The Project Gutenberg eBook of Jutelmia, by Lars Dilling

Helsingissä,
Wickström'in ja Kump:nien jaettavana.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1885.

SISÄLLYS:

Ikävä juttu
1. Rasmussenin perhe
2. Perhe lisääntyy
3. Ludvig-serkku tulee Grönlidiin
4. Donnerin rouva tahtoo oppia panemaan kurkkuja etikkaan
5. Vanha Rasmussenin matami ennustaa poutaa, vaan tulee sadetta
6. Kiusallinen seikka
7. Ratkaisu
8. Jutun loppu
Puhdas lippu
Vehreitä seppeleitä
Katonpanian äiti
Vanha Gunhild

IKÄVÄ JUTTU.

Paitse kaunista maataloa ja muutamia tuhansia taalareja korkoja, jotka hän oli perinyt isältänsä, nimismies Rasmussen-vainajalta, oli herra Rasmussenilla ollut sekin onni, että hän oli saanut vaimon.

Koska tämän viimeksimainitun onnen voi melkein kuka tahansa saavuttaa, ja se useinkin asianhaarain mukaan pidetään onnettomuutena, täytyy minun kiireimmiten lisätä, että hän oli saanut kiltin, hienon ja oivallisen vaimon, mikä ei satu joka miehen osaksi.

Paitse kaikkia näitä hyviä ominaisuuksia oli Rasmussenin matamilla vielä yksi, joka oikeastaan olisi ollut kaikkein ensiksi nimitettävä: hän oli hyvin sivistynyt.

Hän oli nimittäin kymmenen vuotta ollut emäntäpiikana erään amtmanni Falkin luona, mutta oli, naimisiin jouduttuansa, niin usein kertonut olleensa siellä seuranaisena, että hän lopulta itsekin sen melkein uskoi.

Asia oli niin että hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä oli tullut amtmannin perheesen, ja nämä, jotka olivat ystävällisiä ja suoraluontoisia ihmisiä, kohtelivat häntä paremmin sukulaisena kuin palvelijana.

Hän söi heidän pöydässänsä ja oli aina sisällä askareet kyökissä suoritettuansa, ja amtmannin tytär, joka oli paria vuotta nuorempi kuin neitsyt, oli hauskuudekseen väliin olevinansa opettajatar ja antoi muutamia pisaroita omasta viisaudestansa tipahdella hänellekin, ja neitsyt Pedersen, niinkuin häntä siihen aikaan nimitettiin, pääsi niinkin pitkälle opissa, että taisi lausua franskankieliset nimet romaneissa, soitti "Ukko Noaa" ja eräitä muita helppoja kappaleita pianolla ja lauloi koko joukon lauluja — muun muassa pari italialaistakin — yhtä epätarkasti kuin neiti Falk itse, eikä enempää voinutkaan vaatia emäntäpiialta.

Hän läheni jo pitkin askelin naimattomille naisille niin kovin peloittavaa kahdeksattakolmatta ikävuotta eikä yhtään kosijaa ollut vielä ilmaantunut; silloin tuli Rasmussen amtmannille pehtoriksi.

Hän alkoi heti niin innokkaasti neitsyen suloja ja keittotaitoa ihaella, että hän jo eräänä päivänä kysäsi tältä, tahtoisiko hän ruveta elinajaksensa hänen emännöitsijäksensä, ja neitsyt antoi myöntävän vastauksen.

Rasmussen oli varakas, kaunis nuori mies, ja ainoa vika, jonka neitsyt hänessä saattoi löytää, oli että hänen nimensä oli Rasmussen.

Hän oli nimittäin aina uneksinut saavansa muuttaa arkipäiväisen nimensä Pedersenin joksikin oikein ylhäiseksi tahi ainakin joksikin, jolla ei olisi tuota inhoittavaa alhaisoa osoittavaa päätettä "sen".

Mutta kun on emäntäpiikana ja ikää kahdeksankolmatta vuotta, ei saa niin liioin saivarrella miestä valitessa, etenkin kun ei ole useita valittavissa.

Siksipä neitsyt Pedersen aivan lyhyen mietintöajan perästä päätti tehdä herra Rasmussenin onnelliseksi antamalla hänelle kätensä ja sydämmensä.

Puoli vuotta myöhemmin kuoli vanha nimismies Rasmussen ja jätti talon perinnöksi pojallensa, ja "kun vuosi oli kulunut," niinkuin romaaneissa luetaan, tapahtui nuoren, Pederseninä syntyneen, Rasmussenin matamin juhlallinen tulo Grönlidiin paikan uutena valtiattarena.

Kun valloittaja marssii sisään, on vanha valtias tavallisesti pakoitettu väistymään tieltä, ja niin kävi Grönlidissäkin.

Vanha Rasmussenin matami, nimismiehen leski, vetäytyi, murtunein sydämmin ja kuljettaen mukanaan kymmenen kuormallista muuttokaluja, tieltä pois naapuritaloon Granholtiin, joka niinikään oli ollut hänen mies-vainajansa oma.

Täällä oli hänen määrä, kuten katkerasti surevan lesken tulee ja sopii, viettää loput elinpäivänsä yksinäisyydessä.

Rasmussenin matami oli ankara nainen, joka oli tottunut hallitsemaan sekä miestänsä että taloa, eikä hän milloinkaan ollut ajatellut mahdolliseksi että hän tulisi pakoitetuksi luopumaan vallastansa.

Eipä koskaan ollut hänen mieleensä joutunut, että hänen poikansa saattaisi olla niin yksinkertainen että naisi, kun hänellä oli niin järkevä äiti taloa hoitamassa.

Ja jospa hän vihdoin tekisikin sen, niin saattaisihan hän kuitenkin löytää naisen, joka paremmin sopisi hänelle kuin sellainen, joka oli ollut seuranaisena tahi jonakin sellaisena eikä tietysti ymmärtänyt rahtuakaan oikeasta maataloudesta.

Suuresti murheissaan odotti siis vanha Rasmussenin matami miniänsä tuloa Grönlidiin, ja tämä hänen murheensa muuttui aivan synkäksi epätoivoksi, kun mainittu nainen näyttäysi olevansa ylhäisömielinen olento vaaleassa hameessa, kultainen rannerengas vasemmassa käsiranteessa ja samanlainen helmistä oikeassa.

Vanha Rasmussenin matami otti siksi miniänsä vastaan hyvin kylmästi, kietousi arvollisuutensa vaippaan ja vetäysi, kuten ennen on sanottu, pois tieltä Granholtiin, jossa hän asettui vahvaan asemaan ja josta hän joka päivä lähetteli vakojia tarkastamaan vihollisen vähimpiäkin liikkeitä.

Ensimmäinen sanoma kertoi, että nuori Rasmussenin matami oli karkoittanut kaikki koreat mahongnypuitteiset kuninkaat, apostolit ja pyhät neitsyet salista ynnä muutamat vetoarkut ja piirongit.

Vanha Rasmussenin matami pudisti murheellisesti päätänsä ja antoi, keskusteltua vihollisen kanssa, käskyn osoittaa maanpaossa oleville kuninkaille, apostoleille ja pyhille neitsyeille vakinaiseksi olopaikaksi seinät Granholtin salissa.

Toinen viesti ilmoitti, että valkoinen uudinsänky, joka ennen oli ollut salin etevin kaunistus, niinikään oli saanut karkoitustuomion.

"Voi tuota petoa!" sanoi vanha matami itkuäänin. "Siinä oli viisi pulsteria ja yhdeksän päänalustyynyä!"

Hän olisi varmaan yhtä vieraanvaraisesti avannut huoneensa untuvapulstereille ja päänalustyynyille kuin maanpaossa oleville kuninkaille, mutta hän sai kuulla, että sekä sänky että patjat olivat saaneet paikan Grönlidin vierashuoneessa, ja siksi sen täytyi jäädä.

Kolmas Jopinsanoma kertoi, että nuori matami oli ostanut vanhan pianon ja uudet huonekalut saliin.

Kun viesti tuli tuoden tämän uutisen, istui vanha Rasmussenin matami takan vieressä ja piti silmällä kermalla täytettyä kastrullia.

Kun tämä hirmuinen sanoma soi hänen korviinsa, jäykistyi hän aivan ja antoi kamalassa välinpitämättömyydessä kastrullin kiehahtaa yli, suureksi kauhistukseksi piioille ja suureksi iloksi kissalle.

"Vaimo vie hänet perikatoon!" huudahti eukko. "Ennenkuin vuosi on lopussa, on hän kerjäläinen."

Siitä pitäen ei vanha Rasmussenin matami kuitenkaan kuullut muuta kuin hyvää miniästänsä. Asia oli niin, että nuori Rasmussenin matami ei suinkaan ollut niin mahdoton eli toisin sanoin niin kopea kuin miltä hän tahtoi näyttää. Hän oli tottunut tekemään työtä amtmannin talossa eikä hän Grönlidissäkään istunut kädet ristissä.

Hän puuhaili aamusta iltaan kyökissä ja kellarissa — lyhyesti sanoen, oli koko viikon emäntäpiikana, ja ainoastaan sunnuntaisin tahi kun oli vieraita, tuli seuranainen näkyviin. Tämän uutteruutensa ja hyvän järjestyksensä kautta saattoi hän talouden Grönlidissä aivan oivalliselle kannalle.

Tämä vaikutti paljon anopin lepyttämiseksi, joka ei suinkaan ollut vääryyttä rakastava eikä paha. Jopa hän meni niinkin pitkälle, että hän puolusteli miniätä uusien huonekalujenkin suhteen.

"Eikä oikeastaan ollutkaan niin kummallista, että Maria tahtoi uudet," sanoi hän, "sillä vanhat olivatkin todella huonot, ja Rasmussenilla on varaa ostaa uudet. Ja mitä taas tuohon pianoon tulee, niin se on oikein hieno huonekalu talossa pitää, kun ei vaan menetetä koko aikaa sen soittamiseen."

Vuoden kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin, joka enemmän kuin mikään muu vaikutti vanhan Rasmussenin matamin lähentämiseksi vastanaituihin, vaikka se samalla antoi aihetta pitämään riitaa yhä vireillä anopin ja miniän kesken.

Nuori Rasmussenin matami synnytti nimittäin tytön, jota isä ja mummo jo jotenkin nuorena, neljän päivän iässä, pitivät oikein ihmeenä mitä älyyn ja ymmärrykseen tuli.

Rasmussen väitti tytön parkaisevan, kun hän sanoi "puh!" ja hymyilevän, kun hän sanoi "ti-tuu!"

Vanha Rasmussenin matami, joka vastaiseksi oli asuttunut Grönlidiin miniän sairauden aikana, käveli edestakaisin lattialla tuuditellen pienoista käsivarsillaan, ja lauloi äänellä, joka soi kuin torninvartian:

Rasmussen kuunteli laulua myöntävästi nyökäyttäen päätään, ikäänkuin hän olisi tahtonut siten osoittaa kaikesta sydämmestä samaa toivovansa.

"Ota hänet kaikin mokomin varovasti äläkä vaan pudota häntä," varoitteli mummo ja antoi hänelle lapsen, ikäänkuin se olisi ollut munanyytti.

"Kenenkä näköinen hän oikeastaan onkaan?" kysyi isä katsellen tytärtänsä ihastunein silmäyksin.

"Hän on sinun näköisesi," vakuutti eukko. "Eikä niin paljon sinun kuin isäsi, Rasmussen vainajan," lisäsi hän syvämielisesti ja kunnioitti nimismiehen muistoa syvällä huokauksella.

"Sitä odotin juuri," sanoi vanha matami nuhdellen. "Et sinä osaa lapsia hoitaa. Tule minulle, sinä Olina," sanoi hän ja ojensi kätensä lasta kohti.

"Hän ei ilmoisna ikänä ole saapa nimekseen Olinaa," lausui nuori
Rasmussenin matami närkästyen.

Hän oli koko ajan maannut vaiti ja seurannut lasta silmillään, mutta näki nyt olevan syytä yhtyä puheesen.

"Minkä hän muutoin saisi nimeksi?" kysyi mummo. "Eikö ole sekä hänen isänsä että vaarinsa nimi Ole, ja enkö minä itsekin ole ristitty Olina Petrinaksi? Luulisinpa ettei hänellä ole ketään läheisempää kenenkä nimen saisi."

"Hänen nimensä on oleva Tekla Aurelia Falk-Rasmussen, kirjoitettuna väliviivan kanssa," virkkoi äiti ja vaipui väsyneenä takaisin patjoille.

Mutta pikku Tekla tahi Olina, tahikka mikä hänen nimeksensä nyt tulisikaan, parkui parkumistaan ja häiritsi siten väittelyä.

Kuukaus myöhemmin oli pienoinen ristittävä, ja neiti Tekla Falk, amtmannin tytär, oli myöskin kutsuttu olemaan läsnä tässä juhlallisessa toimessa.

Kuitenkaan ei ollut vielä nimestä sovintoa syntynyt. Vanha Rasmussenin matami oli aikoja sitten palannut takaisin Granholtiin, mutta kävi usein Grönlidissä, ja joka kerta kun hän oli siellä, syntyi tavallisesti kina siitä, mikä ei kuitenkaan konsaan mihinkään päätökseen johtanut.

Rasmussen itse pysyi aina puolueettomana. Hän kunnioitti suuresti molempia asianomaisia eikä uskaltanut sen vuoksi lausua ajatustaan kumpaisellekaan.

Ylimalkaan tahtoi hän kuitenkin melkein aina mitä hänen vaimonsa tahtoi; mutta kuitenkaan ei saa luulla että tämä oli mikään hirmuvaltias.

Tosin löytyi niitäkin, jotka sitä väittivät, mutta se oli pelkkää panettelua.

Eräänä päivänä, kun eukko ei ollut pitkään aikaan siellä käynyt, käytti nuori Rasmussenin matami tilaisuutta kehoittaaksensa miestään lähtemään pappilaan ja pyytämään lapsen kastamista.

Kun Rasmussenin oli vaikea muistaa nimiä, kirjoitti hänen vaimonsa somilla kirjaimilla Tekla Aurelia Falk paperille.

Rasmussen pani sen muistikirjaansa ja muistikirjan lakkariin ja meni sitten ylös omaan kamariinsa vähän siistimään itseänsä, renkipojan valjastaessa uusien kääsien eteen.

"Lähtee, hän menee pappilaan kirjoituttamaan lasta kastettavaksi," vastasi Hannu.

"Hyvää päivää, lapsukainen," sanoi vanha Rasmussenin matami ystävällisesti.

"Jumal'antakoon, anoppi," sanoi nuori Rasmussenin matami kasvot niin kauhistuneen näköisinä, juuri kuin nimismies-vainaja olisi tullut toisesta maailmasta toimittamaan ryöstöä talossa.

"Tänään on kauhea helle," sanoi vanha matami huomaamatta, kuten näytti, miniän hämmennystä.

"Hän menee pappilaan," sanoi nuori vaimo epätoivoisen rohkeudella, päättäen taistella viimeiseen saakka.

"Se oli hyvä, sittehän pääsen samalla hevosella kotia. Mutta ensin täytyy minun suudella pienoista."

"No niin, jääköön sitten toistaiseksi. Tule nyt, Ole, ei sinun tarvitse minua odottaa," lisäsi hän ja meni ulos.

"Minun puolestani saat kernaasti antaa hänelle vaikka Bismarckin nimeksi," sanoi vanha Rasmussenin matami näreästi, ja he läksivät.

"Vihdoin sain tahtoni perille," sanoi nuori matami ja katsoi heidän jälkeensä. "Hän oli tosin suutuksissaan, mutta tyyntyi kuitenkin nähdessään ettei ollut apua mistään yrityksistä."

Mutta Rasmussenin hepo kiidätti pappilaan, joka oli puolitiessä
Granholtista Grönlidiin.

Kun he joutuivat perille, sanoi vanha matami: "Hevosen sidomme kiinni tänne pihaan. Minä poikkean myöskin pappilaan, sillä minulla on myöskin vähän puhuttavaa rouvan kanssa."

"En millään ehdolla tohdi jättää nuorta, virkkua hevosta yksin tänne," sanoi Rasmussen. "Täytyy kutsua renkejä katsomaan sitä."

"Näethän että kaikki väki on alhaalla pellolla," sanoi hänen äitinsä.
"Mutta enkö minä voi toimittaa asiaasi, kun sinä pidät hevosta?"

"Miks ei, on vaan sanottava papille, että tahdon tyttörievun kastetuksi ensi sunnuntaina, ja annettava hänelle nämä 20 kruunua ja tämä paperi, jossa on lapsen nimi."

"Minä sanon, että kun lapset saavat tahtonsa perille, eivät he itke." Lausuen tämän oraakelivastauksen laskeusi äiti alas rattailta ja meni pappilaan.

"Pappi lähetti terveisiä ja käski kiittämään rahasta ja sanomaan, että hän on valmis kastamaan vaikka kymmenen lasta sinulle, jos vaan tahdot. Olisi itsekin tullut ulos kiittämään sinua, mutta kun hän parast'aikaa tutkisteli saarnaansa sunnuntaiksi, arvelin ettei maksanut vaivata itseänsä."

"Ei, hänen ei tarvinnut laisinkaan," sanoi Rasmussen sydämmen pohjasta mielissään äidin sovinnollisesta mielialasta ja että asia nyt oli parhaassa sovussa perille saatettu.

Vanha Rasmussenin matami, jonka tuli kantaa lapsi, ja neiti Falk, jonka piti olla kummi, olivat aikoja sitten matkustaneet pienokaisen kanssa.

Tekla neiti ei olisi saapa tietää lapsen nimeä ennenkuin kirkossa. "Se on oleva odottamatonta hänelle," sanoi nuori Rasmussenin matami.

Kirkkoaika oli jo ohitse, ja nuori matami istui kalpeana ja viehättävänä salissa, puettuna vaaleaan sitsihameesen ja kirjaompeluinen aamumyssy päässä, odottaen kummeja kirkosta tulevaksi.

Vihdoin kuului vaunut tulevan, ja heti sen jälkeen astui vanha Rasmussenin matami riemusta loistavana sisään ja laski pienoisen vastakastetun äidin syliin.

"Julma ihminen," nyyhkytti äiti, "en sadasta talarista olisi tahtonut häntä siksi kastetuksi!"

"No, nyt sinun kuitenkin täytyy tyytyä siihen," sanoi anoppi ja pani neljä sadankruunun seteliä huolellisesti käärittynä valkoiseen paperiin pöydälle. "Nämä on Olina saapa; vaan jos hänen nimekseen olisi tullut Aurelia, ei hän olisi saanut muuta kuin tavallisen kumminlahjan."

Nuori Rasmussenin matami säpsähti. Punainen vetolaastari, sadankruunun setelit, alkoi vaikuttaa lieventäväisesti hänen haavoitettuun äidinsydämmeensä. Mutta kuitenkin hän vaan yhä itki ja mietiskeli, eikö nyt olisi sovelias tilaisuus saada suonenvetokohtausta.

"Kuules nyt, Maria, ole järkevä ja tyynny," sanoi vanha matami. "Joko saat, näet, useampia lapsia tahi et saakaan useampia lapsia."

Kun tämä oli kiistämätön tosiasia, ei nuorella vaimolla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista.

"Jos saat useampia lapsia, olen päättänyt, että Olinasta tulee minun oma tyttöni ja hän saa periä Granholtin ja kaikki mitä jälkeeni jätän. Ja vaikka hän jäisikin ainoaksi lapseksi ja Grönlidin perijäksi, lienevät kuitenkin Granholt ja kolikkoni hyvät lisänä."

Nuorella Rasmussenin matamilla ei ollut tätäkään vastaan mitään muistuttamista.

"Mutta niin paljon vaadin minä, että hänellä ensinnäkin on kristillinen ja siivo nimi, ja että hänet toiseksi on kasvatettava niin, että hän sopii siihen asemaan, johon hän joutuu, ja jos sinä rupeat panemaan liian paljon herrasoikkuja tytön päähän, kyllä minä ne hänestä otan pois. Nyt olen sanonut ajatukseni, ja sen mukaan saat käyttäytyä. Jollet noudata sitä, teen hänet perinnöttömäksi."

Nuori Rasmussenin matami ajatteli itsekseen, että joukottainkin äitejä varmaan ilolla antaisi tyttärilleen nimeksi Olinan, jos he vaan sen kautta saisivat hankkia heille 50,000 kruunun perinnön.

Hän ei näyttänyt siis olevansa minäänkään kepposesta ja päätti jättää suonenvetokohtauksen toiseen erään.

Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin patrona
Rasmussenin esikoinen ja samalla ainoa lapsi muorinsa itsepäisyydestä
sai tuon plebejisen nimen Olina, ja paljon on siitä ajasta muuttunut
Grönlidissä.

Hän lähenee tuntuvasti viisikymmenlukua ja päivä päivältä käy hän lihavammaksi.

Samoin on hänen vaimonsakin laita, pulleaa ja pyöreää Rasmussenin rouvaa — hän on nimittäin uudenmuotisen arvo-asetuksen mukaan kohonnut rouvaksi — on vaikea tuntea entiseksi hienotunteiseksi ja kalpeaksi matamiksi.

Kumpaisellakin on edelleen sama kankea, kulmikas, vanhanaikuinen, mutta kuitenkin kunnioitusta herättävä ulkomuoto kuin ennenkin, eikä aika näy vaikuttaneen vähintäkään muutosta heissä, vaikka vanha Rasmussenin matami on jo noin 70-vuotias.

Olina eli Liina, kuten Rasmussenin rouva häntä aina nimittää, ei laisinkaan ole mikään kaunotar, vaan mitä yleiseen sanotaan "sangen suloinen tyttö."

Hänellä on ystävällinen sininen silmäpari ja hyvänsuopeat, kukoistavat kasvot, joita vaaleankeltainen tukka reunustaa, jaettuna keskeltä otsaa ja käherrelty somiksi korkkiruuvimaisiksi kihariksi ympäri koko pään.

Hän oli nimittäin aina uneksinut, että hänen pikku Liinastansa tulisi "kultakiharainen" keijukaisolento; mutta kun Olina oli jo kuuden vuoden vanha eikä hänen vaaleankeltainen tukkansa vielä osoittanut vähintäkään kiharittumisen taipumusta, päätti hellä äiti taitavien käsiensä kautta saada aikaan, sen minkä luonto niin julmasti oli kieltänyt hänen armaalta lapseltansa, ja Olinan täytyi sen vuoksi maata joka yö papiljotit tukassa.

Eräänä kauniina suvipäivänä seisoi Rasmussen tomutakki yllä ja piiska kädessä salin ovella.

"Joudu nyt pian valmiiksi, Liina, muutoin tulee höyrylaiva kaupunkiin aikaa ennen meitä," sanoi hän.

"En saa hattuani oikein soveltumaan," sanoi Olina, joka seisoi peilin edessä sovitellen hattua pallopyöreään päähänsä.

"Anna minun auttaa," sanoi hänen äitinsä ja nousi sohvalta. "Kas niin, nythän se sopii. Voi kuinka se pukee sinua hyvin! Ja jollei Ludvig-serkku ihastu sinuun heti sinut nähtyänsä, niin olisipa kumma. Kuules, Rasmussen," sanoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "kotimatkalla saatat kyllä ajaa Skovhöin ohitse."

"Eipä, mutta minusta olisi hauskaa, jos hän saisi nähdä, että meidän taloon tulee nuori herra, sillä sitten olen varma siitä, että hän ja joku tyttäristä lentää tänne huomispäivänä. Muutoin saattaisi olla sangen hauskaa näyttää kopealle Donnerin Amalialle Liinan uutta hattua ja beduinikappaa, niin saa hän jotakin josta suuttua."

"No, laittautukaa nyt vaan matkalle. Hyvästi, hyvästi," huusi hän vaunujen vyöriessä alas tielle päin. "Sido nenäliinasi hatun suojaksi, lapsikulta, ettei kukkanen tomuunnu."

"Onpa kuitenkin oikein hauskaa että Donnerin rouva tulee tänne huomenna," sanoi hän. "Tosin on hän hirmuisen vastenmielinen, mutta sitten voi kuitenkin Ludvig nähdä että me seurustelemme sivistyneitten eikä raakain talonpoikain kanssa." —

Skovhöissä, jossa jaloarvoinen kapteeni Donner asui rouvansa, kuuden tyttärensä ja kahden poikansa kanssa, vallitsi ehtoopäivällä sangen vilkas mielentila.

