The Project Gutenberg eBook of Ylpeys ja ennakkoluulo, by Jane Austen

Jane Austen on suomalaiselle lukijalle aivan outo kirjailijatar. Sellaisena hän pysyi kotimaassaankin pitkän aikaa — pientä mutta hyvin merkitsevää ihailijapiiriä lukuunottamatta — vaikka hänet nykyään luetaankin Englannin klassikoihin ja mainitaan omalla rajoitetulla alallaan saavuttamattomaksi.

Hänen elämänsä vaiheet ovat tuiki yksinkertaiset ja vähävaiheiset. Hän oli "papin tytär" niinkuin Juhani Ahon Elli, mutta hänestä ei tullut "papin rouvaa", sillä hän kuoli naimattomana 42-vuotiaana. Tuo elämä kului ensin pienessä maalaispappilassa — isällä oli hoidettavanaan kaksikin seurakuntaa, mutta niiden jäsenluku ei noussut 300 suuremmaksi; sitten isän erottua virasta yhden poikansa hyväksi Bathin vilkasliikkeisessä kylpyläkaupungissa ja vihdoin isän kuoltua, Janen ollessa 30-vuotias, äidin ja nuorimpain siskojen kera jälleen pienessä maalaiskodissa. Kirjallinen suoni lienee ollut perintöä äidin puolelta; ainakin oli tämän setä, Theophilus Leigh, jonkin verran tunnettu kuivana humoristina ja yli puolen vuosisataa erään Oxfordin yliopiston "Collegen" rehtorina. Veljistä kohosi kaksi Englannin laivastossa amiraalin arvoon.

Jo pienenä tyttönä sanotaan Jane Austenin kyhänneen leikillisiä kertomuksia kotipiirinsä hauskutukseksi. Kaksikolmatta vuotiaana hän rupesi kirjoittamaan ensimmäistä teostaan "Pride and Prejudice", joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle. Sen nimenä oli alkuaan "First Impressions" (Ensi vaikutelmia) ja se valmistui seuraavana vuonna. Kustantaja, jolle isä tarjosi käsikirjoituksen luettavaksi, kieltäytyi katsomastakaan siihen; ja kesti kokonaista 16 vuotta, ennenkuin teos tuli julkaistuksi, sittenkuin tekijätär oli muilla teoksillaan ("Mansfield Park" ja "Emma", jotka kypsyneisyydessä on toisinaan asetettu esikoisteoksen edelle, ynnä "Sense and Sensibility") oli saavuttanut jonkin verran tunnustusta. Vielä nöyryyttävämmän kohtalon sai osakseen v. 1803 valmistunut romaani "Northanger Abbey". Kustantaja maksoi siitä mahtavan palkkion 10 puntaa (250 kultamarkkaa), mutta arveli sillä tehneensä jo tarpeeksi ja lukitsi käsikirjoituksen kaappiinsa, josta tekijättären veli vasta tämän kuoltua lunasti sen takaisin ja toimitti julkisuuteen — siis sama kohtalo mikä oli aikaisemmin tullut Goldsmithin kuuluisalle "Wakefieldin kappalaiselle". Toinen vasta tekijättären kuoleman jälkeen julaistu teos on "Persuasion".

Hiljaisessa, vaikka silti ei ilottomassa kotielämässään Jane ei kirjallisten harrastustensa ohella suinkaan laiminlyönyt naisellisia taloustoimia; hän huolehti pikku perheen taloudesta, hoiteli äitiään ja sisaruksiaan näiden ahkeraan sairastellessa, neuloi ja kutoi (hänen kutomiaan kankaita suuresti ihailtiin), luki toisille ääneen joka ilta ja ylläpiti laajaa kirjeenvaihtoa. Tuo entisaikain kirjeenvaihto olikin aivan toista kuin mitä se nykyään on. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja ilmestyi tuiki vähän ja hyvin harvoin; junia ei vielä ollut olemassa; tuttavista elettiin paljon enemmän erillään kuin nykyisin; mutta ahkeralla ja intiimillä kirjeenvaihdolla korvattiin yhdessäolon ja suullisen ajatustenvaihdon puutetta. Sanomattakin on selvää, että ahkera kirjeenvaihto etevien henkilöiden kanssa oli omiaan kypsyttämään älyä ja henkevyyttä. Jane Austen tarkkasikin terävin silmin ympäristöään, Englannin maaseudun silloista keskiluokkaa sen jokapäiväisessä elämässä, ja löysi siitä hyvän pohjan draamalliselle ja samalla humoristiselle kuvaamistaidolleen. Hänen terävä ja sympaattinen katseensa keksi tuhansia mielenkiintoisia ja kernaasti leikillisesti tajuttuja piirteitä tuossa näköjään sileässä ja tuiki jokapäiväisessä ympäristössä; ja huomionsa hän piirteli niin elävästi ja vaikuttavasti, ettei Englannin myöhemmässäkään kaunokirjallisuudessa ole tällä alalla ollut hänen vertaistaan. Halveksien käyttäen romaaniensa kiihoittimena silloin (ja jälkeenpäinkin) tavallisia intohimo- ja rikosjuonia hän kävi hienon ivallisesti selvittämään maaseudun perhe- ja seuraelämän jokapäiväisiä pieniä huvinäytelmiä, yhdistäen kuvauksensa iroonillisuuteen ja todenperäisyyteen sattuvan draamallisen kehitystaidon sekä ihmeen sujuvan, jopa sädehtivän proosatyylin, joka tekee hänen kertomuksistaan mitä hauskinta ja mielenkiintoisinta luettavaa.

