The Project Gutenberg eBook of Teerelän perhe, by Santeri Alkio

Yhdeksännentoista vuosisadan 60-luvulla ei Suhjalan kylässä olevaan Teerelän taloon päässyt parempaa tietä kuin karjaportin kautta. Ja jos sattui olemaan sateinen sää, kun piti talossa käydä, oli parhainta jo portilla suoria housunlahkeet saapasvarsien suojaan, sillä karjatarhassa vajosi arveluttavan syvälle lokaan. Kun vihdoin oli päässyt keskipihalle, missä oli kovempi alusta, sopi ruveta pyyhkimään saappaitaan olkitukolla ja tarkastamaan taloa.

Asuinrivi seisoi vastapäätä porttia, laadultaan tuota aikuisempaa suomalaista mallia, sittenkuin savupirtit ovat jo maamme pohjoisemmissa osissa käytännöstä kadonneet. Rakennuksessa oli kummassakin päässä iso suoja, joista toinen asuintupa ja toinen niin kutsuttu suutupa, eli käytännöllisemmässä merkityksessä pitohuone; keskellä oli porstua, johon portailta tultiin, ja tämän vastaisella puolella kamari. Tupa-rakennuksella, samoin kuin useilla ulkohuoneillakin oli tuohi-katto, jossa päällimäisenä makasivat paksut malat ja kivet, tehden vastarintaa tuulelle, joka aina tahtoi mukaansa repiä ja raastaa tuohensirpaleita. Sadetta vastaan ei maloilla ja kivillä ollut mitään sanomista, sillä se olisi ollut tuohien asia; mutta ne olivat jo vanhat ja rikkinäiset, joten vesi sai esteettömästi tippua lävistä ja halkeamista välikaton multaan.

Ulkorakennuksia oli koko joukko ja jokainen suoja rakennettu ihan toisista riippumattomaksi tahi erilleen, joten oli saatu kartanoon melkoinen määrä kapeita solia ja huonekujia, erittäin käytännöllisiä lasten piilosilla-oloa varten. Muuten sopi lasten, jos vaan uskalsivat, pistäytyä piiloon huoneisiinkin, sillä niihin oli aivan helppo pääsy, koska useat olivat ovettomina, ja niissäkin, joissa ovi sattui olemaan, oli se tavallisesti rempallaan, eikä sopinut kiinni. Tunkio oli keskellä pihaa ja näytti aikovan venyä aina tuvan rappusiin saakka.

Etelä-Pohjanmaan tasangoilla aaltoili viheriäinen tähkämeri, ja tiet, jotka vielä joku viikko sitten viruivat liassa ja loassa, pölisivät nyt kuin myllärin takki.

Heluntaipyhät olivat kulumassa ja kukin vietti juhlaa omalla tavallaan, pääpiirteissä kuitenkin seuraten paikkakunnan yleisiä tapoja.

Kolmantena heluntaipäivänä aikaisin aamulla hääri Teerelän karjatarhassa kaksi tyttöä; molemmat lypsivät lehmiä ja hyräilivät.

"Menetkö kisalle [tanssiin], Maija?" kysyi toinen tytöistä, noustessaan ylös lypsämästä ja kaataen maidon erääseen suurempaan astiaan.

Tyttö joka puhui, oli soma, ennemmin pitkä kuin lyhyt, vereväntuore, kirkassilmäinen; keltaisen ruskeat hiukset roikkuivat pitkinä palmikkoina aina vyötäisiä alemmaksi. Pukuna punaraitainen hame, tumma liivi, valkeat paidanhihat ja pieksut.

"Olen aikonut mennä, naapurin Kaisa ja Helvi tulevat myös. Tulethan sinäkin Johanna?" Tämä oli nuori, naurava palvelustyttö.

Johanna oli istunut toista lehmää lypsämään ja puski päätänsä sen kupeesen.

"Ks, ks, tottahan tuon nyt kissa kuulee, vai kotona pysyä! — No mitä varten?"

"Eipä juuri mitään muuta varten, kun toivoisin vaan saavani paremman rauhan ämmiltä".

"Sinä nyt vasta olet joutava! Mitä nuoren tytön tarvitsee huolia, vaikka ämmät mitä soittaisivat. — Hei luulia! Kun vaan pojat tykkää, niin kyllä ne ämmät sivuhun lykkää". Maija nousi ylös ja, kaadettuansa maidon kiulustaan isompaan astiaan, pyörähti tanssimaan laulaen:

"Tuloo ne syksyn pimiät yöt
ja poijat on vahtien alla,
kun ämmät on penkillä kontillansa
ja leuka on akkunalla.

Voi kun tuonkin joen yli olis juoruämmistä silta, niin siit' olis minun heilallani kulku joka ilta".

Johanna nauroi, mutta se ei ollut oikein raikasta, jotain synkkää ja surullista oli siihen sekautunut, jonka vuoksi nauru loppuikin pian. Maija huomasi tuon ja herkesi tanssimasta sekä istuutui uudestaan lypsämään. Vähän ajan kuluttua lausui hän Johannaan katsahtaen:

"Mutta ämmäin lorujen tähdenkö sinä, Johanna, olet noin surullinen?
Kylläpä olet hassu!"

"Enhän minä nyt mitään sure, enkä ole tavallista surullisempi, mutta ei minulla vaan ole niin iloinen luonto kuin sinulla".

"Kyllähän sitä ehtii vanhanakin murehtia, kun saa juopon miehen ja muuta sellaista, mutta nuorena pitää olla iloinen kuin kolmen markan hevonen. Jos sinä Johanna suret sitä, että isäs ja veljes juovat, niin olet hupsu! — Mitä sinun tarvitsee heistä huolia. Katsot itsellesi miehen, joka ei ryyppää".

"Muistanpa hyvinkin, mutta pitää katsoa eteensä. Lähde nyt kisalle, siellä sopii katsella itsellensä heilu, hihi!… Lähdetkö?"

"Sinä olet vasta!" — Ja Johannakin taas nauroi. Vähän ajan kuluttua virkkoi:

"Ei minun sovi senkään tähden lähteä, kun isä ja veljeni ovat poissa; täytyyhän jonkun kotonakin pysyä".

"Pannaan ovi lukkoon. Jos miehet sillä aikaa tulevat, niin menkööt takaisin kylälle, missä tähänkin asti ovat olleet".

"Sitä en uskalla tehdä. Jos isäni tulee humala-päissään kotiin, niin —" Johanna pudisti päätänsä. Maija ei enää kehoittanut, sillä hän ties mitä Johanna tarkoitti, vaikka ei hän lausettaankaan päättänyt.

Kylän kujalta alkoi nyt kuulua kovaa rattaiden pärinää ja juoppojen kirkuvaa laulua.

"Niin on, ja Heikki myös. Kyllä ne siellä nyt tulevat". Maija katsahti
Johannaan, mutta tämä painoi taas päänsä lehmän kupeesen.

"Kun saisi edes lypsetyksi". Ja Maija alkoi Johannan esimerkkiä seuraten rivakasti toimeen.

Pian ryntäsi vaahtoava hevonen portista pihaan; se tahtoi kompastua tarhassa makaaviin puihin ja liekoihin, mutta semmoisissa tapauksissa tervehtivät suitsenperät oikein tuntuvasti lautasia. Ajajan käsi ohjasi elukan tallin seinään, johon se, voimatta vauhtiaan hillitä, kurahtaen töytäsi yhteen myttyyn, vaan työntyi siitä heti vapisten takaisin.

Rattailla istui neljä miestä, jotka hoilasivat ja horjuivat. Jokainen, joka heidät näki, kummasteli vaan, etteivät vierähtäneet hevosen jalkoihin tai rattaanpyöriin.

"Helluman pitää, sanoi poika vainaja!" Hän oli Teerelän nuorempi poika
Ville, joka näin huusi, ja läimäytti suitsenohjaksilla hevosen selkään.
Villen vieressä istui hänen vanhempi veljensä Heikki, sekä takaperin
rattailla kaksi vierasta poikaa.

Kaikki kolme alkoivat yrittää rattailta maahan, mutta Ville se istui vaan ja kuritti hevosta, joka hädissään aikoi kiivetä ylös tallinseinustaa.

Heikki pani matkaan kaiken voimansa ja keinonsa, päästäkseen rattailta pois, mutta se näytti kovin vaikealta.

"No mene siitä", ja Ville tuuppasi Heikkiä, joka jo istui rattaanaisalla jalat ulospäin.

"Sinäkö lempo sysit!" — Heikki aikoi nuhdella Villeä, mutta nähtyään, että pääsi nyt seisomaan, jätti aikomuksensa siihen ja alkoi hieroa sovintoa jalkainsa kanssa, jotka kumpanenkin olisivat menneet mieluisasti erihaaroille.

Ville istui vielä rattailla, ja rääkkäsi hevosta. "Ääh, hevonen! — siinä on huppaa, siinä! — (tuntuva tempaus suitsista) — Hei! — sojaa! — (lyönti) — hip! — ooh! — (huimaus ohjaksilla) — sojaa! — —"

"Anna hevosen olla, pössöö! [Haukkumanimi, joka tarkoittaa samaa kuin: hullu, tyhmä, hupsu.]

"Etkö ole mielestäsi saanut sitä jo kyllin rääkätä! — Hellitä paikalla suitsista!" huusi Johanna tarhasta.

Ville ei ottanut tuota kuullakseen, vaan jatkoi yhä samalla tavalla. Hevonen kompastui vapisten polvilleen, vaan pian täytyi sen nousta seisomaan.

Heikki oli sillä välin saanut toimeen jalkainsa kanssa semmoisen sovinnon, että ne, vaikkapa vastahakoisestikin, kulkivat tupaanpäin. Niin alkoi mies kaahia lahoille portaille, joissa oli siellä täällä ajan jyrsimiä reikiä, kansilaudat kallistelivat jalan alla, ja oli niiltä vaarassa pudota portaiden alle. Heikki ei muistanut olla tarpeeksi varova, siispä olikin seuraus, että hän erään laudan kallistuessa kaatui.

"Oi!" j.n.e. huudahti hän ja rupesi panettelemaan lautaa, joka ei ymmärrä paikallaan pysyä.

"Hoi — noh! Tu — tulkaa tupaan — te harrin penikat!" huusi Heikki, kun oli taas jalkeille päässyt.

"Kyllä tullaan! Kurk —- kurkku on niin saakelin kuiva kun kuivettuneen sammakon".

Yhä kamppaili hevonen Villen käsissä. Johanna ei voinut tuota enään katsella, vaan tuli juosten paikalle.

Hevonen teki äkkinäisen ryntäyksen takaperin; se luuli ehkä, että Johannakin rupeaa Villelle liittolaiseksi, — mutta tuon tempauksen seurauksia oli, että Ville kadotti tasapainonsa ja tipahti rattailta hevosen jalkoihin. Nyt tuli läsnäolijoille hätä, sillä olisihan hevonen voinut kostonsa toimittaa, kun mies sen jaloissa kieri. — Mutta sepä vetikin vaan takajalkansa likemmäksi päätään ja odotti kärsivällisenä siksi, että Ville pääsi jalkeille.

"S——na, jos polki mun koipeni mäsäksi!" Ville aikoi taasen tarttua ohjaksiin, jotka temmellyksessä olivat hänen kädestään kirvonneet.

"Älä ota enään suitsiin, kuulitko Ville! Näethän, että se on jo kyllä väsyksissä ja pelkää niin että vapisee. Päästä irti!"

"Viisaspa se hevonen olikin, kun vältti, ettei polkenut. Tule nyt jo tupaan ja jätä hevonen siihen", kehoitteli toinen vieraista pojista, ja tarttui Villen käsivarteen.

"Se on hevonen, se! — mutta itse minä sen kiinni panen — mitä ämmät!" Ville työntäsi sisartaan ja alkoi nyt tamuta riimunvartta seinässä olevaan renkaaseen.

Aikaa voittaen ehtivät pojat pihasta vihdoin tupaankin menemään. Siellä oli Heikki jo perusteellisen kiroilemisen perästä löytänyt vihdoinkin kaappinsa avaimet sekä nostanut viinapullon ja tupakkapöntön pöytään. Villekin meni saman seinäkaapin luo ja kopeloitsi sieltä jotain, mutta ei näyttänyt löytävän. Hän kynsäsi jo korvansataustaa ja huusi Heikille, tuijottaen pöydällä olevaa viinapulloa:

"Mikä pakko minun on sun pulloas ottaa, kun on kyllä itsellänikin. Hae paremmin".

"Ihan tuohon paikkaan minä sen panin, ja nyt ei sitä ole siinä. — —
Kuka on sen vienyt?"

"Jos se äijä-känttyrä on ottanut, niin häneltä kiristän sen ulos, vaikka kärvennetyn nahan sisältä!"

Toiset ryyppäsivät vaan, eivätkä välittäneet Villen pauhaamisesta mitään; he tuskin sitä huomasivatkaan, tavallisuutensa vuoksi.

Ville meni ryyppäämään ja hyvää se näytti tekevän hänen pöyhistyneelle luonnolleen.

Silläaikaa käveli Heikki kaapin luo ja löysi täysinäisen viinapullon sen ylimmäiseltä lautaselta.

"Tuossahan sun omasi, sinä sokko! — niinhän sinä haet kuin sokea vasikka — heh, ota pullos!"

"Minulla on muutakin tointa, ei vaan sinun pullojasi piilotella mutta sinä olet sokko".

"Älkäähän nyt tappelemaan ruvetko te, jotka aina olette olleet rakkaat veljekset; tuo Ville se pullos ja kaada ryyppyjä".

"Niin kun sanottu, kaada ryyppyjä miehille, äläkä siinä turhista mölise", kehoitti Heikki.

Iloista oli poikain elämä nyt, sen saattaa hyvin ymmärtää. Haasteltiin tappeluista ja moni-seikkaisista juopporetkistä. Jokainen oli tapellut, ainakin sanoi tapelleensa, kaikkien niiden miesten kanssa, joista tässä puhe tuli, ja tietysti voittanut. Nimismies-parkakin oli monasti pudistettu maahan kuin tyhjä säkki. Luonto ja kurssi nousi näitä muistellessa.

Johannakin tuli jo tupaan ja rupesi keittopuuhiin. Maija oli lähtenyt lehmiä viemään.

"Tiedätkö Johanna, missä se äijä lienee?" kysyi Heikki, ottaessaan hiiltä piippuunsa.

"Johanna, katso sitä hevosta, seisooko se pihalla!" huusi Ville pöydän päästä.

"Pentele, kun sinä olet…" huusi Ville perään. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän:

"Missähän se isävaari nyt häärää, kun ei tuvalle kuulu, taitaa hänellä nyt olla hyvä viinapaikka".

"Minä häntä äsken kysyin Johannalta, mutta se ei ollut tietävinään — viisasteli vain; — selkäänsä tarvitsis koko kakara", tuumaili Heikki ja Villekin oli samaa mieltä.

"Häh? Johannaako kurittaa meinaatte, te viinatratin penikat? Mitäs nämä kädet silloin tekisivät?" kyseli toinen vieraista tylsästi nyrkkejään katsellen. "Teitä nämä löisivät … niin vietävästi".

"Mitä sanot?" ihmetteli Heikki, — "sinäkö tulisit Johannan puolesta? Ei hän sinun apuasi tarvitsekaan, hänellä on luonto kun korento". Heikki nauraa virnisti: "Vai meinaat sinä vävyksi! — Mutta minä vakuutan, vaikka olenkin sisareni veli, — että kyllä sinä Paavo-parka sen naisen kynsissä tarkenet, jos hänet otat".

"Heikki! Pöllö! — Vieraiden ihmisten kuullen rupeaa sisartansa panettelemaan!" hätyytti Ville.

Toiset eivät enään tätä huomanneet. Ville kährästi piippunsa kanssa takan luona ja Heikki etsiskeli silakanpäitä pöytälaatikosta, sillä häntä oli ruvennut kovin hiukomaan. Kun niitä löytyi, ryntäsivät kaikki kaukalolle, mutta Paavon silmät alkoivat painua umpeen.

Pojat lakkasivat puremasta ja muljottivat himmeillä silmillään ovea kohti: se avautui ja sisään astui omituinen naurettava ryhmä. Johanna ja Maija tulivat, yht'aikaa vetäen ja kantaen pahoin juopunutta miestä, jonka omilla jaloilla ei tässä tilaisuudessa näyttänyt olevan mitään sen suurempaa merkitystä, kun että ne permantoa harrasivat. Miehen hampaat kirisivät yhteen, ja karkealla kurkkuäänellä puristi hän niiden välistä kirouksia ja valoja. "Kylläpä se äijä taas on vetänyt pääntäyden".

Näin arvostelivat pojat isäänsä, sillä sehän oli Teerelän Matti, jota tytöt laahasivat.

"Tulkaa auttamaan, että se saadaan sänkyyn", pyysi Johanna veljiään, kun turhan kokeen jälkeen huomasi omansa ja Maijan voimat siihen riittämättömiksi. Pojilla ei kuitenkaan näyttänyt enää olevan kovin suuria voimavaroja lainattavaksi.

"It-te — minä — krr — ol-en rr — tap-pelus — mies! — —" Niin karisi ukko, kun tytöt häntä kokivat saada sänkyyn.

"Älä soita, (hik) kiitä (hik) kun nos — (hik) tamme sänkyyn — hik hik —". Villeäkin rupesi nikottamaan.

"— Tuolle ei anna vanhuuskaan mieltä", paneskeli Ville, käydessään pöytäpenkille istumaan.

"Niin. Sattui niin sopivasti, — mutta jos hän kuulee!" epäili Maija keskeyttäen alotettua kertomustaan.

"Kun tulin lehmiä viemästä, niin vastaani tuli Tervahaudan Juha, aika humalassa. Ajattelin kohta, että tuo on ehkä viettänyt yönsä meidän isännän kanssa, ja niinpä kysyinkin häneltä. — 'Mitä sanot?' — kysyi Juha minulta ja töllötti päälleni ympyriäisillä silmillään. Minä selitin, että kyselen Teerelän isäntää. 'Jassoo, sitä vanhaa Masaa, sitä puukkojunkkaria meinaat! — Noo kyllä se toimellinen mies on, — mutta juo ja tappelee, niin kuin … samoin kuin minäkin. Mutta ei se tätä Jukkaa voita — —'. Minä kysyin taas, josko hän tietää, missä Teerelän isäntä nyt on. 'Jaa'a, yhdessä on ryypätty koko yö; sillä Teerelän vanhalla Masalla oli kovasti viinaa, ja Jaakon-Katrilla — — —.' Jassoo, minä sanoin, hän on sitten Jaakon-Katrissa. Minä jätin Juhan siihen loruamaan ja menin Jaakon-Katriin. — Isäntä oli juuri hankkeessa kotiin lähteä, vaikka ei se olisi voinut yksin päästä. Minä otin käsikynkkään ja niin tultiin tänttäränttää".

Miehet olivat jo kaikki uutuneet ja kuorsasivat lujasti. Vieraista pojista makasi toinen penkillä, ja se, jota oli Paavoksi sanottu, oli vierähtänyt lattiaan, missä makasi suu vaahdossa.

Ville oli pistäytynyt ulos ja istuutunut portaille, siinä muka vilpoitellakseen. Kun hän oli huomannut, että hevonen oli pois korjattu, oli siitä Johannalle ensin aika tavalla remunnut ja haukkunut. Mutta aurinko loimotti kaikessa kuumuudessaan ja vaivutti miehen rappusille nauttimaan kovin kaivattua helluntailepoa.

Kun Maija meni kisalle jäi Johanna yksin, sukankudin hupulaisena, tupaan kuultelemaan makaavain kuorsauksia. Synkkä oli nuoren tytön mieli. Ihana kevätaurinko ei sitä voinut valaista. Isän ja veljien juoppous painoi lyijyraskaana. Mikään valopilkku ei luvannut huojennusta. Tulevaisuus sarasti harmaana kuin rankkasateinen syyspäivä. Kovin oli sukankudinkin yksitoikkoinen toveri. Ehkä ulkona sentään olis hauskempi. Siellä ei kuorsaus kiusaa eikä tuvan juopuneista täyttynyt raskas ilma paina…

Villen ohi Johanna hiipii, käy tuvan taustalle, missä nurmi jo on noussut, keltakukka katselee ja vanha pihlaja lehtiä tekee… Sydän huojentuu, suu hymyyn käy, kun vaeltava mieliala tulee aurinkoisemmille maille ja pysähtyy poikaan , jota sydämeni ikävöitsee. — — —

Iltapuolella pojat heräsivät, ensimmäisenä Ville, siitä, että kärpänen oli häntä poskelle purrut ja saanut tuskasta parkasemaan. Tultuaan tuntoonsa, meni tupaan, sai tehdä oikein riihen tappajain työn, ennen kun toiset edes silmiänsä hieromaan rupesivat. Heikki oli kaikista uneliain, sillä toiset heräsivät niin paljon ennen, että ehtivät nauramaan tämän silakalle, jonka häntä yhä oli ulkona hampaista. Vihdoin hänkin torkosi syljeskelemään, sillä silakka oli jättänyt suuhun kovin ilkeän maun.

"Mutta mikä päivä nyt oikein on?" oli Heikin ensimmäinen kysymys, kun oli saanut vedellä huuhdotuksi ilkeän maun suustansa.

"Häh, etkö sinä enää sitäkään muista?" sanoi toinen vieraista pojista, mutta ei ollut luultavasti itsekään oikein varma asiasta.

"Nythän on heluntain kisapäivä", virkkoi Ville, joka paraiten näytti olevan tajullaan.

"Niin, niin oikein, heluntai-maanantai — niin aivan", ääntelivät toiset ja Ville rupesi taas pulloa tutkimaan.

"Joko tekin riitelette? — Lähdetään nyt kisalle, kello jo käy viittä".
Tämä Villen ilmoitus pani toiset liikkeelle.

"Johanna, pane meille vähän ruokaa, että saa haukata, ei taitta kovin pian tulla", kehoitti Heikki. Mutta Johanna heitti vihaisen katseen veljeensä eikä liikahtanutkaan käskyä täyttääksensä.

Kaikki hörhistivät korviansa. Räiske ja jytinä, jota vallaton huutaminen säesti, kuului kujalta.

Villen kehoitusta seurasivat kaikki, astellen miehissä tulleita vastaan ottamaan.

Johannan katse synkistyi ja koneentapaisesti kallistui hän uuninikkunaan, nähdäksensä hänkin keitä tulossa oli.

Niin rähisi toinen vasta tulleista, joita oli kaksi. Komea ori pysähtyi huohottaen tallin eteen. Huutaja jatkoi:

"Kotonako te vaan? Tulkaa rattaille ja kisalle. Siellä tapellaan.
Meidän kyläläiset tahtovat olla takavoitolla, kun Remppulan ja
Pamppulan kyläläiset ovat yksistä puolin. Ja te vain kotona".

"Malmarini! Pannunvarteni! Pistoolini! Puukkoni!" kiljahtelivat viskaten tuvassa kaikki sikin sokin.

"Mitä — mitä — mikä nyt on?" kyseli Johanna kauhistuneena katsellen veljiensä raivoa.

"Mikä niitä nyt taas riivaa?" Kysymykseensä vastaustakaan odottamatta riensi Johanna ulos, missä luuli saavansa asiasta paremman selvän. Saikin siellä kuulla. Tuli takaisin tupaan.

"Armollinen Jumala", vaikeroitsi hän, — "minkä kaltaisia villipetoja te olette! Miksi syöksette tappeluun kuin koirat? — Pysykää hyvät ihmiset kotona. Minä aavistan jotain onnettomuutta… Voi, älkää menkö! — Ville, sinä, joka olet vielä niin nuorikin, älä mene! — Heikki —".

"Älä sinä. Voitko sanoa Teerelän poikain ikänä paenneen? — Irti minusta, kakara!" melusi Heikki ja kiiruhti ulos.

"Veljeni rakas, pysy kotona ja vältä vaaraa". Johanna piteli käsivarresta Villeä, joka nyt todellakin näytti kahden vaiheilla epäröivän.

Ville seisoi. Johannan toivo kasvoi. Hänen äänensä oli rukoilevainen, kun hän pyysi:

"Se on valhe! Pois!" Nuorukainen riuhtasi itsensä sisarensa pitelemisestä ja syöksi kiroten ulos.

"Mene sitten!" Johanna katkerana huusi, "ja tappele niin, että kerrankin saisit kylläksesi, verikoira!" Istuutui penkille tuskasta valittaen.

"Jumala taivaallinen!" hän vaikeroitsi, "kuinka häjyjä ovat nuo veljeni! Mikä pakko heidän olisi suotta rynnätä tappeluun, johon ei ole vähääkään syytä? Tuo Heikki se on oikein piru ihmisen haamussa, aina se houkuttelee Villenkin, joka nytkin olisi jäänyt kotiin ilman hänettä. Isä kuitenkin nukkuu. Ei suinkaan hänkään muuten olisi saattanut kotiin jäädä. — Voi voi tätä meidän koti-elämää! Ei se ole ihme jos ihmiset siitä niin paljo puhuvat, kun se on tämmöistä". Johanna tyrskähti itkuun ja jatkoi: "Voi täti, rakas täti! Miksi ette pitänyt minua luonanne vielä, kun laskitte tänne! Olisin saanut olla tädin luona, olisin saanut edes arvoni pitää, mutta nyt… Kaikki he juovat kuin siat ja tämä talo menee ennen pitkää. Ihme oli että se äiti-vainaja sai tämän pystyssä pysymään. Siihen asti, kun hän eli, tultiin toimeen joten kuten, vaikka isä joi. Näissä kymmenessä vuodessa kuin äiti on ollut kuolleena, on talo päivä päivältä yhä hurjemmin kulkenut perikatoa kohti. Mihin tässä jouduttaneekaan, kun miehet eivät tee muuta kuin juovat".

Tytön äänekäs vaikerrus lakkasi, mutta sen sijaan vaipui hän painavaan tylsyyden tilaan.

Johanna oli äitinsä kuoleman jälkeen ollut kasvattina tätinsä luona, kunnes pääsi ripille pari vuotta takaperin ja tuli kotiin hoitamaan lankeevaa taloutta. Tällä ajalla oli hän jo saanut monta itkua itkeä, monta kovaa kokea. Nuoren tytön sieluun vaikutti varsinkin se katkeroittavasti, että kyläjuoruissa hänet usein seotettiin mukaan, kun puhuttiin Teerelän talon rappeutuvasta elämästä. Nuori mieli olisi odottanut lohduttavaa nostattamista, mutta sai usein vain pahantahtoista painostusta kokea. — —

Heikki oli jo istunut rattaille, kun Ville tuli tuvasta ja kiroten selvitti syyn viipymiseensä.

"Tietysti menivät matkoihinsa", nauroi Siipelän Kalle, Siipelän talon poika Suhjalan kylästä.

"Minä näytin heille vähän malmin-nuppia, silloin hivuttelivat huonetten takapuolille", sanoi Kuppilan Iikka, Teerelän naapurin poika.

"Pelkuri-parkoja! Niitä olis pitänyt jo äsken hieroa, kun olivat tuvassa, mutta kun emme tienneet, että taas ovat välit pahentuneet pamppulaisten kanssa", paneskeli Teerelän Heikki.

"Hevonen!" karjasi Kuppilan Iikka oriilleen, joka korskuen ja maata kuopien oli jo kauan levottomasti lähtöä odottanut. Ori hyppäsi pystyyn ja lähti nuolena kylän lävitse maantielle. Hurja meno pyörrytti entisestään kohmelossa olevat miehet täyteen humalaan. Kauas kuului heidän huutonsa. Jykeviä tervapamppuja heiluttivat he ilmassa, niillä uhaten melkein jokaista vastaan tulevaa.

II.

Kisa Remppulan kylän Tanhulassa kiehui jo puolipäivän aikoina ylimmillään. Kaksi pelimannia istui kisatuvan pöydän päässä, toinen viulunjousta tuhansin kiemuroin tanssitti ja loihti esiin polskat ja valssit, mitkä tenhoten nuorison tempasivat kaikki iloiseen pyörivään hälläkkään. Huiluniekka puhalsi posket pullollaan klarinettia, kohotti tunnelmaa, lisäsi riemua, antoi hyppelylle repäisevämmän luonteen. Kauas kuului tämä peli. Kylän kujilla tapasi se kulkijain korvia pannen jalat tanssitahtia tavottelemaan. Soitto loihti koko kylän täyteen kisaa. Vanhat kuultelivat kaukaa ja vaelsivat kisamuistoissaan, nuoret menivät lähelle ja heittäysivät iloisen telmeen pyörteisiin.

Ahkerasti siinä tanssittiin, vuorotellen polskaa ja valssia. Vaan kun pelimannit rupesivat katrillia soittamaan, silloin tuli toisille huoahdus-aika, ja tämän kunnia-arvoisen tanssin mestarilliset taitajat astuivat esiin näyttämään jalka-tempullisia ihmetöitä.

Mutta Remppulan kyläläisillä oli nyt, kun heidän kylässään kisa oli, muutakin tekemistä, ei vaan tanssia. Tytöt puuhasivat tulisijan ympärillä, porisuttaen kahvipannuissa mustaa ohrakahvia. Kun keitos oli valmiiksi saatu, mentiin urkkimaan ja nykkimään kukin tuttujansa kisatuvasta asuintupaan, missä kestitys toimitettiin. Joku rikkaampi talontytär jo tarjosi oikein kahvia tutuilleen, mutta se oli ylen harvinaista.

Tapa vaati että samankyläläiset menivät yhdessä joukossa kisalle. Sisään tultua mentiin kylän-rinki. Niinpä tehtiin tälläkin kisalla. Remppulan poikain velvollisuus oli pidättää nyt jokaisen "kyläringin" paikoilleen seisomaan, ja ne pojista, jotka itsensä jonakin pitivät, menivät piirin sisään tarjoilemaan tutuille ja tuntemattomille viinaryypyt. Vaikka tämä tarjoomistapa näin tasapuoliselta näytti, oli siinäkin tutuilla kuitenkin etusija, sillä niille työnnettiin pullo useammat kerrat kehoituksella: "No ryyppää paremmin". "Ota hyvä ryyppy, vähemmästä tuntuu" j.n.e. Ei tuttaville tarjoileminen kuitenkaan vielä tähänkään loppunut, sillä kaiken päivää kävelivät Remppulan pojat pullo taskussa ja nyhjäsivät tuo tuostakin yhden ja toisen nurkan taakse, missä yhä uudelleen ja taas uudelleen uudistettiin: "No ryyppää paremmin".

Tämän kestitsemisen seuraukset eivät kauan pysyneet salassa, sillä kuta illemmalle aika kului, sitä jyskyisemmäksi kävi tanssi. Nurkissa seisojatkin unohtivat taitamattomuutensa ja antautuivat innolla voimakkaisiin polskan pyörteisiin.

Illan lähestyessä alkoi kisaelämä saada vihdoin juopuneitten metelöimisestä pelottavan luonteen. Moni nuorimies hyppeli jo irvillähampain, tapaili pyöriessään kyynäspäillään vihamiestään. Mitään kiihkoa taltuttavia väliaikoja ei enää pidetty sillä pelimannit olivat jo juovuksissa ja vetivät yhteen jaksoon kiehtovia polskiaan.

Yht'äkkiä kuului pistoolinlaukaus. Paikalla vedettiin esiin useita tervapamppuja. Hirveä kiljunta himmensi pelinäänen. Pakokauhu valtasi tytöt ja osan pojistakin. Pelimannit pakenivat avonaisesta ikkunasta, hekin. Ikkunain taakse kertyi ulos paennut joukko uteliaana sisään kurkistelemaan.

Tappelu oli näin alkanut. Useita kylän isännistä oli jo alusta pitäin määrätty pitämään kisalle poliisivahtia. Ne kokivatkin voimainsa mukaan eroittaa tappelijoita. Mutta heidän lukunsa oli vähäinen, ja saivatpa onneansa kiittää, jos eheällä nahalla pääsivät pois temmellyksestä.

Pojat tempoivat tuppiaan, kun eivät muistaneet, että puukot jo aamupäivällä tarkastuksessa pois korjattiin. Jollekulle oli kuitenkin onnistunut säilyttää puukkonsa ja niiden kanssa he nyt telmivät, aivan kuin verenhimoiset pedot, katsomatta keneen sattuu.

Toiset pyllyilivät kimputtain lattialla taistellen käsivoimin, nyrkein ja jaloin.

Leikki rupesi käymään niin kuumaksi, että useat katsoivat hyväksi ajoissa poistua, saatuansa kuhmuja ja useassa tapauksessa vertavuotavia haavoja. Pari urosta kannettiin jo pyörtyneinä ulos, sillä ystävät huolehtivat, vaikka kuumakin oli, kaatuneet pois jaloista.

Sen verran, mitä tuosta hurjasta riehusta sai selvää, voi huomata, että Pamppulan- ja Remppulan-kyläiset olivat yksistä puolin Suhjalan-kyläisiä vastassa.

Kylästä oli vihdoin saatu kokoon miehiä, jotka tappelun kuumimmillaan ollessa ehtivät paikalle rauhottamaan.

Tästä syystä syntyi tappelunmenossa se käänne, että pojat, jotka huomasivat heidän tointansa häirittävän, rupesivat kaikin, ikäänkuin yksistä puolin antamaan selkään kylän järjestysmiehille. Meteli näytti käyvän yhä sotkuisemmaksi, mutta rauhantekijäin puoli alkoi olla voitolla, jonka seurauksia sekin oli, että poikia tuon tuostakin pistettiin porstuaan, ja vieläpä isällisellä kädellä kuritettiin uppiniskaisimpia. Viime mainitut riehuivat pihalla naisväen keskellä, koettaen siellä edes huudollaan tuhoja tehdä, ja saaden yltyä vaan siitä, että naisväki koetti heitä rauhottaa. Piha oli ihmisiä täynnä, joista osa kirosi ja kiljui, toinen rukoili, pyyteli; tytöt kehoittelivat kotiin lähtemään.

Erinäistä huomiota tappelun melskeessä herätti eräs varteva nuorukainen, nimeltään Moonu, kotoisin Pamppulan kylästä.

Raivoisana riehui hän ja pieksi ympärilleen mitä vaan ylettyville sattui, ei säästänyt muita eikä itseään. Aseet oli häneltä jo kuitenkin saatu pois ryöstetyiksi niin ettei hän paljailla nyrkeillään, vaikka ne jykevät olivatkin, saanut kovin suuria aikaan.

Rupesivat tappelijat kuitenkin väsymään, ja rauha luultiin olevan likellä. Mutta silloin juuri, kun tämä toivo oli toteutumaisillaan, ajoi Kuppilan Iikka kuormansa pihaan.

Iikka paukutteli tervapiiskalla oriinsa lautasia ja pakoitti sen suoraa päätä ryntäämään portaille.

"Hurskus murskus!" Ville huusi, ja hypähti huoneen kynnykseltä puoli lattiaan.

Suhjalan kyläläisiltä pääsi riemun kiljuva karjunta; vastapuolelta yhtä lannistumatonna vastattiin. Nekin tappelijoista, jotka jo olivat vetäytyneet pois, tunkivat nyt uudelleen sisään puoluettaan auttamaan. Moninkertaisella raivolla uudistui tappelu. Seinät jyskyivät ja paksut lattiapalkit notkuivat hirveän temmellyksen alla.

Kylästä tuodut rauhantekijätkin sekautuivat osalta tappeluun, sillä eivätpä mielineet heittää kostamatta iskuja, joita rauhaa rakentaissaan saivat.

Näin oli petomainen riehunta taas uudessa vauhdissa, kun tieltäpäin tuli pihaan juosten verevä nuorukainen.

"Täälläpä elämää on; kutka siellä tappelevat?" hän kysyi, seisahtuen siihen joukkoon, joka tirkisteli ikkunasta tappeluhuoneeseen.

"Saakoon nyt kerrankin köniinsä!" arveli nuorukainen naurussa suin, ja ryhtyi toisten seurassa huoneeseen kurkistelemaan.

"Voi pöllöä! Pitääköhän mun mennä ottamaan hänet pois sieltä", arveli vasta tullut.

"Älä, Joonas! — olisitpa hassu. — Anna hullutella", huusi joku tytöistä ja koko joukko yhtyi häneen.

"Antakaa mennä", sanoi taas muuan mies-katsoja, "saadaan nähdä kuinka hän poikia pöllyttää".

Joonas seisahtui silmänräpäykseksi kisahuoneen kynnykselle. Silmäiltyään ympäri huonetta, äkkäsi pian veljensä. Voimakkailla käsillään alkoi hän miehiä sivuille päin viskoa ja, näin itselleen tietä raivattuaan, pääsi pian Moonun luokse. Hän tarttui takaa päin viime mainitun kaulukseen, sanoen:

Mutta Moonu, joka ei mielinyt veljeänsä seurata, rupesi tekemään vastarintaa. Kuitenkin näytti Joonas pääsevän voitolle. Ovelle takaisin ei kuitenkaan ollut niin helppo enää päästä, Joonaskin alkoi saada paukauksia usealta taholta.

Hänen täytyi heittää, irti Moonun kauluksesta ja ruveta oikein toden perään pyrkimään pois tappelijain keskeltä.

Rauhan rakentajista ei ollut enään suuria tietoja, toiset olivat paenneet verissäpäin pois ja toiset sekautuneet itsekin tappeluun. Vaan apua ei Joonas näyttänyt kaipaavankaan, sillä pian oli hän saanut taas tiensä auki raivatuksi, ja olisi voinut pistäytyä ulos. Mutta hän ei tahtonut sittenkään jättää Moonua, vaan tahtoi, hinnalla millä hyvänsä, viedä tämänkin pois. Moonu oli silloin sekaantunut sarvista yhteen Teerelän Heikin kanssa.

"Päästäkää irti, surkeat!" Joonas työnsi Heikkiä ja Moonua toisistaan erilleen. Pian se onnistuikin, ja sitten ovesta ulos pyrkimään. Vaan tuskin oli hän astunut kynnykselle, pitäen oikealla kädellä kiinni Moonusta, kun hän vasemmassa käsivarressaan tunsi kipeän pistoksen. Tämä oli jo liikaa! Salaman sukkeluudella kääntyi Joonas katsomaan taaksensa, ja ehti paraiksi näkemään miten Teerelän Heikki pisti puukon taskuunsa.

Junkkari aikoi kadota joukkoon, mutta ei sitä ehtinyt, ennenkuin sai jo semmoisen paukauksen Joonaan nyrkistä, että tupertui pyörtyneenä lattiaan seinän viereen. Joonas vaaleni, luuli ensin miehen henkensä heittäneen, mutta havaitsi kohta, että tämä liikahteli. Juuri silloin juoksi huoneesta hänen sivutsensa mies huutaen:

"Oi — oi — oi! Teerelän Ville löi puukolla — hän murhasi minun!"
Mies kaatui portaille ja parvi kokoutui hänen ympärilleen; siihen jäi
Joonaskin.

Nimismieskin saapui paikalle; kuoleva oli jo silloin vetänyt viimeisen henkäyksensä. Hiljaisuus, jota vähän aikaa takaperin olisi ollut vaikea mielessäkään kuvitella, vallitsi.

Joka taholta kuului epäröivää suhinaa; korvaan sattui useasti nimi:
"Teerelän Ville".

"Tuolla porstuassa!" vastattiin useasta suusta, ja jokainen näytti olevan täydellisesti selvillä, kenestä oli kysymys.

Teerelän Ville oli koko ajan seisonut porstuassa, hiljaa tuijottaen portaille. Vaan kun nimismies astui jalkansa kynnyksen yli, loikkasi Ville suutupaan ja näytti aikovan paeta avonaisen ikkunan kautta, mutta useita rivakoita käsiä tarttui samassa hänen niskaansa.

"Mitä minusta tahdotte?" kyseli tuikeasti kiinniotettu, riuhtoen irralle päästäkseen.

"Hiljaa!" Nimismies oli totinen. Villekin vaikeni. Ruununpalvelija otti taskustaan parin käsirautoja. Ville vaaleni yhä.

Nimismiehen ääni oli vakavan juhlallinen, kun hän lausui, luoden silmäyksen ympärillä oleviin:

"Se, joka teistä voi sanoa, että tämä on syytön tuohon murhaan, nostakoon ylös kätensä!"

Jokaisen silmät lensivät uteliaasti ympäri huonetta, vaan yhtäkään kättä ei näkynyt ilmassa.

Sanaakaan enään lausumatta, otti nimismies Villen kädet ja kytki ne.
Ville ei vastustellut.

"No viekää mihin tahdotte, ei tämä poika pelkää. Mutta murhaa en ole tehnyt".

Ville koetti saada äänensä röyhkeämmäksi, mutta turhaan; — se tuli kuin maan alta, vienosti koleana ja värisevänä.

Jokaisen huomio oli tähän saakka ollut niin kiintyneenä edellisiin tapauksiin, että nyt vasta huomattiin Heikki, joka nurkassa voihkasi. Nimismies astui otsa rypyssä sinne.

Heikki käänsi vaivalla itseänsä ja viittasi kädellään Niemelän
Joonaasen, joka sanatonna seisoi taampana.

Heikki osoitti takaraivoaan. Sitä tutkittiin, vaan haavaa ei siellä ollut; ainoastaan iso kuhmu.

"Kuinka sinäkin, Joonas, teet tämmöisiä töitä ja tuletkaan tämmöisiin paikkoihin? Sinusta olen luullut toki parempaa".

Sana ei tahtonut kulkea Joonaan suusta, kun hän sitä yritti. Kuitenkin se vihdoin onnistui niin, että hän selvitti mitä varten oli tullut ja mitä varten oli Heikkiä lyönyt.

Heikin iskemä haava oli hyvin pieni, mutta se vuosi verta, vaikka sitä oli koetettu huivilla ympäri sitoa, ja se todisti puhujan puolesta. Moniaat näkijät todistivat selityksen oikeaksi. Mutta olipa niitäkin, jotka väittivät Joonaan syyttä tappeluun ryhtyneen. Väittely oli syntymäisillään, mutta nimismies sen lopetti murinaan.

"Kuinkahan lieneekin", virkkoi nimismies vihdoin, "tämä asia täytyy tulla tarkemmin tutkituksi. — Joonas tulkoon vankivartijan luo". Harmaana kasvoiltaan kuulteli Joonas käskyä. Monen kasvoilla kuvastui hämmästys, sillä vähimmän kaikista olivat he Joonaan kiinnijoutumista osanneet aavistaa.

"Pannaanko minut rautoihin?" kysyi Joonas kumealla äänellä, ja astui nimismiehen eteen.

Viimeisten tapausten aikana olivat tappelijat osanneet paeta paikalta niin tyyni, ettei ollut enää jälellä kuin muutamia. Vaan kun ei niidenkään päälle kuulunut mitään erinäistä syytöstä, jäivät he nimismieheltä rauhaan. Tyttöjä sekä kylästä kokoontuneita akkoja ja ukkoja oli paljon paikalla.

"Kumma ettei täällä ole tehty useampia murhia!" ihmetteli nimismies kun hänelle kerrottiin tappelusta.

"Kummapa kyllä, mutta pahimmilta saatiin jo päivällä puukot pois, eikä niitä enää ollut kuin viimeksi tulleilla".

"Saivat kyllä, monet, mutta ne olivat itse niin syyllisiä tappeluun, että katsoivat kentiesi paremmaksi pitää ne hyvänään, kuin ruveta ilmoittelemaan".

Nimismies toimitti väen hajalle ja käski jonkun viemään murhatun leikkaushuoneelle.

III.

Jäätyään yksin kotiin, kului Johannalta aika hitaanlaisesti. Isä nukkui koko päivän ja ainoastaan joitakuita kyläläisiä sattui pikimältään pistäytymään. Johanna kutoi sukkaa ja mietiskeli. Toisinaan, kun ei isäkään sattunut kuorsaamaan, oli tyttö nukahtamaisillaan, mutta silloin hän meni ulos, huuhtoi kaivo-vedellä kasvonsa ja tuli virkeämmäksi.

Johanna oli juuri kasvojensa pesun päättänyt, istunut uunipenkille ja alkanut rivakasti kutoa sukkaansa punaista raitaa, kun ovi avautui ja sisään astui vaivalloisesti liikkuva vanha eukko, jota kylän kesken nimitettiin Saaraleenaksi.

Tuskin oli Saaraleena saanut oven sen verran raolleen, että siitä sopi pään sisään pistää ja nähdä Johannan, kun jo alkoi:

— "Siunatkoon! — pitääkö mun uskoa silmiäni, että Johanna olis pois kisalta. — Totta totisesti, mitähän nyt pojat sanovat, kun ei tuo lintujalka ole siellä valssaamas. — Kyllä Siipelän Kallella ja Kuppilan Iikalla on ikävä! Tiedän sen varmaan, koska ovat monta kertaa pyytäneet mun — mutta mitäs tuosta puhun. — Kylläpä sinä jo ymmärrätkin. — Mutta on siellä vaan monella muullakin kaipausta. Kehutaan, että Niemelän Joonaskin meinaa, mutta sitä en minä ikänä usko… Köyhä! Millä se komiain korvalle, sellaisten kuin Kuppilan Iikka ja Tammiston Samppa? — Noo, johan sekin nyt mies miehenänsä menee ja sanotaan, että sillä on rahaakin neljä tuhatta markkaa. Mutta pian se raha on mennyt, kuin ei ole taloa niin kun tälläkin Kuppilan Iikalla … puoli manttaalia, lapsi! — Se on jo koto se, johon sopii emännäksi mennä. Kyllähän Kuppilas on Miinakin, tytär-Miina, mutta sen isäntä suoraa rahalla, kun on kyllä sitä". — Saaraleena levitti käsiänsä. "Sen vain sanon sulle: 'valitse parahin puska, kun on kyllä valikoiman varaa!' — No Maija on kisalla? Se on tietty, missäs kauha on muualla kun padas. On sekin laitaa, kun piikaleppana on kisalla ja tyttären täytyy olla kotona. — Mutta sellaisiahan ne ovat tämän aikaiset piiat. En minä koskaan lähtenyt, jos tytär kotona oli, e-en! Sen verran häpyä mulla oli".

Nyt vasta tuli aikaa Johannalle jotain vastata, sillä muori alkoi kaivaa nuuskarasiaansa.

"En minä halunnutkaan kisalle, käskin Maijan vain mennä, hänen teki mielensä". Mutta Johanna puhui kuuroille korville, sillä muorin kaikki aistit olivat kiinnitetyt omiin asioihinsa.

"Noh — noh — mitä — missä — missä —?" äännähteli hän, kun monista, kaikenlaisella kamalla täytetyistä taskuistaan etsiskeli tuohista ystäväänsä, eikä tavannut sitä.

"Mutta — voi tyrä sekänä! Missä juuttahilla on nuuskatoosani?" Saaraleenan hätä oli sydämellinen. Uskollinen toveri, lääkäri, lohduttaja, ruoka ja juoma; kaikkein näiden sijassa on köyhällä vaimolla nuuskarasia. Nyt pelkäsi Saaraleena sen kadottaneensa.

"Älä puhu, lapsikulta! Tulispa siinä vahinko. — Mutta tu — tuolla se pahahenki nyt vihdoinkin on! — Tule nyt sieltä käsiin, nokkani on tyhjä kun pesty kastrulli. — Kas niin, ota nyt vastaan kuonokulta mitä tässä tarjotaan! Ota Johanna sinäkin, se on oikein kanvertilla kryydättyä, ja siellä on 'tunkkapöönäkin'".

"Se on ympyräinen niinkuin papu; — kaiva sormellasi sieltä toosasta, kyllä sen löydät".

"Teillä on paljo särvintä, mutta eihän ole kummakaan, teillä on hyviä lehmiä ja hoidetaan hyvin. — Sisar-Tiina sanoi, että Teereläs on niin hyvää piimää, ettei koko kyläs semmoista, niinkuin tervaa, niin toimitti sisar-Tiina. Mä sanoinkin jotta tarvittispa sitä saada maistaa. — No Heikki ja Ville ovat tietysti kisalla. Kumma kun eivät ne jo ole akkoihin sekaantuneet, vaikka en minä tiedä jos ovat jo yrkämiehinä. Minä niin vähä kuulen ihmisten asioita, en tiedä niin mitänä — en mitänä, — mitäpäs minä tietäsinkään, — kukapas tämmöiselle semmoisia puhuisi". Saaraleena huiskutteli ruumistansa ja näytti tuntevan itsensä hyvin hyljätyksi samalla, kun taas antoi silmäinsä vilistää pitkin viilipyttyriviä.

"Se vasikka elää, joka juo. — Mutta kuinkas isä vaari jaksaa? Eipä häntäkään kotona näy". Saaraleena tirkisteli salavihkaan myyrän silmillään sänkyyn ja taas hyllykaapin päälle jossa oli erillaisia ruokapyttyjä.

"Joo'o, vanhat tarvitsevat lepoa. Kun minäkin menen kylästä mökille, niin täytyy panna aina vähäksi aikaa levolle sänkyyn. Olen jo ruvennut väsymään. — Olisko sinulla Johanna kaljaa? Antaisit mulle vähän juoda, kurkkuani niin kuivaa".

Johanna otti tuopin pöydältä ja antoi muorin käteen. Kova näytti jano olevankin, sillä Saaraleena veteli aika siemauksia.

"Uh huh huh, kuinka mä kovin join. Sepä nyt vasta oli hyvää kaljaa, oikein juhlajuomaa. — Tuhansia kiitoksia, Johanna-kulta".

"Oliko edes kyllä? Minä menen lisää laskemaan", keskeytti Johanna, kun sai käteensä tyhjän tuopin.

"Ei ei, sitä oli kyllä. Älä mene ainakaan minua varten laskemaan. Mutta jos sinulla on piimää, niin pane sitä vähä tuonne leiliini. Täytyy jo ruveta kotiinpäin hankkimaan". Johanna sai leilin käteensä, ja muori jatkoi: "Niinkuin äsken sanoin, ota vaan mieheksesi Kuppilan Iikka, niin et kauppaas kadu!"

Mummo olisi kentiesi vielä jatkanut, mutta hän keskeytyi siitä, että
Maija tuli suurella kiireellä tupaan.

"Voi hyvä Jumala!" hän huusi ovesta tultuaan, "voi Johanna parka, mitä nyt on tapahtunut! — voi, voi! Älä nyt sentään kovin pelästy — —" Maija istui hohuuttaen penkille. Johanna jäi hämmästyneenä leili kädessä seisomaan keskilattialle ja Saaraleena repi huivia korvainsa päältä, että paremmin kuulisi.

Muori oli kiintynyt tarkastelemaan Maijaa. "Voi armahda, voi armahda, voi armahda!" huokaili hän ja huiskutteli hartaasti ruumistaan. "Ja nyt joutuu poikaparka kiinni, voi laupias isä!"

Tämä sanoma Heikistä ei juuri näyttänyt erityisesti Johannaan vaikuttavan, eikä hän edes kysynyt, kuka oli Heikkiä lyönyt. Kuvapatsaan tapaisena seisoi hän tuijottaen Maijaan.

"Laupias Jumala!" hän huudahti, "mitähän hirmuja se viina vielä saattaakaan matkaan tässä kurjassa talossa…" Hän tyrskähti itkuun ja peitti kasvonsa esiliinallaan.