Amalia, Aurora, Konstance ja Klara neidet, kapteenin neljä täysikasvuista tytärtä, sekä kotiopettaja, jumaluusopin kandidaatti Klossing, Amalian sulhanen, seisoivat ruokasalin akkunoissa ja katselivat alas tiellepäin.

"Mamma, mamma!" huusi Klara neiti. "Tuolla tulee Rasmussen ja Olina ajaen kaupungista, ja heillä on vieras herra mukanansa."

"Vie Helga ja Fanny lastenkamariin, ettei vieraat saa heitä nähdä," käski hän nopeaneuvoisena kuin tavallisesti lastenpiikaa astuessaan sisään.

Etu-istuimella istui Rasmussen, ja takaistuimella olivat Olina ja eräs kaunis herra ylioppilaslakki päässä, pincenez nenällä ja plaidi hartioilla.

Kaikki kolme tervehtivät sisään, ja Donnerin rouva ja tyttäret nyökkivät päällään kuin kiinalaiset epäjumalankuvat.

"Näitkö mimmoisen kukkaisvasun Olina on saanut päähänsä?" kysyi Klara neiti.

"Hän ei tarvitsisi muita ruusuja kuin ne kaksi pionia, jotka hänellä on lihavilla kasvoillaan," sanoi Amalia.

Hän nauroi aina, kun Amalia neiti oli sukkela, ja kandidaatin mielestä oli hänen morsiamensa melkein aina sukkela, ja siksi nauroikin hän melkein aina.

"No, siinä olet todellakin oikeassa, Amalia kulta," nauroi rouva. "Hän on oikea talonpoikaisruusu."

"Ja niin olevinaan kuin tuo nuori herra näytti olevan," jatkoi neiti. "Hän luuli varmaankin olleensa jotakin, siksi että hän on saanut ylioppilaslakin ja viiksen alut."

"Äläpä, Amalia, en pidä laisinkaan siitä, että puhut pahaa ihmisistä, joita et edes tunnekkaan," sanoi rouva vakaasti.

Donnerin rouvalla oli ankarat perusaatteet. Hän ei voinut kärsiä pahaa puhuttavan ihmisistä — nimittäin jos he olivat miehiä.

"Aurora on pikiintynyt," huusivat sisaret kovaäänisesti, ikään kuin se olisi ollut jotakin aivan uutta, jota se ei suinkaan ollut, koska Aurora-neiti ylimalkaan piti kaikki nuoret miehet, jotka hän näki, suloisina.

"Jos jonkun otan mukaani, otan Auroran; hän istuu alinomaan kotona," sanoi rouva. "Tahdon tutkiskella asemaa," ajatteli hän itsekseen; "jos hänellä on hyvät tulevaisuuden toiveet, kutsun hänet tänne. On tosiaankin jo aika saada Aurora naitetuksi, muutoin voisi se helposti käydä liian myöhäiseksi. Klaralla ja Kostancella ei vielä ole niin kiirettä; heillä on vielä muutamia vuosia aikaa."

Mutta Rasmussenin hepo juoksi vilppaasti eteenpäin, ja kohta ajoivat matkamiehet Grönlidin pihaan.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, terve tullut Grönlidiin! Onpa sinusta tullut suuri. Toivotan onnea, kun olet saanut ylioppilaslakin."

Rasmussenin rouva vei voittoriemulla sisarensa pojan saliin ja käski hänet sohvaan istumaan.

"Nyt sinun täytyy saada kuppi kahvia vahvikkeeksi. Lienet varmaankin väsyksissä matkasta ja pitkästä tiestä kaupungista tänne."

"En laisinkaan, vakuutan teille, etten laisinkaan ole väsyksissä.
Matkustus on perinvastoin virkistänyt minua. Maailma on niin ihanaa."

"Luulenpa todellakin että teitittelet minua. Täytyneehän meidän, jotka olemme niin läheistä sukua, kaikkien sinutella toisiamme. Ah niin, onpa niitä aikoja siitä kun näimme toisiamme. Kun viimeksi olit Grönlidissä, et ollut muuta kuin kuuden vuoden ikäinen, ja nyt olet yli kahdenkymmenen."

"Olemmehan melkein koko ajan asuneet Trondhjemissa," vastasi Ludvig. "Me muutimme Kristianiaan vasta kaksi vuotta sitten, kun isäni kuoli ja minun täytyi sinne ylioppilastutkintoa varten."

"Kuinka sentään aika kuluu," jatkoi Rasmussenin rouva. "Muistan niin hyvin, kun vanhempasi menivät kihloihin: se tapahtui ummelleen kahta vuotta ennen kuin minä tulin Rasmussenin tuntemaan."

"Aivan oikein. He tulivat silloin vieraisille amtmanni Falkille, jonka perheessä siihen aikaan olin seuranaisena, ja niin pyysi amtmannin rouva heidän jäämään päivällisille. Muistan sen, ikäänkuin se olisi ollut eilen," pitkitti Rasmussenin rouva suloisella surumielisyydellä. "Meillä oli saagosoppaa ja uudestaan lämmitettyä vasikanpaistia. Pöydässä istuissamme sanoi amtmanni: Juokaamme nyt kihlattujen malja. Mene kellarista hakemaan pullo viiniä, Maria. Niin — sillä he eivät milloinkaan sanoneet minua neiti Pederseniksi," selitti rouva.

"Ei, ei milloinkaan," vakuutti Rasmussen naivisti. "Joko he sanoivat vaan Maria, tahi myöskin sanoivat he neitsyt."

Ylioppilas puri huuliinsa ja Rasmussenin rouva ei ollut kuulevinaankaan tätä viimeistä huomautusta.

"Kiitos, sangen hyvin," vakuutti tämä, vaikka hän kuitenkin mielessänsä mietiskeli, lieneekö oikeastaan sellainen toimeentulo hyväksi sanottava, kuin päivällisruoka haetaan kahdeksalla killingillä höyrykyökistä ja syödään vesivelliä joka ilta.

Heti sen jälkeen noustiin pöydästä, ja ylioppilas meni ylös huoneesensa purkamaan kapineitansa toisten ryhtyessä talousaskareihinsa.

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti akkunoista sisään vierashuoneesen
Grönlidissä.

Valkoisessa uudinsängyssä, vajonneena mainittuihin viiteen untuvapolsteriin ja yhdeksään pään-alustyynyyn, makasi Ludvig ja oli aamumietteissänsä.

Hänen käyntinsä Grönlidissä ei ollut tavallinen lupa-ajanmatkustus; niinä neljänätoista päivänä, jotka hänen oli määrä siellä oleksia, oli hänen tulevaisuutensa päätettävä.

Hänen äitinsä oli leski ja eli niukoissa varoissa, ja itse ansaitsi hän vaan 20 kruunua kuukaudessa erään asianajajan konttorissa, niin että kumpaisenkin toimeentulo oli jotenkin ahtaalla.

Äiti oli sen vuoksi saanut aikaan sen viisaan tuuman, että poika kihlaisi rikkaan serkkunsa. Appi antaisi sitten hänelle apua opintoaikana, kahden vuoden perästä voisi hän olla lakit. kandidaatti ja naida Olinan.

Paikkakunnan asianajaja oli vanha ja epäsuosiossa. Hän saisi sen vuoksi runsaasti työtä paikkakunnassa, ja vastanaineet asuisivat Grönlidissä, jollei vanha matami jo sitä ennen olisi kääntynyt selin tähän syntiseen maailmaan ja antanut Granholtia Olinalle.

Näköala oli kaunis, eikä hänen tulevaisuuden toiveensakaan olleet niin huonot.

Ylt'ympäri oli kukoistavia niittyjä ja lainehtivia peltoja. Etäältä saattoi vähäisen koivikon läpi nähdä Granholtin huoneenkattojen häämöittävän, ja kaukaa näkyi iso, synkkä kuusimetsä, josta talo oli nimensä saanut.

Kaikki tämä ihanuus oli Olinan kädessä, ja siinä seisoessansa vahvistui vahvistumistaan hänen päätöksensä niin pian kuin mahdollista pyytää tätä kättä omaksensa.

Tosin oli se jotenkin punainen ja jotenkin iso; mutta eihän kaksi isoa taloa ja 100,000 kruunua voineetkaan liian pieneen käteen mahtua.

Hän oli kuullut puhuttavan ylioppilaan tulosta, ja kun hän vakavasti varoi naimistuumain olevan aikeessa hänen ja Olinan välillä, oli hän tullut tänne ylioppilasta tarkastamaan.

Tämä tarkastelu selvästi ei päättynyt ylioppilaan eduksi, sillä vanha Rasmussenin matami puristi kokoon huulensa ja kohautti harmaita viiksejänsä nenän alle, joka ei ollut mikään hyvä merkki.

"Vai niin, sinä olet Mailerin Ludvig?" sanoi hän ja puristi hänen kättänsä, niin että valkoiset merkit jäivät hänen omiin sormiinsa.

"Sinusta on tullut iso, kaunis poika, sitten kuin täällä viimeksi olit:
Kuinka äitisi voi?"

"Kiitoksia vaan, hän voi erittäin hyvin," ja ylioppilas toivoi, että samoin oli Rasmussenin rouvan laita.

"En ole mikään rouva," sanoi eukko äreästi, ilmaisematta muutoin hänelle vointiansa.

Kun oli käyty istumaan aamiaispöytään, tuli sisäpiika huoneesen ja ilmoitti salamielisellä katsannolla nuoremmalle Rasmussenin rouvalle, että Donnerin rouva oli siellä ulkona ja tahtoi puhutella häntä.

Avonaisen oven läpi nähtiin Donnerin rouva mustassa silkissä ja Aurora vaaleassa lenongissa.

"Kiitoksia, meidän täytyy heti palata," sanoi Donnerin rouva ja astui sisään sekä tervehti läsnäolevia, Rasmussenin rouvan esitellessä ylioppilasta.

"Emme tietäneet täällä olevan vieraita," sanoi Aurora. "Me tulemme aivan arkivaatteissa."

"Enpä luullut teidän varanne kannattavan käydä noin hienoissa arkivaatteissa," sanoi vanha Rasmussenin matami.

"Minulla oli asiaa teille, rouva Rasmussen," sanoi hän. "Tahtoisin niin mielelläni, että te opettaisitte minua panemaan kurkkuja etikkaan."

Donnerin rouva oli pelkkää hymyilyä ja ystävällisyyttä ja oli itsekin kuin etikkaan pantava kurkku.

"Siitä voimme sitten puhella," sanoi Rasmussenin rouva. "Nyt teidän pitää vähän murkinoida kanssamme."

Donnerin rouva kävi istumaan ylioppilaan ja Aurora Olinan viereen, kenties antaaksensa Ludvigille tilaisuutta vertaella heitä keskenänsä.

Vertailu ei päättynyt edukkaasti Olinalle, sillä Auroran rinnalla oli hän kuin mölskä, punainen pioni kauniin ruusun rinnalla.

Donnerin neiti oli hienoine ihoinensa, mustine kiharinensa ja loistavine silminensä oikea loistokukkanen kukoistuksessansa. Kenties ruusu oli liian täysin puhjennut, niin että saattoi syystä peljätä sen piankin alkavan ransistua.

"Ainoastaan neljätoista päivää," sanoi Ludvig. "Minulla ei ole pitempää virkalomaa konttorista."

"Toivon, että te usein ilahutatte meitä vierailemalla Skovhöissä täällä ollessanne. Vaan minä en kärsi kankeita visiittejä. Kun tulette, jäätte koko päiväksi ja pidätte hyvänänne mitä talo tarjoo. Meidän perheet ovat liian hyvät ystävät ja tuttavat paljoa kursaillaksemme. Eikö niin, rouva Rasmussen?" sanoi Donnerin rouva, kääntyen vanhan matamin puoleen.

Tuo salamielinen piika oli nimittäin kutsunut talon rouvan ulos kyökkiin jonkun tärkeän asian johdosta.

"Olkaa hyvä, älkää sanoko minua rouvaksi," sanoi vanha Rasmussenin matami karmeasti. "Minä olen vaan matami, mutta olen tyytyväinen asemaani. Ajattelen aina näin: parempi kylläinen matami kuin nälkäinen rouva. — Olkaa hyvä, suvaitsetteko leipää?" sanoi hän ja ojensi Donnerin rouvalle leipäkorin.

"Kiitoksia, minulla ei ole nälkä," sanoi Donnerin rouva katkera hymy huulilla.

Kotvasen kuluttua sanoivat he jäähyväiset, ja Donnerin rouva kysyi, eikö ylioppilas tahtoisi saattaa heitä kappaleen matkaa tielle nähdäksensä missä Skovhöi oli.

"Olina ottakoon myöskin yllensä ja seuratkoon mukana, niin ei Ludvigin tarvitse yksin palata," sanoi Rasmussenin rouva. "Pidä vaan varalta, ettei Donnerin neiti liian paljon jää kahden kesken hänen kanssansa," neuvoi hän tytärtä hiljaa.

Vanha Rasmussenin matami oli myöskin kotia menossa, ja kaikki seurasivat yksissä alas tielle päin.

Ludvig Möller ja Donnerin rouva tyttärineen kävivät edellä; Rasmussenin matami ja Olina seurasivat jälestä.

"Tietysti on äitisi aikomus, että sinusta ja Möllerin Ludvigista tulee pariskunta," sanoi vanha Rasmussenin matami yht'äkkiä.

Rasmus Nielsen oli eukon veljenpoika. Hän oli pehtorina ja isännän sijaisena Granholtissa.

"Hän näyttää paljoa paremmalta ja hienommalta kuin Rasmus," sanoi Olina ujosti.

"Tiedäthän sen, että hän pitää," sanoi eukko. "Jos olisit nähnyt kuinka hän kävi pahoille mielin kuullessansa, että tähän taloon oli kosija tullut. Eilen oli meillä lihakeittoa — se on hänen lempiruokaansa, mutta hän ei voinut pelkästä surusta saada kulumaan muuta kuin yhden lautasellisen, ja muutoin syö hän tavallisesti kolme."

"Voisiko sinulla todellakin olla sydäntä saattaa hänet onnettomaksi?" kysyi muori.

Olina näytti olevan kahden vaiheella. "Ludvig on kuitenkin sekä hienompi että kauniimpi," sopersi hän.

Vanha Rasmussenin matami pusersi kokoon huulet ja hänen viiksensä nousivat hirveästi koholle.

"Tämä kihlaus täytyy estää. Heistä ei konsaan tule onnelliset," ajatteli hän.

Hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin avaruutta, kunnes kiinnittyi Donnerin rouvan kookkaasen, jäykkään vartaloon.

"Hän on auttava minua kihlauksen estämisessä," ajatteli eukko. "Ei kukaan ole siihen soveliaampi."

Neiti nauroi ja laski leikkiä, heitti häneen loistavan katseen, loi sitten maahan silmänsä näyttääksensä pitkiä silmäripsiänsä ja availi silloin tällöin punaisia huuliansa, jotta ylioppilas vilaukselta saisi nähdä hammasten valkoisen rivin.

Hän näki ainoastaan Auroran ja unhoitti Granholtin ja Grönlidin, Olinan ja vanhan Rasmussenin matamin.

Silloin kuului viimeksimainitun kolea ääni ja saattoi hänet takaisin todellisuuteen.

"Luulenpa että on parempi että me kaksi vanhaa käymme jälestä, niin nuoret voivat juosta edeltä," sanoi hän.

Donnerin rouva antausi vastenmielisesti Rasmussenin matamin seuraan, ja
Olina käveli Auroran ja Ludvigin rinnalla.

"Heistä tulisi kaunis pari," sanoi eukko yht'äkkiä, kun nuoret olivat kerjenneet kappaleen matkaa edelle. Donnerin rouva säpsähti.

"Kuulkaapa, rouva Donner," sanoi Rasmussenin matami suoraan, "me kaksi emme konsaan ole ollut erittäin hyvät ystävät."

"Mutta kun on kysymyksessä asia, joka suuresti koskee meitä molempia, luulen voivamme tehdä rauhan."

"Nähkää," jatkoi eukko, "Ludvig Möller on nuori, kaunis ja kelpo mies, niin että tyttärenne voisi pitää itseään onnellisena saadessaan hänet mieheksi."

Donnerin rouva arveli, että hän voisi pitää itseään yhtä onnellisena saadessaan Auroran vaimoksi.

"Mutta nyt on miniäni päähän pistänyt, että hänen pitää saada Olina, ja luulenkin, että Ludvig aikoo kosia. Minä taasen tahdon tytön naimisiin veljenipojalle Rasmus Nielsenille. Heidän avioliittonsa tulisi paljoa onnellisemmaksi, sillä Rasmus sopii paremmin Olinan säätyyn, hän voi paremmin hoitaa hänen talojansa ja omaisuuttansa, ja hän pitää sydämmen pohjasta tytöstä. Jos ylioppilas nai hänet, niin ottaa hän hänet vaan rahain vuoksi, joten ei olisi laita, jos hän kihlaisi teidän tyttärenne."

"Sillä," jatkoi eukko parantaakseen sanojansa, "eihän Olina ole laisinkaan niin kaunis kuin teidän tyttärenne, ja jollei silmäni petä, on hän jo hyvällä alulla rakastua Aurora neiteen."

"Minä esittelen siksi, että me kaksi teemme liiton ja koemme kaikin voimin saada ylioppilas ja Aurora neiti pariksi. Mitä teihin tulee, hyvä rouva Donner, en laisinkaan epäile, että te olette parastanne koettaneet ilmankin minun kehoitustani."

Donnerin rouva puri taas huuliinsa. Vanhalla Rasmussenin matamilla ei ollut juuri hyvää aistia sanojansa valitessa.

"Mutta minä ajattelin, että me voisimme saada enemmän toimeen, jos yksissä toimimme. Minä olen tekevä mitä suinkin voin peloittaakseni häntä naimakaupoista Olinan kanssa. Olemmeko siis yksimieliset?"

"Teiltä en vaadi muuta kuin annatte minulle tiedon heti kun olette saaneet hänet pauloihinne takertumaan."

Taasen epäaistikas lausetapa, jota Donnerin rouva ei kuitenkaan ollut kuulevinaan.

He olivat nyt tulleet liki Skovhöitä, ja Olina sanoi että hänen ja Ludvigin täytyi kääntyä takaisin, jos mieli ennättää kotia päivällisiksi.

He erosivat siis lähetellen molemmin puolin terveisiä, ja vanha matami sanoi myöskin jäähyväiset ja läksi kiireesti kotia päin vähäistä sivupolkua myöten.

"Tuosta olen saanut voimakkaan liittolaisen," ajatteli hän. "Nyt olen melkein varma voitostani, sillä Auroraan saatan luottaa. Hän on niin tottunut, ettei hän enää tarvitse vähintäkään opettamista. Odottakaa vähän vaan te, Rasmussenin rouva, niin taritsen minä kyllä kohta teille etikkakurkkuja."

Samana päivänä jälkeen puolenpäivän oli Ludvigin määrä käydä tervehtimässä vanhaa Rasmussenin matamia.

Eukko ei tosin ollut häntä kutsunut, mutta Rasmussenin rouva tiesi hänen olevan hyvillään siitä, jos Ludvig kutsumatta osoittaisi hänelle tämän kohteliaisuuden, ja sen vuoksi oli hän kehoittanut ylioppilasta menemään sinne.

Rasmussenin rouvalle oli nimittäin anoppi niinkuin eräille metsäläiskansoille jumalat: hän oli kostonhimoinen ja julma haltiahenki, jota täytyi koettaa useasti uhreilla lepyttää.

Sen edustalla tapasi hän paljassäärisen piikatytön, jolla oli mitä suurin määrä tetrinpilkkuja kasvoissa ja mitä vähin määrä hameita yllä sekä kaulantienoot paljaina kuin franskalaisella tanssijatytöllä.

Piika, jolla parast'aikaa oli tuo jotenkin kiusallinen kasvojen ja kätten puhdistustoimi, hieroi silmiänsä, sylkäsi suustaan saippuavettä ja töllisteli häneen.

Piika pyhki kaulansa ja kasvonsa hameesen — hän käytti lämpimän vuoksi tätä pukimetta ainoastaan yksikössä — ja riensi sitten huoneesen.

"Tehkää niin hyvin ja käykää sijaan," sanoi hän, käydessään edellä ja opastaessaan Ludvigia saliin.

Se oli iso huone, täynnä kummallisimmassa sekamelskassa uudenaikaisia sohvia ja tuoleja, vanhoja vetoarkkuja ja piironkeja ja isoja uudinsänkyjä. Seinillä riippui ihanassa epäjärjestyksessä koko joukko valokuvia ja puupiirroksia.

Ludvig kävi istumaan eräälle sohvalle ja antoi katseensa kulkea pitkin huonetta, kunnes hän kiintyi katselemaan erästä taulua, joka pyhää Ceciliaa esitellen riippui seinällä.

Mainitulla pyhimyksellä oli punainen hame, vihreä shaali ja turvottuneet kasvot, ikään kuin hänellä olisi paise ikenissä tahi sikatauti. Ainakin näytti hän hyvin surkealta ja tuijotti lakkaamatta silmineen taivasta kohti, joka kovin muistutti tuttua laulunsäettä:

Se ei ollut kuitenkaan vanha Rasmussenin matami, vaan tanakkavartaloinen nuori mies päivettyneine, ystävällisine kasvoineen.

Hänen pukunsa oli yksinkertainen, vaan siisti ja hän näytti ylimalkaan hyvinpuetulta rengiltä.

Hän astui suoraan ylioppilaan luo, tarttui hänen käteensä ja kumarsi jäykästi päätään.

Ludvig alensihen päästämään joutavan myöntämysäännähdyksen ja näytti kyllästyneeltä tähän puheluun. Hän kiintyi katselemaan pyhää Ceciliaa eikä ollut tietävinäänkään että tuo nuori mies oli huoneessa.

Nuori mies sormi nolona pöytäliinaa ja neuvotteli itsekseen, eikö hänen pitäisi julki lausua se mielipide, että varmaan tulee olemaan kovin lämmin huomennakin.

Nyt aukeni taas ovi, ja huoneesen astui vanha Rasmussenin matami, kantaen isoa tarjotinta, jolla oli satumaiset määrät voita, leipää, juustoa, munia ja savutettua sianlihaa.

Häntä seurasi tuo kepeästi puettu nuori neitonen, joka kantoi viilipiimää puukehlossa, niin isossa ja laajassa, että sitä mukavasti olisi voinut käyttää lasten pesuammeena.

Kaikki ladottiin pöydälle ja Ludvig aavisti vähäisen, että Rasmussenin matami aikoi ruokkia kaikki paikkakunnan köyhät hänen käyntinsä kunniaksi.

"Hyvää päivää, poikaseni," sanoi eukko ja puristi hänen kätensä valkoiseksi. "Olipa hauskaa, että tulit minua tervehtimään. Käy nyt istumaan tähän pöytään ja syö vähäsen välipalaa."

Hän tunsi itsensä edelleen loukatuksi siitä että eukko sinutteli häntä ja ylimalkaan kohteli häntä ikään kuin hän olisi vasta ripille päästetty.

"Tämä on veljeni poika Rasmus Nielsen," lisäsi eukko jonkunlaisena esittelynä.

Ludvig kumarsi kylmästi ja ryhtyi epätoivoisena viilimaitokehloon käsiksi, pyhän Cecilian vakaasti luodessa silmänsä sinistä taivasta kohti, ikään kuin hän tahtoisi rukoilla: päästä meitä kaikesta koleriinista!

"Teillä on hyvin kaunis asunto täällä," virkkoi ylioppilas jotakin sanoaksensa.

"On, jumalan kiitos, sangen siisti," sanoi eukko ja katsahti ylpeästi ympärilleen. "Olen muutoin aikonut muuttaa pois toisen sängyistä ja ostaa fortepianon sijaan. Semmoinen on hieno huonekalu. Mutta onhan sitä aikaa tehdä se sittenkin kun Rasmus ja Olina ovat naimisissa."

"Ovatko he sitten kihloissa?" kysäsi ylioppilas, kun Rasmus punastui nolona ja ahmi mahdottomat määrät kokkelomaitoa.