Julkinen tunnustus tuli Jane Austenille vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen. Pienoinen piiri uskollisia ihailijoita muodostui aluksi hänen harvalukuisten teostensa ympärille; mutta nepä olivatkin miehiä, joiden nimi ja arvostelu painoi paljon — Coleridge, Tennyson, Macaulay, Walter Scott, Sidney Smith, Disraeli. Hänen varsinaisena "keksijänään" mainitaan mahtava kirkonmies, Dublinin arkkipiispa tri Whately. — Disraeli (lordi Beaconsfield) sanoi lukeneensa romaanin "Ylpeys ja ennakkoluulo" 17 kertaan ja joka kerta nauttineensa siitä yhä enemmän. Walter Scott kirjoitti 10 vuotta kirjailijattaren kuoleman jälkeen "Päiväkirjaansa" hänestä seuraavan lausunnon: "Hänen kirjoitelmissaan on totuudenmukaista kuvaamistaitoa, joka aina ihastuttaa minua — hänen kykynsä kehittää jokapäiväisen elämän sekavia vyyhtiä ja tunteita on verraton ja käy paljon yli minun oman taitoni". Macaulayn muistopuhe v:lta 1858 kuuluu: "Jos minulla olisi tarpeeksi aineksia, niin kirjoittaisin mielelläni pienen elämäkerrallisen kuvauksen tuosta ihmeellisestä naisesta ja kokoisin siten varoja pystyttääkseni hänelle muistomerkin Winchesterin tuomiokirkkoon" (jonne kirjailijatar on haudattu). Sellainen muistomerkki — koruakkuna — sinne myöhemmin saatiinkin.

Nykypäiväin lukija huomaa käsissään olevan yli satavuotisen lemmentarinan hämmästyttävän "uudenaikaiseksi". Sankarin alummainen "ylpeys" ja sankarittaren "ennakkoluulo" häntä kohtaan sulavat elämysten hehkussa viimein olemattomiin. Kertomuksen keskushenkilö, Elizabeth, ei ole ainoastaan persoonallisesti viehättävä kaikessa tyttömäisessä viehkeydessään; hän on myöskin älyllisesti hurmaava. Hänen sukkela henkensä, hänen horjumaton hyvätuulisuutensa, hänen sattuvat sutkauksensa ja nasevat vastauksensa ja ennen kaikkea hänen ihailtava itsehillintänsä takaavat hänelle alituisesti uusia ihailijoita lukijain joukosta. Persoonallisten tuttavain todistuksesta päättäen tekijätär löysi sankarittarensa alkutyypin — omasta kuvastimestaan; Eliza Bennet kävi kuin hansikas oman luojansa ylle. — Muutkin henkilöt ovat varsin mielenkiintoisia. Kääntynyt ja uudestasyntynyt Darcy, jäykän englantilaisen "gentlemanin" perikuva, osoittautuu lopulta olevansa saavuttamansa onnen arvoinen. Verrattomia tyyppejä ovat edelleen viisas ja vetelä kirjatoukka hra Bennet, ahdasjärkinen hurskastelija hra Collins, säätykopeudesta pakahtuva Lady Catherine de Bourgh; samoin alemmassa tasossa hullunkurisen typerä rva Bennet, hyvänahkainen nousukas Sir William Lucas ja tämän älykäs tytär Charlotte. Toinen lempivä pari, hra Bingley ja Jane Bennet, ovat kaikessa harmittomuudessaan peräti rakastettavia ihmisiä. Teoksen liukas "konna", kapteeni Wickham, on ainoa myönnytys, jonka kirjailijatar on tehnyt aikansa juoniromaania suosivalle maulle. Bennetin tyttöparvesta nuorimmat soisi lukija kenties näkevänsä poisjätetyiksi.

"Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus minua todella huvittavat, ja minä nauran niille, missä niitä vain näen", antaa tekijätär Elizabethin kerran sanoa. — Niissä sanoissa on tervettä järkeä. Toivomme, että meikäläinenkin yleisö mielellään tutustuu tähän viisaaseen, vaatimattomaan ja herttaiseen kirjailijattareen, joka eläessään ei ollut mikään kylmästi järkeilevä "sinisukka", vaan todellinen nainen hienoja sormenpäitään myöten.

1 LUKU.

Yleisesti on myönnetty todeksi, että hyvissä varoissa oleva naimaton mies tarvitsee välttämättömästi rinnalleen vaimon.

Kuinka vähän sellaisen miehen omia tunteita ja mielipiteitä tunnetaankin hänen ensi kertaa saapuessaan uuteen ympäristöön, niin on edellä mainittu tosiasia niin kiinteästi juurtunut kaikkien kyseeseen tulevain perheenäitien mieliin, että häntä pidetään oikeudenmukaisena saaliina jollekin näiden tyttäristä.

"Rakas Bennet", sanoi tämän arvon herran puoliso miehelleen eräänä päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Parkin kartano on vihdoinkin saanut vuokraajan?"

"Mutta totta se sittenkin on", jatkoi hänen parempi puoliskonsa, "sillä rouva Long oli vast'ikään täällä ja kertoi minulle koko jutun."

"Etkö tahdo kuulla, kuka sen on vuokrannut?" huudahti hänen vaimonsa kärsimättömänä.