"Lapsi-parka, kyllä sulla on suruja, mutta pane nyt piimää sinne minun leiliini, että pääsisin — ka tuollako se leili onkin, lattiassa? Mitä varten sinä sen sinne heitit? — Voi kummaa! Entä ei ole kuitenkaan mennyt rikki", pani Saaraleena ja tarkasteli vanhaa likaista leiliänsä.

"En ehdi, en ehdi nyt, — oi! tulkaa toiste Saaraleena, niin minä annan teille piimää, mutta nyt en ehdi, minä menen katsomaan sinne tappelu paikalle — —"

"Mutta Johanna! Mitä sinä teet siellä? Heikki tuodaan pian kotiin ja Ville viedään vankivartijan luo, ja muuten on enin osa jo lähtenyt sieltä pois", selitti Maija.

"Mutta murhatun tahtoisin nähdä, että oikein veljeni tuntisin. Mitä
Ville sanoi kun kiinni pantiin?"

"Ja vielä kerskaili! — Voi hirmua, kun aavistukseni kävi toteen! —
Miksi juuri pitää minun sukukuntani olla tämmöistä?"

"Tuopa nyt vasta on riivattu tuulihattu, kun oli vähällä särkeä hyvän, Matti vainajan tekemän leilini. Ei Teerelän juopoista olisi ainakaan ainoakaan kyennyt semmoista sijaan tekemään. Se meidän vainaja olikin hyvä tekomies; pappilan rouvakin osti kerran kolme hänen tekemäänsä askia, ja kehui niitä. — — — Tämäpä nyt vasta on konstia, kun viivyttää ja odotuttaa ihmistä täällä koko päivän, eikä sitten annakaan piimää, muutama trulli! Lähtee vaan. — Mutta oma syyni, olisihan minun pitänyt jo tullessanikin tietää kuinka täällä käy, aina täällä tapellaan. Täytyy nyt jo mennä, niin kauan kun edes pääsee eheällä nahalla".

Näin haasteli muori itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla äänellä, että Maijakin sen taisi kuulla. Sitte alkoi liikata pois.

Maija huokaili vaatteita muuttaessaan ja lähti ulos, luultavasti lehmiä noutamaan.

Vähän aikaa sen jälkeen heräsi isäntä-ukkokin pitkällisestä unestaan. Hän oihkasi pari kertaa sängyssään, sillä helteisen ilman vuoksi oli hyvin palava. Raotti vähän etehitten syrjää, ja äyhkäsi karkealla äänellä:

Vastaukseksi ei kuulunut muuta kuin kärpästen surinaa, joista parvi etehitten avattua lensi julkeasti ukon nenälle.

"No ovatko ne hiiden kattilassa joka sorkka?" hän sitten myrisi, ja alkoi kömpiä lattialle. Asteli pöydän luo ja tirkisteli juotava tuoppiin joka vielä oli äskeiseltään tyhjänä; se lennätettiin nyt takapenkille, niin että kaksi rannetta katkesi. Oviloukossa seisoi vesikorvo. Täytyihän ukon nyt veteen tyytyä, kun ei kuitenkaan viitsinyt mennä kellarista kaljaa laskemaan. Vaan vesinappo oli poissa. Väsyttävää oli etsiminen, täytyi ottaa tuon tyhjän puutuopin takapenkiltä, johon se äsken heitettiin.

"Niinpä sekin vuotaa kun kassi, menivätkö ne vanteet nyt poikki? Löyhiäpä ne olivatkin!" paneskeli ukko, kun vesi norona juoksi uurteista lattiaan. Sammutettuaan janonsa, heitti hän tuopin pöydälle. —

"Ketähän sieltä on tulossa? Lienevätköhän poikia, vai onko Tervahaudan Juha liikkeellä? — Onkohan tuolla pullossa vielä viinaa?" Näin itsekseen haastellen, asteli kaappinsa luo. Vaan tyhjänä oli joka ainoa pullo. Useammista koki hän kallistaa suuhunsa, jos sattuisi jotain valumaan, mutta kaikki turhaan.

"Kaikki on tyhjänä, ei niin tippaakaan. — Taitaa olla parasta, että menen uudestaan sänkyyn, koska niin rasittaa ja painaa", puheli kömpiessään vuoteelle. Sitten veti hän esiripun tiukasti kiinni ja rojahti selälleen puhkuen ja ähkyen.

Rähinätä, jonka ukko sattui pihalta kuulemaan, pitivät Heikin saattajat. Johanna oli tullut näiden vastaan, vaan palannut siitä takaisin, kun oli kuullut, että murhattu ja murhaaja olivat jo sieltä kukin paikoilleen korjatut.

Äänettömänä ja sanaakaan virkkaamatta kulki Johanna rattaiden sivulla, joissa Heikkiä kotiin kuletettiin.

Heikki makasi rattailla ja vilkasi toisinaan arasti sisartaan, sillä hän luuli huomaavansa, että tämä liian tarkoin hänen menetyksiään piti silmällä.

Heikin olisi tehnyt mieli katsoa Johannan kasvoihin, mutta tämä oli ne toisaalle kääntänyt.

Johanna oli taasen saanut sisällisen riehunsa osaksi asettumaan. Taasen katseli hän veljeänsä ja pudisti päätänsä.

"Niin kipeä ei hän ole kuin hän tahtoo luulotella, vanha teeskentelijä", mutisi Johanna.

"Oletko tosiaankin niin huono, ettet kykene itse tupaan menemään?" kysäsi Johanna, ja pieni ilveily näytäikse suun sopissa.

Johannan silmät iskivät kiukkua. Hän valmisti kuitenkin sijaa ovisänkyyn, kun ei tahtonut vieraitten nähden ja kuullen ruveta paljastamaan veljensä luultua halpamielisyyttä.

"Oih, voih!" pani Heikki kun laskettiin vuoteelle, ja oli vaipuvinaan kokonaan uuvuksiin.

Peräsängyn esiripun raosta tirkisteli kaksi silmää, ja tirkistelijä murisi hiljaa itsekseen:

Silloin, yhtä aikaa, tempaistiin molempain vuodetten esivaate syrjään.
Isä ja poika silmäilivät toisiaan.

Kun tätä katselemista oli hetkinen kestänyt, virkkoi isä, ikäänkuin paremman puheen puutessa:

"Tiedättehän, ettei niitä miehiä kasva joka mättäällä, jotka tätä poikaa lyömään kelpaavat".

"Niemelän Joonas", laski Heikki hammasten välistä. Sitten käänsi kasvonsa seinään päin, ikäänkuin merkiksi, ettei hän enään halunnut jatkaa puhetta siitä aineesta.

"Missä Ville on? Toivoakseni ei hänen ole asiat yhtä huonosti kuin sinun, sillä hänessä luulen löytyvän kuitenkin miehen vastusta".

"Sanon, että hänessä on miehen vastusta liiaksikin!" Poika matki isänsä äänen painoa.

"Mitä sanoit?!" kiljasi ukko, mutta ylöskavahtaminen sängystä sekä hämmästys kasvoilla merkitsivät, että hän oli oikein kuullut.

Johannan ääni oli valittava, ja itku, joka jo ulkona oli vuotanut, puhkesi nyt entistä katkerampana. Tyttö vaipui penkille istumaan.

Saamainsa tietojen nojalla kertoi Johanna isällensä tämän tapauksen erityis-seikkoja.

Ukko raivosi, riehui kuin hurja hullu, tahtoi musertaa ja rikki raastaa kaikki mitä saatavilla oli.

"Helvetti, minkälaisia heikkohenkisiä ne ovat, — kun yhdestä puukon pistosta heittävät henkensä! — Ja semmoisten tähden täytyy nuoren pojan ottaa raudat jalkoihinsa. — Mutta se onkin mies, joka rautoja kantaa, eikä se, joka lautoihin pannaan, — — — Oli se sentähden liian nuori, tuo poika, rautoja helistelemään — toista olisi, jos ne minun jaloissani — minäpä niitä osaisin kantaakin, koska kaksi kertaa olen jo siinä koulussa ollut. — — Minä oikeastaan olen luotukin linnaa varten, — minä olen itse tappelumies, minä! Kuka on kuullut minun milloinkaan aristavan! — Mutta tuo poika, se saattaa ruveta pian urajamaan ja sitten kaikki lörppöhuulet häntä äikistelemään! — Mutta sitä en minä kärsi, en! Ennen tahdon mennä poikani kanssa Siperiaan!"

Näin raivosi ukko ja viskoi kaikki eteensä sattuvat huonekalut, ynnä muut, nurinniskoin.

Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli — isän rakkautta.

"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti kurittamaan kelpaa!"

Tytär loi kummastuneen katseen isäänsä, ja lähti täyttämään tämän käskyn.

"Löytyyköhän minunkin isässäni ihmisellisiä tunteita, vai mitä merkitsi tuo ääni?" mietiskeli Johanna asettaessaan hevosta aisoihin.

Tuvassa puuhaili ukko lähtöä. Hän meni vielä, kun jo muuten oli valmis, kaapin luo, otti sieltä pari tyhjää pulloa, sekä puheli itsekseen:

"Täytyyhän sille viedä edes viinaryyppy lohdutukseksi, mutta näissä pulloissa ei ole mitään. — Lieneeköhän sillä Jaakon Kaisalla? Melkeimpä luulen, ettei sen viina lopu ikänä. Tuolla Kuppilan syytinkiäijällä sitä varmaan on, se keittää sitä luvallisilla ja luvattomilla ajoilla. — Rahaa ei ole kun puolen tuopin hinta, mutta antakoon toisen puolen velaksi".

Sanaakaan Johannalle virkkaamatta, otti ukko suitset käteensä ja istui rattaille. Pelokkaasti vavahteli hevonen, hänen kosketellessaan suitsia.

Johanna huomasi pullon isänsä lakkarissa ja näki miten tämä kujalta poikkesi Kuppilan pihaan. Käsittäen helposti, mitä asiaa sinne oli, pääsi huokaus rinnastaan ja hän puhkesi hiljaa sanomaan:

"Sitä viinaa taas! Kun ei sitä maailmassa olisikaan, niin minunkin isäni ja veljeni voisivat olla ihmisiä —".

IV.

Kummastukseksensa näki Johanna tupaan tullessaan, että Heikki oli noussut vuoteeltaan, ja etsiskeli pöytälaatikoista ja kaapeista ruokaa suuhunsa.

"Joko se äijä meni?" kysyi Heikki, nähtävästi hämillään. Sillä hän aavisti, että Johanna kummasteli hänen pikaista parantumistaan.

"Mitä siinä töllöttelet? Laita että saan syödä!" hurisi sairas jotenkin terveesti.

"Eikö se saa vähän kummastuttaa, kun sinä niin heikosta lyödystä tulit noin pian terveeksi?"

"Terveeksi! — Kuka sanoo, että minä olen terve? Mutta täytyyhän yrittää edes syödä, jos ei mieli nälkään kuolla".

"Mutta eikö vähän niinkuin kaivele omaatuntoasi, kun sinun tähtesi täytyy toisen istua vankeudessa, eikä sinulla luullakseni ole kirpunkipua, ainakaan enää huomenna?"

"Vai niin. Sinä tahtoisit, ettei kenenkään, joka minua lyö, tarvitseisi saada siitä mitään rangaistusta. — On siinäkin sisaren luontoa, on! — Luulet kai saavasi Niemelän Joonaan mieheksesi, epatto! Mutta sitäpä luullakseni saatkin odottaa, tunteehan sinun ilkeän luontosi jo kaikki ihmiset. — Jos on minulla luontoa, niin on sinulla kahta hirveämpi —"

"Hillitsehän jo suus, kelvoton! Ja sano milloinka olen ajatellut saavani Niemelän Joonasta valehtelija! — Jospa jolloinkin olisinkin sitä ajatellut, niin tiedänhän, että semmoiset toiveet olisivat turhia, kun sinä ja Ville olette hurjalla elämällänne saattaneet koko perheen ja talon perikatoon. — Joonas on kunnon mies, eikä luultavasti halua milloinkaan semmoisen miehen langoksi kuin sinä olet —".

"Salata en tahdo sinultakaan, että surkuttelen Joonasta, joka ei ole milloinkaan ennen tappeluihin sekautunut, kun hänen täytyy nyt istua raudat jaloissa semmoisen miehen tähden, joka ei muuta osaakaan, kuin juoda ja tapella —"

"Etkö sinä tuki nyt jo suutasi!" huusi Heikki ja ryntäsi sisartaan kohti. Mutta tämä nähtyään, että vihuri lähestyy, pakeni ulos kovalla vauhdilla ja löi oven perässään kiinni. Portailla tölmäsi hän yhteen sisään pyrkivän nimismiehen kanssa. Kumpaseltakin pääsi huudahdus.

Heikki, joka aikoi rynnätä sisarensa perään, kuuli jo, kun hän oli tuvan kynnyksellä, että Johanna sattui portailla jonkun kanssa yhteen. Sen johdosta teki hän viisaan päätöksen: veti oven kiinni ja meni sänkyyn vällyjen alle odottamaan mitä tuleva oli.

Hämmästyneinä tuosta aavistamattomasta yhteentörmäyksestä, ponnahtivat
Johanna sekä nimismies takaperin.

Johanna ei vastannut mitään, vaan astui häpeissään silmät alaspäin luotuina tupaan; nimismies seurasi jälestä.

Vieras seurasi kehoitusta ja istahti penkille. Johanna katseli ikkunasta ulos; hyrähti vihdoin itkuun.

Johanna katsahti epäröiden ovisänkyyn päin. Kyselijä seurasi Johannan silmäin kulkua ja kysäsi vihdoin:

"Tuolla", vastasi Johanna matalalla äänellä, ja viittasi kädellään sänkyä kohti.

"Onko täällä huoneessa ketään muita?" kysyi taas nimismies Johannaan kääntyen.

"Jos sinä menisit vähäksi aikaa ulos, meillä olisi Heikin kanssa kahden kesken puhuttavaa".

Johanna lähti ja otti lypsin-astiat mukaansa, sillä Maija jo kuului ajavan lehmiä tarhaan.

"Kuinka sinä voit?" kysyi nimismies taas, päästyään Heikin kanssa kahdenkesken. Kysymys koski kuuroja korvia.

"Kuuletko sinä!" Tämä lausuttiin jo kiivaanlaisesti, ja Heikki sai luultavasti tuntuvan töytäyksen kylkeensä, koska kiljasi sairaan äänellä:

Nimismiehen silmät iskivät tulta, mutta hän hillitsi kiukkunsa ja jatkoi kyselemistään ivaillen:

Heikki väänsi itsensä nähtävällä vaivalla sängynlaidalle ja valitteli kyljessään olevaa kovaa pistosta.

Heikki valitteli kipeällä äänellä yhteen jaksoon. Nimismies alkoi taasen puhua:

"Oikeastaan tulinkin tänne puhumaan kanssasi tämän päiväisistä tapahtumista, ja kysymään sinulta josko sinä vaadit pidettäväksi Niemelän Joonasta vankeudessa?"

Potilas veti syvään henkeänsä, sillä hänessä näytti elävän se toivo, ettei tuo odottamaton vieras ollut huomannut häntä, kun hän sisarensa perään kipaisi. Ottaen vielä entistä kituvamman muodon ja äänen, hän virkkoi:

"Te näette itse, hyvä nimismies, kuinka minä o-ai! kun taas pisti — olen heikko. Voiko jättää semmoisen työn rankaisematta?"

Nimismiehen poskilihakset nouseskelivat. Vähän ajan kuluttua hän äkkiä kysyi:

"Taisipa olla, mutta en minä tiedä kuka häntä olisi takaa ajanut", jutteli Heikki viattoman näköisenä.

"Minäkö? — Jumalan tähden! Kuinka minä nyt ketään kelpaisin takaa ajamaan?"

"En tiedä, herra vallesmanni, minä olen nukkunut vähän, enkä siis tiedä mitä täällä on tapahtunut".

"Ei, älkää tehkö sitä kunnioitettava nimismies. Sisareni on ilkeä ihminen, ja saattaisi valehdella minun päälleni".

"Kurja heittiö!" karjasi nimismies täydessä raivossa ja hapuili poveansa kädellään.

"Sinä tunnustat siis, että sinussa oli alkusyy siihen, että Niemelän Joonas sekaantui tappeluun ja että sinä löit häntä puukolla?" sanoi nimismies hohuuttaen ja pisti kasakanpiiskan takkinsa hihaan.

"Tun-nus-tan korkeasti kun-nioitettava — nimismies", hynkkäsi Heikki, seisoen nöyränä nimismiehen edessä lattialla.

"Sinä menet myöskin huomenna työhön, etkä enään ruikuttele olemattomasta kivustasi?"

"Menen", lupasi toinen, vilkaisten pelokkaasti kurittajansa takinhihasta vähän näkyvää piiskan vartta.

"Minä lasken siis Joonaan vankeudesta, jossa hän on tämän päivän saanut olla, suoraan sanoen, sinun konnuutesi takia".

"Päästäkää vain. Mutta kyllä hänkin jouti vähän saada, kyllä siinä niin paljo syytä oli, oli jo".

"Hyvä! Mene nyt siis makaamaan pohmelo pois päästäsi, että huomenna kykenet työhön, kun minä kentiesi tulen katsoman".

Heikki alkoi heti täyttää nimismiehen käskyjä, laskeutumalla takaisin vuoteelle, todellakin nyt ruumiin puolesta sen verran sairaana, että täytyi muutamia paikkoja vähän aristaa.

Nimismies lähti. Kun hän astui pihan yli, näki Johanna hänet tarhasta, missä oli. Tytön mielessä välähti ajatus, eikö hänen pitäisi mennä ja sanoa totuus, ettei se Heikki niin kipeä ole… Sydäntä kouristi tieto että Joonas istui vankikulettajalla tuon lurjuksen takia… Mutta jos nimismies aavistaa, että Joonas ja minä… Ei! En mene. —

Nimismies katsahti pihan yli mennessään karjatarhaan Johannaa: "Kaunis tyttö!" ajatteli hän, "kuinkahan tullee toimeen noiden petojen kanssa? Vai lieneekö saman luontoinen kuin miehetkin tässä talossa? Kasvonsa näyttävät sävyisiltä". Nimismies nyökkäsi sivumennessään Johannalle, joka ei sitä kuitenkaan huomannut, taikka ei ainakaan vastannut.

Sinä iltana oli monella likiseutulaisella asiaa pitäjään vankikulettajan taloon uusia vankeja katsomaan. Tämän päiväinen tapaus ei kuitenkaan ollut niin tavaton, eikä murhamiehen näkeminen siihen aikaan niin harvinainen, että sen vuoksi olisi sinne niin riennetty, päinvastoin olivat semmoiset tapaukset hyvin jokapäiväisiä; mutta uusien vankien katsominen oli tullut niin yleiseksi tavaksi, että sinne mentiin niinkuin kirkkoon, ainoastaan tavan vuoksi. Tietysti oli jollakulla erityisiä syitäkin.

Sinne oli saapunut useita Teerelän Villen "vanhoja ystäviä" ja tuoneet kukin taskumattinsa muassaan. Näistä sai Ville auttavaa helpotusta sydämensä surulle, joka alussa tahtoi kokonaan lannistaa hänen uhmaavan luontonsa. Ville alkoi pian juopua ja rupesi tanssimaan ja hyppimään hurjana ympäri huonetta, kerskuen urotyöstään. Lähelle sattuvia hän ylpeästi sysi ja näytti olevan siihen aikaan koko talon herrana. Kahleitaan pudisteli hän yhteen jaksoon ja ihanteli niiden heleätä soittoa.

Joonas istui synkkämielisenä loukossaan. Joku ystävä, Joonasta itseään vähän vanhempi mies, istui hänen vieressään ja koki saada lohduttamalla häntä vähän iloisemmalle tuulelle.

"Älä nyt sentään niin kovin sure, en minä luule sen niin vaarallista olevan", kuului ystävä sanovan.

"Niin luulen minäkin", Joonas vastasi alakuloisesti, "mutta se on kuitenkin varmaa, että hän kantaa lujasti päälleni, ja minun täytynee jonkun ajan istua linnassa".

"Vaan mitäs tuosta suret, jos täytyykin jonkun aikaa ruunun leipää syödä, kun tietää kuitenkin, että siitä pian loppu tulee; toista se on Villen, joka varmaan saa täyden pasman vuosia, eikä hän ensinkään näytä surulliselta".

"Mutta hänellä onkin toinen luonto kuin minulla; hän pitää kunnianansa saada kuulua murhamiesten joukkoon vaan minua hirmustuttaa kun ajattelen, että minunkin pitää semmoiseen seuraan".

"Onhan se vaikeata rehelliselle ja aralle luonteelle, mutta täytyy kantaa miehen tavalla kohtalonsa taakkaa ja kylläpä siihen vähittäin tottuukin".

"No niin, mutta niin paljon täytyy siihen kuitenkin suostua, ettet siellä oloajalla kuoliaaksi itseäsi murehdi".

Puhe keskeytyi nyt, sillä kumpasenkin huomio kääntyi ulos, kun pihaan ajoi Teerelän isäntä. Hänen rattaansa jyskyivät kovaäänisesti pihan kiviä vasten ja sen kuulivat jo muutkin tuvassa olijat.

"Kas äijää!" virkkoi Ville, katsoen myöskin ikkunasta pihalle, — "entä hänkin tulee. Katsokaapas te siinä, jotka paremmin näette, kommottaako povessa viinapullo, — haa, luulen minä ettei se tyhjin käsin tule, se poika!"

"Hänen housujensa lakkari kommottaa, niin kuin ainakin. Kas sitä! Sieltä välkähti pullonsuu kun ukko tarkasti korkkia, ja poves on toinen pullo. Kas vaan kuinka on varaa". Näin haasteli muuan Villen ystävä.

"Ha haa!" nauroi Ville. "Ukko on silloin aina tavallisenansa kun pullo lakkaria kommottaa, ja silloin on hän tavatonna kun lakkari on tyhjänä. Ei se tule huonosti poikaansa katsomaan. Mutta onpa hän jo itsekin pari kertaa heluja kannellut, se äijä".

"Kakolamäki on komea taloo,
Vaikk'ei se tänne näjy,
Siell! on monen likan henttu
Ja monen mamman vävy".

"Se on oikein, poika! Onpa vielä vähän jälellä karskia luontoasi!" sanoi ukko tullessaan tupaan.

Kaikki läsnä olevat odottivat ukon tulevan sisään hurjana ja kiroilevana, mutta suureksi kummastuksekseen näkivät he hänen menevän hiljaisesti vangin luo istumaan, ja tuijottavan sanaakaan virkkaamatta tämän rautoihin. Tuo hiljainen käytös kummastutti kaikkia, enimmin Villeä, joka ivaten sanoi:

Villeä vähän hämmästytti ukon lause, sillä hän oli pitänyt melkein varmana, että vanhus tulisi hänen töitään ylistelemään ja kehumaan, — ukko tulikin moittivana ja nuhtelevana.

Nuorukaisen otsa synkistyi ja suuremmalla vakavuudella, kuin hänessä tähän asti oli huomattu, hän virkkoi:

"Nuhteitten kanssako tänne tulette? Se nyt on jo myöhäistä ja turhaa; antakaa pikemmin ryyppy jos teillä on".

"Oikeastaan en tahdokaan nuhdella sinua, sillä mies lyö ja miestä lyödään. Lyön minäkin kun paikalle passaa ja lujasti lyönkin. — Viinaako kysyt? Oleman pitää, enhän muuten olisikaan Teerelän Masa", puhui ukko ja nosti pullon taskusta pöydälle.

Nyt tuli pöytäpenkille istumaan muuan juopunut vetelys, jonka suu oli monessa vintturassa. Hän tarjosi kättä Teerelän ukolle, ja sammalsi:

"Mitä, oletko täällä sinäkin? Kai tekee mieles viinaa? Tule nyt, niin saat tilkan suuhusi".

"Tiedät sen itsestäsikin, vanha juoppo". Vetelys lähestyi jo pöydällä olevaa viinapulloa.

"Pahuus vieköön!" kirkui toinen, "sinunko siitä, aivan alkamattomasta pullosta pitää ensimmäisenä kostuttaa mädänneitä huuliasi! Ventta holl! minä ensin. — Äh! Hyvää se keittää ainetta, se Kuppilan Simuna. — No Ville! ota nyt kulaus tuosta, äläkä hiidessä vaan minulle suruasi näytä".

"He heh! Minä takaan Simunan, että kun siltä saa sitä paremman tapin takaista, niin tuntuu se miehessä, sen takaan", jutteli isä. "No tule nyt sinäkin Jussi saamaan paikalle".

Teerelän ukolle tuli hätä käteen, kun näki, mitä luikoa viinansa klunkahdellen solui alas toisen kulkusta. Hän tarttui kiinni pulloon ja veti sitä pois juojan huulilta, riidellen.

"Tänne pottuni! — Vai sinä sen kaikki joisit! — Stop! sanon minä, ja nyt ei enään tippaakaan sinun suuhusi".

Se toinen maiskutteli huuliansa ja näytti ikävällä katselevan pulloa, joka vietiin pois.

Isä ja poika kallistivat ahkerasti pulloa, ja tulipa useat läsnä olioistakin tuon tuostakin ryypyn saamaan.

"Saakelin vahinko vain, että noin nuorella ijällä pitää niin pitkälle reissulle", arveli toinen.

"Niin se on", myönsi Teerelän ukko. "Mun pistää vihakseni kun niin nolotteli! Toista olis, jos minä sinne olisin menevä, minä, vanha kanto, josta ei kenellekään olisi mitään kaipausta".

"Mitäs minä muuta kun laulelen vaan,
Näin hurjanlainen poika,
Kun ei mull' ole kotoa
Eikä kultaa suremassa".

"No älä nyt, … koto sulla on yhtä hyvä kuin monella muullakin", nuhteli isäukko.

"Se on kumma, ettet sinä ole jo ketäkään saanut tapetuksi, vaikka et elämänijässäsi olekaan muuta tehnyt kun tapellut", sanoi muuan, joka ei ollut mielestään saanut kyllä usein Teerelän ukon viinapullosta maistella.

"Mitä sanot, sinä lökäpöksy? tahtoisitko tapella, vai mitä?" Matti ukko kavahti vihaisena penkiltä.

"Mikä lökäpöksy? Mikä sika? Sanoppas se toisen kerran, sinä Teerelän retu-Matti!"

Vähällä oli tappelu syntyä, mutta miehet kokivat asettaa Teereläisen äkeätä mieltä ja tuo riitaveli johdatettiin pois koko talosta. Edellinen kuitenkin vielä hyvän aikaa hyppi ja kerskaili sekä piti puhetta siitä, joka oli pois, pakoon, lähtenyt heti kun hän, karhu, oli ylös kavahtanut.

Niemelän Joonas istui vielä yhtä hiljaisena loukossaan, ja nyt vasta huomasi Teerelän ukko hänet.

"No Joonas!" huudahti hän ja kävi tämän luo. "Kuinka, oletko sinäkin täällä? Mitä sinä olet tehnyt? Otappas täältä kulaus, heh!"

"Etkö välitä? Ota vaan, äläkä ylpeile. Mutta sano nyt jo ketä sinä olet löylyttänyt, taikka mitä varten sinua on tänne tuotu?"

Joonas maistoi viinaa. "Ettekö te sitten tiedä ketä minä olen lyönyt?
Eikö poikanne Heikki ole jo kotiin tullut?"

"Ryökäle, sitä en muistanutkaan! — Entä se Heikki voivotteli siellä sängyssä, että häntä on Niemelän Joonas lyönyt. Mutta minä en ymmärrä mitä sinua sentähden tänne on tuotu".

"Joutavia! Se on turhaa meidän Heikin tähden tuossa noin murheellisena istua. Nouse ylös ja ryyppää tästä Villen mukana. Katso eipä hänkään sure, vaikka luultavasti on pitempi reisu edessä kuin sinulla. Hei poika! ylös tänne ryyppäämään Villen kanssa! Te olette molemmat aika poikia, kunnon poikia!" Ja ukko koki innoissaan vetää Joonasta penkiltä pöydän luo.

"Antakaa olla, älkää haastako riidanpäälle", esteli Ville, joka ei näyttänyt yhtä suosiollisella mielellä kuin isä, odottavan Joonasta pullovieraaksi, sillä hänellä oli jotain vanhoja sakkoja muistissa. Ukko kuitenkin repi yhä Joonasta takin rintapielestä, vaatien häntä lähtemään pöydän luo. Mutta Joonas piti hyvästi paikkansa ja vakuutti usein tuskastuneena: "Päästäkää irti, minä en huoli viinastanne, johan ryyppäsin".

Muuan iäkäs ruotimummo istui oviloukossa katsellen miesten elämää, ja virkkoi huoaten:

"Voi tuota hirmuista elämää, kun murhaajaa vaan ylistetään ja surkutellaan, eikä kukaan näy muistavan sitä onnetonta, joka jo vaeltelee ijankaikkisuudessa, jonka tuon hirviön puukko hänelle avasi! — Voi hurjia ihmisraukkoja, kun ovat hirmuisempia kuin metsän pedot. — Oih voih tätä maailmaa! Loppu on käsissä, loppu on käsissä, kaikki tunnustähdet ja merkit siihen viittaavat — ho hoi!" — Mummo ei kuitenkaan uskaltanut ajatuksiaan muiden kuultavaksi ilmoittaa.

Tuo sanoma toimitti jokaiselle huoneessa olialle ainakin pienempää huolta ja puuhaa. Teerelän vaarikin jätti Joonaan rauhaan, hokien: "No kun et tule, niin ole tulematta". Sitten meni hän poikansa luo ja kuiskasi korvaan: "Ole rohkea vaan, äläkä hämmästele kun vallesmanni tänne tulee, älä säiky, saakelin poika!"

Kaikkein huomio kääntyi nyt oveenpäin, kun kuultiin nimismiehen tulevan. Tupaan astuessaan tervehti hän tuikeasti pöydän ympärillä istuville miehille. Miehet sivaltelivat lakkeja päästänsä ja etsiskelivät sopia syrjäpaikkoja.

Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Näytti siltä kuin olisi joka mies halunnut sanoa: "minä" — siinä kun he nimismiestä töllistelivät. Mutta emäntä, joka istui takkakivellä lapsi sylissä, sanoi vihdoin:

"Minä niitä nyt olen tässä katsastanut, kun ei ole isäntä kotona; mutta hän tulee pian".

"Oletteko te mikään vanginvartia!" Sitten kääntyi hän pöytään päin ja sanoi miehille, jotka siinä noloina ja nyt todellakin hiljaisina istuivat.

"Teillä ei luullakseni ole täällä mitään tekemistä, jonka tähden on parasta, että menette kukin kotiinne".

Miehet näyttivät vastahakoisilta tottelemaan tuota käskyä; varmaankin ajattelivat he jotain oikeudestaan, olla missä tahtoo. — He eivät kuitenkaan ruvenneet vastustamaan ruununpalveliata, vaan rupesivat hiljalleen hinkkailemaan ovea kohti.

"Pitääkö minunkin mennä?" kysäsi Teerelän isäntä, joka kuitenkin näytti otaksuvan hänellä olevan etuoikeuden olla huoneessa.

"Menkää ulos!" ärjäistiin, kun joitakuita miehiä vielä töllisteli sisällä, näyttäen olevan toivossa saada jäädä. Penkillä oli istunut pari selväpäistä miestä, ja nekin nousivat nyt ylös, poislähteäkseen.

"En minä teitä käske, jotka näytätte olevan selvällä päällä, vaan noita juoppoja", sanoi nimismies näille. Ne istuivat takaisin penkille.

"Teette kuinka tahdotte — — ettepä taida saada enään kovin useasti olla poikanne parissa".

Tämä oli asianomaiselle tyydyttävä vastaus, ja hän rupesi piippua lataamaan. Sitten meni hän nimismiehen luo ja paksuja savukiehkuroita puhallellen alkoi jutella:

"Poikani on vähän kovakourainen, samoin kuin minä itsekin. — Kuuluu lyöneen vähän liian lujasti, — taitaa olla pitkällainen reisu edessä? — Minua vähän surettaa, — olisin suonut itse olevani poikani sijassa. — Näin vanhana ei olisi enään lukua missä aikansa viettäisi, — mutta kun nuoren pojan pitää sinne mennä, niin sapettaa sentähden, kun ne ovat sellaisia heikkohenkisiä, että niin pienestä haavasta kuolevat".

"Älkää lörpötelkö", keskeytti nimismies äreästi. "Murhattu on murhattu, eikä se siitä enään eläväksi tule, vaikka kuinka poikaanne puollustaisitte. Ajatelkaa vähän kuinka katala työ tuo on, kun katkaisee toisen elämän parhaassa iässä! Jos osaatte ajatella, niin ajatelkaa kuinka hirmuista tuo on!"

Ukko etääntyi nimismiehestä, hokien: "no niin". — Mutta sen enempää ei siitä tullut.

Nimismies kävi emännältä ottamassa kimpun kahleitten avaimia. Huoneessa oli jotenkin hiljaista, jota ainoastaan Teerelän ukko tahtoi lorinoillaan häiritä. Kaikki odottivat uteliaisuudella, mitä nimismies avaimilla tekisi. "Se kytkee vangit seinään", kuiskasi joku, ja sitä näytti aavistavan Joonaskin. Katkerasti hymyten sanoi hän kolkolla painuneella äänellä, kun nimismies häntä lähestyi:

"Panetteko minun vielä seinään kiinni? Kyllä ilman sitäkin täällä pysyisin. — Onko pahatekoni todellakin niin hirmuinen, että epäillään minun karkaamistani? Jos niin on, niin viekää minut heti linnaan, ettei tarvitsisi täällä tuttuin ja ystäväin keskellä kärsiä".

"Tuota", sekaantui Teerelän vaarikin taasen puheesen, — "tuota noin, sen meidän Heikinkö tähden tämä Joonas on kiinni? Mitä lempoa! Kyllä meidän Heikki tarvitsisi semmoisia löylytyksiä joka päivä. Ei se kannata semmoisista asioista miestä kiinni panna; laskekaa irti vaan".

Tuosta naurahtamisesta tuli ukko niin hyvilleen, että kessutteli, kädet housuintaskuissa, hyvin lähelle nimismiestä.

"Niin, laskekaa irti vaan. — Saakeli soikoon! kyllä niin paljon pian tulee toista koskemaan joka mies".

Äkäisillä silmäyksillä katsahteli Ville isäänsä, nimismiestä ja Joonasta. "Olisipa tuota nyt vähän aikaa saanut tehdä seuraa", hän ajatteli. Sillä tuossa kun hän istui ja katseli miten nimismies väänsi auki kahleitten lukon, ei hän voinut olla tuntematta kateutta mielessään, kun näki toista vapaaksi laskettavan. Ja vaikka hän ylvästellen kerskaili hurjuudestaan, niin huomasi kuitenkin käytöksestä, että hänkin tunsi vapauden autuaallisuuden, vankeuden kurjuuteen verrattuna. Hän oli nojautunut pöytää vasten ja pää lepäsi käsien nojassa. Siitä näki hän, vaikka ei ollut katselevinaankaan, miten kahleet hellitettiin Joonaan jalasta ja heitettiin loukkoon. Ville tunsi että olisi voinut syleillä nimismiestä, jos tämä olisi vaan voinut samoin loukkoon heittää hänenkin kahleensa. Tuota hän nyt mietti, koska siihen oli tilaisuutta, kun ei enään juopuneita tovereita ympärillä rähissyt. Kohtalonvarjot levisivät hänen ympärilleen synkkinä ja poistamattomina.

Ukko oli nukahtanut pöytäpenkille, ja kuorsasi siinä, vaahtopursuja suupielessä.

"Niin, nyt lasken sinun kotiisi", sanoi nimismies Joonaalle, heitettyään kahleet nurkkaan. "Minä kävin Teerelän Heikin luona ja sain tietää, ettei hän ole saanutkaan mitään vaarallisempaa vammaa. Kuitenkin saat kiittää häntä siitä, ettei hän vaadi enään mitään kannetta sinun päällesi nostettavaksi. Varo itseäsi toiste tappeluun menemästä, sillä minä tiedän, että sinulla on luja käsi, joka saattaa pian aavistamattasi tuottaa itsellesi turmion".

"Minä menin sinne ainoastaan hakemaan pois veljeäni, enkä ensinkään tappelunhalussa; vaan ne alkoivat ahdistaa niin, että minun täytyi vähän puollustaa itseäni".

"Ei mitään kiittämistä. Mene nyt vaan kotiasi, ja pidä tämä tapaus varoituksena koko elämäsi aikana". He pudistivat toisensa kättä.

Ville kavahti kuin syvästä unesta, kun nimismies Joonaan lähdettyä astui hänen luoksensa ja lausui:

"Enpähän juuri mitään", vastasi Ville, karttaen niitä silmäyksiä, jotka häntä ahdistivat.

"En minä ole ensimäinen, enkä viimeinen, joka on murhan tehnyt, enkä minä ole yksin syypää, kyllä muutkin löivät sitä, vaikka ei niiden päälle voi kukaan todistaa".

"Tottapa olen tullut sukuuni; — isäni makaa tuossa niinkuin sika, ja hänen isänsä veli on murhasta mestattu".

Nimismies nyökytti päätänsä ja poistui. Ville laski taas päänsä käsiensä nojaan. Oltuaan vähän aikaa siinä asemassa putosi pari suurta kyynelpisaraa pöydänkannelle. "Voi nuoruuttani, voi nuoruuttani!" hän huokasi raskaasti. Nousi ylös ja rupesi kävelemään lattialla edestakaisin.

Kaikki vieraat olivat jo silloin menneet, paitsi ruotimummoa, joka istui vielä pakallaan, ja Teerelän ukkoa, joka penkillä nukkui.

"Jokohan rupeaa joltakin tuntumaan?" mutisi ruotimummo, kun näki Villen kasvoista, että hänellä oli jotain sisällistä tuskaa.

"Linnan klasin kalterilla
Mä seison suruissani,
Siinä mä vuodatan kyyneleeni
Ja muistelen ystävääni".

VI.

Oli sunnuntai-ilta vuosi jälkeen edellisen tapauksen. Suhjalan kylän nuoriso riensi suurissa joukoissa Tönkkälänmäelle, joka on kappale matkaa kylästä pohjoiseen päin, maantien varrella oleva matalainen mäkitöyry. Mäkeä ympäröitsee metsä, joka sekin puolestaan tekee tuon paikan viehättäväksi leikkien kodiksi. Usein kokoutui sinne naapurikyläinkin nuorisoa, kun poikain välillä rauha vallitsi. Sattuipa toisinaan, että välirauha tuli juuri siellä rikotuksi ja leikit loppuivat hirmuisiin verilöylyihin.

Joukkojen matka Tönkkälän mäelle oli hauska ja remuava. Pojat kun latelivat sukkeluuksia, tytöt lauloivat ja nauroivat.

"Ruvetaan leskisille! Tule sinä, Iikka, mun parikseni", huudahti pienisilmäinen, punaposkinen, Kuppilan Miina veljelleen, joka nyt — kumma kyllä — selväpäisenä oli joukossa.

"Älä kilju", sanoi veli jurosti. Mikähän luulee olevansa tuokin!
Kyllähän minä saan muitakin. "Johanna tulee", tuiski Miina ja meni
Teerelän Johannan luo, joka Maijan vieressä seisoi vähän muista
erillään.

"Minä tulen", ilmoitti Teerelän Heikki ja kömpi esiin muitten takaa.
Hänkin nyt ihan vesipäällä.

Nyt oli jo yksi pari leskisenjuoksuun valmiina, ja eipä ollutkaan se huonoimpia. Teerelän Heikki oli komea poika; mitta oli enemmän lyhyt kuin pitkä, posket täysikuun muotoiset, tukka ruskea ja kiehkurainen. Miina oli hieman pitempi kuin Heikki; vilkkuvat pienet silmät, leveät punaiset posket ja ijältään likempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.

"No tulkaa sieltä, mitä venyttelette!" huusi Teerelän Heikki, seisoessaan juoksuunvalmiina Miinan vieressä tiellä.

Monien hankkimisien ja kursastelujen perästä oli vihdoin kokoutunut useita paria leskisenjuoksuun. Kun oli vielä saatu leski, alkoi kilpailu.

Teerelän Maijakin oli jo käynyt joukkoon, vaan Johanna seisoi yksinänsä entisellä paikallaan. Häntä ei ollut kukaan saanut pariksensa houkutelluksi, vaikka moni oli pyytänyt.

Jörömielinen Kuppilan Iikka ei ollut myöskään vielä ottanut osaa toisten leikkiin, vaan usein silmäili hän Teerelän Johannaa, joka istui kivellä ja katseli kilpailua. Yleinen innostus sai vihdoin Iikassakin niin vallan, että hän ikäänkuin haltioissaan hyppäsi Johannan eteen sanoen:

"Niinkö meinaat? Tulehan nyt edes yksi kerta, tule!" Ja Iikka uskalsi jo vetää Johannan kädestä.

"Saitko nokkaasi?" irvisteli joku Iikalle. Iikka ei vastannut, vaan alkoi kipaista juoksevan parin jälkeen.

Nuorison joukkoon tulvi eri kylistä yhä uutta väkeä. Ilo ja melu kasvoi sitä myöten. Leskisen-juoksu ei enää jokaista huvittanut. Senpä vuoksi keräytyikin valtaisen leveä piiri erääsen sileään kohtaan kentällä, jossa alkoi n.s. "hevosen vaihto". Mutta kaikki eivät siihenkään leikkiin osaa ottaneet. Samalle kivelle kun Johannakin, oli keräytynyt useita tyttöjä. Johanna haasteli innokkaasti vieressään istuvan tytön kanssa. Se oli Niemelän Mari, kertomuksessa ennen mainitun Joonaan sedän tytär.

Vihdoin he huomasivat, että toiset tytöt uteliaasti heidän rupatuksiaan kuultelivat, vaikka ne olivat vain hyvin jokapäiväisiä. Silloin kuiskasi Mari Johannalle:

"Mennään kävelemään tuonne haarapihlajan luo, jos et sinäkään halua riehumaan mennä".

"No miks'ei, kun Niemelän Joonas on nyt ruvennut kulkemaan tuolla
Johannalla. Täytyyhän siinä henkenä olla", toinen arveli.

"Kyllähän Joonas muuallakin kulkee, johan tuo nyt tiettään!" kolmas nenää heittäen ylvästeli.

"Niin toki! Mutta Johanna näyttää nyt aikovan Niemelän Maijan avulla päästä väliin. Ei tainnut tapahtua".

"Missähän meidän Joonas nyt lienee, kun ei ole tänne tullut?" sanoi
Mari ikäänkuin sivumennen, vaan katsahti samassa veitikkamaisesti
Johannaan. Tämä taasen loi katseensa hätimitten Mariin ja hänestä samaa
kyytiä maahan.

"Oletko kuullut, minkälaista jyräkkää jo pidetään Joonaasta ja sinusta?" kysyi Mari.

"Eräänäkin päivänä se oli tullut ja ruvennut äidilleni huutamaan siitä, kun Joonas kulkee sinun luonasi, vaikka olisi kyllä tilaisuutta päästä Kuppilaankin. 'Kuppilan Miina kelpaisi ottaa', niin oli hän alkanut — 'sillä on rahaa niin, ettei ääriänsä tiedä, ja sitten niin hyvä työihminen, että pois siitä pitää olla; 'edestä kengäs ja takaa raudas', niin kun sanotaan. Mutta mitä tuo Teerelän holotuunen! — Makaa mollottaa liki puolta päivää, niin että piika saa aina yksin kaikki askareet tehdä, kun mampsu vasta ylös nousee. Sitten ei se jouda muuta kuin koristuksiansa skrympätä ja skrumpata ja naamaansa sminkata. Ja niin paha luonto kuin sillä on! Kerrankin kun olin pyytämäs siltä pientä piimätilkkaa — se oli juuri silloin kun se Ville murhan teki — niin se hyväkäs oli juuri panemaisillaan leiliini, kun ensin oli aikansa viekoitellut mua, että menisin häntä kauppaamaan Kuppilan Iikalle. Mutta kun sai kuulla, että teidän Joonas oli lyönyt Heikkiä…' Voi Johanna, en ilkiä enään", keskeytti Mari.

"Kyllähän minä sen tiedän että tämä on valhetta joka sana", vakuutti
Mari, ja jatkoi taas:

"Niin — hän sanoi, että sinä tulit niin kauheaan raivoon, että viskasit leilin lattiaan. Ja vielä vakuutti, ettet sinä paljon siitä huolinut, vaikka Ville oli murhan tehnyt, vaan että sinä Joonaaseen vaan raivostuit, kun se oli veljeäsi lyönyt. Sitten oli vielä sinusta arvellut, että 'kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella'. — — Kuppilan Miinaa oli kovasti kehunut äidilleni, ja käskenyt sanomaan kaikki Joonaalle.

"Kun äiti rupesi näitä kertomaan minulle ja Joonaalle, niin me räjähdimme nauramaan. Äiti oli alussa olevinaan vähän totinen, mutta nauramaan hänkin rupesi. Joonas ei viitsinyt kuulla loppuun asti, vaan pisti itsensä ovesta pihalle. On sitä sitten muutkin paasanneet, vaan mitähän noista tarvitsee huolia".

"Mitäpä niistä kyllä huoliikaan", virkkoi Johanna. "Mutta yhtäkaikki kummastelen sitä suurta huolta, jota ihmiset ovat ruvenneet minusta pitämään. Tuo Saaraleena onkin minulle oikea painajainen, hän on viekas piru ihmisen haamussa. Joonaasta on hän jo ehtinyt meidän kylillä monta kielikelloa panna soimaan. No häntä en kummastelekaan, sillä eihän hänellä ja hänen kaltaisillansa ole muuta tointakaan. Mutta niitä on monta muuta. Eikö Nevaluhdan emäntä ole ollut jo siellä näistä asioista rähisemässä? Hän tuli erään kerran minun vastaani ja alkoi kertoa kuinka Kuppilan Miina oli antanut vasikannahan Niemelän Joonaalle, ja panetteli Joonasta niin kauheasti. Hän oli kyllä viisas, ettei virkannut mitään tietävänsä minun ja Joonaan suhteista, mutta kyllä minä yskän ymmärsin".

"Ha hah! se on hupaista kuulla, kuinka ne asiat kulkevat. Ei tosin Nevaluhdan emäntä ole itse ollut meillä, mutta se puolihupsu ruotiämmä teidän kylästä, on ollut, ja hänen suustansa pääsi sanoja, joista nyt voin päättää, että hän oli Nevaluhdan emännän lähettämä".

Johanna kertoi nyt Saaraleenan piimänhakureisun oikeassa valossa. Mari selitti arvanneensa kyllä kuinka se on ollut. Sitte alkoi Mari udella miksi ei Johanna enää tanssi.

"Koeta nyt mennä omaan itseesi", sanoi Johanna vakaasti. "Jos sinusta ihmiset niin paljon murehtisivat ja kieliä kantaisivat, niin menisitkö yhtähyvin ilomielellä heidän joukkoonsa? Sinä itse tiedät paremmin kuin minä, kuinka useat noista tytöistä ovat olleet minulle vihollisia aina lapsuudestani saakka. Silloin jo kun äitini kuoli ja minut vietiin tätini luo, katselivat naapurin tytöt minua usein karsaasti ja haukkuivat, mutta me olimme sentään toisinaan hyvässäkin sovussa. Vaan nyt, kun minä tulin tätini luota kotiin, luulin ensinnä, että vanhat eripuraisuudet olivat unhotetut. Pian huomasin kuitenkin, että olin toivossani pettynyt, kun aloin kuulla kaikellaisia juttuja kylästä, joita he olivat minusta laatineet. Olen siis päättänyt olla kokonaan pois heidän seurastaan. Mutta toisinaan tulee yksinolo niin ikäväksi niinkuin tänäkin ehtoona, ja silloin tulee lähdetyksi edes syrjästä katsomaan toisten huvia".

"Kyllähän puheessasi on perää", myönsi Mari, näyttäen osanottavaiselta ystävänsä suruun.

"Mutta sanoppas nyt, hyvä Mari, jos taidat eli tiedät, mikä on minussa niin hirveätä ja vihanalaista, jonka tähden muutamain ihmisten täytyy niin alituiseen kieliä kantaa?" Johanna oli nöyrtyneen, melkeinpä rukoilevan näköinen tätä sanoessaan.

"En minä sitä nyt tiedä niin tarkkaan sanoa, yksi puhuu yhtä, toinen toista, mutta —"

"Tiesitpä sen. Niin he sanovat, ettei sinun kanssani sovi yksikään ihminen, kun olet niin ylpeä ja turski. Minä olen kyllä sanonut, että he valehtelevat, mutta —"

"Älä koeta väittääkään heitä vastaan. Minä olen ylpeä — ja sille en voi mitään", alkoi Johanna ja hänen äänensä värähteli.

Hän jatkoi: "Älä pahaksu, jos minun vielä tässä täytyy toisintaa äskeisen historiani. Sinä tiedät, kuinka kaikki ihmiset ovat minua lapsuudestani saakka kohdelleet. Isäni on ollut juomari, molemmat veljeni samoin ja sen lisäksi on tuskin yhtäkään tappelua tapahtunut pitäjäässä, niin ettei joku heistä olisi ollut siihen osallisena.

"Sentähden ovat kaikki ihmiset ruvenneet kammoamaan kaikkea, mikä vaan on Teerelästä. Minä olen tottunut kuulemaan pilkka- ja haukkumasanoja koko sukukunnastani. Tosin on usea ihminen minua säälien kohdellut ja ilman sitä olisinkin joutunut hukkaan. Siunattu oli se aika kun sain olla tätini luona, sillä minä olin jo unohtamaisillani sen katkeruuden, jota pienempänä sain kokea. Mutta kun tulin täysikasvaneena kotiini takaisin, huomasin, että naapurit minua ulkonaisesti kohtelivat ystävällisemmin kuin ennen, vaan sain pian huomata, että heidän kohtelunsa oli vilpillinen. Samat ihmiset, jotka olivat olevinaan minun parhaita ystäviäni ja puhuivat paljasta mettä omain korvaini kuullen, olivat heti selkänsä käännettyä valaneet karvasta myrkkyä maineeseni. Toiset ystävät kantavat näitä taas lämpiminä-leipinä minun tietooni. Jospa he tyytyisivätkin tähän, mutta he panettelevat useasti minullekin kunniallisia ihmisiä ja kertovat taasen toisaalla, että minä se olinkin, joka panettelin! Tästä syystä on minulle kasvanut ikään kuin epäluulo ja inho ihmisiä kohtaan erittäinkin niitä, jotka kielenpieksijöiksi jo entuudestaan tunnen. Heidän seuraansa tahdon väistää. Siitä syystä minua sanotaan ylpeäksi. Siihen en voi mitään, josko käytökseni on oikea tai väärä, mutta minua on kokemus lapsuudestani saakka opettanut ja kasvattanut semmoiseksi kuin nyt olen!"

"Pidätkö minunkin epäluotettavana ystävänä?" kysäsi Mari hiljaa ja näyttäen siltä kun ystävänsä suru olisi häneenkin koskenut.

"En Mari, sillä enhän siinä tapauksessa asioitani sinulle näin kertoisikaan".

Mari katsahti kiitollisesti Johannan silmiin, sillä hänelle teki hyvää ystävän luottamuksenosoitus. He olivat istahtaneet vierekkäin eräälle mättäälle ja pitivät kiinni toistensa kädestä.

"Mutta emmeköhän lähde jo takaisin Tönkkälän mäelle?" Johanna henkäsi syvään tämän sanottuaan, ikäänkuin olisi puhaltanut ja karkoittanut itsestään pois kaikki surulliset ajatukset.

