver'iksi kohteliaisuudesta häntä kohtaan, samoin kuin hänen isänsä, joka oli Jakob II:sen hallituksen aikana syntynyt, sai nimen Jakob. Nuo kolme kalaa ovat aina uineet myötä virtaa. Oliver. — Oliver ei ole hullumpia nimiä, mutta se osoittaa radikaalisia mielipiteitä."

Mr Mivers : "Sitä en usko. Oliver Cromwell teki pikaisen lopun radikaaleista ja heidän opeistansa; mutta kenties löydämme jonkun nimen, joka on vähemmän peljättävä ja vallankumouksellinen."

"Minä olen sen löytänyt." huudahti pappi. "Tässä on Sir Kenelm Digbyn ja Venetia Stanleyn jälkeläinen. Sir Kenelm Digby. Sen parempaa jäntäre-kristillisyyden edustajaa ei löydy. Hän tappeli yhtä hyvin kuin hän kirjoitti, hän oli haaveksiva, se on totta, mutta hän käytti itsensä kuitenkin aina niinkuin herrasmiehen tulee. Pane pojalle nimeksi Kenelm!"

"Sir Kenelm Chillingly! Se kuuluu kauniilta — kunnianarvoiselta." arveli Miss Margaret.

"Ja sillä on se etu," huomautti Mr Mivers, "että samalla kuin se on kylläksi kunniallinen vaikuttaaksensa kantajansa mieleen ja herättääksensä hänen kilpailuhaluansa, se ei kuitenkaan ole niin erinomaisen henkilön nimenä ollut, että se kaiken kilpailuhalun masentaisi. Sir Kenelm Digby oli tosin mainio ja rohkea herra, mutta mitä hänen lapsellista uskoaan sympateetiseen puuderiin y.m. koskee, niin kuka tahansa meidän aikana voisi olla jotenkin älyllinen, senvuoksi hirviö olematta. Päättäkäämme panna hänelle nimeksi Kenelm."

"Nimi Kenelm," sanoi hän kotvasen vaiti oltuansa, "herättää varsin omituisia aate-yhdistyksiä, ja minä pelkään, että Sir Kenelm Digby ei sopivaa vaimoa valinnut. Kaunis Venetia ei ollut parempi kuin hänen tuli olla; ja minä toivoisin ettei perilliseni antaisi kauneuden vietellä itseänsä, vaan toivoisin, että hän naisi vaimon, jolla on arvollinen luonne ja sopiva ryhti."

"Mutta," sanoi Sir Peter, "minulla itsellä on ovat aatteeni, ja sehän voi olla kyllä viatonta; mitä avioliittoon tulee, niin poika ei voi huomenna naida, jotta meillä on kyllä aikaa siitä asiasta neuvoitella. Kenelm Digby oli mies, josta jokainen perhe voi ylpeillä; ja, niinkuin sanotte, Margaret sisar, Kenelm Chillingly on hänen nimensä oleva!"

Poikainen sai tämän päätöksen mukaan kasteessa nimen Kenelm, jonka juhlamenon jälkeen hänen kasvonsa kävivät entistä pitemmiksi.

VIIDES LUKU.

Ennenkuin sukulaiset lähtivät pois, Sir Peter pyysi Mr Gordonin tulemaan kanssaan kirjastoon.

"Serkkuni," sanoi hän ystävällisesti, "minä en tahdo teitä soimata siitä ett'ette osoita sukulaisrakkautta eikä tavallista ihmisellistäkään rakkautta vastasyntynyttä kohtaan."

"Soimatako minua, Peter serkku. Enpä luule teillä olevan syytä siihen. Minä osoitan sen verran sukulaislempeä ja inhimillistä rakkautta kuin minulta asiain-haarain mukaan voidaan vaatia."

"Minä myönnän," sanoi Sir Peter sävyisästi kuin ainakin, "että pienen kansalaisen syntyminen mahtoi olla teistä ikävä tapaus, kun jo neljätoista vuotta olen naimisissa ollut eikä minulla tähän saakka ole lapsia ollut. Mutta koska olen teitä monta vuotta nuorempi ja luonnon järjestyksen mukaan tulen jäämään eloon teidän jälkeenne, niin tappio koskee enemmän poikaanne kuin teitä itseä, ja siitä tahtoisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne. Te tunnette järin hyvin ne ehdot, joilla minä tilani omistan, tietääksenne ett'ei minulla laillisesti ole oikeutta tehdä mitään testamenttia teidän poikanne hyväksi. Vastasyntyneen tulee vastaanottaa tila velattomana. Mutta minä tahdon tästä päivästä alkaen panna osan tuloistani säästöön joka vuosi teidän poikaanne varten; ja vaikka mielelläni oleskelen osan vuodesta Londonissa, tahdon kuitenkin nyt luopua siellä olevasta talostani. Jos elän niin monta vuotta kuin psalmista sanoo ihmisen tavallisesti elävän, voin siten ko'ota pojallenne melkoisen summan, joka on hänelle oleva jonkimoisena korvauksena."

Mr Gordonia tämä aulis tarjous ei yhtikään lepyttänyt. Hän vastasi kuitenkin tavallista kohteliaammin.

"Poikani tulee olemaan hyvin kiitollinen teitä kohtaan, jos hän milloinkaan tulisi teidän testamenttiänne tarvitsemaan."

"Suuri joukko lapsia kuolee ennenkuin yhdenkolmatta vuotiaaksi pääsevätkään."

"Niin on, mutta olen kuullut että teidän poikanne on erittäin kaunis ja terve lapsi."

"Minun poikani, Peter serkku. Enhän minä omaa poikaani tarkoittanutkaan, vaan teidän. Teidän pojallanne on iso pää. Minua ei kummastuttaisi, jos siinä olisi vettä. Minä en tahdo teitä huolestuttaa, mutta hän voi helposti kuolla, ja siinä tapauksessa ei ole luultava että Lady Chillingly tulee antamaan teille toisen. Suokaa siis anteeksi, että minä vielä pidän oikeuksiani tarkalla silmällä; ja vaikka se koskee minuun kipeästi, täytyy minun kuitenkin kieltää teitä hakkaamasta ainoatakaan puikkoa kasvavasta metsästä."

"Te puhutte joutavia, Gordon. Minä olen tilani omistaja koko ikäni, eikä minua tuhlaajaksi soimata; ja saan hakata vaikka koko metsän, paitsi ne vesakot, jotka ovat istutetut koristusta varten."

"Minun neuvoni on ett'ette sitä tee, Peter serkku. Olen jo ennen kerta sanonut teille, että tahdon antaa oikeuden tutkia asiaa, jos pakoitatte minua siihen — kaikessa ystävyydessä tietysti. Mikä on oikeus se on oikeus, ja jos minua pakoitetaan oikeuttani suojelemaan, niin luotan siihen, että te olette liian ylevämielinen antaaksenne kansliaoikeuden julistuksen vähentää sukulaisrakkauttanne minua ja omaisiani kohtaan. Mutta hevoseni vartoo. En uskalla junasta jäädä."

"Teillekö kättä — tietysti — tietysti. Olin juuri unohtaa, käydessäni huoneissa täällä olen huomannut niiden kaikin mokomin korjausta tarvitsevan. Onhan velvollisuutenne ylläpitää ne? Hyvästi!"

"Tuo mies on oikea metsäsika," sanoi Sir Peter itsekseen, kun hänen serkkunsa oli lähtenyt; "ja jos on vaikea ajaa tavallista sikaa sille tielle, johon se ei tahdo mennä, niin on vallan mahdotonta saada metsäsikaa taipumaan kenenkään tahdon mukaan. Mutta hänen poikansa ei pidä kärsiä isänsä raakamaisuuden takia; ja minä tahdon katsoa, mitä voin säästää häntä varten. Kyllä se kuitenkin Mr Gordonille on kovin ikävä asia. Gordon raukka! — mies parka! — Toivon kuitenkin ettei hän minua oikeuteen vedä. Minä vihaan kaikkia oikeuksia."

KUUDES LUKU.

Entisen perillisen kolkkoa ennustusta vastoin nuori Chillingly rauhallisesti ja vakaasti jopa arvoisestikin kävi inhimillisen olemisen lapsuuden-opintojen läpi. Hän vastaanotti filosofillisella mielenmaltilla vihmarokon ja tukkoyskän. Hän saavutti vähitellen puheen taidon, mutta hän ei juuri aivan ylellisesti tätä ihmisen erityistä ominaisuutta käyttänyt. Lapsuutensa ensimmäisinä vuosina hän puhui niin vähän kuin olisi hän liian aikaisin Pythagoraan koulua käynyt. Mutta selvää oli, että hän puhui vähemmän, voidaksensa sitä enemmän ajatella. Hän otti tarkan vaarin kaikesta ja mietti huolellisesti mitä oli vaarinottanut. Kahdeksan vuoden ikäisenä hän alkoi puhua sujuvammin ja vapaammin ja silloin hän kerta hämmästytti äitiänsä kysymällä:

Lady Chillingly — olin vähällä sanoa riensi, mutta Lady Chillingly ei milloinkaan rientänyt — Lady Chillingly liukui vähemmän tyyneesti ja hiljaisesti kuin hänen tapansa oli Sir Peterin tykö ja sanoi, kertoen poikansa kysymyksen.

"Poika alkaa saattaa meitä pulaan, hän on liian viisas vaimon kasvatettavaksi, hän on kouluun pantava."

Sir Peter oli samaa mieltä. Mutta mistä kummasta lapsi oli löytänyt niin pitkän sanan kuin "personallisuus" ja kuinka niin omituinen ja sekava viisausopillinen kysymys oli hänen päähänsä joutunut? Sir Peter kutsutti Kenelmin tykönsä ja sai tietää, että poika, joka vapaasti sai kirjastossa oleskella, oli lukenut Locke'n kirjoittaman kirjan "Inhimillisistä älynvoimista", ja oli valmis kiistämään tämän filosofin kanssa synnynnäisistä aatteista.

"Jokainen toivo on aate; ja jos minä kohta synnyttyäni toivon ravintoa sekä kohta tiesin mihin minun oli kääntyminen sitä saadakseni, vaikk'ei kukaan ollut minulle sitä opettanut, niin olihan minussa synnynnäinen aate jo maailmaan tullessani."

Vaikka Sir Peter oli taitava viisaustieteen alalla, hän kuitenkin joutui hämillensä, kynsi korvallistansa saamatta mitään sopivaa vastausta aatteen ja vainun eroituksen suhteen.

"Lapseni," sanoi hän vihdoin, "sinä et tiedä mistä puhut; nouse mustan virkkusi selkään ja mene ratsastamaan; minä kiellän sinua lukemasta ainoaakaan kirjaa, jota et minulta tahi äidiltäsi ole saanut. Mene matkaasi nyt."

SEITSEMÄS LUKU.

Sir Peter käski valjastaa hevoset vaunujen eteen ja lähti ko'okkaan papin tykö. Tämä uskalias hengellinen mies asui moniaan peninkulman päässä Exmundham Hall'ista ja oli ainoa serkuista, jonka kanssa Sir Peterin oli tapa neuvoitella perheasioistansa.

Pappi istui työhuoneessansa, joka huone osoitti että sen asukas ei juuri papillisia toimia rakastanut. Uunin yläpuolella riippui miekkailu-aseita, sellaisia hansikoita, joita käytetään nyrkkisillä ollessa, ja kaikellaisia kapineita voimistelua varten; cricket-nuijia ja kalaverkkoja oli joka nurkassa. Seinillä oli useampia kuvia; Mr Wordsworth'in kuva, jonka kummallakin puolella oli kahden kuuluisan hevosen kuvat; Leicester nimisen sonnin kuva, josta sonnista pastori, joka itse hoiti pappilan maata ja sen hyvillä laitumilla syötti karjaansa, oli saanut palkinnon eräässä kreivikunnan eläinnäyttelyssä; tämän eläimen molemmin puolin oli Hookerin ja Jeremy Taylorin muotokuvat. Siellä oli pieniä kirjahyllyjä, joilla oli kaikellaisia kirjoja. Avonaisessa ikkunassa oli kukkasia, jotka par'aikaa kukkivat. Pastorin kukkasia yleiseen kehuttiin kauneudestaan.

Koko huone todisti, että asukas oli henkilö, joka eli säännöllisesti ja oli tavoiltaan hauska ja miellyttävä.

"Serkkuni," sanoi Sir Peter, "minä olen tullut tänne neuvoittelemaan teidän kanssanne." Ja hän kertoi nyt kuinka ihmeellisen aikaiseen kehittynyt Kenelm Chillingly oli. "Te näette että nimi alkaa vaikuttaa melkein liiaksi häneen. Hän on kouluun pantava; mutta mihin kouluun? yleiseenkö vai yksityiseen?"

Hänen arvoisuutensa John Stalworth: "On paljon sanottavaa molempain suhteen sekä hyvää että pahaa. On hyvin luultavaa että Kenelmin liiallinen oman personallisuutensa arvosteleminen yleisessä koulussa masentuisi; hän pikemmin kadottaisi personallisuutensa siellä. Pahin kohta yleisessä koulussa on se, että poikaan juurrutetaan jonkimoinen yhteinen luonne yksityisen luonteen sijaan. Opettaja tietysti ei voi odottaa kunkin pojan luonnollisten taipumusten kehkeymistä. Kaikki sielut viskataan siellä suureen myllyyn ja tulevat sieltä enemmän tai vähemmän yhdenkaltaisina. Olkoon poika Etonissa viisas tai tuhma, kumpaisessakin tapauksessa hän selvään on Etonilainen. Yleinen koulu kypsyttää taidollisuutta, mutta tukehduttaa neron. Sitä paitsi voi yleinen koulu kehoittaa ainoaa poikaa, joka on suuren tilan perillinen, joka tila kerta on kokonaan hänen haltuunsa joutuva, huolettomuuteen ja vallattomuuteen, ja teidän tilanne vaatii huolellista hoitoa eikä salli perillisen tehdä turhamaista velkaa. Minä siis en soisi että Kenelm pantaisiin yleiseen kouluun."

"Odottakaa!" huudahti pastori; "yksityisellä koulullakin on haittansa. Harvoin voipi siittää suuria kaloja pienissä lammikoissa. Yksityisissä kouluissa on kilpailu hyvin vähäinen ja pontevuus rajoitettu. Opettajan puoliso sekaantuu tavallisesti asiaan ja hemmoittelee poikia. Näissä oppilaitoksissa ei ole kyllin miehuutta; pojat eivät saa leikkiä ja hyvin vähän he saavat tapella. Reippaasta pojasta tulee nenäkäs lurjus; vähemmillä luonnonlahjoilla varustetusta pojasta tulee hyvästi kasvatettu nuori lady housuissa. Siinä järjestössä ei ole mitään jäntevyyttä. Kenelm Digbyn nimikko ja jälkeläinen ei suinkaan ole pantava yksityiseen kouluun."

"Teidän sanoista päättäen," sanoi Sir Peter omituisella myöntäväisyydellään, "Kenelm Chillinglyn siis ei ensinkään tule käydä koulua."

"Voipi näyttää siltä," sanoi pastori suoraan; "mutta asiaa tarkemmin miettiessä löytyy kuitenkin keskisuunta. On kouluja, joilla on sekä yleisien että yksityisien koulujen parhaat ominaisuudet, jotka ovat kyllin suuret elähdyttääksensä ja kehittääksensä hengen ja ruumiin voimia, mutta jotka eivät kuitenkaan ole niin järjestetyt, että sulattaisivat kaikki luonteet yhdessä sulattimessa. On esimerkiksi koulu, jossa tällä hetkellä on yksi Europan etevimpiä koulumiehiä pää- opettajana — koulu, josta muutamat kasvavan sukupolven mainioimmista miehistä ovat lähteneet. Opettaja näkee heti paikalla onko poika lahjakas, ja pitää erityistä huolta hänen kasvatuksestansa. Hän ei opeta ainoastaan hexameteria ja sappholaista runolajia. Hän opettaa sekä vanhaa että uutta kirjallisuutta. Hän on hyvä kirjailija, mainio arvostelija — ihailee Wordsworthia. Hän kehoittaa poikia ruumiin-harjoituksiin, hänen oppilaansa tietävät miten heidän tulee nyrkkiänsä käyttää, eikä heidän ole tapa kirjoittaa reverssiä ennenkuin ovat viidentoista vuoden vanhat. Merton-koulu on Kenelmille vallan sopiva."

"Kiitoksia," sanoi Sir Peter. "On erittäin hauska tässä elämässä että on joku, joka voi päättää tällaisia asioita meille. Minä olen itse hyvin epävakainen ja annan tavallisissa kohdissa mielelläni Lady Chillinglyn hallita minun puolestani."

"Ettehän te olekaan naimisessa Lady Chillinglyn kanssa. Mutta menkäämme nyt puutarhaan teidän kukkianne katselemaan."

KAHDEKSAS LUKU.

Tuo nuori Lockea vastaan väittäjä lähetettiin Merton-kouluun ja pantiin, ansioidensa mukaan, alimpaan luokkaan. Kun hän tuli kotiin jouluksi, oli hän entistä kolkompi — hänen kasvonsa ilmoittivat syvää surua. Hän sanoi kuitenkin, että hänestä oli hauska käydä koulua, ja vältti kaikkia kysymyksiä siitä asiasta. Mutta varhain seuraavana aamuna hän nousi mustan ponynsa (pikku hevosen) selkään ja ratsasti pappilaan. Kunnioitettava pastori oli karjatarhassansa, jossa hän katseli härkiänsä, kun Kenelm lyhyesti puhutteli häntä sanoilla:

"Sir, minä olen häväisty, ja se on tuottava minulle kuoleman jos te ette auta minua hyvittämään itseäni omissa silmissäni."

Kohta heidän tultuansa huoneesen ja pastorin huolellisesti lukittua oven, hän otti pojan kädestä kiinni, käänsi hänet vasten päivää ja näki kohdakkoin että joku huoli hänen mieltänsä kalvasi. Pastori taputti häntä leuan alta ja sanoi ystävällisesti. "Kohoita päätäsi, Kenelm. Minä olen vakuutettu siitä ettet ole tehnyt mitään herrasmiehelle sopimatonta."

"En tiedä. Minä olen tapellut erään pojan kanssa, joka ei ollut paljon isompi minua, ja minä olen saanut selkääni. Minä en kuitenkaan antautunut, toiset pojat nostivat minun ylös, sillä en enää pysynyt jaloillani — ja tuo poika on ylpeä veijari — hänen nimensä on Butt — hän on tuomarin poika — ja hän löi minua monta kertaa päähän — ja minä olen vaatinut häntä tappeluun tulevana lukukautena — ja jollette auta minua antamaan hänelle selkään, niin en milloinkaan enää tule kelpaamaan mihinkään tässä elämässä. Se on särkevä minun sydämeni."

"Minua ilahduttaa se että sinulla oli rohkeutta vaatimaan häntä uuteen tappeluun. Näytäpäs minulle miten sinä nyrkkiäsi puristat. Niin, se oli jotenkin hyvin tehty. Asetu nyt tappelu-asemaan ja hyökkää minun päälleni — kovaa — kovemmin! Ah, se ei kelpaa. Sinun tulee tehdä iskusi niin suoraan kuin nuoli. Etkä seisokaan oikein. Odotapas — niin. Nojaa vasempaan jalkaan — oikein! Pane nyt nämä hansikat käteesi, niin minä opetan sinua nyrkittelemään."

Viisi minuuttia sen jälkeen Mrs John Chillingly tuli huoneesen, kutsumaan miestänsä aamiaiselle, ja seisahtui hämmästyneenä kun näki miehensä paitahihasillaan väistävän Kenelmin nyrkkiä; poika hyökkäsi hänen päällensä niinkuin nuori tiikeri. Hyvä pastori mahtoi tosin tällä hetkellä näyttää hyvältä jäntärekristillisyyden edustajalta, mutta ei sellaisen kristillisyyden edustajalta, josta tehdään Canterburyn arkkipiispoja.

"Jumala armahtakoon minua!" änkytti Mrs John Chillingly; ja sitten hän, niinkuin vaimon sopii, riensi miehensä avuksi, tarttui Kenelmiin ja pudisti häntä aika lailla. Pastori, joka ali vallan hengästyksissään, ei ollut pahoillansa tästä keskeyttämisestä, vaan käytti tilaisuutta pannaksensa takin päällensä ja sanoi. "Aloitetaan huomenna taas. Tule nyt sisään suurukselle." Mutta suuruksella oltaessa Kenelm yhä näytti alakuloiselta, puhui vähän ja söi vielä vähemmän.

Niin pian kun oli syöty, vei hän pastorin puutarhaan ja sanoi. "Minä tulin ajatelleeksi, sir, että kenties ei ole oikein tehty Buttia kohtaan, että minä harjaannun nyrkkitappeluun; ja jos se on väärin, niin minä mieluisemmin en tahtoisi —"

"Ojenna minulle kätesi, poikani!" huudahti pastori ihastuneena. "Nimi Kenelm ei ole turhan vuoksi sinulle annettu. Miehen luonnollinen toivo, hänen ollessaan tappeluun kykenevä elävä olento (ominaisuus, jossa hän, luullakseni, voittaa kaikki muut elävät olennot, paitsi peltopyytä ja kukkoa) on lyödä vastustajaansa. Mutta sen miehen luonnollinen toivo, jota me sanomme herrasmieheksi, on lyödä vastustajaansa rehellisellä tavalla. Herrasmies tahtoo ennemmin tulla rehellisellä tavalla lyödyksi, kuin lyödä vastustajaansa epärehellisellä tavalla. Eikö niin ole sinunkin mielestäsi?"

"On," vastasi Kenelm vakaasti; ja sitten hän filosofillisesti lisäsi. "Ja vallan selväähän se on; sillä jos minä epärehellisellä tavalla lyön kumppania, niin enhän minä todella lyökään häntä."

"Hyvä! Mutta otaksu että sinä ja joku toinen poika päätätte likemmin tarkastaa Caesar'in kommentarioita tahi kertomataulua, ja toinen poika on parempi-päinen kuin sinä, mutta sinä olet lukenut läksysi ja hän ei; sanoisitko silloin, että petollisesti voitat hänet?"

"Se, joka soveltuu aivonne käyttämiseen, voi myöskin soveltua nyrkkienne käyttämiseen. Ymmärrätkö minua?"

"Sinun nimikkosi, Sir Kenelm Digbyn, aikana herrasmiehet kantoivat miekkoja, ja he oppivat niitä käyttämään, sillä heidän täytyi, jos riita syntyi, niitä käyttää. Nyt ei kukaan, ainakaan ei Englannissa, taistele miekalla. Meidän aikamme on demokraatinen, ja jos tapellaan ensinkään, niin ollaan rajoitetut nyrkkien käyttämiseen, ja jos Kenelm Digby oppi miekkailemaan, niin Kenelm Chillinglyn täytyy oppia nyrkkitappelua; ja jos herrasmies tappelussa voittaa ajurin, joka on kahta vertaa häntä isompi, mutta ei ole oppinut nyrkkitaistelua, niin se ei ole petollista, se on vaan todistus siitä että tieto on valtaa. Tule huomenna taas oppimaan nyrkkitaistelua."

Kenelm nousi jälleen ponynsa selkään ja palasi kotiin. Hän löysi isänsä kävelemästä kirja kädessä puutarhassa. "Isä," sanoi Kenelm, "kuinka herrasmies kirjoittaa toiselle, jonka kanssa hän on joutunut riitaan, ja kun hän ei tahdo sopia, vaan hänellä on riidasta jotain sanottavaa, jota toisen herrasmiehen tulee saada tietää?"

"Noh, minä muistan kuulleeni teidän sanoneen vähää ennen kuin lähdin kouluun, että olitte riidassa Lord Hautfordin kanssa, ja että hän oli aasi, ja että aioitte kirjoittaa hänelle ja sanoa sen hänelle. Kun te kirjoititte, sanoitteko todella, 'Te olette aasi?' Sillä tavallako herrasmiehet kirjoittavat toisillensa?"

"Sinä te'et toden totta kummallisia kysymyksiä, Kenelm. Mutta sinä et voi liian aikaisin oppia, että iva on sivistyneille mitä herjapuhe on roistoväelle; ja kun herrasmies pitää toista herrasmiestä aasina, hän ei suoraan sitä sano — hän lausuu sen niin kohteliailla sanoilla kuin suinkin voi. Lord Hautford kieltää minua pyytämästä rautuja eräästä joesta, joka juoksee hänen tiluksensa läpi. Minä en joesta välitä, mutta minulla on kieltämättä oikeus kalastaa siinä. Hän oli aasi kun rupesi siitä riitelemään, sillä jos hän ei olisi sitä tehnyt, minä en olisi oikeuttani käyttänyt. Koska hän tahtoi sitä minulta evätä, niin minun täytyi pyytää hänen rautujansa."

"Jotain tähän suuntaan. 'Sir Peter Chillingly tervehtii nöyrimmästi Lord Hautfordia ja katsoo sopivaksi ilmoittaa, että hän on neuvoitellut etevimpäin lakimiesten kanssa kalastus-oikeudestansa, ja toivoo, että hänelle suodaan anteeksi, jos hän rohkenee sanoa, että Lord Hautfordin tulisi kysyä neuvoa lakimieheltänsä, ennenkuin hän päättää evätä minulta tätä oikeutta."

"Mr Chillingly tervehtii nöyrimmästi Mr Buttia ja katsoo sopivaksi ilmoittaa, että hän opettelee nyrkkitaistelua, ja toivoo että hänelle suodaan anteeksi, jos hän rohkenee sanoa, että Mr Buttin tulisi itse opetella ennenkuin hän rupee tappelemaan Mr Chillinglyn kanssa tulevana lukukautena."

"Isä," sanoi Kenelm seuraavana aamuna, "minä tahdon kirjoittaa koulukumppanille, jonka nimi on Butt; hän on lakimiehen poika. Minä en tiedä mihin minun tulee lähettää kirje."

"Siitä kyllä saamme selvän," sanoi Sir Peter. "Tuomari Butt on etevä
mies ja hänen adressinsa löydämme kalenterista." Adressi löydettiin —
Bloombury Square, ja Kenelm kirjoitti tämän adressin kirjeen päälle.
Asianomaisessa ajassa hän sai seuraavan vastauksen.

Tämän kohteliaan kirjeen vastaanotettuansa Kenelmin epäykset katosivat ja hän otti joka päivä tuntia jäntärekristillisyydessä.

Kenelm palasi kouluun ja hänen otsaltansa olivat kaikki huolenpidot kadonneet, ja kolme päivää sen jälkeen hän kirjoitti hänen arvoisuutensa John'ille.

"Hyvä Sir, — Minä olen voittanut Buttin. Tieto on valtaa.
Teidän uskollinen Kenelm."

Siitä ajasta Kenelm menestyi. Mainiolta opettajalta tuli kiitoskirjeitä Sir Peterille niinkuin rakeita. Kuudentoista-vuotiaana Kenelm oli etevin oppilas koulussa, ja kun hän vihdoin erosi siitä, toi hän mukanansa seuraavan kirjoituksen Orbilius'eltansa Sir Peterille, erittäin merkitty sanalla 'yksityisesti'.

"Hyvä Sir Peter Chillingly! — Minä en milloinkaan ole ollut niin levoton yhdenkään oppilaani tulevaisuuden suhteen, kuin teidän poikanne. Hän on niin hyväpäinen, että hänestä helposti voi tulla mainio mies. Hän on niin omituinen, että hän luultavasti tulee tunnetuksi maailmassa ainoastaan originaalina. Kuuluisa opettaja, tohtori Arnold, sanoo, että eroitus poikien välillä ei niin paljon riipu taidollisuudesta kuin pontevuudesta. Teidän pojallanne on taitoa, on pontevuutta — mutta kuitenkin hän kaipaa jotain voidaksensa menestyä elämässä; häneltä puuttuu kykyä olla yhdessä ihmisten kanssa. Hän on luonteeltaan surumielinen ja sen vuoksi hän karttaa muita ihmisiä. Hän ei tahdo toimia yhtäpitäväisesti muiden kanssa. Hän on kyllä rakastettava; toiset pojat pitävät hänestä, varsinkin pienemmät, joille hän on jonkimoinen uros; mutta hänellä ei ole yhtään hyvää ystävää. Mitä koulu-tietoihin tulee, hän voisi kohta lähteä yliopistoon ja varmaan suorittaa loistavan tutkinnon, jos hän viitsisi olla ahkera. Mutta jos minä rohkenen neuvoa antaa, niin ehdoittelisin, että hän saisi käyttää kaksi ensimmäistä vuotta nähdäksensä vähän enemmän todellisesta elämästä ja saavuttaaksensa tarpeellisia tietoja sen käytännöllisistä esineistä. Lähettäkää hänet jonkun yksityisopettajan tykö, joka ei ole kirjakoi, vaan tiedokas ja maailmaa kokenut mies; on sitä parempi jos hän asuu pääkaupungissa. Sanalla sanoen, nuori ystäväni ei ole muiden poikien tapainen; ja minä pelkään, että hän, vaikka varustettu lahjoilla, jotka voisivat tehdä hänestä jotain elämässä, ei tule toimittamaan mitään, jollette saa häntä muiden ihmisten kaltaiseksi. Suokaa anteeksi, että näin rohkeasti uskallan kirjoittaa, vaan minun erinomainen osanottoni poikanne kohtaloon on saattanut minun tähän. — Minulla on kunnia, hyvä Sir Peter, olla teidän nöyrä palvelijanne

Tämän kirjeen johdosta Sir Peter ei kuitenkaan pitänyt perhe-neuvoittelua, sillä hän ei katsonut kolmen naimattoman sisarensa voivan mitään käytännöllistä neuvoa antaa. Ja mitä Mr Gordoniin tulee, niin tämä herrasmies oli vetänyt hänen oikeuteen metsä-asian takia ja siellä joutunut tappiolle, jonka jälkeen hän oli kirjoittanut Sir Peterille ettei hän enää pidä häntä serkkunansa ja että hän ylenkatsoo häntä ihmisenä — ei aivan näillä sanoin, vaan enemmän teeskennellyllä tavalla ja senkautta kirje myöskin oli enemmän loukkaava. Mutta Sir Peter kutsui Mr Mivers'in tulemaan viikkokaudeksi metsästämään ja pyysi hänen arvoisuutensa John'inkin luoksensa.

Mr Mivers tuli. Ne kuusitoista vuotta, jotka olivat kuluneet siitä kuin hän ensin esiteltiin lukijalle, eivät olleet vaikuttaneet mitään näkyvää muutosta hänen ulkomuotonsa suhteen. Yksi hänen väitteitänsä oli että maailman miehen tulee nuoruudessaan näyttää vanhemmalta kuin hän on ja keski-ikäisenä ollen, sekä siitä kuolinpäiväänsä saakka, nuoremmalta. Ja hän ilmaisi salaisuuden tämän saavuttamiseen näissä sanoissa. "Käyttäkää valetukkaa aikaisin, niin ette milloinkaan tule harmaapäiseksi."

Vastoin muita filosofia, Mivers käytännöllisesti ohjeitansa käytti; ja hän rupesi nuoruudessaan pitämään valetukkaa, joka ei ajan kuluessa muuttunut; se ei ollut kihara eikä kauniin-värinen, vaan suora ja yksinkertainen. Hän näytti kolmenkymmenenviiden vuotiaalta sinä päivänä, jolloin hän kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana pani valetukan päähänsä. Hän näytti olevan kolmenkymmenenviiden vuotias nyt viidenkymmenenyhden vuotiaana.

"Minä aion koko ikäni olla kolmenkymmenenviiden vuotias," sanoi hän. "Sen parempaa ikää ei ole. On mahdollista että tullaan sanomaan minua vanhemmaksi, mutta minä en sitä myönnä. Ei kenenkään tarvitse itseänsä tuomita."

Mr Mivers'illä oli muutamia muitakin mietelmiä tämän tärkeän asian suhteen. Yksi oli. "Älkää milloinkaan suostuko olemaan kipeä. Älkää milloinkaan sanoko ihmisille ettette ole terve; älkää milloinkaan myöntäkö sitä itsellenne. Sairaus on niitä asioita, joita ihmisen periaatteen johdosta alusta asti tulee vastustaa. Mutta hoitakaa ruumistanne hyvin, ja kun olette tulleet huomanneeksi mitkä tavat ovat sille sopivimmat, niin pysykää niissä niin tarkoin kuin ikinä voitte." Mr Mivers ei olisi luopunut kävelymatkastansa puistossa ennen aamiaista vaikka hän ajamalla rattailla St. Giles'iin olisi voinut pelastaa Londonin kaupungin tulipalosta.

Toinen hänen mietelmiänsä oli. "Jos mielitte pysyä nuorena, niin asukaa suuressa kaupungissa; älkää milloinkaan viipykö enemmän kuin muutaman viikon kerrallaan maalla. Ottakaa kaksi ruumiin-rakennuksensa puolesta samankaltaista kahdenkymmenenviiden vuotiasta miestä; pankaa toinen asumaan Londoniin viettämään säännöllistä klubi-elämää; lähettäkää toinen johonkin seutuun maalla, jota muka sanotaan 'terveelliseksi.' Katselkaa näitä miehiä, kun ovat päässeet neljänkymmenenviiden vuotiaiksi. Londonilainen on muodoltaan samallainen kuin ennen, maalaisella on vatsa. Londonilaisen iho on hieno ja kaunis, maalaisen kasvot ovat ruskeankelmeät ja kukatiesi suomuiset."

Kolmas väite oli. "Älkää menkö naimiseen; ei mikään tee miestä niin vanhaksi kuin aviollinen onni ja isän velvollisuudet. Älkää milloinkaan tuottako itsellenne paljon huolta, ja supistakaa elämänne mitä vähimpään tilaan. Miksi lisätä kannettavanne vaimon sängyn ja hattulippaan sisällöllä ja niillä matkakapineilla, joita lastenkamaria varten tarvitaan. Karttakaa kunnianhimoa — se on niinkuin leinitauti. Se ottaa suuren osan miehen elämää, eikä anna hänelle mitään, jota kannattaa pitää, ennenkuin hän on herennyt nauttimasta sitä."

Toinen hänen mielilauseensa oli tämä. "Terve henki pitää ruumiin terveenä. Huokukaa sisäänne päivän aatteet, luovuttakaa itsestänne eilispäivän aatteet. Mitä huomispäivään tulee, on kyllä aika sitä ajatella, kun se tulee täksipäiväksi."

Näiden sääntöjen noudattamisella säilytettyänsä itsensä, Mr Mivers tuli Exmundhamiin niinkuin totus, teres, vaan ei rotundus — kohtalaisen pitkä, hoikka, suora varreltaan; kasvot olivat kauniit mutta lakastuneet, huulet ohuet ja niiden sisäpuolella kaksi erinomaisen hyvää, jopa valkeata hammasriviä, joista hänen ei kuitenkaan tullut kiittää ketäkään hammaslääkäriä. Näiden hampaitten takia hän inhosi happamia viinejä, varsinkin kaikellaisia Rheinin viinejä, makeisia ja happamia liemiä. Hän joi teetätin kylmältä. "On kaksi asiaa elämässä," sanoi hän, "joita viisaan kaikin mokomin tulee huolellisesti suojella: vatsansa lämpö ja hampaittensa emalji. Toisiin tautiin voipi hankkia apua, mutta ei löydy mitään apukeinoa umpitautiin ja hampaankolotukseen."

Kirjailijana, vaan samalla maailman miehenä, hän oli niin kehittänyt henkeänsä molemmissa näissä omaisuuksissa, että hän ensinmainitun omaisuuden takia oli peljätty, ja toisen takia suosittu. Kirjailijana hän ylönkatsoi maailmaa; maailman miehenä hän halveksi kirjallisuutta. Molempain ominaisuuksien edustajana hän kunnioitti itseänsä.

YHDEKSÄS LUKU.

Illalla, kolmantena päivänä Mr Mivers'in tulon jälkeen istui hän, pastori ja Sir Peter viimeksi-mainitun salissa, pastori nojatuolissa tulen ääressä tupakoiden lyhyestä piipusta; Mivers oli pitkällään sohvalla vetäen sisäänsä tuoksun lempitupakastaan. Sir Peter ei milloinkaan tupakoinut. Pöydällä oli konjakkia, kuumaa vettä ja sitronia. Pastori oli kuuluisa totinvalmistamisen taidossa. Vähän väliä pastori maisteli totiansa, ja Sir Peter teki samoin. Vaikka ei niin usein. Turhaa on mainita että Mr Mivers inhosi totia; mutta tuolilla hänen vieressänsä oli juomalasi ja karafinillinen jääkylmää vettä.

Sir Peter: — "Serkku Mivers, teillä on nyt ollut aikaa tutkia Kenelmiä ja verrata hänen luonnettaan siihen kuin se tohtorin arvelun mukaan on."

Sir Peter: — "Minä kysyn teiltä, maailmaa kokeneelta mieheltä, mitä minun teidän mielestänne tulee tehdä pojan kanssa. Lähetänkö minä hänet sellaisen opettajan tykö kuin tohtori neuvoo? John serkku ei ole samaa mieltä kuin tohtori ja arvelee että Kenelmin omituisuudet ovat etevät tavallansa, joita ei tule liian aikaisin poistaa sen kautta että hän tulee pintapuolisten opettajain ja Londonin katujen yhteyteen."

"Niin," toisti Mr Mivers entistä väsyneempänä. Hetken kuluttua hän lisäsi. "John pastori, antakaas kuulla mitä teillä on sanomista."

Pastori pani piippunsa pois, tyhjensi neljännen totilasinsa ja alkoi sitten, työntäen päätänsä taaksepäin samalla tavoin kuin kuuluisa Coleridge, kun hän alkoi monologin, puhuen hiukan nenään.

Mr Mivers kohautti olkapäitänsä, kääntyi sohvalla ja ummisti silmänsä niinkuin mies, joka on myöntynyt saarnaa kuulemaan.

"Minä tiesin, että kaste oli tuleva," sanoi Mivers. "Pyhkikää pois se, niin olette hyvä; ei mikään ole niin epäterveellistä. Me tiedämme ennakolta mitä aiotte sanoa, jotenkin näin. Kun nuorukainen on kuudentoista vuotias, on hän hyvin kokematon; hän on silloin — jatkakaa — mitä?"

"Jos aiotte keskeyttää minua röyhkeästi kun ainakin," sanoi pastori, "miksi tahdotte kuulla minun mielipidettäni?"

"Se oli erehdys, minä myönnän sen; mutta kuka kumma taisi aavistaa, että alottaisitte tuollaisella koru-kielellä. Elämän aamu toden totta! uh!"

"Serkku Mivers," sanoi Sir Peter, "te ette nyt arvostele John'in puhetapaa 'The Londonerissa', ja minä pyydän teitä muistamaan, että minun poikani elämän aamu on tärkeä asia hänen isällensä, ja serkun ei tule tehdä sitä naurettavaksi. Jatkakaa, John!"

Pastori sanoi sävyisästi. "Minä tahdon sovittaa puhetapaani arvostelijani mielen mukaan. Kun nuorukainen on kuudentoista vanha ja varsin kokematon elämään, on kysymys, tuleeko hänen niin varhain vaihettaa ne aatteet, jotka nuoruuteen kuuluvat, niihin, jotka oikeastaan keski-ikäisille kuuluvat, — tuleeko hänen alkaa saavuttaa sitä maailman kokemusta, jota keski-ikäiset miehet ovat saavuttaneet ja voivat opettaa. Minä en sitä usko. Minä tahtoisin mieluisemmin jonkun aikaa pitää häntä runoilijain seurassa — onnellisena loistavissa toiveissa ja kauniissa unelmissa, luoden itsellensä jonkun sankari-esikuvan, jonka hän pitäisi silmäinsä edessä lippuna mennessänsä miehenä maailmaan. On kahdellaisia ajatuskouluja luonteen muodostamista varten — realisia ja idealisia. Minä tahtoisin muodostaa luonnetta idealisessa koulussa, tehdäkseni hänen rohkeammaksi ja suuremmaksi ja miellyttävämmäksi, kun hän astuu siihen jokapäiväiseen elämään, jota sanotaan realiseksi. Ja senvuoksi minä en soisi että Sir Kenelm Digbyn jälkeläinen uskotaan koulun ja yliopiston välisellä ajalla maallismieliselle miehelle, joka luultavasti on yhtä ruokoton kuin Mivers serkku ja asuu Londonin kivisien katujen varrella."

Mr Mivers (nousten ylös): "Ennenkuin vaivumme tuohon Serboniseen rämeesen — kiista realisten ja idealisten akademikkojen välillä — luulen että meidän ensin on päättäminen mitä tahdotte että Kenelmistä tulisi. Kun minä teetän kengät itselleni, niin ennalta päätän minkälaiset kengät tahdon — kepeitä tanssikenkiäkö vai kestäviä kävelykenkiä; enkä minä pyydä suutaria pitämään minulle mitään johdannollista esitelmää niistä erilaisista kengistä, joihin nahkaa sopii käyttää. Jos te, Sir Peter, tahdotte että Kenelmin tulee kirjoittaa somia runoja, niin kuunnelkaa John pastoria; jos tahdotte tupata hänen päänsä täyteen turhanpäiväisiä paimenlauluja viattomasta rakkaudesta, joka voi päättyä siten että hän nai myllärin tyttären, kuunnelkaa siinä tapauksessa pastoria; jos tahdotte että hänen tulee astua elämään velttona keltanokkana, joka menee takaukseen minkä reversin puolesta tahansa viidenkymmenen prosentin korolla, kun joku nuori veijari pyytää häntä sitä tekemään, kuunnelkaa silloin John pastoria; sanalla sanoen, jos tahdotte kunnon pojasta tehdä kyyhkyisen, herkkäuskoisen narrin tahi hemmoittelevan pelkurin, niin John pastori on paras neuvonantaja mikä teillä voi olla."

"Mutta minä en tahdo, että minun poikani muodostuu mihinkään teidän mainitsemistanne heikoista suunnista."

"Älkää siinä tapauksessa kuunnelko John pastoria; ja siinä keskustelun loppu."

"Ei, siinä se ei ole. Minä en ole vielä kuullut teidän neuvoanne, jos en ota noudattaakseni Johnin neuvoa."

"Asia on se," sanoi pastori, "että Mivers rupesi antamaan ulos 'The Londoneria' periaatteen mukaan, joka on yhtäpitävä hänen oman mielensuuntansa kanssa, löytää virheitä siinä tavassa, jolla kaikkia tehdään, mutta ei milloinkaan itse saada sanotuksi miten niitä voitaisiin tehdä paremmin."

"Se on totta," sanoi Mivers suoraan. "Hajoittava mielensuunta on harvoin yhdistetty rakentamaan. Minä ja 'The Londoner' olemme hajoittavaa suuntaa luonnon ja politiikin puolesta. Me voimme hajoittaa rakennusta hirsiläjäksi, mutta me emme kehu voivamme hirsiläjästä huonetta rakentaa. Me olemme arvostelijoita ja, niinkuin sanotte, emme ole sellaisia hölmöjä että ehdoittelisimme muutoksia, joita muut voisivat arvostella. Kuitenkin minä teidän tähtenne, Peter serkku, ja sillä ehdolla että, jos minä annan neuvoni, te ette milloinkaan sano että minä sen annoin, ja jos sitä seuraatte, ette milloinkaan soimaa minua jos se, niinkuin useammat neuvot, huonosti onnistuu, tahdon poiketa vanhasta tavastani ja lausua itsenäisen mielipiteen."

"Hyvä; jokaisen uuden sukupolven kanssa syntyy uusi aatteiden järjestys. Kuta varhemmin mies omistaa ne aatteet, jotka tulevat vaikuttamaan hänen sukupolveensa, sitä edemmäksi hän pääsee kilpajuoksussa aikalaistensa kanssa. Jos Kenelm kuudentoista vuotiaana käsittää näitä ajan merkkiä, joita hän, yliopistoon tullessaan, on huomaava kahdeksantoista tahi kahdenkymmenen vuoden vanhain nuorukaisten olevan valmiit käsittämään, niin hän tulee tekemään syvän vaikutuksen sen kautta että hän voi lausua ajatuksensa ja sovittaa mielipiteitänsä todelliseen elämään, joka on myöhemmin oleva hänelle suureksi hyödyksi. Ne aatteet, jotka vaikuttavat kasvavaan sukupolveen, eivät milloinkaan ole alkuansa tästä sukupolvesta itsestä. Ne ovat alkuansa edellisestä sukupolvesta, ja tavallisesti ainoastaan vähäinen osa niitä hyväksyy, suurin osa sitävastoin joko halveksii tahi hylkää ne, mutta omistaa niitä kuitenkin myöhemmin. Sentähden tulee kuudentoista-vuotiaan pojan, jos hän mielii vastaanottaa sellaisia aatteita, tulla likeiseen yhteyteen jonkun ylevän hengen kanssa, joka jo kolme- tahi neljäkymmentä vuotta ennen on niitä vastaanottanut. Minä ehdoittelisin siitä syystä, että Kenelm lähetettäisiin jonku henkilön luo, jolta hän voi uusia aatteita oppia. Minä myöskin soisin, että hän pääkaupungissa saavuttaisi näitä tietoja. Sellaisilla suosittelijoilla kuin meillä on tarjona, hän ei ainoastaan voi tutustua uusien aatteiden kanssa, vaan myöskin kaikellaisten eteväin miesten kanssa. On tärkeää jo varhain joutua nerokkaiden henkilöiden seuraan. Voipi tietämättänsä niiden tietoja saavuttaa. On toinenkin, eikä suinkaan vähäpätöinen, etu siitä että varhain pääsee hyvään seuraelämään. Nuorukainen oppii siinä sopivaa käytöstapaa, mielenmalttia ja kykyä käyttämään kaikkia apukeinoja hyväksensä, eikä ole juuri luultavaa, että hän joutuu pulaan ja mielistyy huonoihin tapoihin ja irstaisuuksiin, kun hän astuu elämään kokonaan omana käskijänänsä, totuttuansa hienoon seuraelämään niiden johdolla, jotka ovat kelvollisia sellaista valitsemaan. No niin, nyt olen puhunut niin että töin tuskin voin hengittää enää. On parasta että kohdakkoin päätätte tehdä neuvoni mukaan; sillä minä olen luonteeni puolesta ristiriitainen ja saatan kukatiesi huomenna vastustaa mitä tänään itse olen ehdoitellut."

Sir Peteriin teki hänen serkkunsa kaunopuheinen todistamisvoima syvän vaikutuksen.

Pappi tupakoi vallan ääneti, kunnes Sir Peter kääntyi hänen puoleensa; silloin hän sanoi. "Tässä kasvatusprogrammissa kristitylle herrasmiehelle näyttää minusta kristityn osa olevan kokonaan poisjätettynä."

"Ajan suunta," huomautti Mr Mivers tyyneesti, "tarkoittaa tätä poisjättämistä. Maallikko-kasvatus on tarpeenmukainen vastavaikutus varsinaiselle teologiselle opetukselle, joka syntyi siitä, että muutamat kristityt eivät suvainneet sitä, että toiset kristityt heitä opettivat, ja koska nämä vastustajat eivät tahdo sopia siitä, miten uskontoa on opetettava, niin ei tule ensinkään mitään opettaa, taikka on uskonto opetuksesta poisjätettävä."

"Tuo voipi olla kylläkin hyvä kun asia koskee suurta järjestöä kansallis-kasvatuksessa," sanoi Sir Peter, "mutta se ei sovellu Kenelmiin, joka on sellaisesta perheestä, jonka jäsenet kuuluvat valtionkirkkoon. Hän on opetettava esi-isäinsä uskontunnustukseen loukkaamatta yhtäkään eri-uskolaista."

"Mihin valtiokirkkoon hänen siis tulee kuulua?" kysyi Mr Mivers, —
"Korkeakirkkoon, Matalakirkkoon, Leveäkirkkoon, Puseyitikirkkoon,
Ritualikirkkoon tahi mihin toiseen valtionkirkkoon tahansa, joka voipi
tulla muotiin?"

"Noh!" huudahti pastori, "tuo iva ei ole paikallansa. Te tiedätte vallan hyvin että suvaitsevaisuus on meidän kirkkomme hyvä avu, joka ei suurenna jokaista mielen-muutosta kerettiläisyydeksi tahi lahkolaisuudeksi. Mutta jos Sir Peter lähettää poikansa kuudentoista-vuotiaana opettajan luokse, joka kokonaan jättää pois kristin-uskon opetuksesta, niin hän ansaitsee saada aika lailla selkäänsä; ja," lisäsi pastori luoden tuiman silmäilyn Sir Peteriin, tavanmukaisesti kääntäen takinhihoja ylös, "minun tekisi mieli antaa hänelle selkään."

"Hiljaa, John," sanoi Sir Peter rauhoittavasti, "hiljaa, rakas sukulaiseni. Minun perilliseni ei tule kasvatettavaksi niinkuin pakana, ja Mivers vaan puhuu leikkiä meille. Kuulkaapas, Mivers, tunnetteko sattumalta ystävienne joukossa Londonissa jotakin miestä, joka, vaikka oppinut ja maailman mies, kumminkin vielä on kristitty?"

"Minä tunnen oikean miehen. Hän aikoi oikeastansa papiksi ja on hyvin oppinut teologi. Hän luopui tuumastansa ruveta papiksi ja otti hoitaaksensa pientä maatilaa, jonka hän peri äkkiä kuolleelta vanhemmalta veljeltään. Hän tuli sitten Londoniin ja osti kokemusta — se on, hän oli luonteeltaan aulis — häntä voitiin helposti pettää — hän joutui pulaan — hänen maatilansa joutui sivilihallinnon hoidettavaksi hänen velkojiensa hyväksi ja hänelle itselle maksettiin siitä 400 puntaa sterlingiä vuodessa. Hän oli silloin nainut ja hänellä oli kaksi lasta. Hän huomasi, että hänen oli tarttuminen kynään lisätäksensä tulojansa, ja hän on sanontakirjallisuuden taitavimpia apumiehiä. Hän on hienosti sivistynyt, arvossa pidetty kirjailija, hyvin kiitetty yleisten miesten joukossa, täydellinen herrasmies, hänen kotinsa on hauska ja hänen luonansa käy etevimpiä seuraelämän jäseniä. Koska hän kerta oli tullut petetyksi, niin hän ei pelkää enää samaan pulaan joutuvansa. Hänen kokemuksensa ei ostettu liian kalliilla hinnalla. Sen ajullisempaa ja täydellisempää maailman miestä ei löydy. Ne 300 puntaa tahi niillä paikkeilla, joita tulette maksamaan Kenelmistä, olisivat hyvin tervetulleet hänelle. Hänen nimensä on Welby ja hän asuu Chester Squaren varrella."

"Hän on tietysti 'The Londonerin' aputoimittaja," virkkoi pastori pilkallisesti.

"Se on totta. Hän kirjoittaa meidän klassilliset, teologiset ja filosofiset kirjoituksemme. Jos tahdotte, niin pyydän hänen tulemaan tänne pariksi päiväksi, niin saatte itse puhutella häntä ja itse päättää asiasta, Sir Peter."

KYMMENES LUKU.

Mr Welby tuli ja viehätti kaikkia. Hän oli käytöksensä suhteen luonteva ja kohtelias. Hänessä ei ollut mitään pedantista, mutta pian voitiin huomata, että hän oli lukenut hyvin paljon ja että hän muutamissa aineissa oli tunkenut syvällekin. Hän ihastutti pastoria selityksillään pyh. Chrysostomon kirjoituksista; hän saattoi Sir Peterin vallan hämilleen vanhan Britannian muinaiskalujen tiedoissa; hän miellytti Kenelmiä sillä helppoudella, jolla hän osasi puhua riidanalaisista viisausopillisista asioista; Lady Chillinglyn ja kolmen sisaren (jotka myöskin olivat kutsutut oppiaksensa häntä tuntemaan) seurassa hän oli huvittavampi, mutta kuitenkin yhtä opettavainen. Hän tunsi yhtä hyvin romaanit kuin hyvät kirjat, ja hän antoi neitosille luettelon viattomista kirjoista kumpaistakin lajia; Lady Chillingly'lle hän kertoi sukkelalla tavalla juttuja ylhäisten elämästä ja viime skandaaleista. Mr Welby oli todellakin yksi niitä loistavia henkilöitä, jotka ovat sen piirin koristeena, mihin he joutuvat. Vaikka hän omassa itsessään oli mies, joka oli toiveissaan pettynyt, kätki hän kuitenkin pettymyksensä tasaisen ja hyvänsävyisen luonteen pinnan alle; hän oli toivonut loistavaa tulevaisuutta teologina ja saarnaajana; mutta kahdenkymmenenkolmen vuotiaana hän peri maatilan ja se käänsi hänen kunnianhimonsa uudelle uralle. Hänen viehättävä käytöksensä teki hänestä kohta muodin mukaisen miehen, ja hänen oma luonteensa houkutteli häntä tuohon vähäpätöisempään, mutta mieluisempaan kunnianhimoon, joka tyytyy menestyksiin seuraelämässä ja nauttii nykyisen hetken iloja. Kun asianhaarat pakoittivat hänen lisäämään tulojansa kirjallisten ansioiden kautta, joutui hän sanomakirjallisuuden kirjailuun ja luopui kokonaan sellaisesta työstä, jota vaaditaan jonkun kokonaisen teoksen valmistamiseen, joka kenties veisi paljon aikaa ja tuottaisi ainoastaan niukan palkinnon. Hän oli yhä edelleen kaikkein mielehinen seurapiireissä, ja mahdollista on, että hänen yleinen taitavuuden maineensa saattoi hänen pelkäämään, että hän jonku suuren yrityksen kautta kadottaisi tämän maineen. Mutta hän ei ylönkatsonut kaikkia ihmisiä ja kaikkia asioita, niinkuin Mivers; vaan hän katseli ihmisiä ja asioita niinkuin väliä-pitämätön mutta hyväluontoinen katselija katselee liikettä kadulla salinsa ikkunasta. Häntä ei voinut sanoa veltoksi, mutta hän oli kokonaan harhaluuloja vailla. Kerta hän oli ollut liiankin romantillinen; nyt hänen luonteensa päinvastoin oli niin väliäpitämätöin, että romantillisuus loukkasi häntä niinkuin kovin kirjava väri tummanpohjaisessa kankaassa. Hän oli muuttunut täydelliseksi realistiksi arvosteluja kirjoittaessaan sekä menetystapansa ja katsantotapansa suhteen ulkona maailmassa. Mutta pastori John ei sitä huomannut, sillä Welby kuunteli tämän herrasmiehen ylistävän idealista koulua vaivaamatta itseään vastustamalla sitä. Hän oli käynyt liian hitaaksi ruvetaksensa väittelöön kanssapuheessa, ja ainoastaan arvostelijana hän ivan kiilloitetun julmuuden kautta osoitti sitä riidanhimoa, joka vielä hänessä löytyi.

Hän vältti hyvin sukkelasti Sir Peterin ja pastorin aloittamaa tutkintoa hänen kirkollisesta oikea-uskoisuudestaan. Hengellisen opin pilvessä hänen omat mielipiteensä katosivat kirkko-isäin mielipiteisin. Hän oli todella realisti uskonnon suhteen niinkuin kaikissa muissakin asioissa. Hän katsoi kristillisyyttä sivistyksen esikuvaksi, jota tulee kunnioittaa, niinkuin toisia tämän sivistyksen esikuvia tunnettiin painovapaudessa, edustavassa järjestössä, valkeassa huivissa ja mustassa hännystakissa iltaseuroissa j.n.e. Hän tunnusti sentähden eklektista kristologiiaa, joksi hän itse sitä kutsui, ja sovitti deismon opinkappaleita kirkon oppiin. Sanalla sanoen: hän saavutti kaikkien Chillingly'jen suosion; ja kun hän lähti Exmundham-Hallista, otti hän Kenelmin mukaansa, opettaaksensa hänelle niitä uusia aatteita, jotka tulisivat hänen sukupolveansa hallitsemaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Kenelm oli puolitoista vuotta tämän erinomaisen opettajan luona. Sillä ajalla hän saavutti paljon kirjallisia tietoja; hän tapasi myöskin monta kirjallisuuden alalla, tuomio-istuimilla ja parlamentissa etevää miestä. Hän oli myöskin ylhäisten seuroissa usein. Isoiset rouvat, jotka olivat olleet hänen äitinsä nuoruuden ystäviä, ottivat häntä siipiensä suojaan, antoivat hänelle hyviä neuvoja ja suututtivat häntä. Varsinkin yksi, Glenalvonin markisinna, joka rakasti häntä sentähden, että hän oli kiitollisuuden velassa hänelle. Hänen nuorin poikansa oli, näet, ollut Kenelmin kumppanina Merton-koulussa, ja Kenelm oli pelastanut hänen poikansa hengen, kun hän oli hukkumaisillaan. Poika parka kuoli myöhemmin keuhkotautiin, ja äiti suri häntä kovasti, ja Kenelm tuli hänelle siitä pitäin vielä rakkaammaksi. Lady Glenalvon oli ylhäisen Londonin maailman kuningattareita. Vaikka hän oli viidenkymmenen vuoden ikäinen, oli hän vielä hyvin kaunis; hän oli sitä paitsi hyvin lahjakas, sukkela ja erittäin hellätuntoinen, niinkuin useat sellaiset kuningattaret ovat; hän oli juuri niitä naisia, jotka ovat verrattomia kun on asia muodostaa nuorien miehien käytöstä ja jalostuttaa niiden luonnetta, joiden tarkoitus on tulevaisuudessa suuria toimittaa. Mutta hän oli itsekseen hyvin pahoillansa siitä, että hän, oman käsityksensä mukaan, ei voinut sellaista harrastusta Chillinglyin perillisessä herättää.

Huomautettakoon tässä, että Kenelm ei suinkaan ollut suuria etuja vailla muodon ja kasvojen suhteen. Hän oli pitkä ja hänen kaunis ruumiin-muotonsa kätki hänen luonnollista voimaansa, joka oli erinomaisen suuri. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka totisen ja kolkon näköiset ja nuoruuden kukoistusta vailla; ne eivät olleet taiteellisesti säännölliset, mutta omituiset ja elävät; silmät olivat suuret, mustat ja vilkkaat ja hymyillessänsä hän näytti samalla aikaa lempeältä ja surulliselta. Hän ei milloinkaan nauranut ääneen, mutta hän kohta huomasi asian koomillisen puolen, ja hänen silmänsä saattoivat nauraa, vaikka hän oli vaiti. Hän taisi lausua leikillisiä, odottamattomia asioita, jotka käsitettiin humorina; mutta jollei säde hänen silmissään olisi ollut, hän ei olisi voinut lausua niitä enemmän näennäisellä tietämättömyydellä siitä että ne olivat tahallista leikkipuhetta, kuin trappistimunkki, joka katsoo ylös siitä haudasta, jota hän kaivaa, lausuaksensa memento mori'ansa (muista kuolemata).

Hänen kasvonsa näyttivät kauniimmilta kuta enemmän niitä katseli. Naiset sanoivat niiden ilmaisevan romantillista tunteellisuutta — siis niiden kuuluvan henkilölle, joka helposti saataisiin rakastumaan ja jonka rakkaus olisi runollinen ja kiihkoinen. Mutta hän voitti niinkuin nuori Hippolyto kaiken naisellisen viehätysvoiman kiusaukset. Hän tyydytti pastoria säilyttämällä taitavuuttansa voimisteluharjoituksissa ja hän saavutti nyrkkitaistelukoulussa, jossa hän säännöllisesti kävi, maineen olevansa paras herrasmies-nyrkistelijä koko pääkaupungissa.

Hän sai monta tuttavaa, mutta hän ei vielä ollut yhtäkään ystävyyden liittoa tehnyt. Jokainen, joka hänen näki, mieltyi kuitenkin häneen. Jos hän ei heille ystävyyttä osoittanutkaan, niin hän ei kumminkaan heitä tylysti kohdellut. Hän oli erittäin ystävällinen ja hänen äänensä oli lempeä ja hän oli perinyt isänsä sävyisän luonteen — lapset ja koirat hakivat vaistontapaisesti hänen seuraansa. Kun Kenelm lähti Mr Welbyn luota, vei hän mukanaan Cambridgen yliopistoon mielen, joka oli hyvin varustettu niitä uusia aatteita varten, jotka paisuivat puhkeaksensa kukoistukseen. Hän kummastutti toisia äskentulijoita ja saattoi väliin mahtavia vanhempia ylioppilaita Trinity'ssä ja St. John'issa hämillensä. Mutta hän vetäysi vähitellen pois yleisestä seuraelämästä. Hän oli tosiaankin mielensä suhteen liian vanha ikäänsä; ja seurusteltuansa pääkaupungin etevimmissä piireissä, ylioppilas-illalliset ja juomingit eivät häntä miellyttäneet. Hän yhä säilytti nyrkistelijä-mainettansa; ja väliin kun joku heikko vastatulija oli joutunut tappiolle tappelussa jonku väkevämmän kanssa, niin hänen jäntärekristillisyytensä jalolla tavalla kehittyi. Hän ei tehnyt niin paljon kuin hän olisi voinut, saavuttaaksensa akademiallista mainetta tiedollisessa suhteessa. Mutta hän oli aina ensimmäisiä tutkinnoissa; hän sai kaksi yliopiston-palkintoa ja suoritti jotenkin suurella kunnialla maisterintutkinnon, jonka jälkeen hän palasi kotia, omituisempana, kolkompana — sanalla sanoen, vähemmän muiden ihmisten kaltaisena — kun lähdettyänsä Merton-koulusta. Hän oli kutonut omasta sydämestään yksinäisyyden verkon ympärillensä, ja tässä yksinäisyydessä hän istui ääneti ja valppaana kuin hämähäkki verkossansa.

Lieneekö se tullut hänen synnynnäisestä luonteestaan vai siitä, että sellaiset opettajat olivat häntä kasvattaneet, kuin Mr Mivers, joka edisti uusia parannus-aatteita siten, että hän ei kunnioittanut mitään menneessä ajassa, ja Mr Welby, joka katseli nykyiset olot realistiselta kannalta ja pilkkasi kaikkia tulevaisuuden näkökuvia idealistisina; oli miten oli, enin silmäänpistävä ominaisuus Kenelmissä oli tyyni välinpitämättömyys. Hänessä oli vaikea huomata niitä toiminnan kehoittimia, joita sanotaan turhamielisyydeksi tahi kunnianhimoksi, mieltymyksen haluksi tahi vallanhimoksi. Hän oli tähän saakka seisonut kaikkia naisten lumouskeinoja vastaan. Hän ei ollut milloinkaan rakkautta kokenut, mutta hän oli lukenut hyvin paljon siitä, ja tämä kiihko oli hänestä selittämätön inhimillisen järjen eksymys ja häpeällistä mielen tasaisuuden hylkäämistä, jonka tasapainossa pitämistä miehisten luonteiden tulee pitää päämääränänsä. Eräs hyvin kaunopuheinen kirja, jossa aviotonta elämää kiitetään ja jonka nimenä oli "Enkeleitä lähestyminen," kuuluisan Oxfordissa asuvan oppineen Decimus Roachin kirjoittama, oli tehnyt niin syvän vaikutuksen hänen nuoreen mieleensä, että hän helposti olisi voinut ruveta munkiksi, jos hän olisi ollut katolilainen. Suurin into, jota hän osoitti, oli ajatus-oppineen into ajatellun totuuden puolesta — se on, sen puolesta, minkä hän katsoi todeksi, ja koska se, mikä yhden mielestä on totta, toden perään toiselle voi näyttää väärälle, niin tämä hänen mieltymyksensä saattoi hänen moneen pulaan ja vaaraan, niinkuin lukija kukatiesi tulee seuraavasta luvusta huomaamaan.

Jotta hänen käytöksensä siinä tulisi oikein käsitetyksi, saan pyytää sinua, rehellinen lukija (kaikki lukijat eivät aina ole rehellisiä) muistamaan, että hänen mielensä on täynnä uusia aatteita, jotka, kohdatessansa syvän ja vaarallisen vanhain aatteiden salaisen virran, muuttuvat uhkaaviksi kuohuaalloiksi.

KAHDESTOISTA LUKU.

Suuret kemut oli pidetty Exmundhamissa, sen kunnian viettämiseksi, joka oli maailmalle tapahtunut sen kautta että Kenelm Chillingly oli siinä kaksikymmentä ja yksi vuotta elänyt.

Nuori perillinen oli pitänyt puheen kokoontuneille arentimiehille ja muille kutsutuille vieraille, joka ei suinkaan ollut pitojen iloja lisännyt. Hän puhui sujuvasti ja mielenmaltilla, joka oli hämmästyttävää nuoressa miehessä, joka ensi kerta pitää puhetta suuren ihmisjoukon kuullen. Mutta hänen puheensa ei ollut iloinen.

Tilan ensimmäinen arentimies oli esitellyt hänen maljaansa ja silloin, niinkuin luonnollista oli, viitannut hänen esi-isiensä pitkään riviin. Hänen isänsä hyviä avuja ihmisenä ja tilanomistajana oli suurella innolla kiitetty, ja monta onnellista ennustusta hänen oman tulevaisuutensa suhteen oli johdettu sekä hänen vanhempainsa erinomaisista ominaisuuksista, että hänen omasta toivoisesta nuoruudestaan, joka oli saavuttanut mainetta yliopistossa.

Kenelm Chillingly toi vastauksessansa runsaasti esiin niitä uusia aatteita, joiden tuli vaikuttaa niin paljon kasvavaan sukupolveen ja joiden kanssa hän oli tutustunut lukemalla Mr Mivers'in sanomalehteä ja puhumalla Mr Welbyn kanssa.

Hän puhui hyvin vähän siitä mikä esi-isiä koski. Hän huomautti, että oli kummallista nähdä kuinka kauan perhe tahi suku voi edellensä kukoistaa yhdessä luodun maailman kolkassa, osoittamatta yhtäkään tiedollista kykyä paitsi niitä, jotka kehittyvät perättäisin seuraavain kasvavain vuodensatojen kautta. "Se on kyllä totta," sanoi hän, "että Chillinglyt ovat eläneet tässä paikassa isästä poikaan noin neljänneksen maailman historiaa, tahi siitä ajasta, johon Sir Isaac Newton sijoittaa vedenpaisumuksen. Mutta, sen mukaan kuin voipi päättää olevista asiakirjoista, maailma ei missään suhteessa ole tullut viisaammaksi tahi paremmaksi heidän olemisensa kautta. He ovat syntyneet syömään niin kauan kuin voivat syödä, ja kun eivät enään voineet syödä, niin he kuolivat. Siinä suhteessa he eivät kuitenkaan olleet hiukaakaan vähäpätöisempiä kuin heidän kanssaihmisensä ylipäänsä ovat. Useimmat meistä nyt tässä saapuvilla olevista," jatkoi nuori puhuja, "olemme ainoastaan syntyneet kuolemaan; ja suurin lohdutus loukatulle ylpeydellemme siitä että meidän täytyy myöntää asian niin olevan, on se, että meidän jälkeläisemme luultavasti eivät tule tekemään suurempaa vaikutusta luonnon suunnitukseen kuin me itse." Kun Kenelm Chillingly oli omia esi-isiänsä erityisesti ja ihmissukua yleisesti näin filosofisesti tutkistellut, alkoi hän selvästi ja tarkasti tutkia sitä kiitosta, jota oli niin ylellisesti lausuttu hänen isällensä ihmisenä ja tilanomistajana.

"Ihmisenä," sanoi hän, "isäni epäilemättä ansaitsee kaikkea mitä ihminen voi sanoa toisen ihmisen eduksi. Mutta mikä on ihminen parhaimpanakin ollen? Kypsymätön, haamuileva, valmistumaton alkio, jonka etevin ominaisuus on että hänellä on epämääräinen tieto siitä että hän on ainoastaan alkio, eikä voi täydellisentää itseänsä ennenkuin hän lakkaa olemasta ihmisenä, se on, ennenkuin hänestä tulee toinen olento toisessa elämän muodossa. Me voimme kiittää koiraa koirana, sentähden että koira on täydellinen ens [olemus], eikä alkio. Mutta kiittää ihmistä ihmisenä, unohtaen että hän on ainoastaan siemen, josta vallan toisellainen elämän muoto on kehittyvä, se sotii yhtä paljon vastaan Raamatun uskoa hänen nykyisestä kypsymättömyydestään ja vaillinaisuudestaan, kuin psykologista tahi metafysista tutkimusta vastaan sielunmuoduksesta, joka selvästi on määrätty tarkoituksia varten, joita hän ei milloinkaan ihmisenä voi saavuttaa. Se on kyllä totta että isäni ei ole vajavaisempi alkio kuin kukaan muu meistä läsnä-olevista; mutta se ei paljon todista hänen edukseen, niinkuin likemmin asiaa miettiessänne itse tulette havaitsemaan. Myöskin katsoen meidän niin suuresti kiitettyyn ruumiilliseen muotoon ihmisinä, tiedätte että muodoltaan kaunihinkin meistä viime tieteellisten keksintöjen mukaan on ainoastaan kehitys jostakin kauheasta karvaisesta eläimestä, niinkuin esimerkiksi gorillasta; ja vanhimman gorillan oma alkuperäinen esi-isä oli pieni meri-elävä, joka oli kahdella kaulalla varustetun putellin kaltainen. Luultavaa on että meidän kerran on syrjäytyminen jonku uuden lajin kehityttyä.

"Mitä niihin ansioihin tulee, joita on omistettu isälleni tilanomistajana, niin minun täytyy, puhujaa kunnioittaenkin, sanoa etten voi suostua niihin kaunopuheisuuden kukkiin, joita niin runsaasti hänen ylitsensä ripoiteltiin. Kaikkein täysijärkisten ajattelijain tulee, näetsen, olla yksimieliset siinä, että maatilanomistajan ensimmäinen velvollisuus ei koske niitä, joille hän vuokraa maansa, vaan koko kansaa yleensä. Hänen velvollisuutensa on pitää huolta siitä, että maa tuottaa yhteiskunnalle enimmän minkä se voipi. Tämän saavuttamiseksi tilanomistajan tulee tarjota talojansa huutokaupalla, siten kiskoaksensa suurimman arennin minkä hän suinkin voipi saada päteviltä kilvoittelijoilta. Sellainen tarjous kelvollisille kilpailijoille on paras keino, mihin meidän valistuksemme tämän suhteen on tullut, sellaisissakin ammateissa, joissa voi löytyä henkilöitä, jotka ovat yli kaiken kilpailun. Maanviljelyksen alalla tämä kilpailun peri-aate onneksi ei niin suuresti sodi parhaimman ky'yn valitsemista vastaan kuin esimerkiksi diplomatiiassa, jossa yksin Talleyrandkin ulossuljettaisiin sentähden että hän ei osaa muuta kieltä kuin omaansa; ja vielä enemmän armeijassa, jossa soturi ei pääsisi ylempiin virkoihin, sentähden että hän, niinkuin Marlborough, ei osaa kirjoittaa. Mutta maanviljelykseen katsoen tulee tilanomistajan ainoastaan katsoa siihen, kuka voipi suurimman arennin maksaa, sen kautta että hän omistaa suurimman pää-oman ja ankarimpain lakipykäläin kautta suostuu niihin kontrahti-ehtoihin, jotka tieteellisesti oppineimmat viljelysopettajat ovat määränneet ja jotka varovaisimmat lakimiehet rangaistuksen uhalla ovat vahvistaneet. Tällaisen menetyksen kautta, jota meidän aikamme vapaamielisimmät valtiotalouden hoitajat puoltavat, mainitsematta vieläkin vapaamielisempiä, jotka väittävät että maan-omaisuus ei olekaan mikään omaisuus, tällaisen menetyksen kautta, sanon minä, täyttää tilanomistaja velvollisuutensa maatansa kohtaan. Hän hankkii itselleen arentimiehiä, jotka pää-omansa kautta tuottavat enimmästi yhteiskunnalle, joita on tutkisteltu heidän pankkirätinkiinsä ja siihen vakuuteen katsoen, jonka voivat antaa, sekä kontrahtiehtojen ankaruuden suhteen, joita Liebig on ehdoitellut ja Chitty tehnyt laiksi. Mutta minä näen isäni tilalla suuren joukon arentimiehiä, joilla on jotenkin vähän kuntoa ja vielä vähemmän pää-omaa, jotka eivät ensinkään Liebig'iä tunne ja vastustavat Chittyä, eikä mikään lapsellinen innostus voi saattaa minua rehellisesti sanomaan että isäni on hyvä tilanomistaja. Hän on etupäässä katsonut taipumukseensa henkilöihin eikä velvollisuuksiinsa yhteiskuntaa kohtaan. Tässä ei, ystäväni, ole kysymys siitä, tuleeko joukko arentimiehiä, niinkuin te, työhuoneesen, vai ei. Se on kuluttamisen-kysymys. Tuotatteko te mahdollisesti suurimman joukon viljaa käyttäjälle?

"Mitä minuun tulee," jatkoi puhuja, joka kävi yhä innokkaammaksi kuta katkerammaksi se tylyys kävi, jota hän kuulijoihinsa oli saattanut — "mitä minuun itseeni tulee, niin en epää saavuttaneeni niin sanottua mainetta Cambridgen yliopistossa; mutta teidän ei pidä katsoa tätä miksikään sanottavaksi lupaukseksi tulevan elämänjuoksuni suhteen. Hyödyttömimmätkin ihmiset — etenkin ahdasmieliset ja tekopyhät — ovat saavuttaneet paljoa suurempaakin mainetta yliopistossa kuin mikä minun osakseni on tullut.

"Minä kiitän teitä kuitenkin niistä kohteliaisuuksista, joita olette lausuneet minusta ja perheestäni; mutta minä aion koettaa vaeltaa sitä hautaa kohti, johon me kaikki olemme matkalla, vallan välittömänä siitä, mitä ihmiset minusta puhuvat näin lyhyellä matkalla. Ja, ystäväni, kuta pikemmin pääsemme matkamme loppuun, sitä suuremmat toiveet meillä on päästä monesta surusta, synnistä ja taudista. Siis, kun minä juon teidän onnenmaljanne, tulee teidän käsittää että minä toden perään toivon että pian pääsisitte niistä taudeista, joille liha on altisna ja jotka tavallisesti ikää voittaen niin lisääntyvät, että hyvä terveys tuskin on mahdollinen vanhuuden yhä heikkenemistään heikkeneväin hengen- ja ruumiin-voimain kanssa. Hyvät herrat, minä juon teidän onnenmaljanne!"

KOLMASTOISTA LUKU.

Aamulla näiden syntymäpäivä-ilojen jälkeen Sir Peter ja Lady Chillingly pitivät pitkän neuvoittelun toinen toistensa kanssa perillisensä kummallisuuksista ja parhaasta tavasta millä voisi saada häntä iloisemmalta kannalta maailman oloja katselemaan, tahi ainakin saada häntä lausumaan vähemmän loukkaavia mielipiteitä — tietysti, vaikka eivät sitä sanoneet, sopusoinnussa niiden uusien aatteiden kanssa, jotka tulisivat hänen vuosisataansa hallitsemaan. Sovittuansa tästä arasta asiasta, he lähtivät käsi kädessä perillistänsä hakemaan. Kenelm harvoin tapasi heidät aamiaisella. Hän nousi varhain aamuisin ylös ja oli tottunut yksin kuljeksimaan ympäri seutua ennenkuin hänen vanhempansa vielä olivat nousseet ylös.

Tämä arvollinen parikunta löysi Kenelmin istumasta erään kalarikkaan virran partaalla, joka virta suikerteli Chillingly-puiston läpi; hän piti siimaa vedessä ja haukotti, jossa viimeksi-mainitussa asiassa hän näytti olevan hyvin taitava.

"Oh! siinä se on," sanoi Sir Peter; "koko salaisuus Kenelm'in omituisuuksiin katsoen on näissä sanoissa, ystäväni; hän tarvitsee huvitusta. Voltaire sanoo aivan oikein. 'Ihminen tarvitsee huvitusta!' Ja jos Kenelm saisi huvitella niinkuin muut ihmiset, niin hän tulisi muiden ihmisten kaltaiseksi".

"Siinä tapauksessa," sanoi Kenelm totisesti ja nosti vedestä pienen, mutta vilppaan raudun, joka joutui Lady Chillingly'n syliin — "siinä tapauksessa minä mieluisemmin olen ilman huvitusta. Minä en ensinkään pidä muiden turhamaisuuksista. Itsensä säilyttämisvaisto pakoittaa minua jossakin määrässä kärsimään omiani."

"Kenelm, sir," huudahti Lady Chillingly niin vilkkaasti kuin hänen tyyni arvonsa ani harvoin puhui, "ota pois tuo kauhea, märkä olento! Pane onkivapasi pois ja kuuntele mitä isälläsi on sanottavaa. Sinun kummallinen käytöksesi tuottaa meille paljon huolta."

Kenelm otti raudun irti koukusta, laski sen koppaansa, ja loi suuret silmänsä isäänsä, sanoen. "Mikä se minun käytöksessäni teitä pahoittaa?"

"Ei pahoita, Kenelm," sanoi Sir Peter ystävällisesti, "vaan huolestuttaa; äitisi on oikean sanan löytänyt. Katsopas, rakas poikani, minun toivoni on että sinusta tulisi etevä mies maailmassa. Sinä voisit parlamentissa edustaa tätä kreivikuntaa, niinkuin esi-isäsi ovat tehneet ennen sinua. Minä olen tuumannut että eilispäivän pidot olisivat erinomaisena tilaisuutena sinulle esittelemään itseäsi tuleville vaalimiehillesi. Puhetaito on omaisuus, jota enin arvostellaan vapaassa maassa, ja miksi sinä et olisi puhuja? Demosthenes sanoo että esittelytapa, esittelytapa, esittelytapa on kaunopuheisuuden taide; ja sinun esittelytapasi on oivallinen, miellyttävä, tyyni ja klassillinen."

"Suokaa anteeksi, rakas isäni, Demosthenes ei puhu esittelytavasta eikä aktionista, niinkuin sana tavallisesti käännetään; hän puhuu 'näyttelemisestä' — hypokrisys; siitä taiteesta, jonka kautta joku pitää puheen teeskenneltynä karakterina — ja siitä on meillä sana hypokrisi eli ulkokultaisuus. Hypokrisi, hypokrisi, hypokrisi! on Demostheneen mukaan puhujan kolmenkertainen taide. Toivotteko että minusta tulisi kolmenkertainen ulkokullattu?"

"Kenelm, minä häpeen sinun puolestasi. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä että sinä metafor'in kautta voit väärentää sitä sanaa, jota mainitaan suuren ateenalaisen lausuneen, merkitsemään ulkokultaisuutta. Mutta jos me, niinkuin sanot, otaksumme, että se ei osoitakaan esittelytapaa vaan näyttelemistä, niin minä ymmärrän miksi aloittelusi puhujana ei onnistunut. Sinun esittelytapasi oli oivallinen, sinun näyttelemisesi vajavainen. Puhujan tulee huvittaa, sovittaa, vakuuttaa, viehättää. Sinä teit päinvastoin kaikessa; ja vaikka puheesi teki suuren vaikutuksen, oli tämä vaikutus kuitenkin niin kokonaan sinun vahingoksesi, että se olisi tehnyt sinun valitsemisesi mahdottomaksi missä vaalikokouksessa tahansa Englannissa."

"Tuleeko minun käsittää teitä, rakas isäni," sanoi Kenelm niin surullisella ja sääliväisellä äänellä kuin hurskas kirkonpalvelija, kun hän moittii harmaapäistä syntistä, "tuleeko minun käsittää teitä niin, että te kehoitatte poikaanne täydestä tahdosta pettämään voittaaksensa itsekkään edun?"

"Penikka!" toisti Kenelm, ei vihaisesti vaan miettiväisesti — "penikka! — hyvä penikka on vanhempiinsa."

Lady Chillingly nousi arvokkaasti istualta, pudisti hamettansa, jännitti päivänvarjostimensa ja lähti hitaasti pois sanaakaan sanomatta.

"Katso nyt, Kenelm," sanoi Sir Peter, niin pian kuin hän oli ehtinyt tointua. "Nuo pistosanasi ja leikilliset kokkapuheesi ovat kylläkin hauskat minun kaltaiselleni, mutta eivät ne maailmalle kelpaa; ja minä en voi käsittää kuinka sinun ikäisesi henkilö, joka on nauttinut niin harvinaisia etuja kuin sinä siinä, että olet aikaisin päässyt mitä sivistyneimpiin piireihin ja nauttinut opettajan opetusta, joka on hyvin perehtynyt uusiin aatteisin, jotka tulevat suuresti vaikuttamaan valtiomiesten kehittämiseen, voit pitää niin yksinkertaista puhetta kuin eilen pidit."

"Rakas isäni, suokaa minun vakuuttaa teitä siitä, että ne aatteet, jotka minä lausuin, ovat nyky-aikana vallalla — vaikka ne lausutaan vielä selvemmin, tahi jos se teitä enemmän miellyttää, vielä yksinkertaisemmilla sanoilla, kuin minä käytin. Te tulette huomaamaan, että The Londoner ja parhaimmat liberaaliset sanomalehdet ovat niitä istuttaneet yleiseen käsitystapaan."

"Uudet aatteet aina koettavat kääntää vanhat aatteet nurin. Ja maailma on, kun asiaa harkitaan, ainoastaan aate, joka käännetään ylös-alaisin joka vuosisata."

"Sinä te'et minun vallan hulluksi aatteillasi. Jätä metafysiikkisi ja tutki todellista elämää."

"Minä tutkin todellista elämää Mr Welbyn luona. Hän on realismin arkkimandriitti. Te tahdotte että minun tulee tutkia näky-elämää. Tehdäkseni teille mieliksi, tahdon sitä tehdä. Minä luulen että se on hyvin miellyttävää. Realinen elämä ei ole niin; päinvastoin — se on ikävä." Ja Kenelm haukotteli taas.

"Ystävää, ei suinkaan, sir. Mutta minä luulen että minulla on muutamia vihamiehiä, jotka toimittavat samaa kuin ystävät, sillä eroituksella vaan, etteivät tuota niin paljon pahaa."

"En, minä seurustelin paljon Aristophaneen ja vähän konisten sektionein ja hydrostatikin kanssa."

"Viattomampaa ainakin kuin enimmät seurat. Oletteko milloinkaan olleet humalassa?"

"Minä koetin sitä kerran niiden nuorien kumppanien seurassa, joita kehoititte minun ottamaan ystävikseni. En tiedä onnistuinko siinä, mutta herätessäni porotti päätäni. Realisessa elämässä yliopistossa on runsaasti päänporotusta."

"Niinkuin tahdotte, sir. Markus Antoninus sanoo että kivelle on yhdentekevää viskataanko se ylös tahi alas. Milloin minun tulee lähteä?"

"Hyvin pian. Tietysti tulee ensin hankkeita tehdä; sinun tulee saada matkatoveri. Minä en tarkoita opettajaa — sinä olet liian vakaamielinen ja järkevä sellaista tarvitaksesi — vaan hauskaa, miellyttävää, siivoa nuorta sinun-ikäistä henkilöä."

Sir Peter koetti näyttää suuttuneelta. Hän voi ainoastaan vastata vakaasti. " Naista ! Kun sanoin että olit liiaksi vakaamielinen opettajaa tarvitaksesi, tein sen siitä syystä ettet tähän asti ole osoittanut taipumusta antamaan naisten taikakeinojen sinua vietellä. Suo minun kysyä oletko muiden opintojen ohessa harjoittanut sitä tutkimusta, jota ei yksikään mies vielä ole kokonaan käsittänyt — naisen tutkimista?"

"Herra siunatkoon rautua — tahi päin vastoin. Vai olet sinä naista tutkinut. Enpä olisi sitä uskonut. Missä ja milloin sinä aloit tätä tieteenhaaraa harjoittaa?"

"Milloin? kymmenennestä vuodestani saakka. Missä? ensin teidän omassa talossanne, sitten yliopistossa. Hiljaa! — kala käy onkeen," ja toinen rautu jätti luonnollisen kotinsa ja löi Sir Peteriä nenään, josta se juhlallisesti muutettiin vasuun.

"Kymmenen-vuotiaana ollessasi, ja minun omassa talossani. Tuo ilkiö
Jane — sisäpiika —"

"Jane! Ei, sir. Pamela, Miss Byron, Clarissa, Richardsonin vaimot, jotka tohtori Johnsonin mukaan 'opettivat himojen heräämään siveyden käskystä!' Minä toivon teidän itsenne tähden, että tohtori Johnson ei tässä suhteessa erehtynyt, sillä minä löysin kaikki nämät vaimot yönaikana teidän yksityisissä huoneissanne."

"Kaikki mitä muistan siitä ajasta kun olin kymmenenvuotiaana," vastasi
Kenelm.

"Ja Mr Welbyn luona ja yliopistossa," jatkoi Sir Peter epäilevästi, "olivatko nais-tuttavasi sielläkin samaa laatua?"

Kenelm pudisti päätänsä. "Paljon huonompia; ne, jotka opin tuntemaan yliopistossa, olivat hyvin ilkeitä."

"Sen arvannen, kun sellainen joukko nuoria miehiä heidän jälessään juoksee."

"Hyvin harvat ylioppilaat juoksevat niiden naisten jälkeen, joita minä tarkoitan — he ennen niitä välttävät."

"Ei, isäni, sitä pahempi; likemmin näitä naisia tuntematta ei juuri kannata yliopistossa olla."

"Jokainen, joka saapi klassillisen kasvatuksen, joutuu niiden seuraan
— Pyrrha ja Lydia, Glycera ja Corinna, ja useampia samaa lajia; ja
Aristofaneen vaimot, mitä niistä sanotte, sir?"

"Siis olet oppinut tuntemaan ainoastaan naisia, jotka elivät 2,000 tahi 3,000 vuotta sitten, tahi oikeammin eivät milloinkaan ole olleet olemassakaan? Etkö milloinkaan ole ihaellut todellisia, eläviä naisia?"

"Todellisia naisia! sellaisia en ole milloinkaan nähnyt. En ole milloinkaan tavannut naista, joka ei ole ollut valhe, valhe siitä hetkestä asti kuin hän katsottiin hyvin kasvatetuksi, joka ei ole tunteitansa salannut ja näyttänyt hätävalheelta, kun hän ei ole sellaista lausunut. Mutta jos minun on oppiminen näky-elämää, niin otaksun, että minun täytyy olla valhenaisten seurassa."

"En minä katkerasti naisista puhu. Kysykää miltä naiselta tahansa ja antakaa hänen valalla vahvistaa puhettansa, niin hän on tunnustava että hän aina on ollut ja aina on oleva elävä valhe, ja että hän ylpeilee siitä."

"Minä olen iloinen, että äitisi ei ole saapuvilla sinun puhettasi kuulemassa. Sinä tulet vielä ajattelemaan vallan toisin. Sillä välin, palataksemme toiseen sukupuoleen, eikö ole yhtään nuorta sinun-vertaista miestä, jonka kanssa tahtoisit matkustaa?"

"Niinkuin tahdot. Mutta sinä et voi vallan yksin matkustaa; minä hankin sinulle hyvän matkapalvelijan. Minun pitää jo tänään kirjoittaa Londoniin sinun matkahankkeesi takia, ja noin viikon kuluttua toivon kaikki olevan selvällä. Sinä saat niin suuren rahasumman matkaa varten, kuin tahdot; sinä et milloinkaan ole ollut tuhlaaja, ja — poika — minä rakastan sinua. Huvita itseäsi, nauti elämätä ja tule takaisin parantuneena kummallisuuksistasi, mutta kunnia tallella."

Sir Peter kumartui alas ja suuteli poikaansa otsalle. Kenelm oli liikutettu; hän nousi seisoalleen, laski käsivartensa isänsä kaulan ympäri ja sanoi sydämellisellä, matalalla äänellä. "Jos joskus tulen kiusaukseen häpeällistä tekoa tekemään, niin muistan kenenkä poika olen — ja silloin olen pelastettu." Hän irroitti sitten käsivartensa ja lähti yksinäiselle matkalleen joen rantaa pitkin, unohtaen sekä onkivavan että siiman.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Nuori mies pitkitti kulkuansa joen reunaa myöten, kunnes hän saapui puiston rajalle. Tähän oli yksi seura-elämää rakastava entinen omistaja ruohoiselle kukkulalle rakennuttanut jonkilaisen belvederin, josta oli kaunis näkö-ala alhaalla olevalle maantielle. Chillinglyn perillinen astui ajattelematta kukkulalle, istuutui belvederiin ja nojasi miettiväisen näköisenä leukaa kättänsä vasten. Ani harvoin inhimillinen kävijä kunnioitti rakennusta — sen tavalliset asujamet olivat hämähäkit. Näitä ahkeria hyönteisiä siellä oli lukuisa joukko. Niiden verkkoja, vallan mustia tomusta sekä koristettuina monen onnettoman vaeltajan siivillä, jaloilla ja luurangoilla, riippui tiheään ikkunanpielissä ja muodostivat kiehkuroita sen horjuvan pöydän alle, johon nuori mies nojasi kyynärpäätänsä, sekä kuvailivat geometrisia ympyröitä ja rhomboidia kunnianarvoisten tuolien aukkoihin. Suuri musta hämähäkki — joka luultavasti oli paikan vanhin asukas ja oli omistanut parhaimman paikan ikkunassa, valmiina petollisesti tervehtimään jokaista siivekästä vaeltajaa, joka poikkee valtatieltä nauttiaksensa vähän lepoa ja viileyttä — karkasi Kenelmin sisään tullessa esille sisimmästä piilopaikastansa, vaan pysähtyi liikkumattomana verkkoonsa ja tuijotti häneen. Hämähäkki ei näyttänyt olevan aivan varma siitä, oliko muukalainen liian suuri hänelle vai ei.

"Se on omituinen Luojan viisauden merkki," sanoi Kenelm, "että, milloin vaan suuri joukko Hänen luotuja olentojansa muodostavat yhteiskunnan eli parven, niin salainen eripuraisuus hiipii niihin yksityisiin, jotka tämän yhteiskunnan muodostavat, ja estää niiden yhteistä ja voimallista yhteisvaikutusta yhteisen hyväksi. 'Kirput olisivat vetäneet minua sängystä, jos olisivat olleet yksimieliset,' sanoi suuri Mr Curran. eikä ole epäilemistä että jos kaikki hämähäkit sopisivat miehissä minun päälleni karkaamaan niin minä joutuisin niiden yhdistettyjen kynsien uhriksi. Mutta hämähäkit eivät yhdy edes perhostakaan vastaan, vaikka asuvat samassa seudussa, ovat yhtä sukua ja saman vaiston vaikutuksen alaisina; jokainen hakee omaa etuansa, eikä kokonaisuuden. Ja kuinka täydellisesti on jokaisen olennon elämä ympyrän kaltainen siinä suhteessa, ettei se milloinkaan voi koskea toista ympyrää kuin yhdessä paikassa! Niin, epäilenpä että ne edes siinäkään koskevat toinen toisiinsa — jokaisen atomin välillä on loma — yksi minä on aina itsekäs; ja kuitenkin löytyy eteviä opettajia uusien aatteiden Akademiassa, jotka tahtovat uskotella meitä, että kaikki työntekijän luokat sivistyneessä maailmassa voisivat poistaa kaiken eroituksen rodun, uskontunnustuksen, sivistyksen, erityisten taipumusten ja halujen suhteen luomalla yhden ainoan verkon varustettuna yhteisellä ruokatilalla!"

Tähän pysähtyi erakkomme ja katseli alas tielle kumartuen ulos ikkunasta. Se oli kaunis maantie, suora ja tasainen, sekä hyvässä kunnossa ja varustettu salpapuilla joka kahdeksannen peninkulman päässä. [Noin 6 englannin peninkulmaa = 1 suom. penink.]. Kaunis nurmikko oli molemmin puolin tietä ja belvederin alapuolelle oli joku Chillingly keskiaikana kaivattanut pienen lähteen ohitsekulkevien virkistykseksi. Lähteen vieressä oli kömpelö kivinen penkki, jota suojasi tuuhea raita, josta oli lavea näko-ala yli viljavainioin, niittujen ja kaukaisten kukkulain, joita kesä-auringon kirkkaus valaisi. Tätä tietä myöten kulki peräkkäin ensin vaunu, jossa istui joukko ihmisiä olkien päällä, vanha vaimo, kaunis tyttö ja kaksi lasta; sitten roteva arentimies, joka oli matkalla torille tavaroineen; sitten kolme muuta vaunua täynnänsä matkustavaisia, jotka menivät läheisimmälle asemalle, ja viimeiseksi kaunis nuori mies ratsun selässä, kaunis nuori neitonen hänen rinnallaan ja palvelija heidän takanaan. Helppo oli nähdä että nuori mies ja nuori neitonen olivat rakastuneita. Se näkyi hänen tulisista katseistaan ja totisista huulistaan, jotka aukenivat ainoastaan kuiskaamiseen, jota ainoastaan neitonen kuuli; se näkyi neidon alasluoduista silmistä ja punottavista poskista.

"Voi! mitä hankaluuksia nuo pienet, kohtalostaan huolettomat uhrit tuottavat itselleen ja jälkeläisilleen!" mutisi Kenelm. "Minun tekisi mieli lainata heille Decimus Roach'in kirja 'Enkeleitä lähestyminen!'"

Maantie oli nyt muutama minuutti autio ja hiljainen, jonka jälkeen oikealta kuului iloinen laulu, jota kaunis ääni osaksi lauloi, osaksi lausui niin omituisella ja sointuvalla väreellä, että Kenelm vallan selvään taisi eroittaa sanat. Ne kuuluivat näin. —

Musta Kaarlo ovensuusta katselee
Metsää, niittua ruohoisaa;
Koirinensa tietä pitkin astuilee
Neiersteinin ritari tuo urhoisa,
Laulaen, laulaen — hilpeästi laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuilee
Neiersteinin ritari tuo urhoisa.

Kun Kenelm kuuli englantilaisen äänen laulavan niin saksalaista nuottia, kuunteli hän hartaasti ja näki, katsellen alas tielle, muodon, joka astui esiin niiden pyökkipuiden varjosta, jotka kasvoivat puiston aitauksen kohdalla, mutta joka ei ensinkään ollut sellainen kuin Neiersteinin ritarin olisi luullut olevan. Hän oli kuitenkin hyvin omituinen ilmaus. Miehellä oli yllä kulunut viheriäinen nuttu ja huippuinen tyrolihattu päässä; selässä hänellä oli matkalaukku ja mukanansa valkoinen pommerilainen koira, jolla nähtävästi oli hellät jalat, mutta joka teki parastansa näyttäytyäksensä metsästykseen kelpaavaksi, juosten pari kyynärää isäntänsä edellä ja nuuskien aidoista hiiriä ja rottia ja muita sellaisia pikku-elämiä.

Kun matkamies tuli jälkisäikeen loppuun, oli hän saapunut lähteelle ja tervehti sitä suurella ilohuudolla. Hän otti matkalaukun selästänsä ja täytti lähteen laitaan kiinnitetyn rautaisen maljan vedellä. Hän kutsui sitte luokseen koiran, jonka nimi oli Max, ja tarjosi sille vettä maljasta. Isäntä ei omaa janoansa sammuttanut ennenkuin eläin oli juonut kylläksensä. Sitten hän otti hatun päästänsä, pesi ohimoitansa ja kasvonsa raittiilla vedellä ja istui penkille; koira pani maata nurmelle hänen jalkojensa juureen. Vähän ajan kuluttua matkamies taas, vaikka matalammalla äänellä, alkoi laulaa jälkisäijettään ja koetti jyrkillä pysähdyksillä muodostaa sanat uudeksi runoksi. Selvää oli, että hän joko koetti muistutella vanhaa tahi sepittää uutta, ja hänen mielensä näytti ennemmin viimeksi-mainittua ja vaikeampaa tointa harjoittavan.

"'Miks' jalkasin, ritari,' hän kysyvi,
'Missä harmaja ratsusi?'
Harmaja ratsu — niin — harmaja.
'Oi, turmio kova minun saavutti,
Vei myötänsä ratsuni!'
Se kelpaa — hyvä!"

"Hyvä! Hän on todella vähään tyytyväinen," ajatteli Kenelm. "Mutta tuollaisia vaeltajia ei joka päivä tällä tiellä kulje. Minun tekee mieleni puhutella häntä." Sen sanottuaan hän hiljaa hyppäsi ikkunasta ulos, astui kukkulaa alas ja hiipi pienen takaportin kautta maantielle ja asettui ääneti seisomaan matkamiehen taakse tuuhean pajun alle.

Mies oli vaipunut äänettömyyteen. Kenties hän oli väsynyt runon sepittämisestä, tahi kenties oli runonsepittämisen koneenmukaisuuden sijaan hänen mielessään herännyt senlaatuinen tunteellisuus tahi haaveksivaisuus, joka on niiden luonteille tavallista, jotka huviksensa runoja sepittävät. Mutta kaunis ympäristö oli herättänyt hänen huomiotaan ja hän katseli ihastuksella metsäistä maisemaa, joka ulottui niihin muoriin saakka, joita vastaan taivas näytti nojaavan.

"Minä kuuntelisin mielelläni lopun saksalaisesta balladistanne," sanoi ääni odottamatta.

Matkamies säpsähti ja kääntyi Kenelmiin; tämä näki nyt keski-ikäisen miehen kasvot, jotka olivat varustetut tummanruskealla kiharaisella tukalla ja parralla, silmät olivat vaalean siniset ja sekä kasvoin muoto että katsanto oli erinomaisen jalo, viehättävä ja samalla kunnianarvoinen.

"Pyydän anteeksi että teitä häiritsin," sanoi Kenelm, nostaen hattuansa; "mutta minä kuulin teidän laulavan, ja vaikka otaksun että teidän runonne on käännös saksan kielestä, en kuitenkaan muista lukeneeni sellaista tutumpien saksalaisten runoilijain teoksissa, joita olen lukenut."

"Se ei ole käännös, sir," vastasi vaeltaja. "Minä vaan koetin solmia kokoon muutamia aatteita, jotka tänä ihanana aamuna johtuivat mieleeni."

"Sir, minä tiedän, että on eroitus näiden välillä. Useat meidän aikamme runoilijat, jotka katsotaan hyviksi, ovat varsin huonoja runoseppiä. Minä puolestani voisin helpommin pitää niitä hyvinä runoilijoina, jos eivät ensinkään runoja sepittäisi. Mutta enkö saa kuulla balladin loppua?"

"Loppu ei vielä ole sepitetty. Se on jotenkin pitkä aine ja minun matkustukseni runouden yläilmoissa ovat lyhyet."

"Se puhuu teidän eduksenne, ja on hyvin tavatonta runoudessa ylipäänsä.
Te ette näytä olevan näiltä seuduin. Tuletteko kaukaakin?"

"Minulla on nyt lupa-aika, ja minä kuljeksin kaiken kesää ympäri. Minä matkustan kauas, sillä olen matkalla syyskuuhun saakka. Kesän kukoistavilla vainioilla ja niituilla on elämä suloista."

"Onko se todellakin niin?" sanoi Kenelm vilpittömästi. "Minä olisin luullut että te jo aikaa ennen syyskuuta olisitte kovin kyllästyneet vainioihin, koiraanne ja itseenne. Mutta teillä on se neuvo että sepitätte runoja, ja se näyttää olevan erittäin hauska ja huvittava toimi niille, jotka sitä harjoittavat — vanhasta Horatiosta, joka sotki suurella vaivalla kirjoitettuja altailaisia värssyjä hunajaksi kesäisillä matkoillaan Tiberin kostuttamissa metsäseuduissa, Richelieuhön, joka harjoitti franskalaista runonsepittämistä sillä välin kun hän ei aatelismiesten päitä poikkihakannut. Se ei näy suuresta arvosta olevan, ovatko runot hyviä tahi huonoja, runosepän omaan huviin katsoen, sillä Richelieu oli yhtä innostunut tähän toimeen kuin Horatio, ja hänen runonsa eivät suinkaan olleet Horation runojen vertaisia."

"Latinaisia runoja — kyllä — ja joskus kreikkalaisiakin; minun oli pakko tehdä sitä koulussa. Mutta ei se minua huvittanut."

Kenelm pudisti päätänsä. "Ei, en minä. Suutarin tulee pysyä lestissään."

"Noh, jättäkää siis runonsepittäminen sikseen: eivätkö tällaiset yksinäiset kesäiset kävelymatkat ole teistä hauskat, kun luonto kokonaan on teidän — kun voitte katsella noita vilkkaita, vaihtelevia liikkeitä hänen kasvoissaan — kuulla hänen nauruansa, nähdä hänen hymyänsä, hänen kyyneleitänsä, hänen kolkkouttansa!"

"Minä otaksun, että te luonnolla tarkoitatte koneentapaisen jakson ulkonaisia ilmiöitä, ja minä en hyväksy sitä, että puhutte koneesta niinkuin se olisi elävä olento, — hänen naurunsa, hänen hymynsä j.n.e. Yhtä hyvin voitte puhua höyrykoneen naurusta ja hymystä. Mutta palatkaamme taas aineesemme. Minä myönnän että yksinäiset kävelymatkat kauniilla ilmalla ja vaihtelevassa maisemassa ovat tavallansa hauskat. Te sanoitte että teillä nyt on lupa-aika: minä otaksun sentähden, että teillä on jokin käytännöllinen toimi, sillä välin kun ette lupa-aikaa nauti?"

"Niin on! minä en ole kokonaan laiskuri. Minä teen väliin työtä, vaikka en niin ahkeraan kuin minun tulisi tehdä. 'Elämä on todentekoa' sanoo runoilija. Mutta minä ja koirani olemme nyt levänneet, ja koska minulla vielä on pitkä matka kuljettavana, täytyy minun nyt jättää teille hyvästi!"

"Minä pelkään," sanoi Kenelm niin kohteliaalla tavalla ja äänellä, kuin hän väliin taisi, ja joka, eroitukseksi kylmästä tavanmukaisesta kohteliaisuudesta, oli hyvin viehättävä, "minä pelkään, että olen loukannut teitä kysymyksellä, joka varmaankin teistä oli julkea — kenties sopimaton; suokaa anteeksi; minä hyvin harvoin tapaan ketään, joka minua miellyttää; te miellytätte minua." Hän ojensi kätensä, jota matkamies sydämellisesti pudisti.

"Minä olisin heittiö, jos teidän kysymyksenne olisi minua loukannut. Minä pikemmin julkeutta osoitan, kun käytän hyväkseni korkeampaa ikääni ja annan teille neuvon. Älkää luontoa halveksiko, älkääkä pitäkö sitä höyrykoneena; te olette hänessä löytävä hauskan ja seurahaluisen ystävän, jos rupeatte hänen ystäväksensä. Ja minä en tiedä parempaa keinoa tähän teidän ijällänne, kuin että otatte laukun selkäänne ja rupeatte vaeltajaksi niinkuin minä."

"Sir, minä kiitän teidän neuvostanne, ja minä toivon, että me vielä tapaamme toinen toistamme ja tulemme keskustelemaan siitä, jota te luonnoksi sanotte — esine, jota tiede ja taide eivät milloinkaan näy samalta kannalta katselevan. Jos luonto taideniekan silmässä on varustettu sielulla, miksi ei höyrykoneella voisi sielua olla? Taide luopi sielun siihen aineesen, jota se katselee; tiede sitä vastoin tekee kaikki aineeksi, missä jo on sielu. Hyvästi, sir!"

Kenelm käänsi äkkiä hänelle selkää ja meni hiljaa ja miettiväisenä tiehensä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kenelm ohjasi kulkuansa kotiapäin, astuen vanhain, perimmäisten puiden suojassa. Olisipa luullut, että hänen tiensä nurmikkoa myöten lirisevän pienen joen reunalla olisi mieluisempi ja sopivampi rauhaisia ajatuksia herättämään, kuin leveä, pölyinen maantie, jota pitkin matkustaja kulki, josta hän hiljakkoin oli eronnut. Mutta se, joka on uneilemiseen taipuvainen, luopi omat maisemansa ja kuvaelee ovat taivaansa.

"Se on," sanoi Kenelm Chillingly itsekseen, "omituinen toivo, jota jo kauan olen mietiskellyt — päästä ulos itsestäni — tulla toisen miehen nahkaan — ja saada vähän vaihtelua ajatuksien ja tunteiden suhteen. Oma itse on aina sama itse; ja sentähden minua niin usein haukottaa. Mutta jos en voi päästä toisen nahkaan, niin paras, minkä voin tehdä, on tulla niin paljon kuin suinkin itsestäni erilleni. Annas kun katselen mitä minä itse olen. Minä olen Kenelm Chillingly, rikkaan herrasmiehen poika ja perillinen. Mutta mies laukku selässä, jonka on oleminen yötä tien varrella olevissa ravintoloissa, hän ei ole ensinkään Kenelm Chillinglyn kaltainen — varsinkin jos hän on rahanpulassa ja voi tulla sellaiseen tilaan, että toivoo saavansa päivällistä. Ehkäpä sellainen mies katselee asioita iloisemmalta kannalta, ainakaan hän ei voi niitä kolkommalta kannalta katsella. Rohkaise mielesi, minä, — voimmehan koettaa, sinä ja minä."

Kahtena seuraavana päivänä Kenelm huomattiin olevan tavallista iloisempana. Hän haukotteli harvemmin kuin ennen, käveli isänsä kanssa, pelasi piketiä äitinsä kanssa, ja oli enemmän muitten ihmisten kaltainen. Sir Peter oli hyvin mielissään; hän luuli tämän onnellisen muutoksen syyksi sen, että hän niin sopivalla tavalla hankki hänen matkaansa. Hyvä isä oli kirjeenvaihdossa ylhäisten ystäväinsä kanssa Londonissa, joilta hän pyysi suositus-kirjeitä Kenelmille kaikkiin Europan hoveihin. Uusmuotisia, mukavia matkalaukkuja tilattiin; kokenutta matkapalvelijaa, joka osasi kaikkia kieliä — ja taisi valmistaa franskalaisia ruokiakin, jos vaadittiin — kehoitettiin ilmoittamaan millä ehdoin hän lähtisi Kenelmin kanssa. Sanalla sanoen, kaikki hankkeet, jotka sopivat nuorelle aatelismiehelle hänen astuessaan maailmaan, sujuivat joutuisasti eteenpäin, kun Kenelm Chillingly yhtäkkiä katosi, jättäen jälkeensä Sir Peterin kirjaston pöydälle seuraavan kirjeen. —

"Hellästi rakastettu isäni! Teidän toiveillenne tottelevaisena minä lähden hakemaan todellista elämää ja todellisia ihmisiä, tahi parhaimpia jälittelemiä niistä. Suokaa anteeksi että minä aloitan tätä etsimistä omalla tavallani. Minä olen jo nähnyt kylläksi rouvasihmisiä ja herrasmiehiä — ne ovat varmaankin samankaltaisia joka paikassa maailmaa. Te toivoitte, että minä hakisin huvituksia. Minä lähden nyt koettamaan onko mahdollista sellaisia löytää. Rouvasväki ja herrasmiehet eivät ole hauskoja; kuta täydellisempiä rouvasihmisiä ja herrasmiehiä he ovat, sitä ikävämpiä he minusta ovat. Rakas isäni, minä lähden seikkailuja etsimään niinkuin Amadis Galliasta, niinkuin Don Quixote, niinkuin Gil Blas, niinkuin Roderick Random — niinkuin, sanalla sanoen, ainoat todelliset ihmiset, jotka ovat todellista elämää etsineet — ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole olleet olemassa paitsi kirjoissa. Minä lähden jalkasin, minä lähden yksin. Minä olen varustanut itseni suuremmalla rahasummalla kuin minun tulisi tuhlata, sentähden, että jokaisen ihmisen täytyy ostaa kokemusta, ja ensimmäiset sakot ovat kalliit. Minä olen pistänyt viisikymmentä puntaa taskukirjaani ja viisi sovereignia ja seitsemäntoista killinkiä kukkarooni. Tämän rahasumman pitäisi riittää minulle vähintään vuoden, mutta minä luulen, että kokemattomuus tulee riistämään sen minulta kuukaudessa, jonkatähden emme lue sitä miksikään. Koska pyysitte minun itse määräämään matkarahani, niin minä ystävällisesti anon että laskette sen tästä päivästä lukien, ja käskette pankkiirinne maksamaan minulle viisi puntaa kuukaudessa — tahi yhteensä kuusikymmentä puntaa vuodessa. Tällä rahasummalla en voi nälkään nääntyä, ja jos tarvitsen enemmän, voi olla hauskaa olla pakoitettuna tekemään työtä sen edestä. Älkää lähettäkö minua hakemaan, älkää myöskään kuulustelko minua, älkääkä perhettä levottomaksi tehkö, ja älkää antako naapureille aihetta puhua minusta kertomalla minun tuumani tahi osoittamalla hämmästystänne siitä.

"Te voitte parhaiten itse määrätä, mitä teidän tulee rakkaalle äidille sanoa. Jos ilmoitatte hänelle asian oikean laidan, niinkuin minä tietysti tekisin, jos jotain hänelle kertoisin, niin minun maineeni on menetetty ja koko kreivikunta tulee puhumaan minusta. Minä tiedän ettette katso vääräksi käyttää hätävalheita, kun sattuu olemaan tarpeellista, niinkuin tässä tapauksessa on.

"Minä aion viipyä poissa vuoden tahi puolen toista; jos minä pitkitän matkustuksiani, on se tapahtuva sillä tavoin kuin te ehdoittelitte. Sitten aion asettua paikalleni hienoihin seurapiireihin, pyytää teidän maksamaan kaikki kulungit, valhetella omasta puolestani sen verran kun tarvitaan tässä petoksen maailmassa, joka on täynnä harhaluuloja ja on valheen hallitsemana.

"Jumala teitä siunatkoon, rakas isäni, ja olkaa vakuutettu siitä, että jos joudun johonkin pulaan ja tarvitsen ystävää, niin tulen kääntymään teidän puoleenne. Minulla ei vielä ole muuta ystävää maan päällä, ja toivon että varovaisuuden ja hyvän onnen kantta pääsen toista saamasta. Teidän uskollinen

"P. S. — Rakas isä, minä aukaisen kirjeen teidän työhnoneessanne vielä kerta sanoakseni 'Jumala teitä siunatkoon!' ja kertoakseni teille, että hartaasti suutelin teidän vanhoja kastor-kintaitanne, jotka näin pöydällä."

Kun Sir Peter tuli tähän jälkilauseesen, hän otti silmälasit nenältään ja pyyhki ne; ne olivat hyvin kosteat.

Sitten hän vaipui syviin ajatuksiin. Sir Peter oli, niinkuin jo olemme maininneet, oppinut mies; hän oli myöskin muutamissa asioissa järkevä mies; ja hän oli suuresti mieltynyt poikansa luonteen leikilliseen puoleen. Mutta mitä hänen tuli sanoa Lady Chillinglylle? Tämä rouva oli kokonaan syytön jokaiseen rikokseen, joka voisi riistää häneltä miehen luottamuksen sellaisessa asiassa, joka hänen ainoaa poikaansa koski. Hän oli siveä rouva — tavoiltansa laittamaton — käytöksensä puolesta arvoisa ja oli baronetin puoliso. Jokainen, joka hänen näki, saattoi kohta ensi vilaukselta sanoa. "Teidän armonne." Oliko tämä nyt rouva, jolta jotakin tuli salassa pitää hyvin järjestetyssä perhepiirissä? Sir Peterin omatunto vastasi kovaa "ei"; mutta kun hän saattoi omatuntonsa vaikenemaan ja katseli asiaa kokeneen miehen kannalta, niin Sir Peter käsitti että, tuhminta mitä hän saattoi tehdä, oli ilmoittaa Lady Chillinglylle poikansa kirjeen sisällön. Jos vaimonsa saisi tiedon siitä, että Kenelm oli hylännyt sen perhe-arvon, jonka hänen nimensä käsitti, niin ei mikään aviollinen valta, ilman sellaisia vallan väärinkäytöksiä, jotka antaisivat vaimolle oikeuden syyttää miestänsä rääkkäyksestä ja sen nojalla pyytää avio-eroa, voisi pidättää Lady Chillinglyä kutsumasta kokoon kaikki ratsurengit ja lähettämästä niitä joka haaralle ankaralla käskyllä tuoda karkuri takaisin kotia kuolleena tahi elävänä — muureille pantaisiin ilmoituksia "kotoseudulta karanneesta" j.n.e. — kaupungista kaupunkiin lähetettäisiin sähkösanoman kautta poliisille salaisia ohjeita — panettelu tulisi koko elinajan kiusaamaan Kenelm Chillinglyä, viittaamalla rikoksellisista taipumuksista ja hulluista erhetyksistä — häntä aina osoiteltaisiin "karanneena henkilönä". Ja paeta ja tulla takaisin jälleen, sen sijaan kuin tulla murhatuksi, se on pahinta mitä ihminen voi tehdä; kaikki sanomalehdet pilkkaavat sellaista henkilöä; yleisen säädyllisyyden nimessä vaaditaan tarkka tili siitä, mitä hän on toimittanut sillä aikaa kun hän oli näkymättömissä, eikä mitään vastausta saada — henki on pelastettu, mutta ulkonainen arvo kadotettu.

Sir Peter otti hattunsa ja lähti ulos, ei tuumimaan valehtelisiko hän vaimollensa vai ei, vaan miettimään minkälaisen valheen tämä parhaiten ottaisi uskoaksensa.

Hän kulki muutaman kerran edes takaisin terassilla ja ehti sillä aikaa miettiä ja kypsyttää sopivimman hätävalheen, joka osoittaa että Sir Peter oli hyvin kokenut tällaisissa asioissa. Hän meni taas sisään, ohjasi kulkuaan siihen huoneesen, jossa hänen armonsa tavallisesti oleskeli, ja sanoi huolettomasti ja iloisesti. "Minun vanha ystäväni, Clarevillen herttua, lähtee perheineen näinä päivinä huvimatkalle Schweiziin. Hänen nuorin tyttärensä, Lady Jane, on kaunis tyttö eikä olisi sopimaton puoliso Kenelmille."

"Lady Jane, nuorin tytär, jolla on niin kaunis tukka, joka oli niin suloinen lapsi, kun hänen viimeksi näin, ja leikki kauniin nuken kanssa, jonka hän oli keisarinna Eugenieltä saanut. Niin, hän olisi todella sopiva vaimo Kenelmille."

"Minä olen iloinen siitä, että olet samaa mieltä kuin minä. Eikö se olisi etuisa askel tätä liittoa kohti ja ylipäänsä Kenelmille erittäin hyvä, jos hän lähtisi mantereelle herttuan perheen jäsenenä?"

"Siinä tapauksessa kai hyväksyt mitä olen tehnyt. Herttua lähtee ylihuomenna, ja minä olen lähettänyt Kenelm'in pääkaupunkiin ja kirjoittanut kirjeen vanhalle ystävälleni. Suot varmaan hänelle anteeksi että hän ei jäähyväisiä sanonut. Tiedäthän että vaikka hän on paras poika maailmassa, niin hän kuitenkin on omituinen olento; ja kun huomasin että hän oli halukas lähtemään, taoin raudan kuumana ollessa ja lähetin hänet matkalle yhdeksän aikana tänä aamuna, sillä pelkäsin hänen, jos viivyttelisin, taas käsistäni liukuvan."

Sir Peter hiipi hiljaa huoneesta, huusi palvelijansa ja sanoi. "Minä olen lähettänyt Mr Chillingly'n London'iin. Pane kokoon ne vaatteet, jotka hän kentiesi tulee tarvitsemaan, jotta kohdakkoin voimme lähettää ne hänelle, kun hän kirjoittaa siitä."

Sillä tavoin tuo erinomainen totuuden ystävä Kenelm Chillingly, isän taitavan rikoksen kautta totuutta vastaan, oli pelastanut perheensä kunnian ja oman maineensa panettelun myrkystä ja poliisin etsimisestä. Hän ei ollut "karannut henkilö."

TOINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kenelm Chillingly oli lähtenyt isänsä kodista aamuhämärässä, ennenkuin kukaan talossa vielä oli hereillä.

"Kieltämättä," sanoi hän astuen yksinäisiä nurmikoita poikki — "kieltämättä minä aloitan maailmaan astumiseni niinkuin runoilijat aloittavat runoa, jälittelijänä ja sananlainaajana. Minä jälittelen kuljeksivaa runoseppää, samoin kuin hän epäilemättä aloitti jälittelemällä jotain toista runoseppää. Mutta jos minussa jotain on, niin sen täytyy kehittyä omituisessa muodossaan. Ja runosepät eivät kumminkaan ole aatteen keksijöitä. Jalkamatkain seikkailut ovat tunnetut satu-ajasta asti. Herkules esimerkiksi — jalkasin matkustajana hän tuli taivaasen. Kuinka hiljainen ja autio maailma nyt on! Eikö se ole sentähden, että tämä on päivän ihanin hetki?"

Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja ylöspäin. Oli juhannuksen aika. Aurinko oli juuri nousemaisillaan kauniiden kukkulain yli. Kaste kimalteli pensastoissa. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilven hattaraa. Vihannasta viljavainiosta yksinäinen leivo kohosi ilmaan. Sen laulu herätti toiset linnut. Pari minuutia kului, niin iloiset laulajaiset alkoivat. Kenelm nöyrästi otti hatun päästänsä ja kumartui sydän täynnänsä kunnioitusta ja kiitollisuutta.

TOINEN LUKU.

Noin yhdeksän aikana Kenelm saapui kaupunkiin, joka oli kaksitoista [kaikki mitat ovat englantilaisia, siis 12 pen. = 2 suom. pen.] penikulmaa hänen kodistansa ja johon hän tahalla oli ohjannut kulkuaan, sillä hän ei ollut siellä melkein ensinkään tunnettu ulkonäöltään ja taisi ostaa mitä hän tarvitsi herättämättä mitään erityistä huomiota. Hän oli matkapuvuksensa valinnut metsästyspuvun, sentähden että se oli yksinkertaisin ja näytti vähimmin sopivan hänelle aatelismiehenä. Mutta tämä puku oli kuitenkin niin sievästi tehty että joka ikinen työmies, jonka hän kohtasi, otti lakin päästänsä. Sitä paitsi, kukapa käy metsästyspuvussa kesäkuussa, tahi metsästyspuvussa ensinkään, paitsi metsänvartijat tahi aatelismies, jolla on erityinen lupa metsästää?

Kenelm meni suureen kauppapuotiin, jossa oli valmiita vaatteita kaupan, ja osti sellaisen puvun, joka sopi köyhänlaiselle arentimiehelle pyhävaatteeksi: paksun, karkean puvun, joka oli puoleksi takki, puoleksi nuttu, samallaisesta kankaasta tehdyt liivit, paksut housut, kapean kaulahuivin, muutamia paitoja ja villasukat, jotka soveltuivat muuhun pukuun. Hän osti myöskin nahkaisen matkalaukun, johon mahtui hänen vaatteensa ja pari kirjaa sekä kampa ja harja, jotka hän oli ottanut mukaansa lakkariinsa. Siltä matkatavaroiden joukossa kotona ei ollut yhtään matkalaukkua.

Kun hän oli nämä ostokset tehnyt ja maksanut ne, niin hän nopein askelin kulki läpi kaupungin ja pysähtyi halvan ravintolan kohdalle, jonka oven yläpuolella oli kilpi, johon oli kirjoitettu: "Virvokkeita ihmisille ja eläimille." Hän astui pieneen huoneesen, jossa tähän aikaan vuorokautta ei ollut ketään, pyysi aamiaista ja söi suurimman osan neljän pencen maksavaa leipää ja kaksi munaa.

Täten virvoitettuansa itsensä, hän taas astui edelleen ja poikkesi tien vieressä olevaan tiheään pensastoon, jossa hän riisui päältänsä ne vaatteet, jotka hänellä oli päällä, ja puki yllensä ne, jotka hän oli ostanut, ja parin suuren kiven avulla hän upotti hylätyt vaatteet pieneen mutta syvään lammikkoon, jonka hän kaikeksi onneksi löysi tiheää pensasta kasvavassa laaksossa, jossa joukko vikloja talvisaikana tavallisesti oleskeli.

"Noh," sanoi Kenelm, "nyt minä todella alan uskoa, että olen tullut pois omasta itsestäni. Minä olen toisen miehen nahassa; sillä mitähän onkaan, kun asiaa oikein mietitään, nahka muuta kuin sielun verho, ja mitä on puku muuta kuin sopiva nahka? Jokainen säädyllinen sielu häpee omaa nahkaansa. Katsotaan suurimmaksi törkeydeksi näyttää sitä, ja ainoastaan alhaisimmalla kannalla olevat raakalaiset sitä tekevät. Jos puhtain sielu, joka tätä nykyä maan päällä löytyy, Rooman paavi tahi Canterburyn arkkipiispa, kävelisi Strandkatua pitkin Londonissa siinä puvussa, jonka luonto hänelle antoi, nimittäin alastomana, niin hän vedettäisiin oikeuden eteen ja pantaisiin vankeuteen sentähden, että hän oli yleisöä loukannut."

"Niin, minä olen nyt toisen miehen nahassa. Kenelm Chillingly, minä en enää ole

Kepein askelin ja ilomielin riensi täten muuttunut matkamies metsästä tomuiselle maantielle.

Hän oli kulkenut noin tunnin aikaa ja kohdannut ainoastaan muutamia ihmisiä, kun hän oikealta kuuli nuoren, kimakan äänen huutavan. "Auttakaa, auttakaa! — minä en tahdo tulla — minä sanon teille, ett'en tahdo!" Vallan hänen edessänsä seisoi korkean portin kohdalla surullisen näköinen, harmaa hevonen pienten kääsien edessä. Suitset riippuivat vallan irti hevosen niskalla. Eläin oli nähtävästi tottunut seisomaan hiljaa, kun niin käskettiin, ja oli hyvillään, kun oli tilaisuutta siihen.

Huuto. "Auttakaa, auttakaa!" kuului toistamiseen ja sen ohessa kuului karkeamman äänen kovempi huuto, joka ilmoitti vihaa ja uhkausta. Nämät äänet nähtävästi eivät olleet hevosen päästämiä. Kenelm katseli portin yli ja näki muutaman kyynärän päässä, niityllä, hyvin puetun nuorukaisen kaikin voimin taistelevan rotevan keski-ikäisen miehen kanssa, joka piti häntä kiinni käsivarresta ja laahasi häntä mukaansa.

Urhoollisen Sir Kenelm Digbyn kaiman luonnollinen ritarillisuus kohdakkoin heräsi. Hän hyppäsi portin yli, tarttui miehen kaulukseen ja huudahti. "Hyi häpeä! mitä te'ette tuolle poikaraukalle? — antakaa hänen olla rauhassa!"

"Mitä perkele se teihin koskee?" tiuskasi roteva mies säihkyvin silmin ja vallan raivoisena. "Ah, ehkä olette te juuri tuo roisto? — niin, ei ole epäilemistäkään. Minä maksan teille siitä, konna!" ja yhä toisella kädellään pitäen nuorukaista kiinni, hän toisella kädellä lyödä läjähytti Kenelmiä, jonka silmät ja nenä pelastuivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä ainoastaan sen kautta että hän oli taitava nyrkkitappelussa ja hyvin notkea. Kuinka olikaan niin voimakas mies joutui tappiolle; Kenelm väisti iskun ja löi niin taitavasti vastustajansa että roteva mies yhtäkkiä makasi selällään maassa sääret ylöspäin. Nuorukainen, joka nyt oli päässyt irti, tarttui Kenelmin käsivarteen ja veti hänet pois niityltä, huutaen. 'Tulkaa, tulkaa ennenkuin hän pääsee ylös! pelastakaa minua! pelastakaa minua!' Ennenkuin Kenelm oli toipunut kummastuksestaan, oli nuorukainen vienyt hänet portille ja hypännyt ylös kääseihin, nyyhkyttäen. 'Astukaa ylös! Minä en osaa ajaa; astukaa kääseihin ja ajakaa! Pian, pian!'"

"Nouskaa ylös, muuten tulen hulluksi." Kenelm totteli, nuorukainen antoi hänelle suitset, otti itse piiskan ja löi voimiensa takaa hevosta. Tämä lähti juoksemaan.

"Seisauttakaa — seisauttakaa — seisauttakaa, varas! — rosvo! — Hei! — varkaat — varkaat — varkaat — seisauttakaa!" huusi ääni heidän takanaan. Kenelm väkinäisesti käänsi päätänsä ja näki tuon rotevan miehen istuvan hajareisin portilla kauheasti raivoten. Se oli vaan vilahdus; piiska viuhui taas, hevonen lähti laukkaamaan täyttä nelistä, kääsit hyppivät ja keikkuivat tiellä, ja Kenelmin ei onnistunut saada piiskaa käteensä rauhoittaakseen hevosta, ennenkuin olivat peninkulman päässä rotevasta miehestä.

"Nuori herra," sanoi Kenelm silloin, "ehkä olette hyvä ja selitätte minulle asian."

"Sitten; ajakaa vaan, tämä on hyvä hevonen; minä maksan teille vaivastanne."

Kenelm sanoi totisesti. "Minä tiedän että todellisessa elämässä palvelus ja maksu luonnollisella tavalla seuraavat toisiansa. Mutta jättäkäämme maksu siksensä, kunnes sanotte minkä palveluksen minun tulee teille tehdä. Ja ennen kaikkea, mihin minun tulee ajaa? Me tulemme kohdakkoin paikkaan, jossa kolme tietä yhtyy, mikä näistä minun on valitseminen?"

"En minä tiedä; tuossa on tienviitta. Minä tahdon mennä — mutta se on salaisuus; ettehän te minua petä? Luvatkaa — vannokaa se minulle."

"Minä en milloinkaan vanno enkä kiroile, paitsi kun — olen suutuksissa, joka, ikävä kyllä, hyvin harvoin tapahtuu; enkä minä lupaa mitään ennenkuin tiedän mitä lupaan; enkä myöskään aja nuoria karkulaisia toisten ihmisten kääseissä, jollen tiedä vieväni heitä turvalliseen paikkaan, josta heidän isänsä ja äitinsä saavat heidät käsiinsä."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä," sanoi nuorukainen suruisesti ja hänen huulensa vapisivat.

"Poika raukka! Minä otaksun, että tuo paksu lurjus oli koulu-opettajanne, ja että te karkaatte rangaistuksen pelosta."

Poika purskahti suureen nauruun; iloiseen, heleään nauruun, joka teki syvän vaikutuksen Kenelm Chillinglyyn. "Ei, hän ei aikonut minua rangaista; hän ei ole koulun-opettaja; hän on sitäkin pahempi."

"Vai niin! sedät ovat tunnetut julmuudestaan; jo klassillisessa muinaisuudessa he olivat sellaisiksi tunnetut ja Richard III oli ainoa oppinut suvussansa."

"Oh! klassillinen muinaisuus ja Richard III!" sanoi nuorukainen kummastuneena, ja katseli tutkivin silmin miettiväistä kyytimiestä. "Kuka olette? Te puhutte niinkuin herrasmies."

"Tämä alkaa tuntua huvittavalta," ajatteli Kenelm. "Mikä onni sentään on tulla toisen miehen nahkaan ja toisen kääseihin lisäksi!" Ääneen hän sanoi. "Tässä on tienviitta. Jos aikomuksenne on karata setänne luota, niin nyt on aika ilmoittaa minulle mihin aiotte karata."

Nuorukainen kumartui kääsin yli ja katseli tarkemmin tienviittaa.
Sitten hän iloisesti taputti käsiänsä.

"Se on oikein! Minä juuri arvasin sitä. Siinä on: Tor-Hadhamiin, kahdeksantoista peninkulmaa! Tämä tie vie Tor-Hadhamiin."

"Onko tarkoituksenne että minun pitää kyyditä teitä koko tämä matka — kahdeksantoista peninkulmaa?"

"Sen minä sitte sanon. Ajakaa vaan eteenpäin! Minä en osaa ajaa — en ole eläissäni ajanut — muuten en pyytäisi teitä sitä tekemään. Minä teitä rukoilen, älkää minua jättäkö! Jos olette herrasmies, niin ette sitä tee; ja jos ette ole herrasmies, niin minulla on 10 puntaa kukkarossani, te saatte ne kun minä onnellisesti pääsen Tor-Hadhamiin. Älkää kieltäkö; henkeni on vaarassa."

Nuorukainen alkoi taas nyyhkyttää. Kenelm ohjasi hevosen pään
Tor-Hadhamia kohti ja nuorukainen herkeni nyyhkyttämästä.

"Te olette hyvä, kiltti mies," sanoi nuorukainen, pyyhkien silmiänsä.
"Minä pelkään, että vien teidät liian kauas tieltänne."

"Minulla ei ole mitään määrättyä tietä, ja voin yhtä hyvin lähteä Tor-Hadhamiin, jossa en ole milloinkaan käynyt, kun johonkin toiseen paikkaan. Minä olen vaan matkamies maan pinnalla."

"Ovatko teidänkin vanhempanne kuolleet? Te ette kuitenkaan ole paljon vanhempi minua."

"Pikku herrani," sanoi Kenelm totisesti, "minä olen vasta tullut täysikäiseksi; ja te, luullakseni, olette neljäntoista vuotias."

"Oh, kuinka lystillistä!" huudahti nuorukainen äkisti. "Eikö se ole lystiä?"

"Se ei ole niinkään lystiä, jos minä tuomitaan pakkotyöhön siitä, että olen varastanut setänne kääsit ja ryöstänyt hänen pieneltä holholaiseltaan 10 puntaa. Mutta nyt muistan, teidän kiivas sukulaisenne luuli lyövänsä toista, kun hän tähtäsi minuun. Hän kysyi: 'Oletteko te se roisto?' Mikä roisto se on, josta hän puhui? Hän on nähtävästi teidän uskottunne."

"Roisto! Hän on kunniallisin, jaloin — Mutta siitä ei sen enempää nyt; te opitte häntä tuntemaan kun tulemme Tor-Hadhamiin. Sivaltakaa hevosta piiskalla; se kulkee niin hiljaa."

Kenelmin ei onnistunut viekkaudella eikä kaunopuheliaisuudella saada muuta selitystä nuorelta kumppaniltaan, kun mitä hän jo oli saanut. Kuta edemmäksi tulivat ja kuta enemmän matkan päämaalia lähenivät, sitä äänettömämmäksi molemmat kävivät. Kenelm vakaasti mietiskeli, että hänen ensimmäisen päivänsä kokemus todellisesta elämästä toisen nahassa oli saattanut hänen omaa nahkaansa jonkimoiseen vaaraan. Hän oli lyönyt maahan miehen, joka nähtävästi oli kunnioitettava ja varakas, ja oli vienyt pois tämän miehen holhotin, ja käytti omavaltaisesti tämän miehen tavaroita — hänen kääsiänsä ja hevostansa. Kaikkea tätä oli hänen tyydyttävällä tavalla selittäminen tuomarille, mutta miten? Siten, että hän palaisi entiseen nahkaansa; tunnustaisi olevansa Kenelm Chillingly, joka oli saanut kiitosta yliopistossa ja oli perivä hyvän nimen ja 10,000 puntaa vuotuista tuloa. Mutta mikä häiriö siitä syntyisi! ja hän joka sellaista oikein inhosi. Hänen täytyisi selittää mistä syystä hän oli valhepuvussa, puvussa, jollaisessa ei ikänä oltu baronetin vanhinta poikaa nähty, jos hän ei ollut karannut kullankaivajain luokse. Oliko tämä nyt tila, johon Chillinglyin niin kunnianarvoisen perheen perillinen, jonka kolmella sinisellä kalalla varustettu vaakuna oli alkuansa vanhimmasta englannin heraldikin ajoista, Edward III hallituksen ajasta, voi joutua loukkaamatta noiden kolmen kalan kylmää ja vanhaa verta?

Entäs hän itse, Kenelm, noista kolmesta kaloista puhumatta? Mikä nöyryytys! Hän oli hylännyt kunnioitettavan isänsä hyvästi harkitut valmistukset hänen matkaansa varten; hän oli itsepintaisesti valinnut oman tiensä omalla uhallaan; ja nyt, ennenkuin puolet ensimmäisestä päivästä oli kulunut, mihin kamalaan pulaan hän oli joutunut! Ja millä hän voi itseänsä puolustaa? Pieni poika parka, joka milloin itki milloin nauroi, oli kuitenkin kyllin taitava käärimään Kenelm Chillinglyä sormensa ympärille; käärimään häntä — miestä, joka piti itseänsä paljoa viisaampana kuin vanhempansa — miestä, joka yliopistossa oli mainetta saavuttanut — miestä, joka luonteensa puolesta oli mitä totisin — miestä, jolla oli niin tarkka arvostelukyky, ett'ei löytynyt mitään taiteen tahi luonnon alalla, jossa hän ei olisi vikaa huomannut — että hän oli joutunut tällaiseen seuraan, se oli vähintään harmillista.

Nuorukainen sitä vastoin, johon Kenelm tavan takaa loi katseen, näytti vallan lumotulta. Väliin hän nauroi ääneen itsekseen, väliin hän hiljaa itki; väliin hän ei nauranut eikä itkenyt vaan näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Heidän lähetessänsä kaupunkia, Kenelm pari kertaa töytäsi nuorukaista kylkeen ja sanoi. "Poikani, minun täytyy puhua pari sanaa teidän kanssanne;" ja kummallakin kerralla poika oli vastannut haaveksimalla äänellä:

Ja siten he saapuivat Tor-Hadhamin kaupunkiin; hevonen oli silloin jo väsymyksestä uupumaisillaan.

KOLMAS LUKU.

"Noh, nuori herra," sanoi Kenelm tyyneellä, mutta vakaalla äänellä — "nyt olemme siinä kaupungissa, johon minun piti viedä teidät. Ja nyt sanomme toinen toisellemme jäähyväiset."

"Ei, ei jäähyväisiä! viipykää hetkinen minun luonani. Minua alkaa peloittaa, ja minä olen niin yksin ja turvaton;" ja poika, joka ennen oli vetäytynyt Kenelmin luota, pani nyt kätensä Kenelmin käteen ja lähestyi häntä hyväillen.

En tiedä mitä lukijani tähän saakka lienee ajatellut Kenelm Chillinglystä, mutta kaikissa hänen kummallisen luonteensa mutkissa löytyi tie, joka vei suoraan hänen sydämeensä — kun vaan oli häntä heikompi ja pyysi häneltä turvaa.

Hän kääntyi äkkiä, hän unohti tilansa omituisuuden ja vastasi. "Pikku tuittupää, ennen saa minua ampua kuolijaksi, kuin minä teitä heitän, jos pulassa olette. Mutta meidän täytyy myöskin sääliä hevosta — sanokaa hevosen tähden mihin meidän tulee mennä."

"Minä toden totta en voi sitä sanoa; en ole milloinkaan ennen ollut täällä. Ajakaamme johonkin pieneen rauhalliseen ravintolaan. Ajakaa hiljaa — katselkaamme mistä sellaisen löytäisimme."

Tor-Hadham oli iso kaupunki; se ei nimenomaan ollut kreivikunnan pääkaupunki, mutta kaupan ja liikkeen suhteen se kuitenkin todella oli sitä. Se suora katu, jota pitkin hevonen kulki niin hitaasti, kun olisi se vetänyt voittovaunuja pyhää kukkulaa ylös, näytti hyvin vilkkaalta. Kauppapuodit olivat varustetut suurilla yhdestä lasilevystä tehdyillä ikkunoilla; kaduilla liikkui kirjava joukko, ei ainoastaan kauppaväkeä, vaan sellaistakin, joka kulki siellä huvin vuoksi, sillä suuri joukko ohitsekulkijoita oli nuoria, hyvästi puettuja naisia, moniaat kauniitakin. Rykmentti hänen majesteettinsa husaariakin oli pari päivää ennen saapunut kaupunkiin, ja tämän onnellisen rykmentin upseerit ja vierasvaraisen kaupungin naiset kilpailivat kumpiko heistä voisi hankkia toiselle puolelle suurimman joukon voitettuja ja haavoitettuja. Näiden sankarien tulo, jotka virkansa puolesta ovat vihollisen väestön vähentäjiä ja ystävällisen väestön lisääjiä, oli vaikuttanut suuren virkeyden sellaisten huvitusten toimittajissa, jotka saattavat nuoria ihmisiä yhteen, — pilkkaan-ampumiset, laulajaiset, tanssit ilmoitettiin seiniin ja lauta-aitoihin sekä kauppapuotien ikkunoihin asetettujen julistuksien kautta.

Poika kurkisti uteliaasti kääseistä ja katseli erittäin näitä julistuksia, kunnes hän vihdoin vilkkaasti huudahti.

"Mitä siinä on?" kysyi Kenelm. "Ravintolako?" Hänen toverinsa ei vastannut, vaan Kenelm, joka seurasi nuorukaisen silmäystä, huomasi summattoman suuren julistuksen:

"Kysykää joltakin missä teaatteri on," sanoi nuorukainen, kääntyen toisaalle.

Kenelm seisautti hevosen, kysyi teaatteria ja neuvottiin poikkeemaan ensimmäiselle oikealla kädellä olevalle poikkikadulle. Muutaman minuutin kuluttua he kauheasti kolkon ja aution syrjäkadun kulmassa näkivät näytelmä-runottareille pyhitetyn, ruman ja rappeutuneen huoneuksen. Seinämiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa nimi Compton esiintyi niin jättiläis-kokoisena, kuin kirjaimilla voi saada aikaan. Nuorukainen huokasi. "Katsokaamme nyt," sanoi hän, "onko täällä lähellä ravintolaa — menkäämme läheisimpään."

Mutta ei mitään ravintolaa näkynyt, joka olisi ollut pientä, siivotonta kapakkaa parempi, ennenkuin he vähän matkaa teaatterista tulivat siistille, vanhanaikuiselle, autiolle torille, jonka varrella oli sievä, valkeaksi kalkittu talo, jonka etuseinään, suurilla mustilla, kolkon näköisillä kirjaimilla oli kirjoitettu. "Raittiuden ravintola."

"Pidättäkää," sanoi nuorukainen; "eikö tämä teistä sopisi meille? Se näyttää niin hiljaiselta."

"Eipä se voisi hiljaisemmalta näyttää jos se olisi hautakivi," vastasi
Kenelm.

Poika tarttui ohjaksiin ja seisautti hevosen. Hevonen oli siinä tilassa että heikoinkin nykäys ohjaksista oli kylläksi sitä seisauttamaan, vaikka se jotenkin surullisesti käänsi päätänsä, ikäänkuin se epäilisi tokko raittiuden sääntöjen mukaan heinät ja kaurat olivat luvallisia ravinto-aineita. Kenelm astui kääseistä ja meni sisään. Siivosti puettu nainen astui esiin jonkilaisen lasisen ruokakaapin takaa, joka kaappi myöskin oli pöytänä, mutta jolla ei näkynyt niitä virkistys-juomia, jotka ehdottomasti kuuluvat ravintolan-pöytään; sen sijaan pöydällä oli kaksi isoa kylmää vettä sisältävää vesi-astiaa, pari lasia sekä moniaita lautasia, joilla oli vehnäsiä ja sokurileipiä. Nainen kysyi kohteliaasti millä hän voisi olla vieraille mieliksi.

"Mieliksi," vastasi Kenelm vakaasti kun ainakin, "ei ole se sana, jonka minä olisin valinnut. Mutta voitteko palvella hevostani — minä tarkoitan tätä hevosta — antamalla sille kauroja ja hankkimalla sille tallia, ja tätä nuorta miestä ja minua toimittamalla meille erityistä huonetta ja päivällistä?"

"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, rouva. Mutta jos sana 'päivällinen' ei teitä miellytä, niin sanon sen sijaan jotakin syötävää ja juotavaa."

"Noh, jos täällä ei syödä ja juoda," huudahti Kenelm kiivaasti, sillä hänen oli nälkä, "niin jääkää hyvästi."

"Odottakaas, sir. Me syömme ja juomme kyllä täällä. Mutta me olemme hyvin kohtuullista väkeä. Me emme salli väkeväin juomien nauttimista täällä."

"Ainoastaan inkevääri-olutta. Väkeväin juomain nauttiminen on ankarasti kielletty. Meillä on teetä, kahvia ja maitoa. Mutta enimmät vieraamme kuitenkin mieluisimmin juovat puhdasta vettä? Mitä ruokaan tulee, sir … niin saatte mitä vaan haluatte."

Kenelm pudisti päätänsä ja aikoi lähteä pois, kun nuorukainen, joka oli hypännyt alas kääseistä ja kuullut keskustelun, kiivaasti huusi. "Mitä tämä tarkoittaa? Kuka väkeviä juomia tahtoo? Vesi on kyllä hyvää. Ja mitä päivälliseen tulee, — niin ollaan tyytyväiset mihin hyvänsä. Olkaa hyvä ja viekää meitä erityiseen huoneesen, minä olen niin väsynyt." Nämä viimeiset sanat lausuttiin niin kauniisti ja suloisesti, että emäntä kohdakkoin vallan muuttui, mutisi "poika parka", ja vielä hiljemmin, "oi kuinka kauniit kasvot hänellä on!" nyykäytii päätänsä ja näytti heille tien siistiä, vanhanaikuisia portaita ylös.

"Mutta hevonen ja kääsit — mihin ne joutuvat?" sanoi Kenelm, sillä omatunto soimasi häntä siitä, että hevosta ja sen omistajaa oli niin pahoin kohdeltu tähän asti.

"Noh, mitä hevoseen ja kääseihin tulee niin teillä on Jukesin vuokratalli muutaman kyynärän päässä saman kadun varrella. Me emme itse ota vastaan hevosia — meidän kävijöillämme on harvoin hevosia; mutta Jukesilla se hoidetaan hyvästi."

Kenelm vei hevosen täten osoitettuun vuokratalliin ja viipyi siellä siksi kun hän näki, että se oli viilistynyt, kuivanut ja kauroilla varustettu — sillä Kenelm Chillingly oli hyvin hyvä eläimiä kohtaan — ja sitten hän kauhean nälkäisenä palasi raittiuden ravintolaan, jossa hän vietiin pienen pieneen saliin, jonka keskilattialla oli matonpalanen ja kuusi pientä rottinkituolia; seinillä oli kuvia, jotka kuvasivat väkeväin juomain vaikutusta muutamiin ihmisiin — muutamat olivat aaveiden kaltaisia, toiset paholaisten näköisiä, kaikki kurjassa ja surkeassa tilassa, joka oli jyrkkä vastakohta onnellista perhettä kuvaamaan tauluun: iloisen näköisiä vaimoja, hyvin voipia miehiä, punaposkisia lapsia, jotka olivat sen onnellisen tilan vertauskuvana, jossa raittiudenseuran jäsenet elivät.

Pöytä, jolla oli puhdas vaate sekä kahdet veitset ja kahvelit, veti kuitenkin etupäässä Kenelmin huomion puoleensa.

Nuorukainen seisoi ikkunan kohdalla ja näytti katselevan pientä akvaariota, joka oli siellä ja jossa oli tavallinen määrä pieniä kaloja, matelijoita ja hyönteisiä, jotka luonnollisessa alapaikassaan nauttivat raittiuden iloista elämää, vaikka tietysti väliin söivät toinen toisiaan.

"Mitähän ruokaa he aikovat meille antaa?" kysyi Kenelm. "Pitäisihän sen nyt tähän aikaan oleman valmiina."

Tämän sanottua hän kovasti nykäisi kellonsoitinta. Nuorukainen astui esiin ikkunan luota ja Kenelm kummastuneena katseli hänen hempeitä liikkeitään ja suloisia kasvojaan, sillä hän oli paljon kauniimpi nyt, kun hän oli ilman hattua ja oli pessyt tomun puhtaista kasvoistaan. Hän oli kieltämättä erinomaisen kaunis poika, ja jos hän saisi elää aikamieheksi, niin hän tulisi haavoittamaan monta naissydäntä. Hän läheni Kenelmiä jotenkin itsensä-alentavalla ylpeydellä, joka harvoin ilmoittaa korkeampaa säätyä, jos se on kuninkaallista säätyä alempi, ojensi kätensä ja sanoi.

"Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne on liian nöyrä," vastasi Kenelm Chillingly, syvästi kumartaen; "mutta oletteko tilanneet päivälliset? Ja mitähän ruokaa aiotaan meille antaa. Ei kukaan näy kuulevan täällä, vaikka soitetaan. Koska se on raittiuden ravintola, ovat luultavasti kaikki palkolliset juovuksissa."

"Miksi! Noh, sentähden että tavallisuuden mukaan ne ihmiset, jotka hartaasti ovat jotakin olevinaan, ovat vastakohta siitä, minkä sanovat olevansa. Mies, joka on olevinaan pyhimys, on varmaan suuri syntinen, ja miehessä, joka kehuu olevansa syntinen, on vallan varmaan pieni tarkkava ja kyynelsilmäinen kappale pyhimys-luontoa, joka on kylliksi tekemään hänestä veijarin. Rehellinen ihminen, olkoonpa pyhimys tahi syntinen, ei kehu olevansa pyhimys eikä syntinen. Ajatelkaa esimerkiksi pyhän Augustinon kehuvan, että hän on pyhimys, tahi Robert Burns'in, että hän on syntinen; ja vaikka te, poikani, luultavasti ette ole pyhän Augustinon tunnustuksia ettekä Robert Burns'in runoja lukeneet, niin uskokaa kuitenkin minua, kun sanon että molemmat olivat kunnon miehiä; ja vähäisellä eroituksella opetuksen ja kokemuksen suhteen, Burns olisi voinut kirjoittaa Tunnustukset ja Augustino runot. Mutta voimia ennen kaikkia! Minä olen kuolemaisillani nälkään. Mitä pyysitte päivälliseksi, ja milloin tuovat ruokaa?"

Nuorukainen, joka oli avannut jo luonnostakin suuret, mustat silmänsä selälleen, sillä aikaa kun hänen pitkä, parkkumihousuihin puettu matkakumppaninsa puhui niin suojelevalla tavalla Robert Burns'ista ja pyhästä Augustinosta, vastasi rukoilevalla ja ujolla äänellä. "Minä olen pahoillani siitä, että en tullut ajatelleeksi päivällistä. Minun olisi tullut osoittaa suurempaa kohteliaisuutta teitä kohtaan. Emäntä kysyi minulta mitä me tahtoisimme. Minä vastasin. 'Mitä tahansa'; ja emäntä mutisi jotain" — (tässä nuorukainen vaikeni).

Kenelm Chillingly ei milloinkaan kiroillut eikä milloinkaan joutunut raivoon. Sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin karkeammat inhimillisestä tomusta tehdyt olennot kiroilivat ja raivosivat, hän osoitti tyytymättömyyttänsä niin surumielisillä ja murheellisilla kasvoinjuonteilla, että tiikerikin olisi siitä leppynyt. Hän kääntyi nyt nuorukaiseen ja jupisi: "Kaalia! — Nälkään kuoleminen!" ja vaipui rottinkituolille, hiljaa lisäten. "Niin on inhimillisen kiitollisuuden laita!"

Nuorukaista nähtävästi tämä katkera, mutta lempeä moite syvästi liikutti. Kyyneleet milteivät tukehduttaneet hänen ääntänsä, kun hän sammaltaen sanoi. "Antakaa anteeksi, minä olin kiittämätön. Minä juoksen kohta alas katsomaan mitä ruokaa heillä on;" ja samassa hän katosikin. Kenelm istui liikkumattomana paikallaan; hän oli toden perään vaipunut sellaiseen unelmaan eli pikemmin sisällisen ja hengellisen olennon huokumiseen, johon indialaisen dervischin tietoisuus voipi, niin ainakin väitetään, pitkällisen paaston kautta vaipua. Voimakkaalla ruumiilla varustetun miehen ruokahalu on sitä laatua, että kaali ja riisipuddinki eivät voi sitä tyydyttää. Sitä todistaa itse Herkules, jonka halu vahvan ruo'an perään on klassillisten runoilijain alituisena pilkan-aineena. Minä en tiedä tokko Kenelm Chillingly olisi tappelussa ja syömisessä Tebalaisen Herkuleen voittanut; mutta kun hänen teki mieli tapella tahi kun hänen teki mieli syödä, niin Herkuleen kaikki voima olisi ollut tarpeen, jotta hän ei tappiolle joutuisi.

Kymmenen minuuttia poissa oltuaan nuorukainen tuli takaisin loistavin silmin. Hän taputti Kenelm'iä olkapäähän ja sanoi iloisesti. "Minä olen antanut heidän hakata suuren kappaleen lampaanpaistia, paitsi kaalia, ja sitten he vielä antavat meille suuren riisipuddingin sekä munia ja läskiä lisäksi. Rohkaiskaa mielenne! Kaikki on valmiina minuutin kuluessa."

"He ovat hyviä ihmisiä; heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut rajoittaa teitä; mutta näyttää siltä kun enimmät heidän vieraansa söisivät vaan kasvi-aineita ja ryyniruokia. Täällä on perustettu yhtiö näillä perusteilla; emäntä sanoo niiden olevan filosofeja."

Kun sana "filosofi" lausuttiin, kohosi Kenelm'in rinta niinkuin vanhan metsästäjän, kun hän kuulee huudettavan. "Hoi! Holohei!" "Filosofeja!" sanoi hän — "filosofeja toden totta! Oi mitä hölmöjä, jotka eivät tunne edes ihmisen hampaan rakennusta! Katsokaa, poikani, jos ei vaan päällä olisi mitään jäljellä nykyisestä ihmissuvusta, niinkuin mainio kirjailija sanoo kerran tapahtuvan — ja vahva puhdistus se tulee olemaan — jos, sanon minä, ei mitään muuta ihmisestä silloin olisi jäljellä, kuin hänen hampaansa ja peukaloidensa fossiliat, niin filosofi sitä sukua, joka ihmistä seuraisi, kohta näistä jäännöksistä näkisi kaikki mikä on ihmiselle omituista, koko hänen historiansa; hän sanoisi, vertaillessa sellaista peukaloa kotkan tahi tiikerin kynteen tahi hevosen kavioon, että tämän peukalon omistaja on ollut kynsillä ja kavioilla varustettujen olentojen herrana. Voitte väittää että apinansuvussakin on peukalot. Se on totta; mutta verratkaa apinan peukalo ihmisen peukaloon, — olisiko suurin apinan peukalo voinut rakentaa Westminster Abbey'ta? Mutta peukalotkin ovat heikkoja todisteita ihmisestä hänen hampaisinsa verrattuina. Katsokaa hänen hampaitansa!" — tässä Kenelm aukaisi suunsa selkomen selälleen, jotta se ulottui korvasta korvaan, ja näytti kaksi norsunluista puolipiiriä, jotka olivat niin täydellisesti tehdyt puremista varten, että parahinkin hammaslääkäri olisi epäillyt voivansa sellaisia tehdä. — "Katsokaa ihmisen hampaita!" Nuorukainen ehdottomasti vetäytyi takaisin. "Ovatko nämä kurjan kaalinsyöjän hampaita? Tahi onko se ryyniruokien syömisellä kun ihmisen kaltaisten hampaiden omistaja saavuttaa eläinten rajattoman hävittäjän arvon ja kunnian? Ei, poikaseni, ei," jatkoi Kenelm, sulkien kitansa, vaan lähestyen nuorukaista, joka joka askeleelta vetäytyi takaisin ikkunaan päin, — "ei; ihminen on maailman herra, sentähden että hän syö useimpia lajia ja suuremman osan luoduista olennoista kuin kaikki muut luodut olennot. Hänen hampaansa todistavat että ihminen voi elää missä ilman-alassa tahansa kuumasta vyöhykkeestä kylmään vyöhykkeesen, sentähden että ihminen voipi syödä kaikkea, mitä toiset luodut olennot eivät voi syödä. Hänen hampaittensa rakennuskin sitä todistaa. Tiikeri voi syödä hirveä — sitä voi ihminenkin, mutta tiikeri ei voi ankeriasta syödä — sitä voi kuitenkin ihminen. Norsu voi syödä kaalia ja riisipuddinkia — ihminen myöskin; mutta norsu ei voi paistia syödä — vaan ihminen voi. Sanalla sanoen, ihminen voi elää missä tahansa, sentähden että hän voi kaikkea syödä, ja siitä hänen on hampaitansa kiittäminen!" lopetti Kenelm, astuen yhä lähemmäksi nuorukaista. "Ihminen syö omaa sukuansakin, kun hänellä ei muuta ole."

"Älkää tulko likemmäksi; te peloitatte minua!" sanoi nuorukainen. "Ahah!" huudahti hän äkkiä taputtaen käsiänsä ilosta, "tässä tulee lampaanpaisti!"

Erinomaisen puhdas, hyvästi pesty, keski-ikäinen piika astui nyt sisään vati kädessä. Hän pani tämän pöydälle, otti kannen pois ja sanoi kohteliaasti, vaikka kylmästi, niinkuin ihminen joka elää sallatilla ja kylmällä vedellä: "Rouva on pahoillansa siitä että olette saaneet odottaa, mutta hän luuli teidän olevan kasvinsyöjiä."

Kun Kenelm oli pannut nuoren ystävänsä eteen lihapalasen, otti hän itselleen samallaisen ja vastasi vakavasti kuin ainakin. "Sanokaa emännällenne että jos hän olisi antanut meille vaan kasviruokaa, niin olisin syönyt teidät suuhuni. Sanokaa hänelle että vaikka ihminen osaksi on kasvien syöjä, on hän kuitenkin pääasiallisesti lihansyöjä. Sanokaa hänelle että vaikka sika syöpi kaalia ja muuta samankaltaista, syöpi se myöskin pieniä lapsia, jos sattuu niitä saamaan. Sanokaa hänelle," jatkoi Kenelm (ottaen kolmannen paistipalasen), "että ei mikään eläin ruo'ansulattimien suhteen ole enemmän ihmisen kaltainen kuin sika. Kysykää häneltä onko tässä talossa pieni lapsi; jos on, niin olisi parasta, lapsen takia, että hän lähettäisi enemmän paistia tänne."

Koska tarkinkin vaarinottaja harvoin oli oikein varma siitä milloin Kenelm Chillingly puhui leikkiä tahi täyttä totta, viipyi piika hetken aikaa ja koetti nauraa. Kenelm aukaisi mustat sanomattoman surumieliset ja miettiväiset silmänsä ja sanoi suruisella äänellä. "Minun kävisi sääli lasta. Tuokaa enemmän paistia!"

Piika katosi. Nuorukainen pani veitsen ja kahvelin pöydälle ja katseli vakaasti ja tutkivaisesti Kenelm'iä. Kenelm, katseesta huolimatta, pani viimeisen paistipalan toisen lautaselle.

"Minä en tahdo enempää," huusi nuorukainen kiivaasti ja pani lihapalasen takaisin vatiin. "Minä olen jo syönyt — olen saanut kylläkseni."

"Pikku poika, te valehtelette," sanoi Kenelm; "te ette ole saaneet kylläksenne ruumiin ja sielun koossa pitämiseen. Syökää tuo palanen, muuten annan teille selkään; ja minkä kerta sanon, sen myöskin te'en."

Liekö toinen tuntenut itsensä voitetuksi vai ei, oli miten oli, hän söi ääneti paistinpalan, katsoi taas Kenelmin kasvoihin ja sanoi itsekseen. "Minua rupeaa peloittamaan."

Piika astui taas sisään tuoden toisen varaston lampaanpaistia sekä vadillisen läskiä ja munia, jonka jälkeen seurasi riisipuddinki tinaisessa vadissa, joka oli kylläksi iso sammuttamaan kokonaisen köyhänkoulun nälkää. Kun atria oli lopetettu, näytti Kenelm unohtavan lihansyövän eläimen vaaralliset ominaisuudet; hän ojensi itsensä ja näytti olevan yhtä viattomasti märehtiväinen kuin rauhallisin kasviasyövä kotieläin.

Nuorukainen sanoi nyt vähän ujosti. "Saanko pyytää teitä tekemään minulle vielä yhden palveluksen?"

"Onko kysymys lyödä maahan toinen setä tahi varastaa vielä toiset kääsit ja toinen hevonen?"

"Ei, se on hyvin yksinkertaista: se on vaan hankkia minulle täällä asuvan ystävän adressi; ja kun olette löytäneet hänen, annatte hänelle tämän kirjeen minulta."

"Onko asialla kiire? 'Päivällisen jälkeen tulee levätä hiukan!' sanoo sananlasku; ja sananlaskut ovat niin viisaat, ett'ei kukaan voi arvata kuka niitä on sepittänyt. Ne luullaan olevan ennen vedenpaisumusta eläneiden ihmisten viisausopin tähteitä — ja sanotaan tulleen meille arkkiin ladottuina."

"Todellako?" sanoi nuorukainen vakaasti. "Kuinka hauskaa! Ei, minun asiallani ei ole kiirettä, voitte levätä tunnin aikaa. Luuletteko, sir, että oli teaatteria ennen vedenpaisumusta?"

"Teaatteria! epäilemättä. Ihmisillä, jotka elivät yksi tahi kaksi tuhatta vuotta, oli hyvä aika keksiä ja parantaa kaikkea; ja näytelmäkappaleella voi silloin olla luonnollinen pituutensa. Silloin ei olisi tarvinnut supistaa Macbethin koko historiaa, hänen nuoruudestansa hänen vanhuuteensa saakka, kummalliseen supistukseen joka näytetään kolmen tunnin kuluessa. Ei voi huomata vähintäkään merkkiä todellisesta ihmisen luonnosta siinä tavassa, jolla näyttelijät esittelevät tämän erittäin miellyttävän skotlantilaisen osaa, sentähden että näyttelijä aina tulee näyttämölle niinkuin olisi Macbeth yhtä vanha silloin, kun hän Dunkanin murhasi, kuin silloin koska hän elämänsä lakastuneena syksynä joutui Macduffin surmattavaksi."

"Luulen varmaan. Ei yksikään ihminen milloinkaan te'e ensimmäistä suurempaa rikosta, niinkuin esimerkiksi murhaa, kolmekymmentä vuotta täytettyänsä; jos hän ennen aloittaa, voi hän jatkaa mihin ikään tahansa. Mutta nuoruus on se aika, jolloin aletaan tehdä niitä vääriä laskuja, joita synnyttää mieletön toivo ja tunto ruumiillisesta voimasta. Te huomaatte esimerkiksi sanomalehdistä että ne henkilöt, jotka lemmityisiänsä murhaavat, tavallisesti ovat ijältänsä kahdenkymmenenkahden ja kahdenkymmenenkuuden välillä; ja ne henkilöt, joiden murhaamiseen on joku muu syy kuin rakkaus — se on, kosto, ahneus tahi kunnianhimo — ovat tavallisesti noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaita — Jago'n ikäisiä. Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikä on sen toimekkaan ajan tavallinen loppu, jolloin tahdotaan päästä kanssaihmisistänsä kuitiksi — taitava nyrkkitaistelija kutistuu sen ijän jälkeen. Minä oletan että Macbeth oli noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotias kun hän murhasi Dunkanin, ja viidenkymmenenneljän tahi kuudenkymmenen paikoilla, kun hän alkoi vaikeroida sitä että häneltä puuttui ne mukavuudet, jotka vanhuudelle sopivat. Mutta voiko yksikään katselijajoukko käsittää tämän eroituksen ijän suhteen siitä että katselee kolme tuntia kestävän näytelmäkappaleen; tahi koettaako milloinkaan näyttelijä tehdä sellaisen vaikutuksen katsojiin, että hän näyttää olevan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ensimmäisessä näytöksessä ja kuudenkymmenen vuotias viidennessä?"

"Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi," sanoi nuorukainen, nähtävästi mieltyneenä tähän aineesen. "Mutta en ole milloinkaan nähnyt Macbethia näytettävän. Olen nähnyt Richard III:sta — eikö se kappale ole oikea? Pidättekö te teaatterista? Minä pidän. Kuinka ihanaa näyttelijän elämä mahtaa olla!"

Kenelm, joka tähän saakka oli enemmän puhunut itselleen, kuin nuorelle matkatoverilleen, huomasi nyt tämän, katseli tutkivaisesti häneen ja sanoi.

"Minä näen että olette varsin ihastunut teaatteriin. Te olette karanneet kotoa ruvetaksenne näyttelijäksi, eikä minun kävisi ihmeeksi, jos se kirje, jonka pyysitte minun viemään, on teaatterin tirehtöörille tahi jollekulle hänen seuralaisistaan."

Ne nuoret kasvot, joihin Kenelm mustilla silmillään katseli, punastuivat, mutta kasvoin juonteet osoittivat vakavuutta ja uskaliaisuutta.

"Mitä! Minäkö auttaisin teidän ikäistä lasta, joka on karannut kotoansa, ruvetaksensa näyttelijäksi vastoin sukulaistensa tahtoa — en suinkaan!"

"Minä en ole mikään lapsi; vaan se ei tähän asiaan kuulu. Minä en aio näyttelijäksi ruveta, ainakaan en sen henkilön suostumuksetta, jolla on oikeus minun tekojani määrätä. Minun kirjeeni ei ole teaatterin tirehtöörille eikä kellenkään hänen seuraansa kuuluvalle, vaan herrasmiehelle, joka alentaa itsensä muutamina iltoina näyttämään täällä — täydelliselle herrasmiehelle — suurelle näyttelijälle — ystävälleni, ainoalle ystävälle, joka minulla on koko maailmassa. Minä tunnustan rehellisesti että olen lähtenyt kotoa, jotta hän saisi tämän kirjeen, ja jos te ette tahdo sitä hänelle viedä, niin kyllä kai joku toinen sen tekee!"

Nuorukainen oli noussut ylös puhuessaan, ja hän seisoi suorana Kenelmin vieressä; hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä olivat kyynelten vallassa, mutta hän näytti kuitenkin vakaalta ja uskaliaalta. Selvää oli että jos hän ei omaa tietänsä maailmassa kulkenut, niin ei se ollut tahdon puutteesta.

"Tuossa se on; viekää se sille henkilölle itselle, jolle se on menevä.
Mr Herbert Comptonille."

NELJÄS LUKU.

Kenelm meni teaatteriin ja kysyi portinvartijalta Mr Herbert Comptonia. Tämä arvoisa virkamies vastasi. "Mr Compton ei tänä iltana tule näyttämään, eikä ole täällä."

Portinvartija osoitti kadun toisella puolella olevaa pientä mauste-kauppaa ja sanoi sievistelevästi. "Tuossa, porstuan ovi — koputtakaa ovea ja soittakaa."

Kenelm teki niinkuin hänelle oli neuvottu. Huonosti puettu piika avasi oven ja Kenelmin kysymykseen vastasi hän että Mr Compton oli kotona mutta oli ruo'alla.

"Minun on mieleni paha että minun täytyy häntä häiritä," sanoi Kenelm, puhuen kovalla äänellä, sillä hän kuuli veitsien ja kahvelien kilinää vasemmalla olevasta huoneesta, "mutta minun pitää saada nyt kohta häntä puhutella."

Tämän sanottua hän työnsi piian pois tieltä ja astui suoraan läheiseen ruokasaliin.

Löökistä hajuavan vadin ääressä istui mies, ilman liivittä ja kaulahuivitta. Hän oli hyvin kaunis mies — hänen hiuksensa olivat vallan lyhyeksi leikatut ja parta oli hiljan ajettu, niinkuin näyttelijän sopii, jolla on kaikellaista ja kaiken väristä valhetukkaa ja partaa käytettävänä. Mies ei ollut yksin; vastapäätä häntä istui rouvasihminen, joka näytti olevan muutamia vuosia häntä nuorempi; nainen oli vielä kaunis, vaikka iho oli vaalea; hänellä oli hyvät teaatterikasvot ja runsas määrä vaaleita kutria.

"Minä? — en mitään!" vastasi Kenelm; ja sitten hän, alentaen luonnosta jo surumielisen äänensä vallan traagilliseksi, lisäsi. "Tämä on ilmoittava teille kuka teiltä jotain tahtoo;" samassa hän Mr Comptonin käteen laski sen kirjeen, jonka hän oli luvannut viedä hänelle, ja lisäsi, ojentaen käsivartensa ja kääntäen sormiansa niinkuin Talma Julius Caesarina. "Qu'en dis tu, Brute?" (Mitäs siihen sanot, Brute?)

Oliko se sanansaattajan kolkko katsanto ja peloittavat liikkeet tahi hypokrisis, taikka katsahdus kirjeen päällekirjoitukseen, joka sen vaikutti, oli miten oli, Mr Compton joutui vallan hämillensä, hänen kätensä pysyi toimettomana, ikäänkuin hän ei uskaltaisi kirjettä avata.

"Älkää minusta välittäkö, ystäväni," sanoi vaaleakutrinen nainen pistelevällä ystävyydellä; "lukekaa vaan billet-doux'nne; älkää antako nuoren miehen odottaa, ystäväni!"

"Mitä joutavia, Matilda, billet-doux! luultavampi on, että se on räätälin rätinki. Suokaa anteeksi, ystäväni. Seuratkaa minua, sir," ja hän nousi istualta, yhä paitahihasillaan ollen, lähti huoneesta, sulki oven ja vei Kenelmin pieneen toisella puolen käytävää olevaan huoneesen. Kaasulampun valossa hän kiireesti luki kirjeen, ja vaikka se oli hyvin lyhyt, niin hän kuitenkin sitä lukiessaan monta kertaa huudahti hämmästyksestä.

"Jumala varjelkoon! Mitä hullutuksia! Mitä nyt on tekeminen?" Sitten hän pisti kirjeen housunlakkariin, katsoi Kenelmiin terävin silmin, mutta loi kuitenkin pian taas silmänsä alas, sillä tämä kolkonnäköinen seikkailija katsoi niin vakaasti häneen.

"Oletteko sen henkilön uskottu, joka on tämän kirjeen kirjoittanut?" kysyi Mr Compton vähän häpeissään.

"Minä en ole kirjoittajan uskottu," vastasi Kenelm, "mutta nykyänsä olen hänen suojelijansa."

Mr Compton taas katseli sanansaattajaa, ja tällä kertaa hän täydellisesti arvosteli kolkon muukalaisen urhokasta muotoa, kävi entistä vaaleammaksi ja vetäysi ehdottomasti kellonsoitinta kohti.

Hetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi. "Minua pyydetään tulemaan kirjoittajan puheille. Jos tulen, saanko puhutella häntä kahden kesken?"

"Kyllä, mitä minuun tulee — sillä ehdolla ett'ette koeta viedä sitä henkilöä pois talosta."

"Ei suinkaan — ei suinkaan; päin vastoin," huudahti Mr Compton innokkaasti. "Sanokaa, että tulen puolen tunnin kuluessa."

"Minä lupaan viedä vastauksenne asianomaiselle," sanoi Kenelm kohteliaasti, nyykäyttäen päätänsä; "ja suokaa anteeksi, että muistutan teitä siitä, että kutsuin itseni teidän kirjeenvaihtajanne suojelijaksi, ja jos te hiukankin käytätte tämän henkilön nuoruutta ja kokemattomuutta hyväksenne tahi kehoitatte häntä luopumaan kodista ja omaisista, niin näyttämö on kadottava koristeen ja Herbert Compton on näyttämöltä häviävä." Näillä sanoin Kenelm lähti näyttelijän luota, joka kalmankalpeana seisoi liikkumatta paikallaan. Kun Kenelm tuli porstuanovelle, törmäsi poika, joka kantoi nauhalipasta, häntä vastaan ja oli vähällä kaatua nurin.

"Tuhmeliini," huusi poika, "ettekö voi nähdä mihin menette? viekää tämä
Mrs Comptonille."

"Minä ansaitsisin sen nimityksen, jonka minulle annatte, jos minä maksotta tekisin sen, mistä teille on maksettu," vastasi Kenelm terävästi ja lähti pois.

VIIDES LUKU.

"Minä olen tehtäväni toimittanut," sanoi Kenelm, kun hän palasi matkakumppaninsa luokse. "Mr Compton sanoi olevansa täällä puolen tunnin kuluessa."