" Sinun tekee mielesi kertoa se minulle, enkä minä pane vastaan vaikka kerrotkin."

"Niin, tiedäppäs, rakkaani, rouva Long sanoi, että Netherfieldiin asettuu jokin hyvin varakas nuori mies, joka on kotoisin jostakin Pohjois-Englannin puolelta; että tämä tuli maanantaina oikein nelivaljakolla katsastamaan paikkaa ja ihastui siihen niin, että sopi oitis asiat valmiiksi herra Morrisin kanssa; että hän muuttaa sinne ennen Mikonpäivää, ja että joitakin hänen palvelijoitaan saapuu taloon jo ensi viikon lopulla."

"Oh, naimaton toki, rakkaani, se vasta jotakin on! Naimaton nuori mies, jolla on suuri omaisuus — ainakin neljä tai viisituhatta puntaa.[1] Siinäpä on meidän tytöille miettimistä!"

"Rakas Bennet", vastasi hänen vaimonsa, "kuinka sinä saatatkaan olla niin tylsä? Pitäisihän sinun arvata, että minä ajattelen naittaa niistä jonkun hänelle."

"Siinäkö mielessä? Hörönlöröä, kuinka sinä viitsitkään tuollaista lörpötellä! Mutta onhan hyvin todennäköistä, että hän saattaa rakastua johonkin heistä, ja senvuoksi pitää sinun käydä tervehtimässä häntä kohta kun hän tulee tänne."

"En luule, että minulla on siihen tilaisuutta. Lähde itse tyttöjen kanssa, tai voithan lähettää heidät yksinkin, mikä ehkä onkin parempi; sillä kun sinä olet yhtä kaunis kuin kuka hyvänsä koko parvesta, voi herra Bingley kenties iskeä silmänsä sinuun."

"Nyt sinä imartelet liiaksi minua, rakkaani. Onhan minullakin varmasti ollut kauniit päiväni, mutta nyt en kuvittele enää olevani mitään erinomaista. Kun naisella on viisi täysikasvuista tytärtä, on hänen jo aika heretä ajattelemasta omaa kauneuttaan."

"Siinä tapauksessa ei naiselle jää paljonkaan kauneutta, jota kannattaisi ajatella."

"Mutta rakkaani, minähän puhunkin nyt siitä, että sinun täytyy todella mennä tervehtimään herra Bingleytä, kun hän on muuttanut naapuriksemme."

"Mutta rakkaani, ajattelehan toki tyttäriäsi! Ajattelehan, minkälaisille tuloille joku heistä voisi päästä. Sir William ja Lady Lucas ovat päättäneet mennä sinne, mukamas vain sattumoilta; sillä tiedäthän, etteivät he yleensä käy uusien tulokkaiden luona. Totta tosiaan sinun täytyy mennä, sillä mahdotontahan on meidän naisten käydä häntä tervehtimässä, jollet sinä käy ensiksi."

"Nyt saivartelet varmasti aivan liikoja. Olen vakuutettu, että herra Bingley tulee hyvin iloiseksi vierailustasi; ja minä lähetän sinun myötäsi kirjallisen vakuutuksen, että minun puolestani hän saa herran nimessä naida kenen vain tahtoo meidän tyttäristämme; vaikka arvelenpa, että minun on silloin lausuttava hyvä sana eritoten Lizzyn puolesta."

"Toivon, ettet tee mitään semmoista. Lizzy ei ole rahtuistakaan toisia parempi; ja minä olen varma, ettei hän ole puoleksikaan niin kaunis kuin Jane eikä puoleksikaan niin lahjakas kuin Mary eikä puoleksikaan niin hyväluontoinen kuin Lydia. Mutta sinun pitää aina antaa hänelle etusija toisten rinnalla."

"Toisissa ei olekaan paljon kehumisen arvoista", vastasi perheenisä; "he ovat yhtä typeriä ja tietämättömiä kuin kaikki muutkin tytöt; mutta Lizzyllä on sentään vähän terävämpi äly kuin sisarillaan."

"Bennet, kuinka sinä saatatkaan herjata omia lapsiasi tuolla tavalla? Sinulle on oikein iloa ärsyttää minua. Sinä et sääli yhtään minun hermoparkojani."

"Nyt isket kiveen, rakkaani. Minä pidän sinun hermojasi suuressa kunniassa. Ne ovat minun vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan niihin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa ainakin kerran päivässä."

"Mutta minä toivon, että sinä jaksat sen kestää ja elät vielä nähdäksesi naapureinamme paljon muitakin nuoria miehiä, joilla on neljäntuhannen punnan tulot vuodessa."

"Mitäpä hyötyä meille siitä on, vaikka niitä tulisi kaksikinkymmentä, kun sinä et kuitenkaan tahdo käydä niitä tervehtimässä."

"Luota siihen, rakkaani, että jos niitä tulee kaksikymmentä, niin käyn jok'ikisen luona."

Hra Bennetin luonnonlaatu oli siksi merkillinen sekoitus kärkevyyttä, ivallisuutta, itsehillintää ja oikullisuutta, ettei kolmenkolmatta vuodenkaan aviollinen kokemus riittänyt auttamaan hänen vaimoaan luotaamaan sen pohjaa. Hänen omasta luonteestaan oli paljon helpompi päästä selville. Hän oli ymmärrykseltään sangen keskinkertainen, jokseenkin oppimaton ja mielenpuuskiltaan hyvin epävakainen nainen. Kun ei kaikki käynyt hänen päänsä jälkeen, valitteli hän hermojaan. Hänen elämäntehtävänsä oli saada tyttärensä naimisiin; hänen elämänsä sisältönä ja lohdutuksena vierailut ja juorut.