"Lähdetään vaan!" huudahti hän, iloisesti hypähtäen ylös, "mutta sinun pitää ottaa osaa tanssiin ja unohtaa kaikki surut tuuleen". Mari pyöritti nauraen toveriaan kädestä ympäri.

"Tuleekohan teidän Ville enään ikänä takaisin vankeudesta?" kysyi Mari, kun olivat vähän aikaa puhumatta astuneet.

"Jumala ties! En minä usko ainakaan, että hän tulee", huokasi Johanna.
"Kaksitoista vuotta on pitkä aika".

Tytöt saapuivat keskustellen takaisin mäelle, missä kuohuva tanssipiiri oli kasvanut moninkertaiseksi. Ison piirin sisällä pyörivät aina kaksi ja kolme paria, yhtä aikaa, pitäen kiinni sylitysten toisistaan. Pojat polkivat voimakkaasti hiekkaista pölyävää tannerta, melkein ilmassa lennättäen ketteräjalkaisempia tyttöjä. Laulu raikui kauas etäisyyteen ja linnut, jotka leposijansa olivat valinneet likeisten puitten oksille, pakenivat syvemmälle metsään, kirkuen ja piipattaen.

Erinäistä huomiota tuossa riemuitsevassa piirissä herätti eräs pienenlainen suutari, joka näytti jo olevan miehenijässä. Hänellä oli vähän etukymäräinen vartalo ja nyppyläinen naama. Suutari riehui piirin jokaisella nurkalla, kaapaten väliin yhden, väliin toisen käsiinsä, ja vieden riehuviin tanssinpyörteisiin. Kaikille tanssikumppaneille oli hänellä sopiva laulunpätkä. Hän näytti olevan kaikkein suosittu; jokainen, jolla vaan oli aikaa, katseli nauraen hänen hupaisia liikkeitään. Useat tanssijat laulaa loilottivat hänen nuottinsa mukaan, vaikka eivät monet laulujen sanoja osanneetkaan.

Tuossa kaappaa hän ringin ulkopuolelta uneliaan näköisen pojan, ja laulaa tanssiessaan:

"Älä sinä pelimanni primputtele,
Vaan pela pa pa Pakmannin valssi.
Tule sinä väärä-sääri lötköttelhön
Mun kanssani loikan tanssi!"

Poika pääsi vapaaksi ja pakeni. Vaan suutari sai kahden tytön käsistä kiinni, pyöritti niitä ja lauloi:

"Hai jui lauloi Kalle poika ja
Mamma se lauloi lelle.
Mistäs tuli se rakkaus
Kun meitill' oli ennen?"

"Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Minä isännäksi, sinä emännäksi,
Parhaltainen toisen passariksi".

"Vanha loikka ja uusi loikka
Ja kaksipa mull' on loikkaa;
Toiselta sain minä rukkaset
Ja ensimmäist' ei ookkaan".

Niemelän Joonaskin oli jo ehtinyt Tönkkälän mäelle. Hän oli ahkera tanssija ja seudun tyttöjen mielipoika. Ei hänellä ollut vähääkän tilaisuutta nurkissa seista, vaan yksi toisensa perään veti hänet kainaloonsa.

Mari oli saanut Johannan kanssansa piiritanssiin. Toiset tytöt tämän nähtyään iskivät silmää ja kuiskivat toisilleen: "Ahah! Kun näki, että Joonaskin on".

Sattumuksestako vai miten lienee Joonas kulkeentunut sille puolelle piiriä, missä Mari ja Johanna pyöriskelivät. Kun Mari huomasi Joonaan, sivui hän tämän itsensä ja Johannan kanssa "rinkipolskaan". Monen naapurin suu vetäysi merkitsevään hymyyn. Johanna käänsi punastuvat kasvonsa alaspäin ja näyttipä Joonaankin vähä hämi voittavan. Iloinen suutarimme sattui vierimään niille seuduin, työntäysi samaan piiriin ja lauloi:

"Älä sinä kultani toisa käänny,
Kun minä sormia knippaan.
Huomenna tuon minä sormuksen
Ja sitten ma pappilaan lippaan".

Joonas oli jo häminsä voittanut ja naurahteli. Vaan Johanna kävi sen johdosta entistä punaisemmaksi. Ympärillä olevat tytöt tuijottivat ilvehtien, vaan useain sydäntä likempänä näytti olevan kateus kuin pila. Kun Johanna huomasi, että heistä ilvettä tehtiin, tahtoi hän vetäytyä syrjään silloin, kun Marikin heistä erosi. Vaan Joonaspa ei laskenutkaan. Ylpeästi silmäillen naurahtelevia tyttöjä pyöritti hän Johannaa rivakasti yhden tanssin ja lauloi:

"Kultani kanssa mä tanssin
Maantien veräjällä,
Juttuämmiltä kieliä leikkaan
Kolmella penningillä".

Suutari oli myös tyttöjen ivan huomannut ja päätti toimittaa siitä pienen koston. Ottaen tanssimaan Kuppilan Miinan ja erään toisen, joiden hän oli huomannut tirskuvan ja kuiskuttelevan, lauloi hän:

"Ja vanha loikka se naurahteli
Vaikka suru oli sydämmellä,
Kun ensi yötä uuden kullan
Makasin kainalolla".

Laulu sattui Miinaan, sillä olihan hän Joonaan entinen kulta. Nenäänsä viuvotellen ja punastellen poistui hän heti piirin ulkopuolelle ja toverinsa, jonka kanssa hän äsken oli toisia ivannut, nauroi nyt hänellä itselleen ja jäi piiriin.

Joonas tanssitti yhä vieläkin Johannaa, joka jo oli häminsä uhalla voittanut ja voitostansa ylpeillen piti uljaasti päätänsä pystyssä, kieppuessaan kultansa kainalossa. Ivailijain nauru katosi ja heidän silmäniskunsa muodostui hölmömäiseksi töllistelemiseksi. Joonas huomasi sen ja hymyili sydämessään ajatellen: "jaa'a, se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa!" Vaan heti silloin laski hän Johannan hyppelystä, välttäen täten liikanaisuuksiin menemistä ja omistaen voiton oikealla hetkellä. Vilahdukselta katsahtivat he toisiaan ja erosivat.

Joonas sekaantui heti toisten kanssa tanssiin. Johanna aikoi astua ulos piirin sisästä, mutta eräs poika tempasi hänet. Johanna kieppasi takaisin vastustelematta pyörteisiin. Niin jatkui pitkän tovin: toinen otti toinen jätti. Elämä hymyili taas kerran. Jäätä suli, tuskaa haihtui, tulevaisuudentoiveet aukoivat terälehtiään. Ja aivan kuin äskeinen pikku uhma olisi sulattanut monien sydämmiä, sai Johanna tuntea ystävällisiä kädenpuserruksia ja lämmintä osanottoa. Hän tunsi että nuorison myötätunto oli nyt hänen puolellaan. Se se elämää antoi! Ihmiset eivät olekaan niin pahoja kuin hetkittäin näyttää…

Yö oli jo hyvinkin puolessa, kun vasta alkoi nuorisolle kotiin lähtö mieleen johtua. Kaikki eivät kuitenkaan raatsineet yhtä aikaa sittenkään poislähteä, vaan vähitellen, niinkuin oli tultukin. Tönkkälänmäki jäi taasen hiljaiseksi. Metsän pikkuasukkaat saivat rauhaisesti uinahtaa, kuin laulavat äänet häipyivät kyliin.

VII.

Joonas ja veljensä Moonu olivat isänsä kuoltua olleet kasvatettavina setänsä talossa Niemelässä. Pojilta oli äiti kuollut vielä aikasemmin. Perintörahoja oli jäänyt niin, että kumpasenkin osuus teki nyt 4,000 markan tienoille. Tahi oikeastaan Joonalla oli rahoja sen verta, mutta Moonu oli huilaillut perintönsä aivan vähiin.

Äsken kerrotun tapauksen jälkeen saivat juorut Joonaan ja Johannan suhteista valtaavan vauhdin. Ne kietautuivat monimutkaisiksi ja sekaviksi, sillä kukin lisäili siihen mitä toiselta kuuli. Aika olikin oikein juorujen kukoistuksen aikakausi. Ihmisten mielenkiinto tarttui herkästi kaikkeen jokapäiväisestä poikkeavaan. Sellaista harvoin sattui. Mutta milloin sattui, silloin myöskin tilaisuutta hyväkseen käytettiin.

Joonas oli jonkun kerran käynyt Kuppilan Miinan lutissa. Tämä oli siitä heti innostunut pitämään Joonasta sulhasenaan. Miina oli rikas. Luuli saavansa Joonaksen, jos vain itse haluaa. Ja hän halusi. Mutta nyt tulikin kylään yht'äkkiä Johanna. Tempaa Miinalta sulhasen. Teerelän tytär! Sehän oli häväistystä. Köyhä, melkein vieras kylässä, talo huonossa maineessa ja velkainen. Kuinka olisi mahdollista että Niemelän Joonas sellaisen vaihtokaupan tekisi? Sitä ei Miina tajunnut, eivätkä useat muutkaan. Ne jotka tajusivat, nauroivat. Mutta Johanna sai monta itkua itkeä, kun hänelle toiset kyläjuoruja kulettivat. Niemelän emännälle saakka jo kontittajat kävivät Joonaksen hulluutta valittamassa. Mutta tämä oli hiljainen ihminen, eikä sekautunut asiaan.

Suurempaa toimeliaisuutta kuin kukaan toinen, osoitti kuitenkin Nevaluhdan emäntä, Kuppilan Miinan täti, oikeastaan kuin äiti, syystä, että sisarensa Kuppilan emäntä oli jo kuollut. Täti oli toivonut risti-äidin hellyydellä Niemelän Joonaasta sisarensa tyttärelle kunnollista elämänkumppalia. Tämä vilpitön toivo näyttikin jo yhtenä aikana lupaavan toteutua. Mutta siihen toivo sitten suli ja täti sai sisarentyttären kelvollisesta naittamisesta uutta huolta. Niin helpolla ei hän jo apajassa ollutta sulhasmiestä aikonut laskea. Senpä vuoksi olivat nyt hyvät neuvot tarpeen.

Kiireesti toimitti emäntä eräänä aamuna askareensa ja valmistautui kylään, tapaamaan ystäviään, n.k. Saaraleenaa, paria emäntää y.m. Oli juuri aikeessa lähteä, kun Saaraleena astui tupaan.

"Ka Saaraleena!" äännähti ihastuen emäntä itsekseen, "hänpä tulee kuin kutsuttu. Minä koetan mitä hänen liukas kielensä voi vaikuttaa asian hyväksi".

"Hoh, herranen aika! Mihinkä emäntä on menossa, kun noin on pyhäpohakas? Hyväpä teidän on vielä tuo siniraitainen hameenne! — Mutta tottahan ne hyvänä pysyvät, kun on monta, ettei tarvitse aina yhtä ja samaa hametta pitää. — Toista se on köyhäin".

"Tulin minäkin vaivainen juuri pahimmaksi teitä viivyttämään; mutta pianhan mun asiani on ajettuna. — Minä ajattelin pyytää emännältä pientä villatukkoa neuloilla vaihtaa. — Talvi tulee ja pitäis vähän laittaa uusia lapoja sukkiin. — Ho hoi! Köyhällä kurjalla on aina ne köyhyyden tuskat, niin on, niin on".

"Ottakaa nyt tästä ensinnä voileipää; tuos kupis on piimää, saatte vähä haukata. — Minä sillä aikaa katson villoja, — Mutta mitä sieltä kylästä päin nyt kuuluu?"

"Kiitoksia. Jäs'kosthon, kuinka tuo emäntä on aina köyhälle hyvä! — No eipähän kylästä nyt tiedä muuta, mutta sitä nyt koko mailma puhuu ja ihmettelee, kun Niemelän Joonas on ruvennut sitä Teerelän tytär-hyväkästä hännystelemään. Niin on. Sanovat että niin on. Merkillistä".

"Onhan siinä puhumista, emäntäkulta! Kun poika on niin pössöö ja lakkaa kulkemasta Kuppilan Miinalla; — ja sitte sellaiseen rottalaan. Eikö siinä ole puhumista, eikö jo?"

"Kuule! Vai Miina se vasikan-nahan onkin antanut! Ja kylällä puhutaan, että Joonas on antanut. — No valehdellaan sitä vähemmäskin asias, jopa hyvinkin. Niin tehdään. Joo".

"Se on sillä tavalla, että kun Joonas oli yhden kerran käynyt siellä Teereläs, ja tuli sitten taas Miinan luttiin, niin Miina sanoo, että hän pisti vasikan-nahat kouraan. — Mutta sepä on hävytöntä, kun ne ihmiset sen siihenlaihin ovat laittaneet, että Joonas olisi eron tehnyt. — Eihän vain ole Teerelän Johannan laittama touhu?"

"Pitäispä kiusalla laittaa Joonaan ja Miinan kaupat uusituksi kun niin valehia laitetaan. Vaikka kyllähän Miina on vastahakoinen niin, etten tiedä saisinko tuota myöntymään". Emäntää kutkutti nauru.

"Kuulkaas emäntä! Minä kävin tässä joku aika takaperin, kun jo puhuttiin, ettei Joonas enää kule Kuppilan Miinalla — niin minä kävin Niemeläs, mutta en tavannut Joonasta kotoa, vaan emännälle minä sanoin, että neuvokaa nyt sitä poikaa, ettei se suotta itseänsä heitä semmoisen kiusauksen pesään kun Teerelään, ja jotta se avaisi silmänsä ja katselis tarkemmin sitä 'flikkaa', eikä antaisi itseänsä ulkonäön narrata. — Minä sanoin, jotta kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella! — niin minä sanoin".

"— Mutta koska ne sen nyt kerran ovat niin laittaneet ja tällänneet, että Joonaan puolesta on ero tullut, niin saisipa se asia tulla uusituksi, että ne näkisivät kenellä ohjat ovat, näkisivät jo. — Onko Saaraleena kuullut, että sen Teerelän tyttären pitäisi ruvenneen ryyppimään?"

"Kaikkea vielä, hyvät ihmiset!" Saaraleena taas paukautti käsiä polviinsa. "En ole tuota kuullut! Onko se mahdollista, kun on niin panski ja ylpeä?"

"Kummalta se kuuluu, enkä minäkään tahdo sitä uskoa; mutta voihan sukutauti tarttua".

"Niin, sukutauti — Mutta älkää nyt vaan muualla sanoko mun suuhuni tätä, liekö tosikaan".

"Taikkama sitä sanoisin! — Luultaisiin pian teitä tämän huudon nostajaksi".

"Niin todesta! — Mutta Niemelän emäntäkään ei ainakaan tiedä vielä tästä mitään".

"Kyllä se oli mielestäni hyvin murheellinen, mutta se on niin hiljainen ihminen, ettei siltä saa oikein selkoa, mitä se kulloinkin ajattelee. Mutta kun se nyt saa tämän kuulla —"

"Älkää nyt vielä sanoko Saaraleena. Saakoon muilta tietää, ei meiltä.
Se voi olla hyvinkin vain ihmisten puhetta. Vähäkö ne puhuvat pahaa".

"Kun te emäntä kulta tietäisitte!" huudahti Saaraleena. "Mutta te ette tiedä ettekä usko muuta kuin hyvää kaikista ihmisistä. — Nytkin riihiaikana on Teereläs menty riihelle vasta, kun muut ihmiset jo ovat tulleet eineelle. Ja aamusilla, heti kun silmänsä auki saavat, riitelevät jo sängystä päin ja tappelevatkin usein niin, että väliin ovat paitasillaan yhdes nipus. Niin se on. Kyllä se on semmoista elämää siinä talossa, että sylkekää minun silmilleni, jos Joonas siellä tulee toimeen yhdenkään vuoden, kun se sinne vävyksi menee, — sen minä sanon!"

"En, kun en ole häntä saanut käsiini. Mutta enköhän minä rupea asiamieheksi, että siitä parista tulee aikanansa ero? Ja laitan, että Miinan ja Joonaan kaupat uusitaan. Ne olisivat niin kovin sopiva pari. Vai kuinka emäntä meinaa?" Saaraleena vakoili myyränsilmillään, minkä vaikutuksen esitys teki.

"Eiköhän. Taitaisinpa minä saada sen Miinankin suostumaan, jos viitsisin koettaa", arveli emäntä katsomatta Saaraleenaan.

"Mutta tottahan Saaraleena nyt niin paljo ymmärtää, ett'ette sano, että teitä on Miinan puolesta pantu kauppoja uusimaan?"

Saaraleena katsoi loukatun omanarvontunnolla: "Luuleeko emäntä että minä ensikertaa —"

"Niinpä niinkin! Vaan niinkuin sanoin, kyllähän Miina miehiä saa ja olis jo saanutkin vaikka tusinoittain, mutta ei se kaikista huoli. En tiedä mikä kumma häntä tuohon Joonaaseen veti. Mutta kun ikänä kuuli, että poika oli kerran käynyt Teereläs, niin heitti kun heittikin vasikan-nahat vasten naamaa ja sanoi, ettei hän ole kenenkään hätävara".

"Se oli oikein! Kuka käski. Rikkahat niitä antaa vasikan-nahkoja, mutta ei köyhät".

"Tässä on tuota — ei niistä tarvitse neuloja antaa. Antakaa leilinne tänne, niin minä panen siihen vähä piimää".

Emäntä otti Saaraleenan leilin ja täytti sen piimällä, vieläpä pisti leivän ja juustonkin tämän mosseloon.

Toinen lupasi toimittaa asian parhaan taitonsa mukaan ja kosteli kymmeniä kertoja emännän antimista. Emäntä pyysi vielä, ettei häntä tuohon asiaan sekoitettaisi.

Saaraleena lähti täynnä intoa. Kun oli vähään matkaan päässyt, puhkesi hän itsekseen puhumaan: "Jumala suokoon, että nyt saisin tuon asian tapahtumaan! — Kyllä tuo emäntä sen maksaisi niin hyvin, ettei olisi sitten taas vähään aikaan murhetta elannosta. Sitten minä koetan saada sen Johannan suostumaan Kuppilan Iikkaan, kun se Iikka aina sitä pyytää ja lupaa viisinkymmenin markoin. — Ho hoi! eihän tämä toimi ole mitään syntiä, kun Jumala on sen mulle kerran elinkeinoksi luonut —"

Nevaluhdan emäntä jäi seisomaan keskilattialle, kun Saaraleena lähti. Hänen kasvonsa loistivat ja solmiellessaan päähuiviansa puheli hän: "Se oli nyt hyvä, että sain tuon Saaraleenan asialle. Jos kukaan sitä kunnolla toimittaa, niin se on juuri hän. Kyllä maar tuo Johannan ryyppimisjuttukin pian leviää, kun sen Saaraleena kerta torveensa sai. Kun ei se vaan nyt mun suuhuni sitä valehtelisi. — Käyn nyt samalla kylällä. Kun mä kerran pahat päähäni panen, niin sepä nyt kumma on jos ei yhtä tytärtä rahojen mukana naitetuksi saa, vaikk'ei olisi senkäänvertaa silmiä! Sanon vieläkin kerran, että…"

Emäntä sulki tuvan oven ja lähti sukkaa kutoen hiljaksensa tassuttamaan kylällepäin.

VIII.

Muutama päivä oli edellisestä kulunut. Hallaa oli maassa, ilma sumuinen ja keveästi sekautui Teerelän takanpiipusta pölisevä savu siihen. Kiinni ollut porstuan ovi avautui jo kello 4 aamulla ja Johanna ilmestyi portaille. Astui luttirakennusta kohti ja alkoi koputtaa jauhopuodinoveen:

"Maija nouse ylös!" hän huusi. Vastausta ei kuulu. Kolkutus uudistettiin lujempaa. Maija jo herää ja vastaa. Samat temput uudistettiin vähän kovemmassa muodossa toisen lutin ovella, missä renkipoika makasi. Sieltä vaan ei kuulunut mitään vastausta. Johanna otti kiven ja heitti sen lutinoveen. "Noh!" kuului sieltäkin. Maija silloin jo tuli lutista ja meni Johannan kanssa tupaan. Siellä rupesi Johanna herättämään miehiä:

"Nooh! ei sinne nyt niin hätää ole", arveli ukko. Nousi kuitenkin istuvilleen. Johanna taisteli Heikin kanssa: "Nouse riihelle, muiden riihistä alkaa jo kuulua varttain ääniä".

"Älä nyt … kyllähän tässä vähemmälläkin", murisi Heikki ja kääntyi rauhaa etsien seinään.

Isäukko oli jo sillävälin ehtinyt nousta ja puki vaatteita päällensä.
Poikakin oli jo lutista tullut. Puettuaan isäntä otti viinapullon
kaapista, ryyppäsi itse ja tarjosi muillekin. Jokainen ryyppäsi,
Heikkikin, joka vielä oli sängyssä, sai osansa.

Kaikki toiset olisivat jo olleet valmiit lähtemään, mutta Heikillä oli vasta housut jaloissa. Hän etsiskeli ympäri huonetta muita vaatteitaan, silmät harastaen ja tukkapörrössä. Johanna käänsi vesipadan tulelle ja korjasi puut takassa, etteivät poissa oltaissa vierähtäisi lattiaan.

"Lähdetään menemään!" sanoi isäntä, kun näki toisten olevan valmiina. "Jos me rupeamme tässä Heikkiä odottamaan, niin on puolipäivä ennenkuin riiheen ehdimme".

He lähtivät. Hyvä puoli-tuntia sen jälkeen Heikki vasta asteli samaa tietä.

Johanna ei kuitenkaan kauan joutanut riihessä olemaan, sillä hänen täytyi palata kotiin laittamaan ruokaa ja korjaamaan karja päiväksi laitumelle. Tuskin oli hän ehtinyt kotiin ja saanut itseään hiukan puhdistettua, kun Saaraleena astui tupaan.

"Varhainpa Saaraleena nyt on liikkeellä!" sanoi Johanna pyyhkien pestyjä kasvojaan.

"Täytyy olla, köyhän täytyy olla aamusta aikaisin myöhäiseen iltaan liikkeellä, jos elää tahtoo".

"Mitä turhia! Ei Saaraleena vielä niin kovin köyhä ja kurja ole; ja jos kovin vanhaksi elätte, niin kyllähän ruoti elättää".

"Jumala varjele ihmistä ruotiin joutumasta, kyllä siinä ainakin tarkenee; tottahan Herra korjaakin omansa pois, ennenkuin niin vanhaksi tulee!"

"Kuules Johanna!" rupesi muori vähän ajan perästä, "mulla olis sulle asiaa".

"Ja mitä asiaa sitten?" kysyi Johanna naurahtaen ja silmäili Saaraleena. Tämä lähestyi, pudistaen leikillisesti nyrkkiään ja ollen hyvin vakava ja hyvän suopa näöltään, hän alkoi:

"Sinä olet hullu, kun pidät Niemelän Joonaan parempana kuin Kuppilan Iikan, olet jo. Mitä Joonaan rahat ovat Iikan rikkauksiin verrattuna! — Ei mun asiaan tule, mutta minä pidän sinusta niin kovin paljo — sinä olet kun oma lapsi; olet aina ollut hyvä mua kohtaan ja sen tähden minä sullen niin kovin soisin hyvää, lapsiparka. — Eipä sulla ole monta hyvänsuopaa, jos ei mullakaan. Orpo ja köyhä, ne ovat kun sisaruksia. Ja jos sinä saat kovasydämisen miehen, etkä uskalla enää, niin kuin ennen, köyhillekään antaa mitään… Köyhäin siunaus auttaa paljo, — auttaa se, usko jos tahdot, lapsiparka", ja muori totisesti itki ja vuodatti kyyneleitäkin.

Johanna katsahti epäluuloisesti muoriin, mutta rupesi kuitenkin häntä lohduttamaan ja surkuttelemaan.

"Älkää tyhjää itkekö", Johanna kyllästyneenä sanoi. Saaraleena lähestyi ja laukasi:

"Ota, kuule, Kuppilan Iikka! Sulta ei tule milloinkaan leipä puuttumaan, sen tiedät ilman mun sanomattanikin".

"Minä olen köyhä, enkä kelpaa niin rikkaan verroille pantavaksi. Tyydyn vaan köyhempään ja ajattelen, että Jumalalla on enemmän jakamatonta kuin jaettua tavaraa".

"Älä, lapsikulta, luule sentään, että Jumala tulee tavaroitansa maasjalkaisin jakamaan. Ei tule, ei. Mutta Jumala siunaa hyville ja pulskille tytöille rikkaita sulhasia. Niin, niin siunaa. Joo".

Johanna pani pesemänsä astian pois kädestään ja asettui seisomaan
Saaraleenan eteen, asetti kätensä lantioille ja sanoi:

"Saaraleena! tämä asia rupeaa käymään jo liian pitkälle. Kuppilan Iikasta en huoli, en, vaikka seisois rahatynnyris korvia myöten. Tämä on viimeinen sanani tästä asiasta!"

Muori hämmästyi niin, että perääntyi askeleen. "Kuinka on kovapäinen ja omaa etuansa ymmärtämätön!"

"Pahahenkikö sinua siihen Joonaasen kiinnittää!? — Taidat luulla että se aina pysyy yhtä nuhteettomana ja juomattomana, mutta odota! Kyllä vielä juo niin kuin muutkin miehet ja kuuluupa nytkin jo salaisesti — —"

"Älä kovin huuda! En minä sitä omasta päästäni sano, olen kuullut sitä paremmilta ihmisiltä kuin sinä ja minä. — Vai valehtelen minä! Koska olet mun valheisiini kompastunut?"

"Opi puhumaan ihmisittäin vanhemmillesi ihmisille! — Vaikka olenkin köyhä, ei ole kukaan mun nenäni päälle astunut eikä ikipitkinä päivinä valheesta soimannut, vaikka olen näin vanhaksi elänyt. Puhtaat — Jumalan kiitos — ovat aina jälkeni olleet; eikä kukaan ole ikänä niin hävyttömästi valehteliaksi soimannut, kun sinä, — pyyh, yh, yh, yh, yyh!" ja muori alkoi itkeä kollottaa.

"Älkää itseänne vain puhki itkekö; sanokaa, kuka teille on sanonut, että Joonas juo, sillä siitä pääsee".

"En minä ole mikään kielten kantaja, enkä sano, kuka sitä mulle kertoi, mutta valehtelia en silti ole, sen sinun pitää tunnustaa!"

"Jopa kai!" virkkoi Johanna ivallisella totisuudella, ja jatkoi: "Joko nyt on asianne sanottuna?"

"Sen vaan sanon, ja muista mun sanani, että vielä sunkin kopeutes maailma masaa. Masaa! Etkä sinä niin hyvää miestä saa kun luulet".

"Hyvästi, hyvästi! Mutta katua saat, että mua näin kohtelet, häpeemätön iso-suu! —"

"Minun olisi kai nytkin pitänyt pistää mosseloonne voit, juustot ja leivät kieltenkantamisenne palkaksi, ja kiittää vielä! No kiitos vaan tällä kertaa!"

Saaraleena liikkui ulos talosta niin sukkelaan kuin kipeät raajat suinkin sallivat, puhisi ja mutisi mennessään.

"Tulen, ja sen sanon myös sulle, että heitä hiiteen sen Johannan meinaaminen! Tottahan niitä nyt on vielä ihmisiäkin. — Olin vähällä pääni menettää. — Entä se nyt vasta on täysi piru".

"No no!" keskeytti Iikka, "olkoon se nyt sillään. — Älkää te nyt sitä vain ympäri maailmaa hoilottako, että minä olen teidät pyytänyt kosimamieheksi".

"Kyllä minä olinkin tomppeli!" murisi Iikka hammastapurren mennessään, "kun tuommoisen panin asialleni".

Hän haukkui ja noitui itseään siitäkin, ettei ollut ennen Johannan kanssa kauppoja tehnyt kuin Joonas ehti.

Saapui riiheen, alkoi siellä hurjasti lyhteitä paukutella ja katkoi useita varstan-niskoja. Työtoverinsa katselivat häntä kummastellen.

"Pahahenkikö tuota Iikkaa riivaa?" sanoivat, eivätkä osanneet aavistaakkaan, että poika koetti tällä tavoin haihduttaa rukkasten tähden polttavaa kiukkua.

IX.

Oli pimeänlainen syysyö. Poikajoukko seisoi erään talon pihassa,
Suhjalan kylässä, vihellellen, haastellen, laulellen ja viluansa
valitellen. Siinä vanhoja tuttaviakin, Kuppilan Iikka, Niemelän Joonas,
Teerelän Heikki ja Pikkusuutari.

Sanasutkaukset olivat pisteleviä ja kaivelevia. Joonasta ei näyttänyt ollenkaan huvittavan. Kuppilan Iikka vihelteli ja pyörähteli saappaankorkolla ympäri, ja joku hyppeli natkua. Vähän juovuksissa näyttivät useat olevan. Muutamat näyttivät salaperäisiä juonia punovan, koska kuiskuttelivat ja tirskuivat.

Vihdoin Joonas lähti kävelemään tiellepäin, josta ohjasi askeleensa Teerelää kohti. Kun Joonas oli näkyvistä pois ehtinyt, rupesi Kuppilan Iikka juoksemaan erään välyysen kautta vainiolle ja ne kaksi poikaa, joiden kanssa hän oli teikaroinut, seurasivat muassa. Näytti siltä, kun olisi jostain kujeesta edeltäpäin sovittu. Jälelle jääneet alkoivat kummastellen toisiltaan kysellä: "mitä tuossa nyt oikein tarkoitettiin?"

"Kyllä siellä nyt koetetaan", yksi salaperäisesti silmiään vilkuttaen sanoi.

Vähitellen joka mies hiipi edellämenneiden perään, nähdäkseen mitä seuraa.

Joonas käveli yksinään vähääkään aavistamatta toisten vehkeitä.
Kiireesti hän astui ja itsekseen mutisi, toisinaan nyrkkiä heristäen.

"Musertaisin kaikki maailman pitkäkieliset ämmät! — Miksi sekaantuvat he muiden asioihin? Jos he vallan perättömästi niin kauheasti parjaavat Johannaa, niin onhan maailma täynnä paljaita piruja! Mahtaneeko olla Johannakaan vallan viaton? Herra varjele! Kyllä nyt otan selvän, tutkin ja tunnustelen; minä haen käsiini hänen sydämensä syvimmänkin sopukan. Ja jos — jos — eron teen vaikka sydän vuotais verta! — Tätikin jo puhumaan rupesi, ovat hänetkin saanet epäilemään ja se mua paraiten kaivaakin. — Sitä juomista ei nyt kukaan usko … ja kun ne vietävät valehtelevat — va-leh-te-le-vat että Johanna itseänsä Iikalle kosituttaa, jumaliste!

"Joskus sen Saaraleenankin juttujenpää täytyy tulla". Joonas nauroi omille ajatuksilleen: "Oli se sekin lystiä kun menin kerta sinne Kuppilaan ja saatoin ajatella Miinaa".

"Nyt se jää — jos jää… Täytyy jäädä! Tähän peliin tulee saada loppu".

Joonas astui muutaman askeleen rauhallisen näköisenä, mutta sitten hän äkkiä kohotti vimmastuneena nyrkkinsä ja sorisi hampaitten välistä: "Jos Kuppilan Iikka olisi minua onnellisempi ja Johannan saisi, niin kummia asioita silloin pitäisi Suhjalasta kuulua!"

"Saisin edes kangen", äänsi Joonas ja koetti tähyellä pimeässä ympärilleen.

Suutari osotti tien vieressä olevaan aitaan. "Tuoss' on", sanoi Joonas taittoi siitä seipään, suutari teki samoin. Niin lähdettiin Teereläänpäin. Kun tultiin kartanolle, alkoi suutari jäädä; kentiesi ei hänellä ollut aivan varma luottamus kankeensa. Joonas ei odotellut, eikä kehoittanut, vaan meni. Keskipihalla hän seisahti ja kuunteli. Huomasi, että lutinoven raosta pilkisti valkea. Mieli kuohuksissa astui hän likemmäksi lutinrappusia. Seisahtui taas, sillä lutista kuului melua. Johanna käski kiivaasti:

"Pois, älä tule mun sänkyyni! — Iikka, kuulitko! Lähden paikalla tupaan jos tulet".

Iikan ääni kuului aina väliin: "Älä nyt ole niin kovin … vieläpä kun… Ka, enhän minä sinua syödä pyydä!"

Sitten oli taasen hiljaista. Joonaan sydän tykytti kiivaasti. — "Mitä merkitsee tuo hiljaisuus? Kysymys kävi kuin salama hänen sielunsa läpitse. Aluksi päätti hän rynnätä väkivallalla sisään, vaan huomasi heti, että olisi edullisempaa mennä sinne hiljaisesti koputtelemaan, kentiesi päästäisivät arvelematta sisään. Nousi rappusia lutineteiseen ja alkoi koputtaa ovelle.

"Pois Iikka! Minä avajan oven!" kuului Johanna sanovan. Vastaukseksi kuului hiljaista kuisketta vaan.

Joonas pusersi kankeaan niin lujasti, että sormet melkein vajosivat puunsisään.

"Mene pois siitä!" kuului taas Johanna sanovan. Heti sen jälkeen napsahti haka ja ovi aukesi. Kaikki sisällä olijat katsoivat ovellepäin. Kuppilan Iikka seisoi sen vuoteen vieressä, jossa Johanna makasi; toiset pojat istuivat vaatekirstun kannella. Talikynttilä paloi tuolilla. Johanna koetti kurkistaa vuoteenetehisen takaa ovelle. Joonas seisoi oviaukossa muutaman silmänräpäyksen ennenkuin astui sisään. Sitten, ikäänkuin jonkun äkkinäisen päätöksen tehtyä, hän kiivaasti astui huoneesen suu onnettomuutta ennustavassa hymyssä. Seipään oli hän jättänyt oven ulkopuolelle. Kukaan ei puhunut sanakaan. Joonas käveli pari kertaa edes takaisin lattialla kiivaasti viheltäen. Sivutse kulkeissaan polki hän tahallaan kirstulla istuvain poikain jaloille. Ne eivät paheksumistansa ilmoittaneet, vetivät vain nöyrästi töppösensä syrjään. Näytti siltä, kuin pojat olisivat tällä hetkellä olleet mieluisammin peninkulman päässä Teerelän lutista. Oli kulunut noin minuutti siitä kun Joonas luttiin tuli ja Iikka seisoi vielä vuoteen vieressä. Silloin viimemainittu äkkiä jalallaan potkaisi kynttilän joka heti sammui. Yksi pistolin laukaus, kirkumisia, kirouksia ja Johannan hätähuutoja — kaikkia näitä kuului ankaran töminän ja ryskeen seasta, joka pimeän tultua lutissa syntyi.

Vaatekirstulla istuneet pojat puikkasivat sellaisella kiireellä, jonka ainoastaan hätä saa aikaan, lutin ullakkoon ja siitä yhdellä harppauksella maahan. He seisahtuivat erään nurkan takana, tähdäten katseensa luttia kohti. Jyry niiden kahden välillä lutissa ei kestänyt monta minuuttia, kunnes toinen tuli jo rappusista alas semmoisella vauhdilla, jota mieluummin näkee kuin kokee. Alastuleva päästi suustansa vihlovia kirouksia ja jäi muutaman henkäyksen ajaksi makaamaan maahan. Sitten nousi ylös ja koetteli noituen jäseniänsä, sekä lähti ontuen ja hammastapurren poispäin, uhaten ja panetellen karanneita kumppaleitaan. Kun hän oli näkyvistä ehtinyt pois, pistäysi erään liiterin avonaisesta ovesta pihalle useita poikia, joiden joukossa oli Teerelän Heikki ja suutarikin. Nämät hiljaa toisilleen kuiskailivat ja nauroivat.

"Se kävi oikein!" nauroi suutari. Kun tämä joukko oli jo mennyt, tulivat taas piilostaan esiin Kuppilan Iikan pakoon lähteneet kumppalit.

"Hyi kun minun on vilu", valitti toinen pudistellen itseänsä ja tukkien käsiänsä housuntaskuihin.

"Lähdetään pois, mutta ei mennä enään toisien näkyviin. — Hyh, kun on vilu; ja jalkanikin tärähtivät ettei tahdo oikein saattaa astua".

Kun Joonas oli Kuppilan Iikasta selvinnyt, palasi hän luttiin ja sulki oven. Etsi sitte rikkoutuneen kynttilän lattiasta, ja sai siihen valkean. Johanna istui vavisten vuoteellaan, vaan valkean tultua nähtyään, että Joonas oli lutissa, hän naurahti ja sanoi:

"Vai pelkäsit!" Joonas hieman naurahtaen vastasi. Sitten istui hän vaatekirstun kannelle ja veti esiin hopeahelaisen piipun takkinsa povitaskusta. Piipun pitkänlainen notkovarsi oli pistetty napinläpeen. Piippu täytettiin punaisista langoista kudotusta kukkarosta ja sytytettiin kynttilästä. Koko tuon toimituksen kestäessä ei puhuttu sanaakaan. Johanna vaan väliin käänsi hätäisesti päätänsä ja katsahti Joonaasen.

"Kuinka sinä nyt noin puhumattomaksi olet tullut?" kysyi Johanna vihdoin, alakuloisen tunteen valtaamana.

"Puhumattomaksi?" Joonas astui vuoteen viereen ja koki tekeytyä leikillisen näköiseksi.

"Muuten vaan". Johanna rauhottui kuitenkin nyt. Vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:

"Vaikkapa! Mutta äskenkin tuli niinkuin puolimielinen, ja alkoi vuoteelle pakata".

"Vuoteeseniko? Kuinka sinä tuollaisia kyselet? Kuinka minä ketään muita vuoteeseni laskisin?"

Joonas rupesi askelillaan mittailemaan lattiata ja näytti olevan vielä kuohuksissa.

"Mitä minä siitä pahoittelisin; hän olisi jo ennen tuollaista tarvinnut, kun ei nyt vaan olisi liian kovasti käynyt".

"Mitähän tuosta nyt enää, tule makaamaan ja rauhoitu. Minä käyn katsomassa, onko se edes päässyt jaloillensa, se Iikka".

Joonas katseli tuikeasti, kun tyttö pistäysi ovesta ulos. Samaa perää tuli hän takaisin.

"Minun mielestäni ei sinun tarvitsisi hänestä noin suurta huolta pitää", murisi Joonas.

"Siunatkoon, kuinka olet nyt kummallinen. Enhän minä hänestä muuten mitään huoli, mutta jos olisi kuollut —"

"Herra varjele! sinähän olet nyt oikein hirmuinen. Tiedäthän mikä murhamiehen palkka on?"

"No mutta oletko sinä minullekin vihoissasi Joonas, kun olet noin kummallinen?" Johanna huudahtaen kysyi.

Nyt Joonas vähän kavahti. Hän nousi ja astui puoleksi sovitetun- näköisenä Johannan luo ja sanoi:

Johannan epäluulo oli nyt myöskin herännyt, eikä sitä voinut yhdellä vakuutuksella poistaa. Hän vaikeni ja huokaili.

"Sano nyt vihdoinkin mikä sinua vaivaa? Tuon äskeisen tähden et sinä olisi tuollainen. Jotain olet kuullut taas, — jotain parjausjuttuja".

"Rakas ystäväni! Mitä sanot kaikkeen siihen, jota minä olen kuullut?
Kuka selittää, jos niissä on totta eli ei?"

"Mitä minä siitä, tiedänhän sen ennakolta. Kerro jos tahdot, yhdentekevä minulle". Äänessä oli jo kolkko sävy.

Nyt alkoi Joonas kertoa. Hänellä olikin tuotavana esiin mitä mustankirjavin joukko hävyttömimpiä juttuja, mitä vaimoväki osaa naimisenjuoruina yhteenkeittää. Johannan suu vetäysi katkeraan hymyyn, kun Joonas kertoi hänen juoppoudestaan, laiskuudestaan, rajusta luonnostaan ja lopuksi siitäkin, että hänen sanotaan kosituttaneen itseänsä Kuppilan Iikalle, ja ennenkuin pääsi kertomuksensa loppuun, rupesi Joonas häpeemään kertomustaan. Hän jo katui, että oli alkanutkaan ja mieli teki jo katkaista ja sanoa, että hän oli vain leikkiä laskenut. Mutta katse Johannaan esti tekemästä asiaa leikiksi.

"Uskomisesta ei olisi puhettakaan, jos olisin näitä ainoastaan yhden taikka kaksi kertaa kuullut, mutta kun alituiseen soitetaan korvaan, yksi yhtä, toinen toista, niin ei ymmärrä mitä on tekeminen; uskoako vai olla uskomatta", hätääntyi Joonas vastaamaan.

Nyt oltiin taas vähän aikaa hiljaa. Johannan mieli oli kuohuksissa.
Kooten malttia, jota itku yritti murtamaan, hän vihdoin sanoi:

"Minä huomaan, että sinun sydämeesi on myrkkyä kylvetty; katkerat epäluulot ovat siellä juurensa ottaneet. Huomaan kyllä, että olet tullut eroa tekemään. Hyvästi siis! Tarjoo kättä. Etsi itsellesi elämänkumppali, joka on juttu-ämmäin kanssa paremmassa suosiossa. Ehkäpä Jumala minustakin huolen pitää".

Johanna ei itkenyt, mutta kasvojen vaalea väri tulkitsi syvää loukkausta ja kärsimystä.

Joonas oli melkein sanattomaksi hämmästynyt. Rukoilevalla äänellä hän puolittain änkyttämällä vihdoin sanoi:

"Sitä en tarkoittanut! Eroa en ajatellutkaan. Pyysin vaan sinulta selvitystä näihin juttuihin. — Sano vaan yhdelläkin sanalla, ettei näissä puheissa ole totuutta, niin minä uskon; — ketäpäs minä muita uskoisin, jos en sinua?"

"En voi todistaa omasta puolestani. Ja jos sinulla kerran epäluuloa on, niin se ei sillä katoa, että minä syyttömäksi itseni sanon".

"Enhän minä usko niitä, kun sinä vaan sanot sanallakin, että ne ovat valheita", sanoi hän ja tarttui toisella kädellään Johannan käteen ja toisella kohotti tämän alas vaipunutta päätä. Johanna loi paljon sanovasti silmänsä Joonaasen:

Joonas oli hämillään ja näytti muistelevan. Sitten luetteli hän, ensiksi Saaraleenan ja useita muita kielenpieksijäin arvoisasta ammattikunnasta.

Joonas alkoi hävetä luetteloaan. Johanna muisti, että useat noista samoista henkilöistä olivat myös hänelle Joonasta parjanneet. "Mitähän jos sanoisin sen Joonalle?" ajatteli hän. Ensin hän ajatuksen hylkäsi, mutta muutti kohta mieltä ja virkkoi:

"Vai niin, et taida tietääkään, että nuo samat henkilöt osaavat sinustakin rokkaa keittää?"

Kiivaus, jota Joonas osoitti kuullessaan, että hänestäkin osataan kielitellä, huvitti Johannaa, niin että hän naurahti sanoessaan: "Niin, sinusta itsestäsi".

Johannaa melkein huvitti tuo miespuolen arka kunniantunto. Hän sanoi rauhallisesti:

"Ja tästä et ole minulle mitään puhunut ennen! Kuka on niitä sinulle sanonut?"

"Älä nyt tyhjästä" lauhdutteli Johanna. "Mitä tuollaisista huolitaan, joiden annetaan toisesta korvasta tulla ja toisesta mennä, ja joita ei vähääkään uskota".

"Anna anteeksi!" pääsi häneltä kuin tulvahtaen. "Minua hävettää. Sinä osasit antaa juoruille oikean arvon, minä niitä puoleksi uskoin".

"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi Johanna, "mutta voisitko sinä entisellä vilpittömyydellä kohdella minua?" Hän silmäili kiinteästi edessään seisovaa poikaa.

"Älä kysele enää tuollaisia, jos et tahdo kiduttaa minua. Tehkäämme liitto, ettemme enään milloinkaan tämmöisistä asioista toisillemme puhu. Saattaisi käydä, että niiden kautta tulis sokaistuksi koko elämämme onni!"

Joonas hapuili syleilläksensä Johannaa, joka vastustelematta laski päänsä pojan rinnalle.

"Ja nyt lopuksi", alkoi Joonas lemmenkuiskausten perästä taas järkevästi puhua, "on ehkä parasta, että ensi sunnuntaiksi toimitamme itsemme kuulutuksiin".

"Hän on niin välinpitämätön, ettei ole milloinkaan minulle sanaakaan virkannut näistä asioista".

"Kylläpä meillä tarvitaan miestä. Mutta, taitaa sinun kärsivällisyytesi tulla koetelluksi?" arveli Johanna surullisesti.

"Aika tuopi uusia neuvoja. Ehkäpä sitä toimeen tullaan, jos ei, niin onhan sitä tilaa maailmassa".

"Niin, toivossa on hyvä elää!" säesti Joonas. Hän etsi Johannan käden ja painoi sormeen kultaisen ja kaksi hopeaista sormusta. Sitten veti hän povestaan esiin paperimytyn ja pani sen Johannan syliin. Seurasi sydämmellinen kädenpudistus ja herttaisia naurahduksia. Monen kursastelemisen perästä aukasi Johanna paperikäärön. Sieltä tuli esiin kaksi punanukkaista silkkihuivia.

Tuohon suuntaan nyt väittely kävi, ja keskustelu iloisempaa laatua kesti vielä hetkisen aikaa. Äskeisen pienen kinastuksen perästä tuntui sovinto ja rauha niin herttaiselta. Utukuvat, joita toivova mielikuvitus tulevaisuudesta loi, näyttivät niin selviltä ja varmoilta. Uni, joka vihdoin suloiseen vaippaansa heidät kääri, jatkoi valveilla syntyneiden mielikuvien hupaisaa leikkiä.

Hyvin välinpitämättömästi suostui Teerelän ukko tyttärensä naimispuuhiin. Lausui kyllä alussa epäilyksiään vävyjen itsepintaisuudesta, mutta arveli kuitenkin, että taittaanpa sitä nyt sentään mennä.

Eräänä lauantaina koperoitsi Teerelän väki perunamaalla korjaten jotenkin runsasta satoa. Heikki oikoi usein kontistuneita raajojaan ja väänsi piippuunsa kessunruotoja, sen ohessa noituen kalseata syysilmaa. Toisinaan isäntä terävillä sanoilla muistutti Heikkiä eräästä pahanilkisestä taudista, jota sanotaan laiskuudeksi. Muistutuksiin vastaeli Heikki tavalla, jota ei kaikin puolin saata kutsua vanhuksen kunnioittamiseksi. Mutta ukon muistutuksista oli kuitenkin aina seurauksena, että Heikki rupesi kiukkumielessä uudestaan penkoamaan perunatarhaa, toimessaan peittäen toiset puolet juurimukuloista takaisin maanmultiin.

"H——kö se Johanna tuhrii, kun ei jo tänne tule?" alkoi Heikki kiljua, kun ei sisarta jo alkanut kuulua.

"Kuka hänen tietää", murisi isä, jatkaen itsekseen: "vai ei tuo tiedä vielä mitkä puuhat Johannalla ovat".

Piika-Maija, joka oli jo saanut kuulla Johannan aikeista, nauraa siristeli salamielistä nauruaan.

Näin väitellen vietettiin aikaa Teerelän perunamaalla; yhä sai Heikki kierteleviä vastauksia ihmetellessään Johannan viipymistä. Poika oli niin kiukuissaan, että päätti lähteä kotiin sisartansa perunamaalle hakemaan. Silloin huomasi hän hevosen tulla kiidättävän aika vauhtia kylästä, perässä närpöläiset vieterit, joissa nainen ja mies istuivat.

"No ketä?" murahti Heikki itsekseen ja tarkkasi näköään, sillä perunamaa ei ollut aivan maantien vieressä.

Maija oli noussut seisomaan ja heilutti nauraen perunakuokkaansa ilmassa. Ystävyydenosoitus otettiin ilomielin huomioon, tieltä vastattiin lakkia ja nenäliinaa heiluttaen. Katsahti isäntäkin sinne ja näytti itsekseen myhähtelevän, mutta alkoi taas jatkaa perunankaivua suomatta itselleen välilepoa.

"Ka perhanoita, kun menevät lukemaan! — Mutta pyssyni mun pitää hakea tänne, että saan niille ampua paukauttaa, niin jotta pompahtaa".

"Tietysti. Enpä tahtoisi nyt olla ampumatta, vaikka saisin puolituoppia viinaa".

"Niin toki, isäntä!" säesti Maija, "tottapa Heikki nyt saa ampua sisarensa kunniaksi?"

Jotain epäselvää murinaa kuului vielä isännän tarhalta, mutta Heikki oli jo silloin kotiinpäin menossa.

Pari, joka närpöläisissä ajellen oli näin suurta huomiota herättänyt Teerelän perunankaivajissa, oli Johanna ja Joonas, jotka menivät pappilaan avioliittokuulutusta ottamaan.

Avioliittopuuhat menivät nyt tavallista rataansa. Häävalmistusten ja puuhain tähden syntyi kiire.

Juorut näiden puuhien johdosta saivat monellaisia uusia alotteita. Saaraleena kulki nytkin tuulen mukaan. Harvoin ryhtyi hän näihin aikoihin kenenkään kanssa pakinoimaan Johannasta ja Joonaasta. Kärsivällisyydellä hän odotteli kuinkapäin asiat alkaisivat kääntyä, nähdäkseen, minkä puolueen ystävyys hänelle voisi tuottaa useimman "piimänokan". Nevaluhdan emäntä tahtoi oikein luonnossa näyttää olevansa Johannan parhain ystävä, sillä kaikkialla, missä vaan siihen oli tilaisuutta, kiitti hän tuota avioliittoa sopivimmaksi, mitä voi olla. Niin tavoin toivoi hän voivansa purjehtia taas siivoihmisten kirjoihin, huolimatta siitä että monet myrkylliset juorut tämän saman avioliiton suhteen oli langetettu hänen tililleen. Niitä nyt jauhoivat monet juoruparit pitäjäällä, tietämättä enää niiden alkuperää, mutta uskoen ja epäillen asianhaarain mukaan.

Päivä päivältä läheni häidenaika ja kiire niiden valmistuksessa lisääntyi. Vaan eipä tässä valmistuksessa juuri suuresti muut puuhailletkaan kuin Johanna, ja Joonas puolestaan yhdessä ja toisessa asiassa häntä siinä autteli.

Pari päivää ennen häiden alkua, tuli kuitenkin Niemelän Mari ja useita apu-akkoja Teerelään, lattiainpesuja ynnä kaikellaisia muita valmistustöitä varten.

Häät oli päätetty aloittaa Pyhäinmiestenpäivän jälkeen maanantaina ja sitte jatkaa kolmena tahi neljänä päivänä, sen mukaan kuin syömä- ja juomavarat kannattaisivat.

Viikkoa ennen häiden alkua täytyi sulhasmiehen ja morsiamen isän lähteä retkeilemään pitkin pitäjää häihinkutsumisen toimessa. Tätä kesti kahtena, kolmena päivänä. Joka talossa mihin kutsujat vaan pistäysivät, kohdeltiin heitä "miehen tavoin", tarjottiin pulleita viina-ryyppyjä, leikillisesti vakuuttaen, että "pian tullaan takaisin saamaan". Tästä oli seurauksena, että ukko oli iltasin aika pönttyrissä ja riitaisella tuulella. Joonas sitä vastoin pysyi selvänä, joten selviydyttiin vähin rettelöin.