"Eivät vielä, mutta toivoakseni kohtakin ovat. He molemmat saavat periä minut ja asua Granholtissa, kuu he ovat naimisissa."

"Niin saavat hän ja hänen miehensä niinikään asua täällä, jos he tahtovat periä minut, kun kerta kuolen."

"En suinkaan, minä toivon Jumalan avulla saavani vielä elää kymmenen tai kaksitoistakin vuotta. Äitini oli 90 ja muorini 99 kuollessaan, ja toivoakseni elän minä yhtä kauan."

"Minä tietysti asun täällä edelleen, ja kaikki on käypä minun tahtoni mukaan.

"Rasmus on myöskin asuva täällä. Hän on saapa puolet omaisuudesta ja vapaan asunnon itselleen ja perheelleen, jos Olina menee toiselle."

Ylioppilas kuvaili mielessään, kuinka hauskaa elämää sentään Olinan vastainen mies tulisi viettämään.

Eukko piti puhelun aikana salaisesti silmällä hänen kasvojansa, ja tyytyväisyyden väre loisti hänen silmistänsä.

Noustiin nyt pöydästä, ja Rasmussenin matami vei voittoriemulla vierastansa pitkin taloa näytellen kaikkia vintistä kellariin saakka. Sen jälkeen oli hänen nähtävä navetta ja talli, ja sitten oli hänen Rasmus Nielsenin johdolla katseltava tilukset, sillä aikaa kun eukko valmisti illallista.

Siinä tarittiin voipuuroa ja paistettua silavaa, ja kun Ludvig mitä väkivaltaisimmilla ponnistuksilla oli saanut syötyä vähän näistä herkuista, sanoi hän jäähyväiset, sydämmen pohjasta iloiten päästessään täältä eroon.

"Nyt luulen ma tuntuu naimakauppa hänelle jo vähän vastenmieliseltä," ajatteli eukko. "Huomenna tulee kaunis ilma. Silloin hän menee Donnerille vierailemaan, ja sitten luullakseni rouva ja neiti pitävät huolen lopusta."

Seuraavana päivänä ei kuitenkaan ollut kaunista ilmaa, niinkuin vanha
Rasmussenin matami oli ennustanut, vaan sitä vastaan kauhea myrsky.
Samoin oli sitäkin seuraavana laita, eikä Ludvig sen vuoksi voinut
käydä vierailemassa Skovhöissä.

Kumpaisenkin päivän istuivat Ludvig ja Olina kahdenkesken salissa, kun
Rasmussen oli työssä omassa huoneessansa ja rouva kyökissä.

Hän muodosti ajatuksissaan yhteenlaskun, jossa Olinan hyvät puolet, hänen kiinteä omaisuutensa sekä Grönlid ja Granholt olivat yhteenlaskettavat. Summasta vähensi hän Rasmussenin matamin puolen omaisuuden, joka oli joutuva pehtori R. Nielsenin osaksi, sekä ne harmit, jotka välttämättä olisivat seurauksena siitä että vanha matami olisi ylimpänä käskijänä ja pehtori heltiämätön hyyriläinen talossa.

Mutta kuinka ikään hän laski yhteen ja vähensi, edusti hänestä Olina kuitenkin liian suurta summaa laskuista aivan sinänsä pois pyhittäväksi.

Silloin tällöin leijaili tosin hänen silmäinsä edessä loistava olento mustine kiharineen ja punaisine poskineen, olento, joka liihoitteli laskujen yli ja pyhki numerot melkein näkymättömiksi vaalealla lenongihameellansa.

Ludvig piti kuitenkin uljaasti puoliansa ja karkoitti utukuvan matkoihinsa, ja kun ilma toisena päivänä selkisi ja ilta-aurinko paistoi sisään salin akkunoista Grönlidissä, kohtasivat sen säteet ylioppilaan, joka istui sohvassa Olinan vieressä ja kuroitti parhaallaan käsivarttansa saadaksensa sen uloittumaan hänen vyötäistensä ympäri. Sen säteet tapasivat myöskin Rasmussenin riemuitsevan rouvan, joka istui ilokyyneleet silmissä ja lasi kädessä ja joi vastakihlattujen maljan kotitekoisella karviais-marjaviinillä, ja patrona Rasmussenin, joka istui vaiti ja vakaana vaimonsa vieressä ja näytti liikutetulta tahi uniselta — ei ollut helppo päättää kumpaiseltako.

Mutta vanha Rasmussenin matami käveli huoletonna Granholtissa luullen pyhän haudan hyvin turvatuksi.

Hän oli poutaa odottanut eikä ottanut laskuihin että voisi tulla sadetta. Seurauksena sateesta oli kihlaus, ja seurauksena kihlauksesta oli sitten sadetta, paljon sadetta.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai, ja ilma oli kaunis, jonka vuoksi perhe oli päättänyt lähteä kirkkoon.

Kenties oli myöskin Rasmussenin rouvalla halu kohota naapuriensa ja tuttujensa silmissä näyttämällä komeata sisarensa poikaa ja Olinan uutta beduinikappaa ja hattua.

Etu-istuimella istui patrona rouvineen, ja takaistuimella istuivat ylioppilas ja Olina.

Päivä paistoi, linnut lauloivat, heinä tuoksueli, ja kaikki näytti olevan omiaan saamaan Ludvigin hyvälle tuulelle, eikä hänen kuitenkaan ollut lainkaan hyvä olla.

Paitse kummallista, pistävää tunnetta rinnan vasemmassa puolessa, joka ahdisti häntä joka kerta kun hän tuli ajatelleeksi olentoa vaaleassa lenongihameessa, oli myöskin pari muuta pikku seikkaa, jotka puolestaan saattoivat hänet pahalle tuulelle.

Ensinnäkin istui hän kauhean ahtaasti. Jokainen, joka on ollut ulkona ajelemassa, tietää minkä makuista on istua paahtavassa auringon helteessä kapealla vaunu-istuimella leveän naisihmisen vieressä.

Toiseksi oli Rasmussenin juoksija jotenkin nuori ja jotenkin kokematon ja oli nähnyt jotenkin vähän maailmaa. Se katseli sen vuoksi kaikkea uutta ja tuntematonta, jota se näki, epäluuloisilla silmäyksillä ja etenkin näytti sillä olevan jyrkkä vastenmielisyys vanhoja akkoja, pieniä lapsia ja isoja kiviä kohti.

Joka kerta kun sellainen tuli sen näkyviin, karkasi se pystyyn ja harppasi sivulle ja näytti olevan sitä mielipidettä että mainittu henkilö tahi esine tahtoi olla sille vahingoksi hengen tahi jäsenten puolesta.

Joka kerta kun hepo teki itsensä syylliseksi näihin hairahduksiin, näppäsi sitä Rasmussen piiskalla. Voikko syöksähti joka kerta nykäyksellä eteenpäin, ja Olina syöksähti joka kerta nykäyksellä taaksepäin istuimella ja puristi joka kerta Ludvig-raukan melkein litteäksi; tämä istui synkkänä ja vaiti ja koetti tottua siihen ajatukseen että hänen minä silmänräpäyksenä tahansa täytyi olla valmis seisomaan päällään lähimmässä ojassa.

Kuitenkin saapuivat he ehjinä kirkolle mitään sellaista tapahtumatta. Kun he olivat astuneet alas vaunuista, näkivät he alhaalla tiellä ensin pölypilven, sitten jumal. kand. Klossingin laihan olemuksen istuvana kuskinlaudalla, ja hänen takanansa keksittiin Donnerin rouvan ja hänen kuuden tyttärensä kasvot, jotka häämöittivät pölypilven läpi kuin enkelin päät Rafaelin tauluissa.

Tätä tilaisuutta käytti neiti Helga Donner, kahdeksan vuotinen toivokas nuori neito, rutistellakseen hänen valkoisen kaulahuivinsa ja potkiakseen jalkineillaan hänen hienoihin mustiin — jääkööt ne nimittämättä — kun hänen sisarensa, neiti Fanny Donner, kuuden vuoden vanha, samassa tilaisuudessa raapasi häntä nenään.

Molemmat perheet olivat tietysti ihastuksissaan nähdessään toisensa, ja tervehtiminen oli mitä sydämmellisintä, paitse Helga ja Fanny neitten puolesta.

Nämä molemmat nuoret neitoset pureskelivat vaan hattunsa nauhoja, olivat nureissaan ja potkivat likaa toistensa sääryksiin eikä heillä näyttänyt olevan vähintäkään halua kätellä Rasmussenin perheen jäseniä.

"Jumalani, kuinka olet punainen, lapsukainen," sanoi Donnerin rouva katsellen Olinaa säälivin silmin. "Et varmaankaan voi oikein hyvin. Hameesi on liian ahdas vyötäisiltä."

"Niin, se on aivan luonnollista, onhan se hänen ripillepääsyhameensa," sanoi Amalia neiti.

"Minä en saata kärsiä uudestaan ommeltuja hameita," sanoi Rasmussenin rouva. "Se näyttää niin köyhänylpeältä."

Donnerin rouva sopersi jotakin sinnepäin kuin että parempi olla köyhää herrasväkeä kuin puoliherrasväkeä, jonka jälkeen he läksivät kirkkoon.

Pappi oli sen näköinen kuin hän ei voisi ajatella mitään ikävämpää kuin saarnata, ja seurakunta kuin ei se voisi ajatella mitään ikävämpää kuin kuullella häntä.

Rasmussenin rouva ja Donnerin rouva olivat kumpainenkin kiintyneet omiin mietteisinsä, ylioppilas katseli seudun nuoria kaunottaria kritikoitsevalla lorgnetillä, ja Donnerin vanhemmat neidot katselivat heitä kritikoitsevin silmäyksin, kun Helga ja Fanny neidot sitä vastaan tappelivat virsikirjasta ja nipistelivät toisiansa käsivarsiin papin siunausta lukiessa.

Rasmussenin ja Donnerin perheet läksivät yksissä kotimatkalle, ja kun he saapuivat Skovhöihin, täytyi Rasmusseniläisten väkisinkin poiketa sisään juomaan lasi viiniä.

Kapteeni Donner oli vanha sotilas, kasvot punaiset, tukka valkoinen ja viikset mustat.

Hänen puheensa oli melkein pelkästään jonkunlaista mörisevää rykimistä, joka asianhaarain mukaan saattoi merkitä tavallisimpia puhetapoja.

Kun tätä puhetta kuitenkin vieraan oli hyvin vaikea ymmärtää, otti rouva alinomaan kääntääkseen hänen lauseitansa ja lisäsi niihin selittäviä muistutuksia.

Kuten useissa muissa käännöksissä oli rouvankin tekemissä se paha vika, etteivät ne tarkalleen noudattaneet alkutekstiä, vaan usein toivat esiin aivan uuden ajatuksen.

Kapteeni oli hirmuisen karskin näköinen, vaikka hän oli säysyin ihminen maailmassa ja eli kokonansa rouvansa komennon mukaan.

"Tässä on herra Möller, josta minä ja Aurora olemme niin usein puhelleet," sanoi Donnerin rouva.

"Olet oikeassa, ystäväni; kukaan ei ole enemmän kuin sinä halunnut tehdä herra Möllerin tuttavuutta. Joka päivä olet sanonut: tänään tulee varmaankin herra Möller meille. Ja joka kerta on Aurora sanonut: 'Jumala suokoon että hän tulisi!'"

"Aivan oikein, rakas ystävä," sanoi rouva. "Hänellä ei tosiaankaan ole mitään syytä punastua."

Kun Aurora neiti useat kerrat oli punastunut, kapteeni useat kerrat rykinyt ja rouva useat kerrat oli saanut tulkituksi ihmeteltävän paljon kauniita korulauseita hänen rykimisistänsä, sanoi Rasmussenin perhe jäähyväiset.

Jo istuivat he asianomaisilla paikoillansa nelipyöräisillä, valmiina kotimatkaan, kun Voikko nosti korvat pystyyn, hirmuisen parkunan kuuluessa salista.

Syynä siihen oli Helga ja Fanny neitten välillä syntynyt jupakka erään leivosmaljan omistuksesta, ja kina päättyi siten että ensin malja ja sitten neidet vyörivät alas pitkin porstuanportaita pihaan, jossa molemmat nuoret neitoset piehtaroitsivat hiekassa ja ulvoivat kuin taistelevat indiaanit.

Voikko katseli heitä hetkisen tarkasti, näytti sitten tulleen siitä vakuutetuksi, että jupakalla voisi olla vaaralliset seuraukset hänen nuorelle hengelleen ja se syöksyi sen vuoksi hurjasti paeten pihan poikki.

Kun suorin tie kulki lähellä olevan hanhiputaman yli, ohjasi hepo kulkunsa sinne ja ennenkuin onneton perhe käsitti mitään koko leikistä, olivat he kaikki nurinniskoin putamassa.

Jotenkin pahasti ryvettyneinä ja vaatteet niin ja näin saatiin heidät sieltä ylös.

Hänen toinen jalkansa oli kaatuessa nyrvähtänyt ja hänet kannettiin puolipyörtyneenä huoneesen.

Tohtori, joka asui lähellä, haettiin ja hän vakuutti ettei mitään vaaraa ollut peljättävissä, mutta määräsi potilaan olemaan alallaan pari päivää.

Ludvig antausi sen vuoksi vuoteen omaksi, ja Rasmusseniläiset läksivät kotia.

Patrona oli puettu univormutakkiin ja korkeaan hattuun, ja Rasmussenin rouvan ja Olinan yllä oli Donnerin rouvan ja tytärten vaatteita, jotka kaikkialta olivat liian ahtaat ja tuntuivat pakkoröyjyiltä.

Ajaessaan putaman ohitse näkivät he Olinan uuden tyllihatun uiskentelevan vedenpinnalla, kunnes se yht'äkkiä — niinkuin haavoitettu metsäsorsa — sukelsi veden alle hakien itselleen hautaa meren pohjalla ja kylmät aallot peittivät sen ikiajoiksi.

Beduinikappa, joka rähjääntyneenä riippui ryytimaan pisteaidalta, viittoi heille viimeiset jäähyväiset, ja ylioppilaan harmaat housut riippuivat märkinä ja viheliäisinä kapan vieressä ja itkivät kuraisin kyynelin omaa kurjuuttansa.

Seuraavana aamupäivänä tulivat Rasmussenin rouva ja Olina katsomaan
Ludvigia ja heillä oli sitä paitse vaatteita hänelle.

Ylioppilas pukihen ja tuli alas, mutta kun ei hän vielä ollut kyllin voimistunut lähteäksensä Skovhöistä, päätettiin, että äiti ja tytär kahdenkesken palaisivat Grönlidiin ja Donnerilaiset saattaisivat hänet kotia samana ehtoona.

Rullakartiinit salissa laskettiin alas, ja Ludvig heittihen sohvalle, Auroran hienoine, pehmoisine käsineen sovitellessa tyynyjä hänen päänsä alle ja Donnerin rouvan huolellisesti peittäessä häntä täkillä.

Silloin oli hänestä ovi hiljaan aukenevinaan ja olento vaaleassa lenongihameessa liihoittavinaan sisään.

Ludvig oli avannut silmänsä puoleksi, vaan sulki ne jälleen eikä ollut oikein selvillä näkikö hän unta vai oliko valveilla.

Olento läheni; hän tunsi sen seisovan vieressänsä ja viuhkaavan hänelle suloista viileyttä.

Olento tuli vieläkin lähemmäksi häntä; hän tunsi sen lämpimän henkimisen polttavan poskeansa, samalla kun sen huulet painoivat hellän suudelman hänen otsallensa.

Donnerin Aurorahan oli polvillaan sohvan edessä, pää hänen rintaansa vastaan. Hänen tuoksuvat kiharansahan koskettivat hänen poskiinsa, hänen hieno, pehmyt kätensähän lepäsi hänen kädessänsä, hänen lämmin suudelmanahan hurmasi häntä.

Hän oli kerran nähnyt unta, mutta se oli ilkeää unta. Hän oli nähnyt unta, että hän istui toisessa sohvassa toisen tytön kanssa, jonka kättä hän puristi ja jonka huulia hän suuteli; mutta sekä käsi että huulet olivat isommat ja karkeammat.

"Ei, ei," ajatteli hän sitten, "sinä olit kihlaamaisillasi Rasmussenin
Olinan, vaan niistä kaupoista ei tullutkaan mitään."

Uusi suudelma Auroran huulilta hurmasi hänet kokonansa ja karkoitti
Olinan kuvan hänen muistostansa.

"Tahdotko tulla omakseni, sinä aamuruskon hellä jumalatar?" kuiskasi hän hurmoksissaan.

"Sinun omasi ainiaksi," sopersi tyttö ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vastaan.

Mutta ovi oli auennut, oltuansa ensin kotvasen raollansa, ja kynnyksellä seisoi Donnerin rouva.

"Hillitse itseäsi, Donner! Älä kiivastu!" rukoili rouva ja oli tahtovinaan estää kapteenia tulemasta sisään, vaikka hän salaisesti veti häntä käsivarresta saadaksensa hänet mukanansa.

"Se on totta," sanoi rouva, "Se täytyy minun myöntää. Olen itsekin kuin tyrmistynyt nähdessäni tyttäreni noin likeisessä tuttavuudessa vieraan herran kanssa."

"Ei, rakas Donner, nyt en voi enää olla yhtä mieltä sinun kanssasi. Ethän voi kieltää heitä rakastamasta toisiansa. Etkö muista, kuinka kovin minua rakastit, kun me menimme kihloihin?"

Suoraan sanoen ei kapteeni voinut muistaa milloinkaan erittäin paljon vaimoansa rakastaneensa. Hän vastasi sen vuoksi kuivalla rykimisellä, jonka rouva tulkitsi ihastuneena yhtymällä siihen.

"Niin, herra kapteeni," sanoi Ludvig, "minä lemmin tytärtänne ja uskallan pyytää häntä omakseni."

"Donner," sanoi rouva ylpeästi, "sinä tiedät että aina olen ollut sinulle kuuliainen vaimo ja alinomaa seurannut sinun mieltäsi."

Sitä kapteeni tosiaankaan ei tietänyt, vaan hän ei kuitenkaan tehnyt mitään vastaväitteitä.

"Mutta nyt minun täytyy pyytää sinua kertakin tekemään minun mieleni mukaan."

"Kiitos siitä sanasta, ystäväni," sanoi rouva liikutettuna. "Kuulkaa, lapset, hän siunaa teitä. Hänellä ei ole enää mitään liittoanne vastaan."

"Eikä minulla ole koskaan ollutkaan mitään liittoanne vastaan," sanoi kapteeni, joka suuttuneena siitä että hänet esiteltiin aika hirmuksi närkästyi ja voitti tavallisen vastenmielisyytensä ilmaista ajatuksensa pitemmissä lauseissa.

Samana ehtoona palasi Ludvig takaisin Grönlidiin ja hänelle luvattiin, ennenkuin hän sanoi jäähyväiset, juhlallisesti pitää kihlaus vastaiseksi salassa.

Aurora sanoi hellät jäähyväiset hänelle tampurissa ja hänen oli niin vaikea irtautua hänen syleilyksestänsä, että olisi voinut vähältä luulla sulhon lähtevän löytöretkelle sydän-Afrikaan tahi tekevän retken Huippuvuorille.

Ludvig tuli kotia ja kävi vuoteelle ja loikoi kauvan valveilla, sillä tuhansia ajatuksia risteili hänen päässänsä.

Pitkän tuumiskelun jälkeen tuli hän siihen loppupäätökseen, että viisainta minkä hän saattoi tehdä oli niin pian kuin mahdollista matkustaa takaisin Kristianiaan. Täältä kirjoittaisi hän sitten Olinalle ja rikkoisi heidän liittonsa.

Kun Ludvig oli tämän päätöksen tehnyt, tuli hän levollisemmaksi ja koki saada itseänsä uskomaan että hän menetteli jalosti seuraamalta sydämmensä ääntä ja luopumalla Olinan omaisuudesta.

Hän näki unta, että hän oli Kiinan keisari ja että hänellä oli 365 vaimoa, joista Aurora kantoi keisarinnan arvonimeä, jota vastaan Olina hyljättiin, kun hän oli liian halpaa sukua. Närkästyneenä tästä loukkauksesta oli vanha Rasmussenin matami yllyttänyt koko joukon vapamielisiä kiinalaisia, jotka pehtori Nielsenin johdolla ryntäsivät linnaan, vangitsivat keisari Ludvig ensimmäisen ja tahtoivat pakoittaa hänet lopettamaan itsensä syömällä viilipiimää.

"Käskettiin sanomaan terveisiä ja kysymään, tahdotteko kahvin tänne ylös vai tahdotteko tulla alas suurukselle."

"En maista enää tippaakaan," sanoi Ludvig ylpeästi. "Vannon pyhän Cecilian nimessä, että ennen saatte tappaa minut kuin lopetan itseni viilipiimää syömällä."

"Herra ei varmaankaan ole oikein terve," sanoi tuo salamielinen palvelustyttö; sillä häntä oli Ludvig pitänyt kiinalaisena vapamielisenä.

Ludvig hieroi silmiänsä, katsoi ympärilleen ja havaitsi iloksensa, ettei hän ollutkaan taivaallisessa valtakunnassa, vaan uudinsängyssä Grönlidissä.

Ensin tuli Donnerin rouva ja kertoi kaikessa salaisuudessa, että nyt olivat Aurora ja Ludvig kihloissa, vaan että kihlaus vastaiseksi olisi pidettävä salaisuutena.

Kun hän oli lähtenyt, tuli Rasmussenin rouva ja kertoi suurena salaisuutena, että nyt olivat Olina ja Ludvig kihloissa, vaan kihlaus olisi vastaiseksi pidettävä salassa.

Vanhan Rasmussenin matamin silmät välähtelivät vähän veitikkamaisesti, ja hänen viiksensä värähtelivät, ikään kuin hän olisi ollut nauruun pyrskähtämäisillään, vaan hän hillitsi itsensä kuitenkin ja sanoi tavallisella vakavuudellaan:

"Tehkää se yhtä hyvin heti julkiseksi. Minä en saata kärsiä tuollaisia salaisia kihlauksia."

"Enkä minäkään," sanoi miniä, jota poltti halu saada kertoa koko maailmalle, että hänen tyttärensä oli tehnyt niin hyvät kaupat.

"Tiedätkö mitä," sanoi eukko. "Onhan ensi perjantaina Olinan syntymäpäivä. Silloin olisi sopiva tilaisuus tehdä kihlaus julkiseksi. Tuleehan silloin vieraita. Tuleehan Donnerilaiset ja monet muut tervehtimään."

"Hän on vielä hieman nuori ja ujo. Tehkää se sen vuoksi hänen luvattansa. Kirjoita pieni puhe miehellesi, hän voi pitää sen illallispöydässä. Se on odottamatonta kaikille."

"Kun vaan saisi Rasmussenin suostumaan siihen," sanoi rouva, josta tuuma oli oivallinen.

"Saa hänet suostumaan," sanoi anoppi. "Saisithan sinä hänet vaikka asettumaan päälaelleen keittovatiin ja laulamaan: 'Oi, ihana on isänmaa' — kun vaan häntä pyytäisit."

Rasmussenin rouva vakuutti loukattuna, ett'ei hän tuntenut vähintäkään halua nähdä miestänsä päälaellaan keittovadissa. Hän oli kuitenkin koettava saada hänet julkaisemaan kihlauksen ensi perjantaina.

"Vai niin, sinä olet kihlannut heidät molemmat, hyvä herra ylioppilas?" sanoi hän. "Se oli oikeastaan viisainta mitä saatoit tehdä, sillä siten et saa heistä kumpaistakaan ja se on sinulle parasta."

Tuolla salamielisellä sisäpiialla oli tuhansia hirmuisia salaisuuksia kerrottava rouvallensa, Kyökkipiika paistoi ja keitti, niin että hänen punaiset kasvonsa loistivat kuin laskeva aurinko, ja karjapiika, jota juhlan johdosta käytettiin "sisällisesti," oli kaikille lattioille tehnyt pienoisia lammikoita, joissa hän harjoitteli uimataitoa.

Sitten nähtiin hänet kiivenneeksi akkunanpuitteille, missä hän asettui mitä murhaavimpiin asemiin muka akkunoita pestäksensä.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään muuta toimeen näillä voimisteluharjoituksilla kuin että hän särki pari ruutua ja kaatoi aikalailla vettä tapeteille.