"Ulkomuoto voi pettää. Ainakin hän oli yhdessä rouvasihmisen kanssa, joka kutsui häntä 'ystäväksi' niin terävällä äänellä, kuin olisi hän ollut hänen vaimonsa; ja kun minä tulin hänen porstuanovestansa, pyysi poika, joka tuli juosten minua vastaan, minun antamaan nauhalippaan Mrs Comptonille."

Nuorukainen kävi vallan kalmankalpeaksi, horjui takaisin muutaman askeleen ja vaipui tuolille istumaan.

Poissa ollessansa oli Kenelmissä herännyt epäluulo, joka nyt tuli vahvistetuksi. Hän lähestyi hiljaa, nosti tuolin lähelle kumppaniansa, jonka kohtalo oli hänen suojaansa uskonut, ja sanoi ystävällisesti kuiskaten.

"Tuo ei nuorukaisen liikuntoa ole. Jos olette petetty tahi harhateille joutunut, ja minä jollain tavalla voin neuvoa tai auttaa teitä, niin luottakaa minuun niinkuin naiset muutamissa kohdissa voivat miehiin ja herrasmiehiin luottaa."

Nuorukainen hyppäsi jaloilleen ja astui horjuvin askelin pitkin laattiata, hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat kiihkoa, jota hän turhaan koki salata. Äkkiä hän pysähtyi, tarttui Kenelmin käteen, puristi sitä kovasti ja sanoi nyyhkyttäen:

"Minä kiitän teitä — minä siunaan teitä. Jättäkää minut nyt — minä tahdon olla yksin. Yksin minä tahdon kohdata tuota miestä. Ehkä on se joku erehdys; — menkää."

"Ja jos asiat ovat niin, kuin minä pelkään, sallitteko silloin minun neuvoa teitä?"

"Jumala minua armahtakoon, jos niin olisi! Kehenkäpä minä muuten luottaisin? Menkää — menkää!"

Kenelm oli toistamiseen kadulla kaasulyhtyjen ja juhannuskuun valossa. Hän kulki tavanmukaisesti eteenpäin, kunnes hän saapui kaupungin ulkoreunalle. Siellä hän pysähtyi, istui penikulma-kivelle vaipuen seuraaviin mietelmiin:

"Kenelm, ystäväni, nyt olet joutunut pahempaan pulaan kuin tunti sitten luulit olevasi. Sinä olet nähtävästi saanut naisen niskoillesi. Mitä ihmettä sinun on hänen kanssaan tekemistä? Karannut nainen, joka, aikoen karata toisen kanssa — sellaiset ovat ihmis-luonteen ristiriitaisuudet — on sen sijaan sinun kanssasi karannut. Mikähän kuolevainen voi toivoa pääsevänsä pulaan joutumasta? Mitä kaikkein vähemmin luulin tapahtuvan minulle, kun nousin ylös tänä aamuna, oli että toisen sukupuolen takia johonkin pulaan joutuisin. Jos luonnoltani olisin herkkä rakastumaan, niin kohtalon jumalattareilla olisi joku syy saattaa minua tähän pulaan, mutta, niinkuin asiat nyt ovat, näillä vanhoilla, joka asiaan sekaantuvilla neitosilla ei ole mitään syytä tähän toimeensa. Kenelm, ystäväni, luuletkos milloinkaan voivasi rakastua? Ja jos rakastuisit, luuletko silloin voivasi olla suurempi narri, kuin nyt olet?"

Kenelm ei vielä ollut tätä mutkaista kysymystä ratkaissut, neuvoitellessansa itsensä kanssa, kun hän kuuli suloisen säveleen hiljaisia väreitä. Ne tulivat kielisoittimesta ja olisivat tuntuneet tyhjiltä ilman illan hiljaisuutta ja ilman sitä täyteläisyyttä, jota musiikin säveleet saavat, kun kulkevat tyynen ja hiljaisen ilman läpi. Nyt kuului kaukaa ääni, joka lauloi säestäen soitinta. Se oli miehen ääni, pehmeä ja selvä ääni, mutta Kenelm ei voinut sanoja eroittaa. Hän astui ehdottomasti sinne päin, mistä ääni kuului, sillä Kenelm Chillinglyllä oli musiikia sielussansa, vaikka hän ei itse vielä sitä oikein selvään tietänyt. Hän näki edessänsä nurmikon, jolla kasvoi yksinäinen jalava, jonka juurella oli istuinpaikka matkustajia varten. Tätä ruohokenttää ympäröi puoli-piiri, jonka reunoilla oli kauppapuotia ja istutus kauniin, huvilanmuotoon rakennetun ravintolan edessä. Siellä täällä puistossa olevien pöytien ääressä istui hiljaisia ihmisiä, nähtävästi pikkukauppiasten ja parempain käsityöläisten luokkaan kuuluvia. He näyttivät siivoilta ja kunnon ihmisiltä, ja kuuntelivat hartaasti soitantoa. Useoita seisoi kauppapuotien ovillakin tahi istuivat yläkerroksissa olevain huoneiden ikkunoissa. Ruohokentällä, vähän matkaa puusta, mutta kuitenkin sen varjossa, seisoi soittoniekka, ja hänessä Kenelm tunsi sen vaeltajan, jonka puheen johdosta hän oli lähtenyt tälle matkalle, joka nyt jo oli saattanut hänen niin tukalaan tilaan. Soitin, jolla laulaja lauluansa säesti, oli gitarri, ja hänen laulamansa laulu oli selvästi rakkaudenlaulu, vaikka Kenelm ainoastaan vajanaisesti taisi arvata sen yleistä sisältöä, sillä se oli loppumaisillaan. Hän kuuli kylläksi käsittääksensä, että laulun sanat eivät olleet niin raa'at, kuin katulaulujen ylimalkaan ovat, ja että ne kuitenkin olivat kyllin yksinkertaiset huvittaaksensa vähää vaativaista kuulijakuntaa.

Kun laulaja lopetti laulunsa, ei kuulunut yhtään kädentaputusta; mutta laulu oli selvästi tehnyt syvän vaikutuksen kuulijoihin, heistä oli kuin jotakin olisi loppunut, joka oli heissä huvia ja tyytyväisyyttä herättänyt. Valkoinen pommerilainen koira, joka tähän asti oli ollut poissa näkyvistä jalavan ympärillä olevan istuimen alla, tuli nyt esille pieni tinalipas hampaissa, ja, katseltuansa tarkoin ympärillensä ikäänkuin valitaksensa kuka kuulijoista olisi kunnioitettava keräystä aloittamaan, se läheni Kenelmiä, asettui istumaan takajaloilleen, katseli häneen ja ojensi lippaan häntä kohden.

Kenelm pani killingin siihen, ja koira lähti tyytyväisen näköisenä istutukseen päin.

Kenelm lähestyi laulajaa, nostaen hattuansa, sillä hän oli tavallansa kohtelias mies, ja sanoi hänelle, itse luottaen siihen, että muukalainen, jonka hän ennen ainoastaan yhden kerran oli nähnyt, ei häntä tässä oudossa puvussa tuntisi.

"Päättäen siitä vähästä, minkä olen kuullut, laulatte hyvin hyvästi, sir. Saanko luvan kysyä kuka on sanat sepittänyt?"

"Minä onnittelen teitä. Toivon, että nämä neron tuotteet ovat voittoa tuottavaisia?"

Laulaja, joka tähän asti ainoastaan pikimmältään oli kysyjän halpaa pukua katsellut, loi nyt tarkemman silmäyksen Kenelmiin ja sanoi hymyillen. "Teidän äänenne ilmaisee kuka olette, sir. Me olemme ennen tavanneet toisiamme."

"Se on totta; mutta minä en silloin teidän gitarrianne nähnyt, ja vaikka tiesin teidän olevan runonlahjoilla varustetun miehen, en kuitenkaan voinut uskoa, että te tätä alkuperäistä tapaa valitsisitte saattaaksenne niitä yleisesti tunnetuiksi."

"Enkä minäkään voinut toivoa kohtaavani teitä tällaisessa valhepuvussa. Hiljaa! suostukaamme pitämään toinen toisemme salaisuutta salassa. Minä olen täällä tunnettu ainoastaan 'kuljeksiman runoilijan' nimellä."

"Minä puhuttelenkin teitä runoilijana. Jos kysymykseni ei teitä loukkaa, niin olkaa hyvä ja sanokaa ettekö osaa yhtäkään laulua, jossa puhutaan toisesta puolesta asiaa?"

"Se laulu, jonka minä kuulin, näytti ylistävän sitä varjoa, jota rakkaudeksi nimitetään. Ettekö luule voivanne sanoa jotain enemmän uutta ja totta, jos esittelisitte tätä eksymistä terveestä järjestä niin suurella ylönkatseella kuin se ansaitsee?"

"Ei ensinkään — ennemmin päinvastoin. Teidän nykyinen kuulijakuntanne täällä näkyy olevan ihmisiä, jotka elävät kättensä työllä ja joilla varmaankin on hyvin vähän aikaa tällaisiin turhiin haaveksimisiin — sillä, niinkuin Ovidius, runoilija, joka kirjoitti paljon tästä aineesta ja osoitti likisintä tuttavuutta sen kanssa, aivan oikein sanoo: 'Toimettomuus on rakkauden isä.' Ettekö voi laulaa jotain hyvän päivällisen ylistykseksi? Jokaisella, joka tekee kovaa työtä, on hyvä ruokahalu."

Laulaja loi taas tutkivan katseen Kenelmiin, Mutta kun hän ei huomannut vähintäkään pilan merkkiä niissä totisissa kasvoissa, joita hän katseli, oli hän kahden vaiheilla mitä vastata ja oli ääneti.

"Minä näen," jatkoi Kenelm, "että minun kysymykseni kummastuttavat; kummastus on katoava likemmin asiaa miettiessä. Toinen, enemmän miettivä runoilija, kuin Ovidio, on sanonut että 'rakkaus ja nälkä hallitsevat maailmaa!' Mutta nälällä on varmaankin suurin osa hallituksessa; ja jos runoilija todella tekisi, mitä hän vakuuttaa tekevänsä — esittelee luontoa — niin suurin osa hänen lauluistaan koskisivat vatsaa." Kenelm, joka innostui aineestansa, laski kätensä laulajan olkapäähän, ja hänen äänensä kävi melkein kiihkoiseksi. "Teidän on myöntäminen että ihminen, jonka terveydentila on vallan hyvä, ei joka päivä rakastu. Mutta vallan terveen ihmisen on joka päivä nälkä. Ja juuri nuoruuden ijässä, jolloin te runoilijat sanotte hänen olevan enin taipuvaisen rakkauteen, on hän niin taipuvainen nälkään, että hänen ruokahalunsa tuskin voi tulla tyydytetyksi vähemmällä kuin kolmella atrialla päivässä. Te voitte pitää ihmistä vankeudessa kuukausia, vuosia, vaikka koko hänen ikänsä — lapsuudesta mihin ikään tahansa, johon Sir Cornewall Lewis sallinee hänen elää — antamatta hänen rakastua. Mutta jos te suljette hänen vankeuteen viikoksi, pistämättä mitään hänen vatsaansa, niin viikon lopussa olette löytävä hänen kuolleena kuin naula."

Tässä laulaja, joka vähitellen oli vetäytynyt takaisin innokkaan puhujan luota, vaipui jalavan juurella olevalle penkille ja sanoi tunnokkaasti: "Sir, te olette vallan masentaneet minua todisteillanne. Olkaa hyvä ja tehkää loppupäätös, jonka johdatte peruslauseistanne."

"Se on suorastansa se, että missä löydätte yhden inhimillisen olennon, joka rakkaudesta välittää, siinä tulette löytämään tuhansia, joita päivällisen nautinnot viehättävät; ja jos mielitte tulla suosituksi laulajaksi meidän aikoina, niin laulakaa luonnosta, sir — laulakaa luonnosta; heittäkää kaikki kuluneet rapsodiiat punottavista poskista ja jännittäkää lyyryänne paistin kunniaksi."

Koira oli muutamia minuuttia ennen tullut takaisin isäntänsä luo ja asettunut takajaloilleen, vaskirahoilla täytetty tinalipas hampaiden välissä; ja nyt, täydellä syyllä vihoissansa siitä tarkkaavaisuuden puutteesta, joka pakoitti sitä yhä tässä vaikeassa asennossa pysymään, se päästi lippaan suustansa ja ärjäsi Kenelmille.

Samassa kuului ravintolan kohdalla istuvan kuulijakunnan joukosta tyytymättömyyden osoituksia. He tahtoivat rahojensa edestä kuulla toisen laulun.

Laulaja nousi, totellen kutsumusta. "Suokaa anteeksi, sir; mutta minua kutsutaan —"

"Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Te olette minusta sivistynyt mies — sitä suurempi häpeä teille. Kenties kohtaamme toinen toisemme vielä kerta matkoillamme, ja silloin voipi kysymys asianomaisella tavalla tulla ratkaistuksi."

Kenelm nosti hattuansa ja kääntyi pois. Ennenkuin hän saapui kadulle, niin laulajan sointuisa ääni taas kuului; mutta ainoa sana, jonka hän taisi eroittaa ja joka kuului loppusoinnussa, oli "rakkaus."

KUUDES LUKU.

Kun Kenelm tuli sille kadulle, jota raittiuden ravintola koristi, riensi omituiseen espanjalaiseen vaippaan puettu henkilö äkkiä hänen ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin pikaan, ettei Kenelm hänessä tuntenut traagillista näyttelijää. "Hum!" jupisi Kenelm, — "nuot kasvot eivät näytä juuri riemullisilta. Minä pelkään, että hän on saanut aika lailla nuhteita."

Nuorukainen — jos Kenelmin matkatoveria vielä voidaan siksi sanoa — seisoi kakluunin luona, kun Kenelm astui huoneesen, jossa he olivat päivällistä syöneet. Nuorukaisen koko olento, liikkumaton asento ja maahan luodut, kuivat silmät osoittivat suurta huolta.

"Rakas lapseni," sanoi Kenelm surullisen äänensä mitä lempeimmällä soinnulla, "älkää uskoko minulle asiaa, joka ehkä on teille tukala. Mutta antakaa minun toivoa, että ainaiseksi olette hylännyt tuuman ruveta näyttelijäksi.

"Siis jätätte minun huolekseni tietää ja välittää siitä, ja olettakaamme hetkeksi että se, joka on suurimpia valheita tässä valheen maailmassa, on tosi-asia, — se, nimittäin, että kaikki ihmiset ovat veljeksiä, — ja pitäkää minua vanhempana veljenänne, joka tahtoo neuvoa teitä ja pitää huolta teistä niinkuin hän neuvoisi ja holhoisi varomatonta nuorta — sisarta. Minä kyllä näen miten asiat ovat. Tavalla tahi toisella te tutustuitte Mr Comptonin kanssa, sitten kuin ensin olitte ihailleet Mr Comptonia Romeona tahi Richard III:na. Hän uskotteli teitä olevansa naimaton mies. Te lähditte kotoanne, ruvetaksenne näyttelijäksi ja tullaksenne Mrs Comptoniksi."

"Oi," huudahti tyttö, koska hänen sukunsa nyt on ilmoitettava, — "oih!" huudahti hän kovasti nyyhkyttäen, "kuinka hullu olen ollut! Mutta älkää ajatelko minusta pahempaa, kuin ansaitsen. Tuo mies petti minun; hän ei luullut, että minä ottaisin hänen sanoistansa kiinni ja tulisin tänne, muuten hänen vaimonsa ei olisi näyttäynyt. Minä en olisi tiennyt, että hänellä oli vaimo, ja — ja —" tässä hänen äänensä vaipui tuskasta.

"Mutta nyt kun olette asian todellisen laidan keksinyt, niin kiittäkäämme Jumalaa, että olette pelastunut häpeästä ja kurjuudesta. Minun täytyy lähettää sähkösanoma teidän sedällenne — sanokaa minulle hänen adressinsa."

"Tässä tilassa ei mikään 'Ei' ole mahdollinen, lapseni. Teidän maineenne ja teidän tulevaisuutenne on pelastettava. Antakaa minun selittää kaikki sedällenne. Hän on teidän holhojanne. Minun täytyy ilmoittaa hänelle miten asiat ovat; ei ole muuta edessä. Vihatkaa minua nyt siitä, että te'en vastoin teidän tahtoanne, te kiitätte minua jälestäpäin. Ja kuulkaa, nuori neiti, jos teistä on vaikea nähdä setäänne ja kuulla hänen nuhteitansa, niin muistakaa, että jokaisen rikoksen täytyy kärsiä rangaistuksensa. Rohkea luonto kärsii sitä ilolla ikäänkuin sovinnoksi. Te olette rohkea. Antautukaa, ja iloitkaa antautuessanne!"

Kenelmin ääni ja koko käytös oli samalla niin ystävällinen ja käskevä, että se uppiniskainen luonne, jolle hän puhui, kohta myöntyi. Hän sanoi setänsä adressin. "John Bowill, Esq., Oakdale, lähellä Westmereä." Ja sen sanottua katsoi hän surullisesti nuoreen neuvonantajaansa ja sanoi suoraan ja vakaasti. "Kunnioitatteko minua nyt enemmän vai ylönkatsotteko minua vähemmän?"

Hän näytti niin nuoren, jopa lapsellisen näköiseltä tätä sanoessaan, että Kenelmin teki mieli isällisellä tavalla ottaa häntä syliinsä ja suudella hänen kyyneleensä poskilta. Mutta hän voitti viisaasti tämän halun ja sanoi surullisesti hymyillen: —

"Jos inhimilliset olennot ylönkatsovat toinen toisiansa sentähden että he ovat nuoria ja mielettömiä, niin on sitä parempi, kuta pikemmin se etevä suku, joka tulee meidän jälkeemme elämään maan päällä, syrjäyttää meidät. Hyvästi, siksi kuin setänne tulee."

"Niin, jos setänne tapaisi minun saman katon alla kuin te, nyt kun tiedän teidän olevan hänen veljensä tyttären, eikö hänellä silloin olisi oikeus heittää minua ulos ikkunasta? Sallikaa minun sovittaa itseeni sitä varovaisuutta, jota teille saarnaan. Lähettäkää hakemaan emäntä tänne ja pyytäkää häntä viemään teitä huoneesenne, sulkekaa ovi, menkää levolle ja älkää itkekö enempää kuin tarpeellista on."

Kenelm otti selkäänsä matkalaukun, jonka hän oli pannut huoneen nurkkaan, kysyi sähkölennätin-konttooria, lähetti sähkösanoman Mr Bowillille, tilasi huoneen Commercial Hotellissa ja vaipui uneen, jupisten itsekseen nämät merkilliset sanat: —

"Rochefoucauld oli vallan oikeassa kun hän sanoi. 'Harvat ihmiset rakastuisivat, jos eivät olisi kuulleet niin paljon rakkaudesta puhuttavan.'"

SEITSEMÄS LUKU.

Kenelm Chillingly nousi tapansa mukaan ylös silloin kuin aurinkokin, ja lähti raittiuden ravintolaan. Kaikki tässä kohtuuden asunnossa näytti vielä lepäävän unen helmassa. Hän meni talliin, johon hän oli harmaan hevosen heittänyt, ja näki iloksensa tätä pahasti kohdeltua eläintä suittavan.

"Se on oikein," sanoi hän tallirengille. "Minä olen hyvilläni siitä että te olette näin varhain ylhäällä."

"Niin," sanoi tallirenki, "se herra, joka on tämän hevosen omistaja, herätti minua kahden aikana tänä aamuna, ja hän oli oikein iloinen kun näki eläimen makaavan puhtailla oljilla."

"Niin, roteva hän kyllä on; ja kiivasluontoinen myöskin. Hän tuli ajaen kaksi postihevosta vaunujen edessä, herätti raittiuden ravintolan, ja sitten minua hevosta katsomaan, ja oli vallan vimmoissaan kun hän ei saanut groggia raittiuden ravintolassa."

"Sen kyllä uskon. Minä toivoisin, että hän olisi saanut grogginsa; se olisi saattanut hänen paremmalle tuulelle. Pikku raukka!" jupisi Kenelm, kääntyen pois; "minä pahoin pelkään, että hän on saanut aika lailla toria. Nyt kai tulee minun vuoroni. Mutta hän mahtaa olla hyvä mies, kun hän sydänyönä lähtee matkalle veljensä tyttären takia."

Noin yhdeksän aikana Kenelm taas saapui raittiuden ravintolaan, kysyi Mr Bowillia, ja tuo teeskennelty piika vei hänet vieras-huoneesen, jossa Mr Bowill vallan ystävällisesti istui aamiaispöydän ääressä veljensätyttären kera, joka tietysti vielä oli miesvaatteissa, koska hänellä ei ollut muita vaatteita panna päällensä. Kenelmin suureksi iloksi Mr Bowill loistavin silmin nousi, ojensi kätensä Kenelmille ja sanoi.

"Tämä tuhma lapsinulikka on kertonut minulle kuinka kunniallisesti te olette itsenne käyttänyt. Olisi voinut pahemmin käydä, sir."

Kenelm nyykäytti päätänsä ja vastaanotti vallan ääneti kiitoksen. Sitten hän, arvellen olevansa velvollinen pyytämään anteeksi toiselta, sanoi.

"Te paiskasitte minun maahan tahi oikeammin panitte ämmänkoukkua minulle. Nyt kaikki taas on hyvä. Elsie, tarjoo tälle te'etä. Pieni kaunis seikkailija, eikö niin? Ja hyvä tyttö hän on, vaikka hän on ymmärtämätön. Se oli kokonaan minun syyni, että annoin hänen mennä teaatteriin ja tutustua Miss Lockitin kanssa, vanhan mamsellin, joka vallan hullusti ihailee teaatteria, vaan jolla olisi tullut olla enemmän järkeä kuin houkutella häntä tällaisiin rettelöihin."

"Ei, setä," huusi tyttö uskaliaasti; "älkää häntä soimatko, syy oli ainoastaan minussa itsessäni."

Kenelm loi hyväksyvän katseen tyttöön ja näki hänen huulensa olevan kovaa suljetut; hänen kasvonsa juonteet osoittivat päättäväisyyttä, ei tuskaa. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat Kenelmin, loi hän ne kohta alas ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi.

"Oh!" sanoi setä, "se on juuri sinun tapasi, Elsie; aina valmis ottamaan toisten virheet päällesi. Noh, noh, älä puhu siitä enää. — Noh, nuori ystäväni, minkätähden te kuljeksitte jalkasin ympäri maata? Nuoren miehen oikkujako?" Puhuessaan hän tarkoin katseli Kenelmiä, ja hänen katseensa oli sivistyneen miehen katse, joka ei ole tottumaton tarkkaamaan niiden kasvoja, joiden kanssa hän puhui. Ajullisempaa asiamiestä tavataankin harvoin pörssillä tahi markkinoilla.

"Minä matkustan jalkasin huvin vuoksi, sir," vastasi Kenelm kohteliaasti ja oli tietämättä varoillansa.

"Tietysti," huudahti Mr Bowill iloisesti nauraen. "Mutta näyttää siltä kun ette halveksisi vaunuja ja hevosta, kun ilmaiseksi ne käsiinne saatte — ha, ha! — suokaa anteeksi — minä vaan lasken leikkiä."

Sitten Mr Bowill, joka yhä vielä oli erittäin hyvällä tuulella, äkkiä rupesi puhumaan yleisistä asioista — maanviljelyksen toiveista — vuodensadon toiveista — viljan kaupasta — rahamarkkinoista yleiseen — valtioasioista — kansan tilasta. Kenelm huomasi, että hän tahtoi häntä tutkia, ja vastasi niin lyhyesti kuin suinkin, ja vastaukset tavallisesti osoittivat tietämättömyyttä kysymyksessä olevain asiain suhteen; jos Chillinglyein filosofinen perillinen olisi helposti hämille joutunut, niin hän varmaankin olisi kovin hämmästynyt, kun Mr Bowill lopulta nousi, taputti häntä olkapäähän ja sanoi tyytyväisellä äänellä. "Se on vallan niin, kuin ajattelinkin, sir; te ette noista asioista tiedä niin mitään — te olette syntyänne ja kasvatuksen puolesta herrasmies — teidän vaatteenne eivät voi salata kuka olette, sir. Elsie oli oikeassa. Lapseni, jätä nyt meidät muutamaksi minuutiksi kahden kesken; minulla on jotain sanottavaa nuorelle ystävällemme. Sinä voit sillä välin laittaa itsesi valmiiksi lähtemään matkalle minun kanssani." Elsie nousi pöydältä ja meni tottelevaisesti ovelle päin. Siellä hän hetkeksi aikaa seisahtui, kääntyi ja katseli ujosti Kenelmiin. Tämä oli tietysti noussut paikaltansa samalla kuin tyttö, ja astui muutamia askeleita eteenpäin, ikäänkuin avaamaan hänelle ovea. Niin he tulivat katselemaan toinen toisiinsa. Kenelm ei voinut tytön arkamaista silmäystä käsittää; se oli lempeä, se oli rukoileva, se oli nöyrä, se oli puhuvainen; mies, joka olisi ollut tottunut naisellisiin voittoihin, olisi luullut siinä olevan jotain enempää, jotain jossa oli selitys kaikkeen. Mutta tuo jotain oli Kenelm Chillinglylle outoa kieltä.

Kun molemmat miehet olivat jääneet kahden kesken, istui Mr Bowill taas ja ehdoitteli Kenelmin tekemään samoin. "Noh, nuori sir," sanoi edellinen, "nyt voimme rohkeasti puhua keskenämme. Teidän eilispäivän seikkailunne voi tulla onnellisimmaksi kohtaukseksi, mikä milloinkaan on voinut teille tapahtua."

"Minulle on kylliksi, jos olen voinut teidän veljenne tyttärelle jonkin hyvän työn tehdä. Mutta hänen oma järkevyytensä olisi ollut hänen suojeluksenansa, jos hän olisi yksin ollut, ja olisi kyllä keksinyt että Mr Compton oli, tahallansa tahi ei, pettänyt häntä siinä luulossa, että hän oli naimaton."

"Hiisi vieköön Mr Comptonin! Hänestä nyt ei ole kysymys. Minä olen suora mies ja tahdon tulla asian perille. Te olette vienyt veljeni tyttären hänen kotoansa; teidän seurassa hän on tähän ravintolaan tullut. Kun Elsie kertoi minulle kuinka jalosti te olette itsenne käyttänyt, ja että te puheenne ja käytöksenne puolesta olitte niinkuin oikea herrasmies, silloin minun päätöksenikin oli tehty. Minä kyllä arvaan, mikä olette; te olette ylhäisen aatelismiehen poika — kenties ylioppilas — jolla ei liian paljon rahaa ole — te olette joutunut riitaan isänne kanssa, ja hän on pitänyt teitä kovassa kurissa. Älkää minua keskeyttäkö. Noh niin, Elsie on hyvä ja kaunis tyttö, ja hänestä tulee niin hyvä vaimo kuin tulla voi; ja kuulkaa, hänellä on 20,000 puntaa sterlingiä. Luottakaa minuun — ja jos ette tahdo, että vanhempanne saavat siitä tiedon, ennenkuin asia on päätetty ja heillä ei ole muu edessä kuin antaa teille anteeksi ja siunata teitä, niin voitte naida Elsien ennenkuin ehditte sanoa Jack Robinson."

Ensi kerran elämässänsä Kenelm Chillingly hämmästyi — hämmästyi vallan pahanpäiväisesti. Hän istui suu selkoman selällään ja kieli hervotonna. Jos se on totta, että hiukset voivat nousta pystyyn, niin hänen hiuksensa sitä tekivät. Vihdoin hän yliluonnollisella ponnistuksella änkytti sanat. "Naida!"

"Niin — naida. Jos olette kunnonmies niin olette pakoitettu sitä tekemään. Te olette saattanut veljeni tyttären pulaan — kunniallisen, siveän tytön — orvon, vaan ei suojelijaa vailla. Minä sanon toistamiseen, te olette riistänyt hänet minun käsistäni, ja päälle päätteeksi väkisin ja rynnäköllä; te olette karannut hänen kanssansa, ja mitäpä maailma sanoisi, jos se tietäisi tämän? Uskoisiko se teidän käyttäneen itsenne viisaasti ja kunniallisesti? — joka muuten voitaisiin selittää ainoastaan siten, että te katsoitte itsenne velvoitetuksi kunnioituksella kohtelemaan tulevaa vaimoanne. Ja mistäpä te paremman vaimon saisitte? Mistä löydätte sedän, joka on halukas luopumaan hoidokkaastansa ja 20,000:sta punnasta, kysymättä onko teillä itsellä edes penniäkään? Tyttö on teihin mieltynyt — sen minä selvään näen; tokkopa hän olisi tuosta ilvehtijästä niin helposti luopunut, jos te ette olisi hänen sydäntänsä voittaneet? Tahtoisitteko hänen sydäntänsä särkeä? Ei, nuori mies — te ette ole mikään hylkiö. Ojentakaa kätenne minulle!"

"Mr Bowill," sanoi Kenelm, joka nyt oli tavallisen mielenmalttinsa jälleen saavuttanut, "minä olen varsin hyvilläni siitä kunniasta, jota tahdotte minulle osoittaa, enkä minä väitä vastaan, että Miss Elsie ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä olen. Mutta aviosääty on minulle kovin vastenmielinen. Jos valtiokirkon jäsenen sallitaan vastustaa Paavalin kirjoittamaa väitettä — ja minä luulen, että tämä vapaus voidaan myöntää maallikolle, — koska etevät pappissäädyn jäsenet arvostelevat koko raamattua yhtä vapaasti kuin se olisi Mr Frouden kirjoittama Elisabet-kuninkaan historia — niin minä väittäisin sitä hänen lauselmaansa vastaan, että on parempi naida kuin palaa; minä ennen tahtoisin tulla poltetuksi. Henkilön, jolla on sellaiset mielipiteet, ja joka olisi oikeutettu kantamaan 'kunnonmiehen' nimeä, joiksi te minua sanotte, ei suinkaan sopisi viedä tyttö-raukkaa uhrialttarille. Mitä siihen asiaan tulee, että Miss Elsie tulisi moitteen alaiseksi, niin saan ilmoittaa että, koska minä sähkösanomassani kehoitin teitä kysymään nuorta miestä tässä ravintolassa, niin tällä paikalla ei kukaan hänen oikeata sukuansa tiedä, jos te ette sitä ilmoita. Ja —"

Tässä setä keskeytti Kenelmiä hirveästi raivoten. Hän polki laattiaan; hänen suunsa miltei ollut vaahdossa; hän puristi nyrkkiänsä ja pudisti sitä vallan Kenelmin kasvoin edessä.

"Sir, te pilkkaatte minua. John Bowill ei ole mies, jota niin saapi kohdella. Teidän täytyy naida tyttö. Minä en tahdo häntä niskoilleni takaisin oikkujensa ja hulluuksiensa kautta minua kiusaamaan. Te olette vienyt hänet pois, ja teidän täytyy ottaa tyttö, muuten minä muserran jok'ainoan luun teidän ruumiissanne."

"Musertakaa vaan," sanoi Kenelm nöyrästi, mutta samalla asettuen peljättävään puolustus-asemaan, joka laimensi toisen taistelunhimoa. Mr Bowill vaipui alas tuolillensa ja pyhkäisi otsaansa. Kenelm käytti hyväksensä voittamansa edun, ja alkoi lempeällä äänellä puhua näin.

"Kun jälleen tulette hyvälle tuulelle, niinkuin tavallisesti olette, Mr Bowill, niin tulette huomaamaan kuinka suuresti teidän luonnollinen toivonne tehdä veljenne tytärtä onnelliseksi ja, minä lisään vielä, toivonne palkita minun käytöstäni, jota myönnätte varovaiseksi, on eksyttänyt päättämiskykyänne. Te ette ensinkään minua tunne. Voinhan olla petturi; voihan minulla olla kaikellaisia pahoja ominaisuuksia, ja kuitenki te tahdotte tyytyä minun vakuutuksiini, tahi oikeammin teidän omaan luuloonne, että olen syntyisin herrasmies, ja antaa minulle teidän veljenne tytär ja hänen 20,000 puntaansa. Se on satunnaista hulluutta teidän puolestanne. Sallikaa minun jättää teitä yksin, jotta voitte toipua ja rauhoittua."

"Hiljaa, sir," sanoi Mr Bowill, vallan muuttuneella ja suruisella äänellä; "minä en ole niin hullu kuin luulette. Mutta minä myönnän olleeni liian kiivas ja törkeä. Kuitenkin on asian laita niinkuin olen sanonut, ja minä en käsitä kuinka te, kunniallisena miehenä, voitte olla naimatta veljeni tytärtä. Te olitte epäilemättä viaton siihen rikokseen, jonka teitte karatessanne hänen kanssansa; mutta rikos on kuitenkin tehty; ja jos oletamme, että asia tulisi oikeuden eteen, niin se tulisi kyllä ikäväksi teille ja teidän perheellenne. Ainoastaan naiminen voisi sitä poistaa. Kuulkaas nyt, minä myönnän olleeni liian asioitsijan kaltainen hyökkäessäni suoraan asiaan, mutta minä en enää sano 'Naikaa heti paikalla veljeni tytär.' Te olette nähnyt häntä valhepuvussa ja väärässä asemassa. Tulkaa minun tyköni Oakdale'en — viipykää kuukausi minun luonani — ja jos te sen ajan kuluttua ette pidä hänestä kylläksi kosiaksenne, niin minä jätän teidät rauhaan enkä puhu sanaakaan siitä asiasta."

Mr Bowillin näin puhuessa ja Kenelmin häntä kuullessa ei kumpikaan huomannut, että ovea hiljan oli au'aistu ja että Elsie seisoi kynnyksellä. Mutta ennenkuin Kenelm ehti vastata, niin tyttö astui keskelle laattiaa, hän ojensi pienen vartalonsa suoraksi, hänen poskensa hehkuivat, hänen huulensa vapisivat, kun hän huudahti:

"Hyi, setä!" Sitten hän sanoi Kenelmille levottomalla ja tuskallisella äänellä: "Oi, älkää uskoko, että minä tästä tiesin mitään!" Hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja seisoi siinä vallan ääneti.

Kaikki se ritarillisuus, jonka Kenelm ristimänimensä kautta oli saanut, heräsi hänessä nyt. Hän hyppäsi ylös istualta, notkisti polvensa ja, tarttuen tytön käteen, sanoi:

"Minä olen yhtä varmaan vakuutettu siitä, että teidän setänne sanat herättävät teissä inhoa ja vastenmielisyyttä, kuin siitä, että te olette puhdassydäminen ja rohkea tyttö, jonka ystävyydestä minä tulen ylpeilemään. Me tapaamme toinen toisemme vielä." Hän päästi tytön käden ja kääntyi Mr Bowilliin: "Sir, te ette ansaitse pitää huolta veljenne tyttärestä, muuten hän ei olisi varomattomasti itsensä käyttänyt. Jos hänellä on joku naispuolinen sukulainen, niin uskokaa hän sen holhottavaksi."

"Minulla on sellainen!" huusi Elsie; "äitivainaani sisar — antakaa minun mennä hänen luoksensa."

"Hän ei ennen ole tahtonut muuttaa sinne. Minä ehdoittelin sitä vuosi sitten. Vallaton tyttö ei silloin tahtonut mennä kouluun."

"Hyvä, sitten pääset sinne heti kohta; ja minä toivon, että sinua pannaan vedelle ja leivälle. Tuhma lapsi! Sinä olet oman onnesi hävittänyt. Mr Chillingly, koska Elsie nyt itse on onnelleen selän kääntänyt, niin minä voin vakuuttaa teitä etten olekaan niin tuhma, kuin luulitte minun olevan. Minä olin niissä pidoissa, jotka pidettiin silloin kuin tulitte täysikäiseksi — minun veljeni on teidän isänne arentimiehiä. Minä en ensi kiihoituksessa valhepukunne tähden teitä tuntenut; mutta kotia mennessäni tuntui minusta kun olisin teitä ennen nähnyt, ja tänään tunsin teidät kohta kun astuitte huoneesen. Meidän välillämme on ollut kaksintaistelu siitä, kumpi toista voittaisi. Te olette minun voittanut, ja siitä on teidän tuota tuhmaa tyttöä kiittäminen! Jos hän ei olisi asiaan sekaantunut, niin hänestä olisi tullut 'lady.' Nyt, hyvästi, sir."

"Mr Bowill, te pyysitte minua puristamaan kättänne; suokaa minun nyt tehdä se, ja luvatkaa, siihen luottamukseen katsoen, jota kunniallinen taistelija on velvollinen toiselle osoittamaan, että Miss Elsie kohta, jos hän itse tahtoo, saa lähteä tätinsä, koulunopettajattaren tykö. Kuulkaa, ystäväni," lisäsi hän Mr Bowillin korvaan: "Mies ei milloinkaan voi naista hallita. Varovainen mies uskoo aina tytön vaimojen huostaan siksi kunnes se joutuu naimiseen; ja kun hän naipi, hallitsee hän miestänsä ja silloin kaikki on hyvä."

"Oi, viisas, nuori mies!" jupisi setä. "Elsie hyvä, kuinka me voimme mennä tätisi luo, kun sinä tuossa puvussa olet?"

Elsie säpsähti ikäänkuin hän olisi unesta herännyt ja katseli yhä ovelle päin, josta Kenelm oli kadonnut. "Tässä puvussa," sanoi hän huolettomasti, — "tässä puvussa — eikö sitä helposti käy muuttaminen tämän kaupungin kauppapuotien kautta."

"Nenäkäs lapsi!" jupisi Mr Bowill, "se poika on toinen Salomo; ja jos minä en voi Elsie'ä hallita, niin hän tulee hallitsemaan miestänsä — kun hän semmoisen saapi."

KAHDEKSAS LUKU.

"Ainoastaan niiden voimiensa avulla, jotka viattomuutta ja naimatonta säätyä suojelevat," puhui Kenelm Chillingly itsekseen, "olen pahasta pulasta päässyt! Ja jos tuo matelevainen olento olisi ollut puettu kuin nainen, sen sijaan että hän oli puettu niinkuin poika, kun hän sattui tieheni niinkuin jumalallisuus muinaisessa draamassa, niin minä olisin upottanut vaakunassani olevat kalat kuumaan veteen. Vaikea on kuitenkin uskoa, että tyttö, joka eilen oli tuiki rakastunut Mr Comptoniin, tänäpäivänä olisi voinut minuun rakastua. Hän näytti kuitenkin siltä kun hän olisi voinut sitä tehdä, joka todistaa joko ettei milloinkaan tule naisen sydämeen luottaa, tahi ettei milloinkaan tule naisen katseisin luottaa. Decimus Roach on oikeassa: miehen ei koskaan tule heretä naisia pakenemasta, jos hän mielii koettaa 'enkeleitä lähestyä.'"

Näin Kenelm Chillingly mietiskeli, kävellessänsä pitkin polkua, joka kiertelihen niittyjen ja viljavainioiden läpi; hän oli kääntänyt selkänsä kaupungille, jossa sellaiset kiusaukset ja koetukset olivat häntä ahdistaneet, ja kulki kolme penikulmaa matkasta katedraalikaupunkiin, jossa hän aikoi olla yötä.

Hän oli kulkenut moniaan tunnin, ja aurinko alkoi laskeutua muutamia lännessä olevia siintäviä kukkuloita kohti, kun hän saapui joen rannalle, jolla kasvoi tuuheita pajuja ja italialaisia hopeapoppelia, joiden lehdet vapisivat iltatuulessa. Tämän miellyttävän paikan tyyneys ja vilpeys houkutteli häntä lepäämään tässä; hän otti matkalaukustansa kuivan leivän, jolla hän oli itsensä varustanut, pisti sen kirkkaasen veteen, joka liristen juoksi piikivien yli, ja nautti aterian sellaisen, jota vastaan epikureilainen vaihettaisi herkulliset pitonsa saadaksensa nuoruuden ruokahalua. Sitten hän leväten pitkällään joen äyräällä ja taittaen ajuruohoja, joka mieluisimmin kasvaa tuuheilla paikoilla, jossa vettä, olkoon se seisovaa tai juoksevaa, on lähellä, vaipui puoleksi miettivään puoleksi uneksivaan tilaan. Vähän matkan päästä hän kuuli niittäjän viikatteen hiljaista suhinaa, ja tuuli ajoi hänen luokseen hajun vasta niitetystä heinästä.

Hän heräsi siitä että joku hiljaa löi häntä olkapäähän, ja kun hän katsoi taaksensa, näki hän hartiakkaan miehen hyvännäköiset, iloiset kasvot, sekä kuuli ystävällisen ja viehättävän äänen sanovan:

"Nuori mies, jos ette ole liian väsynyt, niin tulette kai auttamaan minua korjaamaan heiniäni. Meillä on kova puute työväestä, ja minä pelkään että pian saamme sadetta."

Kenelm nousi, katseli totisesti muukalaiseen ja vastasi omituisella tavallansa. "Ihminen on luotu auttamaan kanssaihmistänsä — etenkin korjaamaan heiniä niin kauan kuin päivä vielä paistaa. Minä tulen."

"Te olette hyvä mies ja minä kiitän teitä. Katsokaa, minä toivoin saavani joukon kuljeksivia työmiehiä työhöni, mutta toinen ehti ennen pyytää niitä. Tätä tietä," — ja näyttäen tietä pensastossa olevan aukeaman läpi, hän pian tuli suurelle niitulle, josta kolmas osa vielä oli niittämättä, mutta muulla osalla oli joukko ihmisiä, sekä miehiä, että naisia, jotka hajoittivat ja levittivät niitettyjä heiniä. Kenelm oli häntä seurannut ja oli kohta täydessä työssä. Paitahihasillansa ollen hän hajoitti heiniä niinkuin muutkin, yhtä surullisen ja nöyrän näköisenä kun ainakin. Vaikka työ alussa oli vähän takaperoista siitä syystä, että hän oli tottumaton työ-aseita käyttämään, niin hänen tottumuksensa ruumiinharjoituksiin tuotti hänelle sen verrattoman ominaisuuden, jota sanotaan 'kätevyydeksi', ja pian hän osoitti erittäin suurta taitavuutta työssä. Jotakin — liekö se ollut hänen kasvoissansa, tahi liekö hän muukalaisena ollut viehättävä — jotakin hänessä herätti naisten huomiota, ja hyvin kaunis tyttö, joka oli lähempänä häntä kuin toiset, koetti ruveta puhumaan hänen kanssansa.

"Ei mikään minulle uutta ole," vastasi Kenelm alakuloisesti. "Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teidän tulisi, tehdäksenne asiat hyvin, tehdä ainoastaan yksi asia kerrallaan. Minä olen täällä heinää tekemässä, enkä puhumassa."

"Ohoh!" sanoi tyttö hämmästyneenä ja kääntyi pois nyykähyttäen päätänsä.

Isäntä, joka itsekin oli työssä, seisahtui väliin katsellaksensa työväkeä ja näki iloksensa kuinka hyvästi työ Kenelmiltä sujui, ja kun päivän työ oli lopetettu, puristi hän Kenelmin kättä ja pani siihen kahden killingin rahan. Chillinglyein perillinen katseli tätä päiväpalkkaa ja käänteli sitä vasemman käden etusormen ja peukalon välillä."

"Suokaa anteeksi," vastasi Kenelm. "Mutta, totta puhuakseni, nämä ovat ensimmäiset rahat, jotka minä ijässäni olen ruumiin työllä ansainnut; ja minä katselen rahaa yhtä suurella uteliaisuudella kuin kunnioituksella. Mutta, jos ei se teitä loukkaa, niin minä olisin ennen suvainnut, että te rahojen sijaan olisitte antanut minulle jotakin syötävää; sillä en ole syönyt aamusta asti muuta kuin leipää ja vettä."

"Te saatte sekä rahat että ruokaa, poikani," sanoi arentimies ystävällisesti. "Ja jos tahdotte jäädä tänne auttamaan meitä siksi kun saamme heinät tehdyksi, niin minä vakuutan, että hyvä vaimoni hankkii teille paremman vuoteen kuin saatte kylän ravintolassa — jos siellä sellaista ensinkään saatte."

"Te olette hyvin hyvä. Mutta ennenkuin suostun tähän, suokaa anteeksi, että te'en teille kysymyksen: onko teillä veljen-tyttäriä luonanne?"

"Veljentyttäriä!" toisti arentimies, tavanmukaisesti pistäen kätensä housun lakkariin, ikäänkuin hän sieltä jotakin hakisi — "veljentyttäriä luonani? Mitä tarkoitatte? Onko se vastasepitetty sana, joka tarkoittaa vaskea?"

"Ei se tarkoita vaskea eikä messinkiä. Minä puhuin kuitenkin ilman vertausta. Minä en pidä veljentyttäristä, abstraktisen periaatteen johdosta, jonka kokemus on oikeaksi näyttänyt."

Arentimies tuijotti nuoreen ystäväänsä ja ajatteli, että hän ei ollut vallan niin terve sielunvoimien suhteen kuin hän silminnähtävästi oli ruumiisen katsoen, mutta hän vastasi kuitenkin nauraen. "Siinä tapauksessa saatte olla huoleti. Minulla on vaan yksi veljentytär, ja hän on naimisissa raudankauppiaan kanssa ja asuu Exeterissä."

Kun he tulivat arentitaloon, vei Kenelmin isäntä hänen suoraan kyökkiin ja huudahti ystävällisesti sievälle, keski-ikäiselle vaimolle, joka suuren ja rotevan tytön kanssa laittoi illallista. "Kuulepas, muija! minä olen hankkinut sinulle vieraan, joka kyllä illallistansa ansaitsee, sillä hän on tehnyt työtä kahden edestä, ja minä olen luvannut hänelle vuoteen."

Arentimiehen vaimo kääntyi äkkiä. "Hän on hyvin tervetullut illalliselle. Mutta mitä vuoteesen tulee," sanoi hän epäävästi, "niin en juuri tiedä." Mutta samassa hän katseli Kenelmiin; tämä oli ulkonäöltänsä niin vallan toisellainen, kuin mitä hän luuli kuljeksivan heinämiehen olevan, että hän tietämättänsä kumarsi hänelle ja lausui aivan toisella äänellä:

"Herra saapi asua vierashuoneessa; mutta menee vähän aikaa saada se kuntoon — tiedäthän, John, että kaikissa huonekaluissa on päälliset päällä."

"Hyvä, kyllä se ehditään saada kuntoon. Hän ei mene levolle ennenkuin hän on illallista syönyt."

"He olivat tässä viisi minuuttia sitten ja menivät ylös siivoamaan itsiänsä."

"Mitkä tytöt?" sammalti Kenelm ja vetäytyi ovelle päin. "Minusta te sanoitte ettei teillä veljentyttäriä ollut?"

"Mutta minä en sanonut ettei minulla tyttäriä ole. Ettehän heitä pelkää?"

"Sir," sanoi Kenelm kohteliaasti ja viisaasti kiertäen kysymystä, "jos teidän tyttärenne ovat äitinsä näköiset, niin ette voi sanoa etteivät vaarallisia ole."

"Kuulkaa nyt," alkoi arentimies, joka näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta hänen vaimonsa hymyili ja punastui — "kuulkaas, tuo on niin hienosti sanottu, kuin tahtoisitte kerätä ääniä vaaliin tässä kreivikunnassa. Te ette heinämiesten joukossa ole käytöstapaanne saavuttanut; ja minä olen kenties ollut liian rohkea henkilöä kohtaan, joka on minua parempi."

"Mitä?" sanoi kohtelias Kenelm, "tarkoitatteko sillä että olette liian vapaasti menetelleet rahoihinne nähden? Suokaa sentähden itsellenne anteeksi, jos mielitte, mutta te ette rahoja takaisin saa. Minä en ole niin paljon elämätä kokenut kuin te, mutta minun kokemukseni mukaan, miehellä, joka kerta on menettänyt rahansa, joko hän on ne jättänyt häntä paremmalle tahi huonommalle, ei ole toivoa niitä enää milloinkaan nähdä."

Tälle väitteelle arentimies nauroi niin, että hän oli kuolla, hänen vaimonsakin nikahtui nauruun ja piikakin naurahti. Kenelm, joka oli totinen kuin ainakin, sanoi itsekseen:

"Kokkapuhe on siinä että lausuu jokapäiväisen totuuden epigrammina, ja yksinkertaisin viittaus rahan arvoon otetaan yhtä varmasti suosiolla vastaan kun tuhmin puhe naisten vähä-arvoisuudesta. Minä olen varmaankin sukkela tietämättäni."

Tässä arentimies kosketti häntä olkapäähän — kosketti, vaan ei lyönyt, niinkuin hän kymmentä minuuttia ennen olisi tehnyt — ja sanoi:

"Älkäämme muijaani häiritkö, muuten emme illallista saa. Minä lähden karjaani katsomaan. Ymmärrättekö te hyvin lehmiä arvostella?"

"Niin, lehmät tuottavat kermaa ja voita. Parhaimmat lehmät ovat ne, jotka vähimmällä kulungilla tuottavat enimmän kermaa ja voita. Mutta miten parhainta kermaa ja parhainta voita voi valmistaa sellaiseen hintaan, että niitä voi maksutta asettaa köyhän aamiaispöydälle, se on kysymys, jonka reformeerattu parlamentti ja liberaalinen hallitus on ratkaiseva. Älkäämme kuitenkaan illallista viivyttäkö."

"Vai niin! Te olette siis pohjoisesta? Sentähden olette niin taitava ja viisas. Nimet, jotka loppuvat päätteesen 'son', ovat tavallisesti alkuansa tanskalaisten jälkeläisistä, joille Alfred kuningas, Jumala häntä siunatkoon, vallan rauhallisesti lahjoitti kokonaista kuusitoista kreivikuntaa Englannissa. Ja kun tanskalainen nimi loppuu päätteellä 'son', tarkoittaa se että hän on jonkun poika."

"Viisas mies tekee kysymyksiä ja tuhma vastaa niihin. Olettakaa hetkeksi etten olekaan tuhma."

Arentimies Saunderson raapi päätänsä ja näytti enemmän hämmästyneeltä kun soveltui tanskalaisen jälkeläiselle, jonka Alfred kuningas oli asettanut Englannin pohjoisosaan asumaan.

"Ihminen, joka on enin itseluuloinen kaikista luoduista olennoista, sanoo että hänellä yksin on ajatuksen etu-oikeus, ja tuomitsee muut eläimet alempaan koneentapaiseen toimeen, jonka hän sanoo vainuksi. Mutta koska vainu ei ole pettävä ja ajatukset tavallisesti eksyvät, niin ihmisellä ei, oman määritelmänsä mukaan, ole paljon kerskattavaa. Kun sanotte luulevanne, ja pidätte sen totena, että olen Yorkshiresta, niin erehdytte. Minä en ole Yorkshirelainen. Mutta jos rajoitatte itsenne vainuun, voitteko arvata milloin tulemme illallista syömään? Lehmät, joita aiotte käydä katsomassa, arvaavat milloin heitä tullaan ruokkimaan."

Arentimies, joka jälleen saavutti tunnon etevyydestään sen vieraan rinnalla, jolle hän illallista oli luvannut, sanoi: "Kymmenessä minuutissa." Sitten hän, hetken vaiti oltuansa, ja puolustavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että häntä katsottaisiin ylhäisten joukkoon kuuluvaksi, jatkoi: "Me emme syö kyökissä. Minun isäni teki niin, ja niin minäkin tein siksi kuin nain; mutta minun Bess'ini, vaikka hän on niin hyvä arentimiehen vaimo kun milloinkaan on kengissä käynyt, oli kuitenkin kauppiaan tytär ja oli saanut toisellaisen kasvatuksen. Katsokaas, hän ei ollut ilman rahoitta; mutta, vaikka hänellä ei olisikaan rahoja ollut, en olisi suvainnut hänen omaisensa sanovan, että minä olin häntä alentanut — sentähden me syömme arkihuoneessa."

Kenelm sanoi: "Ensimmäinen kysymys, joka on lukuun otettava, on se, saammeko ensinkään syödä. Kun se on ratkaistu, on se, joka ennemmin syö arkihuoneessansa kuin kyökissänsä, varmaankin voittava enimmät puolellensa. Mutta tuossa näen kaivon; sillä aikaa kuin te menette lehmiä katsomaan, jään minä tänne käsiäni pesemään."

"Odottakaas; te näytte olevan älykäs mies, eikä mikään narri. Minulla on poika, hyväluontoinen mutta itserakas junkkari, joka pöyhisteleksen ja pitää itsensä mokomana taiturina. Te tekisitte minulle hyvän palveluksen, ja hänellekin, jos hiukan masentaisitte häntä."

Kenelm, joka par'aikaa pesi käsiänsä, vastasi ainoastaan nyykäyttämällä päätänsä. Mutta koska hän harvoin laiminlöi tilaisuutta aprikoimiseen, sanoi hän itsekseen, pestessään kasvojansa: "Ei ole ihmettä, että pienen miehen mielestä on hauska kukistaa isoa miestä, kun isä voi pyytää muukalaista nöyryyttämään hänen omaa poikaansa sentähden, että tämä ei vähää itsestään luule. Tämän inhimillisen luonnon peri-totuuden johdosta arvostelu hyvin taitavasti luopuu vaatimuksestaan olla analyytisena tieteenä ja muuttuu edulliseksi ammatiksi. Se perustuu siihen huviin, jota sen lukijat nauttivat siitä, että henkilöä nöyryytetään."

YHDEKSÄS LUKU.

Se oli kaunis, sievä maatila, johon kuului pari kolme sataa acrea joltisenkin hyvää maata, jota hoiti joltisenkin hyvin toimelias vanhanaikuinen arentimies, joka, vaikka hän ei puimakoneita eikä höyry-auroja käyttänyt, eikä kemiallisten kokeiden kanssa puuhannut, kuitenkin tuotti mukavan pää-oman maallensa ja saattoi pää-oman antamaan hyvän koron. Illallispöytä oli katettu kohtalaisen suureen, vaan matalaan, lasi-ovella varustettuun huoneesen, ovi oli auki ja samaten kaikki ikkunat, joissa oli varsin pienet ruudut ja jotka olivat pieneen puutarhaan päin, jossa kasvoi runsaasti niitä vanhoja englantilaisia kukkia, joita nykyaikana ei komeammissa, vaan paljon vähemmän tuoksuvissa, puutarhoissa näe. Yhdessä puutarhan kulmassa oli tuuhea lehtimaja ja vastapäätä sitä joukko mehiläispesiä. Itse huone ilmoitti mukavuutta ja sitä sievyyttä, joka todistaa että naispuolinen haltia siinä hallintoa pitää. Seinillä riippui kirjahyllyjä sinisissä nauhoissa, joilla oli pieniä kirjoja kauniissa kansissa; kaikissa ikkunoissa oli kukkaruukkuja; siellä oli pieni pianokin; seiniä koristi kreivikunnan ylimysten ja palkintoa saaneiden härkien kuvat sekä tapisseri-neuloksella ommellut merkkaus-kankaat, joissa oli siveellisiä runoja ja arentimiehen iso-äidin, äidin, vaimon ja tytärten nimi- ja syntymäpäivät. Kamiinin yläpuolella oli peili ja sen yläpuolella riippui revonhäntä voitonmerkkinä; eräässä huoneen nurkassa oli pöytä, jolla oli peili ja joukko vanhoja kiinalaisia, indialaisia ja englantilaisia porsliinikaluja.

Huoneessa oli nyt arentimies itse, hänen vaimonsa, kolme pulskaa tytärtä ja kalpea, laiha, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, joka ei tahtonut maanviljelijäksi ruveta; hän oli käynyt eräässä korkeammassa alkeiskoulussa, ja hänellä oli korkeat käsitteet sivistyksestä ja aikakauden edistyksestä.

Vaikka Kenelm oli vakavimpia ihmisiä maailmassa, hän ei kuitenkaan ollut ensinkään ujo. Ujous on oikeastaan tavallinen itserakkauden merkki; ja tästä ominaisuudesta nuoressa Chillinglyssä tuskin oli enempää kuin nuo kolme kalaa hänen perityssä vaakunassansa. Hän oli aivan kuin kotonaan toisten kanssa, vaikka hän koetti kohdella noita kolmea tytärtä vallan samalla tavalla, jotta ei luultaisi hänen ketäkään erityisesti suosivan. "Luvuissa on jonkimoinen turva," ajatteli hän, "varsinki epätasaisissa. Nuo kolme lemmetärtä eivät milloinkaan naineet eikä myöskään nuo yhdeksän runotarta."

"Minä oletan, nuoret neidet, että soitantoa rakastatte," sanoi Kenelm luoden silmäyksen pianoon.

Arentimies huomautti, pannen vieraan lautaselle keitettyä lihaa ja juurikkaita: "Nyky-aikana ei ole niin kuin minun poikana ollessani: silloin ainoastaan varakkaammat arentimiehet antoivat tyttösensä oppia pianoa soittamaan ja kouluuttivat poikiansa. Nyt me alhaisetkin autamme lapsiamme yhden tahi pari askelta ylemmäksi omaa asemaamme yhteiskunnan tikapuille."

"Koulumestari on poissa," sanoi poika sellaisella äänellä kuin hän olisi viisas mies, joka hankkii uusia aarteita filosofiian aarreaittaan lausumalla uuden ja oman opinkappaleen.

"Epäilemättä," sanoi Kenelm, "on valistus nyt korkeammalla kannalla kun se oli edellisen sukupolven aikana. Ihmiset kaikista säädyistä lausuvat samoja jokapäiväisiä aatteita jotenkin samalla tavalla. Ja sen mukaan kuin sivistyksen kansanvalta leviää — eräs ystäväni, joka on lääkäri, kertoo minulle, että taudit, jotka ennen olivat sallitut ainoastaan niin sanotulle aristokratialle (vaikka en tiedä mikä se sana merkitsee puhtaalla englannin kielellä), nyt samassa määrässä alhaisempiakin säätyjä vaivaavat —, siinä määrässä myöskin tic-douloureux ja muut hermotaudit enenevät. Ja ihmissuku käy, ainakin Englannissa, yhä heikommaksi ja aremmaksi. Taru kertoo henkilöstä, joka kovin vanhaksi tultuansa muuttui heinäsirkaksi. Englanti on hyvin vanha ja lähenee nähtävästi kehityksessänsä heinäsirkan kantaa. Kenties emme syö niin paljon lihaa kuin esi-isämme söivät. Saanko luvan pyytää vielä yhden palasen?"

Kenelmin puhe ulottui hiukan ulommaksi hänen kuulijoittensa käsityspiiriä. Mutta poika, joka selitti sitä syytökseksi ajan henkeä vastaan, kävi vallan tulipunaiseksi ja sanoi, rypistäen kulmakarvojansa: "Minä toivon, sir, ettette edistymistä vihaa."

"Se tulee siihen: minä olen esim. ennen täällä, jossa minun on hyvä olla, kuin menen eteenpäin hankaluuksia kärsimään."

Poika ei ollut kuulevinaankaan tätä isän lausumaa hyväksymistä, vaan vastasi Kenelmille pilkallisesti nauraen: "Minä otaksun, että tarkoitatte tulevanne pahemmaksi, jos seuraatte aikaanne."

"Minä pelkään ettei meillä ole muu edessä kuin seurata aikaamme; mutta kun tulemme sille kannalle, että astumme vanhuuteen, eteenpäin mennessämme, niin meidän ei tule surra, jos aika olisi kyllin kohtelias pysymään alallansa; ja kaikki hyvät lääkärit ovat yksimieliset neuvomaan meitä ettei tule ajaa sitä liian joutuisaan kulkuun."

"Tässä maassa ei ole mitään vanhuuden merkkiä, sir; ja, jumalan kiitos, me emme yhdessä kohden seiso."

"Heinäsirkat eivät milloinkaan sitä tee; ne hyppelevät aina ympäri ja 'edistyvät' oman käsityksensä mukaan, kunnes ne (jos eivät hyppää veteen ja liian aikaisin joudu tuutaimen taikka sammakon saaliiksi) kuolevat siitä väsymyksestä, jota hyppääminen ehdottomasti vaikuttaa. Saanko vähän riisipuddinkia vielä, Mrs Saunderson?"

Arentimies, joka ei oikein Kenelmin kuvaannollista puhetta käsittänyt, näki kuitenkin ilolla, että hänen viisas poikansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin hän itse oli, ja huudahti iloisesti: "Bob, poikaseni, — Bob! Meidän vieraamme on sinua etevämpi!"

"Ei olekaan!" sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta minä luulen, suoraan sanoen, että Mr Bob olisi sekä viisaampi että painavampi mies, ja kauempana heinäsirkan kannalta, jos hän ajattelisi vähemmän ja söisi enemmän puddinkia."

Kun illallinen oli syöty, tarjosi arentimies Kenelmille savipiipun, jossa oli huonoa tupakkaa; matkamies vastaanotti sen nöyrästi niinkuin hän aina elämän vastuksia kohtasi, ja koko seura, paitsi Mrs Saunderson, lähti puutarhaan. Kenelm ja Mr Saunderson istuivat lehtimajaan, tytöt ja edistymisen sankari jäivät ulkopuolelle kukkaisten luo. Oli hiljainen ja ihana yö, täysikuu valaisi seutua. Arentimies, joka istui kasvot niittyjä kohti, tupakoi rauhallisesti. Kenelm veti muutamia haikuja piipustansa, laski sitten piipun pois ja loi katseen tyttöihin. He olivat hyvin hauskan näköiset, ollen lähellä toisiansa mehiläispesien kohdalla; ne kaksi nuorinta istuivat kukkapenkkiä ympäröivällä ruohokaistaleella ja olivat laskeneet käsivartensa toinen toistensa hartioille; vanhin seisoi suorana heidän takanaan ja kuunvalo lankesi hänen ruskeille hiuksillensa.

"Se on kummallista," ajatteli Kenelm, "että tytöt eivät ole ilkeitä katsella, kun heitä on näin pari kolme yhdessä; mutta jos riistää jonkun irti joukosta, niin se tavallisesti tulee niin suoraksi ja kaljuksi kuin pavunsalko. Haluaisinpa tietää katsooko tämä maalainen heinäsirkka, joka on niin ihastunut noihin hyppäyksiin, joita hän edistymiseksi sanoo, mormonein yhteiskuntaa sivistyneen edistymisen merkiksi. On monta seikkaa, jotka puolustavat kokonaisen kymmenkunnan vaimon ottamista, samoin kuin voipi ostaa kymmenkunnan helppoja partaveitsiä. Sillä ei ole mahdotonta kymmenen joukosta löytää yhden, joka on hyvä. Ja sitä paitsi on varmaankin kokonainen kimppu monenvärisiä kukkasia, siellä täällä kuihtunut lehti, kauniimpi katsella kuin sama yks'toikkoinen, yksinäinen hame. Mutta minä pelkään että nämät mietteet ovat sopimattomia, vaihtakaamme ne muihin. — Arentimies," sanoi hän ääneen, "minä oletan, että teidän kauniit tyttärenne ovat liian hienot ollaksensa teille erittäin suureksi avuksi. Minä en heitä heinämiesten joukossa nähnyt."

"Kyllä ne siellä olivat, vaikka erikseen niitun äärimmäisessä päässä. Minä en tahdo, että ne ovat toisten tyttöjen kanssa, joista useat ovat muukalaisia toiselta seuduilta. En tosin tiedä heistä mitään pahaa, mutta kun en liioin tiedä mitään heidän eduksensakaan, niin katsoin parhaimmaksi pitää tyttöni erillänsä."

"Mutta minä olisin katsonut viisaimmaksi pitää poikaanne niistä erillään. Minä näin hänen tyttöparven keskellä."

"Oh," sanoi arentimies miettiväisesti ja otti piipun suustansa, "minä en usko, että tytöt, jotka eivät ole juuri hyvää kasvatusta saaneet, lapsi raukat! vaikuta niin pahaa poikiin, kuin hyvästi kasvatettuihin tyttöihin — ainakaan ei vaimoni sitä usko. 'Pidä hyvät tytöt erillään pahoista tytöistä,' sanoo hän, 'niin hyvät tytöt eivät milloinkaan käytä itseänsä pahoin!' Ja te tulette vielä huomaamaan, että siinä jotakin on, kun itse saatte tyttöjä kasvatettavaksi."

"Odottamatta tätä aikaa — jonka en toivo koskaan tulevankaan — myönnän, että teidän kelpo vaimonne väite on hyvin viisas. Minun oma käsitykseni on, että nainen helpommin voipi vahingoittaa omaa sukupuoltansa kuin meidän, koska hän ei voi elää tekemättä pahaa yhdelle tai toiselle."

"Ja hyvää myöskin," sanoi iloinen arentimies ja löi nyrkkinsä pöytään.
"Mitenkä me tulisimme aikaan ilman vaimoja?"

"Me tulisimme aikaan paljon paremmin, se on minun luuloni, sir. Adam oli kultaa parempi, eikä häntä omatunto eikä vatsataudit vaivanneet, ennenkuin Eva houkutteli häntä raakoja omenia syömään."

"Nuori mies, minä näen nyt, että olette ollut onnettomasti rakastunut.
Sentähden te olette niin suruisen näköinen."

"Suruisen näköinen! Oletteko milloinkaan tuntenut miestä, jolla on ollut kova onni rakkaudessa ja joka on näyttänyt vähemmän suruiselta päästyänsä puddingin ääreen?"

"Noh! Mutta te osaatte hyvin veistä ja kahvelia hallita — se täytyy myöntää." Tässä arentimies kääntyi ja katseli tutkivaisesti Kenelmiä. Sen jälkeen hän suuremmalla kunnioituksella lisäsi: "Tiedättekö mitä, te saatatte minua hämille."

"Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että saatan itseänikin hämille. Mitä vielä aiotte sanoa?"

"Minä luulin teitä pienen, minun kaltaiseni, arentimiehen pojaksi. Mutta nyt minä puheestanne huomaan, että olette ylioppilas — herrasmies. Eikö niin ole?"

"Hyvä Mr Saunderson, minä lähdin vähän aikaa sitten matkalleni inhoen valhetta. Mutta minä epäilen ihmisten pääsevän pitkälle tässä maailmassa, huomaamatta, että luonto on hänelle suonut valhettelemisen ky'yn välttämättömäksi keinoksi itsensä suojelemiseen. Jos te kysytte minulta itsestäni, niin varmaan tulen valehtelemaan teille. Senvuoksi on kenties parasta etten jääkään teille yöksi, vaan sen sijaan ha'en itselleni makuusijan jonku tiheän pensaston juurella."

"Mitä vielä! Minä en suinkaan tahdo tietää enempää kenenkään tilasta kun hän itse katsoo sopivaksi minulle ilmoittaa. Jääkää tänne lopettamaan heinäntekoa. Ja sen minä sanon, nuori mies, että olen hyvilläni siitä, ettette näy tytöistä välittävän; sillä minä kyllä näin varsin kauniin tytön koettavan päästä teidän suosioonne — ja jollette ole varoillanne, on hän saattava teitä rettelöihin."

"Setänsä? Herra siunatkoon, ei hän asu setänsä, vaan isänsä luona, enkä ole milloinkaan kuullut hänen aikoneen karata. Jessie Wiles — se on hänen nimensä — on, minun luullakseni, hyvin kelpo tyttö, josta kaikki pitävät — ehkä liiankin paljon; mutta hän tietää olevansa kaunotar, eikä ensinkään ole pahoillansa siitä että häntä ihaillaan."

"Ei yksikään vaimo siitä pahoillansa ole, olkoonpa hän kaunotar tai ei. Mutta minä en voi ymmärtää miksi Jessie Wiles saattaisi minua rettelöihin?"

"Sentähden, että löytyy ko'okas, roteva mies, joka on tullut puolihulluksi hänen tähtensä; ja kun hän on näkevinään jonkun toisen liian paljon Jessieä katselevan, niin hän musertaa hänet murskaksi. On siis parasta, nuori mies, että säilytätte nahkanne pulaan joutumasta."

"Vai niin! Ja mitä tyttö näistä rakkauden osoituksista sanoo? Kai hän pitää miehestä enemmän sentähden, että hän muita murskaksi musertaa?"

"Lapsi parka! Ei; hän vihaa häntä niin ettei kärsisi häntä nähdä. Mutta mies vannoo, ettei Jessie saa mennä toisen kanssa naimiseen, vaikka hän itse sentakia joutuisi hirsipuuhun. Ja totta puhuakseni, minä pelkään, että Jessie liian paljo puhuu muiden kanssa kääntääksensä tämän tappelijan epäluuloa siitä ainoasta miehestä, jota hän minun luullakseni rakastaa. Kivulloinen nuori miesparka, joka tapaturman kautta joutui raajarikoksi ja jonka Tom Bowles sakarisormellansa voisi musertaa."

"Tuo on todella oikein hauskaa," sanoi Kenelm, joka näytti vähän innostuvan. "Minun tekisi mieleni tulla tutuksi tuon hirvittävän kosijan kanssa."

"Se on helppo asia," sanoi arentimies kuivasti. "Teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin mennä kävelemään Jessie Wiles'in kanssa auringon laskun jälkeen, niin opitte tuntemaan Tom Bowles'ista enemmän kuin kuukauden sisässä tulette unhottamaan."

"Kiitoksia neuvosta," sanoi Kenelm hiljaa, mutta miettiväisesti. "Minä toivon voimani käyttää sitä hyödykseni."

"Käyttäkää vaan. Minun olisi paha mieli jos johonkin pulaan joutuisitte; ja kun Tom Bowles on raivoissansa, on hän kuin vihainen härkä. Mutta meidän täytyy nousta ylös varhain huomenaamulla; minä lähden vielä karjatarhassa käymään ja menen sitte levolle; minä neuvoisin teitä tekemään samoin."

"Kiitoksia viittauksesta! Minä näen, että tytöt jo ovat menneet sisään.
Hyvää yötä!"

"Minä pelkään," sanoi edistymisen harrastaja, "että ukko teistä on ollut kovin ikävä. Mistä te olette puhuneet?"

"Tytöistä," sanoi Kenelm, "joka aine aina on kauhea, mutta ei ehdottomasti ikävä."

"Toivoisin sitä tekeväni, mutta se on jotakin, jota en milloinkaan ole osannut siitä saakka kuin tähän maailmaan tulin. Jo kehdossa tunsin elämän olevan varsin totisen asian, joka ei leikin tekoa salli. Minä muistan vallan hyvin kuin minulle ensimmäinen kerta majavanöljyä annettiin. Tekin, Mr Bob, olette kai huokuneet sisäänne tätä esimakua elämän suloisuuksista. Teidän suupielistänne eivät ne alaspäin kääntyvät väärät viivat ole hävinneet, joihin tämä öljy niin julmalla tavalla veti ne. Te olette samoin kuin minä luonteeltaan vakava, ettekä leikkipuheesen taipuvainen — niin, se joka edistymistä harrastaa on epäilemättä kovin tyytymätön asiain nykyiseen tilaan. Ja pitkällinen tyytymättömyys paheksii leikkipuheen satunnaista helpoitusta."

"Jättäkää nuo turhat asiat," sanoi Bob, "ja sanokaa suoraan eikö isäni puhunut mitään erityisesti minusta."

"Ei sanaakaan — ainoa mies, josta hän erittäin jotain mainitsi, oli
Tom Bowles."

"Mitä? Tappelija Tom! Koko naapuriseudun kauhu! Oh, minä arvaan, että ukko pelkää Tomin hyökkäävän minun päälleni. Mutta Jessie Wiles'in tähden ei kannata ruveta riitaan tuon lurjuksen kanssa. Se on kauhea häpeä hallituksen puolesta —"

"Mitä? Onko hallitus laiminlyönyt Tom Bowles'in urhoollisuutta arvossa pitää tahi oikeammin rajoittaa hänen liikanaista kiihkoansa?"

"Oh, se on kauhea häpeä hallituksen puolesta ettei se ole pakoittanut hänen isäänsä panemaan häntä kouluun. Jos koulunkäynti olisi yleinen —"

"Niin luulette ettei raakoja ihmisiä olisi olemassakaan. Voi olla, mutta koulunkäynti on yleinen Kiinassa. Ja samaten selkäänsaanti. Minusta te kuitenkin sanoitte, että koulumestari on poissa ja että valistuksen aikakausi on yhä edistymässä."

"Niin, kaupungeissa, mutta ei näissä pääsemättömissä maalais-seuduissa; ja se tekee minun vallan hulluksi. Minä tunnen olevani täällä kadotettuna, — menetettynä. Minussa on jotain, sir, ja se voipi kehittyä ainoastaan ottelussa samankaltaisten henkien kanssa. Te'ettekö sentähden minulle palveluksen?"

"Puhukaa ukolle jotain siihen suuntaan, että hän ei voi odottaakaan saavansa minusta, sen kasvatuksen mukaan jonka olen saanut, kyntömiestä tahi sikojen syöttäjää; sanokaa että Manchester olisi oikea paikka minulle ."

"Siksi, että minulla siellä on sukulainen, joka on kauppias ja on luvannut minulle paikan konttoorissaan, jos vaan ukko siihen suostuisi. Ja Manchester hallitsee Englantia."

"Mr Bob Saunderson, minä lupaan tehdä minkä voin teidän toiveidenne hyväksi. Tämä on vapauden maa, ja jokaisen tulee saada itse valita tiensä siinä, jotta, jos vihdoin viimein menee hiiteen, niin menee sinne ilman sitä tunnon rauhan häiritsemistä, joka on luonnollinen seuraus siitä että joku toinen ajaa häntä sinne, vastoin hänen omaa tahtoansa. Hän ei silloin voi syyttää siitä muita kuin itseänsä. Ja tämä, Mr Bob, on suuri lohdutus. Kun olemme pulaan joutuneet ja soimaamme toisia siitä, niin tulemme tietämättämme olemaan väärät, viholliset, kovat, kiukkuiset ja kenties kostonhimoiset. Me päästämme sellaiset tunteet valloilleen, jotka koettavat turmella koko luonnetta. Mutta kun soimaamme ainoastaan itseämme, niin tulemme katuvaisiksi. Me emme ole niin tarkkoja muiden suhteen. Ja itsensä soimaaminen on kuitenkin terveellinen omantunnon tutkiminen, jota todellisesti hyvä ihminen joka päivä harjoittaa. Ja nyt, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle se huone, jossa minun tulee nukkua ja muutamaksi tunniksi unhoittaa että elän — paras mikä voi tapahtua, hyvä Mr Bob! Meidän päivämme eivät ole niinkään hulluja, niin kauan kuin voimme unhoittaa kaikki mitä niiden kuluessa on tapahtunut, samassa hetkessä kuin laskemme päämme päänaluselle."

Molemmat nuoret miehet menivät vallan ystävällisesti käsi kädessä sisään. Tytöt olivat jo menneet omaan huoneesensa, mutta Mrs Saunderson oli vielä ylhäällä, viedäksensä vierasta vieraskammariin — pieneen kauniisen huoneesen, joka kaksikymmentä kaksi vuotta sitten oli huonekaluilla varustettu, kun arentimies nai; se oli tapahtunut Mrs Saundersonin äidin kustannuksella, sillä hän aikoi asua siinä, kun hän tuli heille käymään. Siinä oli parkkumi-akuttimet ja ruutukaiset tapetit ja se näytti yhtä uudelta kuin se eilen olisi tapeteilla ja huonekaluilla varustettu.

Kun Kenelm jäi yksin, riisui hän päältänsä, mutta ennenkuin hän pani maata, paljasti hän oikean käsivartensa, käänsi sitä ja katseli vakaasti sen jäntäre-rakennusta, vasemmalla kädellään tunnustellen sitä käsivarren yläpuolen kohennusta, jota tavallisesti palloksi sanotaan. Nähtävästi tyytyväisenä tämän nyrkkitaistelun välikappaleen suuruuteen ja lujuuteen, Kenelm huokasi hiljaa. "Minä pelkään, että minun täytyy antaa Thomas Bowles'ille selkään." Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui.

KYMMENES LUKU.

Seuraavana päivänä heinänteko oli lopetettu, ja oli jo aloitettu panna heiniä pieleksiin. Kenelm teki tehtävänsä nyt yhtä kunnollisesti kun edellisenä päivänä, jolloin Mr Saunderson oli häntä siitä kiittänyt. Mutta sen sijaan, että hän niinkuin ennen olisi välttänyt Miss Jessie Wiles'in seuraa, hän päinvastoin nyt toimitti niin, että hän päivällisen aikana tuli tämän vaarallisen kaunottaren läheisyyteen ja alkoi puhella hänen kanssansa. "Minä pelkään olleeni epäkohtelias teitä kohtaan eilen ja pyydän anteeksi siitä."

"Oh," vastasi tyttö — "oh, minun tulisi pyytää teiltä anteeksi siitä että rohkenin puhutella teitä. Mutta minä luulin teidän tuntevan itsenne vieraaksi, ja tarkoitukseni oli hyvä."

"Sen kyllä tiedän," vastasi Kenelm, kohteliaasti haravoiden hänen osaansa heinistä sekä oman osansa puhuessaan. "Ja minä toivon pääseväni teidän ystäväksenne. Piakkoin lopetamme työmme päivällistä syödäksemme, ja Mrs Saunderson on pistänyt lakkarini täyteen hyviä voileipiä, joissa on liha päällä; minä jakaisin mielelläni ne teidän kanssanne, jos teillä ei ole mitään vastaan syödä päivällistä täällä minun kanssani sen sijaan, että menette kotia."

Tyttö oli kahdella päällä ja pudisti päätänsä merkiksi ettei ehdotus ollut hänelle mieleen.

Jessie työnsi alahuulensa ylös halveksivalla tavalla ja sanoi. "Minä en paljon välitä siitä, mitä muut ihmiset sanovat, mutta eikö se ole väärin tehty?"

"Ei ensinkään. Sallikaa minun rauhoittaa teitä. Minä viivyn täällä ainoastaan päivän tai kaksi; ei ole luultavaa, että me enää toinen toistamme tapaamme; mutta ennenkuin lähden, tekisin varsin mielelläni teille pienen palveluksen." Näin puhuessaan hän oli lakannut haravoimasta ja, nojaten haravaansa, hän ensi kertaa oikein tarkoin katseli kaunista tyttöä.

Niin, hän oli erinomaisen kaunis — oikea kaunotar — paksu, musta tukka oli kauniisti pantu ylös olkihatun alle, joka varmaankin oli hänen oma tekemänsä; sillä on yleiseen tunnettu ettei mikään tee maantyttöä niin kodikkaaksi kuin oljenkutominen. Hänellä oli suuret ja lempeät, siniset silmät, hienot kasvot, ja hänen ihonsa oli puhtaampi ja kauniimpi kuin maalaiskaunottareiden tavallisesti on, ilma ja aurinko kun yhteisesti sitä tavallisesti pilaavat. Hän hymyili ja punastui hiukan kun Kenelm häntä katseli ja loi häneen ystävällisen, luottavaisen katseen, joka olisi voinut lumota filosoofin ja pettää keikarin. Ja kuitenkin Kenelm, sen aavistavaisen luonteentuntemisen kautta, joka usein on varmin siinä, missä hankitun tiedon epäilykset ja viisastelemiset vähimmin sitä häiritsevät, kohdakkoin huomasi, että tämän tytön mieli kenties tietämättömän teeskentelemisen ohessa oli täynnä lapsellista viattomuutta. Hän painoi alas päänsä, vetäen katseensa takaisin, ja sulki hänet sydämeensä niin hellästi kuin hän olisi ollut lapsi, joka häneltä turvaa anoi.

"Niin," sanoi hän itsekseen, "niin, minun täytyy antaa Tom Bowles'ille selkään; mutta odotapas, ehkä hän kuitenkin pitää hänestä."

"Mutta," jatkoi hän ääneen, "te ette ymmärrä miten minä voin teille hyvän työn tehdä. Ennenkuin likemmin asiaa selitän, sallikaa minun kysyä teiltä, kuka näistä miehistä täällä niityllä on Tom Bowles?"

"Tom Bowles!" huudahti Jessie hämmästyneen ja levottoman näköisenä, ja kävi vallan vaaleaksi katsellessaan ympärillensä; "te peloititte minua, sir, mutta hän ei ole täällä; hän ei työskentele niityillä. Mutta miten te olette kuullut Tom Bowles'ista puhuttavan?"

"Syökää päivällistä minun kanssani niin kerron sen teille. Katsokaa, tuossa orapihlajien alla veden lähellä on sopiva paikka. Nyt heretään työtä tekemästä, niinkuin näette; minä lähden hakemaan vähän olutta, ja, sitten tapaamme toinen toisemme tuolla."

Jessie seisoi hetken epäävän näköisenä; sitten hän toistamiseen katseli Kenelmiin, ja nähdessänsä hänen totiset ja hyväntahtoiset kasvonsa hän rauhoittui ja lausui tuskin kuultavan myöntymyksen ja lähti orapihlajia kohti.

Koska aurinko nyt loi säteitänsä kohtisuoraan heinämiesten päähän ja puiden yli kohoovan kylän kellontornin viisari juuri osoitti yhtä, päättyi kaikki työ ja oli vallan hiljaa; muutamat tytöistä menivät kotiansa; ne jotka jäivät niitylle, kokoontuivat yhteen erikseen miehistä, jotka ohjasivat kulkuansa suurta tammea kohti, jonka juurella oluttynnyri ja haarikat heitä odotti.

YHDESTOISTA LUKU.

"Ja nyt," sanoi Kenelm, kun molemmat nuoret, lopetettuansa yksinkertaisen ateriansa, istuivat orapihlajain alla veden luona, jonka tänpuolisella rannalla kasvoi korkeata kaislaa, joka hiljaa suhisi kesätuulen liidellessä sen läpi, — "nyt minä puhun teille Tom Bowles'ista. Onko se totta ettette pidä tästä reippaasta nuoresta miehestä? — Minä sanon nuoresta, sillä minä oletan, että hän on nuori."

"Oletteko aina häntä vihanneet? Te olette epäilemättä joskus pitänyt häntä siinä luulossa, ettette sitä tehnyt?"

Tyttö säpsähti eikä vastannut, vaan poimi narsissin maasta ja repi sen armottomasti palasiksi.

"Minä luulen, että te mielellänne kohtelette ihailijoitanne niinkuin tätä kukkaraukkaa," sanoi Kenelm hiukan ankaralla äänellä. "Mutta kukkaan kätkettynä te väliin tulette löytämään mehiläisen pistimen. Minä näen teidän kasvoistanne ettette sanoneet Tom Bowles'ille vihaavanne häntä, ennenkuin oli liian myöhäistä estää häntä rakastumasta teihin."

"Ei; niin paha en ollut," sanoi Jessie, joka kumminkin näytti häpeävän itseänsä; "mutta minä olin turhamainen ja kevytmielinen, sen myönnän; ja kun hän ensin alkoi minun seuraani hakea, huvitti se minua, enempää asiaa ajattelematta, sillä, näettekös, Mr Bowles (erityinen paino sanalle Mr) on korkeampaa säätyä kuin minä. Hän on käsityöläinen, ja minä olen vaan lampaanpaimenen tytär — vaikka isäni kuitenkin on enemmän Mr Saundersonin isäntärenkinä, kuin pelkkänä lampaanpaimenena. Mutta minä en milloinkaan ottanut sitä asiaa totiselta kannalta, enkä luullut hänenkään sitä tehneen — se on, alussa."

"Ensiksi siitä, että hän loukkasi isääni, joka on hyvin hiljainen ja hyvä mies, ja uhkasi tiesi millä, jos ei isäni sallinut minun pitää seuraa hänen kanssansa. Sanalla sanoen, hän tahtoi olla sulhaseni! Mutta Mr Bowles on vaarallinen, pahaluontoinen ja hurja mies, ja — älkää naurako minulle, sir — mutta minä näin eräänä yönä unta, että hän murhasi minun. Ja minä luulen, että hän sen tekee, jos hän tulee jäämään tänne; ja niin luulee hänen äitinsäkin, joka on hyvänluontoinen vaimo ja soisi hänen muuttavan täältä pois; mutta hän ei tahdo muuttaa."

"Jessie," sanoi Kenelm hiljaa, "minä sanoin, että tahdoin ruveta teidän ystäväksenne. Luuletteko voivanne minusta saada ystävää? Minusta ei milloinkaan voi tulla muuta kuin ystävä. Mutta minä mielelläni siksi rupeaisin. Voitteko luottaa minuun sellaisena?"

"Kyllä," vastasi tyttö vakaasti, ja kun hän taas loi silmänsä Kenelmiin oli hänen katseensa suora, rehellinen ja kiitollinen, siinä ei ollut vilpin vilahdustakaan.

"Onko täällä joku toinen nuori mies, joka siivommalla tavalla teidän suosiotanne etsii, kun Tom Bowles, ja josta voisitte todella pitää?"

Jessie katseli ympärilleen hakien toista narsissia, ja kun hän ei sitä löytänyt, tyytyi hän kissankelloon, jota hän ei repinyt palasiksi, vaan silitteli kädellänsä. Kenelm loi silmänsä tytön suloisiin kasvoihin ja hänen katseessaan oli jotakin, jota hyvin harvoin siinä nähtiin — jotakin sitä selittämätöntä, sanomattoman inhimillistä sydämellisyyttä, jota hänen kaltaisensa filosofit eivät millään ehdoin ottaisi puolustaaksensa. Jos sellaiset tavalliset kuolevaiset, kuin esimerkiksi te tahi minä, olisimme kurkistaneet orapihlaja-viidakon läpi, niin olisimme huokailleet tahi suuttuneet, kukin eri luonnonlaatunsa mukaan; mutta kaikki me olisimme sanoneet, joko vihasta tai kateudesta: "Onnelliset nuoret rakastavaiset!" ja olisimme kaikki sitä sanoessamme näyttäneet vallan onnettomilta.

Mutta ei ole kieltämistä, että kauniit kasvot ovat paljon edullisemmat kuin jokapäiväiset. Ja Kenelmin filantropiian vahingoksi on syytä epäillä tokko Kenelm, jos luonto olisi varustanut Jessie Wiles'in nykeränenällä ja kierosilmällä, olisi tarjonnut hänelle tekemään ystävyyden työn tahi aikonut tapella Tom Bowles'in kanssa hänen tähtensä. Mutta hänen äänensä ei osoittanut vähintäkään kateutta tai mustasukkaisuutta, kun hän sanoi:

"Minä näen, että löytyy henkilö, jonka kanssa te mielellänne menisitte naimisiin, ja että on suuri eroitus siinä tavassa, millä te kohtelette narsissia ja kissankelloa. Kuka ja mitä se nuori mies on, jota tämä kissankello edustaa? Noh, sanokaa se minulle."

"Me olemme olleet yhdessä jo lapsena," sanoi Jessie, joka yhä katsoi alas hyväillen kissankelloa. "Hänen äitinsä asui meitä lähinnä olevassa tuvassa; ja minun äitini piti paljon hänestä, ja samoin isäkin; ja, ennenkuin olin kymmenen vuoden vanha, heidän oli tapa nauraa, kun Will-raukka kutsui minua pikku vaimoksensa." Tässä alkoivat kyyneleet, jotka olivat Jessien silmiin nousseet, valua alas kukan päälle. "Mutta nyt isä ei tahdo kuulla puhuttavan siitä; eikä siitä voi mitään tulla. Ja minä olen koettanut pitää jostakin toisesta, mutta en voi — niin on asian laita."

"Mutta miksi? Onko hän käynyt pahaksi? — ruvennut elämään kevytmielisesti ja juomaan?"

"Ei — ei — ei, — hän on vakavin ja paras poika koko maailmassa.
Mutta — mutta —"

"Hän on raajarikko nyt — ja minä rakastan häntä sitä enemmän sentähden." Tässä Jessie alkoi nyyhkyttää.

Kenelm oli hyvin liikutettu, ja oli kyllin varovainen olemaan vaiti siksi, kunnes hän hiukan tyyntyi; sitten hän ystävällisiin kysymyksiinsä sai vastaukseksi kuulla, että Will Somers — siihen saakka terve ja voimakas nuorukainen — oli kuudentoista vuotiaana ollessaan pudonnut alas telineiltä ja loukannut itsensä niin pahasti, että hänet kohta täytyi viedä sairashuoneesen. Kun hän sieltä pääsi, niin hän oli — joko putoamisesta, tahi pitkällisestä taudista, joka oli onnettomuuden seurauksena — raajarikko elinkaudeksensa, ja sitä paitsi hänen terveytensä oli niin heikko ja arka, että hän ei mihinkään ulkotyöhön kelvannut eikä voinut hoitaa maanviljelijän rasittavaa tointa. Hän oli lesken ainoa poika, ja hän ei voinut äidillensä minäkään tukena olla. Hän oli oppinut koria tekemään; ja, sanoi Jessie, vaikka hän teki kaunista ja taitavaa työtä, oli niissä seuduin kuitenkin ainoastaan harva ostaja. Ja, vaikka Jessien isä suostuisikin antamaan tytärtänsä raajarikko-paralle, niin kuinka tämä voisi niin paljon ansaita, että hän voisi vaimoa elättää?

"Ja," sanoi Jessie, "minä olin kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin pyhä-iltoina voin mennä kävelemään hänen kanssansa tai käydä heillä puhumassa hänen ja hänen äitinsä kanssa — sillä me olemme molemmat nuoret ja voimme odottaa. Mutta nyt en enää uskalla sitä tehdä, sillä Tom Bowles on vannonut, että jos sen te'en, niin hän lyö Will Somers'in maahan minun silmieni edessä; ja Will on luonnoltaan uskalias, ja minun sydämeni pakahtuisi, jos hänelle jokin onnettomuus tapahtuisi minun takiani."

"Mitä Mr Bowles'iin tulee, niin älkäämme nyt enää häntä ajatelko. Mutta jos Will voisi elättää itseänsä ja teitä, suostuisiko isänne ja te itse siihen, että te menisitte naimisiin tuon raajarikko-raukan kanssa?"

"Isä kyllä suostuisi, ja mitä minuun tulee, niin minä vaikka huomispäivänä menisin hänen kanssaan naimisiin, jollen sen kautta olisi isälle tottelematon. Minä voin tehdä työtä."

"He palaavat nyt työhön; mutta kun se on päätetty, niin suokaa minun tulla teidän kanssanne kotianne, ja näyttäkää minulle Will'in tupa ja Mr Bowles'in puoti tai paja."

"Mutta ette saa puhua mitään Mr Bowles'ille. Hän ei välittäisi siitä, että olette herrasmies, niinkuin nyt huomaan teidän olevan, sir; ja hän on vaarallinen — kovin vaarallinen! — ja niin väkevä."

"Älkää pelätkö," vastasi Kenelm ja puhkesi ääneen, joka oli enemmän naurun kaltaista, kuin mikään hänen suustansa lähtenyt ääni hänen lapsuudestansa saakka oli ollut; "mutta, kun olemme työmme lopettaneet, niin odottakaa muutaman minuutin minua tuolla portin luona."

KAHDESTOISTA LUKU.

Kenelm ei enää puhunut uuden ystävänsä kanssa niityllä; mutta kun päivän työ oli lopetettu, haki hän arentimiestä pyytääksensä häneltä anteeksi siitä, että hän ei kohta voinut tulla perheen kanssa illalliselle. Mutta hän ei nähnyt Mr Saundersonia eikä hänen poikaansa. Molemmat tekivät pielestä talon kohdalla. Iloissaan siitä että pääsi anteeksi pyytämisestä ja niistä kysymyksistä, joita se olisi voinut herättää, Kenelm otti takin päällensä ja meni Jessien luo, joka portin luona häntä odotti. He kulkivat rinnakkain tietä myöten, seuraten heinämiehiä, jotka hitaasti palasivat kotiansa. Se oli yksinkertainen englantilainen kylä, sitä ei koristanut haaveelliset tahi malli-asumukset, mutta toiselta puolen se ei kurjalta ja siivottomaltakaan näyttänyt. Kirkko, joka oli götiläistä rakennustapaa, kohosi harmaana heidän edessänsä, sen takana näkyivät ne punaiset pilvet, joihin aurinko oli laskenut, ja sitä ympäröi ainoastaan puoleksi näkyvän pappilan niittymaat. Etäämpänä oli kylän viheriä laidun, jonka keskellä oli kaunis koulurakennus; ja sitten seurasi pitkä katu, jonka varrella oli valkoisia huoneita, joita ympäröi pienet puutarhat.

Heidän kulkiessansa eteenpäin, nousi kuu kaikessa komeudessansa ja hopioitti tien heidän edessänsä.

"Kuka on tämän maan omistaja?" kysyi Kenelm. "Hän mahtaa olla hyvä ja varakas mies."

"Niin, Squire Travers; hän on korkea aatelismies ja sanotaan olevan hyvin rikas. Mutta hänen tilansa on ison matkaa kylästä. Te voitte saada sitä nähdä, jos viivytte täällä, sillä hän pitää lauantaina elonjuhlan, ja Mr Saunderson kaikkein torppariensa kanssa menee sinne. Siellä on kaunis puisto, ja Miss Travers'ia kyllä kannattaa nähdä. Oi, kuinka kaunis hän on!" jatkoi Jessie teeskentelemättömällä ihastuksella; sillä naiset ihailevat paljon enemmän toinen toistensa kauneutta, kuin miehet yleiseen luulevat.

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti; vihdoin Jessie keskeytti vaitiolon syvästi huokaamalla.

"Minä ajattelin kuinka vähän tarvitaan tekemään ihmisiä onnellisiksi, mutta se vähä on yhtä vaikea saada, kuin koko hengenvoimansa uhraaminen johonkin suureen toimeen."

"Se on hyvin viisaasti sanottu. Jokainen tavoittaa jotakin vähäpätöistä, josta ei kukaan muu kentiesi antaisi penniäkään. Mutta mikä se vähäpätöinen asia on, jota te huokaillen toivotte?"

"Mrs Bawtrey myisi mielellään tämän puodin. Hän alkaa jo käydä vanhaksi ja kivulloiseksi, mutta ei kukaan osta sitä; jos Will saisi tämän puodin, niin minä voisin sitä hoitaa — mutta ei sitä kannata ajatellakaan."

"Ah! Minä näen ikkunassa jotain, joka on punaisen nutun näköinen. Mitä siellä myydään?"

"Kaikellaista — teetä ja sokuria, ja kynttilöitä, ja huivia, ja nuttuja, ja hameita, ja hiirenloukkuja, ja postipaperia; ja Mrs Bawtry ostaa Will raukan koria, ja myy ne paljon korkeampaan hintaan kuin hän itse niistä maksaa."

"Niin. Mrs Bawtrey maksaa kahdeksan puntaa vuodessa siitä; mutta puoti kyllä sen verran tuottaa."

Kenelm ei vastannut mitään. He kulkivat edelleen ääneti ja olivat saapuneet kadun keskikohdalle, kun Jessie katseli ympärilleen ja samassa päästi äkillisen huudon, säpsähti ja yhtäkkiä seisahtui.

Kenelm katseli siihen suuntaan kuin tyttökin ja näki muutaman kyynärän päässä, tien toisella puolella, pienen punaisista tiilikivistä tehdyn huoneen ynnä muutamia olkikatoilla varustettuja suojuksia avaralla pihalla, johon vei portti, jota vasten nojasi mies, pieni piippu suussa. "Se on Tom Bowles," kuiskasi Jessie ja pisti kätensä Kenelmin käteen — sitten hän veti sen äkkiä takaisin, ikäänkuin hän olisi tullut toiselle mielelle, ja sanoi yhä kuiskaten: "Menkää nyt takaisin, sir!"

"En suinkaan sitä tee. Minä tahdon juuri oppia tuntemaan Tom Bowles'ia.
Hiljaa!"

Tom Bowles oli samassa viskannut piippunsa pois ja tuli nyt hiljakseen astuen tien poikki heitä vastaan.

Kenelm katseli häntä tarkasti. Hän oli tavattoman roteva mies, pari tuumaa lyhempi Kenelmiä, mutta kuitenki tavallista pitempi mies; hänen hartiansa ja rintansa olivat vahvat kuin Herkuleen, mutta alempi osa ruumista ei kuitenkaan ollut yhtä vankka, ja hänen käyntinsä oli hidas ja pitkäveteinen. Kuunvalo lankesi hänen kasvoillensa; ne olivat kauniit. Hän oli ilman hattua ja hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja hän oli terveen näköinen; hän näytti olevan noin kahdenkymmenenkuuden tahi seitsemän vuoden vanha. Kun hän tuli lähemmäksi niin huomasi Kenelm ettei hänen kasvonsa olleet ensinkään miellyttävät, niinkuin ne etäämmältä näyttivät, vaan hurjan ja kolkon näköiset.

Kenelm kulki edelleen Jessien rinnalla kun Bowles tunkeusi heidän väliinsä ja, toisella kädellään tarttuen tytön käsivarteen, toisella teki uhkaavan liikkeen kääntyessään Kenelmiin, sanoen kolkolla äänellä:

"Jos ette olisi muukalainen," vastasi Bowles ja näytti siltä kun hän koettaisi nousevaa vihaa viihdyttää, "niin makaisitte ojassa noiden sanojen tähden. Mutta minä oletan ettette tiedä minun olevan Tom Bowles, ja minä en salli sen tytön, jota minä rakastan, olla toisen miehen seurassa. Pois täältä sentähden."

"Ja minä en salli kenenkään harjoittaa väkivaltaa tyttöä kohtaan, joka käy minun vieressäni, sanomatta hänelle että hän on konna ja että minä ainoastaan odotan siksi kunnes hän saapi molemmat kätensä vapaaksi antaakseni hänen tietää ettei hänellä olekaan raajarikon kanssa tekemistä."

Tom Bowles tuskin korviansa uskoi. Hämmästys hetkeksi tukehdutti kaikki muut tunteet. Hän tietämättänsä päästi Jessien irti, ja tyttö pakeni niinkuin irti päästetty lintu. Mutta hän nähtävästi ajatteli enemmän uuden ystävänsä vaaraa, kuin pakenemista; sillä sen sijaan, että hän olisi isänsä tuvassa turvaa etsinyt, hän juoksi muutamain työmiesten tykö, jotka olivat aivan lähellä ja olivat pysähtyneet ravintolan edustalle, ja palasi näiden liittolaisten kanssa sille paikalle, mihin nuo kaksi miestä olivat jääneet. Työmiehet pitivät paljon hänestä, ja kun heitä oli monta, he eivät Tom Bowles'ia pelänneet, vaan riensivät puoleksi juosten, puoleksi käyden, paikalle, ja toivoivat ehtivänsä sinne hyvään aikaan astumaan Tomin kauhistavan käsivarren ja rauhallisen muukalaisen luurangon välille.

Bowles oli sillä välin toipunut ensi hämmästyksestään ja oli tuskin huomannut, että Jessie oli karannut, vaan piti yhä vielä oikeaa käsivarttansa ojennettuna sitä paikkaa kohti, josta tyttö oli kadonnut, ja jupisi ylönkatseellisesti, tähtäen Kenelmin kasvoja vastaan iskun vasemmalla kädellänsä. "Yksi käsi on oleva kylläksi sinulle."

Mutta yhtä nopeaan Kenelm tarttui nostetun käsivarren kyynärpäähän, jotta isku kohtasi tyhjää ilmaa, pisti samalla esiin oikean polvensa ja jalkansa ja pani ämmänkoukkua raskaalle vastustajallensa niin että tämä kaatui selälleen sääret ylöspäin. Liike oli niin äkillinen ja huumaava sekä siveellisesti, että ruumiillisesti, että minuuti tai enemmänkin kului, ennenkuin Tom Bowles nousi ylös. Sitten hän toisen minuutin seisoi ja tuijotti vastustajaansa ja hänen mieltänsä valtasi pelko, miltei taikauskoinen kammo. Sillä tunnettu on että, olkoonpa mies, tahi vaikkapa petokin kuinka hurja ja uskalias tahansa, jos hän tähän saakka aina on tottunut voittamaan, mutta ei milloinkaan ole kohdannut vihollista, joka olisi ollut hänen vertaisensa voimassa, niin ensimmäinen tappio, varsinkin kun vastustaja on hänestä halveksittava, kauhistuttaa ja veltostuttaa koko hermorakennuksen. Mutta kun tappelija Tomissa vähitellen heräsi oman voiman tunto jälleen, ja hän huomasi, että hän ainoastaan painijan sukkelan tempun kautta oli maahan lyöty, vaan ei nyrkkitaistelijan nyrkkivoiman kautta, niin pelko katosi ja Tom Bowles oli taas entisellään. "Oh, vai olette sitä lajia?" sanoi hän. "Näillä seuduin me emme tappele kantapäillä niinkuin aasit; me tappelemme nyrkeillämme, poikani; ja koska tahdotte sellaista leikkiä, niin täytyyhän teidän saada."

"Jumala," vastasi Kenelm juhlallisesti, "lähetti minun tähän kylään vartavasten Tom Bowles'ille selkään antamaan. Se on sula armo, joka teille tapahtuu, te tulette vielä sitä huomaamaan."

Taas kammo, samankaltainen kuin se, minkä Aristofaneen demagoogi mahtoi tuntea kun makkarantekijä hänen voitti, valtasi Tom Bowles'in uskaliasta sydäntä. Häntä nuo merkilliset sanat eivät yhtään miellyttäneet ja vielä vähemmin se surullinen ääni, jolla ne lausuttiin. Mutta hän päätti ruveta tappeluun paremmin varustettuna kuin hän ensin oli katsonut tarpeelliseksi, ja riisui päältänsä raskaan karkean takkinsa ja liivit, kääri paidanhihat ylös ja meni sitten hitain askelin vihollistansa vastaan.

Kenelm oli myöskin, ja vieläkin perinpohjaisemmin, riisunut takkinsa, jonka hän huolellisesti oli pannut kokoon, koska se oli sekä uusi että ainoa mikä hänellä oli, ja laskenut sen tien viereen ja paljastanut käsivartensa, jotka olivat laihat ja melkein hennot hänen vastustajansa paksuihin jäntäreisin verraten, mutta jänteet niissä olivat vahvat kuin hirven takajalka.

Tähän aikaan työmiehet, Jessien johtamina, olivat paikalle saapuneet, ja aikoivat juuri tunkeutua tappelijain väliin, kun Kenelm viittasi heille väistymään ja sanoi tyyneellä ja painavalla äänellä:

"Asettukaa meidän ympärillemme, hyvät ystävät, muodostakaa piiri ja katsokaa että minun puolestani kaikki käy rehellisesti. Minä olen varma siitä, että Mr Bowles puolestaan on rehellinen. Hän on kyllin suuri turhanpäiväistä halveksimaan. Ja nyt, Mr Bowles, sananen teille naapurinne läsnäollessa. Minä en aio sanoa mitään epäkohteliasta. Te olette tosin hurja ja kiivas, mutta mies ei aina voi itseänsä hillitä — ainakin on minulle niin kerrottu — kun hän ajattelee, enemmän kuin hänen tulisi, kaunista tyttöä. Minä en oikein voi nähdä kasvojanne kuunvalossa, mutta, vaikka ne tällä hetkellä näyttävät kolkolta, olen kuitenkin varma siitä, että te oikeastaan olette kelpo mies, ja että, jos te lupaatte jotakin miehen tavalla, te sitä pidättekin niinkuin mies. Eikö niin?"

Pari kolme läsnäolijoista ilmoittivat hyväksymystänsä hiljaa jupisten; toiset kokoontuivat heidän ympärilleen, ollen ihmeissään.

"Mitä hyötyä tuosta joutavasta puheesta on?" sanoi Tom Bowles hiukan epävakaisella äänellä.

"Suoraan sanoen tämä: jos minä tappelussa voitan teidät, niin minä pyydän teitä naapurienne läsnäollessa lupaamaan, ettette sanoilla ettekä te'oilla enää Miss Jessie Wiles'iä kiusaa."

"Uskokaa sitä jos mielitte; ja minä puolestani lupaan että, jos te minun voitatte, niin minä lähden täältä niin pian kuin te sallitte minun sitä tehdä, enkä ikinä enää tänne tule. Mitä! Epäättekö sitä luvata? Pelkäättekö todella että minä teitä voitan?"

"Siinä tapauksessa voitte vallan hyvästi luvata se minulle. Se on rehellinen suostumus. Eikö niin, naapurit?"

Kenelmin näennäinen hyvä ja iloinen mieli sekä heidän oma oikeudentuntonsa yhteisesti vaikuttivat sen, että läsnäolijat yhteen ääneen huusivat, että Kenelm oli oikeassa.

"Kuulkaas nyt, Tom," sanoi vanhanpuoleinen mies, "tämä herra ei voi rehellisemmin puhua; ja me uskomme kaikki, että pelkäätte, jollette suostu."

Tomin kasvot osoittivat suurta liikutusta; mutta vihdoin hän karjasi.
"Olkoon menneeksi, minä lupaan — se on, jos hän minun voittaa."

"Hyvä," sanoi Kenelm. "Te kuulette, naapurit; ja Tom Bowles ei voisi näyttää kauniita kasvojansa teidän joukossanne, jos hän lupaustansa rikkoisi. Ojentakaa minulle kätenne."

"Noh niin, se on englantilaisen kaltaista," sanoi Kenelm — "julkinen tappelu eikä mitään vihaa. Vetäytykää syrjemmälle, ystävät, ja antakaa tilaa meille."

Työmiehet vetäytyivät kaikki vähän matkaa pois heistä; ja kun Kenelm asettui paikallensa, oli hänen käytöksensä niin sujuva ja notkea, että hänen vahva ruumiinrakennuksensa kohta tuli näkyviin ja, verrattuna Tomin suureen rintaan, teki jälkimmäisen kömpelön ja kankean näköiseksi.

Molemmat miehet seisoivat minuutin ajan vastakkain toisiansa ja katselivat vakaasti ja varovaisesti toinen toisensa silmiin. Tomin veri alkoi kuohua — eikä Kenelmikään, vaikka hän näytti tyyneeltä, ollut tuntematta sitä sydämen ylpeätä tykytystä, jota taistelun hurja ilo vaikuttaa. Tom teki ensimmäisen iskun, ja yksi isku väistettiin, mutta siihen ei vastattu; uusi isku ja vielä yksi — ne väistettiin vielä — mutta ei vielä isketty takaisin. Kenelm, joka silminnähtävästi vaan puolusti itseänsä, käytti hyväksensä kaikki tämän sotataidon edut, jotka käsivarsien suurempi notkeus hänelle tuotti. Kenties hän tahtoi oppia tuntemaan vastustajansa taitavuutta ja tutkia hänen hengityksiensä pituutta, ennenkuin hän itse uskalsi ruveta hyökkäämään hänen kimppuunsa.

Tom, joka julmistui siitä että iskut, jotka olisivat häränkin maahan lyöneet, täten väistettiin ja huomasi että hän oli kohdannut salaperäisen taitavuuden, joka teki hänen raa'an väkevyytensä turhaksi voimaksi ja ajan pitkään tulisi häntä voittamaan, tuli äkisti siihen päätökseen että, kuta pikemmin hän voisi saattaa tuon raa'an väkevyyden vaikuttamaan, sitä parempi hänelle. Tämän johdosta hän, kolme piiriä tehtyänsä, jolla ajalla hän, ainoatakaan kertaa voimatta vastustajansa varovaisuutta tyhjäksi tehdä, oli saanut muutamia helppoja iskuja nenäänsä ja suullensa, vetäysi takaisin ja hyökkäsi niinkuin härkä vihollisensa päälle — niinkuin härkä, sillä hän karkasi häntä vastaan, mahdottoman suuri pää alaspäin ja molemmat nyrkit sarvien virkaa tehden. Kun hyökkäys oli tehty, oli hän milled'in miehen tilassa. Minä oletan varmana asiana, että jokainen englantilainen, joka kutsuu itsensä mieheksi — se on, jokainen mies, joka on ollut englantilainen poika ja jonka sellaisena on täytynyt nyrkkiänsä käyttää — tietää, mikä "mill" on. Mutta minä en kirjoita ainoastaan "pojille" vaan myöskin "tytöille." Kunnioitettavat naiset, — "mill" — minä käytän vastenmielisesti ja itseäni halveksien tätä siansaksaa, jota naiskirjailijat ihailevat ja jota Aikakauden Tytöt tuntevat paremmin kuin Murray'tansa — "mill" — minä en puhu naiskirjailijoille enkä Aikakauden Tytöille, vaan viattomille neitosille, ja selittääkseni sanaa näille ulkomaalaisille, jotka osaavat ainoastaan englannin kieltä, jota Addison ja Macaulay ovat heille opettaneet — "mill" on selitettynä tämä: teidän vastustajanne on jalossa kaksintaistelussa nyrkki nyrkkiä vastaan hyökännyt esiin pää edellä niin, että pää joutui niinkuin ruuvipihtiin vastustajan kyljen ja ulospäin käännetyn vasemman käsivarren väliin, jossa se, ilman suojatta ja avutta, voi tulla vihollisen oikean nyrkin kautta muserretuksi vallan tuntemattomaksi. Se on tila, johon raa'an voiman etevyys väliin joutuu ja jota tällaisessa tappelussa saavutettu taitavuus harvoin laiminlyö hyväksensä käyttää. Kenelm, joka oli kohottanut oikean käsivartensa, epäsi hetken aikaa, sitten hän irroitti vasemman käsivartensa, päästi vangin irti ja, lyöden häntä ystävällisesti olkapäähän, käänsi häntä katsojia kohti ja sanoi puolustavalla äänellä. "Hänellä on kauniit kasvot — olisi väärin niitä pahoin pidellä."

Tom'in vaarallinen tila oli niin selvä kaikille ja vastustajan hyväntahtoinen luopuminen siitä edusta, jonka hänen asemansa hänelle tuotti, näytti niin jalolta, että työmiehet hurrasivat. Tom'ista tuntui kuin olisi häntä kohdeltu niinkuin lasta; ja, valitettavasti hän, kääntyessään ja rauhoittaen mieltänsä, sattui luomaan silmänsä Jessie'en. Tytön suu oli selkomen selällään kauhistuksesta; Tom luuli hänen pilkallisesti nauravan hänelle. Ja nyt hän tuli väkeväksi. Hän tappeli niinkuin härkä tappelee nuoren hiehon läsnäollessa, joka, niinkuin hän kyllä tietää, on oleva voittajan oma.

Jos Tom ei milloinkaan ennen ollut tapellut miehen kanssa, joka oli käynyt kilpa-nyrkistelijän opissa, niin ei Kenelm'kään ennen ollut tavannut väkevyyttä, joka, joll'ei se olisi ollut opetusta vailla, olisi voittanut hänen oman väkevyytensä. Hän ei enää voinut ainoastaan puolustaa itseänsä; hän ei enää voinut taitavan miekkailijan tavalla leikkiä näiden mahdottoman vahvain käsivarsien moukarien kanssa. Ne murtivat hänen varustuksensa — ne kalkuttivat hänen rintaansa kuin olisi se ollut alaisin. Hän huomasi olevansa hukassa jos ne sattuisivat hänen päähänsä. Hän havaitsi myöskin että ne iskut, joita hän tähtäsi vastustajansa rintaan, eivät vaikuttaneet enempää kuin kepillä lyöminen sarvikuonon nahkaan. Mutta nyt hänen sieramensa väljenivät, hänen silmänsä syöksivät tulta — Kenelm Chillingly oli herennyt olemasta filosoofi. Hänen lyöntinsä — kuinka vallan toisellainen kuin Tom Bowles'in sinne tänne kieppuvat iskut! — sattui suoraan maaliinsa niinkuin tyrolilaisen tahi brittiläisen pilkanampujan pyssynkuula Aldershot'issa — siihen oli ko'ottu jäntäreiden ja suonien koko voima — ja hänen iskunsa sattui juuri siihen osaan otsaa, jossa silmät lähenevät toisiansa, ja tätä iskua seurasi salaman nopeudella toinen enemmän rajoitettu, mutta turmiollisempi isku vasemmalla kädellä, joka sattui siihen paikkaan missä vasen korva kohtaa kaulaa ja leukaluuta.

Ensimmäisen iskun jälkeen Tom Bowles oli vetäytynyt taaksepäin ja horjunut, toisen jälkeen hän väänsi kätensä ylöspäin, hypähti ylös ilmaan niinkuin hän olisi saanut kuulan sydämeensä, ja putosi sitten raskaasti suinpäin maahan niinkuin hengetön möhkä.

Katsojat kokoontuivat hämmästyneinä hänen ympärillensä. He luulivat hänen kuolleeksi. Kenelm laskeusi polvillensa; koetteli kädellään Tom'in huulia, suonta ja sydäntä ja nousi sitten ylös, ja sanoi vaatimattomalla ja puolustavalla äänellä.

"Jos hän olisi ollut vähemmän muhkea mies, niin minä kunniani kautta vakuutan ett'en milloinkaan olisi uskaltanut toista iskua antaa. Ensimmäinen isku olisi ollut kylläksi luonnon puolesta vähemmän lahjakkaalle henkilölle. Nostakaa häntä varovasti ylös ja kantakaa hän kotia. Sanokaa hänen äidilleen että minä tulen katsomaan häntä ja hänen poikaansa huomenna. Kuulkaa, juoko hän liian paljon olutta?"

"Minä arvasin sen. Liian paljon lihaa tällaisille jäntereille. Menkää lähinnä asuvaa lääkäriä hakemaan. Sinä, poikani? — hyvä — joudu! Ei ole mitään vaaraa, mutta on mahdollista, että suoneniskeminen on tarpeen."

Neljä läsnä-olevaa väkevää miestä nostivat varovasti Tom Bowles'in ja kantoivat hänen kotia; hän ei osoittanut mitään tietoisuuden merkkiä; mutta hänen kasvonsa, niillä paikoin missä ne ei olleet veressä, olivat hyvin kalpeat, hyvin tyyneen näköiset ja huulilla oli vähän vaahtoa. Kenelm käänsi paidanhihansa alas, otti takin päällensä ja kääntyi Jessien puoleen.

Tyttö lähestyi häntä vaaleana ja vapisevana. Hän ei uskaltanut puhua. Muukalainen oli hänen silmissään muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän peloitti häntä miltei yhtä paljon kuin Tom Bowles oli tehnyt. Mutta tyttö joudutti kulkuansa, astui ravintolan ohitse ja saapui vihdoin kylän kaukaisempaan päähän. Kenelm astui hänen rinnallansa, jupisten itsekseen; ja vaikka Jessie kuuli hänen sanojansa, hän onneksi ei niitä ymmärtänyt, sillä ne toistivat katkeraa syytöstä naissukua kohtaan, sanoen sitä pääsyyksi kaikkeen tappeluun, verenvuodatukseen ja onnettomuuteen, joista klassilliset kirjailijat niin paljon puhuvat. Kun Kenelmin kolkko mieli oli käynyt leppeämmäksi tämän palajamisen kautta vanhain oppiin, kääntyi hän vihdoin hiljaisen kumppaninsa luo ja sanoi ystävällisesti, mutta vakaasti:

"Mr Bowles on luvannut minulle yhden asian, ja nyt on kohtuullista, että pyydän teidänkin lupaamaan jotakin, nimittäin tätä: ajatelkaa kuinka helposti kaunis tyttö, niinkuin te, voi tulla syyksi ihmisen kuolemaan. Jos Bowles olisi lyönyt minua siihen paikkaan kuin minä häntä löin, niin ei yhdenkään lääkärin apu olisi ollut miksikään hyödyksi."

"Ja tästä vaarasta puhumattakaan, ajatelkaa, että mies voi saada kuolinhaavan sekä sydämeen että päähän, ja että sillä naisella on suuri edesvastaus, joka, puolustakoon hän itsensä millä tahansa, unhoittaa kuinka paljon pahaa yksi ainoa sana hänen huuliltansa ja katse hänen silmistänsä voi matkaansaattaa. Ajatelkaa sitä ja luvatkaa ettette milloinkaan, jos menette Will Somers'in kanssa naimisiin tai ei, enää anna miehelle syytä uskoa että te voitte hänestä pitää, jos sydämenne sanoo, että te ette sitä voi. Lupaatteko sitä?"

"Kuulkaa, lapseni, minä en pyydä teitä herkeämään itkemästä, sillä tiedän, että naiset mielellään kyyneleihin turvaavat, ja tässä tilaisuudessa se tekee teille hyvää. Mutta me olemme nyt kylän äärimmäisessä päässä; mikä on Willin tupa?"

Jessie nosti päätänsä ja osoitti yksinäistä, pientä, olkikatolla varustettua tupaa.

"Minä pyytäisin teitä tulemaan sisälle minua esittelemään; mutta kenties näyttäisi siltä kuin tahtoisin kerskata siitä, että Tom Bowles'in voitin. Hyvää yötä sentähden, Jessie, ja antakaa anteeksi saarnaamiseni."

KOLMASTOISTA LUKU.

Siitä asti kuin hän oli tapellut Tom Bowles'in kanssa oli hän mieltynyt tähän onnettomaan rakastajaan — ihmisen luonto on sellainen, että hän rupeaa pitämään ihmisestä, kun hän on hänen voittanut; ja hän ei ensinkään ollut hyvillään siitä, että Jessie suositteli kivulloista raajarikkoa.

Mutta kun hänen tyyntä katsettansa kohtasi kaksi kiiltävää, lempeää, mustaa silmää ja vaaleat, hienot kasvot, joissa oli tuo selittämätön vienous, jota heikko terveys usein vaikuttaa etenkin nuoriin, niin kilpailija kohta voitti hänen sydämensä. Will Somers istui uunin ääressä, jossa vielä muutamia hiiliä paloi, vaikka oli lämmin kesäilta; pieni maalaamaton pöytä oli hänen vieressään, jolla oli pajunoksia ja valkoisia, valkaistuja lastuja avonaisen kirjan vieressä. Vaaleilla ja laihoilla käsillään hän par'aikaa teki pientä koria. Hänen äitinsä pani juuri pois teekuppia toiselta, ikkunan alla olevalta, pöydältä. Will nousi ylös kohteliaasti, niinkuin maalainen tavallisesti tekee, kun muukalainen tulee sisään; leski katseli kummastellen taaksensa ja kumarsi syvästi; hän oli pieni, laiha vaimo ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja osoittivat kärsivällisyyttä.

Tupa oli siisti, niinkuin kodit tavallisesti ovat maalla, joita naiset saavat mielensä mukaan järjestää. Oven vastapäätä olevalla kaapilla oli joukko halpoja savi-astioita. Valkoiseksi kalkituita seiniä koristi värilliset kuvat, jotka kuvasivat etupäässä raamatullisia aineita Uudesta Testamentista, niinkuin tuhlaaja-pojan palaaminen, jossa tämä oli sinisessä takissa ja keltaisissa housuissa ja sukat liukuneina kenkien yli.

Yhdessä tuvan nurkassa oli joukko erikokoisia koria ladottuina päälletysten ja toisessa nurkassa oli avonainen kirjakaappi, jossa oli moniaita kirjoja; se on koriste, joka on harvinaisempi tuvissa maalla, kuin värilliset kuvat ja kiiltävät savikalut.

Kenelm tietysti ei yhdellä silmäyksellä voinut kaikkea tätä nähdä ja huomata. Mutta koska ihminen, joka on tottunut asiain yleistä puolta käsittämään, erinomaisen pian voi oikein arvostella jotakin, jota vastoin ihminen, joka on tottunut katselemaan ainoastaan asiain erityisyyksiä, varsin hitaasti voi arvostella jotain ja, kun hän sen tekee, hän luultavasti erehtyy, teki Kenelm oikean päätöksen, kun hän arveli näin: "Minä olen yksinkertaisten englantilaisten talonpoikain luona; mutta ne ovat, yhdestä tahi toisesta syystä, jota ei voi tulojen verrannollisen suuruuden kautta selittää, parhaimpaa lajia tätä säätyä."

"Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun tänne tähän aikaan, Mrs Somers," sanoi Kenelm, joka lapsuudestansa asti oli ollut sen verran talonpoikien parissa, että hän tiesi kuinka pikaan ne kotijumalainsa läsnäollessa käsittävät heille osoitettua kunnioitusta ja kuinka älykkäitä he ovat huomaamaan, että sitä ei heille osoiteta. "Mutta minä en tule kauan tässä kylässä viipymään, ja minä en tahtoisi lähteä täältä näkemättä teidän poikanne töitä, joista olen kuullut paljon puhuttavan."

"Te olette hyvin hyvä, sir," sanoi Will tyytyväisesti hymyillen, joka hymy kummallisella tavalla kirkasti hänen kasvonsa. "Ne ovat vaan aivan tavallisia töitä, joita minulla on täällä kotona. Hienommat ovat enimmästi tilattuja."

"Katsokaas, sir," sanoi Mrs Somers, "kauniit korityöt vievät niin paljon aikaa; ja jos niitä ei tehdä tilaajoille, niin olisi kenties vaikea saada niitä myydyksi. Mutta olkaa hyvä ja istukaa, sir," ja Mrs Somers toi tuolin vieraallensa, "sillä välin kun minä juoksen ylös hakemaan sitä koria, jonka poikani on tehnyt Miss Travers'ille. Se viedään hänelle huomenna ja minä panin sen säilöön ettei mikään tapaturma tapahtuisi."

Kenelm istui ja, nostaen tuolinsa lähemmäksi Williä, otti puolitekoisen korin käteensä, jonka nuori mies oli pöydälle pannut.

"Tämä on minusta hyvin sievää ja hienoa työtä," sanoi Kenelm; "ja muoto on kyllin kaunis tyydyttämään sivistyneen naisen kauneuden tuntoa."

"Se on tilattu Mrs Lethbridgelle," sanoi Will; "hän tarvitsee jotain, mihin hän panee kirjeitä ja korttia; ja sen muodon olen valinnut eräästä kuvakirjasta, jonka Mr Lethbridge oli hyvä ja lainasi minulle. Kai te tunnette Mr Lethbridgen? Hän on varsin hyvä herra."

Kenelm näki ihmeeksensä, että se oli kertomus Pompejista ja että siinä oli puunpiirroksia niistä huonekaluista ja koristuksista, mosaikeista ja freskoista, jotka tästä merkillisestä pienestä kaupungista on löydetty.

"Minä näen, että teidän mallinne on niin sanottu patera ," sanoi Kenelm, "ja hyvin tuttu sellainen. Te mukailette sitä paljon tarkemmin kuin minä olisin katsonut mahdolliseksi, kun pronssin sijaan käytetään kutomistyötä. Mutta te huomaatte varmaankin, että tämän matalan maljan kauneus suureksi osaksi riippuu noista kahdesta kyyhkysestä, jotka laidalla istuvat. Te ette voi tätä koristetta tähän panna."

"Mutta," sanoi Will, "se tuuma ei ollut mieleeni ja minä rohkenin sanoa sitä hänelle."

"Se olisi ilmoittanut kauneuden tunnon puutetta ja olisi pilannut korianne; ja minä koetan selittää teille miksi. Te näette tässä, seuraavalla sivulla, hyvin kauniin kuvapatsaan kuvattuna. Tämän kuvapatsaan tarkoitus on olla luonnon mukainen — mutta idealiseerattu. Te ette tunne tuon vaikean sanan, idealiseerattu, merkitystä, ja hyvin harvat ihmiset sitä ymmärtävät. Mutta se tarkoittaa laatia jotain taiteen alalla sen aatteen mukaan kuin ihmisen henki itselleen luopi jostakin luonnossa olevasta. Tämä jokin luonnossa on tietysti ensin huolellisesti tutkittava, ennenkuin ihminen voi muodostaa jotakin taiteen alalla, joka tarkasti kuvaa sitä. Se taideniekka esimerkiksi, joka on tämän kuvapatsaan tehnyt, on tuntenut ihmisen ruumiin suhdat. Hänen on täytynyt tutkia sen eri osia — päitä ja käsiä, käsivarsia ja jalkoja ja niin edespäin — ja kun hän on niin tehnyt, panee hän kokoon kaikki erilaiset erityis-tutkimuksensa niin että ne muodostavat uuden kokonaisuuden, jonka tarkoituksena on tehdä olennoksi se aate, jonka hän on hengessään luonut. Ymmärrättekö minua?"

"Se on vallan luonnollista; mutta te tulette pian arvaamaan arvoituksen kun mietitte mitä sanon. Jos minä, tehdäkseni tämän kuvapatsaan, joka on tehty metallista ja kivestä, luonnollisemmaksi, panen sen päähän oikeista hiuksista tehdyn valetukan, ettekö silloin kohta huomaisi, että olisin pilannut teoksen — että, niinkuin te selvästi sanoitte, 'se ei olisi oikein tehty' — ja että minä siihen sijaan, että tekisin taideteosta luonnollisemmaksi, olisin tehnyt sitä naurettavaksi, luonnottomaksi, sen kautta, että tahdoin pakoittaa sen mieleen, joka sitä katseli, vastakohdan todellisen elämän, jota luonnollisista hiuksista tehty valetukka edustaa, ja taiteellisen elämän välillä, jota kiveen tai metalliin olennoksi tehty aate edustaa. Kuta korkeampi taideteos on (se on, kuta korkeampi se aate on, jota se kuvaa uutena luonnosta otettujen erityisyyksien yhdistyksenä), sitä enemmän sitä alennetaan tahi pilataan koettamalla luoda siihen sellainen todellisuus, joka on käytettyjen aineksien rajain ulkopuolella. Mutta samaa sääntöä voipi sovittaa kaikkeen taiteen alalla, olkoonpa se kuinka halpaa tahansa. Ja kaksi sisustettua kanarialintua kudotun korin reunalla, joka on tehty kreikkalaisen juoma-astian mukaan, osoittaisi yhtä huonoa aistia kuin valetukka Apollonin marmorikuvapatsaan päässä."

"Minä ymmärrän," sanoi Will pää alaspäin, niinkuin ihminen, joka tarkasti miettii jotakin — "minä ainakin luulen ymmärtäväni teitä; ja minä olen hyvin kiitollinen teitä kohtaan, sir."

Mrs Somers oli aikaa sitten palannut kori kädessä, mutta seisoi yhä sitä kädessään pitäen, sillä hän ei uskaltanut vierasta herraa keskeyttää, ja kuunteli hänen sanojansa yhtä suurella kärsivällisyydellä ja yhtä vähän asiasta ymmärtäen, kuin se olisi ollut yksi niitä suuria riitasaarnoja kirkonmenoista, joilla Mr Lethbridgen juhlallisissa tilaisuuksissa oli tapa seurakuntaansa suosia.

Kun Kenelm oli tämän arvostelun tapaisen luentonsa lopettanut — josta moniaat runoilijat ja kirjailijat, jotka koettavat pilkata ideaalia panemalla oikeista hiuksista tehdyn valetukan kivisien kuvapatsaiden päähän, voisivat saada monta hyvää neuvoa, jos alentaisivat itsensä niitä tottelemaan, joka kuitenkaan ei ole luultavaa — huomasi hän että Mrs Somers seisoi hänen vieressään, otti häneltä korin, joka todella olikin erittäin kaunis ja sievä ja oli jaettuna useampien osiin sellaisia kaluja varten, joita naiset käyttävät, ja kiitti sitä hyväksi.

"Nuori neiti aikoo itse varustaa sitä silkkivuorilla ja koristaa sitä nauhoilla," sanoi Mrs Somers ylpeästi.

"Ei ensinkään. Teidän synnynnäinen sopusoinnun aistinne ilmoittaa teille, että nauhat sopivat vallan hyvin sellaisiin kepeihin kutomusteoksiin kuin tämä kori on; mutta te ette voisi panna silkkinauhoja noihin nurkassa oleviin karkeihin ruokavasuihin. Ainetta aineen mukaan, paksu köysi sopii niille; samoin kuin runoilija, joka käsittää taidettansa, käyttää kauniita lausetapoja niissä runoissa, jotka ovat kirjoitetut ylhäisten salongeja varten, mutta huolellisesti karttaa niitä, kun hän sepittää yksinkertaisia runoja, joiden tarkoitus on olla voimakkaita ja voida tunkea avaralle, vaikka ovat kovan kohtelun alaisina matkalla. Mutta teidän tulisi todella ansaita paljon enemmän rahaa tällaisella työllä, kuin ollen tavallisena päiväläisenä."

Kenelm kääntyi kysyväisesti Mrs Somers'iin. "Minä kyllä mielelläni sinne muuttaisin, missä olisi paras pojalleni olla. Mutta —" ja tässä hän keskeytti itsensä ja kyynel vieri hiljaa hänen poskeansa alas.

Will vastasi iloisemmalla äänellä: "Minä alan nyt tulla tunnetuksi, ja tulen saamaan työtä, kun vaan odotan kärsivällisyydellä."

Kenelm ei katsonut kohteliaaksi ensi kerta tavatessansa Williä pyrkiä hänen uskotuksensa ja hän alkoi tuntea, enemmän kuin alussa, sekä saatujen lyöntien vaikuttavaa tuskaa että myöskin tavallista suurempaa väsymystä, joka tavallisesti on seurauksena pitkän kesäpäivän työstä ulkona. Hän jätti sentähden jotenkin jyrkästi hyvästi, sanoen mielellään ostavansa muutamia koria todisteeksi Willin taitavuudesta ja kätevyydestä, ja lupasi suullisesti tai kirjallisesti siitä antaa likempiä tietoja.

Juuri kun hän tuli Tom Bowles'in tuvan näköisälle matkallansa Mr Saundersonin taloon, Kenelm näki miehen, joka nousi porttiin sidotun hevosen selkään, ja puhui muutaman sanan vanhanpuoleisen vaimon kanssa ennenkuin hän ratsasti eteenpäin. Hän ratsasti aivan Kenelmin sivutse huomaamatta häntä, kun tämä filosoofinen kuljeksija seisautti häntä, sanoen: "Jollen erehdy, sir, niin olette lääkäri. Eihän Mr Bowles'in tila ole vaarallinen?"

Lääkäri pudisti päätänsä. "En voi vielä sanoa. Hän on saanut kovan iskun johonkin."

"Se oli juuri vasemman korvan alle. Minä en tähdännyt aivan siihen paikkaan; mutta Bowles pahaksi onneksi samassa astui hiukan syrjälle; kenties hän oli hämillänsä eräästä iskusta molempain silmäin väliin, joka kävi juuri edellä sitä; ja sentähden hän, niinkuin sanotte, sai kovan iskun. Mutta jos se häntä parantaa tavastansa pahoin lyödä muita ihmisiä, jotka eivät voi sitä niin hyvin kestää, niin se kukatiesi on oleva hänen hyväksensä, niinkuin teidän opettajanne, sir, epäilemättä sanoi kun hän antoi teille selkään."

"Herra varjelkoon! Oletteko te se mies, joka tappeli hänen kanssansa — te? Sitä en usko."

"Miksi ei! Sen mukaan kuin minä voin nähdä tässä hämärässä, niin vaikka te olette pitkä mies, on Tom Bowles kuitenkin epäilemättä paljon raskaampi teitä."

"Tom Spring oli Englannin suurin nyrkistelijä; ja niiden tietojen mukaan kuin meillä on hänen painostansa, jotka historia on arkiiweissaan säilyttänyt, oli Tom Spring paljon keveämpi kuin minä."

"Yhtä paljon sitä kuin jotakin muuta. Mutta me puhuimme Mr Bowles'ista; oliko täytymys iskeä häneen suonta?"

"Oli; hän oli tunnotonna, tahi ainakin melkein tunnotonna, kun minä tulin. Minä laskin hänestä muutaman uns'in verta, ja ilokseni voin sanoa, että hän nyt on tunnoillansa, mutta hänen täytyy olla hyvin hiljaa."

"Epäilemättä; mutta minä toivon että hän huomenna on sen verran virkonut, että hän voi puhua minun kanssani."

"Sen minäkin toivon; mutta en kuitenkaan voi varmaan sitä sanoa. Oliko se riita jostakin tytöstä — mitä?"

"Se ei ollut rahasta. Ja minä arvelen, että jos maailmassa ei olisi rahoja eikä naisia, niin ei olisi yhtään riitoja ja hyvin harvoja lääkärejä. Hyvää yötä, sir."

"Se on omituista," sanoi Kenelm, kun hän avasi Mr Saundersonin puutarhan portin, "että vaikka en koko päivänä ole syönyt mitään muuta kuin pari pientä voileipää, ei minun ole ensinkään nälkä. Sellainen poikkeus ruo'ansulattimien laillisien velvollisuuksien täyttämisestä ei ole milloinkaan ennen minulle tapahtunut. Siinä mahtaa olla jotain tärkeätä."

Ja kun hän tuli arkihuoneesen, istui perhe vielä pöydän ääressä, vaikka se jo aikaa sitten oli illallisensa syönyt. Kaikki nousivat Kenelmin tullessa. Hänen urostekonsa maine oli ehtinyt sinne ennen häntä. Hän keskeytti ne onnentoivoitukset, kiitokset ja kysymykset, joita hyväntahtoinen perhe ajoi hänen korvansa täyteen, surullisesti huudahtaen: "Mutta ruokahaluni on mennyt! Ei mitkään kunnianosoitukset voi sitä korvata. Antakaa minun rauhallisesti mennä levolle ja unien luvatussa maassa kenties parantua näkemällä unta illallisesta."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kenelm nousi seuraavana aamuna varhain; hänen jäsenensä olivat vähän kankeat ja hän oli huonolla tuulella, mutta nälkäinen kuin susi. Kaikeksi onneksi oli yksi nuorista tytöistä, joka maito-taloutta hoiti, jo ylhäällä ja antoi nuorelle sankarille leipää ja maitoa. Sitten Kenelm meni niitylle, jossa nyt oli vaan vähän tehtävää ja ainoastaan muutamia työmiehiä paitsi häntä itseä. Jessie ei ollut siellä. Kenelmin oli mieli hyvä siitä. Yhdeksän aikana oli hänen työnsä päätetty ja arentimies väkensä kanssa järjestivät pieleksiä pihalla. Kenelm hiipi huomaamatta tiehensä mennäksensä kyläilemään. Ensin lähti hän Mrs Bawtreyn puotiin, jonka Jessie oli hänelle näyttänyt, muka ostaaksensa itselleen kauniin huivin; ja pian hän, tavallisen kohteliaan käytöksensä kautta, tutustui puotin omistajan kanssa. Tämä oli vanhanpuoleinen, kivulloinen nainen; hänen päänsä tutisi ja hän oli kuuro, mutta kuitenkin älykäs ja terävä vanhan tavan mukaan. Hän kävi hyvin puheliaaksi, sanoi suoraan, että hän mielellään myisi puodin ja muuttaisi asumaan sisarensa luo, viettääksensä loppuikäänsä hänen luonansa; tämä sisar oli leski niinkuin hän itsekin ja asui läheisessä kaupungissa. Siitä asti kun hänen miehensä kuoli, ei puotiin kuuluva niitty ja puutarha ollut tuottanut mitään, vaan niistä oli vaan vaivaa ja huolta; ja puodin hoitaminen oli myöskin väsyttävä. Mutta oli vielä kaksitoista vuotta jälellä arennista, joka oli vähästä hinnasta annettu hänen miehellensä kahdeksi kymmeneksi vuodeksi, ja hän toivoi, että joku ottaisi tämän arennin ja ostaisi tavaravaraston häneltä. Kenelm pian sai hänen ilmoittamaan mitä hän kaikesta yhteensä tahtoisi — neljäkymmentäviisi puntaa sterlinkiä.

"Ettehän te aio ostaa tätä itseänne varten?" kysyi leski, pannen silmälasit nenälleen ja likemmin häntä katsellen.

"Se on kyllä mahdollista, jos vaan on sellaiset tulot, että tulee aikaan. Pidättekö kirjaa tuloista ja menoista?"

"Tietysti, sir," sanoi hän ylpeästi. "Minä hoidin kirjat miesvainajani aikana, ja hän oli niitä, jotka huomaavat jos laskut ovat hiukankin väärin, sillä hän oli ollut lakimiehen apulaisena nuoruudessansa."

"Hän oli arentimiehen poika näiltä seuduilta ja ikävöi aina takaisin maalle — ja — ja sitä paitsi —"

"Niin, minä kerron teille kuinka asia oli: hän oli ruvennut juomaan väkeviä juomia, ja hän oli hyvä nuori mies, ja tahtoi päästä tästä pahasta tavasta, ja hän teki raittiuden valan; mutta tämä vala oli liian vaikea hänelle, sillä hän ei voinut päästä vapaaksi juomaveljistänsä, jotka olivat houkutelleet häntä juomaan. Ja niin tuli hän näille seuduille vanhempiensa luona käymään joulun-aikana ja rakastui minuun; ja minun isäni, joka oli ollut Squire Travers'in isännöitsijä, oli juuri kuollut ja jättänyt jälkeensä vähän rahaa minulle. Ja niin tulimme yhteen ja saimme tämän huoneen sekä maan arennille hyvillä ehdoilla; ja koska mieheni oli hyvin oppinut ja hyväpäinen mies, vaan ei milloinkaan enää juomisen kiusaukseen joutunut, hänellä kun oli vaimo, joka häntä kurissa piti, niin hänelle uskottiin kaikellaisia pieniä toimia. Hän osasi auttaa hirsimittauksessa ja oli lähiseudun arentimiesten kirjanpitäjänä. Meillä oli lehmiä ja sikoja ja kanoja ja tulimme hyvästi aikaan, varsinkin kun Jumala oli niin armollinen ettei meille lapsia lähettänyt."

"Te voitte itse parhaiten sitä päättää. Eikö teidän tee mieli katsoa kirjaani ja käydä katselemassa niittyä ja omenapuita? Mutta ne ovat huonosti hoidetut siitä asti kuin hyvä mieheni kuoli."

Pari minuutia myöhemmin Chillinglyin perillinen istui pienessä, puodin viereisessä kammarissa, josta oli kaunis, vaikka rajoitettu näkö-ala puutarhan ja sen takana olevan ruohoisen vietoksen yli, ja tarkasti Mrs Brawtreyn kirjaa.

Muutamia ostajia, jotka tahtoivat juustoa ja sianlihaa, tuli nyt puotiin, ja leski jätti hänen yksin kirjaa tutkimaan. Vaikka Kenelm ei ollut tällaiseen työhön tottunut, oli hänellä kuitenkin tarkka ajatusvoima ja hänen oli helppo käsittää tärkeitä kohtia, mikä on tavallista enimmissä miehissä, jotka ovat paljon ajatuskykyänsä harjoittaneet ja ovat tottuneet imemään ytimen monenlaisista kirjoista. Päätös hänen tutkimuksistaan oli tyydyttävä; se näytti että puhdas voitto puodista yksistään oli vähän päälle neljäkymmentä puntaa vuodessa, kolmen viimeisen vuoden keski-arvon mukaan. Kun hän oli lopettanut kirjan tarkastamisen, lähti hän ulos ikkunasta puutarhaan ja sieltä läheiselle niitylle. Molemmat olivat hyvin huonossa kunnossa; puita olisi tarvinnut leikata ja niittua kyntää. Mutta maa oli nähtävästi hyvää savimaata, ja hedelmäpuita oli monta ja vanhaa ja ne näyttivät terveiltä vaikka olivat hoidon puutteessa. Kenelm, joka oli syntynyt ja kasvanut maalla ja melkein tietämättänsä oli oppinut yhtä ja toista maanviljelykseen kuuluvaa, huomasi kohta että maa, jos sitä kunnollisesti hoidettaisiin, tuottaisi enemmän kuin mitä tarvittaisiin arennin, verojen ja kymmenyksien maksamiseen ja kaikkiin satunnaisiin menoihin, niin että tulot puodista olisivat puhdas voitto arennin omistajalle. Ja nämä tulot epäilemättä lisääntyisivät, jos nuoret, toimeliaat ihmiset puotia hoitaisivat.

Kenelm ei nyt katsonut tarpeelliseksi palata Mrs Bawtreyn luokse, vaan lähti Tom Bowles'in tykö.

Porstuan ovi oli lukossa. Hän koputti ovea ja kohta avasi oven ko'okas, pitkä ja kaunis vaimo, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän oli komeasti puettu mustaan hameesen; hänen tummat hiuksensa oli pantu ylös sievän, päätä myöten olevan myssyn alle. Hänen kasvonsa olivat säännölliset — hänessä oli jotain majesteetillista ja Cornelian-tapaista. Hän olisi voinut olla tämän roomalaisen vaimon mallina, jos hänellä ei olisi ollut valkeaverinen anglosaksilainen iho.

"Mitä teillä on asiaa?" kysyi hän kylmällä ja jotenkin ankaralla äänellä.

"Minä tulin tänne Mr Bowles'ia katsomaan," vastasi Kenelm ja otti hatun päästänsä, "ja minä toivon, että hän on kylläksi terve siksi."

"Ei, sir, hän ei ole kylläksi terve siksi; hän makaa omassa huoneessansa ja hänen tulee olla hyvin hiljaa."

"Saanko pyytää teitä olemaan hyvä ja päästää minua sisään. Minä tahtoisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne, joka olette hänen äitinsä, jollen erehdy."

Mrs Bowles epäsi hetken aikaa; mutta hän ei Kenelmin käytöksessä voinut huomata mitään, joka olisi ilmoittanut, että hän oli korkeampaa säätyä kuin hänen pukunsa osoitti, ja hän luuli vieraalla olevan asiaa hänen pojallensa, joka koski tämän ammattia; sentähden hän avasi oven, vetäysi vähän syrjään antaaksensa vieraan ensin astua sisään, ja kun hän seisoi keskellä huonetta, pyysi hän hänen istumaan, ja ollaksensa hänelle hyvänä esimerkkinä, istui hän itse kohta.

"Rouva," sanoi Kenelm, "älkää katuko, että laskitte minua sisään, älkääkä ajatelko minusta pahaa, kun minä sanon teille, että minä olen syy poikanne onnettomuuteen."

"Ei, rouva, älkää sanoko, että hänen voitin. Hän ei ole voitettu. Hän on niin urhoollinen ja väkevä, että hän olisi minun voittanut jollen minä, hyväksi onneksi, olisi lyönyt hänet maahan ennenkuin hän ehti sitä tehdä. Olkaa hyvä, rouva, ja istukaa ja kuunnelkaa kärsivällisesti minua vielä muutaman minuutin."

Mrs Bowles istui jälleen vallan ääneti, mutta hänen kasvonsa osoittivat kopeutta.

"Teidän täytyy myöntää, rouva," sanoi Kenelm, "että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kuin Mr Bowles joutui riitaan toisen miehen kanssa. Enkö ole oikeassa tässä suhteessa?"

"Minun poikani on kiivasluontoinen," vastasi Mrs Bowles vastahakoisesti, "ja häntä ei tulisi suututtaa."

"Te myönnätte siis, että olen oikeassa?" sanoi Kenelm tyyneesti, mutta nyykäytti kohteliaasti päätänsä. "Mr Bowles on usein ollut tällaisissa tappeluissa ja se on vallan selvä, että hän niissä kaikissa on ollut se, joka on alkanut tappelun; sillä te tiedätte kyllä, että hän ei ole niitä, joille toinen ensi iskun tahtoisi antaa. Mutta kun tuollaiset pienet kohtaukset ovat tapahtuneet ja Mr Bowles on puoleksi tappanut sen ihmisen, joka oli häntä suututtanut, ettehän te tätä ihmistä vihanneet? Ei; jos hän olisi ollut hoidon puutteessa, niin te olisitte häntä hoitaneet."

"En tiedä miten olisi ollut hoidon laita," sanoi Mrs Bowles, jonka kopea käytös alkoi käydä nöyremmäksi, "mutta minä olisin ollut hyvin pahoillani hänen tähtensä. Ja mitä Tomiin tulee — vaikka sanon mitä minun ei tulisi sanoa — niin hänessä ei ole enemmän pahuutta kuin vastasyntyneessä lapsessa — ja hän olisi valmis sopimaan kenen kanssa hyvänsä, vaikka hän olisi lyönyt häntä kuinka pahoin tahansa."

"Vallan niinkuin arvasinkin; ja jos mies olisi näyttänyt suuttuneelta eikä olisi tahtonut sopia, niin Tom olisi sanonut häntä huonoksi kumppaniksi ja olisi mielellään lyönyt hänet maahan toistamiseen."

"Noh," sanoi Kenelm, "minä vaan kaikessa nöyryydessä jälittelen Mr Bowles'ia, ja tulen sopimaan hänen kanssansa ja puristamaan hänen kättänsä."

"Ei, sir — ei," huudahti Mrs Bowles, vaikka matalalla äänellä ja käyden kalpeaksi. "Älkää sitä ajatelko. Iskut eivät ole syynä siihen — kyllä hän niistä pian paranee; mutta hänen ylpeytensä on tullut loukatuksi; ja jos hän teidät näkisi, voisi käydä pahoin. Mutta olettehan te muukalainen ja aiotte lähteä täältä pois; — menkää piakkoin — välttäkää häntä!" Ja äiti pani kätensä ristiin.

"Mrs Bowles," sanoi Kenelm vallan toisella äänellä — niin totisella ja vakaalla äänellä, että vaimo vaikeni ja kuunteli häntä kunnioituksella — "tahdotteko auttaa minua pelastamaan poikaanne niistä vaaroista, joihin tämä kiivas luonne ja onneton ylpeys voi missä silmänräpäyksessä tahansa häntä saattaa? Ettekö milloinkaan ole tulleet ajatelleeksi, että ne ovat syynä kauhistavaisiin rikoksiin, jotka tuottavat hirmuisia rangaistuksia; ja raakaa voimaa vastaan, jota hurjat himot hallitsevat, suojelee yhteiskunta itsensä vankiloilla ja kalereilla."

"Hiljaa! Jos ihminen tappaa toisen ihmisen hillitsemättömän vihan hetkenä, niin on se rikos, jota, vaikka omatunto kovasti sitä rankaisee, laki lempeästi kohtelee ja sanoo pelkäksi miestapoksi; mutta jos voipi ilmoittaa jotakin syytä väkivaltaan — niinkuin mustasukkaisuutta tai kostoa — eikä olisi yhtään todistajaa vakuuttamassa ettei väkivalta ollut tahdollinen, niin laki ei sano sitä miestapoksi, vaan murhaksi. Eikö se ollut tämä ajatus, joka saattoi teitä rukoilevasti huudahtamaan: 'Menkää pian — välttäkää häntä?'"

"Niin, rouva," pitkitti Kenelm lempeästi; "älkää olko levoton. Jos te minua autatte niin minä olen varma siitä että voin pelastaa poikanne sellaisista vaaroista, ja minä vaan pyydän teiltä lupaa saada häntä pelastaa. Minä olen vakuutettu siitä, että hän on hyvä ja jalo luonteeltansa, ja että hän kannattaa pelastaa." Näin puhuessaan hän tarttui Mrs Bowles'in käteen. Tämä puristi hänen kättänsä ja hänen ylpeytensä katosi ja hän alkoi itkeä.

"Se on kaikki tuon tytön takia. Hän ei ollut sellainen ennenkuin hän tutustui hänen kanssansa ja tämä teki hänen puolihulluksi. Hän ei ole sama mies kuin ennen siitä asti — Tom parka!"

"Tiedättekö, että hän kyläläisten läsnäollessa on luvannut minulle että, jos hän tappelussa joutuisi tappiolle, niin hän ei milloinkaan enää kiusaisi Jessie Wiles'iä?"

"Kyllä, hän kertoi itse sen minulle; ja tämä juuri nyt häntä vaivaa. Hän miettii, miettii sitä yhä ja jupisee itsekseen, eikä anna itseänsä lohduttaa; — ja minä pelkään, että hän miettii kostoa. Ja, sentähden minä vielä kerta pyydän teitä karttamaan häntä."

"Hän ei mieti kostoa minulle. Jos minä menisin pois enkä enää milloinkaan täällä kävisi, luuletteko, suoraan puhuen, että tuon tytön henki olisi vaaratta?"

"Ettekö milloinkaan ole sanomalehdissä lukenut, että mies on tappanut lemmittynsä tai tytön, joka ei ole hänen lemmityiseksensä ruvennut? Oli miten oli, te ette hyväksy hänen hulluuttansa tässä suhteessa. Jos olen oikein kuullut, niin olette toivoneet, että Tom joksikin ajaksi muuttaisi pois kylästä, siksi kunnes Jessie Wiles on — suoraan sanoen, joutunut naimiseen tahi muuttanut pois."

"Niin, minä olen toivonut ja rukoillut Jumalaa siitä kauan aikaa, sekä hänen tähtensä, että tytön tähden. Ja minä en todella tiedä mitä meidän on tekeminen, jos hän tänne jääpi, sillä hän ei saa työtä täällä. Squire Travers ei enää anna hänelle työtä, eikä useat arentimiehetkään; ja tämä ammatti oli niin edullinen hänen isävainajansa aikana! Ja jos hän muuttaisi täältä pois, niin hänen setänsä, joka on eläinlääkäri Luscombessa, ottaisi hänet apulaisekseen, sillä hänellä ei itsellä ole yhtään poikaa ja hän tietää kuinka taitava Tom on; — ei kukaan niin hyvin hevosia tunne, eikä lehmiäkään."

"Ja koska Luscombe on suuri kylä, niin on tietysti ammatti siellä edullisempi, kuin se täällä voi olla, vaikka Tom saisikin täällä työtä."

"Tietysti, viisi kertaa edullisempi — jos hän vaan sinne muuttaisi; mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."

"Mrs Bowles, minä kiitän teitä siitä, että olette tätä minulle kertonut, ja minä olen varma siitä, että kaikki päättyy hyvin. Minä en nyt tahdo teitä enempää vaivata. Tom ei, luullakseni, nouse ylös ennenkuin illempänä?"

"Oh, sir, hän näyttää siltä kun hän ei enää nousisikaan ylös, paitsi tekemään jonkun hirveän rikoksen."

"Rohkaiskaa mielenne! Minä tulen takaisin illalla ja silloin teidän pitää viedä minua Tomin luo ja jättää minua sinne rupeemaan hänen ystäväksensä, niinkuin olen tullut teidän ystäväksenne. Älkää sillä välin puhuko sanaakaan minusta."

"Mutta, Mrs Bowles, on sana, joka jäähdyttää monen jalon kehoituksen, tukehduttaa monen ystävällisen ajatuksen ja tekee monen veljellisen toimen mahdottomaksi. Ei kukaan voisi milloinkaan rakastaa lähimmäistänsä niinkuin itseänsä, jos hän kuuntelisi kaikkia niitä 'mutta,' joita voitaisiin lausua asian toiseen puoleen katsoen."

Kenelm lähti nyt astumaan pappilaan päin, mutta juuri kun hän tuli pappilan maalle, kohtasi hän miehen, jonka puku oli niin papillinen, että hän seisahtui ja sanoi:

"Se on minun nimeni," sanoi pappi, ystävällisesti hymyillen. "Voinko jollain tavalla teitä auttaa?"

"Kyllä, jos sallitte minun puhua teidän kanssanne muutamista teidän pitäjäläisistänne."

"Minun pitäjäläisistäni! Minä pyydän anteeksi, mutta te olette minulle vallan vento vieras ja, luullakseni, seurakuunallekin."

"Seurakunnalle — ei, minä olen aivan perehtynyt siihen; ja minä uskon, suoraan sanoen, ettei milloinkaan kiihkeämpi rauhansortaja ole yrittänyt tunkea sen yksityisiin asioihin."

Mr Lethbridge joutui hämilleen ja sanoi kotvasen vaiti oltuansa:
"Minä olen kuullut puhuttavan nuoresta miehestä, joka on oleskellut
Mr Saundersonin luona ja joka nykyänsä on koko kylän juttuna.
Te olette —"

"Noh," sanoi Mr Lethbridge ystävällisesti, "minä en puolestani, evankeliumin palvelijana, voi tointanne hyväksyä, ja, jos rohkenisin, niin neuvoisin teitä luopumaan siitä; mutta kuitenkin minun on myöntäminen, että en moiti sitä että te vapautitte tyttö-raukan häpeällisestä vainoomisesta ja annoitte, vaikka raa'alla tavalla, aika kyydin hurjalle hylkiölle, joka kauan on ollut koko seudun kauhuna ja harmina. Seurakunnan siveellinen tunto on tavallisesti oikea — te olette saavuttaneet koko kylän kiitoksen. Minäkään en tahdo olla teitä kiittämättä. Te heräsitte tänä aamuna mainiona miehenä. Älkää sentähden huokailko 'valitettavasti'."

"Lord Byron heräsi yhtenä aamuna mainiona miehenä ja seuraus siitä oli, että hän huokasi 'valitettavasti' koko lopun ikäänsä. Jos löytyy kaksi asiaa, joita viisaan miehen tulee välttää, niin ne ovat maine ja rakkaus. Jumala minua varjelkoon molemmista!"

Pappi taas näytti hämmästyneeltä; mutta kun hän luonteeltaan oli sääliväinen ja taipuvainen katselemaan kaikkea inhimillistä lempein silmin, sanoi hän hiljaa päätänsä nyykäyttäen:

"Minä olen aina kuullut, että amerikalaiset ylipäänsä saavat paremman kasvatuksen kuin me täällä Englannissa, ja että heidän lukeva yleisönsä on äärettömän paljon suurempi kuin meidän, mutta kun minä kuulen henkilön teidän säädystänne, jota tässä maassa ei pidetä suuressa arvossa ymmärryksen kehityksen ja siveysopillisen filosofiian suhteen, puhuvan Byronista ja lausuvan ajatuksia, jotka eivät ole kokemattoman nuoren miehen tavallista kevytmielisyyttä, vaan ovat suuresta arvosta ajattelevalle kristitylle, joka tietää kuinka vähäpätöisiä esineitä ihmissydän enin halajaa, niin minä olen oikein ihmeissäni, ja — oi, nuori ystäväni, teidän kasvatuksenne olisi varmaankin voinut tehdä teitä kelvolliseksi johonkin parempaan virkaan."

Kenelm Chillinglyn peri-aatteita oli että järkevän miehen ei milloinkaan tule sallia itsensä tulla hämille; mutta tässä hän, käyttääksemme kansan lausetapaa, "otettiin takaa kiinni," ja hän alensi itsensä vallan tavallisten ihmisten kannalle ja sanoi: "Minä en teitä ymmärrä."

"Minä huomaan," jatkoi pappi, ystävällisesti päätänsä pudistaen, "niinkuin aina olen luullutkin, että tuossa paljon kiitetyssä sivistyksessä, jota amerikalaisille opetetaan, alkeelliset periaatteet oikean ja väärän välillä ovat enemmän laiminlyödyt kuin meidän omissa alhaisemmissa kansanluokissa. Niin, nuori ystäväni, vaikka osaatte lausua runoilijain sanoja ja kummastuttaa minua väitöksillä inhimillisen mainioisuuden ja rakkauden mitättömyydestä, jota olette oppineet pakanallisten runoilijoin kirjoista, niin ette kuitenkaan ymmärrä sitä sääliväisyyttä ja, kohtuullisimpain ihmisten arvostelun mukaan, sitä ylenkatsetta, joka osoitetaan sille ihmilliselle olennolle, joka antautuu teidän ammattiinne."

"Onko minulla ammatti?" sanoi Kenelm. "Sehän on hauskaa kuulla. Mikä on ammattini ja miksi täytyy minun olla amerikkalainen?"

"Miksi — minä en suinkaan ole vääriä tietoja saanut. Te olette se amerikkalainen — minä olen unohtanut hänen nimensä — joka on tullut tähän maahan tappelemaan Englannin taistelijain kanssa kilpataistelu-vyöstä. Te olette vaiti; te kallistatte päänne alas. Teidän ulkonäkönne, teidän totiset kasvonne, teidän pituutenne, teidän silminnähtävä sivistyksenne, kaikki todistaa syntyperäänne. Teidän urhoollisuutenne on ilmaissut ammattianne."

"Kunnioitettava sir," sanoi Kenelm sanomattoman totisen näköisenä, "minä olen etsimässä totuutta ja pakenemassa valhetta, mutta en vielä ole kohdannut niin salamielistä ihmistä kuin itse olen. Muistakaa minua rukouksissanne. Minä en ole amerikalainen; minä en ole kilpatappelija. Minä kunnioitan edellistä suuren tasavallan kansalaisena, joka tasavalta par'aikaa koettaa muodostaa hallitusta, jossa hän on huomaava että juuri se varallisuus, jota hän kokee luoda, ennen tai myöhemmin on tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Minä kunnioitan jälkimmäistä sentähden, että voima, rohkeus ja kohtuullisuus ovat välttämättömiä ehtoja kilpataistelijalle ja kuninkaiden ja sankarien etevimpinä koristuksina. Mutta minä en ole yhtä enkä toista. Kaikki mitä minä itsestäni voin sanoa on, että minä olen sitä hyvin määräämätöntä luokkaa, joka tavallisesti sanotaan englantilaisiksi herrasmiehiksi, ja että minulla sukuperän ja kasvatuksen kautta on oikeus pyytää teitä puristamaan kättäni sellaisena."

Mr Lethbridge näytti taas hämmästyneeltä, nosti hattuansa, kumarsi ja tarttui hänen käteensä.

"Nyt te varmaankin sallitte minun puhua teidän kanssanne teidän pitäjäläisistänne. Te otatte osaa Will Somers'in kohtaloon — sen minäkin teen. Hän on ahkera ja kätevä. Mutta täällä ei osteta paljon hänen koriansa, ja hänellä olisi epäilemättä parempi jossakin kaupungissa. Miksi hän ei tahdo muuttaa muualle?"

"Minä pelkään, että Will parka vallan riutuisi, jos hän ei enää saisi nähdä sitä kaunista tyttöä, jonka tähden te niin urhoollisesti tappelitte Tom Bowles'in kanssa."

"Tuo onneton mies on siis todella rakastunut Jessie Wiles'iin? Ja uskotteko, että tyttö rakastaa häntä yhtä paljon?"

"Ja että hänestä tulisi hyvä vaimo hänelle — se on, niin hyvä kuin vaimot voivat olla."

"Hyvästä tyttärestä tulee tavallisesti hyvä vaimo. Ja tällä paikalla ei ole yhtään isää, jolla on parempi lapsi kuin Jessie on isällensä. Hän on todella erinomainen tyttö. Hän on ahkerin oppilas meidän koulussamme ja minun vaimoni pitää hänestä paljon. Mutta hänellä on jotakin parempaa kuin ahkeruus: hänellä on erittäin hyvä sydän."

"Mitä te sanotte on aivan yhtäpitävää oman ajatukseni kanssa. Ja tytön isällä ei ole mitään muuta Will Somers'ia vastaan kuin pelko, että Will ei voisi vaimoa ja perhettä elättää?"

"Hänellä ei voi olla muuta häntä vastaan, kuin se, jota voi sovittaa kaikkiin kosijoihin. Minä tarkoitan hänen pelkoansa, että Tom Bowles voisi tehdä hänelle jotain pahaa, jos hän saisi tietää, että tyttö aikoi mennä naimiseen jonkun toisen kanssa."

"Hän on paha ja vaarallinen, ja vielä pahempi siitä asti kun hän rupesi juomaan."

"Mutta, Mr Lethbridge, ettekö milloinkaan ole koettaneet vaikuttaa tähän vaaralliseen mieheen?"

"Minä olen tietysti koettanut, mutta kohdannut ainoastaan solvauksia. Hän on jumalaton mies, eikä ole moneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän näyttää saaneen pintapuoliset tiedot sellaisessa turhamaisessa opissa, jota epäuskoisista kirjoista opitaan, ja minä pelkään, ettei hänellä ole uskontoa ensinkään."

"Vanha Wiles on kovin peloissaan ja on pyytänyt minun vaimoni hankkimaan Jessielle palveluspaikan kaukana täältä. Mutta Jessie sanoo ei voimansa lähteä meidän kylästä."

"Samasta syystäkö kuin se, joka sitoo Will Somers'in siihen maahan, jossa hän on syntynyt?"

"Uskotteko että, jos Tom Bowles olisi poissa ja Jessie ja Will menisivät naimisiin, he voisivat Mrs Bawtreyn seuraajina ansaita kylläksi tullaksensa toimeen; jos Willin tulot kori-töistä lisättäisiin niihin tuloihin, joita puoti ja maa tuottaisi?"

"Kylläksi tullaksensa toimeen? Tietysti. He tulisivat oikein rikkaiksi.
Minä tiedän, että jos puotia oikein hoidetaan, tuottaa se paljon rahaa.
Tuo vanha vaimo ei enää voi hoitaa puotia niinkuin hänen tulisi tehdä,
mutta kuitenkin on vielä monta, jotka tekevät kauppaa hänen luonansa."

"Will Somers näyttää olevan kivulloinen. Kenties hän tulisi terveemmäksi, jos taistelu hengen elatuksesta olisi vähemmän väsyttävä ja jos hänen ei tarvitsisi pelätä kadottavansa Jessieä."

"Siinä tapauksessa," sanoi Kenelm, syvästi huoaten ja synkännäköisenä, "minä pelkään, että minun täytyy ruveta siksi välikappaleeksi, joka vie nämät kaksi rakkaudenlintua samaan häkkiin, vaikka minä itse kovin paheksin sitä sielumme tasapainon häiritsemistä, jota sanotaan 'rakkaudeksi,' ja vaikka minä olen viimeinen, jonka tulisi lisätä niitä huolia ja suruja, joita avioliitto uhriensa päälle panee — puhumattakaan siitä pahasta, joka syntyy siitä, että avioliitto lisää jo ennestään liian suurta väkilukua. Minä ostan puodin ja sen tavaravaraston heille, sillä ehdolla, että te hyväntahtoisesti koetatte saada Jessien isää suostumaan heidän tuumaansa. Mitä urhoolliseen ystävääni Tom Bowles'iin tulee, niin minä lupaan vapauttaa heitä ja kylää tästä liiallisesta olennosta, joka vaatii avarampaa alaa kehittääksensä voimiansa. Suokaa anteeksi etten anna teidän keskeyttää minua. Minä en ole vielä lopettanut mitä minulla on sanottavaa. Sallikaa minun kysyä, asuuko Mrs Huhu tässä kylässä?"

"Mrs Huhu! Ah, minä ymmärrän. Tietysti; missä vaan naisella on kieli, siellä Mrs Huhulla on koti."

"Tämä Mrs Huhu voisi, siitä syystä että Jessie on kaunis ja että minä kävelin hänen kanssansa silloin kuin kohtasin Tom Bowles'in, sanoa päätänsä nyykäyttäen: 'se ei ollut pelkästä ihmisrakkaudesta kun muukalainen oli niin aulis Jessie Wiles'ille.' Mutta jos rahat puodin edestä maksetaan teidän kauttanne Mrs Bawtreylle, ja te hyväntahtoisesti otatte toimittaaksemme kaikki tämän kaupan yhteydessä olevat asiat, niin ei Mrs Huhulla ole mitään sanottavaa kenestäkään."

"Sir," sanoi hän hetkisen vaiti oltuansa, "minä tuskin tiedän miten ilmoittaa ihastustani teosta, joka on niin jalo, niin hyvin harkittu ja niin viisaasti ja taitavasti toimitettu, että — että —"

"Minä pyydän, sir, älkää saattako minua häpeämään itseäni enemmän, kuin nyt jo te'en, sillä sekaantuminen rakkauden asioihin on vallan vastoin minun mielipidettäni mitä koskee parhainta tapaa päästäksemme 'enkeleitä lähelle.' Lopettaaksemme tätä asiaa, katson parhaimmaksi antaa teille ne 45 puntaa, joista Mrs Bawtrey on suostunut luopumaan arennistansa jäljellä olevaksi ajaksi ja myymään sen varaston, mikä hänellä on; mutta te tietysti ette saa julaista mitään ennenkuin minä olen täältä lähtenyt ja Tom Bowles myöskin. Minä toivon saavani hänet pois huomenna; tänä iltana saan tietää, voinko luottaa siihen, että hän lähtee täältä — ja minun täytyy viipyä täällä siksi kuin hän lähtee pois."

Näin puhuen Kenelm muutti taskukirjastansa Mr Lethbridgen käteen pankkiseteleitä 45 punnan arvosta.

"Ilmoittakaa minulle edes sen herrasmiehen nimi, joka kunnioittaa minua uskomalla minulle tällaisen luottamustoimen ja joka on hankkinut minun pitäjäläisilleni niin suuren onnen."

"Ei löydy mitään tärkeätä syytä, miksi en voisi teille sanoa nimeäni, mutta minä myöskään en tiedä mitään syytä, miksi sitä tekisin. Te muistatte varmaankin Talleyrandin neuvoa: 'Jos olette kahden vaiheilla, kirjoittaako kirje tai ei, niin älkää kirjoittako.' Tätä neuvoa voi sovittaa moniin epäyksiin tässä elämässä, paitsi kirjeiden kirjoitukseen. Hyvästi sir!"

"Varsin kummallinen nuori mies," jupisi pappi ja katseli poismenevän ko'okkaan muukalaisen jälkeen; sitten hän lisäsi päätänsä nyykäyttäen: "Täydellinen originaali!" Hän tyytyi tähän selitykseen. Tehköön lukija samoin.

KUUDESTOISTA LUKU.

Perhepäivällisen jälkeen, jossa vuokramiehen vieras osoitti tavatonta ruokahalua, seurasi Kenelm isäntäänsä heinäkuhilaille ja sanoi:

"Hyvä Mr Saunderson, vaikka teillä ei ole mitään työtä minulle nyt enää, eikä minun tulisi käyttää teidän vierasvaraisuuttanne hyväkseni, niin olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos saisin olla täällä vielä yhden tahi pari päivää."

"Rakas poikani," huudahti vuokramies, joka suuresti kunnioitti Kenelmiä siitä asti kuin hän Tom Bowles'in voitti, "olkaa vaan täällä niin kauan kuin tahdotte, ja meidän kaikkein tulee ikävä kun te lähdette pois. Kaikissa tapauksissa teidän täytyy viipyä täällä yli lauantain, sillä silloin tulette meidän kanssamme tilanomistajan pitoihin. Siinä tulee olemaan hyvin hauska, ja minun tyttöni ovat jo toivoneet saavansa tanssia teidän kanssanne."

"Lauantaina — siis ylihuomenna. Te olette varsin hyvä; mutta pidot eivät ole minusta hauskat, ja minä luulen olevani poissa täältä jo ennen kuin te menette tilanomistajan pitoihin."

"Oh! teidän pitää jäädä tänne; ja, nuori mies, jos tahdotte enemmän työtä, niin minulla on jotain tekemistä teille, joka juuri on teille sopivaa."

"Se on antaa kyntömiehelleni selkään. Hän on ollut hävytön tänä aamuna, ja hän on Tom Bowles'in jälkeen väkevin mies koko kreivikunnassa."

Vuokramies nauroi sydämellisesti, ollen varsin tyytyväinen omaan kokkapuheesensa.

"Kiitoksia," sanoi Kenelm, hieroen niitä paikkoja, joihin iskut olivat sattuneet. "Poltettu lapsi karttaa tulta."

Nuori mies lähti yksin vainiolle. Päivä alkoi käydä pilviseksi ja pilvet uhkasivat sadetta. Ilma oli erinomaisen hiljainen; maisema, johon ei päivä paistanut, näytti surulliselta ja kolkolta. Kenelm tuli joen rannalle, lähelle sitä paikkaa, jossa vuokramies ensin oli hänen löytänyt. Hän istui maahan ja nojasi poskeansa kättä vasten, katsellen hitaasti ja surumielisesti juoksevaa jokea, jota pilvinen taivas nyt pimensi: suru tunkeusi hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa.

"Se on siis totta," sanoi hän itsekseen, "että minä olen syntynyt vallan yksin kulkemaan elämän läpi, toivomatta itselleni puoliskoa itsestäni, epäillen sen mahdollisuutta ja pelkäen ajatellakin sitä — puoleksi halveksien, puoleksi säälien niitä, jotka sitä huokailevat? — saavuttamaton asia — parempi on huokailla kuun perään?