II LUKU.

Hra Bennet oli sittenkin kaikkein ensimmäisiä vierailijoita hra Bingleyn luona. Hän oli koko ajan aikonut käydä siellä, vaikka olikin viimeiseen saakka vakuuttanut vaimolleen päinvastaista; ja vasta vierailupäivän illalla sai hänen vaimonsa aivan sattumoilta tietää hänen käynnistään. Se sattui seuraavasti. Nähdessään toisen tyttärensä koristelevan uutta hattua hän virkkoi tälle aivan äkkiä:

"Emmehän me tule tietämään, mistä herra Bingley oikein pitää", sanoi äiti moittivasti, "kun emme pääse vierailemaan hänen luonaan."

"Mutta sinähän unohdat, äiti", sanoi Elizabeth, "että me tapaamme hänet vierasseuroissa, ja että rouva Long on luvannut esitellä hänet meille."

"En usko rouva Longin tekevän mitään sellaista. Hänellä on itsellään kaksi sisarentytärtään huolehdittavana. Hän on itsekäs teeskentelijä koko ihminen, enkä minä pane häneen suurtakaan arvoa."

"En minäkään", vakuutti hra Bennet; "ja minua ilahduttaa, ettet sinä enää ollenkaan välitä hänen palveluksistaan."

Rva Bennetin mielestä ei kannattanut vastata moiseen puheeseen; mutta kykenemättä hillitsemään harmiaan hän rupesi torumaan neljättä tytärtään.

"Älä herran nimessä yskiä kakistele tuolla tapaa, Kitty! Sääli edes vähäsen minun hermojani. Sinähän raastat ne ihan palasiksi."

"Kitty ei hoida oikein hienotunteisesti hänelle annettua yskimisen lahjaa", huomautti hänen isänsä. "Hän voi ruveta yskimään aivan sopimattomissakin tilaisuuksissa."

"En minä omaksi huvikseni yski", sanoi Kitty ärtyneesti. "Milloin sinä menet ensi tanssiaisiisi, Lizzy?"

"Ah, herrantähden, niinhän se onkin", huudahti hänen äitinsä, "eikä rouva Long palaa kotia ennenkuin vasta tanssiaisten aattona; ja silloin hänen käy mahdottomaksi esittää herra Bingley meille, kun ei vielä itsekään tunne häntä."

"Silloin, rakkaani, voi sinulla olla etusija ystävättäresi rinnalla — sinä voit esittää herra Bingleyn hänelle ."

"Mahdotonta, rakas Bennet, aivan mahdotonta, kun en itsekään tunne koko miestä. Kuinka sinä saatatkaan niin härnäillä minua?"

"Minä kunnioitan sinun varovaisuuttasi. Kaksiviikkoinen tuttavuus ei tottakaan merkitse paljoa. Ketäpä miestä oppisi perinpohjin tuntemaan toisen viikon loppuun mennessä? Mutta jos me emme uskalla viljellä hänen tuttavuuttaan, niin voi joku toinen uskaltaa, ja täytyyhän kaiken kohtuuden nimessä myöntää rouva Longillekin tilaisuutta huolehtia sisarentyttäristään. Ja siksipä, vaikka hän sydämellisyydessään tarjoutuisikin esittelemään teidät, jonka tarjouksen sinä tietysti hylkäät, tahdon minä itse ottaa sen huolen niskoilleni."

Tytöt tuijottivat suurin silmin isäänsä. Rva Bennet sanoi vain:
"Hörönlöröä!"

"Mitähän oikein tarkoitat tuolla voimakkaalla huudahduksellasi?" kysyi hänen miehensä. "Onko sinusta nuoren herrasmiehen esitteleminen ja kaikki siihen liittyvä mielen jännitys pelkkää hörönlöröä? Siinä asiassa en voi olla oikein yhtä mieltä sinun kanssasi, rakkaani. Vai mitä sinä sanot, Mary? — sinä, jonka tunnen perin syvämietteiseksi neitoseksi, joka luet isoja kirjoja ja teet niistä otteita."

Mary olisi tahtonut sanoa jotain hyvin viisasta, mutta ei tiennyt kuinka sen sanoisi.

"Jättäkäämme siis Mary selvittämään ajatustensa juoksua", jatkoi hänen isänsä, "ja palatkaamme jälleen herra Bingleyhin."

" Tuopas pahoittaa mieltäni; mutta miksi et sanonut sitä minulle jo ennen, rakkaani? Jospa olisin tuon jo aamulla tiennyt, niin en tottakaan olisi käynyt tervehtimässä häntä. Tämähän nyt sattui ohraisesti — mutta kun onnettomuus kerran on tapahtunut ja minä olen todellakin käynyt tutustumassa häneen, niin en luule enää mahdolliseksi vältellä hänen tuttavuuttaan."

Naisten hämmästys oli aivan niin suuri kuin hän oli toivonutkin; rva Bennetin ällistys kenties voitti tyttärienkin mielenliikutuksen — vaikka hän sitten kun oli tointunut ensimmäisestä tunnemyrskystään, rupesi selittämään, että tätä juuri hän oli koko ajan odottanutkin.