Rasmussenin rouva leivoskeli näkkileipiä ja piti siveellisiä luentoja kyökkipiialle, että on tarpeetonta survoa kalaa piirakoita varten, niin että palaset lentelivät ihmisten korvissa kuin lumihituleet, ja että on sopimatonta iskeä silmää rengille, kun tämä kantaa puita.

Vanha Rasmussenin matami toimitti näinä päivinä poliisivakojan virkaa, hiiviskellen kaikkialla talossa ja keksien hirveimpiä rikoksia, mitä ikinä joku piika on voinut tehdä.

Asianomainen vedettiin sitten oikeuden eteen, joka istui kyökissä, ja ankaran tutkinnon jälkeen syytetty rangaistiin ja päästettiin.

Patrona kuljeskeli syvissä mietteissä ja sulkeutui useasti huoneesensa, jossa hänen kuultiin kävelevän edes-takaisin pitkin lattiata ja höpisevän jotakin kamalata noitalukua tahi jotakin sellaista. Voitiin selvästi kuulla sanat: "Hyvät herrat ja naiset! — — rakastettu tytär — — tärkeä päivä —" j.n.e.

Sisäpiika luuli Rasmussenin joutuneen uskonnollisiin epäilyksiin ja ilmoitti salaa kyökkipiialle, että patronasta oli tullut herännyt, joka herätti kyökkipiian ihmettelyä.

Ludvig vieraili jotenkin usein Skovhöissä, ja kun hän ja Olina olivat kahdenkesken, oli hän nolo ja kylmä.

Rasmussenin rouvalla oli liiaksi kiirettä huomatakseen hänen kylmyyttänsä. Olina huomasi sen heti, vaan ei sanonut mitään siitä vanhemmillensa.

Hän kysyi vaan pari kertaa vanhalta Rasmussenin matamilta, söikö pehtori Nielsen edelleen ainoastaan yhden lautasellisen lihakeittoa.

Vihdoin koitti tuo juhlallinen päivä. Vanha Rasmussenin matami tuli varhain aamulla olemaan apuna. Hän oli pukeutunut parhaasensa ja hänellä oli yllä uusi musta paramattahame, kultainen rintaneula, iso kuin nyrkki, ja selittämätön myssy, jossa oli selittämätön paljous selittämättömiä kukkasia.

Hetki sen jälkeen kun hän oli saapunut, kutsui tuo salamielinen sisäpiika Rasmussenin rouvan ulos tampuriin, näytti hänelle molemmat kätensä, jotka olivat hirveästi poltetut, ja hän ilmaisi hänelle kuiskuttaen, että vanha matami oli kaatanut padallisen kiehuvaa karviaismarjasylttiä hänen yllensä ja että hänen oli mahdoton toimittaa passausta.

Rouvan tullessa ulos kyökkiin seisoi vanha matami ja poimiskeli syltätyitä karviaismarjoja paramattahameeltansa, jonka päällä oli aikalailla hedelmiä.

"Nyt on uusi hameeni pilattu," sanoi eukko äkeissään. "Ei pitäisi koskaan olla vaatteita yllä, kun on kyökkitoimissa."

Rasmussenin rouva ei nähnyt olevan syytä vastata mitään tähän muistutukseen.

Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin, että karjapiian piti ruveta sisäpiian sijaan ja passata pöydässä, jonka jälkeen hänet lähetettiin piikain kamariin pesemään ja muulla tavoin valmistautumaan juhlallista komentoa varten.

Seudun kaikki honoratiores olivat läsnä. Siellä papin ja vallesmannin, tohtorin ja tuomarin herrasväet.

Lähellä olevasta kaupungista oli tullut kaksi leskirouvaa. Toinen oli kutsuttu sen tähden että hänellä oli poika, joka oli luutnantti, ja toinen sen tähden että hänellä oli uusi sininen silkkihame, joka kynttilän valossa näytti ihmeen somalta.

Sitä paitse oli siellä samasta kaupungista eräs nuori kauppias, joka oli kutsuttu sen vuoksi että hän oli niin hirmuisen lystikäs.

Hän taisi deklamoida "Ratsastuksen Asgaardiin" ja "Farumin kirkonkellon," ja hän taisi heitellä neljää palloa yhtä haavaa ja tehdä korttikonsteja, ja taisi olla hirmuisen sukkela. Joka kerta kun hän oli sanonut jotakin lystikästä, katsahti hän kaikkiin läsnäoleviin, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: "No, hyvät ystävät, olkaa nyt niin hilpeitä että nauratte minulle!"

Hän oli säysy vähänläntä mies, tukka vaaleankeltainen, kasvot vaaleankeltaiset, viikset vaaleankeltaiset ja hampaat tummankeltaiset.

Hän oli pitkät ajat jumaloinnut Donnerin Auroraneittä etäältä ja ollut niin sanomattoman onnellinen joka kerta kun tämä oli ollut niin hilpeä että oli nauranut hänelle.

Donnerin rouva loisti läikehtivässä silkkihameessa ja vaihtoi väriä kuin kameleontti. Amalia neiti oli puettu keltaiseen, Aurora punaiseen, Konstance siniseen ja Klara vehreään, mutta Helga ja Fanny neidet kantoivat valkoista, viattomuuden väriä. Kapteeni oli univormussa ja kotiopettaja oli tavallista enemmän teeskennelty, harjattu, saamaton ja hymyileväinen.

Kun oli käyty istumaan pitkin huonetta, aukeni ovi ja karjapiika astui sisään tuoden teetä.

Hän oli saanut valkoisen esiliinan ja yhden Rasmussenin rouvan aamumyssyistä päähänsä, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat terveydestä ja suovasta ja välkkyivät kuin kirkkaaksi kuurattu vaskikattila.

Tämä komea seura näytti alussa hänen silmiänsä häikäisevän. Kuitenkin rohkaisi hän mielensä, astui suoraan sen rouvan eteen, jolla oli sininen silkkihame, ja pani ystävällisesti niiaten neljä kuppia teetä, kerma-astian, sokerimaljan ja koko joukon rinkeliä ja korppuja rouvan syliin.

Onneton leskirouva hypähti ilmaan vihaisesti parkaisten. Karjapiika päästi kauhistuneena tarjottimen loppuine kuppineen käsistään ja syöksähti ulvoen kyökkiin, Rasmussenin rouva ja leskirouva perässä.

Rasmussenin rouva sai leskirouvan pestyksi ja asetti hänet kakluunin eteen kuivamaan, ja kaiken tämän tapahtuessa nuhteli emäntä karjapiika-raukkaa, selittäen että siistissä seurassa aina annetaan ihmisten itse ottaa eikä tyrkytetä heille neljää teekuppia yhtä haavaa, ja että sitä paitse niin paljo tee, sokeri ja kerma vaikuttaa vahingollisesti ihmisiin ja vaatteisin yleiseen ja leskirouviin ja sinisiin silkkihameisin erittäin.

Syntinen lähetettiin sitten sisään kokoomaan sirpaleet, sill'aikaa kun
Olina tarjoeli teetä.

Käveltiin puutarhassa, keskusteltiin ja harjoitettiin musiikkia. Aurora lauloi sooloa ja Klara ja Konstance lauloivat duetteja. Nuori kauppias deklamoi "Ratsastuksen Asgaardiin," heitteli palloja ja oli hirmuisen lystikäs, ja leskirouva istui koko illan ja tutki silkkihamettansa eri valoissa nähdäksensä oliko siihen tullut pilkkuja.

Toinen leskirouva, jolla oli poika, joka oli luutnantti, ja papinrouva istuivat hänen vieressänsä ja kertoivat hänelle eräitä mieltä ylentäväisiä ja opettavaisia juttuja eräistä hameista, jotka eräissä tilaisuuksissa olivat saaneet päällensä eräitä aineita, vaan jotka eräitten keinojen avulla olivat saaneet takaisin entisen näkönsä.

Hänen oli vaikea jakaa yhtä suuret annokset armautta Auroralle ja Olinalle ja hän päätti siksi seurustella niin vähän kuin mahdollista kumpaisenkin kanssa.

Hänen aikansa oli kokonaan menevinään leikkiin Helgan ja Fannyn kanssa, jotka istuivat hänen polvellansa ja milloin tappelivat keskenänsä, milloin hyväilivät ylioppilasta niin tuntuvasti, että särkivät hänen lorgnettinsa ja raapivat hänen kasvoihinsa ja käsiinsä useita naarmuja.

Onneton karjapiika, joka oli vuodattanut koko joukon kyyneleitä ja kuluttanut koko joukon suopaa, käveli punaisin, turtunein kasvoin ja passaeli. Joka kerta kun hän joutui leskirouvan läheisyyteen, puristi hän vatia kuin suonenvedossa ja katseli leskeä hurjin silmäyksin, ikään kuin häntä vaivaisi heittohulluus ja hän tuntisi mitä pahimman halun nakata yhden ruoka-annoksen rouvan päähän, ja kun hän oli tullut hänen ohitsensa, pääsi häneltä helpoituksen huokaus ja hän näytti kiittävän taivasta siitä että onnellisesti oli kiusauksen voittanut.

Vähää ennen jälkiruokaa katosi Rasmussen yht'äkkiä, ja ennen mainittu salamielinen sisäpiika, joka oli lähetetty ottamaan hänet kiinni, palasi ja kertoi rouvalle, että patrona oli ylhäällä huoneessansa pitämässä iltarukousta.

Piika lähetettiin ylös hänen luoksensa viemään käskyä, että hänen niin pian kuin mahdollista oli saapuminen, ja heti sen jälkeen tuli Rasmussen punaisena ja lämpimänä ja näytti kovin kiihoittuneelta.

Pyhittyään ensin otsansa ja pari kertaa kakaistuansa tarttui patrona yht'äkkiä sherrylasiin ja antoi kuulua vapisevin äänin:

Sisäpiika, joka luuli hänen aikovan pitää katumussaarnaa, seisoi ovessa ja nosti silmänsä taivasta kohti ja näytti erittäin hartaalta, kun taas karjapiika katseli häntä kauhistuksen silmäyksillä ja näytti olevan vähältä nakata maljallisen vaniljijälkiruokaa leskirouvan syliin.

"Hyvät herrat ja naiset!" uudisti Rasmussen. "Tänään on tärkeä päivä meidän talossamme. Rakastettu tyttäremme täyttää tänään kahdeksannentoista vuotensa ja on nyt siinä iässä, että hänen täytyy alkaa taistelu elämän taistelukentällä. Minä ja vaimoni olemme vanhat. Me voimme pian lähteä täältä, ja silloin seisoo hän yksin maailmassa."

Tässä alkoi Rasmussenin rouva nyyhkiä, jonka vuoksi vanha matami näki sopivaksi keinutella päätään edestakaisin ja näyttää siltä kuin hänellä olisi hammastauti.

"Me halusimme sen vuoksi kernaasti, ennenkun me eroamme hänestä, löytää miehen, joka voisi johtaa hänen askeleitansa sillä leveällä tiellä —"

"— sillä leveällä tiellä, joka elämän hedelmättömän erämaan läpi viepi," jatkoi hän ja vetäsi helpoituksen henkäyksen saatuansa lauserakennuksen loppuun.

"Me halusimme kernaasti löytää miehen, joka lemmekkäällä kädellä voisi puolustaa häntä vastoinkäymisen myrskyjä vastaan ja suojella tätä hienoa, hentoa — — — tätä, tätä hienoa, hentoa —"

Kaikkien silmät kääntyivät pehtori Nielseniin, joka seisoi vaiti ja yksinään eräässä nurkassa ja punastui kuin nuori tyttö.

"Tämän miehen olemme me löytäneet," päätti patrona, "ja hän on lakitieteen ylioppilas Ludvig Möller. Vastakihlattujen herra Möllerin ja tyttäreni Olinan malja."

Donnerin rouvan kasvot lensivät keltaisiksi ja vehreiksi ja vaihtoivat väriä kilvan hänen silkkihameensa kanssa. Aurora oli kalpea.

"Samoin, samoin," sanoi rouva. "Sekä minä että mieheni toivotamme onnea sydämmemme pohjasta."

"Sitä maljaa en koskaan juo," sai kapteeni sanotuksi ja laski lasin niin kiivaasti pöytään että se särkyi. "Minkä te nyt sanoitte, on helvetin vale!"

"Se on vale, sanon minä," huusi kapteeni ja kesti uljaasti vaimonsa hiljaisen silmänluonnin. "Herra Möller ei ole neiti Rasmussenin sulhanen. Hän on kihlannut minun tyttäreni Auroran. Hm!"

Nyt syntyi hirmuinen sekamelska, jonka aikana Helga ja Fanny neidet käyttivät tilaisuutta tyhjentääkseen kokonaisen maljallisen sylttiä, lyöden toisiaan korville jälkiruokalusikoilla.

Ludvig oli aivan kuin pilvistä pudonnut eikä oikein tietänyt, näkikö hän unta vai oliko valveilla.

Silloin laskihen kova koura hänen olkapäälleen, ja vanhan Rasmussenin matamin kolea ääni kuului hänen korviinsa: "Hevonen on valjaissa vaunujen edessä. Kokoa kiireesti kapineesi ja seuraa minua Granholtiin tänä iltana. Täällä et voi enää olla."

Ludvig loi häneen kiitollisen silmäyksen ja riensi ylös hakemaan kapineitansa.

Muutamia minuutteja sen jälkeen istui hän Rasmussenin matamin vaunuissa ja ajoi Granholtiin.

"Tietysti. Minun täytyy laittautua täältä pois niin pian kuin mahdollista. Tämä oli todellakin ikävä juttu."

Mutta Grönlidissä oli sellainen sekamelska, ettei kukaan huomannut ylioppilaan lähtöä.

Donnerin rouva huusi vettä, ja karjapiika, joka tiesi, että kun vieraat Grönlidissä pyysivät vettä, saivat he maitoa, toi juoksujalassa kannullisen vastasiivilöittyä maitoa.

"Anna se tänne!" sanoi nuori kauppias, tempasi kannun ja kaatoi aikalailla maitoa Auroran kasvoihin.

"Donner," sanoi rouva arvokkaasti. "Anna valjastaa. Emme tahdo olla minuuttiakaan enää tässä talossa."

Donnerin perhe pakausi perhevaunuihin, jotka pyörivät pois niin nopeasti kuin kapteenin vanhat laihat hevoset jaksoivat juosta.

Heti sitten läksivät vieraat Grönlidistä, toinen toisensa perästä, ja vihdoin seisoivat Rasmussen ja rouva kahdenkesken salissa.

"Missä on ylioppilas?" kysyi rouva tuolta salamieliseltä sisäpiialta, joka näyttäytyi tampurissa.

"Hän kokosi kapineensa ja läksi matkoihinsa. Luullakseni sai hän ajaa vanhan Rasmussenin matamin kanssa."

"Ah, jollei hän koskaan olisi tullut tänne," sanoi rouva. "Antaisinpa paljon lisäksi, jollei tämän päivän tapahtumia olisi ollut."

Varhain seuraavana aamuna seisoi Ludvig valmiina matkalle ja sanoi jäähyväiset vanhalle Rasmussenin matamille.

Hyvästi jättäessä pisti eukko pari sadan kruunun seteliä hänen käteensä.

Tämä laastari oli hänen arvelunsa mukaan pettämätön keino lääkitsemään vähänläntäisiä suruja, ja sillä oli samalla se hyvä ominaisuus, että se vaikutti lievittävästi hänen omaan omaantuntoonsa, koska hän itse oli ollut syynä suruun.

"Tässä on sinulle vähän apua opinnoitasi varten," sanoi hän. "Jos tarvitset enemmän rahaa, niin kirjoita minulle, niin saat. Jouduta nyt tutkintoasi, äläkä kihlaa ennenkuin olet kandidaatti, äläkä kihlaa useampaa kuin yhden erältään."

Näin sanoen pudisti eukko hänen kättänsä ja löi häntä aikalailla hartioille.

Hänellä oli mukana pullo Hoffmanin tippoja ja kupillinen kaurasoppaa ja oli valmis tapaamaan onnettoman tyttärensä kiivaassa kuumehoureessa.

Kun kuitenkin näyttihen, että Olina asianhaaroihin nähden oli sangen hyvissä voimissa ja näytti yhtä pirteältä kuin tavallisesti, malttoi äiti johonkin määrin mielensä.

Hän huomautti miniälleen, ettei Olina tuon ikävän kihlausjutun jälkeen voinut tehdä mitään viisaampaa kuin ottaa uuden sulhasen.

Nuorena miehenä, joka kaiken suhteen oli sovelias tähän
edesvastauksenalaiseen toimeen, esitteli hän Rasmus Nielsenin, ja kun
Olinallakaan ei ollut mitään mainittua kandidaattia vastaan, antoi
Rasmussenin rouva vähäisen houkuttelun jälkeen siihen suostumuksensa.

Joku aika sen jälkeen viettivät pehtori ja Olina häitä ja muuttivat
Granholtiin, missä he elävät hyvin onnellisina.

Muutamia päiviä onnettomain syntymäpäiväpitojen jälkeen lähetti nimittäin tuo nuori kauppias hänelle naulan rusinoita ja manteleja käärittynä valkoiseen paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda hänelle sen ilon, että ottaisi sen vastaan, ja muutamia päiviä myöhemmin lähetti hän hänelle sydämmensä käärittynä ruusunpunaiseen paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda hänelle sen ilon, että ottaisi senkin vastaan ja lahjoittaisi lähettäjälle kätensä ja sydämmensä sijaan.

Aurora kirjoitti vastaukseksi että hän tahtoi ottaa vastaan hänen sydämmensä ja antaa hänelle kätensä korvaukseksi.

Se oli tuon onnettoman kihlausjutun kautta murtunut, särkynyt ja ylimalkaan kärsinyt vauriota siihen määrään, ettei se tätä nykyä ollut esiteltävässä kunnossa.

Mutta jos se huolellisen hoidon kautta voisi tulla johonkin määrin kelvolliseen kuntoon, olisi hän saapa sen vast'edes.

Kauppias otti iloiten vastaan käden ja eli pari vuotta aviomiehenä siinä toivossa, että hän aikaa myöten saisi hänen sydämmensäkin.

Tästä toivosta täytyi hänen kuitenkin luopua, kun hän tarkemmin tutkittuansa huomasi, ettei Auroralla sellaista ollutkaan.

Hän kohtelee kuitenkin vävyänsä sangen hyvin, alentuu usein käymään hänen luonansa ja alentuu niinikään ostamaan kaikki taloustarpeensa häneltä velaksi, jota vastoin hän ei milloinkaan alennu maksamaan hänelle.

Jumal. kand. Klossing oli saanut kappalaisenpaikan Ruijassa, missä hän elelee ynnä hänen armas vaimonsa Amalia, omaa sukua Donner.

Kenties se tulee siitä, ettei Amalia heidän naimisiin jouduttuansa koskaan enää ota ollaksensa sukkela, jota vastoin hän usein on hyvin tuittusanainen.

Ludvig Möller on kandidaatti ja saanut hyvät arvosanat sekä palvelee ylimääräisenä oikeusosastossa.

Hän nyt siihen määrään inhoaa kihlauksia, että on päättänyt elää ja kuolla poikamiehenä.

Hän asuu hauskassa poikamiehen huoneuksessa ja pitää usein vähäisiä hauskoja pitoja ystävilleen.

Pari kertaa on hän kertonut kihlauksestansa, ja kun hän on lopettanut, on hän ottanut kulauksen totilasistansa ja lausunut: "Se oli oikeastaan ikävä juttu."

PUHDAS LIPPU..

Varmaankin tiedätte minkänäköinen on Norjan lippu? Siinä on sininen ja valkoinen risti punaisella pohjalla, ja ylhäällä toisessa kulmassa on liitonmerkki, jossa on Ruotsin värit keltainen ja sininen.

Me emme tahdo mitään ulkonaista merkkiä yhdistyksestämme Ruotsin kanssa, sillä me olemme itsenäisiä, me norjalaiset, hirmuisen itsenäisiä.

Tässä oli nyt vaan pari selittäväistä muistutusta, ja niistä saattaa usein olla hyötyä vaikka ne ylimalkaan ovat ikävät niinkuin moni muukin, josta on hyötyä tässä maailmassa.

Oli eräs etukaupungeista, missä rakennushomman ylimysmielinen henki pitkällä laahimellaan ei vielä ollut lakaissut pois kaikkia rahvaan asumuksia tieltänsä.

Toinen rakennus oli iso ja komea, varustettu graniittiportailla ja rautakuistilla, toinen oli vanha ja rappiotilassa, akkunat vinossa ja puiset varppeet lahonneet.

Muutoin olivat kumpainenkin hauskat asumukset, ja tuo rikas rakennus ei ollut laisinkaan ylpeä, vaikka sillä oli sekä peililasiset akkunat että tornit, ja se merkitsee rakennuksessa samaa kuin silmälasit ja korkea hattu ihmisellä.

Köyhä rakennus nojasihen tuttavasti rikasta vastaan niinkuin tehtaalaistyttö keikarinrintaa vastaan, ja aurinko pisti päänsä esiin paksusta pilvestä, hymyili ystävällisesti ja iski silmää, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa:

Se on oikein, olkaa vaan kohteliaat toisillenne, pois säätyeroitus!
Eläköön vapaus ja yhdenvertaisuus, sillä onhan tänään vapaudenpäivä!

Toisessa kerroksessa asui eräs nuori mies, joka hiljan oli päässyt lailliseen ikään ja jonka nyt täyttä totta oli rupeaminen hävittämään sitä omaisuutta, jonka hänen isänsä oli koonnut, jonka vuoksi hän aluksi piti uhkakomeat sampanjakemut.

Ensimmäisessä kerroksessa asui eräs kapteeni, jonka tytär oli musikaalinen — kaikki tyttäret ovat muutoin tähän aikaan musikaalisia —, ja hän lauloi että raikui, sillä hän lauloi aina kun vaan täysi-ikäiseksi päässeellä nuorella herralla oli vieraita.

Leskirouvalla kolmannessa kerroksessa oli vanhanpuoleisia rouvasihmisiä tee-vieraina, ja siellä kävi puhelu kymmenen hevosen voimalla yleisen hilpeyden vallitessa.

Kaikki olivat lähteneet ulos näkemään lippusaattoa ja juhlakulkua, aina panttilainaajan leskestä ja franskalaisista siloitusneitsyistä, jotka edustivat ylhäisöä, alas nokikolarin sälliin ja hevoisrautatien kiskonkaaputtajaan saakka asianomaisine perheineen.

Piha, joka muutoin oli täynnä pestyjä vaatteita nuorilla ja kirkuvia lapsia, oli aivan tyhjä.

Lapset, jotka kaikki olivat puhtaaksi pestyt ja söivät lakeria päivän kunniaksi, olivat ulkona kävelemässä vanhempiensa kanssa, ja kaikki pojat olivat saaneet lippuja käteen.

Sillä kun murhe ja puute lyövät sinua kasvoihin kylmällä kädellänsä, lakastuvat posken ruusut ja silmän hehku sammuu ikipäiviksi.

Hän istui kumarruksissa pienen sängyn yli, joka oli muutettu akkunan eteen auringon paisteesen.

Tyynyillä lepäsi kukoistava lapsenpää; mutta se oli kuumeen tuli, joka silmissä paloi, ja ruusut poskilla olivat niitä, joilla kuolema uhrinsa koristelee, ennenkuin se vie ne alas pitkin synkkää virtaa.

Riemuilevia lapsenääniä kuului ulkoa, parvi pikkupoikia liput käsissä kulki ohitse päästäen iloisia eläköön-huutoja.

"Siksi että nyt on 17 p. toukokuuta, Norjan vapaudenpäivä. Silloin kulkee kaikki hyvät pikkupojat liput käsissä juhlasaatossa katuja pitkin!"

Äiti kääri lapsen peitteesen ja istahti avoimen ikkunan eteen lapsi sylissä.

Joka miehellä oli sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä ja heitteli alas makeisia ja apelsiineja pojille taistelun esineiksi.

Hän oli kookas nuori mies, puettuna viime kuosin mukaan, kasvot kauniit, kalpeat ja tuo elämään kyllästyneen väsymys kuvattuna silmäin ympäri, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimman hienouden merkkinä.