"Mutta jos muut miehet haluavat sitä, miksi minä olen toisellainen kuin he ovat? Jos maailma on näyttämö ja kaikki miehet ja vaimot ovat ainoastaan näyttelijöitä siinä, tuleeko minun yksin olla katsojana ilman mitään osaa näytelmässä ja ilman osanottoa tapauksiin? Epäilemättä on monta, jotka yhtä vähän kuin minä haluavat 'rakastajan' osaa; mutta silloin he toivovat jotakin toista osaa kappaleessa, esimerkiksi soturin, 'partainen kuin pantteri,' tahi oikeuden, 'leveässä hameessa ja esiliinassa.' Mutta ei mikään kunnianhimo minua elähytä — en toivo nousevani enkä loistavani. Minä en toivo pääseväni everstiksi tahi amiraaliksi, tai parlamentin jäseneksi taikka kaupungin valtuusmieheksi; minä en toivo tulevani kuuluisaksi viisastelijana tai runoilijana tahi filosofina tahi malja-puhujana tahi kilpa-ampujana tai metsästäjänä. Minä olen siis ainoa katselija ja minulla ei ole enemmän tekemistä toimivan maailman kanssa kuin kivellä. Goethe on vallan väärässä kun hän väittää, että me kaikki alkuaan olimme monaadeja, pieniä ilmassa liikkuvia erityisiä atoomeja, joita sinne tänne kuljetti voimat, jotka eivät olleet meidän tarkastettavina, etenkin toisten monaadien vetovoima, niin että monaadi, jota sika-monaadit kuljetti, kiteytyi siaksi; toinen monaadi, jota sankari-monaadit ajoivat eteenpäin, tulee jalopeuraksi tahi Aleksanderiksi. Nyt on aivan selvää," jatkoi Kenelm, ottaen toisen asennon ja pannen oikean jalkansa vasemman yli, "että monaadi, joka on määrätty ja on sopiva toiseen kiertotähteen, voipi matkallansa tähän määräpaikkaansa kohdata virran toisia monaadeja, jotka kulkevat maata kohti ja joutua tähän virtaan ja hyöriä ja pyöriä sinne tänne, kunnes hän, vastoin alkuperäistä tarkoitustansa ja vaikutuspiiriänsä, jääpi tähän — lapseksi sotkettuna. Tämä kohtalo on luultavasti minun osakseni tullut: minun monaadini, joka oli aiottu toista seutua varten avaruudessa, on pudonnut tähän seutuun, jossa se ei milloinkaan voi perehtyä, ei milloinkaan voi yhdistyä toisten monaadien kanssa, eikä käsittää miksi ne ovat alituisessa liikkeessä. Minä vakuutan, että yhtä vähän tiedän miksi enimpäin ihmishenkien pitää niin väsymättä olla huolissaan sellaisista asioista, jotka, niinkuin enimmät niistä, tuottavat enemmän tuskaa kuin iloa, kuin minä käsitän miksi tämä hyttyisparvi, jolla on niin vähän aikaa elää, ei suo itsellensä hetkeäkään aikaa lepoa, vaan liikkuu ylös ja alas, nousten ja vaipuen alas niinkuin kiikussa ja tehden niin suurta melua näistä vähäpätöisistä liikkeistään, kuin olisi se ihmisten suhina. Ja kuitenkin minun monaadini kenties toisella kiertotähdellä olisi hypännyt ja tanssinut ja keikkunut heimolais-monaadien kanssa yhtä tyytyväisenä ja hupsuna kuin ihmisten ja hyttyisten monaadit tässä vieraassa murheenlaaksossa."

Kenelm oli juuri päässyt tähän mietteidensä arvaamalla koeteltuun selitykseen, kun hän kuuli äänen laulavan tahi oikeammin hyräilevän sellaista välitilaa resitatiivin ja laulun välillä, joka on niin suloista, kun sävellys on puhdas ja sointuvainen. Tällä hetkeltä se oli niin, ja Kenelmin korva käsitti joka sanan seuraavassa laulussa:

On hetkiä jolloin huolet elämän vaikenee;
Helteessä päivän askeleet ihmisten hiljenee.
Ma pysähdyn kussa hopeapuronen liristen
Illoilla nukkumahan tuudittaa leivosen.

Mun sielun' kuiskaa: Katsopas kuinka puronen
Edelleen kulkeepi, vaikk' kaita tie on merellen;
Mun kulettavani tie on avara,
Vaan liian ahdas tyydyttääkseen minua.

Oi sieluni! Älä avaraksi sano maailmaa —
Ei purokaan äyräissänsä niin ole ahtaissa;
Sa yksin täällä rantoja kaipaat vaan,
Ja liika avaruus sun saattaa nurkumaan.

Kun runo loppui, nosti Kenelm päätänsä. Mutta puron rannat olivat niin mutkikkaat ja viidakko oli niin tiheä, että laulajaa ei muutamaan minuutiin näkynyt. Vihdoin oksat hänen edessänsä työnnettiin syrjälle ja moniain askeleiden päässä hänestä pysähtyi se mies, jonka hän oli kehoittanut ylistämään paistia niiden laulujen sijaan, joita laulaja ikivanhassa hairauksessaan rakkaudelle pyhittää.

"Sir," sanoi Kenelm ja nousi hiukan maasta, "me tapaamme siis toinen toisemme vielä kerran. Oletteko milloinkaan kuulleet käen kukkuvan?"

"Sallikaa minun puristaa kättänne. Minä ihailen sitä kysymystä, jolla te vastasitte minun kysymykseeni. Jos teillä ei kiirettä ole, niin istukaa ja puhukaa vähän minun kanssani."

Laulaja nyykäytti päätänsä ja istui. Hänen koiransa — joka nyt oli tullut viidakosta esille — läheni juhlallisesti Kenelmiä, joka vielä suuremmalla juhlallisuudella sitä katseli; sitten koira häntäänsä heiluttaen pani maata ja kuunteli tarkoin kaikkia liikkeitä kaislikossa; luultavasti se mietiskeli olivatko ne kalan vai vesirotan herättämiä.

"Minä kysyin teiltä, sir, oletteko milloinkaan kuullut käen kukuntaa — mutta sitä en tehnyt paljaasta uteliaisuudesta; — sillä usein kesäpäivillä, kun puhuu itseksensä — ja tietysti saattaa itsensä hämille — kuuluu äkisti ääni, ikäänkuin tulisi se luonnon sydämestä, niin kaukana se on ja kuitenkin niin lähellä; ja se ääni sanoo jotain hyvin rauhoittavaa, hyvin sointuisaa, niin että tekee mieli ajattelemattomasti ja turhamaisesti huudahtaa: 'Luonto vastaa minulle.' Käki on usein minulle sellaiset kepposet tehnyt. Teidän laulunne on parempi vastaus niihin ihmisen kysymyksiin, jotka hän tekee itsellensä, kuin hän milloinkaan voi käeltä saada."

"Minä epäilen sitä," sanoi laulaja. "Laulu on korkeintaan vaan Luonnon sydämestä tulevan äänen kaiku. Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen tahansa."

"Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan Bosh'iksi . Mutta, vaikka Luonto ei milloinkaan ole ääneti, vaikka se väärinkäyttää ikänsä etu-oikeutta olla väsyttävän kielevä ja jaarittelevainen — niin Luonto ei milloinkaan vastaa kysymyksiimme — se ei voi argumenttiä käsittää — se ei milloinkaan ole Mr Millin Logiikaa lukenut. Suuri filosofi sanookin aivan oikein: 'Luonnolla ei ole sielua.' Jokaisen, joka puhuttelee sitä, täytyy hetkeksi pakoittaa sitä lainaamaan hänen omaa sieluansa. Ja jos se vastaa kysymykseen, jonka ihmisen oma sielu sille tekee, niin on se ainoastaan sellaisen vastauksen kautta kun ihmisen oma sielu opettaa sen papukaijan kaltaiselle suulle. Ja koska kaikilla ihmisillä on erilainen sielu, niin jokainen saa erilaisen vastauksen. Luonto on valheellinen vanha veijari."

Laulaja nauroi iloisesti ja hänen naurunsa oli yhtä sointuva kuin hänen laulunsa.

"Runoilijain tulisi luopua monesta asiasta, jos he siltä puolen luontoa katselisivat."

"Niin olisi huonoin runoilijain tehtävä, ja sitä parempi se olisi heille ja heidän lukijoillensa."

"Luontoa tutki? tietysti — niinkuin lääkärit tutkivat anatomiiaa, leikkelemällä kuollutta ruumista. Mutta hyvä runoilija on, niinkuin hyvä lääkärikin, mies, joka katsoo tätä tutkimista ainoastaan välttämättömäksi ABC:ksi eikä pääasiaksi harjoituksen ja taitavuuden saavuttamiseen. Minä en sano sitä hyväksi lääkäriksi, joka kirjoittaa kirjan, jossa hän tarkoin ja laveasti selittää hermoja ja jäntereitä; ja minä en kutsu sitä hyväksi runoilijaksi, joka sepittää tavaraluettelon Rheinistä ja Gloucester-laaksosta. Hyvä lääkäri ja hyvä runoilija on se, joka elävän ihmisen käsittää. Mikä on tuo näytelmän runollisuus, jonka Aristoteles syystä korkeimmaksi arvaa? Eikö se ole se runollisuus, jossa sieluttoman luonnon kuvauksen ehdottomasti täytyy olla hyvin lyhyt ja yleinen; jossa ihmisen ulkomuotoakin katsotaan niin erilaisella tavalla, että se voi tulla erilaiseksi jokaisessa näyttelijässä, joka osaa näyttää? Hamlet voi olla sekä valko- että tumman-verinen. Macbeth voi olla sekä lyhyt että pitkä. Näytelmän runollisuuden arvo on siinä, että se, sen sijaan, jota tavallisesti luonnoksi sanotaan (se on ulkonainen ja aineellinen luonto), asettaa tiedollisia, tunteellisia, mutta niin kokonansa ruumiittomia olentoja, että voipi sanoa niillä olevan ainoastaan henki ja sielu ja vastaanottavan lainaksi sellaisia käsillä olevia ruumiita, kuin näyttelijät voivat tarjota, jotta katsojat voivat niitä nähdä, mutta eivät tarvitse sellaisia ruumiita tullaksensa lukijalle näkyväksi. Korkein runouden laji on sentähden se, jolla on vähin tekemistä ulkonaisen luonnon kanssa. Mutta kaikilla runolajeilla on enemmän tai vähemmän todenperäinen arvonsa, sen mukaan miten suuressa määrässä se luontoon vuodattaa sitä, mitä siinä ei ole: ihmisen järkeä ja sielua."

"Minä en ole taipuvainen myöntämään, että joku runouden muoto on käytännöllisesti toista etevämpi," sanoi laulaja, — "se on, kun on kysymyksessä ylistää sitä runoilijaa, joka jonkimoisella menestyksellä harjoittaa sitä runolajia, jota te sanotte korkeimmaksi, yli sen, joka paljoa suuremmalla menestyksellä harjoittaa sitä lajia, jota te halvemmaksi nimitätte. Teoriiassa olkoon näytelmä-runous lyyrillistä runoutta etevämpi, ja 'Venice Preserved' on hyvin onnistunut näytelmä; mutta minusta Burns on suurempi runoilija kuin Otway."

"Se on mahdollista; mutta minä en tunne yhtäkään lyyrillistä runoilijaa, ainakaan en uudempien joukossa, joka vähemmän käyttää luontoa vaan esineiden ulkonaisena muotona, tahi suuremmalla innolla elähdyttää sen rakennusta ihmisellisellä sydämellään, kuin Robert Burns. uskotteko että, kun kreikkalainen järjen tai omantunnon hämmennyksessä ollen kysyi jotakin Dodonan oraakelin-tapaisilta tammenlehdiltä, nämä tammenlehdet vastasivat hänelle? Ettekö ennemmin usko, että hänen sielunsa tekemään kysymykseen vastasi hänen vertaisensa, papin sielu, joka ainoastaan käytti tammenlehdet välittäjänä ilmoitukseen, niinkuin te ja minä käyttäisimme sellaisena välittäjänä arkin kirjoituspaperia? Eikö taika-uskon historia ole aika-kirja ihmisen tyhmyydestä tahtoa vastausta ulkonaiselta luonnolta?"

"Mutta," sanoi laulaja, "enkö ole jossakin kuullut tai lukenut, että tieteiden kokeet ovat luonnon vastauksia ihmisen sille tekemiin kysymyksiin?"

"Ne ovat vastauksia, joita hänen oma ymmärryksensä hänelle antaa, eikä mitään muuta. Hänen henkensä kukkii aineiden lakeja ja tämän tutkimuksen ohessa hän tekee koetuksia aineen alalla; näiden koetuksien johdosta hänen henkensä, ennen saavutetun tiedonmääränsä tahi synnynnäisen ajullisuutensa mukaan, tekee johtopäätöksiänsä, ja siten syntyy kone-oppi, kemia ja muita tieteitä. Mutta aine itse ei mitään vastausta anna; vastaus vaihtelee kysymystä tekevän hengen mukaan, ja tieteen edistys on siinä, että alinomaa oikaistaan ne harhailut ja taika-luulot, joita edelliset henget ovat käsittäneet luonnon antamiksi oikeiksi vastauksiksi. Ainoastaan yliluonnollinen luonto meidän sisässämme — se on henki — voipi arvata luonnollisuuden mekanismoa — se on ainetta. Kivi ei voi kiveltä mitään kysyä."

Laulaja ei vastannut. Ja pitkällinen äänettömyys seurasi, jota keskeytti ainoastaan hyönteisten surina, joen lirinä ja tuulen huokaukset kaislikossa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

"Rapiamus, amici,
Occasionem de die, dumque virent genua,
Et decet, obducta solvatur fronte senectus!"

"On; ja minä kavalasti lausuin tämän saadakseni nähdä, oletteko saaneet niin sanotun klassillisen kasvatuksen."

"Minä olisin voinut saada sellaisen kasvatuksen, jos ei mieleni ja kohtaloni lapsuudestani asti olisi vieroittanut minua opinnoista, joiden täydellistä arvoa en silloin käsittänyt. Mutta minä opin vähän latinaa koulussa; ja lopetettuani koulunkäynnin olen silloin tällöin koettanut saavuttaa vähän tietoja enimmistä tunnetuista latinalaisista runoilijoista — pää-asiallisesti, sen myönnän häpeällä, englantilaisien käännöksien avulla."

"Minä en varmaan tiedä, olisiko teillä, joka itse olette runoilija, hyötyä siitä, että osaisitte kuollutta kieltä niin hyvin, että sen muodot ja mielipiteet tulisivat, vaikka kukatiesi tietämättänne, sen elävän kielen muotoihin, jolla kielellä te sepitätte runonne. Horatius olisi voinut olla vieläkin parempi runoilija, jos hän ei olisi osannut kreikan kieltä paremmin kuin te osaatte latinaa."

"On ainakin kohteliasta, että niin sanotte," vastasi laulaja tyytyväisesti hymyillen.

"Te olisitte vieläkin kohteliaampi," sanoi Kenelm, "jos soisitte anteeksi julkean kysymyksen ja sanotte minulle matkustatteko vedon lyönnin takia niinkun toinen Homerus läpi maan kuljeksivana laulun laulajana ja annatte tämän viisaan nelijalkaisen, matkatoverinne, kantaa lipasta suussansa siihen rahoja vastaanottaaksensa?"

"Ei, sitä en tee vedon takia; se on vaan oikku minulta, jonka minä, teidän äänestänne päättäen, luulin teidän ymmärtävän — koska teilläkin nähtävästi on oikkujanne."

"Mitä sellaisiin tulee, niin olkaa vakuutettu siitä, että minä olen yhtä mieltä kuin te."

"No niin, vaikka minulla on virka, jonka kautta ansaitsen soveliaat tulot — niin innokkaasti runon sepittämistä harrastan. Jos aina olisi kesä, ja elämä aina olisi nuoruus, niin minä mieluisimmin laulaen vaeltaisin läpi maailman. Mutta en ole milloinkaan uskaltanut julkaista runojani. Jos ne kaatuisivat kuolleena syntyneinä, tuottaisi se minulle enemmän tuskaa, kuin sellaisten turhamaisuuden haavain tulisi vaikuttaa aika miehelle, ja jos niitä moitittaisiin ja pilkattaisiin, voisi se tuottaa minulle tuntuvaa haittaa virkatoimeni suhteen. Tämä seikka ei kuitenkaan paljon minuun vaikuttaisi, jos olisin vallan yksin maailmassa; mutta on toisia, joiden tähden mielelläni kokoilisin omaisuutta ja säilyttäisin asemani. Monta vuotta sitten — se oli Saksanmaalla — opin tuntemaan saksalaisen ylioppilaan, joka oli hyvin köyhä ja joka ansaitsi rahaa kulkemalla ympäri maata kannel ja laulu mukanansa. Hänestä on sittemmin tullut hyvinkin kuuluisa ja kansan suosima runoilija, ja hän on kertonut minulle että hän, oman vakuutuksensa mukaan, löysi tämän kansan suosion salaisuuden siten, että hän koetti keksiä kansan makua kulkiessansa ympäri runouden oppipoikana. Hänen esimerkkinsä on syvästi vaikuttanut minuun. Siitä syystä minä aloitin tätä koettani; ja monena vuotena olen viettänyt kesäni osaksi tällä tavoin. Minä olen, niinkuin muistaakseni jo ennen teille kerroin, matkoillani tunnettu ainoastaan: 'Kuljeksivana laulajana.' Minä vastaanotan ne rovot, jotka minulle annetaan, todisteena jonkimoisesta ansiosta. Köyhä kansa ei minulle mitään maksaisi jos en olisi heille mieliksi; ja ne laulut, jotka enin heitä huvittavat, ovat ylipäänsä ne, joista itsekin enin pidän. Muuten aikani ei suinkaan hukkaan mene — ei ainoastaan mitä ruumiin, vaan myöskin mitä sielun terveyteen tulee — koko aatteen-juoksu virkistyy sen kautta, että kokonaiset kuukaudet vietetään näin iloisissa toimissa ja vaihtelevissa seikkailuissa."

"Niin, seikkailut ovat kyllä vaihtelevaisia," sanoi Kenelm kolkosti; sillä hän tunsi, ottaessaan toisen asennon, kovan polton pieksetyissä jäntereissään. "Mutta ettekö aina tapaa noita onnettomuuden tuottajia, joita vaimoiksi nimitetään, seikkailuihin sekaantuneina?"

"Jumala heitä siunatkoon! tietysti," sanoi laulaja heleällä naurulla.
"Elämässä sekä näyttämöllä on hamevalta aina mahtavin."

"Siinä suhteessa en ole samaa mieltä kuin te," sanoi Kenelm kuivasti. "Ja minusta tuntuu siltä kuin ette tarkoittaisikaan sitä mitä sanotte. Kuitenkin lämpö vaikuttaa sen, ettei te'e mieli riidellä; ja minä myönnän että hame, jos se on punainen, värin suhteen on jotenkin kaunis maisemakuvassa."

"No niin, nuori mies," sanoi laulaja ja nousi istualta, "päivä kuluu ja minun täytyy sanoa teille jäähyväiset; jos te kuljeksisitte ympäri maata niinkuin minä te'en, niin luultavasti tulisitte tapaamaan liian monta kaunista tyttöä voidaksenne olla tuntematta hamevallan voimaa — ei ainoastaan kuvissa; ja jos vielä joskus teidät tapaan, on mahdollista, että saan nähdä teidän itsekin rakkauden runoja kirjoittavan."

"Koska voitte niin mahdottomia uskoa, niin eroan teistä vähemmän vastahakoisesti kuin muuten olisin tehnyt. Mutta minä toivon, että me vielä tulemme toinen toisiamme tapaamaan."

"Teidän toivonne miellyttää minua, mutta, jos me tapaamme toinen toisemme, niin pyydän teitä pitämään minun osoittamaani luottamusta teihin pyhänä, ja pitämään laulu-matkaani ja koirani lipasta pyhänä salaisuutena. Jos emme enää kohtaa toinen toisiamme, niin minä varovaisuudesta en teille oikeaa nimeäni ja adressiani ilmoita."

"Sen kautta te osoitatte sellaista huolta ja ajullisuutta, joka on hyvin harvinainen niissä, jotka runon sepittämistä ja hamevaltaa rakastavat. Mihin on gitarrinne joutunut?"

"Minä en kuleta tätä soittokonetta maanteillä; se lähetetään minua varten, lainatulla nimellä, kaupungista kaupunkiin muiden tavarain muassa, muuten olisi minulla syytä luopua kuljeksivan laulajan toimesta."

Molemmat miehet puristivat toinen toistensa kättä. Ja laulajan kulkiessa pois joen reunaa pitkin, näytti hänen laulunsa suovan vedelle vilkkaamman lirinän, kaislikolle vähemmän valittavia huokauksia.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yksinänsä ja kolkkona istui satojen tappelujen voitettu sankari omassa huoneessansa. Oli hämärä, mutta ikkunaluukut olivat koko päivän olleet osaksi suljetut, poistaaksensa auringon valoa, joka ei milloinkaan ennen ollut Tom Bowles'ille ollut vastenmielinen, ja ne olivat vieläkin suljetut, tehden hämärän kahta pimeämmäksi, kunnes kuu, joka nyt leikkuu-aikana varhain nousi, pisti säteensä ra'on läpi ja loi hopeaisen langan varjojen sekaan laattialla.

Miehen pää vaipui alas hänen rinnallensa, hänen voimakkaat kätensä lepäsivät liikkumattomina hänen polvillansa; hänen asentonsa osoitti alakuloisuutta ja nuloutta. Mutta hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat vaarallista ja väsymätöntä ajatuksen ponnistusta, joka oli jyrkkä vastakohta sekä alakuloisuuteen, että tyyneesen asentoon. Hänen otsansa, joka tavallisesti oli selkeä ja osoitti uhkaavaa rohkeutta, oli nyt syvissä rypyissä ja kolkosti vajonnut puoleksi suljettujen silmien yli. Hänen huulensa olivat niin kovasti yhteen likistetyt, että kasvot kadottivat pyöreytensä ja kiinteät leukaluut kulmikkaasti pistivät esiin. Silloin tällöin hänen huulensa aukenivat, antaaksensa tilaa syvälle, kärsimättömälle huokaukselle, mutta ne suljettiin taas yhtä sukkelaan kuin se oli avattukin. Se oli niitä muutoksia tässä elämässä, jolloin kaikki ne alkeet, jotka muodostavat ihmisen entistä olentoa, ovat vallan laittomassa häiriötilassa: jolloin paholainen näyttää tulevan myrskyä johtamaan; jolloin raaka, sivistymätön henki, joka ei milloinkaan ennen ole ajatellutkaan rikosta, näkee rikoksen sukeltavan syvyydestä, tuntee että se on vihollinen, mutta antautuu sen valtaan kuin olisi se hänen kohtalonsa. Se on sellainen muutos että, kun katala raukka vihdoin tuomitaan hirsipuuhun, hän väristen katsoo takaisin siihen hetkeen, "joka vapisi kahden maailman välillä" — viattoman miehen maailma ja syyllisen miehen maailma — ja sanoo pyhälle, korkeasti sivistyneelle, järjelliselle, intohimoja paitsi olevalle papille, joka ripittää häntä ja sanoo häntä "veljeksi": "Paholainen sen päähäni pisti."

Tässä silmänräpäyksessä ovi aukeni, sen kynnyksellä seisoi miehen äiti — jonka hän ei milloinkaan ollut antanut vaikuttaa mitään hänen toimiinsa, vaikka hän kyllä raa'alla tavallansa häntä rakasti — ja se vihattu mies, jonka hän toivoi näkevänsä kuolleena jalkainsa juurella. Ovi suljettiin taas, äiti oli mennyt pois sanaakaan puhumatta, sillä kyyneleet olivat tukehduttaneet hänen äänensä; muukalainen oli yksin hänen kanssansa. Tom Bowles katsoi ylös ja tunsi vieraan; hänen otsansa selkeni ja hän hieroi voimallisia käsiänsä.

Kenelm Chillingly nosti tuolin lähelle vastustajaansa ja laski hiljaa kätensä hänen kätensä päälle.

Tom Bowles otti käden molempiin käsiinsä, käänteli sitä uteliaasti kuunvaloa kohti, katseli sitä, punnitsi sitä ja viskasi sen sitten pois, niinkuin olisi se vihollinen, mutta vähäpätöinen kapine ja päästi äänen, joka oli puoleksi voivotusta, puoleksi naurua; sitten hän nousi istualta ja sulki oven, tuli takaisin paikallensa ja sanoi tylysti:

"Suurimman, jonka ihminen voi toiselta ihmiseltä pyytää — ystävyyttä. Katsokaa, hyvä Tom," jatkoi Kenelm ollen vallan kuin kotonansa — pannen käsivartensa Tomin tuolin selkälaudan yli ja ojentaen jalkansa niin mukavasti kuin olisi hän oman tulensa ääressä istunut; "katsokaa, rakas Tom, sellaiset miehet kuin me — nuoret, naimattomat, ei ensinkään rumat miehet — voivat saada lemmityisiä joukoittain. Jos yksi ei minusta pidä, niin toinen sitä tekee; lemmityisiä kasvaa kaikkialla niinkuin nokkosia ja takiaisia. Mutta harvinaisin elämässä on ystävä. Sanokaa nyt suoraan minulle, oletteko matkoillanne milloinkaan tulleet kylään, jossa ette olisi voineet saada lemmityistä, jos olisitte pyytänyt; ja luuletteko että, saatuanne sellaisen ja taas kadotettuanne hänet, teidän olisi ollut vaikea löytää toinen? Mutta onko teillä, paitsi omaisianne, jotakin sellaista tässä maailmassa kuin totinen ystävä — miespuolinen ystävä? Ja jos teillä olisi sellainen ystävä — ystävä, joka auttaisi teitä myötä- ja vastoinkäymisessä — joka sanoisi teille virheenne suoraan ja selkänne takana kiittäisi teidän hyviä ominaisuuksianne — joka tekisi kaikkea mitä hän vaan voisi pelastaaksensa teitä vaaraan joutumasta ja kaikkea mitä hän voisi saadaksensa teitä vaarasta pelastetuksi — jos teillä olisi sellainen ystävä ja kadottaisitte hänen, uskotteko, että te, vaikka tulisitte Metusalemin ikäiseksi, löytäisitte toisen? Te ette vastaa minulle; te olette vaiti. No niin, Tom, minä pyydän teitä rupeamaan sellaiseksi ystäväksi minulle ja minä tahdon ruveta sellaiseksi ystäväksi teille."

Tästä puheesta Tom joutui vallan hämillensä. Mutta hänestä tuntui kuin pilvet hänen sielussansa hajoisivat ja auringonsäde raivaisi itselleen tien pimeyden läpi. Vihdoin tuo pakeneva raivo taas valtasi hänen, vaikka epäilevin askelin, ja hän mutisi hampaiden väliltä:

"Se on juuri mokoma ystävä, joka minulta tyttöni ryöstää! Menkää tiehenne!"

"Hän ei ollut teidän tyttönne enemmän kuin hän oli tai milloinkaan voi tulla minun tytökseni."

"En suinkaan; minä lähden Luscombe'en ja tulen pyytämään teitä tulemaan minun kanssani. Luuletteko, että minä teidät tänne jätän?"

"Koskee kyllä. Jumala on sallinut minun pelastaa teidät mitä pitkällisemmästä surusta. Sillä — ajatelkaa! Voisiko mikään suru painaa teidän mieltänne kauemmin kuin teidän surunne olisi tehnyt, jos olisitte päässyt toivonne perille, jos olisitte pakoittaneet tahi peloittaneet vaimon rupeamaan teidän kumppaniksenne kuolemaan asti — te rakastaen häntä, hän kiroen teitä; teitä yöt päivät olisi vaivannut se ajatus, että juuri teidän rakkautenne oli syynä hänen onnettomuuteensa, joka kiusaa teitä niinkuin kummitus — tästä surusta minä olen teidät pelastanut. Suokoon Jumala, että saisin päättää toimeni ja pelastaa teitä auttamattomimmasta rikoksesta! Katsokaa sieluunne, muistutelkaa niitä ajatuksia, jotka koko päivän, eikä vähimmin sillä hetkellä kuin minä astuin kynnyksen yli, ovat mielessänne olleet, ja saattaneet järkenne vaikenemaan sekä pimittäneet teidän omaa tuntoanne, pankaa sitten kätenne sydämellenne ja sanokaa: 'Minä olen viaton murhan ajatuksiin'."

Onneton mies hyppäsi seisoalleen uhkaavan näköisenä; mutta kun hän kohtasi Kenelmin tyyneen, vakaan, sääliväisen katseen, kaatui hän yhtä sukkelaan — kaatui laattialle, kätki kasvonsa käsiinsä ja huuto, puoleksi nyyhkytystä, puoleksi ulvontaa, tunki hänen suustansa.

"Veljeni," sanoi Kenelm, laskeutuen polvilleen hänen viereensä ja pannen käsivartensa miehen kohoilevan rinnan yli, "nyt se on ohitse; tällä huudolla on paha henki, joka teki teitä hulluksi, ainaiseksi paennut."

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kun Kenelm vähän aikaa myöhemmin lähti huoneesta ja taas tapasi Mrs Bowles'in alikerroksessa, sanoi hän iloisesti: "Kaikki on hyvä! Tom ja minä olemme vannoneet ystävyyttä toinen toisillemme. Me lähdemme ylihuomenna — pyhänä — yhdessä Luscombe'en; kirjoittakaa pari riviä hänen sedällensä ja kertokaa, että hän tulee sinne, ja lähettäkää hänen vaatteensa sinne, sillä me matkustamme jalkaisin ja aiomme huomenaamulla varhain hiipiä pois täältä, kenenkään huomaamatta. Menkää nyt ylös hänen luoksensa ja puhukaa hänen kanssansa; hän tarvitsee äidin hyväilyä ja viihdytystä. Hän on oikeittain kunnon mies, ja me voimme vielä joskus ylpeillä hänestä."

Kun Kenelm meni takaisin vuokramiehen taloon, kohtasi hän Mr Lethbridgen, joka sanoi: "Minä tulen Mr Saundersonin luota, jossa kävin teitä hakemassa. On tullut odottamaton este Mrs Bawtreyn puodin ostamisen suhteen. Sen jälkeen kun tänä aamuna kohtasin teitä, tapasin Mr Travers'in isännöitsijän ja hän kertoi minulle, että Mrs Bawtreyn vuokrakontrahti on sellainen, että hän ei ilman tilanomistajan luvatta saa vuokrata puotiansa toiselle; ja että, koska se alkuansa annettiin vuokralle hyvin halvasta hinnasta miehelle, jota tahdottiin auttaa, niin Mr Travers luultavasti ei hyväksy kontrahdin siirtämistä köyhälle korintekijälle — sanalla sanoen, hän sanoi, että jos Mr Travers siihen suostuu, niin täytyy jonkun henkilön, jolle hän mielellään tekee palveluksen, pyytää häntä sitä tekemään. Kun sen kuulin, ratsastin minä Mr Travers'in luo ja tapasin hänen itsen. Mutta hän ei ottanut korviinsa minun puhettani. Kaikki, minkä minä hänen sain sanomaan, oli: 'Sanokaa muukalaiselle, joka asiaa harrastaa, että hän tulee tänne minun puheilleni. Minun tekisi mieli nähdä se mies, joka Tom Bowles'in voitti; koska hän sai hänen taipumaan, voipi hän kenties saada minunkin taipumaan. Ottakaa hän mukaanne pitoihin huomenillalla.' No, tuletteko sinne?"

"Ehkä," vastasi Kenelm vastahakoisesti; "mutta jos hän tahtoo minua nähdä ainoastaan tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, niin en luule minulla olevan syytä toivoa voivani Will Somers'ia auttaa. Mitä te luulette?"

"Mr Travers on hyvä asiamies, ja vaikka ei kukaan voi sanoa, että hän on väärintekevä ja ahne, on hän kuitenkin jotenkin kylmäkiskoinen; ja myöntää täytyy että sellainen kivulloinen raajarikko kuin Will-raukka ei ole mikään hyvä vuokramies. Minulla sentähden ei olisi paljon toivoa, jos asia riippuisi ainoastaan teidän toiveistanne Mr Travers'in hyväntahtoisuuteen katsoen. Mutta meillä on liittolainen hänen tyttäressään. Hän pitää paljon Jessie Wiles'istä ja hän on ollut erittäin hyvä Williä kohtaan. Suloisempaa, enemmän hyväntekeväistä ja sääliväisempää olentoa, kuin Cecilia Travers on, ei ole olemassa. Hän voi paljon vaikuttaa isäänsä, ja hänen kauttansa te voitte isän voittaa."

"Minä en juuri mielelläni tahdo yksissä tuumin naisten kanssa mitään toimittaa," sanoi Kenelm tylysti. "Papit ovat tottuneet saamaan niitä taipumaan. Varmaankin te, sir, sovitte paremmin tähän toimeen kuin minä."

"Sallikaa minun kaikessa nöyryydessä epäillä sitä; ei ole aivan helppo saada vaimoja taipumaan, kun vuosien paino selkää rasittaa. Mutta kun te tarvitsette papin apua saadaksenne kihlauksestanne onnellisen lopun, niin minä hyvin kernaasti pappina tämän vaadittavan juhlamenon toimitan."

"Dii meliora!" sanoi Kenelm juhlallisesti. "On onnettomuuksia, jotka ovat liian suuret pilallakin mainittavaksi. Mitä Miss Travers'iin tulee, niin se seikka, että hän on hyväntekeväinen, peloittaa minua. Minä vallan hyvin tiedän mikä hyväntekeväinen tyttö on — julkea, levoton, nykeränenäinen ja lakkarit täynnä hengellisiä kirjaisia. Minä en tule pitoihin."

"Hiljaa!" sanoi pastori. He kulkivat nyt Mrs Somers'in tuvan sivutse; ja sillä välin kun Kenelm puhui hyväntekeväisistä tytöistä, oli Mr Lethbridge seisahtunut ja salaa luonut silmäyksen ikkunasta. "Hiljaa! ja tulkaa tänne — varovasti!"

Kenelm totteli ja katseli ikkunasta. Will istui — Jessie Wiles oli asettunut hänen jalkainsa juureen ja pitäen hänen kättänsä molemmissa käsissään, katsoi hänen kasvoihinsa. Hän oli hyvin suloisen ja hellän näköinen. Willin kasvot, jotka olivat käännetyt alas Jessieä kohti, näyttivät hyvin surullisilta; kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskiansa alas. Kenelm kuunteli ja kuuli Jessien sanovan: "Älä sano niin, Will, sinä särjet minun sydämeni; minä en ole sinulle kelvollinen."

"Pastori," sanoi Kenelm kun he kulkivat eteenpäin, "minun täytyy lähteä noihin siunattuihin pitoihin. Minä alan uskoa, että tuossa vanhassa kunnioitettavassa typerässä jutussa majasta ja sydämestä on hiukan perää. Ja Will Somers'in täytyy pian naida, jotta hän sitten vapaasti voipi sitä katua."

"Minä en käsitä miksi mies katuisi, joka on nainut kauniin tytön, jota hän rakastaa."

"Ettekö sitä käsitä? Vastatkaa minulle suoraan: Ettekö milloinkaan ole tavannut miestä, joka on katunut sitä että hän on nainut?"

"Hyvä, miettikää ja vastatkaa yhtä vakaasti: Oletteko milloinkaan kohdannut miestä, joka on katunut ettei hän ole mennyt naimisiin?"

"Sir," sanoi Kenelm, "teidän vaiti-olonne todistaa, että olette rehellinen, ja minä kunnioitan teitä." Näin sanoen hän riensi pois ja jätti pastorin yksin kiivaasti huutamaan: "Mutta — mutta —"

YHDESKOLMATTA LUKU.

Mr Saunderson ja Kenelm istuivat lehtimajassa; edellinen ryypiskeli groggiansa ja tupakoi — jälkimäinen katseli kesä-illan taivasta totisella, mutta hajamielisellä silmäyksellä, ikäänkuin koettaisi hän lukea linnunradan tähtiä.

"No!" sanoi Mr Saunderson, joka juuri oli päättänyt väitteen toteennäyttämisen; "ymmärrättekö nyt asian?"

"Minä — en ensinkään. Te sanotte, että teidän isänne isä oli vuokramies, että isänne oli vuokramies, ja että te kolmekymmentä vuotta olette ollut vuokramiehenä; ja näistä peruslauseista te te'ette sen epäloogillisen ja luonnottoman johtopäätöksen, että teidän poikanne senvuoksi myöskin täytyy ruveta vuokramieheksi."

"Nuori mies, te luulette kai tietävänne hyvin paljon, koska olette olleet yliopistossa ja sieltä tuoneet joukon kirjallisia tietoja."

"Mutta miten se voisi olla oppinut, jos ne, jotka siitä lähtevät, vievät opin pois? Me jätämme sen kokonaan jälkeemme professorien huostaan. Mutta minä tiedän mitä te aiotte sanoa — nimittäin sitä, että minun ei sovi, sentähden, että olen lukenut useampia kirjoja kuin te, olla olevinani viisaampi kuin te, joka olette vanhempi ja jolla on enemmän kokemusta ja tunnette maailmaa paremmin kuin minä. Minä myönnän, että se yleensä on oikein. Mutta eikö jokainen lääkäri, olkoonpa hän kuinka viisas ja taitava tahansa, itsensä suhteen kysy toisen lääkärin mielipidettä, vaikka tämä toinen lääkäri aivan hiljan olisi lääkärinvirkaan tullut? Ja, kun tiedämme, että lääkärit ylipäänsä ovat erinomaisen taitavia miehiä, eikö heidän esimerkkiänsä ole syytä noudattaa? Eikö se todista, että ei kukaan ihminen, olkoon hän vaikka kuinka viisas, ole oman asiansa tuomari? Teidän poikanne asia on todella teidän oma asianne — te katselette sitä omien mielipiteidenne ja vastenmielisyyksienne kautta — ja tahdotte pakoittaa neliskolkkaista pulikkaa ympyriäiseen reikään, sentähden että te, joka olette pyöreä pulikka, sovitte aivan hyvin ja menestytte ympyriäisessä rei'ässä."

"Minä en käsitä miksi minun pojallani olisi oikeus pitää itsensä neliskolkkaisena pulikkana," sanoi vuokramies itsepäisesti, "kun hänen isänsä ja hänen iso-isänsä, ja hänen isänsä iso-isä ovat olleet ympyriäisiä pulikoita; ja se sotii jokaisen elävän olennon luontoa vastaan olla toisellainen kuin sen oma suku on. Koira on lintukoira tai paimenkoira sen mukaan olivatko hänen edelläkävijänsä lintukoiria taikka paimenkoiria. Katsokaa," huudahti vuokramies riemullisesti ja pudisti tuhan piipustansa, "nyt jouduitte kiinni, nuori herra!"

"En suinkaan; sillä te olette pitänyt sen ihan varmana että lajit eivät ole tulleet yhdistetyiksi. Mutta otaksukaa, että paimenkoira yhtyisi lintukoiran kanssa, oletteko silloin varma siitä, että sen pojasta ennen tulee lintukoira kuin paimenkoira?"

Mr Saunderson pani taas tupakkaa piippuunsa, mutta jätti nyt toimensa kesken ja kynsi päätänsä.

"Te olette yhdistänyt lajin," jatkoi Kenelm. "Te olette naineet kauppiaan tyttären, ja minä olen vakuutettu siitä, että teidän vaimonne isän isä ja isän iso-isä olivat kauppiaita. Nyt on tunnettu asia, että enimmät pojat ovat äitiinsä, ja sentähden Mr Saunderson nuorempi on sukuunsa kehruupuolella, ja tulee maailmaan neliskulmaisena pulikkana, joka sopii ainoastaan neliskulmaiseen reikään. Ei kannata ruveta väittämään, vuokramies; teidän poikanne täytyy lähteä enonsa luokse, ja siinä asian päätös."

"Tuhat tulimmaista!" sanoi vuokramies, "te näytte luulevan voivanne puhua minua nurin."

"En sitä luule; mutta minä luulen, että te, jos omaa mieltänne noudattaisitte, puhuisitte poikanne vaivaishuoneesen."

"Mitä! senkö kautta, että hän liittyisi maahan niinkuin hänen isänsä häntä ennen? Liittyköön mies maahan, niin maa on liittyvä häneen."

"Liittyköön mies mutaan, niin muta on liittyvä häneen. Te panette koko sydämenne taloonne, ja teidän poikanne panisi ainoastaan jalkansa siihen. Rohkaiskaa mielenne. Ettekö käsitä, että aika on kehäkulku, ja että kaikki kääntyy ympäri jälleen? Joka ikinen päivä joku heittää maan ja rupeaa kauppaa tekemään. Hän rikastuu vähitellen, ja silloin on hänen hartain toivonsa palata maahan takaisin. Hän jätti maan vuokramiehen poikana: hän palaa maalle tilanomistajana. Teidän poikanne on, kun hän tulee viidenkymmenen vuotiaaksi, paneva säästönsä maahan ja on itse vuokramiehiä pitävä. Herra Jumala, mimmoiset verot hän on heiltä kiskova! Minä en neuvoisi teitä rupeemaan hänen vuokramieheksensä."

"Voi hiivatti!" sanoi vuokramies. "Hän heittäisi koko apteekin minun kesantopellolleni ja sanoisi sitä 'edistymiseksi'."

"Antakaa hänen lannoittaa maatansa oman mielensä mukaan, kun hän itse talon saapi; pysykää te erillään hänen kemiallisista kynsistään. Kuulkaas nyt, minä sanon hänelle, että hän saa hankkia matkalle ja tulevalla viikolla lähteä enonsa tykö."

"Hyvä," sanoi vuokramies malttavaisella äänellä — "miehen, jolla on luja tahto, täytyy käydä omaa tietänsä."

"Ja parasta, mitä ymmärtäväinen mies voi tehdä, on se, ettei hän häntä ehkäise. Mr Saunderson, ojentakaa minulle kätenne. Te olette niitä miehiä, jotka saattavat hyväin isäin poikia muistamaan omaisiansa; ja minä muistan omaisiani, kun sanon: Jumala teitä siunatkoon!"

Kenelm lähti pois vuokramiehen luota, meni sisään ja haki Mr Saunderson nuoremman hänen omasta huoneestaan. Tämä nuori herrasmies oli vielä ylhäällä ja luki kaunopuheisen esitelmän, jonka nimi oli "Ihmiskunnan Vapautus kaikesta Hirmuvaltaisesta Tarkastuksesta — Valtiollisesta, Yhteiskunnallisesta, Kirkollisesta ja Perheellisestä."

Nuori mies katsoi kolkonnäköisenä ylös ja sanoi, kun hän näki Kenelmin surulliset kasvot: "Oh! minä näen, että olette puhuneet ukon kanssa ja että hän ei ota asiata korviinsakaan."

"Ensiksi," vastasi Kenelm, "koska te kerskaatte korkeasta sivistyksestä, täytyy teidän sallia minun neuvoa teitä lukemaan englannin kieltä niissä muodoissa, joissa vanhemmat kirjailijat sitä yhä pitävät ja joita korkeasti sivistyneet miehet pitävät arvossa, Edistymisen Aikakaudesta huolimatta. Ei kukaan, joka on tämän opin läpikäynyt, eikä kukaan, joka äidinkielellä on lukenut kymmenet käskyt, te'e sellaista virhettä, että luulee sanan 'ukko' tarkoittavan samaa kuin 'isä'. Toiseksi tulee teidän, koska teillä on olevinaan se korkeampi valistus, joka on korkeamman opetuksen seurauksena, oppia paremmin itseänne tuntemaan, ennenkuin rupeatte ihmissukukunnan opettajaksi. Suokaa anteeksi, että rohkenen teidän hyväksenne näin rohkeasti puhua, mutta minä sanon, että te tätä nykyä olette itseluuloinen narri — lyhyesti, se, joka sallii toisen pojan sanoa toista 'aasiksi'. Mutta kun pää on heikko, niin tulee korvata puutetta sydämen rikkaudella. Koettakaa lisätä teidän sydämenne rikkautta. Teidän isänne antaa suostumuksensa teidän valitsemaanne virkaan, pannen alttiiksi kaikki omat toiveensa. Tämä on kova koetus isän ylpeydelle, isän tunteille, ja harvat isät tekevät mielellään sellaisia uhrauksia. Minä olen pitänyt lupaustani teille ja kehoittanut Mr Saundersonia suostumaan teidän tuumaanne, sentähden, että olen varma siitä, että teistä tulisi huono vuokramies. Nyt teidän tulee näyttää, että teistä voi tulla hyvä kauppias. Te olette tuumanne kautta minua ja isäänne kohtaan pakoitettu koettamaan parastanne tekemään; ja heittäkää sillä välin toimenne, kääntämään maailmaa ylös alasin, niille, joilla ei siinä kauppapuotia ole, joka voisi musertua yleisessä melskeessä. Ja nyt hyvää yötä."

Saunderson nuorempi kuunteli näitä nuhtelevia sanoja sacro digno silentio, suu auki ja tuijottavin silmin. Hän oli niinkuin lapsi, jota hoitaja on kovasti huiskuttanut ja joka tämän toimen kautta on joutunut niin hämillensä, ettei tiedä onko se vahingoittunut vai ei.

Minuutti sen jälkeen kun Kenelm oli huoneesta lähtenyt, näkyi hän taas ovessa ja sanoi leppyisesti kuiskaten: "Älkää panko pahaksenne, että sanoin teitä itseluuloiseksi narriksi ja aasiksi. Nämä sanat soveltuvat epäilemättä yhtä hyvin minuun itseenikin. Mutta löytyy vieläkin enemmän itseluuloinen narri ja suurempi aasi kuin kumpikaan meistä, ja se on se aikakausi, jossa me onnetonta kyllä olemme syntyneet — Edistymisen Aikakausi, Mr Saunderson nuorempi — nokkaviisaiden lurjuksien Aikakausi!"

KOLMAS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Jos maailmassa löytyi vaimo, joka oli sopiva sovittamaan Kenelm Chillinglyä rakkauden suloisien erhetyksien ja avio-elämän pienten kiistain kanssa, niin oli syytä otaksua, että Cecilia Travers olisi sellainen vaimo. Hän oli ainoa tytär ja hänen äitinsä oli kuollut jo hänen lapsena ollessaan, niin että hän oli kohonnut talouden hallitsijattareksi sillä ijällä, jolloin enimmät nuoret tytöt vielä leikkivät nukkiensa kanssa, ja siten hän aikaisin oli saavuttanut sitä edesvastauksen tuntoa ja itseensä luottamusta, joka useimmiten jalostuttaa luonnetta, vaikka se vaimoissa melkein yhtä usein poistaa sen hienouden ja lempeyden, joka tekee heidän sukunsa niin miellyttäväksi.

Niin ei ollut Cecilia Travers'in käynyt, sillä hän oli niin naisellinen, ettei vallan käyttäminenkään voinut häntä miehekkääksi tehdä. Hänen luonteensa oli niin suloinen ja lempeä, että hänen henkensä kokoili hunajaa missä se vaan oleskeli.

Hänellä oli yksi etu hänen vertaistensa tyttöjen rinnalla, nimittäin se, että häntä ei oltu opetettu tuhlaamaan niitä taipumuksia sivistykseen, joita Jumala hänelle oli suonut, sellaisiin joutaviin turhuuksiin, joita sanotaan vaimon taidollisiksi. Hän ei maalannut piirustuksien mukaan vesisekaisilla vesiväreillä; hän ei ollut viettänyt vuosta elämästänsä pakoittamalla kohteliaita kuulijoita kuuntelemaan italialaisia aarioita, joita he saavat kuulla kolmannen luokan varsinaisen laulajan laulavan paljoa paremmin jossakin pääkaupungin soitantosalissa. Minä pelkään, että hänellä ei ollut muita vaimollisia taitoja kuin ne, joiden kautta neuloja tahi korko-ompelija jokapäiväisen leipänsä ansaitsee. Sellaista työtä hän rakasti ja hän teki sitä hyvin.

Mutta jos Cecilia Travers'ia hänen onneksensa opettajat eivät olleet vaivanneet, niin isä oli sitä vastoin hankkinut hänelle hyvän naisopettajan — joka muuten ei ollut mikään ansio hänen puolestansa. Hän ei suvainnut naisopettajia, mutta sattui niin, että hänen tuttaviensa joukossa oli eräs Mrs Campion, kirjalliseen sivistykseen katsoen etevä rouva, jonka mies oli ollut korkea virkamies yhdessä yleisessä virkahuoneessa ja joka omaksi huviksensa oli kuluttanut hyvät tulot ja sitten kaikkein ihmeeksi oli kuollut, jättämättä penniäkään jälkeensä.

Onneksi ei ollut lapsia jäänyt kasvatettavaksi. Leskelle määrättiin hallitukselta vähäinen eläkeraha; ja koska hänen miehensä koti hänen kauttansa oli tullut mitä hauskimmaksi Londonissa, niin hän oli niin rakastettu, että lukuisat ystävät kutsuivat häntä maatiloillensa — muiden muassa Mr Traverskin. Hän tuli aikomuksella viipyä pari viikkoa. Mutta tämän ajan kuluttua hän oli niin mieltynyt Ceciliaan ja Cecilia häneen, ja hänen läsnäolonsa oli tullut niin hauskaksi ja hyödylliseksi hänen isännällensä, että Mr Travers pyysi hänen jäämään heille ja ottamaan kasvattaaksensa hänen tytärtänsä. Mrs Campion suostui, vähän ensin evättyänsä, kiitollisuudella tähän tuumaan; ja siten Cecilialla, kahdeksannesta vuodestansa nykyiseen ikäänsä, yhdeksääntoista vuoteen asti, oli ollut se verraton etu, että aina oli saanut olla yhdessä korkeasti sivistyneen vaimon kanssa, joka oli tottunut kuulemaan parhaimpia arvosteluja parhaimmista kirjoista, joka oli kirjallisesti sivistynyt ja oli saavuttanut sitä hienoutta käytöksessä ja varovaisuutta arvostelun lausumisessa, jota saadaan sivistyneessä, maailmankokemuksessa etevässä seurapiirissä; niin Ceciliasta itsestä, olematta vähimmässäkään määrässä sinisukka tahi kirjakoi, tuli nuori nainen, jonka kanssa sivistynyt mies voi puhua niinkuin vertaisensa kanssa, jolta hän voittaa yhtä paljon kuin hän antaa; sellaiset naiset ovat hyvin harvinaisia; sellainen mies taas, joka ei paljon kirjoista välitä, mutta kuitenkin on kylläksi herrasmies arvostellaksensa hienoa sivistystä, puhui mielellään hänen kanssansa äidinkielellään, eikä tarvinnut kuulla, että piispa oli "pöyhkeä" tahi cricket-peli "julman lystiä."

Sanalla sanoen, Cecilia oli niitä vaimoja, joita Jumala on luonut miehelle avuksi — joka, jos mies olisi korkeasukuinen ja rikas, hänen puolisonansa antaisi niille uuden arvon ja lisäisi niiden nautinnon niiden velvollisuuksien täyttämisellä — joka, jos se mies, jonka hän valitsi, olisi köyhä ja hänellä olisi paljon vastuksia maailmassa, yhtä uskollisesti rohkaisisi, auttaisi ja hyväilisi häntä, kantaisi osan hänen kuormastansa ja lieventäisi elämän katkeruutta suloisella hymyllään, joka kaikki huolet korvaa.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut ajatellutkaan rakkautta tai rakastajia. Hän ei ollut edes kuvaillut mielessään itselleen niitä ideaaleja, jotka väikkyvät enimpäin tyttöjen silmäin edessä, kun ne aikaihmisiksi tulevat. Mutta kahdesta asiasta hän jo oli tullut varmaan vakuutukseen: ensiksi siitä, että hän ei milloinkaan menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota hän ei rakasta, ja toiseksi, että kun hän rakastaisi, olisi se koko elämäksi.

Ja nyt lopetan minä tämän kuvaelman kuvaamalla itse tyttöä. Hän oli juuri tullut omaan huoneesensa, käytyänsä tarkastamassa valmistuksia niihin pitoihin, jotka hänen isänsä illalla aikoi pitää vuokramiehillensä ja maalaisille naapureillensa.

Hän oli viskannut olkihattunsa pois ja pannut syrjälle ison korin, joka oli ollut täynnänsä kukkia vaan nyt oli tyhjä. Hän pysähtyi peilin eteen, silitteli kurtistuneet nauhat hiuksissaan — tummissa, kastanjankarvaisissa, silkinhienoisissa, tuuheissa hiuksissaan — joita ei milloinkaan mikään hyvänhajuinen kaunisteleva voide ollut saastuttanut, eikä milloinkaan koko hänen elinaikanansa tulleekaan sitä tekemään.

Hänen ihonsa, joka tavallisesti on hieno ja hiukan vaalea, on nyt liikkeen ja auringonpaisteen vaikutuksesta tullut hyvin punoittavaksi. Kasvojen piirteet ovat hienot ja lempeät, silmät ovat mustat pitkillä silmäripsillä varustetut, suu on erinomaisen kaunis ja on nyt puoleksi auki, sillä tyttö hymyilee; luultavasti hän muistaa jotain hauskaa, ja sen kautta tulee rivi kauniita kiiltäviä hampaita näkyviin. Mutta kasvojen omituisen sulouden vaikuttaa tyyni onni, jota sävy ilmoittaa; senkaltainen onni, jota ei mikään suru näytä häirinneen, ei mikään synti keskeyttäneen — sellainen pyhä onni, joka on viattomuuden tunnusmerkki ja rauhallisen sydämen ja omantunnon heijastava valo.

TOINEN LUKU.

Oli kaunis kesä-ilta tilanomistajan kemuille. Mr Travers'in luona oli muutamia vieraita; kemujen takia oli aikaisin syöty päivällistä ja vieraat olivat nyt, vähää ennen kuutta, isäntänsä kera kokoontuneet päärakennuksen edustalla olevaan pihaan. Päärakennus on säännötön ja sitä oli korjattu ja rakennettu lisää eri aikoina Elisabethin hallituksesta Viktorian aikoihin asti. Toisessa päässä, joka oli vanhin osa, oli pienillä ruuduilla varustetut ikkunat; toisessa päässä, uudemmassa osassa, joka oli laakealla katolla varustettu kylkirakennus, oli uusimuotiset ikkunat, jotka ulottuivat maahan asti; rakennuksen keski-osaa peitti kukkivilla köynnöskasveilla peitetty veranda. Piha oli avara kenttä, joka vietti länttä kohden ja jonka takana oli vieriäinen ja kaunis kukkula, jonka huipulla oli vanhan luostarin rauniot. Toisella puolella kenttää oli kukkatarha ja leikkikenttä, jonka Repton alkuansa oli järjestänyt; vastakkaisella puolella oli kaksi isoa majaa, toinen tanssimia, toinen illallista varten. Etelään päin oli näkö-ala vallan aukea vanhaan englantilaiseen puistoon päin, joka tosin ei ollut komeinta laatua — jossa ei ollut vanhoja käytäviä tahi hyödyttömiä sananjalkoja hirveille makuusijaksi — mutta se oli kuitenkin käytännöllisen maanviljelijän puisto, joka oli sekä hyödyllinen että kaunis katsella; nurmikko oli hyvin ojitettu ja hoidettu ja erittäin hyvä kuin lyhyessä ajassa oli nuoria härkiä syötettävä, ja hiukan hajanainen sen kautta, että kudotuita aitoja oli ristiin rastiin. Mr Travers oli mainio tilanomistajana ja kunnollinen maanviljelijä. Hän oli perinyt tämän tilan jo lapsena ollessaan ja senkautta hän oli saanut hyväksensä käyttää niitä varoja, joita oli hänen pitkällisen alaikäisyyden aikana säästetty. Hän oli kahdeksantoista vuotiaana ruvennut sotapalvelukseen, ja koska hänellä oli enemmän rahaa, kuin enimmillä hänen kumppaneillansa, vaikka nämä olivatkin korkeampaa säätyä ja rikkaampain vanhempain lapsia kuin hän oli, niin häntä ei pidetty hyvin hyvänä ja hyvin usein petetty. Kahdenkymmen-viiden vuotiaana hän oli vallan muodin mukainen mies; etenkin hän oli tunnettu hurjasta rohkeudestansa ja uskaliaisuudestansa silloin kun jokin kunnia oli kuolemanvaaran uhalla saavutettavana; hän oli niin hurja metsästäjä, että hänen seikkailunsa saattoivat hiukset nousemaan pystyyn rauhallisen miehen päässä; hän oli ratsastaja, joka antoi ratsunsa kiitää yli sellaisien esteiden, joita varovaisempi hevosmies huolellisesti vältti. Hän oli tunnettu sekä Parisissa että Londonissa, vaimot olivat häntä ihailleet ja heidän hymyilyjensä takia hän oli monta kaksintaistelua kestänyt, joista hänellä oli muistoina kunnianarvoisia arpia ruumiissansa. Ei milloinkaan ole kukaan varmemmin näyttänyt tulevan mitä suurimpiin vaikeuksiin, ennenkuin hän oli päässyt kolmenkymmenen vuotiaaksi, sillä kun hän oli seitsemänkolmatta vuotias olivat kaikki säästöt hänen alaikäisyytensä ajoista loppuneet ja hänen omaisuutensa, joka, hänen aikamieheksi tullessaan, tuskin oli tuottanut kolmetuhatta puntaa vuodessa, oli nyt kiinnityksessä savuntorviin saakka.

Hänen ystävänsä alkoivat pudistaa päätään ja kutsua häntä "poika paraksi;" mutta Leopold Travers oli kaikkien vikojensa ohessa kuitenkin pysynyt vallan erillään niistä kahdesta paheesta, joista mies harvoin voi itsensä vapauttaa. Hän ei ollut milloinkaan juonut eikä milloinkaan pelannut. Hänen hermonsa eivät olleet turmeltuneet, hänen aivonsa ei ollut tylsettynyt. Hänessä oli vielä paljon sekä hengen että ruumiin terveyttä. Tällä arveluttavalla ajalla hän nai rakkaudesta ja hänen valintansa oli onnellisin minkä hän voi tehdä. Tytöllä ei ollut mitään omaisuutta, mutta, vaikka hän oli kaunis ja korkeaa säätyä, hän ei ensinkään rakastanut ylellisyyttä eikä kaivannut muuta seuraa, kun sen miehen, jota hän rakasti. Kun mies sanoi. "Muuttakaamme maalle ja koettakaamme parhaimman mukaan tulla aikaan muutamalla sadalla punnalla vuodessa, jotta saamme vähän säästöön ja voimme pitää tilamme," niin hän kohta ilolla siihen suostui; ja kaikki kummeksivat miten ihmeen tuo rajupäinen Leopold Travers niin vakaaksi tuli, että hän alkoi väkensä kanssa viljellä perittyä taloansa auringon noususta sen laskuun asti, niinkuin tavallinen vuokramies, ja taisi maksaa korot ja velat sekä tulla toimeen. Käytyänsä muutaman vuoden tätä työn koulua, jolla ajalla hänen tapansa sivistyivät ja koko hänen luonteensa vakaantui, tuli Leopold taas äkkiarvaamatta rikkaaksi, sen vaimon kautta, jonka hän oli nainut, vaikka hänellä ei ollut muuta huomenlahjaa kuin rakkautensa ja hyvät avunsa. Vaimon ainoa veli, Lord Eagleton, Skotlantilainen peeri, oli nainut nuoren neiden, joka pidettiin tavattoman kalliina voittona avioliiton-arpajaisissa. Tämä avioliitto purattiin, sillä olot olivat hyvin surkeat; mutta luultiin, että lordi, joka oli kaunis ja hyvin hauska seuraihminen, pian lohduttaisi itseänsä menemällä uudelleen naimisiin. Mutta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt; hän tuli kivulloiseksi ja kuoli naimatonna, jättäen sisarellensa perinnöksi kaikki, minkä hän voi pelastaa sen kaukaisen sukulaisen kynsistä, joka peri hänen arvonimensä ja maatilansa — kauniin summan, joka ei ainoastaan riittänyt maksamaan Neesdale Parkin kiinnitykset, vaan jätti vielä omistajalleen liikamäärän, jonka tämä, taitava maanviljelijä kun hän nyt oli, erinomaisella voitolla taisi käyttää tilansa parantamiseen. Hän rakennutti vanhojen vuokratalojen sijaan uudet, yleisesti hyväksyttyjen kaavain mukaan; eroitti virasta tahi pani eläkkeelle muutamia kelvottomia vuokramiehiä; yhdisti moniaita pieniä torppia suurempiin vuokrataloihin, jotka senkautta tulivat sopiviksi niille rakennuksille, joita hän rakennutti; osti sieltä täältä pieniä maatilkkoja, jotka sopivat läheisiin vuokratiloihin yhdistää; hän raivautti muutamia turhanpäiväisiä metsistöjä, jotka vähensivät läheisen maan arvoa senkautta, että ne estivät auringon valoa ja ilmaa pääsemästä niiden läpi; ja kun hän sitten hankki itselleen toimeliaita vuokramiehiä, niin hänen vuotuiset tulonsa tulivat kahta suuremmiksi ja hänen maatilansa myömähinta nousi kolmenkertaiseksi. Samaan aikaan kuin hän tämän omaisuuden sai, astui hän siitä vierasvarattomasta ja seuraa välttävästä yksinäisyydestä, johon hänen entinen köyhyytensä häntä oli pakoittanut, ja alkoi tehokkaasti ottaa osaa kreivikunnan asioihin, näytti olevansa taitava puhuja yleisissä kokouksissa, edisti metsästystä ja kävi itsekin joskus metsästysretkillä — vähemmän uskaliaana, mutta viisaampana ratsastajana kuin ennen. Sanalla sanoen, niinkuin Themistokles kerskasi siitä, että hän taisi tehdä pienen valtion suureksi, niin Leopold Traverskin voi kehua omalla voimallansa ja taitavuudellansa tehneensä tilanomistajan, jonka tila oli kolmannen luokan tiloja kreivikunnassa silloin kun hän sen sai hoidettavaksi, niin tärkeäksi henkilöksi, ettei ketään voitu valita kreivikunnan edusmieheksi, jota hän vastusti, ja jos hän olisi päättänyt itse ruveta edusmies-kandidaatiksi, niin hän ilman kustannuksitta olisi tullut valituksi.

Mutta hän sanoi, kun häntä kehoitettiin rupeemaan kandidaatiksi: "Kun mies kerta rupeaa hoitamaan ja parantamaan maatilaansa, niin hänellä ei ole aikaa eikä halua ryhtyä mihinkään muuhun toimeen. Maatila on tulo tahi kuningaskunta, sen mukaan miten omistaja sitä arvostelee. Minä pidän sitä kuningaskuntana ja minä en voi olla roi fainéant maire du palais'in tarkastajan kanssa. Kuningas ei alihuoneesen mene."

Kolme vuotta tämän yhteiskunnallisilla tikapuilla nousemisen jälkeen, Mrs Travers sai keuhkotaudin, keuhkokuumetta sairastettuansa, ja kuoli viikkokauden kipeänä oltuansa. Leopold ei milloinkaan oikein tointunut tämän surun jälkeen. Vaikka hän vielä oli nuori ja kaunis mies, niin ajatus ottaa toinen vaimo ja rakastaa toista vaimoa oli hänelle vastenmielinen. Hän oli liian miehekäs luonteeltaan voidaksensa näyttää suruansa muille. Muutamia viikkoja hän kuitenkin oli omassa huoneessaan eikä tahtonut nähdä edes tytärtänsä. Mutta eräänä aamuna hän taas tuli pelloille ja siitä päivästä asti hän palasi entisiin tapoihinsa ja alkoi vähitellen harjoittaa sitä ystävällistä vierasvaraisuutta, jonka kautta hän rikkaaksi tultuansa oli tullut niin mainioksi. Mutta ihmiset huomasivat kuitenkin, että hän oli muuttunut; hän oli enemmän harvapuheinen ja totisempi kuin ennen; vaikka hän aina kaikissa toimissaan oli oikeutta harrastava, piti hän kuitenkin aina oikeuden ankarampaa puolta, vaikka hän vaimonsa elinaikana oli sen lempeämpää puolta pitänyt. Kenties lujatahtoiselle miehelle jokapäiväinen seurustelu rakastettavan vaimon kanssa on hyvin suuresta arvosta niissä tilaisuuksissa, jolloin tahto parhaiten ilmoittaa taitavuuttansa siinä, että sitä helposti voidaan taivuttaa.

Voitaisiin sanoa, että Leopold Travers kyllä olisi sellaista seuraa löytänyt kanssakäymisessä tyttärensä kanssa. Mutta tämä oli lapsi silloin kun hänen äitinsä kuoli ja kasvoi neidoksi niin huomaamatta, ettei isä voinut eroitusta huomata. Sitä paitsi ei tytär milloinkaan voi korvata vaimoa, kun tämä on miehellensä ollut kaikki kaikessa. Jo se kunnioitus, jota lapsen tulee isäänsä kohtaan osoittaa, tekee rajattoman luottamuksen mahdottomaksi; ja isä ei voi asettua kumppanuuden kannalle tyttären kanssa, niinkuin hän vaimonsa kanssa voi — muukalainen voi minä päivänä tahansa tulla ja viedä hänen pois. Leopold ei ainakaan myöntänyt, että Cecilia lievittävästi vaikutti häneen, niinkuin tämän äiti oli tehnyt. Hän rakasti tytärtänsä, ylpeili hänestä ja oli hyvä hänelle; mutta hänen hyvyytensä oli rajoitettu. Tyttö sai aina kaikkea mitä hän vaan itsellensä pyysi; mitä hän tahtoi taloutta, pitäjänkoulua ja köyhiä tahi muita naisen piiriin kuuluvia asioita varten, sai hän aina aivan kernaasti. Mutta kun joku rikoksenalainen alustalainen tai kontrahdin rikkonut vuokramies pyysi häntä puolustamaan syynalaista, niin Mr Travers keskeytti hänen sekaantumistansa asiaan lausumalla "ei", vaikka se sanottiin lempeällä äänellä, ja lisäsi siihen miehekkään muistutuksen, sanoen "ettei maailmassa olisi ankaraa oikeutta ja kunnollista järjestystä, jos mies kuuntelisi vaimon rukouksia sellaisten asiain suhteen, jotka kuuluvat miesten alaan." Tästä huomataan, että Mr Lethbridge oli arvannut liiton Cecilian kanssa liian suureksi keskustelussa Mrs Bawtreyn vuokran ja puodin ostamisesta.

KOLMAS LUKU.

Jos teitä, rakas lukija, luettuanne mitä on kirjoitettu Leopold Travers'in entisyyksistä ja hengellisestä luonteesta, esiteltäisiin tälle herralle sellaisena kuin hän nyt seisoo terassillansa, ollen päähenkilönä häntä ympäröivässä seurassa, niin olen varma siitä, että sanoisitte itseksenne: "Hän ei kaikissa suhteissa ole sellainen kuin luulin hänen olevan." Olisi vaikea arvata, että tämä solakka, lyhytläntäinen mies, jonka kasvojen piirteet ja iho vielä, vaikka hän on kahdeksan viidettä vuoden vanha, ovat niin hienot ja kauniit kuin naisen ja näyttävät niin lempeiltä, että luulisi hänen olevan varsin lempeäluontoisen, on sama, joka nuoruudessansa oli tunnettu hurjan rohkeaksi, mutta vakaantuneemmalla ijällä oli hyvin varovainen ja lujatahtoinen ja joka sekä vikojen, että hyvien avujen suhteen oli niin miehekäs kuin housuissa käyvä kaksijalkainen voi olla.

Mr Travers kuuntelee nuorta, kahdenkolmatta vuotiasta miestä, joka on kreivikunnan rikkaimman aatelismiehen vanhin poika ja joka aikoo astua esiin kandidaatina uudessa yleisessä vaalissa, joka kohdakkoin on pidettävä. Kunnioitettava George Belvoir on pitkä, näyttää tulevan rotevaksi mieheksi ja näyttää varmaankin pulskalta puhujalavalla. Hän oli saanut niin huolellisen kasvatuksen kuin englantilainen peeri tavallisesti hankkii sille pojalle, jonka tulee isän jälkeen edustaa kunnioitettua nimeä ja kantaa korkean yhteiskunnallisen aseman edesvastaukset. Jos vanhimmat pojat usein eivät edisty maailmassa niin hyvin kuin heidän nuoremmat veljensä, niin se ei ole siitä, että heidän hengen voimansa ovat vähemmän kehitetyt, vaan siitä, että heillä on vähemmän voimaa toimintaan. George Belvoir oli paljon lukenut, varsinkin sellaisia aineita, joita tulevan senaatorin tulee tietää: historiaa, tilastotiedettä, valtiollista taloudenhoitoa, sen mukaan kuin tämä kauhea tiede soveltuu maanviljelyksen harrastuksiin. Hänellä oli myöskin hyvät perusjohteet, ankara kurin ja velvollisuuden tunne ja oli opetettu valtio-asioissa puolustamaan oikeutena sitä, mitä hänen oma puolueensa ehdoitteli, ja hylkäämään vääränä sitä, jota toinen puolue ehdoitteli. Tällä hetkellä hän oli jotenkin suuri-ääninen ja puolusti suurella innolla mielipiteitään, niinkuin nuoret miehet, jotka hiljan ovat yliopistosta tulleet, tavallisesti tekevät. Mr Travers salaisesti toivoi George Belvoiria vävyksensä — vähemmän sentähden että hän oli korkeasukuinen ja rikas (vaikka sellaiset edut eivät olleet sitä laatua, että Leopold Travers olisi niitä halveksinut) kuin hänen oman luonteensa takia, joka luultavasti hänestä hyvän aviomiehen tekisi.

Mrs Campion ja kolme muuta rouvaa, läheisien tilanomistajain puolisoa, istuivat tuolilla verandan edustalla seiniä pitkin suikertelevain kiertokasvien suojassa. Cecilia seisoi vähän matkaa heistä, opettaen pitkävillaista koiraa istumaan takajaloilla.

Mutta katsos, vieraat tulevat! Kuinka pian tuo viheriä kenttä, joka kymmenen minuutta sitten oli vallan autio ja tyhjä, kansoittuu ja tulee vilkkaaksi.

Puistossakin oli nyt erittäin vilkas liike: vaunuja, kärryjä ja vuokramiehen kääsejä tuli pitkässä rivissä mutkaista tietä pitkin; jalkaväkeä tuli suurissa joukoissa eri haaroilta. Karjalaumat aitauksissa pysähtyivät katselemaan näitä outoja vieraita; mutta isännän järjestyshalu pakoitti hänen raaemmatkin vieraansa olemaan siivosti; ei yksikään vallaton poika koettanut kiipeä aitojen yli, vaan kaikki kulkivat kauniisti kapeiden kujien läpi, joiden molemmin puolin olivat nurmikot.

Mr Travers kääntyi George Belvoiriin: "Minä näen vanhan vuokramies Steenin keltaiset kääsit. Olkaa varoillanne kun häntä puhuttelette. Hän on hyvin oikullinen ja täynnä kujeita, ja jos te yhden ainoan kerran silitätte hänen höyheniänsä väärään suuntaan, tulee hän niin vihaiseksi kuin papukaija. Mutta hänen täytyy auttaa teitä vaalissa. Ei ole yhtäkään vuokramiestä, joka on siinä suhteessa hänen vertaisensa."

"Jos Mr Steen on paras mies auttamaan minua puhelavalle, niin hän kai on hyvä puhuja?" sanoi George.

"Hyvä puhuja? — niin, tavallansa hän onkin. Hän ei milloinkaan puhu sanaakaan liiaksi. Viime kerralla kun hän oli avullisena sen miehen valinnassa, jonka seuraajaksi te tulette, piti hän seuraavan puheen: 'Veljet vaalimiehet! Kaksikymmentä vuotta olen ollut yksi kilpatuomareista meidän kreivikuntamme eläin-näyttelyissä. Minä voin eläimiä arvostella. Kun katselen niitä eläviä, jotka tänään edessämme ovat, niin huomaan ettei yksikään niistä ole niin hyvä lajiansa, kuin muualla olen nähnyt. Mutta jos te valitsette John Hoggin, niin ette tule väärää sikaa korvasta vetämään!'"

"Ainakaan Mr Steen ei hairahdu imartelun alueelle puhuessaan kandidaatinsa hyväksi," sanoi George nauraen tätä teeskentelemätöntä kaunopuheisuuden koetta. "Mutta minkätähden on hänellä vuokramiesten kesken niin suuri maine? Onko hän etevä maaviljelijä?"

"On kyllä ulkonaisen hoidon suhteen, mutta hän ei ole mikään järjellinen maanviljelijä. Hän sanoo, että kaikki kalliit kokeet ovat jätettävät herrasmies-vuokraajille. Hän on arvossa pidetty vuokramiesten joukossa: 1:ksi sentähden, että hän hyvin rohkeasti moittii heidän herrojansa; 2:ksi sentähden, että hän pitää itsensä vallan erillänsä oman tilanomistajansa vallasta; 3:ksi sentähden, että luullaan hänen tutkineen maanviljelysasioita koskevain kysymysten valtiollista tilaa ja monta kertaa tulleen kutsutuksi komiteoihin parlamentin molemmista huoneista, lausumaan ajatuksensa näissä asioissa. Tässä hän tulee. Kun jätän teitä puhuttelemaan häntä, niin muistakaa: 1:ksi että olette olevinanne vallan tietämätön käytännöllisen maanviljelyksen suhteen; sillä ei mikään häntä suututa niin, kuin se, että herrasmies itse tahtoo maanviljelijänä olla, niinkuin minä: 2:ksi että kysytte häneltä neuvoa miten maanviljelystilasto on julaistava, ja sanotte vaatimattomasti, että luulette näiden ihmisten toimia koskevien mielivaltaisten tutkimusten olevan brittiläistä valtiosääntöä vastaan. Ja älkää vastatko mitään, vaikka hän sanoisi mitä tahansa tilanomistajain vioista yleensä ja teidän isänne vioista erittäin, vaan kuunnelkaa häntä suruisen näköisenä niinkuin olisitte vakuutettu siitä, että hän on oikeassa. Miten voitte, Mr Steen, ja kuinka vaimonne voi? Miksi ette ottanut häntä mukaanne?"

"Ei, sir!" huudahti Steen ja pisti molemmat kätensä selän taakse. "Älkää suuttuko, nuori herra. Mutta minä en ensi kerta yhteen tullessamme anna kättäni miehelle, joka tahtoo siitä äänen pudistaa. Minulla ei ole mitään teitä vastaan. Mutta vaikka te olette vuokramiehen ystävä, niin kaniinit eivät kuitenkaan ole, ja teidän isänne suosii kovin kaniineja."

"Siinä te erehdytte!" huudahti George kiivaasti. Mr Travers nyykäytti päätänsä, joka merkitsi: "Pitäkää suunne kiinni." George ymmärsi nyykäyksen, ja antoi siivosti Mr Steenin viedä itsensä yksinäisille pelloille.

Vieraita tuli nyt joukottain. Ne olivat enimmästä päästä ei ainoastaan Mr Travers'in vuokramiehiä, vaan myöskin vuokramiehiä perheineen kahdeksan tahi kymmenen peninkulman päästä sekä muutamia lähellä asuvia tilanomistajia ja pappeja.

Nämä pidot eivät olleet työväkeä varten toimeen pantuna. Sillä Mr Travers ei ensinkään suvainnut tuota tapaa panna työmiehet näytteille ruokapöytien ääreen, ikäänkuin he olisivat opetettuja eläimiä halvemmasta suvusta. Kun hän kutsui työväen pitoihin, järjesti hän kaikki heidän tapansa mukaan, ja työväen mielestä oli paljon hauskempaa kun heitä ei kutsuttu katseltaviksi niin että he joutuivat vallan hämillensä.

"Noh, Lethbridge," sanoi Mr Travers, "missä on tuo nuori gladiaatori, jonka lupasitte tuoda tänne?"

"Minä toin hänen mukaani ja hän oli äsken täällä. Mutta yhtäkkiä hän on hiipinyt pois — abiit, evasit, erupuit. Minä juuri tässä katselin mihin hän oli kadonnut, kun te minua puhuttelitte."

"Sitä en luule," vastasi pastori epäilevästi. "Hän on omituinen mies. Mutta luullakseni te tulette hänestä pitämään — se on, jos saatte hänen käsiinne. Oh, Mr Saunderson, kuinka voitte? Oletteko nähnyt vieraanne?"

"En, sir, minä vasta tulin. Minun vaimoni, herra, ja minun kolme tyttöäni; — ja tämä on poikani."

"Tervetultuanne kaikki," sanoi armollinen herra ja pitkitti kääntyen nuorempaan Saundersoniin: "Minä oletan, että te mielellään tanssitte. Hankkikaa itsellenne kumppani. Voimme jo aloittaa tanssia."

"Kiitoksia, sir, mutta minä en milloinkaan tanssi," sanoi Saunderson nuorempi, ilmoittaen suurta ylpeyttä huvia kohtaan, jota Sivistyksen Kulku oli jälkeensä jättänyt.

"Siinä tapauksessa on teillä oleva yksi kaipaus vähempi, kun vanhaksi tulette. Mutta nyt aletaan soittaa: meidän pitää lähteä tanssipaikalle. George (Mr Belvoir oli päässyt Mr Steenistä ja juuri tullut takaisin) ettekö tahdo ojentaa kättänne Cecilialle, jonka te, luullakseni, olette pyytänyt tanssimaan kadrillia kanssanne?"

"Minä toivon," sanoi George Cecilialle kun he menivät tanssipaikalle, "että Mr Steen ei ole tavallisia vaalimiehiä, joita minun tulee puhutella puhelavalta. Onko häntä opetettu kunnioittamaan isäänsä ja äitiänsä, sitä en tiedä, mutta näyttää siltä kun hän tahtoisi opettaa minua tekemään päinvastoin. Riistettyänsä isältäni hänen siveellisen arvonsa sillä perättömällä väitteellä, että hän pitää kaniineja suuremmassa arvossa kuin ihmisiä, alkoi hän ahdistaa viatonta äitiäni uskonnon puolesta ja kyseli milloin hän oli kääntynyt katoliseen uskoon, perustaen kysymystänsä siihen, että äitini oli herennyt ostamasta tavaraa protestanttiselta kauppiaalta ja sen sijaan ruvennut kauppaa tekemään katolilaisen kanssa."

"Tuo on hyvä merkki, Mr Belvoir. Mr Steen alkaa aina ystävällisyyttänsä lausumalla koko joukon herjauksia. Minä pyysin kerran hänen lainaamaan minulle ratsuhevosen, sillä oma ratsuni oli äkkiä ruvennut ontumaan, ja hän käytti tätä tilaisuutta sanoaksensa minulle, että isäni oli petturi, kun hän tahtoi ruveta kilpatuomariksi eläinnäyttelyssä; että hän oli hirmuvaltias, joka kiskoi vuokramiehiltänsä veroa voidaksensa tyydyttää tuhlaavaista vierasvaraisuuttansa; ja hän lisäsi, että olisi suuri armo jos emme eläisi niin, että olisimme pakoitetut pyytämään häneltä, ei hevosta, vaan vaivaisapua. Minä lähdin vihoissani pois. Mutta hän lähetti minulle hevosen. Minä olen varma siitä, että hän äänestää teitä."

"Kaikessa tapauksessa," sanoi George, koettaen olla kohtelias, kun he nyt alkoivat kadrillia, "minun mieltäni rohkaisee se usko, että Miss Travers toivoo minulle menestystä. Jos vaimotkin saisivat äänestää, niinkuin Mr Mill ehdoittelee, niin —"

"Niin, silloin minä äänestäisin niinkuin isäni," sanoi Miss Travers suorasti. "Ja jos vaimoilla olisi äänestysoikeus, niin minä pahoin pelkään, että olisi hyvin vähän kotirauhaa siinä perheessä, jossa he äänestäisivät toisin kuin perheen isäntä toivoisi."

"Mutta minä luulen," sanoi parlamentin kandidaati vakaasti, "että vaimon äänestysoikeuden puoltaja tahtoisi supistaa tämän oikeuden niin, että ainoastaan ne vaimot saisivat äänestää, jotka ovat vallan vapaat miehen vallasta: lesket ja naimattomat vaimot, jotka äänestäisivät sentähden, että he ovat itsenäisiä."

"Siinä tapauksessa," sanoi Cecilia, "oletan että he kuitenkin yleensä noudattaisivat sen miehen mielipidettä, johon he luottavat, tahi tekisivät huonon vaalin, jolleivät sitä tekisi."

"Sitä en usko. Arvaatteko te teidän sukupuoltanne liian halvaksi, kun viisaimmatkin miehet, enemmän kuin puolesta jokapäiväistä elämää koskevista asioista, sanovat: 'On parasta jättää tuo vaimoväelle ?' Mutta te unhotatte figureen — cavalier seul."

"Niin, minä aioin kysyä," sanoi George, kun taas oli loma-aika tanssissa, "tunnetteko Mr Chillinglyn, joka on Exmundhamin omistajan sir Peter Chillinglyn poika, Westshirestä?"

"Siksi, että luulin näkeväni vilaukselta hänen kasvojansa, kun Mr Steen vei minun alas vainioille. Mutta, teidän sanoista päättäen, olen luultavasti erehtynyt."

"Chillingly! Joku tosin eilen päivällispöydässä puhui nuoresta sen nimisestä miehestä, jonka luultiin ensi vaalissa astuvan esiin Westshiren kandidaatina, mutta hän oli pitänyt hyvin kummallisen ja ikävän puheen eräissä pidoissa, jotka pidettiin silloin kun hän tuli lailliseen ikään."

"Sama mies juuri — me olimme samaan aikaan yliopistossa — hän on hyvin omituinen mies. Hän katsottiin hyväpäiseksi — sai yhden tai pari kilpavoittoa — suoritti kunnialla tutkintonsa, mutta yleensä sanottiin, että hän olisi ansainnut paljon paremman todistuksen, jolleivät muutamat hänen esitelmistään olisi sisältäneet salaista aineen ja tutkijain pilkkaamista. On vaarallista astua esiin humoristina käytännöllisessä elämässä — varsinkin julkisessa elämässä. Sanotaan, että Mr Pitt luonnoltaan oli sukkela ja humoristinen, mutta parlamentti-puheissansa hän varsin viisaasti vältti näiden ominaisuuksien ilmoittamista. Se on juuri Chillinglyn tapaista tehdä naurettavaksi sitä tärkeää tapausta, jolloin mies viettää lailliseen ikään pääsöänsä — kohtaus, joka ei milloinkaan enää tapahdu koko hänen elinaikanansa!"

"Se osoittaa kauneuden tunnon puutetta," sanoi Cecilia, "jos hän tahallansa sen teki. Mutta kenties häntä väärin käsitettiin, tai hän ehkä joutui hämille."

"Väärin käsitettiin — se on mahdollista, mutta hämilleen hän ei tullut. Hän on kylmin mies minkä milloinkaan olen tavannut. Tosin en ole paljon hänen seurassansa ollut. Viime aikoina Cambridgessa oli hän paljon yksinänsä. Sanottiin että hän luki ahkeraan. Minä epäilen sitä, sillä minun huoneeni olivat aivan hänen huoneensa yläpuolella, ja minä tiedän, että hän useammin oli poissa kuin kotona. Hän kuljeskeli usein jalkasin maalla. Minä olen tavannut hänen syrjäteillä kymmenenkin peninkulman päässä kaupungista, kun olen metsästysretkiltä palannut. Hän rakasti hyvin vettä ja souti voimakkaasti, mutta ei ruvennut meidän souto-yhtiöömme yliopistossa; mutta jos syntyi riita ylioppilaiden ja soutomiesten välillä, niin oli vallan varmaa, että hän oli mukana. Hän oli todella varsin kummallinen ihminen ja täynnänsä ristiriitaisuuksia, sillä sen parempaa ja rauhallisempaa kumppania ei ole olemassa, kuin hän oli; ja mitä tuohon pilkkaan tulee, jota hän muka tutkintokirjoituksissa oli osoittanut, niin minusta hänen kasvonsa jo olisivat julistaneet hänen syyttömäksi minkä puoltamattoman tuomioistuimen edessä tahansa."

"Te kuvaatte häntä hyvin hauskaksi," sanoi Cecilia. "Tekisi mieleni saada häntä nähdä."

"Ja kun te kerta hänen olette nähnyt, niin ette hevillä häntä unhottaisi — mustat, kauniit kasvot, suuret, suruisen näköiset silmät ja vartalo niin solakka, että mies helposti voi todellista väkevyyttänsä salata, niinkuin petollinen biljardin pelaaja peliänsä salaa."

Tanssi oli nyt päättynyt ja molemmat nuoret kulkivat hiljakseen pihalla väkijoukon keskellä.

"Kuinka hyvin teidän isänne toimittaa isännän virkaa näitä maalaisia kohtaan!" sanoi George salaisella kateudella. "Katsokaa kuinka tyyneesti hän auttaa tuota ujoa nuorta vuokramiestä pulasta ja nyt kuinka ystävällisesti hän panee tuon raajarikon muijan penkille ja asettaa jakun hänen jalkojensa alle. Hän vasta vaalikandidaatiksi sopisi! Kuinka nuorelta hän vielä näyttää ja kuinka erinomaisen kaunis hän vielä on!"

Tämä viimeinen kohteliaisuus lausuttiin kun Travers, hankittuansa vanhalle muijalle mukavan paikan, läheni Mr Saundersonin kolmea tytärtä ja puhui yhtä ystävällisesti kaikkein kanssa ja nähtävästi tietäen, että moni maalainen kaunotar häneen loi ihailevia katseita kun hän meni ohitse. Hänen käytöksensä oli hyvin miellyttävä ja luonnollinen; hän ei osoittanut sitä teeskenneltyä ystävällisyyttä tahi nöyrää kohteliaisuutta, joka on niin tavallinen maalaisissa pohatoissa, kun he koettavat asettua alempain kansanluokkain kannalle. Siitä on suuri etu, että on viettänyt nuoruutensa ajan yhdenvertaisimmassa ja siivoimmassa demokratiiassa: suurimpien pääkaupunkien parhaimmissa seuroissa. Ja Leopold Travers omisti paitsi tätä etua vielä synnynnäisen viehättävän käytöksen.

Myöhemmin illalla sanoi Travers taas Mr Lethbridgelle: "Minä olen puhunut Saundersonin kanssa tuosta nuoresta miehestä, joka teki meille sen verrattoman hyvän työn, että rankaisi meidän hurjan pitäjäläisemme, Tom Bowles'in, ja kaikki mitä olen kuullut hänestä, on sitä laatua, että todella mielelläni tahtoisin tutustua hänen kanssansa. Eikö häntä vielä ole näkynyt?"

"Ei; minä pelkään, että hän on lähtenyt pois. Mutta siinä tapauksessa toivon, että te hyväntahtoisesti muistaisitte hänen jaloa toivoansa auttaa korintekijä raukkaa."

"Älkää koettako taivuttaa minua; minä en mielelläni kiellä teiltä mitään. Mutta minulla on omat perusteeni maatilan hoidon suhteen ja minun järestöni ei salli mitään lemmikin suosittelemista. Minä tahtoisin selittää tätä nuorelle muukalaiselle itselle. Sillä minä pidän rohkeutta niin suuressa arvossa, että en soisi urhoollisen miehen lähtevän näiltä seuduilta siinä luulossa, että Leopold Travers on itsepäinen saituri. Kenties hän ei sentään ole mennyt pois. Minä lähden itse häntä hakemaan. Sanokaa Cecilialle, että hän jo on kylläksi tanssinut herrojen kanssa ja että minä olen sanonut vuokramies Turbyn pojalle, joka on muhkea nuori mies ja erittäin hyvä ratsastaja, että toivon hänen osoittavan tyttärelleni osaavansa tanssia yhtä hyvin kuin hän ratsastaa."

NELJÄS LUKU.

Kun Mr Travers lähti Mr Lethbridgen luota, kulki hän nopein askelin puutarhan yksinäisempään osaan. Hän ei löytänyt käytävillä sitä, jota hän etsi; ja kuljettuansa puiston läpi, lähti hän takaisin pihaan päin kiviperäisen aidoitetun tarhan poikki, joka oli tanssipaikan takana ja jossa kasvoi sananjalkoja ja takiaisia. Täällä hän äkkiä pysähtyi sillä hän näki muutaman kyynärän päässä miehen, joka istui harmaalla kalliolla ja kuunvalo valaisi hänen kasvojansa; mies katseli surullisen näköisenä ylöspäin, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Mr Travers muisti mimmoiseksi Mr Lethbridge ja Saundersonin perhe olivat muukalaisen kuvanneet ja oli vakuutettu siitä, että hän vihdoin viimein oli hänen löytänyt. Hän läheni häntä hiljaa, ja koska hän oli korkeain sananjalkain suojassa, niin ei Kenelm (sillä se oli tämä seikkailija) häntä nähnyt ennenkuin hän tunsi, että käsi pantiin hänen olkapäällensä, ja, kun hän katsoi taaksensa, näki hän miellyttävän hymyn ja kuuli iloisen äänen.

"Toivon etten erehdy," sanoi Leopold Travers, "kun otaksun, että te olette se herrasmies, jonka Mr Lethbridge lupasi minulle esitellä ja joka asuu minun vuokramieheni, Mr Saundersonin, luona?"

Kenelm nousi ylös ja kumarsi. Travers näki kohta kumarruksesta, että se oli mies hänen omasta säädystänsä, eikä mikään pyhävaatteisin puettu vuokramies. "No," sanoi Mr Travers, "puhukaamme istuen toinen toistemme kanssa;" ja, istuen itse kalliolle, teki hän tilaa Kenelmille vieressään.

"Ensiksi," jatkoi Travers, "saan kiittää teitä siitä että olette tehnyt yleisen hyvän työn kukistamalla sen raa'an voiman, joka kauan on tätä seutua pitänyt hirmuvallassa. Minä olen nuoruudessani usein kaivannut ko'okasta vartaloa ja voimakkaita jänterettä, silloin kun olisi ollut suuri hyöty lopettaa riita tai rangaista häväistystä tarttumalla ihmisen synnynnäisiin puolustusaseisin; mutta en ole milloinkaan ollut niin pahoillani ruumiillisten voimieni heikkoudesta, kuin niissä tilaisuuksissa, jolloin olisin antanut vaikka mitä itse voidakseni Tom Bowles'ia kurittaa. Minun tilalleni on ollut yhtä suuri häpeä siitä, että tämä ylpeä lurjus niin kauan on saanut sitä häiritä, kuin Italian kuninkaalle se, että hän ei koko sotajoukollansa voi nöyryyttää yhtä rosvoa Calabriassa."

"Suokaa anteeksi, Mr Travers, mutta minä olen niitä harvoja ihmisiä, jotka eivät kärsi kuulla puhuttavan pahaa heidän ystävistään. Mr Thomas Bowles on minun erittäin hyvä ystäväni."

"Mitä!" huudahti Travers vallan ihmeissään. "Ystävä! Te laskette leikkiä."

"Te ette syyttäisi minua leikkipuheesta, jos tuntisitte minua paremmin. Mutta varmaankin olette itsekin kokenut, että on harvoja ystäviä, joista pitää enemmän ja joita tulisi enemmän kunnioittaa, kuin sitä vihollista, jonka kanssa hiljan on sopinut."

"Te puhutte totta, ja minä hyväksyn muistutuksenne," sanoi Travers, yhä enemmän hämillensä joutuen. "Ja minulla on todella vähemmän oikeutta Mr Bowles'ia soimata, kuin teillä, koska en ole uskaltanut tapella hänen kanssansa. Mutta siirtykäämme vähemmän riitaiseen aineesen. Mr Lethbridge on kertonut minulle, että te hyväntahtoisesti tahtoisitte auttaa kahta hänen nuorta pitäjäläistänsä — Will Somers'ia ja Jessie Wiles'iä — ja että olette tarjonnut maksamaan ne rahat, jotka Mrs Bawtrey vaatii vuokrakontrahdin luovuttamisesta. Tämän asian ratkaisemiseen tarvitaan minun suostumustani, ja tätä suostumusta en voi antaa. Sanonko teille miksi ei?"

"Kaikkia syitä voi vastustaa," sanoi Mr Travers, joka oli huvitettu siitä, että nuori muukalainen suurella luottamuksella oli valmis väittämään taitavan tilanomistajan kanssa tämän tilan hoidosta. "Minä en kuitenkaan sano teille syitäni ainoastaan vastasyiden takia, vaan puolustaakseni näennäistä epäkohteliaisuuttani teitä kohtaan. Minulla on ollut vaikea tehtävä kun minun on täytynyt kohoittaa tulo maatilastani sen oikeaan määrään. Tätä tarkoitusta varten on minun ollut pakko omistaa yhdenmukainen järestö, jota voi sovittaa sekä isompien, että pienempien maatilkkojen hoitamiseen. Tämä järestö on se, että koetan hankkia itselleni parhaimpia ja luotettavimpia vuokramiehiä kuin voin saada arentia vastaan, jonka luotettava arviomies vahvistaa. Vaikka tämä järestö, jota noudatetaan koko minun tilallani, ensin herätti suurta vastenmielisyyttä, on minun kuitenkin onnistunut saada tämän seudun yleisen mielipiteen sitä oikeaksi myöntämään. Alussa sanottiin minua ankaraksi, nyt myönnetään, että olen oikeutta harrastavainen. Jos minä kerta poikkeen järestöstä tunteen tahi suosion takia, niin saatan koko järestöni epäjärjestykseen. Joka päivä minua kiusataan anomuksilla. Lord Twostars — taitava valtiomies — pyytää minua antamaan erään talon vuokramiehelle, sentähden, että tämä on mainio äänienkerääjä ja aina on äänestänyt puolueen hyväksi. Mrs Fourstars, varsin hyväntekeväinen vaimo, kehoittaa minua armahtamaan toista vuokramiestä, senvuoksi että hän on kovin köyhä ja että hänellä on iso perhe — kenties hyvinkin hyviä syitä, joiden johdosta minun tulee osoittaa kärsivällisyyttä veron maksamisessa, tahi panna häntä eläkkeelle, mutta varsin huonoja syitä antaakseni hänen yhä edelleen hävittää omat varansa ja minun maatani. Noh, Mrs Bawtreyllä on pieni tila vuokralla, josta hän vuotuisesti maksaa vaan 8 puntaa, joka on hyvin vähän. Hän tahtoo 45 puntaa kontrahdin siirtämisestä toiselle, mutta tämä siirtäminen ei voi tapahtua ilman minun luvattani; ja minä voin saada 12 puntaa vuodessa kohtuullisena vuokrana useammilta kunnon hyyryläisiltä. Minulle on edullisempi itse maksaa nuo 45 puntaa hänelle, jotka rahat uusi vuokramies epäilemättä maksaisi minulle takaisin, ainakin osaksi; ja jos hän ei sitä tekisikään, niin koroitettu arentimaksu antaisi hyvän koron rahoistani. Nyt sattuu niin, että te, kulkiessanne kylän läpi, opitte tuntemaan köyhän raajarikon, joka ainoastaan erinomaisen ahkeruutensa kautta pelastuu vaivaishuoneesen joutumasta, ja kevytmielisen tytön, jolla ei ole ropoakaan, ja näiden rakkaudenjuttu mielistyttää teitä niin, että pyydätte minun vastaanottamaan näitä epäiltäviä vuokramiehiä niiden sijaan, jotka ovat vallan luotettavat, ja arentihintaa vastaan, joka on kolmasosa vähempi tavallista hintaa. Jos minä suostuisin teidän pyyntöönne, miten silloin minun käytännöllisen ja toimeliaan oikeuden maineeni kävisi? Minä olisin poikennut siitä järestöstä, jonka mukaan koko tilaani hoidetaan, ja antanut aihetta naapureilleni ja ystävilleni tuomaan esiin kaikenmoisia anomuksia, joita en enää voisi suoraan kieltää, kun kerta olisin osoittanut kuinka helposti olin myöntynyt muukalaisen pyyntöön, jota kukatiesi en milloinkaan enää tule näkemään. Ja oletteko varma siitä, että, jos saisitte minun suostumaan asiaan, tekisitte noille molemmille ihmisille sen hyväntyön kuin tarkoituksenne on tehdä? Kieltämättä on hyvin hauskaa ajatella, että on tehnyt nuoren parikunnan onnelliseksi. Mutta jos tämä nuori parikunta ei voi hoitaa sitä pientä puotia, johon te tahdotte sitä muuttaa (eikä mikään ole niin luultavaa — talonpojista harvoin tulee hyviä kauppamiehiä), ja sen vihdoin on ison lapsijoukon kanssa luottaminen, ei voimakkaan työmiehen käsivarteen, vaan kivulloisen raajarikon kymmeneen sormeen, joka tekee somia koria, joita hyvin vähän ostetaan näillä seuduin, ettekö silloin ole tuottanut näille nuorille huolta ja kurjuutta, vaikka aikomuksenne oli heitä onnellisiksi tehdä?"

"Minä luovun kaikesta väittelemisestä," sanoi Kenelm, ja näytti niin nöyryytetyltä ja alakuloiselta, että hän olisi liikuttanut jääkarhun tahi vaikkapa tutkintaoikeuden. "Minä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että kaikista valeluuloista tässä maailmassa on hyväntekeväisyyden valeluulo suurin. Näyttää niin helpolta tehdä hyvää, ja kuitenkin on niin vaikea sitä tehdä. Kaikkialla tässä vihattavassa sivistyneessä maailmassa karataan päin järestöä vastaan. Järestö, Mr Travers, on ihmisen orjallista sokean hirmuvaltaisuuden matkimista; siinä, mitä me tietämättömyydessämme sanomme 'luonnon lajeiksi,' on jokin koneellinen voima, jonka kautta Yleisten Päätotuuksien julmuus hallitsee maailmaa, huolimatta yksityisen onnesta. Luonnon lakien johdosta luodut olennot hävittävät toinen toisiansa, ja isot kalat syövät pieniä järestöllisesti. Se on kuitenkin vaikea pienille kaloille. Jokaisella kansalla, jokaisella kaupungilla, jokaisella majalla, jokaisella ihmisen omistamalla paikalla on järestö, jonka mukaan, yhdellä tahi toisella tavalla, lammikko vilisee kaloja, joista joukko alhaisempia on avullisena lisäämään korkeampain kokoa. On turha hyväntahtoisuus koettaa pelastaa yksinäistä särkeä hau'en kidasta. Täällä minä te'en sitä, jota katsoin mitä yksinkertaisemmaksi asiaksi, — pyydän herrasmiehen, joka nähtävästi on yhtä hyväluontoinen kuin minä itse, sallimaan vanhan vaimon luovuttaa kauppaansa kunnolliselle nuorelle parikunnalle, ja maksan omista rahoistani mitä vaimo vaatii siitä. Ja minä huomaan karkaavani päin järestöä vastaan ja rikkovani niitä lakia vastaan, joiden mukaan maatilaa parannetaan ja sen tuloja lisätään. Mr Travers, teillä ei ole syytä olla pahoillanne siitä ettette ole Tom Bowles'ia voittanut. Te olette voittanut hänen voittajansa ja minä luovun kaikista yrityksistä sekaantua niihin luonnonlakeihin, jotka hallitsevat sitä kylää, jossa vallan turhaan olen käynyt. Aikomukseni oli toimittaa Tom Bowles pois tästä rauhallisesta pitäjästä. Nyt annan hänen palata entisiin tapoihinsa — naida Jessie Wiles — jota hän varmaan on tekevä — ja…"

"Hiljaa!" huudahti Mr Travers. "Luuletteko voivanne saada Tom Bowles'in lähtemään kylästä pois?"

"Minä olin jo saanut hänen sitä tekemään, siinä tapauksessa, että Jessie Wiles saisi mennä korintekijän kanssa naimiseen; mutta koska siitä ei mitään tule, niin minun täytyy sanoa hänelle miten asia on ja hän jääpi tänne."

"Mutta jos hän lähtee täältä, miten silloin hänen toimensa käy? Hänen äitinsä ei voi sitä hoitaa; hänen pieni tilansa on vapaa, se on ainoa rakennus koko kylässä, joka ei ole minun, muuten olisin jo aikoja sitten hänet pois ajanut. Myisikö hän tilansa minulle?"

"Sitä hän ei tee, jos hän jääpi tänne ja nai Jessie Wiles'in. Mutta jos hän tulee minun kanssani Luscombe'en ja asettuu siihen kaupunkiin setänsä asiakumppaniksi, niin luulen, että hän mielellään myisi talon, josta hänellä ei hauskoja muistoja ole. Mutta miksi tästä puhua? Te ette voi rikkoa järestöänne vastaan halvan pojan takia"

"Se ei olisi rikos järestöäni vastaan, jos minulla olisi siitä hyötyä, sen sijaan, että tunteitani noudattaisin; ja totta puhuakseni, minä mielelläni ostaisin tuon pajan ja siihen kuuluvan maan."

"Tuo on teidän asianne eikä minun, Mr Travers. Minä en enää siihen sekaannu. Minä lähden näiltä seuduin huomenna; koettakaa te sopia Mr Bowles'in kanssa. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää yötä."

"Ei, nuori herra, minä en voi sallia teidän tällä tavoin lähteä luotani. Te olette nähtävästi evännyt ottaa osaa tanssiin, mutta teidän pitää ainakin illalliselle tulla. Tulkaa!"

"Minä kiitän teitä sydämellisesti, mutta en voi. Minä tulin tänne ainoastaan sen asian tähden, jonka teidän järestönne on ratkaissut."

"Mutta eihän se ole varmaa, että asia on ratkaistu." Mr Travers tarttui Kenelmin käsivarteen ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä tiedän puhuttelevani herrasmiestä, joka on ainakin yhtä korkeaa säätyä kuin minä, mutta koska minulla on se surullinen etu-oikeus olla vanhempi, niin en luule olevani liian rohkea, kun kysyn onko teille vastenmielistä sanoa minulle nimenne. Minä tahtoisin esitellä teitä tyttärelleni, joka suosii Jessie Wiles'ia ja Will Somers'ia. Mutta minä en uskalla kiihoittaa hänen mielikuvitustansa sanomalla teitä valepuvussa olevaksi prinssiksi."

"Mr Travers, te puhutte erinomaisen tunnokkaasti. Mutta minä olen juuri hiljan elämään astunut ja pelkään loukkaavani isääni yhdistämällä nimeäni julkiseen hairahdukseen. Otaksukaa, että olisin nimetön The Londoner nimisen sanomalehden aputoimittaja, ja että hiljan olisin saattanut tämän erittäin ajullisen sanomalehden huonoon maineesen sen kautta, että olisin koettanut kirjoittaa sävyisän arvostelun tahi jalomielisen päätelmän, olisiko tämä hetki sopiva heittää naamio pois ja ylpeillä ivallisen maailman edessä sinä miehenä, joka turhaan on koettanut rikkoa vakaantunutta järestöä? Eikö minun niin sopimattomassa hetkessä entistä enemmän tulisi koettaa salata omaa vähäpätöistä itseäni siihen salaperäiseen tärkeyteen, jonka vähinkin yksikkö saapi, kun se monikoksi muuttuu eikä käytä sanaa 'minä', vaan sanaa 'me'. Meitä ei nuorien neitojen kauneus ensinkään viehätä; meitä ei voi päivällisillä lahjoa; samoin kuin Macbethin noidat me olemme ilman nimeä maan päällä; me olemme suurimman paljouden suurin viisaus; me olemme sitä järestön mukaan; me tervehdimme teitä, Mr Travers, ja lähdemme pois syyttämättöminä."

Kenelm nousi ylös, otti hatun päästänsä ja pani sen taas päähän, juhlallisesti tervehtien, — kääntyi ja huomasi seisovansa vastapäätä George Belvoiria, jonka jälessä seurasi kaunis Cecilia ja muutamat vieraat. George Belvoir tarttui Kenelmin käteen ja huudahti: "Chillingly! Arvasinpa etten erhettynyt."

"Chillingly!" toisti Leopold Travers. "Oletteko te vanhan ystäväni, Sir
Peterin, poika?"

Vaikka Kenelm näin keksittiin ja saarrettiin, niin hän ei kuitenkaan tullut hämillensä; hän kääntyi Leopold Travers'iin, joka nyt seisoi vallan hänen takanansa, ja kuiskasi: "Jos isäni oli teidän ystävänne, niin älkää saattako hänen poikaansa häpeään. Älkää sanoko, että yritykseni on mitättömiin mennyt. Poiketkaa järestöstänne ja antakaa Will Somers'ille Mrs Bawtreyn puoti." Sitten hän kääntyi Mr Belvoiriin ja sanoi tyyneesti: "Niin, me olemme ennen tavanneet toisiamme."

"Cecilia," sanoi Travers, joka nyt astui esiin, "minä saan ilon sinulle esitellä Mr Chillinglynä ei ainoastaan vanhan ystäväni poikaa, ei ainoastaan sitä kuljeksivaa ritaria, jonka rohkeasta käytöksestä sinun hoidokkaasi Jessie Wiles'in hyväksi olemme kuulleet niin paljon, vaan myöskin sitä kaunopuheista kiistailijaa, joka on voittanut minun paremman arvosteluni, jonka suhteen luulin olevani järkähtämätön. Sano Mr Lethbridgelle että minä otan Will Somers'in vuokramieheksi Mrs Bawtreyn sijaan."

Kenelm puristi tilanomistajan kättä: "Toivon voivani, vastoin jokaista sitä vastaan sotivaa järestöä, joskus tehdä teille hyvän työn!"

"Mr Chillingly, ojentakaa tyttärelleni käsivartenne. Ettehän epää ottamasta osaa tanssiin?"

VIIDES LUKU.

Cecilia loi aran katseen Kenelmiin, kun molemmat astuivat kivikosta ulos pihalle. Hänen kasvonsa miellyttivät tyttöä. Cecilia luuli keksineensä salaisen hyvyyden noissa kylmissä ja suruisen näköisissä totisissa kasvoissa; ja kun hän luuli nuorukaisen olevan hämmästyksissänsä siitä, että hänen tuntemattomuutensa näin tuli ilmi, ja että hän sentähden oli vallan ääneti, koetti hän naisen hienotunteisuudella poistaa hänen luultua hämmästystään.

"Te olette valinnut hupaisen tavan katsellaksenne maata tänä kauniina kesänä, Mr Chillingly. Minä oletan että tällaiset jalkamatkat ovat hyvin tavalliset ylioppilaiden kesken lupa-ajoilla."

"Ne ovat hyvin tavalliset, vaikka ylioppilaat tavan mukaan kuljeksivat isoissa parvissa niinkuin kesyttömät koirat tahi australilaiset dingoit. Ainoastaan kesy koira kulkee itsekseen tietä myöten; ja jos se ei käytä itseänsä siivosti, niin on melkein varma, että se kivitetään hulluna koirana."

"Mutta minä pelkään, siitä päättäen mitä olen kuullut, että te ette ole kulkenut erittäin hiljaisesti."

"Siinä olette oikeassa, Miss Travers, ja minä olen ikävä koira, vaikk'en ole hullu koira. Mutta suokaa anteeksi, me olemme nyt tanssikentän lähellä; nyt aletaan soittaa, ja minä en olekaan tanssiva koira."

"Istukaamme sitte tänne hetkeksi," sanoi tyttö ja meni erään penkin luo. "Minua ei ole pyydetty ensimmäiseen tanssiin ja kun olen vähän väsyksissä, niin on hyvä saada hiukan levätä."

Kenelm huokasi ja istui kreivikunnan kauneimman tytön viereen niin onnettoman näköisenä kuin marttyyri, joka pannaan kiristyspenkille.

"Tiedättehän, että hän aikoo ensi vaalissa ruveta meidän kreivikunnan kandidaatiksi? Minun isäni toivoo hänelle menestystä ja luulee hänestä tulevan kunnon parlamentin jäsenen."

"Siitä olen varma. Viitenä ensimmäisenä vuotena häntä sanotaan tyhmänrohkeaksi, lavertelijaksi ja itserakkaaksi: hänen ikäisensä miehet pilkkaavat häntä paljon ja juhlallisissa tilaisuuksissa häntä yskimällä mykitetään. Viitenä seuraavana vuotena häntä katsotaan kelvolliseksi mieheksi valiokuntiin ja välttämättömäksi henkilöksi väittelyssä; näiden vuosien lopussa hän on oleva alasihteeri; vielä viisi vuotta ja hän on oleva ministeri ja yleisen mielipiteen edustaja: hän on oleva nuhteeton yksityisen luonteensa puolesta ja hänen vaimonsa on kaikissa suurissa pidoissa käyttävä perheen timantit. Hänen vaimonsa on harrastava valtio-asioita ja uskontoa; ja jos hän kuolee ennenkuin hänen miehensä, on tämä osoittava käsitystänsä aviollisesta onnesta valitsemalla toisen vaimon, joka yhtä taitavasti voi käyttää perheen timantit ja ylläpitää perheen kunniaa."

Cecilia nauroi, mutta kävi kuitenkin vähän huolelliseksi, sillä Kenelm lausui näitä oraakelin tapaisia mietelmiä hyvin juhlallisella äänellä ja tämä ennustus näytti hänestä vallan yhtäpitäväiseltä hänen oman ajatuksensa kanssa sen luonteen suhteen, jonka kohtalo täten pääpiirteissänsä oli kuvattu.

"Oletteko ennustaja, Mr Chillingly?" kysyi hän hiljaa ja hetken aikaa vaiti oltuansa.

"Olen, yhtä hyvä kuin moni muu, jonka ennustuksia te palkitsisitte muutamalla pennillä."

"En; minä en milloinkaan vaimoille ennusta, sentähden, että teidän sukunne on niin herkkäuskoinen ja lady ehkä uskoisi mitä hänelle sanon. Ja kun uskomme, että kohtalomme on sellainen tai sellainen, niin voimme kehittää elämäämme niin, että se todella todistaa tämän uskon olleen oikean. Jollei Lady Macbeth olisi uskonut noitia, niin hän ei milloinkaan olisi kehoittanut miestänsä murhaamaan Duncania."

"Mutta ettekö voi ennustaa minulle iloisempaa kohtaloa kuin tämä teidän traagillinen kuvauksenne näyttää minulle uhkaavan?"

"Tulevaisuus ei milloinkaan ole iloinen niille, jotka katsovat asian pimeää puolta. Mr Grag on liian ylevä runoilija, meidän päiväin ihmisten luettavaksi, muuten neuvoisin teitä lukemaan nämät rivit hänen ode'stansa Eton College'lle:

"Jos ympärillämme seisovat
Palvelijat kohtalon harmajat
Ja seurue mustan turmion.

"Kuitenkin on hauskaa nauttia nykyisyyttä. Me olemme nuoret — me kuuntelemme soittoa — ei yksikään pilvi ole kesä-yön tähtiä peittänyt — meidän omatuntomme on puhdas — meidän sydämemme rauhalliset; miksi katsoa eteenpäin onnea hakeaksemme? — tulemmeko milloinkaan onnellisemmiksi kuin tällä hetkellä olemme?"

Mr Travers tuli heidän luoksensa. "Muutaman minuutin kuluttua lähdemme illalliselle," sanoi hän; "ja ennenkuin me eroamme toisistamme, Mr Chillingly, tahtoisin vakuuttaa teitä siitä siveellisestä seikasta, että yksi hyvä työ on toisen vertainen. Minä olen teidän toivoanne noudattanut, ja nyt teidän täytyy noudattaa minun toivoani. Viipykää muutama päivä meillä ja pitäkää huolta siitä että teidän hyväntahtoiset aikomuksenne toimitetaan."

Kenelm oli kahden vaiheilla. Miksi hän ei nyt, kun hän oli tunnettu, voisi olla pari päivää vertaistensa luona? Yhtä hyvin hän taisi tutkia todellisuutta ja valhetta tilanomistajain kuin vuokramiestenkin piireissä; sitä paitsi hän oli mielistynyt Mr Travers'iin. Tämä viehättävä, solakkavartaloinen ja hienosti kasvatettu entinen rajupää oli vallan erilainen kuin tilanomistajat maalla yleensä. Kenelm oli hetkisen vaiti, ja sanoi sitten suoraan:

"Minä tulen teille. Mutta sopiiko teille, että tulen teille nousevan viikon keskipaikoilla?"

"Huomenna minä lähden Mr Bowles'in kanssa matkalle. Viivyn kenties pari kolme päivää tällä matkalla ja kaikissa tapauksissa minun täytyy kirjoittaa kotiin ja pyytää toisia vaatteita kuin nämä, joissa olen valepuvussa."

"Illallinen," sanoi Kenelm ja tarjosi Miss Travers'ille käsivartensa, "illallinen on todella miellyttävä, todella runollinen sana. Se saattaa meitä ajattelemaan vanhain kansain huvituksia — Augustus keisarin aikakautta — Horatiota ja Maecenasta; — uuden ajan ainoata loistavaa, vaan liian sukkelaan kulunutta aikakautta — ylimyksiä ja viisastelijoita Parisissa, silloin kuin Parisissa vielä oli viisastelijoita ja ylimyksiä; — Molierea ja tuota hyväsydämistä herttuaa, joka sanotaan olleen Molieren 'Misanthropin' originaalina; — Madame de Sévignea ja Racine'a, jolle tämä verraton naispuolinen kirjeenkirjoittaja ei myöntänyt runoilijan arvoa; — Swift'ia ja Bolingbroke'a — Johnssonia, Goldsmith'ia ja Garrick'ia. Aikakausia, jotka ovat kuuluisat atrioidensa puolesta. Minä kunnioitan häntä, joka jälleen nostattaa illallisten kultaista aikakautta." Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen tätä puhuessansa.

KUUDES LUKU.

"Rakas isäni! Minä elän ja olen naimaton. Jumala on näissä suhteissa pitänyt minua silmällä; mutta hädin tuskin olen pelastunut. Tähän asti en ole matkoillani paljon maailman kokemusta saavuttanut. Tosi on, että olen saanut kaksi killinkiä päivässä päiväläisenä ja todella rehellisesti ansainnut ainakin kuusi killinkiä lisään; mutta näitä vaatimuksia vastaan minä lasken ruo'an ja asunnon pois. Sitä vastoin olen hävittänyt viisineljättä puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka määräsin kokemuksen ostamiseen. Mutta toivon, että te tulette voitolle tästä pää-onan käyttämisestä. Tilatkaa korintekijältä, Mr William Soners'iltä, asuva Graweleighissä —— shiressä, suurempia ja pienempiä koria niin paljon kuin tarvitsette, ja minä vakuutan että tulette säästämään kaksikymmentä prosenttia näistä tavaroista (paitsi kuletuspalkat) ja te'ette samalla hyvän työn. Te tiedätte kokemuksesta paremmin kuin minä, minkä arvoinen hyvä työ on. Minä oletan, että teitä enemmän ilahduttaa kuulla, kuin minua kertoa, että minua taas on houkuteltu rouvasväen ja herrain seuraan ja olen kutsuttu muutamaksi päiväksi Neesdale Parkiin, Mr Travers'ille — jonka ristimänimi on Leopold — joka kutsuu teitä 'vanhaksi ystäväksensä' — nimitys, jonka minä otaksun olevan niitä runollisia liiallisuuksia, joiden joukkoon 'rakkaini' ja 'lemmityiseni' aviollisessa kanssapuheessa voidaan lukea. Kun minulla matkalaukussani ei ole tähän käyntiin sopivia vaatteita, niin pyydän teitä sanomaan Jenkes'ille, että hän lähettää minulle matkalaukussa ne vaatteet, joita tavallisesti käytin Kenelm Chillinglynä; minun adressini on Neesdale Park, lähellä Beaverstonia. Toimittakaa niin, että saan ne keskiviikkona.

"Minä lähden tästä paikasta huomenaamulla erään ystävän kanssa, jonka nimi on Bowles — ei sukua samannimiselle kunnioitettavalle herralle, joka väitti, että runoilijan tulisi piinata meitä kuoliaaksi joutavalla puheella luonnon esineistä ennemmin kuin tutkia tuota vähäpätöistä olentoa, ihmistä, ja hänen suhdettansa sukuunsa, johon Mr Pope runotartansa rajoitti; se Bowles, joka teki sen mukaan kuin hän opetti ja kirjoitti moniaita jotenkin hauskoja runoja, joille vesikoulu ja sen seuraajat ovat suuressa velassa. Mutta Mr Bowles on sovittanut ominaisuuksiansa ihmiseen ja hänellä on voimallinen syntyperäinen lahja siinä suhteessa, joka vaan vaatii kehitystä tehdäksensä hänestä esimerkki kenelle tahansa. Vaan hänen miehekkäämpi luontonsa on nykyänsä peitetty sillä ohimenevällä pilvellä, jota jokapäiväisessä puheessa sanotaan 'toivottomaksi rakkaudeksi'. Mutta minä toivon, että tämä sumu matkallamme, jolle lähdemme jalkaisin, vahvistuu liikunnon kautta, niinkuin muutamat vanhanaikuiset tähteintutkijat luulivat nebulosan tihenevän aineelliseksi maailmaksi. Onko se Rochefoucauld, joka sanoo ettei ihminen milloinkaan ole taipuvaisempi osoittamaan harrasta luottamusta toiseen, kuin silloin kun hänen sydämensä on tullut lauhkeaksi toivottoman rakkauden kautta toiseen? Olkoon pitkä aika, rakas isäni, ennenkuin teidän on tarvis sääliä minua edellisen takia tai onnitella minua jälkimmäisen johdosta! — Teidän uskollinen poikanne Kenelm."

Vastaus tähän kirjeesen liitetään tähän, koska tämä on sopivin paikka sille, vaikka se tietysti tuli perille vasta muutamia päiviä myöhemmin kuin seuraavassa luvussa kerrotut kohtaukset tapahtuivat.

"Rakas Poikani! Minä lähetän nyt pyytämäsi matkalaukun sinne, johon käskit sitä lähettämään. Minä muistan aivan hyvin Leopold Travers'in niiltä ajoin kun hän palveli kaartissa — hän oli hyvin kaunis ja hyvin hurja nuori mies. Mutta hänellä oli paljon enemmän järkeä kun yleensä luultiin ja hän seurusteli hienosti sivistyneissä piireissä; minä ainakin tapasin hänen usein ystäväni Campionin luona, jonka koti silloin oli etevimpäin henkilöiden kokouspaikka. Hänen käytöksensä oli miellyttävä ja vastoin tahtoansakin mieltyi häneen. Minä tulin hyvin iloiseksi kun kuulin, että hän oli nainut ja parantanut tapojansa. Tässä pyydän saada huomauttaa, että mies, joka on huonoihin seuroihin mieltynyt, tosin voipi naida, mutta harvoin parantuu sen kautta. Ja minä olisin iloinen, jos saisin tietää, että sinä sen kokemuksen kautta, joka sinulle maksoi viisineljättä puntaa, olet tullut siihen vakuutukseen, että olisit voinut käyttää aikasi paremmin kuin ansaitsemalla kaksi tahi vaikkapa kuusikin killinkiä päivässä päiväläisenä.

"Minä en ole tervehtänyt äitiäsi sinulta, niinkuin pyysit. Sinä olet saattanut minut hyvin valheelliseen asemaan sen henkilön suhteen, joka on toinen aihe sinun kummalliseen olemiseesi. Minä en voinut suojella sinua poliisin tiedustelemisista muuten kuin uskottelemalla vaimoani, että sinä olit mennyt ulkomaille Clairvillen herttuan ja hänen perheensä kanssa. Helppoa on sanoa valhe, mutta on hyvin vaikeaa saada sitä sanomattomaksi. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen jos sinä ilmoittaisit minulle milloin taas aiot palata oikeaan asemaasi rouvasväen ja herrasmiesten joukkoon. Minä en tahdo valhetta omalla tunnollani päivääkään enemmän kuin tarpeellista on estämään minua lausumasta toista.

"Siitä päättäen mitä sinä puhut Mr Bowles'in tutkimuksista ja hänen synnynnäisestä taipumuksestaan tieteelliseen tutkintoon, minä oletan, että hän on viisaudentutkija ammattiansa, ja minun tekisi mieleni kuulla hänen mielipidettänsä siveyden ensimmäisestä perusteesta, josta asiasta minä kolme vuotta olen ollut aikeissa kirjoittaa arvostelun. Mutta kun hiljan lu'in väittelyn siitä kahden etevän filosofin välillä, jossa toinen syyttää toista siitä, ettei hän häntä ymmärrä, olen päättänyt tällä erällä jättää peruste selittämättä.

"Sinä saatat minua vähäsen hämille, kun sanot, että hädin tuskin olet avioliitosta pelastunut. Jos sinä, lisätäksesi sitä kokemusta, jota olet lähtenyt saavuttamaan, päätät koettaa Mrs Chillinglyn vaikutusta hermoihisi, niin olisi hyvä, että vähää ennen antaisit minulle siitä tiedon, jotta voin edeltäkäsin ilmoittaa tämä asia äidillesi. Sellaiset pienet taloudenasiat kuuluvat hänen alueesensa; ja hän tulisi vallan mielettömäksi, jos Mrs Chillingly aivan odottamatta tulisi taloon.

"Tämä asia on kuitenkin liian totinen salliaksensa leikkipuhetta edes sellaistenkaan henkilöiden kesken, jotka niin hyvin ymmärtävät toisiansa, kuin sinä ja minä. Poikaseni, sinä olet hyvin nuori — sinä kuljeksit hyvin kummallisella tavalla ympäri maata — ja sinä epäilemättä näet matkallasi monia kasvoja, joihin voit luulla rakastuvasi. Sinä et voi pitää minua julmana tyrannina, jos minä pyydän sinua kunniasi kautta lupaamaan minulle ettet kosi yhtään nuorta ladya, ennenkuin ilmoitat asian minulle ja jätät sen minun tutkittavakseni ja pyydät minun suostumustani siihen. Sinä tunnet minua liian hyvin uskoaksesi että minä syyttä kieltäisin myöntymästä siihen, jos olisin vakuutettu siitä, että sinun onnesi olisi vaarassa. Mutta kun se, minkä nuori mies voi luulla rakkaudeksi, usein on vallan vähäpätöinen kohtaus hänen elämässänsä, on sitä vastoin avioliitto tärkein tapaus siinä; jos se yhdellä puolen voi käsittää hänen suurinta onneansa, voi se toiselta puolen tuottaa hänelle onnettomuuden. Rakkaani, paras ja kummallisin kaikista pojista, lupaa minulle tämä, niin pelastat minua kauheasta tuskasta, joka vaivaa minua kuin painajainen.

"Sinun suosiolauseesi korintekijän hyväksi tulee soveliaan aikaan.
Isännöitsijä pitää huolta tuollaisista asioista, ja pari päivää sitten
Green valitti, että hänen täytyy maksaa varsin suuri palkka sille
miehelle, joka koria tekee. Green kirjoittaa sinun hoidokkaallesi.

"Ilmoita minulle toimistani sen verran kuin sinun omituinen luonteesi sallii, jotta ei mikään vähentäisi minun luottamustani siihen, että se mies, jolle tapahtui se kunnia, että hän kasteessa sai nimen Kenelm, ei tule häpäisemään nimeänsä, vaan saavuttaa sen etevän aseman, jota ei Peterille suotu. — Sinun rakas isäsi."

SEITSEMÄS LUKU.

Maalaiset makaavat pyhäpäivinä kauemmin kuin työpäivinä, eikä yksikään ikkunanluukku vielä ollut auki sen tien varrella, jota myöten Kenelm Chillingly ja Tom Bowles kulkivat rinnakkain hiljaisena pyhäaamuna. Rinnakkain he astuivat laitumen poikki, jolla lehmä vielä unisena lepäsi kiiltävän kastanjan siimeksessä; sitten he tulivat kapealle polulle, joka suikerteli korkeain kukkulain välillä, joilla kasvoi ruusuja, tädykkeitä ja nurmikuismoja.

He kulkivat ääneti, sillä Kenelm oli pari kertaa turhaan koettanut aloittaa puhetta, mutta oli huomannut, että hänen kumppaninsa ei ollut puhetuulella; ja koska hän itse oli niitä olentoja, joiden sielut helposti vaipuvat unien monoloogiin, oli hänestä hauskaa saada häiritsemättä mietiskellä, huokuessaan sisäänsä kesä-aamun hiljaista iloa ja säihkyväin kastepisarain viileyttä, varhain heränneiden lintujen laulua ja selkeän ilman rauhallista tyyneyttä. Ainoastaan kun he tulivat uusille tienhaaroille matkallansa siihen kaupunkiin, johon aikoivat, niin Tom Bowles seisahtui kumppaninsa eteen ja osoitti viittauksella mitä tietä oli kulkeminen. Siten he matkustivat monta tuntia siksi kunnes aurinko sai voimaa ja vähäinen ravintola erään kylän lähellä saattoi Kenelmin ajattelemaan lepoa ja ruokaa.

Tom vastasi tylysti: "Minun ei ole nälkä — mutta tehdään niinkuin tahdotte."

"Kiitoksia, siinä tapauksessa viivymme täällä vähän aikaa. Minä en voi uskoa ettei teidän ole nälkä, sillä te olette hyvin voimakas, ja on kaksi asiaa, jotka tavallisesti seuraavat ruumiillisen voiman myötä: toinen on hyvä ruokahalu; toinen on — vaikka ette kenties usko sitä, ja se ei ole yleensä tunnettu — alakuloinen mieli."

"Taipumus alakuloisuuteen. Te olette tietysti kuullut Herkuleesta puhuttavan — tunnettehan lauseen 'väkevä kuin Herkules'?"

"Hyvä, minä tulin ensin ajatelleeksi yhteyttä väkevyyden, ruokahalun ja alakuloisuuden välillä senkautta että lu'in vanhan Plutarko nimisen kirjailijan kirjoissa, että Herkules oli kummallisin todiste alakuloisesta mielestä minkä kirjailija taisi mainita. Se mahtoi olla muinaistaruinen käsitys Herkuleen kaltaisesta ruumiin- ja mielentilasta; ja mitä ruokahaluun tulee, niin koomilliset kirjailijat aina pilkkaavat Herkuleen ruokahalua: Kun lu'in tämän, niin tulin ajatelleeksi, että itse olen alakuloinen luonteeltani ja että minulla on erinomaisen hyvä ruokahalu. Ja kun aloin todisteita ko'ota, niin huomasin, että väkevimmät miehet, joita olin oppinut tuntemaan, kilpanyrkistelijät ja irlantilaiset ajuritkin lukuun otettuina, ennemmin katsovat elämää tien pilviseltä kuin sen valoisalta puolelta; lyhyesti, he ovat alakuloisia. Mutta hyvyydessänsä Jumala soi heidän iloita atrioistansa, niinkuin te ja minä nyt olemme aikeissa tehdä."

Lausuessansa näitä omituisia mietelmiä Kenelm oli hiljentänyt käyntiänsä; mutta nyt hän taas joudutti kulkuansa, astui pieneen ravintolaan ja, katseltuansa mitä kauppapöydällä oli, käski hän viedä kaikki, mitä sillä oli, lehtimajaan, jonka hän näki keiliradan kulmassa huoneen takana.

Paitsi leipää, voita, juustoa ja teetä, oli pöydällä kyyhkysenpaistia, häränlihaa ja lampaanlapa, jäännöksiä kemuista, jotka erään kuukausklubin jäsenet edellisenä päivänä olivat pitäneet. Tom söi alussa vaan vähäsen; mutta esimerkki vaikuttaa, ja hän alkoi vähitellen matkakumppaninsa kanssa kilpailla liharuokien vähentämisessä. Sitten hän tilasi viinaa.

"Ei," sanoi Kenelm, "ei, Tom; te olette minulle ystävyyttä luvannut, ja sitä ei sovi viinan kanssa yhdistää. Viina on pahin vihollinen mikä teidän kaltaisella miehellä voi olla; ja se saattaisi teidät riitaan minunkin kanssa. Jos tahdotte kiihoitinta, niin sallin teidän tupakoida; minä tavallisesti en itse tupakoi, mutta on ollut hetkiä elämässäni, jolloin olen tarvinnut jotakin rauhoittavaa, ja silloin olen huomannut, että piipullinen tupakkaa rauhoittaa ja viihdyttää aivan kuin pienen lapsen suutelo. Tuokaa tälle herralle piippu."

Tom jupisi jotain, mutta otti nöyrästi piipun ja muutaman minuutin kuluttua, jolla ajalla Kenelm antoi hänen olla rauhassa, selkeni hänen otsansa ja rypyt hävisivät siitä.

Hän tunsi vähitellen kuinka lievittävästi hänen mieleensä vaikutti päivä ja paikka, auringonsäteiden iloinen leikki puiden lehtien välissä, raitis haju nurmikosta ja lintujen lento sinne tänne ennenkuin ne vaipuivat hiljaiseen lepoon kesäpäivän sydännä.

Vihdoin hän nousi ja huokasi, sanoessaan Kenelmille: "Meillä on vielä pitkä matka käytävänä; meidän pitää lähteä."

Emäntä oli sitä paitsi antanut heille viittauksen siitä, että hän ja perhe aikoivat mennä kirkkoon ja että huoneet heidän poissa ollessansa olisi lukossa. Kenelm otti kukkaronsa esille, mutta Tom teki samoin, vetäen otsansa taasen ryppyyn, ja Kenelm näki, että hän loukkaantuisi kauheasti, jos häntä kohdeltaisiin niinkuin alhaisempaa säätyläistä, sentähden kumpainenkin maksoi osansa ja molemmat miehet lähtivät taas matkalle. Tällä kertaa he kulkivat syrjätietä viljavainioiden poikki, joka oli oikoisempi, kun heidän sitä ennen kulkema tiensä. He astuivat vallan ääneti siksi, kunnes saapuivat kapealle sillalle, joka vei vuolaan virran yli; virta ei ollut pauhaavainen, vaan lirisi hiljaa ja suloisesti ja oli epäilemättä sama joki, jonka reunalla, vaikka monen peninkulman päässä tästä paikasta, Kenelm oli puhunut laulajan kanssa. Juuri kun he tulivat tälle sillalle, kaikui kyläkirkon kellojen kaukainen ääni heidän korviinsa.

"Istukaamme tähän hetkeksi kuuntelemaan," sanoi Kenelm ja istui sillan kaidepuille. "Minä näen että otitte mukaanne piipun ravintolasta ja varustitte itsenne tupakalla; pistäkää piippuun vielä kerta ja kuunnelkaa."

"Oi, ystäväni," sanoi Kenelm totisesti ja kauan aikaa mietittyänsä, "ettekö tunne kuinka siunattu asia tässä elämässä on alituisesti saada muistutuksia siitä että teillä on sielu?"

"Te ja minä, Tom, emme ole niin hyvät kuin meidän tulisi olla — sitä ei ole epäilemistä; ja hyvät ihmiset syyllä sanoisivat, että meidän nyt tulisi olla kirkossa, ennemmin kuin kirkon kelloja kuunnella. Se on selvä, ystäväni; mutta on kuitenkin hauskaa kuulla näitä kelloja ja tuntea meitä sen ajatusjuoksun kautta, joka alkoi viattomassa lapsuudessamme, kuin äidin polvilla luimme rukouksemme, ikäänkuin ylennetyiksi yli tämän näkyväisen luonnon, yli näiden vainioin ja metsien ja vesien, joissa, olkoot ne kuinka kauniit tahansa, te ja minä kaipaamme jotakin, joissa ette te enkä minä ole niin onnelliset kuin eläimet kedoilla, kuin linnut oksilla, kuin kalat vedessä — ylennetyiksi havaitsemaan tunnetta, joka on ainoastaan meille suotu, mutta ei eläimelle, linnulle ja kalalle — tunnetta, jonka kautta käsitämme, että luonnolla on Jumala, ja ihmisellä elämä tämän jälkeen. Kellot sitä meille sanovat. Vaikka niiden ääni olisi tuhat kertaa sointusampi, niin ne eivät voisi sitä eläimelle, linnulle ja kalalle sanoa. Ymmärrättekö minua, Tom?"

"Minä en ole milloinkaan ennen sitä ajatellut; mutta niin kuin te sitä lausutte, ymmärrän sen kyllä."

"Luonto ei anna yhdellekään elävälle olennolle ominaisuuksia, jotka eivät käytännöllisesti tarkoita hänen parastansa ja hyötyänsä. Kun luonto antaa meille ky'yn uskoa, että meillä on luoja, jota emme milloinkaan ole nähneet, jonka olemisesta meillä ei ole mitään välitöntä todistetta, joka on arvollisempi, parempi ja hellempi kuin mikään olento maan päällä, niin tulee se siitä, että meidän kykymme käsittää sellaista olentoa täytyy olla meille hyödyksi ja hyväksi, se ei olisi hyväksemme ja hyödyksemme, jos se olisi valhe. Kun luonto vielä on antanut meille ky'yn käsittää että tulemme elämään toisessa maailmassa, huolimatta siitä että muutamat meistä eivät ota sitä uskoaksensa tahi koettavat väittää sitä vastaan, — niin itse tämä kyky käsittämään aatetta (sillä jos emme sitä käsittäisi, niin emme voisi väittää sitä vastaan) todistaa että se on meidän hyväksemme ja hyödyksemme; ja jos ei olisi mitään elämää tämän elämän jälkeen, niin me järjestäisimme elämämme ja kehittäisimme sivistyksemme totellen valhetta, jonka luonto itse on sepittänyt antamalla meille ky'yn uskoa. Ymmärrättekö minua vielä?"

"Kyllä; tosin se tuntuu vähän vaikealta, sillä, katsokaa, minä en ole pappien ystävä; mutta minä ymmärrän teitä kumminkin."

"Hyvä, ystäväni, koettakaa sovittaa sitä, mitä ymmärrätte, itseenne. Te olette jotakin enempää kuin Tom Bowles, seppä ja hevoslääkäri; jotakin enempää kuin tappelija, joka joutuu raivoon tytön tähden ja tappelee kilpailijansa kanssa: niin tekee härkä. Te olette henki, ja olette saaneet ky'yn käsittää luojaa niin jumalallisena, viisaana, suurena ja hyvänä, että Hän voi, vaikka yleisten lakien kautta toimien, sovittaa niitä kaikkiin yksityisiin kohtiin, niin että — jos otamme lukuun tulevaisen elämän, jota Hän suo teille ky'yn uskoa — kaikki, mikä nyt on meistä epäselvää, kerta on meistä oleva viisasta ja suurta ja hyvää joko tässä elämässä tahi tulevassa. Pankaa tämä totuus mieleenne, ystäväni, nyt, ennenkuin kellot herkeävät soimasta; muistakaa tätä joka kerta kuin kuulette kirkonkellojen soivan. Ja, Tom, te olette niin jalo —"

"Niin jalo luontoinen; sillä te voitte niin hartaasti rakastaa, te voitte niin hurjasti tapella ja kuitenkin te voitte, kun olette tullut vakuutetuksi siitä, että teidän rakkautenne olisi onnettomuus hänelle, jota rakastatte, luopua siitä; ja te voitte, kun tappelussa olette tappiolle joutunut, antaa voittajallenne anteeksi siihen määrään, että kuljette yksin hänen kanssansa niinkuin ystävän kanssa, vaikka tiedätte ettette tarvitse tehdä muuta kuin panna jalka hänen taaksensa voidaksenne malttamattomassa hetkessä hänen surmata; mutta ennen kuin te hänen surmaisitte, puolustaisitte te häntä koko sotajoukkoa vastaan. Luuletteko minun olevan niin tuhman, etten tätä kaikkea huomaa. Ja eikö se ole jalon luonteen todiste?"

"No niin, tähän jalon luonteesen minä luotan. Minä olen itse tehnyt varsin vähän hyvää tässä maailmassa. Kenties en koskaan teekään paljon, mutta suokaa minun uskoa, että en turhaan ole teidän tiellenne tullut, vaan olen jotain tehnyt teidän ja niiden hyväksi, joille teidän elämänne voi olla hyväksi tai vahingoksi. Koska olette väkevä, olkaa lempeä; koska voitte rakastaa, olkaa ystävällinen kaikille; koska teillä on niin suuri lahja ihmisenä — se on, korkein Jumalan teoista maan päällä, — muistakaa kaikissa toimissanne Häntä, jonka luokse kellojen ääni nyt kutsuu. Oh! kellot ovat vai'enneet; mutta ei teidän sydämenne, Tom, — se puhuu vielä."

KAHDEKSAS LUKU.

Kun molemmat matkustajamme taas pitkittivät matkaansa, oli heidän keskenäinen välinsä vallan muuttunut: niin, voisipa melkein sanoa, että heidän luonteensakin oli muuttunut. Tom kertoi, näet, sydämensä tuskat Kenelmille ja ilmoitti tälle filosofiselle pilkkaajalle rakkauden koko inhimillistä kiihkoa — sen toivoa, sen tuskaa, sen mustasukkaisuutta, sen vihaa — kaikkea, mikä muuttaa suloisimman tunteen kauhistukseksi ja kammoksi. Ja Kenelm, joka säälien häntä kuunteli, ei lausunut yhtäkään pilkallista sanaa, — ei edes leikillistä pilapuhettakaan. Hän huomasi, että se, jota hän kuuli, oli liian vakaata pilkattavaksi, liian syvää lohdutettavaksi. Hän ei milloinkaan ollut tämän kaltaista rakkautta kokenut, eikä milloinkaan toivonutkaan sellaista kokevansa, eikä uskonut milloinkaan kokevansakaan; mutta kuitenkin häntä miellytti kuulla siitä puhuttavan. Se on omituista, että meitä miellyttää näyttämöllä tahi kirjassa esitellyt intohimot, jotka eivät milloinkaan ole meitä itseä kiihoittaneet. Jos Kenelm olisi laskenut leikkiä, tahi ruvennut väittämään taikka saarnannut, niin Tom kohta olisi vai'ennut, mutta Kenelm ei puhunut mitään; ainoastaan väliin, kun hän nojasi käsivartensa väkevän miehen olkapäähän, hän mutisi: "mies poloinen!" Kun Tom oli lopettanut tunnustuksensa, tuntui hänen mielensä niin erinomaisen hyvältä ja rauhalliselta. Hän oli poistanut rinnastansa tuon vaarallisen polttoaineen, joka hänen sydäntänsä vaivasi.

Molemmat miehet pitkittivät matkaansa rehoittavien laitumien ja kellahtavien viljavainioiden poikki, kunnes he vihdoin saapuivat tomuiselle, isolle maantielle. Täällä heidän kanssapuheensa huomaamatta kääntyi toiseen suuntaan — se kävi enemmän jokapäiväiseksi, ja Kenelm rohkeni lausua muutaman noista väitöksistä, joilla hän jokapäiväisestä puhetavastakin keksi iloisen leikkipuheen, niin että Tom vähän väliä purskahti suureen nauruun. Tälle isolle ja rotevalle miehelle oli Luoja antanut erittäin miellyttävän lahjan, joka, minun luullakseni, on suotu ainoastaan kunnollisille ja hyväluontoisille ihmisille — hyvän naurun, miehekkään ja suoran, vaan ei hurjan, niinkuin te kenties luulette. Mutta tällainen nauru ei ollut hänen huuliltansa kajahtanut siitä päivästä saakka, kuin hänen rakkautensa Jessie Wiles'iin oli saattanut hänen riitaan itsensä ja maailman kanssa.

Aurinko oli laskeumaisillansa kun he kukkulan huipulta näkivät Luscomben kirkon tornit; kaupunki sijaitsi matalain niittymaiden keskellä, joiden läpi suikerteli sama puro, joka oli kulkenut pitkin heidän tietänsä; täältä se levisi komeaksi joeksi, jonka yli oli rakennettu iso ja vahva silta. Kaupunki näytti olevan aivan lähellä, mutta sinne oli vielä kahden peninkulman matka.

"Tämän paalun tuolla puolen on oikotie vainioitten yli, joka vie suoraan setäni taloon," sanoi Tom; "ja minä olen varma siitä, että te mielellänne tulette sitä tietä, sillä silloin pääsette kulkemasta kurjan etukaupungin läpi, jonka kautta tie kulkee ennenkuin kaupunkiin päästään."

"Se oli hyvä tuuma, Tom. Omituista on, että kauneihin kaupunkeihin aina tullaan rumain esikaupunkien kautta — kenties on se salainen, vertauskuvallinen iva niistä teistä, jotka vievät onneen ja menestykseen isoissa kaupungeissa. Rahanhimo tahi kunnianhimo kulkevat kapeain solain läpi ennenkuin ne tulevat sille paikalle, johon ne pakoittavat joukon pyrkimään: raatihuoneesen tai pörssiin. Onnellinen se, joka, niinkuin te, Tom, huomaa, että lyhempi, puhtaampi ja mukavampi tie viepi päämaaliin taikka lepopaikkaan, kuin se, joka kulkee siivottomien etukaupunkien läpi!"

He kohtasivat ainoastaan harvoja matkustajia tiellänsä vainioiden poikki: kunnioitettavan, totisen ja ijäkkään parikunnan, joka näytti olevan lahkolais-pappi vaimonsa kanssa; neljäntoista vuotiaan tytön, joka talutti seitsemän vuotiasta poikaa kädestä; kaksi rakastavaista, jotka nähtävästi olivat rakastajia ainakin Tom Bowles'in silmissä — sillä kun hän näki heidän huolettomina kulkevan ohitse, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi. Vielä kun he olivat menneet sivutse, näki Kenelm hänen kasvoistansa, että hän vielä oli tuskainen; huulet olivat suljetut ja suupielet alaspäin vedetyt.

Samassa koira juoksi heitä vastaan haukkuen — pommerilainen, pitkäkuonoinen ja pystykorvainen koira. Se taukosi haukkumasta, kun se tuli Kenelmin tykö, haisteli hänen housujansa ja heilutti häntäänsä.

"No ihme kumma," huudahti Kenelm, "se on tinalippaalla varustettu koira! Missä isäntäsi on?"

Koira näytti ymmärtävän kysymystä, sillä se käänsi päätänsä, ikäänkuin antaaksensa merkin, ja Kenelm näki ison lehmuksen alla, vähän matkaa tieltä, miehen istuvan kirja kädessä, nähtävästi piirtäen maisemakuvaa.

"Tulkaa tätä tietä," sanoi Kenelm Tomille. "Minä näen tuolla vanhan tuttavan. Te tulette häneen mielistymään." Tomin ei tehnyt mieli tällä hetkellä tutustua kenenkään kanssa, mutta hän seurasi Kenelmiä nöyrästi.

YHDEKSÄS LUKU.

"Niinkuin näette, on kohtalo määrännyt, että meidän taas pitää tapaaman toisiamme," sanoi Kenelm ja istui mukavaan asentoon kuljeksivan laulajan viereen ja kehoitti Tomia tekemään samoin. "Mutta te näytte runonsepittämisen ohessa harjoittavan piirustustaidettakin. Te piirustatte teidän nimittämänne luonnon mukaan?"

"Ja löydättekö yhtä vähän piirustuksessa kuin runonsepittämisessä sen totuuden, jota olen koettanut teidän vastahakoisiin korviinne huutaa — sen totuuden, että luonnolla ei ole mikään muu ääni kuin se, jonka vuodatamme siihen omasta sielustamme? Minä panisin vetoa siitä että se kuva, jota nyt piirrätte, ennemmin on koe ilmoittaa joku tunne teidän mielessänne, kuin koe esittää sen piirteitä sellaisina kuin ne jokaiselle katsojalle näyttäyvät. Sallikaa minun itse päättää olenko oikeassa."

Hän katseli tätä lausuessaan piirustuskirjaa. On usein vaikea henkilön, joka ei itse ole taideniekka tai taiteentuntija, päättää onko lyijykynällä piirretty kuva mestarin tekemä vaiko vaan taiteen-harrastajan piirtämä. Kenelm ei ollut taideniekka eikä taiteentuntija, mutta sen hän kuitenkin huomasi tästä kuvasta, että piirtäjä oli ottanut jonkun määrän piirustustuntia hyvän opettajan edessä. Tämä oli kuitenkin kylläksi antaaksensa hänelle kuvan hänen perustelmiinsa.

"Minä olin oikeassa," huudahti hän riemullisesti. "Tältä kukkulalta on kaunis näkö-ala yli kaupungin, niittyjen ja virran, joita laskeuva aurinko valaisee; sillä auringon lasku, samoin kuin kultaus, yhdistää epäsointuisia väriä ja sovittaa ne toisiinsa yhdistäessään ne. Mutta minä en teidän piirustuksessanne näe mitään tästä kuvaelmasta. Mitä näen, on minulle vallan outoa."

"Se näköala, jota te tarkoitatte, on kieltämättä hyvin kaunis," sanoi laulaja, "mutta ainoastaan Turner tahi Claude voisivat sitä kuvata. Minun taitoni ei riitä tällaisen maiseman kuvaamiseen."

Kenelm näki kaukana pienen yksinäisen tytön, joka viskasi jotain ilmaan (hän ei voinut eroittaa mitä se oli) ja tavoitti sitä kiinni, kun se putosi alas. Tyttö näytti seisovan kukkulan äärimmäisellä huipulla ja kuvastui rusottavia pilviä vasten, jotka kokoontuivat laskeuvan auringon ympärille; alhaalla näkyi epäselvästi iso kaupunki. Kuvauksessa kaupunki oli vieläki epäselvempi, koska se vaan muutamilla paksuilla viivoilla oli esitelty; mutta lapsen vartalo ja kasvot olivat selvät ja miellyttävät. Sen yksinäisyydessä oli jotakin erinomaisen tunteelle käypää, sen iloinen leikki ilmoitti puhdasta iloa.

"Kuinka voitte näin kaukaa eroittaa tytön kasvoja?" kysyi Kenelm, kun laulaja oli piirrustuksensa valmistanut ja, katseltuansa sitä, pani kirjan kiinni ja kääntyi Kenelmiin iloisesti nauraen. "Kuinka voitte nähdä, että tuo esine, jota hän hiljan on viskannut ylös ja taas tavoittanut, on kukkasista tehty pallo? Tunnetteko lasta?"

"En ole milloinkaan tyttöä nähnyt ennenkuin tänä iltana; mutta minun täällä istuessani, juoksi hän yksin minun ympärilläni ja sitoi seppeleitä voikukista, joita hän oli tienvarrelta poiminut; ja tätä tehdessänsä lauloi hän muutamia somia kehtolauluja. Ymmärrättehän, että minä ihastuin kun kuulin hänen laulavan, ja kun hän tuli likelle minua, puhuttelin minä häntä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän kertoi minulle, että hän oli orpo ja että hän asui hyvin vanhan miehen luona, joka oli kaukaista sukua hänelle, oli ennen kauppaa tehnyt, mutta nyt asui kapean kadun varrella keskellä kaupunkia. Mies oli hyvä tytölle ja kun hänen ikänsä ja kivulloisuutensa takia täytyi olla kotona, antoi hän tytön kesällä juosta niityillä leikkimässä. Tytöllä ei ollut yhtään samanikäistä leikkikumppania. Hän sanoi ei pitävänsä toisista tytöistä naapuristossa, ja ainoa pieni tyttö, jota hän koulussa rakasti, oli korkeampaa säätyä, eikä saanut hänen kanssansa leikkiä, sentähden hän tuli ulos leikkimään yksinänsä; ja hän sanoi ettei hän tarvitsekaan muuta seuraa niin kauan kuin aurinko paistaa ja kukkaset tuoksuvat."

"Kuuletteko tätä, Tom? Koska tulette Luscombessa asumaan, niin hakekaa tuon pienen kummallisen tytön seuraa ja olkaa ystävällinen häntä kohtaan, Tom, minun tähteni."

Tom ei vastannut mitään, vaan laski ison kätensä Kenelmin käteen; mutta hän katseli tutkivaisesti laulajaa, mielistyi hänen ääneensä ja kasvonsa luonnolliseen sulouteen ja siirtyi lähemmäksi häntä.

Laulaja pitkitti: "Tytön puhuessa minun kanssani, otin ajattelematta kukkaisseppeleet hänen kädestään ja kokoilin ne palloksi, tietämättä mitä tein. Hän näki mitä olin tehnyt, ja sen sijaan, että hän olisi soimannut minua siitä, että olin pilannut hänen kauniit seppeleensä, jota olisin ansainnut, tuli hän iloiseksi nähdessänsä, että olin käärinyt ne kokoon uudeksi leikkikaluksi. Hän riensi pois pallo kädessä ja heitteli sitä juosten eteenpäin, kunnes hän saapui kukkulan huipulle; silloin minä aloitin piirrustustani."

"Ovatko nämä viehättävät kasvot, jotka olette piirtänyt, tytön kasvojen näköiset?"

"Eivät ole; ainoastaan osaksi. Minä ajattelin toisia kasvoja piirtäessäni, mutta ne eivät ole näiden kasvojen näköiset; tämä pää on niitä kyheitä, joita sanomme 'haave-päiksi', ja aikomukseni oli tehdä siitä toinen selitys ajatukseen, josta juuri olin sepittänyt runon, kun lapsi tuli näkyville."

"Minä olen laulanut," sanoi Tom, allapäin, "ja kuulisin mieleltäni tämän herran laulavan."

"Mutta minä en osaa näitä värssyjä, joita vasta sepitin, niin hyvin, että voisin laulaa niitä; siinä on kyllä, että osaan lausua ne." Laulaja oli hetken aikaa ääneti, ikäänkuin muistutellaksensa jotakin, ja sitten hän kauniilla ja selvällä sekä erinomaisen puhtaalla äänellään lausui seuraavat värssyt liikuttavalla ja vaihtelevalla äänen värähdyksellä, jota ei kukaan voi käsittää ainoastaan lukemalla niitä:

Tyttö pieni seisoi
Kadun kulmassa,
Kukkasia kaupan
Häll' on korissa.
Ohikulkeville
Tarjoo aarteitaan,
Kaikenikäisille
Suloruusujaan.
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.
Lontoon elämä on vilkas,
Kenpä huomaa kukkia.

Yks' on liian vakaa,
Toinen hilpeä;
Täll' on kova kiire,
Tuoll' ei penniä.
Kukat toukokuussa
Tavalliset on;
Huomaamatta jäävät
Suuren joukkion.
Kehnosti siis kauppa sujuu
Lontoon kivikaduilla;
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.

Kun runoilija oli päättänyt runonsa, hän ei odottanut mieltymyksen osoituksia, eikä ujosti luonut silmiänsä alas, niinkuin enimmät ihmiset tekevät kun omia runojansa lukevat, vaan huudahti epätoivossa, suoraan arvostellen taidettansa korkeammaksi kuin kuulijoitansa:

"Minä näen suureksi surukseni, että piirrän paremmin kuin runoja sepitän. Voitteko," lisäsi hän Kenelmiin kääntyen, "edes ymmärtää mitä runoni tarkoittaa."

Kenelm : "Minä otaksun, että ystävämme kukanmyyjällänsä tarkoittaa ei ainoastansa runoutta, vaan hänen kaltaistansa runoutta, joka runous ei nyky-aikana muodissa ole. Minä kehitän hänen aatettansa, ja hänen pieni kukanmyyjänsä minusta kuvaa luonnollista totuutta tahi kauneutta, josta emme, kansakkaisten katujen teeskennellyissä oloissa eläen, maksaisi penniäkään, kiire kun aina on."

"Selittäkää sitä kuinka mielitte," sanoi laulaja, nauraen ja huo'aten yhtä haavaa; "mutta minä en ole sanoilla ilmoittanut, mitä tarkoitin, läheskään niin hyvin, kuin ilmoitin sen piirustuskirjassani."

"Ajatukseni kuva piirustuksessa, olkoon se runous tahi mikä tahansa, ei ole yksin väkirikkailla kaduilla — tyttö seisoo viheriän kukkulan huipulla, kaupunki on epäselvänä alapuolella häntä, ja hän leikkii, ajattelematta rahoja ja ohikulkevia, niillä kukilla, jotka hän on poiminut — mutta leikkiessänsä hän viskaa ne taivasta kohti ja seuraa niitä silmät taivasta kohti."

"Hyvä!" mutisi Kenelm — "hyvä!" Sitten hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, lisäsi hiljaa: "Suokaa anteeksi mitä hiljan puhuin teille paistista. Mutta myöntäkää, että olen oikeassa — se, jota te sanotte luonnonmukaiseksi kuvaukseksi, on vaan teidän oman ajatuksenne kuvaus."

KYMMENES LUKU.

Kukkapallolla leikkivä lapsi oli kadonnut kukkulalta; rusottavat pilvet olivat hävinneet taivaanrannalta ja laskeutuneet kaduille ja pimeys peitti jo maan kun nuo kolme miestä saapuivat tiheimpään osaan kaupunkia. Tom pyysi Kenelmin tulemaan hänen kanssansa sedän luokse, jossa hän lupasi hänelle sydämelliset tervetulijaiset, sängyn ja pöydän, mutta Kenelm epäsi tulemasta. Hän oli vakuutettu siitä, että olisi Tom'ille paras tänä iltana olla yksin omaistensa kanssa, mutta hän ehdoitteli sen sijaan, että he viettäisivät seuraavan päivän yhdessä, ja lupasi tulla eläinlääkärin tykö aamulla.

Kun Tom erosi heistä setänsä portin luona, sanoi Kenelm laulajalle: "Minä oletan, että te ai'otte johonkin ravintolaan mennä — saanko tulla teidän kanssanne? Me voimme syödä illallista yhdessä ja minun tekisi mieli kuulla teidän puhuvan runoudesta ja luonnosta."

"Teidän ehdoituksenne on minulle hyvin mieleen; mutta minulla on ystäviä tässä kaupungissa, joiden luona minä tavallisesti asun, ja he odottavat minua. Ettekö näe, että olen toisessa puvussa nyt? Täällä en ole tunnettu 'kuljeksivana laulajana!'"

Kenelm katseli toisen pukua, ja nyt vasta hän huomasi eroituksen. Tämä puku oli kuitenkin tavallansa kaunis; se oli sellainen, jommoista herrat korkeimmasta säädystä tavallisesti käyttävät maalla, muhkea, uusi ja täydellinen hamaan leveihin kenkiin pauloineen ja solkineen.

"Minä pelkään," sanoi Kenelm vakaasti, "että teidän pukunne muutos ilmoittaa niiden kauniiden tyttöjen läheisyyttä, joista puhuitte kerta ennen tavatessamme toisiamme. Darwinin opin mukaan luonnollisesta valinnasta suosii Jenny Wren ja hänen sukunsa hienoa höyhenpukua, vaikka tosin sanotaan, että komeilla höyhenillä varustetut linnut harvoin ovat hyviä laulajia. Kilpailijoille on hyvin ikävää, että te omistatte molemmat nämä ominaisuudet."

Laulaja nauroi: "Minun ystäväni talossa on ainoastaan yksi tyttö — hänen veljensä tytär; hän on hyvin vaatimaton ja vaan kolmentoista vuoden vanha. Mutta minulle on vaimoväen seura, olkoot he rumat tahi kauniit, ehdottomasti välttämätöntä; ja minä olen nyt monta päivää kuljeksinut ympäri nauttimatta tätä, jotta tuskin voin sanoa teille kuinka ajatukseni ikäänkuin pudistivat tomun päältänsä kun taas olin lähellä —"

"Hameita," keskeytti Kenelm. "Olkaa varoillanne. Minun hyvä ystäväni, jonka seurassa nyt matkustan, on itse vakainen varoitus hamevaltaa vastaan, jota minä toivon voimani hyväkseni käyttää. Hänellä on kova suru, mutta siitä olisi voinut tulla pahempaakin, kuin surua. Ystäväni aikoo jäädä tähän kaupunkiin. Jos tekin tänne jäätte, niin käykää joskus häntä katsomassa. Se tekisi hänelle hyvää, jos te voitte viekoitella häntä todellisesta elämästä runouden yrttitarhoihin, mutta te ette saa laulaa ettekä puhua hänelle rakkaudesta."

"Minä kunnioitan kaikkia rakastajia," sanoi laulaja tunnokkaalla äänellä, "ja mielelläni minä koettaisin ilahduttaa tai lohduttaa teidän nuorta ystäväänne, jos voisin; mutta minä olen luvannut muualle mennä, ja lähden Luscombesta — johon tulin raha-asiain tähden — jo ylihuomenna."

"Minun täytyy myöskin lähteä. Suokaa meidän ainaki pari tuntia huomenna nauttia teidän seuraanne."

"Mielelläni siihen suostun; kello kahdestatoista auringon laskuun saakka minä aion kuljeksia ympäri — tyhjäntoimittajana. Jos te molemmat tahdotte tulla kanssani, niin olen hyvin mielissäni. Se on siis päätetty! Hyvä, minä tulen teidän luoksenne ravintolaan huomenna kahdentoista aikana; ja minä kehoitan teitä hakemaan yösijaa tuossa vastapäätä meitä olevassa ravintolassa, jonka nimi on Kultainen Karitsa. Olen kuullut että siellä matkustajia hyvin kohdellaan ja että siellä on hyvät passarit."

Kenelm huomasi, että laulaja tahtoi hänestä erota, ja käsitti vallan hyvin sen seikan, että laulaja, joka ei tahtonut nimeänsä ilmoittaa, ei sanonut missä se perhe asui, jonka vieraana hän oli.

"Vielä sana!" sanoi Kenelm. "Teidän ystävänne tahi hänen vaimonsa voi varmaankin hankkia tiedon siitä missä tuo pieni tyttö ja vanha mies asuvat, kun te kerrotte tytöstä. Jos siitä selkoa saatte, niin toivoisin, että matkakumppanini tutustuisi tytön kanssa. Tässä suhteessa ainakin hamevalta on oleva viatonta ja ilman vaaratta. Ja minä en tiedä mitään, joka voisi niin hyvin viihdyttää suurta, kiihkoista sydäntä, kuin Tomin on, joka vaikeroi kauhistavaa tyhjyyttä, ja asettaa sen myrskyjä sekä ohjata sitä puhtaihin ja jaloihin esineihin, kuin rakkaus pieneen lapseen."

"Minä en ole mikään noita, mutta teidän kysymyksenne johdosta arvaan, että teillä itsellä on pieni lapsi. Sitä parempi; lapsi voi suojella teitä monesta onnettomuudesta. Muistakaa pientä tyttöä. Hyvää yötä!"

Kenelm astui Kultaisen Karitsan kynnyksen yli, sai itselleen huoneen, pesi itsensä, pyysi ruokaa ja söi innokkaasti kuin ainakin illallistansa; mutta kun tuo synkkämielisyys taas alkoi hänen mieltänsä vaivata, jonka hän niin omituisella tavalla oli selittänyt olevan väkeville ihmisille tavallisen, lähti hän ulos kaasulla valaistuille kaduille haihduttaaksensa suruisia ajatuksiansa.

Se oli iso, kaunis kaupunki — kauniimpi kuin Tor-Hadham sen kantta, että se sijaitsi laaksossa, jota metsäiset kukkulat ympäröivät, ja sen ohi kulki se kaunis joki, jonka mutkia me olemme nähneet sen vielä purona ollessa — kauniimpi senkitähden, että siinä oli uhkea katedraalikirkko, joka oli aukealla paikalla ja jonka ympärillä oli kunnianarvoisia, vanhoja rakennuksia, joissa asui pappeja tahi hiljaista aatelisväkeä, joka rakasti keski-ajan tapoja. Valtakatu vilisi väkeä; muutamat olivat matkalla kotiin päivän työstä, toiset, nuoremmat, kävelivät hiljakseen morsiamensa tahi omaistensa kanssa, tahi kulkivat käsikädessä nuorina miehinä tai kihlaamattomina tyttöinä. Kenelm kulki tätä katua pitkin hajamielisenä. Hän kääntyi oikealle ja tuli katedraalikirkon lähelle. Siellä oli hiljaista ja autiota. Tämä yksinäisyys miellytti häntä ja hän kulki kauan aikaa katsellen kauniisen muotoon rakennettua kirkkoa, jonka tornit ja huiput kohosivat tummansinistä, tähdikästä taivasta kohti.

Sitten hän miettiväisenä astui edelleen ja tuli kapeille kaduille, joissa puodit olivat suljetut, mutta monet ovet olivat auki ja kynnyksillä seisoi työmiehiä tupakoiden, vaimot istuivat portailla puhellen keskenänsä, ja telmääväiset lapset leikkivät tai tappelivat kadunkulmissa. Tämä näkö ei näyttänyt englantilaisen pyhäpäivän rauhallista puolta sen miellyttävimmältä ja kauniimmalta kannalta. Kenelm kulki joutuisammin edelleen; hän tuli leveämmälle kadulle, johon kirkas valo häntä houkutteli. Tultuansa lähemmäksi valaistua paikkaa, näki hän, että valo tuli gin-palatsista, jonka mahogny-puiset ovet au'aistiin ja suljettiin ehtimiseen, väkeä kun alinomaan tuli ja meni. Tämä rakennus oli kauniin minkä hän oli nähnyt kaupungissa, kirkon jälkeen.

"Uusi sivistys vastoin vanhaa," jupisi Kenelm. Samassa käsi pantiin julkealla tavalla hänen käsivarrellensa. Hän katsoi alaspäin ja näki nuoret kasvot, joista kuitenkin nuoruuden vienous oli kadonnut; ne näyttivät jäykiltä ja kuihtuneilta ja ruso niissä ei ollut luonnon antama lahja.

"Hyvä!" sanoi Kenelm suruisella äänellä ja loi säälivän katseen puhujaan — "hyvä. Oi, sisar parka! Jos sääliväisyys on hyvyys, kukapa voi teitä katsella olematta hyvä?"

Tyttö päästi irti Kenelmin käden ja matkustaja kulki edelleen. Vaan tyttö seisoi hetken aikaa tuijottaen häneen kunnes hän katosi näkyvistä; sitten tyttö peitti silmänsä kädellään, kääntyi takaisin ja, kun hän meni gin-palatsin ohitse, tarttui kovempi käsi häneen. Hän työnsi äkäisesti käden pois ja lähti suoraan kotiin. Kotiin! onko se oikea sana? Sisar parka!

YHDESTOISTA LUKU.

Kenelm oli nyt kaupungin syrjässä ja virran rannalla. Vähän matkaa oli vielä pieniä, kurjia rakennuksia joen rannalla, mutta nämä loppuivat lähempänä siltaa ja hän kulki avaran torin poikki ja tuli taas valtakadulle. Kadun toisella puolella oli pitkä rivi huvilan-kaltaisia rakennuksia, joiden alapuolella oli virtaan saakka ulottuvia puutarhoja.

Katu oli vallan hiljainen ja autio. Tähän aikaan väki oli mennyt kotia. Huvilain puutarhoissa kasvavain kukkien suloinen tuoksu kohosi tähdikästä taivasta kohti. Kenelm seisahtui hengittääksensä tätä, ja kun hän sitten loi silmänsä ylös, jotka tähän asti olivat olleet alaspäin luodut, niinkuin miettiväisten ihmisten on tapa, näki hän lähimmäisen huvilan balkongilla joukon hyvin puettuja ihmisiä. Balkongi oli tavattoman iso ja avara. Sillä oli pieni pyöreä pöytä, jolla oli viiniä ja hedelmiä. Pöydän ympärillä istui kolme rouvasihmistä rottinkituoleilla ja sillä puolella, joka oli lähinnä Kenelmiä, istui mies. Tämän miehen, joka juuri kääntyi Kenelmiin päin, hän huomasi olevan laulajan. Hänellä oli vielä yllänsä tuo omituinen puku, ja hänen kasvoinsa sävy ja tuuhea tukka sekä parran väri ja muoto olivat tavallista kauniimmat, kun tähdet ja hiljan noussut kuu loi häneen lempeän valonsa. Naiset olivat iltapuvussa, mutta Kenelm ei voinut heidän kasvojansa eroittaa, sillä he istuivat laulajan takana. Kenelm meni hiljaa kadun yli ja asettui maatalon puutarhaa ympäröimässä aitauksessa olevan pylvään taakse, josta hän hyvästi näki balkongille, mutta itse hän ei näkynyt. Tällä hänellä ei muuta tarkoitusta ollut kuin huvittaa itseänsä. Koko tämä pieni seura oli hänestä hyvin romantillinen, ja hän seisoi siinä ikäänkuin taulua katsellen.

Nyt hän näki, että yksi noista kolmesta naisista oli vanha; toinen oli noin kahdentoista vuotias tyttö; kolmas näytti olevan kahdeksankolmatta vuoden vanha. Hän oli komeammasti puettu kuin toiset kaksi naista. Kaulassa hänellä oli hohtavia jalokiviä; ja kun hän käänsi kasvonsa kuuta kohtaan, näki Kenelm, että hän oli erinomaisen kaunis — hänen kauneutensa oli sitä ihastuttavaa laatua, joka viehättää runoilijaa tahi taideniekkaa — hiukan sitä laatua kuin Rafaelin Fornarina.

Nyt näkyi avonaisessa ikkunassa tanakkavartaloinen, lihava, keski-ikäinen mies, joka näytti perheenisältä ja varakkaalta rahamieheltä. Hän oli kaljupää, punakka ja parrakas.

"Kuulkaas," sanoi hän hiukan murteellisesti, mutta kuuluvalla, selkeällä äänellä, jonka Kenelm selvään kuuli, "eikö jo ole aika tulla sisään?"

"Älä ole noin ikävä, Frits," sanoi kaunis nainen, puoleksi ynseällä, puoleksi leikillisellä äänellä ja tavalla, jolla vaimot kohtelevat ikäviä aviomiehiä, joita he akkavallan alla pitävät. "Teidän ystävänne on koko illan ollut niin jörö ja vasta nyt, kun kuu nousi, on hän alkanut tulla hauskaksi."

"Kuu tekee aina hyvän vaikutuksen runoilijoihin ja muuhun hulluun väkeen," sanoi kaljupää mies nauraen. "Mutta minä en tahdo pientä hoidokastani kipeäksi taas, kun hän vasta on parantunut — Annie, tulee sisään."

"Te olette ymmärtäväinen, äitini," sanoi kaljupää mies; "ja enchren pelaaminen on kaikissa tapauksissa varmempi kuin haaveksiminen kylmässä ilta-ilmassa."

Hän pani käsivartensa hellästi vanhan rouvan vyötäisten ympärille, sillä rouvan oli vaikea liikkua.

"Mitä teihin kahteen hellätuntoiseen, kuun ihailijaan tulee, niin annan teille kymmenen minuuttia — ei enempää, muistakaa se!"

Balkongilla oli nyt vaan kaksi henkilöä — laulaja ja kaunis nainen. Ikkuna oli suljettu ja osaksi peitetty musliini-uutimella, mutta Kenelm taisi kuitenkin luoda silmäyksen huoneesen. Hän näki että huone, jota valaisi lamppu, joka seisoi keskilaattialla olevalla pöydällä, ja siellä täällä olevat kynttilät, oli komeasti sisustettu, mutta ei englantilaiseen tapaan. Hän näki muiden muassa, että katto oli maalattu ja että seinillä ei ollut tapettia, vaan ne olivat maalatut paneleihin, joiden välillä oli arabeski-pylväät.

"He ovat ulkomaalaisia," ajatteli Kenelm, "vaikka mies puhui hyvin englannin kieltä. Sentähden he pelaavat enchreä pyhä-iltana, ikäänkuin se ei olisi väärin tehty. Miehen nimi on Frits. Oh, nyt arvaan — he ovat saksalaisia, jotka ovat asuneet Amerikassa, ja runoilija sanoi, että hän oli Luscombessa raha-asioilla. Hänen isäntänsä on epäilemättä kauppias, ja runoilija on jonkun kauppahuoneen palveluksessa. Sentähden hän pitää nimensä salassa ja pelkää tulevan ilmi, että hän käyttää jouto-aikaansa toimiin, jotka eivät hänen virkaansa sovellu."