"Kuinka kiltisti siinä teitkään, rakas Bennet! Mutta tiesinhän minä, että saisin sinut lopulta suostutetuksi. Olin varma, että rakastit tyttäriäsi niin paljon, ettet laiminlöisi tehdä sellaista tuttavuutta. Ah sentään, kuinka olenkaan mielissäni! Ja sellainen sukkela päähänpisto sinulta, että menit sinne tänä aamuna hiiskumatta minulle sanaakaan koko asiasta!"

"No niin, Kitty, nyt saat yskiä niin paljon kuin sinua haluttaa", sanoi hra Bennet; ja sen sanottuaan hän lähti omalle puolelleen, väsyneenä vaimonsa ylivuotavasta ihastelusta.

"Kuinka kelpo isä teillä onkaan, tytöt", jatkoi äiti aviollista suitsutustaan oven sulkeuduttua. "En tiedä, kuinka oikein voisitte palkita hänen hellyyttään — ja minunkin huolenpitoani teistä, jos siksi tulee. Meidän iällemme tultua ei ole niinkään hupaista, sen sanon teille, saada uusia tuttavia jok'ikinen päivä; mutta teidän tähtenne me kannamme vaikka mitä uhreja hyvänsä. Lydia, rakkaani, vaikka sinä oletkin nuorin kaikista, niin ennustanpa, että herra Bingley tanssii sinun kanssasi ensi tanssiaisissa."

"Oh, en minä sitä pelkää", sanoi Lydia isotellen; "sillä vaikka olenkin nuorin, olen kaikista isoin."

Loppu-ilta kului pohtiessa kysymystä, milloin hra Bennetin uusi tuttava mahdollisesti saapuisi vastavierailulle, ja päätellessä, milloin hänet käskettäisiin päivällisille.

III LUKU.

Sittenkään eivät kaikki rva Bennetin ja hänen viiden tyttärensä kyselyt saaneet puserretuksi hra Bennetiltä tyydyttävää kuvausta hänen uudesta tuttavastaan. He ahdistelivat perheenisää monella tapaa; avoimilla kysymyksillä, älykkäillä otaksumilla ja kavalilla epäilyillä; mutta hän vältti liukkaasti kuin ankerias heidän taidokkaimmatkin ansansa; ja vihdoin heidän oli pakko tyytyä toisen käden tiedonantoon naapurinsa Lady Lucasin taholta, joka tunsi asian miehensä välityksellä. Tämän arvon rouvan tiedoitus oli erittäin suotuisa. Sir William oli hyvin mielistynyt uuteen naapuriin. Tämä oli aivan nuori, ihmeen sievän näköinen, perin miellyttävä ja — mikä oli kaikkein parhainta — hän aikoi saapua suuren seurueen kera ensi tanssiaisiin. Voiko sen hauskempaa enää kuvitellakaan! Kun kerran mies piti paljon tanssimisesta, voi hänen otaksua luiskahtavan helposti rakastamiseenkin; ja sangen vilkkaita toiveita virisi monella taholla hra Bingleyn sydämen valtaamiseen nähden.

"Jos minun on vain sallittu nähdä jokin tyttäristäni onnellisena emäntänä Netherfieldissä", sanoi rva Bennet miehelleen, "ja kaikki muutkin yhtä hyvissä naimisissa, niin enpä osaisi enää toivoa mitään muuta."

Muutaman päivän perästä hra Bingley saapui vastaamaan hra Bennetin vierailuun ja istui kymmenisen minuuttia tämän kanssa kirjastossa. Hän oli toivonut saavansa nähdä vilauksen talon nuorista neitosistakin, joiden kauneutta hän oli kuullut kehuttavan; mutta hänen sallittiin nähdä ainoastaan heidän isänsä. Nuorilla neitosilla oli vähän enemmän onnea, sillä he voivat yläkerran akkunasta todeta vieraan olevan puetun siniseen takkiin ja ratsastavan mustalla hevosella.

Päivälliskutsu lähetettiin kohta perästä; ja rva Bennet suunnitteli jo toimenpiteitä, jotka näyttäisivät hänen emännyyskykynsä sen parhailta puolilta, kun tuli vastaus, joka murskasi kaikki toiveet. Hra Bingleyn piti lähteä seuraavaksi päiväksi Lontooseen, joten hänen oli surukseen pakko vastata kieltävästi imartelevaan kutsuun j.n.e. Rva Bennet oli kerrassaan tyytymätön siihen käänteeseen. Hän ei voinut kuvitella, mikä kumman kiire tuon miehen ajoi taas pääkaupunkiin, kohta kun hän oli ennättänyt saapua Hertfordshireen; ja hän rupesi miltei pelkäämään, että uuden tulokkaan tapana olikin vain lennellä paikasta toiseen eikä aikomuksena lainkaan asettua pysyvästi Netherfieldiin, niinkuin siveellinen maailmanjärjestys olisi vaatinut. Lady Lucas tyynnytti hiukan hänen pelkoaan keksimällä aatteen, että vieras ehkä olikin mennyt Lontooseen kerätäkseen sieltä paljon väkeä odotettuihin tanssiaisiin, ja kohtapa kävikin huhu, että hra Bingley aikoi tuoda mukanaan kaksitoista naista ja seitsemän herraa. Tyttöjä suretti vierasten naisten suuri luku; mutta tanssiaisten aattona he rauhoittuivat kuullessaan, että naisia oli tullut koko tusinan asemasta ainoastaan puoli tusinaa, niistä viisi hra Bingleyn sisaria ja yksi serkku. Ja kun vieras seurue sitten astui tanssisalin ovesta sisään, ei siinä kaiken kaikkiaan ollutkaan viittä enempää: hra Bingley itse, kaksi hänen sisartaan, niistä vanhemman mies ja eräs nuori herra.