"Mamma, minä tahdon myöskin lipun, niin tuo hieno herra antaa minulle makeisia ja apelsiineja."

Poika kätki kasvonsa tyynyihin, hänen pienoinen ruumiinsa vapisi kiihtymyksestä, ja hän itki yhä ääneensä, alinomaan huutaen:

Lapsiparvi oli kulkenut eteenpäin; vaan avonaisesta akkunasta kuului huoneesen sampanjalasien kilinää, naurua ja eläköön-huutoja naapuritalosta, ja kapteenin musikaalinen tytär lasketteli liverryksiä kuin kanarialintunen.

"Ole nyt hyvä poika ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pientä lippusta."

Sampanjan mukana on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa onkin usein kiitetty sekä runossa että suorasanaisesti, ja siinä on tehty oikein.

Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjapidot, kun komeasti valaistussa salissa pöytä tuskin jaksaa kantaa, hopean ja kristallin paljoutta, kukkaisia ja hedelmiä, ja kauniit, juhlapukuiset naiset kohottavat kuohahtelevaa juomaa ruusuhuulosillensa.

Mutta sampanjapidot poikamiehen asunnossa, olkoonpa se kuinka komea tahansa, eivät aina näytä siltä.

Sikarisavun pilviä, kalpeita, unisia tahi kovin viinistä hohtavia kasvoja, särkyneitä laseja, apelsiininkuoria ja juustonmurusia pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita tulitikkuja pitkin mattoa — siltä jotenkin näytti täysi-ikäiseksi päässeen huoneessa.

Hän itse oli asetettu seisomaan eräälle pelipöydälle pieni lippu kädessä, ja vieraat joivat hänen maljansa — ties, kuinka monennen kerran.

"Minä — minä tahdoin — minä — antakaa minulle tuo lippu!" lausui hän ripeästi päätöksen tehtyänsä, astuen isännän eteen, joka yhä vielä seisoi pöydällä.

"Minulla on lapsi, pienoinen poika, hän on kuoleman kielissä ja tahtoo vihdoin saada vapaudenpäivän lippua; hänellä ei ole enää niin paljon elinaikaa, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän hänen viime hetkellänsä — hänellä ei ole ollut paljon iloa elämässä, polosella!"

Muut olivat laskeneet lasit käsistänsä ja muodostivat kehän näiden kahden ympärille.

"Antakaa se minulle. Te olette ylioppilas, eikö niin? Poika on myöskin ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin."

"Minä olin hänen aviovaimonsa," sanoi nainen ylpeä väläys raukeissa silmissänsä. "Hän kuoli vuotta jälkeen häitten. Hänkin oli aikanaan nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä, ja kun hän nai minut, oli hänen terveytensä jo rappiolla. Mutta tässähän seison ja kulutan aikaa — antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."

"Hyvät ystävät — niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan kuin minä voin sampanjaa tarjota?"

"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme hävittäneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"

"No, emmekö joisi vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja hauskuuttaisi itseämme olemalla vähän hyväntekeväiset vaihetuksen vuoksi, sehän on niin muodinmukaista. Tässä on hattuni, kuka tahtoo antaa roposen köyhälle leskelle?"

"Minä annan viisi kruunua, mutta sinun pitää lainata ne minulle huomeneksi, Fredrik."

"Ja nyt matkaan. Juokaa sampanjaani niin paljon kuin vaan haluttaa. Kenties se on viimeinen kerta," sanoi hän itsekseen ja pisti mennessään vähän jälkiruokaa lakkariinsa.

Riemuloiste levisi hänen kasvoillensa, kun Fredrik astui sisään lippu kädessä.

"En, poikaseni, minä olen vaan ihminen ja vieläpä hyvin huono ihminen. Mutta hyvä Jumala, näet, lähetti minut tänne ja sanoi: tuolla viereisessä talossa makaa pieni sairas poika. Anna hänelle tämä lippu minulta ja sano, että jos hän on oikein hyvä, niin pääsee hän kerta luokseni taivaasen."

"Hyvin hauskaa. Siellä kulkevat kaikki pienet enkelipojat koko päivän juhlasaatossa käsissä punaisilla silkkilipuilla varustetut kultasaikat ja syövät kuorimanteleja ja ruukkurusinoita eivätkä juo muuta kuin samp…"

"Minä en siitä pidä, mutta maku on erilainen, ja enkelit ovat aivan ihastuneet siihen."

"Nyt pystytämme lipun päänalusen viereen, ja sitten leikittelemme ja pidämme oikein hauskaa; mutta sitä emme voi tehdä ennen kuin mamma ottaa minulta hattuni. Mitä siinä on, on teille," lisäsi hän hiljemmin.

"Ei, se on aivan oikein, parilla ei ollut pientä rahaa, ja eräs ystävistäni pani sen vuoksi heidänkin puolestansa. Se on lahja herroilta tuolla luonani. Se ei ole minulta."

"Tässä on minulla iso apelsiini, sen heitän peitteelle ja luen kolmeen, ja joka sen ensin saa kiinni, saa sen. Yks, kaks, kolme — sinä sen voitit!"

"Tässä on manteleja. Sinä voitit enimmät, mutta minä sain tuon ison, ja sen sisällä on kaksi mantelia. Leikkikäämme nyt filippiiniä. Se, joka huomenna, kun tapaamme toisemme, sanoo: Hyvää huomenta — filippiini! hän saa uuden hopeaisen kruununrahan, jossa on reikä, punaisessa silkkinauhassa kaulassa kannettavaksi, ja se on samaa kuin metalji kansalais-ansioista. No niin, sitä sinä et ymmärrä, mutta se lieneekin yhdentekevää."

"Mutta nyt tulee kaikkian paras, ja sen olet sinä saapa pitää aivan yksinäsi."

"Se on krokaanin huippu. Nainen ylinnä punaisessa hameessa on vapauden jumalatar, sanoi sokerileipuri. Se on hirmuisen makea, sillä se on tehty pelkästä sokerista, pure vaan sen pää poikki, ei se tee mitään: vaan et saa nuolla sen punaista hametta, sillä se on arsenikinsekainen ja hyvin vaarallinen. Moni ihminen on saanut myrkkyä vapauden jumalattaren punaisesta hameesta."

Ihastuneena kuunteli lapsi hänen puhettansa, vaikk'ei hän enintä osaa ymmärtänytkään.

Äiti laski lipun hänen käsivarrellensa, niin että kangas peitti pienokaisen rinnan.

"Minä rukoilen Jumalalta anteeksi että sanoin Hänen olevan ilkeän. Hän on hyvin hyvä, kun lähetti luokseni tämän hyvän herran."

Hän lepäsi kotvasen silmät ummessa, sitten avasi hän ne vielä kerta, hymyili ystävällisesti ja ummisti ne taas.

Kalpeilta huulilta tuli heikko henkäys, ikään kuin kynttilä puhalletaan sammuksiin, ja kuoleman haltia oli ikuiseksi sammuttanut hänen elämänkynttilänsä.

"Hyvät ystävät. Syy, miksi olen teidät kutsunut tänne, ei ole ainoastaan päivän johdosta, vaan siksi että tämä on merkillinen päivä elämässäni. Tänään aamupäivällä kosin erästä nuorta kaunista tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Nimen saatte myöhemmin tietää. Hänen maljansa! Sen juomme pohjaan sampanjassa."

"Ja tämä on viimeinen lasillinen sampanjaa, jonka juon, ennenkuin olen suorittanut tutkintoni yliopistossa. Huomenaamusta tahdon ruveta tekemään työtä sen sijaan kuin hävittäisin terveyteni ja omaisuuteni hurjalla elämällä. Minä en tahdo että se vaimo, jonka tänään olen kihlannut, kenties joskus on sanova niinkuin leski äsken: 'hän joi liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä.'"

"En sentimentaaliin, vaan yksivakaiseen. Ensi kerran olen seisonut kalman kasvojen edessä."

"On, enkä olisi koskaan luullut kuoleman voivan olla niin kauniin. Hän erosi täältä hymyily huulilla, vapaudenpäivän auringon luodessa sädekiehkuran hänen päänsä yli, ja Norjan lippu oli hänen ruumiiskääreensä."

"Oliko liitonmerkkiä lipussa?" kysäsi eräs puolihumalainen veitikka ollaksensa sukkela.

"Sitä en tarkastanut; mutta sen tiedän, että se lippu, joka peitti viattoman lapsen ruumista, sielun liihoitellessa kohden ijäistä valkeutta, oli puhdas lippu ."

VEHREITÄ SEPPELEITÄ.

Tilava buffetti oli täpöisen täynnä hopeakaluja ja runsasvaraisella aamiaispöydällä kimalteli pari kristallikarafiinia, toisessa sherryä toisessa likööriä.

Ainoastaan yhdelle hengelle oli katettu, nuorelle miehelle, korkeintaan kahdenkolmatta ikäiselle, joka istui pöydän vieressä.

Hänellä oli hienopiirteiset, kalpeat kasvot ja kauniit, surumieliset harmaat silmät. Tumma tukka oli huolekkaasti käherretty ja kammattu alas otsalle pieneksi keikarimaiseksi kärjeksi, ja punertava hyvin hoideltu viiksipari siimesti ylpeätä suuta.

Hänellä oli yllään lyhyt aamutakki valkoisesta flanellista, vuori ja kaulus sinisestä atlas-kankaasta ja kiinni edestä silkkisellä nyörillä ja tupsuilla, jotka tekivät hänet itävaltalaisen upseerin näköiseksi.

Hän nojasi taaksepäin tuolilla, sytytti papyrossin ja maisteli hieman kahvia kupista ja likööriä lasista, näyttäen kyllästyneeltä kaikkeen, olipa se sitten mitä tahansa.

Orpona kahdenkymmenen vuoden iässä oli hän yksin maailmassa suuren omaisuuden kanssa, jota hänen holhojansa salli hänen melkein rajattomasti vallita.

Niin matkusti hän Pariisiin, missä voi ostaa kaikkia rahalla, ja siellä osteli hän koko joukon sampanjaa ja rakkautta ja nautti nuoruuden halulla niin paljon kumpaakin että alkoi maistua ytelältä.

Sitten vietti hän vuoden päivät eurooppalaista kuljeksijaelämää, matkusteli rautateillä ja asuskeli hotelleissa, näki kaiken mitä matkustajan pitää nähdä, tunsi aina ikävää ja asettui viimein Kjöbenhavniin, jossa hän vuokrasi itselleen komean huoneuksen, sisusti sen uljaaksi ja otti itselleen emännöitsijän laittamaan ruokaa ja siivoamaan huoneita.

Tämä oli keski-ikäinen nainen, sangen toimelias tehtävissään, ja hän menestyikin hyvin talossa paitse että kovin pelkäsi olla yksin kotona ehtoisin, ja tapahtuipa jotenkin usein, että hänen herransa oli ulkona ehtoisin — ja öisinkin välistä. Neitsyt Madsen, niin oli hänen nimensä, pelkäsi nimittäin varkaita, murhaajia, tonttuja ja ties mitä.

Nuori mies istui edelleen pöydän ääressä ja puhalteli savua papyrossista pienissä renkaissa, hajamielisesti kuullellen vaunujen tärinää ja katukauppiasten erilaisia huutoja.

Sitten kuului kirkuva nais-ääni, joka tarjoeli kaupaksi raakkuja, ja heti sen jälkeen lauloi vahva bassoääni omatekoisella säveleellä:

Sitten oli kotvasen aikaa ääneti, kunnes maidonmyyjä alkoi kulkuistansa helisyttää.

Nuori mies sulki tuskallisesti silmänsä ja hörppäsi chartreuseä vahvistaakseen itseänsä, kun helisyttäminen oli päättynyt.

"Vehreitä seppeleitä,
vehreitä seppeleitä!
Ostakaa,
ostakaa
ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"

Kasvot olivat kalpeat, vahva, musta tukka riippui kahtena palmikkona alas pitkin selkää, ja sysimusta silmäpari harhaili kerroksesta kerrokseen etsien ostajaa kukkasille.

Hame oli liian lyhyt hänelle ja jätti hoikat sääret näkyviin; hartioilla oli hänellä vaalean harmaa saali ja päässä rikkinäinen musta olkihattu, jossa oli pörheä sulka ja pari hallistunutta vaatekukkasta.

Punainen nauharuusu rinnassa ja rivi keltaisia kukkasia kaulassa osoittivat, ettei häneltä puuttunut naisen tavallista kaunistelemishalua.

Hän näytti jotenkin happamelta, hänellä oli laihat, punaruskeat kasvot, punaruskea kihara tukka ja punaruskea puku, ja kun hän arkitilassa ei käyttänyt sellaista ylellisyystavaraa kuin valkoista kaulusta, ei voinut koskaan tarkoin nähdä, missä kaula päättyi ja puku alkoi.

"Voinhan sitten minä saada rahat ja ostaa kukat ulkona porstuvassa, niin ei tarvitse meidän päästää likaista tyttölönssiä sisään huoneisin. Ettekä te sitä paitse osaa tinkiä."

"Siksi että minä tahdon niin!" tiuskasi hän, heittäen hetkiseksi tavallisen tylsyytensä.

Siten sanoen sysäsi neitsyt Madsen tytön ovesta sisään eikä voinut ohimennen olla nipistämättä häntä vähän käsivarresta.

Mustat silmät harhailivat kummastellen katsellen kristallikarafiineja ja hopeakaluja ja pysähtyivät salaisesti kauniisen nuoreen mieheen, joka istui akkunalaudalla, niin että punaiset silkkivarjostimet muodostivat loistavan pohjan haaveelliselle puvullensa.

"Kauniita kukkaiskimppuja 10 äyriä ja vehreitä seppeleitä 2 äyriä kappaleelta. Ne tuoksuvat parhaiten lakastuneina."

"Hänellä — hänellä ei ole mitään tointa. Hän juo minkä minä ansaitsen ja pieksää minua, kun on päissään."

"Lörpötystä. Näätkö tätä kultarahaa? Se on 20 kruunua. Niinpaljon rahaa ei sinulla koskaan ole ollut. Sillä voit ostaa itsellesi kauniin uuden hameen."

Tyttö piti silmänsä edelleen alas luotuina ja pudisti päätään ujosteleva hymy huulilla.

"No, älä itke, enhän tahdo sinua pakoittaa. Tässä on sinulle kaksi kultarahaa, mene sitten alas kartanolle ja laula minulle, mutta oikein selvästi."

Tyttö katsahti häneen kummastellen ja luuli hänen tahtovan laskea pilaa hänen kanssansa.

"Kas tässä, ota ne nyt äläkä hukkaa niitä. Kahdella kymmenellä voit ostaa itsellesi hameen, toiset kaksikymmentä voi isäsi juoda suuhunsa, niin saa hän iloisen illan. Kenties itsekin tahdot lasin viiniä. Kas tässä."

Hän kaatoi lasiin. Sherry kimalteli kuin sula kulta hiotussa kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.

"Tahdon, tosiaankin. Anna minulle yksi vehreistä seppeleistäsi, niin saat minulta suudelman kaupan päälle."

Hän otti tyttöä leuan alta kiinni ja painoi suudelman hänen raittiille lapsensuullensa.

Tyttö hoiperteli alas huumautuneena ilosta, viinistä ja ensi suudelmasta, laiha pieni kätönen suonenvetoisesti puristaen kultarahoja.

"Vehreitä seppeleitä,
vehreitä seppeleitä!
Ostakaa,
ostakaa
ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"

Hän ei uskaltanut luoda mustia silmiänsä akkunaan; mutta kuitenkin näki hän selvästi hänet, satuprinssin.

Tämä istui siellä ylhäällä valkoisessa takissansa sinisine silkkinyörineen ja nojasi päätään punaista varjostinta vastaan.

Tytön posket hehkuivat, ja hän riensi kiireesti ulos portista ja pitkin katua, pieni laiha kätönen suonenvetoisesti puristaen kultarahoja.

Frans Blendenau istui vielä akkunassa ja leikki hajamielisenä pienen vehreän seppeleen kanssa.

"Sehän tuoksuu parhaiten lakastuneena," kuiskasi hän itsekseen, "onhan siis parasta antaa sen lakastua."

Muutamia päiviä sen jälkeen kuului taas pihasta heleä lapsenääni, joka lauloi vehreitä seppeleitä.

Diina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siellä kaikessa ihanuudessaan sysimustat silmät tuijottaen kulma-akkunaan, mutta satuprinssiä ei ollut missään nähtävissä.

Hän näki ainoastaan neitsyt Madsenin punaruskeat käsivarret ja kädet, jotka parast'aikaa liitusivat akkunoita.

Prinssi oli matkustanut kotia kuningaskuntaansa — Norjan kuningaskuntaan, jossa hänen oli määrä viettää kesää.

Samat punaiset silkkivarjostimet olivat ison kulma-akkunan edessä, sama katettu pöytä kristallikarafiinineen ja sama buffetti täpöisen täynnä hopeakaluja jotka loisivat kaksin kerroin valkean valossa; sillä nyt oli ehtoo, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.

Hänen kasvoillaan, tukallaan ja puvullaan oli aivan sama punaruskea väri kuin ennen, ja kuitenkin oli kulunut useita vuosia, viisi vuotta, siitä kun pikku Diina seisoi siinä ruokasalissa ja myi vehreitä seppeleitä.

Eipä muutoin ollutkaan mitään uutta että hän tuli näin myöhään; mutta tänä ehtoona oli hän käskenyt neitsyen vartomaan ruoan kanssa.

Hänen oli määrä tulla aikaiseen kotia, sillä hänellä oli mukanaan iso rahasumma, jonka hän oli nostanut aamupäivällä, eikä hän sitä paitse ollut oikein hyvissä voimin.

Kuluneina viitenä vuonna oli hän viettänyt kesän eri kylpypaikoissa, osaksi Norjassa ja osaksi ulkomailla, ja talvet oli hän asunut huoneuksessa Kjöbenhavnissa.

Siksi asuikin hän yksinään isossa talossa, sillä kukaan muista hyyryläisistä ei ollut vielä muuttanut takaisin maalta.

Kesällä oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naimisissa olevan sisarensa luona ja antoi huoneiden olla yksin; mutta nyt täytyi hänen istua pitkät syysehtoot ypöisen yksin tyhjässä talossa, jossa ei ollut edes sellaistakaan ylellisyystavaraa kuin portinvartia.

Nyt oli hän vaipunut levottomaan uinailuun ja näki unta, että hänen mummovainajansa tuli vieraisille valkoisessa ruumispuvussa.

Neitsyt Madsen kavahti ylös, järjesti punaruskeata tukkaansa punaruskeilla käsillänsä ja siloitti punaruskeata pukuansa.

"Antakaa minulle käsivartenne, neitsyt, teidän täytyy taluta minua, muutoin kaadun. Töin tuskin pääsin portaista ylös."

"En ole päissäni, vaan sairas — kuoleman sairas. Verensylkykohtaus kohtasi minua aivan portin edessä ja tiedättehän, että tohtori sanoi päiväni olevan päättyneet, jos se uudistuu."

"Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hieman, ja sitten täytyy minun laittautua vuoteelle. Mutta te ette saa panna maata, teidän täytyy tulla istumaan minun huoneeseni. Tuntuu niin kauhealta kuolla yksin — ypöisen yksin."

"Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte elää kauan vielä, olettehan te niin nuori."

"Minä olen elänyt liiaksi, se on onnettomuuteni, enkä ole tehnyt mitään hyötyä maailmassa — se on asian murheellinen puoli."

"Koko elämäni on ollut yhdet ainoat isot kemut. Sen vuoksi olenkin nyt väsyksissä, kun komeus on ohitse, ja minä laskeudun levolle — iäksi. Kunhan en vaan heräjä päänkivistyksellä toisessa maailmassa. Seuraahan se aina kemuja."

Hän koki nousta, vaan sai ankaran yskänkohtauksen ja vaipui taas takaisin tuoliin.

"Nyt — nyt on — on parempi — minä — istun hiljaa. En kestä enää ponnistuksia, pankaa tyyny selkäni taakse ja antakaa ylleni yötakki — valkoinen, jossa on siniset nyörit — ei tee mitään, jos siihen tuleekin veripilkku — ja — enhän sitä enää ole käyttävä."

"Lääkäri ei voi mitään tehdä — ja hän asuu niin kaukana täältä, ja minä sillä aikaa kuolisin tässä yksinäni istuissani. Voi, kauheata on olla niin rikas ja kuitenkin niin köyhä, ettei ole ystävällistä kättä, joka silmät sulkisi. Kaikki komeat ystäväni — miksi eivät he tule juomaan jäähyväismaljaa kanssani? Ovathan he niin usein juoneet sampanjaani."

"Mutta en minäkään uskalla olla yksin teidän kanssanne tässä isossa, tyhjässä talossa, jossa kaikki liidutut akkunat irvistelevät minulle kuin aaveiden kasvot. Ja jos te kuolette nyt, niin voivat ihmiset luulla minun tappaneen teidät. Voi, se on kauheata! Antakaa minun noutaa lääkäri, minä juoksen, en ole kauan poissa! En uskalla olla yksin kanssanne!"

"No, menkää sitten, mutta lähettäkää tänne ylös joku kadulta — kuka tahansa. Tapaattehan jonkun."

"Yövartian — poliisipalvelian tahi — naisen. Niitä on viljalta. Ne ovat niin usein pitäneet minulle seuraa. Parasta on, että he pitkittävät sitä loppuun asti."

Kylmä tuuli puhalsi hänen kasvoihinsa, kun hän astui ulos portista.
Taivas oli pilvessä ja raskaita pisaroita sateli.

Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot ja sysimustan silmäparin.

Joka kerta kun tuuli puhalsi hänen väljän sadevaippansa sivulle, näkyi vaalea hame, joka ynnä valkoinen olkihattu, joka oli täpöisen täynnä kirjavia kukkasia, muodosti jyrkän vastakohdan kolkolle ilmalle.

"Minulla on kummallinen pyyntö," sanoi neitsyt, "enkäpä minä tiedä kuka te olettekaan tahi minne te aiotte."

"Tahdon mielellänikin. Tässä maailmassa tehdään niin monta pahaa työtä," lisäsi hän keveällä huokauksella, "että on iloista voida tehdä vähän hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Tarvitsetteko paljon rahaa?"

"Ei ole tarpeen," sanoi neitsyt Madsen vähän loukattuna. "Minun herra-raukkani on sairas — hän on kuolemaisillaan, eikä ole ketään, joka häntä hoitelisi, kun minä en ole läsnä. Tahdotteko istua hänen luonansa sen aikaa kuin minä käyn lääkäriä noutamassa?"

"Parasta lienee, että heitän yltäni päällysvaatteet, ennenkun menen sisään."

Hänen vaalea pukunsa oli koristettu monilla puhilla ja reunustuksilla; mustassa tukassa, joka riippui leikattuna ja käherrettynä otsalla, oli hänellä pari tekokultaista neulaa ja rinnassa samanlainen koruneula ynnä iso, kirjava nauharuusu.

Vaistomaisesti meni hän peilin eteen, pyhkäsi tukan sivulle ja otti pois tekokultaiset korut ja kirjavan nauharuusun.

Kun nuori tyttö loi silmänsä ylös katsahtaakseen ympärinsä, säpsähti hän.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt kaiken tämän ennen — kauniin, kahdeksankulmaisen lasilyhdyn katossa, ison entisaikaisen peilin ja pogliiniset hirvenpäät seinässä, jotka kannattivat hattuja ja päällystakkeja haaraisissa sarvissansa.

Hän tunsi niin hyvin kaikki, kenties oli hän nähnyt ne unissa — kauan, kauan sitten.

Olipa aivan kummallista. Nyt tuntui hänestä ikään kuin hän tuntisi tämänkin punaruskean olennon.

Varmaankin oli tämä kerta ennen ottanut häntä käsivarresta ja sysännyt tätä samaa ovea kohti — kauan, kauan sitten.

"Kas niin. Tuossa hän on. Mutta astukaa hiljaa, ett'ette herätä häntä. Kenties hän nukkuu. Minä palajan takaisin lääkärin kanssa niin pian kuin mahdollista."

Hän seisahtui oven suuhun ja katsahti ympärinsä melkein kuin villi metsäläinen.