Kenelmin tätä ajatellessa oli nainen nostanut tuolinsa lähelle laulajaa ja puhui hänen kanssansa hyvin vakaasti, mutta niin hiljaa ettei Kenelm mitään kuullut. Hänen käytöksestään ja miehen katseesta Kenelm kuitenkin arvasi, että hän puhui soimaavalla äänellä, jota mies koetti vastustaa. Sitten mies puhui, hänkin kuiskaten, ja nainen käänsi hetkeksi kasvonsa pois — sitten hän ojensi kätensä ja laulaja suuteli sitä. Näitä kahta olisi tällä hetkellä voinut luulla rakastavaisiksi; ja leuto ilta, kukkaisten tuoksu, hiljaisuus ja yksinäisyys, tähdet ja kuunvalo, kaikki mikä heitä ympäröi hengitti rakkauden ilmaa. Mies nousi nyt ja nojasi balkongin yli, käsi poskella ja katseli jokeen. Nainenkin nousi ja nojasi hänkin balkongin yli ja hänen mustat hiuksensa miltei koskeneet miehen ruskeihin kutriin.

Kenelm huokasi. Oliko se kateudesta, sääliväisyydestä, pelvosta? En tiedä; mutta hän huokasi.

Hetken aikaa vaiti oltuansa sanoi nainen, hiljaisella, mutta tällä kertaa ei niin matalalla äänellä, ettei Kenelm sitä kuullut:

"Lausukaa nuo värssyt minulle vielä kerta. Minun täytyy muistaa joka sana niistä, kun te olette pois mennyt."

Mies pudisti päätänsä ja vastasi, mutta niin hiljaa ettei Kenelm kuullut mitään.

"Sepittäkää nuotti niihin," sanoi nainen; "ja kun ensi kerta tulette tänne, laulan minä ne. Minä olen jo miettinyt päällekirjoituksen niille."

Laulaja käänsi päätänsä ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. He katselivat kauan toistensa silmiin ja sitten mies vetäytyi syrjälle ja kasvot käännettyinä virralle päin lausui hän erinomaisen sointuvalla äänellään seuraavat rivit:

Virran reunall' istuessa
Suloa illan ihaillen,
Näemme veteen kuvastuvan
Taivaan tuhattähtisen.
Tuuli leyhkää,
Aallot väikkyy,
Taivas, tähdet katoaa;
Hairaus kaikk' oli vaan.

Taivahan ja meidän välill'
Pilvi paksu leviää.
Virran pinnalt' valo taivaan
Samalla myös häviää.
Kuiskaos hiljaa:
"Anteeks' anna!"
Silloin valo loistoisa
Virran kalvoon palajaa.

Kun hän oli lopettanut, kasvot yhä pois käännetyt, niin nainen ei kuiskannut "anna anteeksi," eikä halannut häntä; mutta hän laski, ikäänkuin vastustamattoman vaiston kehoituksesta, kätensä hiljaa miehen olkapäälle.

"Se oli meidän suojelusenkelimme ääni, Amelie. Se tuli oikeaan aikaan.
Mennään sisälle."

KAHDESTOISTA LUKU.

Varhain seuraavana aamuna Kenelm kävi Tomin sedän kodissa. Se oli kunnollinen ja arvollinen koti ja osoitti että sen omistaja oli hyvissä varoissa. Eläinlääkäri itse oli sivistynyt mies ja oli nähtävästi saanut huolellisemman kasvatuksen, kuin hänen vertaisensa tavallisesti saavat; hän oli leskimies ja lapseton ja ijältänsä kuuden- tai seitsemänkymmenen paikkeilla; hän asui yhdessä sisarensa kanssa, joka oli naimaton vanha neiti. He rakastivat nähtävästi Tomia ja iloitsivat siitä, että hän jäisi heillä asumaan. Tom itse näytti surulliselta mutta ei kolkolta, ja hän kävi iloiseksi kun hän näki Kenelmin. Tämä omituinen mies koetti olla niin hauska ja niin paljon muiden ihmisten kaltainen kuin taisi puhuessansa vanhan miehen ja vanhan neiden kanssa ja kun hän sanoi jäähyväiset, käski hän Tomin tulla hänen luoksensa ravintolaan puoli yhden aikana, viettääksensä päivää hänen ja laulajan seurassa. Sitten Kenelm palasi Kultaiseen Karitsaan ja odotti siellä ensimmäistä vierastansa, laulajaa.

Tämä runottarien palvelija saapuikin juuri kahdentoista aikana sinne. Hänen kasvonsa olivat tavallista vähemmän iloiset ja loistavat. Kenelm ei maininnut mitään siitä tapauksesta, jonka hän oli nähnyt, eikä hänen vieraansa näyttänyt aavistavankaan, että Kenelm oli sitä nähnyt, tahi että hän oli lausunut nuo varoittavaiset sanat.

Kenelm : "Minä olen käskenyt ystävääni, Tom Bowles'ia, tänne vähän myöhemmin, sillä toivon, että te olisitte hänelle hyödyksi, ja sitä tarkoitusta varten minä ehdoittelisin millä tavalla: —"

Kenelm : "Te tiedätte etten ole runoilija, ja ylipäänsä minä en pidä suuressa arvossa runonsepitystä ainoastaan ammattina."

Kenelm : "Mutta minä suuresti kunnioitan runoutta inspirationina. Minä kunnioitin teitä kun te eilen illalla piirsitte ja puhuitte innostuneena ja painoitte sydämeeni — ikipäiviksi, toivon minä — tuon pienen lapsen kuvan, joka seisoo valoisalla kukkulalla, korkealla ihmishälinän yläpuolella, jossa se viskasi kukkapalloansa taivasta kohti, silmät taivaasen nostettuina."

Laulajan kasvot kävivät punaisiksi ja hänen huulensa vapisivat; hän oli hyvin herkkä kiitokselle, niinkuin enimmät laulajat ovat.

Kenelm jatkoi: "Minä olen kasvatettu realisessa koulussa, ja minä olen tyytymätön realismiin, sentähden ettei realismissä kouluna katsottuna ole totuutta. Siinä on ainoastaan osa totuudesta, ja kylmin ja kovin osa päälle päätteeksi, ja se joka lausuu osan totuudesta ja salaa loput, hän valehtelee."

Laulaja (viekkaasti): "Valehteleeko arvostelija, joka sanoo minulle: 'Laulakaa paistista, sillä ruokahalu on todellinen jokapäiväisen elämän ehto, mutta älkää laulako taiteesta ja kunniasta ja rakkaudesta, sillä ihminen tulee vallan hyvin jokapäiväisessä elämässä aikaan ilman näitä'?"

Kenelm : "Kiitoksia tästä nuhteesta. Minä tyydyn siihen. Epäilemättä minä lausuin valheen — se on, jos minä täyttä totta tätä tarkoitin; ja jos en sitä tehnyt, niin —"

Kenelm : "Aivan oikein. Minä lähdin matkoilleni välttääkseni petollista valhetta, ja aloin huomata, että itse olen valhe. Mutta minä kohtasin äkkiä teidän, niinkuin poika, joka on väsynyt kieliopin lukemiseen, äkkiä löytää hauskan runon tahi kuvakirjan ja huomaa ajatuskykynsä selvenevän. Minun on teitä kiittäminen paljosta, te olette tehnyt minulle paljon hyvää."

"Se on mahdollista, mutta te olette minulle näyttänyt kuinka itse luonnon realismi saa värin ja hengen ja sielun, kun sitä sen ideaaliselta tai runolliselta puolelta katsotaan. Ne sanat, jotka te lausutte tai laulatte, eivät juuri tee minulle hyvää, mutta ne herättävät minussa ajatuksia, joita koetan toteuttaa. Paras opettaja on se, joka ennen antaa neuvoja kuin pitää pitkiä esitelmiä, ja herättää oppilaassaan halun itse opettaa itsensä. Sentähden, oi laulaja, pitäköön arvostelija teidän laulujanne mimmoisina tahansa, minua ilahduttaa muistaa, että sanoitte mielellänne tahtovanne alituisesti laulaen kulkea maailman läpi."

"Suokaa anteeksi; te unohdatte että lisäsin: 'jos elämä aina olisi nuori ja jos olisi ikuinen kesä'."

"Sitä en unohtanut. Mutta, vaikka nuoruus ja kesä lakastuvat teiltä, niin jätätte kuitenkin nuoruuden ja kesän jälkeenne missä vaan kuljette — sydämiin, joita paljas realismi tekisi ainaiseksi vanhoiksi ja jotka tykyttäisivät hitaasti pilvisen taivaan alla, jolla ei olisi aurinkoa eikä tähtejä; minä pyydän teitä sentähden muistamaan kuinka ihana laulajan kohtalo on — te voitte viettää elämänne sopusoinnussa laulunne kanssa ja, niinkuin lapsenne teki, viskata kukkanne taivasta kohti, silmät taivaasen kohoitettuina. Ajatelkaa tätä kun puhutte surevan ystäväni kanssa, niin te'ette hänelle hyvää, samoin kuin olette minulle tehnyt, ymmärtämättä kuinka ihminen, joka etsii kauneutta, niinkuin te, voi viedä meitä mukaansa matkallansa, niin että mekin alamme kauneutta hakea ja huomaamme kedon kukkia, joita emme ennen ole nähneet."

Tom tuli nyt pieneen huoneesen, jossa miehet istuivat, ja nämä kolme miestä menivät ulos, kulkien oikosinta tietä kaupungista vainioille ja metsiin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Lieneekö laulaja ihastunut siitä, että Kenelm häntä kiitti, tahi ei, sitä emme tiedä, mutta hänen puheensa tänä päivänä oli niin viehättävä, että Tom vallan oli ihmeissään ja Kenelm lausui vaan väliin jonkun sanan, jonka tarkoitus oli saattaa laulajaa pää-asiasta puhumaan.

Puhuttiin ulkonaisista asioista, luonnonesineistä — sellaisista, jotka huvittavat lapsia ja miehiä, mitkä, niinkuin Tom Bowles, ovat tottuneet katselemaan heitä ympäröiviä esineitä enemmän sydämen kuin sielun silmillä. Tämä vaeltaja tunsi hyvin lintujen ja hyönteisten ja muiden eläinten tapoja ja kertoi huvittavia tarinoita niistä omituisella, osaksi leikillisellä, osaksi juhlallisella, tavalla, joka suuresti viehätti Tomia, saattoi häntä nauramaan ja väliin tuotti kyyneleitä hänen suuriin sinisiin silmiinsä.

He söivät päivällistä tien varrella olevassa ravintolassa, ja päivällinen oli iloinen; sitten he hitaasti lähtivät takaisin. Sen mukaan kuin päivä pimeni, heidän puheensa kävi totisemmaksi, ja Kenelmkin otti puheesen osaa. Tom kuunteli äänettömänä — yhä ihastuneena. Kun vihdoin tulivat kaupungin näköisälle, päättivät he levätä vähän aikaa pienessä pensastossa, jossa maa oli pehmeä ja sammalta kasvava ja jossa kukat suloisesti tuoksuivat.

Heidän ollessansa pitkällänsä nurmikolla ja lintujen laulellessa iltalaulujansa puiden oksilla, tahi hypellessä pelvotta heidän ympärillänsä nurmikolla iltaruokaa haeskellen, sanoi vaeltaja Kenelmille: "Te sanoitte ett'ette ole runoilija, mutta minä olen varma siitä, että teillä on runollinen katsantotapa; te olette varmaankin kirjoittanut runoja?"

"Minä olen, kuten jo ennen teille sanoin, kirjoittanut ainoastaan koulurunoja kuolleilla kielillä; mutta minä löysin tänä aamuna matkalaukustani runon, jonka eräs koulukumppanini on kirjoittanut, ja minä pistin sen lakkariini lukeakseni sen teille. Se ei ole sellainen kuin teidän runonne ovat, jotka nähtävästi vallan itsestään kumpuavat teidän sielustanne, eivätkä ole toisten runoilijain jälittelemistä. Nämä värssyt on eräs skotlantilainen kirjoittanut ja ne ovat vanhain ballaadien tapaiset. Sanat eivät ole itsessään mistään arvosta, mutta aatteessa on jotain, joka minusta oli omituista ja teki niin syvän vaikutuksen minuun että päätin kopioida runo itselleni, ja tämä jäljennös on tavalla tahi toisella joutunut lehtien väliin yhteen niistä kahdesta kirjasta, jotka otin mukaani kotoa."

"Väärin arvattu! Molemmat ovat filosoofisia kirjoja ja kuivia kuin luut. Tom, sytyttäkää piippunne, ja te, sir, nojatkaa mukavasti kyynärpäätä vasten; saan ilmoittaa, että ballaadi on pitkä. Kärsivällisyyttä tarvitaan."

"Miks' torille väkeä kokoontuu
Kun tähdet tuikkivat viel'?"
"On juhlapäivä kun roviolla
Noita-akka poltetaan siell'."

"Miks' sai hän tuomion sellaisen —
Laihon tuleenko pisti hän,
Vai ryöstikö haudan hän noituen,
Tai äidiltä pienoisen?"

"Ei sellaiset rikokset olleetkaan,
Hän sairaita hoiteli,
Ja armoo saarnasi syntisill'
Ja köyhiä autteli.

"Vaan Roomasta tullut pyhä mies
Keksi avulla kirjansa,
Ett' ihmetyöt hän toimitti
Petoksella ja valheella.

"Kosk' Clyden lordin hän vaimo ol',
Häntä kirkko ois armahtanut,
Jos varakas noituri-pyhimys tää
Ois syntinsä tunnustanut.

"Mutt' hiljaa, tulkaapas katsomaan
Sotureita ja munkkeja;
Tuoll' noita on valkeissa vaatteissa,
Pappi kelloll' ja kirjalla.

"Ja noita poltettiin roviolla;
Pappi menestyi vehkeissään.
Vaan noidalta poikanen eloon jäi
Clyden tiloja perimään.

"Ja poikanen kasvavi suureksi;
Hän ol' ko'okas ja väkevä,
Ja purjehti selkiä pohjolan
Sekä etelän meriä.

"Lord Ronald kera morsion kummallisen
Kotimaahansa palajaa:
Joka moista mielii suudella
Ei pelkuri olla saa.

"Tään morsion silmät ne säihkyivät
Kuni väijyvän tiikerin;
Ja pöydän päähän kun istuu hän
Niin vapisee rohkeinkin.

"Ja ääni kuin kiljuvan pedon on
Kun saaliin saa vainullen.
Ja katse on kolkko ja uhkaava
Kuin myrsky on syksyinen."

"Lord Ronald! Mies kosivi lempeä
Tai kultaa — kai rikas hän on?"
"Tääll' Clyden rannoilla ostakoon
Kuka mielii, morsion;

"Kyll' tavaraa on mun morsiollain
Vaikk' ei penniä taloon hän tois,
Jos silmillä mun häntä katselisit
Hän kaunihin maailmassa ois!"

Ja kuninkaall' virkkasi piispa näin:
"Clyde on saatanan vallassa.
Ja veri tuon poltetun noidan viel'
Sykkii suonissa lapsensa.

"Lord Ronald on kotihin palajanut
Kera riivatun morsiamen,
Jonk' käsi kuin noidan on merkitty;
Sillä käärmeksi muuttuu hän.

"Kun skotlantilainen rakastuupi
Itämaisehen kummitukseen,
Niin autuutensa hän menettääpi
Joutuu ikuiseen kadotukseen.

"Kun myrkkyistä hedelmää kantava puu
Näin maahan kaadettiin,
Miks' juurineen ylös ei riistetty
Ja viskattu liekkeihin?"

Ja kuningas virkkoi:
"Oi pyhä mies, Sa viisaasti juttelet;
On kirkoll' rahaa, vaan mulla ei,
Hyvät Clyden on tilukset.

"Kun miehen noita lumonnut on
Pian loihdinta poistetaan.
Mä kutsutan luokseni molemmat
Tule sa heitä tuomitsemaan."

Lord Ronald tuli kuninkaan hovihin
Hänen kanssansa morsionsa.
Ja herrat kun tulleet ol' pilkkaamaan
He vapisivat pelvosta.

Ja piispa, vaikk' kirja ol' kädessä,
Oli vallan kuin kivettynyt.
Mutta kuningas yksin ei katsetta
Tään morsion säikähtynyt.

Hän lausui: "Ronald, sun kaltaisesi
Hän naipi vaan vertaisen.
Mitä sukua on tämä morsiosi,
Missä koti tään neitosen?

"Minkä huomenlahjan hän sulle toi,
Tai millä hän lumosi sun,
Kun kaunis ja urhokas ritari
Nai noidan näin riivatun?"

Ja herrat nauroi, mutt' morsian
Hän katseli vieraihin;
"Te vapisisitte, jos isäni
Nimen teille ma sanoisin.

"Vaikk' kultaa en tuonut sulhollein
Enkä nuoruuden suloutta;
Niin leski jos oisin, kyll' joukottain
Mulle tulisi kosioita.

"Mitä hartaimmin toivoo sydämessään,
Ja salaa Jumalalta,
Jota ei edes tohdi rukoillakaan,
Sen sulhoni multa saa.

"Jokainen nyt sydämensä tutkikoon,
Mitä enin hän halajaa;
Sitt' luokoon silmänsä minuun, niin
Lempisyntinsä nähdä saa."

Ja piispa ja herrat ja kuningaskin
Nyt toiveitaan miettivät.
Kun silmänsä loivat morsiameen,
Lempisyntinsä näkivät.

Ei noita nyt morsian ollutkaan,
Vaan kaunis kuin kukkainen.
Ja ääni, mi veren sai hyytymään,
Kuni laulavan leivosen.

Ja kaikki he morsioon rakastuivat,
Ja vihasivat sulhasta;
Nouss' tappelu, huudettiin: "Leskesi
Otan vaimoksein kohta ma."

Kun pimeys vaippansa levitteli
Yli maiden ja merien,
Niin kuului parkuna salista
Ja huutoja sotivien.

Kun päivä taas salihin paistavi,
Se on kolkko ja hämärä.
Ja piispa ol' kuolleena laattialla
Ja vaatteensa veressä.

Lord Ronald ol' kuolleen vieressä,
Pani tuppehen miekkansa.
Ja kuolon kalpeana virkkoi hän:
"Katsos, hän piti sanansa!

"Mun morsioni muille ma annan nyt,
Hän kaunis ei olekaan;
Kun lempisyntiän' katselen,
Ma näen nyt kuolleen vaan.

"Ma huomenlahjastaan huoli en
Sill' kuollut on toivoni.
Se papin verehen sammui, tuon,
Joka poltatti äitini!"

Lord Ronald yli laattian astuvi,
Ei kenkään hänt' estele.
Lord Ronald käy ovesta pihalle,
Ei kenkään hänt' katsele.

Ja morsiota, leskeä ylistettiin
Yli neitoja kaikkia.
Moni uhraa henkensä eestä tään,
Jopa sielunkin rauhansa.

Suo Herra, ett' mitä ei rukoilla voi
En milloinkaan toivoisi;
Ett' en milloinkaan ensi huolissan'
Lempisyntiän' näkisi!

Kun Kenelm oli päättänyt lukemisensa, katseli hän Tomin kasvoja, jotka olivat käännetyt häntä kohden; hänen suunsa oli auki, silmät hurjan näköiset, posket kalpeat ja kasvojen sävy ilmoitti sellaista korkeampaa pelkoa, jommoista kunnioitus ja kauhu yhteisesti herättää. Kun Tom jälleen tuli tunnoillensa, koetti hän puhua ja hymyillä, mutta ei kumpikaan onnistunut. Hän nousi äkkiä ja meni pois, hiipi tuuhean tammen suojaan ja nojasi sen runkoa vasten.

Laulaja katseli tutkivaisesti Kenelmiä, loi katseensa alas ja kasvot kävivät vallan punaisiksi.

"Skotlantilaiset ovat ajattelevaista rotua. Se skotlantilainen, joka kirjoitti tämän ballaadin, muisti varmaankin päivää, jolloin hän näki kauneutta rakastetun syntisen kasvoissa; mutta jos niin on, niin on selvä, että hänen katseensa on tästä hairauksesta vapautunut. Mennäänkö eteenpäin? Tulkaa, Tom!"

Laulaja erosi heistä heidän kaupunkiin tullessansa, sanoen: "On ikävä etten enää saa teitä kumpaakaan tavata, sillä minä lähden huomenaamulla täältä. Nyt muistan, tässä on adressi, jonka te pyysitte minun hankkia; olen unohtanut ennen sitä antaa."

Laulaja taas katseli tutkivaisesti Kenelmiä, tällä kertaa luomatta silmiänsä maahan. Kenelm näytti niin tyyneeltä, että voi sanoa hänen olleen hajamielisen.

Kenelm ja Tom kulkivat muutamia minuuttia äänettöminä edelleen eläinlääkärin taloa kohti. Sitten Tom kuiskasi: "Eikö tarkoituksenne ollut, että noiden värssyjen piti koskea minuun tähän — tähän," ja hän löi rintoihinsa.

"Värssyt oli kirjoitettu aikaa ennen kuin minä teitä nä'in, Tom; mutta hyvä on, jos niiden tarkoitus vaikuttaa meihin kaikkiin. Teidän puolestanne, ystäväni, en enää mitään pelkää. Ettekö jo ole vallan toinen ihminen?"

"Minä tunnen, että minussa muutos tapahtuu," vastasi Tom surullisella äänellä. "Kun minä kuulin teidän ja tuon herran puhuvan niin paljon asioita, joita en milloinkaan ennen ole ajatellut, niin tunsin jotain mielessäni — te nauratte, kun kerron sitä teille — jotain, joka muistutti lintua."

"Ja teistä oli niinkuin siivet, joista ette ennen tiennyt mitään, olisi lyöneet häkin seiniä vasten. Te olitte silloin vainuillenne uskollinen, rakas kumppanini — vainuillenne, joiden kautta käsitätte avaruuden ja taivaan. Rohkaiskaa mielenne — häkin ovi on piakkoin aukeava. Ja nyt minä, käytöllisesti puhuen, jäähyväisiksi annan teille tämän neuvon: teillä on vilkas ja tunteellinen henki, jonka olette sallinut teidän voimakkaan ruumiinne pitää kahleissa ja sorron alaisena. Antakaa tälle hengelle vapautta. Hoitakaa uutterasti tointanne: säännöllinen työ on hengelle hyvin tarpeellinen; mutta kehittäkää joutohetkinä niitä uusia ajatuksia, joita teidän kanssapuheenne miesten kanssa, jotka ovat tottuneet enemmän kehittämään henkeänsä kuin ruumistansa, on teissä herättänyt. Ruvetkaa lukuseuran jäseneksi ja harrastakaa lukemista. Viisas mies on sanonut: 'Kirjat laajentavat nykyisyyden lisäämällä siihen entisyyden ja tulevaisuuden.' Etsikää sivistyneiden miesten ja sivistyneiden naistenkin seuraa; ja kun olette vihoissanne jollekin, niin puhukaa hänen kanssansa — älkääkä lyökö häntä maahan; mutta ennen kaikkea, älkää antako sen vihollisen voittaa teitä, joka on teitä väkevämpi — Juopumuksen. Tehkää tätä; ja kun taas teitä tapaan, niin olette —"

"Katsokaa, Tom, meissä on kumpaisessakin jotain, jota meidän tulee koettaa kuolettaa itsessämme. Te kuoletatte sitä sen kautta, että olette tyynenä ja rauhaisena, ja minun täytyy kuolettaa sitä, jos voin, kuljeksimalla ympäri maata. Sentähden nyt olen matkoilla. Toivokaamme, että kumpainenkin olemme uusia ja parempia ihmisiä kuin nyt, kun vasta toisiamme kättelemme. Koettakaa te puolestanne parastanne, rakas Tom, ja Jumala olkoon teille armollinen."

"Ja Jumala teitä siunatkoon!" huudahti Tom innolla, ja kyyneleet vierivät salaamatta hänen sinisistä silmistänsä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vaikka Kenelm lähti Luscombesta tiistaiaamuna, niin hän ei saapunut Neesdale Park'iin ennenkuin keskiviikkoaamuna, vähää ennen kuin päivälliskello soi. Hänen seikkailujansa tällä ajalla ei kannata tässä ruveta selittelemään. Hän oli toivonut tapaavansa laulajan, mutta hän ei häntä tavannut.

Hänen matkalaukkunsa oli tullut, ja hän huokasi kun hän pukeutui herrasmiehen iltapukuun. "Pian olen taas joutunut omaan nahkaani," sanoi hän itsekseen.

Talossa oli muutamia muitakin vieraita, vaikka seura ei ollut suuri. Vieraita oli kutsuttu tulevan vaalin johdosta ja olivat tilanomistajia ja pappeja kaukaisemmista kreivikunnan osista. Vieraiden joukossa oli korkeasukuisin ja tärkein George Belvoir, joka tässä tilaisuudessa oli seuran päähenkilö.

Kenelm mukautui kohtaloonsa tässä seurassa nöyryydellä, joka tuntui katumukselta.

Ensimmäisenä päivänä hän puhui hyvin vähän, ja se nainen, jonka hän vei ruokapöytään, piti häntä hyvin ikävänä nuorena miehenä. Mr Travers koetti turhaan saada häntä paremmalle tuulelle. Hän oli toivonut paljon huvitusta vieraansa omituisuuksista, joka vieras oli ollut niin puhelias kivikossa, mutta hän huomasi pettyneensä. "Minä olen aivan kuin lord Pomfret raukka," kuiskasi hän Mrs Campionille, "joka ihastui Punchin vilkkaasen puheesen ja senvuoksi osti sen, mutta hämmästyi suuresti, kun hän sen kotia sai, siitä ett'ei Punch osannut puhua."

George Belvoir sitä vastoin oli kaikkein mielestä erittäin hauska. Vaikk'ei hän luonnoltaan ollut iloinen, koetti hän kuitenkin näyttää iloiselta — hän näet nauroi tilanomistajien kanssa ja puheli varsin ystävällisesti heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa kreivikunnan tanssitunneista ja croquetin heittämisestä ja muista samankaltaisista asioista; ja kun hän iltapuolella, niinkuin Cato oli 'lämmittänyt avunsa viinillä,' niin avu sangen huvittavalla tavalla puhkesi ylistämään hyviä ihmisiä — se on, hänen omia puoluelaisiansa — ja kiroomaan huonoja ihmisiä — se on vastapuolueesen kuuluvia.

Väliin hän kääntyi Kenelmiin, kysyen hänen mielipidettänsä, ja Kenelm aina vastasi samalla tavalla: "Teidän lausumissanne sanoissa on paljon miettimisen aihetta."

Ensimmäinen ilta päättyi niinkuin illat tavallisesti päättyvät maalla. Kuljettiin vähän aikaa terassilla kuunvalossa; senjälkeen muutamat nuoret neidet lauloivat ja ijäkkäämmät naiset pelasivat whist'iä; sitten seurasi viiniä ja vettä sekä tupakkahuone niille, jotka tupakoivat, ja sänky niille, jotka eivät sitä tehneet.

Illan kuluessa Cecilia osaksi täyttääksensä emännän velvollisuuksia, osaksi säälien ujoutta, joka sääli oli hyväntahtoisissa ja sivistyneissä henkilöissä tavallinen, oli lähestynyt Kenelmiä ja koettanut saada häntä pois siitä yksinäisyydestä, jolla hänen oli onnistunut itsensä ympäröidä; mutta turhaan sekä tyttärelle että isälle. Kenelm vastasi hänelle tyyneellä mielenmaltilla, jonka olisi pitänyt vakuuttaa tyttöä siitä, ett'ei yhdenkään ihmisen maan päällä ollut vähemmän tarvis sääliä ujoudesta, joka ei herrasmiehelle sovi, ja ett'ei kukaan vähemmän tarvinnut emännän kohteliaita yrityksiä huvitella häntä, tahi oikeammin vähentää hänen ikäväänsä; mutta hänen vastauksensa olivat yks'toikkoiset ja lausuttiin tavalla, joka ilmoitti että hän sydämessään ajatteli: "Kunpa tuo tuhmeliini antaisi minun olla rauhassa!"

Cecilia ensi kerran elämässänsä tunsi itsensä loukatuksi ja alkoi, kumma kyllä, enemmän mielistyä tähän väliäpitämättömään muukalaiseen, kuin yleisesti pidettyyn, iloiseen ja hauskaan George Belvoiriin, jonka hän tiesi olevan sen verran rakastunut häneen, kun hän taisi olla.

Kun Cecilia Travers tänä iltana meni huoneesensa lepäämään, sanoi hän hymyillen palvelustytöllensä, että hän oli liian väsynyt antaaksensa tämän laittaa hänen hiuksensa; mutta kun tyttö oli mennyt, katsoi hän peiliin vakaammasti ja suuremmalla tyytymättömyydellä kuin hän milloinkaan ennen oli tehnyt; ja vaikka hän oli väsynyt, seisoi hän kuitenkin ikkunassa katsellen kuunvaloa kauan aikaa sen jälkeen kuin palvelustyttö oli mennyt pois.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kenelm Chillingly on nyt useampia päiviä ollut vieraana Neesdale Parkissa. Hän on jälleen saanut puhetaidon, muut vieraat ovat lähteneet pois, George Belvoirkin. Leopold Travers on mieltynyt Kenelmiin. Leopold oli niitä miehiä, jotka kenties eivät ole harvinaisia Englannissa, joilla on suuret hengen voimat, mutta sangen vähän kirjallista oppia, ja kun he tutustuvat kirjakoihin, joka ei ole pedantillinen, niin he rakastavat hänen seuraansa ja kummastelevat sitä että toinen vahvistaa niitä johtopäätöksiä, joita heidän oma synnynnäinen älynsä on tehnyt elämän suhteen; tai että nämä johtopäätökset vastustamattomilla väitöksillä kumotaan. Leopold Travers rakasti leikkipuhetta, niinkuin käytännölliset ja hyväpäiset miehet yleensä, ja häntä huvitti Kenelmin omituinen käytös ja puhetapa, ja usein hän luuli Kenelmin pilapuhetta täydeksi todeksi.

Siitä asti kuin Leopold Travers jätti pääkaupungin ja rupesi maanviljelystä harjoittamaan, tapasi hän niin harvoin miestä, jonka kanssa hän taisi puhua muista asioista, kuin sellaisista, jotka koskivat hänen jokapäiväistä elämäänsä, että Kenelmin käsitykset ihmisistä ja oloista huvittivat häntä ja saattoivat häntä lausumaan omia filosoofisia mietelmiänsä, jotka hän tietämättänsä oli kehittänyt ja jotka kauan olivat tutkimatta ajullisen järjen piiloissa olleet. Kenelm puolestansa huomasi Leopold Travers'issa paljon, joka häntä miellytti ja jota hän ihaili; mutta hän käänsi heidän suhteensa toisiinsa vuosien suhteen ja puhui Travers'in kanssa ikäänkuin tämä olisi ollut häntä nuorempi. Hänen omituisia teoriiojansa oli että jokainen sukupolvi on olentonsa puolesta edellistä sukupolvea vanhempi, etenkin kaikessa mitä koskee tiedettä; ja hän sanoi, että "elämän tutkiminen on tiede, eikä taide."

Mutta Cecilia — minkä vaikutuksen hän teki nuoreen vieraasen? Vaikuttiko häneen tytön erinomainen kauneus ja henki, joka oli niin kehittynyt, että hän taisi keskustella niiden kanssa, jotka rakastavat ajattelemista, ja joka kuitenkin oli kyllin naisellinen ja leikillinen käsittääksensä olojen iloista puolta ja antaaksensa pikkuseikoille, jotka ovat inhimillisten asiain summa, niiden oikea asema? Tyttö vaikutti häneen, ja se oli hänelle uutta ja hauskaa. Väliin hän tytön läsnä ollessa ja väliin yksinään ollessansa vaipui syviin keskusleluihin itsensä kanssa ja sanoi: "Kenelm Chillingly, kun nyt olet palannut omaan nahkaasi, eikö sinusta olisi parasta, että jäisit siihen? Etkö voisi tyytyä osaasi harhailevana Adamin jälkeläisenä, jos kumppaniksesi saisit niin virheettömän Evan jälkeläisen kuin se, joka nyt edessäsi liehuu?" Mutta hän ei voinut itsestänsä hankkia tyydyttävää vastausta niihin kysymyksiin, jotka hän näin oli itsellensä tehnyt.

Kerta hän äkkiä sanoi Travers'ille, kun he, palatessansa eräältä kävelymatkalta, vilahdukselta näkivät Cecilian valoisan muodon, hänen kumartuessansa tien vierellä olevain kukkalavain yli: "Ihailetteko te Virgilioa?"

"Totta puhuakseni en ole Virgiloa lukenut siitä asti kuin olin poikana; ja, suoraan sanoen, hän minusta tuntui hyvin yks'toikkoiselta."

"Kenties sentähden, että hänen runonsa ovat niin puhtaat ja kauniit muodon puolesta."

"Ehkä. Kun on vallan nuori, niin rakastaa sitä mikä on virheellistä, ja jos runoilijan runoissa ei ole virheitä, niin voimme luulla, että häneltä puuttuu vireyttä ja vilkkautta."

"Kiitoksia tästä selvästä selityksestä," vastasi Kenelm ja lisäsi miettiväisesti itseksensä: "Minä pelkään, että haukottaisin hyvin usein, jos olisin naimisissa Miss Virgilian kanssa."

KUUDESTOISTA LUKU.

Mr Travers'in talossa oli melkoinen kokoelma perhemuotokuvia, joista harvat olivat hyvin maalatut, mutta Mr Travers oli nähtävästi ylpeä näistä hänen sukunsa vanhuuden todisteista. Näitä kuvia ei ollut ainoastaan seurahuoneiden seinillä, vaan niitä oli etevimmissä makuusuojissakin ja ne hymyilivät tahi katselivat kolkon näköisinä katsojaan pimeäin käytäväin ja kaukaisten etuhuoneiden seiniltä. Kun Cecilia eräänä aamuna oli matkalla posliinikammariin, näki hän Kenelmin tarkasti katselevan naisenkuvaa, joka oli pantu tällaiseen pimeään soppeen, josta hän takaportaita myöten porstuasta pääsi omaan huoneesensa.

"Minä tosin en ymmärrä maalauksia arvostella," sanoi Kenelm kun Cecilia pysähtyi hänen viereensä tultuansa; "mutta minusta tämä kuva on parempi, kuin enimmät, jotka teidän kokoelmassanne ovat kunniapaikan saaneet. Ja kasvot ovat niin suloiset, että ne olisivat koristeena ruhtinaallisessakin taulukokoelmassa."

"Niin," sanoi Cecilia huoaten. "Kasvot ovat suloiset ja kuvaa pidetään Lely'n parhaampana mestariteoksena. Se riippui ennen ison salin kakluunin yläpuolella; mutta isäni muutti sen jo monta vuotta sitten tänne."

"Päinvastoin — sentähden että häntä surettaa ajatella sen olevan perhekuvan. Hiljaa! minä kuulen hänen askeleitansa; älkää puhuko hänen kanssansa kuvasta; älkää katselko sitä hänen nähden. Asia on hänelle hyvin ikävä."

Minkähän rikoksen tämä nainen oli tehnyt Kaarlo II aikana, joka tuli ilmi vasta Victorian hallituksen aikana ja joka oli antanut Leopold Travers'ille syytä ottaa hänen kuvansa, joka oli kaunein koko talossa, pois sen entisestä paikasta ja panna se näin syrjäiseen paikkaan? Kenelm ei sen enempää asiasta puhunut, ja tunnin kuluttua hän ei enää asiata ajatellut. Seuraavana päivänä hän lähti ratsastamaan Travers'in ja Cecilian kanssa. He ratsastivat hiljaisia ja varjoisia kujia pitkin, ilman määrättyä päämäärää, kun äkkiä, eräässä paikassa, missä kolme kujaa yhtyi erään laitumen kulmassa, yksinäinen harmaa torni kohosi heidän edessänsä keskellä avaraa ruohoista kenttää, joka näytti ennen olleen puistona, sillä siellä täällä kentällä oli isojen tammien kantoja.

"Cissy!" huudahti Travers suutuksissaan, pidätti hevosensa ja keskeytti valtiollisen puheen, jota hän oli pakoittanut Kenelmiä kuuntelemaan — "Cissy! Mitä tämä on! Me olemme väärälle tielle joutuneet! Noh, se on yhdentekevää, minä näen tuolla," osoittaen oikealle, "vanhan Mondellin talon uuninpiiput. Hän ei vielä ole luvannut ääntänsä George Belvoirille. Minä lähden häntä puhuttelemaan. Palatkaa te takaisin, sinä ja Mr Chillingly — olkaa minua vastassa Ternerin niityllä ja odottakaa minua siellä siksi kun tulen. Minun ei tarvitse pyytää teitä suomaan minulle anteeksi epäkohteliaisuuttani, Mr Chillingly. Ääni on aina ääni." Näin sanoen Mr Travers ohjasi hevosensa, joka oli vanha metsästyshevonen, syrjälle, ja kun ei veräjää ollut näkyvissä, antoi hän sen hypätä aidan yli ja katosi vanhan Mondellin uuninpiippuja kohti. Kenelm, joka tuskin oli kuullut isäntänsä käskyä Cecilialle ja anteeksipyyntöä häneltä itseltä, oli ääneti ja katseli vanhaa harmaata tornia, joka niin odottamatta oli hänen näkyviinsä tullut.

Vaikka Kenelm ei ollut mikään oppinut muinaistutkija, niinkuin hänen isänsä, niin kaikki muinaisjäännökset erittäin häntä miellyttivät; ja vanhat harmaat tornit, jotka eivät ole kirkontornia, ovat Englannissa hyvin harvinaisia. Kaikki tämän vanhan harmaan tornin ympärillä puhui sanomattomalla surumielisyydellä raunioina olevasta muinaisuudesta: sen vieressä nähtiin suuren götiläisen rakennuksen jäännökset, jotka kohosivat siellä täällä särkyneinä holvikaareina; korkeilla äyräillä varustettu kuiva oja oli entinen vallihauta; olipa se kukkulakin vielä olemassa, jolla paroni muinoin istui oikeutta. Harvoin etevinkään muinaistutkija löytää tämän jäännöksen normandilaisesta ajasta maalla, joka vielä on jonkun vanhimman anglo-normandilaisen perheen hallussa. Tuo jylhä luonto ylt'ympärillä; nuo ruohoiset kentät vanhoine jättiläiskokoisine tammirunkoineen, jotka olivat ontot sisästä ja latvotut; kaikki yhdessä harmaan tornin kanssa puhui menneistä ajoista, jotka olivat yhtä kaukana Viktorian hallituksesta kuin pyramidit Egyptin sijaiskuninkaan hallituksesta.

"Palatkaamme takaisin," sanoi Miss Travers, "isäni ei soisi että minä pysähtyisin tänne."

"Suokaa anteeksi! viipykää hetkinen. Minä soisin että minun isäni olisi täällä; hän viipyisi täällä auringon laskuun saakka. Mutta mikä on tämän vanhan tornin historia? — historia sillä varmaankin on."

"Jokaisella kodilla on historiansa — talonpojan tuvallakin," sanoi Cecilia. "Mutta suokaa anteeksi, että pyydän teitä noudattamaan isäni pyyntöä. Minun ainakin täytyy palata."

Näin pakoitettuna Kenelm vastahakoisesti käänsi katseensa rauniosta ja ratsasti Cecilian luo, joka jo oli paluumatkalla.

"Minä en suinkaan luonteeltani ole kyseliäs," sanoi Kenelm, "mitä elävitten oloihin tulee. Mutta minä en viitsisi au'aista kirjaa, jollei mennyt aika minua miellyttäisi. Olkaa hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani saada tietää jotakin tästä vanhasta tornista. Se ei voisi näyttää surumielisemmältä ja autiommalta, jos itse olisin sen rakentanut."

"Sen surullisimmat muistot ovat yhteydessä myöhäisemmän ajan kanssa," vastasi Cecilia. "Torni oli ennen muinoin vartijatornina eräässä linnassa, jonka omisti vanhin ja aikoinaan mahtavin perhe näillä seuduin. Sen omistajat olivat paronia, jotka ottivat tehokkaasti osaa ruusujen sotiin. Viimeinen heistä oli Richard III:nen puolella ja Bosworthin tappelun jälkeen hän menetti arvonimensä ja suurin osa maasta pantiin takavarikkoon. Uskollisuus Plantagenetia kohtaan oli tietysti petosta Tudoria kohtaan. Mutta perheen uudestaan vaurastuminen riippui nyt sen suoranaisista jälkeläisistä, jotka yleisestä onnensa haaksirikosta olivat pelastaneet niin paljon maata, joka vastaa varakkaan tilanomistajan tilaa — jonka tulot kenties olivat yhtä suuret kuin isäni, mutta joka oli alaltansa isäni tilaa paljon suurempi. Mutta kuitenkin kreivikunnassa näitä tilanomistajia pidettiin suuremmassa arvossa kuin rikkainta peeriä. He olivat vielä kreivikunnan vanhin perhe; ja heidän sukupuunsa osoitti heidän olevan sukua Englannin historian kuuluisimpain sukujen kanssa. Linnaa — jota aika ja piiritykset olivat hävittäneet — eivät koettaneetkaan korjata. He asuivat linnan lähellä olevassa talossa, joka oli Elisabetin aikana rakennettu, jota ette voi nähdä, sillä se on laaksossa tornin takana — yksinkertainen, vanhanaikuinen, maalaiselle tilanomistajalle sopiva talo. Meidän perhe tuli naimisen kautta näiden sukulaisiksi. Muotokuva, jonka näitte, oli tämän perheen tyttären kuva. Ja jokainen tilanomistaja kreivikunnassa ylpeili hyvin siitä että heimostui Fletwodien kanssa.

"Fletwode — oliko se heidän nimensä? Minä muistuttelen kuulleeni nimen yhteydessä jonkun hirvittävän — ei, se ei voi olla sama perhe — kertokaa edelleen, olkaa hyvä!"

"Minä pelkään, että se on sama perhe. Mutta minä lopetan kertomukseni sellaisena kuin olen sen kuullut. Tila joutui vihdoin eräälle Bertram Fletwodille, joka, kovaksi onneksi, sanottiin olevan erinomaisen viisas toimintomies. Hän ynnä muut kreivikunnan herrasmiehet olivat suuresti mieltyneet erääsen kaivosyhtiöön; hän osti suuren joukon osakkeita; rupesi johtokunnan puhemieheksi —"

"Ei: vielä pahemmin, hän tuli hyvin rikkaaksi; ja, onnettomuudeksensa, hän halusi tulla vieläkin rikkaammaksi. Olen kuullut, että siihen aikaan keinottelu-raivo oli hyvin yleinen. Hän liittyi tällaisiin yrityksiin ja menestyi hyvin, kunnes hän vihdoin houkuteltiin panemaan suuren osan täten saatua omaisuuttansa pankkiin, joka silloin oli hyvässä maineessa. Tähän saakka hän oli hyvin rakastettu ja arvossa pidetty kreivikunnassa, mutta samat tilanomistajat, jotka olivat osallisina kaivosyhtiön seikkailuissa ja tunsivat hyvin vähän tahi eivät ensinkään toisia kauppatuumia, joissa hänen nimeänsä ei nähty, olivat hämmästyvinään, kun kuulivat Fletwode'n Fletwode'sta näin julkisesti rupeavan kauppaliittoon Clapham'in Jones'in kanssa eräässä Londonin pankissa.

"Olen kuullut, että Bertram Fletwode oli tätä tuumaa vastaan, mutta hänen poikansa kehoitti häntä siihen. Tällä pojalla, Alfredilla, sanottiin olevan vieläkin suurempi toimintokyky kuin hänen isällänsä oli. Mrs Campion tunsi vallan hyvin Alfred Fletwode'n. Hän sanoo hänen olleen kauniin, vilkassilmäisen miehen, joka oli äärettömän kunnianhimoinen — enemmän kunnianhimoinen kuin itara — ja joka kokoili rahaa vähemmän niiden itsensä tähden kuin sen puolesta, jota niillä saavutetaan — arvon ja vallan. Hänen hartain toivonsa oli, Mrs Campionin kertomuksen mukaan, saada vanha paroni-arvo takaisin, mutta ei ennen kuin hän sen kanssa voi yhdistää omaisuuden, joka vastasi niin vanhan arvonimen loistoa ja korvasi uudempain peerein rikkautta nimen korkeammalla arvolla."

"Kurja kunnianhimo tosiaan; minä katsoisin vinttikammarissa asuvan runoilijan kunnianhimoa paremmaksi. Mutta minä en mikään tuomari ole. Kiitos Jumalan, minä en ole kunnianhimoinen. Mutta jokainen kunnianhimo, jokainen toivo kohota, on viehättävä sille, joka on tyytyväinen kun vaan itse ei häviölle joudu. Poika kulki siis omaa tietänsä, ja Fletwode piti seuraa Jones'ille rikkauteen ja paroni-arvoon vievällä tiellä — sillä välin kai poika nai? ja siinä tapauksessa tietysti herttuan tahi pohatan tyttären. Kunnian etsimistä, rahanhankkimista, jonka kautta hän oli vaarassa tulla alennetuksi tai joutua työhuoneesen. Aikakauden edistys!"

"Ei," vastasi Cecilia, joka hymyili hänen innollensa, mutta hymyili suruisesti, "Fletwode ei nainut herttuan eikä pohatan tytärtä; mutta hänen vaimonsa oli kuitenkin jaloa sukua — köyhää, mutta hyvin ylpeää. Kenties hän nai kunnianhimosta, mutta ei voitonhimosta. Hänen vaimonsa isä oli mahtava valtiollinen mies, joka kenties olisi voinut olla hänelle hyödyksi hänen vaatiessansa paroni-arvoa takaisin. Äiti, jolla oli etevä asema seuraelämässä, oli likeistä sukua meidän läheisen sukulaisemme — Lady Glenalvonin kanssa."

"Lady Glenalvon, jonka minä pidän suurimmassa arvossa naistuttavieni joukossa! Oletteko sukua hänen kanssansa?"

"Olen; Lord Glenalvon oli äitini eno. Mutta minä tahdon lopettaa kertomukseni ennenkuin isäni tulee. Alfred Fletwode ei nainut ennenkuin kauan aikaa sen jälkeen kuin hän rupesi pankin osakkaaksi. Hänen isänsä oli hänen pyynnöstänsä Mr Jones'in kuoltua ostanut koko toimituksen. Pankki hoidettiin nimellä Fletwode ja Poika. Mutta isä oli osakas vaan nimeksi, tahi niinkuin luullakseni sanotaan 'nukkuva' kumppani. Hän oli jo aikaa sitten herennyt asumasta kreivikunnassa. Vanha talo ei ollut kylläksi iso hänelle. Hän oli ostanut linnantapaisen asunnon naapuri kreivikunnassa; sillä hän eli hyvin suurellisesti; oli aulis tieteiden ja taiteiden suosija; ja vaikka hän aikaisin ryhtyi kaikenmoisiin kauppatuumiin, niin hän näyttää olleen hyvin etevä ja hieno seuraihminen. Muutamia vuosia ennen hänen poikansa naimista hän oli tullut halvaukseen ja hänen lääkärinsä kielsi hänen ottamasta osaa toimiin. Siitä ajasta hän ei enää puuttunut pankin hoitoon. Hänellä oli ainoastaan yksi tytär, joka oli paljon nuorempi Alfredia. Lord Cagleton, minun enoni, oli kihloissa hänen kanssansa. Hääpäivä oli jo määrätty — kun maailma ihmeeksensä sai tietää että tuo suuri kauppahuone Fletwode ja Poika oli lakkauttanut maksunsa — onko se oikein sanottu?"

"Suuri joukko ihmisiä joutui häviölle tämän vararikon kautta. Yleinen mielipaha oli suuri. Tietysti koko Fletwoden omaisuus annettiin velkojille. Vanha Mr Fletwode julistettiin laillisesti syyttömäksi kaikkeen paitsi siihen että hän oli liian paljo poikaansa luottanut. Alfredia syytettiin petoksesta — väärennyksestä. Minä tietysti en tarkoin tunne näitä asioita. Hän tuomittiin pitkälliseen rangaistustyöhön, mutta kuoli päivää ennen kuin tuomio lankesi — luultavasti myrkkyyn, jota hän kauan oli luonansa kantanut. Nyt ymmärrätte miksi isäni, joka on melkein liian arka kunnian-asioissa, muutti Arabella Fletwoden kuvan pimeään soppeen — tämä nainen oli tosin hänen sukulaisensa, mutta myöskin tuomitun pahantekijän sisar — ja te käsitätte myöskin miksi koko tämä asia on hänelle ikävä. Hänen lankonsa olisi nainut pahantekijän sisaren; ja vaikka tämä kihlaus tietysti kaikessa hiljaisuudessa purattiin sen kauhean häpeän tähden, joka Fletwodeja oli kohdannut, niin luulen, ettei eno raukka milloinkaan toipunut tästä hänen toiveidensa kuoliniskusta. Hän lähti ulkomaille ja kuoli Madeirassa kauan kiduttuansa."

"Ei; ainakaan minun tietääkseni. Mrs Campion sanoo sanomalehdissä nähneensä ilmoituksen vanhan Mr Fletwoden kuolemasta, ja tiedon siitä että Miss Fletwode tämän tapauksen jälkeen oli lähtenyt Liverpoolista New Yorkiin."

"Valitettavasti ei — vaimo parka! Hän ei ollut monta kuukautta naimisissa ollut kun pankki joutui häviöön; ja hänen onneton miehensä näyttää muiden ystäväin nimien joukossa myöskin vääristäneen vaimonsa elatusverojen hoitajan nimen ja siten saanut käsiinsä nekin varat, joilla vaimo muuten olisi voinut itsensä elättää. Vaimon isä kärsi myöskin suuren tappion tässä häviössä, sillä hän oli vävynsä neuvosta uskonut suuren osan omaisuuttansa Alfredille, joka omaisuus nyt meni yleiseen takavarikkoon. Minä luulen, että hän oli hyvin kova mies; hänen tytär raukkansa ei ainakaan milloinkaan palannut hänen luoksensa. Hän kuoli luullakseni jo ennen Bertram Fletwodea. Koko kertomus on hyvin surullinen."

"Surullinen kyllä, mutta rikas terveellisistä varoituksista niille, jotka elävät edistyksen aikakaudessa. Tässä näette varakkaan perheen, joka on vierasvarainen, rakastettu ja suuremmassa arvossa pidetty kuin rikkaammat ylimykset — ei ollut sitä perhettä, joka ei olisi ylpeillyt olevansa sukua sen kanssa. Äkkiä esiintyy tähän onnelliseen perheesen tuo aikakauden lempilapsi, tuo edistyksen sankari — kunnon toimintomies. Hänen olisi pitänyt tyytyä elämään niinkuin hänen esi-isänsä! Hänen olisi pitänyt tyytyä sellaisiin vähäpätöisyyksiin kuin hyvään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen! Hän oli liian hyväpäinen siksi. Meidän aikakautemme on rahankokoomisen aikakausi — täytyy elää aikakautensa mukaan! Hän elää aikansa mukaan. Syntyneenä maalais-herrasmieheksi, kohoittaa hän itsensä kauppiaaksi! Mutta vaikka hän oli itara, hän ei ollut epärehellinen. Hän oli syntynyt herrasmieheksi, mutta hänen poikansa oli syntynyt kauppiaaksi. Poika on isäänsäkin etevämpi toimintomies; pojalta kysytään neuvoa ja hän tulee isänsä uskotuksi. Oi! Hänkin seuraa aikaansa; itaruuteen hän lisää kunnianhimon. Kauppiaan poika tahtoo palata — mihin; herrasmiehen arvoon? — herrasmiehen! hullutuksia! jokainen on meidän aikoina herrasmies — lordin arvonimeen. Miten se päättyy? Jos voisin ainoastaan kaksitoista tuntia istua tämän Alfred Fletwoden sydämessä — jos vaan voisin nähdä, kuinka epärehellinen poika askel askeleelta lapsuudesta saakka rehellisen isän ohjaamana johdatettiin hylkäämään Fletwodein Fletwodesta vanhaa vestigiaa — niin luulen että voisin näyttää että aikakausi asuu lasihuoneessa, eikä olisi itsensä tähden tullut viskata kiveä pahantekijään!"

"Harvinainen!" keskeytti häntä Kenelm, joka innostui niin, että hänen parahin ystävänsä olisi ällistynyt siitä — jos hänelle milloinkaan olisi suotu hyvää ystävää — harvinainen! ei, kuinka tavallinen halu enempään onkaan niissä, joilla on kyllin; kuinka tavallinen eikö ole tyytymättömyys riittävään tuloon, kunnioitukseen ja rakkauteen, kun rahakukkaro on näkyvissä! Kuinka monta korkeasukuista perhettä onkaan maanpäällä kadonnut sentähden että heillä on ollut perillinen, jota sanotaan taitavaksi toimintomieheksi. Yhtiö perustetaan — tuo taitava mies rupeaa yhtiön osakkaaksi. Vanhat tilat ja vanhat nimet ovat pelkkää juorua. Nouskaa korkeammalle. Katsokaa ylimyksiä, joiden perimöisien arvonimien tulisi englantilaisiin korviin kuulua pasuunan ääneltä, joka voisi herättää hitaimmankin halveksimaan rahakukkaroa ja maineen halua. Katsokaa! tässä hullussa kuolontanssissa, jota sanotaan Aikakauden Edistymiseksi, hakee se, joka ei ruhtinaallisissa tuloissa saanut kylläksensä, enemmän pelaajana viheriän pöydän ääressä, noudattaen vääräin pelaajain neuvoja. Katsokaa! toinen, jonka nimi kerran hänen esi-isäinsä aikana oli Englannin vihollisten kauhuna — on ravintolan isäntänä! Kolmas — mutta miksi luetella niitä kaikkia? Yksi seuraa toista — tiellä häviöön, Edistyksen Aikakaudessa. Oi, Miss Travers! ennen muinoin tultiin Kunnian Temppelin kautta Onnen Temppeliin. Tässä viisaassa aikakaudessa on järjestys päinvastainen. Mutta tässä isänne tulee."

"Pyydän tuhat kertaa anteeksi!" sanoi Leopold Travers. "Tuo hölmö Mondell viivytteli minua näin kauan vanhanaikuisilla Tory-epäilyksillänsä siitä, onko liberaalinen politiiki maanviljelykselle edullinen vai ei. Mutta koska hän on velkaa suuren rahasumman eräälle Whig-puolueen lakimiehelle, niin minä puhuin hänen vaimonsa kanssa, joka on ymmärtäväinen nainen; minä vakuutin häntä siitä, että Mr Mondellin omalle maanviljelystoimille whigpuolue olisi edullisin; ja suudeltuani hänen pientä lastansa ja puristettuani hänen kättänsä, lupasi hän antaa äänensä George Belvoirille — kaksois-äänen."

"Minä oletan," sanoi Kenelm itsekseen, "että Travers on valinnut oikean tien ei Kunnian vaan kunnianosoituksien Temppeliin jokaisessa maassa, olkoonpa se vanha tai uudenaikainen, joka on omistanut yleisen äänestyksen järjestelmän."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä Mrs Campion ja Cecilia istuivat verandalla. He neuloivat molemmat näennäisesti kahta erilaista korko-ompelusta; toisesta oli tuleva tulenvarjostin, toisesta soffatyyny. Mutta ei kumpainenkaan työtänsä ajatellut.

Cecilia : — "Ei minulle. Kuinka hauskaa isäni mielestä on puhua hänen kanssansa!"

Mrs Campion : — "Riettaus ja iva ei ollut niin yleinen nuorissa miehissä isäsi aikana kuin ne luullakseni nyt ovat, ja sentähden ne Mr Travers'ille tuntuvat uusilta. Minulle ne eivät uusia ole, sillä minä olin Londonissa asuessani enemmän vanhain kuin nuorten seurassa, ja riettaus ja iva ovat luonnollisemmat miehille, joiden pian on maailmasta eroaminen, kuin niille, jotka siihen astuvat."

Cecilia : "Hyvä Mrs Campion, kuinka katkera ja väärä te olette! Te käsitätte Mr Chillinglyn leikillistä puhetta liian paljon sanan mukaan. Se ihminen ei voi olla rietas, joka koettaa tehdä muita onnelliseksi."

Mrs Campion : "Sinä tarkoitat hänen oikkunsa rakentaa sopimaton avioliitto kauniin kylän tytön ja kivulloisen raajarikon välillä ja saattaa talonpoikaisen parikunnan toimeen, joka ei heille ensinkään sovi."

Cecilia : "Jessie Wiles ei ole mikään huono tyttö, ja minä olen vakuutettu siitä että hänestä tulisi Will Somers'ille hyvä vaimo ja että puoti tuottaisi heille hyvät tulot."

Mrs Campion : "Saamme nähdä. Jos Mr Chillinglyn puhe sotii hänen tekojansa vastaan, niin hän tosin voi olla hyvä mies, mutta hän on hyvin teeskenteleväinen."

Cecilia : "Enkö itse ole kuullut teidän sanovan että on ihmisiä, jotka ovat niin luonnollisia, että he näyttävät teeskennellyltä niille, jotka eivät heitä ymmärrä?"

Mrs Campion nosti silmänsä Cecilian kasvoihin, loi ne taas työhönsä ja sanoi totisella, mutta matalalla äänellä:

"Rakas lapseni, suo anteeksi; mutta minä en pidä siitä että niin innokkaasti Mr Chillinglyä puolustat."

"Eikö isäni vielä suuremmalla innolla häntä puolustaisi, jos hän teitä kuulisi?"

"Miehet arvostelevat miehiä heidän suhteensa mukaan miehiin. Minä olen nainen ja arvostelen miehiä heidän suhteessaan naisiin. Minä vapisisin sen vaimon onnesta, joka yhdistäisi kohtalonsa Kenelm Chillinglyn kohtaloon."

"Tarkoitukseni ei ollutkaan olla näin juhlallinen, armaani. Yhdentekevähän meille on kenen Mr Chillingly nai tahi ei nai. Hän on vaan satunnainen vieras, ja kun hän täältä lähtee, on luultava ett'emme moneen vuoteen tule häntä tapaamaan."

Näin puhuen Mrs Campion toistamiseen katseli ylös työstä ja loi salaisen katseen Ceciliaan; ja hänen sydämeensä, joka oli hellä kuin äidin, koski, kun hän huomasi kuinka tyttö äkkiä oli käynyt kalpeaksi ja kuinka hänen huulensa vapisivat. Mrs Campionilla oli kyllin elämän kokemusta käsittääksensä, että hän oli tehnyt suuren erehdyksen. Neidellisen rakkauden aikaisimmassa jaksossa, jolloin tyttö on tietämätön muusta kuin siitä, että hän on mieltynyt yhteen mieheen, jolla on suurempi tila hänen ajatuksissaan kuin muilla, — niin tämä määräämätön mieltymys vakaantuu, jos hän kuulee tätä miestä syyttömästi paneteltavan, jos lausutaan joku varoitus hänen suhteensa, jos tahdotaan vakuuttaa häntä siitä ettei tämä mies milloinkaan tule olemaan hänelle muuta kuin satunnainen tuttava; se tuska, jota tämä vaikuttaa, saattaa hänen ehdottomasti, ja ensi kerta, kysymään itseltään: "Rakastanko minä?" Mutta kun niin herkkätuntoinen tyttö kuin Cecilia Travers voi itseltänsä kysyä: "Rakastanko minä?" niin hänen kainoutensa, hän kun pelkää tunnustaa, että mies on saanut vallan hänen ajatuksissaan muuten kuin sen rakkauden pyhittämänä, joka tulee pyhäksi hänen silmissänsä ainoastaan kun se on totinen ja puhdas ja itsensäkieltäväinen, saattaa hänet liian aikaiseen vastaamaan "rakastan." Ja kun sen-luontoinen tyttö omassa sydämessään vastaa "rakastan" sellaiseen kysymykseen, vaikka hän sillä hetkellä pettää itsensä, niin hän alkaa suosia tätä itsensä pettämistä, kunnes luulo hänessä tulee todellisuudeksi. Hän on omistanut uskonnon, väärän tai oikean, ja hän ylönkatsoisi itseänsä, jos häntä helposti siitä voisi kääntää.

Mrs Campion oli pakoittanut Cecilian tekemään tämän kysymyksen ja hän pelkäsi, tytön kalpeudesta päättäen, että tämän sydän antoi tähän kysymykseen myöntävän vastauksen.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Sillä aikaa kuin edellä mainittu kanssapuhe tapahtui, oli Kenelm lähtenyt Will Somers'in luokse käymään. Kaikki esteet Willin naimiseen olivat nyt poistetut; vuokrakontrahdin muuttaminen puodin suhteen oli allekirjoitettu, ja ensi pyhänä oli ensimmäinen kerta kuulutettava kirkossa. Emme tarvitse sanoa, että Will oli hyvin onnellinen. Kenelm kävi sitten Mrs Bowles'in tykönä, jossa hän viipyi tunnin aikaa. Kun hän palasi herrastaloon, näki hän Travers'in, joka kulki hitain askelin, kädet selän takana ja silmät maahan luotuina, niinkuin hänen tapansa oli kun hän kulki ajatuksissaan. Hän ei huomannut Kenelmiä ennenkuin tämä oli parin askeleen päässä hänestä, ja hän tervehti silloin vierastansa hiljaa, vallan toisin kuin hänen oli tapa.

"Minä olen käynyt sen miehen luona, jonka te olette niin onnelliseksi tehnyt," sanoi Kenelm.

"Will Somers. Te'ettekö niin monta ihmistä onnelliseksi, ettette niitä muistakaan?"

Kenelm jatkoi: "Minä olen tavannut Mrs Bowles'inkin, ja varmaankin huvittaa teitä kuulla, että Tom on tyytyväinen muuttoonsa; ei ole luultavaa, että hän palaa Graveleigh'iin; ja Mrs Bowles hyväksyi minun ehdoitustani, että te ostaisitte tuon pienen tilan, ja siinä tapauksessa hän muuttaisi Luscombeen ollaksensa lähempänä poikaansa."

"Minä kiitän teitä siitä että minua ajattelitte," sanoi Travers, "ja tämä tuuma pannaan kohdakkoin toimeen, vaikka kauppa ei nyt enää minulle mistään arvosta ole. Minun olisi jo kolme päivää sitten tullut sanoa teille, vaikka se unohtui minulta, että eräs naapuristossa asuva tilanomistaja, nuori mies, joka juuri hiljan on saanut tilan haltuunsa, on tarjonnut vaihtamaan suuren arentitalon, joka on paljon lähempänä minun tilaani, siihen maahan, mikä minulla on Graveleigh'issa, Saunderson'in arentitalo ja sen lähellä olevat mökit; ne ovat minun tilani äärimmäisessä päässä, mutta koskevat hänen alueesensa, ja vaihto on tuleva edulliseksi meille kumpaisellekin. Mutta minua ilahduttaa kumminkin että seutu on täydelleen vapautettu sellaisesta hirviöstä kuin Tom Bowles."

"Te että häntä hirviöksi sanoisi, jos hänen tuntisitte; mutta minua surettaa kuulla että Will Somers tulee toisen tilanomistajan vuokramieheksi."

"Minä en tunne häntä likemmin. Hän palveli sotajoukossa siksi kuin hänen isänsä kuoli, ja on aivan hiljakkoisin tullut kreivikuntaan. Mutta hänestä käy nyt jo se puhe, että hän on suuresti ihastunut toiseen sukupuoleen, ja hyvä on että kaunis Jessie Wiles menee naimisiin ja tulee turvaan."

Travers taas vaipui kolkkoon äänettömyyteen, josta Kenelmin oli vaikea häntä herättää. Vihdoin jälkimäinen sanoi ystävällisesti:

"Hyvä Mr Travers, älkää katsoko minua liian rohkeaksi kun uskallan arvata että jotakin on tapahtunut tänä aamuna, joka huolettaa tahi harmittaa teitä. Kun niin on laita, on usein helpoitus sanoa mitä se on, vaikka sellaisellekin uskotulle, joka on niin kykenemätön neuvomaan tahi lohduttamaan, kuin minä olen."

"Te olette hyvä mies, Chillingly, ja minä en tunne ketään, ainakaan en näillä seuduin, jolle vapaammin voisin uskoa mikä mieltäni painaa. Minä olen petetty, minä myönnän sen; minua on pilkattu minua miellyttävän toiveen suhteen, ja," lisäsi hän naurahtaen, "minua harmittaa aina, kun en saa kaikkea käymään minun mieltäni myöten."

"Minusta hän on kaunis; hän on sitä paitsi vakavampi kuin enimmät hänen ikäisensä ja hänen varoissansa olevat miehet, ja kuitenkaan hän ei ole elämän tuntemista vailla. Kaikkiin niihin etuihin, jotka arvo ja varallisuus antavat, hän lisää sitä ahkeruutta ja kunnianhimoa, joka tuottaa etevän aseman yleisessä elämässä."

"En minä hänestä puhu," sanoi Travers äkäisesti, "vaan Ceciliasta. Ettekö käsitä että George on juuri se mies, jonka minä hänelle olen määrännyt; ja tänä aamuna tuli häneltä hyvästi kirjoitettu kirje, jossa hän pyytää minulta lupaa kosia tyttöä."

"Mutta tämähän on tähän saakka vallan yhtäpitävää teidän oman tahtonne kanssa."

"Niin, ja tässä tulee pettynyt toive. Minä tietysti jätin asian Cecilian ratkaistavaksi ja hän kielsi jyrkästi, voimatta mitään syytä antaa; hän kyllä myöntää George'n olevan kauniin ja ymmärtäväisen miehen, miehen jonka suosiosta jokainen tyttö voisi ylpeillä; mutta hän sanoo ett'ei hän voi häntä rakastaa, ja kun kysyn häneltä miksi, ei hänellä ole muuta vastausta kun että 'hän ei voi sitä sanoa.' Se on kovin harmillista."

"Se on harmillista," vastasi Kenelm; "mutta rakkaus on kaikkein itsepäisin kaikista himoista; se ei milloinkaan syitä tahdo kuunnella. Logiikan alkeet ovat sille tuntemattomat. 'Rakkaudella ei ole mitään miksi,' sanoo yksi niistä latinalaisista runoilijoista, jotka kirjoittivat lempirunoja, jotka sanottiin elegioiksi — nimi, joka meidän aikana tarkoittaa hautausrunoja. Minä puolestani en käsitä kuinka voi odottaakaan että joku vapaasta tahdosta suostuisi menettämään ymmärrystänsä. Ja jos Miss Travers ei sitä voi tehdä, sentähden että George Belvoir tekee sen, niin ette voi häntä siihen suostuttaa, vaikka tuomiopäivään saakka puhuisitte hänelle siitä."

Travers hymyili vasten tahtoansa, mutta vastasi vakaasti: "Minä tosin en tahtoisi naittaa Cissyä miehelle, joka hänelle on vastenmielinen, mutta George Belvoir ei ole hänestä vastenmielinen — eikä kenenkään tytön mielestä; ja asian niin ollen, niin tyttö, joka on niin hellätuntoinen, järkevä ja hyvästi kasvatettu, vallan varmaan häitten jälkeen tulee rakastamaan niin perin pohjin hyvää ja kunnollista miestä, etenkin kun hän ei ole ennen ketään rakastanut — jota Cecilia tietysti ei milloinkaan ole tehnyt. Vaikka en tahdo tytärtäni pakoittaa mihinkään, niin en kuitenkaan vielä ole halullinen luopumaan tuumastani. Ymmärrättekö?"

"Minulle ovat nämä kaikin puolin edulliset kaupat hyvin mieleen, varsinkin sentähden, että Cissy Londoniin tullessansa — jossa hän ei vielä ole ollut — varmaan tulee kokoomaan kasvojensa ja saatavan perintönsä ympärille kaikkia kohteliaita onnenhakijoita; ja jos rakkaudessa ei ole mitään miksi, kuinka silloin voin olla varma siitä, ett'ei hän rakastu heittiöön?"

"Minä luulen teidän voivan olla varma siitä," sanoi Kenelm. "Miss
Travers'illa on siksi liian hyvä järki."

"Niin, nyt; mutta ettekö sanonut että ihmiset menettävät järkensä kun he rakastuvat?"

"Sentähden minun ei tee mieli Georgen kysymykseen antaa kieltävä vastaus, ja kuitenkin olisi väärin pettää häntä kehoituksilla. Minä tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän mitä hänelle vastaan."

"Te luulette ettei Miss Travers'illa ole mitään George Belvoiria vastaan, ja että hän mieltyisi häneen enemmän, jos hän olisi useimmin hänen seurassaan, ja että olisi hyvä heille molemmille ettei tämä mahdollisuus tyhjäksi menisi?"

"Voittehan sitten kirjoittaa näin: Rakas George! Voitte olla vakuutettu siitä että minä teidän parastanne toivon, mutta tyttäreni ei näy olevan taipuvainen naimaan nyt. Sallikaa minun pitää teidän kirjettänne niinkuin kirjoittamatta, ja olkaamme samassa suhteessa toinen toiseemme kuin ennenkin! Koska George tuntee Virgilioa, voisitte kukatiesi tässä käyttää koulupoika-muistojanne ja lisätä: 'Varium et mutabile semper femina!' — jotenkin kulunut puhetapa, mutta tosi."

"Rakas Chillingly, teidän ehdoituksenne on hyvä. Miten hiivatti te teidän ijällänne olette oppineet niin hyvin maailmaa tuntemaan?"

Kenelm vastasi innokkaalla äänellä, joka oli hänelle omituinen:
"Olemalla pelkkänä katselijana, — valitettavasti!"

Leopold Travers'ista tuntui keveämmältä, kun hän oli kirjoittanut Georgelle vastauksen. Hän ei ollut kertomuksessaan Chillinglylle ollut aivan niin ajullinen, kuin ehkä näytti olevan. Samoin kuin kaikki ylpeät ja hellät isät, hänkin oli tiedollinen tyttärensä viehättävistä ominaisuuksista, ja sentähden hän hiukan pelkäsi että Kenelm itse kenties toivoi jotain, joka soti George Belvoirin toiveita vastaan: jos niin oli, niin hänen mielestänsä oli hyvä ajoissa tehdä sellaiset toiveet tyhjäksi — osaksi sentähden, että hän jo oli Georgeen mieltynyt; osaksi sentähden, että George arvoon ja omaisuuteen katsoen oli etevämpi; osaksi sentähden, että George oli samaa valtiollista puoluetta kuin hän itse, jota vastoin Sir Peter, ja luultavasti Sir Peterin perillinenkin, olivat vastakkaista puoluetta; ja osaksi senkintähden, että Leopold Travers, ymmärtäväisenä ja maailman kokeneena miehenä, ei ollut varma siitä, että baronetin perillinen, joka kuljeskeli maata maailmaa jalkaisin vuokramiehen puvussa ja osoitti taipumusta nyrkkitappeluihin voimakkaiden hevoisseppäin kanssa, tulisi hyväksi aviomieheksi ja kunnon vävyksi. Kenelmin sanat, ja vielä enemmän hänen käytöksensä, vakuuttivat kuitenkin Travers'ia siitä, että hänen pelkonsa kilpailusta olivat vallan turhat.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Samana iltana Kenelm Travers'in ja Cecilian seurassa nousi puutarhan takana olevalle pienelle kukkulalle, jolla oli vanhan luostarin rauniot, josta oli ihana näköala laaksoin ja metsien, virran ja kaukaisten kukkulain yli; aurinko oli juuri laskeumaisillaan.

"Onko se huvi, jonka kauniin maiseman katseleminen tuottaa, todellakin saavutettu lahja, niinkuin muutamat filosoofit meille sanovat?" sanoi Kenelm; "onko se totta että pienet lapset ja sivistymättömät raakalaiset eivät tätä huvia tunne — että silmä on kehitettävä sen suloutta käsittämään, ja että silmää ainoastaan hengen kautta voi siihen muodostaa?"

"Minä luulisin teidän filosoofein olevan oikeassa," sanoi Travers. "Kun minä olin koulupoikana, minusta ei mikään maisema ollut tasaisen kricket-kentän vertainen; kun Meltonissa metsästin, oli minusta tämä ruma seutu kauniimpi kuin Devonshire. Vasta viime vuosina minä todella olen huvitettu kauniin maiseman katselemisesta itse maiseman takia, huolimatta siitä hyödystä mikä siitä voi olla."

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa," vastasi Cecilia miettiväisesti. "Minä en muista mitään aikaa lapsuudessani jolloin en olisi ollut huvitettu nähdessäni sitä, mikä minusta oli kaunista maisemassa, mutta minä pelkään, että hyvin vähän kykenin eroittamaan yhdellaista kauneutta toisesta. Tavallinen vainio, jolla kasvoi voikukkia ja kaunokkia, oli silloin minusta kaunis, ja minä en luule nähneeni mitään kauniimpaa avaroissa maisemissa."

"Totta," sanoi Kenelm; "aikaisessa lapsuudessamme emme huomaa etäisyyksiä: mimmoinen sielu, sellainen silmä; aikaisessa lapsuudessa sielu iloitsee nykyisyydestä, ja silmä nauttii enin niistä esineistä, jotka ovat sitä lähinnä. Minä en usko, että me lapsuudessamme:

"Oi! mikä paljous ajatuksia on sanassa 'miettiväisesti!'" jupisi Cecilia, luoden katseensa läntiseen taivaasen, johon Kenelm oli osoittanut puhuessansa ja jossa suureneva pallo nojasi puolta kehäänsä taivaan rantaa vasten.

Cecilia oli istunut rauniokasalle, nojaten särkyneen holvikaaren jäännöksiä kohti. Auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kasvojansa ja katosivat senjälkeen hänen takanansa olevan kaaren varjoon. Muutamia minuutteja valliksi hiljaisuus, jolla aikaa aurinko laski. Punertavia pilven hattaroita väikkyi vielä ilmassa, mutta hävisivät seuraavassa silmänräpäyksessä; ja iltatähti hiipi hiljaa, loistavana ja yksinäisenä esille — ei, nyt ei enää yksinäisenä; — tämä vartija oli herättänyt kokonaisen sotajoukon.

Ääni sanoi: "Ei vielä mitään sateen merkkiä, herra. Mitenkähän nauriiden käy?"

"Taasen todellinen elämä! Kuka voi siitä päästä?" jupisi Kenelm, kun hän loi silmänsä isännöitsijän paksuun muotoon.

"Ah! North," sanoi Travers, "mikä teidät tänne tuo? Ei mikään paha uutinen, toivon minä."

"Suokaa anteeksi, Chillingly," huudahti Travers; "minun täytyy lähteä. Se on hyvin kallisarvoinen eläin, eikä ole ketään, joka voi sitä parantaa, paitsi minä itse."

"Se on vallan totta," sanoi isännöitsijä ihastellen. "Ei koko kreivikunnassa ole eläinlääkäriä, joka vetää vertoja herralle."

Travers oli jo mennyt ja hengästynyt isännöitsijä töin tuskin saavutti häntä.

"Miksi juuri tällä hetkellä? Senkötähden, että hän tietää miten härkä on parannettava?" sanoi Cecilia, suloisesti, hiljaisesti hymyillen.

"Niin, se on todella kadehdittavaa. On hauskaa voida helpoittaa tuskista jokaista Jumalan luotua olentoa — Durham'in härkääkin."

"Päinvastoin, teitä tulisi syyllä kiittää. Teidän kysymyksenne herätti minussa sääliä sen itsekkään tunteen sijaan, joka oli esinnä ajatuksissani. Minä kadehdin teidän isäänne, sentähden, että hän luo itsellensä niin monta mieltymyksen esinettä, sentähden, että hän voi arvostella maiseman ja auringon laskun aistillista nautintoa, huomaa mieltä ylentävää nauriinsadossa ja härissä. Käytöllinen mies, Miss Travers, on onnellinen."

"Kun rakas isäni oli yhtä nuori kuin te, Mr Chillingly, niin hän ei ollut enemmän huvitettu nauriista ja häristä kuin te, siitä olen varma. Minä en epäile sitä, että te kerta tulette yhtä käytölliseksi kuin hän on tässä suhteessa."

"Noh, suoraan sanoen, en tiedä tuletteko te mielistymään juuri niihin asioihin, jotka isääni nyt miellyttävät; mutta on toisia esineitä, kuin nauriita ja eläimiä, jotka kuuluvat teidän kutsumaanne käytännölliseen elämään, ja ne voivat teitä miellyttää niinkuin Will Somers'in ja Jessie Wiles'in kohtalo teitä miellytti."

"Se ei ollut käytöllinen mieltymys. Minä en mitään sillä ansainnut. Mutta vaikka tämä mieltymys olisi ollutkin käytännöllinen — minä tarkoitan tuotteliaasti, niinkuin eläimet ja naurissadot ovat — niin emme voi toivoa uusia Somers'eja ja Wiles'ejä. Historia ei milloinkaan toista itseänsä."

"Miss Travers, viisain mies, mikä milloinkaan on löytynyt, ei ollut kyllin viisas käsittämään naista; mutta minä luulen että enimmät kohtalaisen viisaat miehet ovat yksimieliset siinä, ettei vaimo suinkaan mikään nöyrä olento ole, ja että kun hän sanoo vastaavansa 'hyvin nöyrästi', hän ei tarkoita mitä hän sanoo. Sallikaa minun kehoittaa teitä vastaamaan hyvin ylpeästi."

Cecilia nauroi ja punastui. Nauru oli soinnullinen, punastus oli — mitä? Se mies, joka istuu Cecilian kaltaisen tytön vieressä tähtisessä hämärässä, keksiköön oikean nimityksen tälle punastukselle. Mutta Cecilia vastasi vakaasti, vaikka lempeällä äänellä:

"Eikö löydy hyvin käytännöllisiä asioita, sellaisia, jotka eivät koske ainoastaan yhden tai kahden, vaan lukemattomien tuhansien onnea, joihin Mr Chillinglyn kaltainen mies ei voi olla mieltymättä jo aikoja ennen kuin hän on isäni ikäiseksi tullut?"

"Suokaa anteeksi; te ette vastaa minulle — te kysytte. Minä jälittelen teitä ja kysyn, mitä asioita ne on, jotka sopisivat sellaiselle miehelle kuin Mr Chillingly?"

Cecilia mietti, ikäänkuin tahtoisi hän lausua paljon muutamilla sanoilla, ja sanoi sitten:

Kenelm Chillingly katseli hämmästyneenä häneen. Minä luulen ettei innokkainkaan Vaimon Oikeuksien puoltaja voisi suuremmalla kunnioituksella puolustaa vaimon henkisiä kykyjä, kuin hän; mutta näiden joukkoon hän ei milloinkaan ollut lukenut "lakonisuutta". "Ei mikään nainen," hänen oli tapa sanoa, "milloinkaan ole axioomia tai sananlaskua keksinyt."

"Miss Travers," sanoi hän vihdoin, "ennenkuin menemme eteenpäin, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, oliko tämä teidän erittäin kaunis vastauksenne omanne, vai oletteko lainannut sen jostakin kirjasta, jota en ole sattunut lukemaan?"

Cecilia mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en usko, että se on kirjasta; mutta minun on kiittäminen Mrs Campionia niin monesta ajatuksestani, ja hän on niin paljon oleskellut nerokkaiden miesten parissa, että —"

"Sen kyllä näen, ja vastaanotan teidän määritelmänne, huolimatta siitä mistä se on alkuansa. Te luulette siis että minusta voisi tulla kirjailija tai valtiomies. Oletteko milloinkaan lukenut erään elävän kirjailijan kirjoittaman kirjoituksen, nimeltä 'Liikutusvoima'?"

"Tämän kirjoituksen tarkoitus on näyttää ett'ei ihminen voi tehdä mitään käytännöllistä ilman liikutusvoimaa, olkootpa hänen taidollisuutensa ja hengen-kehityksensä mimmoiset tahansa. Liikutusvoiman viehättimet ovat Puute ja Kunnianhimo. Minun koneistossani ne puuttuvat. Syntymiseni johdosta en ole leivän ja juuston puutteessa; luonteeni ja filosoofisen sivistykseni johdosta en välitä kiitoksesta enkä moitteesta. Mutta uskotteko vakaasti, että mies, joka ei ole leivän ja juuston puutteessa ja joka ei niin nimeksi pidä väliä kiitoksesta ja moitteesta, voi toimittaa jotakin käytännöllistä kirjallisuuden tai politiikin alalla? Kysykää tätä Mrs Campionilta!"

"Oi! me selitämme velvollisuuden niin eri tavalla. Mitä pelkkään velvollisuuteen tulee, semmoisena kuin me sen sanan tavallisesti käsitämme, en luule sitä laiminlyöväni enemmän kuin muut ihmiset. Mutta luuletteko te että meidän, kehittääksemme kaikkea sitä hyvää mikä meissä on, tulee valita virka, joka on meille mitä vastenmielisin? Voitteko sanoa kirjurille: 'Rupea runoilijaksi?' Voitteko runoilijalle sanoa: 'Rupea kirjuriksi?' Se ei tuota enemmän onnea miehelle käskeä hänen valita virka, kun koko hänen halunsa on toiseen, kuin käskeä hänen naida vaimo, kun hän on toiseen rakastunut."

Cecilia säpsähti ja katsoi toisaalle. Kenelm oli tarkkatuntoisempi kuin enimmät hänen-ikäisensä miehet — se on, hän käsitti nopeammin ne aineet, joita tulee puheessa välttää; mutta Kenelmillä oli sitä vastoin onneton tapa unohtaa sitä henkilöä, jonka kanssa hän puhui, ja puhua itseksensä. Vallan unohtaen George Belvoirin hän nyt puhui itsekseen. Huomaamatta minkä vaikutuksen hänen sopimaton väitöksensä oli hänen kuulijaansa tehnyt, hän pitkitti: "Onni on hyvin kevytmielisesti käytetty sana. Se voi tarkoittaa vähän — se voi tarkoittaa paljon. Sanalla onni tahtoisin tarkoittaa pysyvää sopusointua taipumustemme ja esineidemme välillä, eikä leikkikalun saavan lapsen satunnaista iloa; ja ilman tätä sopusointua olemme epäsointu itsellemme, olemme vajanaisuuksia, olemme erhetyksiä. On kuitenkin suuri joukko neuvonantajia, jotka sanovat meille: 'On velvollisuus olla epäsointu.' Minä en sitä myönnä."

Tässä Cecilia nousi ja sanoi hiljaisella äänellä: "On jo myöhäinen.
Meidän täytyy mennä kotia."

He astuivat kukkulaa alas hitaasti ja alussa ääneti. Yölepakot, jotka tulivat esiin murattia kasvavista raunioista heidän takanansa, lensivät heidän ympärillänsä ajaen yöllisiä hyönteisiä takaa. Koi, joka koetti päästä takaa-ajajastansa pakoon, haki turvaa Cecilian rinnalla.

"Yölepakot ovat käytöllisiä," sanoi Kenelm, "heidän on nälkä ja heidän liikuntovoimansa tänä iltana on suuri. Heidän halunsa on kiinnitetty hyönteisiin, joita he ajavat takaa. Tähdet ei heitä ensinkään miellytä; mutta tähdet houkuttelevat koita esiin."

Cecilia pani pienen vyönsä koin yli, ett'ei se voisi lentää pois ja joutua yölepakkojen saaliiksi. "Kuitenkin," sanoi hän, "on koikin käytöllinen."

"Niin nyt, kun se on löytänyt turvan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi sitä matkalla tähtejä kohti."

Cecilia tunsi sydämensä tykyttävän. Luuliko hän, että näissä sanoissa oli syvempi ja hellempi tarkoitus, kuin ne ulkonaisesti ilmoittivat? Jos niin oli, niin hän erehtyi. He lähenivät nyt puutarhan porttia, ja Kenelm pysähtyi avatessansa sitä. "Kas," sanoi hän, "kuu on juuri noussut noiden tummain mäntyjen yli ja tekee hiljaisen yön vielä hiljaisemmaksi. Eikö se ole kummallista että me kuolevaiset, jotka olemme alituisessa liikkeessä ja melskeessä ja taistelussa, ikäänkuin se olisi meidän luonnollinen tilamme, huomaamme jotain pyhää niissä kuvissa, jotka ovat tavallisen elämämme vastakohtana — minä tarkoitan levon kuvissa? Minusta tuntuu tällä hetkellä niinkuin äkkiä olisin tullut paremmaksi, nyt kun taivas ja maa äkkiä ovat käyneet hiljaisemmiksi. Minä tunnen, että on puhtaampi ja suloisempi siveysoppi kuin se, jonka sekä te että minä teidän suojelemanne hyönteisestä opimme. Minun täytyy turvautua runoilijoihin voidakseni sitä lausua:

"Koin toivo päästä tähden loistohon,
Yön halu päästä aamun koittohon.
Halu palvella mi etäällä
Ompi surujemme piiristä!

"Oi tuota etäällä olevaa! tuota etäistä, jota ei milloinkaan maailmassa saavuteta — ei milloinkaan!"

Tämä Kenelmin sydämestä tuleva huuto oli niin tuskallinen, ett'ei Cecilia voinut olla sydämellisesti häntä säälimättä. Hän pani kätensä hänen olallensa ja katseli lempeätä surumielisyyttä hänen ylöspäin käännetyissä kasvoissa silmillä, joita taivas oli määrännyt olemaan lohdutuksen lähteinä surevalle miehelle. Kenelm säpsähti tuntiessaan tämän koskentaa, katsoi alas ja kohtasi näitä suloisia silmiä.

"Minun on mieleni hyvä siitä että voin teille kertoa pelastaneeni
Durham'ini," huusi Mr Travers portin toiselta puolelta.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kuu Kenelm sinä iltana meni omaan huoneesensa, pysähtyi hän pimeässä sopessa sen kuvan vastapäätä, jonka Mr Travers oli sinne siirtänyt. Tämä sammuessansa häväistyn suvun tytär olisi ollut sen talon kaunistus, johon hän morsiamena olisi astunut. Kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja hienot; niistä loisti hyvyys ja kainous, jommoista ei usein Sir Peter Lely'n naisen kuvissa tavata; ja silmät ja hymyily ilmoittivat viatonta iloa ja onnea.

"Mikä selvä varoitus sinä, oi suloinen kuva, olet sitä halua vastaan, jota kaunis sukulaisesi voisi minussa herättää!" sanoi Kenelm itsekseen kääntyneenä tauluun. "Sinun kauneutesi on sukupolvia elänyt tällä kankaalla ja on ollut sen suvun ilona ja ylpeytenä, jolle se kunniaa tuotti. Omistaja omistajan jälkeen on sanonut ihaileville vieraille: 'Niin, Lely'n tekemä kaunis kuva; hän oli meidän sukua — Fletwode Fletwodesta. Nyt sinä olet viety pois näkyvistä, sentähden, ett'eivät vieraat muistaisi että Fletwode on ollut naimisissa Travers'in kanssa; ei edes Lelyn taide voi sinulle arvoa antaa tai pelastaa viattomuutesi epäsuosiosta. Ja viimeinen Fletwode, epäilemättä enin kunnianhimoinen kaikista — joka hartaimmin toivoi voivansa palauttaa ja uudestaan kullata vanhaa lord-nimeä, kuolee pahantekijänä; elävän miehen hävyttömyys on niin suuri, että se voi hävittää kuolleen kunnian.'" Hän loi silmänsä pois hymyilevästä kuvasta ja meni omaan huoneesensa, istui kirjoituspöydän ääreen, otti esille alustan ja paperia ja tarttui kynään, mutta sen sijaan, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan, vaipui hän syviin ajatuksiin. Pieni ryppy näkyi hänen otsassansa, jossa rypyt muuten olivat harvinaisia. Hän oli hyvin suuttunut itseensä.

"Kenelm," sanoi hän, alkaen tavallista keskustelua itsensä kanssa, "sinun juuri sopii saarnata perheiden kunniasta, joiden kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä. Sir Peter Chillinglyn poika, ajattele kotoasi! Oletko varma siitä, ett'et ole sanonut tai tehnyt tai ajatellut mitään, joka voi tuottaa häiriötä siinä perheessä, jossa sinua on vieraana vastaanotettu? Mikä oikeus sinulla oli tuoda esiin omat itserakkaat tuumasi, muistamatta, että sanasi lausuttiin sääliväisten korvien kuullen, ja että sellaiset sanat, joita tyttö kuuvalossa oli kuullut ja jotka olivat hänen sydäntänsä liikuttaneet, voivat olla hänen rauhallensa vaaralliset. Häpee, Kenelm! häpee! sinä joka tiedät mikä on hänen isänsä toivo; joka myöskin tiedät ett'ei sinulla ole mitään puolustusta toivollesi saada tuo kaunis olento omaksesi. Mikä on aikomuksesi, Kenelm? Minä en sinua kuule; puhu suusi puhtaaksi! Oi, kuinka voin olla sellainen narri ja luulotella itseäni että hän minusta välittäisi! Mutta kenties en olekaan sellainen narri; toivon ett'en ole; ja, oli miten oli, ei tule olemaan aikaa mihinkään onnettomuuteen. Me lähdemme pois huomenna, Kenelm; kiiruhda ja pane kapineesi kokoon, kirjoita kirjeesi, ja sitte 'sammuta tuli — sammuta se tuli!'"

Mutta hän ei kohta toimeen ryhtynyt, vaan nousi ylös ja käveli edes takaisin laattialla ja pysähtyi väliin katselemaan kuvia seinillä.

Useat huonoimmin maalatut muotokuvat olivat siirretyt siihen huoneesen, jossa Kenelm asui ja joka aina pantiin kuntoon naimattomalle miehiselle vieraalle, osaksi sentähden että se oli syrjäinen ja että siihen pääsi ainoastaan niitä pieniä portaita myöten, joiden parveen Arabellan kuva oli siirretty; ja osaksi sentähden, että huhu kertoi siellä kummittelevan ja semmoista naiset enemmän pelkäävät, kuin miesten luullaan tekevän. Ne kuvat, joita Kenelm nyt katseli, olivat eri ajoilta, Elisabetin hallituksen ajasta George III:nen hallitukseen; ei yksikään niistä ollut minkään etevän taiteilijan tekemä, eikä yksikään niistä kuvannut henkilöä, joka oli jättänyt nimen historiaan — sanalla sanoen, ne olivat sellaisia kuvia, jollaisia usein näkee korkea-sukuisten tilanomistajain luona. Sama perheluonne kasvojen juonteiden ja sävyn suhteen huomattiin enimmissä muotokuvissa — juonteet olivat säännölliset ja kovat, sävy suora ja vilpitön. Ja vaikk'ei yksikään näistä kuolleista miehistä ollut mainetta sammuttanut, oli kuitenkin jokainen heistä vaatimattomalla tavallansa ottanut osaa aikansa rientoihin. Tuo herra, jonka lyhyt suora tukka riippui otsassa, ja joka toisella kädellänsä nojasi miekkaansa ja toisessa piti avonaista kirjaa, oli ollut kreivikuntansa pääkaupungin edusmies Pitkän Parlamentin aikana, oli tapellut Marston Moor'in tappelussa Cromwellin sotajoukossa ja vastustanut protektoria, kun hän raivasi "leikkikalun" tieltänsä, jonkatähden hän oli yksi niistä isänmaan ystävistä, jotka heitettiin "helvetin luolaan." Toinen, jonka kasvojen sävy oli lempeämpi ja jolla oli suuri valetukka päässä, oli ollut rauha-tuomarina, mutta hänen vilkas katseensa osoitti, että hän oli ollut hyvin toimelias virassansa. Hän ei ollut lisännyt eikä vähentänyt perittyä omaisuuttansa. Kolmas, sotajoukon luutnantti, kaatui Blenheimin tappelussa; hän oli, kuvasta päättäen, ollut hyvin nuori ja kaunis mies ja kuva oli otettu vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hänen vaimonsa kuva oli saanut sijan salissa sentähden että se oli Knellerin maalaama. Hänkin oli kaunis ja nai uudelleen aatelismiehen, jonka kuvaa tietysti ei ollut tässä perhekokoelmassa. Tässä seurasi loma kronoloogisessa järjestyksessä, syystä, että luutnantin perillinen oli lapsi vielä: mutta George II:sen aikana näkyy uusi Travers olleen kuvernörinä Länsi-Indian siirtomaissa. Hänen poikansa otti osaa vallan toisellaiseen liikkeesen, joka oli hänen aikakaudelleen omituinen. Hän kuvattiin vanhaksi, kunnianarvoiseksi ja valkopäiseksi ja hänen kuvansa alle on kirjoitettu: "Wesleyn lahkolainen." Hänen seuraajansa oli viimeinen tässä kokoelmassa. Hän on meriupseerin univormussa; hän on kuninkaallisen laivaston kapteenina ja hänen kuvansa alla luetaan: "Taisteli Nelssonin johdannolla Trafalgarissa." Tämä kuva olisi saanut etevän paikan jossakin paremmassa huoneessa, jos eivät kasvot olisi olleet niin kauhean rumat ja kuva itse niin huonosti maalattu.

"Nyt minä ymmärrän," sanoi Kenelm ja pysähtyi äkkiä, "miksi Cecilia Travers'ia on opetettu puhumaan velvollisuudesta käytännöllisenä asiana elämässä. Nämä muinaisajan miehet näyttävät eläneen velvollisuutta täyttääksensä eikä seurataksensa aikakauden edistystä rahakukkaron takaa ajamisessa. Kenelm, herää ja kuule minua; missä olemmekin, toimessa tai huolettomina, eikö lempilauseeni ole oikea ja tosi, nimittäin, että 'hyvä ihminen tekee hyvää sillä että hän elää?' Mutta voidaksensa sitä tehdä, täytyy hänen olla sopusoinnussa eikä riidassa itsensä kanssa. Kenelm, laiskuri, meidän täytyy hankkia lähtöä!"

Kenelm pani nyt tavaransa matkalaukkuun ja varusti sen päällekirjoituksella, jossa ilmoitettiin, että se oli Exmundhamiin menevä; sitten hän kirjoitti seuraavat kolme kirjettä:

"Rakas ystäväni ja neuvojani! Minä olen jättänyt teidän kirjeenne vastaamatta kokonaisen kuukauden. Minä en voinut vastata teidän onnentoivotuksiinne siitä, että olen yksikolmatta vuotta täyttänyt. Tämä tapaus on konventionellista valhetta ja te tiedätte kuinka minä vihaan konventionellisuutta ja valhetta. Asian todellinen laita on, että olen joko paljon nuorempi yksikolmatta vuotta tai paljon vanhempi. Mitä niihin tuumiin tulee, että minä rupeaisin ensi vaalissa kreivikunnan kandidaatiksi, niin toivoisin tekeväni ne tyhjiksi, ja olen jo sen tehnytkin; ja nyt olen aloittanut matkustuksiani. Olin ensin päättänyt rajoittaa ne isänmaahani. Tuumat ovat vaihtelevaisia. Minä lähden ulkomaille. Saatte kuulla minulta mihin. Minä kirjoitan tämän kirjeen Leopold Travers'in tilasta, joka, sen mukaan kuin olen hänen tyttäreltään kuullut, on teidän sukulaisenne; — korkeasti kunnioitettu ja hyvin rakastettu mies.

"Ei, teidän mielisteleväin ennustuksenne uhalla, minusta ei milloinkaan tule mitään etevämpää tässä elämässä, kuin mitä nyt olen. Lady Glenalvon, sallikaa minun sanoa itseäni teidän kiitolliseksi ystäväksenne,

"K. C."

"Rakas Mivers serkkuni! Minä lähden ulkomaille. Minä tarvitsen kukatiesi rahaa; sillä, herättääkseni liikuntovoimaa itsessäni, luulen, jos mahdollista on, tarvitsevani rahaa. Kun olin kuudentoista vuotias poika, niin te tarjositte minulle rahaa siitä, että minä kirjoittaisin 'The Londoneriin' teräviä kirjoituksia vanhoista kirjailijoista. Tahdotteko nyt antaa minulle rahaa samankaltaiseen meidän sukupolvemme suuremmoisen Uuden Aatteen kehittämiseen, se on, sen aatteen, että kuta vähemmän ihminen jotakin ainetta tuntee, sitä paremmin hän sitä käsittää. Minun aikomukseni on matkustaa maihin, joita en milloinkaan ole nähnyt, ja kansojen luo, joita en milloinkaan ole tuntenut. Minun omavaltaiset arvosteluni molemmista tulevat olemaan verrattomana apuna 'The Londonerille' sen Erityiseltä Kirjeenvaihtajalta, joka samoin kuin tekin pitää nimettömyyttä suuressa arvossa ja jonka nimeä ei milloinkaan ilmoiteta. Kirjoittakaa minulle vastaus; kirje-osoitteeni on Calais, poste restante. — Teidän uskollinen

"K. C."

"Rakas isäni! Minä sain kirjeenne täällä, josta huomenna lähden pois. Suokaa anteeksi kiirettä. Minä menen ulkomaille ja kirjoitan teille Calais'ista.

"Minä ihailen suuresti Leopold Travers'ia. Kuinka paljon tasapainoa todellisessa englantilaisessa herrasmiehessä on! Viskatkaa häntä ylös alaisin kuten tahdotte, hän tulee kuitenkin aina jaloillensa — todellisena herrasmiehenä. Hänellä on yksi lapsi, tytär, nimeltä Cecilia — kyllin kaunis houkutellaksensa minkä kuolevaisen tahansa rakastumaan, jota Decimus Roach ei ole vakuuttanut siitä että aviottomuudessa on oikea 'Enkeleitä Läheneminen'. Sitä paitsi hän on tyttö, jonka kanssa voi puhua. Tekin voisitte hänen kanssansa puhua. Travers tahtoo hänen naimaan hyvin kunnioitettavan, hyvännäköisen herrasmiehen, josta on hyvät toiveet ja joka kaikin puolin on sopiva mies hänelle, niinkuin sanotaan. Ja jos hän sen tekee, tulee hän kilpailemaan Lady Glenalvonin kanssa, joka on säädyllisen naisellisuuden täydellinen esikuva. Minä lähetän matkalaukkuni takaisin. Minä olen menettänyt kokemusrahani, mutta en vielä ole koskenut kuukausrahoihini. Kuitenkin aion nyt elää niillä, ja lisätä niitä, jos tarvis vaatii, otsani tahi aivoni hiessä. Mutta jos niin tapahtuisi, että tarvitsisin liikarahaa, niin minun täytyy teidän pankkiiriinne turvautua. Mutta muistakaa, että se on teidän menonne, eikä minun, ja että te saatte palkan siitä taivaissa. Rakas isä, minä rakastan ja kunnioitan teitä päivä päivältä yhä enemmän! Te pyydätte minun lupaamaan etten kosi ketään nuorta ladya ennenkuin siihen teidän suostumusta pyydän! — oi, rakas isäni, kuinka te voitte epäillä etten sitä tekisi? kuinka epäillä että minä onnelliseksi tulisin vaimon kanssa, jota te ette rakastaisi niinkuin tytärtä? Vastaanottakaa tämä lupaus pyhänä. Mutta toivoisin teidän pyytäneen minulta jotain, jonka suhteen kuuliaisuus ei olisi ollut liian helppo ollaksensa velvollisuuteni koetuksena. Minä en olisi voinut suuremmalla ilolla sitä luvata, jos olisitte pyytänyt minun lupaamaan etten milloinkaan nuorta ladya kosi. Jos olisitte pyytänyt minulta sen lupauksen, että luopuisin järjen arvollisuudesta rakkauden hulluuden tähden, tahi miehen vapaudesta naineen miehen orjuuden tähden, niin olisin koettanut tätä mahdottomuutta tehdä; mutta olisin kuollut yrityksessä! — ja te olisitte saanut kokea niitä omantunnon vaivoja, jotka kummittelevat hirmuvaltiaan vuoteen ääressä. — Teidän kuuliainen poikanne

"K. C."

YHDESKOLMATTA LUKU.

Seuraavana aamuna Kenelm hämmästytti perhettä tulemalla aamiaispöydälle siinä karkeassa puvussa, jossa hän ensin oli isäntänsä tuttavuutta tehnyt. Hän ei katsonut Ceciliaan, kun hän ilmoitti lähtöänsä; mutta kuu hän loi katseen Mrs Campioniin, hymyili hän, kenties hiukan surumielisesti, nähdessänsä hänen kasvonsa kirkastuvan ja kuullessansa hänen päästävän lyhyen huokauksen, joka ilmoitti, että tämä sanoma häntä ilahdutti. Travers koetti innokkaasti kehoittaa Kenelmiä viipymään pari päivää vielä heillä, mutta Kenelm pysyi lujana päätöksessään. "Kesä kuluu," sanoi hän, "ja minulla on pitkä matka kulkea ennenkuin kukat kuihtuu ja lumi tulee. Kolmantena yönä tämän jälkeen minä nukun ulkomaalla."

"Äkkipikainen päätös, Mr Chillingly. Toissa päivänä te sanoitte lähtevänne skotlantilaisia järviä katselemaan."

"Se on totta; mutta likemmältä asiaa mietittyäni, tulin ajatelleeksi, että niillä seuduin on paljon huvimatkailijoita, joiden joukossa kenties on minun tuttaviakin. Ulkomailla olen vallan vapaa, sillä olen tuntematon."

"Kaikissa tapauksissa me luultavasti tapaamme toinen toisemme Londonissa," sanoi Travers. "Minä luulen että pitkällisen maalla oleskelemisen jälkeen yksi tai kaksi säsongia vilkkaassa pääkaupungissa ovat terveellinen vaihtelu sekä hengelle, että ruumiille; ja nyt on jo aika, että Cecilia esitellään hovissa ja että hänen hovipukunsa mainitaan 'Morning Post' nimisen sanomalehden palstoissa."

Cecilia näytti olevan niin toimessaan teekeittimen takana ett'ei hän kuullutkaan tätä viittausta hänen debutiinsa.

"Minä tulen kaipaamaan teitä kauheasti," huudahti Travers sydämellisesti. "Minä vakuutan, että olette vallan siirtänyt minua tasapainostani. Teidän terävät lauseenne tulevat kaikuinaan minun korvissani kauan aikaa sen jälkeen kuin te olette mennyt."

"Suokaa anteeksi," vastasi ääni teekeittimen takaa. "Minä kuulen Pompejon (skotlantilaisen koiran) vinkuvan tiellä. He ovat sulkeneet sen portin ulkopuolelle. Minä tulen kohdakkoin takaisin."

Cecilia nousi ja lähti ulos. Mrs Campion astui hänen sijaansa teekeittimen ääreen.

"On oikein hassua, että Cissy on niin ihastunut tuohon kauhistavaan eläimeen," sanoi Travers kiivaasti.

"Sen kauheus on sen kauneus," vastasi Mrs Campion nauraen. "Mr Belvoir valitsi sen hänelle sentähden, että sillä on pisin selkä ja lyhyimmät jalat, mitkä hän on koiralla nähnyt koko Skotlannissa."

"Ah, George on sen hänelle antanut; minä unohdin sen," sanoi Travers tyytyväisesti nauraen.

Kului moniaita minuutteja ennenkuin Miss Travers palasi skotlantilaisen koiran kanssa, ja hän näytti jälleen tointuneen, tuodessansa tämän koristeen seuralle takaisin — sillä hän puhui hyvin sukkelaan ja iloisesti ja hehkuvin poskin, niinkuin nuori ihminen, joka on liiallisesta ilosta kiihoittunut.

Mutta kun Kenelm puoli tuntia myöhemmin otti jäähyväiset häneltä ja Mrs Campionilta porstuan ovella, oli puna kadonnut hänen poskiltansa, hänen huulensa olivat suljetut ja ne sanat, jotka hän jäähyväiseksi lausui, eivät olleet kuuluvia. Kun Kenelm sitten (hänen isänsä rinnalla, joka saattoi vierastansa portille) meni tietä pitkin ja hävisi puiden taakse, niin Mrs Campion pani käsivartensa tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä. Cecilia vapisi ja käänsi hymyillen kasvonsa ystäväänsä kohti; mutta mimmoinen hymyily, — niitä hymyilyjä, jotka näyttävät olevan täynnä kyyneleitä.

"Kiitoksia, ystäväni", sanoi hän vienosti; ja hiipien pois kukkatarhaa kohti, viipyi hän hetken sen portin kohdalla, jonka Kenelm edellisenä iltana oli au'aissut. Sitten hän hitain askelin meni viheriää kukkulaa ylös luostarin raunioille.

NELJÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

On vähän yli puoli toista vuotta siitä kun Kenelm Chillingly lähti Englannista, ja näyttämö on nyt London, sillä aikaisemmalla ja enemmän seurallisella säsongilla, joka käy pääsiäisjuhlan edellä — säsongi, jolloin sivistyneen seuran viehätys ei vielä ole täpötäysien huoneiden kuumassa ilmassa rau'ennut — säsongi, jolloin ei tarvitse pelätä että parhaimmat ystävämme meitä laiminlyövät heidän vieraampien tuttaviensa suurempien vaatimuksien tähden.

Oli niin sanottu "conversazione" yhden noista whigylimyksien huoneessa, joka vielä säilyttää tuon miellyttävän taidon tuoda hauskaa väkeä yhteen ja ko'ota ympärillensä todellista aristokratiiaa, joka yhdistää tieteiden ja taiteiden tuntemista perinnöllisen arvon ja valtiollisen etevyyden kanssa. Lord Beaumanoir itse oli iloinen, oppinut mies, hyvä taiteen tuntija ja hauska puhuja. Hänellä oli herttainen vaimo, joka rakasti häntä ja lapsiansa, mutta joka kuitenkin rakasti yleistä kiitosta kyllin tehdäksensä itsensä rakastetuksi ylhäisten piirissä, ikäänkuin hän sen iloissa olisi hakenut turvaa kotielämän ikävästä.

Beaumanoir'in vieraiden joukossa tänä iltana oli kaksi miestä, jotka istuivat pienessä huoneessa erikseen, puhellen tuttavallisesti keskenään. Toinen oli noin neljänkuudetta vuoden ikäinen; hän oli pitkä, ko'okas mies, mutta ei lihava, vähän kaljupää; hänellä oli mustat silmäkarvat, mustat vilkkaat silmät, ja liikkuvat huulet, joilla väliin näkyi kamala ja ivallinen hymy. Tämä herra, korkeasti kunnioitettu Gerard Danvers, oli hyvin etevä parlamentin jäsen. Hän oli nuorena ollessaan päässyt korkeaan virkaan; mutta — osaksi syystä että viran vaivat olivat hänelle vastenmieliset; osaksi sentähden että hän oli niin ylpeä luonnoltaan, että hänen oli mahdotonta osoittaa sitä kuuliaisuutta, jota tulee päällikölle osoittaa; osaksi senkintähden että hän tavattomasti harrasti epikurista filosofiiaa, ollen yht'aikaa iloinen ja raaka ja katsoen elämän iloa pää-asiaksi ja kunniaa varsin vähäpätöiseksi — hän oli vakaasti kieltänyt uudestaan virkamieheksi rupeamasta, ja puhui ainoasti erinomaisissa tilaisuuksissa. Vaikka hän oli kunnianhimoa vailla, niin hän tavallansa rakasti valtaa — hän tahtoi hallita niitä ihmisiä, joilla oli valta; ja valtiollisesta juonesta hänen kavala ja toimelias järkensä oli huvitettu. Tällä hetkellä hän tarkasteli saman puolueen eri osastojen johtajain tekemää uutta ehdoitusta, jonka mukaan muutamat vanhat miehet eroaisivat ja muutamat nuoremmat miehet otettaisiin virkakuntaan. Hänen luonteensa hyviä puolia oli se, että hän suositteli nuorisoa, ja oli auttanut parlamenttiin, niin hyvin kuin virkoihinkin, muutamia taitavimpia henkilöitä myöhempää sukupolvea kuin hän itse oli. Hän antoi heille viisaita neuvoja, oli mielissänsä kun he menestyivät hyvin, ja rohkaisi heitä kun he hairahtuivat — aina ollen varma siitä että heissä oli kykyä kyllin hairahdusta sovittamaan; jos niin ei ollut, hän lempeästi herkesi pitämästä heitä uskottuinansa, mutta pysyi kuitenkin kyllin tuttavalla kannalla heidän kanssansa, ollaksensa varma siitä, että hän sai heitä äänestämään mielensä mukaan, jos hän tahtoi.

Se herra, jonka kanssa hän nyt puhui, oli nuori, noin viidenkolmatta vuotias — ei vielä parlamentissa, mutta erittäin halukas saada paikkaa siellä; hänellä oli sellainen maine, jonka nuorukainen tuo mukaansa koulusta ja yliopistosta, ja joka on todeksi näytetty, ei paljaan akademiallisen kunnian kantta, vaan vakuutuksen kautta siitä, että hänellä oli taitavuutta ja kuntoa, jota hänen aikalaisensa olivat hänessä herättäneet ja hänen vanhempansa oikeaksi vakuuttaneet. Hän oli tehnyt hyvin vähän yliopistossa — paitsi sitä että hän Kiista-Seurassa tuli kuuluisaksi erittäin sukkelana ja taitavana puhujana. Yliopistosta tultuansa hän oli kirjoittanut yhden tai kaksi valtiollista kirjoitusta erääsen aikakauskirjaan, jotka olivat huomiota herättäneet; ja vaikka hänellä ei mitään virkaa ollut, ja hänen tulonsa olivat vähäiset, mutta itsevaraiset, niin seurapiiri oli hyvin kohtelias häntä kohtaan, sillä hän katsottiin mieheksi, joka kerta voisi saavuttaa aseman, jossa hän voisi vahingoittaa vihamiehiänsä ja palvella ystäviänsä. Tämän nuoren miehen kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka lisäsi sitä taitavuuden ja toiveen mainetta, minkä hän oli saavuttanut. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, hänen käytöksensä ei ollut viehättävä. Mutta hänen kasvonsa sävy osoitti voimaa — pontevuutta — rohkeutta. Hänen otsansa oli leveä, mutta matala, ja koroituksia oli niissä otsan elimissä, jotka osoittivat tajuamista ja päättämiskykyä — ominaisuuksia, jotka jokapäiväisessä elämässä ovat tarpeellisia; hänen silmänsä olivat siniset, pienet, hiukan sisään painuneet, vilkkaat, terävät; ylähuuli oli pitkä ja ilmoitti uskaliaisuutta; hänen suussansa kasvojen tutkija olisi huomannut vaarallista suloisuutta. Hymy oli miellyttävä, mutta se oli teeskennelty ja paljasti valkoisia, pieniä, hyviä, mutta harvassa olevia hampaita. Tämä hymy olisi näyttänyt luonnolliselta ja vilpittömältä niiden mielestä, jotka eivät huomanneet että se ei sopinut yhteen tutkistelevan otsan ja kovan katseen kanssa — että se näytti olevan erillänsä muusta kasvojen osasta, ikäänkuin kasvot, jotka ovat osansa oppineet. Pään takaosassa oli tuota ruumiillista voimaa, joka on tavallinen miehissä, jotka raivaavat itselleen tien elämässä — taistellen ja hävittäen. Kaikilla gladiatoreilla on sellainen voima; niin on väittelijöillä ja parantajilla — se on, parantajilla, jotka voivat hävittää, mutta ei välttämättömästi uutta sijaan laatia. Niin myöskin miehen käytös osoitti uskaliasta itseensäluottamista, joka kuitenkin oli niin yksinkertainen ja teeskentelemätön, ett'ei hänen pahin vihollisensakaan olisi voinut sitä itsensäpettämiseksi sanoa. Hänen käytöksensä ilmoitti että hän tiesi miten tulee ylläpitää persoonallista arvoa näyttämättä että siitä välittää. Ei milloinkaan orjallinen ylhäisiä kohtaan, ei milloinkaan ylpeä alhaisia kohtaan; niin vähän ylen-sivistynyt, ett'ei milloinkaan tuntunut jokapäiväiseltä — kansanmieleinen käytös.

Huone, jossa nämä herrat istuivat, oli eroitettu tavallisista huoneista vierashuoneen kautta, ja oli Lady Beaumanoir'in kammari. Se oli kaunis huone, mutta huonekalut olivat yksinkertaiset ja poimutelmat olivat indian karttuunia. Seiniä koristi vesivärillä maalatut kuvat ja kallis-arvoiset posliini-kalut, jotka olivat omituisilla seinäpienoilla. Yhdessä kulmassa, eteläänpäin olevan ikkunan luona, jonka ulkopuolella oli avara balkongi, joka oli ikkunoilla varustettu ja täynnä kukkia, oli yksi noita korkeita, ristikolla varustettuja varjostimia, joita luullakseni ensin keksittiin Wienissä ja jonka ympärille murattia pujotetaan niin, että se muodostaa lehtimajan. Tämä näin varustettu yksinäinen huone, joka oli vallan erillään muista huoneista, oli emännän lempi kirjoitus-huone. Nuo kaksi miestä istuivat lähellä varjostinta, eivätkä varmaankaan voineet aavistaa että joku voi sen takana olla.

"Niin," sanoi Mr Danvers, joka istui huoneen toisessa nurkassa olevalla sohvalla, "minä luulen että Saxboro'lle pian tulee tyhjä paikka. Milroy tahtoo kuvernöörin virkaa jossakin siirtomaassa; ja jos voimme järjestää kabinetin minun ehdoitukseni mukaan, niin hän saapi sellaisen. Saxboro' tulee silloin avoimeksi. Mutta, rakas veikkoseni, Saxboro' on paikka, jota tulee kosia rakkaudella ja jonka voittaa ainoastaan rahalla. Se vaatii kandidaatiltansa vapaamielisyyttä — kahdellaista vapaamielisyyttä, jota harvoin voi yhdistää: vapaamielisyyttä mielipiteiden suhteen, joka on kyllä luonnollista hyvin köyhälle miehelle, ja menojen vapaamielisyyttä, jota tuskin kukaan muu kuin hyvin rikas mies voi osoittaa. Voitte laskea että teiltä menee 3,000 puntaa Saxboro'n kandidaatiksi pääsemiseen, ja noin 2,000 puntaa lisäksi paikkanne puolustamiseen petitionia vastaan — voitettu kandidaati melkein aina petitioneeraa. 5,000 puntaa on suuri rahasumma, ja pahin kohta siinä on se, että ne mielipiteet, joita Saxboro'n edusmiehen tulee edistää, vähentävät hänen virallista menestystänsä. Kiivaat valtiomiehet eivät ole parasta raaka-ainetta, josta valmistetaan hyviä virkamiehiä."

"Mielipiteet eivät paljon asiaan vaikuta; toisin on menojen laita. Minä en voi hankkia 5,000 puntaa, en edes 3,000 puntaa."

"Eikö Sir Peter voisi teitä auttaa? Te sanotte että hänellä on yksi ainoa poika, ja jos tälle pojalle jotain tapahtuu, olette te lähin perillinen."

"Minun isäni oli riidassa Sir Peter'in kanssa ja vaivasi häntä mielettömällä ja ikävällä oikeudenkäynnillä. Minä pelkään ett'en voisi häneltä pyytää rahaa saavuttaakseni paikkaa parlamentissa demokraatisella puolella; silla vaikka hyvin vähän tunnen hänen valtiollisia mielipiteitänsä, otaksun kuitenkin varmana asiana että maalaisaatelismies vanhasta suvusta ja 10,000 punnan vuotuisilla tuloilla ei juuri voi olla demokraati."

"Siinä tapauksessa oletan ett'ette olisi demokraati, jos te serkkunne kuoleman kautta tulisitte Chillingly'ein perilliseksi."

"En ole varma siitä, mitä siinä tapauksessa olisin. On aikoja, jolloin demokraati vanhasta suvusta ja suurilla tiluksilla voisi saavuttaa hyvin korkean aseman ylhäisten piirissä."

"Minä toivon sen. Kun vertaan itseni minun ikäisiini miehiin, en näe monta, jotka voisivat minua panna takalaitaan."

"Minkälainen mies on serkkunne Kenelm? Minä näin hänen pari kertaa silloin kun hän vielä oli aivan nuori ja luki Welby'n edessä London'issa. Siihen aikaan sanottiin että hänellä oli erittäin hyvä pää; minusta hän oli hyvin omituinen."

"Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt; mutta siitä päättäen mitä olen kuullut, niin hän, olkoonpa hän hyväpäinen tai kummallinen, varmaankaan ei tule mitään toimittamaan tässä elämässä — hän on uneksija."

Samassa tuli muutamia muita vieraita huoneesen, niiden joukossa nainen, joka oli erittäin kunnioitettava ja miellyttävä, pitempi kuin naiset tavallisesti ovat ja käytöksensä puolesta sanomattoman ylevä ja jalo. Lady Glenalvon oli London'in ylhäisen maailman kuningattaria, eikä yksikään tämän maailman kuningatar ole ollut enemmän maailman kokenut tai enemmän kuningattaren kaltainen. Hänen rinnallansa kävi Mr Chillingly Mivers. Gordon ja Mivers nyykäyttivät ystävällisesti toinen toisillensa, ja edellinen meni pois ja katosi pian muutamain muiden nuorten miesten joukkoon, joiden lemmikki hän oli, sentähden että hän taisi hyvin ja hauskasti puhua heidän kanssansa asioista, jotka heitä miellytti; hän ei kuitenkaan ollut heille harras seurakumppani. Mr Danvers vetäysi läheisen vierashuoneen nurkkaan, jossa hän ilahdutti Franskan lähettilästä ilmoittamalla hänelle mielipiteensä Euroopan tilasta ja kabinetin uudistamisesta yleensä.

"Mutta," sanoi Lady Glenalvon Chillingly Mivers'ille, "oletteko vallan varma siitä että minun nuori ystäväni Kenelm on täällä? Siitä asti, kuin sen minulle kerroitte, olen turhaan häntä hakenut kaikkialla. Minä tahtoisin hyvin mielelläni häntä jälleen tavata."

"Mutta varmaan näin hänen vilaukselta puoli tuntia sitten; mutta ennenkuin voin päästä geoloogistani, joka vaivasi minua siluurisella järestöllänsä, oli Kenelm kadonnut."

"No, me todella elämme herkkäuskoisimmassa ja taikauskoisimmassa aikakaudessa mikä olla voi; ja niin moni kertoo minulle puhelevansa kuolleiden kanssa pöydän alla, että ehkä näyttää liian rohkealta kun sanon ett'en kummituksia usko."

"Kertokaa minulle jotain noista käsittämättömistä tarinoista pöydän-nakutuksesta," sanoi Lady Glenalvon. "Meillä on erittäin hyvä loukko tuolla varjostimen takana."

Tuskin oli hän ehtinyt lehtimajaan, ennenkuin hän vetäysi takaisin päästäen hämmästyshuudon. Nuori mies istui lehtimajan pöydän ääressä; hän nojasi leukaansa kättä vasten ja oli vaipunut uneilemisiin. Hänen asentonsa oli niin hiljainen, hänen kasvonsa osoittivat niin suurta tyyneyttä ja surua, hän näytti olevan niin vieras sille kirjavalle, mutta loistavalle vilinälle, joka liikkui sen yksinäisyyden ympärillä, jonka hän oli itselleen luonut, että vallan hyvin olisi voinut luulla että hän oli yksi noita kävijöitä toisesta maailmasta, jonka salaisuuksia sisääntulija toivoi saavansa tietää. Hän nähtävästi oli tiedoton sisääntunkijan läsnä-olosta. Kun tämä tointui hämmästyksestään, hiipi hän Kenelm'in luo, pani kätensä hänen olkapäällensä ja lausui hiljaisella ja lempeällä äänellä hänen nimensä. Tätä ääntä kuullessansa Kenelm Chillingly katsoi ylös.

"Muistatteko minua?" kysyi Lady Glenalvon. Ennenkuin Kenelm ehti vastata tuli Mivers, joka oli seurannut markisinnaa lehtimajaan, ja sekaantui puheesen.

"Rakas Kenelm'ini, kuinka voitte? Milloin tulitte London'iin? Miks'ette ole minun luonani käynyt; ja miksi ihmeen te piiloitatte itsenne näin?"

Kenelm oli nyt jälleen saavuttanut mielen malttinsa, jonka hän harvoin muiden läsnä-ollessa kauaksi aikaa menetti. Hän vastasi sydämellisesti sukulaisensa tervehdykseen ja suuteli tavallisella ritarillisella suloudella sitä kaunista kättä, jonka lady otti pois hänen olkapäältänsä ja ojensi hänen puristettavaksensa. "Muistaa teitä!" sanoi hän Lady Glenalvon'ille, ja loi häneen mitä suloisimman katseen lempeistä, mustista silmistään; "minä en ole tullut niin kauas elämän puolipäivää kohti, että unohtaisin päiväpaistetta, joka sen aamua valaisi. Rakas Mivers, teidän kysymykseenne on helppo vastata. Minä tulin kaksi viikkoa sitten Englantiin, viivyin Exmundham'issa tämän päivän aamuun saakka, olin tänään päivällisillä Lord Thetford'in luona, jonka kanssa tutustuin ulkomailla, ja hän kehoitti minua tulemaan tänne tullakseni esitellyksi hänen isällensä ja äidillensä, Beaumanoir'eille. Tämän juhlamenon läpikäytyäni säikähdin minä nähdessäni niin monta vierasta ihmistä. Minä tulin tähän huoneesen hetkellä, jolloin se oli vallan autio, ja päätin vetäytyä yksinäisyyteen varjostimen taakse."

"Mutta te unohdatte ett'en tunne häntä ulkonäöltä. Täällä ei kuitenkaan ollut ketään huoneessa kun minä tänne tulin; vähän myöhemmin muutamia muita tuli sisään, sillä minä kuulin hiljaisen jupinan, niinkuin kaksi ihmistä olisi keskenään kuiskannut. Minä en kumminkaan kuunnellut, niinkuin varjostimen takana istuva henkilö tekee näyttämöllä."

Se oli totta. Vaikka Gordon ja Danvers olisivat puhuneet korkeammalla äänellä, niin Kenelm oli niin omissa ajatuksissansa, ett'ei hän sittenkään olisi sanaakaan kuullut heidän puheestansa.

"Teidän täytyy oppia tuntemaan nuorta Gordon'ia; hän on hyvin taitava mies, ja hän pyrkii parlamenttiin. Minä toivon ett'ei mikään vanha perhekiista hänen karhumaisen isänsä ja rakkaan Sir Peter'in välillä saata teitä epäämään tapaamasta häntä."

"Sir Peter on enin anteeksi antavainen kaikista ihmisistä, mutta hän tuskin antaisi minulle anteeksi, jos minä kieltäisin tapaamasta serkkuani, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut."

"Hyvin puhuttu. Tulkaa tapaamaan Gordon'ia aamiaisella huomenna — kymmenen aikana. Minä asun vielä vanhoissa huoneissani."

Sillä välin kuin sukulaiset näin puhelivat, oli Lady Glenalvon istunut
Kenelm'in viereen ja katseli ääneti hänen kasvojansa. Nyt hän puhui:
"Hyvä Mr Mivers, te saatte monta tilaisuutta puhua Kenelm'in kanssa;
älkää nyt kadehtiko että minä viisi minuuttia puhun hänen kanssansa."

"Minä jätän teidän arvonne yksin hänen erakkomajaansa. Kuinka kaikki miehet tässä seurassa tulevat erakkoa kadehtimaan!"

TOINEN LUKU.

"Minua ilahduttaa nähdä teitä vielä kerta maailmassa," sanoi lady Glenalvon, "ja minä toivon että te nyt olette valmis näyttämään sitä osaa siinä, jonka ei tule olla vähäpätöinen, jos te myönnätte taidollisuutenne ja taipumuksenne oikeiksi."

Kenelm : "Kun te menette teateriin ja näette yhden niitä kappaleita, jotka nyt näyttävät olevan muodissa, kumpi te ennen olisitte: näyttelijä vai katsoja?"

Lady Glenalvon : "Nuori ystäväni, teidän kysymyksenne huolestuttaa minua." (Hetkisen vait'olon jälkeen.) — "Mutta vaikka minä käytin näytelmällisen lausetavan, kuin lausuin toiveeni että te ette näyttelisi vähäpätöistä osaa maailmassa, niin tämä maailma ei kuitenkaan todellisuudessa teateri ole. Elämä ei salli yhtään katsojia. Puhutelkaa minua suoraan, niinkuin teidän oli tapa tehdä. Teidän kasvoissanne on tuo vanha surumielisyys vielä jälellä. Ettekö ole onnellinen?"

Kenelm : "Minun tulisi olla onnellinen kuin kuolevaiset voivat olla. Minä en luule olevani onneton. Vaikka luontoni on surumielinen, on kuitenkin surumielisyydelläkin oma onnensa. Milton näyttää että voi löytyä yhtä paljon suloutta elämässä sen Penseroro-puolella kuin Allegro-puolella."

Lady Glenalvon : "Kenelm, te pelastitte poika-raukkani hengen, ja kun hän myöhemmin otettiin minulta pois, tuntui minulta kuin olisi hän jättänyt teidät minun holhottavakseni. Kun te kuudentoista ikäisenä, nuorukaisena vuosiin katsoen, ja hengen puolesta kehittyneenä miehenä tulitte London'iin, enkö minä silloin koettanut olla teille melkein äitinä? Ja ettekö usein minulle sanonut että te helpommin voitte minulle uskoa sydämenne salaisuuksia, kuin kenellekään muulle?"

"Te olitte minulle," sanoi Kenelm liikutettuna: "arvoisin ja enin auttavainen haltija, minkä nuorukainen voi elämän kynnyksellä löytää — lempeä, viisas ja myötätunteinen nainen, joka saattoi häntä, nähdessänsä tämän puhtautta, häpeämään kaikkia suurempia erhetyksiä, joka ylensi häntä vähäpätöisistä taipumuksista ja esineistä sillä sanomattomalla hengen ylevyydellä, joka ainoastaan jaloimmissa naisissa löytyy. Minä tahdon vielä avata sydämeni teille. Minä pelkään että se on entistä harmillisempi. Se vielä tuntee itsensä vieraaksi sille seuralle ja niille riennoille, jotka ovat luonnollisia minun isälleni ja asemalleni. Minä olen kuitenkin koettanut karaista ja komentaa luontoani elämän käytöllisiä tarkoituksia varten, matkustuksilla ja seikkailuilla etenkin ihmissuvun sivistymättömäimpien lajien kesken, kuin mitä salongeissa tapaamme. Velvollisuuteni johdosta isäni toivoa kohtaan tulen nyt takaisin näihin piireihin, joihin minä nuorukaisena astuin teidän johdannollanne, ja jotka silloinkin minusta tuntuivat tyhjiltä ja teeskennellyiltä. Teidän toivonne on että minun tulee näyttää osa näiden piirien maailmassa. Minun vastaukseni on lyhyt. Minä olen tehnyt parastani hankkiakseni itselleni liikutusvoimaa, ja minä en ole siinä onnistunut. Minä en näe niin mitään, jota tekisi mieli voittaa. Se aika, jossa elämme, on minulle niinkuin Hamlet'ille — liitoksistaan irti; ja minä en ole, niinkuin Hamlet, syntynyt niitä oikeaan paikkaan asettamaan. Ah! jospa voisin katsella yhteiskuntaa niiden silmälasien kautta, joiden läpi Hidalgo parka näytelmässä, 'Gil Blas' katseli laihaa pöytää — sellaisilla silmälasilla, joiden kautta kirsikat näyttävät persikkojen kokoisilta ja peukaloinen kalkkunan suuruiselta! Se luulo, joka on kunnianhimolle tarpeellinen, suurentaa paljon."

"Minä olen tuntenut useamman kuin yhden miehen, joka nyt on etevä ja toimelias mies, mutta jolla, hänen ollessaan teidän ikäisenne, toisten käytölliset riennot olivat yhtä vastenmieliset, kuin teille."

"Yksityisen persoonallisen tunnon vähentyminen, tuo tietämätön oman olemisensa sulattaminen muiden olemisen kanssa, joka kuuluu kotiin ja avioliittoon."

"Olkaa vakuutettu siitä että ei ole mitään kotia miehelle, missä ei ole yhtään vaimoa."

"Onko tarkoituksenne toden perään sanoa minulle ett'ette milloinkaan ole nähnyt naista, jota voisitte kyllin rakastaa ottaaksenne häntä vaimoksenne, ja ett'ette milloinkaan ole ollut kodissa, josta olette lähtenyt kadehtien aviollisen elämän onnea?"

"Toden totta, minä en milloinkaan ole sellaista naista nähnyt; toden totta, en milloinkaan ole sellaisessa kodissa ollut."

"Kärsivällisyyttä siis; teidän aikanne kyllä tulee, ja minä toivon että se jo on käsissä. Kuulkaa minua. Vielä eilen minä sanomattomasti toivoin saada taas teitä tavata — saada tietää teidän adressianne, jotta voisin teille kirjoittaa; sillä eilen, kun eräs nuori lady lähti minun luotani, oltuansa meillä viikkokauden ajan, sanoin itsekseni että tästä tytöstä tulisi erittäin hyvä vaimo ja ennen kaikkea vaimo, joka sopisi erinomaisen hyvin Kenelm Chillingly'lle."

"Kenelm Chillinglyä suuresti ilahduttaa kuulla että tämä nuori lady on lähtenyt pois teidän talostanne."

"Mutta hän ei ole London'ista lähtenyt — hän on täällä tänä iltana. Hän asui vaan minun luonani siksi, kunnes hänen isänsä tulisi kaupunkiin ja kunnes ne huoneet tulisivat avoimiksi, jotka hän on vuokrannut säsongiksi; tämä tapahtui eilen."

"Onnellinen tapaus minulle: se sallii minun ilman vaaratta tulla teidän luoksenne."

"Ettekö edes ole utelias saada tietää kuka se nuori lady on, joka minusta sopii teille niin hyvin?"

"No niin, minä en voi puhua iloisesti teidän kanssanne, kun olette tällä kiusallisella tuulella, ja nyt on jo aika lähteä tästä erakkomajasta. Tulkaa, täällä on moni, jonka kanssa teidän tulee uudelleen tutustua, ja moniaita, joiden kanssa minä mielelläni tahtoisin teitä tutustumaan."

"Minä olen valmis seuraamaan Lady Glenalvon'ia mihin hän vaan minun vie — paitsi alttarille toisen kanssa."

KOLMAS LUKU.

Huoneet olivat täynnä ihmisiä — ei kuitenkaan täpötäynnä, ja ani harvoin tässäkään talossa niin monta etevää henkilöä oli ko'ossa. Nuorta miestä, jota niin etevä rouva, kuin Lady Glenalvon, suosi, tervehtivät sydämellisesti kaikki, jolle tämä rouva häntä esitteli, ministerit ja parlamentin johtajat, tanssinpitäjät ja muodin mukaiset kaunottaret — jopa kirjailijat ja taiteilijatkin; ja Kenelm Chillingly'ssä oli jotain, hänen omituisissa kasvoissansa ja muodossansa, hänen luonnollisessa, tyyneessä käytöksessänsä, joka oli kaikkea teeskentelemistä paitsi, jotain, joka näytti oikeuttavan sitä suosiota, jota muodin loistava ruhtinatar hänelle osoitti, ja antavan hänelle valtaa tulla yleiseen huomattavaksi.

Tämä hänen hienoon maailmaan palajamisensa ensimmäinen ilta oli menestys, jommoista harvat hänen ikäisensä miehet saavuttavat. Hän herätti suurta huomiota. Kun väki alkoi vähentyä, kuiskasi Lady Glenalvon Kenelm'ille:

"Tulkaa tätä tietä — tuolla on henkilö, joka minun täytyy uudelleen esitellä teille — te kiitätte minua siitä jälestäpäin."

Kenelm seurasi markisinnaa ja seisoi pian vastapäätä Cecilia
Travers'ia. Tämä nojasi isänsä käsivarteen, näytti hyvin kauniilta, ja
hänen kauneuttansa enensi puna, joka levisi hänen poskillensa, kun
Kenelm Chillingly läheni.

Travers tervehti hyvin ystävällisesti häntä, ja kun Lady Glenalvon pyysi Travers'in viemään häntä virvoitushuoneesen, ei Kenelm'illä ollut muu edessä kuin tarjoa käsivartensa Cecilia'lle.

Kenelm oli hiukan hämillänsä. "Oletteko kauan ollut kaupungissa, Miss
Travers?"

"Aha, todellako; te olitte siis se nuori lady, joka —" Tässä hän keskeytti itsensä, ja hänen kasvonsa näyttivät lempeämmiltä ja totisemmilta.

"Hän ei teidän nimeänne maininnut, mutta kiitti niin oikein tätä nuorta ladya, että minun olisi pitänyt sitä arvata."

Cecilia ei antanut aivan kuuluvaa vastausta, ja kun he tulivat virvoitushuoneesen, kokoontui muita nuoria miehiä hänen ympärillensä, ja Lady Glenalvon ja Kenelm olivat ääneti kesken yleistä pakinoimista. Kun Travers oli antanut Kenelm'ille adressinsa ja tietysti pyytänyt häntä käymään hänen luonansa, lähti hän Cecilian kanssa pois, ja Kenelm sanoi miettiväisesti Lady Glenalvon'ille:

"Tämä oli siis se nuori lady, jossa minun tuli nähdä kohtaloni määräämä — tiesittekö että me ennen olimme tavanneet toisiamme?"

"Kyllä, hän on kertonut minulle milloin ja missä. Sitä paitsi ei ole täyttä kahta vuotta siitä kuin te kirjoititte minulle hänen isänsä talosta. Oletteko sitä unohtanut?"

"Ah," sanoi Kenelm niin hajamielisesti että hän näytti näkevän unta, "ei yksikään mies avosilmin riennä kohtaloansa kohti; kun hän sen tekee, on hän kadottanut näkönsä. Rakkaus on sokea. Sanotaan että sokeat ovat hyvin onnelliset, kuitenkaan minä en milloinkaan ole tavannut sokeaa, joka ei mielellään tahtoisi näköänsä jälleen, jos hän voisi sen saada."

NELJÄS LUKU.

Mr Chillingly Mivers ei milloinkaan pitänyt päivällisiä omassa kortteerissaan. Kun hän piti päivälliset, oli se Greenwich'issa tai Richmond'issa. Mutta hän piti usein aamiaiset, ja niitä pidettiin hauskoina. Hänellä oli kauniit nuoren miehen huoneet Grosvenor Street'in varrella, jotka olivat somilla huonekaluilla varustetut ja yleensä erittäin kauniit ja sievät. Hyvä kirjasto, varustettu sanakirjoilla ja koristettu kauniihin kansiin sidotuilla muodin mukaisten kirjailijain ilmoituskirjoilla. Vaikka huone oli kirjailijan työhuone, siinä ei kuitenkaan huomattu sitä sekasotkua, joka yleensä on tavallinen henkilön työhuoneessa, jonka virkana on toimia kirjojen ja paperin kanssa. Ei edes kirjoitustarpeet olleet esillä paitsi kun ne tarvittiin. Ne olivat kätketyt isoon ympyriäiseen franskalaiseen piironkiin. Tässä piirongissa oli suuri joukko salalaatikoita ja iso syvennys varustettu erityisellä patenttikannella. Tässä syvennyksessä säilytettiin ne kirjoitukset, jotka aiottiin julaista The Londoner'issa, korehtuuri-arkkia y.m.; salalaatikoissa säilytettiin suunnitelmia eteväin, nyt eläväin miesten elämänkertomuksiin, joita oli aikomus valmistaa julaistaviksi päivä jälkeen heidän kuolemaansa.

Ei kukaan voinut kirjoittaa tällaisia suru-kirjoituksia vilkkaammalla kynällä, kuin Chillingly Mivers; ja se suuri joukko tuttavia, mikä hänellä oli, antoi hänelle tilaisuutta hankkia itselleen tietoja niiden eteväin ystäväin kuolettavaisista taudeista, joiden luona hän oli päivällisillä, niin että hän usein voi kirjoittaa loppujakson heidän nekroloogiinsa päiviä, viikkoja, jopa kuukausia ennen, kuin heidän kuolemansa hämmästytti yleisöä. Tämä piironki oli yhtäpitävä sen salaperäisyyden kanssa, johon tämä merkillinen mies kätki aivonsa tuotteita. Kirjallisessa elämässänsä Mivers'illä ei ollut mikään "minä"; siinä hän aina oli tuo käsittämätön, salamielinen "me." Hän ali "minä" ainoastaan kun hänen tapasit ulkona maailmassa ja kutsuit häntä Mivers'iksi.

Työhuoneen toisella puolella oli pieni päivällis- tai oikeammin aamiaishuone, jonka seinillä riippui kallis-arvoisia tauluja — eläväin maalaajain lahjoja. Monta näistä maalaajista oli Mr Mivers "me" nimellä kovistellut — ei aina The Londoner'issa. Hänen ankarimmat arvostelukirjoituksensa lähetettiin usein toisiin järellisiin sanomalehtiin, joita toimitti samaan järelliseen yhtiöön kuuluvat jäsenet. Maalaajat eivät tienneet kuinka loukkaavasti "me" oli heitä kohdellut, kun he tapasivat Mr Mivers'in. Hänen "minä" oli niin kohtelias ja kiitteleväinen, että he lähettivät hänelle kiitollisuuden osoituksen.

Toisella puolella oli hänen salinsa, jossa myöskin oli monta lahjaa, varsinkin kauniiden käsien tekemiä: korkoneulomuksella kirjaeltuja tyynyjä ja pöytävaatteita, posliinikaluja, komeita koristus-kapineita kaikellaisia. Muodissa olevat naiskirjailijat miellyttelivät Mr Mivers'iä; ja hänellä oli elämässänsä nuorena miehenä ollut toisiakin naisellisia ihailijoita, kuin muodin-mukaisia naiskirjailijoita.

Mr Mivers oli jo palannut tavalliselta kävelymatkaltansa puistossa ja istui nyt ymmyrkäisen piirongin ääressä lempeän-näköisen miehen kanssa, joka oli säälimättömimpiä The Londoner'in aputoimittajia ja tärkeä jäsen sen liittokunnan oligarkiiassa, jonka nimenä oli "ymmärtäväiset."

"Minä en edes jaksa lukea läpi kirjaa", sanoi Mivers väsyneen-näköisenä; "se on niin kuiva kuin maa Marraskuussa. Mutta tekijä on, niinkuin vallan oikein sanotte, 'Ymmärtäväinen' ja liittokunta olisi kaikkea muuta paitsi ymmärtäväinen, jos se ei jäseniänsä auttaisi. Ilmoittakaa itse kirja — sanokaa että sen kuivuus on selvä todiste sen ansiosta. Kirjoittakaa: 'Tavallisille lukijoille tämä erinomainen teos kenties näyttää vähemmän loistavalta kuin vilkas hilpeys' … jonkun toisen kirjailijan teoksessa, jonka te katsotte sopivaksi mainita; mutta sivistyneelle ja valistuneelle on joka rivissä j.n.e., j.n.e. Nyt muistan, kun tulemme arvostelemaan Burlington House'n näyttelyä, niin meidän täytyy koettaa parastamme masentaa yhtä maalaajaa siellä. Minä en ole hänen maalauksiansa nähnyt, mutta hän on aivan uusi, ja meidän ystävämme, joka on hänen nähnyt, kadehtii häntä hirveästi ja sanoo, että joll'eivät hyvät taiteen arvostelijat kohdakkoin häntä masenna, niin yleisön ilettävä mieli koroittaa häntä ihmeeksi. Sitä paitsi olen kuullut, että hän on halpa mies. Tuossa on miehen nimi ja ilmoitus siitä mitä maalaukset kuvaavat. Katsokaa niitä, kun saatte aikaa siihen. Valmistakaa kuitenkin sillä välin maalauksien teurastamista lausumalla muutamia satunnaisia pistosanoja maalaajalle." Mr Mivers otti nyt piirongistansa ystävällisen kirjeen kadehtivaiselta kilpailijalta ja antoi sen lempeän-näköiselle virkaveljellensä. Sitten hän nousi istualta ja sanoi: "Minä pelkään että minun täytyy jättää toimet huomiseksi; minä odotan kahta nuorta serkkua aamiaiselle."

Niin pian kuin lempeän-näköinen mies oli mennyt, lähti Mr Mivers salin ikkunalle ja antoi ystävällisesti sokeripalasen kanarialinnulle, jonka hän edellisenä päivänä oli saanut lahjaksi ja joka kullatusta häkistä, joka oli osa lahjasta, katseli häntä epäileväisesti eikä ottanut sokeria.

Aika oli kohdellut Chillingly Mivers'iä hyvin varovasti. Hän tuskin näytti päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun hän ensin lukijalle esiteltiin sukulaisensa Kenelm'in syntyessä. Hän nautti nyt hedelmän omista viisaista periaatteistansa. Koska hänellä ei ollut partaa ja käytti valetukkaa, niin ei ollut harmaan hiuksen merkkiäkään. Seisomalla kaikkia himoja ylempänä, välttämällä kaikkia ikävyyksiä, tyydyttämällä taipumuksiansa huviin ja karttamalla liiallisuuksia, oli hän säilyttänyt muotonsa jänteyttä ja ihonsa hienoutta. Ovi aukeni ja hyvin puettu palvelija, joka oli ollut kylläksi kauan Mivers'in palveluksessa, tullaksensa hänen-näköiseksensä, ilmoitti että Mr Chillingly Gordon tulee.

"Hyvää huomenta," sanoi Mivers; "minä olin hyvin mielissäni kun nä'in teidän niin kauan ja niin tuttavasti puhuvan Danvers'in kanssa: toiset tietysti huomasivat sitä, ja se seikka oli uusi askel teiden tiellänne. Se on teille erittäin hyvä, että nähdään teidän salongissa erillänsä puhelevan jonkun etevän miehen kanssa. Mutta saanko luvan kysyä, oliko itse kanssapuhe tyydyttävä?"

"Ei ensinkään: Danvers kaataa kylmää vettä minun toiveideni yli Saxboro'n suhteen, eikä edes viittaakaan siihen että hänen puolueensa tahtoo minua auttaa johonkin toiseen avoinna olevaan paikkaan."

"Puolueella on nykyänsä harvoja avonaisia paikkoja käytettävänä nuorelle miehelle. Ulkomailla oleva koulumestari on temmannut pois koulun valtiomiehiä varten samoin kuin hän on temmannut pois koulun näyttelijöitä varten — se on pahe, ja pahe, joka kansan kohtaloille tuottaa paljoa kovemmat seuraukset, kuin se hyvä, jota kenties se järestö vaikuttaa, joka sitä seurasi. Mutta turhaa on moittia sitä, jota ei voi auttaa. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin minä heittäisin koko parlamentillisen kunnianhimon siksensä ja lukisin lakitiedettä."

"Neuvo on hyvä, mutta vaikea seurata. Minä olen päättänyt hankkia itselleni paikan alihuoneessa, ja missä tahtoa on, siinä on myöskin mahdollisuus raivata itselleen tie."

"Siitä päättäen mitä teidän kumppaninne yliopistossa kertovat minulle teidän puheistanne Kiista-Seurassa, ette silloin ollut ylellinen radikaali. Mutta ainoastaan ylellinen radikaali voi toivoa menestystä Saxboro'ssa."

"Minä en ole mikään raivio valtio-asioissa. On paljon sanottavaa kaikilla puolilla — caeteris paribus, minä katson voittavan puolen paremmaksi kuin voitetun: ei mikään menesty niin hyvin kuin menestys."

"Niin, mutta valtio-asiassa syntyy aina reaktiooni. Se puoli, joka yhtenä päivänä voittaa, voi toisena päivänä joutua tappiolle. Voitettu puoli edustaa vähemmistöä, ja vähemmistö on varma siitä että se sisältää enemmän intelligenssiä kuin enemmistö; intelligenssi ajan pitkään raivaa itselleen tien, voittaa enemmistön ja kadottaa sen sitten, sentähden että se tulee tuhmaksi, niin pian kuin se enemmistöksi muuttuu."

"Mivers-serkku, eikö historia teille näytä että yksi ainoa henkilö voi kumota kaikkia harvoin tahi monen verrannollista viisautta koskevia teoriioja? Ottakaa viisaimmat mitkä löydätte, ja nerokas mies, jolla ei ole kymmenes osakaan edellisten viisautta, murentaa ne tomuksi. Mutta silloin tämän nerokkaan miehen täytyy käyttää ne monet hyväksensä, vaikka hän niitä ylönkatsoo. Sitä tehdessänsä hän hallitsee niitä. Ettekö näe kuinka vapaissa maissa valtiolliset määräykset sulavat yhteen yksityisiin henkilöihin? Yleisessä vaalissa vaalimiehet kokoontuvat yhden nimen ympärille. Kandidaati puhukoon kuinka paljon tahansa valtiollisista periaatteista, kaikki hänen puheensa ei kuitenkaan hanki hänelle menestykseen tarpeellista ääni-lukua, joll'ei hän sano: 'Minä seuraan Mr A:ta, ministeriä, tai Mr Z:tä, vastustuspuolueen johtajaa. Tory-puolue ei voittanut Whig-puoluetta, kun Mr Pitt hajoitti parlamentin. Se oli Mr Pitt, joka voitti Mr Fox'in, jonka kanssa hän yleisiin valtiollisiin periaatteisin katsoen — niinkuin orjakauppaan, roomankatoliseen emancipatiooniin, parlamentin parantamiseen, — varmaankin oli enemmän yhtäpitävä, kuin kenenkään kanssa omassa kabinetissansa."

"Olkaa varoillanne, nuori serkkuni," huudahti Mivers levottomalla äänellä; "älkää astuko esiin nerokkaana miehenä. Nero on huonoin ominaisuus, minkä julkinen mies meidän päivinä voi omistaa — ei kukaan siitä välitä ja kaikki kadehtivat sitä."

"Suokaa anteeksi, te erehdytte; minun muistutukseni oli vallan yleinen, sen tarkoitus oli olla vastaus teidän väitteesenne. Minä tällä erällä mieluisemmin olen samalla puolella kuin nuo monet, senvuoksi että se on voittava puoli. Jos me tarvitsemme nerokkaan miehen ylläpitämään voittavaa puolta, niin on varma että hän saadaan esille, sillä hän voi seuralaisissaan saada tahtonsa aikaan. Ne harvat tuovat hänen meille, sillä harvat vihaavat aina yksinäistä nerokasta miestä. Ne ovat epäluuloisia — ne ovat kateellisia — eikä monet. Te olette sallinut kokemuksenne arvostelijana johonkin määrin himmentää teidän tavallisesti selvää arvostelukykyänne. Arvostelijat ovat ne harvat . Heillä on äärettömän paljon enemmän sivistystä, kuin monilla. Mutta kun todellisesti nerokas mies astuu esiin, niin arvostelijat harvoin tuomitsevat häntä niin rehellisesti kuin nuo monet. Jos hän ei kuulu heidän oligarkiseen seuraansa, niin he joko pilkkaavat tai alentavat häntä, tahi eivät ole häntä tuntevinaan; vaikka aika vihdoin on tuleva, jolloin arvostelijat häntä tunnustavat, kun hän on voittanut puolellensa ne monet. Mutta eroitus toiminnan miehen ja kirjailijan välillä on siinä, että kirjailijalle harvoin myönnetään arvoa ennenkuin hän on kuollut, jota vastoin toiminnan miehelle on välttämätöntä väkisin vaatia itselleen arvoa jo eläissänsä. Mutta nyt on kyllin puhuttu näistä asioista; te kutsuitte minua tapaamaan Kenelm'iä — eikö hän tule?"

"Kyllä, mutta minä en kutsunut häntä tulemaan ennenkuin kymmenen aikana. Minä kutsuin teitä puoli kymmenen sentähden että tahdoin kuulla miten oli Danvers'in ja Saxboro'n laita, ja myöskin edeltä valmistaakseni teitä hiukan, ennenkuin esittelen teitä serkullenne. Minun täytyy nyt lyhyesti esitellä asia, sillä kello on ainoastaan viittä minuuttia vailla kymmenen, ja hän on luultavasti tarkka mies. Kenelm on kaikin puolin teidän vastakohtanne. Minä en tiedä onko hän taitavampi, tahi vähemmän taitava — teitä ei voi millään tavalla verrata keskenänne; mutta hän on kokonansa kunnianhimoa vailla, ja voisi kenties olla teille avuksi. Hän voi tehdä mitä hän tahtoo Sir Peter'in kanssa; ja kun muistaa kuinka teidän isänne — kunnollinen, mutta vähän raaka mies — vaivasi ja vaivasi Sir Peter'iä, sentähden että Kenelm tuli teidän ja tilan välille, niin on luultavaa että Sir Peter pitää vihaa teille, vaikka Kenelm väittää ett'ei hän voi sitä tehdä; ja olisi hyvä jos voisitte poistaa tätä vihaa isässä pääsemällä pojan suosioon."

"Minä olisin hyvin mielissäni, jos voisin tätä vihaa poistaa. Mutta mikä on Kenelm'in arka kohta — kilpa-ajo? metsästyskenttä? vaimot? runous? Miestä voipi voittaa ainoastaan koskemalla hänen arkaan kohtaansa."

"Hiljaa! Minä näen hänen ikkunasta. Kenelm'in arka kohta oli, kun tunsin hänen muutamia vuosia sitten, ja luulenpa että se vieläkin on —"

VIIDES LUKU.

Kenelm astui huoneesen. Nuoret serkut esiteltiin toinen toisillensa, puristivat kättä, astuivat pari askelta taaksepäin ja katselivat toisiansa. Tuskin on mahdollista ajatella suurempaa vastakohtaa ulkonäköön katsoen, kun mikä oli molempain nousevaa sukupolvea edustavain Chillingly'jen välillä. Molemmat huomasivat äänettöminä tämän vastakohdan. Molemmat tunsivat että tämä vastakohta käsitti vastustusta, ja että, jos he kohtaisivat toisiansa taistelutantereella, se tapahtuisi niinkuin kilpailevina vastustajina; mutta kuitenkin he tavallansa kunnioittivat toisiansa, ja kumpikin aavisti että toisella oli kyky, jota he eivät voineet oikein arvostella, mutta jota vastaan heidän oman kykynsä tulisi vaikeaksi taistella. Niin varmaan hyvin kasvatettu jahtikoira ja typerä talonkoira katselevat toisiansa; katsoja tuskin voi olla kahdella päällä kumpi niistä on jalompi eläin, mutta hän voisi evätä kumman hän panisi vetoon, jos ne kaksi rupeaisivat kaksintaisteluun hengen uhalla. Hyvin kasvatettu jahtikoira ja typerä kotikoira haistelivat nyt toisiansa kohteliaassa tervehdyksessä. Gordon oli ensimmäinen, joka keskeytti vaiti-olon.

"Minä olen kauan toivonut tehdä persoonallista tuttavuutta teidän kanssanne," sanoi hän ja hänen äänensä ja käytöksensä osoitti sitä hellätuntoista kunnioitusta, jota hyvin kasvatettu nuori mies perheen nuorempaa haaraa on velvollinen osoittamaan perheen tulevaa esimiestä kohtaan. "Minä en voi käsittää kuinka minä en nähnyt teitä eilen illalla Lady Beaumanoir'in tykönä, jossa Mivers kertoo teitä tavanneensa; mutta minä menin aikaisin pois."

Mivers vei heitä aamiaishuoneesen, ja kun he istuivat, puhui isäntä etupäässä kertoen vilkkaasti päivän etevimmistä puheen-aineista — viimeisestä skandaalista, viimeksi ulostulleesta uudesta kirjasta, sotajoukon parantamisesta, kilpa-ajon parantamisesta, Espanjan arveluttavasta tilasta ja italialaisen laulajan debutista. Hän oli vallan kuin ruumiillistunut sanomalehti, sisältäen Ohjaavaisen kirjoituksen, Oikeuden jutut, Ulkomaisen osaston, Hovi-uutiset, Syntyneihin, Kuolleihin ja Vihittyihin saakka. Gordon väliin keskeytti tätä ajatuksen tulvaa lyhyillä, terävillä muistutuksilla, jotka ilmaisivat hänen omia tietojansa puheena olevissa asioissa ja tottumusta katsella ihmisten toimia ja rientoja ylhäiseltä, hänelle omituiselta kannalta, ja sellaisten sinisten silmälasien läpi, jotka luovat talvimaisen näön kesäiselle maisemalle. Kenelm puhui vähän, mutta hän kuunteli tarkasti.

Puhe kääntyi tästä helposta, häilyvästä tavasta valtiollisiin asioihin, — puhuttiin valtiollisesta johtajasta, joka oli etevin arvoon ja asemaan katsoen siinä puolueessa, jota Mivers sanoi seisovansa lähellä — hän ei mihinkään puolueesen kuulunut, sillä hän kuului vaan itseensä. Mivers puhui tästä johtajasta suurimmalla epäilyksellä ja halveksivalla tavalla. Gordon piti yhtä hänen kanssansa, vaikka hän lisäsi: "Mutta hän vallitsee asemaa ja tietysti täytyy tätä nykyä kaikin puolin häntä auttaa."

"Niin, nykyisellä hetkellä ei ole muu edessä," sanoi Mivers. "Mutta istunnon loppupuolella saatte nähdä muutamia eteviä kirjoituksia 'The Londoner'issa,' jotka tulevat suuressa määrässä häntä vahingoittamaan, senkautta että ne väärällä paikalla häntä kiittävät ja lisäävät levottomuuden etevissä seuralaisissa — levottomuuden, joka nyt kytee heissä, vaikka sitä tukehdutetaan."

Tässä Kenelm nöyrällä äänellä kysyi: "Miksi Gordon luuli että ministeriä, joka hänestä oli epäluotettava ja vaarallinen, oli nykyisellä hetkellä autettava kaikin puolin."

"Siksi että se jäsen, joka on valittu häntä auttamaan, nykyisellä hetkellä kadottaisi paikkansa, joll'ei hän sitä tekisi: ei hätä lakia lue."

Mivers : "Hyvin sanottu, Kenelm. Mutta vertaukset sikseen, Gordon on oikeassa: nuoren valtiomiehen täytyy puoluettansa seurata; vanha sanomalehden kirjoittaja, niinkuin minä olen, on enemmän itsenäinen. Niin kauan kuin hän soimaa kaikkia, on hänellä oleva paljon lukijoita."

Kenelm ei vastannut mitään ja Gordon alkoi puhua toimista. Hän puhui muutamista parlamenttiin esiintuoduista laki-ehdoituksista erinomaisella taidolla, joka ilmoitti suurta asiantietoa, suurta arvostelevaa terävyyttä, sillä hän esiintoi ehdoitusten vajavaisuuksia ja näytti niiden seurauksien vaaraa.

Kenelm suuresti ihmetteli tämän kylmän, selkeän järjen voimaa ja myönsi itselleen että alihuone oli sopiva paikka sen kehittämiseen.

"Mutta," sanoi Mivers, "eikö teidän olisi pakko puolustaa näitä laki-ehdoituksia, jos olisitte Saxboro'n edusmies parlamentissa."

"Ennenkuin tähän kysymykseenne vastaan, vastatkaa te minulle tähän. Koska laki-ehdoitukset ovat vaarallisia, eikö ole välttämätöntä että ne saadaan voimaan? Eikö yleisö ole niin päättänyt?"

"Siis Saxboro'n edusmies ei voi olla kyllin voimallinen yleisöä vastustamaan."

"Aikakauden edistyminen!" sanoi Kenelm miettiväisesti. "Luuletteko että tänkaltaisia herrasmiehiä kauan tulee löytymään Englannissa?"

"Niin, minä oletan ett'ei mitkään la'it voi henkilöltä riistää hänen esi-isiänsä, ja aatelismiesten luokkaa ei voi hävittää. Mutta paljas aatelismiesten luokka — ilman velvollisuuksia, edesvastauksia tai käsitystä siitä, mitä korkeasukuisen tulee tehdä isänmaahan tai persoonalliseen kunniaan katsoen, ei kansaa hyödytä. Se on onnettomuus, jota demokraatisen uskontunnustuksen valtiomiesten tulisi myöntää, että vapaasukuisten luokkaa ei voi hävittää — sen täytyy jäädä olemaan niinkuin se jäi olemaan Roomaan ja on olemassa Franskassa, vaikka sitä kaikin tavoin koetettiin hävittää, vaarallisimpana kansalaisten luokkana, kun siltä riistetään ne ominaisuudet, jotka tekivät sitä enin palvelukseen kykeneväksi. Minä en puhu tästä luokasta; minä puhun siitä Englannille omituisesta kansanluokasta, joka epäilemättä on alkuansa muodostanut itsensä sen ideaalisen kunnian ja totuuden määrän mukaan, jonka aatelismiesten tai vapaasukuisten luultiin säilyttävän, mutta joka ei enää tarvitse sukupuuta ja määrättyä acrea maata antaaksensa jäsenillensä nimityksen herrasmies; ja kun minä kuulen 'herrasmiehen' sanovan että hänellä ei ole muu edessä kuin ajatella yhtä ja sanoa toista, olkoon se kuinka vaarallista tahansa hänen maallensa, niin minusta tuntuu kuin herrasluokka aikakauden edistyksessä olisi vähällä tulla voitetuksi joltakulta hienommalta lajilta."

Tämän sanottua Kenelm nousi ja olisi lähtenyt pois, jos ei Gordon olisi tarttunut hänen käteensä ja pidättänyt häntä.

"Rakas serkkuni, jos saan kutsua teitä niin," sanoi hän, "minä olen niitä, jotka, syystä että herkkätunteisuus ja jaaritus on heille vastenmielinen, usein saattavat sellaisia henkilöitä, jotka eivät heitä likemmin tunne, ajattelemaan pahempaa heidän periaatteistansa, kuin he ansaitsevat. Voipi olla aivan totta että mies, joka on puolueellensa uskollinen, ei hyväksy niitä toimia, joita hän katsoo itsensä velvoitetuksi edistämään, ja että hän ystäville ja sukulaisille suoraan sanoo sen; tämä mies ei kuitenkaan ole rehellisyyttä ja kunniaa vailla; ja minä toivon että, kun opitte tuntemaan minua paremmin, te ette tule luulemaan että minä pahennun siitä herrasmiesluokasta, johon me molemmat kuulumme."

"Suokaa anteeksi, jos minä teistä olen epäkohtelias," vastasi Kenelm; "lukekaa se minun tietämättömyyteni syyksi julkisen elämän vaatimuksiin katsoen. Minusta valtiomiehen ei tulisi edistää hyvänä asiana sitä, jota hän katsoo huonoksi. Mutta minä olen luultavasti erehtynyt."

"Aivan oikein," sanoi Mivers, "ja siitä syystä että ennen valtio-asioissa voitiin suoraan valita hyvän ja pahan välillä. Sitä voi harvoin tehdä nyt. Korkeasti sivistyneiden miesten, joiden täytyy joko hyväksyä tai hyljätä teko, on punnitseminen paha pahaa vastaan — hyväksymisen pahaa tai hylkäämisen pahaa; ja jos he edellisen valitsevat, niin he tekevät sitä sentähden, että se on vähempi paha niistä."

"Teidän määritelmänne on erittäin hyvä," sanoi Gordon, "ja minä perustan siihen anteeksipyyntöäni siitä, jota serkkuni katsoo valheellisuudeksi."

"Minä oletan että tämä on todellinen elämä," sanoi Kenelm surullisesti hymyillen.

"Joka päivä minkä elän," huokasi Kenelm, "vahvistaa yhä enemmän minun vakuutustani siitä, että todellinen elämä on haaveellinen valhe. Kuinka mielettömästi on filosoofeilta väittää ett'ei kummituksia ole: mimmoisia kummituksia me mahdammekaan olla henkien mielestä."

KUUDES LUKU.

Chillingly Gordon ei laiminlyönyt vahvistaa tuttavuuttansa Kenelm'in kanssa. Hän kävi usein hänen luonansa aamusilla, kävi väliin iltapuolilla ratsastamassa hänen kanssansa, saattoi häntä tutuksi omien tuttaviensa kanssa, jotka parhaasta päästä olivat innokkaita parlamentin jäseniä, eteenpäin pyrkiviä asianajajia tai valtiollisia sanomalehden kirjoittajia, mutta suuri joukko oli vaan loistavia laiskureita — klubi-miehiä, sportti-miehiä, ylhäisiä ja varakkaita muodin-mukaisia miehiä. Hän teki tätä tahalla, sillä nämä miehet puhuivat hänestä hyvää — puhuivat hyvää ei ainoastaan hänen taidollisuuksistansa, vaan hänen kunniallisesta luonteestansakin. Hänen tavallinen lempinimensä oli "Rehellinen Gordon." Kenelm luuli ensin että tämä oli pilkallinen haukkumanimi; mutta sitä ei se ensinkään ollut. Hän oli saanut sen siitä että hän niin suoraan ja rohkeasti lausui mielipiteitä, jotka ovat sitä suoraa laatua, joka jokapäiväisessä puheessa sanotaan "humbug'in puutteeksi." Mies ei suinkaan ollut tekopyhä; hän ei ollut uskovinansa mitä hän ei uskonut. Hän uskoi hyvin vähän muuta kuin edellisen puolen sananparresta: "Jokainen ihminen omasta puolestaan, — ja Jumala meidän kaikkein puolesta."

Mutta vaikka Chillingly Gordon oli teoreetisesti uskoton sellaisiin asioihin katsoen, jotka ovat siveiden yleinen uskontunnustus, niin hänen elämässänsä ei kuitenkaan ollut mitään, joka ilmoitti taipumusta paheihin: hän oli erittäin tarkka kaikissa toimissaan, ja aroissa kunnian-asioissa hänen ikäisensä miehet mieluisimmin valitsivat hänen asian ratkaisijaksi. Vaikka hän oli niin suorasti kunnianhimoinen, niin ei kukaan voinut syyttää häntä koettavan kiivetä ylös suojelijain hartijoille. Hänen luonteessansa ei ollut mitään orjamaista, ja vaikka hän oli valmis lahjomaan vaalimiehiä, jos tarvittiin, ei kuitenkaan mikään rahasumma olisi voinut häntä ostaa. Hänen ainoa pää-himonsa oli vallanhimo. Hän nauroi pilkallisesti isänmaanrakkaudelle, niinkuin vanhanaikaiselle valeluulolle, filantropiialle, niinkuin herkkätuntoiselle korvapuheelle. Hän ei tahtonut palvella maatansa, vaan hallita sitä. Hän ei tahtonut koroittaa maatansa, vaan itseänsä. Hänellä ei sen vuoksi ollut omantunnon epäilyksiä, ja hän oli ilman periaatteita, niinkuin vallanhimoiset usein ovat; mutta jos hän saisi valtaa, niin hän kuitenkin luultavasti käyttäisi sitä hyvin, siitä päättäen, kuinka hän arvosteli rehellisyyttä ja voimaa. Minkä vaikutuksen hän teki Kenelm'iin, voi nähdä seuraavasta kirjeestä:

"Rakas isäni! Teitä ja minun rakasta äitiäni varmaankin ilahduttaa kuulla että London yhä edelleen on hyvin kohtelias minulle: että 'arida nutrix leonum' lukee minua siihen miellyttävään jalopeurain luokkaan, joita muodin-mukaiset ladyt laskevat polvirakkiensa seuraan. Nyt on kuusi vuotta siitä kuin minun sallittiin katsella näitä harvinaisuuksia Mr Webby'n turvapaikan aukosta. Minusta tuntuu, vaikka kenties erehdyn, kuin seura-elämän henki olisi nähtävästi muuttunut tällä lyhyellä ajalla. Onko tämä muutos parempaan-päin, se on asia, jonka heitän niiden ratkaistavaksi, jotka kuuluvat edistyspuolueesen.

"Minä en usko että läheskään niin moni nuori lady kuusi vuotta takaperin maalasi silmäripsensä ja värjäsi hiuksensa; muutamat heistä ehkä jälittelivät koulupoikain keksimää siansaksaa, jota pienet novellin kirjoittajat levittelivät; he käyttivät sellaisia lausetapoja kuin 'kauhean hauskaa,' 'julman kaunista,' j.n.e. Mutta nyt minä huomaan koko joukon, joka on muuttunut siansaksaksi, paitsi lausetapoja — siansaksaa ajatuksissa, tunteissa, siansaksaa, jossa näkee hyvin vähän naisesta jälellä, eikä niin mitään ladysta.

"Sanomalehden kirjoittajat sanovat että tämä on meidän aikamme nuorten miesten syy; että nuoret miehet pitävät siitä, ja että nuo kauniit miesten-onkijattaret pukevat hyttysiänsä niihin väreihin, jotka parhaiten houkuttavat pyydettäviä käymään onkeen. Onko tämä puolustus tosi vai ei, sitä en ota päättääkseni. Mutta minusta on kummallista että minun ikäiseni miehet, jotka ovat olevinaan niin vireät, ovat enemmän uuvuksissa olevaa sukua, kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhemmat miehet, joita he katsovat hitaiksi. Tapa ottaa ryyppy aamuisin on vallan uusi aate, joka aate nykyänsä on varsin tavallinen. Adonis pyytää 'ylösajajaa' ennenkuin hänellä vielä on kyllin voimia vastata Venus'en kirjeesen. Adonis'ella ei ole voimaa ottaa jaloa naukkua, mutta hänen heikko ruumiin-rakennuksensa vaatii kiihoittavaa ainetta, ja hän ryypiskelee alinomaa.

"Ne korkeasukuiset tai seura-elämän menestykseen katsoen kuuluisat miehet, jotka kuuluivat teidän aikaanne, rakas isäni, ovat vieläkin hienon käytöksensä ja puhetapansa kautta, joka on enemmän tai vähemmän kohtelias, eikä kirjallista sivistystä vailla, etevämmät kuin minun ikäiseni miehet samaa säätyä, jotka minusta näyttävät ylpeilevän siitä, ett'eivät ketään kunnioita eivätkä mitään osaa, ei edes kielioppia. Mutta meille vakuutetaan että maailma yhä paranee. Tämä uusi aate on täydessä voimassa.

"Yhteiskunta kokonaisuudessaan on tullut erinomaisen itseluuloiseksi oman edistymisensä oivallisuuteen katsoen, ja niillä yksityisillä henkilöillä, jotka kokonaisuuden muodostavat, on sama ystävällinen ajatus itsestänsä. On tietysti monta poikkeusta siitä, mikä minusta näyttää olevan vallitsevana tuntomerkkinä nousevaan sukupolveen katsoen yhteiskunnassa. Näistä poikkeuksista minä mainitsen ainoastaan erinomaisimmat. Place aux dames, ensimmäisen, jonka mainitsen, on Cecilia Travers. Hän ja hänen isänsä ovat nyt kaupungissa, ja minä tapaan heidät usein. Minä en voi ajatella mitään sivistynyttä aikakautta maailmassa, jolle ei sellainen nainen, kuin Cecilia Travers, olisi koriste, sillä hän on olennainen naisen esikuva — sitä on naisluonteen kauneimman puolen suhteen. Minä käytän mieluisemmin nimitystä, 'nainen,' kuin tyttö, sentähden että Cecilia Travers'ia ei voi lukea 'Aikakauden tyttöjen' joukkoon. Voisi sanoa häntä neitoseksi, neitsyeksi, immeksi, mutta häntä voisi yhtä vähän nimittää tytöksi, kuin hyvin kasvatettua franskalaista demoiselle'a voisi kutsua nimellä 'fille'. Hän on kyllin kaunis miellyttämään jokaisen miehen silmää, mutta hänen kauneutensa ei ole sitä laatua, joka huikasee kaikkia miehiä liian paljon voidaksensa lumota yhtä miestä; sillä minä — joka, Jumalan kiitos, puhun vaan melkein tiedon mukaan — luulen että rakkaus naiseen käsittää tunteen, että jotain omistetaan; tahdotaan erityisentää omistamaansa kokonaan omanansa, eikä sellaisena, jota koko maailmaa kutsutaan ihailemaan. Minä voin vallan hyvin käsittää kuinka rikas mies, jolla on niin sanottu huomattava paikka, jossa komeat huoneet ja uhkeat puistot ovat avoinna kaikille tarkastajoille, niin että hänellä ei ole yhtään erityistä piilopaikkaa koko linnassansa, rientää kauniisen majaan, jossa hän on vallan itsekseen, ja josta hän voi sanoa: ' Tämä on koti — tämä on kokonaan minun."