Hra Bingley oli sangen hyvän ja arvokkaan näköinen; hänellä oli miellyttävät kasvot ja maailmanmiehen sulava, teeskentelemätön esiintymistapa. Hänen sisarensa olivat uljasryhtisiä kaunottaria. Hänen langostaan, hra Hurstista, voi vain sanoa, että hän näytti hienolta mieheltä; mutta hänen ystävänsä, hra Darcy, kiinnitti oitis koko salin huomion uljaaseen ja kookkaaseen vartaloonsa, kauniihin kasvoihinsa, ylhäiseen ryhtiinsä ja ennen kaikkea siihen salin kaikissa nurkissa kohta kiertävään huhuun, että hänellä oli vuosituloja kymmenentuhatta puntaa. Herrat sanoivat, että hän oli oikea loistonäyte miehisestä miehestä; naisten supatteluista päättäen hän oli paljon kauniimpi itse hra Bingleytäkin, ja puolen iltaa seurasi koko salin ihailu häntä, kunnes hänen käytöksensä sitten yht'äkkiä riisti häneltä kerrassaan yleisen suosion. Hänen keksittiin olevan aivan liiaksi ylpeä, mukamas yläpuolella koko seurapiiriä ja sen tarjoamaa huvitusta; ja silloin ei edes hänen suuri maakartanonsa jossain Derbyshiressä voinut pelastaa häntä joutumasta arvostelluksi mitä vastenmielisimmäksi ja epämiellyttävimmäksi veitikaksi, jota ei käynyt vertaaminenkaan hänen ystäväänsä.

Hra Bingley oli oitis tehnyt saapuvilla olevien huomattavien henkilöiden tuttavuutta; hän oli vilkas ja vapaa, oli mukana joka tanssissa, harmitteli juhlan liian varhaista päättymistä ja puhelipa panevansa itsekin toimeen tanssiaiset Netherfieldissä. Sellaiset miellyttävät ominaisuudet puhuivat itse tarpeeksi puolestaan. Mikä vastakohta hänen ja hänen ystävänsä välillä! Hra Darcy tanssi ainoastaan kerran rva Hurstin ja kerran nti Bingleyn kanssa, kieltäytyi tulemasta esitellyksi kellekään muulle naiselle ja vietti lopun iltaa kävellen ympäri salia ja vaihtaen sanan tai pari jonkun oman seurueensa jäsenen kanssa. Hänen luonteenominaisuutensa luettiin salissa kuin avoimesta kirjasta. Hän oli tosiaankin kaikkein koppavin, kaikkein epämiellyttävin mies koko maailmassa, ja jok'ikinen toivoi, ettei häntä tarvitsisi täällä enää koskaan nähdä. Kaikkein tuimin oli rva Bennetin äkeys, sillä tämän arvon rouvan ylimalkaista harmia vielä terästi tuon kelvottoman miehen kehno käyttäytyminen hänen omaa tytärtään kohtaan.

Elizabeth Bennetin oli täytynyt kavaljeerien käsittämättömän hupsuuden takia "koristaa seinää" kahden tanssin ajan; ja tällöin oli hra Darcy sattunut seisomaan niin lähellä neitoa, että tämä voi kuulla hänen ja hra Bingleyn välisen keskustelun, viimemainitun tultua vaatimaan ystäväänsä mukaan tanssimaan.

"Tulehan nyt sinäkin, Darcy, minun täytyy saada nähdä sinunkin pyörivän lattialla. Minua harmittaa nähdä sinun jurottelevan tuolla tavoin itseksesi kuin mikäkin pölkky. Sinä viihdyt paljon paremmin kun itsekin tanssit."

"En totisesti viihdykään. Tiedäthän kuinka inhoon tanssimista, jollei toverinani ole jokin aivan läheinen tuttava. Mutta tällaisessa oudossa karjassa pyörähteleminen on aivan vastoin luontoani. Sisaresi ovat jo lattialla, eikä koko salissa ole ainuttakaan muuta naista, jonka kanssa voisin seurustella tuntematta kidutuspenkin tuskia."

"Minä en vain tahtoisi olla tuollainen jöröpää kuin sinä", huudahti Bingley, "en vaikka perisin siitä kuningaskunnan! Kautta kunniani, enpä luule koskaan eläissäni tavanneeni niin paljon hauskoja tyttöjä yhdessä kuin täällä tänä iltana; ja monet heistä ovat, kuten itsekin voit nähdä, erinomaisen sieviä."

" Sinä tanssit äsken ainoan kauniin tytön kanssa mitä täällä on", sanoi hra Darcy, katsellen vanhinta Bennetin neideistä.

"Ah — hän on todellakin ihanin tyttö, jota koskaan olen pidellyt käsivarrellani! Mutta tuolla aivan sinun takanasi istuu yksi hänen sisaristaan, joka on myöskin hyvin sievä ja varmasti sangen miellyttäväkin. Annahan kun pyydän tanssitoverini esittelemään sinut hänelle."