Runsasvaraisen pöydän, jolla kristallikarafiinit kimaltelivat, buffetin, joka hohti hopeasta, ja hänet itsensä prinssin, istuihan hän nytkin tuossa valkoisessa takissansa, jossa oli kauniit siniset silkkinyörit.

Hän tunsi joka piirteen näissä hienoissa, kalpeissa kasvoissa. Hän oli nähnyt ne niin usein unissansa.

Hänen kauniit, surumieliset harmaat silmänsäkin näki hän selvästi, vaikka ne nyt olivat kiinni ja hän näytti uinailevan.

Kaikki oli entisellään paitse hän itse, sillä hän oli paljon, paljon muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttösenä seisoi tuolla oven suussa samalla paikalla tarjoten kaupaksi vehreitä seppeleitä.

"Emännöitsijänne lähetti minut tänne ylös pitämään teille seuraa siksi aikaa kuin hän meni lääkäriä noutamaan."

Hän silmäsi äkisti hänen vaaleata puhilla ja reunustuksilla varustettua pukuansa.

Nainen seisoi pää kumarruksissa ja yhteenpurruin hampain. Hänen rintansa liikkui ankarasti, ja hänen laihat valkoiset kätensä puristivat kiivaasti hametta, ikään kuin hänellä olisi ollut halu repiä loistava pukunsa repaleiksi.

Nainen nosti päätänsä ja katsoi häntä kasvoihin sysimustilla silmillänsä.

"Siitä on kauan jo — viisi vuotta jo. Minä olin siihen aikaan pieni tyttönen, joka käveli vehreitä seppeleitä kaupalla."

"Ah, nyt muistan. Te lauloitte minulle ja saitte kaksi kultarahaa, ja sen vuoksi olitte te niin onnellinen. Minä olin itse onnellinen teidän viattoman ilonne vuoksi."

"Kuinka sentäänkin tuntuu virkistävältä hetkellä sellaisella kuin tämä saada mieleen johdetuksi rahtusta hyvää, jonka tässä maailmassa on tehnyt. Ilkeitä muistoja, jotka tunkevat päälle, on yltäkyllin."

"Ja sitten tarjosin minä teille lasin viiniä — eikö niin? Sen muistan niin hyvin. Kas, onhan meillä tässä sherryä. Voimmehan siis tehdä niinkuin silloin."

"Niin myrkkyä. Koko elämäni on ollut myrkytetty siitä hetkestä saakka, jolloin join viiniänne. Se tulena juoksi suonissani, suudelmanne poltti huuliani — ensimmäinen suudelma — kun te painoitte kultarahanne käteeni. Silloin tuntui minusta kaikki niin hurmaavan ihanalta, ja sittemmin —"

"Siis olen minä ollut se, joka on johtanut teidät harhateille! Ja minä, joka luulin tehneeni ainakin yhden hyvän teon. Ja se oli kenties pahimpiani."

"Antakaa — antakaa minulle teelusikallinen pöytäsuoloja — ne ehkäisevät verenvuodon — ja sitten pisarainen vettä. — Kiitos, nyt on parempi."

"Kauheata on kuinka pian kuolema tulee. Alinomaa, hurjasti eläessäni, on minussa ollut sellainen kuolemanpelko; mutta minä olen aina ajatellut: sinä olet niin nuori, et sinä niin pian kuole. Sinä voit saada aikaa kyllin kääntyäksesi. Enkä nyt, kun hetki lähestyy, taida edes rukoillakaan. Ettekö — ettekö te voi rukoilla edestäni?"

"Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämää, ennenkuin se on liian myöhäistä — teillekin?"

"Ei siitä tule mitään. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja terveyteni on runneltu."

"Mutta jos te pääsisitte pois täältä toiseen maahan, jossa kukaan ei tunne teidän entistä elämäänne ja jossa teillä olisi huoleton toimeentulo, koettaisitteko te silloin muuttua paremmaksi ihmiseksi?"

"Niin, ruumistani. Minä olen kuljeskellut niin paljon ympäri, että olisi ihanaa päästä lepäämään isänmaahan. Kristianian hautausmaalla on hautapaikka, jossa vanhempani lepäävät. Siellä on tilaa minullekin. Luvatkaa seurata minua sinne ja asettua asumaan hautausmaan läheisyyteen — minä pidän huolen teistä — ja sitten hoitelette hautaa välistä, niin ettei kukat pääse kuolemaan — ja pidätte huolta siitä että sille tulee seppele."

"Olette tietysti, herra Blendenau. Sairautenne laita on niin onnellisesti, ettei siinä kadoteta hengenvoimia."

"No niin, sitten otan teidät ja neitsyen todistajiksi, että olen täysissä tunnoissani, kun lahjoitan tälle nuorelle rouvasihmiselle sen 20,000 kruunun suuruisen summan, joka on täällä lompakossani. Ne olen tänään nostanut huomenna ostaakseni itselleni erään huvilan, joka on kaupan; mutta nyt saan paremman asunnon."

Neitsyt Madsen pusersi yhteen huulensa ja näytti olevan vähemmin hyvällä tuulella.

"Kun olen kuollut, tehnette te minulle sen palveluksen, herra tohtori, että lähetätte sähkösanoman sedälleni. Hän on käytännöllinen mies, joka järjestää kaikki asiani. Haluan saada isänmaahani hautani. Diina neiti tietää toiveeni siinä suhteessa, ja se summa, jonka hänelle olen lahjoittanut, on oleva hautani hoidoksi."

"Eipä minulla enää olekaan paljon, jota tahtoisin sanotuksi. Niin, se on totta; neitsyt Madsen on saapa tuhatta kruunua siitä että hän juoksi pois luotani tänä yönä, ja teidän palkastanne, herra tohtori, pitää kyllä setäni huolen."

Tohtori ja neitsyt Madsen astuivat varpaisillaan viereiseen huoneesen.
Diina astui nojatuolin taakse.

"Rukoilla. En ole nukkunut, ja nyt — nyt olen paljon levollisempi.
Rinnassani ei enää tunnu kipeältä."

Kun hän otti sen pois, oli sairaan pää vaipunut alas rintaa vastaan, ja nyt oli hän nukkunut — ei milloinkaan enää herätäksensä.

Diina seisoi kotvasen ja katseli häntä, satuprinssiä, nuoruutensa unelmain ihannetta.

Puettuna haaveelliseen valkoiseen takkiinsa, jossa oli siniset nyörit, oli hän siinä pitkälleen ojennettuna nojatuoliin runsasvaraisesti katetun pöydän ääressä ja näytti ainoastaan lepäävän vähän ruoan jälkeen.

Musta tukka oli huolekkaasti käherrelty ja kammattu alas otsalle keikarimaiseksi kärjeksi ja punertavat hyvin hoidellut viikset siimestivät ylpeätä suuta, vaan se oli kadottanut ylpeät juonteensa. Milt'ei hymyily levännyt kalpeilla huulilla.

Diina seisoi nojaten ristissä olevat kätensä nojatuolin selkämystää vastaan ja rukoili — rukoili hänen edestänsä, joka vasta oli elämästä eronnut, ja itsellensä uskallusta ja voimaa alkamaan uutta ja parempaa elämää.

Kullattu kattolamppu loi kirkkaan valonsa näiden molempain kalpeiden olentojen yli, jotka kumpikin olivat lakastuneet tuoreimassa nuoruudenkeväässä niinkuin pikku Diinan vehreät seppeleet.

KATONPANIJAN ÄITI.

Asumus oli köyhimpiä tuossa pienessä Sjaellantilaisessa kylässä. Seinät olivat aikoinaan olleet kalkitut ja valkoisiksi silatut, mutta nyt ne olivat likaharmaat, melkein mustat ja isoja kappaleita oli rapissut muurista alas, ja toinen pää rakennusta oli vuorattu oljilla suojaksi tuulta vastaan.

Vaikka poika oli katonpanija, oli olkikatto kuitenkin rappiolla ja vanhuudesta musta, puoleksi sammaltunut, muutamia vaaleankellerviä laikkoja siellä ja täällä, missä pahimmat reijät olivat uusilla oljilla tukitut.

Puutarhan merkkinä oli hajonnut kiviaita ja pari surkastunutta karviaismarjapensasta, joista tuuli ja hyönteiset olivat nyppineet pois kaikki lehdet, niin että marjat riippuivat kuivissa oksissa. Muutoin täytti sen enimmäkseen iso kasa vanhoja puunjuuria ja läjä varpuja poltettavaksi.

Molemmat ovenpuoliskot olivat avoinna. Ne sallivat nähdä pimeään kyökkiin, jossa koira lojui ja ojentelihen auringon läikkeessä oven edessä.

Alhaalla tietä pitkin tuli katonpanijan äiti kävellen ja lykkäsi vähäisiä yksipyöräisiä rattaita edessään.

Ei ollut helppo sanoa kuinka vanha hän oli; sillä sellaiset pienet kokoonrypistyneet, kuivat olennot pysyvät muuttumattomina eikä niihin koske ajan hammas.

Kasvot olivat terävät ja päivettyneet, posket punaiset ja suippo nenä punainen, ja hänen sileäksi kammattu tukkansa pisti esiin mustan talonpoikais-myssyn alta.

Hänellä oli isot paksuista luusangoista varustetut silmälasit ja puukengät jaloissa ja hänen yllänsä viheriä karkealankainen hame sekä punaruutuinen pumpuliesiliina ja lyhythiainen, tummansininen liivi, joka jätti näkyviin hänen laihat, ruskeat käsivartensa, rypistyneet kyynärpäistä kuin vanha sitruuna.

Semmoisena kuin hän nyt seisoi siinä, pienenä ja heikkona, kuivana ja terävänä, oli hänet nähty miesmuistiin.

Isä oli myöskin ollut talonpanija, ja vanhemmilla oli ollut vähäinen maapalsta ja se asumus, jossa hän vieläkin eleli, vuokralla.

Kerran, kun Sidse — niin oli hänen nimensä — oli paljoa, paljoa nuorempi, vaan muutoin yhtä hoikka, ruskea ja kutistunut kuin nyt, oli tullut eräs kuljeksiva käsityöläissälli taloon.

Hän majaili siellä viikon päivät ja retkeili sitten taas eteenpäin. Häntä ei nähty enää koskaan; mutta Sidselle jäi muisti häneltä, muisti koko elinajaksi — poika.

Se oli ruma pieni sikiö, pää suuri ja ruskeat silmät isot ja kummastelevat, jotka katselivat ympärinsä ikään kuin ihmeissään siitä että hän oli tullut maailmaan, ja ihmeissään oli hänen äitinsäkin.

Sidse oli saanut hänet varomattomuudesta eikä hän pannut suurta arvoa tähän sälliltä saamaansa muistiin.

Jos hän olisi ollut löydettävissä, olisi Sidse luultavasti purkanut vihansa häntä kohtaan; mutta nyt täytyi pojan kärsiä isän synnistä, ja pieni Mads alkoi saada selkäänsä ennenkuin hän alkoi saada hampaita suuhunsa.

Ja juuri siihen aikaan hankki Sidse itselleen nuo vähäiset yksipyöräiset rattaat, jotka seurasivat häntä halki koko elämän.

Hankkiaksensa puolestaan lisää yhteiseksi ylöspidoksi alkoi hän käydä taloissa pesemässä ja tekemässä mitä askareita tahansa, ja hänen täytyi silloin ottaa lapsi mukaansa; sillä hänen äitinsä oli vasta kuollut, ja isä oli päiväkaudet ulkona katonpanotöissä, niin ettei ollut ketään, joka olisi lasta katsonut, ja ovi suljettiin sen vuoksi.

Pikku Mads pantiin käsikärryihin ja vietiin sinne, missä Sidse kulloinkin oli apuna.

Siellä istui hän sopessa ja kalusi leivänkannikkaa ja katseli ympärinsä kummastelevilla ruskeilla silmillään, kunnes aika kävi hänelle pitkäksi ja hän alkoi parkua.

Silloin juoksi Sidse pesuastian luota ja antoi hänelle pari säädettyä läimäystä, ja kehoitettuna tästä vähäisestä huvituksesta pysyi lapsi taas tyynnä vähän aikaa.

Niin hän kasvoi isoksi, sai selkään kyläkoulussa ja selkään kotona, pääsi ripille ja alkoi olla vaarin apuna katonpanotyössä.

Vuodet vierivät ja kaikki kävi totuttua tapaa. Mads pani kattoja, ja äiti kuljeksi käsikärryineen talosta taloon. Se vaan oli eroa, ett'ei Mads enää istunut käsikärryissä. Nyt oli hänellä milloin heinätukko lehmälle, milloin vähän likaisia alusvaatteita kärryissä, kun palasi kotia.

Madsista oli kahdessakymmenessä ja parissa vuodessa tullut aika heiskale, niin pitkä ettei äiti ylettynytkään läimäyttämään häntä päähän, jollei hän noussut jakkaralle tahi myöskin käyttänyt apunaan halkoa, luudanvartta tahi muuta käteen osuvaa.

Sidse nimitti häntä aina rumaksi sikiöksensä, eikä hän suinkaan ylen kaunis ollutkaan. Ainakaan hän ei koettanut nimeksikään näyttää kauniilta.

Hänen selkänsä oli aikalailla koukussa, sillä hänen oli tapa kyykistää pää hartioiden väliin joka kerta kun äiti löi häntä, silmin nähtävästi ilman muuta järjellistä syytä kuin tehdä lyöminen äidille niin mukavaksi kuin suinkin. Musta tukka riippui takkuna silmillä ja peitti koko otsan, ja kasvot olivat täynnä tomua ja likaa. Kauniin hänessä oli pirteä suu valkoisine hampainensa ja isot, kummastelevat ruskeat silmät.

Hän näytti alinomaan siltä kuin olisi ollut ihmeissään tulostaan maailmaan, ja siihen olikin hänellä syytä; sillä maailmalla ei ollut suurta iloa hänestä eikä hänellä suurta iloa maailmasta.

Ei kukaan tytöistä hymyillyt tuolle pitkälle likaiselle tolvanalle, eikä kukaan kylän rengeistä pitänyt lukua hänestä, sillä kun he menivät tansseihin ja huveihin tahi hankkivat humalan kapakassa, istui hän kotosalla ja antoi äitinsä läimäytellä päähänsä.

Hänen ainoa huvinsa oli sunnuntai-ehtoopäivin, pestyänsä itsensä, istuskella puhtaissa paitahioissa vanhain poppelipuiden juurella hautausmaanmuurin vieressä ja katsella hautapatsaita ja kaikkia noita kauniita kukkasia.

Pari kertaa, kun hänellä oli oikein viljalta aikaa aamupäivällä, oli hän riisunut puukenkänsä ulkona ja hiipinyt sukkajaloin kirkkoon ja seisonut siellä oven suussa ja kuullut papin puhuvan niin kauniisti rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa halvimmankin ja kurjimman kaikista kuolevaisista.

Sitä hän ei voinut nyt ymmärtää, mutta eihän olekaan oppimattoman talonpoikaparan juuri helppo ymmärtää kaikkea mitä sellainen oppinut mies sanoo.

Ainoastaan pari vanhaa akkaa istui ja kutoi sukkaa kynnyksillänsä, ja muutamia lapsia lojui kaivellen hiekassa. Muutoin oli kaikki hiljaa, sillä nyt oli kiireisin heinäaika, ja kaikki työhön kykenevät olivat ulkona kedolla.

Olipa tuo iso vaaleankeltainen koulutalokin, josta aina tavallisesti kuului äänten pauhinata, aivan vaiti, sillä lapsilla oli lupa-aika.

Mads istui ylhäällä ja puuhaili uutta olkikattoa käyttäen apunaan laihaa renkimiestä, joka tunsi omakseen tuon enemmän ilmaisevan kuin kauniilta sointuvan Laiska-Antin nimen.

Mads istui uutterasti työssänsä, sovitteli kouraimet paikalleen, leikkaili oljet poikki isolla veitsellä ja antoi neulan luistaa edestakaisin. Jonkunlainen rautasukkula, jonka ympäri oli kääritty rautalankaa, oli se kalu, jonka Laiska-Antti pisti ylös hänelle lakan sisäpuolelta joka kerta kun Mads pujahutti sen alas rautalangalla sitomaan kiinni olkia riukuihin.

Alhaalla puutarhassa käveli koulunopettajan Stiina ripustellen pesua kuivamaan.

Koulunopettaja oli vanha poikamies, ja Stiina oli hänen emännöitsijänsä. Hän oli palvellut kaupungissa ja siellä saanut hieman hienompia käytöstapoja, mutta hän oli sentään verevä ja kukoistava kuin maalaistyttö.

Mads ei voinut olla vilkuilematta vähin hänen jälkeensä. Tyttö olikin soman näköinen puhtaassa sinisessä pumpulihameessansa punaruutuinen esiliina vyötäisillä ja pieni silkkisaletti kaulassa. Kasvot olivat ystävälliset ja ruusut hohtivat poskilla, kiiltävä ruuni tukka oli paksuina palmikkoina takaraivon ympärillä, ja kun hän ojensi ylös pyöreät, paljaat käsivartensa ripustaessansa vaatteita tuli hänen voimakas vartalonsa näkyviin.

Nyt sai hän työnsä tehdyksi ja meni sisään. Heti sen jälkeen palasi hän taas kantaen isoa juoma-astiaa täynnä kotitekoista olutta.

"Teillä lienee jano," sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Ettekö te tahdo vähän juotavaa?"

Kuuluipa että tytöllä oli sivistystä. Hän teititteli. Sellaista ei ollut vielä millonkaan Madsille tapahtunut.

"Kiitoksia paljon, neitsyt," sanoi hän. Hän tahtoi näyttää että hänelläkin oli sivistystä.

Tyttö nousi muutamia kapuloita tikapuita ylöspäin ja ojensi hänelle juoma-astian. Mads kumartui alaspäin ottamaan sitä vastaan; mutta oljet olivat liukkaat, hän syöksyi alas päälleen ja makasi maassa toinen jalka parin ison kiven välissä.

Hän koetti nousta ylös tytön avulla, mutta vaipui takaisin maahan puoleksi pyörtyneenä.

"No, ei se ole niin vaarallista," sanoi hän raukeasti hymyillen. "Minä — minä vaan — taitoin jalkani."

Tyttö nosti olutastian hänen huulillensa ja tuki häntä juodessa. Mads loi häneen kiitollisen katseen kummastelevista ruskeista silmistänsä. Hän oli ihmeissään siitä että kukaan saattoi osoittaa hänelle niin paljon ystävyyttä.

Sidse tuli Laiska-Antin seurassa. Hänellä oli kärryt mukana ja hän oli vihoissaan.

"Kas niin, ruma sikiö, oletko pudonnut alas ja satuttanut itsesi vialle?" lausui hän. "Ei minulla koskaan ole ollut muuta kuin surua tuosta pojasta. Nyt on hän tietysti makaava useat viikot ja kuluttava ne muruset, jotka voin ansaita — puhumattakaan siitä mitä tohtorillekin menee."

"Hävetkää toki, Sidse," sanoi Stiina. "Teidän pitäisi lohduttaa häntä, raukkaa, sen sijaan kuin torutte häntä."

"Hoida vaan omat asiasi," sanoi Sidse. "Lienee kai sinun syysi kaikki.
Hän kai on istunut ja jaaritellut sinun kanssasi niin että vieri alas."

Stiina oli allapäin, pahoilla mielin; olihan syy tavallansa hänen. Hänen ei olisi pitänyt ojentaa Madsille juoma-astiaa; mutta paraassa aikomuksessahan hän sen teki, sanoi hän.

"Sen kyllä luulen," sanoi Sidse. "Mutta pankaamme hänet nyt kärryihin, niin toimitan hänet kotia."

Hänet nostettiin ylös, ja Laiska-Antin avulla kyyditsi Sidse hänet pois; mutta Mads kärsi hirmuisia tuskia tiellä. Vikaantunut jalka riippui ulkoa kärryistä.

"Sallikaa minun auttaa," sanoi hän käyden vieressä ja kannattaen poikkitaittunutta jalkaa.

"Onhan se minun vikani, koko tapaturma," sanoi Stiina sävyisästi, "siksi on velvollisuuteni auttaakin."

Mads lojui puoleksi tunnotonna tuskasta. Silloin tällöin avasi hän kummastelevat ruskeat silmänsä ja loi ympärinsä ihmetteleviä silmäyksiä.

Hän ei tietänyt oikein, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut. Kuljetettiinhan häntä kotia käsikärryissä niinkuin pikku poikana, ja äiti oli varmaankin läimäyttänyt häntä kovasti päähän. Hän tunsi sen vielä; pää oli niin raskas, niin raskas.

Kun he olivat saaneet hänet huoneesen, meni Stiina, ja Sidse pani hänet vuoteelle Laiska-Antin avulla ja lähetti tämän sitten noutamaan tohtoria, joka tulikin ehtoopäivällä ja sitoi jalan.

Seuraavana aamuna oli Sidsen lähteminen ulos pesemään. Madsia oli vaivannut ankara haavakuume yöllä. Nyt lepäsi hän uinuksissa.

Sidse asetti maljallisen maitoa ja kupillisen vettä puutuolille hänen päänalusensa viereen ja läksi tiehensä lukittuansa oven ja pantuansa avaimen avonaiselle akkunalle sängyn viereen.

Myöhemmin aamupäivällä tuli Stiina ja pisti päänsä sisään akkunasta.
Hän oli nähnyt Sidsen menevän pois.

"Kiitoksia, nyt on vähän paremmin. Ettekö tahdo tulla sisään? Avain on akkunalla."

Jo seisoi Stiina sisällä huoneessa ja katseli ympärinsä. Eilen oli hän kiireesti rientänyt pois.

Siellä ei ollut liiallisen puhdasta. Sidse pesi nähtävästi enemmän muiden luona kuin kotona. Lattia oli melkeän likainen, eivätkä nuo pikkuiset akkunanruudutkaan olleet niin kirkkaat. Huonekaluja oli kaksi tuolia, laskupöytä ja punaiseksi maalattu piironki. Mads makasi vetosängyssä sopessa. Ovi sivuhuoneesen oli avoinna, ja sieltä näkyi Sidsen vanha uudinsänky siniruutuisine pumpulivarjostiminensa.

Stiinalla oli mukanaan astiallinen kaurakeittoa. Se oli valmistettu vattumehun kanssa ja oli niin lämmintä, ravitsevaa ja virvoittavaista. Sitten korjasi hän päänalusta, meni kyökkiin ja tuli takaisin kylmässä vedessä kastettu rätti kädessä. Hän pyhki hien ja lian pois Madsin kasvoilta ja käsistä ja taivutti tukan sivulle hänen korkealta otsaltaan.

Mads oli hiljaa ja vaiti ja salli käsitellä itseään kuin lasta. Ainoastaan hänen isot ruskeat silmänsä puhuivat. Ne olivat pari ihmettelevää huutomerkkiä kaiken tämän hyvyyden vuoksi.

"Voin, kiitoksia, paljon paremmin. Te olette niin hyvä. Ei kukaan ole milloinkaan ollut hyvä minulle ennen."

"Nyt täytyy minun mennä! mutta minä palaan kyllä taas hoitamaan teitä.
Hyvästi."

Mads makasi hiljaa ja tyytyväisenä kädet ristissä. Ei koskaan ollut hän eläissään tuntenut itseänsä niin onnelliseksi. Hän toivoi, että hän olisi taittanut jalkansa — jo kauan, kauan sitten.

Aurinko paahtoi kuumasti; mutta isojen poppelien juurella hautausmaan aidan vieressä oli raitista ja vilvakkaa, syksyn loistokukat haudoilla olivat rehevimmässä kukoistuksessansa.

Oli arkipäivä, mutta Mads istui kuitenkin sunnuntaireilassa puhtaissa paidanhihoissa isolla kivellä poppelien varjossa.

Hän oli nyt melkein terve ja oli kulkenut sinne sauvansa nojassa henkimään raitista ilmaa.

Tauti ei suinkaan ollut tehnyt häntä rumemmaksi. Perinvastoin! Kasvot olivat käyneet hieman kelmeiksi, mutta ne näyttivät sen vuoksi paljon hienommilta, ja isot kummastelevat ruskeat silmät loistivat tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi ihmetellyt, kuinka kaunis maailma oikeastaan oli, ja musta, käherä parta, jonka hän oli sairautensa aikana kasvattanut, sopi hänelle oivallisesti ja sai hänen pirteän punaisen suunsa valkoisine hampainensa näyttämään somalta. Päänsäkin kantoi hän nyt vapaasti ja pystyssä. Se tuli luultavasti siitä ettei hän pitkiin aikoihin ollut taivuttanut sitä alas läimäyksiä saadaksensa.