"Mutta on sellaisia kauneuden lajia, jotka ovat oikeita näkyleipiä — joita yleisö luulee saavansa ihailla yhtä suurella oikeudella kuin omistaja itse; ja itse näkyleipä kävisi huonoksi ja pilaantuisi, jos yleisöä kiellettäisiin sitä katselemasta.

"Cecilia Travers'in kauneus ei ole mikään näyteleivän kauneus. Hänessä on jotain, joka herättää luottamusta. Jos Desdemona olisi ollut hänen kaltaisensa, niin Othello ei olisi ollut mustasukkainen. Mutta silloin Cecilia ei olisi pettänyt isäänsä — eikä hän, minun luullakseni, olisi mustasta moorilaisesta sanonut toivovansa että Jumala olisi antanut hänelle sellaisen miehen. Hänen henkiset ominaisuutensa ovat yhtä pitäväiset hänen ulkonaisen olentonsa kanssa. Hänen taidollisuutensa eivät ole loistavat, mutta yhdistettyinä muodostavat ne miellyttävän kokonaisuuden. Mitä luontoon tulee, niin ei kukaan tiedä minkäluontoinen nainen on, ennenkuin suututtaa häntä. Mutta minä oletan että hänen luontonsa on, tavallisuuden mukaan, hyvä ja iloinen. Rakas isäni, joll'ette olisi niin älyllinen mies, voisitte tästä kiitoksesta, jota olen Cecilia Travers'ista lausunut, tulla siihen päätökseen että olen häneen rakastunut. Mutta epäilemättä te keksitte sen totuuden, että mies, joka rakastaa naista, ei punnitse hänen hyviä avujansa niin vakaalla kädellä kuin se, joka pitää tätä teräskynää. Minä en ole Cecilia Travers'iin rakastunut. Toivoisin olevani. Kun Lady Glenalvon, joka yhä on erinomaisen hyvä minulle, joka päivä sanoo: 'Cecilia Travers olisi erittäin sopiva vaimo teille', niin minulla ei ole sanaakaan vastattavana, mutta minun ei tee ensinkään mieli kysyä Cecilia Travers'ilta tahtoisiko hän tuhlata hyviä avujansa henkilön hyväksi, joka niin kylmästi niitä arvostelee.

"Minä kuulen että hän on antanut rukkaset sille miehelle, jonka kanssa hänen isänsä tahtoi häntä menemään naimisiin, ja että hylätty kosija lohdutti itsensä naimalla toisen. Epäilemättä toisia kosijoita, jotka ovat yhtä hyvät kuin hän, pian ilmauntuu.

"Oi, sinä rakkahin kaikista ystävistäni — ainoa ystävä, jonka minä katson uskotuisekseni — tulenko minä milloinkaan rakastamaan? ja jos en, miksi ei? Väliin minusta tuntuu kuin minulla sekä rakkauteen että kunnianhimoon katsoen olisi mahdoton ideaali, että minun aina täytyy olla välinpitämätön sellaisen rakkauden ja sellaisen kunnianhimon suhteen, jotka ovat minun saavutettavissani. Minulla on se luulo, että jos minä rakastuisin, niin rakastaisin yhtä palavasti kuin Romeo, ja tämä ajatus herättää minussa peloittavia aavistuksia; jos minä löytäisin esineen, joka herättäisi kunnianhimoani, niin minä yhtä hartaasti sitä tavoittaisin kuin — kenenkä minä mainitsen? — Caesar'in tai Cato'n? Mutta nyky-ajan ihmiset sanovat kunnianhimoa epäkäytölliseksi hullutukseksi, jos sitä harjoitetaan tappiolla olevalla puolella. Cato olisi pelastanut Rooman roistoväen ja diktaatorin vallasta; mutta Roomaa ei voitu pelastaa, ja Cato lankesi omaan miekkaansa. Jos meillä nyt olisi Cato, niin ruumiin-avaus-tutkinnon pöytäkirja ilmoittaisi sen olleen 'itsemurhan mielenhäiriön johdosta,' ja tätä selitystä olisi vahvistettu hänen mielettömän vastustuksensa kautta roistoväkeä ja diktaatoria kohtaan. Kun on puhe kunnianhimosta, niin tulen nyt toiseen poikkeukseen meidän päivien nuorisosta — minä olen puhunut neidestä, nyt tahdon mainita jotain nuoresta herrasta. Ajatelkaa noin viidenkolmatta vuotiasta miestä, joka siveellisesti on noin viisikymmentä vuotta vanhempi kuin kuudenkymmenen vuotias terve mies — ajatelkaa häntä varustettuna vanhuuden aivolla ja olevan nuoruuden kukoistuksessa — sydämellä, joka on sulanut yhteen aivon kanssa ja antaa lämmintä verta jäykistyneille aatteille — miestä, joka pilkkaa kaikkea mitä minä katson yleväksi, mutta ei tekisi mitään, jota hän katsoo huonoksi — jolle pahe ja hyvät avut ovat yhtä vähä-arvoiset kuin ne olivat Goethe'n estetiikille — joka ei milloinkaan panisi elämänkeinonsa alttiiksi varomattoman hyveen harjoittamisen kautta eikä milloinkaan häpäisisi mainettansa alentavan paheen kautta. Ajatelkaa tätä miestä, teräväjärkiseksi, ilman oman tunnon arveluja ja ilman pelkoa — hyväpäiseksi, vaan neroa vailla olevaksi. Ajatelkaa tätä miestä, ja älkää hämmästykö, kun minä sanon teille, että hän on Chillingly.

"Chillingly-suku on hänessä päässyt korkeimmillensa ja tullut enin Chillingly'iseksi. Minusta tuntuu todella kuin eläisimme ajassa, joka juuri sopii Chillingly'ein maailman katsannoille. Niillä kymmenillä vuosisadoilla kuin meidän suvulla on ollut vakinainen asunpaikka ja nimi, on se ollut niinkuin tyhjä ilma. Sen edustajat elivät kuumaverisissä ajoissa, ja heidän täytyi pysyä hiljaisessa vedessä vertauskuvallisten seipiensä kanssa. Mutta meidän aikamme, rakas isäni, on niin kylmäverinen, ett'ei voi olla liiaksi kylmäverinen jos mieli menestyä. Mitä Chillingly Mivers olisi voinut olla ajalla, jolloin ihmiset pitivät uskonnollista uskontunnustansa arvossa, jolloin heidän valtiolliset puolueensa katsoivat asiaansa pyhäksi, ja heidän johtajansa olivat sankareja? Chillingly Mivers ei olisi saanut viisikään tilaajaa 'The Londoner'ille.' Mutta nyt on 'The Londoner' valistuneen yleisön lempi-sanomalehti; se turmelee yhteiskunnallisen järestön perusteet, koettamattakaan niitä parantaa; ja jokainen uusi sanomalehti, jos se mielii menestyä, noudattaa 'The Londoner'in' esimerkkiä. Chillingly Mivers on suuri mies ja aikakauden mahtavin kirjailija, vaikka ei kukaan tiedä mitä hän on kirjoittanut. Chillingly Gordon on vieläkin mainiompi todiste Chillingly-arvon nousemisesta muodin-mukaisilla markkinoilla.

"Niissä piireissä, joissa tiedetään parhaiten sellaisia asioita, on yleinen luulo se, että Chillingly Gordon tulee saamaan etevän sijan niiden miesten eturivissä, jotka nyt pyrkivät eteenpäin. Hänen itseluottamuksensa on niin suuri, että se saastuttaa kaikkia, joiden yhteyteen hän tulee — yksin minuakin.

"Hän sanoi minulle tuonnoin kylmyydellä, joka sopi kylmimmälle Chillinglylle: 'Minä aion Englannin pääministeriksi — se on vaan ajankysymys.' No, jos Chillingly Gordon tulee pääministeriksi, niin tapahtuu se sentähden että yhä lisääntyvä kylmyys meidän siveellisessä ja yhteiskunnallisessa ilmassamme soveltuu erittäin hyvin kehittämään hänen taitoansa.

"Hän on mies, joka ennen kaikkia muita saapi ne vaikenemaan, jotka saarnaavat vanhanaikaista hellätuntoisuutta, rakkautta isänmaahan, huolenpitoa sen asemasta kansain joukossa, intoa sen kunnian puolesta, ylpeyttä sen maineen suhteen. Sellaisia käsitteitä hän jaottelee melkein niinkuin 'bosh.' Ja kun tämä jaottelu on täydellinen — kun Englannilla ei enää ole mitään siirtomaata puolustettavana, ei yhtään laivaa ylläpidettävänä, ei mitään harrastuksia muiden kansain asioihin katsoen, ja kun se on saavuttanut Hollannin onnellisen aseman — silloin Chillingly Gordon tulee pääministeriksi.

"Mutta vaikka minä, jos milloinkaan tulen ryhtymään valtiollisiin toimiin, tulen kieltämään Chillingly'ein ominaisuuksia, ja vastustamaan, vaikka toivottomasti, Chillingly Gordon'ia, niin huomaan kuitenkin että tätä miestä ei voi sortaa, vaan hänen tulee saada vapaa ala toimiinsa; hänen kunnianhimonsa tulisi äärettömän paljoa vaarallisemmaksi, jos sitä viivyttelemisen kautta suututettaisiin. Minä luulen, rakas isäni, että te saatte kunnian saattaa tämän valistuneen sukulaisen kiitollisuuden velkaan teille ja tehdä häntä tilaisuuteen päästä parlamenttiin. Kun viimeisen kerran puhuimme yhdessä Exmundham'issa, kerroitte te minulle kuinka harmissaan vanhempi Gordon oli, kun minun tuloni maailmaan sulki hänet pois Exmundham'in perinnöstä; te uskoitte silloin minulle aikomuksenne vuotuisesti panna säästöön rahasumma, joka voisi turvata nuoremman Gordon'in tulevaisuutta, ja olla jonkinmoisena korvauksena hänen toiveidensa tyhjiin menemisestä; te kerroitte myöskin minulle kuinka tämä teidän jalomielinen tuumanne raukesi senkautta että syyllä suutuitte vanhempaan Gordon'iin, kun hän alkoi suututtavan ja kalliin käräjä-jutun teidän kanssanne. Minä taannoin sattumalta tapasin asianajajan, Mr Bining'in, ja kuulin häneltä teidän kauan toivoneen että minä, joka tulen vastaanottamaan tilan, yhtyisin teidän kanssanne poistamaan sukuperintö-oikeuden ja taas tekemään tilan vapaaksi, mutta hienotuntoisuutenne on estänyt teitä sitä minulle ilmoittavasta. Hän näytti minulle kuinka suuri hyöty siitä olisi tilalle, senkautta että te silloin saisitte vapaasti parannuksia tehdä, joihin katsoen minä kaikesta sydämestäni seuraan aikakauden edistystä, ja joiden toimeen panemiseen te, tilan elinkautisena omistajana vaan, ette voisi lainata rahoja paitsi hyvin kovilla ehdoilla; uusia työväen asuntoja, uusia vuokrataloja, j.n.e. Ja sallikaa minun lisätä että minä mielelläni tahtoisin lisätä rakkaan äitini eläkerahaa suuremmalla rahasummalla. Bining sanoo myöskin että osa kauempana olevasta maasta, koska se on lähellä kaupunkia, voitaisiin myydä jotenkin suurella voitolla, jos tila olisi vapaa.

"Kiirehtikäämme toimittamaan tarpeelliset tehtävät ja siten hankkimaan itsellemme nuo 20,000 puntaa, jotka tarvitaan toimeenpanemaan teidän jaloa ja oikeaa toivoa tehdä jotakin Chillingly Gordon'in hyväksi. Uusissa asiakirjoissa voimme hankkia itsellemme oikeuden testamentin kautta antaa tila kelle itse tahdomme, ja minä en millään muotoa soisi että se tulisi Chillingly Gordon'in käsiin. Voi olla, että se on minun oikkujani, jonka kuitenkin luulen teidänkin hyväksyvän, että englantilaisen maanomistajan tulee pojan-rakkaudella isänmaatansa rakastaa, ja Gordon ei ikinä sitä tekisi. Luulen myöskin että olisi parasta hänen omaan menestykseensä katsoen, että hän suoraan saa tietää ett'ei hän meidän kuolemamme jälkeen mitään saa. Kaksikymmentä tuhatta puntaa, nyt hänelle annettuina, olisi suurempi etu hänelle, kuin kymmenen kertaa suurempi summa kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Jos hän saapi tämän rahasumman käytettäväksensä, niin hän voi päästä parlamenttiin, ja saa tuloja, lisättyinä siihen mitä hänellä nyt on, jotka, vaikka vähäiset, kuitenkin ovat riittävät saattaaksensa häntä vapaaksi ministerin holhouksesta.

"Rakas isäni, minä pyydän teidän suostumaan siihen ehdoitukseen, jonka teille te'en. Teidän kuuliainen poikanne

"Rakas poikaseni! Sinä et ole kelvollinen olemaan Chillingly; sinä olet kieltämättä lämminverinen: ei milloinkaan ole paino keveämmällä kädellä nostettu ihmisen mielestä. Niin, minä olen toivonut saada sukuperintö-oikeuden poistetuksi ja maan jälleen vapaaksi, mutta koska siitä olisi minulle ollut suuri etu, niin minua arvelutti tehdä sitä, vaikka se kenties olisi sinullekin yhtä suureksi eduksi.

"Rakas poikani, minä olen hyvin liikutettu sinun toivostasi lisätä äitisi eläkerahaa — toivo, joka muuten on paikallansa, puhumatta pojan tunteesta, sillä hän toi taloon melkoisen omaisuuden, jonka holhojat sallivat minun käyttää maakappaleen ostamiseen; ja vaikka se maa teki meidän tilamme alan luontevammaksi, niin se ei kuitenkaan anna kahtakaan prosenttia korkoa, ja sukuperintö-määräykset supistavat elatusveron-oikeuden summaan, joka on liian vähäinen Chillingly'n leskelle.

"Minä katson näiden asiain järestämisen tärkeämmäksi kuin ne asiat, jotka koskevat vanhan Chillingly Gordon'in poikaa. Aikomukseni oli käyttää itseäni hyvin kauniisti isää kohtaan, ja kun vastaukseksi saa haastan — niin kierteleiksehän matokin. Siitä huolimatta olen kuitenkin yhtä mieltä kuin sinä, siinä että poikaa ei tule rangaista isän rikoksen takia, ja jos 20,000 punnan alttiiksi paneminen voi herättää sinussa ja minussa tunteen, että olemme parempia kristityitä ja todellisempia herrasmiehiä, niin ostamme sen tunteen hyvin halvalla hinnalla."

Sir Peter alkoi sitten, puoleksi leikillä, puoleksi todenperään, vastustamaan Kenelm'in vakuuttamista että hän ei Cecilia Travers'ia rakastanut, ja huomautti viekkaasti, tuoden esiin edut avioliitosta henkilön kanssa, josta Kenelm myönsi tulevan erinomaisen hyvän vaimon, että jollei Kenelm saisi omaa poikaa, niin hänestä ei olisi aivan oikein läheisintä sukulaista kohtaan ottaa tila häneltä, voimatta tuoda esiin mitään pätevämpää syytä kuin isänmaanrakkauden puutetta. "Hän kyllä rakastaisi maatansa kyllin, jos hänellä olisi 10,000 acrea maata siinä."

"Eikö siis, kun asiaa oikein tutkitaan, isänmaan-rakkaus olekaan muuta kuin rakkaus ruokapöytään?" sanoi hän; ja hän päätti jättää isän kirjeen loppupuolen lukemisen toistaiseksi.

SEITSEMÄS LUKU.

Kenelm Chillingly ei liioitellut sitä asemaa seura-elämässä, jonka hän oli saavuttanut, kun hän luki itsensä muodin-mukaisen maailman keikarien joukkoon. Minä en uskalla laskea niiden kolmikulmaisten kirjeiden lukua, jotka oikein satamalla tulvailivat hänen päällensä niiltä hienoilta lady'ilta, jotka romanttisesti pyörivät kaikellaisten mainioisuuksien ympärillä; eikä myöskään niitä huolellisesti sinetillä kiinnitettyjä kirjeitä kauniilta tuntemattomilta, jotka kysyivät oliko hänellä sydän ja tahtoiko hän siinä tapauksessa tulla puistoon sillä ja sillä ajalla. Olisi vaikea sanoa mikä se oli Kenelm Chillingly'ssä, joka voi tehdä häntä niin suosituksi, etenkin kauniilta sukupuolelta, joll'ei mahdollisesti hänen kaksinkertainen maineensa olla erilainen kuin muut ihmiset, ja vakaisesti välinpitämätön maineen etuun katsoen. Hän olisi, jos hän olisi tahtonut, helposti voinut näyttää että tuo yleinen, vaikka epämääräinen usko hänen taidollisuuksiinsa ei ollut aivan perätön. Sillä ne kirjoitukset, jotka hän ulkomailta oli 'The Londoner'iin' lähettänyt, ja joilla hän oli matkakustannuksensa maksanut, olivat sekä sisällön että muodon puolesta osoittaneet sellaista itsenäisyyttä, joka harvoin on herättämättä uteliaisuutta kirjailijaan katsoen ja joka saavuttaa enemmän yleistä kiitosta, kuin se kenties ansaitsee.

Mutta Mivers piti uskollisesti lupaustansa säilyttää kirjailijan nimettömyyttä pyhänä, ja Kenelm katseli suurella ylönkatseella sekä kirjoituksia että niitä lukijoita, jotka niitä kiittivät.

Samoin kuin ihmiskaiho muutamissa ihmisissä syntyy petetystä hyväntahtoisuudesta, niin on luonteita — ja Kenelm Chillingly'n oli kenties niitä — joissa välinpitämättömyys syntyy siitä, että heidän intoansa on pilkattu.

Mutta hän oli toivonut itsellensä iloa siitä että saisi uudistaa tuttavuuttansa vanhan opettajansa, Mr Welby'n kanssa — iloa virkistää omaa taipumustansa metafysikaan ja kasuistikaan ja arvosteluun. Mutta tämä erinomainen realismon opettaja oli kokonansa vetäytynyt pois filosofiiasta, ja nautti nyt mukavaa elämää yleisen viran palveluksessa. Eräs ministeri, jonka hyväksi Mr Welby oli kirjoittanut erittäin hyviä kirjoituksia johtavaan aikakauslehteen, silloin kuin ministeri oli vastapuolueessa, oli, valtaan päästyänsä, lahjoittanut realistille yhden niitä hyviä asioita, jotka vielä ovat ministerin käytettävissä — viran, jolla oli 1,200 punnan vuotuinen arvo. Mr Welby oli siis aamupäivät virkatoimissansa, mutta iltansa hän vietti seura-elämän huvissa.

"Inveni portum," sanoi hän Kenelm'ille; "minä en nyt heittäy kuohuvaan veteen. Mutta tulkaa minun luokseni päivällisille huomenna, kahden kesken. Minun vaimoni on S:t Leonard'issa viimeksi syntyneen kanssa meri-ilmaa nauttimassa."

Päivällinen olisi tyydyttänyt Brillat-Savarini'n — se oli moitteeton; ja clareti oli sitä nektaria, jota sanotaan vuoden 1848:n Lafitte'ksi.

"Minä en milloinkaan tarjoo tätä viiniä," sanoi Welby, "paitsi yhdelle ystävälle kerrallansa."

Kenelm koetti saada isäntäänsä puhumaan muutamista uusista teoksista, joista puhuttiin yleisesti ja jotka olivat kirjoitetut arvostelun realististen lakien mukaan. "Kuta enemmän realistisia nämä kirjat ovat olevinansa, sitä vähemmän realisia ne ovat," sanoi Kenelm. "Minä olisin melkein valmis uskomaan että koko se koulu, jota te niin järestöllisesti olette koettanut rakentaa, on erehdys, ja että realismi taiteessa on mahdottomuus."

"Minä myönnän teidän olevan oikeassa. Minä innossani perustin tämän koulun syystä että olin joutunut riitaan ideaalisen koulun puolustajien kanssa, ja johon innossansa ryhtyy, se on tavallisesti erehdys, varsinkin jos on suutuksissaan. Minä en ollut innossani enkä ollut suutuksissa, kun kirjoitin ne kirjoitukset, joista minun on kiittäminen virkani saamista."

Mr Welby tässä mukavasti ojensi jäseniänsä, ja nostaen lasia huulillensa, hekumallisesti huokui sisäänsä sen bouquet'ia.

"Te saatatte minua alakuloiseksi;" sanoi Kenelm. "On ikävä huomata että henkemme nuoruudessa on ollut opettajan vaikutuksen alainen, joka pilkkaa omia opetuksiansa."

Welby nosti olkapäitänsä. "Elämä on vaihteleva opin ja unohtamisen toimitus; mutta usein on viisaampaa unohtaa, kuin oppia. Koska olen herennyt olemasta arvostelija, niin en paljon välitä olinko väärässä tai oikeassa, kuin sitä osaa näytin. Minä luulen että olen oikeassa nyt virkamiehenä. Menköön maailma omaa tietänsä, kun se vaan antaa meidän elää sen päällä. Hyljätkää realismi taiteessa, jos mielitte, ja omistakaa realismi käytännössä. Ensi kerta elämässäni minulla nyt on mukava: kun henkeni on kuluttanut matkakenkänsä, nauttii se nyt käymisestä tohvelissa. Kuka voi kieltää mukavuuden realismia."

"Onko ihmisellä oikeus," sanoi Kenelm itsekseen, kun hän astui vaunuihinsa, "käyttää harvinaista sukkeluutta — yhtä harvinaisen opin hedelmää — säikähdyttääksensä nuorta sukupolvea niistä turvallisista vanhoista teistä, jotka nuoriso, yksinänsä jätettynä, valitsisi, ohjataksensa heitä uusille teille avaroilla hiekka-tasangoilla, ja sitten, kun he ovat uupuneet ja saaneet haavoja jalkoihinsa, sanoaksensa heille ett'ei hän rahtuakaan välitä siitä, ovatko he kuluttaneet kenkänsä oikeilla vai väärillä teillä, ainoastaan senvuoksi että hän itse on saavuttanut filosofiian parhaimman hyvän kepeäin tohvelien mukavuudessa?"

Ennenkuin hän voi vastata siihen kysymykseen, jonka hän näin itsellensä teki, pysähtyi hänen vaununsa sen ministerin oven eteen, jonka Welby oli auttanut valtaan.

Tänä iltana oli paljon ihmisiä ylhäisten maailmasta suuren miehen talossa. Sattui olemaan arveluttava hetki ministerille. Hänen kabinettinsa kohtalo riippui erään lakiehdoituksen päätöksestä, joka ehdoitus seuraavalla viikolla otettaisiin keskusteltavaksi alihuoneessa. Etevä mies seisoi huoneidensa ovessa vieraita vastaanottamassa, ja vieraiden joukossa olivat viholliset ehdoituksen tekijät sekä vastustus-puolueen johtajat. Hänen hymynsä ei ollut vähemmän suloinen heille, kuin hänen parhaimmille ystävilleen ja uskollisimmille auttajilleen.

"Tämä kai nyt on realismia," sanoi Kenelm itsekseen; "mutta totuutta se ei ole, eikä se ole mukavuutta." Hän nojasi seinää vasten lähellä ovea ja katseli tarkasti ja vakaan-näköisenä mainion isäntänsä kasvoja. Hän huomasi tuon kohteliaan hymyn ja säädyllisen käytöksen ohessa huolen merkkejä. Katse oli hajamielinen, posket vajonneet ja otsa rypyssä. Kenelm loi katseensa pois ja silmäeli elämän yleisillä maanteillä kulkevain kuhnurien vilkkaita kasvoja. Heidän katseensa eivät olleet hajamieliset, heidän otsansa ei rypyssä; heidän ajatuksensa näyttivät olevan vallan mielityössään vaihtaessansa jonkin joutavia kohteliaisuuksia. Moni heistä oli mieltynyt lähenevään taisteluun, mutta se oli suureksi osaksi vaan sellaista mieltymystä, kuin pienten rahasummain veikan-panijoilla voi olla Derby-päivällä — juuri kyllin tehdäksensä kilpa-ajoa hauskaksi; mutta ei kyllin tehdäksensä voittoa suureksi iloksi, tai tappiota suureksi huoleksi.

"Meidän isäntämme on kipeän näköinen," sanoi Mivers kääntyen Kenelm'iin. "Minä huomaan hänessä luuvalon merkkejä. Tunnettehan minun aforismini: 'ei mikään ole luuvalolle niin vaarallista kuin kunnianhimo,' etenkin parlamentillinen kunnianhimo."

"Te ette ole niitä ystäviä, jotka tahtovat pakoittaa minulle tätä taudin lähdettä; suvaitkaa minun kiittää teitä siitä."

"Teidän kiitoksenne eivät ole paikallansa. Minä vakaasti kehoitan teitä rupeamaan valtiollisiin toimiin."

"Luuvalosta huolimatta. Jos te voisitte katsella maailmaa niin kuin minä, silloin neuvoni voisi olla toisellainen. Mutta teidän sielunne on täynnä epäilyksiä ja haaveita ja kummallisuuksia, ja teillä ei ole muu edessä kuin haihduttaa ne toimeellisessa elämässä."

"Te olette osaksi tehnyt minua siksi kuin nyt olen — heittiöksi; teidän on jossakin määrin vastaaminen minun epäilyksistäni, haaveistani ja kummallisuuksistani. Teidän neuvostanne minä tulin Mr Welby'n kouluun sillä ijällä, jolloin vesan taivutus muodostaa puun muodon."

"Ja minä ylpeilen itse siitä neuvosta. Minä mainitsen syyt, miksi sen annoin: nuorelle miehelle on verraton etu alkaa elämän juoksunsa täydellisesti tuntien niitä uusia aatteita, jotka tulevat vähemmässä tai suuremmassa määrässä vaikuttamaan hänen sukupolveensa. Welby oli näiden aatteiden taitavin edustaja. Se on ihmeellinen onni, kun uusien aatteiden levittäjä on jotain enempää kuin kirjan-oppinut filosoofi — kun hän on täydellinen 'maailman mies,' on mitä me painolla sanomme 'käytöllinen.' Niin, te olette kiitollisuuden velassa minulle siitä että hankin teille sellaisen opetuksen, ja pelastin teidät imelyydestä ja hellätuntoisuudesta, Wordsworth'in runoudesta ja John serkun jänterekristillisyydestä."

"Se, josta minun pelastitte, olisi kenties tehnyt minulle enemmän hyvää, kuin kaikki mitä te minulle hankitte. Minä luulen, että kuin kasvatuksen onnistuu panna vanha pää nuorille hartioille, niin sommitelma ei ole terve — se estää verenkulkua ja heikontaa suonen tykytyksen. Minun ei kuitenkaan tule olla kiittämätön; teidän tarkoituksenne oli hyvä. Niin, minä oletan että Welby on käytöllinen; hän ei usko mitään ja hän on saanut hyvän viran. Mutta isäntämmekin, luullakseni, on käytöllinen; hänen virkansa on paljoa korkeampi kuin Welby'n ja kuitenkaan hän ei kokonaan ole ilman uskoa, vai kuinka?"

"Hän oli syntynyt ennen kuin uudet aatteet pääsivät käytölliseen voimaan; mutta siinä määrässä kun ne ovat sitä saavuttaneet, on hänen uskonsa ehdottomasti vähentynyt. Minä en luulisi hänen nyt uskovan paljon, paitsi näitä kahta väitettä: ensiksi, että, jos hän uusia aatteita hyväksyy, saapi hän valtaa ja saa sen pitää, ja jos hän ei niitä hyväksy, ei mikään valta kysymykseen tule; ja toiseksi, että jos uudet aatteet tulevat vallitsemaan, on hän paras mies varmuudella niitä johtamaan — tämä on ministerille kylläksi uskoa. Ei minkään viisaan ministerin tule enempää uskoa."

"Eikö hän usko että se laki-ehdoitus, jota hän tulevalla viikolla tulee vastustamaan, on huono?"

"Tietysti se on huono seurauksiin katsoen, sillä jos se pääsisi voimaan, se kukistaisi hänen; minä olen varma siitä, että se itsessänsä on hänen mielestänsä hyvä, sillä hän itse ehdoittelisi sitä, jos hän vastustuspuolueesen kuuluisi."

"Minä huomaan että Pope'n määritelmä on oikea: 'Puolue on monien hulluus harvoin hyödyksi'."

"Ei, se ei ole totta. On väärin käyttää sanaa hulluus monille; monet ovat kyllä viisaat — he tuntevat omia tarkoituksiaan ja he käyttävät harvain taitoa tarkoituksiensa saavuttamiseen. Jokaisessa puolueessa monet pitävät silmällä harvoja, jotka nimeksi heitä johtavat. Mies pääsee pääministeriksi sentähden että hän monien mielestä näyttää olevan sopivin mies heidän mieltänsä noudattamaan. Jos hän rohkenisi olla toista mieltä kuin he, niin he panevat hänen siveelliseen kaakkipuuhun ja viskaavat hänen päällensä likaisimmat kivensä ja enin-mädänneet munansa."

"Väite olisi silloin käännettävä, ja puolue olisi siinä tapauksessa paremmin harvain hulluus monien eduksi."

Kenelm läksi serkkunsa luota ja meni erääsen huoneesen, jossa oli vähemmän väkeä, jossa hän näki Cecilia Travers'in istuvan nurkassa Lady Glenalvon'in kanssa. Hän meni heidän luoksensa, ja lausuttuansa muutamia jokapäiväisiä lauseparsia, Lady Glenalvon lähti pois puhumaan ulkomaisen lähettilään kanssa, ja Kenelm istui sille tuolille, josta hän oli noussut.

Kenelm'istä oli oikein hauskaa katsella Cecilian kirkasta ja puhdasta otsaa; ja suloista kuulla tätä lempeää ääntä, jolla ei ollut mitään teeskenneltyjä väreitä, ja joka ei lausunut mitään joutavia sukkeluuksia.

"Eikö teistä ole kummallista," sanoi Kenelm, "että me englantilaiset niin tuiki pilaamme tapojamme, että teemme sitäkin, jota huviksi nimitämme, niin vähän miellyttäväksi kuin suinkin? Me olemme nyt Kesäkuun alussa, jolloin kesä on kauneimmassa kukoistuksessaan, jolloin joka päivä maalla on silmälle ja korvalle ilo, ja me sanomme: 'lämpimäin huoneiden säsongi on alkamaisillaan.' Me yksin sivistyneistä kansoista vietämme kesämme pääkaupungissa, ja oleskelemme maalla silloin, kuin puut ovat lehdittömiä ja vedet jäässä."

"Tämä on tosin väärin; mutta minä rakastan maata kaikkina vuoden-aikoina, talvellakin."

"Se on totta; minun olisi pitänyt muistaa ett'ette ole muiden nuorien ladyjen kaltainen yleensä ja että teillä on seuraa kirjoista. Ne ovat aina hauskemmat maalla, kuin kaupungissa; tai oikeammin, me kuuntelemme niitä vähemmän hajamielisellä tarkkuudella. Ah! enkö näe George Belvoir'in vaaleita viiksiä tuolla? Kuka on se lady, jota hän taluttaa?"

"Niin, onhan minulle kerrottu että hän on naimisissa. Lady on kaunis.
Hän kyllä tulee kunnialla perhe-timantteja käyttämään. Lukeeko hän
Sinistä Kirjaa?"

"Ei, se tuskin maksaa vaivaa. Matkoillani ulkomailla lu'in minä ainoastaan harvoja englantilaisia sanomalehtiä. Mutta minä kuulin kuitenkin että George oli voittanut vaalissa. Joko hän on puhunut parlamentissa?"

"Jo; hän vastasi adressiin tässä istunnossa, ja sai paljon kiitosta puheensa erinomaisesta laadusta ja hyvästä aistista. Hän puhui taas moniaita viikkoja senjälkeen, mutta minä pelkään ett'ei hänellä sillä kertaa ollut yhtään hyvää menestystä."

"Se tekee hänelle hyvää; hän tulee täyttämään minun ennustustani hänen menestykseensä katsoen."

"Joko olette lopettanut puheenne George raukasta tällä kertaa? Jos niin on, sallikaa minun kysyä, oletteko unohtanut Will Somers'in ja Jessie Wiles'in?"

"Minä pidin sen varmana asiana että he olivat niin onnellisia kuin voi toivoa. Minä pyydän teitä vakuuttamaan minua että niin on laita."

"Minä toivon että he nyt ovat onnelliset; mutta heillä on ollut huolta ja he ovat muuttaneet Graveleigh'ista."

"Huolta! muuttaneet Graveleigh'ista! Te te'ette minun levottomaksi.
Selittäkää asia."

"He eivät olleet naimisissa olleet kolmeakaan kuukautta ja järjestäneet sitä kotia, josta heidän on teitä kiittäminen, kun Will-raukka sai luuvalo-kuumeen. Hän oli monta viikkoa vuoteen omana; ja kun hän vihdoin pääsi liikkumaan, oli hän niin heikko, ett'ei hän vielä voinut mitään työtä tehdä. Hänen sairaana ollessansa Jessie'llä ei ollut halua eikä aikaa puotia hoitaa. Tietysti minä — se on, isäni antoi heille tarpeellista apua; mutta —"

"Minä käsitän; he joutuivat vihdoin yleisen armeliaisuuden esineiksi. Mikä hylkiö olenkaan, joka kokonaan unohdin velvollisuuksiani sitä pariskuntaa kohtaan, jonka saatoin yhteen. Olkaa hyvä, jatkakaa."

"Tiedättehän että isälleni ehdoiteltiin, vähää ennenkuin te meiltä lähditte, vaihtaa maansa Graveleigh'issa muutamiin maatilkkoihin, jotka olivat hänelle edullisemmat."

"Niin; kapteeni Stavers, Graveleigh'in uusi omistaja, näyttää olevan hyvin huono mies, ja vaikka hän ei voinut ajaa Somers'eja pois niin kauan kuin he veronsa maksoivat — jonka suorittamisesta me pidimme huolta — niin hän kuitenkin ilkeästä häijyydestä toimitti kilpailevan puodin erääsen toiseen tupaan kylässä, ja nuorille ihmisraukoille kävi vallan mahdottomaksi saada elatustansa Graveleigh'issa."

"Minkä syyn kapteeni Stavers voi löytää tai keksiä tällaiseen käytökseen niin hyvänluontoista nuorta pariskuntaa kohtaan?"

"Mutta nyt he ovat muuttaneet pois kylästä ja heidän on onnistunut majautua muualle. Will on tullut terveeksi ja he menestyvät hyvin — paljon paremmin kuin he milloinkaan olisivat voineet tehdä Graveleigh'issa."

"Te varmaankin olitte heidän hyväntekijänsä, Miss Travers?" sanoi Kenelm, lempeämmällä äänellä ja katseella kuin hän milloinkaan ennen oli perillistä kohtaan käyttänyt.

"Ei. Älkää kysykö; minä olen luvannut ett'en sitä sano. He eivät itse sitä tiedä; he luulevat että heidän on teitä kiittäminen siitä."

"Minua! Pitääkö minun aina olla valhe vasten tahtoani? Hyvä Miss Travers, minun kunnialleni on tarpeellista että päästän noita herkkäuskoisia ihmisiä heidän erehdyksestänsä; missä minä heidät löydän?"

"Sitä en saa sanoa; mutta minä pyydän heidän hyväntekijältänsä luvan ilmoittaa sitä, ja lähetän sitten heidän adressinsa teille."

Joku koski Kenelm'in käsivarteen ja ääni kuiskasi: "Saanko pyytää teitä esittelemään minua Miss Travers'ille?"

"Miss Travers," sanoi Kenelm, "minä pyydän teitä lisäämään tuttavienne joukkoa minun serkullani — Mr Chillingly Gordon'illa."

Sillä välin kun Gordon lausui Cecilia'lle muutamia noita tavallisia kohteliaita sanoja, joilla tuttavuus London'in salongeissa tavallisesti alkaa, nousi Kenelm, totellen Lady Glenalvon'in viittausta, joka juuri oli huoneesen tullut, paikaltansa ja meni markisinnan luo.

"Eikö tuo nuori mies, jonka te jätitte puhelemaan Miss Travers'in kanssa, ole teidän serkkunne Gordon?"

"Miss Travers kuuntelee suurella huomiolla hänen puhettansa. Kuinka serkkunne kasvot kirkastuvat hänen puhuessansa! Hän on todella kaunis, kun hän noin innostuu."

"Niin, minä luulisin häntä vaaralliseksi kosijaksi. Hän on sukkela, vilkasluontoinen ja rohkea; hän voisi suuresti rakastua suureen omaisuuteen ja puhua sen omistajan kanssa innolla, jommoista Chillingly harvoin osoittaa. No, tuo ei minuun koske."

"Voi, voi tuota 'tulisi' mikä kamalan surullinen tarkoitus tuossa yksinkertaisessa puheenparressa on! Kuinka onnellinen elämämme olisi, kuinka suuret meidän tekomme, kuinka puhtaat meidän sielumme, jos kaikki voisimme olla sellaiset kuin meidän tulisi olla!"

KAHDEKSAS LUKU.

Me rakennamme usein likeisiä tuttavuuden liittoja maalaiskartanon ahtaassa piirissä, tai hiljaisella kylpypaikalla, tahi pienessä kaupungissa mannermaalla, jotka haihtuvat kaukaiseksi tuttavuudeksi London'in elämän pauhaavassa pyörteessä, eikä kuitenkaan voi kumpaakaan puolta syyttä tahallisesta vieraantumisesta. Niin oli laita Leopold Travers'in ja Kenelm Chillingly'n. Travers oli, kuten olemme nähneet, ollut erittäin huvitettu keskustelusta nuoren muukalaisen kanssa, joka oli vastakohta seurustelutapaan katsoen hänen maalaisille tuttavillensa. Mutta kun hän taas oli palannut London'iin säsongin ajaksi, oli hän, ennenkuin hän jälleen tapasi Kenelm'in, uudistanut vanhaa tuttavuutta miesten kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin hän — upsiereja siinä rykmentissä, jonka koristeena hän kerta oli ollut, muutamat naimattomia, toiset leskimiehiä niinkuin hän itse; toisia, jotka olivat olleet hänen kilpaajoitansa muodin maailmassa, ja vieläkin olivat iloisia laiskureita; ja harvoin tapahtuu että pääkaupungissa pidetään likeistä ystävyyttä toiseen sukupolveen kuuluvan henkilön kanssa, joll'ei ole jotain yhteistä yhdistintä taiteen ja tieteen harjoituksessa, tai ystävällinen yhtämielisyys valtiollisessa puolueriidassa. Sentähden Travers ja Kenelm olivat olleet hyvin vähän yhdessä siitä kuin he ensin kohtasivat toisiansa Beaumanoir'in luona. Silloin tällöin he kohtasivat toisiansa samoissa täpötäysissä salongeissa, ja nyykäyttivät päätänsä toisilleen ja tervehtivät toisiansa. Mutta heidän tapansa olivat vallan erilaiset. He eivät tuttavallisesti seurustelleet samoissa taloissa; eivätkä he käyneet samoissa klubeissakaan. Kenelm'in etevin ruumiinharjoitus oli yhä vielä pitkät, varhaiset kävelymatkat maalaisten esikaupunkien halki; Leopold'in oli ratsastus puistoon myöhemmin päivällä. Näistä molemmista miehistä oli Leopold paljon enemmän mieltynyt huveihin. Taas palattuansa pääkaupungin elämään, antautui hänen tulinen ja seuraa rakastavainen luonteensa innolla, samoin kuin nuoruudessakin sen keveihin nautintoihin.

Jos näiden miesten keskenäinen väli olisi ollut yhtä tuttavallinen kuin Nesdale Park'issa, niin Kenelm luultavasti useammin olisi nähnyt Ceciliaa hänen kodissaan; ja se ihaileminen ja kunnioitus, jota tyttö nyt jo oli hänessä herättänyt, olisi kenties kypsynyt paljon hellemmäksi tunteeksi, kun hän siten olisi saanut selvemmän käsityksen tästä suloisesta ja naisellisesta sydämestä ja sen heränneestä rakkaudesta häneen.

Hän oli kirjoittanut jotenkin epämääräisesti kirjeessänsä Sir Peter'ille että "hänestä väliin tuntui kuin hänen välinpitämättömyytensä rakkauteen ja kunnianhimoon katsoen tuli siitä että hänellä oli joku mahdoton ideaali molemmissa." Mutta likemmältä tätä tarkasteltuansa, hän ei voinut suoraan vakuuttaa itseänsä siitä että hän oli luonut itselleen naisen ja vaimon ideaalin, joka olisi vastakkainen Cecilia Travers'iin todellisuudessa. Päinvastoin, kuta enemmän hän ajatteli Cecilian jaloja ominaisuuksia, sitä enemmän ne näyttivät vastaavan jokaista ideaalia, joka unien hämärässä oli hänen mieltänsä viehättänyt, ja kuitenkin hän tiesi ett'ei hän häntä rakastanut, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtäpitäväinen hänen järkensä kanssa. Ja hän nöyrtyi surullisena siihen uskoon, ett'ei missään tällä kiertotähdellä, jonka asukasten tavalliset riennot ja pyrinnöt olivat hänelle vallan vieraat, mikään hymyilevä seurakumppani, mikään totinen puoliso häntä odottanut. Sen mukaan kuin tämä luulo vakaantui, lisääntyi hänen väsymyksensä pääkaupungin teeskenneltyyn elämään ja sen huveihin ja hän alkoi ikävöidä täydellistä vapautta ja raittiita jalkamatkoja. Hän usein kateudella ajatteli kuljeksivaa laulajaa, ja arveli tapaisiko hän hänen vielä, jos hän taas lähtisi kuljeksimaan samoja seutuja.

YHDEKSÄS LUKU.

On lähes viikko siitä kuin Kenelm tapasi Cecilia'n, ja hän istuu huoneissansa Lord Thetfordin kanssa kolmen aikana iltapuolella eli sillä tunnilla, joka pääkaupungin laiskureille on vaikein saada kulumaan. Niiden nuorten miesten joukossa, jotka olivat Kenelm'in ikäisiä ja hänen säätyänsä ja joiden kanssa hän seurusteli ylhäisten maailmassa, oli kenties Beaumanoir'in nuori perillinen se, joka enin "häntä miellytti ja jonka kanssa hän enin oli yhdessä; ja vaikka Lord Thetford'illa ei ole mitään tekemistä kertomukseni suoranaisen juoksun kanssa, kannattaa kuitenkin viipyä tässä muutamia minuutteja kuvaamaan yhden niitä parhaimpia henkilöitä, joita viimeinen sukupolvi on luonut näyttämään osaa, jommoista Lord Thetford'in kaltaisten nuorten miesten täytyy syntyperänsä ja omaisuutensa johdosta näyttää sillä näyttämöllä, jonka edestä esirippu ei vielä ole nostettu. Määrättynä sellaisen perheen pääksi, joka ruhtinaallisten tiluksien ja historiallisen nimen ohessa omistaa rohkean, vaikka rehellisen halun valtiollisen vallan perään, on Lord Thetford saanut huolellisen kasvatuksen, varsinkin aikansa uusiin aatteihin katsoen. Hänen isänsä, vaikka hän oli tavallista lahjakkaampi mies, ei milloinkaan ollut ottanut tehokasta osaa julkiseen elämään. Hän toivoo että hänen vanhin poikansa sitä tekee. Beaumanoir'in suku on ollut Whig-puoluelaisia William III:nen ajoista saakka. He ovat ottaneet osaa puolueen menestyksiin ja vastoinkäymisiin, jota ei mikään valtiollinen mies voi toivoa joutuvan häviöön tai heikontuvan, niin kauan kuin perustuslaillinen hallitus on olemassa Englannissa. George I:sen hallituksesta George IV:nen kuolemaan asti oli Beaumanoir'in perhe yhä edistymässä. Käykää katselemassa sen perhe-kuvien kokoelmaa, niin teidän täytyy ihailla sukua, joka vähemmässä ajassa kuin vuosisadassa on antanut niin monta miestä valtion palvelukseen tai hovin koristukseksi — niin monta ministeriä, lähettilästä, kenraalia, kammariherraa ja tallimestaria. Kun nuorempi Pitt kukisti suuret Whig-perheet, katosivat Beaumanoir'it verrannollisesti hämärään; he tulivat taas näkyviin William IV:nen hallitukseen tullessa ja antoivat taas valtiolle varustusta ja hoville koristeita. Nykyisellä Lord Beaumanoir'illa, vaikka hän valtio-asioissa on poco curante, on ainakin korkeita hovivirkoja; ja hän on tietysti kreivikuntansa lord-luutnantti ja sukkanauhan tähdistön ritari. Hän on mies, jolta hänen puolueensa johtajat ovat tottuneet neuvoa kysymään vaikeissa asioissa. Hän lausuu mielipiteensä salaisesti ja vaatimattomasti, eikä hän milloinkaan suutu, vaikka ne hyljätään. Hän uskoo että aika on tuleva, jolloin Beaumanoir'in perheen päämiehen tulee alentaa itsensä kirjoituttamaan nimensä vaaliluetteloihin ja taistella käsikahakassa Hodge'n tai Hobson'in kanssa isänmaan asian puolesta Whig'ien hyväksi. Ollen liian hidas tai liian vanha itse tehdäksensä sitä, sanoo hän pojallensa: "Sinun täytyy se tehdä: minun elinaikanani kyllä voivat asiat olla niinkuin tähän saakka, ilman ponnistuksia minun puolestani. Sinun puolestasi vaaditaan sitävastoin ponnistuksia, ja se voi kestää koko sinun aikasi."

Lord Thetford tottelee isällisiä kehoituksia. Hän tukehuttaa luonnolliset taipumuksensa, jotka eivät ole taide-aistia vailla eikä miehuuttomia; sillä yhdeltä puolen hän suuresti ihailee soitantoa ja maalausta; ja toiselta puolen hän innolla harrastaa sport'ia, etenkin metsästystä. Hän ei kuitenkaan salli näiden viehättäväin huvien estää itseään huomiolla alihuoneen toimia silmällä pitämästä. Hän on jäsenenä komiteoissa, hän on puheenjohtajana terveyskysymyksiä koskevissa yleisissä kokouksissa, ja toimittaa tehtävänsä hyvin. Hän ei vielä ole puhujana ottanut osaa väittelyyn, mutta hän onkin vaan kaksi vuotta parlamentissa ollut, ja hän noudattaa isänsä neuvoa olla puhumatta kolmanteen vuoteen saakka. Mutta hän ei ole ilman vaikutusvoimaa puolueen aatelisen nuorison piirissä, ja hänessä on sitä ainetta, josta kabinetin korinttisia pylväitä suurella menestyksellä veistetään, kun aika tulee. Hän on sydämessään vakuutettu siitä, että hänen puolueensa menee liian pitkälle ja toimii liian joutuisasti; mutta hän seuraa kuitenkin tätä puoluetta keveällä mielellä, ja seuraisi sitä yhä, menköön se vaikka hiiteen. Hän kuitenkin mieluisimmin soisi sen toista tietä menevän. Muuten hauska, kirkassilmäinen, iloinen nuori mies; ja yleisen viran väli-ajoilla luo hän päivänpaistetta kolkkoihin metsästys-kenttiin ja raittiin leyhkän kuumiin tanssi-saleihin.

"Kunnon veli," sanoi Lord Thetford viskaten sikarrinsa pois, "minä vallan hyvin käsitän että teillä on ikävä — teillä ei ole mitään muuta tehtävää!"

"Niin, teillä on kylläksi hyvä pää käsittääksenne että teillä on sielu; ja sielu on ruumiin väsymätön hyyryläinen; se vaatii aina jonkinlaista tointa, ja vieläpä säännöllistä tointa; se tarvitsee jokapäiväistä harjoitusta. Annatteko sielullenne sitä?"

"Minun sieluni aina kirjoittaa kirjaa (vaikka se ei voi sitä ulosantaa) se kirjoittaa aina havaintojansa, tai keksii tapahtumia tai tutkii luonteita; ja olkoon se sanottu meidän kesken, minä en luule kiusaavani itseäni niin paljon kuin ennen tein. Toiset ihmiset kiusaavat minua enemmän kuin heidän tulisi tehdä."

"Sentähden ett'ette tahdo luoda itsellenne päämaalia yhteisesti muiden kanssa: tulkaa parlamenttiin, ruvetkaa johonkin puolueesen, ja teillä on se päämaalina."

"Onko aikomuksenne toden perään väittää, ett'ette ole tuskastunut alihuoneesen?"

"Puhujiin minä usein tuskastun, mutta en taisteluun puhujain välillä. Alihuoneella on erityinen kiihoitus, jota tuskin ymmärtää, kun on ulkopuolella sitä; mutta te voitte käsittää sen viehätystä, kun näette että henkilö, joka kerta on siellä ollut, on vallan kuin hukassa, jos hän menettää paikkansa siellä, vieläpä on harmissaan, kun syntyperän satunnaisuus muuttaa hänen ylihuoneen selkeämpään ilmaan. Koettakaa tätä elämää, Chillingly!"

"Minä tekisin sen, jos olisin ylellinen radikaali, tasavaltainen, kommunisti, sosialisti ja jos tahtoisin kääntää kaikki olevaiset olot ylösalaisin, sillä silloin olisi taistelu ainakin totinen."

"Mutta ettekö voisi olla yhtä totinen näitä vallankumouksellisia herrasmiehiä kohtaan?"

"Oletteko te ja teidän johtajanne totisia heitä kohtaan? Minusta ei siltä näytä."

Thetford oli hetken aikaa vaiti. "No niin," sanoi hän, "jos te epäilette minun perusteitani, niin menkää toiselle puolelle. Minä puolestani ja moni meidän puoluettamme soisi mielellään konservatiivisen puolueen mahtavammaksi."

"Sitä en epäile. Ei mikään järkevä mies rakasta saada jalkansa katkastuiksi takaa ahdistavan väkijoukon tungon kautta; ja väkijoukko on vähemmän itsepintainen, kun näkee vahvan sotajoukon asetetuksi vastapäätä itseänsä. Mutta minusta tuntuu kuin konservatismi nykyänsä ei voisi olla muuta kuin mitä se nyt on — puolue, joka voi yhdistyä vastustukseen, mutta ei tahdo yhdistyä keksimään uusia järestöjä. Me elämme aikakaudessa, jolloin muuttamistointa harjoitetaan umpimähkää, vallan kuin sitä olisi ajamassa Nemesis, joka on yhtä sokea kuin se itse. Uusia aatteita tulla kohahtaa hurjana tyrskynä niitä vastaan, joita ennen on pidetty tukevina karina ja aallon-halkaisijoina; ja uudet aatteet ovat niin liikkuvaisia ja muuttelevaisia, että ne, jotka kymmenen vuotta takaperin katsottiin uusiksi, tänään pidetään vanhoina, ja ne, jotka tänään ovat uusia, tulevat vuorostaan huomenna olemaan vanhoja. Ja te näette valtiomiehiä, jotka ikäänkuin sallimuksen alaisina, taipuvat näiden perättäin seuraavain koetus-kiiltokalujen alle, ja sanovat toisillensa olkapäitään nostaen! 'Bismillah, niinhän tuon täytyy olla; maa tahtoo niin, vaikka se veisi vaan hiiteen.' Minä en ole varma siitä ett'ei maa joudu siihen vielä pikemmin, jos vaan voidaan tukea konservatiivista puoluetta kyllin saattaen hallinto sen käsiin, ja jos ollaan varmat siitä että sitä taas voitaisiin kukistaa. Minä olen valitettavasti liian välinpitämätön katsoja puoluemieheksi kelvatakseni; toivoisin ett'ei niin olisi. Kääntykää serkkuuni, Gordon'iin."

"Niin, Chillingly Gordon on tulevaisuuden mies ja hänessä on sitä vakaisuutta mikä teiltä puuttuu."

"Kyllä, yhden päämäärän saavuttamisessa — Chillingly Gordon'in menestyksen. Jos hän pääsee alihuoneesen ja menestyy siellä, niin toivon ett'ei hän milloinkaan tule minun johtajakseni, sillä jos hän luulisi kristillisyyden olevan tiellä hänen menestykselleen, hän varmaan antaisi laki-ehdoituksen sen peruuttamisesta."

"Rakas Kenelm, te ette tiedä mikä puoluehenki on ja kuinka helposti se keksii puolustus-syitä jokaiseen sen johtajien tekoon. Jos Gordon esittelisi laki-ehdoituksen kristillisyyden peruuttamisesta, tapahtuisi se tietysti sillä tekosyyllä, että tämä peruuttaminen olisi kristityille hyödyksi, ja hänen seuralaisensa kiittäisivät tätä valistunutta aatetta hyväksi."

"Ah," sanoi Kenelm huo'aten, "minun on myöntäminen että olen tuhmin tyhmeliini maan päällä; sillä sen sijaan että houkuttelisitte minua puolue-politiikin alalle, panee teidän sananne minua ihmettelemään, ett'ette lähde käpälämäkeen, jossa kunniaa voidaan pelastaa ainoastaan pa'on kautta."

"Oh, hyvä Chillingly, me emme voi juosta pois siitä aikakaudesta, jossa elämme — meidän täytyy hyväksyä sen oloja ja käyttää niitä hyväksemme; ja jos alihuone muuten ei mitään ole, on se kumminkin kuuluisa kiistävä seura ja erinomainen klubi. Miettikää asiaa. Minun täytyy nyt lähteä. Minä menen katselemaan maalausta näyttelyssä, jota 'The Londoner'issa' on hyvin ankarasti arvosteltu, mutta joka kuitenkin, sen mukaan mitä olen kuullut varmalta taholta, on hyvin arvokas taideteos. Minä en suvaitse nähdä ihmistä pilkattavan ja häväistävän, epäilemättä kadehtivilta kilpailijoilta, joilla on sanomista sanomalehdissä, ja sentähden tahdon itse arvostella maalausta. Jos se todella on niin hyvä, kuin olen kuullut, niin minä puhun siitä kaikille jotka tapaan — ja taidekysymyksissä luulen minun sanoillani jotain arvoa olevan. Tutkikaa taidetta, rakas Kenelm. Ei yksikään herrasmies ole oikein sivistynyt, jos hän ei voi eroittaa hyvää maalausta huonosta. Käytyäni näyttelyssä, on minulla oleva tunnin verta aikaa kävelymatkaa varten puistoon, ennenkuin istunto alkaa illalla."

Nuori mies lähti kepein askelin huoneesta, hyräillen aariaa 'Figarosta,' kun hän astui portaita alas. Kenelm voi ikkunasta nähdä hänen hyppäävän satulaan huolettomalla suloudella ja ratsastavan reippaasti katua alas — muotoon, kasvoihin ja käytökseen katsoen todellinen nuoren, ylimyksellisen, hyvin kasvatetun miehen esikuva. "Venetialaiset," jupisi Kenelm, "mestasivat Marino Faliero'n sentähden että hän kapinoiksi omaa säätyänsä, aatelismiehiä, vastaan. Venetialaiset rakastivat valtiolaitostansa ja uskoivat niihin. Onko sellaista rakkautta ja uskoa englantilaisissa?"

Hänen näin puhuessansa itsekseen, kuuli hän kimakan äänen; ja silmänkääntäjä asetti hänen ikkunansa eteen näyttämön, jolla Punch ilkkuelee maailman lakeja ja siveyttä, "tappaa pyövelin ja pettää paholaisen."

KYMMENES LUKU.

Kenelm kääntyi pois Punch'in ja Punch'in koiran katselemisesta, kun hänen palvelijansa astui sisään, sanoen: "Eräs mies maalta, joka ei tahdo nimeänsä sanoa, pyytää saada teitä puhutella."

Ajatellen sen kenties olevan jonkun hänen isänsä lähettämän sanantuojan, käski Kenelm että tuntematon laskettaisiin sisään, ja seuraavassa minuutissa astui sisään kaunis ja roteva nuori mies, jonka Kenelm, ensin hämmästyksellä häntä katseltuansa, tunsi Tom Bowles'iksi. Olisi ollut vaikea vähemmän terävämieliselle katsojalle tuntea häntä: raa'asta tappelijasta tai kylän hevossepästä ei ollut merkkiäkään jälellä; kasvot olivat lempeän ja älyllisen näköiset, ja osoittivat enemmän ujoutta kuin rohkeutta; hänen jykevä vartalonsa oli kadottanut entisen kömpelyytensä, yksinkertainen puku oli niinkuin herrasmiehen — käyttääksemme selvästi kuvailevaa lausetapaa, koko mies oli ihmeellisesti "virittänyt säveltä alas."

"Minä pelkään, sir, että olen liian rohkea," sanoi Tom hiukan sammaltaen ja käännellen hattua sormillaan.

"Minä olisin suurempi vapauden ystävä, kuin olen, jos minua aina kohdeltaisiin tällä tavalla," sanoi Kenelm, huonolla tuulella ollen; mutta hänen luonteensa jalompi puoli pääsi kohdakkoin voitolle, ja hän tarttui vanhan vastustajansa käteen ja huudahti: "Tom hyvä, te olette hyvin tervetullut. Minä olen erittäin iloinen nähdessäni teitä. Istukaa, mies; istukaa — olkaa niinkuin kotonanne."

"Minä en tiennyt että olitte palannut Englantiin, sir, ennenkuin näinä päivinä vasta; sillä te sanoitte että kun tulette takaisin, niin saisin nähdä teitä tai kuulla teistä." Nämä viimeiset sanat lausuttiin hiukan soimaavaisella äänellä.

"Minä ansaitsen moitetta, suokaa anteeksi," sanoi Kenelm katumaisesti. "Mutta miten te minun löysitte? Ettehän edes nimeäni tuntenut? Siitä oli kuitenkin helppo selkoa saada; mutta kuka teille antoi adressini?"

"Sen teki Miss Travers, sir; ja hän käski minun käydä teidän luonanne. Muutenhan minun ei olisi sopinut kutsumatta tulla, koska ette lähettänyt minua hakemaan."

"Mutta, Tom hyvä, minulla ei ole ollut aavistustakaan siitä, että te Londonissa olitte. Eihän kutsuta ihmistä, jonka luullaan olevan enemmän kuin sadan penikulman päässä, luokseen iltapäivällä. Minä otaksun että vielä olette setänne luona? Ja minun ei tarvitse kysyä miten te viihdytte — jok'ainoa tuuma teissä, kiireestä kantapäähän, ilmoittaa että olette hyvin-voipa mies."

"Niin," sanoi Tom; "paljon kiitoksia, sir, minulla on varsin hyvä toimeeni katsoen, ja setäni aikoo jättää koko toimen minulle joulun-aikana."

Tällä aikaa Kenelm oli soittanut palvelijaansa ja käskenyt hänen tuomaan sellaisia virvokkeita sisään, joita voi löytyä hyyryllä asuvan nuoren miehen varastossa. "Ja minkätähden olette kaupunkiin tullut, Tom?"

"Miss Travers kirjoitti minulle pienestä seikasta, jonka hän hyväntahtoisesti on minulle toimittanut, ja hän sanoi että te tahdoitte tietoja siitä; ja mietittyäni muutamia päiviä asiata, päätin tulla kaupunkiin: toden perään," lisäsi Tom sydämellisesti; "minun teki mieli jälleen nähdä teidän kasvojanne."

"Mutta minä en teitä käsitä. Mistä teidän toimistanne Miss Travers luulee minun tahtovan saada selkoa?"

Tom punastui kovin ja näytti hämmästyneeltä. Onneksi palvelija samassa tuli sisään virvoitus-tarjotin kädessä, niin että hän sai aikaa jälleen tointua. Kenelm pani hänen eteensä ison palasen kylmää kyyhkyis-piirakkaa, kaatoi hänelle viiniä, eikä ottanut asiaa puheeksi ennenkuin hän luuli vieraansa kielen olevan sujuvampi puhumaan; silloin hän sanoi, laskien kätensä ystävällisesti Tom'in olkapäälle: "Minä olen ajatellut sitä, mitä Miss Travers'in ja minun välilläni on tapahtunut. Minä toivoin saada Will Somers'in uuden adressin; hän lupasi kirjoittaa tämän hyväntekijälle ja pyytää lupaa sitä minulle antaa. Tehän olette tämä hyväntekijä?"

"Älkää sanoko hyväntekijä, sir. Jos sallitte, niin kerron teille miten se tapahtui. Katsokaa, minä möin pienen tilani Graveleigh'issa sen uudelle omistajalle, ja kun äiti muutti Luscombee'n, ollaksensa lähempänä minua, kertoi hän minulle kuinka kapteeni Stavers kiusasi Jessie parkaa, sillä kapteeni näytti katsovan nuoria naisia tilalla samoin kuin kasvavia puita kauppaan kuuluviksi; ja minä pelkäsin osaksi että Jessie oli antanut jotakin syytä hänen vainoonsa, sillä tiedättehän että hänen suloisissa silmissään on katse semmoinen, joka voisi lumota viisaan miehen vallan mieleltään ja tehdä hänestä hullun."

"Mutta minä toivon että hän on lakannut sellaisia katseita luomasta siitä kun hän meni naimiseen."

"Minäkin luulen hänen tehneen sen. Se on varmaa, ett'ei hän kapteeni Stavers'ille yhtään kehoitusta antanut, sillä minä menin itse salaisesti Graveleigh'iin ja olin piilossa erään mökkiläisen luona, joka oli minulle kiitollisuuden velassa; ja yhtenä päivänä, kun olin väijyksissä, näin kapteenin tulla hiipivän porraspuita myöten, jotka eroittavat Holm-metsän pappilasta — muistattehan Holm-metsän?"

"Polku kylästä Squire Travers'in tilaan vie tämän metsän halki, joka on moniaan sadan kyynärän päässä Will Somers'in puutarhasta. Kapteeni äkkiä kääntyi takaisin porraspuista ja katosi puiden väliin, ja sitten nä'in Jessie'n tulevan puutarhasta kori kädessä, kiiruhtaen nopein askelin metsää kohti. Silloin mieleni masentui, sir. Minä olin varma siitä, että hän meni kapteenia tapaamaan. Kuitenkin hiivin pensas-aitaa pitkin, piiloitellen itseäni, ja saavuin metsään melkein yhteen aikaan kuin Jessie, vaikka toista tietä. Pensaston suojassa hiivin eteenpäin kunnes nä'in kapteenin tulevan esille toisella puolella tietä olevasta pensastosta ja asettavan itsensä suoraan Jessie'n eteen. Silloin kohta huomasin että olin tehnyt väärin Jessie'lle. Hän ei ollut odottanut kapteenia tapaavansa, sillä hän äkkiä kääntyi ja alkoi juosta kotiapäin; mutta kapteeni saavutti hänen ja tarttui hänen käsivarteensa. Minä en kuullut mitä hän sanoi, mutta minä kuulin Jessien äänen, joka ilmoitti pelkoa ja vihaa. Ja silloin kapteeni äkkiä otti hänen vyötäisistä, hän huusi, ja minä juoksin esiin —"

"En, sitä en tehnyt," sanoi Tom; "minä olin tehnyt itselleni sen lupauksen, ett'en milloinkaan enää käyttäisi väkivaltaa, jos voisin sitä välttää. Minä otin häntä toisella kädellä kauluksesta kiinni ja toisella vyöstä, ja viskasin hänen pensaasen — aivan hiljaa. Hän kömpi pian siitä ylös, sillä hän on notkea pieni veitikka, ja alkoi haukkua ja pauhata. Mutta minä hillitsin itseäni ja sanoin kohteliaasti: 'Pikku herraseni, suuret sanat eivät luita muserra; mutta jos te vielä milloinkaan Mrs Somers'ia kiusaatte, niin minä kannan teidät hänen puutarhaansa ja pistän teidät lammikkoon ja kutsun kokoon koko kylän väen katsomaan teidän kömpivän siitä ylös; ja minä te'en sen nyt, joll'ette pötki tiehenne. Minä otaksun että olette kuullut nimeni — minä olen Tom Bowles.' Tätä sanoessani kävivät hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet hyvin punaiset, vallan vaaleiksi, ja jupisten jotain, jota en kuullut, lähti hän tiehensä.

"Jessie — minä tarkoitan Mrs Somers — näytti ensimältä pelkäävän minua yhtä paljon kuin hän oli pelännyt kapteenia; ja vaikka minä tarjousin saattamaan häntä Miss Travers'in tykö, johon hän oli matkalla viemään koria, jota nuori lady oli tilannut, niin hän ei suostunut siihen, vaan lähti kotia. Se loukkasi minua, ja minä palasin samana iltana setäni luo; ja ei viipynyt monta kuukautta ennenkuin kuulin että kapteeni oli ollut kylläksi ilkeä asettamaan kilpailevan puodin kylään, ja että Will parka oli sairastunut ja että hänen vaimonsa samaan aikaan oli vähävoimainen, ja kerrottiin heidän olevan suuressa puutteessa ja kenties täytyisi myydä kaikki mitä heillä oli.

"Kun tämän kuulin, luulin että minun raaka puheeni oikeastaan oli niin kovin kapteenia suututtanut ja herättänyt hänen vihaansa, ja sentähden oli minun velvollisuuteni pitää huolta Will-parasta ja hänen vaimostaan. Minä en tiennyt miten voisin asiaa parantaa, mutta päätin kääntyä Miss Travers'in puoleen; ja jos milloinkaan on löytynyt hyvä sydän tytön rinnassa, on hänen sellainen."

"Niin, tuskinpa tiedän mitä hän sanoi, mutta hän saattoi minun ajattelemaan, ja minä tulin miettineeksi että Jessie'lle — Mrs Somers'ille — olisi parempi muuttaa kauas pois kapteenin saavuttamista, ja että Will'ille olisi edullisempaa asua paikalla, joka olisi vähemmän erillään muusta maailmasta. Ja sitte minä kaikeksi onneksi sanomalehdessä lu'in että paperikauppa ynnä lainakirjasto oli myytävänä helppoon hintaan Moleswich'issa, Londonin toisella puolella. Minä lähdin sinne junalla ja katsoin puodin erittäin sopivaksi nuorelle parikunnalle, eikä antavan liian paljon työtä kumpaisellekaan; sitten menin Miss Tavers'in luokse, ja minulla oli rahasumma säästössä siitä kuin möin vanhan pajan ja talon-aseman, jota en tiennyt mihin käyttää; ja niin, sanalla sanoen, ostin tämän kauppaoikeuden, ja Will ja hänen vaimonsa asuvat nyt Moleswich'issa, jossa he menestyvät ja ovat onnelliset, toivoakseni, sir."

Tom'in ääni vapisi viimmeisiä sanoja lausuessansa, ja hän kääntyi äkkiä syrjään, pannen kätensä silmäinsä eteen.

"Ei suinkaan. Minä en luule, että Will olisi tahtonut olla minulle velkaa. Oh, sillä pojalla on oma mielensä, Jessie — Mrs Somers — olisi tuntenut itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi siitä, että olisin edes ajatellutkaan sellaista. Miss Travers toimitti kaikki. He ottivat vastaan rahat lainana, joka on määräajoilla maksettava. He ovat lähettäneet Miss Travers'ille osan rahoista takaisin, jotta tiedän heidän hyvin menestyvän."

"Ei; Miss Travers tahtoi ottaa siihen osaa, mutta minä pyysin hänen luopumaan siitä tuumasta. Se teki minut onnelliseksi että voin aivan yksin tehdä mitä tein, ja Miss Travers käsitti minua eikä ollut yksipäinen. Kenties he luulevat että se on Squire Travers tai joku toinen herrasmies, joka heitä säälii."

"Minä olen aina sanonut, että te olette jalomielinen mies, Tom. Mutta te olette jalomielisempi kuin luulin."

"Jos minussa jotain hyvää on, niin minun on kiittäminen teitä siitä, sir. Mikä juoppo, raju hirviö olinkaan kun ensin teidät tapasin! Matkustukset teidän kanssanne ja myöskin tuon toisen herrasmiehen puhe sekä tuo pitkä ystävällinen kirje, jonka teiltä sain, jossa ei teidän nimeänne ollut, ja joka oli ulkomailla kirjoitettu — kaikki tämä muutti minun, niinkuin lapsi muuttuu kasvatuksen kautta."

"Olen; minä kuulun nuorten miestemme lukuseuraan ja instituuttiin; ja kuin silloin saan kirjan käteeni, etenkin hyvästi kirjoitetun historian, en kaipaa muuta seuraa."

"Ettekö milloinkaan ole nähnyt toista tyttöä, jota voisitte lempiä ja jonka kanssa voisitte mennä naimisiin?"

"Ah, sir", vastasi Tom, "mies ei joudu niin hulluksi tytön tähden, kuin minä Jessie'n takia, voidaksensa, kun se on ohitse mennyt ja hän on tullut taidollensa jälleen, uudestaan liittää sydämensä johonkin yhtä helposti kuin se olisi ainoastaan taittunut jalka. Minä en sano ett'en tule rakastamaan ja naimaan toista vaimoa — päinvastoin toivoisin sitä voivani tehdä. Mutta minä tiedän myöskin, että kuolinpäivääni saakka tulen Jessie'ä rakastamaan; mutta ei syntisellä tavalla, sir — ei syntisellä. Minä en tahtoisi häntä loukata ajatuksissanikaan."

Vihdoin Kenelm sanoi: "Te lupasitte olla hyvä tuota pientä kukkapallilla leikkivää tyttöä kohtaan; miten hänen on käynyt?"

"Hän voi vallan hyvin, sir, kiitoksia kysymästänne. Minun tätini on suuresti mieltynyt häneen, ja samoin äitinikin. Hän käy usein heidän luonansa illoin ja hänellä on silloin työ mukana. Vikkelä, älykäs pieni olento, rikas kauniista ajatuksista. Pyhäpäivinä, kun on kaunis ilma, kuljemme yhdessä vainiolla."

"Hänestä tulee piakkoin nainen, Tom, ja silloin hän voi rakastaa teitä niinkuin nainen."

Tom näytti loukatulta ja melkein suuttuneelta tästä ehdoittelemisesta ja kiiruhti taas siihen aineesen, joka koski häntä likemmältä.

"Miss Travers sanoi että te mielellänne kävisitte Will Somers'in ja hänen vaimonsa luona; onko se totta? Moleswich ei ole kaukana Londonista niinkuin tiedätte."

"Minä toivon että tapaatte heidät onnellisina; ja jos niin on, kenties olette hyvä ja annatte minulle siitä tiedon; ja — — ja — tekisi mieleni saada tietää onko Jessie'n lapsi hänen näköisensä. Onko se poika — minä olisin ennen toivonut sen olleen tytön."

"Ei, minä en usko että voisin tehdä sitä juuri nyt. Minä olin kovin liikutettu, kun viimein nä'in hänen kauniit kasvonsa Graveleigh'issa, ja hän pelkäsi minua vielä! — se oli kova kohtaus."

"Hänen pitäisi saada tietää mitä te olette hänen hyväksensä tehnyt ja aiotte tehdä."

"Ei millään muotoa, sir; luvatkaa se minulle. Minä halveksisin itseäni, jos nöyryyttäisin heitä — sillä tavoin."

"Minä ymmärrän, mutta minä en lupaa teille mitään varmaa. Niin kauvan kuin kaupungissa viivytte, asutte minun luonani; emäntäni kyllä hankkii teille huoneen."

"Paljon kiitoksia, sir, mutta minä lähden takaisin iltajunalla; Herra siunatkoon, kuinka myöhäinen jo on! Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset. Minulla on muutamia asioita toimitettavina tädilleni, ja minun pitää ostaa uusi nukki Susey'lle."

"Niin. Minun täytyy joutua matkalle; tuntuu oikein hauskalta, kun olen saanut teitä jälleen nähdä ja olen huomannut että vielä vastaanotatte minua yhtä suurella hyvyydellä, ikäänkuin olisimme vertaisia."

"Ah, Tom, toivoisin olevani teidän vertaisenne — ei, vaan puoleksi niin jalo kuin taivas on teidät tehnyt."

"Tuolla onnettomalla rakkauden kiihkolla," sanoi Kenelm itsekseen, "näyttää kuitenkin, kun asiaa oikein miettii, olevan hyvätkin puolensa. Jos se oli vähällä tehdä peto tästä kunnon miehestä — niin, petoakin pahempaa, hirsipuuhun tuomittua murhaajaa — niin se toiselta puolen on tehnyt hienon, hellätuntoisen, ritarillisen herrasmies-luonteen sen ensimmäisen hulluuden rajuista aineista. Niin, minä lähden vastanaineen parikunnan luona käymään. Minä olen melkein varma siitä että ne nyt jo äräjävät ja sylkevät toinen toisillensa kuin koira ja kissa. Moleswich'iin on kohkalainen kävelymatka."

VIIDES KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaksi päivää edellisen kirjan viimeisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen, sai Travers, joka sattumalta aikoi Kenelm'in luona käymään, hänen palvelijaltansa kuulla, että Mr Chillingly oli lähtenyt London'ista vallan yksin eikä ollut antanut mitään tietoa mihin hänelle tulevat kirjeet olisi lähetettävät. Palvelija ei tiennyt mihin hän oli lähtenyt, eikä milloin hän palaisi.

Travers kertoi sattumalta tämän uutisen Cecilia'lle, ja tämä oli hiukan loukattu siitä, ettei Kenelm ollut hänelle kirjoittanut riviäkään Tom'in käynnistä. Hän arvasi kuitenkin että Kenelm oli mennyt Somers'ilaisia tervehtimään, ja että hän parin päivän kuluttua palaisi kaupunkiin. Mutta viikkoja kului, säsongi läheni loppuansa, eikä hän Kenelm Chillingly'stä nähnyt eikä kuullut mitään: hän oli kokonaan hävinnyt London'in seura-elämästä. Hän oli vaan kirjoittanut muutaman rivin palvelijallensa ja käskenyt hänen mennä Exmundham'iin ja odottaa häntä siellä, sekä lähettänyt pankki-setelin maksamattomien rätinkien maksamiseen.

Meidän täytyy nyt seurata sen omituisen olennon harhailevia askeleita, joka on tullut tämän kertomuksen sankariksi. Hän oli aamupuhteella, aikaa ennenkuin hänen palvelijansa oli noussut ylös, lähtenyt huoneestansa varustettuna repulla ja pienellä matkalaukulla, jossa oli — paitsi sellaisia vaatteita, joita hän luuli tarvitsevansa ja jotka eivät reppuun mahtuneet — muutamia hänen lempikirjojaan. Hän ajoi, nämä tavarat mukanansa, rattailla Vauxhall'in pysäyspaikkaan, toimitti matkalaukun lähetettäväksi Moleswich'iin, heitti repun selkäänsä ja astuskeli hiljakseen vielä unen helmoissa lepäävien etukaupunkien läpi, jotka ulottuivat kauas maalle, ennenkuin hän, vapaammasti hengittäen, kumpaisellakaan puolella valtateitä huomasi maalaisen viljelyksen merkkejä. Vasta kun hän oli jättänyt hauskan Richmond'in katot ja puut taaksensa, alkoi hän tuntea olevansa pääkaupungin häiritseväin vaikutuksien ulkopuolella. Vähäisessä ravintolassa, jossa hän viipyi suurusta syödäksensä, sai hän kuulla että vainioiden poikki kulki polku, josta virta näkyi, ja jota myöten hän voisi saapua matkansa päämaaliin; hän poikkesi siis valtatieltä, kulki mitä kauneimman kreivikuntamme kauneimman seudun läpi, ja saapui puolipäivän aikana Moleswich'iin.

TOINEN LUKU.

Tullessansa kauniin kaupungin valtakadulle, näki hän uhkean puodin oven ylipuolella nimen Somers kirjoitettuna suurilla kultakirjaimilla. Puodissa oli kaksi isoa, uhkeaa ikkunaa, jossa oli ainoastaan yksi iso ruutu; toisessa oli hyvin somasti järjestettyä kaikellaista paperikaupassa tavallista tavaraa, korko-ompelu-malleja y.m.; toisessa oli yhtä sievästi järjestettyjä kauniita koritöitä.

Kenelm astui kynnyksen yli ja näki kauppapöydän takana vanhan ystävänsä Jessien, joka oli kaunis kuin ainakin, mutta hänen kasvonsa osoittivat enemmän vakavuutta ja hän oli vartaloltansa tukevampi kuin ennen. Puodissa oli pari kolme ostajaa, joille hän myi tavaroita. Sillä välin kuin eräs nuori lady, joka oli istunut, lausui kovallaisella, mutta ystävällisellä ja miellyttävällä äänellä: "Älkää minusta välittäkö, — Mrs Somers — minä voin odottaa," lensi Jessie'n vilkas silmä muukalaista kohti, mutta liian sukkelaan voidaksensa hänen kasvojansa tuntea, jotka tämä kuitenkin käänsi pois ja alkoi koreja katsella.

Parin minuutin kuluttua toiset ostajat olivat ostoksensa toimittaneet ja lähteneet pois. Ja kauniin ladyn ääni kuului taas: "No, Mrs Somers, minä tahtoisin nähdä teidän kuvakirjojanne ja leikkikalujanne. Minä pidän pienet lapsenkemut tänään iltapuolella, ja tahtoisin saada ne niin iloisiksi kuin suinkin."

"Minä olen paikalla tai toisella tällä kiertotähdellä, tai ennenkuin minun monaadini viskattiin siihen, kuullut tämän äänen ennen," mutisi Kenelm. Sillä välin kun Jessie toi esiin leikkikalunsa ja kuvakirjansa, sanoi hän: "Minun on mieleni paha siitä, että teidän täytyy odottaa, sir; mutta jos mielitte koria katsella, niin voin kutsua mieheni tänne."

"William — William," huusi Mrs Somers; ja hetken kuluttua, jolla aikaa hän ehti vetää takin päällensä, tuli William Somers puodin takaisesta huoneesta.

Hänen kasvonsa olivat kadottaneet tuon entisen kärsivän ja kivuloisen näön; ne olivat vielä jotenkin kalpeat, mutta niillä asui vielä älyllisyys niinkuin ennen.

William säpsähti ja tunsi kohdakkoin Kenelmin. Hän juoksi esiin, otti Kenelmin ojennetun käden molempiin käsiinsä ja huudahti äänellä, joka oli naurun ja itkun sekainen: "Jessie, Jessie, se on hän! — hän, jonka edestä me joka ilta rukoilemme. Jumala teitä siunatkoon! — Jumala siunatkoon ja tehköön teitä niin onnelliseksi kuin Hän antoi teidän tehdä minut!"

Ennenkuin tämä puhe oli lopetettu, oli Jessie miehensä vieressä, ja hän lisäsi, matalammalla mutta syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Ja minutkin!"

"Teidän luvallanne," sanoi Kenelm, ja hän suuteli Jessien valkoista otsaa, joka suutelo ei olisi voinut olla ystävällisempi ja kylmempi, jos se olisi ollut Jessien iso-isän antama.

Sillä välin lady oli hiljaa noussut istualta ja huomaamatta hiipinyt
Kenelmin luo ja tutkivin silmin hänen kasvojansa katsellut.

"Teillä on toinenkin ystävä täällä, sir, jolla myöskin on syytä teitä kiittää —."

"Minusta teidän äänenne oli tuttu," sanoi Kenelm, hiukan hämillänsä ollen. "Mutta suokaa anteeksi, jos en teidän kasvojanne voi muistaa. Missä me olemme toisiamme lamanneet?"

"Tarjokaa minulle käsivartenne, kun lähdemme täältä, niin minä saatan teitä jälleen minua muistamaan. Mutta ei: minä en saa ajaa teitä pois nyt. Minä tulen puolen tunnin kuluttua takaisin. Mrs Somers, voitte sillaikaa panna kokoon ne tavarat, jotka olen valinnut. Minä otan ne mukaani kun palaan pappilasta, johon jätin hevoseni ja vaununi." Nyykäyttäen päätänsä ja hymyillen Kenelm'ille, kääntyi hän ja jätti Kenelm'in vallan hämmästyneenä.

"Eihän tuo muuta voi olla, Will," sanoi Jessie hymyillen, "sillä hän on ollut naimisissa vasta kuusi kuukautta."

"Sitä en totta tosiaan tiedä, sir. On vaan kolme kuukautta siitä kuin me tänne muutimme, ja hän on ollut erittäin hyvä meille ja ostaa meiltä paljon. Mr Braefield on kaupunkilainen herrasmies ja hyvin rikas; ja he asuvat tämän paikan kauniimmassa talossa ja heillä käy paljon vieraita."

"Mutta miten te löysitte meidät, sir?" sanoi Jessie. "Oh! nyt minä arvaan," lisäsi hän, luoden veitikkamaisen katseen Kenelm'iin ja hymyillen. "Te olette tietysti tavannut Miss Travers'in ja hän on sen teille kertonut."

"Te olette oikeassa. Häneltä ensin kuulin että olitte muuttaneet, ja päätin käydä teitä katsomassa ja tulla esitetyksi pienokaiselle — poika kaiketi? Teidänkö näköisenne, Will?"

"Oh, sir!" huudahti Jessie nuhtelevaisesti; "luuletteko että me olisimme hennoneet jättää äitiä — niin yksin ja päälle päätteeksi jäsenten kolotusta potevana? Hän vaalii pienokaista nyt — sen hän aina tekee, kun minä olen puodissa."

Nyt Kenelm seurasi nuorta parikuntaa puodin viereiseen huoneesen, jossa Mrs Somers istui ikkunan vieressä lukien raamattua ja heijaten pienokaista, joka nukkui rauhallisesti kehdossa.

"Will", sanoi Kenelm, kumartaen synkkämielisiä kasvojaan lapsen yli, "minä tahdon kertoa teille muukalaisen runoilijan kauniin ajatuksen, jota on niin huonosti käännetty:" —

"Lapsi sä miekkoinen! viel kehto on ääretön sulle.
Kuin tulet mieheksi, käy ahtahaks' maailmakin."

"Minä en usko että se on totta, sir," sanoi Will vaatimattomasti; "sillä onnellinen koti on maailma, joka on kylläksi avara mille miehelle tahansa."

Kyyneleet nousivat Jessien silmiin; hän kumartui alaspäin ja suuteli — ei lasta — vaan kehtoa. "Will teki tämän." Hän lisäsi punastuen: "Minä tarkoitan kehtoa, sir."

Aika riensi sillä välin kuin Kenelm puheli Will'en ja vanhan äidin kanssa, sillä Jessie oli kohdakkoin taas kutsuttu puotiin; ja Kenelm vallan hämmästyi, kun hän huomasi että se puoli tunti, joka armosta oli hänelle suotu, oli päättynyt, ja Jessie pisti päänsä ovesta ja sanoi: "Mrs Braefield odottaa teitä."

"Hyvästi, Will; minä tulen piakkoin taas teitä katsomaan; ja äitini on pyytänyt minun ostamaan en tiedäkään kuinka monta todistetta teidän taidostanne."

KOLMAS LUKU.

Komeat avonaiset vaunut, joissa oli sija kuskille, joka oli yhtä loistavassa puvussa, seisoivat puodin edustalla.

"Nyt, Mr Chillingly," sanoi Mrs Braefield, "on minun vuoroni ryöstää teidät; astukaa sisään!"

"Aha!" jupisi Kenelm, katsellen häntä miettivin silmin. "Onko se mahdollista?"

"Aivan mahdollista; astukaa sisään. Kuski, ajakaa kotia! Niin, Mr Chillingly, te tapaatte taas tuon varomattoman olennon, jolle uhkasitte selkäsaunan antaa; se olisi tehnyt hänelle hyvää. Minun tulisi häpeällä muistutella teitä minusta, ja kuitenkaan minä en ensinkään häpee. Minä ylpeilen siitä että voin teille näyttää muuttuneeni vakaaksi, arvolliseksi naiseksi ja, niinkuin mieheni sanoo, hyväksi vaimoksi."

"Te olette olleet naimisissa ainoastaan kuusi kuukautta, kuulen minä," sanoi Kenelm kuivasti. "Toivon että miehenne sanoo samaa kuuden vuoden kuluttua."

"Hän tulee sanomaan sitä kuudenkymmenen vuoden jälkeen, jos niin kauan elämme."

"Kun miehelle puuttuu ainoastaan kaksi vuotta hänen sataansa, on hän luultavasti paremmin oppinut tunteitansa tuntemaan; mutta hänellä on, tavallisesti, silloin hyvin vähän jälellä tunnettavana."

"Älkää olko ivallinen, sir; ja älkää puhuko niin, kuin pilkkaisitte avioliittoa, juuri kun olette jättänyt mitä onnellisimman nuoren parikunnan, jonka päälle aurinko on loistanut, ja jonka — sillä Mrs Somers on kertonut minulle kaikki naimisestansa — on teitä kiittäminen onnestansa."

"Minua kiittäminen onnestansa! ei ensinkään. Minä autoin heitä naimisiin, ja tämän naimisen uhalla he auttoivat toisiaan tulemaan onnellisiksi."

"En ole; minä en voi itseäni onnelliseksi tehdä — minä olen tyytymätön olento."

"Luuletteko, että te, jos rakastaisitte vaimoa joka teitä rakastaisi, tekisitte hänet onnettomaksi?"

"Sitä en toden totta tiedä; mutta en ole nähnyt naista, jota voisin vaimona rakastaa. Ja meidän ei tarvitse sen edemmäksi asiaa tutkia. Mitenkä on tuon pahasti pidellyn harmaan hevosen käynyt?"

"Ja setä, joka olisi peijannut teitä minulle, joll'ette niin urhoollisesti olisi itseänne puolustanut?"

"Hän asuu siinä, missä hän asui, ja on nainut emännöitsijänsä. Hän oli niin hellätuntoinen että epäsi tätä tehdä, ennenkuin minä olin naimisiin joutunut ja tieltä pois."

Tässä Mrs Braefield, joka alkoi puhua hyvin sukkelaan, niinkuin naiset usein tekevät, kun koettavat salata liikutustansa, kertoi Kenelmille kuinka onnettomaksi hän tunsi itsensä monta viikkoa senjälkeen, kuin hän tätinsä luona oli turvapaikan löytänyt — kuinka hän oli päättänyt ettei hän milloinkaan naimisiin mene — ei milloinkaan! Kuinka Mr Braefield sattui olemaan vierailla naapuristossa, ja näki hänen kirkossa — kuinka tämä koetti päästä tuttavuuteen hänen kanssansa — kuinka tämä herra alussa oli hänelle miltei vastenmielinen; mutta hän oli niin hyvä ja kiltti, ja kun hän vihdoin kosi — ja tyttö itse suoraan kertoi hänelle kaikki paostansa ja tuhmuuksistansa — kiitti hän häntä niin jalosti rehellisyydestä, joka saattoi häntä kunnioittamaan häntä yhtä paljon kuin hän ennen häntä rakasti. "Ja tästä hetkestä," sanoi Mrs Braefield hellästi, "olen sydämestäni häntä rakastanut. Ja nyt tiedätte kaikki. Ja nyt me olemmekin perillä."

Vaunut vieri hyvin joutuisasti leveää ajotietä ylös, jonka varrella kasvoi murattia, ja pysähtyi kauniin huoneuksen edustalle; rakennuksen vastapäätä oli uhkea portti ja puutarhan kohdalla oli pitkä kasvihuone — se oli niitä rakennuksia, joita omistaa "kaupunkilais-herrasmiehet," ja jotka usein ovat komeammat ja uhkeammat kuin moni muhkea herraskartano.

Mrs Braefield oli nähtävästi hiukan ylpeä, kun hän vei Kenelm'in kauniin eteisen läpi, jonka laattia oli Malverntiilistä tehty ja jota koristi Scagliola-pylväät, ja salongiin, joka oli sisustettu hyvällä aistilla ja antoi isoon kukkatarhaan päin.

"Hän lähti junalla konttooriinsa; mutta hän tulee takaisin jo aikaa ennen päivällistä, ja te syötte tietysti päivällistä meidän kanssamme?"

"Ei mitään mutta; minä en ota korviini mitään estelyjä. Älkää pelätkö saavanne vaan lampaanpaistia ja riisipuddingia; sitä paitsi minulla on lasten kemut täällä kahden aikana, ja niissä tulee olemaan kaikellaista lystiä. Pidättehän lapsista?"

"Sitä en luule tekeväni. Mutta en ole milloinkaan tehnyt tätä tunnetta selväksi itselleni."

"Hyvä, te saatte erittäin sopivan tilaisuuden tekemään sitä tänään. Ja, minä lupaan teille, että saatte nähdä mitä suloisimmat kasvot, kuin voitte ajatella tulevalle vaimollenne."

"Minun tuleva vaimoni ei, toivoakseni, vielä ole syntynyt," sanoi Kenelm väsyneenä. "Mutta minä viivyn kaikissa tapauksissa täällä jälkeen kahden; sillä kahden aika kai tarkoittaa lunchon'ia."

"Niin on enimmillä yksinäisillä miehillä, jos eivät ole rakastuneet ja käyvät kaksinkertaisiksi."

Mrs Braefield ei viitsinyt nauraa tälle inhoittavalle sukkeluuden yritykselle; hän kääntyi pois sen lausujasta, otti hatun ja hansikkaat päältänsä ja silitteli kädellään otsaansa ikäänkuin järjestääksensä vallattomia kutria ennestään jo kiiltävästä ja sileästä tukasta. Hän ei ollut aivan niin kaunis naisvaatteissa, kun hän oli pojan vaatteissa ollut, eikä hän näyttänyt niin nuoreltakaan. Muuten hän kaikin puolin oli erinomaisella tavalla kehittynyt. Hänen rehellisissä kirkkaissa silmissään asui enemmän loistoa ja älyä, hänen huulillaan enemmän lempeyttä. Kenelm katseli häntä ihaillen. Ja kun hän kääntyi pois peilistä ja kohtasi Kenelmin katseen, heleämpi puna hänen poskillensa ja vedet nousivat hänen kirkkaihin silmiinsä. Hän meni Kenelmin luokse, otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja puristi sitä. "Ah, Chillingly," sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "katsokaa ympärillenne, katsokaa tätä onnellista rauhaisaa kotia! — elämää niin huoletonta, miestä, jota rakastan ja kunnioitan; kaikkea tätä siunausta, jota olisin ikuiseksi ajaksi menettänyt, jollen olisi teitä kohdannut ja jollei minua olisi rangaistu niinkuin ansaitsin. Kuinka usein olen ajatellut teidän sanojanne, että ylpeilisitte minun ystävyydestäni, kun jälleen tapaisimme toisiamme! Minkä voiman nämät sanat minulle antoivat katumuksen hetkinä!" Hänen äänensä tässä kävi kuulumattomaksi, ikäänkuin hän olisi koettanut nyyhkytystä tukehduttaa.

Hän laski Kenelmin käden irti, ja ennenkuin tämä ehti vastata, riensi hän äkkiä avonaisesta lasi-ovesta puutarhaan.

NELJÄS LUKU.

Lapset ovat tulleet — niitä on noin kolmenkymmenen paikkeilla, kauniita kuin englantilaiset lapset yleensä ovat, onnellisia iloitessaan kesästä ja päiväpaisteesta, kukkaiskentistä ja katetusta pöydästä, jota suojasi kastanjapuiden väliin levitetty telttakangas ja jonka mattona oli nurmi.

Kenelm oli epäilemättä oikein hyvällä tuulella tässä banketissa ja teki parastansa yleistä iloa lisätäksensä, sillä kun hän puhui, kuuntelivat lapset hartaasti, ja kun hän lopetti, nauroivat he iloisesti.

"Ne kauniit kasvot, jotka lupasin saavanne nähdä," kuiskasi Mrs Braefield, "eivät vielä ole täällä. Minä sain kirjeen nuorelta ladylta, jossa hän sanoo Mrs Cameron'in olevan vähävoimaisen tänään, mutta toivoo hänen sen verran paranevan, että hän voi tulla vähän myöhemmin iltapuolella."

"Ah! vallanhan unohdin että olette muukalainen täällä. Mrs Cameron on se täti, jonka luona Lily asuu. Eikö Lily ole kaunis nimi?"

"Erittäin kaunis! se tarkoittaa valkopäistä ja ohutkortista kehrääjää, joka ei kehrää."

"Siinä tapauksessa nimi valehtelee minun Lilyyni nähden, niinkuin saatte nähdä."

Lapset päättivät nyt syömisensä ja lähtivät tanssimaan lehtokujaan violiinin soiton mukaan, jota soitti yhden lapsen iso-isä. Sillä aikaa kuin Mrs Braefield järesti tanssin, käytti Kenelm tilaisuutta vetäytyäksensä pois nuoren kahdentoista vuotiaan neidon luota, joka banketissa oli hänen vieressänsä istunut ja niin mieltynyt häneen, että hän alkoi pelätä, tämän lupaavan ei milloinkaan hänestä eroavansa, ja lähti huomaamatta pois.

On hetkiä, jolloin toisten ilo vaan tekee meitä huolenalaisiksi, etenkin vilkasluontoisten lasten ilo, joka sotii meidän omaa rauhallista käytöstämme vastaan. Kenelm hiipi tiheän viidakon läpi, jossa seljakukat jo olivat kuihtuneet, ja tuli yksinäiselle paikalle, joka esti hänen kulkuaan ja tarjosi hänelle lepoa. Se oli ympyriäinen muodoltaan ja sitä ympäröi piste-aita, jonka vieressä kasvoi ruusuja, täynnä lehtiä ja kukkia. Tämän keskellä oli pieni suihkulähde ja perä-alassa kohosi muhkeain puiden rungot, joiden yli aurinko loi hohteensa, mutta jotka itse estivät takana olevaa taivaanrantaa näkymästä. Aivan kuin elämässä suuret valtaavat himot — rakkaus, kunnianhimo, halu saada valtaa, tai kultaa, tai mainetta, tai tietoa — muodostavat nuoruutemme lyhytaikuisten kukkaisten komean perä-alan, kohoittavat meidän silmämme niiden hymyilevien kukkien yli näkemään vilahdusta korkeammasta valasta, kuitenkin, kuitenkin estävät meitä näkemästä sitä avaruutta, joka leviää niiden takana ja ulkopuolella.

Kenelm heittäysi nurmikolle suihkulähteen viereen. Kaukaa kuului lasten huuto ja nauru heidän leikkiessään ja tanssiessaan. Näin kaukaa niiden ilo ei tehnyt hänen mieltänsä kolkoksi — hän ihmetteli mikä siihen oli syynä; ja mietiskelevässä uneilemisessa hän aikoi tehdä tätä itselleen selväksi. "Runoilija", tällaiset olivat hänen hitaat ajatuksensa, "on meille kertonut, että etäisyys tekee näkö-alan viehättäväksi! ja vertaa siten toivon harhaluuloa etäisyyden viehätykseen. Mutta runoilija rajoittaa oman kuvansa. Etäisyys viehättää sekä korvaa että näköä, eikä ruumiillisia aistia yksistään. Muiston, ei vähemmän kuin toivon, on tuota 'etäällä olevaa' kiittäminen suloudestansa.

"Minä en voi ajatella jälleen olevani lapsi, kun olen keskellä telmäävää lapsijoukkoa. Mutta sellaisena kuin niiden melu kuuluu tänne: lievennettynä ja hiljentyneenä, voisin helposti uneilla itseni takaisin lapsuuteeni ja koulun menetettyihin leikkikenttiin.

"Niin varmaankin on surunkin laita: kuinka toisellainen on kauhistavainen tuska ja ikävöiminen hiljan kuollutta rakasta olentoa, kuin hiljainen kaipaus muutamia vuosia sitten taivaasen mennyttä ystävää! Niin on runotaidonkin laita: kuinka väkivaltaisesti täytyy sen, surunäytelmän mahtavia tunteita enteillessä, poistaa näyttelijät luotamme, sen mukaan kuin liikutusten tulee kiihtyä, ja surunäytelmän tulee huvittaa meitä niiden kyyneleiden kautta, jotka se vaikuttaa! Ajatelkaa kuinka me pettyisimme, jos runoilija näyttämölle asettaisi jonkun järkevän herrasmiehen, jonka kanssa eilen olimme päivällisellä, ja joka huomattiin tappaneen isänsä ja naineen äitinsä. Mutta kun Oidipos tämän onnettoman erehdyksen tekee, niin ei kukaan siitä hämmästy. Oxford on yhdeksännessätoista vuosisadassa pitkän matkan päässä Thebestä 3000 tai 4000 vuotta.

"Ja", jatkoi Kenelm, joka tunki yhä syvemmälle filosoofisen arvostelun labyrintteihin, "vaikka runoilijan, silloinkin kun hän puhuu henkilöistä ja asioista, jotka ovat lähellä niitä, jotka jokapäivä näemme, antaisi heille runollisen viehätyksen, täytyy hänen turvautua jonkimoiseen siveelliseen tai psykoloogiseen etäisyyteen; kuta lähemmäksi he ovat meitä ulkonaisiin kohtiin nähden, sitä etäämpänä heidän täytyy olla joihinkin sisällisiin omituisuuksiin katsoen. Wertherin ja Clarissa Harlowen sanotaan olleen samanaikuiset taiteelliseen luomiskykyyn ja ulkonaisen realismin vähäpätöisimpiin erityiskohtiin nähden; mutta kuitenkin he kohta eroavat meidän jokapäiväisestä elämästämme katsantotapansa ja kohtalonsa kautta. Me tiedämme että vaikka Werther ja Clarissa ovat monessa katsannossa meitä niin lähellä, että me olemme yksimieliset heidän kanssaan, niinkuin ystäväin ja sukulaisten kanssa, ovat he kuitenkin runollisen ja ihannoivan luonteensa suhteen niin kaukana meistä, kuin he kuuluisivat Homeroon aikakauteen; ja tämä se on, joka luo viehätystä itse tuskaan, jota heidän kohtalonsa meissä synnyttää. Niin otaksun olevan rakkaudenkin laidan. Jos rakkautemme on saava runollisen muodon, niin täytyy rakastaa jotakuta, joka on siveellisesti kaukana meistä jokapäiväisistä olennoista; sanalla sanoen, jotakuta, joka on eroavainen meistä ominaisuuksiin katsoen, jota emme milloinkaan voi saavuttaa tahi himmentää meidän ominaisuuksiemme kautta; jotta rakastetussa aina on jotain ideaalista — salaperäistä — 'auringon valaisema vuorenhuippu, joka koskee taivaasen!'"

Tässä Kenelmin ajatukset vähitellen liukuivat uneilemisien alueelle. Hän sulki silmänsä väsyneenä; hän ei nukkunut eikä ollut oikein hereillään: niinkuin me väliin selkeinä kesäpäivinä, kun panemme pitkäksemme nurmikolle, suljemme silmämme ja kuitenkin epäselvästi näemme kultaista hohdetta, joka unisia silmäluomia kostuttaa; ja tämän valon läpi tulee ja menee unen kaltaisia kuvia, vaikka tiedämme ettemme unta näe.

VIIDES LUKU.

Tästä puoleksi nukkuvasta, puoleksi tiedottomasta tilasta Kenelm herätettiin hitaasti ja vastenmielisesti. Jotakin kosketti hiljaa hänen poskeansa — vielä kerta, vähän kovemmin; hän aukaisi silmänsä — ne kohtasivat ensin kaksi pientä ruusunuppua, jotka olivat sattuneet hänen kasvoihinsa, sitten pudonneet hänen rinnallensa; ja sitten, katsellessaan ylös, hän piste-aidan aukossa näki tytön nauravat kasvot. Tytön käsi oli vielä ylösnostettuna ja siinä oli vielä ruusunuppunen; mutta tämän lapsen takana näkyivät toiset kasvot, yhtä viattomat mutta paljoa suloisemmat — ensi nuoruudessansa olevan tytön kasvot, jota piste-aitaa koristavat kukkaset kehyksenä ympäröivät. Kuinka hyvin nämä kasvot sopivat yhteen kukkaisten kanssa! Ne näyttivät olevan niiden haltiattaren henki.

Kenelm säpsähti ja nousi seisoalleen. Lapsi, sama, jonka luota hän niin epäkohteliaasti oli hiipinyt, juoksi piste-aidassa olevasta pienestä portista hänen luokseen. Sen kumppani katosi.

"Tekö se olitte?" sanoi Kenelm lapselle — "tekö minua niin julmasti kohtelitte? Kiittämätön olento! Enkö minä teille antanut parhaimmat mansikat mitä vadissa oli ja kaiken kermani?"

"Mutta miksi juoksitte pois ja piiloititte itsenne kun teidän olisi tullut tanssia minun kanssani?" vastasi nuori lady ja vältti siten, sukunsa vainun mukaan, vastata siihen soimaukseen, jonka hän oli ansainnut.

"Minä en juossut pois, ja selväähän se on, ett'en aikonut itseäni piiloittaa, koska niin helposti minun löysitte. Mutta kuka oli se nuori lady, joka oli teidän kanssanne? Minä luulen että hänkin heitti kukkanuppuja minun päälleni, sillä hän näkyy juosseen tiehensä piilottelemaan itsensä."

"Ei, sitä hän ei tehnyt; hän koetti estää minua, ja te olisitte saaneet päällenne vielä yhden ruusunupun — ja paljon isomman — jos hän ei olisi käsivarteeni tarttunut. Ettekö tunne häntä — ettekö Lilyä tunne?"

He olivat nyt astuneet pienestä portista, joka oli vastapäätä sitä polkua, jota pitkin Kenelm oli kulkenut sinne, ja tulivat suoraan puistoon. Täällä olivat lapset kokoontuneina vähän matkaa heistä, muutamat makasivat nurmikossa, toiset kävelivät edes takaisin tanssin lomahetkinä.

Piste-aidan ja lasten välillä olevalla aukealla paikalla käveli Lily yksin nopein askelin. Lapsi lähti Kenelmin luota ja riensi ystävänsä jälkeen, jonka se pian saavutti, kuitenkin saamatta häntä pysähtymään. Lily ei pysähtynyt ennenkuin hän saapui tanssipaikalle, ja täällä kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärillensä ja kätkivät hänen suloisen muotonsa Kenelmin silmiltä.

"Minun pitää nähdä häntä likempää, voidakseni arvostelijan tapaan vastata kysymykseenne; mutta ennenkuin minua esittelette, sallitte kai minun kysyä kuka ja mikä Lily on."

Mrs Braefield oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän vastasi, ja vastaus oli kuitenkin kyllin lyhyt tarvitsematta pitkää miettimisen aikaa. "Hän on Miss Mordaunt, orpo lapsi; ja hän asuu, niinkuin jo teille kerroin, tätinsä, Mrs Cameron'in luona, joka on leski. Heillä on noin peninkulman päässä täältä mitä kaunein huvila, minkä näkee virran tai oikeammin joen varrelta. Mrs Cameron on hyvin hyvä ja suora ihminen. Mitä Lily'yn tulee, voin hyvällä omalla tunnolla kiittää ainoastaan hänen kauneuttansa, sillä koska hän vielä on lapsi — on hänen sielunsa vielä muodostumaton."

"Oletteko milloinkaan tavannut miestä, vielä vähemmin naista, jonka sielu on ollut täydellisesti muodostunut?" jupisi Kenelm. "Minä olen varma siitä että minun sieluni ei ole, eikä milloinkaan tulekaan siksi täällä maan päällä."

Mrs Braefield ei kuullut tätä, matalalla äänellä lausuttua muistutusta. Hän haki silmillään Lilyä; ja kun hän vihdoin hänen näki, häntä ympäröiväin lasten erotessa uudelleen tanssimaan ruvetaksensa, kävi hän Kenelmin käsivarteen, vei hänen nuoren ladyn luo, jossa säännöllinen esitteleminen tapahtui.

Niin säännöllinen kuin se voi olla tällä auringon-valaisemalla nurmikolla, kesä-ilon ja lasten naurun keskellä. Tällaisella paikalla ja tällaisissa oloissa tavanmukaisuudet eivät kauan kestä. En tiedä mistä se tuli, mutta muutamissa minuuteissa olivat Kenelm ja Lily herenneet olemasta muukalaisia toinen toisillensa. He istuivat erikseen leikkivistä lehmuksien varjostamalle penkille; mies kuunteli silmät alaspäin luodut, tyttö katseli vilkkain silmin väliin maahan, väliin taivaasen, ja puhui vapaasti, iloisesti — niinkuin hilpeän virran lirinä, hopeanheleällä äänellä ja säkenöivin, värähtelevin hymyin.

Tämä on kieltämättä vallan vastoin tapaa sivistyneessä seura-elämässä. Tämän tavan mukaan tulee miehen ehdottomasti puhua ja tytön kuunnella; mutta minä kerron asiat suoraan, semmoisina kuin ne olivat. Ja Lily ei tuntenut enemmän salongi-elämän tavoista kuin pesästään vastalentänyt leivo tuntee laulunopettajaa ja häkkiä. Hän oli vielä monessa katsannossa lapsi. Mrs Braefield oli oikeassa — hänen sielunsa oli vielä muodostumaton.

Mistä hän puhui, heidän ensi kerta puhellessansa toistensa kanssa, sitä en oikein varmaan tiedä, ainakaan en voisi sitä paperille panna. Minä pelkään että se oli hyvin itsekästä, niinkuin lasten puhe ylipäänsä on — hän puhui itsestään ja tädistään, ja kodistaan ja ystävistään, joiden joukossa Clemmy oli etevin. Clemmy oli sama tyttö, joka oli Kenelmiin mieltynyt. Ja kaiken tämän juttelemisen läpi vilahti terävän ymmärryksen, vilkkaan mielikuvituksen — jopa runollisen mielen ja tunteen säteitä. Se oli kyllä lapsen puhetta, mutta ei suinkaan typerän lapsen.

Mutta niin pian kuin tanssi oli päättynyt, kokoontuivat lapset taas Lilyn ympärille. Hän oli nähtävästi kaikkein lemmittyinen; ja koska hänen kumppaninsa nyt olivat väsyneet tanssimiseen, ehdoiteltiin uusia leikkejä, ja Lily vietiin pois "sokkosille."

"Minä olen hyvin iloinen siitä, että saan tehdä tuttavuutta teidän kanssanne, Mr Chillingly," sanoi suora, miellyttävä ääni; ja hyvin puettu, hyvännäköinen mies ojensi kätensä Kenelmille.

Kenelm vastasi sydämellisesti talon isännän kohteliaisuuksiin; tämä oli vastikään palannut konttooristansa kaupungissa ja jättänyt kaikki huolensa jälkeensä. Ei tarvinnut muuta kuin katsella häntä, huomataksensa että hän oli onnellinen ja ansaitsi sitä olla. Hänen kasvoistansa näki että hän oli järkevä ja hyvänluontoinen mies — ennen kaikkea toimelias ja ponteva luonteeltaan. Hänen otsansa oli leveä ja sileä, silmät vilkkaat ja ruskeat, huulet ja leukaluut vankat; hän oli erittäin tyytyväinen itseensä, kotiinsa, maailmaan yleensä, joka tyytyväisyys levisi yli hänen teeskentelemättömän hymyilynsä ja ilmaisi itsensä hänen äänensä metallintapaisessa helähdyksessä.

"Te jäätte tietysti päivälliselle meille," sanoi Mr Braefield; "ja jos ei teidän välttämättömästi tarvitse olla kaupungissa tänä yönä, niin toivon että pidätte hyvänä vuoteen täällä."

"Viipykää ainakin huomiseksi," sanoi Mrs Braefield. Kenelm epäsi vieläkin; mutta evätessänsä hänen silmänsä lankesivat Lily'yn, joka nojasi keski-ikäisen ladyn käsivarteen ja läheni emäntää — nähtävästi jäähyväisiä sanomaan.

"Minä en voi niin houkuttelevaa kutsumusta vastustaa," sanoi Kenelm ja vetäytyi vähän Lilyn ja hänen kumppaninsa taakse.

"Paljon kiitoksia näin hauskasta päivästä," sanoi Mrs Cameron emännälle. "Lilyllä on ollut erinomaisen lysti. Minusta on vaan ikävä ettemme voineet aikaisemmin tulla."

"Jos menette kotiin jalkaisin," sanoi Braefield, "niin suokaa minun tulla kanssanne. Minä tahtoisin puhua puutarhurinne kanssa hänen orvokeistansa — ne ovat paljon kauniimmat kuin minun."

"Siinä tapauksessa minäkin saan tulla?" sanoi Kenelm Lily'lle.
"Kaikista kukista minä pidän orvokkeja suurimmassa arvossa."

Moniaita minuutia sen jälkeen Kenelm ja Lily kulkivat pienen joen reunaa pitkin, joka joki laski Thames'iin — Mrs Cameron ja Mr Braefield kävivät edellä, sillä polku oli niin kapea, että ainoastaan kaksi voi kulkea rinnakkain.

Äkkiä Lily juoksi hänen luotansa, harvinaisen perhosen houkuttelemana — luulen että sitä sanotaan Marokkon Keisariksi — joka keltasiipisenä kimalteli ruovostossa. Tytön onnistui saada tämä kuljeksija kiinni olkihattuunsa, jonka yli hän heitti silmikkonsa. Tämän erinomaisen pyynnin jälkeen hän ylpeänä palasi Kenelmin luo.

"Kokoiletteko hyönteisiä?" sanoi tämä filosoofi, niin hämmästyneenä kuin hän luontonsa mukaan voi jostakin olla.

"Ainoastaan perhosia," vastasi Lily; "ne eivät ole hyönteisiä, niinkuin tiedätte; ne ovat sieluja."

"Te tarkoitatte sielujen vertauskuvia — semmoisiksi ainakin kreikkalaiset kauniisti niitä esittelivät."

"Ei, todellisia sieluja — pienten lasten sieluja, jotka kuolevat kastamattomina kehdoissansa; ja jos niitä hoidetaan, ja ne eivät joudu lintujen syötäviksi, vaan saavat elää vuoden, niin niistä tulee haltiattaria."

"Se on hyvin runollinen ajatus, Miss Mordaunt, ja se perustuu yhtä järkeviin todisteihin, kuin muut väitteet yhden luodun olennon muuttumisesta toiseksi. Kenties te voitte tehdä mitä filosoofit eivät voi — kertoa minulle miten olette oppinut että uusi aate on järkähtämätön tosiasia?"

"En tiedä," vastasi Lily ja näytti hyvin hämmästyneeltä; "ehkä olen oppinut sitä kirjasta, tai kenties olen nähnyt unta siitä."

"Ette voisi viisaampaa vastausta antaa, jos olisitte filosoofi. Mutta te puhutte perhosten hoitamisesta; miten te niitä hoidatte? Pistättekö ne lasiseen laatikkoon pistettyihin neuloihin?"

"Pistääkö niitä! Kuinka voitte niin julmasti puhua? Te ansaitsisitte tulla haltiattareilta pistetyksi."

"Minä pelkään," ajatteli Kenelm sääliväisesti, "ett'ei kumppanillani ole sielua, jota voisi muodostaa; että hän on sellainen, jota niin kauniisti sanotaan viattomaksi olennoksi!"

"Minä näytän kokoelmani, kun tulemme kotia — ne näyttävät niin onnellisilta. Minä olen varma siitä että muutamat niistä tuntevat minua — ne tahtovat ruokaansa minun kädestäni. Yksi ainoa on kuollut minulta, siitä kuin viime kesällä rupesin niitä kokoilemaan."

"Ne on siis olleet teillä vuoden; niiden olisi jo pitänyt muuttua haltiattareksi."

"Luulenpa että moni niistä jo on siksi muuttunutkin. Minä tietysti päästän pois kaikki, jotka kaksitoista kuukautta ovat minun luonani olleet — tiedättehän ett'ei ne häkissä voi haltiattareksi muuttua. Nyt on minulla jäljellä ainoastaan ne, jotka tänä vuonna tai viime syksynä otin kiinni; kauneimmat eivät tule näkyviin ennenkuin syksyllä."

Tyttö painoi tässä paljaan päänsä olkihatun yli, ja lausui lempeitä sanoja vangille. Sitten hän taas katsoi ylös ja loi silmäyksen ympärilleen, ja seisahtui äkkiä, huudahtaen:

"Kuinka voivat ihmiset asua kaupungeissa — kuinka voivat ihmiset sanoa että heillä milloinkaan on ikävä maalla? Katsokaa," jatkoi hän vakaasti ja innokkaasti — "katsokaa tuota korkeata mäntyä, jonka pitkät oksat ulottuvat veden yli; katsokaa kuinka sen varjot vaihtelee, tuulen tarttuessa sen oksiin, ja kuinka varjo vaihettelee auringonsäteiden leikkiä veden kalvolla:

Kenelm säpsähti. Tämäkö "viaton olento"! — tällä tytölläkö ei olisi sielua, jota voisi muodostaa! Hänen läsnäollessansa Kenelm ei voinut olla törkeä, hän ei voinut puhua luonnosta mekanismina, valheellisena humbug'ina niinkuin hän oli tehnyt runoilijan kanssa puhuessaan. Hän vastasi totisesti:

"Luoja on suonut koko luodulle maailmalle puhetaidon, mutta ne sydämet ovat harvat, jotka voivat sitä selittää. Onnelliset ne, joille se ei ole muukalainen kieli, jota huolella ja vaivalla on opittu, vaan paremmin äidinkieli, jota tietämättä on suuren äidin huulilta oppinut. Niiden mielestä perhosen siipi kyllä voi kohota taivaasen haltiattaren sielun kanssa!"

Kun hän herkesi puhumasta, kääntyi Lily ja katseli ensi kerran tarkasti hänen mustiin, lempeihin silmiinsä; sitten hän pani kepeän kätensä Kenelm'in käsivarrelle ja sanoi hiljaa: "Puhukaa enemmän — puhukaa niin; minusta on hauska kuulla teitä."

Mutta Kenelm ei enää puhunut. He olivat nyt saapuneet Mrs Cameron'in huvilan puutarhan portille, ja molemmat vanhemmat henkilöt, jotka kävivät edellä, pysähtyivät portilla ja kulkivat heidän kanssansa taloon.

Se oli pitkä, matala, säännötön rakennus, ilman rakennustaiteellisen kauneuden vaatimuksia, mutta erittäin soma — kukkatarha, jonka kukkalavoissa kukat olivat värien mukaan järjestetyt, ja joka vietti joen ruohoiselle rannalle päin; juuri sillä kohdalla joki muodosti järvenmuotoisen lammen, joka kumpaisessakin päässä kapeni sulkulaitoksien kautta, joista vaahtoiset vedenputoukset heittäysivät alas suloisesti kohisten. Joen rannalla oli yksinkertainen istumapaikka, jota ison halavan riippuvat oksat osaksi suojasi.

Rakennuksen sisusta vastasi kaikin puolin ulkonaiseen — se oli maalainen huvila, mutta ilmoitti silminnähtävää hienoa aistia huoneiden järjestämisessä, pieneen eteiseen saakka, jonka seiniä koristi pompejilaiset frescomaalaukset.

Kenelm seurasi häntä sen lasi-oven läpi, joka vei puutarhaan; ja pienen kasvihuoneen toisessa päässä oli näiden omituisten lemmityisten asunto. Se oli pienen huoneen kokoinen; kolme sivua oli hienoa rautalankaverkkoa, sillä täällä oli musliinista tai muusta ohuesta kankaasta tehtyjä poimutelmia, väliin sitä peitti, milloin sisäpuolelta milloin ulkopuolelta, kauniit kiertokasvit; keskellä oli vesisäiliö, josta taivaankaaren kaltainen vesisuihku kohosi. Lily nosti varovasti ylös oven, joka oli sysättävä ylös ja alas, ja meni sisään, sulkien sen jälkeensä. Hänen tulonsa pani joukon hienoja siipiä liikkeelle, muutamat liipotteli hänen ympärillensä, toiset olivat rohkeammat ja asettuivat hänen hiuksilleen ja vaatteilleen. Kenelmin mielestä hän ei ollut syyttä kehunut, sanoessansa että muutamat perhoista olivat oppineet häntä tuntemaan. Tyttö päästi Marokkon Keisarin hatustansa; se lensi pelkäämättä hänen ympärillänsä, ja katosi sitten kiertokasvien lehtien taakse. Lily aukaisi oven ja tuli ulos.

"Olen kuullut puhuttavan filosoofista, joka kesytti ampiaisen," sanoi Kenelm, "mutta en ole milloinkaan ennen kuullut että nuori lady kesyttää perhosia."

"Ei", sanoi Lily ylpeästi; "luulen olevani ensimmäinen, joka on sitä koettanut. Kenties en olisi koettanutkaan, jos minulle olisi kerrottu että toisien on onnistunut tehdä sitä ennen. En kuitenkaan ole täydelleen onnistunut. Mutta yhdentekevä; jos ne eivät minua rakasta, niin minä rakastan niitä."

"Se on vallan outo minulle, ja se on enemmän maalainen, kuin moni kauempana Londonista oleva seutu."

"Se on onni enimmille kotiseuduillemme," sanoi Mr Braefield; "ne välttävät sen kautta tehdaskaupunkien savua ja melua, ja maanviljelys-tiede ei ole niiden lehteviä pensasaitoja hävittänyt. Viheriäin niittyjemme läpi kulkevain polkujen molemmin puolin kasvaa yhtä paljon kiertokasveja ja puna-apiloita kuin silloin kun Izaak Walton kuljeksi niitä myöten onkimatkoillansa virralle."

"Sanooko kansantaru hänen onkineen tässä joessa? Minä luulin hänen oleskelleen toisella puolella Londonia."

"Se on mahdollista; minä en paljon tiedä Walton'ista ja hänen taiteestansa; mutta tuolla salpauksen toisella puolella on vanha huvihuone, jonka seinään on leikattu nimi Izaak Walton, mutta onko hän itse sen tehnyt, tai joku toinen, sitä en voi sanoa? Onko Mr Melville hiljan täällä käynyt, Mrs Cameron?"

"Hänellä on ollut erinomainen menestys tänä vuonna. Toivokaamme että maailma vihdoin viimeinkin tunnustaa hänen neronsa. Minä aioin ostaa hänen maalauksensa, mutta en saapunut ajoissa — Manchesterilainen ennätti ennen minua."

"Sukulainen! — sitä en varmaan tiedä. Mutta minä luulen sen, koska hän on holhojani. Mutta minä en rakastaisi häntä enemmän, vaikka hän olisi likeisin omaiseni maan päällä," sanoi Lily innokkaasti; posket lensivät punaisiksi ja vedet nousi silmiin.

"Niin, ei kukaan maalaa niin kauniita kuvia kuin hän — ei kukaan ole niin taitava, niin hyvä."

Kenelm koetti muistutella oliko hän kuullut puhuttavan maalarista, nimeltä Melville, mutta turhaan. Kenelm tunsi kuitenkin hyvin vähän maalareita — ne eivät hänen tiellensä sattuneet; ja hän myönsi itsellensä hyvin nöyrästi, että voi löytyä monta mainiota elämää maalaria, joiden nimet ja teokset olivat hänelle tuntemattomat.

Hän katseli seiniä. Lily käsitti hänen katseensa. "Täällä ei ole hänen kuviansa," sanoi hän; "minun huoneessani on yksi. Minä näytän sen teille, kun tulevalla kertaa tulette tänne."

"Ja nyt," sanoi Mr Braefield, nousten istualta, "täytyy minun puhua teidän puutarhurinne kanssa ja sitten menemme kotia. Me syömme päivällistä aikaisemmin täällä kuin London'issa, Mr Chillingly."

Kun molemmat herrasmiehet olivat ottaneet jäähyväiset ja menivät eteiseen, saattoi Lily heitä ja sanoi Kenelm'ille: "Mihin aikaan tulette huomenna kuvaa katsomaan?"

Kenelm käänsi päänsä toisaalle ja vastasi sitten, vaikka ei kohteliaasti, niinkuin hän tavallisesti teki, vaan lyhyesti ja jörösti:

"Minä pelkään, etten voi tulla huomenna. Minä olen auringon nousun aikana oleva kaukana täältä."

Mr Braefield tapasi puutarhurin kukkalavaa kastelemasta, keskusteli hänen kanssansa orvokeista ja palasi sitten taas Kenelm'in luo, joka oli pysähtynyt muutaman kyynärän päähän puutarhan portista.

"Tämä on pieni kaunis paikka," sanoi Mr Braefield jonkinlaisella itsensä alentavalla sääliväisyydellä, joka sopi Braefieldvillen omistajalle. "Se on niin sanoakseni koristettu."

"Niin on aina sellaisten rakennusten laita, jotka vähitellen lavennetaan. Olen kuullut äitini sanovan, että kun Melville tai Mrs Cameron ensin sen ostivat, oli se tuskin parempi kuin työmiehen mökki, siihen kuuluvan maatilkun kanssa. Ja pari kolme vuotta myöhemmin rakennettiin pari huonetta lisää, ja osa maatilkusta tehtiin puutarhaksi; senjälkeen rakennettiin koko se osa, jossa perhe nyt asuu, vanha rakennus tuli pesutuvaksi ja koko maatilkku laitettiin puutarhaksi niinkuin näette. Mutta minä en tiedä toimitettiinko nämä parannukset Melvillen tai tädin rahoilla. Luultavasti tädin. Minä en käsitä mikä vetovoima paikalla olisi Melvilleen nähden; hän ei usein siellä käy, minun luullakseni — se ei hänen kotinsa ole."

"Mr Melville näyttää olevan maalari, ja teidän sanoistanne päättäen, etevä maalari."

"Minä en luule hänellä olleen menestystä ennenkuin tänä vuonna. Mutta varmaankin te näitte hänen kuviansa näyttelyssä?"

"Te saatatte minua hämille. Melvillellä oli kuitenkin kolme maalausta siellä; ne olivat kaikki hyvin hyvät, mutta se, jonka minä aioin ostaa, herätti suurempaa huomiota kuin toiset, ja on äkkiä korottanut häntä mitättömyydestä maineen kukkuloille."

"Hän näyttää olevan sukua Miss Mordauntille, mutta niin kaukainen, että hän ei edes voinut minulle kertoa miten he sukua olivat."

"En minäkään voi sitä sanoa. Melville on Miss Mordauntin holhoja, sen tiedän. Jos he ovat sukua, on tämä sukulaisuus, niinkuin sanotte, hyvin kaukainen; sillä Melville on alhaista sukua, jota vastoin jokainen voi nähdä että Mrs Cameron on täydellinen aatelisrouva, ja Lily Mordaunt on hänen sisarensa lapsi. Olen kuullut äitini kertovan että se oli Melville, silloin vielä aivan nuori mies, joka osti rakennuksen, kenties Mrs Cameronin rahoilla; hän sanoi ostavansa sen leskirouvalle, jonka mies kuollessansa oli jättänyt hänet hyvin vähiin varoihin. Ja kun Mrs Cameron tuli Lily'n kanssa, joka silloin oli pieni lapsi, oli hän suruvaatteissa ja oli itse nuori ja kaunis nainen. Jos Melville siihen aikaan usein olisi hänen luonansa käynyt, niin olisi se tietysti antanut aihetta häväistyspuheihin, mutta hän kävi hyvin harvoin, ja kun hän tuli, asui hän Cromwell Lodge nimisessä tuvassa, joen toisella puolella, väliin hänellä oli mukana kumppani — joku nuori maalari, luullakseni, joka tahtoi onkia. Siis ei voinut olla mitään syytä panetteluun, ja Mrs Cameron raukan elämä on niin moitteeton kuin olla voi. Minun äitini, joka silloin asui Braefieldvillessä, mielistyi suuresti sekä Lily'yn että hänen tätiinsä, ja kun maja vähitellen suureni kauniiksi huvilaksi, niin useat vallassäätyläiset naapuristossa seurasivat äitini esimerkkiä ja tulivat hyvin ystävällisiksi Mrs Cameron'ia kohtaan, jotta hän nyt kuuluu seurapiiriin täällä ja on hyvin rakastettu."

"Totta sanoakseni, hän ei ole käynyt täällä siitä asti kuin minä Braefieldville'en muutin. Minun äitini omisti paikan eläissänsä, ja minä en paljon siellä oleskellut sillä ajalla, kuin hän asui siellä. Minä olin silloin meidän kauppahuoneemme nuorempi osakas ja hoidin osan toimista New York'issa, tullen Englantiin vaan noin kerta vuodessa, kun minulla oli lupa-aika. Kun äitini kuoli, oli vielä paljon järjestettävänä, ennenkuin voin muuttaa asumaan Englantiin, ja minä en muuttanut Braefieldville'en ennenkuin naimisiin menin. Minä näin Melvillen kerran käydessäni täällä muutamia vuosia sitten; mutta, olkoon se meidän kesken lausuttu, hän ei ole niitä miehiä, joiden kanssa mielellään tahtoisi likeistä tuttavuutta tehdä. Äitini kertoi minulle että hän oli laiska, kevytmielinen ihminen ja toisilta olen kuullut että hän on hyvin huikentelevainen. Mr —, tuo etevä maalari, kertoi minulle että hän oli oikein hurja veitikka; ja minä otaksun että hänen tapansa ovat estäneet häntä edistymästä, kunnes hän tänä vuonna, kenties onnellisen sattumuksen kautta, on maalannut kuvan, joka koroittaa häntä maineen kukkulalle. Mutta eikö Miss Lily ole ihmeen suloinen katsella? Kuinka suuri vahinko että hänen kasvatustansa on niin kovin laiminlyöty!"

"Ettekö nyt jo ole sitä huomannut. Hänellä ei ole ollut edes soitannon opettajaa, vaikka vaimoni sanoo että hänellä on hyvä korva ja että hän osaa laulaa kauniisti. Mitä lukemiseen tulee, niin luulen ettei hän ole lukenut mitään muuta kuin satuja ja runoja ja muuta senkaltaisia loruja. Hän on kuitenkin vielä aivan nuori; ja nyt kun hänen holhojansa saa kuviansa myydyksi, voidaan toivoa että hän paremmin holhojatointansa hoitaa. Maalaajat ja näyttelijät eivät elä niin säännöllistä elämää kuin me jokapäiväiset ihmiset, ja heitä täytyy suuresti sääliä. Olettehan siinä yhtä mieltä kuin minä?"

"Kyllä," sanoi Kenelm innolla, joka herätti kauppiaassa kummastusta. "Se on ihmeen kaunis ajatus: se näyttää olevan vallan tavallinen, mutta kuinka usein se tuntuu meistä uudelta, kun se lausutaan. Velvollisuus voi olla hyvin vaikea asia, hyvin vastenmielinen asia, ja se on kumma kyllä, usein hyvin vähäpätöinen asia. Se on nykyinen — vallan edessämme, emmekä kuitenkaan sitä näe; joku huutaa korvaamme sen nimen: 'Velvollisuus,' ja se kohoaa eteemme hirmuisena jättiläisenä. Suokaa anteeksi että jätän teidät — minä en voi päivälliselle jäädä: Velvollisuus kutsuu minua johonkin. Pyytäkää minun puolestani Mrs Braefield'ilta anteeksi."

Ennenkuin Mr Braefield ehti hämmästyksestään tointua, oli Kenelm hypännyt porraspuun yli ja lähtenyt tiehensä.

KUUDES LUKU.

Kenelm meni Somers'in puotiin ja tapasi Jessien kauppapöydän takana. "Antakaa reppuni takaisin. Kiitoksia!" sanoi hän, heittäen repun selkäänsä. "Tehkää minulle palvelus. Minun omistamani matkalaukun olisi pitänyt tulla asemalle. Lähettäkää noutamaan se, ja pitäkää se täällä siksi kuin annan teille likempiä tietoja. Minä aion lähteä Oxford'iin pariksi päiväksi. Mrs Somers, vielä sana. Vastatkaa minulle suoraan, oletteko, niinkuin tänä aamuna sanoitte, täydellisesti onnellinen, ja kuitenkin naimisessa sen miehen kanssa, jota rakastitte?"

"Ettekö toivo enää mitään? Ettekö toivo että Will olisi toinen kuin hän on?"

"Peloitan heitä! Olkoon menneeksi. Jokaisen, joka on onnellinen, tulisi pelätä, ettei onni pakenisi. Koettakaa pitää siitä kiinni, ja te tulette onnistumaan, sillä te yhdistätte velvollisuuden onneen; ja," jupisi Kenelm, lähtien puodista, "velvollisuus väliin ei olekaan ruusunpunainen nauha, vaan raskas jalkarauta."

Hän kulki katua pitkin sitä tienviittaa kohden, johon oli kirjoitettu "Oxford'iin". Ja hän lausui itsekseen, liekö hän suoraan tarkoittanut reppua, vai jatkanut vertausta velvollisuudesta:

SEITSEMÄS LUKU.

Kenelm olisi aivan hyvin voinut ehtiä Oxford'iin yöksi, sillä hän oli reipas ja väsymätön jalkamies; mutta hän lepäsi vähän aikaa kuun nousun jälkeen ja pani pitkäkseen vastalyödyn heinäru'on viereen, joka oli lähellä maantietä.

Hän ei nukkunut, vaan nojasi kyynärpäähänsä ja sanoi miettiväisesti itsekseen:"

"On kauan aikaa siitä kuin olen tyhjää kummastellut. Nyt kummastelen: voiko tämä olla rakkautta — todellista rakkautta — silminnähtävää rakkautta? Mitä vielä! se on mahdotonta; hän olisi viimeinen henkilö maailmassa johon rakastuisi. Miettikäämme asiaa — sinä ja minä. Aloitamme kasvoista! Mitä on kasvot? Muutaman vuoden kuluttua voivat kauneimmat kasvot käydä hyvin jokapäiväisiksi. Esimerkiksi Florencilainen Venus. Luo häneen henki; mene katsomaan häntä kymmenen vuoden jälkeen; valetukka, etuhampaat 'siniset tai keinotekoiset valkoiset', ruskeankehnäinen iho, kaksi leukaa. Kasvot, oh! Mikä järkevä mies — mikä Welbyn, realistin, oppilaisista voi kasvoihin rakastua? ja vaikka olisinkin kyllin tuhma sitä tekemään, niin kauniit kasvot eivät ole niin tavallisia kuin mäkikielot. Cecilia Traversin kasvot ovat säännöllisemmät, Jessie Wiles'illä on kauniimpi iho. Minä en ollut heihin rakastunut — en niin nimeksikään. Minä, sinulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Hyvä, miten on sielun laita? Puhu sielusta, kun on sellainen olento kysymyksessä, joka mieluisimmin oleskelee perhojen kanssa ja kertoo minulle että perhoset ovat kastamattomien lasten sieluja. Mikä erinomainen kirjoitus siitä tulisi The Londoner'iin nuorien naisten kasvatuksesta! Mikä tyttö se olisi Miss Garrett'ille ja Miss Emily Faithfull'ille! Mutta heitetään sielu, niinkuin heitimme kasvotkin. Mitä on jäljellä? — ranskalaisen onnellisen avioliiton ideaali? yhdenvertaisuus sukuperään, varallisuuteen, mieleen ja tapoihin katsoen. Yhä huonompaa. Minäni, vastaa suoraan, etkö ole nöyryytetty?"

"Minä" mietti vertausta ja vastasi: "Oi sinä tyhmeliini! miksi olet niin onnellinen hänen läsnäollessaan? Miksi velvollisuus tuntui niin kauhealta, kun hänestä oli eroaminen? Miksi teet minulle tällaisia turhamaisia kysymyksiä tuon kuun kumottaessa, joka äkkiä on herennyt ajatuksillesi olemasta astronoominen kappale, ja on ainaiseksi sydämesi unelmissa tullut merkitsemään samaa kuin romanttisuus, runous ja ensimmäinen rakkaus? Miksi et, sen sijaan että tuijotat tuohon kolkkoon palloon, jouduta askeleitasi johonkin mukavaan ravintolaan ja hyvään illalliseen Oxfordissa? Kenelm, ystäväni, sinä olet joutunut kiinni. Älä totuutta kiellä — sinä olet rakastunut?"

"Minä tahdon tulla hirtetyksi, jos olen," sanoi toinen persoona Kenelmin dualistisessä hengessä; ja samalla hän repustansa teki pään-aluksen ja käänsi silmänsä pois kuusta, mutta ei sittekään saanut unta. Lilyn kasvot yhä olivat hänen silmäinsä edessä — Lilyn ääni kaikui hänen korvissansa.

Oi, lukijani! pyydätkö minun tässä kertoa sinulle minkänäköinen Lily oli? — Oliko hän tummanverinen, oliko hän vaaleaverinen, oliko hän pitkä, oliko hän lyhyt? Minulta et milloinkaan saa tätä salaisuutta tietä. Ajattele olentoa, jota kohti koko elämäsi, ruumiisi, henkesi ja sielusi vastustamattomasti pyrkii, niinkuin maneettineula pohjoisnapaa kohti. Olkoon hän pitkä tai lyhyt, tummanverevä tai valkeaverinen, hän on kuitenkin se, joka kaikista maailman naisista on sinulle tullut ainoaksi naiseksi. Onnellinen olet sinä, lukijani, jos olet sattunut kuulemaan tämän ainoan naisen laulavan tuon yleisesti tunnetun laulun "Kuningattareni," hänen, joka yksin voi laulaa sitä niin, kuin runo ja nuotti ansaitsee tulla lauletuksi! Mutta jollet ole kuullut runoa niin laulettavan ja säestettävän, niin sanat kumminkin ovat, tai ainakin niiden tulisi olla sinulle tutut, jos sinä, jota otaksun varmana asiana, todellista lyriikiä rakastat. Muistuttele silloin niitä sanoja, joita otaksutaan sen lausuneen, joka on käsketty suosittelemaan henkilöä, jota hän ei vielä ole nähnyt:

"Hän, jota mun tulee kunnioittaa,
Hän, jota ma odotan, ikävöitsen,
Mun kuningattarein, herttainen,
Hän jossain maan päällä asustaa.
Jos ompi hän kultakutrinen,
Vai mustatukkainen, tiedä en;
Jos siniset lienevät silmänsä,
Vai mustat, sitä en tiedä.
Se väri on tulevaisuudessa
Mun lempivärini oleva.
Hän olkoon nöyrä tai ylpeä,
Tai tyyni-luontoinen, lempeä,
Mun kuningatartani suosimaan
Oon valmis, tulkoon hän milloin vaan."

Oliko se mahdollista että se julma jumala, "joka hioo nuoliansa ihmissydämen kovasimeen," oli löytänyt sopivan tilaisuuden kostaaksensa hänen alttarinsa laiminlyömistä ja hänen valtansa pilkkaamista? Täytyykö tämän pelättävän kuljeksivan ritarin, tämän kertomuksen sankarin, vaakunassaan olevien kolmen kalan uhalla, vihdoin lyödä rintoihinsa, notkistaa polvensa ja jupista itseksensä; "Kuningattareni on tullut!"

KAHDEKSAS LUKU.

Jos tällä toimien saarella löytyy paikka, joka voi johtaa nuoruuden himot rakkaudesta oppiin, ritualismiin, keskiajan seuroihin, sellaiseen runolliseen mielentilaan tai runolliseen raivoon, jota Mivers'in ja Welby'n kaltaiset miehet ja reaalisen koulun advokaati halveksisi — niin Oxford varmaankin on se paikka. Se on kuitenkin suurien aatteilijain ja käytöllisen maailman mainioiden miesten koti.

Koulujen väli-aika ei vielä ollut alkanut, mutta se oli kuitenkin lähenemässä. Kenelm luuli tuntevansa etevämpiä miehiä heidän hitaammasta käynnistänsä ja hajamielisistä kasvoistansa. Näiden joukossa oli sen kirjan kuuluisa tekijä, joka niin voimakkaasti oli viehättänyt Kenelm Chillingly'ä hänen aikaisemmassa nuoruudessansa, ja joka kirjailija itse oli ollut vielä voimakkaamman hengen viehätysvoiman vaikutuksen alaisena. Hänen arvoisuutensa Decimus Roach oli aina suuresti kunnioittanut ja ihaillut John Henry Newman'ia. Mutta vaikka Roach jäi kääntymättömäksi protestantiksi oikea-uskoiseen, korkeakirkolliseen tunnustukseen katsoen, oli kuitenkin yksi kohta, johon nähden hän oli yhtä mieltä "Apologian" tekijän kanssa. Hän luki naimattomuuden jumalalle otollisten hyveiden joukkoon. Kaunopuheisessa kirjasessaan "Enkeleitä lähestyminen," väitti hän ei ainoastaan että jokaisen kristillisen papiston jäsenen tuli olla naimaton, vaan myös että jokaisen kunnollisen maallikon tuli heidän esimerkkiänsä noudattaa.

Halu keskustella tämän mainion teoloogin kanssa oli pakoittanut
Kenelmin ohjaamaan askeleitansa Oxford'iin.

Mr Roach oli Welby'n ystävä, jonka talossa Kenelm nuorukaisena pari kertaa oli hänen nähnyt ja ihaillut hänen puhettansa vielä enemmän kuin hänen kirjaansa. Kenelm meni Mr Roach'in luokse, joka vastaanotti häntä hyvin kohteliaasti, ja, koska hän ei ollut opettaja eikä tutkija, tarjosi hän aikansa Kenelmin käytettäväksi; vei hänen college'ihin; kutsui häntä päivällisille College'ensa; ja päivällisten jälkeen vei hän hänen omiin huoneihinsa ja tarjosi hänelle pullollisen Chateau Margaux viiniä.

Mr Roach oli noin viidenkymmenen paikkeilla — hyvännäköinen mies, ja tiesi nähtävästi itse siitä, sillä hän piti pitkää tukkaansa taaksepäin kammattuna ja jakaus oli keskellä päätä; se ei ole tavallista miehillä, jotka vaatimattomammasti personallista ulkonäköänsä arvostelevat.

Kenelm alkoi kohdakkoin isännällensä puhua siitä aineesta, jota tämä suuri ajattelija oli niin paljon miettinyt.

"Tuskin voin teille sanoin selittää," sanoi Kenelm, "kuinka erinomaisella ihastuksella olen lukenut teidän jaloa teostanne 'Enkeleitä lähestyminen.' Se teki syvän vaikutuksen minun pojan ja nuorukaisen välisessä ijässä ollessani. Mutta viime aikana on epäilyksiä teidän oppinne käytöllisestä sovittamisesta elämään mielessäni herännyt."

"Minä myönnän," jatkoi Chillingly'jen perillinen, "että papiston tulisi pysyä erillänsä häiritsevistä perhehuolista ja olla lihallisista himoista vapaa."

"Minä jatkan," pitkitti Kenelm, "ja kun teidän kanssanne oletan että rippi on niin tärkeä kuin katolinen kirkko sanoo sen olevan, ja että reformisen kirkon tulisi yhtä paljon sitä käyttää, niin minusta on hyvin tärkeä että rippi-isällä ei ole puolisoa, jolle voisi pelätä hänen malttamattomassa hetkessä ilmoittavan nais-tuttaviensa heikkouksia."

"Ei ensinkään. Rippi-isän naimattomuus pysyy tai häviää ripin kanssa. Teidän todisteenne siinä katsannossa on päivän selvä. Mutta kun se maallikkoa koskee, luulen huomaavani eroituksen."

Mr Roach pudisti päätänsä ja vastasi rohkeasti: "Ei; jos naimattomuus on yhden velvollisuus, on se toisenkin. Minä sanon, 'jos'."

"Sallikaa minun kieltää tätä väitöstä. Älkää pelätkö minun loukkaavan teidän käsitystänne sillä yleisellä typeryydellä, että jos naimattomuus olisi yleinen, niin ihmissuku muutaman vuoden kuluessa häviäisi sukupuuttoon. Niinkuin te aivan oikein vastaukseksi tähän sanotte: 'Jokaisen ihmishengen velvollisuus on pyrkiä korkeimpaan täydellisyyteen ja heittää ihmissuvun kohtalo luojan huostaan.' Jos naimattomuus on välttämätön henkiseen kehitykseen, mistä me siis tiedämme, eikö Kaikkiviisaan tarkoitus ja päätös ole että ihmissuvun tulee, tämän täydellisyyden saavutettuansa, häviämän maan päältä? Yleinen naimattomuus olisi siten ihmissuvun häviö. Jos, toiselta puolen, luoja on päättänyt että ihmissuvun, tähän täydellisyyteen päästyänsä, kuitenkin edelleen tulee lisääntyä maan päällä, niin olettehan te riemullisesti huudahtanut: 'Rohkea kuolevainen! kuinka uskallat Kaikkivaltiaan kykyä rajoittaa? Eikö Hänelle olisi helppo jatkaa ihmisen olemista jollakin toisella tavalla, joka ei olisi synnin ja himon alainen, niinkuin kasvikunnan siitännössä, jonka kautta suvut uudistetaan! Voimmeko otaksua että enkelit — taivaan kuolemattomat sotajoukot — eivät alinomaa lisäänny lukuun nähden ja levitä näitä joukkojansa äärettömyyden läpi? Ja taivaissa ei kuitenkaan mitään avioliittoa ole! Kaiken tämän, jonka te olette pukenut sanoihin, joita muistoni ainoastaan vaillinaisesti voi lausua — kaiken tämän minä epäämättä myönnän oikeaksi."

Mr Roach nousi ja meni hakemaan toisen pullon Chateau Margauxta kellaristansa, kaatoi Kenelm'in lasin täyteen, istui jälleen ja pani nyt toisen jalan ensimmäisen yli.

"Ensiksi, onko naimattomuus välttämättömästi tarpeen henkisen täydellisyyden korkeimmalle kannalle pääsemiseen? ja toiseksi, jos niin olisi, voivatko kuolevaiset ihmiset, sellaisina kuin he nyt ovat, päästä tälle korkeimmalle täydellisyyden huipulle?"

"Hyvin lausuttu," sanoi Mr Roach, ja hän tyhjensi lasinsa tyytyväisemmän näköisenä, kuin hän tähän saakka oli ollut.

"Katsokaa," sanoi Kenelm, "meidän täytyy, niinkuin muissa filosofiian kysymyksissä, turvautua induktiiviseen todistamiseen ja johtaa teoriiojamme niistä tosi-asioista, jotka ovat meidän tietomme piirin sisäpuolella. No niin, onko todella niin, että vanhat piiat ja vanhat nuoret miehet ovat enemmän edistyneet henkisessä katsannossa kuin naineet? Viettävätkö he, niinkuin hindulainen dervishi, aikansa hiljaisuudessa jumalisuuden täydellisyyttä ja onnea tutkistellen? Minä en suinkaan tahdo tylysti puhua vanhoista piioista ja vanhoista nuorista miehistä. Minulla on kolme tätiä, jotka ovat vanhoja piikoja ja erittäin kunnollisia semmoisia; mutta minä olen varma siitä että he kaikki kolme olisivat olleet hauskempia seuraihmisiä ja henkisesti yhtä lahjakkaita, jos he olisivat joutuneet onnellisiin naimisiin ja hyväilleet lapsiansa, sen sijaan että he polvirakkiansa hyvälevät. Minulla on serkkukin, joka on vanha nuori mies, Chillingly Mivers, jonka tunnette. Hän on niin hyvä kuin ihminen voi olla. Mutta, Jumala varjelkoon! mitä henkisiin miettimisiin tulee, hän ei voisi olla maallisiin enemmän mieltynyt, jos hänellä olisi ollut yhtä monta vaimoa kuin Salomolla ja yhtämonta lasta kuin Priamolla. Ja lopuksi, eikö puolet erehdyksistä tässä maailmassa ole tulleet siitä, että ihmisen henkistä ja siveellistä luontoa on eroitettu? Eikö ihminen yhteydessä kanssaihmistensä kanssa 'enkeleitä lähesty'? Ja eikö siveellinen järestö ole oikea jänterejärestö?

"Minä kysyn tätä teiltä suurimmalla nöyryydellä. Minä odotan sellaisia vastauksia, jotka täydellisesti järkeäni tyydyttävät, ja minä tulen olemaan iloinen, jos niin tapahtuu. Sillä kiistan juurella on rakkauden himo. Ja rakkaus on varmaankin hyvin häiritsevän ikävä liikutus, ja se on saattanut monta sankaria ja viisasta kummastuttaviin heikkouksiin ja tuhmuuksiin."

"Hiljaa, hiljaa, Mr Chillingly; älkää liioitelko. Rakkaus on epäilemättä — tuota — häiritsevä himo. Mutta jokainen liikutus, joka muuttaa elämää liikkumattomasta lätäköstä raittiiksi ja kohisevaksi virraksi, on lätäkölle hyvin häiritseväinen. Ei ainoastaan rakkaus ja muut samankaltaiset himot — niinkuin kunnianhimo —, vaan tutkistelemusky'ynkin käyttäminen, joka on alituisessa työssä, muuttaen aatteitamme, on hyvin häiritsevä. Rakkaudella, Mr Chillingly, on hyvät sekä huonot puolensa. Pitäkää huolta putellista."

Kenelm (pitäen huolta putellista): "Niin, niin; te teette aivan oikein siinä, että koetatte vahvistaa vastustajan asiaa, ennenkuin kumootte sen — niin tekevät kaikki hyvät teoriian tutkijat. Suokaa anteeksi, jos minä en ole oikein taitava tässä todistamisen mutkassa. Otaksukaa että minä tiedän kaikki, mitä voidaan sanoa tämän terveen ymmärryksen kieltämisen hyväksi, jota tunnetaan tuolla kauniilla nimellä 'rakkaus', ja joka muuttuu asian hävittämiseksi."

Hänen arvoisuutensa Decimus Roach (epäävästi): "Hävittämiseksi? Kuinka! Himot ovat juurtuneet inhimilliseen järestöön osana siitä, eikä niitä voi niin helposti hävittää kuin te näytätte luulevan. Kun hyvin kasvatettu ja terve-järkinen mies käsittää rakkauden järkevästi ja siveellisesti, on se — on se —."

Hänen arvoisuutensa Decimus Roach : "Se — se — se on — asia, jota ei saa halveksia. Se on, niinkuin aurinko, elämän suuri koloristi, Mr Chillingly. Ja te olette aivan oikeassa — siveellinen järestö vaatii jokapäiväistä harjoitusta. Mikä voi antaa tätä harjoitusta yksinäiselle miehelle, kun hän tulee siihen ikään, että hän ei voi istua kuusi tuntia peräkkäin jumalallista olemusta miettien; ja kun luuvalo tai muut taudit estävät häntä menemästä lähetyssaarnaajana seikkailuille Afrikan raakalaisten luo? Sillä ijällä vaatii luonto, joka tahtoo tulla kuulluksi, oikeutensa, Mr Chillingly. Hellä naisellinen kumppani rinnalla, viattomia pieniä lapsia, jotka kapuilevat ylös polvelle — mikä herttainen, lumoava kuva! Kuka voi olla kyllin raaka sitä hävittämään, kuka voi olla kyllin hurja maalaamaan sen yli pylväällä yksinään istuvan pyhän Simon'in kuvan! Vielä lasillinen. Ettehän te juo, Mr Chillingly."

"Minä olen juonut kylläksi," vastasi Kenelm tylysti, "uskoakseni että näen kaksi asiaa yht'aikaa. Minä luulin, että edessäni istui rakkauden epäterveellisyyden ja avioliiton kurjuuden ankara vastustaja. Mutta nyt luulen kuulevani itkusuisen herkkätuntoisen ihmisen, joka tuo esiin typeryyksiä, joita toinen Decimus Roach jo on vääriksi todistanut. Varmaa on että minä näen kaksi asiaa yhtaikaa, tai että te huvitatte itsenne pilkkaamalla minun vetomistani teidän viisauteenne."

"Ei niin, Mr Chillingly. Mutta asia on se, että minä olin nuori, kun tuon kirjan kirjoitin, ja nuoruus on innokas ja yksipuolinen. Samalla kuin halveksin niitä liiallisuuksia, joihin rakkaus voi heikkopäisiä saattaa, myönnän nyt sen hyviä vaikutuksia, kun sitä, niinkuin jo ennen sanoin, käsitetään järjellisesti — järjellisesti, nuori ystäväni. Siinä elämän aikakaudessa, jolloin arvostelukyky on kypsynyt, naisellisen ystävän sulostuttava seura ei voi olla mieltä miellyttämättä ja poistamatta sitä kolkkoa kuuraa, johon yksinäisyys aikaa voittaen jähmettyy. Sanalla sanoen, Mr Chillingly, tultuani siihen vakuutukseen, että erehdyin liian rohkeasti esiteltyyn mielipiteeseni katsoen, on velvollisuuteni totuutta ja ihmissukua kohtaan tunnustaa kääntymykseni maailmalle. Ja minä olen aikeissa tulevassa kuussa mennä naimiseen nuoren ladyn kanssa, joka —."

"Ei sanaakaan enää, Mr Roach. Se mahtaa olla ikävä aine teille.
Jättäkäämme se."

"Se ei ole ensinkään ikävä!" huudahti Mr Roach innokkaasti. "Minä katselen eteenpäin velvollisuuteni täyttämiseen ilolla, jota tosisivistyneen miehen aina tulee tuntea peruuttaessansa väärää oppia. Mutta kyllä kai te teette minulle sen oikeuden, että käsitätte minun tietysti en tätä tekeväni — oman itsekohtaisen huvini takia. Ei, sir, se on minun esimerkkini arvo muille, joka jalostuttaa minun perisyitäni ja innostuttaa sieluani."

Tämän jalon periaatteen lausumisen jälkeen keskustelu päättyi. Sekä isäntä että vieras käsittivät, että heillä oli ollut kyllin toinen toisistansa. Kenelm nousi lähteäksensä pois.

Mr Roach virkkoi, sanoessaan jäähyväiset hänelle ovella, erityisellä painolla:

"Ei oman itsekohtaisen huvini takia — muistakaa se. Milloin vaan kuulette minun kääntymykseni olevan keskustelun aineena maailmassa, niin sanokaa omasta suustani kuulleenne nämät sanat — ei oman itsekohtaisen huvini takia. Ei! Sanokaa terveisiä Welby'lle — hän on itse nainut mies; hän käsittää minua."

YHDEKSÄS LUKU.

Kun Kenelm lähti Oxfordista, kuljeskeli hän monta päivää ympäri maalla, ilman päämaalia ja olematta missään mainittavassa seikkailussa. Vihdoin viimein hän huomasi tavanmukaisesti palaavansa sitä tietä, jota hän oli tullut. Maneetillinen vaikutus, jota hän ei voinut vastustaa, ajoi hänet takaisin Moleswich'in ruohoisia niittyjä ja liriseviä puroja kohti.

"Löytyy varmaankin sielun-harhaus samoin kuin näönharhaus," sanoi hän itsekseen. "Otaksutaan että luulettelemme nähneemme kummituksen. Jos emme uskalla katsella näköä — emme uskalla koettaa koskea siihen — vaan juoksemme takamaisesti tiehemme — mitä tapahtuu? Me tulemme kuolinpäiväämme saakka uskomaan ett'ei se harhaus ollutkaan — vaan että se oli kummitus — ja voimme tulla onnettomiksi koko elinajaksemme. Mutta jos me rohkeasti menemme aaveen luo, ojennamme käsiämme tarttuaksemme siihen, katsos! se häviää tyhjään ilmaan, silmämme pilkkanäkö on haihtunut, eikä aaveet enää meitä milloinkaan tule vaivaamaan. Niin mahtaa olla minun sielun-harhauksenkin laita. Minä näen kuvan, joka on minulle vallan outo — se näyttää minusta ensi katsannolta olevan varustettu yliluonnollisella viehätysvoimalla; ikäänkuin mieletön pelkuri pakenen sitä. Se yhä kummittelee minulle; minä en voi sitä kartoittaa. Se ajaa minua takaa päivällä sekä väentungossa että luonnon yksinäisyydessä; se käy luonani öillä unissani. Minä alan luulla että se on todellinen kävijä toisesta maailmasta — se mahtaa olla rakkaus — se rakkaus, josta luen runoilijain teoksissa, niinkuin runoilijain teoksissa luen noitumisesta ja kummituksista. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä vähemmän todenmukaiselta se minusta tuntuu että minä toden perään olisin rakastunut kummalliseen, puolisivistyneesen, tavallisuudesta poikkeavaiseen olentoon, ainoastaan sentähden että näen hänen kasvonsa alinomaa edessäni. Minä voin vallan turvallisesti tätä olentoa lähestyä; kuta enemmän minä olen hänen seurassansa, sen mukaan on harhaus häviävä. Minä menen rohkeasti takaisin Moleswich'iin."

"Mene; sillä sinä et voi muuta tehdä. Luuletko että sinun siipesi voivat sitä verkkoa välttää, joka on Roachen [Roach merkitsee myöskin rauskua] kietonut silmukkoihinsa? Ei —.

"'Tuleva varmaan se päivä on, jonk' kohtalo määrännyt lie,' se päivä, jolloin sinun on nöyrtyminen 'luonnon alle, joka tahtoo tulla kuulluksi.' Parempi on nöyrtyä nyt ja kunnialla, kuin tehdä vastarintaa, kunnes tulen viidenkymmenen ikäiseksi ja silloin valita järjen mukaan, jolla valinnalla ei ole niin mitään oman tyydytyksesi kanssa tekemistä."

Tähän vastasi Kenelm itselleen harmissaan ollen: "Oh! sinä kevytmielinen olento. Minun alter egoni, et tiedä mistä puhut! Eihän ole puhe mistään luonnollisesta asiasta, on puhe yliluonnollisesta — harhanäöstä — aaveesta."

Näin Kenelm ja hänen minänsä yhä kiistivät toistensa kanssa; ja kuta enemmän he kiistivät, sitä lähemmäksi he tulivat sitä paikkaa, jossa oli nähty ja josta oli paettu ensimmäisen rakkauden katalaa ilmiötä.

KUUDES KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Sir Peter ei ollut Kenelmistä kuullut mitään siitä kuin kirje ilmoitti hänelle että hänen poikansa oli jättänyt pääkaupungin lähteäksensä jalkamatkalle, joka luultavasti tulisi olemaan lyhyt, vaikka se kenties kestäisi moniaita viikkoja; ja kunnon baroneti päätti itse lähteä London'iin, siinä toivossa että Kenelm jo olisi palannut, tai, jos hän vielä olisi poissa, ainakin saadaksensa Mivers'iltä ja muilta kuulla kuinka kauas tämän epäsäännöllisen kiertotähden oli onnistunut ohjata säännöllistä rataa pääkaupunkilaisen järestön kiintotähtien keskellä. Hänellä oli muitakin syitä matkaansa. Hän tahtoi oppia tuntemaan Chillingly Gordonin ennenkuin hän hänelle antoi nuo 20,000 puntaa, joista Kenelm oli suostunut luopumaan, kun tila tehtäisiin vapaaksi, jota tarkoitusta varten nuori perillinen oli allekirjoittanut tarpeelliset paperit, ennenkuin hän jätti London'in mennäksensä Moleswich'iin. Sir Peter tahtoi myöskin nähdä Cecilia Traversin, johon hän Kenelmin kertomusten johdosta oli suuresti mieltynyt.

Päivänä tulonsa jälkeen pääkaupunkiin oli Sir Peter aamiaisella
Miversin luona.

"Toden totta, te asutte erittäin mukavasti täällä," sanoi Sir Peter, luoden silmäyksen runsasvaraiseen pöytään ja hyvillä huonekaluilla varustettuun huoneesen.

"Sehän on luonnollista — eihän kukaan estä minua asumasta mukavasti.
Minä en ole naimisissa: — maistakaa tätä omelettia."

"Muutamat miehet väittävät, etteivät milloinkaan ole tunteneet mukavuutta kodissansa ennenkuin ovat naineet, Mivers serkku."

"Muutamat miehet ovat heijastavia kappaleita, ja saavat himmeän vilahduksen siitä mukavuudesta, jonka vaimo itseensä kokoo. Kuinka monta nyt omistamaani mukavuutta Mrs Chillingly Mivers minulta riistäisi ja itsellensä omistaisi, vähävarainen kun olen! Näiden iloisten huoneiden sijaan saisin pimeän hökkelin, joka antaisi takapihaan, johon ei aurinko paistaisi päivällä ja jossa öillä kissannaukujaisia kuulisin; Mrs Mivers sitä vastoin asuisi varsin mukavasti; hänellä olisi kaksi salongia auringon puolella ja kenties kammarikin. Ei! jos minä milloinkaan nain, niin tapahtuu se silloin, kun naiset ovat täydellisesti oikeuksiansa vahvistaneet; sillä silloin miehilläkin on jokin toivo voida omia oikeuksiansa pelastaa. Jos talossa on kaksi salongia, niin minä otan toisen, jos ei, niin heitetään arpaa kumpi takapihaan antavan huoneen saa; jos meillä on vaunut, niin se kolme päivää viikossa on oleva kokonaan minun käytettäväni; jos Mrs M. tahtoo 200 puntaa vaatteiksensa, niin hänen täytyy tyytyä yhteen sataan, toinen puoli tulee minulle itselle; jos korehturiarkit ja kirjapainopojat minua kiusaavat, niin puolet vaivasta tulee hänen osallensa, ja sillä välin minä otan itselleni vapautta ja huvittelen itseäni croquet-kentällä Wimbledon'issa. Niin, kun naisten nykyiset vääryydet poistetaan ja he tulevat yhdenvertaisiksi miesten kanssa — silloin minä varsin mielelläni menen naimisiin; ja, jalomielinen ollakseni, minä en vastusta Mrs M.—'in äänestysoikeutta kunnalliskokouksessa tai parlamentin vaalissa. Minä annan hänelle varsin kernaasti omat ääneni."

"Minä pelkään, serkku hyvä, että olette pannut Kenelmin päähän omat itsekkäät mielipiteenne aviosäädystä. Hän ei näy olevan halukas naimaan — vai kuinka?"

"Hän on niitä erinomaisia tyttöjä, jotka todenmukaisesti eivät milloinkaan tule pystyttämään itseänsä siksi kauhistavaksi jättiläisnaiseksi, jota sanotaan 'eteväksi naiseksi.' Kaunis, hyvin kasvatettu, järkevä nuori lady. Hän ei ole turmeltunut siitä että hän on perillinen — sanalla sanoen, hän on juuri sellainen tyttö, jonka voisitte toivoa miniäksenne."

"Kenties joku toinen vetovoima? On asioita, joista pojat eivät puhu isiensä kanssa. Ettehän milloinkaan ole kuullut että Kenelm on ollut vähän hurja?"

"Hurja hän on niinkuin se jalo raakalainen, joka juoksi metsään," sanoi
Mivers serkku.

"Ennenkuin jalo raakalainen juoksi peltojen poikki, ja oli niin viisas että hän pakeni niistä. Kenelm on nyt lähtenyt tiehensä johonkin."

"Niin, hän ei ole ilmoittanut minulle mihin, eikä hänen kortteerissaankaan sitä tiedetä. Hänen pöydällänsä oli joukko kirjeitä, mutta hän ei ole ilmoittanut mihin ne ovat lähetettävät. Kai hän kuitenkin yleensä on käyttänyt itsensä hyvin London'in seuraelämässä — mitä?"

"Kyllä häntä on enemmän hyväilty kuin enimpiä nuoria miehiä ja hänestä on kenties enemmän puhuttukin. Niin on yleensä omituisten ihmisten laita."

"Te myönnätte siis että hänen taidollisuutensa ovat keskikertaisuutta etevämmät? Ettekö usko että hän vielä tulee eteväksi mieheksi maailmassa ja suorittamaan sen velan maansa kirjallisille varoille tai valtiollisille pyrinnöille, jotka minä ja edelläkävijäni, toiset Sir Peterit, valitettavasti olemme laiminlyöneet maksaa, ja joiden tähden minä iloitsin hänen syntymisestään ja panin hänelle nimeksi Kenelm?"

"Toden totta," vastasi Mivers — joka nyt oli aamiaisensa lopettanut ja istunut mukavalle tuolille, — "toden totta, sitä en voi sanoa; jos hänelle tapahtuisi joku suuri onnettomuus ja hänen olisi täytymys tehdä työtä henkensä elättämiseksi, tai jos joku muu surullinen kohtaus panisi hänen hermonsa liikkeesen, niin luulen että hän tekisi loiskinan siihen elämän virtaan, joka vie ihmisiä hautaan. Mutta hän tarvitsee, niinkuin hän itse aivan oikein sanoo, nämät kaksi kiihoitinta ryhtyäksensä toimeen — köyhyyttä ja turhamaisuutta."

"Mutta on kuitenkin löytynyt eteviä miehiä, jotka eivät ole olleet köyhiä eikä turhamaisia?"

"Minä epäilen sitä. Mutta turhamielisyys on vaikuttava syy, joka ilmestyy monessa muodossa — sanottakoon sitä kunnianhimoksi, sanottakoon sitä maineen haluksi, sen luonto on kuitenkin sama — halu kiitoksen perään, joka on kiihoittunut melskeiseksi käytökseksi."

"Tietysti. Filosoofi voi autiolla saarella huvitella itsensä mietiskelemällä eroitusta valon ja lämmön välillä. Mutta jos hän, palatessaan maailmaan, julkaisee miettimisensä johtopäätöksiä, niin turhamielisyys astuu esiin ja halu saada mieltymyksen osoituksia."

"Mitä joutavia, Mivers serkku, ennemmin hän voi toivoa olla ihmiskunnalle hyödyksi ja hyväksi. Ettehän kiellä että on olemassa sellainen asia kuin filantropiia?"

"Minä en kiellä että on olemassa sellainen asia kuin humbug. Ja missä tahansa tapaan ihmisen, jonka kasvojen juonteet ikäänkuin ilmoittavat minulle että hän näkee suurta vaivaa ja uhraa paljon filantroopisen asian puolesta, ajattelemattakaan palkintoa, tai kiitosta tai rahaa, niin tiedän että minulla on edessäni humbugi — petollinen humbugi — henkilö, jolla on lakkarit täynnä vääriä prospekteja ja tilauskehoituksia."

"Hyi, hyi! heittäkää tuo teeskennelty raakuus; te ette ole huono ihminen — teidän täytyy rakastaa ihmiskuntaa — teidän täytyy harrastaa jälkeentulevaisten parasta."

"Rakastaa ihmiskuntaa? Harrastaa jälkeentulevaisten onnea? Jumala varjelkoon, Peter serkku, minä toivon ettei teillä ole prospekteja teidän lakkarissanne; eikä mitään ehdoituksia varallisuusveron suurentamiseen säästövarastoksi meidän jälkeentulevaisillemme, jos tapahtuisi niin että hiilikaivokset eivät kolmen tuhannen vuoden jälkeen mitään tuottaisi. Rakkautta ihmiskuntaan! Joutavia! Se tulee siitä että asuu maalla."

"Minä! En rahtuakaan. Päinvastoin, minä en kärsi ihmiskuntaa, yhtenä kokonaisuutena, austraalialaiset raakalaiset siihen luettuina; ja minä en usko ketään, joka sanoo minulle, että hän surisi puolet niin paljon, jos kymmenen miljoonaa inhimillisiä olentoja hukkuisi maanjäristyksen kautta kaukana hänen omasta olopaikastansa, esimerkiksi Abyssiniassa, kuin hän tekisi jos hänen teurastajarätinkinsä koroitettaisiin."

Sir Peter, joka hiljan oli hermotautia sairastanut, pudisti päätänsä, mutta oli liian hellätuntoinen mitään virkkaaksensa.

"Mutta puhuaksemme toisesta asiasta," sanoi Mivers, sytyttäen sikarrinsa, jonka hän oli pannut pois, kun hän ystävällisiä mielipiteitänsä lausui, "niin luulen että olisi hyvä, jos te, kaupungissa ollessanne, kävisitte vanhan ystävänne Traversin luona ja antaisitte esitellä itsenne Cecilialle. Jos ajattelette hänestä yhtä hyvää kuin minä, miksi ei kutsua isää ja tytärtä Exmundhamissa käymään? Tytöt ajattelevat enemmän miestä, kun näkevät sen paikan, jonka hän voi tarjota heille kodiksi, ja Exmundham on hyvin miellyttävä paikka tytöille — ihana ja romanttinen."

"Se on erittäin hyvä tuuma," huudahti Sir Peter sydämellisesti. "Ja minä tahtoisin myöskin oppia Chillingly Gordonia tuntemaan. Antakaa minulle hänen adressinsa."

"Hänen käyntikorttinsa on täällä uunin-reunalla, ottakaa se; te tapaatte hänen aina kotona kahteen saakka. Hän on liian järkevä mies tuhlaamaan aamupuolta ratsastamalla Hyde Parkkiin nuorien ladyjen kanssa."

"Sanokaa minulle todellinen ajatuksenne tästä nuoresta sukulaisestamme.
Kenelm sanoo hänen olevan älykkään ja kunnianhimoisen miehen."

"Kenelm puhuu totta. Hän ei ole semmoinen mies, joka puhuu joutavia rakkaudesta ihmiskuntaan ja jälkimaailmaan. Hän on meidän ajan ihminen, jolla on suuret, uljaat selkomen selällään olevat silmät, jotka katselevat ainoastaan sellaisia ihmiskunnan osia, joista hänelle voi hyötyä olla — eivätkä pilaa näköänsä alinomaa tirkistämällä rikkinäisten teleskopien läpi nähdäksensä jälkimaailmaa vilahdukselta. Gordon on mies, joka voi tulla valtiovaraston kansleriksi, kenties pääministeriksi."

"Ja vanhan Gordonin poika on taitavampi kuin minun poikani — kuin
Kenelm Digbyn kaima!" huokasi Sir Peter.

"Sitä en sanonut. Minä olen viisaampi kuin Chillingly Gordon, ja sen todistaa se, että olen liian viisas pyrkiäkseni pääministeriksi — joka on hyvin ikävä virka — antaa paljon työtä — epäsäännöllisiä ateria-aikoja — paljon moitetta ja huonon ruoansulatuksen."

Sir Peter meni pois jotenkin alakuloisena. Hän tapasi Chillingly Gordon'in kotona kortteerissansa Jermyn Streetin varrella. Vaikka Sir Peter ennakolta oli kylmäkiskoinen häntä kohtaan, sen johdosta mitä hän oli kuullut, niin hän kuitenkin pian mieltyi häneen. Gordon kohteli häntä kuin maailman mies ainakin ja oli liian tarkkatuntoinen lausuaksensa mielipiteitä, jotka kenties voisivat loukata vanhanaikuista maalais-herrasmiestä ja sukulaista, joka kukaties voisi tulla hänelle hyödyksi hänen pyrinnöissään. Hän puhui vain niinkuin sivumennen tuosta onnettomasta oikeudenjutusta, jonka hänen isänsä oli alkanut; hän puhui ystävällisellä kiitoksella Kenelmistä; ja hyväntahtoisuudella Mivers'istä, semmoisena miehenä, joka, Charles II:sen epigrammia ivallisesti mukaillaksensa:

Sitten hän johti Sir Peter'in puhumaan maa-elämästä ja maanviljelyksestä. Hän sai kuulla että yksi syy Sir Peterin käyntiin kaupungissa oli halu katsella patentin saanutta hydraulista vedennostokonetta, joka voisi olla hyödyksi maatilalla, jossa veden saanti oli huonollainen. Hän kummastutti baronetia osoittamalla mekanikin käytännöllistä tuntemista; tarjousi tulemaan hänen kanssaan cityyn vedennostokonetta katselemaan; teki sen, ja hyväksyi kaupan; vei hänen senjälkeen katsomaan uutta amerikalaista leikkuukonetta, eikä eronnut hänestä ennenkuin Sir Peter oli luvannut tulla hänen kanssaan päivälliselle Garrick'iin; tämä kutsumus miellytti Sir Peter'iä, joka aivan luonnollisesti oli utelias saada nähdä muutamia etevämpiä miehiä, jotka tässä klubissa kävivät. Kun Sir Peter erosi Gordonista ja lähti Leopold Traversin luokse, ajatteli hän nuorta sukulaistansa suurella ystävyydellä. "Mivers ja Kenelm," sanoi hän itsekseen, "saattoivat minua ajattelemaan pahaa tästä nuorukaisesta; he sanoivat hänen olevan maallismielisen, itsekkään ja niin edespäin. Mutta Miversillä on niin tärkeät ajatukset inhimillisestä luonteesta, ja Kenelm on liian haaveksivainen voidaksensa oikein arvostella järkevää maailman miestä. Kaikissa tapauksissa se ei ole itsekästä hänen puolestaan että hän vaivaa itseänsä olemalla kohtelias vanhaa miestä kohtaan, niinkuin minä olen. Nuori mies tässä kaupungissa voi varmaankin hauskemmalla tavalla viettää päivänsä kuin hydraulisia vedennostokoneita ja leikkuukoneita katselemalla. He myöntävät että hän on järkevä mies. Niin, hän on kieltämättä järkevä — eikä ainoastaan järkevä — hän on käytöllinenkin."