Toisinaan oli ukko kuitenkin leikilliselläkin hatulla. Eräänä ehtoona kun hän palasi kutsujaisista, tarttui hän ristissäkäsin istuvan Maijan käsiin, ja sanoi nauraa höröttäen:

"So Maija, suru pois! Viikko vielä ja sitte hypellään ja ryypätään".
Maija oli kiipeleissä tanssittavan ukon käsissä.

XI.

Hääpäivä tuli. Anivarhaisesta aamusta alkoi liike Teerelän pihassa olla tavattoman vilkas. Eukkoja kaikenkokoisia ja näköisiä toimiskeli siellä suurella touhulla häittenvalmistus-askareissa. Tuolla liiterissä oli kolme muijaa lukuisan lapsilauman kanssa kuorimassa perunoita.

Tuparakennuksen sisällä oli kaikki niin pelottavan juhlallista ja siistiä. Pitkä pöytä oli peitetty puna- ja viheriä-ruutuisella tapetilla, jonka päällä olivat kunniasijan saaneet leveäreunainen, hopeainen viinamalja, sekä tinainen juomatuoppi, pajunvarvuista palmikoitu kori, missä pieniä juuston ja leivän palasia oli haukattavaksi "viinan päälle". "Kenkkäreitä" useampia istuskeli penkeillä vakavan näköisinä hopeahelaisia piippujaan imeskellen. Lieden ympärillä hyörittiin monellaisissa keittämisen puuhissa; porisipa siinä kahvipannukin, jota hoiteli Niemelän emäntä, tuon tuostakin mustan sekavaa lientä hämmentäen päretikulla, jonka sija väliaikoina oli hampaitten välissä. Eräs toinen hämmenteli hirmuisen suuressa padassa hernerokkaa. Muuan pari askarteli suuren pärekorin luona, missä puuvateja, lautasia, kuppeja ja lusikoita oli valtainen joukko. Kaikki tupaväki oli mitä parhaimmalla tuulella ja heidän kasvonsa loistivat kiiltävän punakkoina. Mutta tuon tuostakin kuului tuparakennuksen toisesta päästä viulunkielen vingahduksia ja klarinetin kimakoita vihellyksiä. Sielläpä tavattiin nuo jo ennestään tutut soittomiehet Remppulan kisalta soittokoneitaan yhteensoinnuttamassa. Keskellä lattiata oli tuoleista rakennettu ja roideilla puettu vihkituoli, seinät peileillä puetut, katossa himmelit pyörimässä, kaikkialla odottava juhlallinen tunnelma.

Teerelän Heikki ja pari muuta likeistä sukulaispoikaa istuivat soittoniekkain vieressä ja unohtivat toisinaan piipun imemisenkin; niin uskollisesti ja hiljaisina he katselivat soittomiesten taiteellisen tehtävän näkyviä toimituksia. Rupesi vihdoin sävel soimaan yhteen. Poikain kasvot kirkastuivat, suu vetäysi mieltymystä osottavaan hymyyn, jalka polki tahtia ja innostuksissaan yhdistyi jo pari heistä vihellyksellään säestämään soittoa.

Näkyivätpä sävelet jo tungenneen ulommaksikin, sillä ovi avautui ja hypähdellen tulivat kenkkärit sisään viinamaljoineen, joista nyt jokainen "kaulaansa kasteli". Kenkkärien perässä tuli isäntä iloisesti jalkaa tanssin-mukaisesti pökkien. Vielä tuota hupaa täydentämään juoksi kaksi rivakkaa eukkoa. He sivuivat isännän lattialle ja luikaten siinä tömistettiin jykevästi ja reilusti piiritanssia.

Mutta kaikki nuo iloiset ilonennustukset saivat pikaisen lopun, kun Joonas ilmestyi ovelle. Hän ilmoitti Heikille, että olisi aika lähteä pappia noutamaan. Heikki lähti ulos ja toiset menivät katsomaan kun hän hevosta valjasti. Soittomiehet vietiin tupaan kahvia juomaan, niin jäi suutupa vähäksi ajaksi tyhjäksi.

Puolipäivän aikaan rupesi häävieraita joukottain saapumaan. Likiseutulaiset tulivat jalkaisin, juusto- ja leipä-nyyttyineen sekä maito-kannuineen; pitkämatkaisempia kyydittiin hevosilla, ja kyytimiehet saivat oivakestityksen pihalla, kenkkärien maljoista.

Ujostelevat vieraat saatiin vaivoin tupaan, missä yksi kenkkäreistä toi vastaan viinamaljan, josta vuoronsa tiestä saivat maistaa suuret ja pienet, sekä haukata juuston- tai leivänpalasen, joita viinakenkkäri tarjoeli ryypyn päälle. Tämän jälestä kulki toinen tinaisen kaljatuopin kanssa, tarjoten mehukasta mallasjuomaa. Vastaanoton jälkeen saivat vieraat mennä istumaan tuvan penkeille, tahi mihin itse halutti, odottelemaan varsinaista häiden alkamisen aikaa.

Eräällä muijalla oli kova kiire ottaessaan vastaan vieraiden tuomisia, leipiä, juustoja ja maitoja. Samalle henkilölle oli vielä uskottu tarkkuutta vaativa juustojen paistamisen toimikin joka kävi seuraavaan tapaan. Noin parin kyynärän pituisiin lautoihin oli kaiverrettu neljä talrikinmuotoista syvennystä. Näiden syvennyksien kohdalle laskettiin juustot, ja nyt nostettiin paistinlautaset uuniin. Siellä kun aikansa kirisivät ja karisivat, otettiin ne pois, ja kovatkin juustot olivat muuttuneet pehmeiksi, punaisen täplikkäiksi. Niin olivat ne valmiita paloteltaviksi ja tarjottaviksi jälkiruokana pöydässä.

Pappikin saapui jo, saatettiin kamariin kahvitettavaksi. Kun hän oli ehtinyt saada kahvinsa jähdytetyksi ja juoduksi, astui tupaan täydellisessä papillisessa asussaan ja ilmoitti, että vihkiminen olisi nyt alotettava. Siitä akat aika vilinällä pihalle juoksemaan ja käskemään tellanpitäjiä kokoutumaan. Tytöt portailla ja lutin ullakon alla heti parantelemaan hiuslaitteitaan, päähuiviensa solmuja ja suorimaan näiden takanurkkia, pojat pihassa ja tallissa käsin tomuttamaan housunlahkeitaan, nykimään takkinsa rintapieluksia ja pyyhkimään saappaitaan heinätukoilla. Sitte siistittyinä kaikin sisään.

Kun enin osa vieraista oli jo kokoutunut suutupaan ja seisoivat ryhmittäin ympäri huonetta — ainoastaan vihkituolin ympärillä oli pieni aukko — silloin tuli sisään morsiuspari ja kirkkoherra.

Kaikkein silmät kääntyivät tulijoita kohden. Huoneessa vallitsi jotenkin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan kuiskausten suhina.

Morsian oli puettuna mustaan leninkiin, joka oli kirjaeltu ja reunusteltu kultanauhoilla. Päässä oli noin jalan korkuinen ruunu, joka ylt'yleensä kimalteli kullan, hopean- ja peilin palasien heijastavasta loisteesta; suuri paljous monivärisiä kiehkuraisia kiiltopaperiliuskoja koristi ruunua yltyleensä. Morsiamen hiukset olivat letitetyt niskaan ja palmikko kätketty ruunun sisään. Leninginliivit olivat rinnasta auki ja kaula verhottu helmillä.

Johanna oli pulskea morsian. Vaikka tuo ikivanha morsiuspuku ei ollut kaunis, vaikutti sen loisteliaisuus ja koristelu kuitenkin ilmeisen "hallitsevasti". Se kohotti morsiamen päivän kuningattareksi, jota hääväki kapinoitsematta kumarsi ja palveli.

Joonas oli puettu mustiin verkahousuihin ja liiveihin. Paikkakunnan tavan mukaan ei ollut takkia päällä, jonkatähden laajat, lumivalkeat paidanhihat lainehtivat juhlallisessa vapaudessaan. Kaulassa oli sulhasella koruompeluilla tikattu rintamus. Tasaiseksi leikattu tukka oli sileäksi kammattu. Sulhasen kookas muhkea vartalo esiytyi täydellisesti tuossa takittomassa puvussa. Häävieraat katselivat nuortaparia ihastuksella ja nauttien.

Vihkiminen suoritettiin loppuun tavallisessa järjestyksessä. Sen päätyttyä katosi nuori pariskunta papin kanssa kamariin, mihin myöskin ruunurouva jo hyvin etukädessä saapui ja järjesteli yhtä ja toista epäkuntoon joutunutta kohtaa morsiamen pukimissa.

Vihkituoli vietiin pois häähuoneen lattialta ja ruvettiin ruokapöytiä sisään kantamaan ja kattamaan. Pöydät peitettiin puhtailla nukkalakanoilla, kilvan juoksivat tupa-akat ja kenkkärit kantamassa ruokia pöytiin. Leipäkorit, voilautaset, lusikat, syömälautaset ja juotavatuopit pian järjestykseen asetettiin. Tuvassa oli pitkät penkit täynnä riviin asetettuja kukkurapäisiä perunavateja; perunain seassa lipeäkala uhkeili juhlan etevimpänä herkkuna. Toiset vadit, jotka sisältivät sakeata hernerokkaa, missä uiskenteli pulskeita sianlihan kimpaleita, sekä muhkuraisia jauhohiertimiä eli "limpejä", jäivät penkeille höyryämään ja kuortumaan silläaikaa kun peruna- ja kalavadit siirtyivät suutuvan pöytiin. Papille ja ruunurouvalle katettiin kamariin erityinen pöytä, samoin soittomiehille tuvassa, joten syömävieraat tulivat jaetuksi kolmeen luokkaan. Suuri eroitus ei eri pöytäin ruoilla sentään ollut, se vaan, että "herrainpöydässä" oli posliinilautaset ja vanhat, jotenkin jo ajan mustuttamat veitset ja kahvelit, sekä muiden tavallisempain herkkujen lisäksi kiehutettua maitoa, jonka sekaan oli vehnäskorppuja paloteltu.

Kiireisen juoksun perästä oli vihdoin saatu kuntoon ruokapöydät suutuvassa. Samassapa alkoi kuulua eteisestä "Porilaisten marssi". Se oli kutsumus ruokapöytiin. Odotuksen aiheuttama uneliaisuus katosi häävieraista, vilkas liike ja puhelu syntyi taas kun ruokapöytiin alettiin sijoittua.

Ensimäisinä menivät sulhanen ja morsian käsikkäin suutuvan pisimmän pöydän päähän kunniasijalle. Sinne seurasi heitä Teerelän isäntä polviansa notkutellen ja hänen jälkeensä Niemelän haltijat; emäntä, pieni valkea mytty kädessä ja hänen jälessään isäntä, vakainen, harvapuheinen ukko; sitten Johannan täti miehensä kanssa j.n.e.

Mutta nytpä vasta kenkkäreille ja tupa-akoille alkoi toimialansa vaikein tehtävä, sillä arvokkaimmista vieraista monet vieraat tahtoivat ujosti pakkautua pöytäin alimpiin paikkoihin. Mutta auta armias, jos kenkkärit ja tupa-akat jättivät heidät huomaamatta tuohon "alhaiseen" tilaan, vaikka he niin mieluisan-näköisinä siinä pullottivat! He eivät antaneet sellaista koskaan anteeksi.

Näkemisen arvoista oli katsella, miten kenkkärit käsikynkästä vetäen ja kainaloista kantaen hoitelivat vastahakoisesti potkivia emäntiä ja syytinkimuoreja pöytäin ylipäihin, ja miten ne naurahdellen ja mielihyvissään istuivat uusille paikoilleen. Muutamia saatiin kauan etsiä, ennenkuin niitä löydettiin kartanolta, yksi pari yhdestä toinen toisesta piilopaikasta.

Kun kaikki vieraat oli vihdoin saatu kunnialla sijoitetuiksi, kannettiin pöytiin viinapokaalit, joista kukin sai ottaa ruokaryypyt, ilman määrää ja mittaa. Varsinainen syöminki alkoi. Teräväsokaisten kapakalain kanssa ei ollut hyvä toimeen tulla, kun ei ollut muuta syömäasetta kuin lusikka. Tämän tieten olivatkin useat varustaneet kotoansa taskuunsa saranaveitsen tahi puukon. Oivallisesti sentään toimeen tultiin sormien ja hampaitten avulla.

Ehtimiseen saivat ruoankantajat lisätä vateihin perunoita ja kaloja, sillä vieraat tyhjensivät niitä todellisella ruokahalulla.

Kaikki olivat tavattoman hiljaa ja siivosti, sillä pitojen kankea alkutunnelma ei ollut vielä ehtinyt poistua.

Kun kukin oli saanut tarpeeksensa kalaa ja perunoita, annettiin "kalaryypyt". Ei se ryyppy kuitenkaan ollut mitään kalaa, vaan viinaa, vaikka sitä kalaryypyksi sentähden sanottiin, kun se otettiin kalain painimeksi.

Kalain jälkeen tuotiin hernerokka ja vihdoin jälkiruokana lämpimät juustonviipaleet.

Kun syöminki loppui, korotti Niemelän isäntä vakaisen juhlallisena äänensä ja sanoi:

"Taidamme olla kaikin ravitut, niin kiitetään Jumalaa ruoan edestä", ja heti sen jälkeen alotti virren: "Herraa hyvää kiittäkäät", johon Teerelän isäntäkin, ollen vanha veisuumies, mukana laulaen yhtyi. Hääväki kuulteli hiljaisella hartaudella, siellä täällä muutamain yhtyessä virrenlauluun.

Veisuun tauottua toi ylikenkkäri "morsiusvadin" pöytiin kiertämään. Nytpä muorit ja tytöt myttyjään hajoittelemaan ja ilmestyi tarjoimelle anteliaiden käsien panemana tavaraa kaikesta laadusta; siihen ilmestyi rautaisia ruoka- ja kahvilusikoita, puulusikoita, rahaa, huiveja, lasituoppeja, sokeriastioita, maittila-astioita, kahvikuppipareja y.m. Niemelän isäntä pani pienen paperilipun, jossa lupasi lehmän; emäntä pisti siihen uuden virsikirjan; Teerelän ukko lupasi kaksivuotiaan varsan; Johannan täti pani raamatun j.n.e.

Kun tämä toimi oli loppunut, alkoi taas kuulua soittoa ja marssin mukaan saatiin kulkea pois ruokapöydistä. Kiireisellä hopulla kannettiin ruoan tähteet pois; pöydät läjättiin pihalle ja suutuvassa alkoi toinen elämä.

Soittoniekat asettuivat mukavasti tuon pikkupöydän taakse, joka taas oli sisään jätetty, ja sille asetettu juotavatuoppi ja tupakkalaatikko.

Alussa ei tahtonut tanssi oikein sujua, sillä ujous pidätti neitoja kainosti turvautumaan toistensa taakse sekä poikia askartelemassa piippujensa kanssa, ikäänkuin tämän varjolla peittäen omaa saamattomuuttansa. Nuori pariskunta oli vähän aikaa pyörähdellyt lattialla polskaa, kunnes into vihdoinkin voitti ujouden, ja pari toisensa jälkeen lyöttäysi mukaan. Hymyillen katseli kirkkoherrakin hetkisen porstuan ovelta alkavaa riemua.

Morsiusparin tanssittaminen alkoi. Ensimäisenä tulivat Niemelän isäntä ja emäntä, sen jälkeen Teerelän isäntä erään mäkitupalaisen lesken kanssa. Kaikuvasti kajahteli suutuvan lattia ukon nappisaappaiden paukkeesta, jota hän vielä huudahduksillaan säesti. Loppuun päästessään pisti ukko ylpeillen setelirahan vävynsä kouraan. Sen jälkeen seurasi Johannan täti, lihava akka, laihanlännän, poskipartaisen miehensä kanssa. Kepeästi tanssiaksensa kiikutteli täti varpaillaan, mutta kuitenkin valahti kantapää joka askeleella lattiaan. Mies tanssi Johannan kanssa, nojaten ruumistansa taaksepäin. Niin he kulkeentuivat pyöriessään likelle ovea. Erotessaan pudotti täti suustaan kouraansa kaksi kiiltävää markanrahaa, joista toisen pisti Johannan ja toisen Joonaan pivoon. Ukkonsa veti housunsa taskusta lihavan nahkamassin, josta otti kaksi hopearuplaa jotka lahjoitti nuorelle pariskunnalle. Heidän jälkeensä seurasi muita ukkoja ja akkoja, jotka tanssittamisesta suoriutuivat uusilla, kiiltävillä viidenkolmattapennin kappaleilla. Kun pariskunnat olivat kaikki saaneet "nuorenparin" tanssitetuksi, tuli "tellanpitäjäin" vuoro, joita kerrallaan poika ja tyttö tuotiin esiin, tavottaen aina sen mukaan, kuinka likeisissä kosinta-suhteissa he tiedettiin toisiinsa olevan. Esiinvetäjänammattia tässä toimitti Niemelän Mari, joka kuiskasi jokaisen tellanpitäjän korvaan, koska ja kenenkä parina kunkin tuli mennä hyppelemään morsiusparin kanssa.

Tellanpitäjäin jälkeen saivat muut nuoret mennä kenen kanssa itse halusivat morsiushyppyyn. Niin tanssitettiin koko hääväki, kunnes illan saapuessa oli saatu kaikki loppuun.

Elämänilo oli tällä aikaa jo ehtinyt kohota. Nuoret ja vanhat oli se temmannut mukaansa. Ei kenenkään haluttanut enään penkillä istua eikä nurkkiin nojata, vaan enemmän kun siivosti lattialle mahtuikaan, pakkautui siihen väkeä pyörimään yhtenä riemuitsevana ihmiskeränä.

Viina oli jo ehtinyt omalla tavallaan vaikuttaa kielen kantimiin, puhe oli käynyt kovaäänisemmäksi ja samalla avonaisemmaksi.

Ilta-ateria syötiin noin klo 10-aikaan. Pääasiana ei nyt näyttänyt olevan ainoastaan syöminen, niin kuin puolipäivässä, vaan rattoisalla melulla oli valtaava sijansa.

"Nyt ollaan häis' eikä maahanpaniaisis'!" vastasi vieressä oleva poika ja viskasi perunan toiselle pöydälle.

Perunoita ja kaikellaisia ruoantähteen-sirpaleita lenteli pöydältä toiselle, ja vakaisten vanhusten moitteet olivat ikäänkuin ylistyslauluja ja kehoituksia jatkamaan yhä samaa huvitusta. Tipahtipa toisinaan voilautanenkin puurovatiin, ja leivänkappale kaljatuoppiin; kaikki vaan lisäsivät ilon ja riemun yltäkylläisyyttä. Kenkkärit eivät tuota leppyisesti katselleet. Mutta kun eivät tahtoneet ensimäisinä tappelua alottaa, sai kaikki mennä yleisen hääilon laskuun.

Niemelän isäntä oli alkuhumalassa hänkin ja tahtoi taas veisata ruokavirttä, mutta enemmistön mielipide oli sitä vastaan, ja se puoli voitti. Kiireesti toimitettiin ruokapöydät ulos ja "morsiusringit" alkoivat.

Pojat asettuivat ympäri huonetta oleville penkeille istumaan ja tytöt kokoutuivat porstuaan, "paria" itselleen etsiskelemään. Soittoniekat panivat voimainsa takaa jotain taitonsa loistomarssia.

Nuoripari kynttilät käsissä, astui eteisen ovesta häätupaan ja alottivat tyttöjenringin ensikierroksen. Kumpasellakin puolella ovea seisoi kenkkäri viinamaljat kädessään, joista tarjosivat kaikille morsiusrinkiin tulijoille ryypyt. Parittain tulivat tytöt sisään, asettuivat astumaan sulhaisen ja morsiamen jälessä. Kaikki olivat tähän tilaisuuteen valinneet vaaleavärisen vaatteuksen. Useammalla oli lumivalkea, pellavaliinainen puku, kaulassa monenvärisiä lasihelmiä, pää huivitonna. Oli joukossa niitäkin, jotka saattoivat jo komeilla karttuunahameilla ja esiliinoilla ja valkeilla särttinkipuseroilla, mutta niitä oli vain harvoja.

Korkealle iloisesti hypähdellen ja huikahdellen kulkivat tytöt juhlakuluntapaisessa piirissä, siksi kunnes viimeinenkin pari oli siihen ehtinyt. Pojilla ei nyt ollut muuta tointa, kun nauraa ja tehdä ilvettä tyttöjen kujeista.

Kulku seisautettiin ja kaikki tytöt asettuivat piiriin paikalleen seisomaan. Nuoripari tanssi yhden polskan piirin keskellä, jonka jälkeen Joonas erosi pois.

Johannalle alkoi nyt hääpäivän hiottavin työ; hän rupesi tanssittamaan piirissä olevia tyttöjä, ensinnä yhtä kerrallaan, sitten kahta ja vihdoin neljää yht'aikaa, niin kauan kunnes jokainen oli tullut kolmeen kertaan hyppelöitetyksi. Kunkin polskan jälkeen meni hyppelijä viemään 25 penniänsä tarjoimelle, jota eräs nainen piirin keskellä piteli. Samalla tarjoimella oli useita ryyppylaseja, joita toinen nainen tyhjäytymisen jälkeen isosta kahvipannusta täytteli punaisella kahvi-punssilla. Jokainen sai, 25 penniänsä tarjoimelle heitettyään, ottaa punssilasinsa. Niitä tyhjentäessä tytöt hypähtelivät, hihkuivat, lauloivat. Mitä useampia ryyppyjä ryypättiin, sitä selvemmin väkevän punssin vaikutukset alkoivat näkyä niissä tytöissä jotka "ryyppäsivät".

Kolmeen kertaan kiersivät kenkkärien maljatkin piirissä ja silmin-nähtävästi lisäsivät "voimaa pohjan tyttöin päihin". Pojat penkeillä nauroivat ja pyytelivät tytöiltä punssiryyppyjä; usea kainommista kantoikin melkein koskematta osansa pojille, välttäen sillä tavoin näissä tilaisuuksissa niin tavallisen naisten juopumisen.

Kun morsian oli ehtinyt kaikki piirissä olevat tytöt kolmeen kertaan tanssittamaan, otettiin ruunun sisästä eräs pienempi, monihaaruinen ruunun muotoinen kappale, n.s. "kunnian-kruunu". Tämä kunnian-kruunu kädessä hyppeli Johanna nyt silmät ummessa piirin sisällä ja kosketti sillä väliin yhden ja väliin toisen tytön otsaa. Tämä pidettiin jonkunlaisena oraakelimerkkinä, sillä se, jota morsian tässä tilaisuudessa sattui koskettamaan, tuli varmaan pikapuoliin morsiameksi.

Kun Johanna oli lakannut yksin-tanssista, alettiin yhteistanssi, joka sai sangen remuavan luonteen. Useat tytöt silloin jo pakenivat. Ruvettiin siinä puuhailemaan morsiamen nostamistakin, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Johanna livahti pakoon.

Nyt oli morsius-ringin virallinen puoli loppunut, ja pojat, luottaen oikeuteensa, alkoivat ajaa tyttöjä ulos rähisemään, että hekin saisivat rinkinsä alottaa. Ajo onnistuikin täydellisesti, ja pian loiskui rapa korkealle pihassa, missä hurjimmat tytöt saivat pitkittää vallatonta menoansa.

Poikainrinki suoritettiin pää-asiassa samalla tavalla kuin tyttöjenkin. Punssi vain oli väkevämpää ja elämä karkeampaa. Ylpeäluontoisimmat paiskoivat rikki ryyppylaseja pieniksi ja maksoivat kolmin, neljin kerroin. Saivat Joonaan nostetuksi, ja kaikuvasti hurraten kiikuttelivat häntä hyvän aikaa katonrajassa. Sieltä Joonas huusi viinaa, pojat huusivat viinaa ja viisi kenkkäriä riensi maljoineen paikalle. Ilonhurjuudessa viskasi Joonas maljallisen viinaa ympärillään rähisevään poikajoukkoon.

Tähän loppui häiden ensimäinen päivä, sillä aamu läheni lähenemistään. Tosin oli osa ijäkkäämmistä vieraista jo aikaisemmin kotiin tahi kortteeriin levolle lähtenyt, mutta rähisi ukkojakin vielä tuolla tuvanpuolessa viinamaljain ääressä mässäten. Toisia nukkui penkeillä, sängyissä ja yleensä kaikkialla missä vaan väsymys oli sattunut saavuttamaan.

Kun soitonäänet suutuvassa vaikenivat ja soittoniekat tomuisina läksivät leposijojaan etsiskelemään, silloin viimeisetkin ilonpitäjät katosivat. Häätalo olisi nyt ruvennut näyttämään jotenkin autiolta muuten, mutta tuvassa viipyivät nuot sitkeät ukot, joille viinamaljan ääressä aamu valkeni. Sitten vasta, kun vaimoväki uudelleen kokoutui päivänpuuhia alottelemaan, siirtyivät he vähitellen uupumuksen voittamina levolle.

Tanssiminen seuraavana päivänä oli jo täydessä vauhdissa, kun talon isäntä heräsi tuvan sängyssä.

Se rauhoitti ukkoa, mutta hän kuitenkin meni tanssitupaan hiukset pystössä kuin kataja-pensaan oksat. Joonas ja Johanna tanssittivat taasen häävieraita. Morsian oli nyt puettuna valkeaan leninkiin, joka samoin kuin mustakin oli reunustettu kullan ja hopean värisillä nauhoilla; päälaella oli tekokukkasista valmistettu seppele, ja niskasta alas riippui kaksi leveätä silkkinauhaa. Ihastuksella silmäiltiin Johannaa tuossa puvussa joka oli paljon viehättävämpi kuin eilinen. Joonas tanssi kotikutoisessa harmaassa puvussa.

Itselleen tietä raivaten tanssivien välitse, pääsi Teerelän ukko vihdoinkin Joonaan luo, joka paraillaan vimmatusti tanhusi erään pojan kanssa.

"Stop sanon minä! nyt aletaan äijäin rinki!" sanoi ukko ja pysäytti tanssijat.

"Joko on kiirettä? — Mutta mennään ensinnä yksi polska", vastasi
Joonas hilpeästi ja tahtoi ruveta appeansa pyörittämään.

"Mennään vaan", myönsi vaari tolkussaan. "Johanna, tule sinä joukkoon! Pelaa pelimanni sitä mun polskaani — hei! kyllä saapas vielä paukkuu — hei!" Ja niin ukon saapas paukkuikin, kun hän kerskui.

"Pimpali pim pim pim pim
Pimpali pim pim pim pim
Pimpili pia puli pampi pampi
Pim pam pom — —"

"Kas niin! — Hih!" huudahteli ukko mielihyvissään. Ympärillä olevat naurahtelivat ja Johannakin näytti isäänsä tyytyväiseltä ja liehui mukana polskassa. Kyllästyttyään hyppyyn alkoi ukko etsiä rahakukkaroansa, mutta sitä ei löytynyt.

"Mihinkä hiiteen olen pannut kukkaroni? — No maksetaan toiste, — tule Joonas, mennään ottamaan ryyppy, minä en ole saanut tänäpäivänä vielä ollenkaan".

Kun päivällinen oli noin kello 2 aikaan saatu syödyksi, alettiin heti "akkain rinki" ja senjälkeen "äijäin rinki", jotka kumpanenkin kävivät samaan tapaan kuin eiliset tyttöin ja poikain ringitkin, sillä eroituksella vain, että elämä niissä oli vieläkin rotevampaa.

Akkain-ringissä muijat näyttivät kilpailevan yksi toistansa komeammilla siihen aikaan kuosissa olevilla helmillä kirjavoiduilla myssyillä. Morsiamen nostivat he, korvia särkevästi "hurraten", "nuoreksi vaimoksi". Sitten lähtivät kaikin pitkässä jonossa, toisiensa käsistä pitäen, naapuritaloihin remuamaan; "huh! hih! hei!" kuului kaikkien suusta jonkunlaisena tahdin sävellyksenä, jonka mukaan kukin poukahteli ja taasen massautteli töppösensä rapakkoon. Riemusta remahteli koko Suhjalan kylä nyt, sillä akkaväki oli taas kerran purkanut selästään elämän murheet ja antoi ilonsa purkautua vuolaana virtana, jolle rommipunssi antoi vauhtia ja korkeutta. Kyläkierroltaan palasi riemuitseva lauma väsähtäneenä.

"Äijät" alottivat pelottavan tanssinsa. Letkutellen ja hypähdellen kiertelivät miehet lattiata ja Teerelän isäntä kukkona joukossa. Häntä silmäili ilvehtien poikaparvesta pikkusuutari, ja kuiskaili aina jotain salaperäisesti toveriensa korviin. Ukko ehti taas piirikierrossa suutarin kohdalle. Suutansa vääristellen pisti tämä jalkansa ukon eteen. Tämä kompastui ja olisi varmaan kaatunut, ellei hänen edessään kulkeva mies olisi ollut tukena. Mutta leikki ei tähän loppunut, vaikka suutari peloissaan jo vetäytyi tovereittensa takapuolelle.

"Kuka se oli, joka pisti kinttunsa eteeni, että olin vähällä kaatua?
Kuka se oli teistä, te naurisnaamat?!"

Pojat alkoivat peräytyä toisaalle, mutta eräs juovuksissa oleva nallikka meni lauhduttelemaan suuttunutta ukkoa, otti kiinni takinrinnuksiin ja lörpötteli:

"No noh äijä! Älkäähän turhasta suuttuko, so soh!" Mutta hurjistunut ukko tarttui lauhdutteliansa tukkaan ja alkoi pöllyttää. Poikaparalle rupesi tulemaan hätä, sillä vanhat, luisevat kourat tempoivat lujasti.

"En minä — — en minä — suutarin-Jussi se oli, — ai! — päästäkää irti!"

"Suutarin Jussiko?" kiljui vaari, hellittäen vähän helpommalle, silmillään etsien oikeata syyllistä. Vihdoin äkkäsi suutarin kyyristelevän toisten takana. Sinne nyt hirmuisena ryntäsi. Mutta Jussilla oli paljon puolenpitäjiä ja raivostunut kostaja oli pian sekautunut kurikoitsevan poikajoukon keskelle. Nyt täytyi ukkojenkin jo seisahtua "juhla-kulustaan" tappelua häiritsemään, sillä se näytti kasvavan huomiota ansaitsevaksi. Mutta sepä ei ollutkaan niin helpolla lopetettavissa. Teerelän Heikki oli jo "lapsen rakkauden" koko voimalla sekautunut temmellykseen isänsä puolesta. Rauhantekijät koettivat parastaan, mutta vaikealta näytti; saivat he kuitenkin kahdelta velikullalta riistetyksi puukot, jotka väännettiin poikki seinänraossa.

Naiset huusivat ja vaikeroitsivat. Johanna pyyteli itkien Joonasta, ettei tämä menisi tappeluun sekautumaan, mutta alkoi näyttää välttämättömältä hänen osanottonsa, niin vaaralliseksi asema kävi. Hän meni joukkoon, otti ukkoa kainaloista, toi pois mylläkän keskeltä ja vei kamariin. Mutta siellä hurjistunut ja juopunut mies tempasi puukon pöydältä ja iski Joonasta huomaamatta käsivarteen. Joonas painoi ukon vuoteesen joka kiroillen siellä marisi. Johanna tuli sisään, näki Joonaan paidanhihan verissä ja alkoi siunata. Mutta Joonas kielsi olemaan hiljaa ja käski kutsumaan sisään Leimulan Jaakon. Johanna teki sen.

"No eikö se siellä nyt pysy? Vai mitä lempoa, onko se jo sinua haavoittanutkin?"

"Tämäpä nyt on laitaa", arveli Jaakko ja ryhtyi pitelemään ukkoa joka turhaan ponnisteli vapautuakseen Jaakon karhukämmenistä.

Johanna vaikeroitsi Joonaan haavaa. Paidan hiha oli veristynyt ihan punaiseksi, mutta haava ei ollut iso. Johanna ei saanut kuitenkaan verta seisautetuksi.

Kutsuttiin Niemelän isäntä. Hän mutisi tullessaan: "huono alku, huono alku, poika parka!"

Niemelän emäntä ja Johannan täti olivat jo myöskin tulleet kamariin
Johannan kanssa voivottelemaan.

"Älkäähän turhia voivotelko", kielsi Joonas, "ei haava ole vaarallinen; mutta koettakaamme pitää salassa tämä asia, sillä se on rumanlainen maailmalle kuulumaan".

Häähuoneessa ruvettiin jo kaipaamaan morsius-paria. Kun Joonas oli saanut puhtaan paidan yllensä ja kaikki veripilkut olivat vaatteista poistetut, mentiin jatkamaan tanssia.

Niemelän emäntä ja Johannan täti jäivät kamariin toisilleen pahoja aavistuksiaan kuiskuttelemaan.

Tappelunrytinöitä tapahtui vielä useampiakin, joista yhdelle ja toiselle jäi tuntuvia muistiaisia.

Joonaan haavasta ei yleisö saanut tietää mitään, mutta sitä kyllä aavistettiin, ettei kamarissa ollut kaikki oikein parhainpäin päättynyt.

Seuraavana aamuna, kun ukko heräsi ja hänelle kerrottiin mitä oli tehnyt, joutui hän aluksi vähän hämilleen. Vaan kun Joonas naurahtaen vakuutti, ettei haava ollut huomiota ansaitseva ja että sellaisia sattumuksia kyllä pian voi tapahtua, tuli ukko taas toimeensa, huusi tuomaan ryyppyä ja arveli: "No ei me Joonaan kanssa semmoisista pikku-asioista riitele!"

"Ei toki", vakuutti Joonas. Mutta Niemelä ravisteli päätään ja mutisi hiljaa.

Kolmas ja neljäs hääpäivä kuluivat edellisten tavalla, katkeamattomassa riemussa jolle pienet tappelukahnaukset antoivat vain nuottia.

Neljännen päivän ehtoopuolella tuli vieraitten huoleksi kotiin lähtö. Ikävällä ja kaipaavalla mielellä jättivät nuoret häätalon joka oli niin monen päivän ilot tarjonnut. Vanhat, kyllästyneinä levottomaan hääelämään, poistuivat jo mielelläänkin omille rauhallisille porokivilleen.

Mielellään jo nuori parikuntakin otti levon, saadakseen todellisuudessa ruveta totutteleimaan uusiin oloihinsa. Teerelän isäntä yksin pani tiukasti häiden lopettamista vastaan, vaatien että niitä pidettäisiin kokonainen viikko. Mutta kun Joonas lupasi hänelle riittävän määrän viinaa, että saisi yksin tahi jonkun valitun toverin kanssa jatkaa vielä nämät viikon kaksi jälellä olevaa päivää, niin äijä murisi, puri mälliä, käänsi selkänsä ja tyytyi.

Näin päättyivät häät Teerelässä, jättäen jälkeensä muutaman viikon kestäviä jälkipuheita, joissa ikävät ja hauskat muistot vuorotellen mieliä jännittivät.

XII.

Pakkanen oli kytkenyt syksyn likaisen rapakon ja talvi tiheillä lumisateillaan muodostanut Pohjolan lakeat kentät yhdeksi valkeaksi lumilakeudeksi.

Joulunpyhät monine iloineen ja hupaisuuksineen olivat olleet ja menneet. Härkäviikkojen yksitoikkoiseen jonotukseen oli alettu taas jo tottua. Yksin Teerelän Heikkikin rupesi tyytymään, ensin kyllä yritettyään joulunpyhiä keinotekoisesti jatkaa. Mutta asettuminen rehtiin oloon oli kuin kunnianasia, ettei Joonas, joka nyt asui talossa kotivävynä, saisi Heikistä aivan huonoa käsitystä. Kahden miehen he päivisin metsässä ajoivat, hyvin sopivat ja tulevaisuutta suunnittelivat.

Joonaan ajat Teerelässä olivat tähän saakka kuluneet jotenkin hyvin. Appiukko tosin toisinaan juovuspäissään ollessaan puheli yhtä ja toista, jota eivät puhu ne ihmiset, jotka sovinnollista ja rauhaisaa elämää rakastavat, mutta vävyn mieli ei semmoisista pitkiksi ajoiksi loukkaantunut, koska ukko selväpäisenä oli hänelle moitteettoman hyvä.

Joonaan harrastus oli heti alkanut kiintyä talon kohennusyrityksiin. Siinä täytyi kuitenkin liikkua varoen, ettei tulinen äijä havaitsisi että vävyllä on tarkoitus tehdä varsinaisia muistutuksia hänen asumahommistaan.

Ukolla nyt oli semmoinen "vanhaa hyvää" rakastava luonto. Ei hän saattanut käsittää syytä, minkä tähden esimerkiksi joku uusi työkalu olisi vanhaa, moni kertaan paikattua ja korjattua parempi. Kun Joonas jolloinkin sattui ukolle ehdottelemaan jotain korjausta jonkun epäkuntoon joutuneen paikan suhteen, ei ukolla ollut juuri mitään vastaamista; sanelihan vaan: "Olishan se niin, mutta tuommoisena on se ollut minun aikani ja ehkäpä se semmoisenaan nyt vieläkin jonkun aikaa menee".

Sattui kuitenkin usein, että Joonas itsepintaisesti, enempää lupaa kysymättä, ryhtyi parannuspuuhiin, jos ne olivat niin pieniä, että hän sai ne yksin toimitetuiksi. Ukko ei Joonasta semmoisista toimista suoranaisesti kieltänyt, vaan ei kiittänytkään. Kiitollisuus ei kuulunut hänen avuihinsa.

Heikin ja Joonaan väliset suhteet olivat jokapäiväistä suvaitsevaisuutta. Heikki moitiskeli mielessään Joonasta reheväksi, itsepintaiseksi mieheksi, joka saatuansa nenänsijan talossa, tahtoi siellä ryhtyä komennonpitoon, vaikka ei hänellä siihen Heikin mielestä, olisi ollut enempää oikeutta, kuin vuodeksi pestatulla rengillä. Joonas puolestaan piti Heikkiä pilalle menevänä miehenä, joka jo nyt on niin laiska ettei tahdo viitsiä korviansa kantaa. Tästä suhteesta seurasi, etteivät välit olleet veljelliset. Julkiriitoja ei miesten kesken kuitenkaan vielä ollut puhjennut. Muistutukset toistensa kompastuksista tehtiin leikin varjossa. Elämä oli siis oloihin katsoen siedettävää ja Johanna puolestaan toivoi tulevaisuudelta parasta.

Näihin aikoihin palasi pitkiltä merimatkoilta Suhjalan kylään eräs sieltä syntyisin oleva mies. Hän oli noin viidenkymmenen ijässä, enimmän osan näistä vuosista elänyt kaukaisilla merimatkoilla. Meri-Matti oli miehen nimi kylän kesken. Nyt oli hän päättänyt, niin kuin itse sanoi, jäädä lahoomaan Suhjalan pellonpientareille ja vanhoillaan lepäämään kotipitäjän vaivaishoidon niskoilla. Tätä jälkimäistä ei kuitenkaan tarvinnut pitää muuna kuin paljaana uhkamielisenä leikkinä, sillä olihan Matilla varoja elää vaikka sadan vuoden ikään. Hän oli nim. ollut yksi noista harvoista merimiehistä, joille jotakin keräytyy vanhanpäivän varaksi. Sen lisäksi oli hän matkoillaan paljon kokenut ja saanut tietoja, joista Suhjalan ukot eivät olleet tietäneet uneksiakaan. Näitä hän sunnuntaipäivinä yhdessä oltaessa kyläläisilleen jutteli, merimiesten tavallisella liioittelevaisuudella.

Ammatissaan oli hän kohonnut ala-perämieheksi ja saanut sen ohessa monta hyödyllistä oppia. Niinpä oli hän oppinut tuon, siihen aikaan vielä verrattain harvinaisen kirjoitustaidon, joka Suhjalan oloissa kohotti hänet kylän ensimäiseksi taitomieheksi.

Koska Joonaalla ei ollut muutakaan sunnuntaihuvia oli hän tottunut pistäytymään Meri-Matin mökkiin. Pian tuli näistä miehistä parhaat ystävät, ja Matin monista kertomuksista laajenivat Joonaan näköpiirit aivan uusille aloille. Hänessä rupesi syntymään tiedonhalua. Kaipaava mielensä alkoi nauttia niistä jutuista joita paljon kokenut ystävänsä hänelle kertoeli. Tämä olisi ollut hyvinkin opettavainen koulu Joonaalle, jos vaan opettajalla olisi ollut käytettävänä edes välttämättömimpiä opetusvälineitä, kuten karttoja, kirjoja y.m. Mutta niin ei ollut laita, joten opetus monissa kohti jäi vaan hämäräksi aavistukseksi. Useat kerrat piirusti Matti pöytäänsä liidulla Suomenmaan kartan. Kovin mutkallisiksi siinä kuvattiin Suomen- ja Pohjanlahden rannat, vieläpä virran uriakin vedeltiin, ja järviä kaavaeltiin sekä kaupungit merkittiin liitupisteillä. Mutta aina ensimäisenä, sitte kun Pohjanlahden ranta oli piirretty, pantiin muhkea risti kotipitäjän kirkon kohdalle ja Matti vakuutti, että "kirkko seisoo ihan tuolla paikalla".

Kuten jokainen arvaa, ei tuo kartta ollut oikein kaikin puolin luotettava; sattui kyllä, että Helsinki joutui Viipurinläänin rajain sisään, ja Jyväskylä Karjalaan j.n.e. Mutta niin kauas, kuin läänien rajain tuntemiseen, ei Matti tahtonutkaan oppilastaan Suomen maantieteessä johdattaa. Siinä kyllä kun hän oppi tietämään, että erinimisiä paikkakuntia on Suomenmaassa. Muiden maiden ja valtakuntain karttoja ei Matti yrittänytkään piirtää, mutta sitä enemmän hän niistä kertoeli.

Puolinaista oli opetus ja puolinainen siis se käsityskin, jonka Joonas sai maailmanrakennuksesta ja eri kansojen elämästä. Mutta kasvukykyinen siemen oli kylvetty ja tilaisuutta sen voimaperäisempään kasvattamiseen alkoi ilmestyä, koska suomalainen kirjallisuus tähän aikaan rupesi kapaloitaan katkomaan.

Täydellisin ja hyödyllisin oppi mitä Meri-Matti Joonaalle antoi, oli epäilemättä kirjoituksen taito. Iso, kattoliuskasta valmistettu kirjoitustaulu oli kaikkina joutilaina väliaikoina Joonaan enimmin käytetty huvitusvälikappale. Hiukan opittuaan antoi hän mielellään kirjaimille monimutkallisia muotoja, pitkät ja koukeroiset hännät. Lyhyessä ajassa oppi hän välttäväksi kirjoitusmieheksi niin, että hätätilassa jo kirjoitteli velka- ja kauppakirjoja, kuitteja y.m. kaavain mukaan.

Tämä kaikki olisi Teerelän isännän mielestä ollut vielä hyvinkin mukiin menevää. Olihan se mukavaa kun vävymies osasi kirjoittaa, jota ei moni osannut. Mutta ne muut oppimisen touhut, ne olivat hänen mielestään turhia. Sulalla mielellä ei hän voinut nähdä sitä, että kirjoja alettiin vetää taloon, jopa kaupunkimatkoilta omiksi ostaa. Kun niiden kanssa aikaa kulutettiin, se hänen mielestään oli talonpoikaismiehelle aivan joutavaa jopa ylellistä ajanhukkaa, varsinkin, kun Joonaksella oli muitakin vanhoista tavoista poikkeavia hienostelemisen oireita, niin että tuskin edes yhden ryypyn kerrallaan kakisti. Mitä se sellainen itsensä erotteleminen merinteeraa talonpoikaiselle miehelle…

Eräänä iltana kun Joonas oli heittänyt pois tavallisen puhdetyönsä, joka tällä kertaa näytti olevan tuoli, mikä puolitekosena oli asetettu höyläpenkille huomista odottamaan, istui hän tulisijan ääressä lukemassa. Honkainen päre paloi pihdissään valaisemassa. Isäntä istui toisella puolella tulisijaa ja paistoi jalkojansa. Heikki makasi penkillä ja säesti kuorsauksillaan naisten rukkien hauskaa surinaa.

"Mikä se kirja nyt taas on?" kysyi isäntä pitkän äänettömyyden perästä, sylki lattiaan ja laski erityisen painon sanalle "taas".

"Tämä on 'Maunulan Matti ja hänen viimeinen markkinaretkensä'", vastasi
Joonas kohottamatta silmiänsä kirjasta.

"Hmh. Mitähän siitä semmoisestakin on kirjoittamista? Mitä sekin kirja on maksanut?"

"Näkyy olevan hinta 5 penniä, mutta ei tämä ole minun. Se on tuon naapurin pikkurengin joka oli saanut sen hollissa eräältä herralta. Sama herra kuuluu niitä jaelleen kulkeissaan monelle muullekin".

"Mä arvasin, jotta se on taas jotain herrain kuria. Mitähän hyvää siitä on, että tavaransa sillä lailla tuhlaa? Mitä siinä sitten oikein puhutaan?"

"Koetas nyt, onhan tässä vielä iltaa". Ukko tirkisteli tuota sanoessaan seinäkellon mustaan tauluun: viisari osoitti 8:saa.

Joonas alkoi. Kertomus näytti kiihottavan naistenkin uteliaisuutta siihen määrään, että rukkien surina usein herkesi. Myös ukko kuunteli, alussa semminkin, hyvin tarkkaavaisesti, pani tuontuostakin "hmh!" ja toisinaan naurussa suin: "sepä oli aika poika!"

Heikki kuorsasi yhä kovemmin, niin että se alkoi häiritä toisten kuuntelemista. Ukko jo vihdoin kyllästyi ja sanoi:

Johanna meni, ja vasta monien yritysten perästä sai veljensä sen verran heräämään, että tämä päätänsä kohottaen kysyi: "Noo — mikä nyt on?"

"Perhana huolikoon jutuista!" Heikki painoi uneliaan päänsä takaisin höylän lastuihin.

Mutta eipä ukonkaan silmät tahtoneet oikein kunnollisesti palvelustaan tehdä; tuon tuostakin alkoi pää nuokahdella, mutta hän kuitenkin kohta heräsi. Piika se nojasi päätänsä rukinpyörän päälle ja veteli jo uskollisesti seinähirsiä, Johanna pysyi täydellisemmästi valveilla.

"Vieläkö te kuulette?" kysyi Joonas naurahtaen ja katsahti ukkoon, joka paraillaan syvästi kumarteli.

Ukko rupesi pian nuokahtelemaan, mutta toisinaan raotti hän silmiään, josta näkyi että hän, ehkä jotenkin hämärästi, seurasi kertomuksen menoa.

"Mitähän minä siitä. — Onhan se mukavasti komppuneerattu. Mutta mitähän siitä on hyvää, että noita kirjoitetaan? Tietäähän sen jokainen ihminen, kuinka markkinoilla ollaan, tapellaan siellä tietysti, kun vähän ryypyksiin tullaan".

"Kertomuksessahan myöskin tahdotaan näyttää, kuinka se Matti perheinensä joutui viinan tähden perikatoon".

"Niin, mutta jos ei olisi ollut ollenkaan viinaa, niin ei hänkään olisi taitanut jouduttaa perhettään mieron tielle".

"Häh? Viinaa ollut! Mitä sinä nyt taas puhut? Mitä viinan siihen on syytä, jos sitä ryypätään, eihän se itse kurkkuun juokse?"

"Eipä juoksekaan, mutta sittenkin se houkuttelee ihmiset ryyppäämään, ja on niin tavoin oikein ihmiskunnan vihollinen".

"Pane nyt järveen! Eihän viina ole kun kuollutta ainetta, joka menee sisään kun sitä ryypätään ja pysyy pullossa kun ei siitä kallisteta".

"Mikä himo? jokaisen tekee viinaa mieli kakarasta asti. Mutta kaikki eivät saa aina silloin kuin mieli tekee, eivätkä kaikki hallahousut tohdi ryypätä. — Mutta kyllähän sekin ilo nyt jää vähemmälle, kun herrat viinankeitonkin talonpojilta vääräälivät. Eikä jukoliste heistä yksikään kuitenkaan kykene ikänä tässä maailmassa keittämään sellaista viinaa kun Kuppilan äijä!"

"Mutta eikö meidänkin kylän elämä tässä pienessä ajassa, kun ei ole enää saatu niin helposti viinaa, ole muuttunut melkoista rauhallisemmaksi?"

"Mitä rauhallisemmaksi? Siinä on elämää, jossa asutaan. Sanon vielä kerran, että eihän se ole viinan syy, että sitä juodaan, vaan se on ihmisten syy, jotka sitä juovat. Eikä tämä juominen ikänä lopu, vaikka viina kuinka kalliiksi tulisi. Muuta hyötyä ei tuosta muutoksesta ole, että talonpojat kiellettiin viinaa keittämästä, kuin se, että herrat nyt saavat kaiken voiton. Mutta minä en ainakaan rahojani kaupunkiin pane, sen vannon! Kyllä Teerinevan Kustu vielä Teerelän äijän tarpeista murehen pitää".

"Mutta kun kaikki salapolttimotkin hävitetään, niin kyllä Teerinevan
Kustunkin tuhostus löydetään", sanoi Johanna nauraen.

"Olisi parhainta", väitti Joonas, "lakata kokonaan ryyppäämästä, niin ei tarvitsisi turvautua kenenkään salapränniin".

"No jo sinunkin olis pitänyt ehtiä minun ikäisteni verroille, niinkuin tuo Heikki! Vastahan olet maitohuuli poikanullikka".

"Niinpä niinkin", sanoi Joonas yhä nauraen, "mutta en ole aikonut milloinkaan ehtiä teidän verroillenne".

"Helsingissä olen kuullut olevan koko joukon miehiä, jotka ovat oikein valalla luvanneet, etteivät koskaan juo itseänsä juovuksiin".

Ukko päästi tuon kuultuaan hetkottavan naurun. "Onpa siinäkin vala! Ja sinä varmaan uskot senkin kuin 'kirveen silmään?'"

"Älä nyt luule minua vanhaa, koeteltua miestä, niin hulluksi, että tuota uskoisin. Sinä voit sen kyllä uskoa ja Johanna myös. Sinä luet niin paljon, että vielä järkes sekautuu, niinkuin Mörkölän Hermannin ennen, joka Raamattu kainalos käveli sinne tänne etsien Raamattua, eikä huomannut, että se oli kainalos. Samoin käy sinun vielä, jollet lakkaa vähemmälle. — Mutta eiköhän nyt jo mennä makaamaan, että huomis-aamunakin jaksettaisiin ylös".

Levolle nyt siirtyivät kaikki. Heikkikin herätettiin riisumaan vaatteet pois ja muuttamaan ylisänkyyn. Vähän aikaa vielä sängyssä Joonas ja Johanna kuiskailivat toisilleen äskeisten keskustelujen johdosta, eikä ukkokaan heti unta saanut; kai hänkin jotain mietiskeli.

XIII.