Apulaispapin nuori rouva astui juuri ulos hautausmaan portista taluttaen pientä tyttöä kädestä. Hän oli vanhan provastin tytär ja oli ollut laskemassa kukkasia äitinsä haudalle.

Pikku tyttönen juoksi esiin ja pisti ison ruusun hänen käteensä. kätkihen sitten äidin liepeisin ja pureskeli nolostuneena hattunsa nauhoja.

Rouva meni edelleen sanoen ystävälliset jäähyväiset, ja Mads jäi istumaan kukka kädessä. Ensimmäistä kertaa oli hänellä sellainen hieno kukkanen kädessä. Kuinka se oli kaunis, ja miten ihanasti se tuoksuili! Olipa muutoin aivan merkillistä, kuinka paljon kaunista oli maailmassa ja miten monta ystävällistä ihmistä saattoi tavata, kunhan vaan oli niin onnellinen — että taittoi jalkansa. Hänen äitinsäkin oli ollut paljon hyvempi nyt. Hän ei ollut läimäyttänyt Madsia päähän kuuteen viikkoon.

Mads istui vaipuneena näihin mietteisin silmät ruusuun kiinnitettyinä.
Silloin kuului kepeitä askeleita hänen vieressään.

"Kiitoksia, minulleko tämä kaunis ruusu?" sanoi Stiina ja kiinnitti sen keikailevaisesti uhkuvaan rintaansa.

"Ei mikään ole liiaksi kaunista ja liiaksi hyvää teille, Stiina, sillä ei kukaan koko maailmassa, ei, ei kukaan koko maailmassa ole niin kaunis ja hyvä minun silmissäni."

"Mitä minusta olisi tullut, jollei teitä olisi ollut? Minä olisin saanut maata ja kuolla aivan yksin kenenkään ihmisen, ei edes oman äitinikään, vähintäkään pitämättä väliä siitä; vaan te tulitte ja lohdutitte ja autoitte minua ja olitte niin hyvä minua, rumaa raukkaa, tyhmää tolvanaa kohtaan."

Madsin päätä huimasi. Olisiko se todellakin mahdollista? Tämä kauniin tyttö, hienoin koko kylässä, oli hänen. Ei, se ei voinut olla muuta kuin kaunis unelma — uni, jonka hän sairaana näki. Ensin tahtoi hän kuitenkin koettaa, kävisikö päinsä saada suuteloa, sillä sittenhän se oli totta.

Hän vilkasi ympärilleen. Ei ketään ollut lähellä. Oli kuin olikin totta! Hän ei saanut vaan yhtä — hän sai useita suuteloja!

"Saapa nähdä mitä äitini virkkaa," sanoi hän, kun he kotvasen olivat istuneet. "Hän suuttuu varmaankin ja läimäyttää minua päähän."

"No, se ei tee kipeätä, ja läimäytelköön vaan mielin määrin, jos se häntä huvittaa."

Siitä päivästä oli Mads kuin uusi ihminen. Hän ryhtyi taas uudelleen työhön ja teki työtä niinkuin mies, mutta hän ei antanut niinkuin ennen äidille kaikkia rahojansa. Äiti torui ja läimäytteli häntä päähän, vaan ei se auttanut. Hän ei saanut niitä sittenkään.

Ihmiset kylässä kuiskailivat Madsin ja Stiinan olevan kihloissa, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä Sidseltä, eikä hän milloinkaan puhunut sanaakaan siitä.

Varhain keväällä repi Mads alas vanhan olkikaton ja pani uuden. Huoneus kalkittiin ulkoa valkoiseksi ja puutarha perattiin. Hän täytti penkit mullalla, istutti hedelmäpuita ja humalanköynnöksiä ja viininvarsia pitkin seinuksia.

"Hirmuisestihan sinä puhdistelet taloa," sanoi Sidse eräänä päivänä pilkallisella äänellä. "Nyt alamme asua hienosti."

"Minä annan sinulle häitä, minä, ruma sikiö," huusi äiti juosten hänen eteensä ja läimäytellen häntä kaikin voimin.

Mads istui hiljaa kuin tavallisesti ja hyykisti päänsä hartioin väliin äidin lyödessä.

"Lyö minua kuinka paljon tahdot, mutta minä nain sittenkin. Huomenna menen pappilaan panemaan kuulutukseen."

Seuraavana aamuna meni Mads työhönsä niinkuin ainakin, eikä sanaakaan puheltu enää koko asiasta äidin ja pojan kesken.

Eräänä lauantaina kuukautta myöhemmin seisoi Sidse valmiina lähtemään ulos.

"Vai niin?" sanoi äiti ja ääni vavahteli hieman. "Minä en tule kotia muutamiin päiviin. Minun täytyy Kislemaglen kankurille. Hänen vaimonsa on sairas."

"Kyllähän te voitte pitää pitoja minuttakin," sanoi Sidse tarttuen käsikärryihinsä ja läksi.

Kun hän oli mennyt, juoksi Mads Stiinan luo, ja nyt alkoivat he laittaa tilaa ja tehdä muuttoa, sillä Stiina oli varakas tyttö, jolla oli sekä sänkyvaatteita että vähin muuta tavaraa, jotka hän oli koonnut palvelusaikanansa.

Stiina oli oikein kaunis uudessa mustassa hameessansa, seppele kirjavia vaatekukkasia tukassa. Hän olisi mielellään tahtonut kantaa myrttiseppelettä ja huntua niinkuin kaupunkilaismorsian; mutta hän tahtoi kernaammin seurata vanhaa maantapaa kuin antaisi syytä ihmisten sanoa että hän oli pukeutunut säätynsä yli.

Mads oli ostanut uudet vaatteet räätäliltä kaupungissa ja näytti oikein komealta, valkoinen kaulus ja musta liina kaulassa. Hänellä oli nenäliinakin takalakkarissa, ensi kertaa sellainen.

Stiina itki, niinkuin sivistyneen tytön sopi, pitsillä reunustettuun nenäliinaan, Mads seisoi niska kumarruksissa ja hartiat hyykässä, ikäänkuin olisi odottanut, että pappi läimäyttäisi häntä päähän.

Nuori apulainen se vihkimisen toimitti. Hän puhui niin kauniisti rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa halvimmankin kuolevaisen ja nyt käsitti Mads paljoa paremmin kaiken kuin silloin kun sukkasillaan kirkonovella seisoi.

Koulunopettaja ja Stiinan veli Kjöbenhavnista olivat puhemiehet, ja hääpidot, jotka vietettiin koulunopettajan luona, olivat hiljaiset ja siivot.

Seuraavana päivänä oli Mads työssä kuin tavallisesti. Sidse tuli kotia aamupäivällä.

Avonaisen oven yläpuolella oli tuoreita pyökinoksia. Hän astui kyökkiin, jossa tuoretta hiekkaa oli siroitettu lattialle ja jossa kaikki oli kauttaaltaan puhdistettu ja pesty, ja täältä hän astui isoon huoneesen. Siellä ei ollut ketään sisällä, ja katonpanijan äiti seisahtui ihmetellen keskelle lattiaa, sillä kaikki oli niin muuttunut.

Pienet akkunat olivat kirkkaat ja kuultavat lumivalkoisten kartiinien reunustamina, ja sen sijaan kuin ennen oli nääntyviä palsamikukkia rikkinäisissä pulloissa seisoi nyt siellä kukkivia pelargonioita harmaaksi maalatuissa kukkaruukuissa. Punaiseksi maalattu piironki oli nostettu ulos; sen paikalla seisoi Stiinan uusi piironki, jonka päällä oli kipsinen enkeli ja kaksi posliinivaasia ja jonka yläpuolella seinällä riippui peili ja neljä puitteilla varustettua valokuvaa, nimittäin kruununprinssistä ja kruununprinsessasta, Cumberlandin herttuasta ja prinsessa Thyrasta. Pöydällä oli punainen pöytäliina, jonka Stiinan veli oli vastanaineille lahjoittanut, keskellä sitä oli iso öljylamppu, lahja koulunopettajalta, ja tuonne soppeen oli asetettu uusi leveä sänky, jonka yli oli valkoinen peite. Sidse vaipui ajatuksiin.

"Tältä sitä näyttää vastanaineitten kodissa," sopersi hän. "Niin, olenhan alinomaa kuullut että avioväen elämä on niin ihanaa ja niin onnellista — varsinkin alussa."

Hän avasi äkisti oven omaan kamariinsa. Stiina seisoi keskellä lattiaa hiat käärittynä ylös ja lakasi parhaallaan. Hän ei ollut juuri armollisen näköinen.

"Onhan sitä," sanoi nuorikko, "onpa aika lailla työtä ennenkuin saa ulos kaiken vanhan loan, jota on tuumanpaksulta kaikkialla."

"Ehkä minä täällä omassa huoneessani pidän itse puhtaudesta huolen sinua vähääkään vaivaamatta," sanoi hän tavoitellen luutaa Stiinan kädestä.

"Aiotko kenties lyödä minua?" sanoi Stiina ja asettui hänen eteensä luuta toisessa kädessä ja toinen kupeella. "Luulet kenties tässä saavasi hallita ja vallita kuin ennen; mutta siitä ei tule mitään. Jos Mads tarvitsee vielä selkäänsä, jota Jumala älköön suoko, niin pidän minä kyllä siitä huolen niinkuin kaikesta muustakin talossa."

"Helppo on sinun olla kopea," sanoi Sidse. "Sinä muutat uuteen kotiisi kunniallisena aviovaimona. Minä olen kulkea kontinut häpeän alla kaiken elinaikani. Mieli käy silloin helposti katkeraksi."

"Kas niin, anoppi hyvä, enhän sillä niin pahaa tarkoittanut," sanoi hän ja taputteli Sidseä olkapäähän. "Olihan sitä paitse parasta, että saimme lausua ajatuksemme heti, niin meidän ei enää tarvitse kävellä ja norkoella toisiamme."

Kun Mads tuli kotia ehtoolla, istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa hauskasti keskenään haastellen ja tätä hyvää väliä kesti yhä edelleenkin.

Suvi kului tasaista kulkuaan, ja onni näytti juurtuneen tähän vähäiseen asuntoon ja kasvoi yhtä rehevästi kuin viiniköynnökset vastakalkitun seinän vieressä.

Madsilla oli yltäkyllin työtä. Stiina piti talonsa puhtaana ja somana, ja Sidse kuljeskeli käsikärryinensä talosta taloon auttamassa pestäessä ja muissa askareissa.

Hän ei kuitenkaan enää antanut rahaa talouteen, eikä nuoret häneltä pyytäneetkään. He eivät Jumalan kiitos olleet tarpeessa, ja jos hän oli pannut jotakin arkunpohjalle, niin eipähän muut kuin he päässeet häntä perimään aikoinaan.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Mads vietti häitä koulunopettajan
Stiinan kanssa.

Nyt oli taas kevät. Poppelit pitkin hautausmaan aitaa seisoivat tuoreina ja vehreinä, ja katonpanijan puutarhassa kukki nuoria syreenejä ja punaisia orjantappuroita.

Alhaalla tiellä tuli katonpanijan äiti ja lykkäsi niinkuin tavallista käsikärryjänsä edellään.

Hän oli nyt melkeän vanha, vaan ei ollut paljoa muuttunut vuosien vieriessä, seisoessaan siinä pienenä ja hoikkana, kuivana ja terävänä punaisine suippo-nenineen, luusankaisine silmälasineen, musta myssy päässä ja yllä lyhythiainen tummansininen liivi, joka jätti näkyviin hänen hoikat, ruskeat käsivartensa.

Viime aikoina oli hän liian heikko kulkemaan vieraille pesemässä. Kun hän nyt meni ulos käsikärryineen, ei siinä ollut jauhopusseja eikä ruohoja lehmälle, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa. Siinä oli pikku Sidse, katonpanijan lapsi.

Kun pikku tyttö vuosi sitten tuli maailmaan, punaisena ja kiukkuisena, oli hän varmaankin yhtä ruma kuin Mads raukka oli ollut samaisessa nuoressa iässä; mutta isoäiti piti hänet aivan kauneuden kuvana.

Näytti melkein siltä kuin Sidse olisi säästänyt kaiken sen hellyyden, jonka hän pojalta kielsi, tuhlataksensa sitä hänen lapsellensa; sillä siitä hetkestä saakka, kun pikku tyttö syntyi, otti isoäiti sen haltuunsa melkein kateellisella rakkaudella.

Tänään oli hän tavallisuuden mukaan lykännyt hänet vanhain poppelien juurelle hautausmaan muurin luokse ja istunut vieressä kudelma kädessä; vaan silloin oli äkisti ruvennut häntä pyörryttämään. Hädin tuskin hän jaksoi lykätä kärryjä pitkin tietä, ja Stiinan täytyi kantaa lapsi sisään.

Mads istui juuri kodikkaassa huoneessansa juoden kahviansa, kun Stiina näyttäysi ovessa pienokainen käsivarrella. Mads oli käynyt turpeammaksi, ja musta, käherä parta ulottui alas rinnalle, muutoin oli hän jotenkin entisellään, ja hänen kummastelevat ruskeat silmänsä kohtasivat nyt loistavina sisääntulijoita, ikään kuin hän olisi ihmeissään siitä että todellakin hänellä oli niin soma vaimo ja niin kaunis lapsi.

Sidse tuli hoiperrellen heidän jäljessänsä. Jalat tuskin jaksoivat kantaa häntä, ja Madsin täytyi pidellä lasta Stiinan auttaessa häntä sänkyyn.

Seuraavana päivänä kävi hän huonommaksi. Hän aavisti että lähtö kohta oli käsissä, ja hän halusi puhua papin kanssa.

Nuori apulainen tulikin siis ja istui hänen vanhan siniruutuisilla uutimilla varustetun sänkynsä viereen ja puheli niin kauniisti rakkaudesta, Herran suuresta rakkaudesta ja siitä rakkaudesta, jota meidän ihmisten tulee toisillemme keskenämme osoittaa; sillä rakkaus on ihanin kaikista Jumalan lahjoista, ja se puhdistaa ja ylentää halvimmankin ja viheliäisimmän kuolevaisen.

Katonpanijan äiti nosti ruskean, vapisevan kätensä. Mads hyykisti konemaisesti päänsä hartiam väliin. Kenties äitiä huvittaisi läimäyttää häntä päähän vielä kerran niinkuin entisaikoihin — mutta ei.

Vapiseva ruskea käsi silitti ystävällisesti hänen tukkaansa. Tämä oli ensimmäinen rakkaudenmerkki, jonka katonpanijan äiti oli pojalleen osoittanut.

"Älä ole suutuksissa minuun, Mads, siitä että olen ollut niin kova sinulle."

"Sen kaiken minä ansaitsin," sanoi Mads hyvänsävyisesti hymyellen silmät kyyneleitä täynnä, "sillä minä olen ollut aika tolvana."

"Sinä olisit ollut parempi, jos minä olisin ollut lempeämpi sinulle," sopersi Sidse. "Mutta olethan sinä saanut yltäkyllin rakkautta kuitenkin, ja minä — minäkin olen saanut vähin viime aikoina. Sitä olen himoinnut koko elinaikani."

"Tuolla lippaassa ylimmässä piironginlaatikossa on pari sataa talaria, jotka olen säästänyt kokoon. Olkoot ne hautajaisikseni, ja loput on pikku Sidse saapa isoksi päästyänsä. Pitäkää häntä tarkasti silmällä, vaan älkää olko liian kovat hänelle. Muistakaa mitä pappi sanoi rakkaudesta. Se on ihanin — — —"

Katonpanijan äiti oli nukahtanut lepoon vanhassa siniruutuisilla uutimilla varustetussa sängyssänsä.

VANHA GUNHILD.

Koko kaupunki tunsi vanhan Gunhildin; mutta siihen aikaan ei kaupunki ollut niin suuri, kuin se nyt on.

Virkamiessääty oli kuin kipsikuva nurkkahyllyllä katsellen kopeasti alas porvaristoon, työmies seisoi hattu kourassa jokaisen vastaantulevan hyvin puetun hengen edessä, ja pikkutyttöjen ensimmäinen oppi oli kauniisti niiata hienoille rouville.

Kaikki oli niin alkuperäisellä kannalla, porvarisotaväestä alkain, joka harjoittelihen eräällä kedolla kaupungin ulkopuolella ja kerta vuodessa "marssi läpi" suurella juhlallisuudella, aina kaupungin soittokuntaan asti, jonka muodosti eräs sokea viuluniekka ja renttuutunut torvenpuhaltaja sekä suutari Nielsenin poika, joka oli musikaalinen ja löi erittäin hyvin rumpua.

Ei ollut vielä kuultukaan mitä déjeuner dinatoire tahi gouter on, eikä vielä ollut ruvettu painattamaan hautajais- ja kutsukortteja.

Gunhildia käytettiin elävänä korttina ja hän esiintyi asianhaarain mukaan mustissa reunuksissa tahi ilman niitä.

Hän oli kuiva, vilkas pieni muija, kasvot ryppyiset, silmät tummat ja elävät, ja vaaleat korkkiruuvikiharat ohuilla.

Kepeänä kuin höyhenpallo juoksi hän talosta taloon, puettuna kuluneesen mustaan hameesen ja mustaan myssyyn, kun kuolemantapauksia oli ilmoitettava, mutta valkoiseen myssyyn, jossa oli vaaleansiniset nauhat, kun illallisille tahi häihin oli kutsuttava.

Kihlauskorttina ei häntä sitävastaan koskaan käytetty, sillä sitä ylellisyyttä ei vielä tunnettu.

Siihen vanhaan hyvään aikaan täytyi ritarin ottaa sydämmensä valtiatar kainaloon ja tehdä toiviomatka talosta taloon ja tunnustaa syntinsä ja samaa-aikoville peljätykseksi ja varoitukseksi panna nuori henkensä alttiiksi nauttimalla tavattomat määrät huonoa portviiniä ja kotoleivonnaisia makeisia.

Kysyttiin vaan oliko Gunhild ollut passaamassa, sillä silloin tiedettiin, että oli ollut hienoa.

Kuitenkaan ei pidä luulla, että tämä osanotto seuraelämään oli Gunhildin ainoa toimi. Kesäkaudet oli hän kylvettäjä, sillä kaupunki oli kylpypaikka, ja sitä paitse oli hän — saattaa hyvin sanoa luonnoltaan — sairaanhoitaja.

Varhain ja myöhään oli hän liikkeellä, ja yhtä kepeä oli hän jalaltaan, joko hän liiteli tanssisalissa pitäen viinilasilla täytettyä tarjotinta tasapainossa tahi hiipi varpaisillaan sairashuoneessa kupillinen kaurasoppaa kädessä.

Ei oikeastaan milloinkaan voinut tietää, koska hän soi itselleen vähän lepoa.

Hänkin oli lempinyt, lempinyt lämpimästi ja hartaasti, sitä lämpimämmin kenties siksi että hänen lempensä oli alkanut niin myöhään.

Eikä se ollut mikään romaaninsankari, joka oli ollut hänen hellyytensä esineenä.

Se oli kunnon, ahavoittunut merimies, joka kahden vuoden onnellisen avioelämän jälkeen läksi ulos pitkälle matkalle.

Ja pitkä siitä matkasta tulikin valitettavasti; sillä hän ei palannut milloinkaan.

Köyhänä ja masennuksissa oli siinä leski; mutta hän ei kuitenkaan antanut onnettomuuden kukistaa itseänsä.

Hänen eteensä tahtoi hän hääräellä, hänen eteensä tahtoi hän tehdä työtä myöhään ja varhain.

Pikku Rikhard pantiin lapsivaunuihin, jotka seisoivat kylpyrakennuksen käytävässä. Siellä istui hän koko päivän niin kiltisti ja hyvästi ja pureskeli luurengasta ja hymyili kaikille kaupungin naisille, jotka tulivat kylpemään.

Joka kerta kun Gunhildilla oli joutilas hetki, pistäysi hän pienokaisen luokse, ja sitten riensi hän taas kylpyhuoneesen harjaamaan ja vitsomaan naisia.

Seuraavana talvena alkoi hän passaella ja käydä pitopaikoissa, eikä aikaakaan niin hän oli koko kaupungin suosikki. Hän ansaitsi jo niin paljon, että saattoi pitää piian hoitamassa pikku Rikhardia, joka oli liian nuori olemaan äidin mukana liikkuvassa seuraelämässä; mutta kun äiti tuli kotia, oli hänellä aina taskut täynnä namusia, ja samalla kulki moni kiiltävä taalerinraha säästöpankkiin.

Se oli oleva pikku Rikhardille, kun hänestä tuli iso. Niin kului vuosia, useita vuosia. Ja pikku Rikhard kasvoi isoksi ja hänestä tuli iso kaunis poika, jonka silmät olivat tummat ja vaalea tukka kiharainen.

Gunhild pani hänet porvarikouluun, ja sitä pidettiin kaupungissa kauheana asiana, sillä siellähän kävi ainoastaan "parempain ihmisten lapset."

Kirkkoherra piti sitä esiintyvien kapinallisten mielipidetten surullisena ilmauksena.

Hänen käsitteensä siitä olivat tosin jotenkin sekavat, mutta hänen lauseensa teki kaikkiin muihin naisiin vaikutuksen.

Sana emancipationi oli nimittäin siihen aikaan yhtä tuntematon kuin sittemmin niin suosittu ja usein käytetty ja väärin käytetty sana "kansa" kaikkine yhdistyksineen, niinkuin kansantahto, kansanjuhla j.n.e.

Tohtorin rouvasta oli se merkillistä, että ihmiset alinomaa unhoittivat säätynsä.

Hän oli itse unhoittanut, että hän oli jotenkin alhaista alkuperää, ja siksi luuli hän myöskin muidenkin unhoittaneen sen.

Säysynä ja nöyränä kuten aina meni hän suoraan yliopettajan rouvan ohitse ja tarjosi neljälle muulle naiselle teetä ensiksi.

Yliopettajan rouva ja asianajaja Simonsenin rouva vihasivat toisiansa erään hävinneen kermamakeisraudan vuoksi.

Kun yliopettajan rouvalle vihdoin tarjottiin n:o 7:tenä järjestyksessä, vapisi hän niin raivosta, että tuskin saattoi pitää kuppia kädessään.

"Ei, Gunhild kulta," sanoi rouva alentuvaisen ystävällisesti, "tämä tee on liian väkevää minulle."

"Rouva ei ole sitten isä vainajansa, ruokakauppias Olsenin kaltainen.
Hän tahtoi aina niin väkevää — teetä."

Enimmästi hän raivostui, kun pojat nimittivät häntä Gunhildseniksi, sukkeluus, joka aina paljon huvitti yliopettajaa.

"Minä annan sinulle sylttiä, minä, moskuseläin!" sanoi Rikhard ja antoi apteekkarin tulevaisuudentoivolle mustelman silmän ympäri.

"Sinä kelvoton poika, oleppas rääkkäämättä parempain ihmisten lapsia! Selkääsi pitää sinun saada, ja kaksi tuntia saat istua tänään, kun toisilla on maanantailupaa."

Pormestarin tytär Lagerta istui avonaisessa akkunassa ja söi omenanraakaleita.

Siihen aikaan sai todellakin nähdä yhdentoista vuoden vanhan tytön syövän omenanraakaleita, sillä siihen aikaan eivät pikkutytöt olleet vielä täysiä naisia kymmenen vuoden iässä.

Rikhard istui itkenein silmin posket turvoksissa ja lohduttelihen piirrustaen pilakuvia akkunanpieleen.

Posket olivat pyyhityt, silmät kiilsivät uudella loisteella, ja riemuisaa naurua kuului molemmin puolin. Yht'äkkiä tarttui koura Rikhardin niskaan. "Sillä tavoinko sinä istut, veitikka?" Se oli yliopettaja. Lagerta pujahti kiireemmiten pakoon pelastaen puolet korteista mukanaan.

Espanjan ruoko kirjaili taas hieroglyfejä hänen selkäänsä, ja itkenein silmin ja pehmitettynä tuli hän vihdoin kotia.