Sir Peter tapasi Traversin salongissa tyttärensä, Mrs Campion'in ja Lady Glenalvon'in kanssa. Travers oli niitä harvoja keski-ikäisiä miehiä, joita useammin tapaa heidän salongissansa, kuin työhuoneessansa; hän rakasti naisväen seuraa; ja kenties se oli tämä taipumus, joka vaikutti sen että hänen käytöksensä yhä pysyi hienona ja miellyttävänä. Nämä molemmat miehet eivät olleet tavanneet toisiansa moneen vuoteen; ei siitä kuin Travers oli onnensa kukkulalla muodin maailmassa ja Sir Peter oli yksi noita hauskoja dilettantteja ja hiukan humoristisia seura-ihmisiä, jotka ovat rakastettuja ja yleiseen suosittuja päivällisvieraita. Sir Peter oli alkuansa ollut maltillinen Whig, sentähden että hänen isänsä oli sitä ollut häntä ennen, mutta hän luopui Whig-puolueesta Richmondin herttuan, Mr Stanleyn (myöhemmin Lord Derbyn) ja muiden kanssa, kun tämä puolue hänestä oli lakannut olemasta maltillinen.

Leopold Travers oli nuorukaisena, kaartissa palvellessansa, ollut ankara Tory, mutta hän oli Sir Robert Peelin puolella viljalakien lakkauttamiseen katsoen, jäi Peeliläisten puolelle sen jälkeen kun enin osa Tory-puolueesta oli luopunut entisen johtajansa johdannosta ja seurasi nyt näitä Peeliläisiä mihin suuntaan vaan aikakauden edistys veisi heidän askeleitaan Whig'ien eduksi ja Toryin vahingoksi.

Nyt ei kuitenkaan ole kysymys näiden molempain herrasmiesten valtiollisista mielipiteistä. Niinkuin sanoin, he eivät olleet moneen vuoteen toisiaan tavanneet. Travers oli hyvin vähän muuttunut. Sir Peter tunsi hänet ensi katsannolla; Sir Peter sitä vastoin oli paljon muuttunut, ja Travers epäsi ennenkuin hän, kuullessansa hänen nimeänsä oli varma että se oli oikea Sir Peter, jota hän meni vastaan ja jolle hän sydämellisesti kättänsä ojensi. Traversin tukka oli säilyttänyt alkuperäisen karvansa ja hän oli yhtä huolellisesti puettu kuin keikarina ollessansa. Sir Peter, joka nuoruudessansa oli ollut hyvin laiha, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, oli nyt tullut jotenkin lihavaksi, ainakin katsoen ruumiin keski-osaan — harmaapäiseksi — ja oli aikaa sitten ruvennut silmälasia käyttämään — hänen pukunsakin oli hyvin vanhanaikainen ja maalais-räätärin tekemä. Hän oli, ulkonäköön katsoen, yhtä paljon herrasmiehen näköinen kuin Travers. Mutta he olivat erilaiset luonteen suhteen. Travers, jolla oli pienemmät aivot, oli pitänyt niitä lakkaamattomassa toimessa; Sir Peter oli sitä vastoin antanut aivonsa kuhnustella vanhojen kirjojen yli ja hakea hidasta nautintoa antamalla tuntien kulua. Sentähden Travers näytti nuorelta — vilkkaalta, ja oli huvitettu kaikesta; jota vastoin Sir Peter, astuessaan tähän salongiin, oli jonkinmoisen Rip van Winklen näköinen, joka on nukkunut koko viimeisen sukupolven ajan ja vielä unisin silmin nykyisyyttä katselee. Mutta niinä harvoina hetkinä, kuin hän oikein innostui, löytyi Sir Peterissä sydämen hehkua, vieläpä ajatusvoimaa, joka paljon suuremmassa määrässä, kuin Leopold Traversin synnynnäinen vilkkaus, ilmaisi niitä ominaisuuksia, joita enin rakastamme ja ihailemme nuorissa.

"Hyvä Sir Peter, tekö olette? Minä olen hyvin iloinen saada teitä jälleen nähdä," sanoi Travers. "Kuinka pitkä aika on siitä kuin viimein toisiamme tapasimme, ja kuinka ystävällinen te olitte minua, hurjamielistä, kohtaan! Mutta mennyt on mennyt; nyt nykyisyyteen. Sallikaa minun esitellä teille ensin arvollinen ystäväni, Mrs Campion, jonka etevän miehen te tunsitte. Ja sitten tämä nuori lady, josta hän pitää äidillisen huolen; tyttäreni Cecilia. Lady Glenalvonia, vaimonne ystävää, minun tietysti ei tarvitse esitellä, hänelle aika on alallansa."

Sir Peter laski alas silmälasinsa, jotka hän oikeastaan tarvitsikin ainoastaan kun hän luki hienopainoisia kirjoja, ja katseli tarkasti noita kolmea ladya — joka katseella kumartaen. Mutta hänen vielä katsellessaan Ceciliaa, meni Lady Glenalvon, joka oli aivan luonnollista sekä säätyyn että vanhaan tuttavuuteen katsoen, ensiksi näistä kolmesta häntä tervehtimään.

"Oi, hyvä Sir Peter! aika ei ole alallansa kenellekään meistä; mutta mitä se tekee, kun se vaan jättää hauskoja jälkiä jälkeensä! Kun näen teidät, astuu nuoruuteni esiin. Nuoruuden ystäväni, Caroline Rotherton, nyt Lady Chillingly; meidän kävelymatkamme tyttönä ollessamme, jolloin puhuttiin hiuskoristuksista ja baali-vaatteista; aviomiehistä nähtiin unta vaan kaukaa. Tulkaa tänne istumaan; kertokaa minulle kaikki Carolinesta."

Sir Peter, jolla oli hyvin vähän Carolinesta kerrottavaa, joka mahdollisesti voisi olla arvosta muille kuin hänelle itselle, istui kuitenkin Lady Glenalvonin viereen, niinkuin hänen oli velvollisuus tehdä, ja antoi mitä mielistelevimmän kuvauksen puolisostaan. Sillä välin hän kuitenkin koko ajan ajatteli Kenelmiä ja katseli Ceciliaa.

Cecilia alkoi taas neuloa jotakin salaperäistä naistyötä - tiesi mitä — kenties tohvelia isällensä. Cecilia näytti olevan innostunut työhönsä; mutta hänen silmänsä ja ajatuksensa olivat käännetyt Sir Peteriin. Miksi, sen naislukijani kyllä voivat arvata. Ja kuinka lempeä hänen katseensa on! Hänestä Sir Peterin kasvot olivat miellyttävät, älykkäät ja hyvännäköiset. Hän ihailee hänen vanhanaikuista takkiansa, korkeata kaulahuiviansa ja omituisia housujansa. Hän kunnioittaa hänen harmaita hiuksiansa, jotka eivät ole värjätyt. Hän koettaa löytää likeistä yhdennäköisyyttä tämän valkeaverisen, sinisilmäisen, lihavan, vanhan herrasmiehen ja solakan, mustasilmäisen, synkkämielisen, kookkaan Kenelmin välillä; hän huomaa tämän yhtäläisyyden, jota ei kukaan muu voisi huomata. Hän alkaa rakastaa Sir Peteriä, vaikka tämä ei ole sanaakaan hänelle virkkanut.

Niin, tässä sananen, nuoret lukijani, jota teidän tulee kuulla. Te, sir, joka tahdotte naida tytön, joka hellästi teitä rakastaa ja josta on tuleva kaikin puolin hyvä, käytöllinen vaimo, katselkaa tarkoin miten hän teidän vanhempianne kohtelee — osoittaako hän heille sanomatonta hellätuntoisuutta, puolueetonta kunnioitusta — vaikka ainoasti epäselvästi tätä hellätuntoisuutta ja kunnioitusta huomaisitte, tahi tahtooko hän, jos joku aihe kylmäkiskoisuuteen syntyy teidän ja teidän vanhempanne välillä, lumousvoimallansa saattaa teitä jälleen kunnioittamaan isäänne ja äitiänne vaikk'eivät nämä olisikaan erittäin ystävällisiä häntä kohtaan — jos sellaisen tytön saatte vaimoksenne, niin olkaa varma siitä että olette saanut aarteen. Te olette saanut vaimon, jolle Jumala on antanut kaksi parahinta ominaisuutta: elämän rakkauden ja lujan velvollisuuden tunnon. Mitä minä sanon, rakas nais-lukijani, yhdestä sukupuolesta, se koskee myöskin toista, vaikka vähemmässä määrässä; sillä tyttö, joka menee naimiseen, tulee miehensä perheesen, eikä mies vaimonsa perheesen. Minä en kuitenkaan luota miehen rakkauden syvyyteen naista kohtaan, jos hän ei osoita jossakin määrin hellyyttä hänen vanhempiansa kohtaan. Suokaa anteeksi tämä pitkä poikkeus aineesta, rakas lukija — se ei ole kokonaan poikkeus, sillä kertomukseni vaatii että teidän tulee selvään käsittää, mimmoinen tyttö Cecilia Travers toden perään on.

"Toivoisin voimani sanoa sitä teille," vastaa Sir Peter. "Hän kirjoitti minulle että hän lähtee ehkä muutamaksi viikoksi kuljeksimaan 'viileihin metsiin ja uusille laitumille.' Siitä saakka minulla ei ole ollut riviäkään häneltä."

"Te saatatte minut levottomaksi," sanoi Lady Glenalvon. "Minä toivon ettei mitään ole tapahtunut — ei suinkaan hän ole voinut sairastua."

"Rauhoittukaa," sanoi Travers nauraen, "minä tiedän hänen salaisuutensa. Hän on vaatinut Englannin etevimmän tappelijan kaksintaisteluun ja on lähtenyt maalle harjoittelemaan."

"Se on mahdollista," sanoi Sir Peter tyynesti; "minua se ei ensinkään ihmetyttäisi — ihmetyttäisikö se teitä, Miss Travers?"

"Minusta on luultavampaa että Mr Chillingly tekee jonkun hyvän työn muille, jonka hän tahtoo pitää salassa."

Sir Peter oli tyytyväinen tähän vastaukseen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi Cecilian tuolia. Lady Glenalvon, joka oli hyvin iloinen siitä, että hän oli voinut viedä nämät kaksi yhteen, nousi ja sanoi jäähyväiset.

Sir Peter viipyi lähes tunnin ja puheli etupäässä Cecilian kanssa, joka erinomaisen helposti raivasi itselleen tien hänen sydämeensä; ja hän ei lähtenyt talosta ennenkuin tytön isä, Mrs Campion ja tyttö itse olivat luvanneet viikon ajaksi tulla Exmundhamiin, Londonin säsongin loppupuolella, joka loppu juuri oli lähenemäisillään.

Kun Sir Peter oli tämän lupauksen saanut, meni hän pois, ja kymmenen minuutia myöhemmin Mr Gordon Chillingly astui salongiin. Hän oli jo tullut niin tutuksi Traversilaisten kanssa, että hän taisi tulla visiitille milloin tahansa. Travers oli mieltynyt häneen. Mrs Campionin mielestä hän oli erittäin sivistynyt, teeskentelemätön nuori mies, paljon etevämpi nuoria miehiä yleensä. Cecilia oli sydämellisesti kohtelias Kenelmin serkulle.

Se oli kaikin puolin hauska päivä Sir Peterille. Hän oli erittäin tyytyväinen päivälliseen Garrickissa, jossa hän tapasi monta vanhaa tuttavaa ja esiteltiin muutamille uusille "celebriteeteille". Hän huomasi että Gordon oli näiden eteväin miesten suosiossa. Vaikka tämä ei vielä ollut mitään erinomaista tehnyt, niin he kohtelivat häntä kunnioituksella ja olivat nähtävästi mieltyneet häneen. Etevimmät heistä, ainakin se, jonka maine oli enin vakaantunut, kuiskasi Sir Peterin korvaan: "Te voitte ylpeillä veljenne pojasta, Gordonista!"

"Suokaa anteeksi! Mutta hän tulee tuottamaan kunniaa sukulaisillensa, olkoot he kuinka kaukaiset tahansa. Taitava mies, ja kuitenkin rakastettu; harvinainen yhdistys — tulee varmaan mainioksi mieheksi vielä."

Sir Peter esti kulahduksen kurkussansa. "Oi, jospa joku näin etevä mies olisi puhunut niin Kenelmistä!"

Mutta hän oli liian ylevämielinen salliaksensa tämän puoleksi kateellisen tunteen kestää enemmän kuin silmänräpäyksen ajan. Miksi hän ei ylpeilisi jokaisesta perheenjäsenestä, joka voisi Chillinglysuvun vanhasta vähäpätöisyydestä tehdä lopun? Ja kuinka tämä taitava nuori mies koetti olla Sir Peter'ille mieliksi!

Seuraavana päivänä Gordon tuli häntä hakemaan British Museumin merkillisyyksiä katsomaan ja illalla he menivät Walesin prinssin teateriin, jossa Sir Peteriä erittäin huvitti pieni hauska, Mr Robertsonin kirjoittama, huvinäytelmä. Seuraavana päivänä, kun Gordon tuli hänen luokseen hotellista, ryki hän ensin ja alkoi kohta sen tiedonannon, jonka hän tähän asti oli ylös lykännyt.

"Gordon, poikani, minun on teille velkaa, ja nyt olen tilaisuudessa maksaa se, josta minun on Kenelmiä kiittäminen."

"Minä sanoin isällenne, vähää sen jälkeen kuin Kenelm syntyi, että aioin myydä taloni Londonissa ja panna säästöön teitä varten 1000 puntaa vuodessa, teidän petettyjen toiveidenne korvaukseksi Exmundhamin suhteen, jos minä lapsetonna olisin kuollut. Teidän isänne ei näyttänyt paljon tästä lupauksesta välittävän ja vei minut oikeuteen muutamain kieltämättömien oikeuksieni tähden. Minua kummastuttaisi kuinka niin älykäs mies voi tehdä semmoisen erehdyksen, jollen muistaisi hänen olevan riitaisen luonteeltaan. Koska minä puolestani en ole riitainen luonteeltani (Chillinglyt ovat rauhallista sukua), en paljon välittänyt isänne riidasta ja hänen (Chillinglylle) epäluonnollisesta mielentilastansa. Mutta kieli ja kirjoitustapa hänen asiata koskevassa kirjeessänsä harmitti minua. Minä en käsittänyt miksi minun tuli vaivata itseäni panemalla säästöön 1000 puntaa vuodessa, kun minua tällä tavoin kohdeltiin. Oli sopiva tilaisuus ostaa maatila, joka oli erittäin mukava Exmundhamin omistajalle. Minä ostin sen lainarahoilla ja, vaikka möin taloni Londonissa, en pannutkaan säästöön 1000 puntaa vuodessa."

"Hyvä Sir Peter, minä olen aina ollut pahoillani siitä, että isä-vainajaani vieteltiin — kukaties isällisestä huolesta minun luulluista oikeuksistani — tähän onnettomaan ja turhaan käräjäjuttuun, jonka jälkeen ei kukaan voinut epäillä että te vihdoin luopuisitte jalomielisistä tuumistanne. Se on ollut minulle iloinen ja odottamaton tapaus että sekä Kenelm että te itse olette minua niin ystävällisesti ja sydämellisesti vastaanottaneet perheesen. Olkaa hyvä ja heretkää puhumasta raha-asioista — ajatus korvata hyvin kaukaisen sukulaisen pettyneitä toiveita, joita hänellä ei ollut oikeutta pitää, on minusta ainakin niin luonnoton, etten milloinkaan sitä ajattelisi."

"Mutta minä olen kyllin luonnoton sitä ajattelemaan — vaikka te puhutte erittäin jalomielisesti. Mutta nyt asiaan: Kenelm on täysi-ikäinen ja me olemme lakkauttaneet tilan sukuperintö-oikeuden. Kenelmillä on tietysti täysi oikeus tehdä sillä mitä hän tahtoo, ja meidän täytyy otaksua varmana asiana että hän menee naimiseen; mutta tehköön Kenelm mitä tahansa tilansa kanssa, se ei teihin kuulu, ja teillä ei ole mitään odotettavaa. Arvonimikin kuolee Kenelmin kanssa, jos hän ei poikaa saa. Mutta tilan vapaaksi tekemisen kautta on rahasumma saatu irti, joka, niinkuin jo sanoin, saattaa minun siihen tilaan, että voin maksaa velkani teille, ja Kenelm on tässä suhteessa vallan yhtä mieltä kuin minä. 20,000 puntaa on nyt pankkiirillani, jotka ovat siirrettävät teille; jos tahdotte käydä lakimieheni, Mr Winingin luona, joka asuu Lincoln'in ravintolassa, niin voitte tarkastella uutta avokirjaa ja antaa hänelle kuittinne 20,000:sta punnasta, joista hänellä on osoituslippu minulta. Hiljaa — hiljaa — hiljaa — en tahdo kuulla sanaakaan — ei mitään kiitoksia — niitä ei tarvita."

Tässä Gordon, joka tämän puheen kestäessä oli päästänyt moniaita lyhyitä huudahduksia, joita Sir Peter ei ollut huomannut, tarttui sukulaisensa käteen, ja, vastuksesta huolimatta, suuteli sitä. "Minun täytyy kiittää teitä, minun täytyy antaa liikutukselleni valtaa!" huudahti Gordon. "Tämä jo itsessään suuri rahasumma on minulle paljon enemmän kuin voin ajatellakaan — se raivaa minulle tien — se turvaa tulevaisuuteni."

"Niin Kenelmkin sanoo; hän sanoi että tämä rahasumma nyt on teille suuremmaksi hyödyksi kuin kymmenen kertaa suurempi summa kaksikymmentä vuotta myöhemmin."

Gordon käänsi kasvonsa pois, ja Sir Peter jatkoi: "Te mielitte päästä parlamenttiin; vallan luonnollinen kunnianhimo taitavalle nuorelle miehelle. Minä en tahdo säätää teille määrättyä valtiollista mielipidettä. Minä luulen että olette niin sanottu liberaali; minä otaksun että voidaan olla liberaali olematta Jakobiini."

"Minä toivon sen. Minä puolestani olen kaikkea muuta kuin väkivaltainen mies."

"Väkivaltainen, ei! Kukapa milloinkaan on kuullut väkivaltaisesta Chillinglystä? Mutta minä luin tänään sanomalehdissä puheen, joka oli pidetty jossakin kansankokouksessa, jossa puhuja tahtoi että kaikki se maa ja pää-oma, joka on muiden ihmisten, jaettaisiin työväelle, rauhallisesti ja hiljaisesti, ilman väkivaltaa; mutta hän sanoi, kukaties aivan oikein, että ne, joita ryöstettäisiin, ehkä eivät siihen suostuisi, vaan tekisivät väkinäistä vastarintaa; siinä tapauksessa heidän kävisi pahasti ja heidän täytyisi tyytyä seurauksiin, jos he vastustaisivat hänen ja hänen ystäväinsä järjenmukaista ehdoitusta! Tämä on luullakseni niitä uusia aatteita, joita Kenelm tuntee paremmin kuin minä. Hyväksyttekö te näitä uusia aatteita?"

"Ja te ette tule puolustamaan kapinallisia hankkeita, jos tulette parlamenttiin?"

"Rakas Sir Peter — minä pelkään että olette saanut hyvin vääriä tietoja minun mielipiteistäni, koska teette tällaisia kysymyksiä. Kuunnelkaa," ja nyt Gordon alkoi hyvin taitavia ja hyvin viekkaita selityksiä, jotka eivät millään tavalla häntä alttiiksi heittäneet, siitä, kuinka viisasta on johtaa yleistä mielipidettä oikeaan suuntaan; mikä tämä oikea suunta oli, sitä hän ei likemmältä määritellyt, hän antoi Sir Peterin arvata sen. Sir Peter luuli, niinkuin Gordon oli tahtonut hänen tekemään, että se oli se suunta, jonka hän, Sir Peter, katsoi oikeaksi; ja hän oli tyytyväinen.

Kun tämä asia nyt oli selvillä, sanoi Gordon, syvää tuntoisuutta osoittavalla äänellä: "Saanko pyytää teitä tekemään sitä hyvyyttä täydelliseksi, jota olette minulle niin ylellisesti osoittanut. Minä en ole milloinkaan nähnyt Exmundhamia, ja sen suvun kotia, josta olen lähtenyt, tahtoisin hyvin mielelläni nähdä. Sallitteko minun viettää muutamia päiviä teillä ja teidän puidenne varjossa oppia valtiollista tiedettä henkilöltä, joka nähtävästi on syvästi sitä miettinyt?"

"Syvästi — ei — vähäsen — vähäsen, ainoastaan katsojana," sanoi Sir Peter vaatimattomasti, mutta hyvin mielissänsä ollen. "Tulkaa, poikaseni, kaikin mokomin; te olette sydämellisesti tervetullut. Se oli totta, Travers ja hänen kaunis tyttärensä lupasivat parin viikon kuluttua tulla minun luonani käymään, miks'ei tulla yhtaikaa?"

Nuoren miehen kasvot kävivät äkkiä selkeiksi. "Se olisi erittäin hauskaa," huudahti hän. "Minä tunnen Mr Traversin hyvin vähän, mutta minä olen hyvin mieltynyt häneen, ja Mrs Campion on hyvin sivistynyt nainen."

"Tytöstä, Miss Traversista. No, hän on tavallansa hyvä hänkin. Mutta minä en puhu nuorien ladyjen kanssa enemmän kuin minun on täytyminen puhua."

"Ei, yksi sellainen omituinen henkilö perheessä on kylläksi. Mutta vaikka minä en tahtoisi teitä muutetuksi Kenelmiksi, en kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Kenelmiä parhaimpaan pojan malliin, minkä maailma voi esiintuoda." Lausuessansa näitä isänrakkauden vaikuttamia tunteita, Sir Peter pudisti Gordonin kättä ja lähti Miversin luokse, joka oli häntä luncheonille kutsunut ja sitten oli saattava häntä asemalle. Sir Peterin piti iltapäivän junalla palaaman Exmundhamiin.

Kun Gordon jäi yksin, vaipui hän sellaiseen loistavaan tulevaisuuden unelmaan, joka on nuoruuden onnellisimpia hetkiä, kun on niin kunnianhimoinen kuin hän oli. Se rahasumma, jonka Sir Peter hänelle antoi, saattaisi häntä tilaisuuteen parlamenttiin pääsemään. Hän toivoi varmaan siellä aikaista menestystä. Hän laajensi tulevaisuuden näköalansa alueen. Tällaista menestystä saavutettuansa hän oli varma voivansa tehdä loistavat naimiskaupat, jotka lisäisivät hänen omaisuuttansa ja vahvistaisivat hänen asemaansa. Hän oli ennen ajatellut Cecilia Traversia — — minä tahdon hänen puolustukseksensa sanoa ettei voitonpyyntö yksistään ollut siihen syynä, mutta varmaankaan ei nuoruuden rakkauden kuvauskaan. Hän katsoi häntä vallan sopivaksi etevän, julkisen miehen vaimoksi, sekä hänen ulkonäköönsä että arvokkaasen mutta kuitenkin miellyttävään käytökseensä nähden. Hän kunnioitti häntä, hän oli mieltynyt häneen, ja sitä paitsi tulisi hänen omaisuutensa lisäämään hänen oman asemansa vakavuutta. Hän todella rakastikin Ceciliaa sellaisella järjellisellä tavalla, kuin viisaat miehet, niinkuin Lord Bacon ja Montaigne kehoittavat viisaita miehiä tekemään, jotka vaimoa hakevat. Mikä sopiva tilaisuus tytössä herättämään samankaltaista, ehkä hellempää tunnetta, Exmundhamissa käynti olisi! Traversin luona käydessänsä hän oli kuullut että he aikoivat lähteä sinne, ja siitä tuli se sukulaisrakkauden syttyminen, joka vaikutti sen että hän itsekin kutsuttiin sinne.

Mutta hänen täytyi olla varovainen, hän ei saanut liian aikaiseen Traversin epäluuloa herättää. Hän ei vielä ollut sellainen mies, jonka squire katsoisi sopivaksi tyttärellensä. Ja vaikka hän ei tiennyt Sir Peter'in tuumasta tämän nuoren ladyn suhteen, niin hän oli liian varovainen ilmoittaaksensa aikeitansa sukulaiselle, jonka varovaisuutta hän suuresti epäili. Nyt oli hänelle kylläksi, että tie oli avoinna hänen omalle uskaliaalle voimallensa. Ja hän aprikoi ilomielin, vaikka miettiväisesti, sen esteitä ja aavisti sen päämaalia, astuen allapäin ja väsymättömin askelin, väliin hitaasti, väliin joutuisasti edes takaisin laattialla. Sir Peterille oli Miversin luona valmistettu erittäin hyvä luncheon, jonka hän sai aivan yksin syödä, sillä hänen isäntänsä ei milloinkaan 'pilannut päivällistänsä eikä loukannut aamiaistansa' tällä väli-aikaisella aterialla. Viimeksi-mainittu istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti muutamia lyhyitä kirjeitä, jotka koskivat toimia tai huvia, sillä aikaa kuin Sir Peter söi hänen lampaankotlettiansa ja paistetuita kanojansa. Mutta hän katsoi otsa rypyssä ylös työstänsä, kun Sir Peter, ensin laveasti kerrottuaan käynnistänsä Traversin tykönä ja siitä taitavuudesta, jolla hän, serkkunsa kehoituksen johdosta, oli saanut perheen lupaamaan tulla muutamaksi päiväksi Exmundhamiin, lisäsi: "Niin, olin unohtaa, minä olen kutsunut nuoren Gordonin heille seuraa pitämään."

"Heille seuraa pitämään; pitämään Mr ja Miss Traversille seuraa! Te olette sen tehnyt? Minä luulin teidän toivovan että Kenelm naisi Cecilian. Minä erehdyin, te tarkoititte Gordonia!"

"Gordonia!" huudahti Sir Peter, pudottaen veitsen ja kahvelin kädestänsä. "Älkää joutavia puhuko, ettehän voi uskoa että Miss Travers pitää häntä parempana kuin Kenelmiä, tai että hän on niin rohkea, että hän luulee tytön isän hyväksyvän hänen kosimistansa?"

"Minä en tällaisiin otaksumisiin ryhdy. Minä tyydyn ajattelemaan että Gordon on älykäs, mielisteleväinen, nuori mies; ja te olette antanut hänelle erittäin hyvän tilaisuuden edistyttämään itseänsä. Mutta se ei kuitenkaan minuun koske; ja vaikka minä oikeastaan pidän enemmän Kenelm'istä kuin Gordonista, niin minä kuitenkin olen Gordon'iinkin mieltynyt ja minusta on hauska seurata hänen harrastuksiansa, jota en voi sanoa tekeväni Kenelmin harrastuksien suhteen — jotka luultavasti eivät harrastuksia olekaan."

"Mivers, te huvitatte itsenne suututtamalla minua: te sanotte minulle niin ikäviä asioita. Mr Gordon puhui hyvin huolettomasti Miss Traversista."

"Ja sitä paitsi minä olen vallan varma siitä että tyttö jo on mieltynyt Kenelmiin niin, ettei hänen sydämessänsä ole tilaa kilpailijalle. Minä en kuitenkaan teidän muistutustanne ole unohtava, vaan aion olla ankarana tähystäjänä: ja jos huomaan että nuori mies koettaa päästä Cecilian suosioon, niin minä teen pikaisen lopun hänen käynnistänsä."

"Älkää itseänne vaivatko sillä; siitä ei tule mitään hyötyä. Avioliitot määrätään taivaissa. Herran tahto tapahtuu. Jos vaan pääsen, niin tulen teille pariksi päivää. Kenties tämän asian suhteen voisitte neuvoitella Lady Glenalvon'in kanssa. Hän miellyttää minua, ja hän on mieltynyt Kenelmiin. Oletteko lopettanut? Minä näen vaunut oven edessä ja meidän pitää mennä teidän hotelliinne matkalaukkuanne hakemaan."

Mivers pani kirjeitänsä kiinni puhuessaan näin. Nyt hän soitti palvelijaansa, käski hänen viedä ne määräpaikkaan, ja seurasi sitten Sir Peteriä portaita alas ja vaunuihin. Hän ei tahtonut puhua sanaakaan enempää Gordonista, ja Sir Peter ei tahtonut kertoa hänelle noista 20,000:sta punnasta. Chillingly Mivers oli ehkä viimeinen maailmassa, jonka edessä Sir Peterin olisi tehnyt mieli kerskailla auliista teosta. Mivers voi usein itse tehdä hyvän työn, kun siitä vaan ei puhuttu; mutta hänellä oli aina iva valmiina muiden jalomielisyydelle.

TOINEN LUKU.

Matkallansa Moleswichiin Kenelm tuli vähää ennen auringon laskua lirisevän joen rannalle, melkein vastapäätä sitä taloa, jossa Lily Mordaunt asui. Hän seisoi kauan aikaa ja ääneti ruohoisella joen partaalla. Hän katseli rakennusta ja sen edustalla olevaa puutarhaa. Ylemmät ikkunat olivat auki. "Mikähän ikkuna lienee hänen," sanoi hän itsekseen. Viimein hän vilahdukselta näki puutarhurin, joka seisoi eteenpäin kumartuneena kukkalavan yli ruiskukannu kädessä ja sitten hiljakseen astuskeli pienen pehikon läpi, epäilemättä tupansa luo. Nyt oli puutarha autio; kuitenkin muutamia rastaita äkkiä laskeutui alas ruohikolle.

Kenelm käänsi päänsä ja huomasi takanansa polulla kunnioitettavan vanhanpuoleisen miehen, nähtävästi kuuluva pikkukauppiaiden luokkaan; hänellä oli onkivapa kädessään ja pieni kori riippui hihnassa hänen sivullansa.

"Rauduille," vastasi Kenelm, "sen myönnän. Todellakin erittäin miellyttävä paikka."

"Oletteko te onkija, sir, jos rohkenen kysyä?" kysyi vanhanpuoleinen mies, ehkä ollen vähän epätietoinen muukalaisen arvon suhteen; yhdeltä puolen tarkastaen hänen pukuansa ja ryhtiänsä, ja toiselta puolen hänen selässänsä riippuvaa kulunutta ja rumaa reppua, jota Kenelm edellisinä vuosina oli käyttänyt sekä kotona että ulkomailla. "Kyllä, minä olen onkija."

"Sitten tämä on paras paikka koko virrassa. Katsokaapas, sir, tuolla on Izaak Waltonin kesähuone; alempana näette komean valkoiseksi maalatun rakennuksen. Noh, se on minun rakennukseni, sir, ja minulla on pari huonetta, joita minun on tapana vuokrata herroille onkijoille. Niissä on tavallisesti asukkaita kaiket kesät. Minä odotan joka päivä että joku vuokraisi ne, mutta nyt ne ovat vielä vapaat vuokrata. Hyvin somia huoneita, sir — salongi ja makuusuoja."

"Pyydän tuhat kertaa anteeksi. Minulla on ollut onnettomuus olla yliopistossa ja oppia vähän latinaa, joka joskus tulee esiin hyvin sopimattomasti. Mutta, puhtaalla englannin kielellä puhuen, tarköitukseni oli sanoa tätä: Minä pyysin laulun jumalattaren astumaan alas taivaasta ja tuomaan mukanansa — alkukirjoitus sanoo huilun, mutta minä tarkoitin — onkivavan. Minä luulen että teidän huoneenne sopisi minulle erinomaisen hyvin; olkaa hyvä ja näyttäkää se minulle."

"Varsin kernaasti," sanoi vanha mies. "Laulun jumalattaren ei tarvitse tuoda teille onkivapaa! meillä on kaikellaisia kalanpyydyksiä, joita saatte käyttää, ja venekin, jos tahdotte. Joki on täällä niin matala ja ahdas, että veneestä ei ole paljon hyötyä ennenkuin tulee alemmaksi."

"Minä en tahdo alemmaksi mennä; mutta jos tahdon vastakkaiselle rannalle lähteä, kahlaamatta joen poikki, voinko veneellä mennä, vai onko siellä silta?"

"Voitte mennä veneellä. Se on laakeapohjainen ruuhi, ja löytyy siltakin jalkamiehiä varten, vallan vastapäätä minun taloani; tämän ja Moleswichin välillä, jossa joki on leveämpi, on lautta. Kivisilta liikettä varten on kaupungin etäisimmässä päässä."

"Tuota, minun piti kysyä," sanoi Kenelm heidän kulkiessaan eteenpäin, "tunnetteko tuon perheen, joka asuu toisella puolella olevassa kauniissa huvilassa?"

"Mrs Cameronin? Tietysti, hyvin kunniallinen lady; ja Mr Melville, maalari. Minun pitäisi tuntea hänet, sillä hän on usein asunut minun luonani, kun hän on tullut Mrs Cameronia tervehtimään. Hän kehoittaa ystäviänsä vuokraamaan minun huoneitani ja he ovat parhaimmat hyyryläiseni. Minä rakastan maalareja, sir, vaikka en paljo maalauksia ymmärrä arvostella. He ovat hauskoja herroja, ja ovat hyvin tyytyväisiä minun halpaan kotiini ja elämääni."

"Te olette aivan oikeassa. Tosin en minäkään paljon maalauksia ymmärrä, mutta minä kyllä uskon että maalarit yleensä ovat ei ainoastaan hauskoja vaan jalojakin herrasmiehiä. He luovat itsessään toiveita koristaa tai koroittaa jokapäiväisiä asioita, ja he saavuttavat toiveitansa ainoastaan alinomaa tutkimalla sitä mikä on kaunista ja mikä on ylevää. Henkilön, joka aina toimii sellaisten asiain kanssa, tulee olla hyvin jalo herrasmies, vaikka hän olisi kengänpuhdistajan poika. Ja koska hän elää korkeammassa maailmassa kuin me, niin minä voin käsittää että hän on, niinkuin sanotte, hyvin tyytyväinen halpaan kotiin ja elämänlaatuun siinä maailmassa, jossa elämme."

"Aivan niin, sir; minä näen — minä näen sen nyt, vaikka te esittelitte sitä tavalla, jota en milloinkaan ennen ole ajatellut."

"Ja kuitenkin," sanoi Kenelm, luoden suosiollisen katseen puhujaan, "te näytätte minusta olevan sivistynyt ja intelligentti mies; te mietitte yleisiä asioita, jättämättä omia erityisiä harrastuksianne syrjälle, etenkin kun teillä on huoneita vuokrattavana. Älkää suuttuko. Sellainen mies kenties ei ole maalariksi syntynyt, mutta minä kunnioitan häntä suuresti. Maailma, sir, vaatii että suuren enemmistön sen asujamista tulee elää siinä — tulee elää siitä. 'Jokainen omasta puolestaan, Jumala meidän kaikkein puolesta.' Suurimman luvun suurin onni säilytetään parhaiten sillä, että osoitetaan viisasta malttia Numero yhdelle."

Kenelm hämmästyi hiukan (hän oli nyt oppinut kylläksi elämästä voidaksensa väliin hämmästyä), kun vanha mies tässä äkkiä seisahtui, ojensi hänelle kätensä sydämellisesti ja sanoi: "Kuulkaa, kuulkaa! minä näen että te, niinkuin minäkin, olette täydellinen demokraati."

"Demokraati! Suokaa minun kysyä, ei miksi te olette demokraati — se oli liian rohkeata, ja demokraatit eivät pidä siitä että on liian rohkea heitä kohtaan — vaan miksi te luulette minun olevan demokraati?"

"Te puhuitte suurimman luvun suurimmasta onnesta. Sehän on demokraatista! Ettekö sitä paitsi sanonut, sir, että maalarit — maalarit, sir, maalarit, vaikka ovat kengänpuhdistajien poikia, ovat todellisia herrasmiehiä — todellisia ylimyksiä?"

"Minä en sanonut sitä aivan niin, alentaakseni toisia herrasmiehiä ja ylimyksiä. Mutta jos sen tein, mitäs sitten?"

"Sir minä olen samaa mieltä kuin te. Minä halveksin kaikkea säätyläisyyttä, minä halveksin herttuoita, kreivejä ja ylimyksiä. 'Rehellinen mies on Jumalan jaloin teko.' Niin sanoo eräs runoilija. Luulen että se on Shakespeare. Ihmeellinen mies, tuo Shakespeare. Käsityöläisen poika — teurastajan, luullakseni. Oh! Setäni oli teurastaja, ja olisi voinut tulla aldermanniksi. Minä pidän yhtä teidän kanssanne kaikesta sydämestäni, kaikesta sydämestäni. Minä olen demokraati kiireestä kantapäähän. Puristakaa kättäni, sir — puristakaa kättäni; me olemme kaikki yhdenarvoiset. 'Jokainen omasta puolestaan, Jumala meidän kaikkein puolesta!'"

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan," sanoi Kenelm; "mutta älkää vaan käsittäkö minua väärin. Vaikka me kaikki lain edessä olemme yhdenarvoiset, paitsi rikas mies, jolla on hyvin vähän toivoa saada oikeutta köyhää miestä vastaan, kun englantilainen jury asiaa ratkaisee, niin minä kuitenkin suuresti epään että kaksi miestä, valitkaa mitkä tahansa, voi olla samallaiset. Toisen täytyy olla toista etevämpi jossakin suhteessa, ja kun ihminen on toista etevämpi, päättyy demokratiia ja aristokratiia alkaa.

"Paremman ihmisen etevyyttä. Sivistymättömässä valtiossa on väkevin paras; turmeltuneessa valtiossa kenties häijyin; uudenaikaisissa tasavalloissa seikkailijat saavat rahat ja lakimiehet vallan. Ainoastaan hyvin järjestetyissä valtioissa aristokratiia esiintyy todellisessa arvossansa: henkilö on etevä syntyperäänsä katsoen, siitä syystä että esi-isäin kunnioitus tuottaa hänelle korkeamman kunniapaikan; henkilö on etevä varallisuuteen nähden, sentähden että rikas mies, joka noudattaa luonnollisia taipumuksiansa, ehdottomasti on äärettömän suureksi hyödyksi toimellisuudelle, vireydelle ja kaunotaiteille; henkilö on etevä luonteensa, taitavuutensa puolesta, syistä, jotka ovat liian selvät tarvitaksensa selitystä; ja nämä kaksi viimeksi mainittua tulevat himmentämään toisia valtion hallinnossa, jos valtio on kukoistava ja vapaa. Kakki nämä neljä luokkaa eteviä miehiä ovat todellinen aristokratiia; ja kun ihmiskunta viisaudessaan keksii paremman hallituksen, kuin todellinen aristokratiia on, silloin emme ole kaukana tuhatvuotisesta valtakunnasta ja pyhien hallituksesta. Mutta nyt me olemme talon luona — teidän, eikö niin? Se miellyttää minua ulkoa katsoen."

Vanha mies astui nyt pienestä portista, jonka yli kiertokasveja suikerteli, ja vei Kenelmin hauskaan suojaan, jossa oli kaarenmoinen ikkuna ja jonka takana oli yhtä hauska makuukammari.

"Aivan hyvin. Minä otan ne kohta. Reppuni sisältää kaikki mitä yöksi tarvitsen. Minulla on matkalaukku Mr Somers'in puodissa, jonka voi lähettää tänne huomenna."

"Mutta emme vielä ole sopineet ehdoista," sanoi vanha mies, joka alkoi hiukan epäillä, olisiko hänen todenperään tullut hyyryläiseksi ottaa tuommoinen kuljeksija, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut puhunut sanaakaan maksusta.

"Tietysti. Kameleontti elää ilmasta, demokraatit tuulesta. Minulla on halvempi ruokahalu ja tarvitsen lihaa!"

"Liha on hyvin kallista tähän aikaan," sanoi vanha mies, "ja minä pelkään etten voi ruo'asta ja kortteerista ottaa vähemmän kuin kolme puntaa ja kolme killinkiä — se on kolme puntaa viikossa. Minun hyyryläiseni tavallisesti maksavat yhdestä viikosta edeltäkäsin."

"Siihen suostun," sanoi Kenelm, ottaen esiin kolme sovereignea kukkarostaan. "Minä olen jo syönyt päivällistä — minä en tarvitse mitään enää tänä iltana; älkää antako minun viivytellä teitä pitemmältä. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Kun Kenelm oli yksin, istui hän holvikkaan ikkunan loukkoon, nojasi ikkunapuitteesen ja katseli innokkaasti ulos. Aivan oikein — hän voi sieltä nähdä Lilyn kodin. Hän tosin ei nähnyt muuta kuin valkoisen vilahduksen asuinhuoneesta puiden ja pensaiden välisistä aukoista — mutta hän näki kauniin nurmikon, joka vietti joelle päin, ja ison rannalla kasvavan halavan, joka kastoi oksiansa veteen ja esti kaiken näköalan toisella puolella tuuhealla lehväkuvullansa. Nuori mies nojasi kasvonsa käsiinsä ja vaipui uneilemisiin; ilta pimeni; tähdet tulivat esiin, kuun säteet tunkivat vienosti halavan kaarenmuotoisien oksien läpi ja hopeilivat tiensä hiipiessänsä alhaalla oleviin aaltoihin.

"Tuonko kynttilää, sir? vai tahdotteko ennemmin lampun?" kysyi ääni hänen takanaan; ääni oli vanhan miehen vaimon. "Tahdotteko että luukut pannaan ikkunain eteen?" Nämä kysymykset herättivät uneksijaa. Ne näyttivät pilkkaavan hänen entistä ivaansa rakkauden romanttisuudesta. Lamppu tahi kynttilä, käytöllistä valoa proosallisille silmille ja luukut eteen kuuta ja tähtiä vastaan!

"Kiitoksia, rouva, ei vielä," sanoi hän; ja nousten hiljaa istualta, laski hän kätensä ikkunapuitteelle, hyppäsi avonaisesta ikkunasta ulos ja astui hitain askelin joenreunaa pitkin polkua myöten, jossa varjo ja tähtivalo vaihteli; kuu nousi vielä hitaammin halavien yli ja pitensi yhä siinnettänsä pitkin laineita.

KOLMAS LUKU.

Vaikk'ei Kenelm nyt katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa vanhemmillensa tai tuttavillensa Londonissa viimeisistä muuttamisistansa ja nykyistä olopaikkaansa, niin hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut olla väijyksissä Lilyn kodin läheisyydessä ja odottaa tilaisuutta saada salaa häntä tavata. Hän meni seuraavana aamuna Mrs Braefieldin luokse, tapasi hänen kotona ja sanoi tavallista suoremmalla tavalla: "Minä olen vuokrannut itselleni huoneet teidän naapurissanne joen rannalla pyytääkseni rautuja. Te sallitte kai minun väliin käydä teidän luonanne ja minä toivon että te jonakin päivänä annatte minulle sen päivällisen, jolle niin epäkohteliaasti epäsin tulla muutama päivä sitten. Minua kutsuttiin silloin yht'äkkiä pois, suureksi osaksi omaa tahtoani vastaan."

"Niin; minun mieheni sanoi että te ryntäsitte hänen luotansa huudahtaen jotain velvollisuudesta."

"Aivan oikein; järkeni, ja voin sanoa omatuntonikin säikähtyivät äkkiä erittäin tärkeän ja minulle vallan uuden asian johdosta. Minä lähdin Oxford'iin — siihen paikkaan, jossa järjen- ja omantunnonkysymyksiä mietitään syvemmin kuin missään muualla ja kenties vähimmän tyydyttävästi ratkaistaan. Kun mieleni oli lievennetty senkautta että kävin tämän yliopiston etevän koristeen tykönä, niin mielestäni minulla oli oikeus ottaa itselleni vapautta muutamaksi päivää, ja tässä olen nyt."

"Oh! minä ymmärrän. Teillä oli uskonnollisia epäilyksiä — te kenties aioitte kääntyä katooliseen uskoon. Minä toivon ettette sitä tee."

"Minun epäilykseni eivät ehdottomasti olleet uskonnollista laatua.
Pakanatkin ovat sellaisia kokeneet."

"Mitkä lienevät olleetkaan niin minua ilahuttaa nähdä, etteivät ne ole estäneet teitä tulemasta takaisin tänne," sanoi Mrs Braefield kohteliaasti. "Mutta missä olette kortteeria saanut — miksi ette tullut meille? Minun mieheni olisi tuskin ollut vähemmän iloinen kuin minä itse, jos olisitte meille tullut."

"Te sanotte sitä niin vilpittömästi ja niin ystävällisesti, että minusta tuntuu tylyltä ja tunnottomalta vastata siihen pelkällä 'kiitos'. Mutta on aikoja elämässä jolloin ikävöi saada olla yksin — tuumaella oman sydämensä kanssa, ja, jos mahdollista, olla rauhassa; minä olen nyt sellaisessa ikävässä ajassa. Älkää panko pahaksi vikojani."

Mrs Braefield katseli häntä sydämellisesti ja sääliväisesti. Hän oli ennen häntä tehnyt tuon yksinäisen matkan nuoruuden romanttisuuden läpi. Hän muisti haaveksivaa, vaarallista tyttö-aikaansa, jolloin hänkin oli halunnut olla yksin.

"Panna pahakseni teidän vikojanne — ei suinkaan. Toivoisin, Mr Chillingly, että olisin teidän sisarenne ja että uskoisitte asianne minulle. Jokin huolettaa teitä."

"Huolettaa minua — ei. Ajatukseni ovat hauskat ja ne voivat väliin saattaa minua hämille, mutta ne eivät herätä minussa huolta."

Kenelm lausui tämän hyvin lempeästi; ja hänen miettiväisten silmiensä hellempi hohde ja hänen tyynen hymyilynsä suloisempi loisto eivät hänen sanojansa vastustaneet.

"Te ette vielä ole kertonut minulle missä olette kortteeria saanut," sanoi Mrs Braefield vähän jyrkästi.

"Enkö ole!" vastasi Kenelm ja säpsähti tietämättänsä, kuin hän olisi unesta herännyt. "Erään isännän luona, joka, luullakseni, ei ole teille aivan tuntematon, sillä kun minä tänä aamuna kysyin häneltä hänen talonsa adressia, saadakseni matkakapineitani sinne, niin hän antoi minulle korttinsa ylpeän näköisenä ja sanoi: 'Minä olen hyvin tunnettu Moleswichissa ja ulkopuolella sitä.' Minä en vielä ole korttia katsonut. Tässä se on: 'Algernon Sidney Gale Jones, Cromwell Lodge. — te nauratte. Mitä hänestä tunnette?"

"Toivoisin mieheni olevan täällä; hän voisi kertoa teille enemmän hänestä. Mr Jones on hyvin omituinen mies."

"Ankara radikaali — hyvin suuripuheinen ja rähisevä kunnalliskokouksissa; mutta meidän pappimme, Mr Ewlyn, sanoo ettei hänessä ole mitään todellista pahaa — että hänen haukuntansa on pahempi kuin hänen puremansa — ja että hänen tasavaltaiset tahi radikaaliset mielipiteensä ovat hänen kummiensa antamat! Jones nimensä eteen hän onnettomuudekseen kasteessa sai nimen Gale; Gale Jones oli kuuluisa radikaalinen puhuja sillä ajalla, jolloin hän syntyi. Ja minä otaksun että Algernon Sidney pantiin Galen eteen siinä tarkoituksessa että vastasyntynyt pontevasti ikäänkuin vihittäisiin tasavaltaisiin peri-aatteihin."

"Sentähden tietysti Algernon Sidney Gale Jones nimittää kotiansa Cromwell Lodgeksi, koska Algernon Sidney erittäin vihasi protektoraatia ja alkuperäinen Gale Jones oli varmaankin, jos hän oli rehellinen radikaali, tehnyt samoin syystä että Hänen Korkeutensa kohteli niitä, jotka parlamentin parannusta ehdoittelivat, kovin tylysti. Mutta meidän tulee antaa anteeksi niiden vikoja, jotka onnettomuudeksi ovat kastetut ennenkuin he saivat valita sen nimen, jonka oli hallitseminen heidän kohtaloansa. Minä olisin itse vähemmän kummallinen, jollen olisi saanut nimeä erään Kenelmin mukaan, joka uskoi sympaatista ruutia. Hänen valtiollisista mielipiteistänsä huolimatta minä pidän isännästäni — hän pitää vaimonsa erinomaisessa kurissa. Vaimo näkyy vapisevan kuullessansa omia askeleitansa ja liukuu edes takaisin kuni nöyrän vaimon kalpea kuva tohvelit jalassa."

"Se on todella hyvä rekomendationi ja Cromwell Lodgella on erittäin kaunis asema. Se on aivan lähellä Mrs Cameronin asuntoa."

"Kun nyt ajattelen sinä, niin huomaan että todella on niin," sanoi
Kenelm viattomasti.

Oi! Kenelm ystäväni, sinä petoksen vihamies ja totuuden apostoli par excellence , mihin saakka olet joutunut! Kuinka syvälle oletkaan langennut!

"Koska sanotte tahtovanne tulla päivälliselle meille, niin voimme määrätä sen päivän ylihuomiseksi ja minä kutsun Mrs Cameronin ja Lilyn kanssa."

"Liian aikainen — ei suinkaan — päinvastoin. Hyvästi — minun pitää mennä Mrs Somersin luokse, minun matkalaukkuni on hänen huostassansa."

"Lily-parkaa!" sanoi Mrs Braefield; "toivoisin että hän olisi vähemmän lapsi."

"Ei ikään katsoen; hän on seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden välillä; mutta mieheni sanoo että hän on liian lapsellinen jottei hän voi puhua hänen kanssansa, ja hän pyytää aina että minä vapauttaisin häntä hänen seurastaan; hän puhuu mieluisemmin Mrs Cameronin kanssa."

"En voi oikein sitä selittää. Mutta kyllä kai te tiedätte minkä lempinimen Mr Melville ja Mrs Cameron ovat hänelle antaneet?"

"Haltiatar! Haltiattareilla ei ole ikää; haltiattaret eivät ole lapsia eikä vaimoja."

"Haltiatar. Ne, jotka likemmin häntä tuntevat, sanovat häntä haltiattareksi? Haltiatar!"

"Uskooko hän? — niin minäkin te'en. Suokaa anteeksi, minun täytyy lähteä. Ylihuomenna kello kuuden aikana."

"Odottakaa hiukan", sanoi Elsie ja meni kirjoituspöytänsä tykö. Koska te menette Grasmere'n sivutse kotimatkallanne, viettekö hyväntahtoisesti tämän kirjeen sinne?"

"Niin; mutta että Melville antoi huvilalle nimen järven mukaan. Minä luulen että ensimmäinen taulu, jonka hän myi, oli siellä olevan Wordsworth'in huoneen kuva. Tässä on kutsumuskirjeeni Mrs Cameron'ille: mutta jos ette tahdo ruveta kirjeenkantajakseni — — —"

"Jos en tahdo? hyvä Mrs Braefield. Sanoittehan itse että minä menen vallan huvilan ohitse."

NELJÄS LUKU.

Kenelm meni jotenkin nopein askelin Mrs Braefield'in luota sen Ison-kadun varrella olevan puodin tykö, joka oli Will Somers'in hallussa. Jessie seisoi kauppapöydän takana, jonka ympärillä ostajat tunkeilivat. Kenelm sanoi hänelle mihin matkalaukku oli lähetettävä ja meni senjälkeen puodin takaiseen huoneesen, jossa Jessie'n mies työskenteli korien kutomisessa — lapsen kehto oli nurkassa ja sen isoäiti liekutti sitä koneentapaisesti lukiessansa ihmeellistä lähetyskirjaa täynnä kertomuksia kummallisista kääntymyksistä: mihin uskonlahkoon, sitä emme pysähdy tutkimaan.

"Ja te olette siis onnellinen, Will?" sanoi Kenelm, istuen korintekijän ja lapsen väliin; rakas vanha äiti istui hänen vieressänsä ja luki kirjoista, joka liitti hänen uneilemisensa ijankaikkisesta elämästä siihen elämään, joka aukeni hänen liekuttamassaan kehdossa makaavalle olennolle. Hän ei olisi onnellinen! Kuinka hän sääli sitä miestä, joka voi sellaisen kysymyksen tehdä!

"Onnellinen, sir! Luulisinpa se olevani. Ei mene yhtäkään iltaa, jolloin ei Jessie ja minä, ja äitikin rukoile että tekin joskus tulisitte yhtä onnelliseksi. Lapsikin oppii pian rukoilemaan: 'Jumala siunatkoon isää, äitiä, isoäitiä ja Mr Chillinglyä!'"

"On toinen, joka ansaitsee teidän rukouksianne paljon paremmin kuin minä, vaikka hän vähemmän niitä tarvitsee. Te saatte tietää sen kerran — jätetään nyt se asia. Palatkaamme pää-asiaan; te olette onnellinen; jos kysyisin miksi, ettekö sanoisi: 'Sentähden että olen nainut sen tytön, jota rakastan, enkä ole milloinkaan sitä katunut?'"

"Kyllä, sir, niin se on; vaikka, suokaa anteeksi, minusta sitä voisi lausua vielä kauniimmin."

"Siinä olette oikeassa. Mutta kenties rakkaudelle ja onnelle ei milloinkaan ole löydetty sanaa, joka oikein vastaisi niitä. Hyvästi tällä kertaa."

Oi! jos todella olisi niin kuin materialistit tahi monet keski-ikäiset miehet tai vanhanpuoleiset ihmiset, jotka, jos ne ovat materialisteja, ovat sitä tietämättänsä, ajattelemattomasti sanovat: "Onnen varsinainen ydin on ruumiillinen tai sielullinen terveys ja voima," niin tämä kysymys, jonka Chillingly teki, näyttäisi vallan mielettömältä ja loukkaavalta, koska se lausuttiin kalpealle raajarikolle, joka, vaikka hänen terveytensä viime aikoina oli parantunut, kuitenkin tulisi koko elinaikansa olemaan kivulloinen ja kituvainen, — ja kun kysyjä oli erittäin runsaasti varustettu ruumiillisilla voimilla, joita luonto voi muodostaa ruumiillisia nautintoja varten — mies, joka ei milloinkaan, siitä ajasta kuin muisto alkaa, ole tiennyt mitä on olla kipeänä, joka tuskin käsitti sinua, jos puhuit kipeästä sormesta, ja jota nuo hengen sievistyksen sivistykset, jotka aistien nautintoja lisäävät, ovat saattaneet parhaiten käsittämään sellaista onnea, jommoista ainoastaan luonto ja vainut voivat antaa! Mutta Will ei katsonut kysymystä mielettömäksi eikä loukkaavaksi. Hän, raajarikko parka, tunsi iloiseen olemiseen katsoen olevansa paljoa etevämpi nuorta, korkeasukuista, sivistynyttä ja rikasta Herkulesta, joka tiesi niin vähän onnesta, että kysyi raajarikolta korintekijältä oliko hän onnellinen — hän, onnellinen puoliso ja isä!

VIIDES LUKU.

Lily istui nurmikolla kastanjapuun alla, joka kasvoi kentällä. Valkoinen kissa makasi kyyristyneenä hänen vieressänsä. Sylissä hänellä oli avonainen kirja, jota hän suurella innolla luki.

Mrs Cameron tuli huoneesta, katseli ympärilleen, näki tytön ja meni hänen luokseen; ja hän joko hiipi niin hiljaa tai oli Lily niin kiintynyt kirjaansa, että jälkimäinen ei huomannut edellisen läsnä-oloa ennenkuin hän tunsi kepeän käden olkapäällänsä ja, katsoessansa ylös, näki tätinsä ystävälliset kasvot.

"Oh! Haltiatar, Haltiatar, taas tuo tuhma kirja, kun sinun tulisi lukea ranskalaisia verbejäsi. Mitä holhojasi sanoo, kun hän tulee ja huomaa sinun menettäneen niin paljon aikaa?"

"Hän sanoo että haltiattaret eivät milloinkaan tuhlaa aikaa; ja hän toruu teitä siitä että niin sanotte." Lily viskasi kirjan pois, hyppäsi ylös, laski käsivartensa Mrs Cameronin kaulan ympäri ja suuteli häntä hellästi. "Kas niin! onko tämä ajan tuhlausta? Minä rakastan teitä niin, täti. Tällaisena päivänä minusta on kuin rakastaisin kaikkia ja kaikkea!" Tätä sanoessaan hän ojensi solakkaa vartaloansa, katseli sinistä taivasta ja näytti huulet auki huokuvan sisäänsä ilmaa ja päivänpaistetta. Sitten hän herätti nukkuvan kissan ja alkoi ajaa sitä takaa pitkin kenttää.

Mrs Cameron seisoi yhdessä kohti ja katseli häntä vesissä silmin. Samassa Kenelm tuli puutarhan portista sisään. Hänkin pysähtyi ja katseli Haltiattaren hienon muodon aaltomaisia liikkeitä. Viimeksi-mainittu oli saanut lemmityisensä kiinni ja leikki nyt sen kanssa, heitti olkihatun pois päästään ja veti hattuun kiinnitetyn silkkinauhan vietteleväisesti pehmeää nurmea pitkin. Hänen tuuhea tukkansa, joka tämän kautta oli irroittunut ja nyt häylyi edestakaisin hänen liikkuessansa, muodosti kauniita suortuvia, jotka osaksi valuivat hänen kasvoillensa; ja hänen suloinen naurunsa ja leikilliset, viehättävät sanansa kuuluivat Kenelmin korvissa iloisemmilta kuin leivosen viserrys, suloisemmalta kuin kyyhkysen kuherrus.

Hän meni Mrs Cameronin luokse. Lily kääntyi äkisti ja näki hänen. Hän pyyhki irroittuneet palmikkonsa taaksepäin, pani olkihatun päähänsä ja tuli vakaasti hänen luoksensa juuri kun hän oli kääntynyt Mrs Cameroniin.

"Suokaa anteeksi että tunkeun näin rohkeasti tänne, Mrs Cameron. Minä tuon tämän kirjeen Mrs Braefield'ilta." Sillä välin kuin täti luki kirjettä, kääntyi Kenelm tyttöön.

Lily näytti miettivän tätä kysymystä, ja viipyi vähän aikaa ennenkuin hän vastasi.

"Minä näytän teille kuvan. Minä en luule milloinkaan rikkoneeni lupausta, mutta tästälähin aion olla varovaisempi sellaista antaessani."

"Siksi ettette pannut mitään arvoa lupaukseeni, ja se loukkasi minua." Lily kohoitti päätänsä ja näytti viehättävän ylpeältä, lisäessään juhlallisesti: "Minä olin loukattu."

"Mrs Braefield on erittäin hyvä," sanoi Mrs Cameron; "hän kutsuu meitä päivälliselle huomenna. Tahdotko mennä, Lily?"

"Minä oletan että sinne tulee vaan aika-ihmisiä. En, kiitoksia, hyvä täti. Menkää te yksin, minä jään ennemmin kotia. Saanhan kutsua pikku Clemmyn tänne leikkimään kanssani! Hän tuo Juban kanssansa, ja Blanche on hyvin mieltynyt Jubaan, vaikka se raappi sitä."

Kenelm oli vallan hämillänsä. "Te ette mene, Miss Mordaunt; Mrs Braefield tulee olemaan hyvin pahoillansa siitä. Ja jos te ette tule sinne, kenen kanssa minä sitten puhun? Minä en pidä aika-ihmisistä enemmän kuin tekään."

"Ja te puhutte minun kanssani, jos tulen? Minä pelkään Mr Braefield'iä.
Hän on niin kovin viisas."

Tässä Lily hypähti ja otti kiinni Blanchen, joka vastaanotti hänen suuteloitansa nöyrästi ja katseli uteliaisuudella Kenelmiä.

Nyt kello huoneen sisästä ilmoitti että luncheon oli valmis. Mrs Cameron kutsui Kenelmiä ottamaan osaa ateriaan. Hän havaitsi saman tunteen, jota Romulus mahtoi tuntea kun häntä ensin kutsuttiin maistamaan jumalien ambrosiaa. Tämä luncheon ei suinkaan ollut sellainen, että se olisi tyydyttänyt Kenelm Chillinglyä silloin kun hän oli raittiuden ravintolassa. Mutta syystä tai toisesta hän viime aikana oli menettänyt ruokahalunsa; ja tässä tilaisuudessa hän tyytyi hyvin vaatimattomaan osaan huonosti varustettua vatia, jossa oli kananpaistia, ja muutamaan viiniköynnöksen lehdille somasti järjestettyyn kirsimarjaan, jotka Lily hänelle valitsi — samoin kun luultavasti hyvin vähäinen määrä ambrosiaa tyydytti Romulusta silloin kun hän Hebeä katseli.

Kun luncheon oli lopetettu, istui Mrs Cameron kirjoittamaan Elsielle vastausta, ja Lily vei Kenelmin omaan huoneesensa, — jokapäiväisessä puheessa boudoiri vaikkei se suinkaan näyttänyt siltä kun joku bouderisi (ikävöitsisi) siellä. Se oli erinomaisen soma — ei niinkuin täysikasvuisen naisen, vaan niinkuin lapsen uni siitä omasta huoneesta, jota hän tahtoisi saada — ihmeen kaunis, viileä ja siisti; siinä oli seinäpaperit, joihin oli kuvattu ruusuja, mäkikieloja, lintuja ja perhosia; musliini-akuttimia, sidotut ylös kauniilla nauhoilla; pieni kirjakaappi, joka näytti olevan hyvin varustettu, ainakin nidoksiin katsoen; kaunis pieni, ranskalaisilla koristuksilla varustettu kirjoituspöytä, joka näytti niin uudelta ja tahraamattomalta, ettei sitä luultavasti oltu paljon käytetty. Ikkuna oli auki; mäkikieloja ja ruusuja ulkoa kierteli ikkunapieltä pitkin ja levitti suloista hajua pieneen huoneesen. Kenelm meni ikkunan tykö ja katseli näköalaa siitä. "Minä olin oikeassa," sanoi hän itsekseen; "minä arvasin sen." Mutta vaikka hän puhui vaan hiljaa kuiskaen, kuuli Lily kuitenkin mitä hän sanoi.

"Sanokaa minulle mitä te arvasitte — minä vaadin sitä!" ja haltiatar polki kiivaasti pientä jalkaansa laattiaan.

"Vaaditteko? Silloin minä tottelen. Minä olen vähäksi ajaksi vuokrannut itselleni huoneet toisella puolella jokea — Cromwell Lodgessa — ja katsellessani teidän taloanne ohi kulkeissani arvasin että teidän huoneenne oli tässä osassa rakennusta. Kuinka viehättävää on nähdä vettä! Ah! tuossahan on Izaak Walton'in kesä-asunto."

"Älkää puhuko Izaak Walton'ista, muuten tulen riitelemään teidän kanssanne, niinkuin tein Leijonan kanssa, kun hän tahtoi että minun piti rakastaa tätä julmaa kirjaa."

"Leijona — holhojani, tietysti. Minä nimitin häntä Leijonaksi pienenä lapsena ollessani. Se tuli siitä että kerran eräässä hänen kirjassansa näin kuvattuna leijonan, joka leikki pienen lapsen kanssa."

"Ah! sen kuvan tunnen vallan hyvin," sanoi Kenelm hiljaa huoahtaen. "Se ei ole leijona, joka leikkii lapsen kanssa, se on lapsi joka hallitsee leijonaa, ja kreikkalaiset sanoivat lasta 'rakkaudeksi!'"

Tämä ajatus näytti menevän Lilyn käsitysvoiman yli. Hän viipyi vähän aikaa ennenkuin hän, vilpittömästi kuin kuuden vuoden vanha lapsi, vastasi:

"Nyt ymmärrän mistä se tuli että minä voin Blanchea hallita, joka muuten ei tahdo olla kenenkään ystävä — minä rakastan Blanchea. Tämä muistuttaa minua jostakin — tulkaa katsomaan kuvaa."

Hän meni seinän luo, jonka vieressä kirjoituspöytä oli, veti syrjään silkkisen esiripun pienestä sametti-puitteella varustetusta maalauksesta ja huudahti riemullisesti, osoittaen sitä: "Katsokaa! eikö se ole kaunis?"

Kenelm oli luullut saavansa nähdä maisemankuvaa tai laatukuvaa tahi mitä muuta tahansa paitsi sitä mitä hän näki — se oli Blanchen kuva, sen poikaisena ollessa.

Vaikkei aine itsessään ollut ylevää laatua, oli se kuitenkin maalattu miellyttävällä aistilla. Kissan-poika oli nähtävästi herennyt leikkimästä lankarullan kanssa, joka oli sen käpälien välissä, ja katseli nyt ahnain silmin peipposta, joka istui lähellä olevan pensaan oksalla.

"Ymmärrättehän," sanoi Lily, laskien kätensä Kenelmin käsivarrelle ja vieden häntä sille paikalle, josta hän luuli kuvan näkyvän parhaimmassa valossa; "tämä kuvaa sitä hetkeä, jolloin Blanche ensi kerta näkee linnun. Katselkaa tarkoin sen kasvoja; ettekö huomaa äkillistä hämmästystä — puoleksi iloa, puoleksi pelkoa? Se herkenee leikkimästä rullan kanssa. Sen ymmärrys — tai, niinkuin Mr Braefield sanoisi, sen 'vaisto' — on ensi kerta herätetty. Tästä hetkestä Blanche ei ole vaan kissan poikainen. Ja tarvittiin mitä huolellisin kasvatus opettamaan sitä ettei saanut tappaa pikku lintusia. Se ei milloinkaan tee sitä nyt, mutta minulla on ollut paljon vaivaa sen kanssa."

"Minä en, suoraan sanoen, voi nähdä kaikkea mitä te kuvassa näette; mutta minusta se näyttää olevan yksinkertaisesti maalattu, ja oli epäilemättä vallan Blanchen näköinen sen nuoruudessa."

"Niin oli. Leijona teki ensimmäisen suunnitelman lyijykynällä luonnon mukaan; ja kun hän näki kuinka ihastunut minä olin — hän oli niin hyvä — niin hän piirsi sen kankaalle ja antoi minun istua vieressänsä, kun hän maalasi. Sitten hän vei kankaan pois ja toi sen takaisin valmiina ja puitteilla varustettuna, niinkuin näette, viime Toukokuussa minulle syntymäpäivälahjaksi.

"Mutta ne syntyvät siimeksessä ja rakastavat sitä. Toukokuun lapsena te varmaankin rakastatte aurinkoa!"

"Minä rakastan aurinkoa — se ei milloinkaan ole liian loistava tai kuuma minulle. Mutta minä en luule että synnyin auringonpaisteessa, vaikka olen Toukokuussa syntynyt. Minä olen mielestäni enemmän oman alkuperäisen itseni kaltainen, kun hiivin siimekseen ja saan istua vallan yksin. Silloin voin itkeä."

Hänen arasti lausuessaan nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonsa vallan — niiden lapsellinen iloisuus oli kadonnut; nuo suloiset silmät ja vapisevat huulet näyttivät totisilta, miettiväisiltä.

Kenelm oli niin liikutettu, että häneltä puuttui sanoja, ja syntyi hetken äänettömyys. Vihdoin viimein Kenelm sanoi hitaasti:

"Te puhutte alkuperäisestä itsestänne. Te tunnette siis, niinkuin minä usein teen, että löytyy toinen, kenties synnynnäinen minä, joka on syvään kätketty ei ainoastaan sen minän taakse, jota me tavallisesti maailmalle näytämme (se voi olla vaan naamio) — vaan senkin minän taakse, jonka me tavallisesti otaksumme omaksi minäksemme, kun olemme aivan yksin; sisin, kaikkein sisin minä; oi, kuinka erilainen se on kuin se toinen, ja kuinka harvoin se tulee esiin piilopaikastansa, puolustamaan yksivaltaansa ja ajamaan pois tuon toisen minän, niinkuin aurinko ajaa pois tähden!"

Jos Kenelm olisi puhunut näin taitavalle maailman miehelle — eräälle Chillingly Mivers'ille — tai eräälle Chillingly Gordon'ille — niin he varmaan eivät olisi häntä ymmärtäneet. Mutta sellaisille miehille hän ei milloinkaan olisi puhunut niin. Hänellä oli epätietoinen toivo että tämä lapsellinen tyttö käsittäisi häntä; ja hän käsittiki häntä kohdakkoin.

Tyttö meni lähemmäksi häntä, pani taas kätensä hänen käsivarrellensa ja katsellessaan ylös hänen kasvoihinsa hämmästynein, ihmettelevin silmin, jotka eivät enää olleet suruisen näköiset, vaikkeivät iloisetkaan, sanoi hän:

"Kuinka totta! Tekin olette siis sitä tuntenut? Missä on tuo sisin minä, joka on niin syvässä — niin syvässä; joka kuitenkin esiin tullessansa on paljon korkeampi — korkeampi — äärettömän paljon korkeampi kuin jokapäiväinen minämme? Se kesyttää perhoset — se halajaa päästä tähtiin. Ja sitten — sitten — oi, kuinka pian se katoaa jälleen! Te olette tuntenut tätä. Eikö se saata teitä hämille?"

"Eikö ole yhtään opillista kirjaa, joka voisi auttaa sen asian selittämistä?"

"Ei mitkään opilliset kirjat, mitkä minä olen lukenut, edes mainitse tätä pulaa. Minä luulen että se on niitä selittämättömiä kysymyksiä, jotka jäävät olemaan lapsen ja sen luojan välillä. Henki ja sielu eivät ole sama asia, ja ne, jotka te ja minä sanomme 'viisaiksi miehiksi,' sekoittavat aina nämä kaksi —."

Onneksi kaikille asian-osaisille — etenkin lukijalle, sillä Kenelm oli tässä päässyt puhumaan yhdestä lempi-aineestansa — erotuksesta psykologiian ja metafysiikin välillä — sielun ja hengen välillä tieteellisessä tai loogillisessa katsannossa — Mrs Cameron nyt tuli huoneesen ja kysyi häneltä miellyttikö kuva häntä.

"Hyvin paljon. Minä en ole mikään etevä taidetuomari. Mutta se miellytti minua kohdakkoin, ja nyt, kun Miss Mordaunt on selittänyt minulle maalarin ajatuksen, ihailen sitä vielä enemmän."

"Lily selittää hänen ajatustansa omalla tavallansa ja väittää että Blanchen kasvojen juonteet herättää sen luulon, että sillä on kyky hillitä hävittämis-vaistoansa ja oppia uskomaan että on paha tappaa lintuja ainoastaan huviksensa. Saadaksensa elatusta sen ei tarvitse niitä tappaa, koska se näkee että Lily pitää huolen siitä että sillä on yltäkyllin syötävää. Mutta minä en luule että Mr Melvillellä oli himmeintäkään aavistusta siitä, että hän kuvassansa on tätä kykyä esittänyt."

"Hänen on täytynyt sitä tehdä, joko hän sitä aavisti tai ei," sanoi
Lily vakaasti; "muuten hän ei olisi ollut totinen."

"Ettekö sitä ymmärrä? Jos teitä pyydettäisiin todenmukaisesti kuvaamaan pienen lapsen huonetta, puhuisitteko silloin ainoastaan sellaisista vähäpätöisistä taipumuksista, jotka ovat kaikille lapsille yhteisiä ja ettekö viittaisikaan siihen että sillä on kyky muodostua paremmaksi?"

"Mainiosti sanottu!" huudahti Kenelm. "Ei ole epäilemistä että paljon rajumpaa eläintä kuin kissaa — esimerkiksi tiikeriä tai voitollista sankaria — voi opettaa elämään mahdollisimman ystävällisellä kannalla niiden olentojen kanssa, joita vastaan sen luonnollinen vaisto käskee sen olla väijyksissä."

"Niin — niin; kuulkaa tätä, täti! Muistattehan vielä sitä Onnellista Perhettä, jonka me kahdeksan vuotta takaperin näimme Moleswichin markkinoilla ja jolla oli kissa, joka ei ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Blanche, ja joka antoi pienen hiiren purra sen korvaa? Eikö Leijona olisi ollut hirveän petollinen Blanchea kohtaan, jos Leijona ei olisi —."

Lily keskeytti itsensä ja katseli puolittain arasti, puolittain veitikkamaisesti Kenelmiin ja lisäsi sitten hitaasti ja syvällä äänenvärähdyksellä: "näyttänyt vilahdusta sen sisimmäisestä minästä?"

Lily hiipi likemmäksi Kenelmiä ja kuiskasi: "Eikö sisimmäinen minä ole paras minämme?"

Kenelm nauroi myöntyväisesti. Haltiattaren taikavoima sai äkkiä yhä suuremman vallan hänen ylitsensä. Jos Lily olisi ollut hänen sisarensa, hänen morsiamensa, hänen vaimonsa, kuinka hellästi hän olisi häntä suudellut! Hän oli lausunut ajatuksen, jota hän itse usein kuulumattomasi oli harkkinut, ja hän oli verhonnut sen oman lapsellisen mielikuvituksensa ja naisellisen sulouden viehätyksellä! Goethe on jossain sanonut, tai mainitaan ainakin sanoneen: 'Jokaisen ihmisen sydämessä on jotakin, joka saattaisi teitä vihaamaan häntä, jos sitä tuntisitte.' Mitä Goethe sanoo, ja vielä vähemmin mitä Goethen kerrotaan sanoneen, sitä ei milloinkaan saa käsittää aivan sanan mukaan. Ei yhtäkään laajaa neroa — joka on nero samalla kuin hän on runoilija ja ajattelija — saa niin käsittää. Aurinko paistaa tunkiolle. Mutta aurinko ei mitenkään tunkioa suosi. Se vaan valaisee tunkioa samoin kuin ruusuakin. Kenelm oli aina katsonut tätä irtonaista sädettä Goethen rikkaasta ajatuksen aartehistosta inholla, joka oli varsin epäfilosoofinen filosoofille, joka oli niin nuori että yleensä olisi luullut hänen valalla vannovan niin suuren mestarin jokaista sanaa oikeaksi. Kenelm luuli että juuri kaikkeen yksityiseen hyväntekeväisyyteen, kaikkeen valistuneesen edistykseen yhteiskunnallisiin parannuksiin katsoen oli vastakkaisessa mielipiteessä — että jokaisen ihmisen luonnossa on jotakin, joka saattaisi meitä rakastamaan häntä, jos löytäisimme sitä, puhdistaisimme sitä, saattaisimme sitä selväksi silmiemme eteen. Ja tähän vapaa-ehtoiseen, kehittymättömään myötätuntoisuuteen, siihen johtopäätökseen katsoen, johon hänen oma skolastinen järkensä monen vaivalloisen taistelun kautta oli tullut saksalaisen jättiläisen dogmia vastaan, luuli hän löytäneensä nuoremman — totisen, mutta paljoa enemmän masentavaisen, koska hän oli niin paljon nuorempi — sisaren omalle miehekkäälle sielulleen.

Hän tunsi niin syvästi että Lily oli myötätuntoinen hänen kummalliseen sisäiseen minäänsä nähden, jota tunnetta ei mies milloinkaan voi tuntea kuin kerta elämässään Eevan tytärtä kohtaan, ett'ei hän tohtinut puhua mitään. Hän sanoi jotenkin kiireesti jäähyväiset.

Kun hän puutarhan alapuolella kulki sitä siltaa kohti, joka vei hänen asuntoonsa, näki hän vastakkaisella rannalla, sillan toisessa päässä, Mr Algernon Sidney Gale Jonesin, joka rauhallisesti onki rautuja.

Kenelm, joka muisti että Lily oli sanonut Izaak Waltonin kirjaa "julmaksi," pudisti päätänsä ja meni sisään huoneesen. Siellä hän ääneti istui ikkunan ääreen ja katseli ruohokenttää ja halavia, joiden oksat riippuivat vedessä, ja valkoisia seiniä, jotka pilkistivät niitä ympäröivien puiden väliltä, niinkuin hän edellisenä iltana oli tehnyt.

"Ah!" jupisi hän vihdoin viimein, "jos, niinkuin luulen, vaan kohtalaisen hyvä mies tietämättänsä tekee hyvän työn ainoastaan sillä, että hän elää — jollei hän yhtaikaa voi matkustaa tietänsä kehdosta hautaan kylvämättä missä hän kulkee voiman, rikkauden ja kauneuden siemeniä, samoin kuin huoleton tuulonen tai lenneskelevä lintu jättää tammen, elonlyhteen ja kukan taaksensa, missä se kulkee ohi — oi, jos niin olisi, kuinka paljon parempi se hyvä mahtaa olla, jos mies löytää jalomman ja puhtaamman osan omasta olennostansa siinä salaperäisessä, selittämättömässä yhdistyksessä, jota Shakespeare ja päiväläinen yksimielisesti sanovat rakkaudeksi; jota Newton ei milloinkaan myönnä olevan olemassa ja jota Descartes alentaa renkaiksi nuoruuden yhteydessä, vakuuttaen että hän rakasti kierosilmäisiä naisia sentähden että hänen pienenä poikana ollessaan eräs kierosilmäinen tyttö katsasti häneen hänen isänsä puutarhanmuurin toiselta puolen! Oi, tämä yhteys miehen ja vaimon välillä olkoon mimmoinen tahansa; jos se todella on rakkaus — todella on se side, joka käsittää molempain sisimpää ja parasta minää — kuinka meidän tuleekaan joka päivä ja joka hetki kiittää Jumalaa siitä, että Hän on tehnyt meille niin helpoksi olla onnellisia ja hyviä!"

KUUDES LUKU.

Päivällisvieraiden luku Mr Braefieldin tykönä ei ollut niin vähäinen, kuin Kenelm oli luullut. Kun kauppias vaimoltansa kuuli että Kenelmin piti tulla, luuli hän osoittavansa kohteliaisuutta nuorta herrasmiestä kohtaan sillä, että hän kutsui muutamia muita henkilöitä hänelle seuraksi.

"Katsos, ystäväni," sanoi hän Elsielle, "Mrs Cameron on hyvä ja suora ihminen, mutta hän ei ole erittäin hauska; ja Lily, vaikka hän on kaunis tyttö, on niin kovin lapsellinen. Elsie kultani, me olemme suuressa velassa tälle Mr Chillinglylle —" tässä hänen äänensä ja katseensa ilmoittivat syvää tuntoa — "ja meidän tulee toimittaa niin että hänellä on niin hauskaa kuin suinkin. Minä tuon mukaani ystäväni Sir Thomaan, ja sinä käsket Mr Ewlyn'in ja hänen vaimonsa. Sir Thomas on hyvin järkevä mies, ja Ewlyn on hyvin oppinut. Mr Chillingly tapaa siten ihmisiä, joiden kanssa kannattaa puhua. Niin, kun menen kaupunkiin, lähetän sieltä paistin Growesilta."

Kun Kenelm vähää ennen kuutta tuli, oli salongissa jo ennen häntä hänen arvoisuutensa Charles Ewlyn, Moleswichin seurakunnan pastori, vaimoinensa, ja muhkea keski-ikäinen mies, joka Kenelmille esiteltiin Sir Thomas Prattiksi. Sir Thomas oli arvossa pidetty kaupungin pankkiiri. Kun esittelemisen juhlallisuus oli ohitse, meni Kenelm Elsien luo.

"Hän tulee kohdakkoin. Näytti siltä kun tulisi sadetta ja minä olen lähettänyt vaunuilla hakemaan häntä ja Lilyä. Tässä he ovatkin jo!"

Mrs Cameron astui sisään puettuna mustaan silkkiin. Hän oli aina mustassa puvussa; ja hänen jälkeensä tuli Lily siinä saastuttamattomassa värissä, joka sopi hänen nimelleen; hänellä ei ollut mitään muita koristuksia, kuin ohuet kultavitjat ja yksi ainoa punainen ruusu hiuksissa. Hän oli erinomaisen suloinen; ja tämän suloutensa ohessa hän oli hyvin ylhäisen näköinen, joka kenties tuli hänen muotonsa ja ihonsa hienoudesta; kenties hänen käytöksensä suloisuudesta, joka ei ollut ylpeyttä vailla.

Mr Braefield, joka oli hyvin täsmällinen mies, viittasi palvelijalleen, ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin että päivällinen oli valmis. Sir Thomas tietysti vei emännän pöytään; Mr Braefield pastorin rouvan (joka oli rovastin tytär); Kenelm Mrs Cameron'in ja pastori Lilyn.

Pöydässä sai Kenelm paikan emännän vasemmalla puolella, ja Mrs Cameron ja Mr Ewlyn istuivat hänen ja Lilyn välillä; ja kun pastori oli pöytärukouksen lukenut, katsoi Lily hänen ja tädin selän takaa Kenelmiin (joka teki samoin) tehden hänelle mitä ranskalaiset sanovat moue'ksi. Lupaus hänelle oli rikottu. Hän istui kahden täysikasvuisen miehen, pastorin ja isännän, välillä. Kenelm vastasi tähän moue'esen suruisella hymyilyllä ja olkapäätänsä kohoittamalla.

Kaikki olivat ääneti siksi kunnes Sir Thomas, syötyänsä soppansa ja juotuansa ensimmäisen lasillisen sherryä, alkoi:

"Minä luulen, Mr Chillingly, että olemme tavanneet toisiamme ennen, vaikka minulla ei silloin ollut kunnia tulla tutuksi teidän kanssanne." Sir Thomas oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän jatkoi: "Siitä ei ole pitkä aika; se oli viime baalissa Buckinghamin linnassa."

Kenelm nyykäytti päätänsä merkiksi että hän myönsi sen. Hän oli ollut baalissa.

"Te puhuitte erään erittäin viehättävän naisen, — erään ystäväni —
Lady Glenalvonin kanssa."

"Minä muistan sen aivan hyvin," sanoi Kenelm. "Me istuimme kuva-galleriassa. Te tulitte puhuttelemaan Lady Glenalvonia, ja minä jätin paikkani teille."

"Aivan oikein; ja minä luulen että te menitte puhuttelemaan nuorta ladya — hyvin kaunista — rikasta perillistä, Miss Traversia."

Kenelm taas kumarsi ja, kääntyen pois niin kohteliaasti kuin hän taisi, alkoi puhua Mrs Cameron'in kanssa. Sir Thomas, joka oli tyytyväinen siihen että oli vakuuttanut kuulijoitansa olevansa Lady Glenalvonin ystävä ja olleensa hovi-baalissa, kääntyi nyt pastorin puoleen, joka, turhaan koetettuansa saada puhetta alkuun Lilyn kanssa, innokkaasti kuunteli baronetin puhetta, niinkuin puheenhaluinen ihminen ainakin, jonka kauan on täytynyt olla vaiti. Kenelm koetti ujostelematta kehittää tuttavuuttansa Mrs Cameron'in kanssa. Viimeksi-mainittu ei kuitenkaan näyttänyt erittäin suurella innolla kuuntelevan hänen jokapäiväistä puhettaan maisemasta ja ilmasta, vaan, kun hän ensi kerta keskeytti itsensä, sanoi tämä:

"Sir Thomas puhui eräästä Miss Traversista: onko hän sukua erään aatelismiehen kanssa, joka ennen oli kaartissa — Leopold Traversin kanssa?"

"Olen kuullut ystäväni puhuvan hänestä, mutta siitä on hyvin pitkä aika," vastasi Mrs Cameron ja hänen äänensä ja käytöksensä osoittivat väsymystä, joka ei ollut tavatonta; sitten hän alkoi puhua muista asioista ikäänkuin hän olisi tahtonut poistaa tätä muistoa ajatuksistansa.

"Lily kertoo minulle, Mr Chillingly, että te olette sanonut asuvanne Mr Jonesin tykönä Cromwell Lodgessa. Toivon että teidän on mukava asua siellä."

"Niin on, sitä pidetään kauneimpana paikkana koko virran rannalla ja on tavallisesti onkijain lempipaikka; mutta luullakseni raudut ovat käyneet harvinaisiksi; ainakin Mr Jones valittaa että hänen vanhat hyyryläisensä hylkäävät hänen, nyt kun kalastus Thames'issa on parantunut. Te otitte tietysti huoneet kalastuksen takia. Toivon että se on parempi kun sen sanotaan olevan."

"Se ei juuri minuun koske; minä en paljon kalastamisesta välitä; ja koska Miss Mordaunt sanoo sitä kirjaa 'julmaksi,' joka ensin houkutteli minua siihen ryhtymään, niin minusta tuntuu kuin rautu olisi tullut yhtä pyhäksi kuin krokodiilit olivat vanhoille egyptiläisille."

"Lily on turhamainen lapsi sellaisiin asioihin katsoen. Hän ei voi kärsiä sitä että tehdään pahaa mykälle eläimelle; ja meidän puutarhamme alapuolella on muutamia rautuja, jotka hän on kesyttänyt. Ne ottavat ruokansa hänen kädestänsä; hän pelkää alituisesti että ne lähtevät tiehensä ja joutuvat kiinni."

"Moniaita vuosia sitten hän joskus oli kalastavinaan, mutta minä luulen että se vaan oli tekosyy, sillä hän makasi nurmikossa lukien tuota 'julmaa kirjaa' tahi kenties oikeammin piirtäen. Mutta nyt hän harvoin tulee tänne ennenkuin syksyllä, jolloin on liian kylmä sellaiseen huvitukseen."

Tässä Sir Thomaan ääni kävi niin kovaksi, että se keskeytti Kenelmin ja Mrs Cameronin kanssapuhetta. Hän oli ottanut puheeksi muutamia valtiollisia kysymyksiä, joissa hän ja pastori olivat eri mielipidettä, ja väittely alkoi käydä kiivaaksi, kun Mrs Braefield todellisella naisen hienotuntoisuudella alkoi puhua toisesta aineesta, josta Sir Thomas kohdakkoin innostui; se koski orchidea-kasvia varten rakennettavan kasvihuoneen järjestämistä, jota hän aikoi rakennuttaa lähelle maatilaansa ja josta asiasta usein kysyttiin neuvoa Mrs Cameronilta, joka katsottiin erittäin taitavaksi kukkasien hoitoa koskevissa asioissa.

Kun rouvasväki oli mennyt pois, huomasi Kenelm istuvansa Mr Ewlynin vieressä, joka kummastutti häntä lausumalla sievistelevän citaatin eräästä hänen omista latinalaisista runoistaan yliopiston ajoista, toivoi että hän viipyisi jonkun aikaa Moleswichissa, mainitsi hänelle ne paikat naapuristossa, joita kannatti käydä katsomassa, ja tarjosi hänelle kirjastonsa käytettäväksi, jonka hän itse luuli olevan hyvin rikkaan sekä kreikkalaisten että latinalaisten klassikkojen parhaimpiin painoksiin ja vanhempaan englantilaiseen kirjallisuuteen katsoen. Kenelmistä tuo oppinut pastori oli hyvin hauska, etenkin kun Mr Ewlyn alkoi puhua Mrs Cameronista ja Lilystä. Edellisestä hän sanoi: "Hän on niitä naisia, joissa tyyneys on niin vallan päällä, että viipyy kauan ennenkuin kukaan voi tietää, mitä hyvien tunteiden alivirtoja liikkuu hämmentymättömän pinnan alla. Minä toivon kuitenkin että hän olisi vähän vireämpi hoidokkaansa ohjaamisessa ja kasvattamisessa; se on tyttö, joka erittäin minua miellyttää ja jota Mrs Cameron minun luullakseni ei käsitä. Kenties kuitenkin ainoastaan runoilija ja vaan hyvin omituinen runoilija häntä ymmärtää: Lily Mordaunt on itse runo."

"Teidän selityksenne hänestä miellyttää minua," sanoi Kenelm. "Hänessä on jotain, joka suuressa määrässä eroaa jokapäiväisen elämän proosasta."

"— — — — korvansa nojaapi
Hän moneen paikkaan salaiseen,
Missä purot tanssivat iloiten
Ja suloisesti porisevat,
Ja ihanuuden, herttaisen
Tuo kasvoihinsa lirinä."

"Nämä rivit ovat monen arvostelijan mielestä selittämättömät; mutta
Lily näyttää olevan elävä avain näihin."

"Ainoa mikä minua kummastuttaa ja surettaa," jatkoi Mr Ewlyn, "on kysymys mimmoiseksi sellainen tyttö, joka jätetään aivan oman onnensa nojaan, ilman kasvatusta, ilman opetusta, tulee täysikasvuisena naisena käytöllisessä elämässä."

"Vähän enemmän viiniä?" kysyi isäntä, lopettaessaan kanssapuhetta Sir
Thomaan kanssa kauppa-asioista. "Eikö? — mennäänkö rouvasväen tykö?"

SEITSEMÄS LUKU.

Salongi oli tyhjä; rouvasväki oli puutarhassa. Kenelmin ja Mr Ewlynin kävellessä vierekkäin sitä paikkaa kohti, jossa rouvasväki oli (Sir Thomas ja Mr Braefield seurasivat heitä vähän matkan päässä) edellinen kysyi jotenkin jyrkästi: "Mimmoinen mies Miss Mordauntin holhoja, Mr Melville, on?"

"Minä tuskin voin siihen vastata. Minä näen häntä hyvin vähän kun hän on täällä. Ennen hän hyvin usein tuli tänne ja hänellä oli mukanaan joukko nuoria miehiä, jotka asuivat Cromwell Lodgessa, sillä Grasmeressa ei ollut heille tilaa — luullakseni ne olivat akademiian oppilaita. Muutaman vuoden kuluessa hän ei tuonut mukanaan noita henkilöitä, ja kun hän itse tulee, viipyy hän vaan moniaan päivän. Hän sanotaan olevan hyvin kevytmielinen."

Tässä keskustelu keskeytettiin. Molemmat miehet olivat, näin puhuessansa, poikenneet suorasta tiestä nurmikolle mennäksensä naisväen luo, ja joutuneet yksinäisille poluille, jotka kulkivat sinne tänne pensastossa; nyt he äkkiä tulivat aukealle nurmikolle suoraan pöydän eteen, jolla kahvia oli tarjottavana ja jonka ympärillä muut seuran jäsenet olivat koossa.

"Minä toivon, Mr Ewlyn," kuului Elsien iloinen ääni, "että olette kieltänyt Mr Chillinglyä papistiksi rupeamasta. Olen varma siitä että teillä on ollut aikaa kyllin sitä tehdäksenne."

Mr Ewlyn, joka oli protestantti päästä kantapäähän vetäysi vähän etemmäksi Kenelmistä. "Aiotteko kääntyä —" Hän ei voinut päättää lausetta.

"Älkää olko levoton, hyvä sir. Minä vaan kerroin Mrs Braefield'ille että olen käynyt Oxfordissa neuvottelemassa oppineen miehen kanssa asiasta, jota paljon olen miettinyt ja joka on yhtä abstraktinen kuin tuo naisellinen ajanviete teologiia on nyky-aikana. Minä en voi vakuuttaa Mrs Braefieldiä siitä että Oxfordissa on muita pulmia, kuin sellaiset jotka naisia huvittavat." Tässä Kenelm vaipui tuolille Lilyn viereen.

"Minä pelkään, Miss Mordaunt, että luonto on teidän hyvistä ominaisuuksistanne jättänyt pois yhden; paremman minän teissä tulisi korvata sitä."

Lily käänsi äkkiä kasvonsa häneen päin — taivaan valo oli käynyt himmeäksi, mutta iltatähti tuikki taivaalla.

"Haltijattaret ovat tavallansa todellisia. Mutta te ette ole totinen.
Te ette ajatellut haltijattareita, kun te —."

"En ole varma siitä. Mutta minä tahdon teille kääntää ajatuksiani, sen mukaan kuin itse voin niitä lukea, ja sitä varten minä turvaudun haltijattareihin. Otaksukaamme että haltijatar on pannut vaihetetun lapsensa ihmisen kehtoon; että hän kehtoon levittää kaikellaisia haltijattaren lahjoja, joita ei anneta pelkille kuolevaisille; mutta että hän unohtaa yhden inhimillisen ominaisuuden. Vaihdokas kasvaa, hän viehättää kaikkia, jotka hänen näkevät; kaikkia hänen mielihalujansa noudatetaan; häntä hemmoitellaan, häntä pilataan. Mutta tulee aika, jolloin hänen ihailijansa ja ystävänsä kaipaavat tuota ainoaa inhimillistä lahjaa. Arvatkaa mikä se on."

Lily mietti. "Minä ymmärrän mitä tarkoitatte: todenmukaisuuden, kohteliaisuuden vastakohtaa."

"Ei, ei juuri sitä, vaikka kohteliaisuus tietämättä yhtyy siihen; se on hyvin vaatimaton ominaisuus, hyvin epärunollinen ominaisuus; ominaisuus, jota moni yksinkertainen ihminen omistaa; ja kuitenkaan ei mikään haltijatar voi ilman sitä ihmisiä viehättää, kun ensimmäinen ryppy tulee haltijattaren kasvoihin. Ettekö voi arvata mikä se on?"

"En; te suututatte minua, te loukkaatte minua;" ja Lily polki jalkaansa maahan kiivaasti, niinkuin hän Kenelmin läsnäollessa oli tehnyt kerta ennen. "Puhukaa selvään, minä vaadin sen."

"Miss Mordaunt, suokaa anteeksi, minä en uskalla," sanoi Kenelm ja nousi istualta, kumartaen ikäänkuin kuningattarelle; sitten hän meni Mrs Braefieldin luokse.

Eron hetki tuli. Sir Thomas oli ainoa vieraista, joka jäi yöksi sinne. Mr ja Mrs Ewlynillä oli omat vaununsa. Mrs Braefieldin vaunut ajoivat esille Mrs Cameronia ja Lilyä kotiin viemään.

Lily sanoi hätäisesti ja epäkohteliaasti: "Kuka ei mieluisemmin kävelisi tällaisena iltana?" ja hän kuiskasi jotain tädillensä.

Mrs Cameron kuunteli kuiskausta, ja, tottelevainen kuin oli kaikille Lilyn oikuille, sanoi: "Te olette hyvin kohtelias, hyvä Mrs Braefield, mutta Lily tahtoo ennemmin käydä jalkaisin kotiin; eihän nyt näytä sadetta tulevan."

Kenelm seurasi tädin ja hoidokkaan askeleita, ja saavutti heidät joen reunalla.

"Englantilainen kesä-ilta; en ole niillä paikoin maailmaa, joissa olen käynyt, nähnyt sen vertaista. Mutta, voi, englantilaiset kesä-illat ovat niin harvat."

Lily ei ollut tähän saakka sanaakaan puhunut, ja oli käynyt pää alaspäin. Nyt hän katsoi ylös ja sanoi mitä lempeimmällä ja sovinnollisemmalla äänellä:

"Te olette käynyt ulkomailla," ja lisäsi sitten semmoisella nöyryydellä, jota hän tähän saakka ei ollut milloinkaan häntä kohtaan osoittanut, "Mr Chillingly," ja jatkoi enemmän tuttavallisesti: "Mikä merkitys tuolla sanalla 'ulkomailla'! Kaukana itsestänsä, jokapäiväisestä elämästänsä. Kuinka minä kadehdin teitä! Te olette ollut ulkomailla: niin on Leijonakin —." Tässä hän ojensi itsensä, — "minä tarkoitan holhojaani, Mr Melvilleä."

"Niin, minä olen käynyt ulkomailla; mutta kaukana itsestäni — en milloinkaan. Se on vanha sananparsi — kaikki vanhat sananparret ovat todet, enimmät uudet ovat väärät — että ihminen vie synnyinmaata mukanansa jalkapohjassansa."

Tässä polku kävi hiukan kapeammaksi. Mrs Cameron meni edellä, Kenelm ja Lily jälessä; Lily kulki tietysti kuivalla polulla, Kenelm kosteassa heinikossa.

Lily saattoi häntä pysähtymään. "Te käytte märässä ruohossa noilla ohuilla kengillä." Lily siirtyi vaistomaisesti pois kuivalta polulta.

Vaikka tämä Lilyn puhe oli yksinkertainen ja vaikka se tuntui luonnottomalta, kun heikko tyttö lausui sen Kenelmin kaltaiselle gladiaatorille, niin se kuitenkin ilmaisi kokonaista naisellisuuden maailmaa — se ilmaisi koko sen keksimättömän maan, joka oli kätketty oppineelle Mr Ewlynille, koko sen maan, jonka käsittämätön tyttö valloittaa ja hallitsee, kun hän tulee vaimoksi ja äidiksi.

Tätä yksinkertaista puhetta kuullessaan ja tätä äkillistä liikettä nähdessään, Kenelm pysähtyi ja näytti miettiväiseltä ja hämmästyneeltä. Hän kääntyi ujosti: "Voitteko antaa minulle anteeksi kovat sanani? Minä luulin löytäväni virheitä teissä."

"Ja siinä olitte oikeassa. Minä olen ajatellut mitä te sanoitte, ja minä tunnen että teillä oli aivan oikein; mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä mitä te tarkoitatte sillä inhimillisellä ominaisuudella, jota haltijatar ei vaihdokkaalle antanut."

"Jos en ennen uskaltanut sitä sanoa, niin vielä vähemmän uskaltaisin sitä nyt sanoa."

"Sanokaa." Hän ei enää polkenut jalkaa, hänen silmänsä eivät säihkyneet, ei enää ollut itsepäisyys, joka sanoi: "Minä vaadin sen;" — vaan tuo "sanokaa" kuului niin lempeältä, suloiselta ja rukoilevalta.

Kenelm ei voinut sitä vastustaa, vaan rohkaisi mieltänsä ja vastasi rohkeasti, mutta uskaltamatta Lilyä katsella:

"Tuo ominaisuus, joka on tärkeä miehille mutta vielä tärkeämpi naisille, sen mukaan missä määrässä he ovat haltijattarien kaltaisia, on hyvä luonto."

Lily äkkiä riensi hänen luotansa ja meni tätinsä tykö, käyden märässä ruohossa.

Kun he saapuivat puutarhan portille astui Kenelm esiin ja aukaisi sen.
Lily meni ylpeästi hänen ohitsensa; he saapuivat huoneen ovelle.

"Minä en tämmöisellä ajalla pyydä teitä sisään tulemaan," sanoi Mrs
Cameron. "Se olisi vaan valheellista kohteliaisuutta."

Kenelm kumarsi ja vetäysi pois. Lily lähti tätinsä luota, meni Kenelmin tykö ja ojensi hänelle kätensä.

"Minä aion miettiä teidän sanojanne, Mr Chillingly," sanoi hän majesteetillisen näköisenä. "Nyt luulen teidän olevan väärässä. Minä en ole pahaluontoinen; mutta" — tässä hän taukosi ja lisäsi sitten ylpeydellä, joka olisi ollut inhoittava, jos hän ei olisi ollut niin kaunis — "minä annan teille kaikissa tapauksissa anteeksi."

YHDEKSÄS LUKU.

Moleswichin lähestössä oli monta kaunista huvilaa, ja niiden omistajat olivat yleensä varakkaat, ja kuitenkaan siellä ei ollut sanottavasti seuraelämää — kenties siitä syystä että, vaikka niiden joukossa ei ollut yhtään henkilöä tuosta niin sanotusta "aristokraatisesta luokasta," niin oli kuitenkin aristokraatisia vaatimuksia. Mr A—n perhe, joka oli rikastunut keinottelun kautta, kohoitti nenäänsä Mr B—n perheelle, joka oli rikastunut vielä enemmän rihkamakauppiaana, ja Mr B—n perhe kohoitti olkapäitään Mr C—n perheelle, joka oli tullut rikkaammaksi kuin kukaan heistä pantin-lainaajana ja jonka vaimo käytti timantteja, mutta puhui murteellisesti. Englanti olisi niin aristokraatinen yhteiskunta, ett'ei kukaan voisi siinä elää, jos voisi hävittää sitä, jota nyt sanotaan "aristokratiiaksi." Braefieldin perhe oli ainoa, joka todella vei Moleswichin seuraelämän vastakkaiset atoomit yhteen, osaksi sentähden että se yleensä myönnettiin olevan etevin perhe siellä, syystä että he eivät ainoastaan olleet asuneet siellä kauan (Braefieldin suku oli neljä sukupolvea omistaneet Braefieldvillen), vaan myöskin sen rikkauden takia, jonka olivat saavuttaneet sillä kauppa-toimen alalla, joka katsotaan korkeimmaksi, ja sentähden että heidän kartanonsa pidettiin komeimpana koko seudussa; mutta etupäässä sentähden että Elsiellä, vaikka hän oli vilkas ja iloinen, oli luja tahto (jota hänen karkaamishullutuksensa osoitti), ja, kun hän sai ihmisiä yhteen, pakoitti hän ne olemaan kohteliaat toinen toisillensa. Hän oli alkanut tätä tointansa pitämällä lastenkemuja, ja kun lapset tulivat ystäviksi niin vanhempainkin täytyi likemmin tutustua toistensa kanssa. Mutta hänen yrityksensä olivat vasta hiljan aloitetut, ja niiden vaikutuksia ei vielä voitu nähdä. Vaikka siis Moleswichissa tuli tunnetuksi että nuori herrasmies, baronetin arvon ja suuren tilan perillinen, oleskeli Cromwell Lodgessa, niin A—n, B—n ja C—n puolesta ei koetettukaan tehdä tuttavuutta hänen kanssansa. Pastori, joka kävi Kenelmin luona Braefieldin päivällisen jälkeisenä päivänä, kertoi hänelle seura-elämän tilaa tällä seuduin. "Te tiedätte nyt," sanoi hän, "että se ei ole kohteliaisuuden puutteesta naapureissani kuin he eivät tarjoa teille mitään vaihtelua yksinäisyyden hauskuudessa. Se tulee ainoastaan siitä, että he ovat ujoja, mutta ei siitä että ovat epäkohteliaita. Ja sentähden minä, vaikka se kenties näyttää liian rohkealta, kehoitan teitä käymään pappilassa joka aamu tahi ilta, jolloin olette kyllästynyt omaan seuraanne — voitte esimerkiksi juoda teetä meillä tänä iltana — te tapaatte silloin nuoren ladyn, jonka sydämen te jo olette voittanut."

"Jonka sydämen olen voittanut!" änkytti Kenelm, ja lämmin veri nousi hänen poskillensa.

"Mutta," jatkoi pastori hymyillen, "hänellä ei ainakaan nyt ole mitään naimistuumia teihin katsoen. Hän on vaan kahdentoista vuoden vanha — minun pikku tyttöni Clemmy."

"Clemmy! — Hän on teidän tyttärenne. Sitä en tiennyt. Minä varsin mielelläni tulen teille."

"Minä en tahdo pitemmältä estää teitä huvistanne. Taivas on nyt kylläksi pilvinen kalan syödä. Mitä kärpäsiä te käytätte?"

"Totta puhuakseni niin epäilen tokko virta erittäin viehättää minua rautuihin katsoen, ja minua enemmän miellyttää kuljeskeleminen teitä ja polkuja pitkin kuin 'Hiljaisen onkian yksinäinen asema.'"

"Minä olen väsymätön käymämies, ja tämän paikan ympäristö hyvin minua miellyttää. Sitäpaitsi," lisäsi Kenelm, joka huomasi että hänen tuli löytää joku pätevämpi syy, kuin seudun kauneus, siihen että hän niin kauan asui Cromwell Lodgessa — sitäpaitsi — aion käyttää suuren osan aikaani lukemiseen. Minä olen ollut hyvin laiska viime aikoina, ja tämän paikan yksinäisyys on varmaan lukemiseen sovelias."

"Oppineesen ammattiin!" vastasi Kenelm. "Se on väärä lausetapa, jota meidän tulisi kokonaan poistaa kielestämme. Kaikilla mitoilla nykyaikana on sama määrä oppia. Sotilas-ammatin tieteellisyys on kohoitettava, skolastisuuden tieteellisyys on alennettava: Ministerit halveksivat latinan ja kreikan kielen käyttämistä. Ja sellaisetkin rehelliset opit kuin lakitiede ja lääketiede ovat sovitettavat maun ja säädyllisyyden vaatimuksien mukaan kouluissa nuoria ladyjä varten. Ei, minä en aio ruveta mihinkään sellaiseen ammattiin! mutta kuitenkaan ei sellainen oppimaton mies kuin minä olen mahda tulla pahemmaksi siitä että hän silloin tällöin vähin lukee."

"Te näytätte olevan huonosti varustettu kirjoilla täällä," sanoi pastori katsellen ympäri huonetta, jossa eräällä pöydällä nurkassa oli puolikymmentä vanhaa kirjaa, jotka nähtävästi eivät olleet hyyryläisen vaan isännän omat. "Mutta niinkuin jo sanoin, minun kirjastoni on teille avoinna. Mitä kirjallisuuden haaraa te enin rakastatte?"

Kenelm oli ja näytti hämmästyneeltä. Mutta hetken aikaa vaiti oltuansa, hän vastasi:

"Kuta etäämpänä se on meidän ajasta, sitä parempi minulle. Te sanoitte että kirjakokoelmanne on rikas keskiajan kirjallisuudesta. Mutta uudenaikaiset götit ovat niin jälitelleet keski-aikaa, että minä yhtä hyvin voisin lukea Chaucerin käännöksiä, tai muuttaa asumaan Wardour kadun varrelle. Jos teillä on kirjoja, jotka koskemat niiden elämäntapoja ja oloja, jotka tieteen uusimman tutkimuksen mukaan olivat meidän puoli-inhimilliset esi-isämme välitilassa meri-elävän ja gorillan välillä, niin mieleni tulisi hyvin ylennetyksi lainaamalla niitä."

"Valitettavasti," sanoi Mr Ewlyn nauraen, "ei yhtään sellaista kirjaa ole meille jätetty."

"Ei yhtään sellaista kirjaa? Te varmaankin erehdytte. Niitä täytyy olla paljonkin jossain. Minä myönnän koko sen ihmeellisen keksimistaidon, joka romanttisen runouden luojille omistetaan; mutta kuitenkaan ei kukaan tämän kirjallisuuden valtakunnan etevimmistä mestareista — ei Scott, ei Cervantes, ei Goethe, ei Shakespearekaan — olisi voinut uskoa voivansa uudestaan rakentaa entisyyttä ilman sellaisia aineita, joita löysivät niissä kirjoissa, jotka siitä kertovat. Ja vaikka minä yhtä kernaasti myönnän että meillä nyt on romanttisen runouden luoja, joka on paljoa kekseliäämpi heitä — joka suurimmassa määrässä vetoo meidän herkkäuskoisuuteemme ja tekee sitä miellyttävällä tavalla — niin en kuitenkaan käsitä että tämäkään verraton romaaninkirjoittaja niin voi lumota järkeämme, että voisimme uskoa, että jos Miss Mordauntin kissa ei tahdo kastella jalkojansa, tulee se luultavasti siitä että sen esi-isät historian edellisellä ajalla asuivat kuivassa Egyptin maassa; tahi että, kun joku etevä puhuja, niinkuin Pitt tahi Gladstone, kohteliaasti hymyillen, jonka kautta hänen koiranhampaansa tulevat näkyviin, vastustaa jonkun vastustajan hyökkäystä, hän sillä ilmoittaa polveutuvansa 'puoli-inhimillisistä esi-isistä,' joiden oli tapa purra vihollisiansa. Toden totta — täytyy vielä löytyä kirjoja, jotka joku filosoofi ennen Adamin syntymistä on kirjoittanut, jotka antavat vahvistusta tällaisille runollisille keksinnöille, vaikka se olisikin vaan myytillinen satu. Toden totta, jotkut aikaiset aikakauskirjailijat ovat varmaankin todistaneet, että he ovat nähneet, nähneet omin silmin niitä isoja gorilloja, jotka kaappivat päällänsä karvaisen verhonsa miellyttääksensä heidän sukuisia nuoria ladyja, ja että he panivat muistoon yhden eläimen askel askeleelta tapahtuvan muutoksen toiseksi. Sillä, jos te sanotte minulle että mainittu kuuluisa romaaninkirjoittaja on ainoastaan varovainen tiedemies, ja että meidän täytyy otaksua hänen keksintönsä niiden säännöllisten lakien mukaan, jotka ilmoittavat todisteita ja teko-asiaa, niin ei löydy yhtään mahdotonta kummitusjuttua, joka ei paremmin tyydytä epäilijän tervettä järkeä. Mutta jos teillä ei sellaisia kirjoja ole, niin lainatkaa minulle ennemmin epäfilosoofiset mitkä teillä on — joissa on puhe magiiasta esimerkiksi — filosoofisesta kivestä —."

"Jos nyt menette kotiapäin, niin sallikaa minun saattaa teitä vähän matkaa — minä en vielä tiedä missä kirkko ja pappila ovat, ja minun tulee kuitenkin tietää se, ennenkuin tulen teille illalla."

Kenelm ja pastori astuivat hyvin tuttavallisesti rinnakkain sillan yli ja sille puolelle jokea, jossa Mrs Cameronin huvila oli. Kun he kulkivat huvilan takana olevan puutarhan aidan ohi, keskeytyi Kenelm keskellä erästä lausetta, joka oli Mr Ewlyniä miellyttänyt, ja pysähtyi yhtä äkisti tien viertä muodostavalle pientareelle. Vähän matkan päässä hänestä seisoi vanha talonpoikainen vaimo, jonka kanssa Lily, joka oli aidan toisella puolella, puhui. Mr Ewlyn ei ensin huomannut mitä Kenelm näki; hän kääntyi katsellaksensa häntä, ihmeissään siitä että hän niin äkkiä pysähtyi ja vaikeni. Tyttö pisti pienen korin muijan käteen, joka sitten kumarsi ja lausui hiljaisella äänellä: "Jumala teitä siunatkoon." Vaikka nämä sanat lausuttiin hyvin hiljaa, kuuli Kenelm ne kuitenkin ja sanoi hajamielisesti Mr Ewlynille: "Löytyykö suurempaa yhdyssidettä tämän elämän ja tulevaisen elämän välillä, kuin Jumalan siunaus, jota vanhan huulet anovat nuorelle?"

KYMMENES LUKU.

"Miten miehenne on, Mrs Haley?" sanoi pastori, joka nyt oli saapunut sille paikalle, jossa vanha vaimo seisoi — ja johon Lilyn kauniit kasvot vielä olivat käännetyt — ja Kenelm seurasi häntä hitaasti.

"Kiitoksia kysymästä, sir, hän on parempi — hän on nyt ylhäällä. Tämä nuori lady on hankkinut hänelle voimia —."

"Vaiti!" sanoi Lily punastuen. "Kiiruhtakaa kotia nyt; te ette saa antaa hänen vartoa päivällistä."

"Te ette kenties tiedä, Mr Chillingly," sanoi Mr Ewlyn, että Miss Mordaunt on paras lääkäri täällä? Mutta jos hän yhä edelleen parantaa niin monta, niin varmaankin hänen sairaansa lukumäärä tulee häntä rasittamaan."

"Siitä on vaan muutamia päiviä," sanoi Lily, "kuin te soimasitte minua parhaimmasta parantamisesta, minkä olen tehnyt."

"Minä? — Ah! Minä muistan; te luuloittelitte tuota yksinkertaista Magde nimistä lasta että oli taikavoima siinä arrovijuuressa, jonka sille lähetitte. Myöntäkää ansainneenne soimausta."

"En, sitä en ansainnut. Minä valmistan arrovijuurta, ja enkö minä ole haltiatar? Mr Ewlyn, minä juuri sain niin kauniin kirjeen Clemmyltä, jossa hän kutsuu minua luoksensa tänä iltana hänen uutta laterna magikaansa katsomaan. Oletteko hyvä ja sanotte hänelle että minä tulen? Ja — muistakaa — ei yhtään toria."

Lily ja Kenelm eivät tähän saakka olleet sanaakaan puhuneet toisilleen. Lily oli vastannut Kenelmin kumarrukseen vakaasti päätään nyykäyttämällä. Mutta nyt hän ujosti kääntyi häneen ja sanoi: "Minä otaksun että olette kalastanut koko aamun?"

"En ole, kalat tällä paikalla ovat erään haltiattaren suojeluksen alla — jota en uskalla loukata."

Lilyn kasvot kirkastuivat ja hän ojensi Kenelmille kätensä aidan yli.
"Hyvästi, minä kuulen tätini äänen — nuo ilkeät ranskalaiset verbit!"

Hän katosi pensaiden väliin, josta he kuulivat hänen nuorella sointuvalla äänellä laulavan itsekseen.

"Tällä lapsella on kultainen sydän," sanoi Mr Ewlyn, kun nuo kaksi miestä kulkivat edelleen. "Minä en liioitellut kun sanoin että hän on paras lääkäri tässä kylässä. Minä luulen että köyhät todella uskovat hänen olevan haltiattaren. Me lähetämme tietysti pappilasta tarvitsevaisille pitäjäläisillemme ruokaa ja viiniä; mutta se ei milloinkaan näy tekevän niille niin hyvää kuin hänen vähäiset ruokalajit, joita hän omilla hennoilla käsillään valmistaa; en tiedä huomasitteko korin, jonka vanha vaimo otti mukaansa. — Miss Lily on opettanut Will Somersin tekemään erittäin kauniita pieniä koria; ja hän panee ruokatavaroitansa koreihin, jotka hän koristaa nauhoilla. Se on korien näkeminen, joka herättää sairaan ruokahalua, ja lasta voi syyllä nyt sanoa haltiattareksi; mutta minä soisin että Mrs Cameron pitäisi vähän enemmän huolta hänen kasvatuksestaan."

Mr Ewlyn alkoi nyt puhua oppineista aineista ja niin he tulivat kylän näkyville, jolloin pastori pysähtyi ja osoitti kirkkoa, jonka tornin huippu kohosi vähän vasemmalla ja jonka vieressä kasvoi kaksi vanhaa ebenholtsipuuta, jotka osaksi varjosivat hautausmaata, ja takana haamoitti pappila puutarhan pensaiden väliltä.

"Nyt tiedätte tien," sanoi pastori, "suokaa anteeksi että jätän teidät nyt, minun täytyy monessa paikassa käydä; muiden muassa Haley raukan luona, joka on tuon vanhan vaimon mies, jonka näitte. Minä luen hänelle yhden luvun raamatusta joka päivä; mutta minä luulen että hän kuitenkin uskoo haltiattarien taikaa."

"Parempi on uskoa liikaa kuin liian vähän," sanoi Kenelm; ja hän lähti kylään, jossa hän Willin luona puoli tuntia katseli niitä kauniita koria, joita Lily oli opettanut Willin tekemään. Kun hän sitten palasi hitain askelin kotiapäin, poikkesi hän hautausmaalle.

Kirkko, joka oli rakennettu kolmannellatoista vuosisadalla, ei ollut iso, mutta epäilemättä kyllin suuri pitäjälleen, koska siinä ei näkynyt mitään uudenaikaisen lisärakennuksen merkkiä; se ei ollut korjausta tarvinnut. Vuosisadat olivat ainoastaan vaalentaneet sen lujia seiniä, joita ne paksut muuratti-rungot, jotka kohoittivat ylöspyrkiviä lehtiänsä uhkean tornin huippuun saakka, yhtä vähän vahingoittivat kuin hennommat ruusut, jotka kiertelivät noin jalan korkealle mahtavia pylväitä pitkin. Hautausmaan asema oli erittäin mukava: pohjoisessa suojeli sitä ylöspäin kohoava, metsäinen kukkula, joka aleni niitä reheviä niittyjä kohti, joiden läpi joki kierteli niin lähellä että sen lirisevä hulina kuului tyynenä päivänä. Kenelm istui vanhalle haudalle, joka nähtävästi menneinä aikoina oli valmistettu jollekin korkeasukuiselle henkilölle, mutta jonka hautakirjoitus oli kokonaan kulunut pois.

Paikan hiljaisuus ja yksinäisyys erittäin miellytti hänen miettiväistä mieltänsä; ja hän viipyi siellä kauan unohtaen aikaa ja tuskin kuullen kellon kaikua, joka muistutti sen kulkua.

Silloin äkkiä lankesi varjo — ihmismuodon varjo — nurmelle, johon hänen haaveksivat silmänsä olivat luodut. Hän katsoi hämmästyneenä ylös ja näki Lily'n seisovan edessänsä ääneti ja liikkumattomana. Tytön kuva oli tällä hetkellä niin hänen mielessänsä, että hän vapisi pelosta ikäänkuin ajatukset olisivat loihtineet hänen haamunsa esiin. Lily ensiksi puhui.

"Myöskin!" toisti Kenelm nousten seisoalleen; "myöskin! Eihän se ole kumma että minun, joka olen muukalainen täällä, tekee mieli katsella kylän enin kunnioitettavaa rakennusta. Välinpitämättöminkin matkustaja poikkee tieltä, kun hän on pysähtynyt jonkun kaukaisen asumuksen tykönä. jossa eläviä ihmisiä asuu, mennäksensä katsomaan kuolleiden hautauspaikkaa. Mutta minua ihmetyttää että te, Miss Mordaunt, olette mieltynyt tähän paikkaan."

"Se on minun lempipaikkani," sanoi Lily, "ja on aina ollut niin. Minä olen monta tuntia istunut tällä hautakivellä. On niin omituista ajatella, ettei kukaan tiedä kuka sen alla lepää. Vaikka 'Moleswichin tien-opas' kertoo kirkon historiaa sen kuninkaan hallituksesta saakka, jonka aikana se rakennettiin, niin se vaan arvaamalla uskaltaa mainita että tämä hauta, joka on suurin ja vanhin koko hautuumaalla, on erään Montfichet-perheen jäsenen, joka perhe kerran oli hyvin mahtava kreivikunnassa ja Henrik VI:nen hallituksen ajasta on ollut sammunut. Mutta," lisäsi Lily, "siinä ei ole ainoatakaan kirjainta jäljellä nimestä Montfichet. Minä olen löytänyt enemmän kuin kukaan muu — minä opin sitä tarkoitusta varten göötiläistä kirjoitusta; katsokaa tähän," ja hän osoitti pientä paikkaa, josta sammal oli raavittu pois. "Näettekö noita merkkiä, eikö ne ole XVIII? ja katsokaa vielä numeroiden yläpuolisella rivillä ELE. Se on varmaan ollut eräs Eleanor, joka kuoli kahdeksantoista vuoden vanhana."

"Minusta on luultavampaa että numerot ilmoittavat kuolin vuotta, kenties 1318; ja sen mukaan kuin minä voin göötiläistä kirjoitusta selittää, niin luulen että se on AL eikä EL, ja näyttää siltä kuin olisi ollut joku kirjain L:n ja toisen E:n välillä, joka nyt on kulunut. Itse hauta luultavasti ei ole minkään mahtavan perheen hauta, joka silloin asui tällä seuduin. Niiden haudat olivat tavallisesti kirkossa, useimmiten niiden omissa hautakappelissa."

"Älkää koettako minun luuloani hävittää," sanoi Lily, päätänsä pudistaen; "te ette voi sitä tehdä, sillä minä tunnen hänen historiansa liian hyvin. Hän oli nuori ja joku rakasti häntä ja rakensi hänen haudallensa kauneimman hautakiven minkä hän voi hankkia; ja katsokaa kuinka pitkä hautakirjoitus mahtoi olla! kuinka paljon se on mahtanut puhua hänen hyvyydestänsä ja sulhon surusta! Ja sitten sulho lähti pois, hauta joutui rappiolle ja tytön kohtalo on unohdettu."

"Hyvä Miss Mordaunt, tämä on todella haaveellinen romaani, jonka olette kehrännyt näin heikosta lankasta. Mutta jos se olisikin totta, niin ei ole mitään syytä uskoa että ihminen on unohdettu, vaikka hautaa ei ole hoidettu."

"Kenties ei niin ole," sanoi Lily miettiväisesti. "Mutta jos minä voin katsoa alas maan päälle, kun olen kuollut, niin luulen että minua ilahuttaa nähdä etteivät ne, jotka kerran olivat minua rakastaneet, heitä hautaani hoitamatta."

Hän astui näin puhuen vähän Kenelmistä ja meni pienelle hautakummulle, joka näytti olevan hiljan luotu; pään kohdalla oli yksinkertainen risti ja sitä ympäröi kapea reunus kukkia. Lily rupesi polvilleen kukkaisten viereen ja otti pois muutaman heinänkorren. Sitten hän nousi ja sanoi Kenelmille, joka oli häntä seurannut ja nyt seisoi hänen vieressänsä:

"Hän oli vanhan Mrs Haley paran pieni lapsenlapsi. Minä en voinut häntä parantaa, vaikka tein kaikki minkä voin; hän rakasti hyvin minua ja kuoli minun sylissäni. Ei; minun ei tule sanoa että hän 'kuoli,' varmaankaan ei ole mitään kuolemaa. Se on vaan elämän vaihtamista:

"Vähempi kuin tila kahden ilma-aallon välillä,
Inehmoisen sielun sekä ruumiin tyhjäväli on!"

"En tiedä; minä olen oppinut sen Leijonalta. Ettekö usko että ne ovat tosia?"

"Kyllä! Mutta totuus ei herätä meissä ajatusta jättää tätä elämän näyttämöä toisen edestä, joka on enimmille meistä mieluisempi. Katsokaa kuinka suloinen ja kaunis ja loistava koko tämä kesämaisema on; hakekaamme siitä puheenaihetta, eikä hautausmaasta, jolla seisomme."

"Mutta eikö löydy kauniimpaa kesämaisemaa, kuin se, jota nyt näemme, ja jota me parhaiten näemme, ikäänkuin unessa, kun otamme puheenaihetta hautuumaalta?" Vastausta odottamatta Lily jatkoi: "Minä istutin nämä kukat; Mr Ewlyn oli äkäinen minulle ja sanoi että se oli paavillista! Mutta hän ei hennonut repiä niitä ylös; minä tulen hyvin usein tänne niitä katselemaan. Luuletteko että se on väärin? Pikku Nell-parka! hän rakasti niin kukkasia. Ja Eleanor isossa haudassa, hänkin kukaties tunsi jonkun, joka kutsui häntä nimellä Nell; mutta hänen hautansa ympärillä ei ole yhtään kukkasia — Eleanor-raukkaa!"

Hän otti kukkaisvihon, joka oli hänen rinnassaan, ja kun hän astui haudan ohitse, pani hän sen murenneelle kivelle.

YHDESTOISTA LUKU.

He lähtivät hautuumaalta ja menivät Grasmereen päin. Kenelm astui Lilyn vieressä; he eivät sanaakaan puhuneet keskenään, ennenkuin tulivat kylän näkyville.

Silloin Lily äkisti pysähtyi, kohoitti suloiset kasvonsa häntä kohti ja sanoi:

"Minä sanoin teille että miettisin sitä, jota eilen illalla minulle sanoitte. Minä olen sitä tehnyt ja tunnen että minulla on syytä kiittää teitä. Te olitte varsin hyvä; minä en ole milloinkaan ennen luullut että olen pahaluontoinen, ei kukaan ole milloinkaan sitä minulle sanonut. Mutta nyt ymmärrän mitä tarkoitatte — väliin minun tunteeni kiihoittuvat, ja silloin minä näytän siltä. Mutta miten minä sitä teille näytin, Mr Chillingly?"

"Ettekö kääntänyt selkäänne minulle kun minä istuin teidän viereenne Mrs Braefieldin puutarhassa, ja ette vastanneet, kun kysyin olinko teitä loukannut?"

"Minä en ollut loukkaantunut, minä en ollut suutuksissa, se oli vielä pahempaa."

"En tiedä miten sitä selittää; kun oikein asiaa mietin, pelkään että täti on oikeassa, ja että haltiatar-sadut panevat hyvin tuhmia ja joutavia ajatuksia päähämme. Kun Cinderellan sisaret menivät kuninkaan baaliin ja Cinderella jäi yksin kotiin, eikö hänen silloin tehnyt mieli lähteä mukaan? Eikö hän sisariansa kadehtinut?"

"Ja te puhuitte siellä kauniiden ladyjen kanssa — ja — oi! minä olin niin tuhma että olin alakuloinen."

"Te, joka ensi kerta toisiamme tavatessa ihmettelitte kuinka ihmiset, jotka voisivat asua maalla, mieluisemmin asuvat kaupungissa, te puhutte siis väliin ristiin ja ikävöitsette suurta maailmaa, joka on näiden rauhaisain joenrantojen ulkopuolella. Te tiedätte olevanne nuori ja kaunis, ja tahtoisitte tulla ihailluksi!"

"Ei se juuri sitä ole," sanoi Lily, ja hänen tunnokkaat kasvonsa osoittivat hämmästystä, "ja parempina hetkinäni, jolloin 'parempi minäni' tulee esiin, tiedän kyllä etten ole luotu sitä suurta maailmaa varten, josta te puhutte. Mutta katsokaa —" tässä hän taas taukosi, ja koska he nyt tulivat puutarhaan, vaipui hän väsyneenä käytävän vieressä olevalle penkille istumaan. Kenelmkin istui ja odotti että hänen piti lopettaman katkaistua lausettaan.

"Katsokaa," jatkoi Lily, silmät ujosti alaspäin luoden ja muodostaen suuria kehiä hiekkaan pienellä jalallaan, "kotona on minua aina, niin kauas kuin minä voin muistaa, kohdeltu niinkuin olisin — mitä minä sanon? korkeasukuisen ladyn lapsi. Leijonakin, joka on niin jalo, niin ylevä, näytti jo silloin, kun olin lapsi, luulevan minua pieneksi kuningattareksi; kerran kun olin valehdellut, hän ei ensinkään minua nuhdellut, mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä niin suruisena ja suuttuneena kuin silloin kun hän sanoi: 'Älkää milloinkaan enää unohtako olevanne lady?' Ja, mutta minä väsytän teitä —."

"En, minä olen sanonut kylläksi selittääkseni miksi minulla väliin on ylpeät ajatukset, ja turhamaiset ajatukset; ja miksi minä silloin sanoin itselleni: 'Kenties minun oikea paikkani on noiden ylhäisten ladyjen piirissä, jotka hän —' mutta se on nyt kaikki ohitse." Hän nousi äkkiä suloisesti nauraen, ja riensi Mrs Cameronin luo, joka hitaasti kulki pitkin puutarhan käytävää kirja kädessä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Se oli hyvin pieni iloinen seura, joka tänä iltana oli pappilaan kokoontunut. Lily ei ollut tiennyt että hän saisi tavata Kenelmiä, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti, kun Kenelm hänen sisään tullessaan kääntyi pois kirjahyllyiltä, joihin Mr Ewlyn oli hänen huomiotansa tarkkauttanut. Mutta sen sijaan että Lily olisi häntä lähestynyt, juoksi hän ulos kentälle, jossa Clemmy ja joukko muita lapsia tervehti häntä ilohuudoilla.

"Ettekö tunne Macleanen 'Juvenalia?'" sanoi arvoisa oppinut; "te tulette pitämään siitä paljon — tässä se on — posthuminen teos, Georg Long'in ulosantama. Minä voin lainata teille Munro'n Lucretius nimisen kirjan vuodesta 69. Ah! meillä on vielä muutamia oppineita asettaa saksalaisia vastaan."

"Minua suuresti ilahuttaa kuulla sitä," sanoi Kenelm. "Tulee olemaan pitkä aika, ennenkuin ne mielivät kilpailla meidän kanssa siinä leikissä, jota Miss Clemmy nyt paraikaa järjestää kentällä ja jossa Englanti on saavuttanut euroopalaista mainetta."

"Kissa nurkassa. Jos suvaitsette, niin menen ulos katsomaan pääseekö kissa matolle." Kenelm meni ulos lasten tykö, joiden joukossa Lily ei näyttänyt olevan vähimmin lapsellinen. Hän hylkäsi kaikki Clemmyn kehoitukset tulla leikkimään heidän kanssaan ja istui vähän matkan päässä olevalle penkille toimettomana katsojana. Hänen silmänsä seurasivat Lily'n nopeita liikkeitä, hänen korvansa huokuivat sisäänsä hänen iloisen naurunsa sointuisuutta. Oliko tämä todella sama tyttö, jonka hän oli nähnyt hoitavan kukkasia hautakivien välillä! Mrs Ewlyn tuli käyden kentän poikki ja istui penkille Kenelmin viereen. Mrs Ewlyn oli erittäin sivistynyt nainen; kuitenkaan hän ei ollut peloittava, vaan päinvastoin miellyttävä ja hauska; ja vaikka naapuriston ladyt sanoivat että hän puhui niinkuin kirja, niin hänen äänensä lempeys poisti tämän loukkauksen.

"Minä luulen, Mr Chillingly," sanoi hän, "että minun tulee pyytää anteeksi mieheni kutsumusta sellaiseen, joka tietysti teille on yhtä vähäpätöinen kuin lastenkemut. Mutta kun Mr Ewlyn kutsui teitä tulemaan meille tänä iltana, niin hän ei tiennyt että Clemmykin oli kutsunut nuoret ystävänsä. Hän oli toivonut saavansa puhua teidän kanssanne lempi-opinnoistansa."

"Ei ole niin pitkä aika siitä kun minä kouluni lopetin, etten katsoisi puolta lupapäivää paremmaksi kuin luentoa, vaikka sen pitäisikin niin miellyttävä opettaja kuin Mr Ewlyn —

"Oi, vuodet herttaiset — ken vielä lapseksi
Ei tulla tahtoisi, jos voisi vaan?"

"Ei," sanoi Mrs Ewlyn nauraen vakaasti. "Kuinka se, joka on aloittanut niin loistavan tien kuin Mr Chillingly, voi toivoa menevänsä takaisin ja taas yhtyä pienien poikien joukkoon?"

"Mutta, hyvä Mrs Ewlyn, ne sanat, jotka lausuin, olivat tulleet miehen sydämestä, joka jo oli voittanut kaikki kilpailijat sillä kilpailukentällä, jonka hän oli valinnut, ja joka sillä hetkellä oli nuoruuden ja maineen kukoistus-ajassa. Ja jos sellainen mies sellaisella elämänsä ajalla voi toivoa 'vielä kerta lapseksi muuttuvansa,' niin se varmaankin oli silloin kun hän ajatteli koulupojan lupa-aikaa ja tahtoi päästä siitä toimesta, jota hän oli tuomittu oppimaan miehenä."

"Ne sanat, jotka lausuitte, ovat luullakseni Childe Haroldista, ja teidän ei tule sovittaa ihmiskuntaan yleensä tätä tunnon-ilmausta runoilijalta, joka on niin itsemiettiväinen (jos saan tätä lausetapaa käyttää), ja jonka tunnon-ilmaukset usein ovat niin alakuloiset."

"Te olette oikeassa, Mrs Ewlyn," sanoi Kenelm suoraan. "Mutta kuitenkin on koulupojan lupa-aika hänelle onnellinen asia, ja ihmisten joukossa yleensä on varmaankin moni, joka mielellään tahtoisi sitä takaisin. Mr Ewlyn itse, luullakseni."

"Mr Ewlynillä on nyt lupa-aikansa. Ettekö näe hänen seisovan tuolla ikkunan ulkopuolella? Ettekö kuule hänen nauravan? Hän on jälleen lapsi iloisen lapsijoukkonsa piirissä. Minä toivon että viivytte jonkun ajan tällä seudulla ja olen varma siitä, että te ja hän tulette mieltymään toinen toiseenne. Ja hänelle on niin erinomainen huvi saada puhua oppineen miehen kanssa, niinkuin te olette."

"Suokaa anteeksi, minä en ole oppinut — se on hyvin suuri kunnianimi, joka ei sovi niin laiskalle ja vähäpätöiselle miehelle kirjallisten tietojen pinnalla, kuin minä olen."

"Te olette liian vaatimaton. Minun miehelläni on jäljennös niistä runoista, joista Cambridgessa saitte palkinnon, ja hän sanoo että 'latina niissä on oikein kaunista.' Minä lausun hänen omat sanansa."

"Latinalaisten runojen kirjoittaminen on vaan lapsenleikkiä, eikä todista juuri muuta kuin että niiden kirjoittajalla on ollut opettajana hieno-aistinen oppinut mies, niinkuin minun on ollut laita. Mutta se on erinomainen hyvä onni, kun realistinen oppinut voi kasvattaa toista reaalista oppinutta ja yksi Kennedy voi luoda yhden Munron. Mutta palataksemme tuohon hauskempaan kysymykseen koululuvasta; minä saan ilmoittaa että Clemmy riemulla vie miehenne pois. Hän tulee todellakin Kissaksi Nurkassa."

"Kun opitte enemmän Charlesia tuntemaan — minä tarkoitan miestäni — niin tulette huomaamaan että koko hänen elämänsä on suuremmassa tai vähemmässä määrässä lupa-aika. Kenties siitä syystä että hän ei ole, mitä te syytätte itsenne olevan — hän ei ole laiskuri; hän ei milloinkaan toivo vielä kerta tulevansa koulupojaksi; ja hänen virkansakin on lupa-aika hänelle. Hän nauttii siitä että hän saapi sulkea itsensä työhuoneesensa ja lukea rauhassa — hän nauttii kävelymatkasta lasten kanssa — hän nauttii köyhäin tykönä käymisestä — hän nauttii papillisten velvollisuuksiensa täyttämisestä. Ja vaikka minä en aina ole tyytyväinen häneen, vaikka luulen että hän virassansa olisi saavuttanut niitä kunnianosoituksia, joita on tuhlattu miehille, joilla on vähemmän kykyä ja vähemmän oppia, niin hän itse ei kuitenkaan ole koskaan tyytymätön. Kerronko teille hänen salaisuutensa?"

"Hän on kiitollinen ihminen. Teilläkin, Mr Chillingly, on varmaankin paljon, josta tulee Jumalaa kiittää; ja eikö kiitollisuuteen Jumalaa kohtaan yhdisty ilo siitä, että voi olla hyödyllinen kanssaihmisille ja sellainen hyvityksen tunne työssä, joka tekee joka päivän juhlapäiväksi?"

Kenelm katsoi kummastuneen näköisenä tämän vaatimattoman papin rouvan kasvoihin.

"Minä huomaan, hyvä rouva," sanoi hän, "että olette uhrannut paljon ajatusta esteetisen filosofiian tutkimiseen, sellaisena kuin saksalaiset aattelijat sitä esittelevät, joita on vaikea ymmärtää."

"Minä, Mr Chillingly — Jumala varjelkoon! En! Mitä tarkoitatte estetisellä filosofiialla?"

"Esteetikan tutkijain mukaan saavuttaa ihminen korkeimman siveellisen täydellisyyden silloin kun työ ja velvollisuus kadottavat rasituksen kovuuden — kun ne tulevat elämän luonnoksi ja tavaksi; kun niitä, kauneuden varsinaisina ominaisuuksina, nautitaan, niinkuin kauneutta, todellisena ilona; ja silloin joka päivä, kuten sanotte, tulee juhlapäiväksi. Se on miellyttävä oppi, kenties ei niin ylevä kuin sotilasten, mutta viehättävämpi. Ainoastaan harvat meistä voivat käytöllisesti upottaa huolensa ja surunsa niin puhtaasen ilmaan."

"Muutamat tekevät sen tuntematta mitään esteetikasta ja ilman vaatimusta olla stoilaisia; mutta ne ovat kristityitä."

"Sellaisia kristityttä epäilemättä löytyy, mutta niitä tapaa harvoin. Katselkaa kristikuntaa kokonaisuudessaan, ja se näyttää teistä käsittävän raivoisimman väestön maailmassa; väestön, jossa kuullaan suurinta nurinaa tehtävän työn rasituksesta, äänekkäimmät valitukset siitä että velvollisuus, jonka tulisi olla huvi, on hyvin kova ja ikävä taistelu, jossa juhlapäivät ovat harvat ja jossa siveellinen ilma ei ole puhdas. Kenties," lisäsi Kenelm ja hänen otsallansa näkyi syvempi ajatuksen varjo, "kenties on se tämä alinomainen tieto taistelusta; tämä vaikeus muuttaa työtä levoksi tahi ankaraa velvollisuutta miellyttäväksi huvitukseksi; tämä vastenmielisyys itse kehoittaa itsensä tyveneen ilmaan niiden pilvien yli, jotka pimentävät, ja niiden raesadetuulien yli, jotka lyövät niitä kanssaihmisiä, jotka me jätämme jälkeemme alas, joka tekee kristityn murheenalaisen elämän rakkaammaksi taivaalle ja enemmän yhtäpitäväksi Jumalan tarkoituksen kanssa tehdä maata taistelupaikaksi eikä lepopaikaksi ihmiselle, kuin brahminin, joka aina koettaa välttää kristittyjen selkkauksia toimen ja halun välillä ja korkeimmillensa sovittaa tuon esteetisen teoriian, jonka mukaan tulisi häiritsemättä vaipua mitä ehdottomimman kauneuden sisälliseen katselemiseen, minkä ihmisajatus voi esiintuoda käsityksestään jumalallisesta hyvyydestä!"

Mrs Ewlynin vastaus keskeytettiin sen kautta että lapset tulivat juosten hänen luoksensa; he olivat kyllästyneet leikkiin ja heidän teki mieli teetä ja laterna magikaa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Huone on kylläksi pimeä ja valkoinen vaate on kiinnitetty seinään; lapset istuvat hiljaa ja juhlallisina. Ja Kenelm istuu Lilyn vieressä.

Jokapäiväisimmät asiat, joita me kuolevaiset tunnemme, ovat salamielisimpiä. On enemmän salaperäisyyttä heinäkorren kasvamisessa kuin taikapeilissä tai spiritisti-mediumin tempuissa. Enimmät meistä ovat kokeneet sen vetovoiman, joka vetää yhden inhimillisen olennon toiseen ja tekee ne niin erinomaisen onnellisiksi kun ne saavat istua hiljaa ja ääneti toistensa vieressä; joka silmänräpäyksessä rauhoittaa levottomimmat ajatukset aivoissamme, raivoisimmat halut sydämessämme ja saattaa meitä tuntemaan sanomatonta onnea. Enimmät meistä ovat sitä kokeneet. Mutta kukapa on milloinkaan tyydyttävää metafysillista selitystä saanut sen kysymyksiin miksi ja minkätähden? Me voimme vaan sanoa että se on rakkaus, ja rakkaus tuossa sen historian aikaisemmassa jaksossa, joka ei vielä ole romanttisuudesta vapautunut: mutta minkä menetyksen kautta tämä toinen henkilö yksin on valittu koko maailmassa saamaan sellaisen erityisen vallan meidän ylitsemme, se on kysymys, jota ei milloinkaan ole voitu selittää, vaikka moni on koettanut sitä tehdä. Himmeässä valossa Kenelm ei voinut eroittaa muuta kuin Lilyn hienoin kasvojen piirteet, mutta joka kerta kun laternan kummalliset kuvat herättivät katsojissa hämmästystä, kääntyivät kasvot häneen päin, ja kerran, kun kääriliinoihin puetun kummituksen kauhistavainen kuva kulki pitkin seinää ajaen takaa pahantekijää, siirtyi Lily lapsellisessa pelossaan likemmäksi häntä ja pani tietämättänsä viattomasti kätensä hänen käteensä. Hän piti kiinni sitä hellästi, mutta, oi! seuraavassa silmänräpäyksessä se vedettiin pois; kummitusta seurasi kaksi tanssivaa koiraa. Ja Lilyn äkillinen nauru — hän nauroi osaksi koirille, osaksi omalle pelolleen — kiusasi Kenelmin korvaa. Hän toivoi että olisi ollut joukko toisiansa seuraavia kummituksia, toinen peloittavampi toista.

Näyttely oli loppunut, ja kun oli syöty leivoskakkuja sekä juotu viiniä ja vettä, sanoivat vieraat jäähyväiset; vieraat lapset menivät kotiin palvelustyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet niitä hakemaan. Mrs Cameron ja Lily aikoivat jalkasin mennä kotia.

"On hyvin ihana ilta, Mrs Cameron," sanoi Mr Ewlyn, "ja minä tulen saattamaan teitä teidän portille saakka."

Tie vei hautausmaan poikki, sillä se oli suorin tie joen rannalle. Kuun säteet kuumottivat ebenholtsipuiden läpi ja valaisivat hautaa — leikkien niiden kukkaisten ympärillä, joita Lily oli samana päivänä pannut sen kivelle. Lily astui Kenelmin vieressä — molemmat vanhemmat kulkivat muutamia askeleita edellä heitä.

"Kuinka tuhma olin," sanoi Lily, "joka peljästyin niin kovin tuota luultua kummitusta! Minä en luule että todellinen kummitus voisi minua peloittaa, ainakaan ei jos näkisin sen täällä, tässä ihanassa kuunvalossa ja Jumalan pellolla!"

"Kummitukset eivät voisi tehdä viattomalle mitään, jos ne saisivatkin näyttäytyä muuten kuin laterna magikassa. Ja minä olen usein ihmetellyt miksi niiden ilmestyminen aina on yhdistetty sellaisiin peloittaviin mielikuvituksiin, etenkin synnittömien lapsien puolelta, joilla on kaikkein vähin syytä pelätä niitä."

"Oh, se on totta," huudahti Lily; "mutta silloinkin, kun tulemme aika-ihmisiksi, on varmaankin hetkiä, jolloin meitä haluttaisi saada nähdä kummituksen ja tuntea minkä lohdutuksen, minkä ilon se meille tuottaisi."

"Minä ymmärrän teitä. Jos joku meille hyvin rakas henkilö on kadonnut elämästämme; jos surumme eroamisesta on niin suuri, että se poistaa ajatuksen että elämä, kuten niin kauniisti sanoitte, 'ei milloinkaan kuole', silloin minä voin käsittää että surevainen toivoo nähdä poismenneen vilahdukselta, vaikka se olisikin ainoastaan saadaksensa tehdä sille sen ainoan kysymyksen, jonka hän voisi toivoa tehdä: 'Oletko onnellinen? Voinko toivoa että me tulemme tapaamaan toisiamme, ei milloinkaan enää erotaksemme — ei milloinkaan?'"

Kenelmin ääni vapisi hänen puhuessansa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Selittämätön, outo, kummallinen alakuloisuuden tunne valtasi hänen sydämensä, niinkuin jonkun mustasiipisen linnun varjo kiitää tyvenen virran yli. "Ettehän vielä milloinkaan ole sitä kokenut?" kysyi Lily epäileväisesti hiljaisella äänellä, joka ilmoitti hellää sääliväisyyttä, ja pysähtyi äkkiä, katsellen hänen kasvoihinsa.

"Minä? En. Minä en vielä ole kadottanut ketään, jota niin hellästi olen rakastanut ja jota niin hartaasti olen toivonut saada jälleen nähdä. Minä vaan ajattelin että me kaikki tulemme kokemaan sellaisia suruja ennenkuin mekin häviämme näkyvistä."

"Mr Ewlyn tahtoo tietää kuinka pitkälle sinä olet ehtinyt 'Numa
Pompilius' nimisessä kirjassa. Tule vastaamaan itse!"

"Voi, noita ikäviä aika-ihmisiä!" kuiskasi Lily nenäkkäästi
Kenelm'ille. "Minä pidän Mr Ewlynistä; hän on parhaimpia ihmisiä
maailmassa. Mutta hän on kuitenkin aika-ihminen ja hänen 'Numa
Pompiliuksensa' on niin hirveän ikävä."

"Minun ensimmäinen ranskalainen lukukirjani. Ei, se ei ole ikävä. Lukekaa vaan sitä. Siinä on viittauksia kauneimpaan haltiatarsatuun minkä minä tunnen, ja erittäin siinä puhutaan siitä haltiattaresta, joka lumosi minun mielikuvitukseni pienenä poikana ollessani."

"Hän oli haltiatar, vaikka hän pakanallisella kielellä sanotaan nymfiksi — Egeria. Hän oli välittäjänä ihmisten ja jumalien välillä sille, jota hän rakasti; hän oli itse jumalien sukua. Toden totta; hänkin voi kadota, mutta hän ei milloinkaan voi kuolla."

"Noh, Miss Lily," sanoi pastori, "kuinka pitkälle olette ehtinyt siinä kirjassa, jonka teille lainasin — 'Numa Pompiliuksessa?'"

"Sen teen; mutta muistakaa että teidän tulee kääntää mitä luette. Minä tahdon nähdä käännöstä."

Lily astui nyt pastorin rinnalla ja Kenelm Mrs Cameronin vieressä siksi kunnes he tulivat Grasmereen.

"Minä tulen teidän kanssanne sillalle saakka, Mr Chillingly," sanoi pappi, kun ladyt olivat kadonneet näkyvistä puutarhaansa.

"Meillä oli hyvin vähän aikaa katsella kirjojani, mutta minä toivon että te ainakin otitte 'Juvenalini.'"

"En, Mr Ewlyn; kuka voi teidän talostanne lähteä taipumuksella ilkkumiseen? minun täytyy tulla teidän luoksenne huomenna valitsemaan sellaista kirjaa, joka herättää miellyttäviä ajatuksia elämästä ja jättää jälkeensä hyviä luuloja ihmiskunnasta. Teidän vaimonne, jonka kanssa minulla oli hauska keskustelu estetisen filosofiian perusteista —."

"Minun vaimoni — Charlotte! Hän ei tiedä mitään estetisestä filosofiiasta."

"Hän nimittää sitä toisella nimellä, mutta hän ymmärtää sitä kylläksi voidaksensa selittää näitä perusteita esimerkeillä. Hän kertoi minulle että työ ja velvollisuus ovat teistä niin

"Minä olen varma siitä ettei Charlotte milloinkaan ole sanonut mitään, joka on ollut edes puolet niin runollista. Mutta, totta puhuakseni, päiväni kuluvat hyvin hauskasti. Olisin kiittämätön, jos en olisi onnellinen. Jumala on suonut minulle niin monta rakkauden lähdettä — vaimon, lapset, kirjoja, ja sen viran joka, kun oman kynnyksensä yli menee, vie mukanansa rakkautta sen ulkopuolella olevaan maailmaan. Pieni maailma itsessään — ainoastaan seurakunta — mutta virkani yhdistää sen äärettömyyden kanssa."

"Minä ymmärrän; se on rakkauden lähteistä kuin te hankitte onnen kannatusta."

"Aivan niin; ilman rakkautta voipi kenties olla hyvä, mutta tuskin voi olla onnellinen. Ei kukaan voi ajatella taivasta muullaiseksi kuin rakkauden asuinpaikaksi. Mikä kirjailija se on joka sanoo: 'Kuinka hyvin hän tunsi ihmissydäntä, joka ensin sanoi Jumalaa isäksi?'"

"Sitä en muista, mutta se on kauniisti sanottu. Te nähtävästi ette hyväksy väitteitä Decimus Roachin kirjassa 'Enkeleitä Lähestyminen!'"

"Ah, Mr Chillingly! teidän sananne ilmoittavat kuinka ihmisen onni voi tulla turmiolle, jollei hän tarkoin leikkaa turhuuden kynsiä. Minun on todella hyvin vaikea olla, kun te puhutte tuosta kaunopuheisesta avioliittoa koskevasta panegyrikasta, tietämättä että ainoa kirja, minkä eläissäni olen julaissut, ja joka luullakseni on saavuttanut ymmärtäväisten lukijain kunnioitusta, on vastaus kirjaan 'Enkeleitä Lähestyminen —' nuorellinen kirja, joka on kirjoitettu avioliittoni ensimmäisenä vuotena. Mutta sillä oli menestys: minä olen juuri hiljan käynyt läpi kymmenennen painoksen siitä."

"Sen kirjan minä valitsen teidän kirjastostanne. Kukatiesi huvittaa teitä kuulla että Mr Roach, jonka muutamia päiviä sitten tapasin Oxfordissa, peruuttaa mielipiteitään ja, viidenkymmenen vuoden vanhana, on aikeissa mennä naimisiin — hän pyytää minun lisäämään: 'Ei oman persoonallisen huvinsa vuoksi!'"

"Aikeissa mennä naimisiin! — Decimus Roach! Uskoinhan minä että vastaukseni vihdoin viimein vakuuttaisi häntä siitä että hänen oppinsa on väärä."

"Minä aion katsoa voiko teidän kirjanne poistaa muutamia epäilyksiä, jotka vielä mieltäni painavat."

"Voimallinen osa vastauksessani koskee juuri sitä asiaa: lukekaa sitä tarkkuudella. Minä luulen että kaikista ihmiskunnan osista papit ovat ne, joille avioliitto on enin tarpeen, ei ainoastaan heidän itsensä tähden, vaan yhteiskunnankin takia. Ettekö ole huomannut, sir," jatkoi pastori, joka innostui niin että hän tuli oikein kaunopuheiseksi, "ettei ole yhtään kotia Englannissa, josta miehiä, jotka ovat palvelleet maatansa ja tuottaneet kunniaa sille, on tullut niin lukuisasti, kuin meidän kirkkomme pappien kodeista? Mikä muu luokka voi tuoda esiin niin suuren luettelon eteviä nimiä kuin se, josta me papit voimme ylpeillä niissä pojissa, joita me olemme kasvattaneet ja lähettäneet ulos maailmaan? Kuinka moni valtiomies, soturi, merimies, lakimies, lääkäri, kirjailija, tiedemies onkaan ollut maanpapin poika? Ja sehän on vallan luonnollista — sillä meillä he saavat huolellisen kasvatuksen; he saavuttavat täytymyksestä niitä yksinkertaisia tapoja, jotka herättävät ahkeruutta ja kestävyyttä; ja useimmiten he vievät mukanaan elämän läpi puhtaamman siveellisen lain, systematisemman kunnioituksen uskonnollisia asioita ja ajatuksia kohtaan, kuin voi odottaa maallikkojen pojilta, joiden vanhemmat ovat vallan maallismielisiä. Sir, minä väitän että se on vastustamaton argumentti, jota koko kansan tulisi tarkoin miettiä, ei ainoastaan pappien naimisen tähden — sillä siinä kohden ei miljoonakaan Roacheja voisi muuttaa yleistä mielipidettä tässä maassa — mutta kirkon takia, joka on niin runsaasti kasvattanut mainioita maallikkoja; ja minä olen usein ajatellut että pää-asiallinen ja löytämätön syy alhaisempaan siveelliseen henkeen, sekä yleisessä että yksityisessä elämässä, tapojen yleisempään turmelukseen, uskonnon yhä enenevään halveksimiseen, jota näemme esimerkiksi niin sivistyneessä maassa kuin Franskassa, on se, että sen papisto ei voi kasvattaa poikia, jotka vievät mukaansa maallisiin taisteluihin vakaan uskon siihen, että meillä on edesvastaus Jumalan edessä."

"Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni," sanoi Kenelm. "Minä aion tarkoin miettiä kaikkea mitä te niin vakaasti olette sanonut. Olen jo taipuvainen luopumaan niistä puolustussyistä naimattoman papiston hyväksi, joita vielä on jäljellä; mutta pelkään etten minä, maallikkona, milloinkaan tule saavuttamaan Mr Decimus Roachin puhdasta filantropiiaa, ja jos minä joskus nain, niin teen sen hyvin paljon oman persoonallisen huvini tähden."

Mr Ewlyn nauroi sydämellisesti, ja, koska nyt olivat tulleet sillalle, puristi hän Kenelmin kättä ja astui kotiapäin pitkin joenrantaa ja hautausmaan poikki kepein askelin ja pää ylöspäin niinkuin sopii miehen, joka nauttii elämästä ja joka ei pelkää kuolemaa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Seuraavan kahden viikon kuluessa tapasivat Kenelm ja Lily toisiansa, ei niin usein kuin lukija kukatiesi luulee, mutta kuitenkin usein; viisi kertaa Mrs Braefieldin tykönä, vielä kerran pappilassa ja kun häntä yhden kerran pyydettiin jäämään teetä juomaan, viipyi hän koko illan. Kenelm ihastui yhä enemmän, kuta useammin hän sai olla yhdessä sen olennon kanssa, joka hänen elämänkokemukselleen oli niin omituinen. Tämä olento ei ollut hänelle ainoastaan runo, vaan runo Sibyllan kirjoista — selittämätön, kummallinen arvoitus, joka yhdellä tai toisella salaperäisellä tavalla sekoitti miellytyksensä tulevaisuuden näkyjen kanssa.

Lily oli todellakin viehättävä yhdistys vastakohdista, jotka harvoin yhtyvät sopusoinnuksi. Hänen tietämättömyytensä monessa asiassa, joita tytöt tuntevat ennenkuin ovat ehtineet puoliväliin hänen ikäänsä, korvasi teeskentelemätön, viaton yksinkertaisuus; koroitti herttaiset mielikuvitukset ja miellyttävä herkkäuskoisuus; ja valaisi vilahdukset tiedosta, jommoista ne nuoret ladyt, jotka me sanomme hyvin kasvatetuiksi, harvoin ilmoittavat — tiedosta, joka on saavutettu terävällä ulkonaisen luonnon huomaamisella ja taipuvaisuudella sen vaihtelevia ja vienoja ihanuuksia käsittämään. Tätä tietoa oli kenties ensin antanut ja sitten voimassa pitänyt sellainen runous, jota hän ei ainoastaan ole ulkoa oppinut, vaan myöskin pitänyt eroamattomana ajatustensa raittiista juoksusta; ei meidän aikamme runollisuus — sitä meidän nuoret ladymme kylläksi tuntevat — vaan valittuja osia vanhojen runoista, enimmät sellaisten runoilijain teoksista, joita ei kumpikaan sukupuoli nyt paljon lue, runoilijoin, jotka olivat rakkaita sellaisille hengille kuin Coleridge ja Charles Lamb. Niistä ei kuitenkaan mitkään olleet hänelle niin rakkaat kuin Milton'in juhlalliset laulut. Suurimman osan tästä runoudesta hän ei ollut milloinkaan kirjoista oppinut; hänen holhojansa, maalari, oli opettanut hänelle sitä hänen lapsuudessansa. Ja kaiken tämän vaillinaisen, häälyvän kasvatuksen ohessa ilmoitti jokainen hänen katseensa ja liikkeensä miellyttävää hienoutta ja syvää sydämen naisellisuutta. Siitä asti kun Kenelm oli kehoittanut häntä lukemaan "Numa Pompiliusta," oli hän hyvin halukkaasti ruvennut tätä vanhanaikaista romaania lueskelemaan ja puhui mielellään Kenelmin kanssa Egeriasta ikäänkuin henkilöstä, joka todella oli olemassa ollut.

Mutta minkä vaikutuksen — ensimmäinen mies, joka ijän suhteen oli hänen vertaisensa, jonka kanssa hän tuttavallisesti oli puhunut — minkä vaikutuksen Kenelm Chillingly teki Lilyn mieleen ja sydämeen?

Se olikin juuri kysymys joka enin häntä vaivasi — eikä ilman syytä: se olisi voinut panna älykkäimmänkin katsojan pulaan. Se teeskentelemätön suoruus, jolla Lily näytti että hän oli mieltynyt häneen, oli toisellainen kuin se tapa, jolla tyttöjen rakkaus tavallisesti ilmoittaa itsensä; se näytti enemmän lapsen hellyydeltä lempiveljeä kohtaan. Ja se oli tämä epätietoisuus, joka, Kenelmin omissa ajatuksissa, puolusti hänen viipymistänsä siellä, sillä hän luuli että oli välttämätöntä voittaa tahi ainakin oppia paremmin tuntemaan Lilyn sydäntä, ennekuin hän uskalsi avata sydämensä. Hän ei mairitellut itseänsä sillä hauskalla pelolla, että hän voisi saattaa Lilyn onnen vaaraan; se oli vaan hänen oma onnensa, joka oli vaarassa. Sitä paitsi ei heidän keskustellessaan toistensa kanssa oltu lausuttu ainoatakaan sellaista sanaa, joka kiinnittää meidän kohtalomme toisen tahtoon. Jos rakkaus tahtoi esiintyä hänen silmässään, niin Lilyn suora viaton katse ajoi sen takaisin sen sisäpuolella olevaan sopukkaan. Lily voi juosta iloisesti häntä vastaan, mutta hänen poskillansa ei näkynyt mikään petollinen puna, hänen hellä, suloinen äänensä ei vavissut. Ei; Kenelm ei vielä ainoatakaan kertaa ollut voinut itsellensä sanoa: "Hän rakastaa minua." Sitä vastoin hän usein sanoi itselleen: "Hän ei vielä tiedä mitä rakkaus on."

Niillä väli-ajoilla, jolloin Kenelm ei ollut Lilyn seurassa, kuljeskeli hän pitkät matkat Mr Ewlynin kanssa tai istui Mrs Braefieldin salissa. Edelliseen hän mieltyi enemmän kuin hän oli mieltynyt keneenkään oman ikäiseensä mieheen — hänessä heräsi ystävyys, joka käsitti ihailemisen ja kunnioituksen jaloja ominaisuuksia.

Charles Ewlyn oli niitä luonteita, joissa värit näyttävät kalpeilta, jos ei valoa aseteta lähelle niitä, mutta silloin näyttää joka väri muuttuvan lämpimämmäksi ja rikkaammaksi. Se käytös, jota ensin voisi sanoa ainoastaan hyväksi, tulee todella nerokkaaksi; henki, jota alussa voisi sanoa hitaaksi, vaikka kehittyneeksi, myönnetään nyt olevan täynnä karastua voimaa. Ewlyn ei kuitenkaan ollut pieniä heikkouksia vailla; ja kukaties nämä juuri tekivät hänen niin rakastettavaksi. Hän uskoi suuresti inhimilliseen hyvään, ja häneen voi hyvin helposti vaikuttaa kavalasti vetomalla "hänen yleisesti tunnettuun hyväntahtoisuuteensa." Hän oli taipuvainen liian korkeaksi arvaamaan aimollisuuden kaikessa, johon hän oli mieltynyt. Hän luuli että hänellä oli paras vaimo maailmassa, parhaimmat lapset, parhaimmat palvelijat, parhaimmat mehiläispesät, paras hevonen ja paras kotikoira. Hänen seurakuntansa oli siveellisin, hänen kirkkonsa omituisin, hänen pappilansa kaunein, ainakin koko kreivikunnassa — kenties koko kuningaskunnassa. Luultavasti oli se tämä optimistinen filosofiia, joka auttoi kohoittamaan häntä esteetisen nautinnon selkeään ilmaan.

Hän ei ollut mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä paitsi. Vaikka hän oli vapaamielinen kirkon mies eriuskoisia protestantteja kohtaan, niin hänessä kyti odium teologicum kaikkeen, joka tuntui paavilaisuudelta. Siihen oli ehkä toinenkin syy kuin suora teologinen. Hänen nuorena ollessaan oli hänen nuorta sisartansa, käyttääksemme hänen omaa lausuntotapaansa, "salaisesti kiedottu" kääntymään rooman-katoliseen uskoon ja hän oli sitten mennyt luostariin. Hänen tunteensa olivat tulleet kovin loukatuiksi tämän solvauksen kautta. Mr Ewlynillä oli myöskin pienet heikkoutensa, joihin oli syynä itse-arvo ennemmin kuin turhamielisyys. Vaikka hän oli hyvin vähän nähnyt maailmasta pitäjänsä ulkopuolella, niin hän kuitenkin kehui tuntevansa inhimillistä luontoa ja käytöllisiä asioita ylipäänsä. Varmaankaan ei yksikään ihminen ollut lukenut enemmän niistä, etenkin vanhain klassillisten kirjailijain kirjoista. Kenties oli se siitä syystä kun hän niin vähän Lilyä ymmärsi — luonnetta, johon klassillisten kirjailijain teoksissa ei ole vertaista; ja kenties se oli se, joka saattoi Lilyn katsomaan häntä "niin hirveän aika-ihmiseksi." Sentähden ei tyttö voinut oikein tutustua hänen kanssansa, vaikka hän oli lempeä ja hyvänluontoinen.

Tämän ystävällisen oppineen seura miellytti Kenelmiä sitä enemmän sentähden että oppineella nähtävästi ei ollut vähintäkään aavistusta siitä että Kenelmin asumiseen Cromwell Lodgessa oli syynä Grasmeren läheisyys. Mr Ewlyn oli varma siitä että hän tunsi inhimillisen luonnon ja käytölliset asiat yleensä liian hyvin voidakseen uskoa että rikkaan baronetin perillinen voisi ajatella vaimoksensa ottaa tytön, jolla ei ollut rikkautta eikä yhteiskunnallista asemaa, joka oli orpo ja alhaisesta säädystä lähteneen taideniekan holholainen; tai että henkilö, joka Cambridgessa oli mainetta saavuttanut ja nähtävästi oli paljon lukenut vakaisia ja kuivia aineita, ja seurustellut paljon hienosti sivistyneissä seurapiireissä, voisi huomata muuta viehätystä huolettomasti kasvatetussa tytössä, joka kesytti perhosia eikä tuntenut ylhäisten elämästä enemmän kuin ne, minkä Mr Ewlyn itse huomasi tuon itsepäisen, viattoman lapsen läsnä-ollessa — joka oli hänen Clemmynsä leikkikumppani ja ystävä.

Mrs Braefield oli terävämpi-järkinen; mutta hän oli hienotunteinen, eikä tahtonut peloittaa Kenelmiä talostansa näyttämällä kuinka paljon hän oli huomannut. Hän ei edes tahtonut kertoa sitä miehellensä, joka oli poissa enimmät aamupäivät ja jolla oli niin paljon tekemistä omien asioidensa kanssa että hän ei juuri muiden asioista välittänyt.

Elsie'ssä oli vielä jäljellä vähän romanttisuuden oireita ja hän oli saanut päähänsä että Lily Mordaunt, vaikk'ei hän todellisuudessa ollut se prinsessa, josta runollisissa draamoissa puhutaan ja jonka säätyä jonkun aikaa pidetään salassa, kuitenkin oli sitä ylhäistä sukua, jonka nimi hänellä oli, eikä siis tässä suhteessa ollut mitään alentavaista Kenelm Chillinglylle naida hänet. Elsie oli tehnyt tämän johtopäätöksen ainoastaan tädin sievistä tavoista ja käytöksestä ja hoidokkaan koko olennon ja kasvojen hienoudesta ja sanomattoman miellyttävästä käytöksestä päättäen, jonka suloisuus astui esiin niinä hetkinäkin kuin hän oli enin huoleton ja leikillinen.

Mutta Mrs Braefield oli myöskin kyllin älykäs huomaamaan tämän miltei itsensä kasvattaneen tytön lapsellisen käytöksen ja mielikuvituksien ohessa vielä kehittymättömiä todellisen naisellisuuden siemeniä. Kaiken tämän johdosta oli Elsie, jo ensi päivästä kuin hän taas tapasi Kenelmin, aina ajatellut että Lily olisi sopiva vaimo hänelle. Kerta siihen päätökseen tultuansa saattoi hänen synnynnäinen tahdonvoimansa häntä päättämään kaikin puolin, hiljaa, huomaamatta ja sen kautta taitavasti edistää tämän ajatuksen toteutumista.

"Se ilahduttaa minua," sanoi hän eräänä päivänä, kun Kenelm käveli hänen kanssansa hänen kauniissa puutarhassansa, "että Mr Ewlyn ja te olette tulleet niin hyviksi ystäviksi. Vaikka kaikki tällä seuduin paljon pitävät hänestä hänen hyvyytensä takia, niin ei ole monta, jotka hänen oppiansa voivat oikein arvostella. Teille mahtaa olla sekä odottamatonta että hauskaa tällä hiljaisella paikalla löytää niin taitavan ja oppineen seurakumppanin; se korvaa teidän pettyneitä toiveitanne kalastuksen suhteen meidän joessa."

"Älkää alentako jokea; se antaa meille mitä kauneimmat rannat, joilla voimme puolipäivän aikana loikoa vanhain latvattomain tammien alla, ja joita pitkin aamuin ja illoin voimme käyskennellä. Missä näitä suloisuuksia ei ole, siinä ei lohikaan voi meitä huvittaa. Niin; minä olen iloinen siitä että olen Mr Ewlynissä ystävän saanut. Minä olen oppinut häneltä paljon, ja kysyn usein itseltäni tulenko milloinkaan saamaan rauhaa omantuntoni kanssa käytöllisesti sovittamalla elämääni mitä olen oppinut."

"Tuskin tiedän miten sitä määritellä. Nimittäkäämme sitä 'Ajanarvion-taidoksi.' Niiden uusien aatteiden joukossa, joita minua kehoitettiin tutkimaan, sentähden että ne minun sukupolveani hallitsevat, oli Ei-ajanarvio-taidolla hyvin etevä sija; ja koska minä itse luonteeltani olen hyvin tyyni ja tasainen, niin tämä uusi aate oli minun filosoofisen järestelmäni perustus. Mutta nyt kun olen tullut tutuksi Charles Ewlynin kanssa, luulen että on paljon, joka puhuu Ajanarvio-taidon puolesta, vaikka se onkin vanha aate. Minä näen miehen joka, vaikka hänellä on vallan jokapäiväisiä mieltymyksiä ja huvituksia tuottavia aineita tarjona, yhä edelleen on mieltynyt tai ylipäänsä huvitettu; minä kysyn itseltäni mistä se tulee ja mikä siihen on syynä? Ja minusta tuntuu että syy siihen on se vakaa usko, joka määrää hänen suhdettaan Jumalaan ja ihmisiin, ja tätä suhdetta hän ei salli minkään miettimisen häiritä. Olkoon tämä usko muille epäiltävä tahi ei, se ei kuitenkaan voi jumaluudelle vastenmielinen olla ja on varmaankin hyvä ja hyödyllinen kanssaihmisille. Sen ohessa hän istuttaa tätä uskoa onnellisen ja iloisen kodin maahan, joka vahvistaa ja nostattaa sitä jokapäiväiseen käytäntöön; ja kun hän lähtee kotoansa, vaikka kehän kaukaisempaankin päähän, niin hän vie mukaansa kodin vaikutuksen ystävällisyyteen ja hyötyyn katsoen muita kohtaan. Kenties minun elämäni linja tulee vedettäväksi suuremman kehän periferiiaan kuin hänen; mutta se on sitä parempi mieltymykselle ja huville, jos sitä voi vetää samasta keskipisteestä; se on, vakaa usko, jota rauhallisen kodin päiväpaiste joka päivä lämmittää todelliseen toimintaan."

Mrs Braefield kuunteli iloisella tarkkaavaisuudella tätä puhetta, ja kun se päättyi, pyöri Lilyn nimi hänen kielellään, sillä hän aavisti että, kun hän puhui kodista, niin hän ajatteli Lilyä; mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi lausumalla jokapäiväisen typeryyden:

"Tietysti tulee tässä elämässä etupäässä hankkia itselleen onnellinen ja hauska koti. Mahtaa olla kauheaa parhaimmillekin naida ilman rakkautta."

"Se tuskin teille voi tapahtua, Mr Chillingly, sillä minä olen varma siitä ettette voisi mennä naimisiin jollette rakastaisi; ja minä en luule imartelevani teitä kuu sanon että miehen, joka on paljon vähemmän lahjakas kuin te, tuskin kävisi pahasti hänen yrityksessään voittaa sen naisen rakkautta, jota hän kosii ja jonka hän saa."

Kenelm, joka siinä katsannossa oli mitä vaatimattomimpia ihmisiä, pudisti epäileväisesti päätänsä ja aikoi juuri vastata jotain vaatimatonta, kun hän, luoden silmänsä ylös ja katsellen ympärilleen, pysähtyi ääneti ja hiljaa kuin olisi hän paikkaan juurtunut. He olivat tulleet sille aitauksella ympäröidylle paikalle, jonka ympärillä kasvoi ruusuja, joiden välillä hän ensi kerran oli nähnyt ne nuoret kasvot, jotka siitä saakka aina olivat hänen mielessänsä olleet.

"Ah!" sanoi hän äkisti; "minä en voi kauemmin viipyä täällä ja tuhlata työpäivän tuntia uneilemiin haltiattarien piirissä. Minä lähden tänään ensi junassa kaupunkiin."

"Tietysti — tänä iltana. Minä en jättänyt adressia kortteeriini
Londonissa. Siellä on varmaan suuri joukko kirjeitä — muutamia
epäilemättä isältäni ja äidiltäni. Minä menen vaan niitä hakemaan.
Hyvästi! Kuinka hyvä olette ollut, kun olette kuunnellut minua!"