Oli sunnuntai. Joonas oli tapansa mukaan ollut Meri-Matissa. Tavallisuuden mukaan oli siellä ollut muitakin miehiä koolla ja aika oli hupaisesti kulunut. Talvi oli vielä samanlainen katkeamaton lumi- ja pakkastalvi. Kiireistä puiden ajoa kesti yhä, ja lepopäivinä oli pidettävä tarkka huoli hevosten ruokinnasta. Tästä syystä ei Joonas ehtinyt kauan viipyä Matin luona, koska tiesi, että isäntäukko ainoastaan aniharvoin viitsi talliin mennä ja Heikistä ei sunnuntaipäivinä näkynyt kotona häntääkään. Johanna oli saattanut antaa heinätukon, mutta se ei pitkälle riittänyt. Kotiin riensi siis Joonas ja huomasi aavistuksensa todeksi, sillä tyhjät olivat hevoisten seimet ja silppuastiat. Hän taputteli hevosten lautasia ja kiitollisina äänsivät elukat hoitajalleen. Kunnollista silppua ne nyt saivatkin. Sen jälkeen loi Joonas lannan tarhaan ja lakaisi lattian. Sitten alkoi hän joutessaan tarkastella tallin parsilattioita, jotka hevosten terävähokkaisten kenkäin kuluttamina olivat joutuneet kovin kelvottomaan tilaan.

"Saakeli!" paneskeli hän korvantaustaa kynsiskellen. "Huomispäivänä korjaisin tuon lattian, kun isäntä ja Heikki menisivät kahden metsään. — Mutta ne eivät mene. Kuka tiesi ei Heikki taas tule kotiinkaan. — Ei moni mies uskaltaisi pitää hevosiaan tuollaisella lattialla. — Vaari ei kärsi korjauksista puhuttavankaan, niin kauan kuin vähänkin pääsee retuuttamalla eteenpäin". Hän lähti tallista, sulki oven ja meni puuliiteriin katselemaan puita, joita oli tallinparsi-lattiaa varten varustanut. Ne näyttivät häntä tyydyttävän, koska itsekseen sanoi: "Kyllä niistä tulee lattia, jahkapa vaan saisin aikaa sen tekemiseen! Täytynee taas kerran pakottaa ukko suostumaan, muuten ei siitä tule mitään, ennenkuin joku hevosista murtaa jalkansa ja puoskarinpalkat tulevat paljoa kalliimmaksi, kuin lattia".

Hän katseli uhkeata halkopinoa sekä rankaläjää pihalla, arvellen: "On noita puita kokoutunutkin, vaikka syksyllä olikin kaikki niin lopussa. — Äijä on niidenkin ajoa vastustellut ja olis tahtonut vaan hirsiä kaupunkiin ajaa, vaan olenpa nähnyt hänenkin toisinaan salaisella mielihyvällä katselevan tuota halkopinoa". Sitte hän innostui. "Mutta voi kun saisin tästä talosta edes toisen puolen haltuuni, niin tahtoisin näyttää kuinka oikein taloa asutaan!" Ikään kuin elähytettynä tuosta toivosta, meni hän tupaan. Siellä oli kaikki hiljaisen rauhallista, ainoastaan Johanna oli kotona ja luki hiljaisella veisaavalla äänellä "Uutta Testamenttia".

"Kauanpa viivyitkin taas Meri-Matissa", virkkoi Johanna raukaisevan unisesti haukotellen. — "Kauanpa kylläkin", vastasi Joonas. "En ymmärrä mikä minua sinne niin erinomaisesti vetää, vaikka hänen juttunsa ovat jo ennestään tuttuja. Missähän vaari lie?"

"En tiedä. Vähän aikaa sitte lähti tästä kylään. Kun ei vaan olisi taas joutunut Tervahaudan Juhan joukkoon koska se kuuluu tulleen juovuksissa kylään".

"Se on yksi pahuudenalku, se Tervahaudan Juha! Aina hän tulee tänne viinapulloinensa ja saa houkutelluksi isänkin juominkiin".

"Hänen salaprännistään ne juopot sitä viinaa niin helposti saavat. Jos ei sitä olisi, niin kyllä moni ryyppy jäisi ryyppäämättä. Jos panen pahat päähäni, niin ilmoitan ensi tilassa sen nimismiehelle. On oikein häpeällistä, jos ei sitä joku tee".

"Älä tee sitä Joonas", Johanna vihdoin virkkoi, "sillä, vaikka salaisestikin sen teet, niin rupeavat juopot kuitenkin sinua epäilemään, he tuntevat jo mieli-alasi. Sinä saat niistä semmoisen vihollisjoukon, joka ennen pitkää kostaa". Ajatus näytti Johannaan kipeästi koskevan.

"Tarvitseepa, sillä ne miehet tekevät vaikka mitä! Lupaa nyt, ettet puhu siitä mitään, kyllähän nimismies sen muutenkin tietoonsa saa".

"Olkoonpa nyt sitten tahtosi mukaan", hän myönsi, "mutta jos vaan Teerinevan Kustu yhä rohkeammaksi tulee, niin en minä sitä viitsi kärsiä".

Epäselviä ääniä rupesi kuulumaan ulkoa, Tuvanovi paiskattiin selälleen ja tupaan astuivat Teerelän isäntä ja Tervahaudan Juha.

"Täällä ne ovat poijat Pohjanmaalta, jotka eivät miestä pelkää!" rämisi
Tervahaudan Juha hoippuroidessaan sisään.

"Onpa Joonas kotona", sanoi isäntä jo ovesta tullessaan. "Oletko ollut tallis? Mene ruokkimaan hevosia. Huomenna pitää taas metsään". Tämä kaikki tapahtui näytteeksi Tervahaudan Juhalle. Vaarin itsetunto yhä nousi.

Joonas pani taulun pöydälle ja enemmän kärsimättömyydestä kuin käskyä totellen aikoi mennä talliin, mutta Tervahaudan Juha pidätti häntä tervehdellen:

"Kyllä sinä moitit, sinä isottelet, et meikäläisille juuri puhele, et puhele, et".

"Vai niin". Joonas naurahti ja meni ulos. Vähän aikaa tallissa seisottuaan ja katsottuaan hevosten syöntiä palasi hän tupaan.

"Naa!" huusi ukko, "oliko hevosten hännät ylös vai alaspäin?" Hän iski silmää Tervahaudan Juhalle.

"Tuommoisia kysymyksiä tehdään pikkupojille", vastasi Joonas ulkonaisesti tyynenä, mutta hyppyset pudistivat lujasti rihveliä ja tauluun tuli syvä vako.

Joonas oli vaiti. Mutta Johanna luuli nyt tarpeelliseksi hänen sekautumisensa asiaan.

"Kukahan se nyt on, joka komenteeraa", matki Johanna. Äijä kääntyi
Joonaaseen:

"Eikö se ole sopimatonta", arveli Joonas. "Tammalla pitää aamulla lähteä kaukaiseen metsään".

"Onko tämä sun kuraatoris?" kysyi Tervahaudan Juha suu ilkeässä ivankierteessä.

"Ole siinä! Mene vain Joonas asettamaan tamma ja ruoki sitten paremmin", käski ukko.

"En mene. Tämän kerran kiellän käskynne täyttämisen; huomatkaa itsekin: matkaa on kolme pitkää virstaa ja ihan tarpeeton, tuollainen mies joutaa maata kylässä viinan pois päästänsä ja mennä sitte käyden".

Merkillisellä tavalla hillitsi ukko itsensä. Kenties hän pelkäsi, ettei kuritus auttaisi Joonaan nöyryyttämisyrityksessä. Aivan sievästi päättikin hän hellittää riidan ja kiertää.

"En pyydäkään sinua, saatan itsekin valjastaa", sanoi lähtien kiukkuisesti liikkeelle.

Joonas lähti suuttuneena ulos, Johanna seurasi jälessä ja rupesi kehoittamaan:

"Älä vastustele sitä, anna mennä. Tiedät kyllä kuinka ilkeä hän on, ilman väkivallatta et saa häntä peräytymään".

"Vaikkapa! Ei sinulla ole siitä mitään edesvastausta, rakas ystävä.
Anna hänen vieläkin olla niin kuin tahtoo, —" Johanna teetteli itkua.

"Älähän nyt taas turhia. Menköön minun puolestani mihin tahtoo". Asia oli sovittu. Toinen meni tupaan toinen talliin.

Isäntä ja Tervahaudan Juha tulivat pihaan. Työreki makasi siinä kellellään, se käännettiin anturoilleen. Tallin seinustaa vastassa oli aisoja pystössä, siitä heitettiin yksi pari luokkineen, ränkineen pihaan.

Talliin meni ukko, siellä Joonas paraillaan hevosia suki. Sanaakaan puhumatta, vei ukko tamman ulos. Uskomattomalla ketteryydellä puettiin länget hevosen kaulaan, suitset sen suuhun ja kepittiin kakkula-aisat vetolenkistä reenjukoon.

"So tamma!" Riuska hevonen riensi portista tielle. Vähää puuttui, ettei reki käänteessä viskautunut seinään.

"Saapa nähdä, kuinka tuossa polskassa käy", arvaili Joonas, tirkistellessään tallinoven raosta lähtevien hurjaa menoa.

Kun Joonas tuli tupaan, näki hän heti Johannan silmistä, että tämä oli itkenyt. Etsi käsiinsä erään kirjan ja alkoi lukea, sen ohessa salaisesti silmäellen Johannaa, joka tuon tuostakin pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan.

"Älä nyt turhista itke, vaikka äsken vähän kiivastuinkin. En kuitenkaan viitsi milloinkaan häntä lyömään ruveta", sanoi Joonas.

"Sitä en erittäin epäilekään, onhan sinulla miehen mieli ja voit kärsiä isäni oikkuja, mutta minun päässäni risteilee monenkaltaisia ajatuksia siitä, kuinka tässä ruvetaan elämään ja olemaan, jos tuo Heikkikin todenteolla rupeaa akottumaan. — Minä epäilen, etten voisi Kuppilan Miinan kanssa tulla ikinä toimeen saman katon alla".

"Älä huolehdi, aika tuo uusia neuvoja. Tosin minäkin toisinaan mietin, mihin laitaan tässä elämä rupeaa lyömään, mutta —". Joonaan lause katkesi. He olivat taas menneet istumaan vierekkäin.

"Aattelen vaan, että kun vaari suostuisi talon jakamiseen ja antaisi meille toisen ja Heikille toisen puolen. Kun me kunnollisesti hoitaisimme puolikkaamme, niin tulisi siitä varmaan yhtä hyvä talo tulojensa puolesta, kuin tämä nyt on kokonaisena". Joonas pudisti päätään. "On ihme ja kumma kun tämä talous on näinkin kauan pystyssä pysynyt niin huonolla hoidolla".

"On se ihme, mutta kylläpä se onkin mennyt takaperin. Ei äitini kuollessa ole ollut velkaa muuta kun sataviiskolmatta ruplaa ja nyt on jo luullakseni likemmäksi kolmetuhatta markkaa".

"Heikkiä minä erittäin kummastelen, että hän nuorena miehenä viitsii olla niin tuiki laiska ja talonhoitamisessa huoleton".

Vähän aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Heikki kotiin kahden toverin kera. Jokainen oli juovuksissa. Heikki aikoi ottaa hevosen ja lähteä ajolle, mutta Joonas pisti tallinavaimen lakkariinsa eikä laskenut häntä hevosten pariin. Tästä Heikki raivostui ja aikoi oikeuttaan pienellä käsikähmällä voittaa. Mutta se päättyi pakoretkeen, jolle toverit häntä vikkelästi seurasivat.

Oli jo ehtinyt yö tulla. Kaikki muut, paitsi Johanna nukkuivat Teerelän tuvassa.

"Kuule!" virkkoi hän ja sysäsi Joonasta kylkeen. "Minä luulen, että isä on tullut, korvaani kuului tamman riimukulkusen helinä".

"Kyllä, olen minäkin kuulevinani". Samalla kuului hevosen hirnunta pihalta, kaksi kertaa peräkkäin.

"Voi Joonas-kulta, etkö sinä menisi sinne katsomaan?" pyysi Johanna.
Joonas ähkyi tyytymättömästi.

"Täytyyhän sinne mennä". Hän nousi, puki vaatteita päällensä, sytytti talikynttilän vanhassa mustuneessa lyhdyssä ja meni sen kanssa ulos. Yö oli pimeä ja ilma leudonpuoleinen. Tultuaan tallin luo, näki Joonas, että hevonen seisoi oven edessä ja nuuski heinäntähteitä maasta.

"Hevonen on täällä", puheli hän itsekseen, "mutta miestä ei näy — vai kuinka? On kun onkin! Tuossa se nyt makaa, voi miesrukkaa tuotakin! Onkohan edes henkeä?"

Ukko makasi reellä vatsallaan. Joonas käänsi kasvot ylöspäin ja laski korvansa lähelle suuta. Hiljainen koriseva hengitys ilmaisi, että asianomainen vielä eli. Huomattuan pikaisen avun olevan tarpeellisen, juoksi Joonas tupaan ja käski Johannan kiireesti ulos. Käskyä ei tarvinnut kertoa.

"Älä kovin pelkää. Reellä hän tosin nukkuu, mutta ehkä hän siitä saadaan virkoamaan, kun vaan nostamme tuvan lämpimään", arveli Joonas.

Johannasta ei kuitenkaan ollut suurta apua ukon nostamisessa, vaan tupaan mies saatiin. Tarkastettiin sitten, josko jäsenissä olisi kylmetyn vikaa. Sormet olivat vähän epäilyttävän valkoiset. Niitä hierottiin lumella. Johanna sytytti tulen, lämmittääksensä maitoa, jota annettaisiin sisään. Kun hieromisen kautta näytti elonvoima alkavan sormiin palata, lähti Joonas hevosta vihdoinkin korjuunlaittamaan.

"Hevos-parka!" hän itsekseen jutteli päästellessään hevosta valjaista. "Märkänä kuin uitettu kissa!" Huolellisesti pyyhkieli hän härmistyneen vaahdon elukan karvasta ja peitteli selän kahdella paksulla loimella. Silpun hyvästi jauhotettuaan ja vedettyään vesikorvon pois, ettei hevonen saisi kuumiin sisuksiinsa kylmää vettä juoda, meni hän tupaan.

"Tuletpa paraiksi sisään", sanoi Johanna. "Koettakaamme saada lämmintä maitoa hänen suuhunsa".

"Mutta tämä suu ei pääse auki, tuoppas tukeva lusikka, jolla saan vääntää hampaat auki".

"No! Koetapa kaataa tuota lusikan lapaa myöden, kaada hiljaa, että ei mene syrjään".

Monien yrityksien perästä saivat he maitoa vihdoin valumaan ukon jähmettyneiden leukain välitse, niin että tämä alkoi purkaa kun maitoa valui henkikurkkuun.

"Mikä herran tähden?" kysyi piika, joka oli herännyt ja katseli kummastellen outoa touhua.

"Tule Hessa vähän meitä auttamaan, koska heräsit. Niinkuin näet, on isä taas juopumisen kautta kuolemankielissä. Koettaisimme saada häntä vähän liikkeelle, mutta minä en voi yksin toiselta puolelta kannattaa".

"— Kun ei saa öitänsä nukkua", murisi Hessa, mutta meni kuitenkin, siunaillen, Johannan kanssa kannattamaan ukkoa toisesta käsipuolesta.

Vähänajan kuluttua alkoivat terveelliset seuraukset näkyä siten, että juopunut alkoi jo päästellä suustansa epäselviä ääniä. Jäntereisiin näytti palaavan paossa ollut elo.

Loppuseuraus näistä yrityksistä oli se, että mies saatettiin jotenkin hyvillä toiveilla parantumisesta jättää yksikseen makaamaan. Ei uskallettu kuitenkaan heittää itsekseen, sillä vuoronsa jälkeen kävivät Joonas ja Johanna tarkastelemassa hänen nukkumisensa luonnetta.

Aamulla oli ukko jo täydellisesti tolkussaan vaan ei kyennyt nousemaan ylös, sillä ruumista kolotti ja päätä porotti.

Heikkiä ei maanantaiaamuna kuulunut niin aikaisin kotiin, että olisi ehtinyt metsään. Joonaan täytyikin siis vielä toistaiseksi heittää kauan aikomansa tallinparsi-lattian teon ja lähteä metsään, kun ei hevosia kuitenkaan sopinut kokonaista päivää laiskana seisottaa.

Johanna ei saattanut tänä päivänä olla isällensä mainitsematta sitä yksinkertaista ihmettelyänsä, ettei vanhuuskaan jo anna mieltä hänelle, vaan aina "kun vaan paikalle sattuu, niin vetää itsensä täyteen kuin merisieni".

Ukko kärsi sen rauhallisesti. "Kerranko tuollaista nyt sitten miehelle tapahtuu", arveli vaan. "Teillä oli turhanpäiväistä hätää minun tähteni — olisitte antaneet vaan maata sängyssäni, niin kyllä siitä olisin vironnut. — En muista yhtään, kuinka olen tullut. Jäikö se Juha kotia, vai tuliko minua saattamaan? No hama hänestä, kun vaan tuo pää paranis. Luulenpa melkein, että se on tullut siitä kipeäksi, kun te olette sitä maitoa kaataneet väärään kurkkuuni. — Peeveli, kun repii…"

Näin haasteli ukko vuoteellaan. Naiset, jotka tuvassa kehräsivät, nauroivat salaa.

XIV.

Joonaan opilliset harrastukset eivät pitkiksi ajoiksi jääneet pitäjän kermaväeltä huomaamatta. Erittäinkin kirjoitustaitonsa hänen mainettaan levitti. Kummastellen kysyi moni: "Missä hän on kirjoittamaan oppinut?" Joonasta puhuteltiin kun tavattiin, kyseltiin vointia y.m. Suosion osoitukset kiihoittivat Joonasta yhä innokkaammin opiskelemaan. Hän luki kirjoja mitä käsiinsä sai ja harrasti.

Mutta appi-ukon nyreys tuota "riivattua opinhalua" vastaan kasvoi päivä päivältä ja jopa se toisinaan, erittäinkin viinapäissä ollessa, alkoi puhjeta julkiripiksi. Tämä oli turkinpippuria Joonaan vapautta rakastavalle luonnolle. Yhä useammin rupesi hänelle ilmestymään appelasta eroomistuumia. Ja olihan niitä muitakin syitä. Kovin pisti hänen vihaksensa, kun naapurit kulkivat melkein kuin kilvassa muistuttamassa Teerelän isäntää raja-aitain korjauksesta, siltainteosta, lasku- ja raja-ojain luonnista ynnä lukemattomista muista yhteistöistä. Ukko vastasi useinkin vahvalla lupauksella, toisinaan ankaralla väitteellä, ettei työ kuulu hänelle. Valitettavasti oli hänellä kovin huono muisti, niin että unohti pian lupauksensa. Kyläläiset muistuttelivat ja hätyyttelivät lupauksista Joonasta, joka asiaintilasta kärsi ja suututteli, yhä hautoen mielessään miten saisi isännyyden käsiinsä.

Vihdoin näytti kohtalo itsestänsä johdattelevan aina likemmäksi ja likemmäksi uudistuksen hetkeä Teerelän perheessä, sillä Heikki oli todenteolla ruvennut naimispuuhiin. Morsiamensa oli Kuppilan Miina. Sitkeyttä oli tämän asian aikaan saaminen Heikiltä vaatinut. Monta kertaa oli Miina antanut hänen tiima-kausia koputella luttinsa ovella ja palata sittenkin takaisin. Mutta Heikki ei tuommoisista ijäksi suuttunut, meni viikon tai parin päästä uudestaan koputtelemaan. Jos hyvin sattui, pääsi taas sisälle. Tällä tavalla kehittyi suhde sille kannalle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut tyhjänpäälle koputella ovea. Nyt he olivat kihloissa.

Tätäpä nyt kummasteltiin. Keksittiin syyksi, ettei Miina olisi muita saanutkaan. Lieneekö asia niin ollut, on vaikea tietää. Näiden kihlattujen välillä oli aivan samallaisia helliä tunteita kuin monen muunkin kihlatun parin välillä. Miina näytti täydellisesti tyytyvän Heikkiin ja tämä taas tahtoi oikein teossa näyttää jokaiselle, että hän oli Kuppilan Miinan sulhanen, sillä hän oleili näihin aikoihin melkein kokonaan Kuppilassa ja ihmisten jo sopi sanoa: "siinäpä ollaan kovin touhussa".

Tähän aikaan oli kulumassa toinen talvi siitä, kun Joonas oli Teerelään tullut. Miesten välillä rupesi useasti olemaan vakaisia keskusteluja talonkaupoista.

Eräänä ehtoona, kun Teerelän väki oli kaikki tuvassa ja kukin toimitti askareitansa, Joonas teki korvea, Heikki väänsi vitsaksia, piika karstasi villoja ja Johanna — istui lähellä tulisijaa, sylissä vaatteisiin käärittynä pieni poikanen, joka vasta oli muutamia viikkoja näillä mailla oleskellut; ukko makaili pöytäpenkillä pöllytellen paksuja savupilviä vaskihelaisesta piipustaan.

Tavallista harvasanaisempaa oli keskustelu. Kentiesi vaikutti siihen Joonaan yksitoikkoisuus, sillä hän oli muulloinkin aina tämmöisten iltakeskustelujen puheenjohtajana. Äkkiä heittäen pois höylän kädestänsä, istahti Joonas penkille ja alkoi, kyhöstäen tupakkaa piippuun, jutella:

"Niin miehet". Heikki väänsi vitsaa kiivaammin ja ukko pöllytti paksumpia savupilviä, sillä he aavistivat mistä aineesta Joonas alkaisi puhua. Joonas jatkoi: "Ehkä on parhainta, että vihdoinkin rupeamme tekemään päätöstä siitä asiasta, josta jo kauan olemme keskustelleet, nimittäin talonkaupasta, sillä minun mielestäni olisi pikainen päätös kaikkein parahin. Sanokaa nyt vaari, mitä te ajattelette siitä talon kahtia jakamisesta?"

"En tiedä, mitä hänestä sanoisi", äännähti isäntä. "Mitä se Heikki siitä arvelee?"

Heikki lakkasi vitsaa vääntämästä ja meni takan luo piippuansa koputtelemaan. Vähän ajan päästä hänkin sanoi:

"Tiedä, — kyllähän tämmöiset maatilkut nyt yksikin mies hoitaisi, mutta —". Lause katkesi.

"Mutta minä arvelen puolestani, että tässä talossa olisi kyllin tointa ja puuhaa kahdeksikin jaettuna. Olen tarkastellut avarain nevojemme laatua ja huomannut niiden olevan suureksi osaksi hyvänarvoista viljelysmaata. Teille", sanoi Joonas isäntään kääntyen, "voisimme kernaasti maksaa yhteensä paria, kolmea tynnyriä enemmän eläkettä, kuin talon kokonaisena ollen".

"Niin taitaa olla. Mutta olisitte te saaneet nyt vielä muutaman vuoden tyytyä…"

"Olisin minäkin toivonut", kiirehti Joonas sanomaan, "mutta meidän kunkin välisuhteemme ja perheelliset olomme ovat jo osaksi tulleet ja vielä enemmän tulevat sille kannalle, että kaikin emme voi yhdessä asua, kun meille kumpasellekin, niin minulle ja Johannalle kuin Heikillekin rupeaa ilmestymään yksityisiä huolia ja tulevaisen toimeentulon murheita. Jokainen on vapaampi toimimaan mielensä mukaisesti, ollessaan isäntänä itsensä ylitse. Sanoppas Heikki, eikö sinullekin ala ilmestyä tämän kaltaisia mietteitä nyt, kun aiot ennen pitkää avioliittoa rakentaa?"

Heikki hymähti. "Kyllähän, mutta arvelen vaan, että tässä tulisi kovin suuret kustannukset, kun täytyisi ruveta toiselle talolle ihan juuresta saakka uutta kartanoa rakentamaan".

"Aivan niin", myönsi Joonas, "mutta jos nyt kuitenkin ensin aluksi koettaisimme varustaa suutuvan asuttavaan kuntoon ja ulkohuoneiden kanssa koettaisimme tulla jotenkuten toimeen, onhan niitä luvultaan koko joukko. Ymmärrän kyllä, ettei tämmöinen yhdessäasuminen ajanpitkään voi käydä laatuun, mutta saammehan sitten päättää, kumpi meistä jää vanhalle kanta-tilalle asumaan ja kumpi tahtoo uuden kartanon rakennuksen vaivat päällensä ottaa. Se tietysti, joka tämän perintökartanon omistajaksi lopullisesti jää, on velvollinen pois menevälle suorittamaan sen toisesta puolesta kohtuullisen maksun".

Vähän aikaa nyt äänettöminä istuttiin, kukin omalta kannaltaan puheenaolevaa asiaa aivoissansa aprikoiden. Joonas rykäsi ja alkoi taas puhua:

"Niin, jos ehdotukseni teidän mielestänne kovin sopimattomalta näyttää, niin en minä tahdo kehoittaa talon jakamiseen. Kyllä Heikki saa sen minun puolestani täydellisesti pitää yksin ja minä saatan hankkia jonkun toisen tilan. Taikka kyllä minäkin otan koko tilan, jos niin sovitaan, mutta kaikessa tapauksessa annan etu-sijan Heikille. Sopii myöskin niin, että vaari on vielä isäntänä, koska häntä haluttaa, ja minä menen hieromaan Riemulan Hermannin kanssa talonkauppaa".

"Ei, ei!" keskeytti ukko melkein huudahtaen, "minä en laske Johannaa pois. Kuka sitten enää vähänkään minua viitsisi hoivata!" Ukko näytti kummallisesti heltyneeltä. Joonastakin tuo mielenosoitus liikutti ja ihmetytti. Hän katsahti hellästi puolisoaan, joka lapsen oli jo kehtoon laskenut ja itse kangaspuissa vikkelästi sukkulaa liikutti. Joonas lähti soutamaan lapsenkehtoa.

Heikki katsahti nyreästi isäänsä ja oli juuri sanomaisillaan jotain, mutta hillitsi itsensä.

"Miksi et sinä sano", puhkesi ukko taas puhumaan Heikille, "miksi et sano, jos suostut talon jakamiseen, taikka annatko sen kokonaan Joonalle? — Minä tunnustan, että toisinaan olen ilkeänluontoinen, niin ettei kukaan tule kanssani niin toimeen kuin Johanna. Hän yksin voi kärsiä minua. Heikin tuleva muija on minulle vieras, vaikka kohta onkin naapurin tytär. Minun puheeni eivät ole aina niin punnituita, vieras voisi hyvinkin pian minua kärsimään kyllästyä. — Jos sinä Heikki annat tämän talon Joonaalle, niin voithan rahalla ostaa itsellesi toisen; onhan sillä morsiamellasi rahoja nätti summa".

"Näyttää siltä, että minusta jokainen tahtoisi päästä", virkkoi Heikki katkerasti.

"Älä hulluttele!" huudahti ukko, "etkö ymmärrä, kun sinulle annetaan ehto —"

"Sinä Heikki", keskeytti Joonas, "ymmärrät tarkoitukseni kokonaan väärin, taikka ehdollasi tahdot sen siksi vääristää. Mutta jos niin on, minä en missään tapauksessa muuta ehdota, kuin että sinä jäät taloon ja minä menen pois".

"Mitä se Heikki siinä nyt turhia, eihän tässä kukaan sinua hylkiä tahdo. Mutta pannaan nyt kirkko keskelle kylää ja jaetaan talo. Luulenpa, että siinä sentään olisi teille kummallekin työtä", puhui ukko kiireesti, peläten että Joonas taas keskeyttäisi häntä.

"Noo tuota, — eiköhän jätetä nyt huomiseen, että saan vielä miettiä näitä asioita", ehdotti Heikki jo lauhtuneena.

"Parahinta on, että päätämme sen nyt heti", vastasi Joonas tylysti. "Olemme niin monasti näistä asioista puhuneet, että minun mielestäni on jo ollut kyllä mietinnön aikaa. Minä sanon sinulle vielä kerran: ota sinä talo".

Oli ihmeellistä, että ukko melkein vapisi, kun hän, katsoen Heikkiin, odotti tältä vastausta.

"Älä ole niin kiivas", sanoi Heikki nuhtelemisen aikomuksessa, "etkö voi antaa asian päättämisen olla aamuun asti?"

Johanna ei ollut koko keskustelun ajalla ottanut osaa miesten puheesen, mutta nyt hän sanoi, ikäänkuin Joonaalta kysyen ja ehdottaen: "Mitä sillä nyt sitten on väliä, jos asian päättäminen jääkin vielä huomiseen?"

"Olkoonpa vaan. Mutta luonteeni on semmoinen, että mitä kerran rupean puuhaamaan, sen pitäisi tapahtua pian. — No huomen aamuna päättäkäämme asia!"

XV.

Kului yö, tuli päivä, jona oli ainakin osaksi määrättävä Teerelän perheen vastaisista olosuhteista ja talonomistuksesta. Äänetönnä käyskeli isäntä tuvassa ja kartanolla. Kentiesi vaelteli mielessä huonosti eletyt ajat, joiden hedelmiksi tämänkin, aikaisen isännyydestä eroamisen-pakon, täydellä syyllä voi laskea.

"Menevätpä ne tuossa", vastasi Joonas, varovaisesti taivuttaessaan vanteenpäitä solmuun.

"Kauanpa se Heikki viipyy, kello on kohta 8", sanoi ukko. Sitten pisti hän kessuja suuhunsa ja kokoili niitä siellä kielellään yhdeksi mälliksi poskeen. Vähän ajan kuluttua karasi kurkkuaan ja virkkoi:

"No … otathan sinä Joonas haltuusi koko talon, jos Heikki tulee sillä päällä, että luopuu pois?"

"Olen miettinyt sitä asiaa, ja olen kyllä halukas ottamaan vastaan koko talon, koska Johannakin on paremmin sitä mieltä. Mutta sitten on vielä yksi asia: Heikki voisi vaatia hyvin suuren lunastussumman".

"Heikillä ei ole yksinään oikeus määrätä talon hintaa, siinä on muilla yhtä suuri sananvalta!" sanoi hän.

"Tule viemään kanssani tämä navettaan", sanoi hän Joonaalle. Joonas meni. Isäntä jäi nyt tupaan yksin mietiskelemään: "Sekös heille vielä taloansa kaupittelisi! — mutta jos tuo Johanna pois viedään, niin kuka tässä emännyyttä hoitaa? — Kun saisinkin vielä akan… Mutta taidan olla jo vanhallainen minkäänlaista saamaan. — Kyllähän tuo Joonas on kunnon mies, vaikka onkin vähän liian paljo niitä herrain meininkiä, — parempi mies se on kun Heikki, varmempi syytingin maksajakin. Vaikka eihän sitä tiedä mikä Heikistäkin tulee, taitaapa kissa kynnet löytää, kun puuhun pitää. Mutta en minä sen Miinan kanssa tulisi tässä toimeen, ne söisivät mun ylös…"

"Sanoppas nyt Johanna", sanoi Joonas, "mitä minä teen, jos Heikki tulee Kuppilasta sillä päällä, että luovuttaa talon meille, oletko täydellisesti tyytyväinen, jos minä sen otan?"

"Rakas ystävä", vastasi Johanna, "minä tiedän, että teet kaikki parahin päin, kuten ymmärrät. Kyllähän velka tulee puolta suuremmaksi, kun koko talon otamme, mutta kokonaisesta on tulotkin kahtavertaa suuremmat; ja tietäähän sitte huoneetkin omiksensa, ettei niistä tarvitse kenenkään kanssa riidellä".

"Sepä se juuri onkin pykälä! Muuten olen talon kohtuulliseksi hinnaksi arvellut 7,000; sen enempää en anna. Jos Heikki tarjoaa enemmän, niin antaa hänen saada. Kyllä me saamme muita tiloja".

"On, siitä en mene penniäkään ylentämään. Aluksi en aio tarjota muuta kun kuutta tuhatta. Mutta tuossahan Heikki jo meneekin tupaan, minä lähden katsomaan, mitä hän miettii".

"Millekä kannalle Heikki on nyt asian aprikoinut?" kysäsi Joonas tultuaan tupaan.

"Olenpa miettinyt sitä sinne ja tänne. Sanoppas nyt mitä sinä arvelisit talon lunastussummaksi?"

"Juokse järveen, poika!" ukko huudahti, "ihan leikkiähän sinä puhut, eihän se ole mikään talon hinta".

"Minä tarjoon kuusituhatta neljäsataa", sanoi Joonas vähän aikaa mietittyään.

Heikki näytti tuosta vähän oudostuvan, sillä hän oli luullut, ettei
Joonas tarjoaisi niin paljoa. Vähän ajan päästä hän kysyi:

"Niistäkö tässä nyt ensimäinen kysymys on?" murisi ukko kärtyisesti, mutta lisäsi kuitenkin: "Kolmentuhannen viiden sadan paikoille, luulen".

"Tulisi jäämään Joonaan tarjouksen kautta perinnöksi minulle ja
Johannalle yhteensä vähän vaille kolme tuhatta".

"Niin, Joonas on oikeassa; jättäisitkö sinä Villen kokonaan ilman? Vaikkapa hän nyt vankeudessa onkin, niin ei tiedä vaikka jolloinkin perintöänsä tarvitsisi".

"Hm!" pani Heikki. "Kaksitoista vuotta on pitkä aika ja hän, kuka tiesi, anoo itsensä Siperiaan".

"Tehköönpä sitten kuinka mielii, mutta minä vaadin, että hän saa tasan periä", väitti ukko.

"Emmeköhän kuitenkin määrää hänelle laillista osaansa", lausui Joonas. "Koska on hyvin otaksuttavaa, ettei hän tule sitä perimään, niin mehän sen lopultakin tulemme saamaan".

"Ettehän viitsikään kovin omakätistä tehdä", sanoi ukko nähtävästi rauhottuneena Joonaan ehdotuksesta.

Heikki nousi riuskasti ylös penkiltä. "Panetko kuusi tuhatta viisisataa, niin tuos on käsi!" lausui hän astuen käsi ojennettuna Joonaan luo.

"Minä en enää puhu mitään, kun olen antanut asian teidän haltuunne. Mutta toisen puolen irtainta tahdon pidättää itselleni, seuratkoon toinen puoli taloa. Syytingiksi tahdon sen viisi tynnyriä rukiita ja yhden ohria, niinkun siitä jo on ollut puhetta, sitten kamarin syytinkihuoneekseni, johon pitää laittaa muuri, päivässä 1 kannu maitoa, 1 leiviskä voita ja 5 syltä halkoja vuodessa, puoli leiviskää kuivia kaloja joka jouluksi —"

"Maitoa ei muuta kun tuoppi päivässä talviaikana. Eihän meidän talo ole ollut milloinkaan iso särpimien puolesta", keskeytti Johanna, joka oli jo tullut tupaan.

"Puhutaan näistä ehdoista sitten, kun kauppakontrahtia ruvetaan laatimaan, tottahan niistä aina sovitaan, ja tietysti on kauppa mytyssä, jos jostain eripuraiseksi ruvetaan", muistutti Joonas.

"Mutta irtaimesta vaadin sinulta myös korvausta", muistutti Heikki. "Sitä paitsi otan navetasta nimike-lehmäni ja tallista pikkuruskian, joka minulle on jo ennen luvattu. Villelle piisatkoon perinnöksi 300".

"Nuot eläimet ovat tietysti omiasi, mutta irtaimesta en suostu sinulle lupaamani summan päälle mitään maksamaan. Sen Villen osingon suhteen kysykäämme neuvoa lakimiehiltä, ettemme suinkaan väärin valtaamme käyttäisi. — Mutta asiaan! Annatko sinä talosta irtaimen kanssa enemmän kuin minä?"

"Minä annan kuusi tuhatta viisi sataa!" sanoi Heikki nousten taas rivakasti seisomaan.

"Minä lisään Heikin tarjoukseen vielä viisikymmentä markkaa!" huudahti
Joonas, nousten myös ylös.

Heikki epäröitsi: "En minä ainakaan seitsemää tuhatta anna, mutta viisikymmentä lisään vielä".

Ukko odotti jännityksellä mitä Joonas sanoisi ja näytti tahtovan ikäänkuin katseellaan kaivaa häneltä vielä korotetun lupauksen, jonka ylitse ei Heikki menisi.

"Saat talon, minä en enää ylennä lupaustani. Saatte lyödä käden, jos kolmea tarvitaan, niin tässä on minun". Joonas tarjosi kättä.

Ukko teki liikunnon, ikään kuin aikomuksessa painaa Joonaan kohotetun käden alas, mutta hän jäi kuitenkin istumaan nähtyänsä, ettei Heikki ollutkaan yhtä rivakka kättä ojentamaan kun lupaamaan.

Heikki raapi korvansataustaa. "Saakeli tietää! — tuota — annatko sinä sen saman, niin saat ottaa?"

Joonas katsahti isäntään, joka koetti hänelle silmää iskeä. Mutta edellä mainittu ei ollut sitä ymmärtävinään, vaan sanoi: "Entä jos ei vaari luovu talosta vähemmällä kun seitsemällä tuhannella, niin —"

"Anna nyt sinä se sama kun Heikki on luvannut, niin ei tiedä vaikka luopuisin oikeudestani", keskeytti ukko Joonasta.

"Olkoon sitten, anna kuusi tuhatta viisisataa viisikymmentä; sinä saat talon, tuos on käteni!" huudahti Heikki, astuen kättä tarjoten Joonaan luo.

"Menköön sitte syteen eli saveen!" Joonas huudahti. "Tuokaa vaari tekin kätenne tänne yhteen nippuun".

"Ja kolme kannua viinaa harjallisiksi!" huusi ukko rynnäten penkiltä kädenlyönti-ryhmään.

"Harjallisista puhutaan sitten, mutta ensinnä täytyy kaupan kirjallisesti vahvistaa", muistutti Joonas.

"Kyllä nyt jo sopisi jonkun laittaa viinaa hakemaan; eipä sitä enää tähän aikaan saada niin helposti kun ennen", intti ukko toimessaan.

"Jos saatte jonkun, joka tietää mistä sitä saa, niin lähettäkää hakemaan", sanoi Joonas, "kyllä minä panen rahaa puolestani. Mutta eiköhän kaksi kannua piisaisi?"

"Kyllähän sitä saa olla kolme kannuakin, kun kuitenkin haetaan naapureitakin harjallisille", arveli Heikki.

"Tuos' on sitten minun puolestani", sanoi tarjoten ukolle rahaa, "tuokaa nyt sitten kolme kannua, taitaapa niitä naapureita keräytyä useampiakin". Heikki antoi myös rahaa.

"Kyllä minä laitan viinaa ja heiluman pitää kun Teerelän Masa syytingille erkanee!" toimitti ukko puuhaellessaan vaatetta päällensä kylään lähteäksensä.

"Kuka haetaan kirjoja tekemään? eiköhän Meri-Matti olisi siihen sopivin?" kysyi Joonas.

"Kyllähän nimismieskin, mutta Mattia on lyhempi matka hakea. Enköhän minä lähde noutamaan häntä tänne?"

"Lähde vaan", säesti ukko puuhassaan kun sai molempain poikain luvalla ja rahalla lähteä viinaa hakemaan.

Joonas astui Johannan luo, joka lapsi sylissä istui penkillä. Lapsi oli vielä niin pieni, ettei se osannut hymyilläkään, mutta sitä enemmän osasi isä, joka nyt kaikellaisilla kujeilla lähestyi huulinensa lapsen suuta. "Lapsellani on nyt koti, Jumalan kiitos!" kuiskasi Joonas tyytyväisyyden loistaessa hänen kasvoiltaan.

"Onkos sulla, Johanna, vielä kahvia, taitaa pitää sitäkin harjallisiksi keittää?" kysäsi Joonas.

"Herranen aika, hyvä ystävä! Toithan sinä Kynttelimarkkinoilta naulan yhteensä kahvia ja sokuria, mihin ne kaikki nyt olisivat ehtineet kulua".

"No hyvä kun on! Mutta eiköhän minun pidä kiirehtiä, että löydän sen Matin kotosalta. Vaan missä Maija on kun sinun täytyy jäädä yksin kotiin?"

"Panin hänet pyytämään sitä Remppulan kupparia rohtimia kehräämään.
Mutta kyllä minä täällä nyt tulen yksinkin toimeen".

"Otamme nyt tämän talon onnensa nojaan", hän puhui. "Mutta kyllä tässä tulee velkaakin tehtäväksi, ennen kun sen saa oikeaan kuntoon. — Tuon Kotonevan laitan ensitilassa kuokituksi ja ojituksi ja näytän kyläläisille, kuinka hyvän maan he ovat antaneet siinä vuosisatoja viljelemättä maata. Ja tämä kartano huutaa apua".

"Minä menen nyt sinne Meri-Mattiin, mene sinä Heikki tekemään hevosille silppua", sanoi Joonas.

Näin joutui Teerelän talo uusille haltioilleen. Vanha aika muutti Matti-ukon kanssa eläkkeelle kamariin. Uusi aika astui pelloille, niityille, soille ja kartanolle.

TOINEN AIKAKAUSI

XVI.

Teerelä näytti nyt ihan toisenlaiselta, jopa perin toiselta talolta kun viime näkemämme aikana. Tuparakennus oli saanut lauta-vuorauksen sekä entisen, vuotavan tuohikaton sijaan uuden, ajan mukaisemman vuolupäreisen katon. Matti-ukko oli alusta saakka väittänyt tämmöistä kattoa kelpaamattomaksi, ja iloitsi sydämestänsä, kun lumipyryt talvella nujuuttivat päreitten huolettomasti laadittujen saumain välitse välikaton multapermannolle lunta, joka siitä sulaessaan vuosi vetenä seiniä pitkin alas tupaan, kuvaten takaseinän kirjavat paperit monimutkallisiin viiruihin ja juontuviin.

"Enkö minä sitä sanonut, ettei päre-katto mihinkään kelpaa", oli
Matti-vaarilla tapana tämän johdosta usein muistuttaa.

Tuvan lahonneet rappuset olivat jo ensimäisenä Joonaan hallitusvuotena saaneet lämmittää keittopadan mustaa kylkeä ja niiden sijassa oli nyt uudet istumapenkeillä ja kuistilla varustetut portaat. Vastapäätä tuparakennusta, missä ennen oli jyväaitta nuokullaan seisonut, oli nyt uusi pikku-tuparakennus, jossa entinen isäntä vietti syytingillä-olonsa päiviä. Liitereitä, latoja, ynnä muita ulkohuoneita oli hirsirullain avulla työnnetty sievään riviin ja kadotettu nuo tilaa vievät välyset. Huoneiden ovet sopivat kiinni, joten hyvät kylänlasten lymmypaikat Teerelän kartanolla olivat hävinneet muinaismuistojen joukkoon. Lantatunkio, joka ennen täytti miltei koko pihan, oli nyt aidattu määrätyn alansa sisään niin, että se kasvaessaan kohotti vaan uljaasti höysteistä harjaansa pilviä kohti ollen sekin tavallansa merkkinä talon ajanmukaisesta vaurastumisesta.

Mutta jotain rikkaruohoa oli aika kylvänyt vävyn ja appiukon välille. Nuot ennen harvemmin tapahtuneet kiistat olivat muodostuneet usein leimahtavaksi sanasodan tapaiseksi riidaksi. Sen vaikutti tavallinen erimielisyys nuoremman ja vanhemman miespolven välillä aikakautensa tavoista ja mielipiteistä. Joonas, joka kaikessa edusti nykyaikaa, ei tahtonut enään, kun kerran oli isännäksi päässyt, mukautua mihinkään appiukkonsa tuumiin. Tämä taas vanhanajan miehenä luuli kaikissa uudenajan tavoissa ja puuhissa keksivänsä sortoa ja ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Verivihollisiksensa käsitti hän empimättä ne, jotka vastoin kaikkea järkeä ja oikeutta työskentelivät esim. kansansivistyksen kohottamiseksi. Näistä syistä oli hän nurja-mielinen Joonastakin kohtaan. Vaan sitä viime mainittu vielä itsekin lisäili kun toisinaan hilpeällä mielialalla ollessaan kiusaili appeansa ja tyrkytti tälle omia mielipiteitään, vaikka tiesi näistä olevan ainoana seurauksena kiukuttelua ja harmia. Vakavampiin yhteensattumuksiin eivät kinastelut kuitenkaan olleet johtaneet. Elämä kulki tavallista rataansa.

Oli muuan talviaamu. Yöllä oli nujuuttanut lunta paksuihin kinoksiin,
Teerelänkin umpinaisella pihalla kaikki käymäpolut tukkoon. Kaksi
renkiä nakkeli tallin seinustalta kumoon kakkula-aisoja ränkineen.
Syrjällään makaavat reet kaadettiin anturoilleen.

"Hyh, kun tuota lunta on taas tullut", äänsi toinen renki, astuessaan talliin ja koputellessaan lunta jaloistaan.

"Kuinkahan taas pääsee metsässä kulkemaan —" arveli toinen. "Onpa hevoset jotka kestävät. Hornaa pruuni! Onko silppusi syötynä?"

He ottivat kumpanenkin kourallisen kauranjauhoja sekä kaksihaaraiset seotushangot, joilla hämmentelivät jauhot silppujen sekaan.

"Minä en tiedä varmaan sanoa, ettei minusta tulisi, kun olis vaan joka kouluttais".

"Ha ha haa! kyllä minä muutun hevoseksi, että saan sinun juustokuormiasi kinkereiltä kotiin vetää silloin, kun sinusta mailmassa pappi tulee".

"Eipä erinomaista, puhumme vaan tuosta kansakoulusta, jota nyt puuhataan, että mitä silla on virkaa".

"Saa nähdä", alkoi taas toinen Teerelän rengeistä, "kutka niistä nyt voittavat, kun niidenkin välillä, jotka koulua tahtovat, on jo riita siitä, mihin se pannaan. Kuuluisivat ottavan omaan kyläänsä jokainen, vaikka eivät vielä tiedä varmaan, jos saavat ollenkaan. Nämä meidän paikkaiset tahtoisivat sitä tuonne Kuppilan ylisaliin ja ne toiset Luhtasaaren kylään, sinne komisarius-vainajan tuparatiin, jossa ennen pidettiin käräjiä".

"Kyllähän meidänpaikkaiset voittavat", arveli naapurin renki, "täällä on niin paljon niitä mahti-miehiä, teidänkin isäntä".

"Taitaapa olla. Eilen ehtoolla, kun oli meillä kylänkokous ja siellä kysyttiin kuka menee kuntakokoukseen, niin teidän isäntä sanoi, että hän menee. Sitten haettiin Meri-Matti tekemään hänelle kylän puolesta valtakirjaa, mutta ei siihen kaikki nimeänsä panneet, sanoivat vaan, että kyllähän se koulu tulee ilman heidän nimettänsäkin. Toiset arvelivat, että se on aivan turha laitos koko koulu. Oli muutamia, jotka sanoivat menevänsä itse kokoukseen, mutta oli niitäkin, jotka panivat puumerkkinsä. Sitten kun teidän isäntä oli tullut jo pois, niin rupesivat ne muutamat sanomaan, että sen valtakirjan olis pitänyt antaa Nevaluhdan isännälle, että se olis koettanut vastustaa viimeiseen asti sitä koulua, mutta toiset arvelivat, että tulee se kuitenkin, niin mitä siitä on hyvää, että sitä vastustetaan. Nauroivat ja laskivat pilaa, että parempi sitä on olla voittajain kun tappiolle joutuvain puolella".

Pojat seisoivat kädet syvällä housuntaskuissa ja piiput hampaissa katsellen hevosten syömistä. Vieras poika lähti. Samassa pistäysi piika-Leena tallinovelle.

"Tulkaahan te pojat luomaan vähän polkuja pihalle, kun ovat niin tukossa, ettei kulkemaan pääse!"

"En minä kaikkiin ehdi", tiuskui Leena, "teillä olis kyllä aikaa siihen asti kun emäntä ehtii ruoan valmiiksi saada".

"Tuki suus, ärmätti! Talossa on ämmiä kun Vilkkiläs kissoja, luokoon itse polkuja", kuului tallista.

"No menkää uunille sitte, hyvät tunkion pöngät! Ei teitä saa koskaan mihinkään, vaikka kuinka pyytäis — muutamat koninhännän heiluttajat!" ja Leena juoksi kiukuissaan tupaan, aikoen heti palata lumenluontiin.

"Eipä täällä ole vielä polkuja luotu. Ottakaa te, Kustaa ja Antti, tallista lapiot ja luokaa senverran että edes pääsee kulkemaan, te sen kyllä ehditte tehdä, ennen kun metsään menette. Paljo nyt onkin tullut lunta, taitaa olla metsätiet hyvin tukossa. Muistakaa ettette pane isoja kuormia".

Karsaasti mulkoilivat Antti ja Kustaa nyt, kun käsky tuli siltä taholta, jota eivät olleet tottuneet vastustamaan.

Isäntä pistäytyi liiteriin, ottaaksensa ulos reen, jolla aikoi kokoukseen lähteä. Sillä aikaa kun hän siellä viipyi, tulla körötteli pihaportista muuan upea mies, ajaen silkki-mustalla oriillansa. "Fuli fuli fuli", vihelteli korkean siperian-nahkaisen turkinkauluksen sisältä. Ori tepasteli, päätänsä rintapäässä pitäen, mutta näytti yleensä olevan tyytyväinen isäntänsä ohjaukseen.

"On, tuolla hän on liiterissä", vastasi Antti. Pojat jäivät ihastellen katselemaan hevosta.

"Päivää Harjulainen!" huusi Joonas liiteristä, "oletpa lähtenyt liikkeelle ennen kukonlaulua".

"Päivää, päivää, tpruu… Tuo hevonen ei tahdo seisoa". Harjulainen puuhaili noustakseen reestä, alinomaa uudistaen vihellyksiään.

"Helkkarin kaunis tuo sun oriisi, kiiltää ja loistaa kun kihlasilkkinen", kehahteli.

"Kyllähän se — kas kun on lujas tuo riimunvarsi, panisin sen vähä kiinni. Tottapa sinä lähdet kokoukseen?"

"Lähden tietysti, mutta onhan nyt vielä liian aikaista mennä. Pane se kiinni. Antti, mene tuomaan heiniä. Tule sinä vaan tupaan piippuun panemaan, kyllähän pojat katsovat hevostasi".

"Tuota", alkoi Harjulainen, "minä en kauan ehtisi viipyä, sillä minulla on asioita matkalla toimitettavana; poikkesin tänne vaan sitä varten, että saat tulla minun kanssani jos haluat".

"Sehän sopii hyvin minulle. Mutta kuules Kustaa, voisitteko te ajaa kolmea hevosta, niin saisitte ottaa pruuninkin mukaanne metsään? Kun minä pääsen menemään tämän Harjulaisen kanssa kokoukseen, niin ei tarvitse hevosta".

Harjulainen oli jo levittänyt loimen huolellisesti hevosensa selkään ja meni nyt isännän kanssa, portaissa lujasti koputellen lunta saappaistaan, joiden varrensuu oli siperiannahalla reunustettu.

"Mitä se isäntä sanoi?" kysyi Antti Kustaalta, tullessaan heinäsylillisen kanssa tallista.

"Kuka perhanan vetävä sitä tämmöisellä tukkokelillä ajaa? Ainahan sen kuormaa saa olla hangesta ylös tonkimas".

"Meneehän se, niin kun menee, mutta sen tiedän varmaan, että monta kertaa saamme sen kuorman lukea".

"Älä nyt siinä niin kovin kilju, — enhän minä ole sitä joukkoon pakoittanut, isäntä se oli, joka käski".