"Kyllä saan hänet luopumaan poikaani rääkkäämästä. Odota vaan huomiseksi. Kyllä tiedän miten hänet on kuritettava."

"Tämä — tämä on kauheata. Ai, selkääni — ai — ai, minä olen tulessa!"

"Maneeteja harjassa, rouva hyvä, pitkiä rihmoja. Onhan aivan käsittämätöntä miten ne sinne ovat joutuneet."

"No, nyt on rouva yhtä punainen seljästään kuin minun Rikhardini eilen, kun yliopettaja oli tehdä hänestä raajarikon."

Rouva loi häneen tutkivan silmäyksen. Gunhild seisoi siinä säysynä ja nöyränä kuten aina.

"Selkäänsäkö? Hän saakin tosiaan usein." Gunhild huimasi rouvaa aikatavalla vitsalla.

"Pahanilkinenkö, hän, raukka! Ei, mutta yliopettaja pitää toisten poikien puolta, kun nämä härnäävät häntä ja sanovat Gunhildseniksi."

"Suokaa anteeksi, hyvä rouva, minä seisoin ajatuksissani. Nyt menen hakemaan mutaa."

"Gunhild, Gunhild, poltathan minut elävältä. Onhan muta kiehuvan kuumaa. Anna nyt huuhdinvettä."

"Sinä murhaat minut, sinä murhaat minut — minä saan suonenvedon — onhan se jäistä vettä — lakkaa, lakkaa! Lakana heti — minä kuolen — minä kuolen!"

Siinä seisoi yliopettajan onneton rouva hampaat loukkua lyöden ja tiukkuen vettä kuin Eeva sateessa.

Kun Gunhild vihdoinkin palasi, istui rouva sohvalla synkeässä epätoivossa, sininen beduinikappa hartioilla, ja koetti pyhkiä itseään pitsinenäliinalla.

"Rouvan täytyy tosiaankin antaa anteeksi, että viivyin niin kauan; vaan ei ollut yhtään lakanaa kuivaa, jotta minun täytyi noutaa aina pesuhuoneesta saakka."

"Tulen, kiitos, Gunhild, kyllä tulen. Ja kyllä minä pyydän hartaasti miestäni, ettei hän ole niin ankara pikku Rikhardille."

"Tuhannet kiitokset! Jos sen teette, en tiedä mitä tahtoisinkaan tehdä teidän tähtenne."

Kotia tultuansa oli yliopettajan rouvalla pitkä keskustelu miehensä kanssa tämän työhuoneessa.

Hänellä oli usein hammassärky, etenkin kun hänellä oli ollut pitemmänpuoleinen keskustelu rouvan kanssa työhuoneessansa.

Myöhemmin koetti apteekkarin poika kerta olla sukkela Gunhildsenin kustannuksella, vaan silloinpa oli se apteekkarin poika, joka espanjanruokoa sai maistaa.

Ripillepääsypäivänä oli paljon murhetta kaupungissa, sillä oli niin monta hienoa ripillepääsijää, ja Gunhild oli jyrkästi kieltäytynyt tulemasta minnekään passaamaan.

Uudessa mustassa hameessa ja uusi valkoinen sininauhainen myssy päässä astui hän ylpeänä kirkkoon poikansa rinnalla.

Rikhard oli pulska uusissa vaatteissaan, kookas ja solakka, silmät tummat ja loistavat, tukka vaalea ja keherä.

Lagerta tuntui niin kummallisen vieraalta Rikhardista seisoessaan siinä laahaavassa mustassa silkkihameessa ja tukka palmikoittuna ja niskaan kiinnitettynä.

Hänestä oli kerrassaan tullut täysikasvuinen nainen, ja Rikhard tunsi itsensä olevan vielä vaan koulupojan.

Hän oli melkeän punainen kasvoiltaan ottaessaan sen vastaan; mutta kirkossa olikin ollut kauhean kuuma.

"Nyt et saa enää sanoa Rikhard, Lagerta, vaan herra Jansen," sanoi rouva. "Jansenhan oli miehenne nimi, Gunhild?"

"Mikä hänestä tulee?" kysyi pormestari. "Panette kai hänet johonkin oppiin?"

Hänen oli nimittäin sinä päivänä kulkeminen hautajaiskorttina ja hän oli siksi mustissa reunuksissa.

"Hyvästi, poikaseni. Herra olkoon kanssasi. Tulkoon sinusta suuri mies, vaan ei niin suurta, että vanhan äitisi unhoittaisit," sanoi Gunhild itkien.

"Vie — vie terveisiä Lagertalle ja sano, etten häntä milloinkaan ole unhoittava."

Sitten mennä sipsutteli hän pitkin katua, poikkesi taloihin ja ilmoitti kyyneleet silmissä:

"Asianajaja Simonsen käski tervehtimään ja sanomaan, että rouva kuoli viime yönä kello puoli neljä."

Ihmiset eivät voineet käsittää, miksi Gunhild oli niin murheissaan asianajaja Simonsenin rouvan kuolemasta.

Neljä vuotta oli Gunhild valvonut ja kylvetellyt, ja sinä aikana oli
Rikhardista tullut ylioppilas.

Asterit ja daliat pormestari Fengstrupin puutarhassa olivat loistavimmassa kukoistuksessansa, mutta villin viiniköynnöksen lehdet verandan ympärillä olivat jo pukeutuneet veripunaiseen syysvaatteukseensa, ja pitkin käytäviä oli varissut lakastuneita lehtiä.

Tuuli telmää puissa ja sade vuotaa rankkana ja kylmänä, niin että ulkona on jokseenkin kolkkoa, mutta sitä vastoin on huoneissa sitä iloisempaa.

Kynttilät kruunuissa ovat sytytetyt ja lamppuja ja haarajalkoja on asetettu kaikkialle.

Neiti Lagertan syntymäpäivän johdosta on nyt pidettävä suuret tanssijaiset.

Tämä riisuu yltään päällystakin ja seisoo nyt valaistussa eteisessä kookkaana ja solakkana komeassa paalipuvussa ylioppilaslakki kainalossa.

"Rikhard, Rikhard, kuinka olet kaunis ja hieno! Kunhan vaan et tule häpeämään halpaa äitiäsi."

"Häpeämäänkö sinua! Kuka muu on saattanut minut siksi mikä olen? Mutta, äiti, raskaalta tuntuu nähdessä sinun näin tekevän toisen työtä, enkä minä voi mitään tehdä."

"Etkö sinäkin ole tehnyt työtä ja tuottanut äidillesi sen ilon että sinusta on tullut arvossa pidetty ihminen, jota nyt niin suuresti kunnioitetaan että kutsutaan pormestarin tanssiaisiin? Mutta siitä tulee sinun kiittää Lagerta neittä."

"Hänen, usein on hän kysellyt sinua näinä viimeisinä kahtena vuonna, jolloin et ole käynyt kotona."

"Salissa aivan yksinään. Ketään vieraita ei ole tullut, ja pormestari ja rouva ovat vielä huoneissansa."

Lagerta seisoi kumarruksissa erään konsolin yli ja järjesteli kukkasia vaasiin.

Lattiamatto teki nuorukaisen askeleet kuulumattomiksi, niin ettei neito huomannut hänen tuloansa.

Rikhard näki vaan hänen hoikan vartalonsa, jota ruusunväriset tarlataanihattarat verhosivat, hänen valkoiset hartiansa ja muutamia ruusunuppuja, jotka ujosti pistivät päätään esiin hänen tummista kiharoistansa.

"Kiitoksia. Minä olen kätkenyt sen jonka sain, viimeksi kun puhelimme.
Muistatteko sitä?"

"Ruusujen aika on mennyt," sanoi neito keveästi huoaten. "Nyt on syksy, nyt kukoistavat uhkeat loistokukat."

"Katkera teitä kohtaan! Oi, Lagerta — minä, minä — no, se on yhdentekevää, kutsukaa tänne vanhempanne, soittakaa palvelusväkeä, että he tulevat heittämään ulos huoneesta tuon kärkkään Gunhildsen heittiön, mutta nyt pitää teidän tietää se, jollette sitä ennen ole tietänyt — Lagerta, minä olen rakastanut teitä, minä rakastan teitä ja koko elämäni minä olen teitä rakastava."

"Te suutuitte. Sen tiesin kyllä. Loistokukat eivät ole köyhän lasta varten."

Tummain silmien katse sulausi Rikhardin katseen kanssa yhteen pitkäksi, helläksi silmäykseksi.

Pormestarin ja rouvan astuessa sisään seisoi Gunhild pitäen teetarjotinta nuorten edessä.

Rikhard pudotti sokeripalasen, Lagerta tipautti kermaa ruusunpunaiselle hameellensa.

"Vein, mutta he epäsivät. Käskivät kiittämään paljon, mutta heillä ei ollut hännystakkia mukana, sanoivat he."

"No, tietäähän pormestari kyllä, ettei kaksi departementinherraa matkusta tänne kaupunkiin huvituksekseen tähän aikaan vuodesta. Minä arvasin heti samaa kuin pormestari, että he ovat tulleet pitämään kassantarkastusta huomenna."

Hän istuihen sohvaan pää kumarruksissa ja hänellä oli täysi tekeminen pannessa nappiin valkoisia hansikkaitansa.

Tämä oli kuten ainakin miellyttävä isäntä, mutta kaikki huomasivat että hän oli liian kalpea.

Yliopettajan rouva ja apteekkarin rouva istuivat sohvassa ja katselivat tanssia.

Apteekkarin poika oli tullut kotia pääkaupungista vähän lepäämään lukujen jälkeen.

Hän oli juuri ollut koettamassa ja toisen kerran saanut repposet provisorintutkinnossa.

"Oh, kuinka kaunis poika Fritsistä on tullut," sanoi yliopettajan rouva. "Niin komea ja uljas. Se on veressä. Vertaa häntä vaan nuoreen Gunhildseniin eli Janseniin, elikkä miksi hän itseänsä nimittäneekään. Onhan hänkin saanut hyvän kouluopetuksen, vaan ei se ole se joka sen tekee."

"Sellaisia huonoja esimerkkejä ei pitäisi kehoittaa. Tiedättekö mikä siitä on nyt seurauksena?"

"Että nyt pitää kaikkien porvarien lasten lukea, ja kun räätärin- ja suutarinkakaroista tulee kandidaatteja, mistä silloin jalkineita ja vaatteita saadaan?"

"Pormestari kuuluu olevan kovin velassa," sanoi yliopettajan rouva säälien. "Hirmuisesti!"

"Se voisi kuitenkin käydä päinsä. Mutta tiedättekö mitä sokerileipuri puheli?"

"Minä luulen että nyt on maailman viimeinen aika käsissä. Oletteko te kuullut sellaista?"

Hän meni ulos verandalle ja näki hänen kävelevän alaspäin pitkin erästä lehtokujaa puutarhassa.

Sade oli lakannut, mutta tuuli ravisteli silloin tällöin kourallisen raskaita vesipisaroita puista tahi heitti tukon varisseita lehtiä hänen kasvoihinsa.

"Pormestarin pitäisi vähän ottaa lämpimäkseen jos aiotte istua puutarhassa tälläisessä ilmassa."

"Mene sitten sisään pitämään passauksesta huolta. Täällä sinulla ei ole mitään tekemistä."

"Niin, sairas olen, hyvinkin sairas," virkkoi hän vaipuen taas alas penkille ja kätkien päänsä käsiin.

"No, herra pormestari, älkää olko niin kopea. Sairaanhoitajia ei ole ylenkatsottava kipeänä ollessa. He voivat usein auttaa paremmin kuin hienot oppineet tohtorit. He tuntevat niin monta oivallista kotikeinoa. Vajaus, kysyn minä? Saahan sen huomenna kuitenkin koko kaupunki tietää."

"Korkojen tulee olla isot, herra pormestari, rahat ovat vaivoin ansaitut. Tiedättekö kuinka monet yöt minä olen valvonut, kuinka monet raskaat askeleet minä olen astunut niiden vuoksi, ja tiedättekö minkä eteen ne olivat käytettävät?"

"Aivan niin. Niillä paikoin on minulla jäljellä, saatuani hänet ylioppilaaksi. Mutta hän on aimo poika, niin että hän kyllä ominkin voimin voi nyt päästä eteenpäin, ja voinhan minä Jumalan avulla valvoa ja passaella vielä muutamia vuosia. Nuo tuhatta specietä te saatte, niinkuin sanottu — korkoa vastaan."

"Herra pormestari, minä en pyydä mitään muuta, minä en elä minkään muun eteen kuin saadakseni poikani oikein onnelliseksi. Ja hänen tulevaisuuden onnensa on teidän kädessänne. Se on korko."

"Teidän, herra pormestari, hän ja Lagerta pitävät toisistansa. Sen olen kauan tietänyt. Tänä iltana ovat he itse toisilleen sen sanoneet. Jos neiti tahtoo odottaa häntä pari vuotta, ja jos hän palaa takaisin kandidaattina ja rehellisenä miehenä, joka voi vaimonsa elättää, niin on hän hänet saapa — eikö niin, herra pormestari? — vaikka hänen äitinsä on vaan halpa kylvettäjä?"

Pormestari tyhjensi lasin äkisti, tapaili molemmin käsin päätänsä, ikään kuin hänellä olisi ollut ilkeä unelma, ja riensi sitten kepein askelin pitkin lehtokujaa ylöspäin ja sisään tanssisaliin.

Ketteränä kuin nuorukainen kiiti pormestari rouvansa luokse ja vei hänet lattialle.

Soiton säveleet sekaantuivat jalkain raapinaan, nauruun ja äänekkääsen puheluun.

Gunhild liiteli ympäri varpaisillaan tarjoellen naisille limonaadia, säysynä ja nöyränä kuten aina.

"Ja merkillisintä on, että tilit olivat aivan kuin olla piti," sanoi yliopettajan rouva. "Ei killinkiäkään puuttunut kassasta. Olisitteko te sitä uskonut?"

Gunhild oli kutsunut monille illallisille ja ilmoittanut monet kuolemantapaukset kaupungissa, sillä taas on kulunut muutamia vuosia.

Vanha Gunhild on edelleen sama, yhtä kepeä jalalta, yhtä muuttumaton, vaikka hän lähenee seitsentäkymmentä.

Näytti siltä kuin noissa pienissä ystävällisissä kasvoissa olisi ollut samat rypyt aina, ja vaaleilla korkkiruuvikiharoilla ohuilla on tuo kuulea, kestäväinen väri, joka ei koskaan katoa.

Viimeksi oli hän ollut ilmoittamassa, että asianajaja Simonsen oli lähtenyt täältä kohtaamaan rouvaansa, niinkuin arvellaan, paremmassa maailmassa.

Sitten oli hän kirjoittanut pääkaupunkiin Rikhardille, joka äskettäin oli saanut asianajajan oikeudet, että hän tulisi kotia ja asettuisi kotikaupunkiinsa, ja niin oli juriskandidaatti Rikhard Jansen tullut kotia ottamaan asianajaja Simonsenin avonaisen paikan.

Hän oli perinvastoin vierasten joukossa, sillä pidot vietettiin asianajaja Jansenin ja neiti Lagerta Fengstrupin kihlauksen johdosta.

Oli muutoin omituista, että Gunhild, joka vuosikausia oli tottunut liikkumaan seuraelämässä suurimmalla kepeydellä, tässä tilaisuudessa näytti neuvottoman ujolta.

Siitä ei ollut mitään apua, että sekä pormestarin rouva että muut rouvat osoittivat hänelle melkein haitaksi olevaa ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta.

Hän istui jäykkänä ja juhlatamineissa, ahdistettuna kahden rouvan väliin, puristeli ujona kokoonkäärittyä valkoista nenäliinaansa sormien välissä ja vastaili hajamielisesti kaikkiin muistutuksiin.

Ainoa, joka seurassa näytti vetävän hänen huomiotaan puoleensa, oli poliisipalvelija Wangin leski, jonka vähimpiäkin liikkeitä hän seurasi kiusallisella tarkkuudella, antaen milloin sääliväisellä hymyllä milloin nuhtelevaisella silmäyksellä ilmi mielipahansa mainitun naisen monista etiketin loukkauksista.

Poliisipalvelija Wangin leski toimitti nimittäin passausta ja oli valittu Gunhildin jälkeläiseksi sekä seuraelämässä että saunassa.

Kun poliisipalvelija Wangin leski illallispöydässä surkeassa tietämättömyydessä taritsi amtmanin rouvalle puolahilloa kalasersin kanssa, meni se Gunhildista liian pitkälle.

Hän hypähti istualtaan päästäen puoleksi tukahdutetun huudon ja olisi varmaankin syöksähtänyt esiin ja temmannut vadin poliisipalvelija Wangin onnettomalta leskeltä, jollei hillitsevä katse Rikhardilta olisi saanut häntä pysymään alallaan.

Hän vaipui masentuneena alas tuolille ja söi kiihoittuneessa mielentilassa sianlihaa venäläisten hernetten kanssa.

Eipä ole monta henkeä ulkona kaupungin kaduilla, sillä sekä sää että keli ovat huonot.

Oikullinen talvi on kaatanut aikalailla sadevettä lumipurkuisille kaduille ja on sitten jäätänyt sen, joten jalkaisin liikkuminen tapahtuu hengenkaupalla.

Tuuli tempoo kiivaasti hänen vaaleansinisiä myssynnauhojansa, ja hänen täytyy usein pidätellä kiinni huoneiden seinistä pysyäksensä pystyssä, mutta se ei peljätä häntä.

Hänen täytyi ja hänen piti päästä eteenpäin, sillä hänen oli kutsuminen häihin.

Eukko oli saanut päähänsä, että hänen tällä kertaa piti käymän kutsumassa; vaan se olisikin viimeinen kerta.

Nyt oli hän kohta saapa levätä pitkistä jalkamatkoistaan ja asettuva lepoon rakkaiden lastensa kotiin, joiden onnen hän oli luonut.

"Tuhannet kiitokset, matami Jansen, olen ilomielin tuleva. Onpa teillä todellakin syytä olla ylpeä pojastanne."

Gunhild käänsi päätään vielä kerta nyökätäkseen, mutta hänen jalkapohjansa olivat liukkaat.

Hän liukastui ja syöksyi alas portaita myöten. Melkein tainnuksissa kannettiin hänet ylös ja vietiin kotiin.

Gunhild pyysi kuitenkin hartaasti tohtorilta, ettei tämä ilmaisisi kuinka hänen laitansa oli.

Kun Rikhard ja Lagerta tulivat, oli hän väkisinkin virkeän näköinen ja sanoi jalan vaan nyrvähtäneen sijoiltaan.

"Kyllä minä toivun niin paljon siksi, että jaksan mukaan," sanoi hän, "ja jollen, niin olen yhtä iloinen. Minulla ei sitä paitse olekaan mitään huvia sellaisista hienoista pidoista, kun en saa olla passaamassa."

Hän kävi päivä päivältä heikommaksi; mutta kun Rikhard ja Lagerta kävivät häntä tervehtimässä, oli hän olevinaan virkeä, laski leikkiä ja hymyili.

Kahdessa kirkkaaksi puhdistetussa messinkisessä kynttiläjalassa paloi kynttilät pöydällä vuoteen vieressä, ja kynttiläin välissä oli kukkakimppu, Lagertan kaunein hääkukkio, jonka hän oli lähettänyt alas anopille.

Vaaleita korkkiruuvikiharoita ympäröi kehys lumivalkeita kureiltuja nauhoja; keltaiset kasvot olivat kenties hieman keltaisemmat ja ryppyisemmät kuin tavallisesti, mutta kalpeilla huulilla väreili autuaallinen hymyily.

Nämä askeleet tunsi hän niin hyvin, ne olivat Rikhardin; mutta niiden vierestä kuului toiset kepeät askeleet.

Siinä seisoi kaunis pari, mies uljas ja miehevä, vaimo kaino ja hymyilevä, myrttiseppele mustissa kiharoissa, joiden ympärillä leijaili kevyt morsiusharso.

"Jumala siunatkoon teitä, lapset, jotka olette tehneet minulle sen ilon, että tulitte tänne tänä iltana."

"Etpä usko kuinka Lagerta oli levoton ennenkuin päivälliset päättyivät, äiti. Tuskin sain häntä maistamaankaan jälkiruokaa, ainoastaan sen vuoksi että hänen mielensä paloi tänne näyttämään itseänsä kaikessa ihanuudessansa. Eikö hän ole kaunis?"

"Ja hyvä on hän myöskin," sanoi Gunhild ja ojensi käden nuorta morsianta kohti.

Hänen valkoinen silkkisarsinen hameensa aaltoili pitkin lattiaa, ja hänen mustat silmänsä lepäsivät lemmekkäästi eukon ryppyisillä kasvoilla.

"Sinä olet tekevä Rikhardini onnelliseksi, sen tiedän, sinä olet rakastava häntä yhtä paljon kuin minä olen häntä rakastanut, eikö niin?"

"Nyt en voi muuta kuin rukoilla tulevaisuutenne edestä. Herra olkoon kanssanne ja auttakoon teitä, niin teidän käy kyllä hyvin."

"Mutta nyt pitää teidän palata takaisin vierastenne seuraan, lapset. Menkää nyt, minä olen väsyksissä, tarvitsen lepoa. Minä olen käynyt niin paljon eläessäni."

Hän nyökkäsi iloinen hymy huulilla ja piti silmät kiinnitettynä Lagertan morsiuskukkioon ja kuulteli, kunnes vaunujen jyrinä katosi kauaksi.

Silloin pani hän kädet ristiin, sulki silmät ja vaipui uneen, ja niin pääsi vanha Gunhild lepoon, lepoon kaikesta taistelusta, ja sitä hän tarvitsi.

Se ei käytä siipiä kuin ennen, se käyttää höyryvoimaa. Sivistys on pikajunalla kulkenut pienen kaupunkimme yli, ja kaikki on muuttunut.

Yliopettajan rouva ei myöskään usko maailman enää voivan kauan pysyä pystyssä, kaiken ollessa niin nurinpäin kuin nyt.

Nyt ovat kaikki käsityöläismatamit rouvia ja heidän tyttärensä opiskelevat eläviä kieliä ja soittavat sekä "Neitsyen rukousta" että "Metsästystä" yhtä korviavihlovasti kuin ylhäisimmät neidet.

Työmieskään ei ole kuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hänen ainoana sunnuntaihuvinansa oli juoda päihinsä ja piestä vaimoansa.

Nyt oli olemassa työnväenyhdistyksiä, joissa keskustellaan valtiollisista asioista ja pidetään puheita vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta, eikä pikku tytöt enää niiaile niin kauniisti hienoille rouville, vaan näyttävät heille kieltä, heidän ohitse mennessä.

Porvarisotaväki on hajoitettu ja perustettu soutuyhdistys englantilaisen mallin mukaan, sille hankittu mahognyvene ja siihen paljaskaulaiset soutajat.

Yliopettajan rouva oli suuresti hämillään, kun hän näki heidät viime kilpasoudussa, ja vakuutti, ettei hän koskaan ole nähnyt muita herroja kuin oman miehensä niin alastomana, jota vastaan nuorten naisten mielestä tämä puku soveltui niin erittäin hyvin.

Mutta nauttivathan nykyajan naiset uimaopetustakin ja polttavat papyrosseja, jota ennen pidettiin sopimattomana.

Onpa rakennettu höyrysahoja, metodistikirkko ja voimisteluhuoneus, ja on saatu tasavaltaa harrastava sanomalehti, joka käyttää uutta tavaustapaa.

Rautatienkiskot ovat asetetut kulkemaan vanhan hautausmaan yli, ja tavarajunia, vieden lastia ja elävää karjaa, mennä kohisee rehellisten tukkukauppiasten ja pormestarien hautain päällitse.

Mutta uudella hautausmaalla on kaikki tuoretta ja vehreää, ja ristien ja hautapatsaiden keskellä kohoaa komea graniitipyramiidi.

Kuka olisi sanonut noin kymmenen tahi kaksitoista vuotta sitten, että köyhä sairaanhoitaja olisi saapa sellaisen kunnian?

Kauniina suvi-iltana leijailee parvi komeita nuoria neitosia hautapatsaan ympärillä.

Ne ovat Jansenin neitiä, poliisimestari Jansenin tyttäriä, jotka hoitavat kukkasia isoäitinsä haudalla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUTELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.