"Ketä sinä tarkoitat?" ja kääntyen ympäri katsahti ylpeä nuori mies välinpitämättömästi Elizabethiin, mutta tokaisi sitten hartioitaan kohauttaen. "Mukiinmenevä, mutta ei tarpeeksi sievä minua houkutellakseen; enkä minä ole muuten tällä kertaa sillä päällä, että kävisin lohduttelemaan neitosia, joita toiset miehet hyljeksivät. Teet paremmin kun palaat tanssitoverisi pariin nauttimaan hänen hymyistään, sillä minun kanssani haaskaat aikaasi aivan hukkaan."

Hra Bingley noudatti hänen neuvoaan. Hra Darcy jatkoi kävelyään, ja Elizabeth katseli hänen jälkeensä silmin, jotka eivät kuvastaneet kovinkaan ystävällisiä tunteita. Hän kertoi kuitenkin koko jutun ilkamoiden ystävättärilleen; sillä hänellä oli vilkas, leikkisä mielenlaatu, joka helposti keksi hullunkurisia piirteitä harmillisissakin tilanteissa.

Ilta kului muuten koko perheeltä sangen rattoisasti. Rva Bennet oli nähnyt vanhimman tyttärensä saavan suurta ihailua Netherfieldin vierasseurueen taholta. Hra Bingley oli tanssinut Janen kanssa kahdesti, ja hänen sisarensa olivat lausuneet tälle kohteliaisuuksia. Jane riemuitsi voitostaan yhtä paljon kuin äitinsäkin, vaikka levollisemmalla mielellä. Elizabeth nautti sisarensa mielihyvästä. Mary oli kuullut nti Bingleyn kiittävän häntä koko seudun somimmaksi tytöksi; ja Catherinen ja Lydian ei ollut tarvinnut kertaakaan kaivata tanssikavaljeereja, mikä heille vielä oli tanssi-illan pääilo. Kaikki palasivat siis tyytyväisin mielin kotia Longbourniin ja tapasivat hra Bennetin vielä ylhäällä. Saatuaan kirjan käteensä ei perheenpää välittänyt ajan menosta; ja tällä kertaa hän oli koko lailla utelias kuulemaan juhla-illasta, jota hänen perheensä jäsenet olivat odotelleet niin sykähdyttävin toivein. Hän oli oikeastaan toivonut, että hänen vaimonsa uuteen naapuriin kiinnittämät toiveet olisivat osoittautuneet pettäviksi harhakuviksi, mutta pianpa hän huomasi saavansa kuulla aivan toiseen suuntaan käyvän selostuksen.

"Ah sentään, rakas Bennet", puuskahti hänen arvoisa puolisonsa astuessaan huohottaen sisään, "et arvaakaan kuinka hauska ilta meillä on ollut! Toivoisin, että sinäkin olisit ollut siellä mukana. Janea ihailtiin niin, ettei paremmasta apua. Jok'ikinen ihmetteli, kuinka suloiselta hän näytti; ja hra Bingleystä hän oli kerrassaan ihastuttava, ja hänpä tanssikin kahdesti tyttäremme kanssa. Aattelehan sitä , rakkaani — hän tanssi kahdesti hänen kanssaan! Jane olikin ainoa tyttö koko salissa, jota hän tanssitti kahteen kertaan. Kaikkein ensiksi hän pyysi neiti Lucasia. Minua niin harmitti nähdä hänen tanssivan tuon tytön kanssa; mutta keksinpä kohta, ettei hän ihaillut tätä ollenkaan — eihän häntä kukaan voikaan ihailla, se on tietty; ja sitten hän tuntui tulevan aivan haltioihinsa nähdessään meidän Janemme pyörivän lattialla. Heti hän tiedustelemaan, kuka se tyttö oli, ja esityttämään itsensä hänelle, kerran hän tanssi neiti Kingin kanssa, ja neljännen kerran Maria Lucasin kanssa, ja viidennen jälleen meidän Janen kanssa, ja kuudennen meidän Lizzyn kanssa, ja katriljin…"

"Jos hänellä olisi ollut hituistakaan sääliä minun hermojani kohtaan", huudahti hänen miehensä kärsimättömästi, "niin hän ei olisi tanssinut puoleksikaan niin paljon! Älä Herran nimessä luettele minulle enää hänen tanssitettaviaan. Oh, oh — kunpa siltä keikarilta olisi nilkka nyrjähtänyt jo ensi tanssissa!"

"Ah, mitä nyt, rakkaani? Minä puolestani oikein mielistyin häneen", jatkoi hänen aviosiippansa ylistysvirttään. "Hän on niin ihmeen hyvän näköinen nuori mies! Ja hänen sisarensa olivat ihastuttavia. Enpä vielä eläissäni ole nähnyt mitään niin hienoa kuin heidän tanssipukunsa. Olen varma, että pitsi rouva Hurstin hameessa…"

Jälleen hänen täytyi keskeyttää. Hra Bennet kieltäytyi kivenkovaan kuulemasta enää sanaakaan koko hienoudesta. Siksipä hänen vaimonsa oli pakko vaihtaa puheenaihetta, ja hän kuvasi sangen katkerasti ja jonkin verran liioitellen hra Darcyn tyrmistyttävää töykeyttä.