"Määräämmekö jonkun päivän nousevalla viikolla vanhan roomalaisen huvilan raunioiden katselemiseen? Minä kutsun Mrs Cameron'in ja hänen hoidokkaansa tulemaan mukaan."

VIIDESTOISTA LUKU.

Kenelm löysi todella suuren kasan kirjeitä ja pilettejä kun hän tuli autioon kortteeriinsa Mayfairissa — useat niistä olivat vaan kutsumuskirjeitä aikaa sitten menneihin päiviin, eikä mitkään olleet tärkeitä paitsi kaksi kirjettä Sir Peteriltä, kolme hänen äidiltänsä ja yksi Tom Bowlesilta.

Sir Peterin kirjeet olivat lyhyet. Ensimmäisessä hän hiukan toruu Kenelmiä siitä että hän on lähtenyt pois jättämättä adressia; ja kertoo että hän oli tutustunut Gordonin kanssa, että tämä nuori herrasmies miellytti häntä, että hän siirsi nuo 20,000 puntaa hänelle, ja että hän oli kutsunut Gordonin, Traversin perheen ja Lady Glenalvonin Exmundhamiin. Toisessa kirjeessä, joka oli myöhemmin kirjoitettu, Sir Peter ilmoitti että kutsutut vieraat olivat tulleet ja puhui erittäin suurella lämpimyydellä Cecilian viehättävistä ominaisuuksista ja käytti tilaisuutta muistuttaaksensa Kenelmiä tämän antamasta pyhästä lupauksesta, ettei milloinkaan kosia nuorta ladya, ennenkuin Sir Peter oli tutkinut asian ja antanut siihen suostumuksensa. "Tule Exmundhamiin, ja jos minä en anna suostumustani sinulle kosia Cecilia Traversia, niin pidä minua tyrannina."

Lady Chillinglyn kirjeet olivat paljon pitemmät. Hän puhuu enemmän surustansa siitä että Kenelmin tavat yhä edelleen ovat niin kummalliset — niin vallan erilaiset kuin muiden ihmisten, niinkuin sekin että hän juuri säsongin kestäessä lähti London'ista, ja lähti niin ettei edes palvelijakaan tiennyt mihin hän meni — hän ei tahdo Kenelmin tunteita loukata; mutta tällainen menetystapa ei ollut nuorelle korkeasukuiselle herrasmiehelle luonnollista. Jos hän ei kunnioittanut itseänsä, tuli hänen ainakin kunnioittaa vanhempiansa, etenkin äitiparkaansa. Sitten Lady Chillingly alkoi puhua Leopold Traversin hienosta käytöksestä ja Chillingly Gordonin hyvästä päästä ja miellyttävästä puheesta; hän oli nuori mies, josta jokainen äiti voisi ylpeillä. Tästä aineesta hän kääntyi vaikeroivaan perheellisten seikkain kertomiseen. John pastori oli hyvin tylysti lausunut mielipiteensä Chillingly Gordonille erään ulkomaalaisen kirjailijan kirjan johdosta — jonka kirjailijan nimi oli Comte tai Count taikka jotain sinnepäin — jossa kirjassa Mr Gordon oli huomannut moniaita varsin hyväntahtoisia mielipiteitä ihmiskuntaa kohtaan, joita John pastori hyvin sopimattomalla tavalla oli väittänyt olevan hyökkäyksiä uskontoa kohtaan. Mutta todellisuudessa John pastori hänen mielestänsä oli liian ankara Korkean kirkon puoltaja. Näin puhuttuansa John pastorista, teki hän muutamia naisellisia muistutuksia noiden kolmen Miss Chillingly'jen kummallisesta puvusta. Sir Peter oli hänen tietämättänsä — se oli niin Sir Peterin kaltaista — kutsunut heitä heidän vieraillensa seuraksi, Lady Glenalvon'ille ja Miss Traversille, joiden puku oli niin täydellinen (tässä hän kertoi mimmoinen heidän pukunsa oli), ja he tulivat ruohonpäisissä leningeissä, joissa oli hienot pitsit reunuksina, ja Miss Lallylla oli kiharat ja jasmiiniseppele päässä, "jommoista ei minkään kahdeksantoista vuotta vanhemman tytön tulisi pitää."

"Mutta, poikaseni," lisäsi hänen arvonsa, "sinun isä parkasi suku on todella hyvin omituinen. Minulla on enemmän kärsimyksiä kuin kukaan tietää. Minä kannan ristiäni niin hyvin kuin voin. Minä tunnen velvollisuuteni ja tahdon niitä täyttää."

Kun näitä perhesuruja näin oli kerrottu ja niistä oli vaikeroittu, palasi Lady Chillingly vieraidensa luo.

Hän nähtävästi ei tiennyt mitään miehensä tuumista Cecilian suhteen ja puhui hänestä hyvin lyhyesti: "Hyvin kaunis nuori lady, vaikka liian valkoverinen hänen mielestänsä, ja käytöksensä puolesta miellyttävä." Viimeksi hän laveasti puhui kuinka hauskaa hänelle oli tavata nuoruuden ystäväänsä, Lady Glenalvonia.

"Häntä ei ole ensinkään suuri maailma pilannut, jonka minä, valitettavasti, aikaa sitten jätin, käyttääkseni velvollisuuksiani vaimona ja äitinä, vaikka minun alttiiksi panemistani niin vähässä arvossa pidetään. Lady Glenalvon ehdoittelee että täyttäisimme tuon kamalan vanhan lammikon — joka olisi suuri edistys. Mutta tietysti sinun isä-parkasi panee vastaan."

"Hyvä Sir! Siitä kuin minulla oli kunnia tavata teitä Londonissa, olen kärsinyt suuren tappion — minun setäni ei enää ole elävitten joukossa. Hän kuoli äkisti iloisen illallisen jälkeen. Yksi lääkäri sanoo että hän kuoli halvaukseen, toinen sanoo sydämentautiin. Hän on tehnyt minun perillisekseen, määrättyään sisarelleen osan omaisuudestaan — ei kellään ollut aavistusta siitä että hän oli koonnut niin paljon. Minä olen nyt rikas mies. Ja minä aion luopua eläinlääkärin virasta, joka viime aikoina — siitä asti kuin rupesin lukemaan, johon te hyväntahtoisesti minua neuvoitte — on käynyt minulle vastenmieliseksi. Etevin viljakauppias täällä on pyytänyt minua kauppaliittoon kanssansa; ja minun nähdäkseni on se erittäin hyvä ja edullinen asema elämässä. Mutta, sir, minä en voi tätä nykyä siihen tuumaan ruveta — en voi, vaikka tahtoisin, mitään päättää. Minä tiedän että te nauratte minulle kun sanon että minulla on kummallinen halu matkustaa vähäsen. Olen lukenut matkakertomuksia ja ne kummittelevat minun mielessäni enemmän kuin mitkään muut kirjat. Mutta en luule voivani lähteä maasta tyytyväisellä mielellä ennenkuin olen saanut vielä kerta luoda silmäyksen siihen, jonka kyllä tiedätte, ennenkuin olen saanut häntä nähdä ja tietää että hän on onnellinen. Minä olen varma siitä että voisin puristaa Willen kättä ja suudella tuon toisen pientä kättä ilman pahaa ajatusta. Mitä te siihen sanotte, sir? Te lupasitte kirjoittaa minulle hänestä. Mutta en ole kuullut mitään teistä. Susyllakin, tuolla pienellä kukkapallilla leikkivällä tytöllä, on ollut suru — se vanha mies, jonka luona hän oli, kuoli muutamia päiviä setäni kuoleman jälkeen. Muistaakseni olen kertonut teille että äitini muutti tänne, kun paja Graveleighissä myytiin; ja hän ottaa Susyn tykönsä. Hän pitää hyvin paljon Susysta. Antakaa minun pian kuulla teistä, hyvä sir, ja antakaa minulle neuvoja matkan suhteen — ja häneen nähden. Ymmärrättehän että mielelläni soisin hänen ajattelevan parempaa minusta, kun olen kaukaisessa maassa.

"P. S. — Miss Travers on lähettänyt minulle Willen viimeisen rahalähetyksen. Ainoastaan hyvin vähän on enää maksamatta velasta; varmaankin ne menestyvät hyvin. Toivon ettei hän rasita itseänsä liiaksi."

Kun Kenelm palasi junassa illalla, meni hän Will Somersin taloon. Puoti oli jo kiinni, mutta eräs roteva palvelustyttö vei hänet puodin takaiseen huoneesen, jossa hän tapasi koko perheen illallisella, paitsi pienokaista, joka jo aikaa sitten oli kehtoonsa vetäytynyt, ja kehto oli kannettu yläkerrokseen. Will ja Jessie olivat hyvin mielissään, kun Kenelm itse tarjousi syömään illallista heidän kanssansa, joka ei suinkaan huono ollut, vaikka se oli kohtuullinen. Kun ateria oli päätetty ja ruoan tähteet viety pois, siirsi Kenelm tuolinsa lähelle sitä lasi-ovea, joka vei pieneen hyvästi hoidettuun puutarhaan — sillä Will hoiti sitä aina ennenkuin hän aamuin alkoi varsinaista työtänsä. Ovi oli auki; siitä tulvasi tähdikkään illan viileys sekä uinailevien kukkasien tuoksu.

"Niin on todella, ja me tiedämme siunata häntä, jota meidän tulee siitä kiittää."

"Se ilahuttaa minua. Kuinka usein Jumala, kun Hän tahtoo osoittaa meille jonkun erityisen hyvän, vuodattaa hyvyyttä kanssaihmisen sydämeen — kenties sellaisen ihmisen, josta me kaikkein vähimmin sitä voisimme ajatella; mutta siunaessamme sitä ihmistä, kiitämme Jumalaa, joka hänen sydämeen tämän hyvyyden vuodatti. Rakkaat ystäväni, minä tiedän että te kaikki kolme luulette minun olevan sen välikappaleen, jonka Jumala on valinnut hyväntekeväisyytensä toimeenpanemiseen. Te luulette että se oli minulta kun te saitte sen lainan, joka saattoi teitä tilaisuuteen muuttaa Graveleighista ja asettua tänne asumaan. Te olette erehtyneet — te katsotte epäileväisesti minuun."

"Eihän se voinut olla Squiri," huudahti Jessie. "Miss Travers vakuutti minulle ettei se ollut hän eikä hän itse. Se on varmaankin te. Suokaa anteeksi, mutta kukapa se muuten olisi?"

"Teidän miehenne arvaa sen. Otaksukaa, Will, että olette kohdellut pahoin ihmistä, josta kuitenkin pidätte, ja että te, likemmältä asiaa ajateltuanne, olette ollut hyvin pahoillanne ja hävennyt itseänne, ja otaksukaa että teillä myöhemmin olisi tilaisuutta ja kykyä tehdä tälle henkilölle palveluksen, luuletteko että tekisitte sen?"

"Hyvä! Ja olettakaa että kun se henkilö, jolle te olette tämän palveluksen tehnyt, saisi tietää että te olitte sen hyvän työn hänelle tehnyt, ei olisi siitä kiitollinen, ei katsoisi sitä kauniiksi teidän puolestanne täten sovittaa sen pienen vääryyden, minkä hän kukaties ennen oli teille tehnyt, vaan olisi epäkohtelias, äkäinen ja suuttunut, ettekö katsoisi tätä henkilöä kiittämättömäksi olennoksi — kiittämättömäksi ei ainoastaan teitä, hänen kanssaihmistänsä — vaan Jumalaakin kohtaan, joka herätti teidän sydämessänne ajatuksen olla Hänen inhimillinen välikappaleensa tehdyn hyvän työn toimeen panemiseen?"

"Kyllä, sir, tietysti," sanoi Will, joka, vaikka hän oli paljoa älyllisempi Jessiä, ei huomannut mitä Kenelm tarkoitti; sillä välin Jessie kovasti puristi käsiänsä yhteen, kävi vallan kalpeaksi ja, katsellen säikähtyneenä Willen kasvoihin, vastasi äkkiä:

Jessie riensi Willen luo, pani käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja huokasi.

Kenelm kääntyi hiljaa vanhan Mrs Somersin puoleen, joka oli herennyt sitä työtä tekemästä, jota hän oli tehnyt illallisen jälkeen; hän, näet, kutoi sukkia pienokaiselle.

"Hyvä Mrs Somers, mitä hyötyä siitä on että olette isoäiti ja kudotte sukkia pienille lapsenlapsille, jos ette voi vakuuttaa näitä tuhmia lapsianne siitä että he ovat liian onnelliset voidaksensa pitää vihaa miestä kohtaan, joka olisi tahtonut heitä eroittaa ja nyt sitä katuu?"

Kenelmin ihmeeksi vanha Mrs Somers nousi paikaltansa ja läheni arvoisuudella, jommoista ei kukaan olisi voinut hiljaiselta talonpoikaiselta naiselta odottaa, avioparia, nosti toisella kädellänsä Jessien kasvot ylös, pani toisen Willen pään päälle, ja sanoi: "Jos ette toivo saada jälleen tavata Mr Bowlesia ja sanoa hänelle: 'Jumala teitä siunatkoon, sir!' niin ette ansaitse sitä Jumalan siunausta, joka teillä on." Sitten hän taas palasi tuolilleen ja alkoi kutoa.

"Jumalan olkoon kiitos siitä että olemme maksaneet suurimman osan velkaa," sanoi Will hyvin liikutetulla äänellä, "ja minä luulen, Jessie, että me voimme maksaa loputkin, kun säästäväisesti elämme ja myymme ne tavarat mitkä meillä on — ja silloin, sir," lisäsi hän, Kenelmiin kääntyen, "me kiitämme Mr Bowlesia."

"Se ei minua ensinkään tyydytä, Will," vastasi Kenelm; "ja koska minä autoin teidät yhteen, niin katson oikeudekseni sanoa teille etten milloinkaan olisi sitä tehnyt, jos olisin voinut aavistaa että teillä on niin vähän luottamusta vaimoonne, että sallitte muiston Mr Bowlesilta teitä loukata. Te ette tuntenut itsenne nöyryytetyksi, kun luulitte että olitte velkaa minulle rahoja, joita rehellisellä tavalla maksatte. Noh hyvä, minä lainaan teille sen pienen rahasumman, joka vielä on maksamatta velastanne Mr Bowlesille, jotta pikemmin voitte hänelle sanoa: 'Kiitoksia.' Mutta, olkoon se meidän kesken sanottu, Will, minä luulen että te olette sekä parempi että miehekkäämpi mies, jos ette ota lainaksi minulta sitä pientä summaa, jos huomaatte että teidän tulee Mr Bowlesille sanoa 'Kiitoksia,' ilman tuota turhaa ajatusta että, koska olette velkanne maksaneet, ette ole hänelle mitään velkaa hänen hyvyydestänsä."

Will katsoi toisaalle ja näytti olevan kahdella päällä. Kenelm jatkoi: "Minä olen tänään saanut kirjeen Mr Bowlesilta. Hän on tullut rikkaaksi ja aikoo lähteä ulkomaille; mutta ennenkuin hän menee, sanoo hän mielellänsä tahtovansa puristaa Willen kättä ja saada Jessieltä vakuutuksen että hänen entinen raaka käytöksensä häntä kohtaan on anteeksi annettu. Hän ei aavistanut että minä lavertelisin lainasta; hän toivoi että se aina pysyisi salaisuutena. Mutta ystäväin kesken ei tarvita salaisuuksia. Mitä sanotte, Will? Vastaanotetaanko Mr Bowles täällä ystävänä vai ei?"

"Sydämellisesti tervetullut," sanoi vanha Mrs Somers, katsoen ylös sukankutimestaan.

"Sir," sanoi Will, äkkiä rohkaisten mieltänsä, "te ette suinkaan ole milloinkaan rakastanut. Jos olisitte sitä tehnyt, niin ette olisi niin ankara minulle. Mr Bowles oli rakastunut vaimooni. Mr Bowles on kaunis mies ja minä olen rampa."

"Mutta minä luotan sydämestäni ja sielustani vaimooni; ja nyt kun ensi tuska on ohitse, on Mr Bowles oleva, niinkuin äiti sanoo, sydämellisesti tervetullut."

"Kätenne tänne! Nyt puhutte niinkuin mies, Will. Minä toivon tuovani Mr Bowlesin mukaani tänne parin päivän kuluttua syömään illallista teidän kanssanne."

"Hyvä Tom! Tulkaa muutamaksi päiväksi minun luokseni Cromwell Lodgeen, Moleswichissä. Mr ja Mrs Somers toivovat saamansa tavata teitä ja kiittää teitä. Minä en voinut ainaiseksi jäädä niin hävyttömäksi että noudattaisin teidän oikkuanne. He väittivät että minä olin ostanut puodin ynnä muuta heille, ja puolustaakseni itseäni täytyi minun sanoa kuinka asia oli. Puhutaan enemmän tästä ja matkoista kun te tulette.

"K. C."

KUUDESTOISTA LUKU.

Mrs Cameron istui yksin kauniissa salissansa ja hänen polvellansa oli auki oleva kirja, jota ei kuitenkaan luettu. Hän katseli pois siitä, näennäisesti puutarhaan, vaan oikeastaan tyhjään ilmaan.

Terävämielinen ja kokenut katselija olisi hänen kasvoissansa huomannut ilmauksen, jota tavallinen silmä ei nähnyt.

Tavalliselle silmälle hänen kasvonsa osoittivat ainoastaan huolettomuutta; ne ilmoittivat että hän oli hiljainen nainen, joka oli ajatellut jotakin vähäpätöistä talouden asiaa, mutta oli siihen väsynyt ja nyt ei ajatellut niin mitään.

Mutta todellinen katsoja huomasi näissä kasvoissa myrskyisen entisyyden jälkiä, haamuja, jotka eivät milloinkaan tahtoneet saada lepoa; ne osoittivat luonnetta, joka oli jollakin tavalla suuresti muuttunut; se ei aina ollut hiljaisen ja nöyrän naisen luonne ollut. Huulien ja sieramien hienot piirteet osoittivat hekumallisuutta, ja alahuulen syvä, alaspäin vedetty mutka ilmoitti synkkämielisyyttä. Hänen katseensa lempeys ei osoittanut huolettomuutta, vaan pikemmin mieltä, jota salaisen surun kuorma oli nöyryyttänyt ja rasittanut. Koko hänen olentonsa todisti että hän oli sivistyneissä piireissä ollut — piireissä, joissa on sekä tyyneyttä että arvollisuutta ja suloa. Köyhät käsittivät sitä paremmin kuin hänen rikkaat tuttavansa Moleswichissä, kun he sanoivat: "Mrs Cameron on päästä kantapäähän lady." Hänen kasvoistansa päättäen oli hän varmaan ollut kaunis, ei mikään täydellinen kaunotar, mutta hän oli ollut sievä. Nyt tämä kauneus oli haihtunut kylmäksi, harmaaväriksi ja masennetuksi ja uniseksi ujoudeksi. Hän ei nostanut suurta melua itsestään, vaan oli luultavasti määrännyt velvollisuudekseen tukehduttaa kaikkia taipumuksia siihen. Kukapa voi näiden huulien muotoa katsella huomaamatta että ilmoittivat kiivasta, äkkipikaista luonnetta? Ja kuitenkin, kun taas likemmin häntä katseli, niin tämä hänen luonnollisen suoran luonteensa sortaminen viehätti sitä enemmän, kun hänessä oli hyvin vähän mielenlujuutta, jos muka fysiognomiiassa ja frenologiiassa mitään perää on. Mutkikas ylähuuli, arka, rukoileva katse, pään epäsuhteellinen kapeneminen korvan ja niskan välillä ilmoittivat että hän oli ihminen, joka ei voinut sen tahtoa vastustaa, jota hän joko rakastaa tai johon hän luottaa.

Hänen polvellaan oleva kirja on uskonnollinen kirjoitelma armon-opista, jonka eräs tunnettu "Matalan kirkon" pappi on kirjoittanut. Hän luki harvoin muita kirjoja kun hengellisiä, paitsi kun hänen huolensa Lilyn kasvatuksesta pakoitti häntä lukemaan "Historian ja Maantieteen ensimmäisiä alkeita," tai niitä ranskan kielen oppikirjoja, joita luettiin seminareissa nuoria tyttöjä varten. Mutta jos joku olisi houkutellut Mrs Cameronia tuttavalliseen keskusteluun niin hän olisi huomannut että hän oli mahtanut saada semmoisen kasvatuksen, kuin ylhäiset nuoret naiset tavallisesti saavat. Hän osasi puhua ja kirjoittaa ranskan ja italian kieliä. Hän oli lukenut ja muisti vielä sellaisia näiden kielisien klassillisten kirjailijain teoksia, joita oikea-uskoiset opettajattaret antoivat oppilasten lukea. Hän osasi vähän kasvioppia, sellaista kasvioppia, jommoista kaksikymmentä vuotta sitten opetettiin. Minä en ole varma siitä vaikka hän olisi erittäin hyvin oppinut teologiiaa ja valtiollista ekonomiiaakin, sellaisina kuin nämä tieteet esitellään Mrs Marcetin helppotajuisissa käsikirjoissa. Sanalla sanoen, hänessä olisi oppinut tuntemaan korkeasti sivistynyttä englantilaista ladya, joka oli saanut kasvatuksensa nykyistä edellisessä sukupolvessa ja henkiseen kehitykseen katsoen oli paljoa korkeammalla kannalla kuin nuoret englantilaiset naiset nyt tavallisesti ovat. Mitä vähä-arvoisempiin sivistys-aineihin tulee — jotka nyt tehdään etevimmiksi — niinkuin musiiki, niin asiantuntija ei voinut kuulla hänen soittavan sanomatta: "Tällä naisella on ollut hänen aikansa parhaimmat opettajat." Hän taisi soittaa ainoastaan sellaisia soittokappaleita, jotka olivat hänen sukupolvensa aikaiset. Hän ei ollut siitä ajasta pitäen mitään oppinut. Sanalla sanoen, koko hänen henkinen kehityksensä oli vallan pysähtynyt monta vuotta sitten, kenties jo ennenkuin Lily oli syntynyt.

Hänen näin katsellessansa tyhjään ilmaan, tullaan sanomaan että Mrs Braefield on tullut. Mrs Cameron ei säpsähdä. Hän ei milloinkaan joudu hämille. Mutta hänen liikkeensä osoittavat väsymystä ja mielipahaa; hän panee hengellisen kirjan pois. Elsie astuu sisään, nuorena, loistavana, puettuna uusimman muodin mukaan, se on, niin kokonansa aistia vailla taiteilijan silmissä, kuin vallasnainen voi olla puettu; mutta rikkaat kauppiaat, jotka ylpeilevät vaimoistansa, vaativat että heidän vaimonsa pukevat itsensä niin, ja heidän vaimonsa tässä katsannossa nöyrästi noudattavat miestensä tahtoa.

Molemmat rouvat tervehtivät toisiansa, sitten alkaa tavallisesti kanssapuheen valmistukset ja hetken vaitiolon jälkeen Elsie kysyy:

"Minä pelkään että hän on mennyt kylään. Pienelle pojalle, joka on käynyt meidän asioilla, on sattunut tapaturma — hän on pudonnut maahan kirsikkapuusta."

"Sitä en tiedä; mutta poika on loukannut itsensä pahasti, ja Lily on mennyt katsomaan kuinka hänen on."

"Minä en ylipäänsä pidä Lilyn ikäisistä tytöistä, vaikka hyvin rakastan lapsia. Te tiedätte kuinka paljon pidän Lilystä; ehkä tulee se siitä että hän on niin lapsen kaltainen. Mutta hän tuottaa varmaankin teille paljon huolta."

Mrs Cameron vastasi levottomasti: "Ei. Hän on vielä lapsi, ja erittäin hyvä lapsi; miksi olisin levoton?"

"Kahdeksantoista — onko se mahdollista! Kuinka aika rientää! vaikka aika ei tunnu rientävän niin ykstoikkoisessa elämässä kuin minun, niin se liukuu eteenpäin kuin vesi virrassa. Annas nähdä — kahdeksantoista? Ei, hän on vaan seitsemäntoista — tuli seitsemäntoista vanhaksi viime Toukokuussa."

"Seitsemäntoista vuotias! Hyvin vaarallinen ikä tytölle; ikä, jolloin nuket lakkaa ja rakastajat alkaa."

"Lily ei ole milloinkaan paljon pitänyt nukeista — ei milloinkaan paljon välittänyt elottomista esineistä; ja mitä rakastajiin tulee, hän ei ensinkään niitä ajattele."

"Niin pian kun tyttö on yli kuuden vuoden, ajattelee hän rakastajia. Mutta tässä tulee toinen kysymys. Kun niin kaunis tyttö, kuin Lily, ensi syntymäpäivänänsä tulee kahdeksantoista vuoden ikäiseksi, eikö rakastaja silloin voi häntä ajatella?"

Mrs Cameronin kylmä ja tyyni käytös osoitti että kysyjä, joka sellaista kysyi, oli liian rohkea, ja hän vastasi:

"Koska ei mitään rakastajaa ole kuulunut, en voi vaivata itseäni hänen ajatuksiansa miettimällä."

Elsie sanoi itsekseen: "Tämä on tuhmin nainen minkä olen nähnyt!" ja ääneen Mrs Cameronille:

"Hyvä Mrs Cameron, eikö hän olisi sopiva mies Lilylle? Chillinglyein suku on vanhimpia 'Burken maa-aatelisukuja,' ja minä luulen että hänen isänsä, sir Peter, on jotenkin rikas."

Mrs Cameron osoitti nyt ensi kerta tämän keskustelun kestäessä liikutusta. Hänen kasvonsa äkisti lensivät punaisiksi ja sen jälkeen ne kävivät entistä vaaleammiksi. Hetkisen vaiti oltuansa hän taas oli tyyni kun ainakin, ja vastasi jyrkästi:

"Se ei olisi Lilyn ystävä, joka sellaisia ajatuksia hänen päähänsä panee; eikä ole mitään syytä luulla että ne ovat Mr Chillinglyn mieleen tulleet."

"Surettaisiko se teitä, jos niin olisi? Varmaankin te soisitte että hoidokkaanne joutuisi hyvään naimiseen ja Moleswichissä ei ole sopivaa kosijaa hänelle."

"Suokaa anteeksi, Mrs Braefield, mutta minä en ole milloinkaan kenenkään kanssa keskustellut Lilyn naimisesta, ei edes hänen holhojansa kanssa. Ja kun ajattelen kuinka lapsellinen hän on ikäänsä katsoen, niin en luule että aika vielä on käsissä siitä neuvotella."

Kun Elsie huomasi että häntä vastustettiin, alkoi hän puhua muutamasta sanomalehden kirjoituksesta, joka sillä erällä oli yleisön huomiota herättänyt, ja nousi pian lähteäksensä pois. Mrs Cameron piti vieraansa hänelle ojennetusta kädestä kiinni ja sanoi matkalla, hiukan hämmästyneellä, mutta vakaalla äänellä: "Hyvä Mrs Braefield, suokaa minun toivoa että teidän terve järkenne ja ystävyytenne Lilyä kohtaan estää teitä häiritsemästä hänen mielensä rauhaa viittaamalla niihin kunnianhimoisiin tuumiin hänen tulevaisuuteensa nähden, joista nyt olette minulle puhunut. On vallan mahdotonta uskoa että sellainen nuori mies, kun Mr Chillingly, toden perään voisi aikoa naida tyttöä, joka ei ole hänen omaa säätyänsä, ja —."

"Odottakaa, Mrs Cameron. Minun täytyy keskeyttää teitä. Lilyn persoonalliset ominaisuudet ja hänen miellyttävä käytöksensä olisivat koristeena mille säädylle tahansa; ja enkö ole teitä oikein käsittänyt, kun olette sanonut että vaikka hänen holhojansa, Mr Melville, on, niinkuin kaikki tiedämme, mies, joka on kohoittanut itsensä vanhempiensa säädyn yli, on Miss Mordaunt kuitenkin, niinkuin te itsekin, korkeasukuinen nainen?"

"Kyllä hän on korkeasukuinen nainen," sanoi Mrs Cameron ja kohoitti ylpeästi päätänsä. Mutta hän lisäsi, yhtä äkillisesti muuttuen nöyräksi ja kylmäksi: "Mitä se tekee? Tyttö ilman rikkautta, ilman sukulaisia, kasvatettu pienessä huvilassa, taideniekan valvatti, joka itse on City-kirjurin poika, ei ole samaa säätyä kuin Mr Chillingly, ja tämän vanhemmat eivät voisi hyväksyä sellaista avioliittoa. Se olisi hyvin julmaa Lilyä kohtaan, joka muuttaisi sen viattoman ilon, mikä hänellä voi olla puhumisesta sivistyneen muukalaisen kanssa, sellaiseksi mieltymykseksi, jommoista niinkin lapsellisessa ja kauniissa tytössä, kuin Lily on, voisi herätä henkilöä kohtaan, joka esitellään hänelle hänen tulevaksi elämänsä kumppaniksi. Älkää tätä julmuutta harjoittako; älkää — älkää sitä tehkö — minä rukoilen teitä!"

"Luottakaa minuun!" huudahti helläsydäminen Elsie, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, jota te niin viisaasti ja jalosti sanotte. Minä en paljon maailmaa tunne — en tuntenut sitä ensinkään ennenkuin menin naimiseen — ja kun pidän Lilystä ja suuresti kunnioitan Mr Chillinglyä, niin luulin voivani hyödyttää heitä molempia paremmin kuin — kuin — mutta nyt näen: Mr Chillingly on hyvin nuori, hyvin kummallinen; hänen vanhempansa kenties panisivat vastaan, ei Lilyn itsensä tähden, vaan niiden asiain johdosta, joita mainitsitte. Ja te ette soisi hänen tulevan perheesen, johon hän ei olisi niin sydämellisesti tervetullut, kuin hän ansaitsee olla. Minä olen iloinen siitä että olen puhunut teidän kanssanne tästä. Kaikeksi onneksi en vielä ole mitään pahaa tehnyt. Enkä aio tehdäkään. Minä tulin tänne kutsumaan teitä ja Mr Chillinglyä huviretkelle roomalaisen huvilan raunioille, jotka ovat parin peninkulman päässä täältä. En enää aio koettaa saattaa häntä ja Lilyä yhteen."

"Kiitoksia! Mutta te käsitätte vielä minua väärin. Minä en luule että Lily pitää puoletkaan niin paljon Mr Chillinglystä kuin uudesta perhosta. Minua ei heidän yhdessä olemisensa peloita siinä valossa, jossa Lily nyt häntä katselee, ja jossa hän, minun havainnoistani päättäen, Lilyä katselee. Ainoa jota pelkään on että joku viittaus sinnepäin saattaisi tyttöä katsomaan häntä toisin, ja se on mahdotonta."

Elsie lähti pois ollen hyvin hämillänsä ja kovin halveksien Mrs Cameronin tietoja siitä mitä voi tapahtua kahdelle "yhteen saatetulle" nuorelle henkilölle.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Samana päivänä ja melkein samana tuntina kuin edellä kerrottu keskustelu tapahtui, meni Kenelm, yksinäisillä kävelymatkoillansa ollen, hautausmaalle, jossa Lily odottamatta oli häntä tavannut vähän aikaa sitten. Ja siellä hän näki Lilyn seisovan sen kukkareunuksen luona, jonka hän oli laittanut sen lapsen haudan ympärille, jota hän turhaan oli hoitanut ja vaalinut.

Päivä oli pilvinen ja aurinko ei paistanut; se oli niitä päiviä, jolloin alakuloisuus usein tunkee englantilaisen kesän sydämeen.

"Te tulette tänne liian usein, Miss Mordaunt," sanoi Kenelm hiljaa ja meni lähemmäksi tyttöä.

Lily käänsi kasvonsa häneen päin, mutta hän ei säpsähtänyt eikä mikään muutos tapahtunut hänen kasvoissaan, jotka olivat miettiväisen näköiset — joka oli hyvin harvinaista näissä muuten niin vilkkaissa ja elävissä kasvoissa.

"Ei liian usein. Minä lupasin tulla niin usein kuin voin; ja, niinkuin jo ennen teille kerroin, en ole vielä milloinkaan lupausta rikkonut."

Kenelm ei vastannut mitään. Tyttö lähti nyt pois siltä paikalta ja Kenelm seurasi häntä ääneti, kunnes hän pysähtyi tuon vanhan hautakiven viereen, josta kirjoitus oli kulunut.

"Katsokaa," sanoi Lily hymyillen, "minä olen pannut sinne uusia kukkia. Siitä päivästä asti kuin me tapasimme toisemme täällä hautausmaalla, olen paljon ajatellut tätä hautaa, joka on niin unhoitettu, niin hoitoa vailla, ja —" tässä hän hetken aikaa oli vaiti ja jatkoi sitten äkisti "ettekö te usein omasta mielestänne ole liian — mikä se nyt onkaan? oh! liian itsekäs, miettiväinen ja ajattelette liian paljon itseänne?"

"Kyllä, te olette siinä kohden oikeassa; vaikka minun omatuntoni ei ole sitä ilmoittanut, ennenkuin te näin soimaatte minua siitä."

"Ja eikö teistä ole kuin te pääsisitte noista ajatuksista kun ajattelette kuolleita? ne eivät milloinkaan voi olla osallisina meidän olemiseemme täällä. Kun sanotte: 'Tänään minä teen sitä tai tätä,' kun ajattelette: 'Huomenna olen sitä tai sitä,' niin te ajattelette ja uneksitte ainoastaan itseänne ja itsestänne. Mutta te olette ulkopuolella, yli itseänne, kun ajattelette kuolleita, joilla ei voi olla mitään tekemistä teidän tänäpäivän ja huomisen kanssa."

Niinkuin jo tiedämme, oli Kenelm Chillingly pannut elämänsä ohjesäännöksi ettei milloinkaan hämmästyä. Mutta kun ne sanat, jotka juuri olen kirjoittanut, kuuluivat perhos-kesyttäjän huulilta, joutui hän niin hämilleen, että hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, puhkesi sanomaan ainoastaan:

"Kuolleet ovat entisyys; ja entisyydessä lepää kaikki nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, mikä voi vetää meitä meidän synnynnäisestä itsestämme. Entisyys määrää nykyisyytemme. Entisyyden kautta aavistamme tulevaisuutemme. Historia, runous, tiede, valtioiden menestys, yksityisten edistyminen, kaikki on yhteydessä hautakivien kanssa, joista kirjoitus on kulunut. Te teette oikein siinä että kunnioitatte rappeutuneita hautakiviä kukilla. Ainoastaan kuolleiden seurassa herkenee ihminen olemasta itsekäs."

Jos vajanaisen kasvatuksen saanut Lily puheessansa oli ollut akademiallisen kasvatuksen saamatta Kenelmiä etevämpi, niin Kenelmin puhe nyt oli niin korkeata, ettei Lily sitä käsittänyt. Hän olikin hetken aikaa vaiti ennenkun hän vastasi:

"Jos tuntisin teitä paremmin, niin varmaankin ymmärtäisin teitä paremmin. Tahtoisin että tuntisitte Leijonan. Minun tekisi mieleni kuulla teidän puhuvan hänen kanssaan."

Näin puhuessansa he olivat lähteneet pois hautausmaalta, ja olivat nyt tavallisten matkustajain astumalla polulla.

"Sentähden että on asioita, joihin katsoen luulen hänellä olevan väärät käsitykset ja minä pyytäisin teitä selittämään epäilykseni hänelle; tekisittehän sen?"

"Pelkäänkö, en suinkaan! Mutta — oi, kuinka paljon väkeä kulkee tällä tiellä! Tänään kai on joku ikävä kansankokous kylässä. Mennään lautalla toiselle puolelle jokea, siellä on paljon hauskempi, me saamme siellä olla enemmän rauhassa."

Lily kääntyi oikealle ja astui joen rinnettä alas rannalle, jossa he tapasivat vanhan miehen, joka unisena loikoi lauttaveneessänsä.

Kun he rinnakkain istuen kulkivat tyvenen veden yli pilvisen taivaan alla, niin Kenelmin taas olisi tehnyt mieli puhua siitä aineesta, jota hänen kumppaninsa oli aloittanut, mutta Lily pudisti päätänsä ja loi silmäyksen lauttamieheen. Se mikä hänellä oli sanottavaa, oli nähtävästi sitä laatua, ettei sopinut olla kuulijaa, vaikka vanha lauttamies näytti siltä kun hän ei vaivaisi itseänsä kuulemalla mitään, jota ei suoraan hänelle lausuttu. Lily alkoi pian hänen kanssaan puhua: "No, Brown, onko lehmä jo parantunut?"

"Kyllä, Miss, kiitos teille siitä ja Jumala teitä siunatkoon. Kumma että voititte tuollaisen vanhan noita-ämmän!"

"En minä sitä tehnyt, Brown; sen teki haltiatar. Haltiattaret ovat, kuten tiedätte, paljoa mahtavammat kuin noidat."

Lily tässä kääntyi Kenelmiin: "Mr Brownilla on hyvin kaunis lehmä, joka äkkiä tuli kovin kipeäksi ja sekä hän että hänen vaimonsa olivat vakuutetut siitä että lehmä oli loihdittu."

"Tietysti se oli, se on varma asia. Eikö Wright muija sanonut vaimolleni että hän tulisi katumaan sitä että hän myi maitoa, ja haukkui häntä kauheasti? Ja eikö lehmä samana yönä saanut vilutautia?"

"Hiljaa, Brown! Wright muija ei sanonut että teidän vaimonne tulisi katumaan maidon myymistä, vaan sitä että hän kaatoi vettä maitoon."

"Ja mistä hän sen tiesi, jos hän ei ollut noita? Meidän parhaimmat maidonostajat ovat herrasväkeä, ja ne eivät ole milloinkaan valittaneet."

"Ja," sanoi Lily Kenelmille, ottamatta korviinsa Brownin viimeistä lausetta, joka lausuttiin äreällä äänellä, "Brownilla oli julmat asiat mielessä; hän aikoi houkutella Wright muijaa lauttaveneesensä ja viskata hänet veteen, päästääksensä lehmää velhouksesta. Mutta minä kysyin haltiattareilta neuvoa, ja annoin hänelle haltiattaren nauhan sidottavaksi lehmän kaulaan. Ja lehmä on nyt vallan terve, niinkuin kuulette. Ei siis ollutkaan tarpeellista, Brown, heittää Wright muijaa veteen sentähden että hän sanoi teidän panneen osan sitä maitoon. Mutta," lisäsi hän, kun vene laski toiseen rantaan, "kerronko teille, Brown, mitä haltiattaret sanoivat minulle tänä aamuna?"

"He sanoivat: Jos Brownin lehmä antaa maitoa, jossa ei ole vettä, ja jos on vettä maidossa kun sitä myydään, niin me, haltiattaret, nipistämme Mr Brownia vallan siniseksi; ja kun Brown ensi kerta sairastuu jäsentautiin, niin haltiattaret eivät loihdi sitä pois."

Sen sanottuansa Lily pani hopearahan Brownin käteen, hyppäsi keveästi maalle ja Kenelm seurasi häntä.

"Te olette kokonaan kääntänyt hänen, ei ainoastaan haltiattaren olemiseen vaan niiden hyväntekeväiseen voimaan katsoen," sanoi Kenelm.

"Mutta," sanoi Lily vakaasti, "eikö olisi hauska, jos vielä löytyisi haltiattareita? hyviä haltiattareita, ja niitä saisi käsiinsä? saisi kertoa niille kaikesta mikä huolettaa ja surettaa meitä, ja saisi niiltä taikavoimaa sitä taikaa vastaan, jota käytämme itseämme kohtaan?"

"Minä luulen ettei olisi hyvä meille luottaa sellaisiin yliluonnollisiin neuvonantajiin. Meidän omat sielumme ovat niin rajattomat, että me, kuta enemmän niitä tutkimme, tulemme löytämään maailmoja maailmojen vieressä ilman loppua; ja maailmojen joukossa on Haltiattarien maa." Hän lisäsi itsekseen: "Enkö nyt ole Haltiattarien maassa?"

"Hiljaa!" kuiskasi Lily. "Älkää puhuko mitään vähään aikaan. Minä ajattelen sitä, jota juuri sanoitte, ja koetan käsittää sitä."

Heidän näin ääneti astuessansa eteenpäin, saapuivat he sen pienen kesähuoneen luo, jonka taru on omistanut Izaak Waltonin muistoksi.

Lily meni sisään ja istui; Kenelm istui hänen viereensä. Se oli pieni kahdeksankulmainen rakennus, joka, rakennustavasta päättäen, luultavasti oli Charles I:sen aikana rakennettu; valkeat, rapatut seinät sisäpuolella olivat täynnä nimiä ja kirjoituksia, joissa kalastusta ylistettiin, ja Izaakia kiitettiin, sekä otteita hänen kirjoistansa. Toisella puolella jokea he näkivät Grasmeren pihan suurine pajupuineen, joiden oksat riippuivat vedessä. Paikan yksinäisyys ja sen yhteys kalastajan yksinäisen elämän kanssa soveltuvat vallan hyvin yhteen tyynen päivän, hiljaisen ilman ja pilvisen taivaan kanssa.

"Te aioitte kertoa minulle epäilyksestänne holhojanne mielipiteihin katsoen muutamissa asioissa, joista ette itse voi hänelle puhua."

Lily kavahti ajatuksistansa, jotka tuntuivat olevan kaukana täten jälleen puheeksi otetusta aineesta.

"Niin, en voi ilmoittaa hänelle epäilyksiäni siitä syystä että ne koskevat minua ja hän on niin hyvä. Minun on häntä kiittäminen niin paljosta, etten voisi suututtaa häntä ainoallakaan sanalla, joka näyttäisi soimaukselta tai valitukselta. Te muistatte kai," tässä hän siirtyi lähemmäksi Kenelmiä, käänsi häneen rohkeat silmänsä ja pani kätensä hänen käsivarrellensa: "Te muistatte kai että minä hautausmaalla sanoin huomaavani kuinka ihminen aina ajattelee liian paljon itseänsä. Se on varmaankin väärin. Kun minä puhun teidän kanssanne ainoastaan itsestäni, tiedän kyllä tekeväni väärin, mutta en voi sille mitään, minun täytyy tehdä se. Älkää ajatelko pahaa minusta sentähden. Olette kyllä huomannut että minä en ole saanut sellaista kasvatusta kuin toiset tytöt. Onko holhojani tehnyt oikein siinä kohden? Jos hän ei olisi antanut minun noudattaa omia oikkujani, jos hän olisi antanut minun lukea niitä kirjoja, joita Mr ja Mrs Ewlyn tahtoivat minulle antaa luettaviksi niiden runojen ja haltiatarsatujen sijaan, joita hän minulle antoi, niin minulla olisi ollut niin paljon ajattelemista että olisin ajatellut vähemmän itseäni. Te sanoitte että kuolleet ovat entisyys, että ihminen unohtaa itsensä kun ajattelee kuolleita. Jos olisin lukenut enemmän entisyydestä ja minulla olisi enemmän tietoja niistä kuolleista, joiden historiaa se kertoo, niin varmaankin olisin vähemmän suljettu omaan ahtaasen, itsekkäiseen sydämeeni. Vasta viime aikoina olen ruvennut tätä ajattelemaan ja ruvennut suremaan ja häpeemään sitä että olen niin taitamaton sellaisissa asioissa, joita muut tytöt tietävät, yksin pikku Clemmykin. Ja minä en uskalla sanoa sitä Leijonalle, kun vasta häntä tapaan, sentähden että hän silloin soimaisi itseänsä, sillä hän tarkoitti vaan hyvää, kun hänen oli tapa sanoa: 'Minä en tahdo Haltiatarta oppineeksi, minulle on kylläksi että hän on onnellinen.' Oi, minä olinkin niin onnellinen, ihan viime aikaan saakka."

"Sentähden että te viime aikaan saakka tunsitte itsenne ainoastaan lapseksi. Mutta nyt, kun teidän tekee mieli tietää jotain, nyt lapsuus katoaa. Älkää kiusatko itseänne. Luonto on antanut teille hyvät hengenvoimat, ja niiden avulla te hyvin pikaan ja hyvin helposti hankitte itsellenne niitä tietoja, joita tarvitsette, voidaksenne puhua noiden pelättyjen 'aika-ihmisten' kanssa. Te opitte enemmän yhdessä kuukaudessa, kun olisitte oppinut vuodessa lapsena ollessanne, jolloin lukeminen olisi ollut rasitusta eikä mielityötä. Teidän tädillänne on varmaankin hyvät tiedot, ja jos uskaltaisin puhua hänen kanssansa kirjojen valitsemisesta —."

"Teidän holhojanne ei siis pitäisi siitä että te saisitte sellaisen kasvatuksen kuin tytöt tavallisesti saavat?"

"Leijona on kieltänyt tätiäni opettamasta minulle paljon, jota mielelläni tahtoisin oppia. Täti tahtoi sitä tehdä, mutta hän on luopunut siitä holhojani tahdosta. Hän kiusaa minua nyt vaan noilla hirveillä franskalaisilla verbeillä, ja se on ainoastaan tekosyy, minä tiedän sen. Tietysti on toisin pyhäpäivinä, silloin en saa lukea muuta kuin raamattua ja saarnoja. Minä en pidä saarnoista niin paljon kuin minun tulisi tehdä, mutta raamattua voisin lukea koko päivän, arkipäivät sekä pyhät; ja raamatusta olen oppinut että minun tulee ajatella vähemmän itseäni."

Kenelm tietämättänsä puristi sitä pientä kättä, joka niin viattomasti lepäsi hänen käsivarrellaan.

"En voi varmaan sitä sanoa. Minun tulisi tietää, onko runolaji hyvä tai huono. Mutta siinä katsannossa olen tavannut monta ihmistä, etenkin varsinaisia arvostelijoita, jotka enemmän pitävät siitä runoudesta, jota minä sanon huonoksi, kuin siitä, jota minä katson hyväksi."

"Eroitus eri runolajien välillä, kun oletamme että ne molemmat ovat hyviä," sanoi Lily varmalla äänellä ja riemullisen näköisenä, "on tämä — minä tiedän sen, sillä Leijona on selittänyt sen minulle —: Toisessa runouslajissa runoilija asettuu aivan ulkopuolelle itseänsä, hän asettaa itsensä toisiin olopiireihin, jotka ovat vallan vieraat hänen omalle olopiirillensä. Hän voi olla varsin hyvä ihminen, ja hän voi kirjoittaa parhaimmat runonsa hyvin huonoista ihmisistä; hän ei tahtoisi valoakaan loukata, mutta hänestä on hauska kuvata murhaajia. Toisessa runolajissa sitävastoin kirjoittaja ei asetu toisen oloihin, vaan hän kertoo omat ilonsa ja surunsa, puhuu oman sydämensä ja sielunsa pohjasta. Jos hän ei voisi vähintäkään olentoa loukata, niin hän varmaankaan ei voisi todellisesti kuvata murhaajan julman sydämen tunteita. Tämä, Mr Chillingly, on eroitus eri runolajien välillä."

"Se on hyvin totta," sanoi Kenelm, jota tytön kritilliset määritelmät huvitti. "Se on eroitus draamallisen ja lyyrillisen runouden välillä, Mutta sallikaa minun kysyä, mitä tällä määritelmällä on tekemistä sen asian kanssa, johon te niin äkisti sitä sekoititte?"

"Paljon — sillä kun Leijona selitti tätä tätilleni, sanoi hän: 'Täydellinen nainen on runo, mutta hän ei milloinkaan voi olla edellistä lajia, hän ei milloinkaan voi kodistua sydämmissä, joiden kanssa hänellä ei ole mitään yhteyttä, hän ei milloinkaan voi tuntea sympatiiaa siihen mikä on rikoksellista ja pahaa; hänen täytyy olla jälkimmäistä lajia ja tuoda esiin runoutta omista ajatuksistaan ja mielikuvituksistaan!' Ja sitten hän kääntyi minuun ja sanoi hymyillen: 'Sellaiseksi runoksi tahtoisin Lilyn tulevan. Liian monet isot kirjat pilaavat vaan runon.' Nyt tiedätte miksi olen niin tietämätön ja niin erilainen kuin toiset tytöt, ja miksi Mr ja Mrs Ewlyn katsovat alas minuun."

"Te ajattelette väärin, ainakin Mr Ewlyniin katsoen, sillä hän ensin sanoi minulle: 'Lily Mordaunt on runo.'"

"Sanoiko hän niin? Siitä minä tulen pitämään hänestä. Kuinka se tulee
Leijonaa ilahuttamaan!"

"Mr Melvillellä näyttää olevan suuri valta teidän ylitsenne," sanoi
Kenelm mustasukkaisesti.

"Tietysti. Minulla ei ole isää eikä äitiä. Leijona on ollut minulle kumpikin. Täti on usein sanonut: 'Sinä et voi olla kyllin kiitollinen holhojallesi; ilman häntä minulla ei olisi sinulle mitään kotia, ei mitään ruokaa antaa!' Hän ei ole milloinkaan sellaista puhunut — hän olisi hyvin äkäinen tädille, jos hän tietäisi että täti on sitä sanonut. Kun hän ei sano minua haltiattareksi, niin hän kutsuu minua prinsessaksi. En tahtoisi millään muotoa häntä loukata."

"Hän on paljon vanhempi teitä, kylläksi vanha voidaksensa olla teidän isänne, olen kuullut."

"Se on mahdollista. Mutta vaikka hän olisi kahta vertaa vanhempi, niin minä en kuitenkaan voisi rakastaa häntä enemmän."

Kenelm hymyili — mustasukkaisuus oli kadonnut. Varmaankaan ei mikään tyttö, ei edes Lily, puhuisi näin henkilöstä, johon hän oli rakastunut.

Lily nousi nyt ylös hitaasti ja vastahakoisesti. "On aika lähteä kotiin, täti varmaankin kummeksii mihin olen joutunut — tulkaa!"

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Lily teki sen ensin, sanoen:

"Siihen kysymykseen ei ole helppo vastata. Minä hyvin rakastan äitiäni; mutta isä ja minä ymmärrämme toinen toisiamme paremmin kuin —."

"Minä tiedän — on niin vaikeaa tulla ymmärretyksi. Ei kukaan minua ymmärrä."

"Cecilia Travers? Milloin ja missä olette kuullut että sellainen henkilö on olemassa?"

"Se iso Londonin herra, jota nimittivät Sir Thomas'iksi, mainitsi hänen nimensä sinä päivänä, jolloin olimme Braefieldvillessä päivällisellä."

"Mr Ewlyn varmaankin sanoisi että hän on hyvin kasvatettu. Hän ei rypistäisi silmäkulmiansa hänelle, niinkuin hän tekee minulle, tyttö-raukalla!"

"Oi, Miss Mordaunt, te ette tarvitse häntä kadehtia. Suokaa minun vielä kerta sanoa että te voisitte hyvin pian hankkia itsellenne ne tiedot, jotka koroittasivat teitä niiden nuorien neitojen vertaiseksi, jotka hovin baaleissa käyvät."

"Niin; mutta sitten en olisi runo," sanoi Lily, luoden aran silmäyksen
Kenelmin kasvoihin.

He olivat nyt sillalla, ja ennenkuin Kenelm ehti vastata, sanoi Lily äkkiä: "Te ette tarvitse edemmäksi tulla, tämä tie tekee teille väärää."

"Minua ei käy niin pois-ajaminen, Miss Mordaunt; minä pyydän saada saattaa teitä ainakin puutarhan portille."

Lily ei pannut vastaan, ja puhui taas: "Minkälainen on teidän kotiseutunne — onko se tämän seudun kaltainen?"

"Ei näin kaunis; maisema on täällä enemmän suurenmoinen, on enemmän laaksoja ja vuoria ja metsää; mutta meidän seudussa on jotain, joka muistuttaa vähän tästä maisemasta: pieni virta, joka kuitenkin on leveämpi kuin teidän jokenne; mutta rannat ovat paikka paikoin niin Cromwell Lodgen rantojen kaltaiset, että väliin hämmästyn ja luulen olevani kotona. Minä erittäin rakastan jokia ja kaikkia juoksevia vesiä; jalkamatkoillani tunnen itseni maneetillisesti vedetyksi niitä kohti."

Lily kuunteli häntä suurella huomiolla ja sanoi, vähän aikaa vaiti oltuansa, hiljaa huoaten: "Eikö teidän kotinne ole paljon kauniimpi kuin mikään paikka täällä, kauniimpi Braefieldvilleäkin? Mrs Braefield sanoo että teidän isänne on hyvin rikas."

"Minä en luule että hän on rikkaampi kuin Mr Braefield ja vaikka hänen talonsa kenties on isompi kuin Braefieldin, niin siinä ei ole niin kalliita huonekaluja, eikä niin komeita kasvihuoneita. Isäni aisti on samankaltainen kuin minun, hyvin yksinkertainen. Kun hänellä on kirjastonsa, niin hän tuskin kaipaisi omaisuuttansa, jos hän sen menettäisi. Siinä katsannossa hänellä on ääretön etu minuun verraten."

"En sitä; mutta isäni ei milloinkaan kyllästy kirjoihin. Ja, myönnänkö minä sen? — on päiviä, jolloin kirjat kiusaavat minua miltei yhtä paljon kuin teitä."

He olivat nyt puutarhan portilla. Lily, joka toisella kädellään piti portin säpestä kiinni, ojensi toisen kätensä Kenelmille, ja hänen hymyilynsä valaisi surullista pilveä, niinkuin auringonsäde, kun hän katsoi Kenelmin kasvoihin ja katosi näkyvistä.

SEITSEMÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kenelm ei palannut kotiin ennenkuin iltahämärässä, ja juuri kun hän oli istunut pöytään halpaa ateriaansa syömään, soitettiin kelloa ja Mrs Jones toi Mr Thomas Bowlesin sisään.

Vaikka tämä ei ollut kirjoittanut että hän tulee, oli hän kuitenkin yhtä tervetullut.

"Mutta," sanoi Kenelm, "jos teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennen, niin pelkään että tänään saatte huonoa ruokaa. Istukaa, olkaa hyvä."

"Kiitoksia, mutta minä söin pari tuntia sitten päivällistä Londonissa, enkä todellakaan nyt voi syödä enempää."

Kenelm oli liian sivistynyt pakoittaaksensa toiselle vastenmielistä vierasvaraisuutta. Muutaman minuutin kuluttua hän oli lopettanut yksinkertaisen ateriansa, ruoka oli otettu pois pöydältä, ja molemmat miehet olivat kahden kesken.

"Teillä on tietysti kortteeri täällä, Tom; teille hyyrättiin huone täällä samana päivänä kuin kutsuin teitä tänne, mutta teidän olisi pitänyt kirjoittaa minulle ja ilmoittaa milloin tulette, että olisin voinut käskeä emännän laittaa päivällistä tai illallista. Poltattehan tupakkaa vielä? sytyttäkää piippunne."

"Kiitoksia, Mr Chillingly, minä tupakoin tätä nykyä harvoin; mutta jos suotte anteeksi, niin otan sikarrin," ja Tom otti esille hyvin soman sikarrikotelon.

"Olkaa kuin kotonanne. Minä lähetän sanan Will Somersille että te ja minä huomenna tulemme heille illalliselle. Annattehan anteeksi minulle että ilmaisin teidän salaisuutenne. Kaikki on nyt selvällä. Te tulette heidän kotiinsa niinkuin ystävä, joka vuosi vuodelta tulee heille yhä rakkaammaksi. Ah, Tom, tuo rakkaus naiseen on minusta hyvin ihmeellinen asia. Se voi painaa miestä pahuuden syvyyteen ja koroittaa häntä hyvyyden kukkuloille."

"Minä en tiedä mitä se voi toimittaa hyvään katsoen," sanoi Tom surullisesti ja pani sikarrinsa pois.

"Polttakaa edelleen sikarrianne; minä mielelläni pitäisin teille seuraa; voitteko antaa minulle yhden sikarreistanne?"

Tom ojensi hänelle kotelonsa. Kenelm otti sikarrin, sytytti sen, veti muutamia savuja, ja kun näki että Tom jälleen oli ottanut oman sikarrinsa, jatkoi hän kanssapuhetta.

"Te ette tiedä mitä hyvää se toimittaa; mutta sanokaa minulle suoraan, luuletteko että olisitte niin hyvä ihminen kuin nyt olette, jos ette olisi Jessie Wilesiä rakastanut?"

Kenelm säpsähti, kävi hyvin vaaleaksi, heitti sikarrin pois, nousi ja astui nopein, äänettömin askelin edes takaisin huoneessa.

Tom pitkitti tyynesti: "Jos olisin saanut Jessien ja nainut hänen, niin en luule että mikään parannuksen ajatus olisi minussa herännyt. Minun setäni olisi kovin suuttunut, jos olisin päiväläisen tyttären nainut, eikä olisi kutsunut minua luoksensa Luscombeen. Minä olisin jäänyt Graveleighiin, ilman muuta kunnianhimoa kuin olla tavallinen hevosenkengittäjä, oppimaton, riitainen mies; ja jos en olisi saanut Jessieä rakastamaan minua niin kuin olisin tahtonut, niin en olisi herennyt juomasta, ja minua kammottaa ajatellessani mikä hirviö minusta olisi voinut tulla, kun sanomalehdissä luen aviomiehestä, joka juovuksissa ollen lyö vaimoansa. Ei tiedä vaikka tämä vaimon-lyöjä rakasti vaimoansa ennenkuin menivät naimisiin, ja tämä ei hänestä välittänyt. Hänen kotinsa oli onneton, ja niin hän alkoi juoda ja lyödä vaimoansa."

"Minä olin siis oikeassa," sanoi Kenelm, pysähtyen, "kun sanoin teille että olisi kovin surkeata joutua naimisiin tytön kanssa, jota rakastaa vallan rajusti ja jonka sydäntä ei milloinkaan voi lämmittää, jonka elämää ei koskaan voi onnelliseksi tehdä?"

"Jätetään tällä kertaa tämä aine," sanoi Kenelm, istuen entiselle paikalleen, "ja puhukaamme teidän matkahalustanne. Vaikka olette iloinen siitä ettette Jessieä nainut, vaikka nyt voitte ilman tuskaa tervehtiä häntä toisen miehen vaimona, niin kuitenkin vielä ajattelette häntä, ja ne ajatukset saattavat teitä levottomaksi; ja te luulette että helpommin voisitte näistä ajatuksista päästä olopaikan muuttamisen ja seikkailujen kautta, että voisitte ne kokonaan haudata vieraan maan multaan. Eikö niin?"

Kenelm alkoi nyt puhua vieraista maista ja ehdoitteli matkasuunnitelmaa, jonka mukaan matka tulisi kestämään moniaita kuukausia. Hän oli iloinen kun kuuli että Tom jo oli oppinut ranskan kieltä sen verran että hän voi puhua ainakin jokapäiväisiä asioita, ja vielä iloisemmaksi hän tuli huomatessaan että Tom ei ainoastaan ollut lukenut varsinaisia matka-käsikirjoja tärkeimmistä paikoista Europassa, joita kannatti käydä katsomassa, vaan myöskin oli huvitettu näistä paikoista sen maineen vuoksi minkä ne olivat saaneet historiassa muinaisuuteensa katsoen tahi niissä löytyvien taideteoksien tähden.

Siten istuivat he puhellen myöhään yön päälle, ja kun Tom meni huoneesensa, lähti Kenelm hiljaa ulos huoneesta ja astui hitain askelin vanhan kesähuoneen tykö, jossa hän oli Lilyn kanssa istunut. Oli ruvennut tuulemaan ja tuuli hajoitti ne pilvet, jotka edellisenä päivänä olivat peittäneet taivaan, niin että tähdet näkyivät taivaalla pilvien yläpuolella — ne tuikkivat hetkisen milloin yhdellä milloin toisella paikalla, sillä joutuisat pilvet väliin niitä peitti. Eri äänien joukossa, jotka kuuluivat puissa kun yötuuli kiiti niiden läpi, luuli Kenelm kuulevansa joen toisella puolella olevan Grasmeren pihalla kasvavan pajun huokauksia.

TOINEN LUKU.

Kenelm lähetti varhain seuraavana aamuna kirjeen Will Somersille, jossa hän sanoi Mr Bowlesin kanssa tulevansa heille illalliselle. Hänellä oli kyllin tarkka tunto tietääksensä että sellaisessa seurassa voisi olla vapaampi, kun jos Tom päivällä menisi heille oikein vasituiselle visiitille, jolloin Jessie oli puodissa myymässä.

Mutta hän vei Tomin läpi kaupungin ja näytti hänelle puodin sen ikkunassa olevine kauniine tavaroineen, sitten hän vei hänen mukaansa vainioille ja niityille maalla, ja saattoi häntä ihmettelemään näiden silminnähtävää parannusta viljelykseen katsoen ja johti hänen ajatuksiaan sellaisiin esineihin, joita viljelys herättää ja edistää.

Mutta Kenelm huomasi kuitenkin että Tom oli hajamielinen koko ajan; ajatus, että hän pian saisi tavata Jessien, painoi hänen mieltänsä.

Kun he illalla lähtivät Cromwell Lodgesta mennäksensä Willen luo illalliselle, huomasi Kenelm että Bowles oli käyttänyt matkalaukkunsa sisällystä muutamiin sievistämiin muutoksiin puvussansa. Nämä muutokset pukivat häntä.

Kun he astuivat puodin takaiseen huoneesen, nousi Will tuoliltansa ja hänen kasvonsa ilmoittivat syvää liikutusta; hän meni Tomille vastaan, tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja päästi sen taas irti, sanaakaan puhumatta. Jessie tervehti molempia vieraita samalla tavalla, silmät alaspäin luodut ja syvästi niiaten. Vanha äiti oli ainoa, joka täydellisesti malttoi mielensä.

"Minä olen iloinen siitä että saan nähdä teitä, Mr Bowles," sanoi hän, "ja niin me kaikki kolme olemme, ja niin meidän tuleekin olla; jos pienokainen olisi vanhempi, niin meitä olisi neljä."

"Mutta missä ihmeen on pienokainen?" huudahti Kenelm. "Varmaankin olette pitäneet häntä ylhäällä tänä iltana, koska minua odotettiin; kun viime kerralla olin täällä illallisella, tulin odottamatta, ja sentähden minulla ei ollut oikeutta olla pahoillani pienokaisen kunnioituksen puutteesta vanhempiensa ystävää kohtaan."

Jessie kohoitti akutinta ja osoitti sen takana olevaa kehtoa. Kenelm kävi Tomin käsivarteen, vei hänen kehdon luo, jätti hänen sinne yksin nukkuvaa pienokaista katselemaan ja istui pöydän ääreen Mrs Somersin ja Willen välille. Willen silmät olivat luodut akuttimeen, jota Jessie piti syrjään vedettynä, ja kauhistavainen Tom, joka oli ollut kotiseutunsa kammona, kumartui hymysuin kehdon yli, laski vihdoin ison kätensä hiljaa ja varovasti päänalukselle, jotta ei nukkuva lapsi heräisi, ja hänen huulensa liikkuivat; epäilemättä hän lausui siunauksen; sitten hänkin meni pöydän luo ja istui, mutta Jessie vei kehdon yläkerrokseen.

Will loi viisaat, terävät silmänsä entiseen kilpailijaansa; ja kun hän huomasi kuinka ennen uhkamielisten kasvojen sävy oli muuttunut ja että pukukin todisti Tomin saavuttaneen korkeampaa asemaa yhteiskunnassa, josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli palata vanhoihin tapoihin talonpoikaisessa kylässä, niin viimeinenkin mustasukkaisuuden varjo katosi Willen tunteellisen luonnon kirkkaalta pinnalta.

"Mr Bowles," huudahti hän äkkiä, "teillä on kelpo sydän ja hyvä sydän, ja jalomielinen sydän. Ja teidän käyntinne täällä tänä iltana on kunnia, joka — joka —."

"Joka," keskeytti Kenelm, jolle Willen hämmästys kävi sääliksi, "on meidän, nuorien miehien, puolella. Tässä vapaassa maassa voi nainut mies, jolla on pieni poika, tulla Lordkanslerin tahi Canterburyn arkkipiispan isäksi. Mutta — noh, ystäväni, sellainen yhtyminen kuin meidän tänä-iltana, ei usein tapahdu; viettäkäämme sitä punssimaljalla illallisen jälkeen. Jos huomen-aamulla saamme päätaudin, niin ei yhdenkään meistä tule siitä nurista."

Vanha Mrs Somers nauroi iloisesti. "Jumala teitä siunatkoon, sir, minä en tullut ajatelleeksi punssia; minä menen hankkimaan sitä," ja pienokaisen sukat kädessä hän kiiruhti huoneesta.

Illallinen, punssi ja Kenelmin kyky saada toimeen hauskan keskustelun yleisistä asioista poisti pian kaiken varovaisuuden, kaiken ujouden ja hämmästyksen pöytäkumppanien väliltä. Jessie otti osaa puheesen; hän puhui kukaties Kenelmin jälkeeni vapaammasti, iloisemmasti kuin toiset, eikä huomattu hänessä enää tuota vanhaa veikistelemistä ensinkään; mutta silloin tällöin hänen käytöksensä osoitti jonkinmoista hienoutta, joka ilmoitti hänen korkeampaa yhteiskunnallista asemaansa ja vilkkaan puodinomistajan kanssakäymistä sivistyneiden ostajien kanssa. Se oli hauska ilta — Kenelm oli päättänyt että sen piti olla niin. Ei sanaakaan puhutte kiitollisuudenvelasta Mr Bowlesille, ennenkuin Will, joka saattoi vieraitansa ovelle, kuiskasi Tomille: "Te ette tahdo kiitoksia, enkä minä voikaan niitä lausua. Mutta kun me illoin rukoilemme, niin aina pyydämme Jumalaa siunaamaan häntä, joka saattoi meidät yhteen ja sitten on tehnyt meitä niin onnelliseksi — minä tarkoitan Mr Chillinglyä. Tänä iltana on hänen rinnallansa oleva toinen, jonka edestä me rukoilemme ja jonka edestä pienokainenkin tulee rukoilemaan, kun hän tulee vanhemmaksi."

Tässä Willen ääni tukkeutui ja hän vaikeni, sillä hän pelkäsi että punssi ehkä tulisi tekemään häntä liian liikutetuksi, jos hän enempää puhuisi, ja siihen pelkoon hänellä olikin syytä.

Tom oli hyvin harvapuheinen kotimatkalla Cromwell Lodgeen; hän ei näyttänyt olevan alakuloinen, vaan näytti tyynesti miettivän jotakin, ja Kenelm ei tahtonut häntä häiritä.

Vasta kun he saapuivat Grasmeren puutarhan aidan kohdalle, pysähtyi Tom ja kääntyi Kenelmiin, sanoen:

"Ei; minun mieleni on paljon rauhallisempi kuin luulin olevan mahdollista sen jälkeen kun olin hänen jälleen nähnyt."

"Onko se todella niin!" sanoi Kenelm itsekseen. "Miltähän minulle tuntuisi jos näkisin Lilyn toisen miehen vaimona: hänen lapsensa äitinä?" Häntä hirvitti tämä ajatus ja hänen huuliltaan pääsi väkinäinen huokaus. Hän oli pysähtynyt, kun Tom herkesi puhuttelemasta häntä, ja tunsi, että jokin hiljaa koski hänen käsivarteensa, jota hän nojasi aitaa vasten. Hän katsoi sinne ja näki, että se oli Blanche. Se oli tavalla tai toisella päässyt huoneuksen sisällä olevalta vuoteeltaan ulos ja kun se oli kuullut äänen, joka tuntui tutulta sen korvissa, oli se hiipinyt esiin pensastosta ja hypännyt aitaukselle. Siinä se seisoi, selkä köyryssä ja hyrräsi, ikäänkuin ystävällisesti tervehtien.

Kenelm kumartui ja suuteli useampia kertoja sitä sinistä nauhaa, jota Lilyn käsi oli sitonut lemmityisen kaulaan. Blanche hyväksyi vähän aikaa hyväilyä, mutta kun se kuuli hiljaisen ratinan pensastosta, jota joku heräävä lintu oli matkaansaattanut, hyppäsi se vapisevien lehtien sekaan ja katosi näkyvistä.

Kenelm astui nopein, kärsimättömin askelin eteenpäin, eikä sanaakaan enää puhuttu ennenkuin he tulivat asuntoonsa ja erosivat toisistaan yöksi.

KOLMAS LUKU.

Seuraavana päivänä päivällisen aikana Kenelm ja hänen vieraansa, kävellessänsä joen rantaa pitkin, pysähtyivät Izaak Walton'in kesähuoneen edustalla ja menivät Kenelmin ehdoituksesta sisään lepäämään ja rauhassa jatkamaan aloitettua keskustelua.

"Te juuri sanoitte minulle," sanoi Kenelm, "että teistä tuntuu kuin kivi olisi rinnaltanne nostettu, siitä saakka kun jälleen Jessie Somersin tapasitte, ja että hän teistä on niin muuttunut, ettei hän enää ole se nainen jota te rakastitte. Mitä muuttumiseen tulee, niin se minusta näyttää olevan muutos parempaan, hänen ulkonäköönsä, käytökseensä ja luonteesensa katsoen; tietysti en sanoisi tätä, jos en olisi vakuutettu siitä että puhuitte aivan vilpittömästi kun sanoitte että muka haavanne on parantunut. Mutta minusta on hyvin kummallista että palava rakkaus, joka on syttynyt ja saanut sijaa niin harrasmielisen ja tulisen miehen sydämessä kuin teidän, yhtäkkiä voi, yhden ainoan yhtymisen kautta, haihtua tai muuttua tyveneksi ystävyydeksi; selittäkää se minulle."

"Se on minustakin ihmeellistä," vastasi Tom, "ja minä en tiedä voinko sitä selittää."

Tom mietiskeli vähän aikaa ja alkoi sitten: "Te tiedätte että minä olin vallan toinen mies silloin kun rakastuin Jessie Wilesiin ja sanoin: 'Tapahtukoon mitä tahansa, tuo tyttö on tuleva minun vaimokseni. Ei kukaan muu häntä saa.'"

"Mutta sillä aikaa kun tulin toisellaiseksi mieheksi, niin mielikuvitukseni yhä vielä kuvasi häntä minulle samana Jessie Wilesinä; ja kun näin hänen Graveleighissä, hänen jo naimisessa ollessaan — sinä päivänä —."

"— Oli hän vasta nainut. Minä en ajatellut häntä naineena. Minä en nähnyt hänen miestänsä, ja muutos minussa alkoi vasta silloin. No niin, koko sillä ajalla kuin luin ja ajattelin ja koetin parantaa vanhaa minääni Luscombessa, oli Jessie Wiles yhä mielessäni ainoana tyttönä, jota eläissäni olen rakastanut ja milloinkaan voisin rakastaa; minä en uskonut mahdolliseksi voivani koskaan naida toista; kaikki omaiseni sitä toivoivat, mutta Jessien kasvot olivat taas edessäni ja minä sanoin itsekseni: 'Minä olisin kunnoton mies, jos menisin naimiseen naisen kanssa, kun en saa toista mielestäni.' Minun täytyi vielä kerta saada Jessieä nähdä, minun täytyi saada selkoa siitä, olivatko hänen kasvonsa nyt toden perään samat, jotka minulle kummittelevat yksin ollessani; ja minä olen hänen nähnyt, ja ne eivät olleet samat kasvot; kukaties ne ovat kauniimmat, mutta ne eivät ole tytön kasvot, ne ovat vaimon ja äidin kasvot. Ja eilen illalla, kun hän puhui niin avosydämisesti kuin en milloinkaan ennen ole kuullut hänen tekevän, niin huomasin sen muutoksen itsessäni, joka hiljakseen on tapahtunut kahden viime kuluneiden vuosien ajalla. Silloin, sir, kun minä olin sivistymätön, vähäpätöinen kylän hevoskengittäjä, ei ollut mitään eroitusta minun ja talonpojan tytön välillä; tai oikeammin talonpojan tyttö oli minua etevämpi kaikessa paitsi varallisuudessa. Mutta eilen illalla kysyin itseltäni, kun likemmältä häntä katselin ja hänen puhettansa kuuntelin: 'Jos Jessie nyt olisi vapaa, pakoittaisinko häntä minun vaimokseni rupeamaan?' ja vastasin itselleni: 'En.'"

"Tuntuu kenties siltä kuin tahtoisin kerskata. Mutta, sir, minä olen viime aikoina ollut ihmisten seurassa, sekä naisten että miesten, jotka ovat korkeampaa säätyä kuin se, josta minä olen syntynyt; ja minä tahtoisin vaimokseni kumppanin, joka olisi niiden vertainen; oi, sir, minä en usko että Mrs Somersista sellaisen saisin."

"Nyt ymmärrän teitä, Tom. Mutta te hävitätte minun typerää romaniani. Minä olen luullut että tuo pieni kukkapallilla leikkivä tyttö kasvaisi korvaamaan teille Jessieä; ja, minä tunnen näet niin vähän ihmissydäntä, luulin että ne vuodet, jotka tarvittaisiin kehittämään pientä tyttöä naiseksi, menisivät, ennenkuin vanhaa rakkautta voisi korvata. Nyt näen että pienellä kukkapalli-tytöllä ei ole mitään toiveita."

"Toiveita? Kyllä, Mr Chillingly," huudahti Tom nähtävästi närkästyneenä, "Susy on pieni herttainen olento, mutta hän on tuskin muuta kuin löytölapsi. Sir, kun viimeksi tapasin teitä Londonissa, niin puhuitte tästä asiasta niinkuin minä vielä olisin kylän hevoskengittäjän poika, joka voisi naida työmiehen tyttären. Mutta," lisäsi Tom ja hänen suuttunut äänensä kävi lempeämmäksi, "vaikka Susy olisi syntyänsä lady, niin luulen että se mies suuresti erehtyisi, joka luulee saavansa pientä tyttöä pitämään häntä isänä ja sitten, kun tyttö on täysikasvuinen, toivoo että tämä suostuisi ottamaan häntä rakastajaksi."

"Ah, uskotteko niin!" huudahti Kenelm innokkaasti, ja loi ilosta loistavat silmänsä Grasmereen päin. "Te uskotte sen; se on hyvin järkevästi sanottu — hyvä — teitä on kehoitettu naimaan, ja te olette evännyt sitä tehdä siksi kun olette jälleen nähnyt Mrs Somersin. Oletteko nyt enemmän taipuvainen tähän; sanokaa se minulle?"

"Minä sanoin eilen illalla että etevin rahamies Luscombessa, suurin viljakauppias, on pyytänyt minua rupeamaan kauppaliittoon hänen kanssaan. Ja, sir, hänellä on yksi ainoa tytär, joka on hyvin rakastettava, on saanut mitä parhaimman kasvatuksen ja käyttää itsensä ja puhuu aivan kuin lady. Jos minä naisin hänen, niin pääsisin pian etevimmäksi mieheksi Luscombessa, ja Luscombe lähettää, niinkuin epäilemättä tiedätte, kaksi edusmiestä parlamenttiin; kuka tietää, vaikka hevoskengittäjän poika vielä tulisi —." Tom keskeytti itseänsä — hämillään ollen kunnianhimoisesta ajatuksesta, joka hänen puhuessansa oli saattanut hänen poskensa entistä punaisemmiksi ja joka nyt loisti hänen rehellisistä silmistänsä.

"Ah!" sanoi Kenelm melkein suruisesti, "onko se niin? täytyykö jokaisen miehen eläissänsä näyttää monta osaa? Kunnianhimo seuraa rakkautta, viisasteleva ymmärrys kiihkoista tuntoa. Te olette todella muuttunut; minun Tom Bowlesini on kadonnut."

"Ei loppumattomaan kiitollisuuteen katsoen teille, sir," sanoi Tom syvästi liikutettuna. "Teidän Tom Bowles luopuisi kaikista rikkauden ja maallisen menestyksen unelmistaan ja menisi vaikka tuleen palvellaksensa sitä ystävää, joka ensin kehoitti häntä rupeamaan uudeksi Bowlesiksi! Älkää hyljätkö minua, minä olen teidän oma tekonne: te sanoitte minulle sinä kauheana päivänä, jolloin hulluus valtasi otsani ja rikos sydämeni: 'Minä tahdon olla teille uskollisin ystävä mikä maailmassa löytyy.' Te olette ollut sellainen ystävä. Te kehoititte minua lukemaan, te kehoititte minua ajattelemaan, te opetitte minulle että ruumiin tulee olla sielun palvelija."

"Hiljaa, hiljaa, ajat ovat muuttuneet; nyt te opetatte minulle jotakin. Opettakaa, opettakaa: miten kunnianhimo korvaa rakkauden! Kuinka voi halu edistyä maailmassa tulla vallitsevaksi himoksi, ja, jos siinä onnistuisi, kaikkea korvaavaksi lohdutukseksi elämässämme? Me emme milloinkaan voi olla niin onnellisia, vaikka nousisimme Caesarien valtaistuimelle, kuin luulemme että olisimme voineet olla, jos Jumala vaan olisi sallinut meidän asua kaukaisimmassa kylässä sen naisen kanssa, jota rakastamme."

Tom oli kovin ihmeissään tästä masentamattomasta kiihkon ilmauksesta miehessä, joka oli hänelle sanonut että vaikka ainoastaan kerran maailmassa voi löytää ystävän, niin on lemmityisiä yhtä runsaasti kuin mustikoita.

Hän silitti kädellään otsaansa ja vastasi epääväisesti: "Minä en rohkene sanoa miten lienee muiden laita. Mutta omasta asiastani päättäen näyttää olevan näin: nuori mies, jolla ei ole mitään joka häntä miellyttää tai innostuttaa, paitsi ammattinsa, tulee tyytyväiseksi, mieltyneeksi ja innostuneeksi kun hän rakastuu; ja hän luulee silloin ettei mikään tässä maailmassa ole rakkauden vertaista, hän ei välitä ensinkään kunnianhimosta. Minun setä-vainajani pyysi minua monta monituista kertaa tulemaan hänen luoksensa Luscombeen ja kuvasi kaikki ne maalliset edut mitkä minulle siitä olisi; mutta minä en voinut lähteä siitä kylästä, jossa Jessie asui, ja sitä paitsi minä tunsin itseni kykenemättömäksi päästä korkemmalle kannalle, kuin olin. Mutta kun jonkun ajan olin Luscombessa asunut ja olin tottunut toisellaisiin ihmisiin ja toisellaiseen puheesen, aloin mieltyä samoihin, kuin ne, joiden seurassa oleskelin; ja kun minä, osittain seurustelemisen kautta sivistyneempien ihmisten kanssa, osittain sen kautta että koetin sivistää itseäni, huomasin että nyt voisin helpommin kohoittaa itseäni setäni aseman yli kuin pari vuotta sitten taisin kohoittaa itseäni hevoskengittäjän pojan yli, silloin heräsi kunnianhimo minussa ja kasvoi yhä enemmän päivä päivältä. Sir, minä en usko että millään voi herättää ihmisen henkisiä kykyjä niin kuin kilpailuhalulla. Ja kilpailuhalu on juuri kunnianhimo."

"Silloin minussa ei mahda löytyä kilpailuhalua, sillä minussa ei ole kunnianhimoa."

"Sitä en voi uskoa, sir; kenties toiset ajatukset sitä peittävät ja pitävät alalla jonkun aikaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin se puhkee ilmi ja tunkeutuu esimmäiseksi, niinkuin se on minussa tehnyt. Päästä eteenpäin maailmassa, tulla yhä enemmän kunnioitetuksi, kuta vanhemmaksi tulee, niiden joukossa, jotka meitä tuntevat, se on minusta miehen toive. Minä olen varma siitä että se on englantilaiselle yhtä luonnollista kuin — kuin —."

"Halu lyödä maahan toisen englantilaisen, joka on hänen tiellänsä. Minä huomaan nyt että aina olette ollut hyvin kunnianhimoinen mies, Tom; kunnianhimo on vaan ottanut toisen suunnan. Caesar olisi ehkä ollut vaan

"Ja nyt oletan että te luovutte matkatuumastanne, te palaatte Luscombe'en, parantuneena surusta Jessien kadottamisen tähden, te menette naimiseen sen nuoren ladyn kanssa, josta puhuitte, ja kokootte vähitellen askelittain aldermannista ja mayorista Luscomben parlamentin-jäseneksi."

"Kaikki tuo kaiketi tulee aikoinaan," sanoi Tom, jota Kenelmin ivallinen ääni ei loukannut, "mutta minun yhä vielä tekee mieleni matkustaa; yhden vuoden matkustus ulkomailla varmaankin tekee minun vielä soveliaammaksi sitä asemaa varten, johon pyrin. Minä lähden takaisin Luscombeen järjestämään asioitani, tuumaamaan Mr Lelandin, viljakauppiaan, kanssa takaisin tulostani ja —."

"Emily," jatkoi Tom järkähtämättömällä mielenmaltilla, "Emily tietää että jos hän tulee vaimokseni, niin minä ylpeilisin hänestä, ja hän tulee kunnioittamaan minua vielä enemmän, kun huomaa kuinka vakaa päätökseni on elää niin, ettei hänen milloinkaan tarvitse minua hävetä?"

"Suokaa anteeksi, Tom," sanoi Kenelm lempeämmin ja pani veljellisellä hellyydellä kätensä hänen olallensa. "Luonto on teistä tehnyt täydellisen herrasmiehen; ja te ette voisi ajatella ja puhua jalommin, jos olisitte tullut maailmaan kaikkien Howardien päämiehenä."

NELJÄS LUKU.

Tom lähti seuraavana päivänä. Hän ei tahtonut enää tavata Jessieä, vaan sanoi lyhyesti: "Minä en tahdo että se vaikutus, jonka hän toissa iltana minuun teki, mitenkään heikontuisi."

Kenelm ei suinkaan ollut pahoillansa ystävänsä lähdöstä. Vaikka Tomin käytös ja sivistys oli niin parantunut, että hän oli käynyt enemmän Chillinglyein säädyllisen ja taitavan perillisen kaltaiseksi, niin Kenelm kuitenkin oli enemmän mieltynyt entiseen lohtumattomaan matkakumppaniin, joka oli pannut pitkäkseen hänen viereensä heinikkoon ja kuunnellut laulajan puhetta tai runoja, kuin käytölliseen ylöspäin pyrkivään Luscomben porvariin. Lily Mordauntin nuoren rakastajan mieltä loukkasi tieto, että ihmissydän voi suostua sellaisiin viisasteleviin kunnioituksen esineiden vaihtelemisiin: yksi Jessie tänään, yksi Emily huomenna — "La reine est morte; vive la reine!"

Pari tuntia sen jälkeen kuin Tom oli mennyt huomasi Kenelm että häntä melkein mekaanisesti vietiin Braefieldvilleen päin. Hän oli vaistontapaisesti aavistanut Elsien toiveita hänen itsensä ja Lilyn suhteen, vaikka Elsie luuli niitä salanneensa.

Braefieldvillessä hän kuuli puhuttavan Lilystä ja juuri niillä paikoilla, jossa hän ensi kerran oli häntä nähnyt.

Hän tapasi Mrs Braefieldin yksin salongissa; hän istui pöydän vieressä, joka oli täynnä kukkia, joita hän järjesteli ja laitteli kukkavaaseihin pantavaksi.

Kenelmin mielestä hän oli tavallista varovaisempi ja hiukan hämmästynyt; ja kun Kenelm, ensin puhuttuansa jokapäiväisistä asioista, äkkiä kysyi oliko hän hiljan Mrs Cameronia tavannut, vastasi hän lyhyesti: "Kyllä, minä kävin siellä toissa päivänä," ja alkoi sitten kohta puhua surkeasta tilasta mannermaalla.

Kenelm oli päättänyt ettei hän anna niin helposti itseänsä hämmentää, ja palasi kohdakkoin aineesen.

"Taannoin ehdoittelitte että tekisimme huviretken roomalaisen huvilan raunioille, ja sanoitte kutsuvanne Mrs Cameronin tulemaan kanssamme. Ehkä olette sitä unohtanut?"

"En; mutta Mrs Cameron ei tule. Me voimme kutsua Ewlynin hänen sijaansa. Hän tulee olemaan erittäin hyvä opas."

Elsie oli hetken aikaa vaiti, loi sitten kirkkaat, mustat silmänsä
Kenelmiin ja päätti tehdä pikainen muutos asiassa.

"En voi sanoa miksi Mrs Cameron ei tule, mutta hän teki siinä hyvin viisaasti ja hyvin kunniallisesti. Kuulkaa, Mr Chillingly. Te tiedätte kuinka suuresti minä teitä kunnioitan ja kuinka sydämellisesti minä teistä pidän, ja jos saan päättää siitä, mitä moniaita viikkoja, kenties pitemmänkin ajan tunsin, senjälkeen kun erosimme Tor-Hadhamissa —." Tässä hän taas epäsi puhua, mutta jatkoi punastuen ja hymyssä suin: "Jos minä olisin Lilyn täti tai vanhempi sisar, niin tekisin niin kuin Mrs Cameron tekee; minä kieltäisin Lilyä olemasta paljon yhdessä nuoren herrasmiehen kanssa, joka varallisuuteen ja säätyyn nähden on liian paljon Lilyä etevämpi, voidaksensa —."

"Tauotkaa," huudahti Kenelm ylpeästi, "minä en voi myöntää että miehen rikkaus tahi sääty voisi puoltaa hänen julkeuttansa luulla olevansa Miss Mordauntia etevämpi."

"Varmaankaan ei etevämpi häntä synnynnäiseen sulouteen ja hienouteen katsoen. Mutta maailmassa on toisia kohtia, joita Sir Peter ja Lady Chillingly kenties ottaisivat lukuun."

"Suoraan sanoen, en sitä tehnyt. Koska olin vakuutettu siitä että Miss Mordaunt oli syntyänsä korkeasäätyinen nainen, niin en kylläksi miettinyt muita eroavaisuuksia."

"Minä tiedän sen vaan, niinkuin kaikki täällä, Mrs Cameronin vakuutuksesta, eikä kukaan voi epäillä ettei hän ole lady. Mutta on eri asteita ladyjen ja herrasmiehien välillä, joista ei tavallisessa yhteiselämässä paljon välitetä, mutta jotka otetaan huomioon kun naimiskaupasta on puhe; ja Mrs Cameron itse sanoo suoraan ettei hänen hoidokkaansa hänen mielestänsä kuulu siihen säätyyn, josta Sir Peter ja Lady Chillingly toivoisi, että heidän poikansa valitsisi morsiamen. Suokaa sentähden anteeksi (tässä hän ojensi kätensä Kenelmille) jos olen loukannut tai pahoittanut teitä. Minä puhun niinkuin teidän ja Lilyn totinen ystävä. Jos Miss Mordaunt on syynä teidän viipymiseenne täällä, niin minä vakaasti kehoitan teitä lähtemään pois, kun vielä on aika, sekä hänen että teidän oman mielenne rauhan takia."

"Hänen mielen rauhan takia," sanoi Kenelm matalalla äänellä. "Hänen mielen rauhan takia. Uskotteko toden perään että hän minusta välittää — että hän välittäisi siitä — jos minä jäisin tänne?"

"Toivoisin voivani vastata teille varmasti. Minä en ole hänen sydämensä salaisuuksiin tunkeunut. Minä voin ainoastaan otaksua, että jokaiselle nuorelle tytölle olisi vaarallista olla liian paljon yhdessä teidän kaltaisenne miehen kanssa, ja aavistaa, että tämä häntä rakastaa, tietämättä ettei tämä mies voisi perheensä suostumuksella kosia häntä."

Kenelm painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa oikealla kädellään. Hän ei puhunut hetken aikaan. Senjälkeen hän nousi; hänen raittiit poskensa olivat käyneet hyvin vaaleiksi, ja hän sanoi:

"Te olette oikeassa. Miss Mordauntin mielen rauhaa tulee ajatella ennen kaikkea. Suokaa anteeksi että minä äkisti lähden teiltä. Te olette antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta, ja minä voin ajatella sitä oikein ainoastaan kun olen yksin."

VIIDES LUKU.

"Isäni! Rakas isäni! — Tämä ei ole mikään vastaus teidän kirjeesenne. Minä en tiedä voiko sitä edes kirjeeksi sanoakaan. En voi vielä päättää tahdonko että se teidän käsiinne tulee vai ei. Väsyneenä puhumisesta itseni kanssa, istun pöytäni ääreen puhuakseni teidän kanssanne. Olen usein soimannut itseäni siitä etten ole käyttänyt jokaista sopivaa tilaisuutta antaakseni teidän tietää kuinka hellästi teitä rakastan, kuinka suuresti teitä kunnioitan; teitä, ystävääni, isääni. Mutta me Chillinglyt emme ole mikään demonstrativinen suku. Minä en muista että te sanoissa milloinkaan olette minulle lausunut sen totuuden että rakastatte poikaanne äärettömästi paljoa enemmän kuin hän ansaitsee. Ja enkö kuitenkin tiedä että te mieluisemmin antaisitte rakkaat vanhat kirjanne joutua vasaran alle, kuin antaa minun turhaan toivoa jotain koettamatonta, viatonta iloa, jota mieleni tekisi? Ja tiedättehän te yhtä hyvin, että minä ennemmin luopuisin koko perintöoikeudestani ja rupeaisin päivämieheksi, kuin antaisin teidän kaivata rakkaita vanhoja kirjojanne?

"Tämän molemminpuolisen tiedon minä pidän vallan varmana kaikessa mitä sydämeni toivoo saada teille ilmoittaa. Mutta jos aavistukseni on oikea, niin päivä on tuleva, jolloin teidän ja minun välillä täytyy tulla alttiiksi paneminen kysymykseen toisen tai toisen puolesta. Jos niin on, niin pyydän että te tämän uhrauksen teette. Kuinka se voi käydä laatuun? Kuinka voin olla niin hävytön, niin itsekäs, niin kiittämätön ja unhoittaa kaikki mitä nyt jo olen teille velkaa ja jota kenties en milloinkaan voi maksaa? Minä voin ainoastaan vastata: 'Se on kohtalon, se on luonnon, se on rakkauden syy' —."

"Tässä minun täytyy keskeyttää itseäni. On keski-yö, kuu on aivan vastapäätä ikkunaa, jonka vieressä istun, ja joessa, joka juoksee sen alitse, näkyy pitkä, kapea viiva, jossa jokainen aalto värähtelee sen valossa; kuun valaisevan viivan molemmin puolin ovat toiset aallot, jotka rientävät yhtä kiireesti hautaansa kohti näkymättömään syvyyteen, liikkumattomina ja kolkkoina. En voi kirjoittaa enää."

"Sanotaan että hän on alempana meitä varallisuuteen ja arvoon katsoen. Olemmeko me, isäni — me, kaksi jalosukuista herrasmiestä — kullanhimoisia tahi ylhäisten suosiota hakevia. Minun yliopistossa ollessani halveksittiin ainoastaan kuokkavierasta ja keikaria, miestä, joka valitsi ystäviänsä sen mukaan kuin niiden rahat tai niiden arvo voisi olla hänelle hyödyksi. Jos niin on laita siinä, missä valinta on niin vähästä arvosta henkilön onneen ja tulevaisuuteen katsoen, jolla on jonkimoinen miehuullisuus, kuinka paljoa vähäpätöisempi kuokkavieras ja keikari onkaan kun tulee päättää mitä vaimoa on rakastaminen ja valitseminen sulostuttamaan ja jalostuttamaan jokapäiväistä elämää! Voiko hän tulla minulle täksi sulostuttavaksi ja jalostuttavaksi olennoksi? Minä uskon sen vakaasti. Itse elämä on minusta saanut viehätyksen, jommoista en milloinkaan aavistanut sillä olevan; minä alan jo vähän ottaa osaa kanssaihmiseni rientoihin ja pyrintöihin, joka on voimallisin niissä, joita jälkimaailma katsoo hyväntekijöiksensä. Tässä hiljaisessa kylässä voisin tosin löytää riittäviä esimerkkejä siihen, ettei ihmisen tarkoitus ole mietiskellä elämää, vaan ottaa tehokasta osaa siihen ja siinä toimessa huomata voivansa hyödyttää ihmiskuntaa. Mutta minä epäilen että olisin hyötynyt sellaisista esimerkeistä; luulen että olisin katsellut tätä pientä maailman näyttämöä samalla tavalla kuin olin katsellut suurta, välinpitämättömänä kuin katselija, joka näkee huonoin näyttelijäin tavallista perhenäytelmää näyttävän, jos ei koko olentoni yht'äkkiä olisi luopunut filosofiasta intohimon edestä, ja kerta lämmitettynä, tullut myötätuntoiseksi ihmiskuntaa kohtaan, missä ikinä se palaa ja hehkuu. Oi, voiko epäillä siitä, mikä arvo hänelle tulee kuolevaisen morsiamena — hänelle, prinsessalleni, Haltiattarelleni? Kuinka tyytyväiseksi te, isäni, tulette poikanne maalliseen asemaan! Kuinka uutterasti hän tulee koettamaan korvata kaikkia puutteitansa ymmärrykseen, neroon ja tietoihin katsoen, sillä yhteen ainoaan päämaaliin kootulla voimalla, joka — enemmän kuin ymmärrys, nero ja tieto vaatii mitä maailma sanoo kunniaksi.

"Niin, hänen kanssansa, hänen kanssansa minun nimeni kantajana, hänen kanssansa, jolle minä, mitä hyvää ja suurta tehnenkin, voisin sanoa: 'Se on sinun tekosi,' lupaan minä että te tulette siunaamaan sitä päivää, jolloin syliinne suljette tyttären."

"'Sinä olet yhteydessä rakastetun kanssa kaikessa, jota tunnet olevan sinua ylempänä.' Niin kirjoittaa yksi noista taikatempuissa taitavista saksalaisista, jotka rinnassamme hakevat haudattujen totuuksien siemeniä ja kehittävät niitä kukkaisiksi, ennenkuin me itse edes tiedämme mitään siemenistä.

"Jokainen ajatus, joka saattaa minua rakkaani yhteyteen, on minusta syntynyt siivillä."

"Olen juuri hiljan häntä tavannut, juuri hänestä eronnut. Siitä asti kuin minulle — ystävällisesti ja viisaasti — sanottiin ettei minulla ollut oikeutta panna hänen mielen rauhaansa alttiiksi, jos minulla ei ole oikeutta kosia häntä ja saada häntä, lupasin itselleni että välttäisin hänen seuraansa siksi kunnes olin kertonut teille kaikki, niinkuin nyt teen, ja saanut teiltä tämän luvan; sillä vaikken olisi milloinkaan sitä lupausta antanut, joka sitoo kunniatani, niin teidän myönnytyksenne ja siunauksenne tulee pyhittää valintaani. Minä en uskaltaisi pyytää niin viattoman ja puhtaan olennon naimaan kiittämätöntä ja tottelematonta poikaa. Mutta tänä iltana minä tapasin hänen vallan odottamatta pastorin luona, joka on kelpo mies, jolta olen paljon oppinut; jonka elämänohjeet, jonka esimerkki, jonka perheellinen onni ja samalla toimelias ja puhdas elämä sopivat yhteen minun omien unelmieni kanssa, kun näin unta hänestä.

"Minä kerron teille rakkaani nimen — hiljaa, se on vielä suuri salaisuus teidän ja minun välillä. Mutta, oi, jospa se päivä jo olisi käsissä, kun saisin kuulla teidän kutsuvan häntä nimeltä ja nähdä teidän painavan hänen otsallensa ainoan miehen suudelman, josta en olisi mustasukkainen.

"On pyhäpäivä, ja iltakirkon jälkeen on ystäväni tapa koota lapsensa ympärilleen ja ilman varsinaista saarnaa tahi esitelmää hän herättää niiden mieltymystä aineihin, jotka ovat päivän pyhän tarkoituksen yhteydessä. Hän ei usein suoraan puhu uskonnollisista asioista; useammin hän alkaa jostakin vähäpätöisestä tapauksesta tahi tarinasta, joka edellisellä viikolla on lapsia huvittanut, ja kehittää vähitellen siitä jonkun siveellisen ohjesäännön tai ottaa raamatusta jonkun valaisevan esimerkin. Hän on sitä mieltä että kun lasten täytyy oppia paljon siitä mitä heidän on oppiminen ahkeran työn kautta, niin uskontoa ei tule tehdä heille vaikeaksi, vaan huomaamatta sovitettava heidän mieleensä ja yhdistettävä rauhallisten ja rakkaiden muistojen kanssa, ja tehtävä lohdutukseksi surujen jälkeen, tukeeksi vastoinkäymisissä, eroittamattomaksi kumppaniksi sen kaksoissisarelle, Toivolle.

"Minä astuin tänä iltana pastorin huoneesen juuri kun seura oli kokoutunut hänen ympärilleen. Hänen vaimonsa vieressä istui lady, joka erittäin minua miellyttää. Hänen kasvonsa osoittaa sellaista tyyneyttä, joka ilmoittaa surun vaikuttavaa väsymystä. Hän on rakastettuni täti. Lily oli istunut matalalle tuolille hyvän pastorin jalkain juureen, erään pastorin tyttären kanssa, jonka kaulan ympäri hän oli pannut käsivartensa. Hän on paljon mieluummin lasten kanssa kuin hänen ikäistensä tyttöjen seurassa. Pastorin rouva, joka on hyvin viisas ja ymmärtäväinen nainen, kysyi kerta minun kuullen, mikä siihen oli syynä ja miksi hän aina tahtoi olla vaan lasten kanssa, joilta hän ei voinut oppia mitään. Oi! toivon että olisitte nähnyt kuinka viaton enkelinkaltainen hänen kasvoinsa sävy oli, kun hän suoraan vastasi: 'Minä luulen että se on sentähden että niiden seurassa olen enemmän turvallinen, minä tarkoitan lähempänä Jumalaa.'

"Mr Ewlyn — niin on pastorin nimi — kehitti tänä iltana esitelmänsä kauniista haltiatarsadusta, jonka Lily edellisenä päivänä oli kertonut hänen lapsillensa ja jonka pastori pyysi hänen uudestaan kertomaan."

"Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat hyvin onnettomat sentähden ettei heillä ollut perillistä, joka olisi kruunun perinyt; ja he rukoilivat Jumalalta sellaista; ja katso, eräänä kauniina kesä-aamuna näki kuningatar, herätessänsä, kehdon vuoteensa vieressä ja kehdossa makasi kaunis nukkuva lapsukainen. Oli suuri juhlapäivä yli koko valtakunnan! Mutta kun poika kasvoi suuremmaksi, tuli hän hyvin itsepäiseksi ja pahaksi; hänen kauneutensa katosi, hän ei tahtonut oppia läksyjänsä, hän oli niin häijy kuin lapsi olla voi. Vanhemmat olivat kovin suruissansa; heidän toivottu perillisensä näytti tulevan suureksi vitsaukseksi sekä heille että heidän alamaisilleen. Vihdoin eräänä päivänä näkyi kaksi pientä ajettumaa prinssin hartioissa, joka vielä lisäsi heidän suruansa. Kaikilta lääkäreiltä kysyttiin syytä tähän ja haettiin apua. Ne koettivat tietysti nuoria ja teräspuristimia, jotka tuottivat pienelle prinssiraukalle suurta vaivaa ja tekivät hänen entistä häijymmäksi. Ajettumat tulivat kuitenkin yhä isommiksi ja prinssi sairastui ja kävi yhä heikommaksi. Vihdoin taitava lääkäri sanoi että ainoa keino pelastaa prinssin henkeä oli ajettumain poisleikkaaminen, ja määrättiin että leikkaus oli tapahtuva seuraavana aamuna. Mutta yöllä kuningatar näki unessa kauniin olennon, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä. Ja tämä olento sanoi soimaavalla äänellä hänelle: 'Kiittämätön nainen. Kuinka sinä palkitset minua siitä kalliista lahjasta, jonka minun suosioni sinulle hankki? Minä olen Haltiattarein kuningatar. Sinun valtakuntasi perilliseksi uskoin minä sinun huostaasi lapsen Haltiattarein maasta, joka tulisi olemaan siunaukseksi sinulle ja sinun kansallesi; ja sinä aiot nyt lääkärin veitsen kautta tuottaa sille kuoleman tuskaa.' Ja kuningatar vastasi: 'Kalliiksi tosiaankin voit sanoa sen lahjan! Kurja, kivulloinen, katala vaihdokas.'

"'Oletko niin typerä,' sanoi kaunis olento, 'ett'et käsitä että ensimmäiset vainut haltiatar-lapsessa aivan luonnollisesti ovat tyytymättömyys siitä että se on ajettu pois kotimaastansa? Ja tämä tyytymättömyys olisi piinannut sitä kuoliaaksi tahi olisi se yhä enentynyt katkeruudeksi ja ilkeydeksi, koska lapsi olisi ollut voimaan katsoen haltiatar; mutta siitä olisi tullut paha haltiatar, jos ei sen synnynnäinen luonto olisi ollut kylläksi voimallinen kehittämään sen siipiä. Se, jota te sokeudessanne katsotte viallisuudeksi ihmislapsessa, se tekee haltiatarlapsen kauneuden täydelliseksi. Voi sinua, jos et salli haltiatarlapsen siipien kasvaa!'"

"Ja seuraavana aamuna kuningatar lähetti lääkärin pois, kun hän tuli kamala veitsi muassaan, ja otti pois nuorat ja teräspuristimet prinssin hartioilta, vaikka lääkärit sanoivat että se tuottaisi kuoleman lapselle. Ja siitä hetkestä alkaen rupesi kuninkaallinen perillinen parantumaan ja kukoistamaan. Ja kun vihdoin viimein noista rumista ajettumista kehittyi lumivalkoiset siivet, niin prinssin pahantapaisuus hävisi ja hän kävi lempeäksi ja hyväluontoiseksi. Sen sijaan että hän ennen oli kiusannut opettajiansa, tuli hän nyt mitä oppivaisimmaksi ja ahkerimmaksi oppilaaksi, oli vanhempainsa ilo ja koko kansan ylpeys; ja kansa sanoi: 'Hänestä me kerta saamme kuninkaan, jommoista meillä ei milloinkaan ennen ole ollut.'

"Tähän Lilyn satu päättyi. Minä en voi teille selittää kuinka suloisella, leikillisellä tavalla hän sitä kertoi. Sitten hän sanoi, vakaasti päätänsä pudistaen: 'Mutta te ette näy tietävän mitä jälestäpäin tapahtui. Kenties luulette ettei prinssi milloinkaan siipiänsä käyttänyt? Kuunnelkaa minua. Hovimiehet, jotka palvelivat hänen Kuninkaallista Korkeuttansa, huomasivat että hän katosi muutamina öinä joka viikko. Näinä öinä hän lensi, totellen siipien vainua, linnan saleista Haltiattarein maahan; hän tuli takaisin sieltä vielä enemmän mieltyneenä siihen inhimilliseen kotiin, josta hän hetkeksi aikaa oli päässyt pois.'

"'Oi, lapseni,' sanoi pappi vakaasti, 'me olisimme turhaan saaneet siivet, jos emme tottele sitä vainua, joka kehoittaa meitä lentämään; itse lentäminen olisi yhtä turhaa, jos emme lentäisi sitä kotia kohti, josta tulimme, tuoden kotimaastamme paremman terveyden ja puhtaamman ilon.'

"Sillä välin kun pappi näin teki täydelliseksi Lilyn haltiatarsadun opetuksen, nousi tyttö alhaiselta istuimeltansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä suurella kunnioituksella ja meni ikkunan luo. Minä näin että hän oli hyvin liikutettu, sillä hän koetti salata kyyneleitänsä. Myöhemmin illalla, kun olimme ulkona pihalla, tuli Lily ujosti minun luokseni, juuri vähää ennen kuin piti mentämän pois, ja sanoi kuiskaten:

"'Ettehän ole moneen päivään käynyt meillä, enkä ole teitä yhtään nähnyt,' sanoi hän niin suorasti ja katsoi minuun silmillä, joissa kyyneleet vielä näytti väikkyvän.

"Ennenkuin minä uskalsin vastata, tuli hänen tätinsä meidän luoksemme, sanoi minulle kylmästi 'hyvää yötä,' ja vei pois hoidokkaansa.

"Minä olin aikonut saattaa heitä heidän kotiinsa, niinkuin minun oli ollut tapa, kun me tapasimme toisiamme naapurien luona. Mutta täti oli luultavasti arvannut että minä olisin pappilassa sinä iltana ja, tehdäksensä minun tuumani tyhjäksi, hän oli tilannut heille vaunut paluumatkaa varten. Ei ole epäilemistäkään, ettei häntä ole varoitettu antamasta hoidokkaansa olla minun kanssani yhdessä.

"Isäni, minun täytyy kohdakkoin tulla teidän tykönne, minun pitää täyttää lupaukseni ja teidän huuliltanne vastaanottaa suostumuksenne minun valintaani; sillä suostuttehan siihen, eikö niin? Mutta minä tahdoin edeltäkäsin ilmoittaa asian teille, ja lopetan sentähden hajanaiset otteet neuvottelemisestani oman sydämeni kanssa ja teidän kanssa, ja panen ne huomenna postiin. Te saatte odottaa minua kohta niiden jälkeen, kun ensin annan teille yhden päivän vapauden saadaksenne yksin niitä miettiä — yksin, rakas isäni; ne eivät ole aiotut muiden silmille kuin teidän.

"K. C."

KUUDES LUKU.

Seuraavana päivänä Kenelm lähti kaupunkiin, pani ison kirjeensä Sir Peterille postiin ja poikkesi Will Somersin puotiin ostaaksensa Jessien kauniista varastosta koreja tai muita pieniä kapineita, jotka hänen äitiänsä miellyttäisivät.

Kun hän astui puotiin, alkoi hänen sydämensä tykyttää nopeammin. Hän näki kaksi nuorta tyttöä seisovan kauppapöydän vieressä katsellen lasisen laatikon sisällystä. Toinen näistä oli Clemmy; toinen oli epäilemättä Lily Mordaunt. Clemmy huudahti: "Oi, kuinka kaunis tämä on, Mrs Somers; mutta," ja tässä hän loi silmänsä kauppapöydästä silkkikukkaroon, joka oli hänen kädessään, ja hän lisäsi suruisesti: "minä en voi sitä ostaa. Minulla ei ole likimainkaan niin paljon rahaa."

Molemmat tytöt kääntyivät kuullessaan hänen ääntänsä, ja Clemmyn kasvot kävivät iloisen näköisiksi.

Tämä ihaeltu ja haluttu esine oli pieni kultamedaljongi, varustettu pienistä helmistä tehdyllä ristillä.

"Minä vakuutan teitä siitä, Miss," sanoi Jessie, joka oli oppinut ammattinsa mielikielisyyttä, "se on todella pilkkahinta. Miss Mary Burrows, joka oli täällä juuri ennenkuin te tulitte, osti medaljongin, joka ei ollut läheskään näin kaunis, ja maksoi kymmenen killinkiä enemmän siitä."

Miss Mary Burrows oli Miss Clemmy Ewlynin ikäinen, ja nämä kaksi nuorta kaunotarta kilpailivat toistensa kanssa kauneudessa. "Miss Burrows!" huokasi Clemmy, ollen mielipahoillaan.

Mutta Kenelmin huomio kääntyi Clemmyn medaljongista pieneen sormukseen, jota Mrs Somers oli kehoittanut Lilyä koettamaan ja jonka hän nyt otti sormestaan ja antoi takaisin päätänsä pudistaen. Mrs Somers, joka näki ettei hänellä ollut toivoa myydä medaljongia Clemmylle, kääntyi nyt vanhempaan tyttöön, jolla luultavasti oli kyllin rahaa kukkarossaan ja jolle kaikissa tapauksissa voisi antaa velaksi.

"Sormus sopii teille erittäin hyvin, Miss Mordaunt, ja jokainen teidän ikäisenne nuori lady pitää ainakin yhden sormuksen; antakaa minun panna se sormeenne!" Hän lisäsi matalammalla äänellä: "Vaikka me myymme tässä laatikossa olevat tavarat ainoastaan komissionina, niin on meille kuitenkin yhdentekevä jos saamme maksun nyt tahi joulun aikana."

"Se ei minua viehätä, Mrs Somers," sanat Lily nauraen ja lisäsi vakaan-näköisenä, "minä lupasin Leijonalle, tarkoitan holhojaani, etten milloinkaan tekisi velkoja, ja sitä en milloinkaan teekään."

Lily kääntyi uskaliaasti pois vaarallisesta kauppapöydästä, otti paperin, jossa oli uusi nauha, jonka hän oli Blanchelle ostanut, ja Clemmy seurasi häntä vastahakoisesti ulos puodista.

Kenelm jäi puotiin ja valitsi kiireimmiten vähäsen pikku tavaraa, joka illalla oli hänelle lähetettävä muutaman korin kera, jotka Will itse saisi valita; sitten hän osti sen medaljongin, jonka Clemmyn oli tehnyt mieli saada, mutta koko ajan hän ajatteli sitä sormusta, jota Lily oli koettanut. Se ei ollut rikos etikettiä vastaan antaa medaljongi sellaiselle lapselle kuin Clemmy oli, mutta eikö kauhea loukkaus tarjota Lilylle lahjaa? Jessie sanoi:

"Miss Mordaunt piti paljon tästä sormuksesta, Mr Chillingly. Minä olen varma siitä että hänen tätinsä soisi hänen saada sen. Minun tekee mieleni panna se erilleen siksi kunnes Mrs Cameron tulee tänne. Olisi vahinko jos joku toinen ostaisi sen."

"Minä luulen," sanoi Kenelm, "että minä rohkenen näyttää sitä Mrs Cameronille. Hän varmaankin ostaa sen hoidokkaallensa. Pankaa sormuksen hinta minun velkalistaani." Hän otti sormuksen ja vei sen mukaansa; se oi hyvin halpa pieni sormus, jossa oli yksi ainoa, sydämen muotoinen kivi, eikä maksanut puoltakaan niin paljon kuin medaljongi.

Kenelm saavutti nuoret neitoset juuri siinä missä tien haara oli; toinen vei suoraan Grasmereen, toinen hautausmaan poikki pappilaan. Hän antoi medaljongin Clemmylle ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja, jotka helposti poistivat epäyksen sitä vastaanottaa; ja Clemmy riensi iloisena lahjastaan pappilaa kohti voidaksensa mitä pikemmin näyttää aarrettaan äidilleen ja sisarelleen ja etupäässä Mary Burrowsille, joka oli luvannut tulla heille luncheonille.

"Teillä on hyvä sydän, Mr Chillingly," sanoi tyttö hiukan jyrkästi.
"Kuinka hauskaa mahtaa olla teille tehdä niin suurta iloa toiselle!
Rakas pieni Clemmy!"

Tämä teeskentelemätön kiitos ja täydellinen kateellisuuden ja itsekkäisyyden puute, jota hänen ilonsa siitä, että ystävänsä toivo oli täytetty, ilmoitti, ilahutti Kenelmiä.

"Jos on hauskaa tuottaa muille iloa," sanoi Kenelm, "niin on nyt teidän vuoronne tehdä minulle sellainen ilo."

"Siten että suotte minulle saman oikeuden kuin pieni ystävänne on minulle suonut."

Lily heilautti päätänsä ja näytti kopealta. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat Kenelmin silmiä, painoi hän taas alas päänsä ja hän vapisi hiukan.

"Miss Mordaunt," sanoi Kenelm, joka töin tuskin taisi hillitä palavaa haluansa langeta hänen jalkainsa juureen ja sanoa: 'Tämän sormuksen kautta tarjoon minä teille rakkauteni — vannon minä teille uskollisuuteni!' — "Miss Mordaunt, säästäkää minua tuskasta ajatella että olen teitä loukannut; kaikin vähimmin tahtoisin tehdä sitä tänä päivänä, sillä kenties tulee kulumaan vähän aikaa ennenkuin taas teitä tapaan. Minä lähden kotiin muutamaksi päiväksi asian tähden, josta elämäni onni voi riippua, ja minä olisin huono poika ja kelvoton aatelismies, jos en tässä asiassa neuvoittelisi hänen kanssansa, joka on neuvonut minua kaikessa, mikä tunteitani koskee, kääntymään hänen puoleensa, isänä, ja kaikessa, mikä kunniaani koskee, häneen, aatelismiehenä."

Ei mikään arvostelija olisi "The Londonerissa" voinut pilkata lausetapaa, joka olisi ollut enemmän poikkeava siitä mitä meidän ajan elämäntapojen ja siveellisyyden kuvaaja olisi antanut rakastajan lausua. Mutta pieni perhoskesyttäjä raukka ja haltiatarsatujen kertoja käsitti kohdakkoin kaikki mitä tämä kummallisin olento maailmassa jätti sanomatta. Se tunki syvemmälle hänen sydämeensä kuin palavin ilmoitus veijarin tai seikkailijain huulilta olisi tehnyt, joihin meidän aikamme tapain-kuvaajat hyvin usein alentavat sen ritarillisuuden, jota nimitys "rakastaja" käsittää.

Siinä, missä he olivat puhuessansa pysähtyneet joen partaa pitkin kulkevalla tiellä, oli penkki, jolla he sattumalta olivat moniaita viikkoja takaperin istuneet. Jonkun minuutin kuluttua he taas istuivat samalla penkillä.

Ja se pieni kiiltävä turkosisydämellä varustettu sormus oli Lilyn sormessa, ja he istuivat siellä lähes puoli tuntia; he eivät puhuneet paljon, mutta olivat ihmeen onnelliset; ei ainoatakaan uskollisuuden lupausta tehty. Ei, ei edes sanaakaan lausuttu, jota olisi voinut selittää lauseeksi "Minä rakastan sinua." Ja kuitenkin tiesi kumpikin heistä, kun he nousivat penkiltä ja astuivat ääneti joenrantaa pitkin, että hän oli rakastettu.

Kun he tulivat portille, joka vei Grasmeren puutarhaan, säpsähti Kenelm hiukan. Mrs Cameron seisoi portilla ja nojasi siihen. Sitä levottomuutta, joka Kenelmissä heräsi hänet nähdessänsä, ei Lily tuntenut; hän riensi Kenelmin edellä, suuteli tätiänsä poskelle ja juoksi pihan poikki kepein askelin ja iloisesti laulaen.

Kenelm jäi seisomaan portille Mrs Cameronia vastapäätä. Jälkimäinen avasi portin, kävi Kenelmin käsivarteen ja vei hänet takaisin joen rannalle.

"Mr Chillingly," sanoi hän, "minä olen varma siitä ettette pane sanoihini vakavampaa merkitystä kuin minä tahdon niille antaa, kun muistutan teitä siitä ettei ole mitään paikkaa, joka on niin piilossa, että se välttäisi juorupuhetta, ja teidän täytyy myöntää että minun holhottini herättää tämän huomiota, jos nähdään hänen kulkevan näillä poluilla yksin teidän ikäisenne ja kaltaisenne miehen kanssa, jonka oleskeleminen näillä seuduilla ilman nähtävää tarkoitusta jo on alkanut herättää arveluita. Minä en luule että holhottini teidän silmissänne on mitään muuta kuin vilpitön lapsi, jonka omituinen mielikuvitus ja taipumukset huvittavat teitä; ja vielä vähemmän minä luulen että hän on vaarassa väärin selittämään sitä huomiota, jota olette häntä kohtaan osoittanut. Mutta hänen tähtensä täytyy minun kuitenkin ottaa lukuun mitä muut voivat sanoa. Suokaa sentähden anteeksi kun lisään, että luulen teidänkin velvollisuutenne olevan kunnianne ja hyvän maineenne tähden tehdä samaa. Mr Chillingly, minä olisin hyvin iloinen, jos soveltuisi teidän tuumiinne lähteä pois täältä."

"Hyvä Mrs Cameron," vastasi Kenelm, joka vallan tyynen-näköisenä oli tätä puhetta kuunnellut; "minä kiitän teitä siitä että puhutte niin suoraan asian, ja minä olen iloinen siitä että saan tilaisuutta ilmoittaa teille että aion lähteä tästä seudusta siinä toivossa, että saan palata tänne muutaman päivän kuluttua ja silloin oikaista teidän erehdyksenne siihen kantaan nähden, jolla minä teidän holhottianne katselen. Sanalla sanoen," tässä hänen kasvonsa ja äänensä äkkiä muuttuivat, "minun hartain toivoni on vanhemmiltani saada oikeus vakuuttaa teitä siitä, että he rakkaudella vastaanottavat teidän holhottianne tyttäreksensä, siinä tapauksessa että hän suostuu minun pyyntööni ja uskoo minulle toimen tehdä hänet onnelliseksi."

Mrs Cameron pysähtyi äkkiä ja loi hänen kasvoihinsa sanomattoman levottoman katseen.

"Ei, Mr Chillingly," huudahti hän, "niin ei saa olla — ei voi olla. Poistakaa mielestänne niin hurja ajatus. Se on nuoren miehen järjetön romaani. Teidän vanhempanne eivät voi antaa suostumustansa siihen että te naitte minun hoidokkaani; minä sanon teille edeltäkäsin etteivät voi."

"Miks'ei?" toisti Mrs Cameron kiivaasti; sitten hän jossakin määrin jälleen saavutti tavallisen tyyneytensä. "Se on helppo selittää. Mr Kenelm Chillingly on hyvin vanhan suvun ja, niinkuin olen kuullut, suurien tiluksien perillinen. Lily Mordaunt ei ole mitään: orpolapsi, ilman omaisuutta, ilman sukulaisia, alhaisesta säädystä lähteneen taiteilijan holhotti; hän puuttuu korkeasukuisen naisen tavallista sivistystä; hän ei ensinkään tunne sitä maailmaa, jossa te elätte. Teidän vanhemmillanne ei ole oikeutta sallia pojan, joka on niin nuori kuin te, äkillisen ja mielettömän naimisen kautta astua ulos omasta piiristänsä. En minä, eikä Walter Melville milloinkaan suostuisi siihen että Lily tulisi perheesen, joka vastenmielisesti ottaisi häntä vastaan; olkoon siinä kylläksi sanottu. Poistakaa nämä ajatukset mielestänne. Ja hyvästi."

"Rouva," vastasi Kenelm hyvin vakaasti, "uskokaa minua, kun vakuutan etten olisi puhunut näin suoraan teille, jos en olisi toivonut että ne syyt, joita te tuotte esiin minun rohkeaa tuumaani vastaan, eivät vanhemmilleni ole niin tärkeät, kuin te luulette. Vaikka olen nuori, voin kuitenkin vaatia oikeuden itse valita vaimoni. Mutta minä olen luvannut isälleni etten kosi ketään ennenkuin olen ilmoittanut hänelle toivomukseni ja saanut hänen suostumuksensa siihen; ja hän on viimeinen maailmassa, joka kieltäisi tätä suostumusta, kun sydämeni olisi niin kiintynyt siihen, kuin se nyt on. Minä en tarvitse omaisuutta vaimoni kanssa, ja jos milloinkaan tekisi mieleni päästä korkeaan asemaan maailmassa, niin ei mitkään sukulaisuuden siteet voisi minulle siinä olla niin suureksi hyödyksi kuin sen vaimon hymyily, jota rakastan. On ainoastaan yksi asia, jota vanhempani katsoisivat oikeudekseen vaatia siltä, jonka minä olen valinnut meidän nimeämme omistamaan. Minä tarkoitan että hänen tulee olla hyvän näköinen, miellyttävä käytöksensä ja periaatteensa puolesta ja — äitini ainakin lisäisi — jaloa sukua. Mitä hänen ulkonäköönsä ja käytökseensä tulee, olen minä lapsuudestani saakka nähnyt paljon ylhäisten maailmasta, mutta en ole kaikkein ylhäisimpäinkään joukossa nähnyt ketään, joka ulkonaisessa suloudessa ja synnynnäisessä hienotuntoisuudessa olisi ollut häntä etevämpi, jota minä omakseni tahtoisin. Mitä tavallisen kouluopetuksen mitättömyyteen ja turhuuteen tulee, niin se pian on korvattu. On siis viimeinen ominaisuus — suku. Mrs Braefield on sanonut minulle että te olette vakuuttanut hänelle Miss Mordauntin olevan jaloa sukua, vaikka asianhaarat, joista minulla ei vielä ole oikeus saada tietoa, ovat tehneet hänen halpasäätyisen miehen holhotiksi. Väitättekö sitä vastaan?

"En," sanoi Mrs Cameron vitkallisesti, mutta hänen silmissään välkähti ylpeyden säihke. "En. Minä en voi kieltää sitä että hoidokkaani on sellaisesta suvusta, joka ei ole teidän omaa sukuanne halvempi. Mutta mitä se auttaa?" lisäsi hän alakuloisella äänellä. "Yhdenarvoisuus säätyyn nähden lakkaa, kun toinen on joutunut köyhyyteen, alhaisuuteen, vähäpätöisyyteen!"

"On todella väärin että niin ajattelette. Mutta koska olemme niin tuttavallisesti puhuneet, niin ettekö valtuuta minua antamaan siihen kysymykseen, joka luultavasti minulle tehdään, sellainen vastaus, joka epäilemättä tulee poistamaan kaikki esteet onnellisuuteni tieltä. Vaikka ne syyt, jotka ovat saattaneet teitä tässä hiljaisessa seudussa pitämään Miss Mordauntin perhe-oloja ja omaa entisyyttänne salassa, pakoittavat teitä varovaisuuteen vieraihin nähden, niin estävätkö ne teitä uskomasta minulle, joka pyrin holhottinne mieheksi, salaisuuden, jota ei kuitenkaan voi hänen tulevalta mieheltään salassa pitää?"

"Hänen tulevalta mieheltään? Tietysti ei," vastasi Mrs Cameron. "Mutta minä en tahdo että sellainen henkilö kysyy sitä minulta, jota kukatiesi en milloinkaan enää tule näkemään ja jota niin vähän tunnen. Minä en tahdo olla avullisena esteen poistamisessa avioliittoon nähden minun holhottini kanssa, joka avioliitto minusta on kaikin puolin sopimaton molemmille asianosaisille. Minulla ei edes ole syytä uskoa että minun hoidokkaani suostuisi teidän tuumaanne, jos teillä olisi täysi vapaus kosia häntä. Minä oletan ettette ole puhutellut häntä kosijana. Ettehän ole puhunut hänelle tunteistanne tahi koettanut houkutella häntä kokemattomuudessaan lausumaan sanoja, jotka antavat teille syytä uskoa että hänen sydämensä särkyisi, jos hän ei milloinkaan enää saa teitä tavata?"

"Minä en ole ansainnut niin julmia ja loukkaavia kysymyksiä," sanoi Kenelm närkästyneenä. "Mutta minä en tahdo puhua enempää nyt. Kun taas tapaamme toisemme, toivon että te kohtelette minua vähemmän epäkohteliaasti. Hyvästi!"

"Odottakaa, sir. Pari sanaa vielä. Te pysytte siis päätöksessänne pyytää isänne ja Lady Chillinglyn suostumusta saada kosia Miss Mordauntia."

"Ja te lupaatte minulle kunniasanallanne aatelismiehenä, että ilmoitatte heille kaikki ne seikat, jotka voisivat tehdä heidän suostumuksensa mahdottomaksi: hoidokkaani köyhyys, vaatimaton asema ja vaillinainen kasvatus; niin ett'eivät he jälestäpäin sano että te olette houkutellut heitä myöntymykseen ja kostavat teidän petostanne kohtelemalla hoidokastani ylönkatseellisesti?"

"Voi, rouva, te todella liian kovasti koettelette kärsivällisyyttäni. Mutta minä lupaan sen teille, jos voitte mitään arvoa antaa sellaisen henkilön lupaukseen, jonka luulette tahtovan tahallansa pettää ihmisiä."

"Suokaa anteeksi, Mr Chillingly. Älkää panko pahaksenne epäkohteliaisuuttani. Minä olen joutunut niin hämilleni että tuskin tiedän mitä puhua. Mutta koettakaamme täydellisesti ymmärtää toinen toisiamme ennenkuin eroamme. Jos teidän vanhempanne eivät suostu teidän tuumaanne, niin te annatte minulle tiedon siitä, minulle ainoastaan, eikä Lilylle. Minä sanon vielä kerran, etten tiedä ensinkään miten on hänen tunteittensa laita. Mutta se voisi tehdä jokaisen tytön elämän katkeraksi, että häntä saatettaisiin rakastamaan henkilöä, jonka kanssa hän ei voisi mennä naimisiin."

"Silloin te puhutte minulle siitä ennenkuin menette Lilyn puheille, sillä silloin tulee toinen kysymys: Suostuuko hänen holhojansa siihen? — ja — ja —."

"Se on yhdentekevä. Minä luotan teidän kunniaanne tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin. Hyvästi."

Hän lähti nopein askelin takaisin, jupisten itsekseen: "Mutta he eivät suostu. Jumala suokoon ett'eivät suostuisi, mutta jos he sitä tekevät, mitä — mitä silloin on sanominen tai tekeminen? Voi, jospa Walter Melville olisi täällä, tai jos tietäisin mihin minä kirjoittaisin hänelle!"

"Minä olen juuri matkalla teidän luoksenne, Mr Chillingly, ensiksikin kiittämään teitä siitä erittäin kauniista lahjasta, jolla olette pientä Clemmiäni ilahuttanut, ja toiseksi kutsumaan teitä meille tapaamaan Mr. ——, kuuluisaa muinaistutkijaa, joka tänä aamuna tuli Moleswichiin minun pyynnöstäni tutkimaan vanhaa götiläistä hautaa meidän hautausmaalla. Ajatelkaapas, — vaikka hän ei voi lukea kirjoitusta paremmin kuin mekään, niin hän kuitenkin tuntee sen historian. Näyttää siltä että eräs nuori, urhoollisista teoistansa kuuluisa ritari, Henry IV:nen hallituksen aikana, nai erään mahtavan Montfichetin kreivin tyttären, joka kreivinsuku silloin oli mahtavin suku näillä seuduin. Hän sai surmansa puolustaessansa kirkkoa Lollard-puolueen hyökkäystä vastaan; hän kaatui sillä paikalla, missä hauta nyt on. Sentähden hauta on hautausmaalla, eikä kirkon sisässä. Mr —— keksi tämän vanhassa kirjoituksessa siitä vanhasta ja kerta kuuluisasta perheestä, johon nuori Albert ritari kuului ja joka, valitettavasti, sai niin surkean lopun; Fletwodein suku, Fletwoden ja Malpan baronit. Mikä voitto tämä on kauniista Lily Mordauntista, joka aina on luullut että se oli hänen oman romantillisen keksintönsä sankarittaren hauta! Tulkaa päivällisille; Mr —— on hyvin hauska mies ja osaa kertoa huvittavia juttuja."

"Minun on mieleni paha siitä etten voi tulla. Minun täytyy kohdakkoin palata kotiin muutamaksi päiväksi. Tuo vanha Fletwoden suku. Minä aivan näen silmäini edessä tuon harmaan tornin, jossa he kerta hallitsivat; ja viimeinen sitä sukua seurasi Mammonia Edistyvän Aikakauden rinnalla — tuomittu petturi! Mikä kauhea pilkka sukuylpeydestä!"

Kenelm lähti samana iltana Cromwell Lodgesta, mutta hän piti vielä huoneensa siellä, sillä hän sanoi että hän kenties vallan odottamatta tulee takaisin jonakin päivänä seuraavalla viikolla.

Hän viipyi kaksi päivää Londonissa, sillä hän tahtoi että se, minkä hän oli kirjoittanut Sir Peterille, tunkisi isän sydämeen, ennenkuin hän itse tulisi siihen vetomaan.

Kuta enemmän hän mietti sitä epäkohteliasta tapaa, jolla Mrs Cameron oli hänen ilmoitustansa kuunnellut, sitä vähemmän arvoa hän siihen pani. Jos Mrs Cameronilla, niinkuin hän otaksui, ennen oli ollut paljon korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin nyt, — jota hänen erinomaisen hieno käytöksensäkin näytti todistavan — mutta nyt, niinkuin hän sanoi, kokonaan riippui maalarin hyvyydestä, joka maalari vasta hiljan oli jonkimoista huomiota herättänyt taiteensa kautta, niin hänellä kyllä oli syytä pelätä että hän joutuisi rikkaampien naapuriensa säälin alaiseksi, joka olisi alentavaista hänelle; Kenelm huomasi myöskin, likemmin asiaa ajateltuansa, että hänellä ei ollut enemmän oikeutta kuin näillä naapureillakaan, saada likempiä tietoja Mrs Cameronin ja Lilyn sukulaisuuden suhteista, niin kauan kuin hänellä ei vielä ollut varsinaista oikeutta vaatia sitä.

London oli Kenelmin mielestä kauhean kolkko ja ikävä. Hän ei käynyt missään, paitsi Lady Glenalvonin luona, hän oli iloinen kun palvelijoilta kuuli että tämä vielä oli Exmundhamissa. Hän toivoi paljon tämän muodin kuningattaren vaikutuksesta hänen äitiinsä, jonka myöntymystä hän tiesi olevan vaikeampi saada kuin Sir Peterin, eikä hän epäillyt sitä että hän saisi tämän myötätunteisen ja helläsydämisen kuningattaren puolellensa.

SEITSEMÄS LUKU.

On noin kolme viikkoa siitä kuin Sir Peterin ja Lady Chillinglyn kutsumat vieraat kokoontuivat Exmundhamiin, ja he ovat vielä siellä, vaikka maatilalle kutsuttujen ihmisten harvoin on kylläksi sääli sen omistajan ikävyyttä, viipyäksensä siellä enemmän kuin kolme päivää. Mr Chillingly Mivers tosin ei ollut tämän tavallisen rajan yli mennyt. Hän oli siellä ollessaan huomaamatta pitänyt silmällä nuoren Gordonin käytöstä Ceciliaa kohtaan, ja Cecilian käytöstä häntä kohtaan, ja tullut siihen päätökseen ettei ollut mitään syytä peloittaa Sir Peteriä tahi saattaa tätä arvoisaa baronetia katumaan että hän oli kutsunut tämän taitavan sukulaisen tykönsä.

Exmundhamilla oli kaikille sinne jääville vieraille erityinen viehätyksensä: Lady Glenalvonille, sentähden että emäntä oli hänen paras ystävänsä nuoruuden ajoilta ja senkintähden että häntä huvitti huomata sitä mieltymystä, jota Cecilia Travers osoitti siihen paikkaan, joka oli niin likeisessä yhteydessä sen miehen muiston kanssa, jonka vaimoksi Lady Glenalvon toivoi hänen tulevan; Gordon Chillinglylle, syystä ettei mikään tilaisuus voinut olla soveliaampi hänen omille hyvin kätketyille tuumilleen voittaa Cecilian sydäntä ja saada häntä vaimoksensa. Mitä Ceciliaan itseen tulee, niin tämä viehätys häneen katsoen ei tarvitse mitään selitystä.

Leopold Traversille tämä Exmundhamin vetovoima ei ollut niin voimallinen. Mutta kuitenkin hänkin mielellään viipyi siellä. Hänen toimelias luonteensa oli huvitettu kuljeksimisesta tiluksen poikki, jonka pinta-alan olisi pitänyt tuottaa paljoa suuremman sadon, ja myöskin häntä huvitti soimata Sir Peteriä siitä vanhanaikaisesta järjestyksestä, jota tämä hyvänluontoinen tilanomistaja salli vuokramiehensä noudattaa, sekä siitä että hän käytti niin paljon liikanaista väkeä työskentelemässä puutarhoissa ja puistoissa, jotka olivat olemassa vaan huvin vuoksi, ja yleensä tilan hoidossa, niinkuin puuseppiä, puunsahaajia, muurareja ja seppiä.

Kun squire sanoi: "Te voisitte vallan hyvin tulla aikaan kolmannella osalla tuosta kalliista työväestä," niin Sir Peter vastasi, tietämättänsä lainaten vanhan franskalaisen grandseigneurin vastauksen: "Se on hyvin mahdollista. Mutta kysymys on, voisivatko ne yhtä hyvin tulla aikaan ilman minua?"

Exmundham oli kuitenkin hyvin kallis paikka ylläpitää. Itse päärakennus, jonka joku kunnianhimoinen Chillingly kolmesataa vuotta takaperin oli rakennuttanut, olisi ollut kyllin iso omistajalle, jolla olisi ollut kolme kertaa suuremmat tulot; ja vaikka kukkatarha oli pienempi kuin Braefieldvillen, niin oli siellä kumminkin käytäviä ja polkuja, jotka ulottuivat peninkulmia nuorien istutuksien ja vanhain metsikkojen poikki, joissa suuri joukko laiskoja työmiehiä työskenteli. Ei siis ollut kumma ettei Sir Peter ollut ensinkään rikas, vaikka hänellä oli kymmenen tuhatta puntaa tuloja vuodessa. Leopold Traversin toimelias henki myöskin löysi hyvän tilaisuuden työhön isäntänsä suuressa kirjastossa. Travers, joka ei milloinkaan paljon lukenut, ei suinkaan halveksinut oppimista, ja hän rupesi tutkimaan historiallisia ja muinaistieteellisiä kirjoja semmoisella innolla, kuin henkilö ainakin osoittaa, joka pontevuudella toimittaa jokaisen asian, mikä antaa hänelle tilaisuuden vapauttaa itseänsä haluttomuudesta. Haluton ei Leopold Travers milloinkaan voinut olla. Mutta Chillingly Gordonin seura miellytti häntä enemmän kuin mikään näistä toiminnan välikappaleista, Ja pani hänen ajatuksensa virran nopeampaan liikkeesen. Hän oli aina iloinen kun hän sai ikäänkuin uudistaa omaa nuoruuttansa nuorien seurassa ja oli luonteeltansa sympaatinen, niinkuin sydämelliset ihmiset yleensä ovat; sentähden hän oli, kuten olemme nähneet, innokkaasti ottanut osaa George Belvoirin kunnianhimoisiin rientoihin ja hyvin taipuvaisesti mukauntunut Kenelm Chillinglyn omituisuuksiin. Mutta edellinen näistä kahdesta oli vähän liiaksi jokapäiväinen, toinen vähän liiaksi haaveksivainen, voidaksensa tulla sille täydelliselle kumppanuuden kannalle Leopold Traversin kanssa, kuin Chillingly Gordon, tuo taitava ja käytöllinen uuden sukupolven edustaja. Heidän välillänsä oli se valtiollinen ja yhteiskunnallinen yhtäpitäväisyys että he molemmat halveksivat viattomia ja vanhanaikuisia mielipiteitä, johon Leopold Traversiin nähden tuli lisäksi uudenaikaisten, kaikkea muuta kuin viattomien, mielipiteiden halveksiminen, jotka mielipiteet hänen luullaksensa uhkasivat hänen maatansa hävittää. Mielipiteet, joita Chillingly Gordonin paljoa enemmän kehittynyt ymmärrys ja enemmän eteenpäin pyrkivä kunnianhimo arvosteli näin: "Voisinko hyväksyä näitä oppeja? Minä en voi käsittää kuinka voin päästä ensimmäiseksi ministeriksi maassa, jossa uskonto ja raha vielä ovat voimia, joilta täytyy neuvoa kysyä. Ja, uskonnosta ja rahasta lukua pitämättä, en käsitä kuinka voisin, jos nämä opit tulevat laeiksi, ehyt takki ylläni, välttää tappiolle joutumasta. Jos minulla olisi eheä takki päällä, niin joko se revittäisiin päältäni, kun muka olisin rahamies, tai, jos tekisin vastarintaa siveellisen kunnian nimessä, niin minua surmattaisiin uskonnon ystävänä."

Sentähden, kun Leopold Travers sanoi: "Tietysti meidän täytyy mennä eteenpäin," hymyili Chillingly Gordon ja vastasi: "Tietysti, mennä eteenpäin." Ja kun Leopold Travers lisäsi: "Mutta me voimme mennä liian pitkälle," pudisti Chillingly Gordon päätänsä ja vastasi: "Kuinka totta te puhutte! Tietysti, liian pitkälle."

Paitsi tätä yksimielisyyttä valtiollisissa asioissa, oli muitakin ystävällisiä yhteiskohtia vanhemman ja nuoremman miehen välillä. He olivat molemmat erittäin hauskoja seuraihmisiä; ja vaikka Leopold Travers ei olisi voinut tutkia eräitä syvyyksiä Chillingly Gordonin luonteessa — jokaisen ihmisen luonteessa on syvyyksiä, joita hänen taitavin tutkijansakaan ei voi mitata — niin hän ei kuitenkaan ollut väärässä, kun hän sanoi itselleen: "Gordon on täydellinen herrasmies."

Lukijani erehtyisivät suuresti tämän taitavan nuoren miehen suhteen, jos he katsoisivat häntä viekastelijaksi niinkuin Blifil tahi Joseph Surface olivat. Chillingly Gordon oli sanan täydellisessä merkityksessä herrasmies. Jos hän olisi pannut koko omaisuutensa rubber whist'iin ja huomaamaton katse hänen vastustajansa käteen olisi päättänyt tappiosta tai voitosta, niin hän olisi kääntänyt päänsä pois ja sanonut: "Pitäkää korttianne silmällä." Eikä myöskään, niinkuin minulla on ollut tilaisuutta selittää, sellaiset syyt, jotka ovat tavalliset onnentavoittelijoissa yleensä, vaikuttaneet hänen salaiseen päätökseensä koettaa saada Ceciliaa vaimoksensa. Hän ei myöntänyt olevan mitään eroitusta heidän välillänsä. Hän sanoi itsellensä: "Mitä hän antaa minulle rahassa, sen minä runsaassa määrässä maksan yhteiskunnallisen aseman kautta, jos onnistun, ja varmaan minä onnistun. Jos minä olisin niin rikas kuin Lord Westminster, ja kuitenkin viitsisin pääministeriksi ruveta, niin valitsisin hänen soveliaimpana naisena, minkä olen nähnyt, pääministerin vaimoksi."

Mutta myöntää täytyy, että tänkaltainen monoloogi, vaikk'ei se ollut innokkaan rakastajan, kuitenkin oli ymmärtäväisen miehen, joka pitää itseänsä suuressa arvossa, päättää hankkia itselleen korkean aseman yhteiskunnassa ja tahtoo vaimoksensa naisen, joka tulisi sen aseman koristeeksi, johon hän varmaan toivoo pääsevänsä. Toden perään ei kukaan niin taitava mies kuin Chillingly Gordon milloinkaan olisi saanut päähänsä kunnianhimon tulla Englannin ministeriksi, jos hän kaikessa, mikä yksityisessä elämässä on englantilaisen herrasmiehen tuntomerkkinä, voisi syyllä joutua moitteen alaiseksi.

Hän oli ainoastaan julkisessa elämässä, mitä moni yksityisessä elämässä kunniallinen herrasmies ennen häntä oli ollut, kunnianhimoinen, uskalias oman voiton pyytäjä, joka ei suinkaan ollut ilman personallisia tunteita, mutta joka alisti ne kaikki personallisen kunnianhimon tarkoituksien alle, ja jolla ei ollut muita mielipiteitä kuin halu taitavuudella päästä korkeaan asemaan. Ja taitavuutta itseä hän katsoi valtiomiehen ainoaksi järjelliseksi periaatteeksi. Sitä paitsi hänellä oli jotenkin hyvä ymmärrys, joka taisi päättää puolustiko vapaan ja valistuneen kansan yleinen mielipide Pyh. Paavalin katedraalin muuttamista Agapemoneksi, vai ei.

Leopold Travers ei ollut ainoa, jonka suosiota Chillingly Gordon oli saavuttanut niinä viikkoina, joita hän tällä tavoin oli omistanut Exmundhamin niituille ja lehdoille. Hän oli päässyt Mrs Campionin suosioon. Hänen puheensa muistutti tätä rouvaa hänen miesvainajastaan. Kun Mrs Campion puhui Cecilian kanssa, niin hän mielellään vertasi Chillingly Gordonia Kenelmiin, joka ei ollut jälkimäisen eduksi, sillä Mrs Campion ei käsittänyt tämän humoria, vaan väitti että hän oli 'teeskennelty.' "Erinomaisen etevä nuori mies, tuo Mr Gordon, niin sivistynyt, niin viisas, ja ennen kaikkea niin luonnollinen." Sellainen oli hänen arvostelunsa tästä Cecilian salaisesta kosijasta; ja Mrs Campion ei tarvinnut mitään suoraa ilmoitusta arvataksensa tätä. Lady Glenalvonkin oli alkanut mieltyä tähän lahjakkaasen nuoreen mieheen. Enimpiä vaimoja voi nuoruuden kunnianhimo miellyttää. Chillingly Gordon herätti Lady Glenalvonissa vakaan vakuutuksen hänen taidostansa ja vielä suuremman kunnioituksen tämän taidon yhdistymisestä vallan ja maineen käytöllisiin esineihin. Samoin kuin Mrs Campion alkoi Lady Glenalvonkin verrata molempia serkuksia toisiinsa, Kenelmin vahingoksi, sillä toinen näytti hitaisuudesta päättäneen panna kynttilänsä vakan alle, toinen näytti rehellisesti tahtovan antaa kynttilänsä loistaa ihmisille. Lady Glenalvon oli myöskin harmissaan siitä että Kenelm oli lähtenyt kotoansa juuri kun hän ensi kerta kävi siellä ja jolloin hänellä olisi ollut niin sopiva tilaisuus olla sen tytön seurassa, jonka hän tiesi että Lady Glenalvon luuli hänen voivan saada vaimokseen, jos hän tahtoisi. Kun sentähden Mrs Campion eräänä päivänä käveli puutarhassa Lady Glenalvonin kanssa, juuri kun Chillingly Gordon tuli käyden käsi kädessä Leopold Traversin kanssa puutarhasta puistoon, niin edellinen äkisti kysyi: "Ettekö usko että Mr Gordon on Ceciliaan rakastunut, vaikka hän, köyhä kun on, ei uskalla sitä tunnustaa? Ja ettekö usko että mikä tyttö tahansa, jos hän olisi niin rikas kuin Cecilia on, enemmän ylpeili sellaisesta miehestä kuin Chillingly Gordon, kuin jostakin typerästä kreivistä?"

Hetken aikaa vaiti oltuansa hän lisäsi: "On yksi mies, jonka kanssa kerta luulin että Cecilia voisi tulla onnellisemmaksi kuin kenenkään muun kanssa. Mies, jonka pitäisi olla minulle rakkaampi kuin Mr Gordon, sillä hän pelasti poikani hengen, ja jolla, vaikka hän kenties on vähemmän lahjakas kuin Mr Gordon, kuitenkin on taitoa, joka voisi tulla esiin ja tehdä hänestä — mitä minä sanon? — hyödylliseksi ja eteväksi yhteiskunnan jäseneksi, jos hän naisi tytön, joka niin varmaan kohoittaisi sitä miestä, jonka kanssa hän menisi naimisiin, kuin Cecilia Travers. Mutta jos minun täytyy luopua tästä toivosta ja likemmin katsella niitä nuoria miehiä, joita tunnen, niin minä, säädystä ja omaisuudesta lukua pitämättä, en tunne ketään, jota katsoisin muita paremmaksi runsaslahjaiselle tyttärelle, joka kaikesta sydämestään ja mielestään edistäisi taitavan aviomiehen kunnianhimoa. Mutta, Mrs Campion, minä en vielä ole kokonaan lakannut toivomasta; ja, vaikk'en ole sitä tehnyt, luulen kuitenkin että löytyy mies, jolle minä antaisin Cecilian, jos hän olisi minun tyttäreni."

Lady Glenalvon keskeytti tämän kautta niin jyrkästi puheen aineen, ett'ei Mrs Campion olisi voinut uudestaan ottaa sitä puheeksi rikkomatta naisellista säädyllisyyttä vastaan, ja sitä Mrs Campion oli viimeinen ihminen maailmassa tekemään.

Lady Chillingly ei voinut olla mieltymättä Gordoniin. Tämä viimeksi-mainittu oli niin avulias, huvitti hänen vieraitansa ja taisi, jos niin tarvittiin, ottaa osaa rubber whistiin.

Oli kuitenkin kaksi henkilöä, joita Gordon ei miellyttänyt, nimittäin John pastori ja Sir Peter. Kun Travers eräänä päivänä kiitti häntä hänen vakaiden tietojensa ja arvostelukykynsä puolesta, niin pappi vastasi pistelevästi: "Niin, yhtä vakaat ja terveet kuin pöytä, joka ostetaan välikaupittelijaalta; vernissan paksuus peittää rakoja; koko alivärkki horjuu." Mutta kun pastoria kehoitettiin ilmoittamaan syyt ankaraan päätökseensä, taisi hän vaan vastata väitöksellä, joka kysyjän mielestä tuntui olevan papillisen suvaitsemattomuuden osoitus.

"Sentähden," sanoi John pastori, "että hän ei rakasta ihmisiä, eikä kunnioita Jumalaa. Eikä mikään luonne ole vakainen ja terve, joka laajentaa pintaansa sen nojan kustannuksella."

Toiselta puolen katosi vähitellen se mieltymys, jota Gordon alussa oli Sir Peterissä herättänyt, sen mukaan kuin jälkimäinen, Miversin viittauksen johdosta, huomasi kuinka nuori mies hartaasti koetti päästä Mrs Campionin suosioon ja saman nuoren miehen viekasta ja puoleksi kätkettyä kohteliaisuutta Ceciliaa kohtaan.

Ehkä Gordon ei ollut uskaltanut näin "tunnustella" oloja ennenkuin Mivers oli lähtenyt; tahi kenties Sir Peterin isällinen levottomuus tässä kohdassa teki hänen terävämmäksi vaarinottajaksi kuin maailman mies oli, jonka luonnollista terävämielisyyttä tunteita koskevissa asioissa usein tylsytti hänen saavutettu välinpitämättömyys-filosofiiansa.

Cecilia tuli päivä päivältä, tunti tunnilta, minkä hän vielä viipyi hänen kattonsa alla, yhä rakkaammaksi Sir Peterille, ja yhä palavammaksi tuli hänen toivonsa saada tämä tyttö miniäksi. Hän oli hyvin mielissään siitä että Cecilia mieluisimmin oli hänen seurassaan; tyttö oli aina saapuvilla tulemaan hänen kanssaan hänen tavallisille kävelymatkoilleen, kävi hänen kanssaan talonpoikien tuvissa, tai torpparien majoissa, joissa aina saivat kuulla kertomuksia Master Kenelmistä hänen lapsuutensa ajoilta, kertomuksia, jotka osoittivat sukkeluutta tai hyväluontoisuutta, sääliväisyyttä tai hurjaa uskaliaisuutta.

Koko tällä ajalla Lady Chillingly pysyi tyynenä, niin kuin hänen arvoisa asemansa vaati häntä olemaan. Hän oli hyvin hyvä nainen ja hänen käytöksensä oli kaikin puolin ladyn kaltainen. Ei kukaan olisi voinut huomata tahraa hänen luonteessansa, eikä vinoa poimetta hänen leninginreunuksessaan. Hän oli, niinkuin Epikuron jumalat, liian hyvä hämmentämään puhdasta ja kirkasta olemistansa sellaisilla huolilla, jotka ovat tavalliset meissä poloisissa kuolevaisissa. Hän oli tosin tyytyväinen siihen tribuutiin, jonka maailma hänen alttarilleen pani; mutta hän ei ollut niin järin jumalattaren kaltainen, että hän olisi kohonnut niitä perhe-tunteita ylemmäksi, joita ihmiskunta antaa perinnöksi maan asujamille. Hän rakasti miestänsä niin paljon kuin enimmät vanhanpuoleiset vaimot rakastavat vanhanpuoleisia miehiänsä. Hänen rakkautensa Kenelmiin oli hellempi, ja siihen oli yhdistynyt sääliväisyys. Kenelmin omituisuudet olisivat saattaneet häntä hämille, jos hän milloinkaan olisi sallinut itsensä hämille joutua; hänestä oli mukavampi sääliä niitä. Hän ei toivonut Ceciliaa Kenelmin vaimoksi, niinkuin hänen miehensä. Hänen mielestänsä hänen poikansa saisi korkeamman aseman kreivikunnassa, jos hän naisi Lady Janen, Clanvillen herttuan tyttären, ja se "hänen tuli tehdä," sanoi Lady Chillingly itsekseen. Hän ei kenellekään puhunut siitä pelosta, joka oli saattanut Sir Peteriä vaatimaan Kenelmiltä sen lupauksen, ettei hän pyytäisi ketään naista vaimoksensa, ennenkuin hän oli saanut isänsä suostumusta siihen. Se ajatus, että Lady Chillinglyn poika naisi säätyänsä alempaa, vaikka hän muuten olikin kummallinen, olisi niin suuressa määrässä hänen tasapainoansa häirinnyt, ettei hän voinut sitä käsittää.

KAHDEKSAS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Sir Peterin mieli ei ollut milloinkaan koko hänen elinaikanaan ollut niin kovin liikutettu kuin hänen lukiessansa Kenelmin hätäisesti kokoonpantua kirjoitusta. Hän oli saanut sen aamiaispöydässä ollessaan, ja, äkisti avattuansa sen, oli hän katsahtanut sen sisältöä, kunnes hän pian tuli sellaisille paikoille, jotka saattoivat häntä vaalenemaan. Lady Chillingly, joka kaikeksi onneksi hääri teekeittimen ääressä, ei huomannut miehensä muuttunutta muotoa. Sen huomasivat ainoastaan Cecilia ja Gordon. Ei kumpainenkaan aavistanut keneltä kirje oli.

"Ikäviä uutisia," toisti Sir Peter. "Ei, rakkaani, ei; vaan asiakirje. Se näyttää olevan hirveän pitkä," ja hän pisti kirjeen taskuunsa, jupisten, "minä luen sen siteen milloin sopii."

"Teidän kunnoton vuokramiehenne, Mr Nostock, on kenties joutunut häviöön," sanoi Mr Travers, kun hän huomasi että hänen isäntänsä huuli vapisi. "Sanoinhan minä teille että niin kävisi — se on kuitenkin kaunis vuokratalo. Antakaa minun hankkia teille toinen vuokramies."

"Nostock ei häviölle joudu. On ollut kuusi sukupolvea Nostockeja ennen sen tilan vuokramiehinä."

"Ja — ja," änkytti Sir Peter, "jos viimeinen sitä sukua joutuu häviöön, niin hän voi luottaa minuun, ja — jos jompikumpi meistä kaatuu — niin se ei tule olemaan —."

"Niin se ei tule olemaan tämä vastarintaa tekevä pässin pää, hyvä Sir
Peter. Se on liian suurta hyväntahtoisuutta."

Tässä tuli Chillingly Gordonin taitavuus isännälle avuksi. Hän otti "Times" nimisen sanomalehden käteensä, päästi todellisen tai teeskennellyn hämmästys-huudahduksen ja luki ääneen kappaleen johtavasta artikkelista, joka ilmoitti että kabinetissa piakkoin tapahtuu muutos.

Niin pian kuin Sir Peter taisi lähteä aamiaispöydästä, riensi hän kirjastoonsa ja alkoi siellä lukea Kenelmin ikävää kirjettä: Se vei paljon aikaa, sillä hän pysähtyi väliin, sisällisen taistelun valtaamana; väliin lievensi sitä sääli pojan kiihoitettua kaunopuheisuutta kohtaan, joka tähän saakka oli pysynyt erillään rakkauden romanttisuudesta, ja väliin hän suri sitä että hänen omat toiveensa olivat rauenneet. Tämä sivistymätön maalaistyttö ei milloinkaan voisi Kenelmille tulla sellaiseksi kumppaniksi kuin Cecilia Travers olisi ollut. Kun hän vihdoin oli päättänyt kirjeen lukemisen, kätki hän päänsä käsiinsä ja koetti tehdä itselleen selväksi sen aseman, jonka kautta isä ja poika olivat tulleet niin vastakkaiseen suhteesen toisiinsa.

"Mutta," mutisi hän, "kun asiaa oikein miettii, niin etupäässähän täytyy pojan onnea katsella. Jos hän ei tule onnelliseksi sillä tuvalla kuin minä olen ajatellut, mikä oikeus minulla sitten on sanoa, ettei hän tule onnelliseksi omalla tavallaan?"

Juuri samassa Cecilia tuli huoneesen. Hän oli saanut oikeuden milloin vaan tahtoi tulla Sir Peterin kirjastoon, väliin valitsemaan kirjaa hänen ehdotuksestaan, väliin hänen kirjeitänsä sinetillä kiinnittämään — sillä Sir Peter oli kiitollinen kaikkia kohtaan, jotka vapauttivat häntä erityisestä vaivasta — ja väliin, etenkin tällä aikaa päivää, pyytämään häntä hänen tavalliselle kävelymatkallensa.

Sir Peter kohoitti kasvojansa, kun hän kuuli tytön läheneviä askeleita ja miellyttävää ääntä, ja hänen kasvonsa olivat niin suruisen näköiset että kyyneleet nousivat tytön silmiin hänen niitä nähdessään. Hän laski kätensä Sir Peterin olkapäälle ja sanoi: "Hyvä Sir Peter, mitä se on — mitä se on?"

"Ah — ah, ystäväni," sanoi Sir Peter ja kokoili vapisevin käsin hajalla olevia arkkeja, jotka olivat täynnä Kenelmin tunteen ilmoituksia. "Älkää kysykö — älkää puhuko siitä; se on vaan yksi niitä pettymyksiä, joita meidän kaikkien täytyy kokea, kun perustamme toiveitamme toisten epätietoiseen tahtoon."

Hän näki nyt että kyyneleet vierivät tytön kauniita poskia alas ja otti hänen kätensä molempiin käsiinsä, suuteli häntä otsalle ja sanoi kuiskaten: "Herttainen olento, kuinka hyvä olette olleet minulle! Jumala teitä siunatkoon! Mikä vaimo teistä tulisi miehelle!"

Näin sanoen hän hitain askelin lähti huoneesta avonaisen lasi-oven kautta. Tyttö seurasi häntä, ihmeissänsä ollen, mutta ennenkuin hän saavutti hänen, kääntyi hän, viittasi ystävällisesti kädellään merkiksi että hänen ei tulisi seurata ja lähti yksin tiheän havumetsikön läpi, jonka hän oli Kenelmin syntymisen kunniaksi istuttanut.

TOINEN LUKU.

Kenelm saapui Exmundhamiin juuri sopivaan aikaan ehtiäksensä pukea päivälliseksi. Hänen tulonsa ei ollut odottamaton, sillä aamulla, sen jälkeen kuin hänen isänsä oli hänen kirjeensä saanut, oli Sir Peter sanonut Lady Chillinglylle "että hän oli saanut tietoja Kenelmiltä, ja että hän näinä päivinä kenties tulee kotiin."

"Onkin jo aika hänen tulla," sanoi Lady Chillingly. "Onko sinulla hänen kirjeensä täällä?"

"Ei, rakas Caroline. Hän sanoo tietysti sinulle hartaimmat terveiset, poika-raukka."

"Ei; mutta hänellä näkyy olevan joku huoli. Jos niin on, niin meidän tulee tehdä kaikki, minkä voimme, huojentaaksemme sitä. Hän on mitä parahin poika maailmassa, Caroline."

"Ei minullakaan ole mitään häntä vastaan, paitsi," lisäsi hänen arvonsa miettiväisesti, "että toivoisin hänen olevan enemmän muiden nuorien miehien kaltainen."

"Vaikka niinkin; Mr Gordon on erinomaisen hyvin kasvatettu, älykäs nuori mies. Kuinka toisellainen hän on kuin hänen ikävä, karhumainen isänsä, joka vei sinun käräjiin!"

"Todella hyvin erillainen, mutta hänessä on vallan yhtä paljon Chillingly-verta. Kuinka yksi Chillingly milloinkaan on voinut saada semmoisen pojan kuin Kenelm, se on kysymys, jota on paljon vaikeampi selittää."

"Oh, hyvä Sir Peter, älä nyt rupea metafysillisiä asioita puhumaan.
Tiedäthän että vihaan arvoituksia."

"Ja kuitenkin, Caroline, minun on sinua kiittäminen arvoituksesta, jota en milloinkaan voi aivoillani selittää. On monta arvoitusta inhimillisessä luonnossa, joita ainoastaan sydän voi selittää."

"Se on aivan totta," sanoi Lady Chillingly. "Minä oletan, että Kenelm tulee asumaan vanhassa huoneessansa vastapäätä Gordonin huonetta."

"Niin — niin, aivan vastapäätä. He tulevat koko elinaikansa olemaan toisiansa vastapäätä. Ajattelepas, Caroline, minä olen tehnyt keksinnön."

"Herra varjelkoon; toivon ettei se ole totta. Sinun keksintösi ovat yleensä hyvin kalliita ja saattavat meitä yhteyteen niin kummallisten ihmisten kanssa."

"Tämä keksintö ei tule meille maksamaan pennyäkään, ja minä en tunne yhtään ihmistä, joka olisi niin kummallinen, ett'ei hän sitä ymmärtäisi. Se on lyhykäisesti näin: neron ensimmäinen ehto on sydän; taidollisuus ei ensinkään sydäntä tarvitse. Rakas Caroline, Gordonilla on yhtä paljon taidollisuutta kuin millä nuorella miehellä tahansa, jonka minä tunnen, mutta häneltä puuttuu neron ensimmäinen ehto. Minä en suinkaan ole varma siitä, että Kenelmillä on neroa, mutta epäilemätöntä on että hänellä on neron ensimmäinen ehto — sydän. Sydän on hyvin omituinen, itsepintainen ja järjetön esine; ja kenties se on syynä siihen että yleensä neroa ei käsitetä, vaikka mikä tyhmeliini tahansa voi taidollisuutta käsittää. Hyvä Caroline, sinä tiedät että on hyvin harvoin, ei enemmän kuin joka kolmas vuosi, kuin minä rohkenen vaatia että minun tahtoni tapahtuu vastoin sinun tahtoasi; mutta jos tulee esiin kysymys, joka poikamme sydäntä koskee, niin täytyy minun tahtoni hallita sinun tahtoasi."

"Sir Petet käy yhä kummallisemmaksi päivä päivältä," sanoi Lady Chillingly itsekseen, kun hän jäi yksin. "Mutta hän ei pahaa tarkoita, ja on niitä pahempiakin aviomiehiä maailmassa."

Sitten hän soitti palvelustyttöänsä, antoi käskyn Kenelmin huoneen kuntoon panemisesta, sillä siellä ei ollut kukaan asunut moneen kuukauteen, ja sen jälkeen hän neuvotteli tämän uskotun palvelijan kanssa leningin korjaamisesta toisen mukaan, jonka Lady Glenalvon oli Parisista tuottanut ja joka oli vallan uusimuotinen.

Samana päivänä kuin Kenelm tuli Exmundhamiin, oli Chillingly Gordon saanut Mr Gerard Danversilta tämän kirjeen:

"Hyvä Gordon! Siinä ministerin-muutoksessa, josta sanomalehdet puhuvat ja jota voitte vallan varmana pitää, lähetetään tuo pieni kerubi —— korkealle ja tulee siellä rukoilemaan Jack-paran elämän puolesta — se on, sen hallituksen puolesta minkä hän jättää alas. Senkautta että hän vastaanottaa peer-arvon, johon olen häntä kehoittanut, valmistaa —— avonaisen paikan ——— kauppalalle, joka juuri on sopiva paikka teille, kaikin puolin parempi kuin Saxborough. —— lupaa puhua teidän puolestanne komiteassansa.

Gordon näytti tämän kirjeen Mr Traversille, ja, saatuansa tämän herrasmiehen sydämelliset onnentoivotukset, sanoi hän liikutuksella, joka oli osittain todellinen osittain teeskennelty: "Te ette voi aavistaa kuinka suuresta arvosta teidän onnentoivotuksenne toteutuminen minulle olisi. Kun kerta pääsen alihuoneesen niin — älkää katsoko minua itseluuloiseksi, jos toivon parlamentaarista menestystä."

"Hyvä Gordon, minä olen yhtä varma teidän menestyksestänne, kuin siitä että itse elän."

"Jos onnistuisin — jos saavuttaisin yleisen elämän suuren palkinnon — jos kohoittaisin itseäni asemaan, joka vastaisi toiveitani, niin tulisin ehkä teidän tykönne ja sanoisin: 'On kunnian esine, joka minulle on rakkaampi valtaa ja virkaa — ja toivo sitä saavuttaa oli voimallisin syy minun toimiini.' Saanko siinäkin toivossa vastaanottaa onnentoivotuksia Cecilia Traversin isältä?"

"Kelpo mies, ojentakaa kätenne minulle; te puhutte miehekkäästi ja suoraan kuin herrasmiehen tulee puhua. Minä en voi kieltää ett'en ole Ceciliaan nähden ajatellut kosijaa, jolla olisi perinnöllinen arvo ja kiinteä omaisuus, vaikk'en ole milloinkaan sitä ehdottomaksi ehdoksi pannut. Siksi en ole kylläksi potentaati enkä kylläksi parveny; ja en voi milloinkaan unohtaa" (tässä hänen kasvonsa vallan muuttuivat) "että itse nain rakkaudesta ja olin onnellinen. Jumala yksin tietää kuinka onnellinen olin! Ja kuitenkin, jos olisitte puhunut tästä muutamia viikkoja sitten, niin en olisi vastannut teidän kysymykseenne varsin suosivaisesti. Mutta nyt, kun olen ollut niin paljon teidän seurassanne, on vastaukseni tämä: Vaikka ette tulekaan valituksi — — vaikka ette ensinkään tule parlamenttiin, niin mieleni ei muutu teitä kohtaan. Jos tahdotte voittaa tyttäreni sydämen, niin ei ole yhtään miestä, jolle ennemmin hänen antaisin. Tuossa hän on, vallan yksin puutarhassa. Menkää puhumaan siitä hänelle."

Gordon epäsi. Hän tiesi vallan hyvin ett'ei hän ollut voittanut tytön sydäntä, vaikka hänellä ei ollut aavistusta siitä että se oli toiselle annettu. Ja hän oli kyllin viisas käsittämään, että se, joka sellaisissa asioissa kiirehtii, panee paljon alttiiksi.

"Ah!" sanoi hän, "minä en voi sanoin lausua kiitollisuuttani näin jalomielisistä sanoista, näin ilahuttavasta kehoituksesta. Mutta en ole vielä milloinkaan uskaltanut Miss Traversille lausua sanaakaan, joka olisi voinut edes valmistaa häntä pitämään minua kosijana. Ja minä tuskin luulen että minulla olisi kyllin rohkeutta koettaa päästä voitolle vaalissa, jos häneltä rukkaset saisin."

"No, menkää sitten ensin voittamaan vaalissa; mutta sanokaa kaikissa tapauksissa Cecilialle jäähyväiset."

Gordon lähti ystävänsä luota Miss Traversin tykö; hän oli vakaasti päättänyt puhua suoraan asiasta, vaan vähin kuulustella miten asiat olivat.

Heidän kanssapuheensa oli hyvin lyhyt. Gordon tutkisteli taitavasti alaansa ja tunsi että se oli hyvin epävakainen hänen astuttavaksensa. Etu, jonka isän suostumus tuotti, oli niin suuri, ettei sitä voinut tyhjäksi tehdä tyttären päättävä vastaus, joka ei sallinut kosimista, etenkin kun on kysymyksessä se, että köyhä aatelismies aikoo kosia rikasta tyttöä.

Gordon palasi Traversin luo ja sanoi suoraan: "Minä vien mukaani hänen onnentoivotuksensa niin hyvin kuin teidänkin. Siinä kaikki. Minä jätän kohtaloni teidän ystävälliseen huostaanne."

Sitten hän riensi pois jättämään jäähyväiset isännälleen ja emännälleen ja lausumaan moniaita sanoja Mrs. Cameronille, joka nyt jo oli hänen liittolaisensa, ja tunnin kuluttua hän jo oli matkalla Londoniin; matkalla hän kulki sen junan ohitse, joka vei Kenelmin Exmundhamiin. Gordon oli hyvällä tuulella. Hän oli mielestänsä yhtä varma siitä että hän saisi Cecilian, kuin siitä että hän pääsisi voitolle vaalissa.

"Minä en ole vielä milloinkaan pettynyt toiveissani, sentähden että aina olen koettanut tappiota välttää," sanoi hän itsekseen.

Syy Gordonin äkilliseen lähtöön herätti suurta liikutusta tässä pienessä piirissä; ainoastaan Ceciliaan ja Sir Peteriin se ei mitään vaikuttanut.

KOLMAS LUKU.

Kenelm ei tavannut isäänsä eikä äitiänsä ennenkuin hän tuli päivällisille. Silloin hän pantiin istumaan Cecilian viereen. He puhuivat hyvin vähän toistensa kanssa, pääasiallinen puheenaine olikin yleinen ja koski Chillingly Gordonin vaalia, joka miellytti kaikkia; ennustettiin että hän voittaisi, puhuttiin siitä mitä hän parlamentissa toimittaisi. "Siellä on niin suuri puute eteenpäin pyrkivistä nuorista miehistä," sanoi Lady Glenalvon, "että vaikka hän olisi ainoastaan puolet niin taitava kuin hän on, niin olisi etu että hän sinne tulisi."

"Etu minkä suhteen?" kysyi Sir Peter äkäisesti. "Hänen maallensako?
Siitä hän minun luullakseni ei välitä pennyn edestä."

Tähän väitökseen Leopold Travers vastasi hyvin innokkaasti ja Mrs
Cameron piti yhtä suurella innolla hänen puoltansa.

"Minä puolestani luulen," sanoi Lady Glenalvon sovittavalla äänellä, "että jokainen taitava mies parlamentissa on eduksi maalle; ja hän voipi palvella maatansa yhtä voimakkaasti vaikka hän ei kerskaa rakkaudestansa siihen. Ne valtiolliset miehet, joita minä enin pelkään, ovat nuo meluavaiset patriotit, jotka nyt Franskassa pääsevät valtaan. Kun Sir Robert Walpole sanoi: 'Kaikilla noilla miehillä on hintansa,' osoitti hän niitä miehiä, jotka sanovat itsensä 'patrioteiksi'."

"Sir Robert Walpole osoitti rakkauttansa maahansa pilaamalla sitä. On monta muuta keinoa maan pilaamiseen kuin lahjomiset," sanoi Kenelm lempeästi, ja se oli hänen ainoa apunsa yleiseen keskuspuheesen.

Vasta sitten kun muut seuran jäsenet olivat lähteneet levolle, tapahtui se neuvottelu, jota Kenelm ikävöi ja Sir Peter pelkäsi. Se kesti myöhään yötä myöten; kun he erosivat toisistaan tuntui heidän sydämensä keveämmältä ja he rakastivat toisiansa enemmän kuin ennen. Kenelm oli kuvannut Haltiatarta niin ihmeen viehättäväksi ja niin täydellisesti vakuuttanut Sir Peteriä siitä että hänen mieltymyksensä tähän Haltiattareen ei ollut mikään haihtuva nuoruuden mielikuvitus, vaan rakkaus, joka on juurtunut syvästi sydämeen, että tämä, vaikka syvään huoaten, luopui ajatuksesta saada Cecilia miniäksensä; ja hän lohdutti itseänsä vihdoin sillä että Lily oli jaloa sukua, ja että nimi Mordaunt todella oli vanhan ja kuuluisan suvun nimi, ja sanoi hymyillen: "Se olisi voinut olla pahempi, poikani. Minä aloin pelätä että sinä Miversin ja Welbyn opinnoista huolimatta olisit rakastunut 'Myllärin tyttäreen.' Meille tulee kumminkin vaikea tehtävä saada äitisi puolellemme. Salatakseni sinun ensimmäistä pakoasi kodistamme luulottelin minä pahaksi onneksi häntä että sinä ajattelit Lady Janea, herttuan tytärtä, ja nyt se yhä vaan on hänen mielessänsä. Niin käy kun valehtelee."