"Sais se itsekin tulla metsään, eikä alinomaa kulkea kaikenmailman kokouksis".

"Kummako se sitten on, katso vaan, ettei jo lähde Rupelaan oikasemaan", arveli Antti.

"Syömään nyt!" uudisti emäntä äskeisen käskyn, ajaessaan piimää isosta pytystä puutuoppiin jonka sitten vei pöydälle. Pojat menivät syömään.

"Annas Amalia se lapsi tänne ja mene pesemään kaksi paria kahvikuppia tuosta hyllyltä, mutta älä särje. — Mene sinä, Leena, ennen kun rupeat syömään, hakemaan lammas-riskut navetaan lattialta, niistä sopii paraimmat eroittaa luutariskuiksi, loput saa polttaa tuossa vesipadan alla", määräili emäntä palvelijoita, joista Amalia oli 14 ja Leena 22 ikäisiä.

"Jo äiti tulee pikku Maijuanta ottamaan — ten on jo nälkäkin, kun ei koko aamuna ole taanut mitään tuuhunta — huu lastani", laverteli Johanna. Hellästi otti hän lapsen joka oli 6 kuukauden ikäinen tyttö. Kirkkaat silmät tirkistelivät terävästi ja päätänsä käänteli pieni sinne ja tänne. "Ui kun pikku luruni on nälkä, kun häjyllä äidillä on niin kiirettä, ettei ehdi lintuanta ruokkia", haasteli äiti, painaen uhkuvan nänninsä pienen nälkäisen huulille. Lapsentyttö ei malttanutkaan vielä lähteä pois, vaan kyyristyi katsomaan miten hoidettavansa atrioitsi.

"Voo'i kun te taattaa työlä paljo, te pikku Maiju, mutta minä otan ja valattan Maijulta kaikki tyyni —"

"Pois se lykkää Amalian. — Mene nyt jo katsomaan, ettei tuo kahvipannu kiehu maahan. Kyllähän taas saat tämän haltuusi, kun se on saanut syödä", keskeytti emäntä tytön imartelemisen. Tyttö menikin määrättyyn toimeensa.

"Ota nyt ja pese nuot kahvikupit ensin ja mene sitte syömään", jatkoi emäntä käskemistään.

"Pane siitä niitä tuonne padan alle, mutta katso vaan, ettet kaada sitä kahvipannua", muistutti emäntä.

"Saattekohan te ajetuksi kolmea hevosta? Jos arvelette, ettei se käy, niin jättäkää yksi talliin".

"Kyllähän ne menevät", vakuutti Antti ja Kustaa katsoi ivallisesti häneen. Kun tulivat ulos hevosia valjastamaan, sanoi Kustaa pilkaten: "Mikset nyt sanonut itse, ettei kolmea hevosta saata ajaa kaksi miestä?"

Pojat eivät oikein pitäneet vaarista, jonka tähden Kustaa virnistellen kysyi:

"Oo hevonen! Sido vain pruunin suitset reenpankkaan, niin kyllä se välillä juoksee". Pojat lähtivät ja ukko palasi omaan tupaansa, itsekseen jutellen:

"Hmh! Ikään kun eivät nuo nykyajan kakarat osaisi muuten sontaa ajaa ja suutansa pruukata. Kouluhun, muka. Onhan se kokouksis kulku sopivaa laiskojen työtä. Sitte aina vierastellahan ja kamaris praatathan, mutta harvoin vanhalle miehelle ryyppy riittää…"

Hän oli jo ehtinyt tupaansa ja istahti takkakivelle selkäänsä lämmittämään. Ukon nenänsivussa oli paksu nokipilkku, ikään kun vartta vasten sormella pyhkäisty, tullut äsken, kun oli perunapannua tulelle asettanut. Takkia ei ollut yllä, vaan karkeat hurstipaidan hihat esiintyivät likaisimmassa jokapäiväisyydessään. Housunlahkeet olivat valkeaksi parkittuin saapasvarsien alla syltyssä.

Istuttuaan takkansa ääreen oli taas juuri alkamaisillaan äskeisen valitusvirtensä jatkoa nykyajasta, kun ovi kiireesti aukeni ja Amalia tuli tupaan.

"Emäntä käski tulla lakaisemaan teidän tupanne lattian ja pesemään astianne", sanoi riuskasti.

"Niin vaan — tuossako teidän luutanne on? Huonopa se onkin, mutta taitaapa sillä saada". Amalia lakaisi niin että rikat tuoksuivat kattoa myöten.

"Älä tuoksuta! Etkö näe, että tomu lentää maitovatiin pöydän alla", huomautti ukko.

Amalia lähestyi pöytää ottaaksensa sen alta maitopunkin. Mutta tuskin oli sen saanut käteensä, kun kiljahti:

"Oii-i-i!" Oli vähältä pudottaa maitoastian kädestään lattiaan, vaan sai sen kuitenkin pannuksi pöydänsyrjälle.

"En tiedä liekö mennyt ilmasta vai maasta, mutta siellä se vaan on, hi, hi, hi!"

Ukko oli nyt jo saanut käteensä puulusikan, jolla tavotteli kuollutta hiirtä, joka kermaisena kellutteli maidonpinnalla.

"Thi, thi, thi!" tirskui Amalia, jonka mielestä asia alkoi muuttua yhä hullunkurisemmaksi.

"Älä siinä tirsku, lemmon lipakko, elikkä mä viskaan tuon pejoonin vasten naamaasi, niin että muljahtaa!"

Ukko tavotti vihdoin hiiren lusikkaan ja kantoi pihalle. Tyttö ei ottanut kuitenkaan torelemisesta ojentuakseen, vaan tuo tuostakin pääsi: "thi, thi, thi!"

"Tottahan nyt vähä saa edes nauraa. — Mutta aiotteko te syödä tuon maidon?"

"En ainakaan semmoista maitoa, johon hiiri on hukkunut. Mutta onko tuolla teidän pannussanne astiain pesuvettä?"

"Käski mitä käski! Laita vaan itses tupaan täältä. Mitä tuollanen astioita pesee".

"Voi kun teillä on likainen paita. Onhan teillä puhtaampiakin, kun hiljan pyykissä pestiin?"

"Olkaa sitte niin kun tahdotte!" tuiskahti tyttö ja lähti pois, vieden muassaan aimo kasan rikkoja, joita oli lattiasta lakaissut.

"Kuule emäntä", sanoi Joonas, palaten vielä ovesta takaisin tupaan. "Kun Antti ja Kustaa tulevat kotiin, niin saavat mennä hakkaamaan tuohon rankaläjälle, jos en minä ehdi siksi kotiin".

"No. Mutta älä nyt kovin kauan viivyttele, tämän pikku Maijun tulee niin kovatti ikävä". Loppu-osan lausui Johanna sopertaen lapsenkielellä ja katsoi sylissään makaavaa lasta, joka jokelsi ja nauroi. Tuo oli isälle niin viehättävä muistutus, että hän meni hymy-huulin pikkunsa luo, vaati siltä muiskun. Karhea turkinkaulus kutkutti tytön poskea. Lapsi aristi ja veti suutansa väärään, isä nauroi, äiti tyystytti:

"Niinpä olisi, mutta Jumala katsoi paremmaksi kutsua lapsen pois", sanoi Johanna.

Joonas huokasi mennessään vielä lapselle ja äidille hymyillen. Miehet olivat jo pihasta lähteneet, kun ukko, päällisettömään lammasnahkaturkkiin puettuna tuli tuvastaan ja lukitsi oven.

XVII.

Vaari kävellälaahusti luudanvarsi sauvanaan umpitukkoon nujuttanutta kujaa Rupelaan, joka oli toisellapuolen kylää, Heikin ja Miinan uusi koti.

Rehevästi alkoivat Heikki ja Miina asua velatonta taloansa, mutta kotona opitut tavat seurasivat Heikkiä varjon tavalla isäntänäkin ja varttuivat yhä, koska vaimossakaan ei ollut totutuille taipumuksille voimallista vastakynnen panijaa. Teerelän-ukko piti muuten hyvin paljon Rupelan elämästä, vaikka usein pani pahoin Heikin laiskuutta. Emäntä niinikään haukuskeli miehelleen laiskuudesta, mutta Heikki ei näistä ripityksistä tehnyt itselleen omantunnonasiaa, varsinkaan, kuin Miinakaan ei ollut mikään työnhullu.

Työväki, joka piti aina tarkassa muistissa, missä annetaan puolipäivä-ateria viittä minuttia aikasemmin tai myöhemmin kun muualla ja missä isäntä menee heinäniitulla ensimäisen laespuolen, tiesi tarkoin, että aterian aika Rupelassa pidettiin tuntia myöhemmin, kun useassa muussa talossa, "mutta kyllä sitä siellä sentään jaksaa, kun ei tarvitse tehdä muuta kun sen verran, että tuppi huiskuu", sanoivat.

Ihmiset tiesivät myöskin että Miina pussitti jyviä, kahviin ja vehnäsiin niitä vaihtaen. Heikki huomasi kyllä, että jyvät aitan laareista kuluivat ja arvasi että emäntä niitä pussitti. Siitä hän toisinaan Miinaa nuhteli, mutta tämä kyllä osasi puoliansa pitää. Mitä Heikin siihen tuli mitä kukin omansa kanssa teki. Sanoi että: "Kylläpä sunkin suus hyvän maistaa, maistaa jo. Mikset anna rahaa, että saisin sillä ostaa". Heikki kyllä koetti puollustautua, mutta jäi aseettomaksi. Sillä totta puhuen hänenkin mielestänsä oli korppukahvi hyvää, ja rahaa ei tahtonut aina olla, niin että…

Vaan johan se Teerelän vaari meni Rupelan tupaan. Siellä oli kaikki aamuaskareet vielä puolitiessä, astioita ja maitopyttyjä seisoi huiskin haiskin lattialla. Heikki istui puolipukeissa takkakivellä, emäntä seisoi hajanaisin hiuksin toisella puolella ja seotti höystöä perunain sekaan; renki väänsi reenjukoa lattialla ja lapsi itki kätkyessä.

"Mene siitä vähän katsomaan poikaa", sanoi emäntä, kätensä selällä työntäen isäntää hartioista.

"Aina sinä olet yhtä viluinen. Etkö näe, etten minä pääse ennen kun saan perunat vatiin. Mene sinä Janne liikuttamaan kehtoa". Janne jätti reenjuon tekemisen ja meni lapsen luo.

"Eikö nyt jo pitäisi metsään lähteä?" kysyi Teerelän-ukko tupaan tullessaan.

"Kuka hullu tämmöisen nujun jälkeen. Minä sanoin Jannelle, ettei tarvitse mennä, ennen kun vähän ehtivät ajamaan tiet auki. Minä en viitsi mennä ollenkaan tänä päivänä. — Emäntä, menehän katsomaan, kun tuo poika niin huutaa".

"Älä poraja, älä, älä, pau, pau", pauhasi Janne hurjasti heiluttaen kehtoa.

"Kuinka se Annikkakin näin kauan siellä navetas viipyy?" tuskaili emäntä, mutta meni kuitenkin kehdon luo ja tarjosi lapselle rintaa. Nähtävästi oli pikku Matin hyvin nälkä, sillä hän tempoi nyt ahnaasti, tuotuostakin mielihyvissään äännähdellen.

"Mitä ne paapan poikaa kiusaavat", hyvitteli vaari, lähestyen kehtoa. Poika, joka oli noin vuoden vanha, luikautti vähän syrjästä isoisäänsä ja naurahti, mutta alkoi taas uudestaan imeä. Vaari myhäili hartaasti ja katseli poikaa.

"Tuo navetanovi on niin huono, ettei se pidä enää yhtään lämmintä, lehmät kuolevat viluun", sanoi hän nurjalla äänellä ja viskeli astioita lattialla.

"Minä olen siitä jo monta monituista kertaa puhunut isännälle, että sen pitäisi tehdä uuden, mutta eipä siitä tule mitään", yhtyi emäntä.

"Kukahan täs kaikkiin ehtii. Kyllä minä olen siitä jo puhunut nikkarille, mutta eipä se ole joutanut", puolusteli isäntä.

"Menkää nyt itse metsään, niin kyllä minä oven teen tänä päivänä", ehdotteli Janne.

"Ei niiden nyt niin ole vilu. Kyllähän minä saisin itsekin tehdyksi yhden navetanoven, kun vaan tulis aijai! — ai piru! Liivini selkämystä palaa!" huudahti Heikki ja ryntäsi takkakiveltä, kopeloiden käsillään selkäpuoltaan.

"Ha, ha, haa!" nauroi emäntä, "entä sinä nyt vasta olet tuhkimus.
Kuinka mones tuo liivi nyt olikaan, jonka poltit?"

"Kun on ruskea kuin kettu", ihmetteli Heikki katsellessaan ja käännellessään liivin takapuolta, "ja tuohon jo ehti reikäkin, saakeli!"

"Eihän paidanselkä edes palanut? — Pane jo Annikka ne perunat vatiin", käski emäntä.

Janne oli jo saanut reenjuon valmiiksi. Annikka asetti ruoan pöytään ja niin käytiin syömään. Emäntä kuitenkin ensinnä täytti kahvipannun, jonka aamuinen sisällys oli jo aikaisemmin ehditty tyhjentää.

"Mene nyt Janne sinä metsään, ei suinkaan se navetanovi taida kuitenkaan tulla tänä päivänä tehdyksi".

Janne näytti aikovan sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä ja meni muristen ulos.

"Meidän isäntämies se meni taas kokoukseen", virkkoi ukko vähänajan kuluttua.

"Hänestä on tullut ahkera kokousmies. — Mistähän nyt on kokous?" kysyi
Heikki.

"Se on helvetinmoista touhua", tohahti Heikki. "Minä en ainakaan pane kortta ristiin sen tähden, enkä lapsiani sinne milloinkaan. Kylläpä sitä käskis, jos kaikki kimeenienkin kakarat koulutettaisiin, kuka sitä sitten työtä tekis, saakuri vieköön! Mun pistää tuo asia oikein vihakseni".

"Samaa minä olen sanonut", säesti ukko. "Se meidän hyvä ei nykyään muusta taas tiedäkään, kun aivan koulusta. Koulu sill' on aina suus. Tuli multakin raanaamaan puumerkkiä, mutta en minä pannut. Mä sanoin oikein suoraan totuuden, sanoin, ettei sellaisia puuhata muuta kun komeuksissansa, ja että niiden kautta tulee vaan semmoisia maksuja, ettei lopulla piisaa piikivetkään. Kyllä Joonas vähän oukkamustui, kun minä hänelle tämän selitin".

"Hmh! — Mutta pitäis sinne kokoukseen mennä edes jolloinkin, ettei ne saisi aina niitä asioita menemään niin kovin oman mielensä mukaan".

"Menehän nyt kerrankin. Olisithan edes vastaanäänestämäs, jos ei muuta tulekaan puhutuksi".

"Tiedä tuota, taitaa olla parasta, etten pistä lusikkaani siihen puuroon … melkein parasta pysyä kotona".

"Ei sitä siltä tarvitsisi tapanansa pitää, vaikka tämän kerran meniskin, kun on tuollainen asia".

"Menet uudestaan polttamaan itsesi", huusi emäntä. — "Laita vällyt selkääsi, muuten ehkä siinäkin kylmetyt".

"Laita emäntä se kahvi valmiiksi, että tässä tulisi vähän kuraassia ja intoa, tuota…"

"Minä luulen, että sinusta on tullut niin laiska, että osaat oikein miehen tavalla isännänpäiviä pitää", kiusasi ukko nauraen.

"Hulluhan se isäntänä ollessaan itsensä työllä tappaa", puollusteli
Heikki, suuttumatta toisten härnäilystä.

"Älä pirskota sitä vettä, vallanhan se nyt jo virtaa yli lattian", torui emäntä.

"Kun tämä askare kestää taas puolipäivään saakka", tiuskaili Annikka ja hieroi astioita niin että risut lentelivät pesimestä.

"Älkäähän nyt paappa olko kiireessä, tämä kahvi on heti valmista", sanoi ja pudotti sikuria pannuun.

Ukko jäi odottamaan ja rupesi joutessansa vieläkin paluamaan Heikkiä navetanoven tekoon. Mutta tekemättä se ainakin siltä päivältä jäi.

XVIII.

Jo aikaisesta aamusta alkaen isäntämiehiä kokoutui kirkonkylään kokousta varten. Kaikkein harvinaisimmat ja välinpitämättömimmätkin taas olivat mukana, varustettuina pontevilla ja pisteliäillä koulunvastustuspuheilla.

Koulukysymys oli jo ennen ollut useita kertoja kuntakokouksessa esillä, mutta vastustajain puolue oli sen aina saanut tapetuksi. Tämä kokous toivottiin tulevan ratkaisevaksi: niin toivoivat koulun puolustajat, sillä he olivat, puolittain salassa koulun vastustajilta, puuhailleet valtakirjoja ja keränneet puumerkkejä niiltä, jotka eivät olleet niin innokkaita koulun suosioita, että viitsivät kokoukseen mennä. Voittoa toivoivat myös koulun vastustajat. Vaikka ei heillä monellakaan ollut valtakirjaa muiden puolesta äänestämään, olivat he sen sijaan kokoontuneet oikein miehissä, lyömään viimeisen, oikein musertavan iskun, joka kerrassaan pois pyhkäisisi, kuten tuulispää, kaikki riivatut koulu-unelmat muutamain haaveksivain puoliherrain aivoista. Moni mies oli tänä aamuna noussut koura lujassa nyrkissä ja lujasti päättäneenä ennemmin tapella, kun toisen puoluelaisille voittoa hellittää.

Olipa joukossa semmoisiakin, jotka olivat varustaneet taskuihinsa pannunvarsia y.m. kovia lyömäaseita aikoen niitä käyttää sanojensa vahvistukseksi, jos asianhaarat siihen suuntaan kääntyisivät. Kun puheenjohtaja ja pöytäkirjuri olivat paikalle ehtineet ja menneet kokoushuoneesen, alkoivat ympäristöllä jo kauan seisoskelleet miehet rynnätä heidän peräänsä. Vähää puuttui, ettei syntynyt ahdinko. Jotkut saivat pieniä maistiaisia tunkeutumismehakasta ja kopistelivat lattiaan pakottavia varpaitaan, joiden päälle oli raudoitetulla saappaan kannalla astuttu. Kukin koetti nyt huoneessa sovittautua niin edulliselle paikalle, kun voi.

Kirkkoherrakin tuli kokoukseen. Jotkut ottivat lakit päästänsä, toiset kyräilivät, eivätkä lakitelleet. Yhä tulvasi miehiä sisään, jossa vallitsi kova möyhy ja röyhy. Paksu tupakansavu kierteli harmaana katonlaessa ja lattia peittyi nopeasti tupakansylestä.

"Olkaa nyt hiljaa!" hän huusi niin, että kajahti ja paukautti jalallaan lattiaan.

"Hilja nyt! Kuulkaa mitä sanotaan. Hs. Soh, soh", suhisi miesjoukko.
Vähitellen tyystyivät äänet, jotenkin hyvä hiljaisuus saatiin aikaan.

Esimies luki kokouksen kuulutuksen, jossa oli ensimmäisenä kansakoulun perustamiskysymys.

"Eiköhän olisi ollut viisainta jättää sitä koulukysymystä viimeiseksi ja ottaa ensin muita asioita?" kuiskasi Teerelän Joonas esimiehelle.

"Minä päinvastoin arvelen, että ne ehtivät toisten kysymysten ajalla tulla yhä riitaisemmalle tuulelle", sanoi esimies. Kirjuri oli samaa mieltä.

"Ehkä se niin on, esitä vaan", myöntyi Joonas ja pappi nyökäytti päätänsä.

Useat koulun ystävistä hymähtivät ja katsahtivat kuin hämillään ympärilleen.

"Päätettiinhän se jo viime kerralla, ettei sitä oteta enää kysymykseenkään ennenkuin kahden vuoden kuluttua".

"Meidän lapsemme valittavat meidän ylitsemme, jos emme anna heille parempaa kouluopetusta, kuin olemme itse saaneet".

"Sinäkin …! aika ja tämä menet pääedellä kaivoon. Suotko mukuloistas tulevan tapojes seuraajoita?"

"Sen vallan minäkin annan jokaiselle, mutta itse en penniäkään maksa, en jumal'auta!"

"Otetaan miehet kysymys viinaprännistä, se olis tarpeellisempi ja varma hyöty kunnalle".

"Niin, siitä olis tuloja, mutta menojahan nämä johtomiehet vain rustaavatkin".

"Puhukaa vähä järjellisemmin, eikä tuommoisia luontokappaleen mielipiteitä".

"Hiljaa! Kirkkoherra tahtoo puhua", huusi esimies paukottaen taasen jalkaansa lattiaan.

"Samat sanat. Me täällä vain puhumme, me pitäjäänmiehet, jotka maksammekin".

"Puhu pukille, sanoi Saunamatti papille. Paljokohan sunkin manttalistas maksetaan? Mä lupaan täs vierastenmiesten aikana maksaa elämäikäni sun manttalis puolesta koulumaksot".

"Siinä on kyllä kun maksat omas. Kylänmiesten tujen varas sinä nytkin seisot".

"Rauhoittukaahan nyt vähän, ja antakaa kirkkoherran puhua", pyysi esimies. Vihdoin saatiin jonkullainen hiljaisuus aikaan.

"Hyvät seurakunnan miehet", alotti pappi. "Mielipahalla olen kuullut, että teistä, jotka aina olette olleet viisaita ja neuvokkaita kokouksissanne, tällä kertaa enin osa noin kiven kovaan vastustaa oppilaitoksen perustamista kuntaamme. Tahtoisin nyt muutamalla sanalla kumota teidän mietteitänne tässä asiassa".

"Pidätkö soukempaa suuta, taikka minä —!" kuului joku hillitymmällä äänellä heti sen perästä uhkaavan. Sähinää alkoi taas nousta, mutta kun toiset yhtä mittaa huusivat: "hiljaa! Olkaahan hiljaa!" taukosi se vähitellen.

"Olkaa nyt vähän kärsivälliset ja kuulkaa! Te arvelette, että teidän lapsenne tulevat koulunkäymättöminä yhtä hyvin toimeen, kuin te itsekin olette tulleet, mutta siinä kovin erehdytte. Huomaattehan, että aika muuttuu aina, mitä vanhemmaksi se tulee ja ihmisten tietysti täytyy muuttua ajanmukaisiksi. — Olkaa nyt muudan minuutti hiljaa, ja kuulkaa mitä sanon. Entiseen aikaan, kun sodat alinomaa riehuivat maassamme, täytyi jokaisen jo lapsuudestaan harjaantua verinäytelmäin kamalaan toimeen. Heti kun kynnelle kykenivät, vaati velvollisuus nuorukaiset kalpaan tarttumaan hallitsijan ja isänmaan edestä. Käsitätte hyvin, ettei semmoisina aikoina voinut koulunkäynti ja sivistystyö tulla kysymykseenkään, sillä niinä pieninä väliaikoina, kun sodanmelskeet olivat seisahduksissa, oli jokaisella kyllin työtä ja puuhaa hävitetyn maan uudelleen kunnostamisessa ja jokapäiväisen leivän hankkimisessa. Vihdoin, kun maamme joutui Venäjän yhteyteen, loppuivat nämät veriset taistelut. Uudenajan miehet koettivat voimainsa mukaan elvyttää eloon kansamme nukkuvia henkisiä voimia. Isämme ymmärsivät kyllä hyväksensä käyttää niitä aineellisia etuja, joita rauha tarjosi, vaan kaikki katselivat ikään kuin kaiholla niitä toimia, joilla koetettiin paremmalle kannalle saattaa heidän henkisiä pyrinnöitänsä. Kansa oli tottunut raakaan elämään, eikä tahtonut ollenkaan perehtyä uudenajan vaatimiin olosuhteisiin.

"Kun eivät miehet enää saaneet tilaisuutta julkisilla sotatantereilla ulkonaista vihollista vastaan tyydyttää taistelunhimoisen luontonsa vaatimuksia, tappelivat he keskenänsä ja vuodattivat kun sattui lähimäisen naapurinsakin verta. Ymmärtämättömyydessään antoivat he urhomaineen julmimmille tappelioille ja murhamiehille. Meidän täytyy sydämestämme anteeksi antaa heille tämän vian ja erhetyksen, sillä se ei ollut heidän oma syynsä, että he ajanjaksoissa olivat semmoisiksi hirviöiksi muuttuneet, vaan se oli huonon hallituksen syy, joka oli vaan hyväksensä käyttänyt esi-isäimme ruumiinvoimia ja maineesen tullutta urhoutta, kulettaen heitä alinomaisissa sodissa, näin ryöstäen heiltä kaiken tilaisuuden henkiseen viljelykseen. Suuri puute oli myöskin johtavista henkilöistä, jotka olisivat heille tietä viitanneet kansallisen kehityksen kunniaa kohden. Silloin ei myöskään kukaan syrjästäkatsoja huomannut moittia kansamme sivistysoloja, sillä kaikki meidän huonot puolemme peittyivät sotatantereilla ansaitun kunnian loisteesen. Mutta nyt ovat asiat meillä jo toisin. Ulkomaalaiset, jotka ennen olivat seuranneet kansamme sotaisia toimia, ovat alkaneet tarkastella, mitä me rauhan aikana toimitamme. Tämä tarkastus, hyvät ystävät, on tuottanut meille häpeätä, sillä he ovat nähneet, ettemme me rauhantoimissa kykene juuri ollenkaan edistymään, muihin kansoihin verraten. Naurua ja parjausta ovat heidän sanomalehtensä meistä sisältäneet. Tämä on vaikuttanut, että kansamme etevimmät miehet ovat suurella alttiudella ja isänmaanrakkaudella käyneet viittomaan meille tietä, jonka kautta voimme rauhan aikoina edistyä ja vaurastua henkisesti ja saavuttaa kansallista arvoa muiden Europan kansojen rinnalla. Luulen, ettei teiltäkään ole jäänyt huomaamatta, kuinka osa kansastamme on jo alkanut astua tätä viitattua tietä, toimittamalla kuntiinsa kansakouluja, jotka ovat tämän tien ensimäiset uudistustoimet. Kansakouluja perustetaan toinen toisensa jälkeen. Tästä päättäen ei voi kovin pitkiä aikoja kulua, ennen kun näitä laitoksia perustetaan joka kuntaan ja se kunta, joka tämmöistä laitosta vaille jää, tulee ehdottomasti joutumaan naapuriensa pilkan alaiseksi. — Hyvät kuntalaiseni! Minä vetoon teidän kunniantuntoonne, teidän, jotka ette milloinkaan ennenkään ole tahtoneet missään tapauksessa jäädä naapurikuntalaisistanne jälelle, te ette suinkaan tässäkään asiassa tahdo niin tehdä. Huomatkaa vielä: se ei ole yksin kansallinen kunnia, joka vaatii teitä koulua perustamaan, vaan se on lasten vanhempina ja isinä tarpeen vaatima toimenpide, sillä lastenne onni ja tulevaisuus pakoittavat teitä siihen. Soisittehan jokainen mielellänne, että se prosentti vähenisi, joka kuntamme nuorukaisista vuosittain kätketään vankimuurien sisään ja vieläpä viedään elämäijäkseen riutumaan Siperian kolkkoihin kaivantoihin. Ainoa keino, millä paheet saadaan poistumaan, on sivistys. Vaan sen siemeniä ei voi kansanlasten sekaan mikään muu niin kylvää, kuin kansakoulu. Suokaa hyvää lapsillenne! Älkää kitsaasti säästäkö niitä verrattain pieniä summia, joilla voitte koululaitoksen perustaa ja samalla antaa lapsillenne siunatun tulevaisuuden toivon".

Kirkkoherra huoahti ja istui hänelle tarjotulle tuolille. Puhe näytti kuulioihin vaikuttaneen niin, että vielä kotvan sen tauottuakin huoneessa vallitsi hiljaisuus. Hetkisen näytti siltä, kuin useat vasta nyt olisivat joutuneet ajattelemaan, mistä oikein oli kysymys.

"Mitä nyt sanotte?" kysyi esimies äänettömyyden katkaisten ja jatkoi: "Toivoakseni on arvoisan kirkkoherramme puhe valaissut monen käsitystä".

"Tottahan jokainen nyt jo käsittää, kuinka tarpeellinen koulu meillä olisi", arveli joku koulun puollustajista.

Näytti jo melkein siltä, että vastustajain suut oli saatu täysin tukituksi, sillä he seisoivat juroina paikoillaan, lattiaan töllistellen niinkuin häpeään joutuneet ainakin. Esimiehen suu vetäysi tämän havannon tehtyään hymyyn. Hän katsahti likellä istuvaan Teerelän Joonaasen, joka myöskin, kentiesi samasta syystä, hymyili.

"Näyttää siltä, ettei vastustajoita enää olekaan. Asia lie silloin päätetty pöytäkirjaan pantavaksi?" puuttui Teerelän Joonas puhumaan.

"Kai tässä on niin tehtävä", sanoi esimies ja tarkasteli kysyväisenä joukkoa.

"Minä en ainakaan suostu", virkkoi arastaen muuan lähellä oleva. Mutta hänkin, hämmästyen rohkeuttansa, yritti heti kätkeytymään toisten taakse.

"Minulla ei ole mitään kouluun pantaviakaan, enkä siis maksa penniäkään!" lupasi kolmas.

"Meitä ne meinaavat, mutta itse puhuvat aiva mahdottomia. Päätetään nyt vain, jotta ei sitä koulua laiteta, niin siihen ne puheet lakkaavat, eikä riidellä turhia".

"Mitä tässä puheet auttaa, ruvetaan äänestämään, muuten ei siitä kuitenkaan selvää tule".

"Mutta miehet, otan vielä puheeksi äskeisen ehdotukseni. Eikö se sittekin olisi viisas tuuma jotta ruvettaisiin puuhaamaan sitä viinapränniä pitäjääsen? Ei tarvitsisi kauas vetää jyviänsä ja prännistä tulis trankkia joka on niin mainiota elukoille —" alkoi äskeinen viinapolttimonsuosija.

Möyhinä oli taas ehtinyt paisua niin valtaavaksi, ettei juuri mitään erikseen eroittanut.

Esimies viittasi Teerelän Joonaan luoksensa. "Kuinka lukuisasti olette teidän päässä kuntaa saaneet nimiä valtakirjoihinne?" kysyi.

"Niitä on koko lailla ja meidän puoluelaiset näyttävät täälläkin olevan niin kuin kasvamaan päin. Pelkäätkö äänestystä?"

"Mutta minä luulen, että vastustajat ovat olleet niin varmat voitostansa, ettei ainakaan monella ole valtakirjoja. Meidän kylästä olemme ainoastaan minä ja Nevaluhta kokouksessa, mutta minulla on valtakirja".

"No syteen taikka saveen, minä annan äänestää, vai mitä kirkkoherra arvelee?"

"Mutta kuiskutuksia ja salavehkeitä ei saa kokouksessa käyttää!" huudettiin oviloukossa.

"Parasta on, että ruvetaan syömään, taitaa tämä kestää kauan", kuului vielä.

Esimies nousi seisomaan ja oli juuri aikeessa sanoa jotain, vaan
Teerelän Joonas astui hänen luoksensa ja kysyi:

"Miehet, tämä asia on nyt neljännen kerran kokouksessa, sillä — —" alotti hän.

"— — Ja ennen kun sitä nyt vihdoinkin ruvetaan lopullisesti äänestyksellä ratkaisemaan, niin pyydän muistuttaa teitä vielä kerran kirkkoherran puheesta, että lastenne tähden ette hylkäisi tätä koulupuuhaa. Ettekö itse muista hyvällä niitä aikoja, kun piennä paitaressuna saitte jotain oppia? Kun vanhemmat pojat opettivat teittä, esimerkiksi tekemään värisauvoja ja ojamudasta savipiippuja; tuohesta tanatorvia ja pajusta piiparia, puhaltamaan paimenensarvella 'suutarin Jussia', tekemään lehmiraipan päähän pieniä jäneksen huulia y.m.? Eikö se ollut hupaista, kun saavutitte jonkullaista kätevyyttä toverienne rinnalla? Jokainen muistaa, kuinka suuressa arvossa pidettiin niitä poikia, jotka osasivat nimensä kirjoittaa. Nuo edellä luettelemani esimerkit ovat todella hyvin vähäpätöisiä ja ne opit itse merkityksessä hyödyttivät näennäisesti ainoastaan lapsena ollessa. Mutta ei tarvitse olla erittäin tarkkanäköinen huomataksensa, että moni jo noissa vähäpätöisissä harjoituksissa oppi toisia kätevämmäksi puukon käyttämisessä, josta heille on hyötyä koko elämänsä ajaksi. Vaan ne, jotka jo poikasena jonkun syyn tähden jäivät tovereitansa kehnommiksi, ovat koko elämänsä ajan pysyneet sillä asteella. On kummaa, että niin epäluulolla kohtelette kansakoulua, kun itsekin olette nähneet, 'ettei oppi ojaan kaada, tieto miestä tieltä työnnä, taito syrjähän syseä'. Kyllä se on myönnettävä, että kun jotain uusia puuhia ja tapoja tulee, niin niitä on ensinnä tarkoin punnittava ja tutkittava, sekä saatava luotettavat takaukset niiden kelvollisuudesta, ennen kun niitä hyväksytään. Mutta se nyt pitäisi selvinneen jo jokaiselle talonpoikaiselle miehelle, että meidän taitamattomuutemme ja kykenemättömyytemme vuoksi herravalta maassa niin suuri on. Ei ne meitä voita lapiolla, eikä kirvestöis, mutta asiainhoidon ne pitävät niin kauan kun emme me tiedä muuta keinoa valtamme säilyttämiseksi kuin peljätä oppia ja viisastumista. Miettikää tarkoin ennen kun äänestätte". Joonas poistui.

"Minä olen sen asian pannut jo seitsemän kertaa pääni ympäri ja vastaan minä kuitenkin äänestän!" kuului taas ovinurkasta.

"Jollei siellä oviloukos pidetä soukempaa suuta, niin … täältä on reikä pihalle".

"Joka tahtoo vastustaa koulua, huutakoon ainoastaan: vastustan, ja jotka kannattavat koulua, huutakoot: suostun". Näin selitti esimies ja sitten jatkoi hän taas äänestystä:

"Turha vaiva kysyäkään. Tiedättehän, että minä olen aina turhia vastaan".

Näin mentiin läpitse Remppulan kylää, josta kuitenkin suurin osa vastusti koulua.

"Minulla olis täällä valtakirja useain kyläläisteni puolesta", sanoi hän kaivaessaan povestaan paperin. Jännityksellä odotettiin, mihin puolueesen hän äänestäisi, sillä kukaan ei oikein varmuudella sitä osannut edeltäkäsin aavistaa. Kuitenkin oli vastustuspuolueella yleensä suurempi toivo.

"Tässä valtakirjassa on viidentoista talokkaan nimet ja puumerkit ja kaksi todistajaa on sen oikeaksi todistaneet". Puhuessaan rypisti esimies otsaansa, sillä hän pelkäsi miehen äänestävän vastustajain puolelle.

Teerelän Joonas iski silmää Tuomas Simunanpojalle. Tämä näytti käsittävän sen tarkoituksen, sillä hän nyökkäsi myöntävästi päätänsä.

"Minä suostun", kuului vastaus, hiljainen mutta vakava. Tämä näytti vaikuttavan kuulioihin eri tavalla, toisten suu vetäysi hymyyn ja toisten kasvot venyivät pitkiksi.

Teerelän Joonas toi valtakirjansa, Nevaluhdan isäntä pyrki lähemmäksi pöytää.

"Mutta sinun valtakirjasi ei valtuuta sinua äänestämään sillä tavoin", kuului likeltä Nevaluhdan isännän kimakka väite.

"Kaiketi Teereläinen saa tämän valtakirjan nojalla äänestää niiden isäntäin puolesta, jotka siihen ovat nimensä ja puumerkkinsä panneet", selitti esimies.

"Oli meillä siellä ainakin puhetta, ettei saa äänestää muuta kuin vastaan", väitti Nevaluhta.

"Kun se on unohtunut sieltä pois, niin saan ehkä äänestää mieleni mukaan?" nauroi Joonas.

Joonaan valtakirja luettiin vielä kerran kaikkein kuultavaksi ja niin hyväksyttiin.

Meteliä alkoi taas syntyä, mutta se taukosi, kun äänestys uudestaan pääsi vauhtiin.

Katkeroita nurinoita kuului vastustajain puolelta. Useat välinpitämättömimmistä vastustajista tekivät viisaan yölepakon tavalla ja pistäysivät suosijain puolelle, koska niiden voitto alkoi näyttää varmemmalta. Pisteliäitä huomautuksia sateli kahdenpuolen.

Äänestys oli vihdoin loppunut. Kirjuri laski tuloksen. Jännittävä hiljaisuus vallitsi, miehet vain kuiskailivat ja hoitelivat piippujaan.

"Koulu-puolueen äänet tekevät 1813 ja vastustajain äänet 1462. Siis on koulu-puolue voittanut 351 äänen enemmistöllä".

"Voipi olla teitä enemmän, mutta näin on äänestys tapahtunut", lausui esimies.

"Kaiketi tämä nyt tulee kokouksen päätökseksi ja on siis pöytäkirjaan pantava?" kysyi kirjuri.

"Niin minäkin arvelen", virkkoi Teerelän Joonas, "se tulisi heille maksamaan useita markkoja ja jos he alkaisivat tappiolle käydä, niin olis se heidän maksettavansa, ja se pelko estää valittamasta".

"Olen varma, etteivät he saisikaan tätä päätöstä kumoon", arveli kirjuri.

"Meillä on syytä kiittää kirkkoherraa täällä äsken pitämänne puheen johdosta", lausui Teerelän Joonas sitten; kun oltiin poislähdössä, "sillä ilman sitä en tiedä kuinka olis asiamme käynyt. Minä huomasin, että aivan moni sen puheen johdosta muutti mielensä ja äänesti koulun puolelle". Toiset yhtyivät lausuttuun kiitokseen.

"Ei mitään kiittämistä, onhan se minulle yhtä läheinen velvollisuus kuin teillekin. Kiitos itsellenne. Vaan hyvästi nyt! Älkää lannistuko innossanne, ennenkuin olette saaneet asian loppuun ajetuksi", puheli kirkkoherra ja lähti. — — —

Kun Teerelän Joonas oli Harjulaisen kanssa ehtinyt koti-pihalle, vaati hän kyytimiehensä vielä sisään panemaan piippuun.

"Pitäispä mennä katsomaan, kuinka hyvästi nuo ovat saaneet nenäänsä — — vieläkö haluttaa kouluja punteerata", paneskeli hän ja lähti talontupaan. Tuskin oli ehtinyt takkakivelle, kun Leena, tuntien vaarin koulumielialan, virnistellen virkkoi:

"Menisin kyllä, kun vaan olis joka kouluttais. Eikö paappa kouluta?" nauroi Leena.

"Isä, isä!" huudahti emäntä, "miksi niin katkerasti? Ei tämän mailman aikaan tulla enää toimeen niin oppimattomina kuin —"

"Älä toimita", keskeytti ukko. "Ei sitä meidän pitäjääsen koulua tule ikänä, ei jo".

"Voi tuota isää!" nauroi emäntä. "Kyllä koulu nyt tulee, isä-kulta, vastustajat ovat joutuneet äänestykses tappiolle".

"No paappa", huudahti Joonas iloisesti, kamarin ovesta tupaan tullessaan: "nyt vihdoinkin saatiin koulu lupaan".

"Kun et sinäkään mennyt sinne kokoukseen", pauhasi jo ovessa, silmäillen Heikkiä. — "Nyt ne ovat äänestyksellä voittaneet!"

"Aina te olettekin yhtä vetelöitä, olisitte veli-Iikan kanssa menneet, niin olisihan äänenne jotain vaikuttanut", mässäsi emäntä.

"Niin kyllä, mutta ei se nyt enää katumalla parane. — Ja kyllähän minä sen voin maksaa siinä kun muutkin", Heikki itseänsä lohdutteli.

"Niin, mikäpä siinä nyt muu auttaakaan, kun maksaminen ja antaminen vaikka puolen purrusta palastansa ja vaikka talonsa, jos edusmiehet katsovat hyväksi".

Näin vaikeroitsi ukko. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut kolauksen jota ei mikään lohdutus näyttänyt jaksavan sovittaa.

XIX.

Raskaalla mielellä paneutui ukko levolle sinä ehtoona, noituen kaikkia koulu-puolueen miehiä, ankarimmin omaa vävyänsä. Ähkyi ja käänteli vuoteellaan kyljeltä toiselle, kunnes uni vihdoin valloitti.

Vähän aikaa oli hän jo kuorssannut, kunnes joku alkoi tuntuvasti jyskyttää porstuanovea. Ukko oli kuitenkin jo niin syvässä unessa, ettei heti ensimäisiä paukauksia kuullut.

"Hoi äijä! Avaa ovi! — Mikä saakeli sinusta on tuommoisen unikeon tehnyt? — Hoi! — Täällä on Tervahaudan Jukka!"

"Tuo Tervahaudan Jussiko se…" hän virkkoi ja meni porstuaan.
Kiusanteonhalussa kysyi ulkona jyryävältä:

"No voi, voi! Tahdotko, että halkaisen tuon ovesi, niinkuin ruudun ja näytän naamani?"

"Muuttunut. Valehtelet, mikä sen olis muuttanut. Sun korvas muuttunut on, on jo. Ja mun käsiäni palelee niinkuin kerjäläisen korvia. Päästähän tupaan, että saan pistää ne hetkeksi hiilille", höpötti Juha, kun ei tahtonut tuvanovea löytää.

Tupaan päästyään pisti Juha kouransa lämpimään poroon. Mattipaappa puuhasi tulta tervaksisen päreen päähän.

"Kintaas? Älä leveile, ei sitä kaikille ole Jumala syytinkiä siunannut, niin kun sulle".

Päre syttyi ja asetettiin tiilikivien rakoon muurin pilarissa. Ukkokin istui takalle, sillä häntäkin vilutti.

"Huu, kun tekee hyvää tämä lämmin", äänteli Juha, pudistellen ruumistaan.

Juha veti taskustaan viinapullon. Teerelän ukko haukotteli ja pudistelihe sisällisestä mielihyvästä.

"Saako tässä vielä ryypyn? Sitäpä viljaa enää harvoin näkee", paneskeli ukko ja ryyppäsi. Juha katseli hymyssä-suin toista.

"Se on puskaviinaa", vakuutti äijä uudestaan. "Kuka sitä nyt taas tohtii polttaa?"

Salaperäisesti silmiänsä vilkuttaen ja päätänsä nytkyttäen alkoi Juha kohmeloäänellä laulaa:

"Kaksipa hankkii kauroja,
Kolmas mallasjauhoja,
Neljäs pannunhattuja,
Viides viinanappoja".

Talon tuvassa oli haltiaväki heti alussa kuullut jyräkän, jota Tervahaudan Juha pihatuvan ovella piti. Joonas oli noussut kuullakseen paremmin ja tunteakseen mellastajan äänen. Pian hän sen tunsikin, ja palasi välinpitämättömänä takaisin vuoteelle. Mutta vähän aikaa maattuaan ja mietittyään, sanoi hän Johannalle:

"Minäpä nousenkin ja menen paapan ikkunan alle kuultelemaan vähän, mitä ne puhuvat".

"Leikin päälle menen sinne. Olen kuullut pieniä, hiljaisia huhuja, että taas on laitettu tuonne jonnekin metsänsydämeen salapolttimo. — Minä luulen, että tuo juoppo, jos kukaan, tietää sen eikä hän saata olla sitä meidän vaarille sanomatta".

"Eiköhän ole perätöntä. Olisivatko ne uskaltaneet, kun viimetalvena hävitettiin se, mikä niillä oli", arveli Johanna.

Joonas puki ja hiipi hiljaa vaarintuvan ikkunan alle, laski korvansa likelle jäätynyttä ruutua.

"Viina se juosta lirittää,
Kun valkian ala virittää;
Talvella tai suvella,
Mettäs kuusen juurella".

"Ei nytkään ole kokonaiseen kuukauteen ollut viinanmärkää suussani.
Mitä sitä silloin mellastaa, mitä jo. Annas vielä vähä".

"Kaupungista ei sitä tahdo saadakaan kun niin harvoin. Mutta sano nyt jo, mistä olet tätä saanut? Mitä tuossa kieräilet".

"Hoo! Kuinkahan mies on uskaltanut, vaikka viime talvena sai semmoisen seljällisen".

"Se on Korpiahon keskellä Varissaares. Eikös ole sopiva paikka? Siellä ei käy kukaan ihminen talvisaikanakaan, se on kuin linna aavan meren keskellä. Vai tiedätkö sinä sitä paikkaa?"

"Närhiniityn talvitietä, aina Remppulankyläisten Sammakkolaaksoille, sieltä kierrämme Pahkalammikon ympäri ja vasta Kujalan tukkimetsän päästä, siitä jossa metsä on likinnä saarta, menemme saareen".

"On se. Mutta senpä vuoksi ei sinne asiaan kuulumaton osajakaan. Ja sieltä näkee laajalle ympäristöön. Meillä on ladatut pyssyt aina valmiina ja yksi vahdis. Tulla sinne sitte, tulla jo".

"Eikö tuota nyt siinä tiedos että sais vielä kerta maistaa syntisellä suullansa lämmintä viinan-väkeä".

"On siitä, on kulunut aikaa. En sitte ole maistanut viinapannun-hatun välistä tupruavaa höyryä, kun Kuppilan vaari vainaja keitti".

Molemmat ryyppäsivät ja Teerelän vaarinkin silmät rupesivat jo juopuneen tavoin mulkoilemaan. Juha alkoi muuttua hiljaiseksi.

"Sano nyt, saanko seurata sinua Varessaareen? Kovin tekee mieleni", uteli vaari.

"No siitä pian… Minä vain sanon kun tulen takaisin, että olen ollut
Kivistön vanhan Iisakki-vaarin kestis. Ne uskovat kyllä, me olemme,
Iisakki ja minä, olleet aina hyvät tutut".

"Mutta —, no tule jos tahdot. Menen tästä, kun kerkeän, Jaakon-Katriin yöksi. Tavotetaan aamulla siellä. Voisimme muuten kyllä lähteä täältä yhdes, mutta kun ne näkevät minun sinun seurassas, niin taitavat ruveta epäilemään. — Ota nyt".

"Hyvinpä se jo on kulahtanut. Äh, perun siivo viinaa. — Siitä tulee hauska reisu".

"Saisit sinä, joka olet talon syytinkikrapa, maksaa mulle puolen tynnyriä rukiita, kun sinut vien sinne. Siellä saa elää niinkuin pellos — kuin Keisari valtakunnassaan! Se on siivo mies, se Teerinevan Kustu. Ei se ole mikään tyhjänpäiväinen. Silmiänsä ei ole pessyt, eikä päätänsä kammannut kahteen kuukauteen. Se lempo on musta kuin neekeri". — — —

Joonas oli seisonut ikkunan alla ja kuullut tarpeeksensa. Vilun ahdistamana hän lähti tupaan.

"Kuulitko mitään? Tavataan sanoa, ett'ei kuuntelian mieli ole koskaan parantunut", kiusasi Johanna, kun Joonas tuli tupaan.

Pitkään aikaan ei uni tahtonut ummistaa Joonaan silmiä, sillä päässä risteili monenkaltaisia ehdoituksia Varessaaren viinapolttimon hävittämiseksi. — — —

"Hoppaa tippaa! — Muistathan Jussi, että näis kouris oli ennen voimaa, eikä se ole vieläkään lopus. Tuntuuko mitään?"

Näin melusi Teerelän vaari, joka jo oli ehtimässä juopumuksen suuriäänisimmälle huipulle.

"Mennään talontupaan, minä tahdon näyttää sille Joonalle, mistä
Taavetti on olutta ostanut, hih!"

"Tule jos tahdot, vanha jänis, mutta minä menen, minä! Se maitoleuka luulee jo olevansa mies, mutta nyt saa koittaa! Tuletko?"

"Jää siihen urvelo, minä menen. Hailala railala rollol rallal — ja puukolla lyötiin lujaa —"

Räyhäten meni vaari talontuvan rappusille ja alkoi aseellaan tuntuvasti paukutella portaiden kaidepuihin ja oveen, haukkuen ja noituen.

"— Tule nyt, sivistynyt, koettamaan, hoi! — Nyt saa tulla vaikka vielä tulis isäskin haudasta auttamaan! — Kuulitko s——nan kouluhullu! — Tule nyt, saat koittaa! —" kaikui kartanolla hiljaisessa yössä. — — —

"Älä mene, Joonas, älä mene! Anna minä menen. Kyllä minä saan hänet rauhassa viedyksi tupaansa. — Voi sitä vanhaparkaa, kun se on hullu! — Älä mene", pyyteli Johanna.

"Olehan rauhassa, en minä hänelle mitään vahinkoa tee, mutta ei hän saa ovea särkeä", sanoi Joonas.

"Tule nyt komiaan tuttu jos uskallat! Minä näytän sulle lahtarinkurssin, sinä koulukerjäläinen" — —

"Menkää nyt isäntä ja näyttäkää sille oikein", kehoitti renki, joka unestaan oli herännyt.

"Oi, voi, älä mene, päästä minua, kyllä minä hänet saan asettumaan", pyyteli Johanna. Mutta lapsi samassa heräsi, ja alkoi itkeä. Äidin täytyi ensin sitä tuuditella, ennen kuin pääsi ulos. Sillä aikaa meni Joonas jo porstuaan. Johannan hätä oli suuri. Sopimatonta oli lapsen kanssa rientää kylmään porstuaan ja sopimatonta sitä itkevänä sänkyynkin jättää.

"Voi Jesus!" huusi hän. "Menkää te, hyvät miehet, sieltä sängystä, katsomaan tuonne ulos, etteivät ne — so lastani, so —"

"Älä nyt Johanna turhia huuda, ei tässä mitään hätää ole, se meni jo tiehensä", sanoi Joonas, tullen takaisin tupaan.

Meluava appivaari olikin jo poistunut portailta. Tervahaudan Juhaa hän huutaen ja kiroten tuvastaan ja kartanolta etsi, mutta ei löytänyt.

"Mutta kuule nyt, sen ääni kuului jo portilta, se lähtee kylään. Minä nakkaan vähän vaatetta päälleni ja menen hoitamaan hänet tupaansa, ettei se pääse mitään hullutuksia tekemään kylällä".

XX.

Kolme hevosta, kunkin reessä kaksi miestä, juoksi lakean Närhiniityn läpikäyvää talvitietä.

Tyyni hiljaisuus vallitsi Närhiniityn lumilakeudella, sillä päivänkaimo alkoi vasta hämärtää ja metsäajajat eivät olleet vielä tielle ehtineet.

"Oletko varma, että täydellisesti tien tunnet?" kysyi nimismies
Teerelän Joonaalta, sillä ne olivat edellisessä reessä ajajat.

"Tunnenhan minä, mutta meidän ei loppumatkassa sovikaan tietä seurata, vaan täytyy kaartaen kulkea metsän läpi, mistä vaan luulemme salaisimmin pääsevämme Varessaareen", vastasi Joonas.

"Ne täytyy jättää metsään siihen saakka, kun niillä pääsemme menemään, ja jatkaa tietä jalkaisin".