"Minä toivon että Lady Glenalvon tulee meitä auttamaan," sanoi Kenelm. "Jos niin arvossa pidetty ylhäisen maailman oraakeli puhuu minun puolestani ja lupaa esitellä vaimoani hovissa, niin luulen että äitini suostuu siihen että järjestämme vanhat perhetimantit hänen käytettäväksensä Londonissa. Ja sitten voitte myöskin sanoa äidilleni että minä aion ruveta kreivikunnan kandidaatiksi. Minä tahdon parlamenttiin, ja jos siellä tapaan meidän taitavan serkkumme ja huomaan ett'ei hän välitä maasta pennyn edestä, niin olkaa vakuutettu siitä että minä annan hänelle selkään helpommin kuin Tom Bowlesin voitin."

"Tom Bowles! Kuka hän on? — ah! nyt muistan että sinä eräässä kirjeessäsi puhuit Bowles nimisestä miehestä, jonka lempitutkinnon esine oli ihmiskunta; hän on siis moraali-filosoofi."

"Moraali-filosoofit," vastasi Kenelm, "ovat niin täyttäneet aivonsa uusien aatteiden alkoholilla, että heidän moraaliset jalkansa ovat käyneet horjuviksi, ja ihmisystävän tulisi ennemmin toimittaa heitä makuulle kuin antaa heille selkään. Minun Tom Bowles'ini on jäntere-kristitty, joka ei käynyt vähemmän jäntereiseksi, vaan paljoa enemmän kristityksi senjälkeen kuin hän sai selkäänsä."

Ja näin miellyttävällä tavalla päättyi näiden omituisten miesten keskustelu ja he menivät levolle käsivarret toinen toisensa kaulan ympärillä.

NELJÄS LUKU.

Kenelm huomasi, että oli paljon vaikeampi saada Lady Glenalvonia puolellensa kuin hän oli luullut. Hänelle, joka oli toivonut niin paljon Kenelmin tulevaisuudesta, oli tietysti se ajatus vastenmielinen, että hän menisi naimisiin halvan, köyhän tytön kanssa, jota hän oli tuntenut ainoastaan muutamia viikkoja, ja jonka vanhemmista hän ei näyttänyt mitään tietävän, paitsi että tyttö oli säädyn puolesta hänen vertaisensa. Ja koska Lady Glenalvon melkein yhtä hartaasti kuin Sir Peter oli toivonut että Kenelm saisi morsiamen, joka kaikin puolin olisi hänelle yhtä otollinen kuin Cecilia Travers, niin hän oli yhtä pahoillaan ja suruissaan toiveidensa raukenemisesta.

Ensin hän suuttui niin ett'ei hän tahtonut kuulla Kenelmin selityksiä. Hän lähti hänen luotansa niin kiivaana kuin hän ei milloinkaan ennen ollut ketään ihmistä kohtaan ollut, eikä suostunut enää puhumaan hänen kanssansa tästä asiasta vaan sanoi ett'ei hän suinkaan aikonut puhua hänen romantillisten turhuuksien puolesta, vaan päinvastoin hän aikoi kieltää Lady Chillinglyä ja Sir Peteriä suostumasta siihen että "Kenelm näin pilasi tulevaisuuttansa."

Vasta kolmantena päivänä senjälkeen kuin Kenelm oli tullut myöntyi Lady Glenalvon, jota Kenelmin syvä surumielisyys liikutti, Sir Peterin argumentteihin, joita tämä arvoisa baroneti esitteli hänelle heidän puhuessansa kahden kesken toistensa kanssa. Hän myönsi, vaikka vastahakoisesti, että pojalla, jolla oli oikeus periä maatila vallan ilman ehdoitta, mutta vapaa-ehtoisesti luopui sen sääntöperintö-oikeudesta ehdoilla, jotka olivat erittäin edulliset hänen vanhemmillensa, oli oikeus vaatia että he puolestansa jossakin määrin luopuivat omista toiveistansa asiaan katsoen, josta hänen onnensa riippui, hänen oman luulonsa mukaan; ja että hän oli siinä ijässä, että hän itse voi valita, riippumatta vanhempain tahdosta, joll'ei hänen isänsä olisi pyytänyt häneltä sen lupauksen että hän ensin heiltä neuvoa kysyisi, mikä lupaus oikeastaan ei Lady Chillinglyä koskenut, vaan oli rajoitettu Sir Peteriin, joka oli perheen ja talon herra. Isän suostumus oli jo saatu, ja kun Kenelm kunnioituksesta vanhempiansa kohtaan ei voinut ilman äidin suostumusta mitään tehdä tässä asiassa, niin oli vanhan ystävän tehtävä poistaa kaikki epäykset tähän asiaan katsoen hänen omasta tunnostaan ja raivata pois kaikki esteet rakkauden edestä, jota ei tulisi soimata sentähden että se oli omaa etua katsomaton.

Tämän kanssapuheen jälkeen haki Lady Glenalvon Kenelmiä, löysi hänen alakuloisena istumasta rautu-virran rannalla, tarttui hänen käteensä, vei hänen havumetsikköön ja kuunteli kärsivällisesti kaikkea, mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta ei silloinkaan Kenelmin selitykset hänen sydäntänsä voittaneet, ennenkuin nuori mies innollisesti sanoi: "Te kiititte minua kerran siitä että pelastin teidän poikanne hengen; te sanoitte silloin ett'ette voisi milloinkaan minua siitä palkita; te voitte palkita minua kymmenkertaisesti. Jos teidän poikanne, joka nyt on, niinkuin toivomme, taivaissa, tällä hetkellä voisi katsoa alas ja tuomita meidän välillämme, uskotteko että hän hyväksyisi teidän tekoanne, jos te kiellätte?"

Lady Glenalvon purskahti itkuun ja tarttui Kenelmin käteen, suuteli hänen otsaansa, niinkuin äiti olisi sitä suudellut, ja sanoi: "Te olette voittanut, minä menen kohdakkoin Lady Chillinglyn luokse. Te saatte naida hänen, jota rakastatte, mutta yhdellä ehdolla: häät tulee olla minun luonani."

Lady Glenalvon ei ollut niitä naisia, jotka palvelevat ystävää vaan puoleksi. Hän tiesi hyvin millä tavoin hän voisi taivuttaa ja suostuttaa välinpitämätöntä Lady Chillinglyä; hän ei herennyt ennenkuin tämä itse meni Kenelmin huoneesen ja sanoi vallan tyynesti:

"Vai olet sinä aikeissa kosia Miss Mordauntia, joka luultavasti on Warwickshiren Mordauntien sukua. Lady Glenalvon sanoo että hän on hyvin suloinen tyttö, ja että hän tulee asumaan hänen luonansa siksi kuin menette naimisiin. Ja koska nuori lady on orpo, niin tulee Lady Glenalvonin setä, herttua, joka on sukua Mordauntin suvun vanhimman haaran kanssa, saattamaan häntä vihille. Minä toivon tietysti sinulle onnea; on jo aika että nait ja tulet vakavaksi."

Kaksi päivää tämän varsinaisen suostumuksen jälkeen Kenelm lähti Exmundhamista. Sir Peter olisi mennyt hänen kanssansa tervehtimään tulevaa miniäänsä, mutta mielenliikutukset olivat tuottaneet hänelle kovan leinitaudin kohtauksen, joka pakoitti häntä pitämään jalkojansa flanellissa. Kun Kenelm oli mennyt, lähti Lady Glenalvon Cecilian tykö. Tämä istui hyvin suruissansa huoneessansa avonaisen ikkunan ääressä; hän oli huomannut, että jokin huoli ja tuska vaivasi isän ja pojan mieltä, ja oli asettanut tämän yhteyteen sen kirjeen kanssa, joka niin kovasti oli Sir Peterin tyyntä mieltä liikuttanut; mutta hän ei aavistanut mitä se oli ja vaikka hän oli pahoillaan siitä, että Kenelm häntä kohtaan oli entistä varovaisempi, niin hänen kuitenkin oli sääli tuota surua, jota hän oli hänen kasvoissaan huomannut ja jota hänen teki mieli lieventää. Kenelmin varovaisuus oli kuitenkin tehnyt hänenkin entistä varovaisemmaksi häntä kohtaan, ja sentähden hän nyt enemmän syytti itseänsä kuin häntä.

Lady Glenalvon pani käsivartensa Cecilian kaulan ympärille ja suuteli häntä, kuiskaten: "Tuo mies on vallan pettänyt minun, hän ei ansaitse sitä onnea, jota minä olin hänelle toivonut!"

"Kenelm Chillinglystä. Hän näyttää ihastuneen köyhään tyttöön, jonka hän matkoillansa on tavannut, ja on tullut tänne saamaan vanhempiensa suostumusta kosia häntä; hän on tämän suostumuksen saanut ja lähtenyt kosimaan."

Cecilia oli vähän aikaa vaiti, silmät suljettuna; sitten hän sanoi: "Hän ansaitsee mitä suurimman onnen, ja hän ei milloinkaan voisi valita kelvottomasti. Jumala häntä varjelkoon — ja — ja —" Hän aikoi lisätä "hänen morsiantansa", mutta hänen huulensa eivät voineet sitä sanaa lausua.

"Gordon serkku on kymmentä kertaa arvokkaampi kuin hän," huudahti Lady
Glenalvon harmissaan.

VIIDES LUKU.

Kenelm makasi sen yön Londonissa, ja koska seuraava päivä oli erinomaisen kaunis, päätti hän jalkasin lähteä Moleswichiin. Hän ei tällä kertaa tarvinnut vaivata itseänsä matkalaukkua kantamalla; hän oli jättänyt Cromwell Lodgeen kylläksi vaatteita.

Iltapuolella oli hän saapunut mitä kauniimpaan maalaiseen kylään, jonka ohitse harmaa Thames kierteleikse.

Se ei ollut suorin tie Londonista Moleswichiin, mutta se oli hauskempi jalkamiehelle. Ja kun hän helteisen kylän pitkällä kadulla saapui virran viehättävälle rannalle, oli hän iloinen siitä että hän sai levätä ja nauttia lirisevän veden viileyttä ja kuunnella sen kohinaa rantaa vasten. Hänellä oli hyvä aika. Cromwell Lodgessa asuessansa oli hän tutustunut Moleswichin lähiseutuun, sillä hän oli paljon kuljeskellut ulkona, ja hän tiesi että hän vainion poikki vievää polkua myöten saapuisi vähemmässä kuin tunnissa sille syrjäjoelle, jonka varrella Cromwell Lodge oli, vastapäätä sitä puu-siltaa, joka vei Grasmereen ja Moleswichiin.

Sille, joka rakastaa Englannin historian romanttisuutta, on koko Thames-joen juoksu varsin viehättävä. Ah! jospa voisin siirtyä takaisin niihin päiviin, jolloin nuoremmat sukupolvet kuin Kenelm Chillinglyn vielä olivat syntymättä, jolloin jok'ainoa laine Rheinjoessa puhui minulle historiaa ja romanttiikia, mitä haltiattareita minä kohtaisinkaan sinun rannoillasi, oi sinä meidän isämme Thames! Kenties joskus joku saksalainen matkustaja kymmenkertaisesti palkitsee sinulle sen tribuutin, minkä englantilainen heimolainen isä Rheinille antoi.

Kenelm Chillingly kuunteli kuiskausta kaislikossa ja tunsi saturikkaan virran vaihtelevaista vaikutusta. Moni runollinen tapaus tai traditioni vanhoista aikakirjoista, moni laulu, joka oli ollut rakas esi-isille, joiden paljas nimi on muuttunut runoudeksi meille, muistui epäselvästi ja sekaisesti hänen mieleensä, joka ei juuri ollut huolinut pitää tällaisia hempuja rakkaassa muistossa. Mutta kaikki, mikä lapsuudesta asti on yhteydessä romanttisuuden kanssa, herää jälleen raittiimpaan kukoistukseen sen mielessä, joka rakastaa.

Ja tämän miehen luo, joka vielä nuoruuden vaarallisimmassa ijässä oli niin omituisesti suojattu nuoruuden tavallisinta vaaraa vastaan, — tämän realismon luullun oppilaan, tämän Welbyn ja Miversin koulun uskotun luokse, — tämän miehen tykö tuli rakkaus vihdoin ikäänkuin sadun Kytherean turmiota tuottavalla voimalla; ja tämän rakkauden kautta elämän realismi muuttui idealismiksi, kaikki meidän jokapäiväisten kohtaloiden jäykät viivat muuttuivat kauneuden kaareviksi viivoiksi, kaikki ne äänet, joita ainiaan kuulemme ympärillämme, kohosivat laulun sulosoinnuksi. Kuinka täynnä toivoa ja kuinka onnellinen hänen sydämensä oli — ja kuinka iloiselta hänen tulevaisuutensa näytti tämän kesäillan vienossa tuulahduksessa ja lempeässä ilta-ruskossa! Hän tulisi seuraavana aamuna tapaamaan Lilyä, ja hänen huulensa saisivat nyt vapaasti lausua kaikki mitä niiden tähän asti oli täytynyt olla lausumatta.

Hän heräsi äkkiä tästä puoleksi uinailevasta onnen tilasta, joka kuuluu niihin hetkiin, jolloin siirrymme Elysiumiin, siitä että ääni iloisesti lauloi:

"Laulaen — laulaen,
iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."

Kenelm kääntyi niin äkkiä, että hän säikähdytti Maxia, joka vähän aikaa oli seisonut hänen takanansa yksi käpälä ylösnostettuna ja vainunut, ollen kahdella päällä oliko se vanha tuttava vai ei; mutta Kenelmin äkkiä kääntyessä alkoi koira haukkua ja juoksi takaisin isäntänsä tykö.

Laulaja, joka ei likemmältä katsellut rannalla makaavaa miestä, olisi kulkenut eteenpäin kepein askelin ja iloista lauluaan laulellen, jollei Kenelm olisi noussut seisaalleen, ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: "Minä toivon ettette peljästy siitä, että tapaatte minua täällä, niinkuin Max?"

"Jos minua filosoofiksi nimitetään, niin todella en ole se. Ja, suoraan sanoen, minä en ole sama kuin ennen. Minä, joka vietin tuon hauskan päivän Luscomben läheisillä vainioilla kaksi vuotta sitten —"

"Tahi neuvoitte minua Tor Hadhamissa pyhittämään lyyryäni paistin kunniaksi. En minäkään ole sama, minä, jonka koira ojensi teille kerjäläis-lippaan."

"Tämä kuljeksivainen laulun aikakin on melkein ohitse. Mutta minä häiritsin teidän lepoanne. Minä mieluisemmin tahtoisin levätä teidän kanssanne; teillä luultavasti ei ole sama tie kuin minulla, ja koska minulla ei ole kiire, niin tekisi mieleni käyttää tätä tilaisuutta, jota sattumus niin onnellisesti minulle on suonut, uudistaakseni tuttavuutta henkilön kanssa, jota usein olen ajatellut siitä kuin viimein tapasimme toisiamme." Näin puhuen laulaja pani pitkäkseen rannalle ja Kenelm noudatti hänen esimerkkiään.

Kerjuu-lippaalla varustetun koiran omistajassa oli todella muutos tapahtunut pukuun ja kasvoihin ja käytökseen katsoen. Puku ei enää ollut se maankuljeksijapuku, jossa Kenelm ensi kerta kohtasi kuljeksivan laulajan, eikä se hieno vaateparsi, joka niin hyvin sopi hänen säännölliselle vartalolleen hänen Luscombessa käydessään. Se oli nyt sama ja yksinkertainen, viileä kesäpuku, jommoista jokainen englantilainen herrasmies valitsisi pitkälle maalaiselle matkalle lähtiessään. Ja kun hän paljasti päänsä, antaaksensa viileän tuulen sitä virvoittaa, osoittivat miehen kauniit Rubensin kaltaiset kasvot arvokkaampaa vakavuutta, ja yksi ja toinen harmaa hivuskarva näkyi siellä täällä hänen paksuissa tummanruskeissa hiuksissaan ja parrassaan. Ja hänen käytöksensä ja ryhtinsä osoitti vakavuutta, itsetuntoa, joka ei ollut vaativaista vaan miehekästä; joka ei rumenna vanhanpuoleista miestä, jolla on vakaa yhteiskunnallinen asema ja joka puhuttelee häntä paljon nuorempaa miestä, joka luultavasti ei ole saavuttanut mitään asemaa yhteiskunnassa paitsi sen, minkä säädyn sattumus on hänelle antanut.

"Niin," sanoi laulaja hiljaa huoaten, "nyt vaellusaikani on päättynyt. Minä muistan vallan hyvin että minä, silloin kun ensi kerta tapasimme toisiamme tien vieressä olevan lähteen luona, kehoitin teitä tekemään niinkuin minä, hakemaan huvitusta ja seikkailuja jalkamatkailijana. Nyt kun näen teidän, joka nähtävästi olette herrasmies sekä sivistykseen että säätyyn nähden, niin minusta tuntuu kuin tulisi minun sanoa teille: 'Te olette jo kyllin tällaista kokenut; kuljeksijan elämällä on vaaransa samoin kuin huvinsakin; luopukaa siitä ja ruvetkaa vakaaksi!'"

"Aiotteko ruveta johonkin virkaan — soturiksi — juristiksi — lääkäriksi?"

"No, siis aiotte mennä naimisiin. Se on oikein; ojentakaa minulle kätenne. Siis on todella hame vihdoin viimein viehättänyt teitä todellisessa maailmassa niinkuin kuva kankaalla?"

"Minä päätän," sanoi Kenelm — välttäen ottaa huomioonsa tuota pilkallista lausetta, — "minä päätän teidän puheestanne, että te itse aiotte ruveta vakaaksi naimisen kautta."

"Oi, jos olisin tehnyt sitä ennen, niin olisin pelastunut monesta hairauksesta ja olisin monta vuotta lähempänä sitä päämaalia, joka haamoitti silmieni edessä lapsuuden unelmien sumun lävitse."

"Nyt huomaan että te, huolimatta siitä, mitä vasta sanoitte — yhä vielä aiotte vaeltaa maailman läpi runoilijan mainetta hakien."

"Oi! Minä luovun näistä haaveista," sanoi laulaja taasen hiljaa huoaten. "Se tosin ei suorastaan ollut toivo saavuttaa runoilija-mainetta, joka saattoi minun vaeltamaan sitä päämaalia kohti, jota kohtalo ja luonnon minulle suomat ominaisuudet ovat määränneet minulle sopivaksi. Mutta kuinka kummallinen pilkkakirves rakkaus runonsepittämiseen on! Kuinka harvoin järkevä mies erehtyy muihin asioihin nähden, johon hän sopii, jossa hän voi onnistua; mutta annapas hänen vaan kerta eläissänsä juoda runonsepityksen viehätystä, kuinka tämä taikavoima lumoo hänen järkensä! kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin hän voi uskoa että maailma ei ota uskoaksensa hänen sanaansa, kun hän huudahtaa auringolle, kuulle ja tähdille: 'Minäkin olen runoilija!' Ja kuinka kova on hänen tuskansa, kun hän vihdoin viimein tulee siihen vakuutukseen että on vallan yhdentekevä onko hän tahi maailma oikeassa. Kukapa voi puolustaa asiaansa oikeuden edessä, joka ei ota hänen puhettaan korviinsa?"

Kerjäävän koiran omistaja lausui nämä sanat niin syvällä liikutuksella ja tuskalla, että Kenelmistä tuntui vallan kuin häntä itseä olisi raadeltu eroittamalla ruumiin sielusta. Mutta Kenelm oli niin innollinen olento, että jos hän kerta oikein käsitti jonkun kanssaihmisen kovaa kärsimistä, niin luulen että hän olisi kärsinyt yhtä paljon kuin tämä kanssaihminen. Siitä se tuli että vaikka Kenelm Chillingly ei ensinkään välittänyt runonsepityksestä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti koetti hakea todisteita, joiden kautta hän parhaiten taisi laulajan tuskaa lieventää. Hän sanoi: "Sen mukaan kuin minä vähällä lukemisellani olen selville saanut, on runonsepittämisen halu ollut tavallinen enin kuuluisissa miehissä, jotka ovat maineen kukkuloille päässeet. Se mahtaa siis olla hyvin jalo taipumus — Augustus, Pollio, Marius, Maecenas — aikansa suurimmat valtiomiehet, he olivat runoniekkoja. Kardinali Richelieu oli runoniekka; Walter Raleigh ja Philip Sidney; Fox, Burke, Sheridan, Warren Hastings, Canning — jopa totinen William Pittkin; kaikki olivat runoniekkoja. Runon sepittäminen ei myöhästyttänyt heidän kilpailuansa maineen kukkulalle, luulen päinvastoin että runon sepitykseen tarpeelliset ominaisuudet sitä joudutti. Kuinka moni kuuluisa maalari onkaan ollut runoniekka! Michael Angelo, Leonardo da Vinci, Salvator Rosa —" ja Jumala tietää kuinka monta mainiota nimeä Kenelm Chillingly vielä olisi luetellut, joll'ei laulaja olisi häntä keskeyttänyt.

"Olivat kyllä, niin hyviä runoniekkoja — etenkin Michael Angelo, suurin maalari kaikista — että he olisivat saavuttaneet runoilijan mainetta, jos ei heidän maalarin maineensa olisi sitä loistossa voittanut. Mutta kun te nimitätte laulun-lahjanne pelkäksi runon-sepittämiseksi, niin sallikaa minun huomauttaa että teidän lahjanne on vallan toista kun runonsepittäjän. Teidän kykynne, olkoon se minkälainen tahansa, ei voisi olla olemassa tuntematta sympatiiaa sitä ihmissydäntä kohtaan, joka ei runoja sepitä. Epäilemättä olette te jalkamatkoillanne tutustunut ulkonaiseen luontoon kaukaisen vuoren joka tunti vaihtelevassa värien välähtelemisessä, noissa pitkissä varjoissa, joita laskeuva aurinko luo veden pintaan jalkojemme juuressa, rastaan laulussa, joka pelkäämättä on laskeunut alas vallan minun läheisyyteeni, tässä turpeessa, joka on käynyt kosteaksi läheisyytensä kautta veteen, jota kaikkea minä voisin kertoa yhtä tarkkaan kuin tekin — niinkuin Peter Bell olisi voinut kertoa ne yhtä tarkkaan kuin William Wordsworth. Mutta sellaisiin lauluihin katsoen, joita olen kuullut teidän laulavan, te minusta olette päässeet runoustaiteen alkeista ja koskevan tuohon ainoaan pysyvään mieltymykseen, jota ihmisen yleinen sydän ylipäänsä voi tuntea runoilijan lauluun nähden, se on, siihen säveleesen, jota runoilijan individuaalinen sympatiia tuo esiin tämän yleisen sydämen salaisista kielistä. Mitä tuo niin sanottu maailma on muuta kuin nykyisen päivän muoti? Ansaitseeko sen arvostelu runoilijan tuskaa, sitä en voi sanoa. Mutta yksi asia on minusta varma, ja se on se, että vaikka minä yhtä helposti voisin tehdä sirkkelin-neliön kuin sepittää yksinkertaisen laulun vaatimattomalle kuulijakunnalle, joka saisi kylläksi menestystä houkutellaksensa heidän kiitostaan Maxin kerjuulippaasen, niin sitä vastoin voisin kehrätä kyynärittäin senlaatuisia runoja, jotka meidän aikoina ovat muodissa."

Laulajaa tämä hyvin mielistytti ja vähän huvitti ja hän käänsi loistavat kasvonsa lohduttajaansa ja vastasi iloisesti:

"Te sanotte että voisitte kehrätä kyynäriä sellaista runoutta, mikä nyt on muodissa. Toivon että näytätte taitoanne tässä käsityössä."

"Varsin kernaasti; vaan sillä ehdolla, että te palkitsette vaivaani sepittämällä runon osoitteeksi omista runoistanne, jotka eivät ole meidän päivän muotia, — sellaisia kuin minä voin sepittää. Minä väitän ettette voi sepittää sellaisia kuin minä."

"Hyvä, olettakaamme sitten varmana asiana että tämä on englantilaisen runouden Augustuksen aikakausi ja että englannin kieli on kuollut kieli, niinkuin latina. Olettakaa että kirjoitan englannin kielellä saadakseni palkintorahan, niinkuin kirjoitin yliopistossa latinaksi palkintoa saadakseni; tietysti minä tulen onnistumaan siinä määrässä kuin käytän niitä somia lausetapoja, joita Augustuksen aikakaudella käytettiin, ja otan onkeen tärkeimmän runollisen tunnusmerkin tällä klassillisella aikakaudella."

"Minä luulen että jokaisen ajullisen arvostelijan täytyy myöntää että tärkein tunnusmerkki meidän aikamme runoudelle, se on, Augustuksen aikakauden, on — ensiksi sellaisten lausetapojen valitseminen, jotka olisivat suuresti loukanneet edellisen vuosisadan raakaa makua, ja — toiseksi hyvin ylpeä ylenkatse kaikkea kohtaan, mikä sanotaan proosalliseksi alentuvaisuudeksi tavallisen terveen järjen kannalla, ja tuon ylevyyden liiallinen kehittäminen, jota Mr Burke sanoo himmeäksi."

"Kun nämä edellyttämiset ovat myönnetyt, tahdon vaan pyytää teitä valitsemaan runolajia. Nyt ovat muodissa sellaiset runot, jotka ovat ilman loppusointua."

"Se on minulle yhdentekevä," sanoi Kenelm haukottaen. "Olkoon sitten loppusoinnulla: Heroilainen vai lyyrillinenkö?"

"Heroilaiset ovat vanhan-aikaisia; mutta Chaucerin kupletti, jota meidän uudenaikaiset runoilijamme ovat kehittäneet niin täydelliseksi, on minusta sopivin herkullisille lehdille ja halkaisemattomille pähkinöille. Minä valitsen uudenaikaisen Chaucerkupletin."

"Noh, älkää siitä huolehtiko. Minkä päällekirjoituksen augustolainen runonsepittäjä paneekin runolleen, niin hänen neronsa, samaten kuin Pindaronkin, halveksi aineen rajoitusta. Kuulkaa, ja älkää antako Maxin ulvoa, jos se voi olla sitä tekemättä."

"Tuo jalo Pythias asui Attikassa.
Hän nuori olj, ja varat karttumassa;
Vaan hänestä ei nuoruus iloo tuota,
Hän rikkauden onnehen ei luota.
Sophronia, mustasilmä, ihanainen,
Hän neitosista suloisin on vainen.
Kun Neptun ajaa merivaunuissansa
Hiljakseen merellä ja helmahansa
Ulissus sulkee öljypuiston armaan
Ja päivä laskee, rusko punaa taivaan,
Sun kielesi soidessa, Harmonia,
Hän sanoo: 'Sua lemmin mä, Sophronia.'
Ja ruusut, liljat nämä sanat kuuli,
Ja hiljaa heilutteli iltatuuli
Se niiden päitä, simaa mehiläinen
Kukista tuo, ja kyyhky, metsäläinen,
Iloissaan silittääpi sulkiansa.
Näin lempi lumoo ihailijoitansa.
Mi päätös on tään sadun armahaisen?
Odotas, piakkoisin mä painatan sen
Neljässä osassa, ja ystäväni,
Arvostelijat niitä ylistääpi.
Ne muka Chaucerista voiton viepi.
Niin, usko pois; ne puhuu varmaan totta.
Vaan älä lue, et kirjaa silloin osta!

"Te olette todella pitänyt sananne," sanoi laulaja nauraen. "Ja jos tämä olisi Augustuksen aikakausi ja englannin kieli olisi kuollut kieli, niin te ansaitsisitte palkintorahan."

"Te mairittelette minua," sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta jos minä, joka en milloinkaan ennen ole saanut kokoon kaksi loppusointuista värssyä, niin helposti voin valmistelematta panna kokoon runon nyky-ajan stiiliin, miksi ei silloin niin taitava sointuseppä, kuin te olette, voisi vaikka yhdessä tuokiossa sepittää kokonaisen volyymin samaan stiiliin. Tehkää se, ja minä lupaan teille mitä tulisimmat kiitokset 'The Londonerissa.', sillä minä aion itse kirjoittaa ne."

"'The Londonerissa!'" huudahti laulaja vihan puna poskilla ja otsassa.
"Minun katkera, leppymätön viholliseni."

"Siinä tapauksessa luulen että te olette yhtä vähän lukenut Augustuksen aikakauden arvostelu-kirjallisuutta, kuin te olette opettanut runottarellenne sen runouden klassillista henkeä. Saavuttaaksensa kirjoituksen taitoa, täytyy harjoitella itseänsä. Taito tulla arvostelluksi on siinä että on tuttavallisella kannalla arvostelijain kanssa. Augustuksen aikakaudessa on arvostelu klikin kaltainen. Ruvetkaa jäseneksi klickiin, niin olette Horatius tai Tibullus. Älkää ruvetko klickiin, niin tietysti olette Bavius tahi Maevius. 'The Londoner' ei ole kenenkään vihamies — se ylenkatsoo yhtä suuressa määrässä kaikkia ihmisiä. Mutta koska sen, voidaksensa huvittaa, täytyy herjata, niin se palkitsee sen kiitoksen, minkä sen täytyy klickinsä jäsenille tuhlata, vuodattamalla vihaansa kaikille, jotka eivät mihinkään klickiin kuulu. Lyö häntä kovasti, hänellä ei ole yhtään ystävää."

"Ah," sanoi laulaja, "minä luulen että teidän sanoissanne on paljon totta. Minulla ei milloinkaan ollut ystävää, joka on klickiin kuulunut. Ja Jumala tietää kuinka uutterasti ne, joilta minä, tietämättömänä kuin olin niihin lakeihin nähden, jotka niin sanotun yleisen mielipiteen kannattajia hallitsevat, toivoin vähäsen myötätuntoisuutta — ystävällistä kehoitusta — ovat yhtyneet minua kukistamaan. He onnistuivat kauan aikaa. Mutta vihdoin viimein uskallan toivoa että olen heidät voittanut. Luonto on kaikeksi onneksi suonut minulle sangviinisen, iloisen, elastisen mielen. Se, joka ei milloinkaan epätoivoon joudu, sille harvoin sentään varsin pahasti käy."

Nämä sanat kummastuttivat Kenelmiä, sillä eikö laulaja ollut sanonut että hänen laulun aikansa oli ohitse, että hän oli päättänyt heittää runonsepittämisen sikseen? Mitä toista tietä maineesen, josta arvostelu ei ollut voinut häntä estää, kulki hän nyt? Hän, jonka Kenelm oli luullut kauppakirjuriksi. Varmaankin joku vähemmän vaikea proosallinen tie; kenties kirjoitti hän novelleja. Kaikki ihmiset nyky-aikana novelleja kirjoittavat, ja koska yleisö tahtoo novelleja lukea vaikk'ei sitä pyydetä sitä tekemään, eikä tahdo lukea runoutta, jollei sanota että tulee sitä tehdä, niin kenties novellit eivät niin suuressa määrässä riipu klickistä, kuin runot meidän augustolaisessa aikakaudessa.

Kenelm ei kuitenkaan ajatellut koettaa saada likempiä tietoja tästä asiasta. Hän kääntyi tällä hetkellä, niinkuin luonnollista oli, kirjoista ja arvosteluista rakkauteen ja naimiseen.

"Meidän puheemme," sanoi hän, "on kääntynyt vallan väärälle uralle — suokaa minun palata alkukohtaan. Te aiotte asettua kodin rauhaa nauttimaan. Rauhallinen koti on hyvän omantunnon kaltainen. Sade sen ulkopuolella ei tunkeudu sen katon läpi, tuulet sen ulkopuolella ei sen muureja räjähdytä. Jos ette katso sitä liian julkeaksi kysymykseksi: oletteko kauan tuntenut morsiantanne?"

"Aina, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli kaikista maailman naisista määrätty minulle elämän kumppaniksi, ja sieluni jalostuttajaksi. Minä en tiedä miten minun olisi käynyt, jos ei ajatus häneen olisi käynyt rinnallani suojelusenkelinäni. Sillä, niinkuin monessa muussa kuljeksijassa, joka kiertelee maailman valtateitä, on minussakin jotain tuota laittomuutta, joka on tavallinen hekumallisille luonnoille, tuota seikkailu-halua ja lämmintä verta, joka vuotaa lauluun, pääasiallisesti sentähden että laulu on ilon ääni. Ja kun katselen takaisin menneitä vuosia, niin minun todella täytyy myöntää että olen liian usein antanut pettäväin kehoituksien tahi hehkuvan mielikuvituksen viedä itseäni pois niistä esineistä, joita järkeni on määrännyt ja sydämeni hellitellyt."

"Toivon että voisin rehellisesti vastata 'Ei'," sanoi laulaja ja lensi vallan punaiseksi. "Mutta minä olen viattoman lapsen kasvojen hymyilyn kautta pelastunut pahimmasta, kaikesta mikä olisi ainaiseksi tyhjäksi tehnyt sen tien, jolla toivoin onnea saavuttavani, joka olisi tehnyt minun mahdottomaksi siihen puhtaasen rakkauteen, joka nyt, toivoakseni, minua odottaa ja kaunistaa onnen unelmiani. Ainoastaan yhden kerran olin suuressa vaarassa — sitä vaaran hetkeä muistan vavistukselta. Se oli Luscombessa."

"Juuri kun olin joutua hirveän kiusauksen uhriksi, kuulin äänen sanovan: 'Onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!' Tässä hämmästyksessä, jota on niin taipuvainen pitämään jumalallisena varoituksena, kun mielikuvitus on kovin kiihoittunut ja omatunto, vaikka hetkeksi tuuditettu nukuksiin, vielä nukkuu niin kepeästi, että tuulen huokaus, lehden putoaminen voi herättää sitä, luulin tämän äänen suojelusenkelini ääneksi. Likemmin asiaa ajateltuani ja yhteen asetettuani äänen sen neuvon kanssa, jota teidän seuraavana päivänä lausumanne sanat sisälsivät, tulen siihen päätökseen ett'en erehdy, kun sanon, että se ääni, joka minua suojeli, tuli teidän huuliltanne."

"Anteeksiko suoda! Oh, tuskin voitte aavistaa kuinka suuri syy minulla on olla kiitollinen teille, ikuisesti kiitollinen! Tuo äkkinäinen huuto, se katumus ja kammo itseäni kohtaan, jota se minussa herätti — jota vielä lisäsi ne sanat, jotka seuraavana päivänä kuulin, saattoivat minua pelolla luopumaan 'lempisynnistäni'. Se oli käännekohta elämässäni. Siitä päivästä oli kevytmielinen seikkailija minussa kuoletettu. Minä en sillä tarkoita rakkautta luontoon ja lauluun, joka ensin oli saattanut minua seikkailijaksi rupeamaan, vaan viha vakaihin tapoihin ja todelliseen työhön — se oli kuoletettu. Minä en enää pitänyt ammattiani leikkinä, vaan käsitin sitä todenperäiseksi velvollisuudeksi. Ja kun näin hänen, jota kohtalo oli minulle morsiameksi suonut, niin hänen kasvonsa eivät enää olleet likikään lapsen kasvot; naisen sielu oli heräämisillänsä niissä. On vaan kaksi vuotta tästä minulle niin tärkeästä päivästä. Minun asemani on nyt taattu. Ja vaikka minun maineeni ei vielä ole vakaantunut, niin asemani kuitenkin nyt on sellainen, että voin hänelle sanoa: 'Aika on tullut, jolloin voin pelkäämättä sinun tulevaisuuttasi pyytää sinua vaimokseni tulemaan'."

Hän puhui niin innokkaasti että Kenelm antoi hänelle aikaa jälleen saavuttamaan mielenmalttiansa — hän olikin mielellään vaiti, ja tällä suloisella hetkellä, jolloin kultaruskoinen päivänlasku muuttui tähdikkääksi hämäräksi, mutisi hän itsekseen:

"Sir, nyt on teidän vuoronne — oletteko kauan tuntenut — teidän edellisestä puheestanne päätän ett'ette kauan ole rakastanut — sitä ladya, jota olette kosinut ja saanut?"

Koska Kenelm ei ollut kosinut eikä saanut kysymyksessä olevaa ladya, eikä katsonut tarpeelliseksi likemmältä rakkaudenjuttuansa selittämään, vastasi hän vaan yleisellä lauseella:

"Minusta on rakkauden tulon kanssa samoin kuin kevään — päivää ei tule laskea almanakan mukaan. Se voi tulla hitaasti ja askeleittain; se voi tulla äkisti ja odottamatta. Mutta aamulla kun heräämme ja näemme muutoksen luonnossa, lehden puissa, kukat nurmikossa, tunnemme lämpimän auringonpaisteessa ja kuulemme laulun ilmassa, silloin sanomme: Kevät on tullut!"

"Minä pidän teidän vertauksestanne. Ja jos on turhaa kysyä rakastajalta kuinka kauan hän on rakastettuansa tuntenut, niin on melkein yhtä turha kysyä onko hän kaunis. Rakastaja ei voi olla hänen kasvoissansa näkemättä sitä kauneutta, jota rakastettu on ympäröivälle maailmalle suonut."

"Se on totta; ja tämä ajatus on kyllin runollinen muistuttamaan minua siitä että saitte kuulla minun runonsepitykseni esikoisen sillä ehdolla että maksaisitte minulle teidän oman käytännöllisen taitonne todisteella. Ja minä vaadin oikeuden ehdoitella ainetta. Olkoon se —."

"Hiljaa, te olette jo kuluttanut tuota vastenmielistä leikkipuhetta. Aineen tulee koskea rakkautta ja jos voitte sepittää yhden tai pari värssyä, jotka ilmoittavat sitä aatetta, jonka juuri ikään lausuitte, niin minä sitä suuremmalla huomiolla sitä kuuntelen."

"Valittavasti en ole mikään improvisatööri. Mutta tahdon kumminkin kostaa teidän entistä minun kykyni halveksimista laulamalla teille vähäpätöisen laulun, jolla on jonkimoista yhteyttä sen ajatuksen kanssa, jonka nyt pyydätte minua runon muotoon sovittamaan, mutta jota ette Tor Hadhamissa tahtonut kuulla (vaikka panitte killingin Maxin lippaasen) — se oli niitä lauluja, joita sinä iltana lauloin ja joita vaatimaton kuulijakuntani suosiolla kuunteli."

Hän aloitti pienen laulun "Hallitsijattaren kauneudesta rakastajan silmissä," ja kun hän oli lopettanut, nousi hän ja sanoi:

"Nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Minun tieni vie noiden niittujen poikki, ja te epäilemättä kuljette valtamaantietä pitkin."

"En. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne. Minun kortteerini ei ole kaukana täältä; niittujen poikki vievä polku on suorin tie sinne."

Laulaja kääntyi ja katseli hiukan kummastuneena ja vähän tutkivaisesti Kenelmiin. Mutta hän pian kenties käsitti että koska hän ei ollut matkakumppanilleen sanonut nimeänsä, eikä kertonut oloistansa, niin hänellä ei ollut oikeutta tältä herralta pyytää mitään tietoja, joita hän ei vapaa-ehtoisesti antanut, ja sanoi kohteliaasti "että hän toivoi tietä pitemmäksi, koska hänellä oli niin hauska seurakumppani," ja astui ripein askelin eteenpäin.

Hämärä oli nyt muuttunut tähdenvaloiseksi kesä-yöksi, eikä mikään vainioiden hiljaisuutta häirinnyt. Molemmat nämä miehet, jotka kulkivat rinnakkain, olivat erittäin onnelliset. Mutta onni on niinkuin viini; sen vaikutus on erilainen, niiden luonteiden mukaan, joihin se vaikuttaa. Tässä se teki toisen miehen, joka oli lämminverinen ja johon ulkonainen luonto helposti vaikutti, puheliaaksi, ja toisen miehen totiseksi, joka oli harvapuheinen ja umpimielinen, miettiväinen, synkkämielinen, johon ulkonainen luonto tosin vaikutti, mutta joka ei sen vaikutusta missään arvossa pitänyt, paitsi silloin kuin se kääntyi aistillisuuden alalta henkiselle alalla ja ihmishenki lausui sieluttomalle luonnolle kysymyksiään ja vastauksiaan.

Laulaja puhui vilkkaasti, ja hänen puheensa viehätti hänen kuulijaansa. Hän kävi todella niin kaunopuheiseksi esityksessään, että en voi sitä tarkemmin kertoa kuin referentti voi kertoa sitä, joka, sanoista puhumatta, on puhujassa omituista.

Koska en uskalla ruveta tämän omituisen matkustajan puhetta sana sanalta kertomaan, tyydyn siihen että mainitsen tämän puheen aineen olleen sitä laatua, josta puhuessaan enimmät miehet voivat olla kaunopuheisia: se koski häntä itseä. Hän puhui toiveistansa saavuttaa kuuluisaa nimeä, jota hän oli toivonut siitä asti kuin hän rupesi muistamaan; esteistä, joita alhainen sääty ja vähät varat olivat hänelle tuottaneet; odottamattomista toiveista, joita hänen lapsuudessaan erään rikkaan miehen aulius hänen kunnianhimolleen avasi; tuo rikas mies oli sanonut: "Lapsi on nerokas, minä annan sille sivistyksen kurinpidon, kerran se tulee maailmalle maksamaan mitä se on minulle velkaa; opinnoista, joita innolla aloitettiin, hartaudella pitkitettiin ja surulla lopetettiin aikaisessa nuoruudessa. Hän ei sanonut kuinka tai miksi: hän jatkoi puhettansa ja viipyi taistelussaan leivän puolesta itselleen ja niille, joiden toimeentulo riippui hänestä; kuinka hän tässä taistelussa ei voinut panna koko ahkeruuttansa ja voimaansa päämaalinsa saavuttamiseen; rahan tarvis oli niin suuri että maineen unelmat eivät voineet sitä voittaa. Mutta," huudahti hän innokkaasti, "minä tiedän että minun olisi pitänyt, sellaisistakin valmistumattomista ja äkillisistä kykyni todisteista, saada kehoittavia kiitoslauseita niiltä, jotka sanovat olevansa kelvollisia tuomareita. Kuinka paljon parempaa olisinkaan silloin saanut aikaan! Voihan pieni kiitos kehittää ihmisessä sitä hyvää mikä hänessä on, ja sitä vastoin pilkallinen iva, jonka hän tietää olevan väärän, tukehduttaa hänessä halun pyrkiä eteenpäin. Minä raivasin kumminkin itselleni tien niin kauas kuin silloin oli tarpeellista minulle ja hankin leipää niille, joita rakastin; ja laulun ja kuljeksimisen lupa-ajoissa saavutin nautinnon, joka saattoi minua tyytymään kaikkeen muuhun. Mutta maineen halu, kun se kerta lapsuudessa on herännyt ja nuoruudessa kehittynyt, ei sammu ennenkuin haudassa. Jalka ja kavio poljetkoot sen nuppua, lehtiä ja vartta; sen juuri on niin syvässä pinnan alla ett'eivät ne sitä saavuta, ja vuosi vuodelta varsi, lehdet ja nuppu jälleen tulevat näkyviin. Rakkaus voi erota meistä tässä maailmassa; me lohdutamme itsemme — rakastettu yhdistyy meihin tulevassa elämässä. Mutta jos se, joka mainetta haluaa, kadottaa sen tässä elämässä, mikä silloin voi häntä lohduttaa?"

"Kyllä; mutta jos emme sitä saavuta ennenkuin itse haudassa olemme, minkä lohdutuksen se sitte voi meille antaa? Rakkaus nousee taivaasen, johon me itsekin toivomme nousevamme, mutta maine jääpi maan päälle, johon emme milloinkaan enää tule. Ja sentähden että maine on maan lapsi, kestää halu sen perään koko elinajan ja suru sen menettämisestä on katkerin maan lapsille. Mutta minä saavutan sen nyt; se on jo käsissäni."

Matkustajat olivat nyt tulleet joelle vastapäätä puista siltaa Cromwell
Lodgen kohdalla.

Tässä laulaja pysähtyi, ja Kenelm sanoi vapisevalla äänellä: "Eikö nyt ole aika tutustua ilmoittamalla toinen toisillemme nimemme? Minulla ei ole syytä enää salata nimeäni, eikä minulla ole ollutkaan muuta syytä siihen kuin oikku — Kenelm Chillingly, Sir Peterin, Exmundhamin omistajan, ainoa poika."

"Minä onnittelen isäänne siihen että hänellä on niin lahjakas poika," sanoi laulaja kohteliaasti kuin ainakin. "Te tunnette jo minua kylläksi tietääksenne että olen paljon alhaisempaa säätyä kuin te; mutta jos sattumalta olette käynyt kuninkaallisessa akademiiassa tänä vuonna — ah, minä käsitän teidän hämmästystänne — niin kenties olette siellä huomannut kuvan, jonka ensimmäisen suunnitelman olette nähnyt: 'Kukkapallolla leikkivä tyttö', yksi niistä kolmesta maalauksesta, joita 'The Londoner' on ankarasti arvostellut, mutta joka kuitenkin, tästä mahtavasta vihollisesta huolimatta, on tuottanut varallisuutta ja luvannut mainetta kuljeksivalle laulajalle, jonka nimen olisitte huomannut olevan Walter Melville, jos maalauksien näkeminen olisi saattanut teitä sitä kysymään. Ensi tammikuussa toivon tämän kuvan tähden saavani nimeeni liittää 'kuninkaallisen akademiian jäsen.' Yleisö ei salli niiden estää minua siihen arvoon pääsemästä, 'The Londoner' sanokoon mitä tahansa. Te olette luultavasti odotettu vieraaksi johonkin suureen huvilaan, joiden ikkunoista tuli näkyy tuolla etäällä. Minä menen hyvin vaatimattomaan majaan, jossa tästä lähtein toivon löytäväni vakinaisen kodin. Minä viivyn siellä ainoastaan moniaita päiviä, mutta käykää minua katsomassa, olkaa hyvä, ennenkuin lähden pois. Majan nimi on Grasmere."

KUUDES LUKU.

Laulaja pudisti sydämellisesti matkakumppaninsa kättä, jota kumppania hän oli kehoittanut hankkimaan itselleen kotia, huomaamatta kuinka kylmäksi tämän käsi oli käynyt. Hän astui kepein askelin puisen sillan yli, ja Max juoksi edellä; kun hän saapui sillan toiselle puolelle, kaikui Kenelmin korvaan valoisan yön hiljaisuudessa tuo lopettamaton rakkauden laulu:

"Laulaen — laulaen,
Iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."

Rakkauden laulu, joka oli keski-eräinen — miksi keski-eräinen? Kenelm ei sitä voinut käsittää. Se oli rakkauden laulu, jossa mitä kauniin haltiatarsatu oli runomittaan sovitettu; Lily oli hyvin mieltynyt siihen ja Leijona oli luvannut Lilylle tehdä siitä runon, mutta valmistaa se ainoastaan hänen läsnä-ollessansa ja hänen täydelliseksi tyydytykseksensä.

Jos minä en uskaltanut koettaa paperille panna kaunopuheisen maineenhakijan sanoja sanasta sanaan, niin vielä vähemmän uskallan paperille panna kaikkea mitä tapahtui rakkautta ikävöivän äänettömässä sydämessä.

Siitä hetkestä kun Kenelm Chillingly oli Walter Melvillestä eronnut seuraavan päivän aamupäivään saakka vaijenti ulkonaisen luonnon kesäinen ilo hänen kolkkoja aavistuksiansa.

Tämä Walter Melville oli epäilemättä Lilyn rakastettu holhoja; epäilemättä se oli Lily, jonka hän oli morsiamekseen valinnut. Mutta siinä asiassa sai Lily itse päättää. Oli vielä katsottava oliko Kenelm erehtynyt siinä uskossa, joka oli tehnyt maailman niin kauniiksi hänen silmissään siitä kuin he viimein toisistaan erosivat. Kaikissa tapauksissa vaati velvollisuus Lilyä kohtaan ja myöskin velvollisuus kilpailijaa kohtaan että Lily saisi valita heidän välillä. Ja kuta enemmän hän muistutti mieleensä kaikkea mitä Lily oli puhunut hänelle holhojastansa, joka niin suoraan, niin vilpittömästi ilmoitti mieltymystä, ihailemista, kiitollisuutta, sitä enemmän hänen pelkonsa poistui ja hän kuiskasi itsekseen: "Niin lapsi puhuisi isästään: niin ei tyttö puhu siitä miehestä, jota hän rakastaa; hän ei suinkaan uskalla häntä kiittää."

Sanalla sanoen, Kenelm ei millään muotoa näyttänyt käytöksessään tai katseissaan alakuloisuutta, kun hän vähää ennen puolta päivää kulki sillan poikki ja astui Grasmeren lumotulle alalle. Palvelija, joka aukaisi oven, vastasi Kenelmin kysymyksen ettei Mr Melville eikä Miss Mordaunt olleet kotona; he olivat vasta hiljan menneet ulos kävelemään. Kenelm aikoi juuri lähteä pois, kun Mrs Cameron tuli porstuaan ja enemmän viittauksilla kuin sanoilla kehoitti häntä tulemaan sisään. Kenelm seurasi Mrs Cameronia salongiin. Hän aikoi ruveta puhumaan, kun Mrs Cameron keskeytti häntä äänellä, joka oli vallan toisellainen kuin se tavallisesti oli, niin karkea ja terävä, että se tuntui valitushuudolta.

"Minä aioin juuri tulla teidän luoksenne. Kaikeksi onneksi tapaatte minua yksin, ja mitä meidän on puhuttavaa, on pian sanottu. Mutta sanokaa minulle ensin yksi asia — te olette vanhempianne tavannut; te olette pyytänyt heidän suostumustansa saada mennä naimiseen sellaisen tytön kanssa kuin minä teille kuvaelin; sanokaa, oi, sanokaa ett'ette tätä suostumusta saanut!"

"Päinvastoin, minä olen täällä heidän suostumuksellaan ja he ovat antaneet minulle luvan kosia teidän hoidokastanne."

Mrs Cameron vaipui tuoliinsa, kiikkui sinne tänne niinkuin henkilö, jolla on kovat tuskat.

"Minä pelkäsin sitä. Walter sanoi tavanneensa teitä eilen illalla; sanoi että te, niinkuin hänkin, aioitte mennä naimiseen. Kun saitte tietää hänen nimensä, niin tietysti tiesitte ketä hän ajatteli. Onneksi hän ei voinut aavistaa ketä te nuoruuden kiihkossa ja umpimähkää olette valinnut."

"Hyvä Mrs Cameron," sanoi Kenelm hyvin lempeästi, mutta samalla hyvin vakaasti, "te tiesitte minkätähden minä muutamia päiviä sitten lähdin Moleswichistä, ja minusta tuntuu kuin teidän olisi pitänyt puolustaa minun tuumaani, sitä tuumaa joka saattaa minun näin aikaisin tulemaan teidän taloonne. Minä tulen sanomaan Miss Mordauntin holhojalle: 'Minä pyydän teidän holhottianne vaimokseni. Jos tekin häntä kositte, niin on minulla hyvin jalo kilpailija. Meille molemmille ei voi oma onnemme olla saman vertainen kuin velvollisuutemme katsoa hänen onneansa. Valitkoon hän itse meidän välillämme'."

"Mahdotonta!" huudahti Mrs Cameron; "mahdotonta! Te ette tiedä mitä sanotte; ette tiedä, ettekä aavista kuinka pyhät Walter Melvillen vaatimukset ovat kaikille, sentähden tulee orvon, jota hän on suojellut sen syntymisestä saakka, palkita häntä siitä. Tytöllä ei ole oikeutta suosia toista, hänen sydämensä on liian kiitollinen voidaksensa valita toista. Jos hänen tulisi valita Mr Melvillen ja teidän välillä, niin hän valitsisi edellisen. Minä vakuutan totisesti että hän niin tekisi. Älkää siis tuottako hänelle tällaisen valitsemisen tuskaa. Olettakaa, jos mielitte, että hän rakastaa teitä ja että te nyt ilmoittaisitte hänelle että rakastatte häntä ja kositte häntä, hänen täytyisi kuitenkin teille rukkaset antaa, mutta te kenties hämmentäisitte hänen onneansa rupeemaan Melvillen morsiameksi. Olkaa jalomielinen. Voittakaa omaa rakkauttanne; kenties se on vaan ohitse-menevää. Älkää puhuko Lilylle, eikä Mr Melvillelle toiveista, jotka eivät voi toteutua. Menkää pois täältä hiljaa ja kohdakkoin."

Kalpean, rukoilevan naisen sanat ja käytös herättivät hänen kuulijansa sydämessä epätietoista pelkoa. Mutta hän vastasi kuitenkin vakaasti: "Minä en voi teitä totella. Minun kunniani näyttää vaativan minua näyttämään hoidokkaallenne että vaikka erehdyn hänen tunteensa laatuun katsoen minua kohtaan, niin minä en kuitenkaan sanoilla tai katseella ole saattanut häntä uskomaan että minun tunteeni häntä kohtaan ovat olleet vähemmän todellisia kuin ne ovat; ja minusta on yhtä kunniallista arvoisaa kilpailijaani kohtaan estää hänen tulevaista onneansa, kuin että hän myöhemmin tulisi huomaamaan että hänen morsiamensa olisi voinut olla onnellisempi toisen kanssa. Miksi te niin kovin pelkäätte? Jos, niinkuin sanotte, ei ole epäilemistä että teidän hoidokkaanne mieluisemmin valitsee toisen, niin minä kohta, kuultuani sanan hänen huuliltansa, lähden pois, ettekä enää minua tule näkemään. Mutta tämä sana täytyy hänen sanoa; ja jos ette salli minun kysyä sitä teidän huoneessanne, niin lähden nyt häntä hakemaan hänen kävelymatkallaan Mr Melvillen kanssa; ja jos viimeksi-mainittu kieltää minulta oikeuden puhutella häntä yksin, niin voin sanoa sen hänenkin läsnä-ollessa. Ah! rouva, eikö teidän ole sääli sitä sydäntä, jota te niin turhaan piinaatte? Jos minun täytyy kärsiä vaikeintakin, ilmoittakaa se, ja nyt kohta."

"Saatte tietää sen, ja minun huuliltani," sanoi Mrs Cameron, puhuen tavattoman tyynellä äänellä ja ankaran näköisenä. "Ja minä uskon sen salaisuuden, jonka te pakoitatte minua ilmoittamaan, teidän kunnianne huostaan. Kunniallisella avioparilla, joka oli alhaista säätyä ja vähävarainen, oli ainoa poika, joka aikaisessa lapsuudessansa osoitti niin suurta neroa, että se herätti sen miehen huomiota, jonka palveluksessa isä oli; tämä mies oli hyvin hyväntekeväinen ja hyvin hienosti sivistynyt. Hän lähetti lapsen omalla kustannuksellaan parhaimpaan kauppakouluun ja aikoi sitten ottaa hänet oman kauppa-yhtiönsä osakkaaksi. Tämä rikas mies oli suuren pankin päällikkönä; mutta heikko terveys ja taipumukset, jotka olivat vallan toista laatua kuin kauppa-asiat, olivat saattaneet hänen luopumaan tehokkaasta osanotosta pankin toimiin; näitä toimia hoiti poika, jota hän jumaloi. Mutta rikkaan miehen kouluun lähettämän hoidokkaan luonnonlahjat kääntyivät varsin innokkaasti taiteen suuntaan ja luopuivat kaupasta; ja hänen piirustuksensa ilmoittivat tuntijan mielestä niin mainiota tulevaisuutta että hänen suosijansa muutti alkuperäisen tuumansa ja toimitti hänen oppilaaksi etevän franskalaisen maalaajan atelieriin ja saattoi hänen myöhemmin tilaisuuteen kehittää taide-aistiansa tutkimalla italialaisten ja flamandilaisten mestariteoksia.

"Hän oli vielä ulkomailla, kun —" tässä Mrs Cameron tukehdutti huokauksen ja jatkoi kuiskaten — "kun ukkosen isku sattui hänen suojelijansa perheesen, hävitti hänen omaisuutensa, häpäisi hänen nimensä. Poika oli isän tietämättä viekoitettu kauppa-yrityksiin, jotka menestyivät hyvin huonosti; tappiota olisi alussa voitu helposti korvata, mutta poika valitsi onnettomuudeksensa väärän keinon tähän ja rupesi uusiin keinotteluihin. Minun täytyy kertoa tämä vaan lyhykäisyydessä. Eräänä päivänä hämmästytti maailmaa sanoma että kauppahuone, joka oli tunnettu rikkaaksi ja kunnolliseksi, oli häviölle joutunut. Sanottiin että se oli väärä konkurssi, jossa ei isällä ollut mitään osaa — hän julistettiin oikeudessa vapaaksi, mutta sai nuhteen huolimattomuudesta, ei tuomittu petollisuudesta, vaan oli köyhä raukka. Poika — poika — jumaloitu poika — havaittiin petturiksi ja tuomittiin rangaistus-työhön. Hän pääsi tästä — arvaatte kai miten. Kuinka hän olisi siitä päässyt muuten kuin kuoleman kautta? — omalla kädellään hän itsensä surmasi."

Kenelm oli milt'ei yhtä liikutettu kuin Mrs Cameron; hän peitti toisella kädellään kasvonsa ja ojensi toisen tarttuaksensa Mrs Cameronin käteen, mutta tämä ei tahtonut siihen tarttua.

Se oli ikävä enne. Taasen Kenelmin silmäin eteen kohosi tuo vanha harmaa torni — taasen hänen korvissaan kaikui Fletwodein surullinen historia. Nuori mies odotti ääneti jatkoa kertomukseen. Mrs Cameron jatkoi:

"Minä sanoin että isä oli köyhä raukka; hän kuoli kauan vuoteen omana oltuansa. Mutta eräs uskollinen ystävä ei hänen vuoteensa äärestä luopunut; se oli nuorukainen, jonka neroa hänen rikkautensa oli edistänyt. Tämä nuorukainen oli tullut ulkomailta, vähäinen säästöraha mukana, jonka hän oli hankkinut myymällä Florensissa tekemiänsä kopioja tai suunnitelmia. Tämä säästöraha toimitti suojan vanhukselle ja kahdelle turvattomalle, murtuneelle naiselle — jotka olivat köyhät niinkuin hän itsekin — hänen tyttärelleen ja hänen poikansa leskelle. Kun säästövarat loppuivat, keskeytti nuori mies määrätyn toimensa, sai viran jossakin, huolimatta siitä kuinka suuresti se poikkesi hänen taipumuksistaan — ja nämä kolme henkeä, joita hänen työnsä ylläpiti, eivät milloinkaan kodin tai leivän puutteessa olleet. No niin, muutamia viikkoja miehensä kuoleman jälkeen synnytti hänen leskensä (he eivät olleet naimisissa olleet vuottakaan) lapsen — tytön. Äiti ei elänyt monta päivää tämän tapauksen jälkeen. Hänen kuolemansa koski niin isään että suru siitä katkaisi sen heikon langan, joka sitoi isä-paran elämään. Molemmat vietiin hautaan samana päivänä. Ennenkuin he kuolivat, pyysivät he molemmat ett'eivät molemmat jälkeenjääneet, petturin sisar ja vanhan miehen nuori hyväntekijä, ilmoittaisi vastasyntyneelle lapselle sen syntyperää, eikä isän rikosta ja häpeätä. Lapsi ei saisi kerjätä rikkailta ja ylhäisiltä sukulaisilta apua, jotka eivät olleet osoittaneet vähintäkään sääliä pahantekijän isälle ja viattomalle vaimolle. Tätä lupausta on pidetty tähän saakka. Minä olen tämä tytär. Se nimi, jota minä kannan, ja se nimi, jonka veljeni tyttärelle annoin, eivät ole meidän nimiä, vaikka voisimme sukulaisuuden nojalla vaatia oikeuden niitä kantamaan. Minä en koskaan ole naimisessa ollut. Minä olin morsian ja olisin tuonut arvoisan suvun edustajalle melkein ruhtinaallisen omaisuuden; hääpäivä oli määrätty, kun onnettomuus tuli. Minä en ole milloinkaan enää sulhoani nähnyt. Hän meni ulkomaille ja kuoli siellä. Minä luulen että hän rakasti minua, hän tiesi että minä häntä rakastin. Kukapa voi soimata häntä siitä että hän hylkäsi minun? Kukapa olisi voinut naida pettäjän sisaren? Kuka tahtoisi naida pettäjän lapsen? Kukapa muu kuin yksi? Se mies, joka tuntee hänen salaisuutensa ja tahtoo sitä pyhänä pitää; se mies, joka ei ole huolinut hankkia muuta kasvatusta, vaan on koettanut juurruttaa viattomaan lapsen mieleen niin lujan rakkauden totuuteen, niin vakaan kunniantunnon, että tämä lapsi kuihtuisi surusta, jos se tietäisi että sellainen häpeä hänen sukuansa on kohdannut."

"Onkohan ainoatakaan miestä maan päällä," huudahti Kenelm äkisti ja kohoitti päätänsä, — "onkohan yhtään miestä, joka ei katsoisi sitä neitoa, jonka jalkojen juureen hän tahtoisi langeta polvilleen ja sanoa: 'Rupea elämäni kuningattareksi,' itsessään liian jaloksi voidaksensa alentua toisten ihmisten rikosten kautta, jotka ovat tehdyt ennen hänen syntymistänsä; löytyyköhän ainoatakaan miestä, joka ei usko että totuuden rakkaus ja kunnian tunto ovat vaimon tai miehen enin kuninkaallinen ominaisuus, olkoot sitten vaimon tai miehen esi-isät olleet yhtä laittomia merirosvoja kuin normandilaisten kuninkaiden esi-isät, tai yhtä tunnottomia valehtelijoita, siinä missä heidän omat etunsa ovat vaarassa, kuin kuuluisain Caesarin ja Bourbonin, Tudorin ja Stuartin sukujen kruunatut edustajat ovat olleet? Aatelius, samoin kuin nero, on synnynnäinen. Oi, hyvä rouva, me Chillinglyt olemme hyvin vähäpätöinen suku, mutta olemme yli tuhatta vuotta olleet englantilaisia aatelismiehiä. Emmekö voisi suojella hänen salaisuuttansa ennemmin kuin ilmaista jotakin, joka voisi hänelle huolta tuottaa? Minä voisin viettää koko elämääni hänen rinnallaan Kamtschatkassa, ja tämä salaisuus olisi yhtä hyvin kätkettynä kunnioituksen ja jumaloitsemisen poimuihin."

Tämä kiihkoinen puhe tuntui Mrs Cameronin mielestä järjettömältä deklamationilta kokemattoman, tuittupäisen miehen suusta. Hän sentähden piti yhtä vähän lukua siitä kuin etevä lakimies jonkun nuoren asian-ajajan kaunopuheisuuden kukkasista, joka kuitenkin ennen oli etevää lakimiestä miellyttänyt, tahi kuin äiti, jolle romanttisuuden aika on ohitse, pitää lukua turhasta hullutuksesta, joksi hän nuorta tytärtänsä lumoavaa romanttista tunnetta nimittää; ja hän sanoi suoraan: "Tuo on vaan turhaa puhetta, Mr Chillingly; puhukaamme pää-asiasta. Aiotteko, huolimatta kaikesta mitä olen sanonut, kosia hoidokastani?"

"Mitä!" huudahti Mrs Cameron tällä kerta syyllä harmissaan. "Mitä, vaikka olisikin mahdollista teille saada vanhempainne suostumus naida sellaisen miehen tyttären, joka on tuomittu pakkotyöhön, tahi salata heiltä tämä asia, voisitteko te, joka olette syntynyt säädystä, jossa jokainen kielikello kysyy: 'Kuka on tuo tuleva Lady Chillingly ja mikä on hänen nimensä?' — voisitteko te uskoa ettei tämä kuka ja mikä milloinkaan ilmi tulisi? Onko teillä, joka olette muukalainen, jota muutamia viikkoja sitten emme tunteneet, oikeus sanoa Walter Melville'lle: 'Antakaa minulle se, mikä on teidän ainoa palkkanne jaloista uhrauksistanne, rehellisestä uskollisuudestanne, huolellisesta hellyydestänne monien vuosien kuluessa!'"

"Toden totta, rouva," huudahti Kenelm, jota tämä vetominen liikutti enemmän kuin ennen saadut tiedot; "kun viimein erosimme toisistamme, kun minä ilmoitin teille että rakastin teidän holhottianne, kun suostuitte minun ehdoitukseeni lähteä kotiin ja pyytää isäni myöntymystä kosimiseeni, silloin oli aika sanoa: 'Ei; kosija, jolla on vastustamattomat ja korkeammat vaatimukset, on ehtinyt ennen teitä!'"

"Minä en silloin tiennyt, siihen on Jumala todistajani, minä en edes aavistanut että Walter Melville aikoi saada vaimoa siitä lapsesta, joka oli kasvanut hänen silmäinsä edessä. Teidän täytyy kuitenkin myöntää että minä hyvin kielsin teitä ajattelemasta tätä asiaa; minä en voinut tehdä sitä suuremmalla innolla, ilmaisematta hänen syntyperänsä salaisuutta, jota ainoastaan hätätilassa tahdoin ilmoittaa. Mutta minun vakuutukseni oli että teidän isänne ei suostuisi teidän avioliittoonne henkilön kanssa, jonka yhteiskunnallinen asema oli niin paljon alhaisempi kuin hänellä oli oikeus toivoa, ja että tämän suostumuksen kielto tekisi lopun teidän ja Lilyn tuttavuudesta ja jättäisi Lilyn syntyperän ilmaisematta. Vasta kun te olitte lähtenyt, ainoastaan kaksi päivää sitten, sain Walter Melvilleltä kirjeen, joka minulle ilmoitti mitä en milloinkaan ennen ollut aavistanut. Tässä on kirje, lukekaa se ja sanokaa sitten hennotteko tunkea itsenne kilpailijaksi hänelle —."

Hän keskeytti itsensä, sillä liikutus tukehdutti hänen äänensä, antoi kirjeen Kenelmille ja seurasi innokkaalla tutkivalla katseella Kenelmin kasvojen liikkeitä tämän lukiessa kirjettä.

"Hyvä ystävä! Iloa ja riemua! Maalaukseni on valmis; se maalaus, jota niin monta kuukautta olen yöt päivät maalannut tuossa kurjassa soppelossa, joka oli atelierini ja jossa en nähnyt viheriöitä niittyjä vilahdukseltakaan, sillä olen pitänyt olopaikkaani salassa kaikilta, yksin teiltäkin, sentähden etten joutuisi kiusaukseen heittää työni kesken. Maalaus on valmis — se on myyty; arvatkaapas hinta! Viisitoista sataa guineaa, ja kuvakauppiaalle — kuvakauppiaalle! Ajatelkaa sitä! Se viedään ympäri maan ja näytetään vallan erikseen. Te muistatte kai nuo minun maalaamani kolme pientä maisemakuvaa, jotka kaksi vuotta sitten olisin kernaasti myynyt kymmenestä punnasta, jos vaan Lily ja te olisitte antaneet minun sitä tehdä. Minun hyvä ystäväni ja suojelijani, saksalainen kauppias Luscombessa, joka eilen kävi minun luonani, tarjousi peittämään kuvat kolmenkertaisella guineakerroksella. Voitte käsittää kuinka iloinen olin, kun vaadin häntä vastaanottamaan ne lahjaksi. Mikä nautinto ihmisen elämässä, kun hän voi sanoa: 'Minä annan sen teille!' Noh niin, vihdoin viimein olen tilassa, joka oikeuttaa sen toivon, joka kahdeksantoista vuotta on ollut lohdutukseni, tukeni; ollut auringonsäde, joka aina loisti pimeyden läpi, kun kohtaloni oli mitä kolkoin; ollut sävel, joka on kohoittanut minua ylöspäin ikäänkuin leivon viserrys, kun ihmisten äänissä kuulin ainoastaan pilkkanaurua. Muistatteko sen yön, jolloin Lilyn äiti pyysi meitä kasvattamaan hänen lastansa niin ettei se tietäisi mitään vanhemmistansa ja kielsi meitä ilmoittamasta tylyille ja ylpeille sukulaisille että sellainen lapsi on syntynyt? Muistatteko kuinka surullinen ja kuinka ylpeä hän kuitenkin oli, hän joka itse oli niin jaloa sukua ja oli kasvatettu niin suuressa ylellisyydessä, kuinka hän tarttui käteeni, kun rohkenin väittää häntä vastaan ja sanoa että hänen omat sukulaisensa eivät voisi hyljätä lasta isän rikoksen takia —, kuinka hän, ylpein nainen, minkä eläissäni olen nähnyt ja jonka hymyilyä joskus huomaan Lilyssä, kohotti päänsä pään-alukselta ja änkytti:

"'Minä olen kuolemisillani — kuolevaisen viimeiset sanat ovat käskyjä. Minä käsken teitä pitämään huolta siitä, että tyttäreni kohtalo ei tule sellaiseksi kuin petturin tyttären, joka muutetaan ylhäisten piiriin. Voidaksensa tulla onnelliseksi täytyy hänen asemansa olla alhainen — ei mikään katto ole liian alhainen suojaksi, ei mikään mies liian halpa naimaan petturin tytärtä.'

"Tästä hetkestä saakka päätin pitää käteni ja sydämeni vapaina, jotta voisin jalon hyväntekijäni lapsen lapselle sanoa, kun hän on kehittynyt naiseksi: 'Minä olen alhaista säätyä, mutta äitisi olisi antanut sinut minulle.' Tuo meidän huostaamme uskottu vastasyntynyt on nyt kehittynyt naiseksi, ja minä olen nyt saanut niin turvatun aseman, että en enää pyytäisi häntä jakamaan köyhyyttä ja kurjuutta minun kanssani. Minä kyllä tiedän että jos ei hänen kohtalonsa olisi niin omituinen, niin tämä toivoni olisi turhaa julkeutta — minä kyllä tiedän että minun on kiittäminen hänen iso-isäänsä kaikesta mitä nyt olen ja siitä mitä minusta milloinkaan voi tulla — tiedän että on eroavaisuus ikään katsoen meidän välillämme — tiedän että olen monta hairausta tehnyt ja että minulla on monta vikaa. Mutta sellaiset seikat eivät paljon mitään vaikuta, kun kohtalo niin määrää; minä olen se, joka hänen tulee valita. Kun sentähden oletan että te, hänen likeisin sukulaisensa, ette pidä minua liian rohkeana, niin minusta kaikki näyttää olevan selvässä. Lilyn lapsellinen mieltymys minuun on niin syvä ja niin todellinen, että se kyllä voi kehittyä naisen rakkaudeksi. Sitä paitsi hän onneksi ei ole oppinut noita pintapuolisia koulutietoja ja ylhäisen seura-elämän joutavia typeryyksiä, vaan on, niinkuin minäkin, vapaan luonnon vaikutuksen kautta kasvatettu; hän ei toivo muita salongeja ja palatseja kuin niitä, joita oman mielemme mukaan voimme rakentaa haltiattarein maassa; hän on oppinut käsittämään mielikuvituksen maailmaa ja itse elämään siinä, mikä on parempi kuin kaikki kirjatiedot sille, joka taidetta ja laulua rakastaa. Parin päivän kuluttua voin kenties jo päästä Londonista, ja luultavasti tulen jalkaisin tavallisuuden mukaan. Minun tekee niin mieleni vielä kerta nähdä vihannoita pensastoja ja niittyjä, virran loistoisaa pintaa, ja vieläkin enemmän meidän oman pienen pauhaavaisen puromme vähäisiä putouksia! Sillä välin minä pyydän teitä, joka olette rakkahin, parahin, enin kunnioitettu niistä harvoista ystävistä, joita tähän saakka maailmassa olen saanut, tarkoin tämän kirjeen tarkoitusta miettimään. Jos te, joka olette syntynyt paljon korkeammasta säädystä kuin minä, arvelette että on liian rohkeata minun puolestani pyytää suojelijani lapsenlasta vaimoksi, niin sanokaa se suoraan; ja minä olen kuitenkin yhtä kiitollinen teidän ystävyydestänne, kuin olin teidän hyvyydestänne, kun ensi kerran olin päivällisillä teidän isänne palatsissa. Ujo, tunnokas ja nuori kun olin, luulin minä että hänen mainiot vieraansa ihmettelivät miksi minua oli kutsuttu samaan pöytään kuin heitä. Te, joka silloin olitte ihailtu ja kiitetty, te säälitte sivistymätöntä, jöröä poikaa; te jätitte ne, jotka silloin minusta olivat pakanallisten Pantheonin jumalien ja jumalattarien kaltaiset, tullaksenne istumaan isänne holhotin viereen, ja ystävällisesti kuiskaamaan hänelle sellaisia sanoja, jotka saattoivat alhaisesta säädystä syntyneen, mutta kunnianhimoisen nuorukaisen palajamaan kotia ilomielin, sanoen itsekseen: 'Päivänä tai toisena!' Ja minä luulen ettette voi arvata mikä se on, joka saattaa kunnianhimoista nuorukaista, joka luulottelee että jumalat ja jumalattaret ovat häntä Pantheoniin toimittaneet, palaamaan kotia sanoen itsekseen: 'Päivänä tai toisena!'

"Mutta jos olette yhtä ystävällinen rohkealle miehelle, kuin olitte ujolle pojalle, ja sanotte: 'Toteutukoon uni, saavutettakoon elämänne päämaali! ottakaa minulta, hänen läheisimmältä sukulaiseltaan, hyväntekijänne viimeinen jälkeläinen,' silloin uskallan teille tämän kysymyksen tehdä. Te olette veljenne tyttärelle äidin sijainen, valmistakaa hänen mielensä ja sydämensä tulevaa muutosta varten hänen ja minun keskenäiseen suhteesen katsoen. Kun viimein näin hänen kuusi kuukautta sitten, oli hän vielä niin lapsekas että minusta olisi miltei ollut synti vallan äkisti sanoa hänelle: 'Te olette nyt nainen, ja minä en rakasta teitä lapsena vaan naisena.' Ja kuitenkaan minulla ei ole aikaa vähitellen siirtyä ystävän asemasta rakastajan asemaan. Minä käsitän mitä minun taiteeni suuri mestari kerta minulle sanoi: 'Kutsumus on kohtalo.' Yksi noista rikkaista kauppiaista, jotka nyt hallitsevat Manchesterissa, niinkuin ennen Genuassa ja Venedigissä, yhtä suurella vallalla noiden molempain sivistäjäin yli, jotka himmeille silmille näyttävät olevan vastakohtia toisilleen, nimittäin taiteen ja kaupan, on pyytänyt minua maalaamaan kuvan aineesta, joka hänen mielikuvitustaan miellyttää; tämä tarjous on niin edullinen että hänen kauppansa täytyy voittaa minun taidettani; ja aine on sitä laatua, että minun pitää niin pian kuin suinkin lähteä Rheinin rannoille. Minun täytyy saada kaikki lehdistön vaihevärit etelän kesän hohteesen. Minä en voi viipyä kuin muutamia päiviä Grasmeressä; mutta ennenkuin sieltä lähden, täytyy minun tietää menenkö työtä tekemään Lilyn puolesta vai enkö. Tämän kysymyksen vastauksesta kaikki riippuu. Jos ei työtä tehdä hänen tähtensä, niin ei olisi minulle mitään viehätystä kesän ihanuudesta, ei mitään iloa taiteesta: minä en silloin suostu tarjoukseen. Jos hän vastaa: 'Niin; te teette työtä minun puolestani,' silloin hän on kohtaloni. Hän tekee kutsumukseni vakaaksi. Tässä minä puhun niinkuin taideniekka: ei kukaan, joka ei ole taideniekka, voi aavistaa kuinka suuren vaikutuksen yhden ainoan teoksen menestys tai epäonnistuminen voi tehdä hänen siveelliseen olentoonsakin, määrätyllä ajalla hänen taiteilijaelämässään tai hänen elämässään ihmisenä. Mutta minä tahdon puhua niinkuin mies. Minun rakkauteni Lilyyn on näiden viimeksi-menneiden kuuden kuukauden kuluessa tullut niin syväksi, että jos hän ei minusta huolisi, niin minä kuitenkin taidetta palvelisin, kuitenkin mainetta haluaisin, mutta tekisin sitä vaan kuin vanha mies. Elämäni nuoruus olisi mennyt.

"Miehenä sanon että kaikki ajatukseni, kaikki unelmani onnesta, puhumatta taiteesta ja maineesta, voi yhdistää yhteen kysymykseen: 'Tuleeko Lily minun vaimokseni vai ei?'

"W. M."

Kenelm antoi kirjeen takaisin sanaakaan sanomatta. Mrs Cameron suuttui hänen äänettömyydestään ja huudahti: "No, sir, mitä sanotte. Te olette tuskin muutamia viikkoja Lilyä tuntenut. Mikäpä on muutaman viikon kuumeentapainen haaveksiminen tällaisen miehen pitkällisen rakkauden rinnalla! Uskallatteko nyt sanoa: 'Minä aion kuitenkin kosia häntä?'"

Kenelm teki väistyvän liikkeen kädellänsä, ikäänkuin poistaaksensa kaikki sellaiset ajatukset, ja sanoi lempein surullisin silmin katsellen Lilyn tädin tuskaa osoittavia kasvoja: "Tämä mies on ansiollisempi saamaan hänen kuin minä. Hän pyytää kirjeessään teitä valmistamaan hoidokastanne tähän muutokseen heidän asemassansa toinen toisiinsa, jota hän itse pelkää liian jyrkästi ilmoittaa. Oletteko sitä tehnyt?"

"Hän," vastasi Mrs Cameron, joka vastoin tahtoansa saatettiin noudattamaan hänen pyyntöänsä, "hän näytti ensin hämmästyvän ja jupisi: 'Se on uni — se ei voi olla totta — se ei voi! Minä Leijonan vaimona — minä — minä! Minä hänen kohtalonsa! Hänen onnensa riippuisi minusta.' Ja sitten hän nauroi suloista lapsellista nauruansa, ja pani käsivartensa minun kaulani ympärille, ja sanoi: 'Te laskette leikkiä, täti. Hän ei voinut noin kirjoittaa.' Minä näytin hänelle tämän osan kirjeestä; ja kun hän oli saanut vakuutuksen siitä että se oli totta, kävivät hänen kasvonsa hyvin totisiksi, enemmän vaimon kasvojen näköisiksi kuin ennen olen niiden nähnyt olevan; ja hetken aikaa vaiti oltuansa huudahti hän innokkaasti: 'Voitteko ajatella — voinko itse ajatella olevani niin paha, niin kiittämätön, että epäisin mitä minä vastaisin, jos Leijona kysyisi tahtoisinko sanoa tai tehdä jotakin, joka tekisi häntä onnettomaksi? Jos sellainen epäys sydämessäni olisi, niin riistäisin sen juurineen pois rinnastani!' Oi! Mr Chillingly. Hän ei voisi olla onnellinen toisen kanssa, kun hän tietäisi että hän on tehnyt onnettomaksi sen miehen elämän, jolle hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, vaikkei hän milloinkaan tule tietämään kuinka paljon enemmän hän on tälle miehelle velkaa." Kun Kenelm ei mitään tähän vastannut, jatkoi Mrs Cameron: "Minä tahdon olla vallan totinen teitä kohtaan, Mr Chillingly. Minä en ollut oikein tyytyväinen Lilyn käytöksen ja ulkonäön kanssa seuraavana aamuna, se on, eilen. Minä pelkäsin että hänen sydämessään oli taistelua, johon oli syynä se että hän ajatteli teitä. Ja kun Walter eilen illalla tänne tullessaan puhui teistä miehenä, jota hän jo ennen oli matkoillansa tavannut, mutta jonka nimen hän sai tietää vasta kun erositte Cromwell Lodgen lähellä olevalla sillalla, niin näin että Lily kävi vallan vaaleaksi ja kohta sen jälkeen hän meni omaan huoneesensa. Koska pelkäsin että hän mahdollisesti tapaisi teitä ja tämä voisi tehdä hänen valintansa vaikeammaksi, vaikkei se voisi hänen päätöstään muuttaa, niin päätin aamulla lähteä teidän luoksenne ja vedota teidän järkeenne ja sydämeenne niinkuin nyt olen tehnyt — enkä ole tehnyt sitä turhaan, siitä olen vakuutettu. Hiljaa! Minä kuulen Melvillen ääntä!"

Melville astui huoneesen ja Lily nojasi hänen käsivarteensa. Taiteilijan kasvot loistivat sanomattomasta ilosta. Hän jätti Lilyn ja yhdellä hyppäyksellä hän oli Kenelmin vieressä, puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi: "Minä kuulen että te jo ennen olette ollut tervetullut vieras tässä talossa. Toivon että tulette olemaan sitä kauan, niin sanon minä, niin (minä vastaan hänen puolestansa) sanoo haltiattareni ja kihlattuni, jota minun ei tarvitse teille esitellä."

Lily astui eteenpäin ja ojensi ujosti kätensä. Kenelm paremmin kosketti sitä, kuin tarttui siihen. Hänen oma voimakas kätensä vapisi kuin haavanlehti. Hän tuskin uskalsi katsoa Lilyn kasvoihin. Näistä kasvoista oli puna kadonnut, mutta ne olivat hänestä erinomaisen tyynen näköiset.

"Teidän kihlattunne — teidän morsiamenne!" sanoi hän taiteilijalle jotenkin vakaasti, sillä yksi ainoa silmäys noihin tyyneihin kasvoihin oli häntä rauhoittanut. "Minä toivotan teille onnea. Teillekin toivotan onnea, Miss Mordaunt. Te olette valinnut jalon miehen."

Hän haki silmillään hattuansa; se oli maassa, mutta hän ei sitä nähnyt; hänen silmäyksensä lensivät sinne tänne niinkuin unessa-kävijän.

"Kiitoksia," sanoi Kenelm lempeästi; sitten hän lisäsi hymyillen puoleksi ystävällisesti, puoleksi katkerasti: "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Mrs Cameron."

"Mutta ettehän toki vielä mene pois — juuri kun minä tulen. Odottakaas! Mrs Cameron on minulle kertonut että te asutte vanhan ystäväni Jonesin luona. Tulkaa meille pariksi päiväksi, me voimme kyllä hankkia teille huoneen; huone, joka on sinun perhoshäkkisi yläpuolella, mitä, haltiatar?"

"Kiitoksia. Minä kiitän teitä kaikkia. Ei; minun täytyy lähteä ensi junassa Londoniin."

"Suo anteeksi, Lily, että hän on noin jörö; hänkin on rakastunut; hänkin toivoo pian tapaavansa morsiantansa," sanoi taiteilija iloisesti; "mutta koska hän nyt tietää kalleimman salaisuuteni, niin luulen että minullakin on oikeus saada tietää hänen salaisuuttansa! minä aion koettaa."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat ennenkuin hänkin lähti huoneesta ja saavutti Kenelmin juuri porstuankynnyksellä.

"Jos menette takaisin Cromwell Lodgeen — luultavasti panemaan kapineitanne kokoon — niin sallikaa minun tulla mukaanne sillalle saakka."

Kenelm nyykäytti päätänsä myöntymisen merkiksi ja he astuivat ääneti puutarhan portista maantielle, joka kierteli aitausta pitkin; kun tulivat sille paikalle, jossa Kenelm oli nähnyt Lilyn kasvot lehdikon välitse päivällä sen jälkeen kun he ensimmäisen ja ainoan kerran olivat riidelleet, samana päivänä kun vanha vaimo Lilystä erotessaan oli sanonut: "Jumala teitä siunatkoon!" ja jolloin pastori oli puhunut Lilyn haltiattaren kaltaisesta suloudesta; no niin, juuri kun sille paikalle tulivat, näkyivät jälleen Lilyn kasvot, mutta tällä kertaa ne eivät olleet loistavan näköiset, jos ei voi sanoa mitä kapeimman kuun kalpeutta sädettä loistavaksi. Kenelm näki, hämmästyi, pysähtyi. Hänen kumppaninsa, joka juuri iloisesti puhui, josta puheesta Kenelm ei ollut sanaakaan kuullut, ei nähnyt eikä pysähtynyt; hän kulki edelleen iloisesti puhellen.

Lily ojensi kätensä lehdikosta. Kenelm tarttui siihen kunnioituksella.
Tällä kertaa ei Kenelmin käsi vavissut.

"Hyvästi!" kuiskasi Lily, "hyvästi ainaiseksi tässä maailmassa. Te käsitätte — te käsitätte kyllä minua. Sanokaa että sen teette."

"Minä ymmärrän. Jalo lapsi — jalo valinta. Jumala teitä siunatkoon! Jumala minua rohkaiskoon!" jupisi Kenelm. He katsoivat toinen toisensa silmiin. Oi, mikä suru: ja oi, mikä rakkaus molempain silmissä.

Kaikki oli sanottu yhdessä silmänräpäyksessä. Kuinka usein kaikki sanotaan yhdessä silmänräpäyksessä! Melville oli keskellä kiihkoista lausetta, jota hän oli aloittanut kun Kenelm jäi jälkeen ja jonka päätös kuului näin:

"Sanoin ei voi selittää kuinka ihanalta elämä näyttää, kuinka helpolta tuntuu maineen voittaminen siitä päivästä — siitä päivästä —" ja hän pysähtyi vuoroonsa, loi silmäyksen auringon valaisemaan maisemaan ja hengitti syvään, ikäänkuin huoaten sieluunsa kaiken sen maan ilon ja ihanuuden, jota hänen silmänsä käsitti ja näköpiirin kaari rajoitti.

"Eivät nekään, jotka häntä parhaiten tuntevat," jatkoi taideniekka, kulkien edelleen, "ei hänen tätinsäkään voinut milloinkaan aavistaa kuinka totinen ja vakaa tämän tytön luonne on sen lapsellisien haaveksimisien ohessa. Me kuljimme pitkin joen rantaa kun minä aloin kertoa hänelle kuinka yksinäinen maailma minulle olisi, jos en saisi häntä elämäni kumppaniksi; sillä aikaa kun minä puhuin, oli hän poikennut siltä tieltä, jota me kuljimme, ja vasta kun olimme sen kirkon suojassa, jossa meitä vihitään, lausui hän ne sanat, jotka hopeareunoilla varustavat jokaista pilveä kohtalossani; sillä hän osoitti kuinka likeisessä yhteydessä rakkaus on uskonnon pyhyyden kanssa hänen sielussansa."

Kenelmiä värisytti — kirkko — hautausmaa — vanha götiläinen hauta — kukkaset lapsen haudan ympärillä.

"Matta minä puhun aivan liiaksi itsestäni," pitkitti taiteilija. "Rakastajat ovat enin itsekkäitä kaikista itsekkäisistä ihmisistä, ja enin puheliaat kaikista kielikelloista. Te olette toivottanut onnea minun aiottuun naimiseeni, milloin minä saan toivottaa onnea teidän naimiseenne? Koska me nyt olemme ruvenneet uskomaan toisillemme elämämme yksityiskohtia, niin te olette minun velalliseni."

He olivat nyt saapuneet sillalle. Kenelm kääntyi äkkiä: "Hyvästi; erotkaamme tässä toisistamme. Minulla ei ole mitään kertomista teille, joka ei teidän korvissa kuuluisi pilkalta, kun toivotan teille onnea." Tämän sanottua Kenelm puristi kumppaninsa kättä voittamattoman tuskan voimalla, ja riensi sillan yli ennenkuin Melville ehti hämmästyksestään toipua.

Taiteilijalla olisi ollut hyvin vähän oikeutta neron todelliseen ominaisuuteen, se on, intohimon sääli intohimoa kohtaan, jos tämä Kenelmin salaisuus, jota hän niin iloisesti oli sanonut voivansa vaatia saada tietää, ei olisi käynyt hänelle selväksi niinkuin sähkökipinän kautta. "Mies parka!" sanoi hän itsekseen sääliväisesti; "kuinka luonnollista se oli että hän rakastui Haltiattareen! mutta kaikeksi onneksi hän on niin nuori, ja niin filosoofinen, että se on ainoastaan yksi niitä koetuksia, joita minä olen kokenut vähintään kymmenen kertaa vuodessa ja joiden tekemistä haavoista ei mitään arpia jää."

Näin itsekseen puhellen palasi lämmin-verinen luonnon ihailija kotiin, ollen liian onnellinen oman rakkautensa voiton riemussa voidaksensa tuntea muuta kuin ystävällisintä osanottoa sitä haavoitettua sydäntä kohtaan, jonka hän epäilemättä sen parantavaa vaikutusta uskoi nuoruuden epävakaisuuden ja filosofiian lohdutuksen huostaan. Onnellinen kilpailija ei hetkeäkään aavistanut että Lily rakasti Kenelmiä; että yksi atoomi sen tytön sydämessä, joka oli luvannut ruveta hänen morsiamekseen, voisi saada valonsa ja varjonsa toisesta rakkaudesta, kuin hänen. Mutta hän ei puhunut Mrs Cameronillekaan Kenelmin salaisuudesta ja surusta; ja tietysti ei Mrs Cameron eikä Lily tahtonut kysyä mitään pois-lähteneestä vieraasta.

Kenelm Chillinglyn nimeä mainittiin ani harvoin, tuskin ensinkään tässä talossa niinä harvoina päivinä, jotka kuluivat ennenkuin Walter Melville lähti Grasmerestä mennäksensä Rheinin rannoille, josta hän ei aikonut palata ennenkuin syksyllä, jolloin hänen ja Lilyn häät vietettäisiin. Lily oli näiden päiväin kuluessa tyyni ja näennäisesti iloinen — hänen käytöksensä sulhastaan kohtaan oli, vaikka vähän ujosteleva, yhtä hellä kuin ennenkin. Mrs Cameron oli iloinen siitä että hän niin helposti oli Kenelm Chillinglystä päässyt.

KAHDEKSAS LUKU.

Jos ei Kenelm Chillingly olisi lausunut nuo varoittavaiset sanat balkongin alla Luscombessa, niin hän ei olisi Walter Melvillestä kilpailijaa saanut. Mutta lukija arvostelisi Kenelmin luonnetta väärin, jos hän luulee että sellainen ajatus teki hänen surunsa katkerammaksi. Hän ei surrut sitä että jalo henkilö oli pelastunut kiusauksesta suureen syntiin.

Hyvä ihminen tekee hyvää ainoastaan sillä että hän elää. Ja se hyvä, minkä hän tekee, voi usein tyhjäksi tehdä ne tuumat, joista hänen oma onnensa riippuu. Mutta hän ei voi surra sitä että Jumala on antanut hänen hyvää tehdä.

Kenelmin tunteet esiintyvät kenties parhaiten hänen kirjeessään Sir
Peterille, joka tässä seuraa:

"Rakas isäni! En ikipäivinäni tule unhoittamaan sitä sydämellistä onnentoivotusta, jonka te lausuitte, huolimatta kaikista ulkonaisista epäyksistä ja välittämättä teidän onnen tuumienne tyhjiin menemisestä tai kunnianhimoisista toiveistanne teidän nimenne ja sukunne perilliseen nähden, kun lähdin teidän luotanne, ja korvissani kaikuvat vielä nämät sanat ikäänkuin ilokellojen kaiku: 'Valitse niinkuin itse tahdot, sinulla on minun siunaukseni. Minä avaan sydämeni vastaanottamaan toisen lapsen — sinun vaimosi tulee minun tyttärekseni!' Nyt on minulla suuri lohdutus muistutella mieleeni nämä sanat. Kaikista inhimillisistä tunteista on kiitollisuus varmaankin pyhin; ja se yhdistyy uskonnon sulouteen, kun se on kiitollisuus isää kohtaan. Älkää sentähden surko liian paljon minun puolestani, kun minä sanon teille että ne toiveet eivät tulekaan täytetyiksi, jotka tekivät minua niin ihastuneeksi kun erosimme toisistamme. Hän on luvannut ruveta toisen miehen vaimoksi — toisen, jolla on vaatimuksia häneen, joihin minun vaatimuksiani ei voi verratakaan; ja tämä mies itse on äärettömän paljon etevämpi minua, kun jätän lukuun ottamatta säädyn ja varallisuuden satunnaisia etuja. Se ajatus — minä tarkoitan sen ajatuksen että se mies, jonka hän valitsee, on ansiollisempi saamaan hänet kuin minä, ja että hän tämän miehen onnessa näkee oman onnensa — tulee minua lohduttamaan niin pian kuin voin saada tuon ensimmäisen kaikkea valtaavan itsekkäisyyden vaikenemaan, joka seuraa odottamattoman ja auttamattoman surun jälkeen. Älkää sentähden katsoko sitä luonnottomaksi että minä turvaudun sellaisiin välikappaleihin sydämeni tuskan lieventämiseen kuin matkustus tarjoaa. Minä lähden tänä yönä mantereelle, enkä pysähdy ennenkuin tulen Venedigiin, jota en vielä ole nähnyt. Minun tekee niin mieleni nähdä hiljaisia kanavia ja eteenpäin suljuvia gondoleja. Minä kirjoitan teille ja rakkaalle äidilleni samana päivänä kuin perille tulen. Ja minä toivon että voin kirjoittaa iloisesti ja tarkoin kertoa kaikesta mitä näen ja saan kokea. Älkää, rakas isä, kirjeessänne sanallakaan viitatko tähän suruun, jota hellinkin sana teidän suustanne tekisi mitä kovemmaksi tuskaksi. Onneton rakkaus on hyvin tavallinen asia. Ja tapaahan jokapäivä miehiä — jopa naisiakin — jotka ovat sitä kokeneet, ja jotka ovat täydellisesti parantuneet.

"Enin miehuullinen meidän lyyrillisistä runoilijoistamme on hyvin jalosti, ja epäilemättä hyvin oikein sanonut: 'Kärsiä kohtaloamme on voitto.'

"K. C."

YHDEKSÄS LUKU.

Lähes puolitoista vuotta on kulunut siitä kun edellisessä luvussa kerrotut asiat tapahtuivat. Kaksi englantilaista ovat Posilippoon vievän tien varrella olevalla kukkulalla; toinen heistä istuu, toinen on pitkällään maassa. Heidän edessänsä on tuo hiljainen meri päivänpaisteessa ja sen pinnalla ei näy värähdystäkään; vasemmalla näkyy kaukaa viidakon aukkojen välitse Chiajan julkiset puutarhat ja valkoinen vesi. He olivat ystäviä, jotka olivat sattumalta, odottamatta tavanneet toisiansa ulkomailla ja matkustaneet yhdessä monta kuukautta, etupäässä itämailla. He olivat ainoastaan muutamia päiviä olleet Neapelissa. Vanhemmalla heistä oli tärkeitä asioita Englannissa, joiden takia hänen jo aikaa sitte olisi pitänyt palata kotimaahan. Mutta hän ei puhunut siitä mitään ystävällensä; hänen kauppa-asiansa olivat hänestä vähemmän tärkeitä kuin hänen velvollisuutensa henkilöä kohtaan, jota hän rakasti hartaammin kuin veljeä, sillä veljelliseen rakkauteen yhdistyi kiitollisuus ja kunnioitus. Hän tiesi myöskin että hänen ystävätään vaivasi suru, jonka syytä toinen aavisti, mutta jota toinen ei ilmoittanut.

Näin harras ystävä ei voinut ajatellakaan jättää häntä, jota hän niin rakasti, yksin näin suruisena vieraasen maahan; sillä tämän miehen ystävyydessä oli senlaista lempeyttä, joka tekee miehen luonteen täydelliseksi, antamalla sille jotain naisellisuuteen vivahtavaa.

Oli se vuoden-aika, jolloin meidän pohjoisessa ilmanalassa on talvi; Neapelin eteläisessä ilmanalassa oli niin lämmin kuin englantilaisena kesä-päivänä syksyn lähestyessä. Aurinko laskeusi länteenpäin ja kokosi jo ympärilleen purppuran- ja ruusunvärisiä pilven hattaroita. Muuten oli tummansininen taivas vallan selkeä.

Molemmat olivat muutamia minuutteja olleet vallan ääneti; vihdoin sanoi se, joka oli pitkällään nurmikossa — se oli nuorempi mies — äkisti ja ilman mitään viittausta puheaineesen: "Pankaa kätenne sydämellenne, Tom, ja vastatkaa minulle todenmukaisesti. Ovatko teidän ajatuksenne niin vapaat kaipauksesta kuin taivas tuolla ylhäällä on pilvistä selkeä? Kaipaus tulee kyyneleistä, jotka ovat herenneet vuotamasta, niinkuin taivas saapi pilviä siitä sateesta, joka on herennyt maahan tulemasta."

"Kaipausta? Ah, minä ymmärrän, siitä että kadotin tytön, jota kerta rakastin niin että olin hulluksi tulla! En; mutta vakuutinhan minä sitä teille jo monta, monta kuukautta sitten, kun olin teidän vieraanne Moleswichissa."

"Niin, mutta minä en ole milloinkaan siitä ajasta pitäen puhunut teidän kassanne tästä asiasta. Minä en ole uskaltanut. Minusta on niin luonnollista että mies, ensi taistelussa rakkauden ja järjen välillä, sanoo: 'järjen tulee voittaa, ja se on voittanut' ja kuitenkin — ja kuitenkin — sen mukaan kuin aika kuluu, tuntee että ne valloittajat, jotka eivät voi kapinaa kukistaa, niillä on hyvin rauhaton hallitus. Älkää vastatko minulle niin, kuin teitte Moleswichissa, ensi taistelun kestäessä, vaan nyt, kun tämän taistelun reaktioni tulee esiin."

"Kunniansanallani," vastasi ystävä, "minulla ei ole ensinkään reaktionia ollut. Minä parannuin vallan kun kerta olin nähnyt Jessien toisen miehen vaimona, hänen lapsensa äitinä ja onnellisena naimisessaan; ja, muuttuneena tai ei, aivan toisellaisena kuin se vaimo, jota nyt tahtoisin, kun en enää ole kylän seppä."

"Ja muistaakseni puhuitte toisesta tytöstä, jonka kanssa teidän sopisi mennä naimiseen. Te olette kauan ollut poissa hänen luotansa. Muistatteko koskaan häntä — ajatteletteko häntä niinkuin tulevaa vaimoanne? Voitteko rakastaa häntä? Voitteko te, joka kerta olette niin uskollisesti rakastanut, toistamiseen rakastaa?"

"Minä olen varma siitä. Minä rakastan Emilyä enemmän nyt, kuin silloin kun Englannista lähdin. Me olemme kirjevaihdossa. Hän kirjoittaa niin hauskoja kirjeitä." Tom epäsi, punastui ja jatkoi ujosti: "Minä mielelläni näyttäisin teille yhden hänen kirjeistänsä."

Kenelm nousi nurmikosta, otti kirjeen ja luki hitaasti, tarkasti, ja sillä välin Tom turhaan odotti jotain myöntymyksen hymyä, joka olisi kirkastanut näiden surullisten kasvojen kolkkoa kauneutta.

Se oli todella kirje, jota rakastunut mies ylpeydellä voi ystävälle näyttää; se oli hyvin kasvatetun, sivistyneen ladyn kirjoittama kirje, joka säädyllisesti ilmoitti rakkautta, mutta säädyllisesti intelligenssiäkin; sellainen kirje, jota äiti, joka rakastaa tytärtänsä ja hyväksyy tyttärensä valintaa, ei olisi voinut millään tavoin korjata.

Kun Kenelm antoi kirjeen takaisin, kohtasi hänen katseensa hänen ystävänsä katsetta. Viimeksi-mainitun silmät osoittivat uteliaisuutta — ne himoitsivat kiitosta. Kenelmin sydän soimasi häntä pahimmasta synnistä mikä voi tulla kysymykseen ystäväin kesken — myötätuntoisuuden puutteesta; ja tämä tyytymätön sydän pakoitti hänen huulilleen onnentoivotuksia, jotka kenties eivät olleet aivan todellisia, mutta suuresti tyydyttivät rakastajaa. Lausuessansa niitä nousi Kenelm seisoalleen, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Ettekö ole kyllästynyt tähän paikkaan, Tom? Minä olen. Mennään huomenna takaisin Englantiin." Tomin rehelliset kasvot kirkastuivat.

"Kuinka itsekäs olen ollut!" jatkoi Kenelm; "minun olisi tullut enemmän ajatella teitä, teidän tulevaisuuttanne, teidän naimistanne — suokaa anteeksi —."

"Teillekö anteeksi suoda? Eikö minun ole teitä kiittäminen kaikesta — Emilystäkin? Jos ette milloinkaan olisi Graveleighiin tullut, ettekä milloinkaan olisi sanonut: 'Olkaa ystäväni,' mitä minä nyt olisin? mitä — mitä?"

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat ystävät Neapelista Englantiin, eivätkä puhuneet monta sanaa matkalla. Kenelm ei enää ollut iloinen niin kuin ennen. Ei voi ajatella ikävämpää matkakumppania kuin hän oli. Hän olisi voinut olla sankarina nuoren ladyn novellissa.

Vasta kun he Londonissa erosivat toisistaan ilmoitti Kenelm enemmän sisällistä hengen elämää, enemmän ulkonaista liikutusta, kuin yksi hänen heraldisista toutaimistaan, joka mieltää elämänsä kulkemalla aallottoman lammen pohjasta pintaan.

"Jos olen teitä oikein käsittänyt, Tom, niin tapahtui koko tämä muutos teissä, tämä parantuminen kalvaavasta tuskasta, joka teki teidän sydämenne vapaaksi maailman toimille ja kodin rauhalle, sinä iltana, jolloin näitte hänen, jonka kasvot siihen saakka alinomaa olivat teidän mielessänne olleet, toisen miehen onnellisena vaimona; ja kun te näitte hänen, niin joko hänen kasvonsa olivat muuttuneet, tai muuttui teidän sydämenne."

"Jumala siunatkoon teitä, Tom; siunatkoon teitä teidän toimissanne ja teidän kodissanne," sanoi Kenelm ja puristi ystävänsä kättä sen vaunun ovella, joka oli vievä kylän raa'an tappelijan rakkauteen ja hyvään asemaan yhteiskunnassa.

KYMMENES LUKU.

On talvi-ilta Moleswichissa. Vallan toisenlainen auringon-lasku kuin talvipäivänä Neapelissa. On hyvin kylmä ilma. Lunta on vähän satanut ja sitä on seurannut pakkanen: katuja peittää ohut, valkoinen peite. Kenelm Chillingly tuli jalkaisin kaupunkiin, mutta hänellä ei nyt ollut matkalaukkua selässä. Kulkiessansa valtakatua, pysähtyi hän Will Somersin oven edustalla. Puoti oli suljettu. Ei, hän ei tahtonut pysähtyä kysymään uutisia. Hän tahtoi mennä rohkeasti ja suoraa tietä Grasmereen. Hän tahtoi äkki-arvaamatta tulla sinne. Kuta pikemmin hän voisi viedä Tomin kokemuksen mukaansa kotia, sitä parempi. Hän oli opettanut sydäntänsä luottamaan tähän kokemukseen ja se teki hänen askeleensa yhtä ponteviksi kuin ennen. Hänen uljas ryhtinsä ja tyynet kasvonsa ilmoittivat taas entistä ylpeää välinpitämättömyyttä, joka pysyy kaukana niiden kiihkoisista liikutuksista ja vähäpätöisyyksistä, joita sen filosofiia säälii ja vihaa.

"Ha! ha!" nauroi hän, joka niinkuin Swift ei milloinkaan ääneen nauranut ja usein nauroi kuulumattomasti. "Ha! ha! minä karkoitan suruni aaveen. Se ei tule kiusaamaan minua milloinkaan enää. Kun tuo huima olento, jonka rakkaus olisi voinut rikokseen saattaa, kun hän kohta parantui rakkaudesta sen kautta että hän kerta kävi sen kodissa, jonka kasvot hänen mielestään olivat muuttuneet, kuinka paljon enemmän minun sitten tulisi päästä ilman arpea! Minä, Chillinglyjen perillinen! Minä, Miversin sukulainen! Minä, Welbyn oppilas! Minä — minä, Kenelm Chillingly, olisin siis — siis —." Tässä tuli, juuri tämän kerskaavaisen monologin kestäessä, tuo hyvin tunnettu joki äkkiä kohisten esiin, kimeltäen ja liristen talvisen kuun valossa. Kenelm Chillingly pysähtyi, peitti kasvonsa käsillään ja purskahti suureen itkuun.

Hän tointui vähitellen jälleen, astui polkua myöten eteenpäin, mutta joka askeleelta haamoitti Lilyn muoto hänen silmäinsä edessä.

Hän tuli Grasmeren puutarhan portille, aukaisi sen ja astui sisään. Silloin tuli mies, joka hiukan kosketti lakkiansa ja ryntäsi hänen ohitsensa — se oli kylän postimies. Kenelm vetäysi takaisin, antaakseen miehen mennä ohitse, ja silloin hän syrjästä näki valaistut ikkunat, jotka antoivat pihalle päin — hauskan salin ikkunat, jossa hän ensi kerran oli kuullut Lilyn puhuvan holhojastansa.

Postimies antoi kirjeet ja palasi puutarhan portille; sillä välin Kenelm yhä seisoi samalla paikalla miettiväisesti katsellen valaistuja ikkunoita. Hän meni nyt pitkin pientaretta lähelle valoa, jupisten itsekseen: "Minä katselen ensin häntä ja hänen onneansa, sitten koputan ovea ja sanon: 'Hyvää iltaa, Mrs Melville'."

Kenelm hiipi nyt nurmikon yli, asettui seinän nurkkaan ja katseli ikkunasta sisään.

Melville istui yksin uunin ääressä yötakki yllä ja tohvelit jalassa. Hänen koiransa makasi laiskana uunin edessä olevalla matolla. Esineet huoneessa, joka oli hänen kadonneen onnensa näyttämö, astuivat yksitellen esiin hiljaisuudessa: hienosti maalatut seinät; pieni kirjahylly, jonka ylimmällä hyllyllä oli pieniä naisen korvakaluja; soitto, joka oli vanhalla paikallaan. Lilyn oma pieni tuoli, se ei ollut entisellä paikallaan, vaan oli sysätty nurkkaan, ikäänkuin sitä ei enää tarvittaisi. Melville luki kirjettä, epäilemättä yksi postimiehen tuomista. Sisältö oli varmaankin hauskaa, sillä hänen kauniit kasvonsa loistivat kummallisesti, kun hän luki. Sitten hän äkkiä nousi ja soitti kelloa.

Somasti puettu palvelustyttö astui sisään — hän oli vallan outo. Melville antoi hänelle lyhyen käskyn. "Hän on saanut iloisia uutisia," ajatteli Kenelm. "Hän on lähettänyt vaimoansa hakemaan, että hän voisi ottaa osaa hänen iloonsa." Samassa ovi aukeni ja sisään astui, ei Lily, vaan Mrs Cameron.

Hän oli muuttunut. Hänen sävynsä ja liikkeensä olivat tyynet kuin ennenkin, mutta ne ilmoittivat enemmän väsymystä. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmaiksi. Melville seisoi pöydän vieressä, kun Mrs Cameron läheni häntä. Hän antoi hänelle kirjeen iloisesti, tyytyväisesti hymyillen ja katseli hänen olkapäänsä yli, kun hän sitä luki, ja osoitti sormellansa muutamia riviä, joita hänen tuli suuremmalla huomiolla lukea.

Kun Mrs Cameron oli päättänyt lukemisen, osoittivat hänen kasvonsa yhtä suurta iloa kuin Melvillen. He puristivat sydämellisesti toinen toistensa käsiä, ikäänkuin onnitellen toisiansa. "Ah," ajatteli Kenelm, "kirje on Lilyltä. Hän on ulkomailla. Kenties se ilmoittaa pienokaisen syntymistä."

Samassa tuli Blanche, joka ei ennen ollut näkyvissä ollut, pöydän alta esiin, ja kun Melville taas istui tulen ääreen, hyppäsi se hänen syliinsä. Melvillen kasvojen sävy muuttui; hän päästi hiljaisen huudon. Mrs Cameron otti eläimen hänen sylistään, silitti hiljaa sen selkää, kantoi sen huoneen läpi ja pani sen ulkopuolelle ovea. Sitten hän istui taiteilijan viereen, laski kätensä hänen käteensä, ja he puhelivat hiljaa kunnas Melvillen kasvot jälleen kirkastuivat ja hän taas otti kirjeen esille.

Moniaita minuutteja myöhemmin tuli palvelustyttö sisään tuoden teekeittimen ja kupit; asetettuansa ne pöydälle meni hän ikkunan luo. Kenelm vetäysi varjoon, piika sulki ikkunanluukut ja laski akuttimet alas — tuo hiljaisen kodin mukavuus katosi katsojan näkyvistä.

Kenelm oli hyvin ihmeissään. Mihin oli Lily joutunut? Oliko hän todella poissa kotoa? Oliko se ehkä oikein arvattu että kirje, joka nähtävästi oli Melvilleä ilahuttanut, oli Lilyltä, tahi oliko se mahdollista — tässä valtasi häntä niin iloinen ajatus, että hän ei voinut hengittää — oliko se mahdollista että Lily ei ollutkaan mennyt holhojansa kanssa naimiseen; oliko hän löytänyt kodin muualla — ja oli vapaa? Kenelm meni pihan alapuolelle, rannalle päin, voidaksensa paremmin katsella sitä osaa tuosta säännöttömästä rakennuksesta, jossa Lilyn makuusuoja ennen oli ollut ja hänen oma — oma huoneensa. Siellä oli vallan pimeä; luukut olivat suljetut. Se paikka, jossa tuo lapsellinen tyttö oli enin lapsellisia haaveitansa uneksinut, hoitaessansa ja kesyttäissänsä hunajan juojat, joiden tarkoitus oli tulla haltiattareiksi, tämä heikko asunto ei ollut suljettu tuulilla ja lumella; sen ovet olivat auki; hienossa ristikossa oli isot reijät; sen kauniista akuttimista oli ainoastaan muutamia jäännöksiä siellä täällä; ja tyhjälle laattialle loi kuu kylmän ja aaveenkaltaisen valonsa. Ei mitään tirinää kuulunut pienestä suihkulähteestä; sen vesisäiliö oli rikki; se vähä vesi, mikä siinä oli, oli jäätynyt. Kaikista niistä kauniista perhosista, joita Lily luuli voivansa kesyttää, ei ollut yhtäkään jäljellä. Oi! oli siellä kuitenkin yksi, mutta luultavasti se ei ollut entisen perheen jäseniä; se oli muukalainen, joka kukaties oli hiipinyt sinne saadakseen suojaa talven ensi tuulelta ja oli nyt nurkassa siivet riipassa — nukuksissa, ei kuolleena. Mutta Kenelm ei sitä nähnyt; hän huomasi vaan paikan yleisen yksinäisyyden.

"Se on vallan luonnollista," ajatteli hän. "Lily on kasvanut tuommoisista pienistä lapsellisuuksista. Vaimo ei voi lapseksi jäädä. Mutta jos hän olisi ollut minun…" Se ajatus tukehdutti senkin, jonka hän aikoi itselleen sanoa. Hän kääntyi pois, pysähtyi hetkeksi ison halavan lehdittömien oksien alle, jotka vieläkin riippuivat vedessä, ja meni sitten kärsimättömin askelin takaisin puutarhan portille.

"Ei — ei. Nyt en voi mennä tuohon huoneesen Mrs Melvilleä kysymään. On vaikea kyllä viipyä yhden yön vanhalla paikalla. Minä palaan kaupunkiin. Minä menen Jessien luo ja siellä saan tietää onko Lily todella onnellinen."

Hän astui polkua myöten joen rantaa pitkin; yö kävi yhä kylmemmäksi, mutta myöskin yhä valoisammaksi ja kuu kohosi hiljaa korkeammalle taivaalla. Kenelm oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että kun hän tuli sille paikalle, jossa polku jakautuu kahdelle haaralle, niin hän ei mennytkään suoraan kaupunkiin vievää polkua myöten. Hänen askeleensa, jotka tietysti noudattivat hänen ajatuksiensa juoksua, veivät häntä sille polulle, joka oli yhteydessä hänen ajatuksiensa esineen kanssa. Hän huomasi olevansa hautausmaalla ja vastapäätä vanhaa rappeutunutta hautaa, jossa oli tuo kulunut kirjoitus.

"Oi! lapsi — lapsi!" jupisi hän melkein ääneen, "kuinka paljon naisellista hellyyttä ja syvyyttä sinussa oli! Kuinka suurella rakkaudella entisyyteen sinä panit kukkiasi sille haudalle, jolle sinä loit runoilijan historian, naisen sydämen selittämänä, aavistamatta että kiven alla lepäsi sankari sinun omasta langenneesta suvustasi."

Hän meni ebenholtsipuiden suojaan, joiden lehtiä ei mikään talven tuuli voi hajoittaa, ja pysähtyi rappeutuneen haudan viereen — sen kivellä ei ollut yhtään kukkaa, ainoastaan lunta sen juurella — lunta oli jokaisen hautakummun juurella. Liikkumattomana kohosi suippuinen kirkontorni kylmään ilmaan, ja yhä korkeammalle nousi ijäti liikkuva kuu taivaalla. Sen ympärillä ja alapuolella ja yläpuolella olivat tähdet, joita ei mikään tiede voi lukea; mutta yhtä vaikeat lukea ovat ne ajatukset, halut, toiveet, jotka lyhyemmässä ajassa kuin talviyössä voivat kulkea ihmissielun äärettömän syvyyden läpi.

Götiläiseltä haudalta Kenelm katseli hautausmaan yli, hakien silmillään lapsen hautaa, jota Lilyn hurskas huolen-pito oli kukilla kaunistanut. Niin, tuolla näkyi vielä jotain kirjavaa; oliko mahdollista että siellä oli kukkia näin kovassa talvipakkasessa — kuu on niin pettäväinen, se hopeilee muratin lehtiä niin että ne näyttävät jasminin lehdiltä.

Hän meni valkoisen hautakummun tykö. Hänen näkönsä oli häntä pettänyt; ei yhtään kalpeaa kukkaa, ei murattia sen reunalla — ainoastaan mustaa multaa, kuihtuneita varsia ja lumihiuteita.

"Ja kuitenkin sanoi hän minulle," jupisi Kenelm suruisesti, "että hän ei milloinkaan ole lupausta rikkonut; hän oli tehnyt lupauksen kuolevalle lapselle. Ah! hän on liian onnellinen nyt voidaksensa ajatella kuolleita."

Näin puhuessaan aikoi hän juuri kääntyä ja lähteä kaupunkiin päin, kun hän aivan lapsen haudan vieressä näki toisen haudan. Tämän jälkimäisen ympärillä kasvoi murattia, pieniä laakeripuita, ja neljässä kulmassa jouluruusuja; haudalla oli valkoinen kivi, jonka terävät laidat selvästi kuvastuivat kirkkaaseen ilmaan; ja kiveen oli hiljan kirjoitettu seuraavat kirjaimet:

Tämän kiven pystytti sille haudalle, joka kätkee hänen
kuolevaiset jäännöksensä, yhtä synnittömän lapsen
rinnalla, ne, jotka enin häntä surevat
ja kaipaavat.

ISABEL CAMERON, WALTER MELVILLE.

YHDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna näki Mr Ewlyn, kun hän puutarhastansa lähti Moleswichin kaupunkiin päin, ihmisen makaavan hautausmaalla ja levottomasti, mutta hyvin hiljaa liikuttavan jäseniänsä, ikäänkuin äkkinäinen väristys olisi häntä vaivannut; hän kuuli tämän lausuvan katkonaisia sanoja, tuskin kuultavia, ikäänkuin valitus, jota ihminen turhaan koettaa tukehduttaa.

Pappi riensi paikalle. Mies makasi suinpäin eräällä hautakummulla; hän ei ollut kuollut, eikä nukkunutkaan.

"Poika poloinen! hän on juovuksissa, luullakseni," ajatteli hyvä pastori; ja koska hän enemmän sääli hairahdusta kuin surua, niin hän puhutteli luultua syntistä hyvin lempeällä äänellä — koettaen nostaa häntä maasta ylös — ja ystävällisillä sanoilla.

Silloin mies nosti päätänsä pään-alukselta hautakummulla, katseli haaveksivasti ympärilleen harmaassa aamu-ilmassa ja nousi hiljaa ja hitaasti seisaalleen.

Pastori hämmästyi; hän tunsi nuo kasvot, jonka omistajan hän viimeksi oli nähnyt terveyden ja voiman kukoistuksessa. Mutta kasvojen sävy oli muuttunut — hyvin muuttunut: niiden entinen kirkkaus, joka oli samalla totinen ja lempeä, oli kadonnut, ja raskaat silmäluomet ja vapisevat huulet ilmoittivat tuskaa.

Kun Kenelmin vanha ystävä kuuli lausuttavan tämän Augustuksen tutun tervehdyksen hänen onnettomalle kenraalilleen, hämmästyi hän. Oliko hänen nuori ystävänsä joutunut mielenvikaan — kukaties liiallisesta lukemisesta?

Hän rauhoitettiin kuitenkin pian; Kenelmin kasvot kävivät jälleen tyveniksi, vaikka se oli kolkko tyyneys, talvipäivän tyyneyden kaltainen.

"Suokaa anteeksi, Mr Ewlyn; minä en ole vielä aivan vapautunut kummallisesta unesta. Minä näin unta että olin pahemmassa pulassa kuin Augustus; hän ei kadottanut maailmaa, kun ne legionit hävisivät hautaan, jotka hän oli toiselle uskonut."

Tässä Kenelm tarttui pastorin käsivarteen — johon hän hyvin raskaasti nojasi — ja vei hänen mukaansa hautausmaalta sille aukealle paikalle, missä molemmat tiet yhtyivät.

"Mutta kuinka pitkä aika on siitä kuin te Moleswichiin palasitte?" kysyi Ewlyn; "ja mistä syystä te valitsitte näin kostean vuoteen aamu-uinahdukseenne?"

"Talvipakkanen hiipi suoniini kun seisoin hautausmaalla, ja minä olin hyvin väsynyt; en ollut ensinkään nukkunut yöllä. Älkää antako minun viivytellä teitä; minä menen Grasmereen. Eräästä hautakirjoituksesta näen että on enemmän kuin vuosi siitä kuin Mr Melvilleltä vaimo kuoli."

"Mitä?" huudahti Kenelm. "Kenenkä hautakivi on tuo, jossa on kirjaimet
L. M.?"

Kenelm katsoi ylöspäin tätä sanoessaan ja aurinko loisti harmaan aamu-sumun läpi. "Minä voin siis saada sinut omakseni kun jälleen tapaamme toinen toisemme," ajatteli hän itsekseen.

"Naimatonna — niin," jatkoi pappi. "Mutta hän oli kihloissa holhojansa kanssa; he olisivat menneet naimisiin syksyllä, kun Melville tulisi takaisin Rheinin seuduilta. Hän lähti sinne maalaamaan sitä isoa kuvaansa, joka nyt on niin mainio — 'Roland, yksinäinen ritari, joka katsele luostarin ristikkoa kohti, nähdäksensä pyhää nunnaa vilahdukselta.' Melville oli tuskin ehtinyt lähteä ennenkuin sen taudin oireet alkoivat ilmaantua, joka tuli niin turmiolliseksi Lily raukalle; lääkärintaito ei voinut sille mitään — hän heikontui heikontumistaan hyvin äkkiä. Hän olikin aina hyvin heikko, mutta ei kukaan ollut hänessä huomannut keuhkotaudin oireita. Melville palasi vasta pari päivää ennen hänen kuolemaansa. Rakas, lapsellinen Lily! Kuinka me kaikki häntä surimme! — eikä vähimmin köyhät, jotka uskoivat hänen haltiatar-voimaansa."

"Ja kaikkein vähin, nähtävästi, se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin."

"Hänkö? — Melville? Kuinka voitte niin pahaa hänestä ajatella? Hänen surunsa oli syvä — katkera — jonkun ajan."

"Ajan! minkä ajan?" mutisi Kenelm, mutta niin matalalla äänellä, että pastori ei sitä kuullut.

"Te huomaatte varmaankin Lilyn haudalla kirjoituksen: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni?' Hän määräsi sen itse päivää ennen kuin hän kuoli. Minä olin silloin hänen luonansa, minä olin siellä loppuun saakka."

"Olitteko siellä — olitteko siellä — silloin kun — silloin kun hän kuoli? Hyvästi Mr Ewlyn; ne olemme jo puutarhan portin näkyvillä. Ja — suokaa anteeksi — minä tahtoisin tavata Mr Melvillen yksinään."

"No hyvästi sitten! mutta ettekö tahdo tulla meidän vieraaksemme, jos aiotte viipyä jonkun ajan naapuristossa? Meillä on huone teitä varten."

"Kiitoksia paljon; mutta minä palaan Londoniin tunnin kuluttua. Odottakaas hetkinen. Te olitte hänen tykönänsä hänen viimeisellä hetkellään. Kuoliko hän tyytyväisellä mielellä?"

"Tyytyväisellä! se on tuskin sopiva sana. Se hymyily, joka jäi hänen huulillensa, ei ollut inhimillisen tyytyväisyyden vaikuttama; se oli taivaallisen ilon hymyily."

KAHDESTOISTA LUKU.

Kenelm seurasi piikaa porstuan läpi huoneesen, joka ei vielä ollut rakennettu silloin, kun Kenelm viimein oli tässä talossa käynyt: taiteilija, joka Lilyn kuoleman jälkeen muutti asumaan Grasmereen, oli rakennuttanut sen sille autiolle paikalle, jossa Lily oli häkissä pitänyt "ristimättömäin lasten sielut."

Se oli korkea huone, jossa oli yksi ikkuna pohjaiseen päin; seinällä oli joukko maalauksia ja suunnitelmia; vanhanaikaisia roikeloisia huonekaluja ja kallisarvoisia italialaisia silkkikankaita oli hujan hajan ilman järjestystä huoneessa; etäällä staffliilla oli iso peitetty kuva; toinen yhtä iso, keskieräinen, jonka edessä maalaaja seisoi. Hän kääntyi äkkiä, kun Kenelm ilmoituttamatta astui sisään, pani pensselin ja palletin kädestänsä, riensi innokkaasti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, nojasi päätänsä Kenelmin olkapäätä vasten ja sanoi syvää liikutusta ilmoittavalla äänellä:

"Minä tiedän sen; minä olen nähnyt hänen hautansa. Älkäämme puhuko siitä. Mikä hyöty siitä on että turhaan uudestaan herättää teidän suruanne? Niin — niin — teidän hartaat toiveenne ovat tulleet täytetyiksi — maailma on vihdoin viimein tunnustanut teidän ansionne oikeiksi. Minä kuulin Ewlyniltä että olette maalannut varsin kuuluisan kuvan."

Kenelm oli puhuessansa istunut. Maalaaja seisoi vielä surullisessa asennossa keskellä laattiaa ja vei pari kertaa kätensä kyyneleisille silmilleen ennenkuin hän vastasi: "Niin, mutta odottakaas hiukan, älkää vielä maineesta puhuko. Säälikää minua, tämä äkkinäinen jälleentapaaminen on minulta voiman vienyt."

Taiteilija istui hänkin vanhalle madonpanemalle götiläiselle arkulle ja kurtisti ja repi rikki kulta- tai hopea-langat kalliissa ja kuluneessa silkkikankaassa, joka oli heitetty kalliille ja madonpanemalle kirstulle.

Kenelm katseli taiteilijaa, ja hänen huulensa, joilla ennen näkyi teeskennelty ylönkatse, puristettiin nyt yhteen. Melvillen taistelussa koettaa salata liikutustansa näki voimakas mies toisen voimakkaan miehen — näki, ja ihmetteli ainoastaan, ihmetteli kuinka sellainen mies, jonka vaimoksi Lily oli luvannut ruveta, voi näin pian Lilyn kuoleman jälkeen maalata kuvia ja välittää siitä kiitoksesta, jota annettiin kangaskyynärälle.

Muutaman minuutin kuluttua alkoi Melville taas kanssapuhetta — ja osoitti niin vähän huomiota Lilyä kohtaan, kuin hän ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan. "Niin, viimeinen maalaukseni on todella kiitosta saanut, se on täydellisesti palkinnut minua, vaikka myöhään, kaikesta katkeruudesta ennen turhaan taistelemissa otteluissa, kaikesta kärsimästäni vääryydestä, tuskasta, jota ainoastaan taiteilija tuntee, kun kelvottomia kilpailijoita pidetään häntä etevimpinä.

"Se on totta että minulla on vielä paljon voitettavaa, klickit koettavat vielä minua vahingoittaa, mutta minun ja klickin välillä on kuitenkin yleisön jättiläismuoto, ja arvostelijat, jotka ovat klickejä etevämmät, ovat myöntäneet minulle vieläkin korkeamman arvon kuin yleisö vielä antaa. Ah! Mr Chillingly, te ette pidä itseänne arvostelijana maalauksiin nähden, mutta, suokaa anteeksi, lukekaa tämä kirje. Minä sain sen eilen illalla etevimmältä taiteeni tuntijalta, mikä löytyy Englannissa, kenties koko Europassa."

Melville otti takkinsa syrjätaskusta kirjeen ja antoi sen Kenelmille. Kenelm luki sitä haluttomasti, ja rupesi yhä enemmän ylönkatsomaan taiteilijaa, joka turhamielisyyden tyydyttämisessä sai lohdutusta rakkaan olennon kadottamisesta. Mutta vaikka hän lukikin kirjettä välinpitämättömyydellä, vaikutti kuitenkin sen sisällön suora ja innokas ihastus häneen, ja allekirjoitetun nimen etevä auktoriteeti oli kieltämätön.

Kirje oli kirjoitettu sen johdosta että Melville hiljan oli valittu kuninkaallisen akademian jäseneksi erään etevän taideniekan sijaan, jonka kuoleman kautta oli jäänyt avonainen paikka akademiaan. Hän antoi kirjeen takaisin Melvillelle ja sanoi: "Tämä on se kirje, jota minä näin teidän lukevan eilen illalla, kun kurkistin teidän ikkunastanne sisään. Sellaiselle miehelle, joka panee arvoa muiden ihmisten mielipiteesen, on tämä kirje hyvin imarteleva; ja sille maalaajalle, joka rahoista välittää, on hyvin hauska tietää kuinka monella guinealla joka tuuma hänen kankaassansa peitetään." Kenelm ei enää voinut hillitä vihaansa, ylönkatsettansa ja tuskaansa, vaan purskahti sanomaan: "Mies, mies, jonka minä kerran otin opettajaksi inhimilliseen elämään katsoen, opettajaksi lämmittämään, valaisemaan ja innostuttamaan minua omasta välinpitämättömyydestäni, uneilemisestani ja kylmäkiskoisuudestani! eikö se ainoa nainen, jonka valitsit tästä liiaksi kansoitetusta maailmasta tulemaan luuksi sinun luustasi ja lihaksi sinun lihastasi, ainaiseksi ole maan päältä kadonnut — eikö vähää enemmän kuin vuosi sitten hänen äänensä ole vaiennut, hänen sydämensä herennyt tykyttämästä? Mutta kuinka vähäpätöinen sellainen suru on sinun elämällesi verrattuna sen kiitoksen arvoon, joka turhamielisyyttäsi mairittelee!"

Taiteilija nousi seisoalleen suutuksissaan. Mutta vihan puna katosi hänen poskiltaan, kun hän katseli soimaajansa kasvoja. Hän meni hänen luoksensa ja aikoi tarttua hänen käteensä, mutta Kenelm sieppasi ylönkatseella kätensä pois.

"Ystävä-raukka," sanoi Melville suruisesti ja lempeästi, "minä en uskonut että te niin hartaasti häntä rakastitte. Suokaa minulle anteeksi!" Hän nosti tuolin lähelle Kenelmin tuolia ja vähän aikaa vaiti oltuansa sanoi hän totisella äänellä: "Minä en ole niin tunnoton, enkä niin välinpitämätön suruuni nähden kuin te luulette. Mutta muistakaa että te nyt vasta olette saanut tietää että hän on kuollut, te kärsitte nyt surun ensimmäistä tuskaa. Minulla on ollut enemmän kuin vuosi oppiakseni vähitellen nöyrtymään Jumalan tahdon alle. Kuunnelkaa minua ja koettakaa rauhoittua. Minä olen monta vuotta vanhempi teitä, minun pitäisi paremmin tuntea ne ehdot, joilla elämää voi ylläpitää. Elämä on monipuolinen, luonnollinen, eikä kauan salli yhden ainoan intohimon itseänsä hallita tai, täydessä voimassa ollessaan, yhden ainoan surun itseään kalvata. Katselkaa sukumme suurta joukkoa, joka harjoittaa erilaisia ammatteja, toiset alhaisempia, toiset ylhäisempiä, ja jotka toimittavat maailman työtä — voitteko täydellä syyllä halveksia köyhää pikkukauppiasta tai mainiota valtiomiestä tunnottomina, kun kauppias avaa puotinsa tai valtiomies tulee virkahuoneesensa kukatiesi muutamia päiviä sen jälkeen kuin joku hänelle mitä rakkahin henkilö on kuollut? Mutta minussa, taiteen harjoittajassa, minussa näette ainoastaan tyydytetyn turhuuden heikkoutta, kun se toivo minua ilahuttaa, että taiteeni tulee voittamaan ja että isänmaani on paneva minun nimeni niiden nimiluetteloon, jotka ovat sen mainetta edistäneet; missä ja milloin on löytynyt taiteilijaa, jolle ei tämä toivo ole ollut tukena hänen yksityisessä elämässään, taudissa, suruissa, joita hänen täytyy jakaa sukunsa kanssa? Tämä toivo ei myöskään ole naisellisen turhamaisuuden herättämä, tai kiitoksen halun vaikuttama, se on samaa laatua kuin mainehikkaat palvelukset isänmaallemme, kansallemme, jälkeläisillemme. Taiteemme ei voi päästä voitolle, nimemme ei voi elää, jos emme toimita mitään, jonka tarkoitus on kaunistaa tai jalostuttaa sitä maailmaa, jossa me vastaanotamme yhteisen työn ja surun perinnön siitä luodaksemme tuleville suvuille virkistystä ja iloa."

Taiteilijan näin puhuessa loi Kenelm hänen kasvoihinsa kyynelten vallassa olevat silmänsä. Ja kasvot, jotka leimuelivat, kun taideniekka koetti puolustaa itseänsä nuoren miehen katkeraa syytöstä vastaan, kävivät varsin lempeän näköisiksi tämän jalon puolustuspuheen loppupuolella.

"Kyllä," sanoi Kenelm ja nousi istualta. "Teidän puheessanne on paljon totta. Minä kyllä käsitän sitä että taiteilija, runoilija vetäytyy pois tästä maailmasta, kun kaikki siinä on kuolemaa ja talvea, ja menee siihen maailmaan, jonka hän oman mielensä mukaan luopi ja koristaa kesän väreillä. Minä myöskin käsitän kuinka se mies, jonka elämä on ankarasti sidottu kauppiaan ammattiin tahi valtiomiehen velvollisuuksiin, pakoitetaan tavan voimasta kauas niin lyhyestä lepopaikasta, kuin hauta on. Mutta minä en ole runoilija, enkä taiteilija, enkä kauppias, enkä valtiomies; minulla ei ole mitään ammattia, minun elämäni ei ole sidottu sellaisiin velvollisuuksiin. Hyvästi!"

"Odottakaa hetkinen. Kysykää itseltänne, ei nyt, mutta myöhemmin, voiko sallia minkään olennon liikkua avaruudessa toisista olennoista irroitettuna monaadina. Sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua johonkin ja alistua tottelemaan luonnon lakeja ja edesvastausta Jumalan edessä."

KOLMASTOISTA LUKU.

Kenelm kulki yksin allapäin takaisin aution kukattoman puutarhan läpi, kun hän portin toiselle puolelle tultuansa tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen käsivarttansa. Hän katsoi ylös ja näki Mrs Cameronin. "Minä näin teidät ikkunastani," sanoi hän, "kun tulitte tänne ja olen odottanut teitä täällä. Minä tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne vähän matkaa."

He olivat huvilan ja hautausmaan puolivälillä, kun Mrs Cameron jatkoi sukkelasti ja liikutetulla äänellä:

"Minun mieltäni painaa raskas paino; sen ei pitäisi olla oman tunnon vaiva. Minä tein parhaimman ymmärrykseni mukaan. Mutta oi, Mr Chillingly, jos minä erehdyin — jos tuomitsin teitä väärin, sanokaa ainakin että annatte minulle anteeksi." Hän tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä kovasti. Kenelm jupisi muutamia sanoja kuulumattomalla äänellä — jonkinmoinen kauhistavainen tylsyys oli seurannut tuota kovaa tuskaa. Mrs Cameron pitkitti:

"Te ette olisi voinut mennä naimisiin Lilyn kanssa — te tiedätte, ett'ette olisi voinut sitä tehdä. Hänen syntyperäänsä ei olisi voitu pitää salassa teidän vanhemmiltanne. He eivät olisi antaneet suostumustaan teidän naimiseenne; ja vaikka olisittekin, ilman heidän suostumustansa ja tästä salaisuudesta huolimatta, tahtoneet hänen naida — vaikka hän olisi tullut teidän —."

"Ei — ei; salaisuus olisi tullut ilmi. Julma maailma olisi sen keksinyt: se olisi hänen korviinsa tullut. Häpeä siitä olisi hänen kuolettanut. Kuinka katkera hänen lyhyt elämänsä silloin olisi ollut! Niin kuin se nyt on, erosi hän täältä — tyytyväisenä ja onnellisena. Mutta minä myönnän etten häntä ymmärtänyt, en voinut häntä ymmärtää; en voinut aavistaa että hän niin hartaasti teitä rakasti. Minä luulin että hän, opittuansa omaa sydäntänsä tuntemaan, tulisi huomaamaan että rakkaus hänen holhojaansa oli sen voimallisin tunne. Hän suostui, nähtävästi ilman vaikeutta, rupeamaan holhojansa vaimoksi; hän näytti aina häntä rakastavan, ja mikä tyttö ei sitä olisi tehnyt? Mutta minä olin erehtynyt — pettynyt. Siitä päivästä, kuin te viimeisen kerran hänen näitte, alkoi hän kuihtua; mutta Walter lähti moniaita päiviä myöhemmin pois, ja minä luulin että hän ikävöi häntä. Hän ei milloinkaan minulle myöntänyt että hän rakasti teitä — ei milloinkaan ennenkuin oli liian myöhäistä — liian myöhäistä — juuri kun minun surullinen kirjeeni kehoitti Walteria tulemaan takaisin, ainoastaan kolme päivää ennenkuin hän kuoli. Jos olisin sitä tiennyt silloin kun vielä oli parantumisen toivoa, niin olisin kirjoittanut teille, vaikka esteet teidän naimiseenne hänen kanssansa olivat samat kuin ennen. Oi, minä rukoilen teitä vielä kerta, sanokaa että annatte minulle anteeksi, jos minä väärin tein. Hän antoi minulle anteeksi ja suuteli minua hellästi. Ettekö tekin anna minulle anteeksi? Hän toivoi sitä."

"Toivoiko hän? uskotteko että minä voisin olla täyttämättä hänen toivoansa? Minä en tiedä onko mitään anteeksi antamista. Jos minulla on, kuinka en antaisi anteeksi sille, joka häntä rakasti? Jumala lohduttakoon meitä molempia."

Tässä hän kumartui ja suuteli Mrs Cameronia otsalle. Vaimo-parka pani käsivartensa kiitollisuudella ja rakkaudella hänen kaulansa ympäri ja purskahti itkuun.

"Ja nyt minä keveämmällä mielellä voin toimittaa Lilyn minulle uskomaa tehtävää. Mutta lupaatteko minulle yhden asian ennenkuin siihen ryhdyn? Älkää milloinkaan Melvillelle kertoko kuinka hellästi Lily teitä rakasti. Lily itse pelkäsi niin että hän saisi siitä aavistusta. Ja jos Melville tietäisi että se ajatus, että hänen piti mennä naimiseen Melvillen kanssa, oli syynä hänen kuolemaansa, niin hän ei enää milloinkaan vetäisi suutaan nauruun."

"Te ette pyytäisi tällaista lupausta minulta, jos voisitte aavistaa kuinka pyhänä minä pidän tämän salaisuuden, jonka minulle uskotte. Tämän kautta hauta muuttuu alttariksi. Meidän häämme ovat lykätyt ajaksi."

Mrs Cameron antoi Kenelmin käteen kirjeen ja sanoi: "Hän antoi sen minulle päivää ennenkuin hän kuoli."

Sitten riensi hän nopein, horjuvin askelin takaisin huvilaansa. Hän ymmärsi nyt Kenelmin kylläksi tietääksensä että hänen täytyi olla yksin kuolleen kanssa, kun hän avasi tämän kirjeen.

On oikein ihmeellistä että tarvitsemme niin vähän tietoa toinen toisemme kotioloista voidaksemme rakastua. Kenelm ei ollut milloinkaan Lilyn käsi-alaa nähnyt. Ja hän katseli nyt jonkinlaisella pelvolla kirjeen päällekirjoitusta. Se oli tuntematon käsi-ala, joka tuli hänen luokseen tuntemattomasta maailmasta — hieno, epävakainen käsi-ala — ei aika-ihmisen, mutta ei lapsenkaan, jolla vielä on pitkä aika elää.

Hän käänteli kirjettä kääntelemistään — ei kärsimättömästi niinkuin rakastaja tekee, jonka sydän sykkii lähenevien askeleiden kuuluessa, vaan hitaasti, epääväisesti. Hän ei tahtonut sinettiä särkeä.

Hän oli nyt vallan lähellä hautausmaata. Missäpä hän olisi voinut lukea ensimmäisen kirjeen minkä hän eläissään sai häneltä — ainoan, minkä hän eläissään voi saada häneltä — niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, kuin hänen haudallansa?

Hän meni hautausmaalle, istui haudan viereen ja aukaisi kirjekotelon; pieni, yhdellä turkosilla varustettu sormus vieri ulos ja pysähtyi hänen jalkainsa eteen. Kirje sisälsi ainoastaan nämä sanat:

"Sormus palaa teidän tykönne. Minä en voinut elää mennäkseni naimiseen toisen kanssa. Minä en milloinkaan tiennyt kuinka hellästi teitä rakastin — ennenkuin, ennenkuin aloin rukoilla että te ette rakastaisi minua liian paljon. Rakkaani! rakkaani! hyvästi rakkaani!

"Älkää milloinkaan näyttäkö tätä Leijonalle, älkääkä antako hänen tietää mitä se sisältää. Hän on niin hyvä ja ansaitsee tulla onnelliseksi. Muistatteko sitä päivää, jolloin annoitte minulle sormuksen? Rakkaani! rakkaani!"

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vähän enemmän kuin vuosi on kulunut. On aikainen kevät Londonissa. Puissa on jo hiirenkorvat. Leopold Travers on pitänyt lyhyen, mutta totisen keskustelun tyttärensä kanssa, ja on nyt lähtenyt ratsastamaan. Hän on vielä kaunis ja muhkean näköinen ja kun hän on London'issa, on hän tuskin vähemmän huvitettu nuorien seurasta kuin silloin kun hän itse oli nuori. Hän ratsastaa Serpentine-joen rantaa pitkin, eikä kukaan istu paremmin hevosen selässä, eikä ole paremmasti puettu, tai kauniimman näköinen, eikä puhu sujuvammin niistä asioista, jotka hänen kumppaneitansa miellyttävät, kuin hän.

Cecilia on yksin Lady Glenalvonin kanssa pienemmässä salongissa, joka on yksinomaisesti hänen käytettävänänsä.

Lady Glenalvon: "Minä myönnän, rakas Cecilia, että minun vihdoin täytyy mennä isänne puolelle. Eihän minun tarvitse sanoakaan kuinka hartaasti kerta toivoin että Kenelm Chillingly saisi morsiamekseen sen, joka minusta oli sopivin koristamaan ja sulostuttamaan hänen elämäänsä. Mutta kun hän Exmundhamissa pyysi minua puoltamaan hänen valitsemistaan ja hankkimaan hänen äitinsä suostumusta siihen — vaikka tämä valitseminen nähtävästi oli sopimaton — niin minä luovuin hänestä. Ja vaikka tämä asia nyt on päättynyt, niin ei ole luultavaa että hän milloinkaan vakaantuu niin, että hän tottuu kodillisiin tapoihin ja käytöllisiä velvollisuuksia täyttämään, vaan hän tulee aina olemaan hyödytön kuljeksija maan päällä, joka vaeltaa kaukaisilla seuduilla ja kummallisten kumppanein seurassa. Hän kenties ei milloinkaan enää Englantiin palaa."

Cecilia: "Hänen isänsä, joka on hänen kanssansa. Sir Peter kävi eilen meillä ja puhutteli minua niin ystävällisesti."

Cecilia kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olivat hänen silmiinsä nousseet.

Cecilia: "Kyllä; ja minä luulen että jotain tapahtui heidän välillään, joka saattoi isäni puhuttelemaan minua — ensi kerran — miltei ankarasti."

Cecilia: "Hän käski minun miettiä asiaa ennenkuin rukkaset annan.
Gordonin on onnistunut viehättää isääni."

Lady Glenalvon: "Niin on hän tehnyt minuunkin nähden. Te voisitte tietysti muiden kosijoidenne joukosta valita toisen, joka yhteiskunnalliseen asemaan ja varallisuuteen katsoen on häntä paljoa etevämpi, mutta koska jo olette niille rukkaset antaneet, oli Gordonilla vielä suurempi syy toivoa että hänen ansionsa pidettäisiin arvossa. Hän on jo saavuttanut aseman, jommoista paljas sääty ja paljas rikkaus ei voi saavuttaa. Kaikkiin puolueihin kuuluvat puhuvat paljon hänen parlamentaarisista ansioistansa. Häntä pidetään jo yleisessä mielipiteessä tulevaisuuden miehenä — tulevana ministerinä. Hän on nuori ja kaunis mies, hänen siveellinen luonteensa on moitteeton, ja hän on käytöksensä puolesta suora ja luonnollinen ja teeskentelemätön. Jokainen nainen voisi mieltyä hänen seuraansa; ja te, joka olette niin hyväpäinen ja sivistynyt, te, joka olette syntynyt korkeaan säätyyn yhteiskunnassa; teidän ennen kaikkia tulisi olla ylpeä siitä että saisitte ottaa osaa hänen rientojensa huoliin ja hänen kunnianhimonsa palkintoihin."

Cecilia (kovasti puristaen hänen käsiänsä): "Minä en voi, minä en voi.
Hän olkoon kaikkea mitä te sanotte — minulla ei ole mitään Mr
Chillingly Gordonia vastaan — mutta koko luontoni vastustaa hänen
luonnettaan, ja vaikkei olisikaan niin —."

Hän keskeytti itsensä äkisti; hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, mutta puna katosi pian ja kasvot jäivät kalpeiksi ja kylmiksi.

Lady Glenalvon (hellästi suudellen häntä): "Ette siis vielä ole voittanut ensimmäistä rakkauttanne; tuo kiittämätön on vielä muistettu?"

Cecilia nojasi päätään ystävänsä rintaa vasten ja jupisi rukoilevalla äänellä: "Älkää puhuko hänestä pahaa, hän on ollut niin onneton. Kuinka hellästi hän on mahtanut rakastaa."

"Jokin tässä, jokin tässä sydämessäni sanoo että hän vielä tulee minua rakastamaan; ja vaikka se ei tapahdukaan, niin minä tyydyn olemaan hänen ystävänsä."

VIIDESTOISTA LUKU.

Sillä aikaa kun yllämainittu keskustelu Cecilian ja Lady Glenalvonin välillä tapahtui, istui Gordon Chillingly kahden kesken Miversin kanssa tämän pilkallisen vanhan nuoren miehen mukavassa huoneessa. Gordon oli ollut sukulaisensa luona aamiaisella, mutta oli jo aikaa sitten syöty; molemmilla miehillä oli ollut paljon puhumista toistensa kanssa aineista, jotka hyvin miellyttivät nuorempaa ja jotka vanhempaakin huvittivat.

Se on totta että Chillingly Gordon oli, siinä lyhyessä ajassa, joka oli kulunut siitä kun hän pääsi alihuoneesen, saavuttanut sellaista mainetta, joka ilmoittaa että henkilö aikaisin edistyy yleisen toiminnan alalla — se ei ollut mikään pintapuolinen, vaan hyvin vakava maine. Hänellä ei ollut yhtäkään sellaista ominaisuutta, jotka ovat varsinaisissa puhujissa tavalliset, ei kiihkoa, ei vilkasta mielikuvitusta, ei mitään varomatonta tulisen mielen ilmausta. Mutta hänellä oli kaikki hyvän puhujan ominaisuudet: selvä, heleä ääni; hyvin mietitty, miellyttävä esitystapa, joka ei ollut vähemmän arvollinen sentähden että oli melkein liian tyyni; aina valmis suoraa päätä vastaamaan kaikkeen. Mutta hänen etevin ansionsa parlamentin-johtajien mielestä oli hyvä, terävä järki ja taitavaisuus käytökseen katsoen, jotka tekivät hänestä vakaan puhujan. Näistä ominaisuuksista oli hän kiitollisuuden velassa Chillingly Miversille, jonka kanssa hän usein piti keskusteluja. Tämä herrasmies oli tuttu kaikkien puolueiden päällikköjen kanssa, joko erinomaisten seurallisten lahjainsa takia tahi 'The Londonerin', vaikutuksen johdosta yleiseen mielipiteesen, ja seisoi korvia myöten maallisessa viisaudessa. "Ei mikään vahingoita nuorta parlamentin-puhujaa niin kuin kiivaus mlelipiteihin nähden," oli hänen tapansa sanoa. "Välttäkää sitä. Toimittakaa aina niin että voidaan paljon sanoa molemmin puolin. Kun teidän puolueenne johtajat äkisti osoittavat kiivautta, niin voitte mennä niiden puolelle, tai vastustaa niitä, sen mukaan miten teille itselle paraiten sopii."

"Me olemme luullakseni nyt", sanoi Mivers, joka makasi sohvallaan lopettaen toista sikariansa (hän ei milloinkaan polttanut muuta kuin kaksi) "me olemme nyt määränneet sen muodon, jota teidän tulee käyttää puhuessanne tänä iltana. Se on tärkeä tilaisuus."

"Se on totta. On ensi kerta kuin väittely on niin järjestetty, että minä saan puhua kymmenen aikana tai myöhemmin. Se on jo itsessään suuri etu; ja sitä paitsi tulee minun vastata ministerille — kaikeksi onneksi on hän hyvin ikävä mies. Luuletteko että uskallan laskea leikkiä — ainakin lausua sukkeluuden?"

"Hänestäkö? Ei suinkaan. Vaikka hänen asemansa pakoittaa häntä esittelemään tätä ehdoitusta, niin hän ei ensinkään hyväksynyt sitä kun siitä kabinetissa keskusteltiin; ja vaikka hän on ikävä, niinkuin sanotte, niin se on juuri sellainen ikävyys, joka on hyvin tarpeellinen arvossa pidetyn kabinetin perustamiseen. Laskea leikkiä hänestä! Tietäkää se, että ylhäinen ikävyys ei milloinkaan rakasta leikkipuhetta — kun se sitä itseä koskee. Turhamainen mies! käyttäkää tätä tilaisuutta, jota hänen ehdoituksensa moittiminen tarjoo, hankkiaksenne teille hänen kiitostaan: kehukaa häntä. Mutta nyt on valtioasioista kyllin puhuttu. Ei ole koskaan hyvä ajatella liian paljon sitä, jonka jo on päättänyt sanoa. Jos miettii sitä paljon, voi tulla liian innokkaaksi ja tehdä tuhmuuden. Vai on Kenelm tullut takaisin?"

"Kyllä. Minä kuulin sen eilen illalla Travers'ilta Whites'illä. Sir
Peter on käynyt Travers'in luona."

"Entistä enemmin, luullakseni. Menestys parlamentissa tekee syvän vaikutuksen mieheen, jolla itsellä on menestys muodin maailmassa ja panee arvoa klubien mielipiteesen. Mutta eilen illalla hän oli tavallista ystävällisempi. Minä luulen, olkoon se meidän kesken sanottu, että hän vähän pelkää että Kenelm vielä voi tulla kilpailijakseni. Minä huomasin sen siitä, että hän sanoi Sir Peter'in puheen olleen ikävää laatua."

"Miksi on Travers niin nurjamielinen Kenelm parkaa kohtaan? Hän näytti ennen olevan mieltynyt häneen."

"Niin, mutta ei vävynä, eikä myöskään ennen kuin minulla oli toivo siksi tulla. Ja kun Travers Exmundham'issa ollessaan sai tietää, sen jälkeen kun Kenelm oli siellä käynyt, että tämä oli rakastunut toiseen tyttöön ja tahtoi hänen naida, mutta että tämä näytti antaneen Kenelm'ille rukkaset, ja kun hän vielä lisäksi sai kuulla että Kenelm sittemmin oli matkustanut mantereelle erään veijarin kanssa, joka oli juopon ja riitaisen hevoskengittäjän poika, niin käsitätte kai että niin hieno ja tunnokas mies kuin Leopold Travers ei tahtoisi antaa tytärtänsä miehelle, josta on niin vähän toivoa saada hauska vävy. Minä en Kenelmiä pelkää. Mutta mainitsiko Sir Peter onko Kenelm tullut vallan terveeksi? Hän oli puoli toista vuotta sitten haudan partaalla, kun lääkärit kutsuivat Sir Peter'in ja Lady Chillingly'n tulemaan kaupunkiin."

"Hyvä Gordon, minä pelkään ett'ei teillä ole mitään toivoa saada periä Exmundhamia. Sir Peter sanoo että hänen kuljeksiva Herkuleensa on niin voimakas, kuin hän ei milloinkaan ole ollut, ja luonteeltaan tasaisempi, harvapuheisempi ja totisempi kuin ennen — sanalla sanoen, vähemmän kummallinen. Mutta kun sanotte ett'ette pelkää Kenelm'iä kilpailijana, niin tarkoitatte kai tätä vaan Cecilia Travers'iin katsoen?"

"Minä en pelkää häntä Ceciliaan nähden enkä muutenkaan; ja mitä Exmundham'in perimiseen tulee, niin hän saa antaa sen kelle hän tahtoo, eikä minulla ole mitään syytä luulla että hän sen minulle antaa. Luultavampaa on että John pastori tahi hänen poikansa sen saapi — tahi miks'ei te itse? Minä usein ajattelen että on parempi, sen päämaalin saavuttamiseen, jonka olen pannut päämääräkseni, olla ilman maa-omaisuutta: maa tekee näön himmeäksi."

"Niin, se on kyllä osaksi totta. Mutta mitä tulee pelkoonne maan omistamiseen katsoen, eikö se mielestänne puhu teidän kosimistanne vastaan?"

"Cecilia Travers'in isä tulee luultavasti elämään siksi kunnes minä tyydyn lepäämään ja olemaan kiitollinen ylihuoneessa; ja minä en mielelläni tahtoisi tulla maattomaksi peer'iksi."

"Siinä olette oikeassa; mutta minä saan ilmoittaa teille että nyt, kun Kenelm on tullut takaisin, on Sir Peter päättänyt että hänen poikansa pitää tulla teidän kilpailijaksenne."

"Kenties sitäkin; mutta varmaan parlamenttien maineesen katsoen. Kreivikunnan vanhin jäsen aikoo erota, ja Sir Peter'iä on hyvin kehoitettu antamaan poikansa ruveta vaali-kandidaatiksi — sen mukaan kuin olen kuullut, on varmaa että hän onnistuu."

"Oh! nyt ymmärretään että se oli vaan uusien aatteiden ja niiden äänenkannattajan 'The Londoner'in' pilkkaamista. Mutta jos Kenelm tulee alihuoneesen, niin hän ei tule olemaan teidän puolellanne, ja jos minä en arvaa liian suureksi hänen kykyänsä — mikä on hyvin luultavaa — niin hänestä saatte kilpailijan, jota ei saa halveksia. Paitsi sitä, että hänellä kenties on vika, joka meidän aikoina voisi tehdä hänen sopimattomaksi julkista elämää varten,"

"Se on Chillingly-veressä. Tällä aikakaudella ei Englannissa voi olla kylliksi Chillingly. Minä pelkään että jos valtiolliset abstraktionit hurmaavat Kenelmin — sanokaa niitä miksi tahdotte, 'isänmaan rakkaudeksi', tahi joksikin muuksi vanhan-aikuiseksi hullutukseksi — niin pelkään — pelkään suuresti että hän voi — innostua."

VIIMEINEN LUKU.

Oli taistelu-ilta alihuoneessa — lykätty väittely, jonka George Belvoir alkoi, joka kahden viimeksi kuluneiden vuosien kuluessa hyvin hitaasti oli ryöminnyt eteenpäin alihuoneen suosioon tahi oikeammin suvaitsevaisuuteen ja toteuttanut Kenelm'in ennustuksen hänen menestyksestään. Koska hän oli etevän nimen ja avaran tilan perillinen ja oli varsin ahkera ja hyvin oppinut, niin oli luonnollista että hän ryömi eteenpäin. Tänä iltana hän puhui jotenkin järkevästi ja auttoi muistiansa vähän väliä katsomalla kirjoitukseensa; häntä kuunneltiin kohteliaasti ja tervehdettiin hiljaisella: "Kuulkaa, kuulkaa!", kun hän lopetti.

Sen jälkeen alihuone vähitellen harveni yhdeksän aikaan saakka, jolloin se hyvin äkkiä jälleen tuli täyteen väkeä. Yksi ministeri oli juhlallisesti noussut ja pannut pöydälle eteensä kauhean ison kasan painettuja papereja, niiden joukossa sinisen kirjan. Hän nojasi käsivarttansa punaiseen kirjalaukkuun ja alkoi kunnioitusta herättävällä lauseella:

"Sir, minä vastustan korkeasti-kunnioitettua herraa vastapuolueesta.
Hän sanoo ett'ei tätä asiaa ole puolueasiana pidetty. Minä kiellän sen.
Hänen Majesteetinsä hallitus on vaarassa."

Tässä kaikui hyväksymisen huutoja niin raikkaasti ja ne olivat niin outoja tälle ministerille, että hän vallan joutui hämille ja lausui moniaita "ah" ja "oi" ennenkuin hän taas taisi jatkaa puhettansa. Sen jälkeen hän jatkoi keskeytymättömällä, mutta nukuttavalla kielevyydellä, luki pitkiä otteita julkisista kirjoituksista, lopetti lausumalla kunnianarvoisia typeryyksiä, katsoi kelloa, näki että hän oli puhunut sen tunnin, jonka ministerin, joka ei ole olevinaan kaunopuhuja, toivotaan puhuvan, ja istui paikalleen.

Joukko innokkaita kasvoja nousi, joiden joukosta puhemies, sen johdosta kuin ennen oli päätetty puolue-pieksijäin kanssa, valitsi yhdet — nuoret, rohkeat, kylmät kasvot.

Hänen asemansa tänä iltana vaati taitavuutta ja tarkkaa tuntoa. Hän tavallisesti puolusti hallitusta; hänen puheensa oli tähän saakka ollut sen hyväksi. Tässä tilaisuudessa hän oli toista mieltä. Tämän tiesivät vastustuspuolueen johtajat, ja sentähden olivat pieksijät toimittaneet niin että hänen ensi kerta tulisi puhua kello kymmenen jälkeen ja ensi kerta vastaamaan ministeriä. Sellaisessa tilaisuudessa nuori puoluemies luopi itselleen tulevaisuuden tai hävittää sen. Chillingly Gordon puhui kolmannelta riviltä hallituksen takaa; Mivers oli varoittanut häntä osoittamasta teeskenneltyä itsenäisyyttä, tai rupeamasta "kiihkoiseksi" ylen-vapaamielisiin mielipiteihin nähden, istumalla pää-käytävän alapuolelle. Kun hän näin keskellä hallituksen puolustajia lausui mielipidettä, joka soti ministeripenkin mielipidettä vastaan, oli hän varma siitä että hän herättäisi suurempaa huomiota kuin jos hän puhuisi kapinallisten Bashi Bozouk'ien riveistä, joita pää-käytävä eroittaa paremmin järjestetyistä joukoista. Hänen ensimmäiset lyhyet lauselmansa kiinnittivät alihuoneen huomiota, sovittivat ministerin puoluetta ja pitivät vastustuspuoluetta epätietoisuudessa. Koko puhe oli hyvin kokoonpantu, etenkin siinä että, samalla kuin se vastusti hallitusta sen kokonaisuudessa, se lausui ne mielipiteet, joita etevä osa kabinetiä hyväksyi, joka, vaikka se tätä nykyä oli vähemmistönä, kuitenkin oli hyvin ihastunut uusiin aatteihin ja luultavasti tulisi aikakauden edistymisen kautta oikeuttamaan sitä luottamusta, jota rehellinen Gordon pani sen toiveihin voittaa kumppaneitansa.

Vasta kun Gordon oli lopettanut puheensa, osoitti hänen kuulijoidensa hyväksymishuudot kalterialle ja sanomalehtien referenteille minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Vastustuspuolueen päällikkö kuiskasi naapurillensa: "Minä toivoisin että me saisimme sen miehen." Se ministeri, jonka puheesen Gordon oli vastannut — joka oli enemmän hyvillään persoonallisesta kiitoksesta hänelle itselle, kuin tyytymätön siitä että oli vastustettu ehdoitusta, jota hänen asemansa pakoitti häntä puoltamaan — sanoi esimiehellensä: "Tuota miestä emme saa kadottaa."

Kaksi herrasmiestä, jotka olivat istuneet puhemiehen kalterialla väittelyn alusta asti, lähtivät nyt pois sieltä. Kun he tulivat etuhuoneesen, joutuivat he suureen ahdinkoon parlamentin-jäsenten joukkoon, jotka myöskin olivat Gordon'in puheen jälkeen lähteneet paikoiltaan ja nyt kokoontuivat virvoituspöytäin ääreen. Näiden joukossa oli George Belvoir, joka, nähdessänsä nuoremman puhemiehen-kalterialla olleista miehistä, puhutteli häntä ystävällisesti tervehtien:

"Ah! Chillingly, kuinka voitte? Minä en tiennyt että te olitte kaupungissa. Oletteko ollut täällä koko illan? Niin; se oli hyvin hyvä väittely. Mitä piditte Gordon'in puheesta?"

"Minun!" huudahti George, hyvin mielissään ja hyvin hämillänsä ollen, "Oh! minun puheenihan oli ainoastaan vähäpätöinen asia, yksinkertainen selitys sen votum'in syistä, jota aion esittää. Ja Gordon'in oli vallan toista. Ettekö pitänyt hänen mielipiteistään?"

"Minä en tiedä mitkä hänen mielipiteensä ovat. Mutta minä en pidä hänen periaatteistaan."

"Uudet, joiden kautta näytetään toteen kuinka pikaan iso valtio voi tulla pieneksi."

Tässä eräs parlamentinjäsen tuli puhumaan Mr Belvoir'in kanssa tärkeästä asiasta, jota ehdoiteltaisiin lohenpyynnin valiokunnalle, johon he molemmat kuuluivat; ja Kenelm kulki kumppaninsa, Sir Peter'in, kanssa täpö täynnä olevan etuhuoneen läpi ja katosi. Kun he tulivat sille avaralle paikalle, missä korkea kellon-torni oli, pysähtyi Sir Peter, osoitti vanhaa Abbeyta ja sanoi:

"Tämä puhuu paljon kansan pysyväisyydestä, sillä se on yhtäpitävä ihmisen kuolemattomuuden vaiston kanssa, kun kunnioitettu hauta katsotaan olevan palkinto jalon elämän vaivoista ja vaaroista. Kuinka suuri osa Englannin historiaa eikö Nelson yhdistänyt noihin yksinkertaisiin sanoihin: 'Voitto tai Westminster Abbey'."

"Minä hyväksyn sinun lausuntosi Gordon'in puheesta," sanoi Sir Peter, "Se oli varsin onnistunut puhe, mutta minä en tahtoisi toistamiseen sitä kuulla. Sellaisten mielipiteiden kautta ei Nelson tullut mainioksi. Jos sellaiset mielipiteet joskus tulisi kansallisiksi, niin ei enää huudettaisi 'Voitto tai Westminster Abbey!', vaan 'Tappio ja kolme prosenttia!'"

Sir Peter, jota hänen oma tavaton vilkkautensa ja myötätuntoinen hymyily pojan hiljaisilla huulilla huvitti, alkoi nyt suoraan puhua niistä asioista, jotka painoivat hänen sydäntänsä. Gordon'in edistyminen parlamentissa, Gordon'in kosiminen, jota, sen mukaan kuin Sir Peter oli kuullut, Cecilia Travers'in isä hyväksyi, vaikka tyttö itse vielä pani vastaan, nämä hämmentyivät kummallisella tavalla Sir Peter'in ajatuksiin ja sanoihin, kun hän koetti kiihoittaa poikansa kilpailuhalua. Hän puhui niistä velvollisuuksista, joita maa määrää kansalaistensa tehtäväksi, etupäässä nuoren ja voimakkaan sukupolven, jolle tulevien sukupolvien kohtalo on uskottu; ja näihin totisiin velvollisuuksiin hän yhdisti kaikki ne sulostuttavat ja hellät yhteydet, joita englantilainen julkinen mies toivoo englantilaisesta kodista: vaimon, joka hymyilyllään lieventää huolet, ja sielun, joka jakaa sen toiveet elämässä, jonka on taisteleminen ja työtä tekeminen voidaksensa mainetta saavuttaa: näin hän kaikkeen, mitä hän puhui, yhdisti kunnianhimon ja Cecilian, ikäänkuin ne olisivat eroamattomat.

Hänen poikansa ei keskeyttänyt häntä ainoallakaan sanalla: Sir Peter ei ollut innossaan huomannut että Kenelm oli vetäytynyt syrjälle valtakadulta ja nyt pysähtynyt keskellä Westminstersiltaa, jossa hän nojasi vankkaa kaidepuuta vasten ja katseli hajamielisenä virran aaltoja, joita tähdet valaisi. Oikealla puolella oli pitkä ja komea kansan lainsäätävä palatsi, joka oli niin uusi, mutta muotoon katsoen niin perin vanha, ja sen takana näkyi kurjuuden ja rikoksen matalat ja rappeutuneet katot. Syystä nämä olivat niin lähellä kansan lainsäätävää palatsia; — sillä jokaisen kansan lainsäätäjän tulee koettaa saada selväksi tuo tärkeä kysymys, miten kansan loistoa ja siveyttä voitaisiin enentää ja miten sen kurjuutta ja rikoksia vähentää.

"Kuinka omituista se on", sanoi Kenelm, joka yhä nojasi kaidepuuta vasten, "että kaikilla matkoillani on aina juoksevan veden näkeminen ja lirinä minua viehättänyt, Mitä ajatuksia, mitä unelmia, mitä muistoja pienimmänkin puron aallot voisivat kertoa, jos eivät itse olisi niin suuria filosoofeja — tosin pinnalla hyvin raivoisia kun joku este niiden juoksua ehkäisee, mutta välinpitämättömiä kaikkeen nähden mikä tuottaa surua ja kuolemaa olennoille, jotka uneksivat ja tuntevat niiden rannoilla".

"Herra siunatkoon", sanoi Sir Peter itsekseen, "poika on vaipunut entiseen leikillisyyteensä ja alakuloisuuteensa. Hän ei ole kuullut sanaakaan siitä mitä olen puhunut. Travers on oikeassa. Hän ei tule milloinkaan toimittamaan mitään maailmassa. Miksi minä panin hänelle nimeksi Kenelm? Yhtä hyvin hänen olisin voinut panna Peteriksi". Mutta Sir Peter ei tahtonut myöntää että hänen kaunopuheisuutensa oli turhaan mennyt ja että hänen hartahin toivonsa oli määrätty raukenemaan, ja sanoi sentähden ääneen: "Sinä et ole kuullut mitä sanoin; Kenelm, sinä loukkaat minua".

"Loukkaan teitä! Teitä! älkää niin sanoko, isäni, rakas isäni. Kuunnellut teitä! Jok'ainoa sana, minkä olette lausunut, on tunkenut syvälle sydämeeni. Suokaa anteeksi joutavaa puhettani itseni kanssa, se on vaan minun tapani, vaan minun tapani, rakas isä!"

"Poika, poika", huudahti Sir Peter, "jos sinä voisit päästä noista kummallisuuksistasi, niin minä olisin hyvin kiitollinen. Mutta jos et voi, niin en kumminkaan ole pahoillani mistään mitä sinä teet. Salli minun vaan sanoa yhden asian: juoksevat vedet ovat suuresti sinua viehättäneet. Pieneen puroon liittyy muistoja, ajatuksia, unelmia entisyydestäsi. Mutta pysähdy nyt tämän mahtavan virran luona; — edessäsi on erään valtakunnan senaati, joka valtakunta on Aleksanderin valtakuntaa avarampi; takanasi on kauppatori, jonka kaupan suhteen Tyron kauppa oli vähäpätöinen. Katsele alempana noita kurjia hökkeliä — kuinka paljo siellä onkaan korjattavaa tai parannettavaa; ja ulkopuolella meidän näköpiiriämme, mutta ei kuitenkaan kaukana, on kansan Valhalla: 'Voitto tai Westminster Abbey!' Tuo pieni puro on nähnyt entisyytesi. Eikö mahtava virta tule mitään vaikuttamaan tulevaisuuteesi? Puro kertoo entisyyttäsi, eikö siis virta tule kertomaan tulevaisuuttasi? Oi, poika, poika, minä näen että uneksit vielä — ei kannata puhua sinun kanssasi. Mennään kotia."

"Minä en uneksinut, minä sanoin itselleni että on jo aika korvata vanha Kenelm uusine aatteineen uudella Kenelmillä, jolla on vanhat aatteet. Ah! kenties täytyy meidän — maksakoon se mitä tahansa — kokea elämän romanttiikiä, ennenkuin selvään huomaamme mitä on suurta sen todellisuudessa. Minä en enää voi valittaa sitä että olen vieras sukuni riennoille ja pyrinnöille. Minä olen oppinut näkemään kuinka paljon yhteistä minulla on sen kanssa. Minä olen tuntenut rakkautta; minä olen tuntenut surua."

Kenelm vaikeni silmänräpäykseksi, ainoastaan silmänräpäykseksi, sitten hän kohoitti päätänsä, joka hänen vaiti-ollessaan oli vaipunut alaspäin, ja seisoi siinä suorana ja uljaana; hänen isänsä hämmästyi nähdessänsä muutoksen hänen kasvoissansa; huulet — silmät — koko hänen ulkomuotonsa osoitti päättävää innostusta, joka oli liian vakava voidaksensa olla vaan hetken herättämää.

"Niin, niin", sanoi hän, 'Voitto tai Westminster Abbey!' Maailma on taistelukenttä, jolla karkulaiset saavat pahimpia haavoja, kun he koettavat paeta ja tukehduttaa niitä huokauksia, jotka ilmoittaisivat heidän epäkunnialliset piilopaikkansa. Se tuska, minkä taistelun tuoksinassa saadut haavat tuottavat, tuskin tuntuukaan, sillä ilo siitä, että palvellaan kunniallista asiaa, on niin suuri, ja tätä tuskaa palkitsee sitä paitsi se kunnioitus, jota jalosti saatuja arpia kohtaan osoitetaan. Minä olen valinnut. En tahdo olla karkulainen, vaan riveissä taisteleva soturi."

"Ei tule viipymään kauan aikaa ennenkuin kohoat rivien yli, poikaseni, jos pysyt vanhassa aatteessa, jota osoittaa englantilainen tunnushuuto: 'Voitto tai Westminster Abbey'!"

Näin sanoen Sir Peter kävi poikansa käsivarteen ja nojasi siihen ylpeästi; ja niin astuu Uuden Sukupolven Mies yleisille valtateille lepopaikasta sillä nykyisyyden sillalla, joka vie muistorikkaan virran yli, kohtaloita kohti, jotka ovat ulkopuolella sen näkypiirin rajaa, johon minun sukupolveni silmäin täytyy miettiväistä katsettaan rajoittaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KENELM CHILLINGLY: HÄNEN ELÄMÄNVAIHEENSA JA MIELIPITEENSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.