"En, kun en saanut sen Juhan puheesta mitään selvää. Minä luulen kuitenkin, ettei niitä ole kovin monta, eikä keittolaitoskaan liene kaseva, koska se on vasta niin alkeella".

Joonas nykäsi suitsista ja hevonen alkoi vinhasti kiitää kohti vastassa olevaa tukkimetsää. Kun sinne oli päästy, huonontui tie, reki kallisteli ja hyppi poukamissa sekä kivien ja kantojen yli. Tie huonontui yhä huonontumistaan siihen määrään, ettei hevosten enää lopulta sopinut antaa juostakaan, vaan täytyi pidättää hiljalleen kävelemään.

Vihdoin seisautti Joonas hevosen ja virkkoi: "Tähän on meidän nyt parahinta jättää hevoset ja lähteä rompimaan tuon mäenkaulan ylitse, siitä ei ole enää kuin pari pyssynkantamaa Varessaareen".

"No noustaan sitten reestä", myöntyi nimismies ja rupesi kömpimään seisoalleen.

Toiset tekivät samoin. Hevoset sidottiin puihin kiinni ja heitettiin heiniä eteen. Turkkinsa jätti jokainen rekeen, sillä metsässä oli lunta paksulta. Joukko oli aseilla varustettu, kahdella oli pitkät luotipyssyt, toisilla pistooleja ja melkein jokaisella kirves.

Vaikeanpuolinen oli matka paksussa lumessa, kovin höyrysivät miesten kasvot, kun vihdoin seisahtivat lakean ahon laitaan.

"Kas tuossa", virkkoi Joonas ja viittasi kädellään ahon keskellä olevaa tuuheametsäistä saarta, "se on Varessaari".

"Näettekö heikkoa savupilveä, joka nousee saaren tuonpuolisesta syrjästä?" kysyi joku toinen, osoittaen kädellään suuntaa.

"Luulen, että meidän on tästä parahin ruveta oikaisemaan", alkoi Teerelän Joonas sanoa, "sillä jos tuo oli savua, jota nähtiin, niin on niiden tuhostus saaren tuon puolisella syrjällä. Metsä näyttää tällä puolella olevan tiheä ja me voimme sen varjossa päästä, ken tiesi, huomaamatta paikalle".

"Sitä on mahdoton tietää. Meidän on nyt kuitenkin koettaminen, ja lienee parahinta, että kohta lähdemme astumaan", päätti nimismies.

Niinpä lähdettiinkin kohti vaaranalaista paikkaa. Jokainen tarkasteli, ikäänkuin salavinkaan, ampuma-aseitaan, josko ne olivat reilassa ja tarpeen tullessa valmiit käytettäviksi. Vaikka miesjoukko tuossa oli oikein rotevaa laatua, voi kuitenkin useain kasvoista ja menetyksistä huomata, että he ottivat asian vakavalta kannalta. Jokaisen silmät olivat kuin tähystin, alinomaa tähdättyinä saaren kukkulaa kohti. Kuta lähemmäksi pyssynkannon matkalle he lähestyivät, sitä kiinteämmäksi kävi tähystys. He olivat jo jotenkin likellä saarta, kun nimismies hiljaa virkkoi:

"Lähdetään miehet juoksemaan, sillä meitä ei ole huomattu. Minä päätän sen siitä, että jos he olisivat meidät nähneet, niin varmaankin olisivat jo lyijyllä tervehtineet".

Kaikin voimin ruvettiin nyt kipaisemaan, vaan matka ei kovin nopeasti joutunut, sillä paksu lumi teki tuntuvaa estettä. Saaren reunassa pysähtyivät he vähäksi aikaa huoahtamaan ja kuivaamaan pisaroivaa otsaansa.

"Lähdetään kulkemaan linjassa yli tämän mäen, mutta varovaisesti ja hiljaa".

"Lähdetään heti", sanoi Joonas, ottaen pistoolin käteensä. "Olemmehan nyt jo kylläksi levähtäneet".

Liikkeelle lähdettiinkin. Puollustusaseet pidettiin joka silmänräpäys käytettävinä. Vähäinenkin rasahdus, joka jonkun jalan rioon sattuessa syntyi, sai jokaisen kasvot siihen suuntaan kääntymään. Kulku koetettiin suunnata sitä paikkaa kohti, mistä äsken oli huomattu savu nousevan. Miehet olivat jännityksissä; silmillään koettivat he tähdätä paksujen pensastojen läpitse. Ei ollut aikaa eikä lupaa äänekkäästi voivottelemaan, vaikka jalka toisinaan putkahti syvään, lumen peittämään rotkoon.

Oli jo ehditty saaressa olevan mäen korkeimmalle töyrälle ja seisahduttiin siihen. Yhä lisääntyi varovaisuus.

Katseltiin ympärille sinne tänne, mutta mitään outoa ei näkynyt eikä kuulunut.

"Minä menen tuolta kummun päältä katsomaan, sieltä näkee vähän edemmäksi", lausui susivouti, kädellään viitaten mainitsemaansa kumpua.

"Lähdetään kaikin, mitäpäs tässäkään on tekemistä", virkkoi nimismies.

Susivouti oli erittäin halukas pääsemään kummun päälle, ja kiirehti muiden edelle. Tuskin oli toivomaansa paikkaan ehtinyt, niin hän, ikäänkuin suolapatsaaksi muuttuneena pysähtyi. Toiset miehet seisahtuivat myöskin kummastuneina, vaikka eivät juuri yhtä suuressa määrässä kuin susiherra.

Mutta kylläpä viimemainitulla olikin syytä hämmästykseen, sillä kummun vastainen reuna oli äkkijyrkkä kuin seinä, ja sen alapuolelta alkoi paljon käyty ja paksulla rankkimassalla peitetty tie.

Aivan samassa, kun susivouti nämät asutuksen merkit huomasi, alkoi ihan hänen jalkainsa alta kuulua loilotus. Jyrkänteen kupeesta aukesi jonkullainen ovi, josta tuli ulos mies kantaen rankkisankoa.

"Viinaa täällä keitethän,
Ja vällyillä klasit peitethän.
— Voi tulimmainen helvetti! —"

Siihen loppui laulu. Sanko putosi maahan ja rankki roiskui miehen jo entisestäänkin saman aineen tahraamille kengille ja pöksyille. Syy hänen suureen hämmästykseensä oli siinä, että äkkäsi vähässä matkassa sivullapäin seisovan kaksi miestä.

Hänelle johtui kentiesi mieleen haulikkonsa, koska pyörähti ja näytti aikovan palata takaisin tuohon kotaan. Mutta käännähtäessään takaisin, kohtasivat hänen silmänsä katon päällä seisovan susivoudin, joka vaiston-tapaisesti ojensi pistoolinsa.

Miehen huulilta pääsi toinen sydämellinen kirous. Ikäänkuin pontimen avulla kierähti hän takaperin ja näytti olevan aikeessa mikein kukon harppauksilla ruveta lennättämään teerienpoluille. Mutta sekin oli jo liian myöhäistä, sillä joku toinen oli häntä ketterämpi ottamaan tuon tässä tilassa niin tarpeellisen hypyn. Se oli Teerelän Joonas, joka miehen takapuolella kuusten suojassa oli päässyt hiipimään aivan lähelle ja aimo harppauksella töpsäytti nyt itsensä kiljahtavan rankkimestarin viereen, sekä tarttui lujalla kouralla tämän kaulukseen.

Joonas hengähti ensinnä syvään, ikäänkuin suuresta jännityksestä päässeenä, ja sanoi sitte leikillisesti, vaikka ääni hieman vavahteli:

"Kas se!" huusi susivouti korkealta asemaltaan. "Minä juuri aioin loikauttaa täältä maahan, mutta tuo Teereläinen ehti ennen". Sitten alkoi hän varovasti laskeutua alas, mutta sydän vielä leiskahteli melkein kuuluvasti, sillä mies oli pelkuri.

Joukko kokoontui nyt kiinni saadun miehen ympärille. Nimismies katseli kummastellen hänen paksulla rankkikerroksella maalattua pukuaan, sekä karvaista ja likaista naamaansa. Toisetkin miehet kummastelivat vaikka ei tuommoinen virka-asu ollut heille kovin harvinainen nähtävä, kun muistivat joku aika sitten lakkautettua kotipolton aikakautta.

"Vai niin sinä laulelet, että viinaa täällä keitethän", virkkoi nimismies.

"Älä nyt niin kiirehdi", nuhteli Joonas pidettäväänsä, joka nähtyään, että miehiä yhä tunkeutui metsästä, koetti riuhtoa irti päästäkseen pakoon.

"Tässäkö on asuntos? Onpa osannut rakentaa mukavaan paikkaan. Taitaa olla lämmin", puheli nimismies käyden kodanovea kohti.

Salapolttaja seisoi hammasta purren paikallaan Joonaan pitelemänä ja tuijotti eteensä sanaakaan virkkamatta.

Toiset olivat jo sillä aikaa menneet sisään ja katselivat toimettomina ja täynnä kummastusta tuon maahan kaivetun viinakeittolan kummallista sisustaa. Sen kolme seinää ja katto olivat maasta tehdyt ja varatut aidaksilla ja puilla, etteivät vierymään päässeet. Etuseinä oli siten kyhätty, että oli pantu vierekkäin pystyyn hoikkia hirsiä ja näiden päälle ulkopuolelle ladottu paksut kerrokset nurmi-mättäitä.

Kuten vieraat heti sisääntullessaan saivat huomata, oli siellä lämmin. Kodan peräpuolella oli kiviläjä, joka toimitti tulisijan virkaa. Nytkin siinä viinapannu kihisi täydessä käytännössä, vaikka tuli juuri tällä hetkellä oli lopussa ja punainen hiilusta vaan levitti kotaan himmeätä valoa. Katossa oli pieni aukko, josta liika savu sai kulkea ilmoille. Kun susivouti äkkäsi aukon, huudahti hän:

"Tuon reiän näin jo isoon matkaan äsken, kun tänne katolle kaahin ja pisti jo juoni päähäni, että mitähän, jos heitän itseni tuosta alas. Mutta sitte huomasin sen liian pieneksi. — Kyllä olis tämä luullut vanhan Erkin tulevan tupaansa, kun minä olisin tuosta mätkähtänyt, heh".

"Olisitpa itsekin taitanut vähän oukkamustua, kun olisit lentänyt kiehuvaan sikunapataan", ivaili joku miehistä.

Nimismies otti päreen, joita kodassa kyllä löytyi, ja sytytti sen pään hiiloksesta, voidakseen valkean avulla paremmin tutkia asumuksen sisustaa.

"Hyh, hyh", pani hän ja piti nenäliinaa sieramiensa edessä. "Kylläpä haisee".

"Tämäpä on asunto", ihmeteltiin. Kun päre oli syttynyt, alkoi nimismies sen valossa tarkastella ympärilleen. Siinä nähtiin nyt useankokoisia tynnereitä ja astioita, jossa oli juurta eli viinanainetta. Leilejä ynnä monellaista muuta kelpaamatonta oli myös.

"Onpa, saakelisoita, niillä ollut viljaa kokolailla haaskattavana!" huudahti Joonas nähdessään tuon paljouden happanemassa olevaa "jumalanviljaa".

Nimismies kääntyi Teerinevan Kustun puoleen, valaisten pärevalkealla tämän tahraista naamaa.

"Mitä varten sinä tämmöistä tointa harjoitat?" kysyi. "Etkö sinä muulla tavalla voi itseäsi elättää?"

"Etkö viime talvena jo saanut kylliksesi sakkoja ja… Vai luulitko nyt paremmin voivasi minun silmiäni välttää?"

"Mitähän tässä turhaan aikaa kulutamme", sanoi nimismies. "Ottakaa miehet ja lyökää kirveellä poikki vanteet noista astioista".

"Mitä, vieläkö sillä Erkillä on pistooli kädes — pelkäätkö?" ivaili susivouti.

Kirvesmiehet hyökkäsivät ensinnä suurimman astian kimppuun. Toinen toisensa jälkeen lensivät lukuisat vanteet paukahtaen poikki. Kukaan ei huomannut edeltäkäsin aavistaa seurauksia kun astian viimeinen vanne katkeaisi.

"Huu!" Se paukahti susivoudin iskusta. Sakea happamus ryvötti likimäiset ylt'yleensä ja tulvahti etäämpänä seisovain jaloille, mutta pysähtyi kuitenkin permannon keskellä olevaan notkelmaan.

Naurettiin ja laskettiin leikkiä ymmärtämättömyydestä, kun ei annettu astiain olla niin kauan hajottamatta, että olisi saatu keittokalut lumihangelle.

Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi Kustua varmaankin naurattanut, nyt hän näytti olevan kuin kivimöhkäle, joka leikkiväin lasten päälle aikoo jyrkänteen reunalta pudota, jahka vaan joku tuuppaisi alkuun. Muuan miehistä lähetettiin nyt hevosia noutamaan.

Toisten tynnyrien vannetten katkominen jätettiin siksi kun keittokalut saatiin ulos. Valmista viinaakin oli kaksi isoa pystypäätä, ne täytyi lainmukaisesti tyhjätä lattiaan, niin mielellään kuin moni läsnäolevista olisikin halunnut panna ryypyt parempiin suihin. Kustu murjotti loukossa silmälläpidon alaisena, puri mälliä ja syleksi joskus.

"Lähde ulos, sinäkin", käski Teerelän Joonas Kustua, kun ruvettiin varustautumaan poislähtöön. Tämä nousi.

Kaikki miehet eivät olisi kuitenkaan aivan halusta siirtyneet lämpimästä suojasta kylmään pakkaseen hevosia odottelemaan, sillä heidän haistimensa eivät suurta hätää tehneet. Jotkut miehet puhuivat hyvin vähä ja näyttelivät niin syrjäistä osaa kuin mahdollista, sillä heitä jo pelotti Kustun kosto.

Nimismies rupesi ensimäisenä konttaamaan ovesta, mutta tuskin oli pistänyt päänsä ulos, kun seisahtui ja alkoi tarkasti kuunnella. Jälessä tulevan täytyi myöskin pysähtyä.

"Menkää, menkää, pian nyt vanteet kätkee, paukkuu ja naskuu kuin pääsiäisyönä", lasketteli susivouti.

"Ole hiljaa!" murisi nimismies. Nyt vasta vouti käsitti, että joku syy taisi olla tuohon vitkasteluun.

Nimismiehen sai noin tarkkaavaiseksi metsästäpäin kuuluva laulu, joka lähestyi niin että jo saattoi sanojakin eroittaa, vaikka laulaja käyttikin hiljaista ääntä.

"Kun lumi paksu on mettässä,
Niin viinapannu on puskassa,
Lautamiehet pätkässä
Ja faltesmannit tuskassa".

Viimeistä säettä laulaessaan tuli mies pyssyineen näkyviin. Hän oli jo ehtinyt aivan likelle, kun vasta näytti huomaavan lumella olevat viinapannut. Yhtä hämmästyneenä kuin äskeinen rankinkantajakin, seisahti hän ja töllisteli tuota kummaa. Sitten heitti hän silmäyksensä kodanovelle ja kumartui alaspäin paremmin nähdäkseen. Luultavasti näkikin jo kylläksensä, sillä samassa silmänräpäyksessä kun kumartui, ponnahti ylös ja alkoi paeta samaa tietä, jota oli tullutkin.

Muutamat miehet ryntäsivät takaa-ajamaan. Mutta pakeneva juoksi kuin jänes, jättäen pian vainoojansa.

"Se oli koko saakeli menemään tuo mies", sanoivat miehet kun palasivat tyhjin käsin.

"Sillä näytti olevan oikein seitsemänpeninkulman saappaat, mutta huonoja te olitte, kun ette kiini saaneet", moitti susivouti.

Hevosia ei tarvinnut kovin kauan odottaa, sillä tie, jota myöten ne tuotiin, ei ollut järin pitkä. Kun viinankeittokalut sitten olivat rekeen asetetut, lähdettiin liikkeelle. Teerinevan Kustun täytyi seurata muassa.

"Mitäs nyt tuumit, kun tehtaasi on noin mylleröity?" kysyi nimismies matkaan lähdettyä. Kustu sylki ja sanoi:

"Mutta eikö pistänyt vähän niinkuin vihaksesi, kun yrityksesi tällä tavalla…?" kyseli joku.

"Mutta etkö millään tavalla voi muuten elättää itseäs, kuin tällä tavalla?"

"Tiedä. Onko tämä sen pahee kun muutkaan elinkeinot. Kelpaa se viina kelle tahansa ja kenen keittämä tahansa".

"Mutta sano nyt, eikö se ollut sinun kumppaneitasi, joka äsken aikoi sinne tulla?"

"Onko tämä ammattisi ollut tuottava; oletko voinut sillä tavalla elättää vaimosi ja lapsesi?" kyseli nimismies.

"Noo, väliin yhdestä, väliin toisesta paikasta; eivätpä ne tahdo aina samat antaa".

Kun oli päästy ajotielle sai Kustu istua nimismiehen rekeen, poikittain nenäpuoleen. Kotimatkalle lähdettiin pakenevan tavoin, koska toivottiin päivän aikana sinne ehdittävän. Tuotuostakin ahdisteli nimismies Kustaata kysymyksillään, mutta sai yhä lyhempiä ja kierempiä vastauksia.

Viime yönä tapasimme Teerelän syytinkivaarin kiroilemassa ja kolkuttelemassa talontuvan ovella. Kun hän siitä lähti, huomasi hän, ettei Tervahaudan Juha ollutkaan enää hänen tuvassaan. Sitä täytyi lähteä etsimään.

Melkein suoraa päätä meni etsijä Jaakon-Katrin luo, sillä hän muisteli Juhan luvanneen mennä sinne yöksi. Sielläpä kohtasivatkin veikkoset toisensa, vaikka Juha tuli vasta Teerelän ukon jälkeen. Viimemainittukin yöpyi sinne, sillä vanha kun oli, eivät voimansa riittäneet koko yötä remuta.

Aamulla muistui Teerelän vaarille heti mieleen eilinen päätös lähteä Varessaareen. Mielensä hänen sinne tekikin, mutta kovin pakotti päätä. Ensinnä täytyi saada kulauksen porottavaan aamutuimaan. Mutta mistä, sitä ei ukossa ollut miestä tietämään, sillä ei Katrillakaan näihin aikoihin ollut sitä tavaraa, kuten akka itse vakuutti.

Tätä tuumaili vaari päätänsä puserrellen ja ilmoittipa jo Juhallekin huolensa.

"Eiköhän tuo Katri kuitenkin … koeta vielä puhutella häntä", ehdotti
Juha.

"Käskee juoda, taitamaton. Vanha viinamies ja juo kun… Millä sitä sitte vaihtaiskaan, jos jollakin oliskin? Ei ne anna velaksi".

"Tottapa tällä saa puolituoppia? Pantiksi tarkoitan tätä, tuota. Minä sen sitte lunastan kun rahaa saan".

Katri otti vyön, pisti esiliinansa alle ja meni. Viiden minuutin kuluttua oli puolentuopin pullo viinaa Matti-vaarin tutisevassa kädessä. Ryypättiin kolmisin aamutuimaan, jonka jälkeen miehet suoriusivat matkalle Varessaarta kohti.

Eräässä mäenpoukamassa ehdotti Teerelän vaari, että vähän levähdettäisiin. Toinen suostui siihen ja niin kellahdettiin istumaan kiven päälle, jonka luminen peitto oli sujuvana pehmitteenä.

"Mutta jos joku tulee vastaamme ja kysyy mihin me menemme, niin mitä sanomme?" kysyi Teerelän vaari.

Juha kopeloitsi taskustaan suuren vihkon jäneksenpauloja ja sanoi:
"Jäneksen pauloja kokemaan ja viemään".

"Huonoa taulaapa sulla on", sanoi Juha katsellen miten toisen tulta säkenöivät iskut turhaan raukesivat.

"Kyllä tämä syttyy, kun…" vakuutti toinen. Ja samassa taula syttyikin. Tupakat saatiin palamaan, otettiin ryypyt ja lähdettiin.

Tie, jota he nyt kulkivat, oli mutkallinen. Sen kahden puolen kasvoi tiheä metsä. Juhaa riemastutti niin se toivo, että taas pian pääsee armaan viinapannunsa partaalle, että ei voinut olla lauluun ratkeamatta, jota kumppalinsakin hiljalleen säestämään yhtyi. Laulu innostutti siihen määrään, että ukot laskivat käsivartensa toistensa kaulalle. Kulku ei tahtonut oikein hyvin käydä laatuun, sillä jalat tahtoivat sotkua tehdä. He lauloivat:

"Faltesmannit vanhatkin,
Lautamiehet laiskatkin,
Kulkevat pitkin mettiä
Viinateoksia ettivät —"

"Kuule! eikö täältä tulla hevosella?" kysyi Juha, laaten laulamasta. Vaari ei ehtinyt vielä vastaamaankaan, kun jo tienmutkasta ilmestyi heidän eteensä Varessaaresta tuleva joukko.

"Päivää. Mihinkä ne miehet nyt?" kyseli Joonas pidättäen hevosensa vastaantulevain luo.

"Jäniksenpauloille, vien tämän äijänkin, jotta ei se takkakivelle aivan kuivetu, tuota…"

Teerinevan Kustu, joka tähän saakka oli istunut selin, kääntyi katsomaan kun kuuli Juhan äänen. Viimemainittu näytti joutuvan hämille ja tirkisteli tarkemmin jälkimäiseen rekeen. Nähtyään siellä viinapannun, oli mieheltä vähällä päästä huudahdus. Hilliten itsensä hän sylkäsi ja sanoi:

"Tuttuko? Hui hai! Minä olen säilynyt niin, etten ole nähnyt viinapannua sitte kun Kuppilan äijävainajan köllis".

"Eikö miehet ole tuttavia?" kysyi nimismies naurahtaen ja viittasi
Juhaan ja Kustaasen. Juha vastasi heti vilkkaasti:

"Soo'o. — Mutta mistä on taasen löydetty viinapannuja, koska niitäkin näkyy olevan. Onko Kustaa tietänyt viisata prännin?" kyseli Juha toimessaan.

"Aina ne vain uskaltavat laittaa niitä pränniä. Mutta emmeköhän me, vaari, lähde menemään, että ehditään illalla kotiin", puheli Juha siivolla tavalla ja lähti astumaan.

"Tulkaa vaari kotiin, mitä tuolla teette", kehoitti Joonas, ajaessaan hevosen liikkeelle.

Tervahaudan Juha kirosi, kun toiset olivat menneet. Hän tuijotti neuvotonna kumppalinsa silmiin.

"Oliskohan niin? Kyllä minä hyvin uskon, että se, se…" ja ukko väänsi päätä, "että se… Mutta mistä se olis saanut tietää?"

Molemmat seisoivat mietteissään ja harmistuneina, päästäen tuo tuostakin kiukkua ilmaisevan huudahduksen.

"Minultakin meni … kun laitoin jyviä sinne", vaikeroitsi Juha.
"Jos — jos tuo Kustu vetää vielä kanssansa vastaamaan, niin".

"En minä ymmärrä… Kun heille itselleenkin kyllä kelpaa ryyppy. Mitä lempoa siitä nyt sitte on hyötyä, tuollaisesta kiusanteosta, mitä jo", ihmetteli ja paneskeli vaari.

"Siellä oli niin pirusti valmista viinaakin ja tuos se nyt meni. Niis pystypäis oli viinaa, näitkö niitä susivoudin rees?"

Teerelän vaari kaivoi pullon povestaan. Ryypättiin ja pantiin piippuun.
Kun he vihdoin lähtivät kylää kohti astumaan sanoi Juha:

"Häjy munkin on mieleni", sanoi Teerelän vaari astellen Juhan perässä jäljestä jälkeen.

XXI.

Pian saivat Teerelän miehet, niin ukko kuin Joonaskin, haaston välikäräjiin todistamaan viinanpoltosta, josta syytettiin Teerinevan Kustua ja Tervahaudan Juhaa. Ukko oli ihmeissään kun häntäkin vaadittiin todistamaan asiassa, josta ei sanonut mitään tietävänsä.

Talontuvassa ukko yhä harvemmin kävi. Silloin kun lautamies oikeuteen haastoi kävi hän siellä.

"Mitähän varten ne minuakin sinne vaativat, enkä minä tiedä koko asiaan mitään", sanoi. Joonasta kylmäsi tuon kuultuaan. Aikoneeko tuo valehdella? mietti. Mutta lohduttautui heti sillä, että ukon olisi pakko valan perästä sanoa totuus.

"Mitä minä tiedän? En enempää kuin sinäkään. Taidat sinä tietää enemmän", vastusti ukko omituisesti huutamalla.

Johannan oli jo suu auki sanoa, että miksette te tiedä sitä, mitä Tervahaudan Juha teille jutteli. Mutta taas hän ajatteli: "Mitähän tuota härnään. Kyllähän oikeudessa täytyy sanoa, mitä tietää".

Sitä ei sopinut ukolle myöskään ilmoittaa, että Joonas oli ollut ikkunan alla urkkimassa, sillä se jotenkin hävetti.

"Oletko vakuutettu, että tuo isä oli silloin selvällä päällä, kun Tervahaudan Juha hänelle kertoi olevansa osallinen siihen viinapolttimoon? Entä jos ei hän muista sitä. Pitäisi kysyä varmuuden vuoksi".

"Kyllä hän sen muistaa, ei hän ollut silloin vielä ollenkaan päissänsä.
Kieräilee vaan eikä tahdo sanoa tietoansa ennen kun lain edes", arveli
Joonas.

"Mutta eikö olisi parahinta puhua hänelle siitä? Tulishan todistuksennekin paremmin yhtäpitäviksi".

"Älä nyt sitä sure, kyllä hän sen asian varmaan muistaa yhtä hyvin, kuin minäkin", jatkoi Joonas lohduttaen. "Tahtoo vaan olla niin viisas, ettei ilmoita ennen kun oikeudes tietojaan ja siinä hän tekeekin oikein".

"Se on hänen oma asiansa, eikä todistajaan saa kukaan vaikuttaa; sen vaan pitää puhua, mitä tietää itse".

Kuppilan ylikerrassa käräjiä istuttiin. Asianomaiset, joilla juttuja oli ratkaistavana, alkoivat jo aikaisin tulla paikalle.

Teerelän vaari lähti jo klo 8 ajoissa. Käräjäpaikallakin vielä ihmetteli, kun häntä oli käsketty tänne, vaikka ei tietänyt asiaan tuon taivaallista.

Tuomari oli noussut aikaisin ja kävi jo odotustuvassa tiedustelemassa lautamiesten asuntopaikkoja. Iso aika niitä saatiin odotella, sillä he olivat tottuneet siihen että tuomari makasi myöhäälle. Vähitellen kuitenkin yksi ja toinen saapui ja istunto voitiin alottaa.

Oikeushuoneen ovi aukeni, huutaja pisti puolen ruumistaan odotustuvan puolelle ja huusi komentavalla äänellä:

"Kustaa Hedviikinpoika Teerineva ja Juha Sakariaksenpoika Trii, tulkaa sisään!" Molemmat sivuivat lakit päistään, sukivat sormillaan pörhöisiä hiuksiaan ja menivät saliin.

Ovi suljettiin heti ja ulkopuolelle jääneet koettivat laskea korvansa ovenrakojen kohdalle, kuullakseen, mitä puhuttiin.

Kului vähän aikaa. Huutaja ilmestyi taasen ovenrakoon, ja kutsui kaikki todistajat, jonka jälkeen ovi suljettiin.

Todistajina olivat Teerelän Joonas, susivouti ja Teerelän vaari. Pian oli Teerinevan Kustu syylliseksi todistettu.

Tervahaudan Juhan syyllisyyttä ei ollut vielä kukaan todistanut taikka oikeammin, hänestä ei ollut vielä ollut kysymystäkään. Ensinnä sai susivouti puhua. Hän ei tietänyt mitään.

Teerelän vaari sai mennä todistamaan. "Mitä te tiedätte tähän asiaan?" kysyi tuomari.

"Korkeasti kunnioitettava oikeus", sanoi Teerelän vaari ja kumarsi syvään. "Minä en tiedä tähän asiaan mitään ja koko kylä sen tietää todistaa, etten minä hilja-aikoina ole kulkenutkaan missään, että olisin semmoisia kuullutkaan. Mutta herra vallesmanni on varmaankin erehtynyt ja luullut minun tästä jotain tietävän, kun me tämän Tervahaudan Ju— tuota, piti sanomani, Juha Triin kans yhdes satuimme tulemaan häntä vastaan, silloin kun tämä viinapränni oli löydetty. — Niin minä en tiedä mitään". Vaari puhui harvinaisen kiireesti, aivan kuin hätääntynyt.

"Korkeasti kunnioitettava oikeus! Sen päivän edellisenä yönä, kun tämä viinapolttimo käytiin hävittämässä, kuulin minä, kun tämä Juha Trii kolkutti appeni ovella. Minä tunsin Juha Triin äänen. Kun olin vähin kuullut huhuja, että taas pitäisi oleman salapolttimo näillä mailla, arvelin, että kenties tämä Juha siitä jotain tietäisi ja alkaisi apelleni kertoa. Minä pukeuduin ja menin ikkunan taa kuultelmaan heidän puhettansa —"

"— Minä kuulin, kun tämä Juha Trii kertoi appiukolleni muun muassa, että tämä Kustaa Teerineva on taas laittanut sala—"

"— Niin, että tämä Kustaa on taas laittanut polttimon Varessaareen. Itsellänsä kertoi tämä Juha Trii olevan myös osuuden siihen, ja muuta en tiedä hänen päällensä todistaa".

Teerelän ukko kutsuttiin nyt uudestaan sisään, kerrottiin Joonaan todistuksen sisältö ja tiukattiin selitystä.

"Mi-minä olin sil-silloin juo-juovuksis, kun tämä Juha oli minun luonani ja —"

Kylmä hiki pisaroitsi vaarin vaalealla otsalla monien silmäparien häntä tutkien tarkastellessa.

"Mutta minä pyydän vielä huomauttaa, korkea oikeus, että Joonas Teerelä puhuu vihasta", keskeytti Juha Trii.

"Juovuksissako sanoitte olleenne silloin, kun tämä Juha Trii oli yöllä luonanne ja kertoi tästä puheena olevasta salapolttimosta?" kysyi hän. Vaari ei ensin näyttänyt havaitsevan että tuomarin kysymys koski häntä, mutta kun joku siitä huomautti, kavahti hän kuin unesta ja vastasi kysymykseen, jonka kyllä oli kuullut:

"Sitä en voisi vannoa", vastasi Joonas vitkaan, ja hänenkin otsaltaan tippui kylmä hiki.

"Matti Matinpoika Teerelä saapi tulevissa käräjissä vastata juopumuksesta. Saatte mennä kaikki ulos", sanoi ja silmät olivat taas kiintyneinä Teerelän vaariin.

Vastaajat ja todistajat lähtivät. Teerelän vaari näytti aikovan sanoa jotain, mutta kieli ei tehnyt palvelustaan. Horjuen seurasi hän toisia. Tuomari pudisti päätään kun ovi suljettiin.

"Lähdetään kotiin", sanoi Joonas ukolle porstuassa. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan, loi vaan vävyynsä kummallisen käsittämättömän silmäyksen.

Ukko lähti, mutta riisti kätensä irti. Sanaakaan eivät he matkalla toisilleen puhuneet.

Kului vähän aikaa. Teerelän Joonaskin oli jo ehtinyt takaisin Kuppilaan. Taas aukeni tuo suljettu oikeussalin ovi ja asianomaiset kutsuttiin sisään tuomiota kuulemaan.

Tervahaudan Juhaa ei voitu yhden todistajan todistuksen nojalla tuomita syylliseksi, mutta nimismies huusi asian toisiin käräjiin, luvaten hankkia uusia todistajia.

"Eläkemies Matti Matinpoika Teerelä ei tietänyt tähän asiaan mitään, vaikka talokas Joonas Teerelä oli kuullut syytetyn, Juha Triin, edellä mainitulle kertovan olevansa osallinen Kustaa Teerinevan viinapolttimoon. — Matti Matinpoika Teerelä tunnusti olleensa juovuksissa ja teki sen syyksi muistamattomuuteensa".

Oli saman päivän ilta. Teerelän vaari makasi hiljaisena tuijottaen vuoteen lakeen.

Johanna pudisteli ja tomutti hänen huonettaan ja silmistä tipahteli tuo'tuostakin kyynelpisaroita.

"Vähäsen. Sydänalaani pakottaa niin kamalasti. — Kumma, kun ihminen niin äkkiä tulee kipeäksi", puhui vaari.

Johanna istui vuoteen viereen tuolille. Hänen kieleltään pyrki kysymys: "Teittekö väärän valan?" Mutta Joonas oli ankarasti kieltänyt siitä sanaakaan puhumasta. Johannaa puistatti. "Tuo tuossa oli hänen isänsä. Miksi ei Joonas antanut edeltäkäsin ilmoittaa, että hänkin tiesi —? Kentiesi olikin isä silloin juovuksis, eikä muista asiaa? Siinä tapauksessa hän ei olisikaan väärin vannonut! — Kysynköhän? — Ei uskalla, kun Joonas kielsi. — Kumma että hän noin kipeäksi … ja sydämessään sanoo olevan pistoksen. Varmaan puhui isä vasten tietoansa, jonka tähden tuommoiset seuraukset. Voi hirmuista! Voi Jumalani, Jumalani…"

Johanna poistui talontupaan tuskasta valittaen ja käski Amalian vaarin puolelle.

"Sydäntäni pakottaa, niinkuin olisin itse semmoisen työn tehnyt", valitti Johanna.

"Sama on minun. Tunnen itseni puolittain syylliseksi, kun en antanut vaarille ennen tietoa siitä, että olin siellä ikkunan alla kuultelemas".

Johannan teki mieli muistuttaa, että "mahdoit seurata minun neuvoani", mutta asia ei olisi sillä parantunut. Joonas sanoi taas:

"En minäkään. En tullut edes ajatelleeksi koko väärää valaa. Sitä vaan pelkäsin, että jos hän oli silloin juovuksis, niin ei muista mitä Juha puhui".

"Sitä en tee! Ajattelin tosin päivällä kun häntä kotiin toin, että minä hänen nyt oikein… Mutta nyt olen asiaa paremmin ajatellut. Mikä oikeus minulla on häneltä salarippiä vaatia? Sovittakoon Jumalansa. Mutta minun omaatuntoani vaivaa, kun en tullut hänen kanssansa puhuneeksi ennen kun käräjään menin".

Joonas seurasi kehoitusta ja lähti. Kun tuli vaarin tupaan, viittasi hän Amalian menemään pois ja istui itse rahille vuoteen viereen. Ukko makasi kasvot seinään päin käännettyinä ja näytti nukkuvan. Joonas oli vähän aikaa ääneti. Toinen ei itseään liikauttanut.

XXI.

Johannalle oli ukko sairautensa ensipäivänä lausunut arvelun että huomenna hän jo nousee jaloilleen. Mutta tauti lujitti vain. Se muodostui yhä vaikeammaksi. Vaari ei ollut juuri koskaan sairastanut. Sen vuoksi tuntui tämä vielä oudommalle.

Levottomuus lisääntyi mikäli päivät kuluivat. Kuoleman-uhkakin nousi.
Sitä ei Teerelän vaari ollut vielä ajatellut koskaan.

Kuinkahan minä … mahdoinko minä olla selvänä? Se Juha sanoi … ja tuomari kysyi … ja minä sanoin…

Jesus, olikohan se oikein oikea väärä vala? Mitähän siitä pappi mahtais…?

Teerelän Matille pappi…! Minä en ole ikänä sitä ajatellut…
Mahtaneeko tuo kuinka kysellä?

Kamalaa kun hiottaa ja pistää … ja päätä porottaa … ja jalkoja painaa raskaasti.

Juha sanoi… Mutta olinko minä selvällä? Kuulinko minä sen? Jos sen papinkin, mutta jos tästä vielä paranee niin se olis vain turha vaiva.

Oi Jumala! Tämäkö nyt on omantunnon tuskaa? Minkähänlaista olis puhutella pappia…

"Mutta, isäkulta, suokaa nyt, että haetaan pappi! — Ajatelkaa: entä jos kuolema lähestyy?"

"Voi, Jumala olkoon sielullenne armollinen, kun olette niin paatunut! Mikä häpeä se on, jos syntinen ihminen murehtii aikanansa tulevaista tilaansa, ennen kun on myöhäistä. Jumala on itse sanonut, että hän tahtoo hävetä myös niitä tuomiopäivänä, jotka mailmassa ovat häntä hävenneet. Isäparka, kun olette paatunut!"

"Ei! — ei! — huomenna vaata! Kuuletko Johanna! Minä olen jo parempi.
Voih!" Ukko painui uupuneena sängynpohjaan.

Joonas lähti heti, sillä hän toivoi appensa mieli-alan muuttuvan toisellaiseksi ja luuli papin voivan siihen vaikuttaa.

Kirkkoherran tullessa oli Teerelään jo kokoutunut useita kylänmummoja katsomaan sairaan ripitystä. Mutta pappi tiesi jo edeltäkäsin, minkälainen henkilö hänellä oli ripitettävänä ja siitä syystä pyysi jäädä kahdenkesken sairaan kanssa.

Mummot lähtivät pahoilla mielin, kun eivät saaneet kuulla kuinka
Teerelän paappa pappia vastaa, tuo vanha syntinen ja jumalaton.

"Noo, siinäpähän se, — minä tulin niin kipeäksi yht'äkkiä, että … kyllä se oli vilustumisen tähden".

Kauan — tavattoman kauan viipyi sielunpaimen kadonnen lampaan tykönä. Kukaan ei tiedä, mitä siellä keskusteltiin. Mutta, kun kirkkoherra vihdoin tuli ja meni talontupaan, oli hän hyvin totinen ja kiireissään, niin että emäntä tuskin sai hänelle kaksi kahvikuppia tupatuksi.

"Minun ei tule asiaan mitään, mutta kysyn kuitenkin: mitä piditte sairaan mieli-alasta?"

"Mielelläni", vastasi Joonas, vaan katsahti kirkkoherraan, ikään kuin aikoen kysyä: "mitenkä ripitys tapahtui?"

XXIII.

Teerelässä kävi ukon sairauden aikana paljon vaimoväkeä sairasta katsomassa, etenkin sitten kun alkoi liikkua huhu, että Matti-paapassa oli tapahtunut muutos: synti oli alkanut näyttää synnille, entinen elämä oli ruvennut tuntumaan karvaalle. Niin pitkälle kuin sinne taaksepäin katsoikin, näki vain pahojatöitä ja syntiä. Ja sitte kaiken huippuna väärä vala — josta ei edes vielä kertaakaan ollut uskaltanut kenenkään kanssa puhua.

Kirkkoherran käynnin jälkeen näytti ukon sielunelämään avautuneen tämä uusi ura. Johanna sen ensinnä tarkalla vaistollaan huomasi. Isä, näet, silloin tällöin kyseli häneltä uskonasioita. Kerrankin tuli puhe näin alkuun:

"Älkää isä rakas sanoko. Kaikin olemme syntisiä, vikapäitä Jumalan edes. Mutta niinhän aina sanotaan että Jumalan armo ulettuu kaikille".

"Minä uskon varmasti sen, rakas isä! Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat ne pitää lumivalkeiksi puhdistettaman, sanotaan".

"Lumivalkeaksi … lumivalkeaksi…" mumisi vanhus ja kädet rinnan päällä ristissä tirkisteli vuoteen kattoon.

Tuli muuan laestadiolainen ukko, vaarin ikätoveri. Sairas kävi iloiseksi, ojensi kätensä vieraalle ja pyysi istumaan sängyn viereen. Johanna poistui talonpuolelle ja jätti vanhat kahdenkesken.

Tämän jälkeen alkoi laestadiolaisia yksi toisensa jälkeen käydä sairaan luona ja kylä tiesi pian kertoa että Teerelän paapasta oli tehty "hihhuli".

Joonas oli ankarasti kirkollinen. Karsain silmin katseli hän kaikkia lahkolaisilmiöitä, varsinkin laestadiolaisuutta. Usein oli hän koettanut väittelyä näiden kanssa, mutta ei tullut puoleen. Jäi sittemmin vain tuomitsevalle kannalle.

Kun laestadiolaiset nyt alkoivat tiheämmin käydä vaarin luona, teki Joonaan mieli sulkea heiltä ovi. Hän tunsi ikään kuin jotain rikkovansa yhteiskuntajärjestystä, kirkkoa, kirkkoherraa ja Jumalaa vastaan, jos sallisi ukon käännytyksen jatkua ilman vastaanpanoa. Asema oli kovin kiusallinen. Vaikea oli nostaa julkista taisteluakin sairaan sielusta, varsinkin kun hän tunsi itsensä kylmäksi ja saamattomaksi muuhun kuin järkiperäiseen väittelyyn.

Jonkun aikaa sairastettuaan alkoi ukko parantua. Jo monennen kerran tarjousi Joonas hakemaan pappia, mutta ukko kielsi. Joonasta harmitti. Kaikesta näkyi että muutos oli ukossa tapahtumassa. Hän ei enää ollut vävylleen yhtä töykeä vaan koetti tavotella ystävällisyyttäkin, mikäli se oli mahdollista vanhalle, paatuneelle miehelle. Joonas ihmetteli tuon havattuaan. Joskus hän jo yritti keskusteluakin uskonasioista, mutta siihen osoitti vaari aina tympeätä vastenmielisyyttä.

Laestadiolaisia kävi yhä useammin sairaan luona. Aina kuin heitä tuli elähtyi ukko aivan huomattavasti. Keskustelut näiden kävijäin kanssa olivat ensimmältä salaisia, mutta muuttuivat vähitellen julkisemmiksi. Uteliaisuudella seurasi Johanna, joka useammin oli tilaisuudessa niitä kuunnella, mihin suuntaan ukon puhelut menevät. Pian saikin hän havaita, että vaari oli jo vakaumuksensa löytänyt. Hänestä oli tullut laestadiolainen.

Joonaalla oli tämän johdosta aluksi raskas mieli, eikä Johannakaan iloinnut. Kun isästä olisi tullut "uskovainen", kun hän olisi halunnut pappia, silloin olisi nuorten mieli ollut hyvä.

Ukko oli jo alkanut vähin jalkeillakin olla ja kylässä liikkua. Äskeisten vastenmielisyyksien vaikutelmia oli aika jo huuhtonut mennessään ja kaikki alkoi taas kulkea tavallista menoaan.

Eräänä ehtoona kun Joonas ja Johanna istuivat kamarissa, alkoi kuulua kovaäänistä puhetta tuvasta.

"Leena on palannut hihhuli-seurasta ja kuuluu siellä toisille sitä kertovan", sanoi Johanna.

"Minä tässä vaan kerron, että äsken, kun minä menin seuraan, niin meidän paappa meni edelläni ja kohtas tiellä Tervahaudan Juhan, joka näytti olevan vähä juovuksis. 'No etkö sinäkin jo palaja syntisiltä retkiltäs ja rupea kuolemaasi ajattelemaan?' kysyi meidän paappa. 'Joo, niin olen täs meinannut', sanoi Juha. Paappa otti sen leikiksi, mutta yhdes ne seuraan tulivat. Nyt minä sitte oikein näin meidänkin paapan ottavan synninpäästön, niin että nyt saatte uskoa hänen olevan hihhuli. Kohta, kun meidän paappa tuli pois pöydän äärestä, meni sinne Tervahaudan Juha. Meitä oli loukos iso joukko suruttomia, jotka heti rupesima nauramaan. Mutta se Juha meni vain hyvin totisen näköisenä pöydän ääreen ja pyysi nöyrällä äänellä synninpäästöä. No ei muuta, kun kädet Juhan pään päälle ja siunattiin niin, niin kalliisti. Toiset ne hyppelit lattialla ja huusit: Mutta tuskin oli Juha saanut vähän suunvuoroa, niin se rupesi puhumaan kaikellaisia hullutuksia. Voi herra, kun me rupesimme nauramaan —"

"No ole nyt jo vaiti! Siellä te kuljette pilkaten ja rähisten. Mitähän luulette siitä olevan hyötyä itsellenne? Parasta on, että pysyy tästälähin kotona", nuhteli Joonas. Toiset edelleen nauroivat. Leena luuli ettei isännällä niin vakava totuus ollutkaan nuhdellessaan ja alkoi jatkaa kertomustaan:

"Enkö minä sanonut, ettei sanaakaan enään siitä asiasta! Kukin on itse omia asioitaan likinnä. Minä en kärsi ylellistä pilkan tekoa kenestäkään, kaikis on vähän vikaa. — Onpa kuin mieskin, Tervahaudan Juha, jonka sukkeluuksille nauretaan".

Isäntä pistäysi kamariin. Niin tarkkaan kuuliaisuuteen olivat palveliat tottuneet, etteivät enään kuiskauksillakaan koettaneet jatkaa äskeistä puhetta.

XXIV.

"Eipä juuri … on vain niin ikävää, kun pitäis lähteä kuntakokoukseenkin ja metsään. Kun pojat menevät yksin sinne, niin ne eivät valikoi vähääkään, pilstovat ja hakkaavat haloiksi kauniimmat ja riukeimmat puut. Kokoukseskin tarvittis olla, kun se kansakoulujuttu on tullut päätettynä ja nyt on kysymys mihin toimiin ryhdytään sen toimeenpanemisen vuoksi, valitaan johtokunta ja päätetään mihin koulu asetetaan. Nyt en tiedä kumpaanko menen, metsään vai kokoukseen?"

"Ja onhan siellä se ruotivaivaisen asiakin, kun pannaan tähän meidän ruotiin Mikki-vainajan sijaan uusi. Kyllä sinun täytyy mennä Saaraleenaa puolustamaan, että se tulee tähän pääsemään".

"Saaraleenasta minä viis' huolin! Ei se ole meitä kohtaan itseänsä niin käyttänytkään, että minä olisin velvollinen häntä puolustamaan".

"Ethän sinä muistele niitä ämmäparan vanhoja syntejä, ethän jo. Se kävi täällä eräänä päivänä ja pyysi niin hartaasti minun puhumaan sinulle, että sinä puolustaisit hänen ruotiin pääsemistänsä, ja minä lupasin. Arveli, että hän tulee vielä itse sinulle puhumaan, mutta kun hän näytti niin huonolta, niin minä lupasin, että kyllä sinä sen toimitat, ettei hänen tarvitse itseänsä mäeltä tänne uudelleen vaivata. Kyllä sinun pitää mennä ja auttaa sitä akkaparkaa vähän".

"Miks'ei pyydä Nevaluhdan puolustaa itseänsä. Nehän hänen ystäviään ovat".

"Ei minun tahdo millään tavalla sopia mennä, pitäis aivan välttämättömästi päästä metsään".

"Koeta vakuuttaa miehille, etteivät saa hakata muita kuin huonoimpia puita tänäpäivänä ja mene itse huomenna".

"Kyllähän se niin on tehtävä, ei se muuten sovi. En minä juuri halusta jättäisi koulu-asiaa vieläkään oman onnensa nojaan".

"Mutta lupaa nyt se, että autat Saaraleenaa, sillä hän on käynyt niin huonoksi, ettei voi enää mitenkään elättää itseänsä ja muutenkin häntä pitäis kylän elättää, jos ei ruotiinkaan pääse".

"Se saattaa vielä itsensä elätellä, kun on vaan tahtoa. Eihän hän voi tulla kysymykseenkään Saaraleenan edellä, ei jo".

Harmistuneena sanoi Joonas: "On suorastaan kiusallista joutua kaikkien asianajajaksi. Saat haaskata puolet aikaasi yhteisiin asioihin ja sittekin haukut palkaksesi. Tekee monasti mieli heittää hiiteen kaikki ja vetäytyä yksinomaan kotipuuhiin, kun eivät ne asiat näytä hitustakaan paranevan vaikka kuinka koittais".

Toinen vieraista oli paksuniskainen kihlakunnan lautamies, toinen
Nenälän isäntä, muuten tavallinen talonpoika vain.

Vieraat jäivät ovilukkoon luudalla jalkojaan pyhkimään, kun Joonas meni kamariin ja huusi sieltä:

Vielä pari kertaa sai hän käskynsä uudistaa, kunnes vieraat vihdoinkin hitaasti astuivat kynnyksen yli.

"Tulkaa, tulkaa", kehoitteli Joonas, "ottakaa pälssyjä päältänne ja istukaa. Pankaa piippuun". Joonas nosti tupakkalaatikon pöydälle samassa viitaten piippuhyllylle, missä puoli tusinaa uusia piippuja notko-varsineen seisoivat kenaavassa, mukavassa selkänojassaan.

"No eihän teillä sellainen hätä ole. Pidetään nyt pienet kemut sen päälle, kun saatiin voitto vihdoinkin. Pälssyt pois! Helkkurin hyvin kannattaakin nyt ottaa pari kaapsua harjallisiksi. Saakuri mikä rymäkkä siellä olikin!"

Miehet eivät kuitenkaan uskaltaneet Teerelän kamaria niin kodikseen ottaa, että vaatetta päältään olisivat vähentäneet, vaan vakuuttivat vahvasti, että "kylläpä sitä nyt näinkin istuu".

Sillä aikaa laittoi emäntä tuvassa kahvipannua tulelle, pistäysi sitten kamariin asioita kuulemaan.

"Pääsi se, huomenna saa tulla alkamaan meiltä vuoroansa. Toimita nyt sille tieto".

Isäntä oli jo piirongista siirtänyt rommipotun pöydälle ja etsi nyt paraillaan ryypynmittaa, mutta ei löytänyt ennen kuin emäntä tuli avuksi.

"Vai saatiin nyt, — olipa se. Mutta kylläpä teillä on ollut siitä vaivaakin".

"Joo, kyllä siitä on saanut monta vaivaa nähdä", myönsi lautamies ja
Nenälä sanoi: "Niin on, niin".

Joonas kukkuroitsi ryypynkupit rommilla ja rupesi sitten puhettaan leikillä höystäen kehoittamaan toisia ottamaan.

"Mitäs täs nyt", esteli Nenäläinen ja lautamies arveli, että se on liikaa, mutta Joonas tuumaili, että eihän yksi ryyppy ole vielä hyvä alkukaan.

Ja niin hän riensi tulista vauhtia tupaan. Siellä kiehuva kahvi ryntäsi pannusta takkakivelle pitäen armotonta melua.

Miehetkin tirkistelivät tupaan ja istuivat sitte enempiä kehoituksia odottamatta pöydän viereen.

Kun lasit oli pari kertaa tyhjennetty, näyttivät lautamies ja Nenäläinen tuntevan itsensä ikään kuin tutummiksi. Eroituksen huomasi yksin lautamiehen sylkemisessäkin, sillä levollisesti hän trissasi pikanella-sylkiä uusille karvamatoille, sen sijaan kun hän äsken ei sylkenyt ollenkaan. Nenäläinen ei viitsinyt piipun kaivamista varten, enempää kun lautamieskään, nousta ylös periä tulipesään viemään, vaan kengän-nenään piippujaan kopistelivat joten tuhkat saivat vapaasti lattiaan levitä.

Kun emäntä vihdoin kahvia toi, tehtiin plöröä. Turkit olivat silloin jo auenneet, Nenäläisen lakki painunut hieman takaraivolle ja lautamies trissasi yhä tiheämpään. Keskustelukin oli jo vilkastunut. Toisiaan kehuivat mairitellen:

"Mitäs se mun ansioni oli. Ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu. Teidän äänenne siinä jotain merkitsi, se auttoi".

"Kyllä ne huolivat", todisti Nenäläinen ja lautamies vakuutti lujasti: "Joo'o". Mutta samassa rupesi lautamiehen alla oleva tuoli arvelluttavasti naskumaan, sillä hän yritti keikutella. Tuoli otettiin tarkastettavaksi, se oli haljennut pienain kohdalta. Kummasteltiin sitten, kuinka tuo ainoa kiskottamaton tuoli oli sattunutkin lautamiehelle, kun kaikki toiset oli jo ennen raudotetut.

"Kummaa!" ihmetteli lautamies, "kun minä en tahdo muistaa. Kotona melkein aina istun soutulas ja sitte en muista muuta, kun keikottelen, niinkuin nytkin, heh! Ei tämä ole ensikerta, kun tuolin särjin. — Kumma, ettei Teerelä ole jo itselleen soutulaa laittanut. Sehän nyt on uudenaikainen ja mukava".

"Panehan itsekin, minä luulen, ettet ole pannut ollenkaan", sanoi lautamies pulloon tarttuen.

Joonas meni. Lautamies teki hyvää "punssia" ja Nenäläinen aivan esimerkin mukaan.

"Miestä, kun ei uskalla kotonansakaan maistaa, saati sitte kyläs", paneskeli lautamies.

Yhdessä kaadettiin Joonaan kuppi rommia täyteen ja naurettiin. Kun
Joonas tuli, maistoi hän heti, arvasi mitä oli tehty, eikä juonut.
Toiset naureskelivat ja naljailivat siitä koko illan.

Istuntoa jatkui. Pullon pohja alkoi paistaa. Vieraiden kiire poistui.
Uusi pullo tuli sijaan. — — —

Myöhemmällä pani lautamies pitkäkseen lattialle, ja Nenäläinen kävi lähentelemisissään ja syleily-yrityksissään yhä vetelämmäksi.

Silloin Joonas rupesi toimittamaan vieraitaan kotimatkalle. Lautamies puolittain kannettiin, Nenäläisen käydessä ominvalloin perässä naureskellen ja pilkkaa laskien.

Tuskin olivat vieraat pihasta lähteneet ja Joonas jo kerran ehtinyt pelkäämään, että siinä kaadutaan, kun Kuppilan palvelustyttö tuli siihen.

XXV.

Hyvin hauskaa on, tammipakkasen nurkissa naskuessa, istua lämpimällä porokivellä selkäänsä lämmitellen. Tämän oli Rupelan Heikki huomannut myöskin ja siitäpä hänet nytkin tapaamme harmaan mirrin vieressä istumasta ja katselemasta kädessään olevaa ruununverolappua. Tuon tuostakin raapasee kynsi korvantaustaa ja hiljainen selittämätön murina kuuluu.

"Niin, kynsi nyt päätäs. Olisit voinut olla ostamatta kirkkoreen, jonka kuitenkin heti uutena juovuksissa särit, niin olis nyt rahaa veronmaksuun", sanoi emäntä nakellen nenäänsä, polki rukkia ja väänsi tukevaa hurstinkudetta.

"Vai niin, sinäkö estit sitä ostamasta — jopa kyllä! Kuka se oli, joka sanoi: 'hae isältä rahaa lisäksi', kuka jo?"

"Älä valehtele! En minä olisi lopulla halunnut koko rekeä, mutta kun sinä tahdoit".

"Mutta kylläpä sä kehtaat valehdella! En minä puhunut aluksi reen ostoon mitään, kun mies tuli sitä kauppaamaan".

"Niin noh! Kyllähän minä alussa rupesin kaupasta puhumaan, mutta en ollenkaan sillä aikomuksella, että ostaisin. Tarjosin piloillani 70 markkaa, kun se 85:ttä pyysi".

"Kun sinä käskit, muuten en olisi sitä ostanut. Mutta mitäs tuosta nyt puhutaan; rekeä tarvittiin, kun vanhan reenrauta oli poikki, eikä ollut seppää saatavilla. Eikä tuosta yhdestä reenostosta nyt talo häviä. Toista se on, kun sinä vedätät aitasta kaikki jyvät kahvien, ryynien ja nisujen pantiksi, siitä hävitään".

"Joko taas siitäkin! Eikö sulle itselles maistu kahvi ja ryynipuuro yhtä hyvältä kuin mullekin? Kyllä sinä ainakin osas saat siitä viljasta. Ja kaikkiko jyvät minä sillä tavalla panen menemään? Eikö mitään syödäkään? Ja viethän aina, kun kaupungis käyt, tynnyrin ja puolitoista, kerrallaan. Mitä sinä niistä kotiin tuot? Sanoppas!"

"No viinaa, mutta kyllä sinä siitäkin osas saat. Ja tuodaan sieltä aina kaikenmoisia muitakin tarpeita, joita tarvitaan, mutta en minä milloinkaan aja omaisuuttani mihinkään turhiin".

"Älä kiusaa! Ei se nyt niin usein tapahdu, että siitä aina kannattaa puhua. Muistele vaan ja tee tiliä, kuinka monta makkaraa ja juustoa olet heittänyt Saaraleenan reppuun, pussinjuoksuttamisen palkaksi".

"Miks'et vie heti riihestä saatuas kaikkia jyviä kaupunkiin, etten minä saisi pussittaa?"

"Kas, nyt puhui pussiin! Äsken sanoi, että minä ne kaikki pussitan ja nyt niitä jo kuluu syömälläkin, ha haa! Sinä olet hyvin tarkka, nahjusparkani, huomaamaan mitä puhut".

"Älä hauku, muutama! Kyllä minä tiedän, kuka talosta enimmän osan tuhlaa ja tiedän myöskin, mitä puhun".

"Aina sinä sen rikkautes vedät, mutta kyllä olet sen jo monikertaan syönyt ja pussittanut. Sen sanon vaan, että kahvipannun lyön kuudentuuman rautanaulalla seinään".

Heikki lähti ulos. Hetkisen kumpanenkin kinaansa maisteli, mutta tavallisuuden mukaan pian unohtivat.

Kuppilan isäntä oli tasapuolisimpia vanhoillaanolijoita. Hän ei esim. kansakoulua vastustanut, vaan pikemmin puollusti. Teerelän Joonasta piti hän kunnon miehenä ja heistä oli tullutkin jonkullaiset ystävät. Vävynsä asumapuuhia katseli hän sitävastoin vihaisin silmin ja usein muistuttelikin tälle huolimattomuuden ja laiskuuden suurista virheistä.

Tähän aikaan oli Kuppilan isäntä sairastanut rintatautia ja arveltiin, ettei hän enää kauan voi elää. Tuosta Rupelan Heikki jo monasti sydämessään piti iloa, sillä appensa kuoleman jälkeen tiesi hän saavansa periä kelpo omaisuuden.

Kuppilaan tultuaan tällä kertaa ilmoitti Heikki asiansa vasta hyvin pitkien venyttelemisien perästä. Sen kuultuaan, mietiskeli appi-ukko ensinnä vähän aikaa synkän näköisenä ja lähetti sitten Teerelän Joonasta noutamaan.

Kun Joonas tuli, nojaili Kuppilan isäntä vuoteen laidalla, hyvin kipeän näköisenä.

Siinä juteltiin nyt kaikellaista, mutta Heikki otti osaa keskusteluun hyvin vähä.

Hetkisen kuluttua nousi Kuppilan isäntä heikkovoimasen tavalla ylös sängystä ja käveli huoneen nurkassa olevan vanhanaikuisen kaapin luo, avasi sen oven ja veti esiin laatikon, joka näytti olevan täynnä papereita. Ison aikaa selailtuansa, löysi hän vihdoin erään käärön, jonka luuli oikeaksi.

"Katsoppas Joonas, ovatko nämä velkakirjat tämän vävymiehen? Minä luulen, että ne ovat, mutta en ole oikein varma", sanoi isäntä, ojentaen käärön Joonaalle.

"Kyllä nämät näkyvät olevan", ilmoitti Joonas vähän ajan kuluttua, kun suurella vaivalla oli saanut selvän huonosti kirjoitetuista papereista.

Joonas alkoi laskea. Toiset miehet olivat silläaikaa hyvin hiljaa,
Heikki piiputteli ja kakasi kurkkuaan silloin tällöin.

"Nämät tekevät yhteensä korkoineen tuhat yksisataa kolmekymmentäkaksi markkaa ja kahdeksantoista penniä", sanoi Joonas.

"Vai jo se on niin paljo", äännähti Heikki, imi muutaman savun ja sanoi sitte: "Se velka se kasvaa kuin synti. Minä aioin jo viime syksynä sitä lyhentää, mutta en ole malttanut myödä jyviä, kun ne ovat niin alhaises hinnas. Ja eipä se appivaari taida niin kipeästi rahoja tarvitakaan, sitäkin olen meinannut". Hän vähän naurahti ja raapasi korvajuurtaan. "Pitää sitä ruveta lyhentelemään", sanoi ja muljautti sivuilleen.

"Joo'o", äänsi Joonas. Mutta hän tiesi aivan hyvin, että Heikki puhui sellaista jota ei ajatellut.

"No Kuppilan isäntä", virkkoi vihdoin, tarttuen puheaineesen, joka sattumalta mieleensä muistui, "hyyräättekö nyt ylikerran kansakoululle? Tämänpäiväises kokoukses päätettiin asettaa koulu meidän kylään, tänne teidän saliin, koska olette sen luvannut hyyrätä. Huomenna tullaan siitä kauppoja hieromaan".

"Hoo, vai jo se koulu nyt vihdoinkin … noo, en minä sitä nyt vastaankaan juuri ole".

"Saadaanpa nyt nähdä, kuinka mä hänen mietin". Ukko puheli vastahakoisesti ja näytti muuta ajattelevan.

"Kyllä sitte tulee tähän taloon elämää, niin ettette saa öitänne nukkua", innostui Heikki omalta kannaltaan kuvaamaan.

"Lapset kulkevat koulus ainoastaan päivällä, eivätkä yöllä. Yököt öisin lentelevät, päivin piilossa pysyvät; lapset päivin oppimassa, öisin unta ottamassa". Joonas lainasi tilaisuuteen sopivan vastauksensa Länkelän Ensimäisestä Lukukirjasta.

Joonas alkoi huomata, että hänen läsnäolonsa oli liikaa, jonkatähden lähti pois, jäähyväisiä sanoen.

Heikki oli jo vähän pelännyt, että appensa panisi Joonaan kirjottamaan velkakirjaa siitä summasta, jota hän tällä kertaa oli lainaksi pyytänyt. Tilansa paljon helpottui, kun Joonas pani kamarin oven jälkeensä kiini. Puhe ei tahtonut sittenkään alkuun päästä, jonkatähden kamarissa vallitsi tyven hiljaisuus, jota ainoastaan pesävalkean rätinä hiukan häiritsi.

"Mikähän siihen on ollut syynä, että velkasi ovat vaan enentyneet?" virkahti appi vihdoin ja silmäili vävyään.

"Sinun ei sovi aikoja syyttää, ei ne sen parempia ennenkään olleet. Katso tuota lankoas, katso jo. Hänelle jäi iso velka silloin, kun talon sai ja ihmiset sanovat, että on jo kelpolailla sitä maksanut".

"Turhia loruja!" väitti sairas ja nousi kiivaasti sängyltä. "Turhia loruja, sanon minä! Rupelas elettiin ennen helposti ja isäntävainaja ci milloinkaan ollut rahanpuuttees. Mutta te tuhlaatte ja jakelette omaisuutenne laukkuryssille ja porvareille koristuksia ja muita turhuuksia ostaessanne. Helvettiin semmoinen elämä! Teistä tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä".

"Akka!" matki toinen. "Minä tiedän kyllä, että hänellä on hyvä taipumus siihen, mutta koska olet sinä koettanut järjellisillä keinoilla vastustaa hänen turhamaisuuttaan? Luulenpa, että et milloinkaan, vaan riitelette ja soimaatte toisianne ja sen ohessa harjaannutte yhä pahemmaksi tuohon vikaan. Toinen paha vika vaivaa myös sinua samoin kuin ämmääsikin ja se on laiskuus. Luulenpa, että ette ole kumpanenkaan tehnyt kunnon päivätyötä sen jälkeen, kun Rupelaan menitte. Häpeä sellaisille laiskureille! Ilmaiseksi saitte talon ja nyt jo tuommoinen velka".

Tuli räiskyi vielä pesässä ja lattialle lenteli kuumia poukkoja. Kuppilan isäntä katsahti tuleen päin ja näytti tekevän äkkinäisen päätöksen. Hän pudisti kädessään olevat velkakirjat myttyyn, lähestyi uunia ja viskasi paperit sinne. Tuli poltti ne ahnaasti, ikään kuin peläten, että niitä voitaisiin vielä pois temmata. Mustana kartena ne pysyivät jonkun hetken haamullaan ja hajosivat hitaasti, juuri kuin varmana siitä, ettei heitä enään semmoisina voida käyttää. Appi loi vävyynsä halveksivan katseen samalla nähdäkseen, minkälaisen vaikutuksen hänen työnsä toiseen teki.

Vaikka Heikki oli kaiken aikaa kiinteästi katsovinaan lattiaan, seurasi hän kuitenkin tarkalla silmällä ukon liikkeitä. Nähtyään, että paperit viskattiin pesään, liikahti hän, mutta asettui kohta entiseen asemaansa, kun huomasi, että toinen loi katseensa häneen.

"No siellä ne nyt ovat", sanoi appivaari ja näytti olevan valmis vastaanottamaan Heikin kiitoksia. Heikki kohotti hitaasti päätänsä.

"Velkakirjat, — missä?" kysyi hän venyttäen ääntänsä ja ollen olevinaan, aivan kun ei olisi koko asiasta mitään tietänyt.

"Mitä varten te ne poltitte?" kysyi Heikki, nyt vasta näyttäen jotain kummastuksen oireita.

Taisi jo katumus välähtää Kuppilan isännän mielessä, mutta sitä ei hän tahtonut toiselle näyttää, vaan päätti koettaa kurittaa kiittämättömyyttä sananruoskalla.

"Minä ajattelin", alkoi hän tyynellä äänellä puhua, "että taidatpa sinä vastakin ehtiä tekemään maksettavia velkoja, kun tästä minun pääni kaatuu jos nimittäin sinä ikänä kykenetkään velkoja maksamaan, jota kovin epäilen".

"Sitäkö varten te nyt nuo velkakirjat poltitte, että saisitte noin haukkua?" kysyi Heikki.

"Häpeä, kun kehtaat tuommoisia puhua, vaikka nyt taasen lahjoitin sinulle kaksitoistasataa markkaa. Saisitpa olla edes hiukan kiitollinen sen edestä".

"Eikö? No minä annan sen täyteen, että saat verorahan. Minua hävettää, jos vävyltäni otetaan elukoita takavarikkoon ruununverorästistä". Ukko meni kaappinsa luo ja toi sieltä kahdennentoistasadan täyteen.

"No, kiitoksia paljon nyt ensiksi", sanoi hän, "kyllä minä maksusta murheen pidän, kun täs nyt ehdin vähän alkuun pääsemään. Minulle tulee keväällä iso tervahautakin".

"Mitä sinä maksusta turhia lörpöttelet, kun tiedät, ettei sitä nyt enää vaaditakaan ja itsekin olet varma siitä, ettet koskaan tule niitä maksamaan. — Iikalle ei tästä asiasta tarvitse mitään puhua, kyllä hänkin tulee talosta osansa saamaan. — Mutta mene nyt jo! Tottahan jotain työtä on kotonas, — kun olet kokopäivän kylässä. Minuakin rupeaa jo niin väsyttämään, että täytyy mennä sänkyyn".

"Kiitoksia paljo nyt", murahti Heikki ja lähti. Ukko ei tietänyt varmaan kiittikö vävy lahjan vaiko haukkumisen edestä, tuskin tiesi Heikki sitä itsekään.

"Kyllä siitä parista tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä, mutta eläessäni en anna heille enää penniäkään — muutamat kiittämättömät laiskat!" mietiskeli appiukko yksin jäätyään.

"P——n äijää, kun kehtas haukkua", murisi itsekseen. "Mutta se oli saakelin kumma, kun se ne velkakirjat poltti! — Vaikka ei se nyt paljon ollut, että hän sen teki, kyllä Iikka enemmän saanut on kun meidän ämmä! Kumma se vaan oli, kun se kitupiikki, tuota… Mitä se mahtoi sillä kuriitella kun Joonaan sinne laittoi; kun kerta polttaa meinas niin mitä lempoa niistä laskea? Mutta se taisi vain pelätä, ettei polttaisi muiden velkakirjoja, kun ei se osaa, äijäpaha, yhtään kirjotusta, ei enempää kun täs minäkään. — Jos täs pahat päähäni panen, niin saa poika mennä kouluun kun kasvaa, niin että tällaisis asiois edes toimeen tulee…

"Nyt olen velaton mies! Ämmä saa keittää kahvipannun harjallisiksi, ja — peru kun olis vähä viinaakin!"

Kotiin tultuaan pistäysi Joonas kamariin, missä Johanna oli jo puhdistanut äskeisiä jälkiä sen verran, kun sitä näin lyhyessä ajassa ehti.

Lankomiehen raha-asiain tila oli saattanut Joonaan miettimään omiansakin. Hän alkoi selailla muistikirjaansa, sekä tehdä numeroita pienelle paperilapulle.

Johanna tuli lapsi sylissään sisään. Pienoinen kykeni jo omin voimin epävarmoja askeleitakin ottamaan. Johanna istuutui pöydän viereen ja otti käteensä sanomalehden. Tyttö alkoi sitä heti vaatia.

"Eikö äiti anna Maijan lukea? Tule isälle!" kehoitti Joonas tyttöä, kohottaen käsiään lasta kohden. Maija päästi raikuvan ilohuudon ja alkoi pyrkiä isän syliin. Hänen tahtonsa täytettiin heti. Mutta sanomalehti ei sittenkään unhotuksiin jäänyt, vaan pieni itsepintainen kirkui ja kurotti yhä käsiään sitä kohti.

"Kas täällä!" huomautti isä ja antoi tytölle taskukellonsa, pitäen itse peristä kiinni. Nyt unohtui sanomalehti, tyttö sai tarpeeksi tekemistä kellosta.

"Sinne se nyt taas tahtoo", sanoi isä, kun tyttö rupesi sylistä pois pyrkimään.

Tyttönen oli taas tyytyväinen, päästyään äidin syliin ja näytti unohtavan kaikki ympärillä olevat, askaroidessaan kellon kanssa.

"Niitä oli korkoineen lähes kaksitoista sataa. Isonlainen summa, tehty niin lyhyes ajas, eikä ole sillä mitään päällepäin näkyvää tullut".

"Voi ihmeellistä! Talon saivat ilmaseksi tavaroineen". Kumpanenkin näytti miettiväiseltä. Kotvan kuluttua sanoi Joonas:

"Kun tulin kotiin, aloin laskea, millä kannalla ovat omat asiamme.
Sillä minä oikein todella hämmästyin Heikin velan suuruutta".

"Eihän sitä ole niin paljon tullut maksetuksi, kun olis muuten sopinut ja tarvinnut, — ainoastaan vähän toista tuhatta markkaa ja korot. Mutta meiltä on nyt myös mennyt niin paljon kartanon korjauksiin ja muihin asumisiin, että ehkä tulevaisuudes, kun ei enään ole niin suuria menoja, saamme vähän joutuisammin velkaa maksetuksi. Ei sitä nyt sentään enää olekaan kuin vähän kolmattatuhatta".

"Kyllähän me sen maksetuksi saamme, kun ei vaan enene niinkuin Heikin ja Miinan".

"Kyllä tuokin on mies, kun kehtaa vetää itsensä niinkuin rakko. Ja tuommoinen lautamieheksikin pannaan".

"Mistäpä niitä toisenmoisia saadaan. Kaikki isännät osaavat punssia tehdä", arveli Joonas.

"Sivistyneitä mukamas", möhisi Johanna, "ja sinä kun annoit vielä toisen pullon, kun yhden olivat tyhjentäneet".

"Mitä juopoista tarvitsee huolia. Olisit vaan antanut olla ilman ja istua niinkauan kun olis hyvättänyt; tottapa joskus olisivat pois menneet".

"Miks'ei", nauroi Johanna, mutta siinä oli jo helpottavampi sävy.
Joonas virkkoi:

"Kun ei sitä viinaa tarvitsisikaan tuoda tuttavia varten, niin en ikänä toisi. Itse en sitä kaipaisi, mutta kun sitä täytyy pitää seuraa".

"No ei mitään", sanoi Joonas pitkään ääntänsä venyttäen ja happamesti hymyillen. "Mutta jos ei niiden viinasuolta täytä, niin ne haukkuvat".

"Onhan se sinne päin", myönsi Johanna. "Kun isäni ennen, ja niinkuin köyhemmät nytkin vielä, ryyppäävät paljasta paloviinaa, niin sanotaan kohta, että ne ovat juoppoja. Nyt nuo 'komiat' ovat ruvenneet taitamaan valmistaa 'punssia' kahvista ja rommista, niin se muka ei olekaan enää häpeällistä juomista, vaan jotain siistimpää. Mutta sama sika se on juoppo, josko se juopuu paloviinalta, rommilta tai konjakilta".

"Niin onkin. Se on ihmeellistä kuinka se meidän vaari on voinut niin lakata ryyppäämästä. Ei hihhulien kirkkokuri ainakaan siinä mene liikoihin, kun ne vaativat ehdotonta luopumista viinasta. Ei meidän paapankaan jumalisuus olisi muuten ainakaan pennin arvoinen".

"Niin, varkaan vala ja juopuneen jumalanpalvelus ovat yhtäläiset. Mutta tottahan uskostansa saakin voimaa".

"Hm", pani Joonas syvissä mietteissä. Sitte hän jatkoi vitkaan: "Siihen väkevänpuoleen menee meiltäkin paljo rahaa vuodes. Kun senkin panis velan eteen, niin aina lyhenis".

"Kun minä pääsisin kuntalaisteni keskuudes niin hyvään arvoon, etteivät he paheksuisi, jos en aina tänne tultaissa olisikaan viinapullo kouras, niin minä heti muuttaisin sen tavan. Mutta jos minä nyt rupeaisin niin tekemään, etten antaisi ryyppyjä, niin varmaankin alkaisivat minua sanoa kitsaaksi, tikkukynneksi, täinnylkijäksi ja miksi hyvänsä, vieläpä hihhuliksikin. Kadottaisin monta hyvää ystävää, joista en halua luopua".

"Enhän minä nyt muuten tuosta niin paljoa välitä, jos annatkin muille, kun et vaan rupea itse kovin…"

Tyttö alkoi lattiaan pyrkiä, jonka vuoksi keskustelu loppui, kun molemmat vanhemmat alkoivat sen kanssa leikkiä laskea.

XXVI.

"Mistäpäin kirje on tullut?" kysyi Johanna, joka juuri tuli tupaan ja uteliaana otti pöydältä käteensä Uuden Suomettaren.

Nyt vasta tuli Johanna kirjeen suhteen uteliaammaksi. "Vaarille?" kysyi hän huudahtaen ja meni katsomaan kirjettä.

"En minä oikein … hän on niin kummallinen, se ukko, ettei puhu minulle juuri mitään. En tiedä tuleeko se jostain sitkeästä sydän-vihasta, vai mistä. Sillä vaikka hän nyt on olevinaan herännytkin, niin yhtä hyvin hän karttaa ja kammoo minua, ikään kuin syntiä, enkä minä luulisi hänelle mitään pahaa tehneeni, josta olisin tuommoista kohtelua ansainnut", Joonas kiihtyneenä puhui.

Johanna kuunteli harmistuneena. Näytti siltä, että hän aikoi sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Joonaan odottavista katseista voi myös huomata, että hän luuli Johannan jotain sanovan, kun sitä ei tullut, jatkoi hän:

"Etkö sinä tiedä, mikä on syynä isäukkos kummalliseen käytökseen minua kohtaan? Jos hän ensiaikoina vihas minua pyrintöjeni tähden, niin miksi hän nyt vieläkin sen tekee, kun kyllä näkee, etten minä taloa niiden kautta häviöön saata? Vieraan kaltainen väli hänen kanssansa myrkyttää koko elämäni ja sitä pidän naapurienkin silmissä suurena häpeänä, kun he kyllä näkevät, että meidän välimme on kaikkea muuta, paitsi ystävällinen. Olen monasti koettanut saada hänen kanssansa jostain asioista keskustella, mutta aina hän välttää ja pakenee".

"Pelkää!" huudahti Joonas. "Miksi? Olenhan nyt, erittäin viime aikoina, ollut hänelle niinkuin… Ja mitä entisiin riitoihin tulee, niin ne ovat jo ainakin minun puolestani aikoja sitten unohdetut. Ei, se on mahdotonta että hän minua pelkää. Mutta jotain heillä on minua vastaan, niin ukolla, kun Heikilläkin. Heikki on tuskin kaksi kertaa avannut meidän tuvanovea sen jälkeen, kun muuttivat Rupelaan".

"Mene nyt sinä isän tupaan ja koeta ruveta puhumaan hänelle näistä asioista. Sovintoa riitaisten välille ei tule milloinkaan, jos ei toinen alistu niin paljoa, että rupeaa toiselle sitä ehdottamaan".

"Olet oikeassa", tunnusti Joonas, "mutta kyllä minä olen siitä varma, etten saa puheisiini ukolta minkäänlaista vastausta". Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi vielä:

"Taitaa hän vihata vielä sen käräjäasian tähden. — Mutta jos niin on, niin sitten ei hänen heräämisellään ole ainakaan perustusta", Joonas arveli.

"Mutta minä menen nyt sinne", sanoi Joonas, "en ole pitkään aikaan saanut tavata heitä yht'aikaa".

Hän lähti. Monen kaltaisia mietteitä risteili päässä, miehen mennessä appensa tupaa kohti. Kun hän astui sisään, näytti jonkullainen hämminki valtaavan Heikin ja ukon.

"Jumal'antakoon", sanoi ukko ja hivutteli sormiensa nenillä pöytää, jonka vieressä istui.

"Tässä olis teille kirje", lausui Joonas antaen kirjeen ukolle, joka vitkaan otti sen ja katseli sitä kummastellen.

Ukko näytti hetkisen mietiskelevän. Kentiesi arveli hän, josko antaisi kirjeen Joonaalle luettavaksi, taikka lähtisikö muualle ottamaan siitä selkoa. Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.

"Tuos on", sanoi, ojentaen kirjeen Joonaalle. "Lue sinä, en minä siitä kuitenkaan mitään ymmärrä".

Heikki oli koko ajan istunut hiljaa ja enimmäkseen tirkistellyt ikkunasta ulos. Nyt hän äkkiä kopeloitsi lakkaristaan piippunsa ja tulppasi sen täyteen navetantakaisia isänsä tuohipöntöstä.

"Tässä lähestyn teitä minun isäni näillä muutamilla rariilla ja tietä annan minun elämästäni, että se käy hyvin pitkäksi täs kolkos kivimuuris ja sentähren olen anonut itteni Siperiaan, sillä minä meinasin, jotta siälä ei ole niin paha olla kun täällä. Ja minä meinasin, että jos sieltä kotoa sopis mullen vähä rahaa lährättää. Minä olen kuullut toisilta fangiilta, jotta siälä kotona on asiat aivan toisin päin muuttunut, kun ne silloon oli, kun minä tänne lährin. Olen kuullut, että Niemelän Joonas on sisarella miehenä, ja jotta se on nyt koko taloos isäntänä, ja että te isä oletta syytingillä. Minä en tohri toivoakaan, että minua varten olis talon lunastukses pantu mitään rahaa kasvolle, eli minulle mitään perintörahaa määrätty, mutta minä rukoilen nöyrimmästi, että panisitta nyt minulle eres vähän rahaa, kun pitää kuukauren päästä lähteä matkustamaan Siperiaa kohti. Ja nyt jättelen teidän hyvästi iäksi, teidän isä ja sisar ja sen mies ja velii Heikin. Voikaa hyvin toivoo kolkossa vankeudessa oleva poikanne

Tämän jälkeen oli kirjeessä osoite, jonka mukaan piti rahat ja vastineen lähettää.

Kun kirje oli luettu, istuivat kaikki kolme vähän aikaa hiljaa, kukin kannaltaan sen asiallista sisältöä miettien.

"Vai Siperiaan nyt on itsensä anonut", lausui Heikki, yhä ahkerammin piippuaan imeskellen. Joonas käänteli kirjettä kädessään, ikäänkuin jotain luettavaa siitä vielä etsien. Ukko oli laskenut molemmat kyynäspäänsä polviaan vasten ja nojasi päätään käsiinsä, Joonas tarkasteli häntä salavihkaisilla silmäyksillä ja näytti odottavan, että ukko rupeaisi jotain puhumaan. Vihdoin nosti viime mainittu päätänsä ja kasvonsa näyttivät vaaleanharmailta.

"Hänellä on sentään sydän", ajatteli Joonas, eikä katkaissut vieläkään hiljaisuutta, vaan odotti, että ukko rupeaisi puhumaan.

"Mistähän hänelle nyt sitten lähetettäisiin rahaa?" sanoi ukko viimein ponnistetulla äänellä ja näyttäen todellakin epätietoiselta, mistä noita rahoja pitäisi saada. Samassa vierähti silmästä helmeilevä pisara poskelle, mutta likainen luiseva kämmen sen siitä heti korjasi.

Joonas oli kummastuksissaan vanhuksen mielen liikutuksesta, mutta närkästyi hieman tämän kysymyksestä rahojen suhteen.

"Mistäkö rahoja?" virkahti hän tavallista korkeammalla äänellä. "Eihän se ole teidän asianne murehtia siitä, mistä hänelle rahoja pannaan, se on minun velvollisuuteni; olenhan hänelle velkaa hänen kokonaisen perintö-osuutensa".

"Ei niitä tarvitse hänelle kaikkia lähettää, juo se ne kumminkin", tuumaili Heikki.

Ukko ja Joonas iskivät häneen yht'aikaa tuikean silmäyksen, mutta Heikki se istui vaan huolettomana, kädet taskuissa ja yksitoikkoisena luki lattianrakoja.

"Koska hän sitte saa perintönsä, jollei nyt? Siperiasta ei hän enää milloinkaan tule sitä pyytämään", lausui Joonas.

Ensikerran tämän kohtauksen ajalla katseli ukko nyt pitemmältä vävyään, ja noiden harjaksen tapaisten ripsien alta loisti kiitollisuus, vaikka muuten ei ollutkaan niin helppo lukea tunteita niistä silmistä.

"Kyllä kaksisataa markkaa liiaksikin riittäisi sille juomarahoiksi", tuumaili Heikki taas hyvin totisen näköisenä ja pullautti ilmaan kiehkuran harmaata kessun-savua.

"No kenellä olisi sitten sydäntä omavaltaisesti omistaa hänen perintönsä, joka nykyään nousee 800 markkaan?" kysyi Joonas.

"Se on ihan sopimatonta ja laitonta", sanoi Joonas päätänsä ravistaen, "että me menemme häntä elävänä itsevaltaisesti perimään, silloin kun hän kentiesi hyvinkin kipeästi itse omaisuutensa tarvitsee; se olisi ikään kuin Juudaksen kauppaa, vai mitä vaari arvelee?"

"Mutta yhtä hyvin", jatkoi Joonas puhetta, "koska ei hän näytä ollenkaan tietävän, että hänellä on täällä kasvamassa niinkin iso rahasumma, niin minä ehdotan, että lähetämme hänelle nyt aluksi vaan pienemmän summan, vaikkapa sen kaksisataa markkaa, ja ilmoitamme rehellisesti hänelle kuinka suuri hänen perintönsä on. Vaatikoon hän sitten, jos tahtoo, koko summan itselleen lähettämään; kyllä kuukaudes on vielä niin paljo aikaa, että kirjeet ehtivät edestakaisin kulkemaan. Jos hän sitte lupaa lopun omaisuudestaan meille perinnöksi, niin saatamme sen hyvällä omallatunnolla jakaa; taikka jos hän sen vaatii itselleen lähettämään, niin on se lain ja oikeuden kannalta katsoen hänen käteensä toimitettava viimeiseen ropoon asti".

Joonas odotti, että Heikki tuohon jotain vastaisi, mutta niin ei tapahtunut. Ukko ei myöskään virkannut sanaakaan, vaan istui hiljaa ja silmäili toisinaan salavihkaa Joonasta, sekä näytti olevan tunteiden vallassa.

"Minä arvelen, että kyllä se niin on tehtävä kun sinä sanot", vastasi ukko.

Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka ajalla Joonas rupesi miettimään, että nyt olisi ehkä sopiva aika raottaa sitä vieraaksi tekevää sulkua, joka häntä ja noita toisia eroitti.

"Hyvät ystävät", alkoi hän sanoa, "minulle rupeaa käymään kovin rasittavaksi tämä tämmöinen olo ja elämä, kun me, jotka olemme niin läheisiä, olemme kuin vieraita toisillemme". Heikki ja vaari liikahtivat hiukan levottomasti.

"Mieleni on paha kun näen usein, kuinka te molemmat kartatte minua. Vaarikin käy niin harvoin meillä, Heikistä puhumattakaan. Minä ainakin luulisin, että joka ihmisellä on halua käydä joskus istahtamaan ja entisiä aikoja muistelemaan syntymäkotinsa penkeillä. Vaikka ei Niemelä mun syntymäkotini olekkaan, käyn usein siellä ja olen aina sieltä palattuani, ikäänkuin vuotta nuorempi. Muuten on kyläläisilläkin meistä hyvin paljon puhuttavaa tämänkin asian tähden. Meidän pitäis saada tämä jollain tavoin korjatuksi".

"Etpä sinäkään ole käynyt meillä, niin en minä ole viitsinyt tulla teille".

"Sehän on aivan toinen asia, käydä kyläs taikka entises kodis. Jos vaan sinä olisit useammin tullut meille, niin kyllähän minäkin puolestani olisin voinut…" Joonas vastasi.

"Taitaapa olla", myönsi Heikki, "mutta minä olen ajatellut, että kun sinä olet ruvennut niiden komiain ystäväksi, niin et taida enää paljoa tämmöisistä huolia. Sen vuoksi en ole pakannut joukkoon. Lienenkö sitte väärin käsittänyt".

"Komiain ystäväksi", matki Joonas. "Älä sinä puhu aina niin pistelemällä. Eihän meillä ole kumpasellakaan oikeus määrätä toisellemme, kenenkä kans saamme seurustella, eli ketä pitää ystävänämme".

"Enpähän minä niin paljoa ystävistä välitäkään, vähä niistä on hyötyä".

"Miks'ei, en suinkaan minä vihata pyydä, enkä ole vihannut tähänkään asti".

Vastausta ei kuulunut. Vävy luuli tuon äänettömyyden vielä vihollisuuden osoitukseksi ja hämmästyi.

"Mutta sanokaa, mistä syystä olette niin äänetön ja vastaamaton?" kysyi Joonas melkein huudahtaen ja siirtyi lähemmäksi ukkoa. Nyt nosti viimemainittu päänsä. Kaikki merkit todistivat, että hän oli itsensä kanssa taistellut kovan taistelun. Peläten, että toiset hänen liikutuksensa huomaisivat, kiirehti hän sanomaan:

"Muistin tuossa Villeä ja ajattelin kuinka kurjas tilas se mahtaa olla". Mutta omituisesta hätäilemisestä voi huomata, että tuossa tuli pieni, vaikka hyvin peitetty hätävalhe.

Hajamielisenä katsahti vanhus ympärilleen. Joonas huomasi kyllä ukon häiriön, ja uskoi täydellisesti sen syntyneen tämän itse selittämästä syystä. Katsoen velvollisuudekseen osoittaa jollain tavalla osanottavaisuuttaan, sanoi Joonas:

"Kyllä se tosiaankin on hirmuinen kohtalo, kun ihmisen täytyy koko elämänsä viettää vankeudes".

"Niin, mitä sanotte äskeiseen kysymykseeni?" Joonas kysyi puolittain nöyrästi ja vaateliaasti.

"Ei minulla tietääkseni ole sinulle mitään vihaa, mutta … en tiedä kuinka sitä on tullut niin olluksi", vastasi hämillään.

"No, jollei siinä muuta ole, niin lyökäämme sovinnonkättä ja eletään ystävinä tästälähin!" lausui Joonas innokkaasti, ojentaen kättä ukolle. Viimemainittu otti vastaan tarjotun käden ja koki hymyillä, mutta se kävi väkinäisesti. Epäileväisesti ja hiljaa hän sanoi:

"Annatko sinä minulle anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut?" Loppulauseessa sortui ääni.

"Kaikki!" vakuutti Joonas huudahtaen. Hän jatkoi vielä: "Olkoon tämä kätteleminen nyt välillämme ikuisen sovinnon solmuna. Koettakaamme ymmärtää toisiamme tästälähin".

"Noo, johan se niin on", sanoi ukko, nähtävästi vain sanoakseen jotain. Mutta ajatus kierteli muilla aloilla ja kielen päällä näytti pyörivän vielä tärkeätä sanottavaa, — niin tärkeätä, että sen ajatteleminen häntä oikein vapisutti. Vaan katsahdettuaan Heikkiin ja huomattuaan, että tämä uteliaisuudella häntä tarkasteli, pudistelihe hän ikäänkuin vilussa ja samassa näytti tuo kieleltä ulos pyrkivä sana kadonneen.

"Noo — lyödään vaan, en minä joukaan tahdo riidellä, en jo", vastasi
Heikki, tapansa mukaan hyvin vitkaan tarttuen Joonaan käteen.

Ukko katseli myhäillen, sanaakaan virkkaamatta langosten käden lyöntiä, mutta vaikea oli noista ryppyisistä kasvoista huomata, josko se oli täydellisen onnen ja tyytyväisyyden hymyilyä, vaiko jotain muuta.

"Mennään nyt meidän tupaan ja juodaan pienet harjalliset", ehdotteli hän naurahdellen.

"Mitäpäs tässä nyt", esteli hän, "minun pitäisi jo mennä, kohta on keski kirkon-aika".

"Ei meidän tarvitse kirkon-aikaa meidänkään tuvas millään jumalattomuudella viettää; tämä itsestään on jo Jumalan mielen jälkeen oikein, että veljekset keskenänsä sovinnossa asuvat", selitti Joonas.

"Samahan tuo on, mennään vaan, onhan siitä jo aikaa kulunut kun teillä kävin.

"Senpä vuoksi! Mutta mikä siihen on ollut syynä kun olet niin visusti pysynyt pois?"

"Niinpä sitä on vieraannuttu. Olen myös luullut, että sinä kannat jotain vihaa minua kohtaan ja, niin kun äsken jo sanoin, sulla on niin paljo niitä isoja tuttuja, että…"

"Kylläpä sulla on ollut luuloja! Mutta pankaa nyt paappa vaatetta päällenne ja tulkaa mukaan".

"So, so!" varoitti Joonas, "älä pilkkaa isääs. — Tulkaa vaan vaari, eihän meidän ole pakko ryypätä. Juodaan kahvia".

"Ha, ha, kylläpä se olis maailman kumma, jos te kuolemaanne asti pysyisitte ryyppäämätönnä —"

"Älä nyt kovin — taidatpa sinäkin tulla vielä huomaamaan, mihin se sinua vie".

Kun ukko tuon lausui, olivat miehet jo tupaan menossa. Joonas ja Heikki astuivat edellä vierekkäin. Kun viime mainittu kuuli isänsä lauseen ja huokauksen, sanoi hän pilkaten:

"Kylläpä rakkaat veljet antavat synnin päästön, jos joskus rikkookin". Hän pisti kielensä suusta ja katsoi veitikkamaisesti Joonaasen, ikäänkuin toivoen tältä kannatusta ilveelleen.

"Te saatte kärsiä vainoa ja pilkkaa omilta lapsiltannekin minun tähteni", mutisi ukko itsekseen aivan yksinkertaisesti ja rauhallisena.

Joonas katsahti nuhtelevaisesti Heikkiin. Viimemainittu, joka nyt todella näytti olevan mielissään lankonsa ystävyydestä, ei näin hevin tahtonut sitä kadottaa, vaan poistaen ivan huuliltaan, pisti piipun hampaisiinsa, rykäsi ja alkoi katsella ylös, oliko taivas pilvessä.

Kun miehet astuivat tupaan, oltiin siellä hiukan ällistyksissään. Ukko ja Heikki olivat hämillään ja käyttäytyivät ihan vieraan tavoin, juuri siitä syystä, että he aavistivat talonväen pitävän heidän tuloaan omituisena. Pelastuakseen renkien tutkivista silmäyksistä pujahtivat he mielellään kamariin.

"Ka kun en lähtenyt huomata sanoa, — se tuli Villeltä. Tule itse katsomaan".

Joonas palasi miesten luo. Heikki oli jo hyvin siellä perehtynyt ja katseli seinillä olevia kuvia. Joonaan tultua kysäsi hän:

"Niin minä luulen; näkeehän edes mitä siellä tehdään ja mihin rahojansa panee", tuumaili Heikki.

"Kyllähän se koulu muuten olis kun ei siellä opetettaisi lapsille niin paljon kaikkia turhanpäisiä mailman viisauksia", hän tuumaili.

Heikin teki mieli ivata, mutta ei Joonaan tähden uskaltanut. Joonaalla oli taasen halu ruveta järjellisesti ukkoa vastustamaan. Mutta katsoen velvollisuudekseen pysyttää äskeistä sovintoa voimassa niin paljo kun mahdollista, jätti hän ukon mietteineen rauhaan.

Johanna tuli ja alkoi lukea Villeltä tullutta kirjettä. Nähtyään, että veli oli anonut itsensä Siperiaan, valahti kyynel poskelle. "Vai Siperiaan se veli raukka…" Sisar itki.

Hänen kyynäspäänsä vaipuivat taas polvia vasten ja kasvot peittyivät käsiin. Joonas muuttui entistä totisemmaksi. Mutta Heikki sanoi:

Kirkonaika oli jo hetkestä ohi mennyt, kun Heikki vasta lähti kotiinsa Teerelästä, vakuuttaen Joonaalle, että tämän pitäisi ehtoommalla tulla heille.

Vaari pysyi koko ajan jotenkin harvapuheisena. Omaan tupaansa mentyään istahti raskaasti pöydän viereen tuolille ja voihkasi:

"Oi jumala, kun ei tuo asia mielestäni katoa, se ikään kuin polttaa sydänalustaani. Nyt olin juuri tunnustamaisillani sen Joonaalle, mutta oli tuo Heikkikin ja se ei ymmärrä mitään… Minä en saa muuten rauhaa, ei tunnu auttavan veljienkään anteeksianto, ei… Jumala yksin tietää kuinka se mua vaivaa…"

"Minun on nyt niinkuin suuri taakka hartioiltani poistettu", lausui Joonas, jäätyään Johannan kanssa kahden kesken kamariin. "On ollut niin ikävää kun vihamiehinä on täytynyt toisiaan kohdella näin läheisten. — Mutta se vaari näytti niin hiljaiselta ja surulliselta, etten ymmärrä mikä hänen oli; taisivat ne Villen terveiset koskea".

"Varmaankin", arveli Johanna. Mutta taas näyttäysi hänessä tuo kummallinen salaperäisyys, jota Joonas oli hänessä jo joskus ennenkin huomannut, ukosta keskusteltaessa.

"Niin, sinä näytät semmoiselta kun olis sinulla joku asia sydämmelläs", vakuutti Joonas.

"Minä tiedän sen asian, mutta isä on kieltänyt sinulle sanomasta. Älä viitsi sitä udella. Kyllä hän sen sanoo vielä sinullekin".

XXVII.

Vihdoinkin alkaa aikakausien välinen taistelu kertomuskentällämme asettua ja myrskyävät intohimot löytää uomansa. Minkä kuohuva elämä on tuominnut väistymään, se aikansa taisteltuaan hiljaa ja meluttomasti vaipuu lepomättäälleen. Mikä elää, sitä vie vauhti eteenpäin mielessä ainainen edistymisen halu.

Kansakoulu, josta monta katkeraa ja myrkyllistä ajatusta oli kylänmiesten kesken lausuttu, oli vihdoinkin alottanut toimensa. Oppilaita siellä oli runsaasti. Monet, jotka olivat kiivaimmin vastaan taistelleet, antoivat poikainsa mennä kouluun ja lakkasivat siksi ajaksi siitä pahaa puhumasta. Toiset kyllä jatkoivat pilkkojaan ja vihojaan, mutta nyt enempi suukovun yllyttäminä, kuin todellisesta taisteluhalusta.

Koulu sellaisenaan toi uutta elämää kylään. Iltasin ilmestyi takkapieliin joka talossa koululukujaan lukevia lapsia, jotka ajan tavan mukaan kovaäänisesti täyttivät tuvat lukumelullaan. Omien lasten lisäksi olivat etäisemmät koululaiset sijoitettuina asumaan koulukylään. Siten useissa taloissa oli 5-6 kortteerimiestä. Yhden osan illasta ne lukivat. Mutta runsas joutoaika pitkinä puhteina riitti hyvin muuhunkin, kylänjuoksuun, myöhemmin illalla tupaleikkiin. Talvi-iltoina kuului kylän raiteilla raikas-ääninen lapsimelu. Sieltä se makuuajan lähestyessä siirtyi tupiin. Miesväki puhdetyönsä silloin työnsi syrjään ja juttu koulupoikien kanssa alkoi. Moni nuori mies näinä iltoina kivitaululla kirjottelemaan oppi koulupoikien opastamana. Sadunkerronta oli koulun kera kylässä uudistunut, sillä pitäjään eri puolilta tulleet pojat toivat uusia mukanaan. Näinä iltapuhteina niiden juttelu luisti. Se kävi laatuun naisten kehrätessäkin. Ja kun vihdoin makuulle käytiin ja tulet sammuivat, vielä silloin sai joku uuden satunsa alkaa. Herkin korvin vuoteissaan sitä kuuntelivat miehet ja naiset, kunnes yksi ja toinen kuorsaten ilmoitti lakanneensa seuraamasta.

Ne olivat tuoneet mukanaan kylään uutta ja miellyttävää, nuo koululapset. Vaikka joskus tekivät "pahaakin", ei Suhjalan kylässä yleensä koulua vastaan vihaa haudottu. Koululla edelleen oli monta periaatteellista vastustajaa, mutta vilkas lapsielämä näissä koulun luomissa uusissa muodoissa heitäkin ikään kuin pehmitti.

Teerelän perheessä olivat suhteet sitten viime sovintoillan pysyneet hyvinä. Vaari ja Heikki kävivät tiheästi Teerelän tuvassa ja Joonaskin koetti pitää huolta vastavuoroista. Sovinto näytti muodostuneen vakavaksi kahden puolen.

Heikki ja Miina jatkoivat kyllä kotoisia taisteluitaan. Mutta niitä paeten Heikki sangen usein pistäysi Teerelään. Vaimoansa vastaan piti hän, tämän syyttämistuulelle joutuessa, jonkullaisena puollustuksena sitä, että häh kävi Teerelässä ja oli Joonaksen kanssa väleissä.

Sanoaksemme senkin: Saaraleena oli päässyt ruotiin johon oli pyrkinyt.
Nyt hän kaikkialla kehui Teerelän Johannaa parhaaksi emännäksi mitä
Suhjalassa oli. Kutka muistivat entisiä, ne nauroivat, mutta myönsivät
monet toki Saaraleenan puheessa perää olevan.

Villeltä oli tullut heti vastaus ja kiitos rahakirjeestä. Oli pyytänyt lähettämään vielä 200 markkaa, joten hän saisi puolen perintö-osastaan. Loput testamenttasi tasan veljen ja sisaren lapsille, "muistoksi onnettomasta enosta ja sedästä joka viinan ja hurjan luonnon tähden joutui elävänä haudatuksi", kuten kirjeessä sanottiin. Hänen pyyntönsä lisä-rahalähetykseen nähden oli heti täytetty. Mutta vaari sairasti usein ja vanheni nopeasti. Hän oli entisestään enää varjo vain. Poissa oli luonteen tulinen kiukku, poissa terhakka väittelyhalu. Kumaraan painui niska, hitaammaksi kävi askel. Vähä hän puhui, usein istui ja suurta virsikirjaa luki, virrenvärssyjä ja raamatunlauseita laususkeli.

Tämän ohella tuntui siltä, kuin hän olisi päivä päivältä siirtynyt lähemmäksi Joonasta. Melkein aina kun tupaan tuli, isäntää kysyi. Mutta kun puheisille sattui, kävi vaiteliaaksi toisinaan, toisinaan taasen asettui kuin lapsen kannalle… — — —

Oli muuan ilta. Joonas palasi pari päivää kestäneeltä matkalta. Heti tupaan tultuaan sai kuulla, että vaari oli sairastunut vuoteenomaksi ja oli useita kertoja häntä kysellyt. Joonas meni pihatupaan.

"Jopa olet tullut!" huudahti Johanna, joka oli vaarin tuvassa, eikä tiennyt Joonaan kotiin saapumisesta.

"Tiedä, hyvin tämä nyt kummalta näyttää, ei taida kuolemakaan enää kaukana…"

Oli vähän aikaa hiljaista. Ukko veti usein henkäyksiä niinkuin olisi aikonut jotain sanoa. Käänsi vihdoin päänsä äkkiä Joonaasen päin ja ojensi kättä.

"Älä mene Johanna, ole vaan täällä. Kyllä sinä tiedät jo entisestään tämän asian".

"Oi hyvä mies. Nyt vasta saatan sinulle ilmoittaa, että minä — silloin kun tiedät, tein tahallani — väärän valan, sen Tervahaudan Juhan puolesta. — Minä kyllä muistin kaikki, mitä hän yöllä minulle kertoi, mutta sokeuteni saattoi minun semmoiseen työhön. Minä en osannut aavistaa näitä — seurauksia. Ja kun minä vielä rupesin väittämään, että sinä valehtelit!" — Hän pudisti kovasti Joonaan kättä. "Voitko antaa minulle ikänä anteeksi tätä rikosta? Sinä yksin tiedät kuinka ehdollinen se oli. Kaikki muut ihmiset luulevat, että minä olin silloin niin juovuksis, etten voinut muistaa koko asiaa. Annatko anteeksi?" Ukko katsoi rukoilevin silmin Joonasta.

"Annan kaikesta sydämestäni, mutta sopikaa siitä asiasta Jumalan kanssa". Joonaan silmissä kiilui kyyneliä.

"Jumalan anteeksiannosta olen varma, kun vaan sinä … sillä veljeni ovat minulle monasti vakuuttaneet ja nyt, kun sinä sen vielä vakuutat, niin saan rauhan. — Ja sinä annat?"

"Sitten on rauha tunnollani…" Ukko pani kädet ristiin rinnalleen ja lepäsi kauan silmät ummessa.

"Älä huoli siitä. Täällä on monta kristiveljeä, jotka voivat lohduttaa, jos hätään tulen. Mutta nyt on minun sydämelläni lepo, täydellinen lepo. Minun on niin hyvä olla, hyvä…"

Johanna aikoi sanoa jotain kehoittaakseen pappia hakemaan, mutta silmäyksellään kielsi miehensä häntä puhumasta.

Nuoret katselivat kyyneleet silmissä vanhusta, jonka huulet yhä kertosivat sitä samaa ja raottuneista silmistä tirkisteli onnellinen hymy.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEERELÄN PERHE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.