"Mutta sen voin vakuuttaa sinulle", hän lisäsi, "ettei Lizzy kärsinyt suurtakaan tappiota joutuessaan tuon miehen ylenkatseen alaiseksi; sillä totta tosiaan hän on mitä inhoittavin ja karkeatapaisin junkkari, joka ei miellyttänyt sitten niin ketään. Niin ylpeä ja nokka pystyssä mukamas, ettei häntä kehdannut edes katsellakaan! Käveli ja tepasteli, tepasteli ja käveli vain ympärinsä, luulotellen jotakin olevansa! Ei edes sen näköinen, että olisi viitsinyt tanssia hänen kanssaan! Kunpa sinä olisit ollut siellä antamassa hänelle pisteleviä sukkeluuksiasi. Minä sitä miestä oikein inhoan!"

IV LUKU.

Kun Jane ja Elizabeth olivat jääneet kahdenkesken, niin edellinen, joka siihen asti oli ollut vaitelias hra Bingleyn suhteen, rupesi tunnustamaan sisarelleen, kuinka suuresti hän ihaili tätä nuorta miestä.

"Hän on aivan sellainen kuin nuoren miehen pitääkin olla: järkevä, hyväluontoinen ja vilkas, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään osaavan käyttäytyä niin hyvin! Hän on niin luonnollinen ja saanut ilmeisesti erinomaisen kasvatuksen."

"Hän on myöskin kauniin näköinen", sanoi Elizabeth, "jota nuoren miehen myöskin pitäisi olla, mikäli mahdollista. Hän on siis joka suhteessa täydellinen."

"Minä tulin niin hirveästi mieliini, kun hän pyysi minut toisen kerran kanssaan tanssimaan. Niin suurta kohteliaisuutta en olisi osannut odottaakaan."

"Etköhän vain? Minä ainakin odotin sitä. Mutta siinä suhteessa me olemmekin niin erilaiset. Sinä joudut kohteliaisuuksista aina ymmälle, mutta minä en milloinkaan. Mikä olisi voinut ollakaan sen luonnollisempaa, kuin että hän pyysi sinua uudelleen? Eihän hän voinut olla huomaamatta, että sinä olit ainakin viisi kertaa kauniimpi kuin kukaan muu nainen koko salissa. Ei siis kannata liiaksi kiitellä hänen kohteliaisuuttaan. No niin, hän on varmastikin sangen miellyttävä, ja minun puolestani sinä saat pitää hänestä. Olethan ennen pitänyt paljon kömpelömmistäkin ihmisistä."

"No, tiedäthän itsekin, että sinulla on taipumus pitää ihmisistä yleensä. Sinä et koskaan näe vikoja kenessäkään. Koko maailma on sinun silmissäsi niin hyvä ja miellyttävä. En ole koskaan kuullut sinun sanovan pahaa sanaa yhdestäkään ihmisolennosta."

"En tahtoisi mielelläni arvostella ketään liian hätiköivästi; mutta yleensähän minä aina puhun mitä ajattelenkin."

"Sen tiedän, rakkaani; ja sehän se juuri ihmetyttääkin minua. Niin järkevä kuin sinä olet , ja kuitenkin niin vilpittömän sokea toisten hullutuksien ja typeryyksien suhteen! Vilpittömyyden hyve on kyllä sangen yleinen; kenpä kieltäisi tahtovansa kernaasti olla kaikessa vilpitön! Mutta ollapa vilpitön aivan luonnollisesti ja ilman vastaavan hyödyn toivoa — suodattaa joka ihmisen luonteesta kaikki mahdollinen hyvä näkyviin ja kirkastaa se vieläkin paremmaksi ja ummistaa silmänsä pahoille puolille — kas, siihen vain sinä yksin pystyt! Ja sittenhän sinä pidät tuon miehen sisaristakin, eikö totta? Heidän käyttäytymisensä ei kuitenkaan ollut yhtä sulavan luonnollista kuin hänen."

"Ei ollutkaan, ainakaan ensi alussa, mutta kun antautuu heidän kanssaan puheisiin, niin ovat he koko miellyttäviä ihmisiä. Neiti Bingley tulee asumaan veljensä luona ja hoitamaan hänen talouttaan; ja erehtyisinpä suuresti, jollemme saa hänestä hyvin hauskaa naapuria."

Elizabeth kuunteli vaieten, mutta ei lainkaan vakuutettuna. Vierasten naisten käytös tanssi-iltana ei suinkaan ollut tarkoitettukaan voittamaan ympäristön mieliä heidän puolelleen; ja ollen sukkelampi tekemään havaintoja ja vähemmän mukautuvainen kuin sisarensa sekä varustettu terävällä arvostelukyvyllä, jota älykäs liehittelykään ei kyennyt samentamaan, oli hänellä sangen vähän halua hyväksyä heidät ilman muuta. Totta kyllä, että he olivat hienoja naisia, eivät suinkaan säästeliäitä osoittamaan hyväluontoisuutta, milloin he sitä todella tunsivat ja suvaitsivat näyttää; mutta sittenkin ylpeitä ja itseluuloisia. He olivat sangen sievän näköisiä; olivat saaneet kasvatuksensa eräässä Lontoon parhaassa yksityisessä naisopistossa; olivat kumpikin perineet vanhemmiltaan kaksikymmentä tuhatta puntaa, mutta tottuneet kuluttamaan vuodessa enemmän kuin korkonsa seurustellessaan ylhäisissä seurapiireissä; ja kaiken tuon nojalla he luulivat olevansa joka suhteessa oikeutetut ajattelemaan itsestään pelkkää hyvää ja katselemaan toisia yli olkainsa. He kuuluivat erääseen Pohjois-Englannin vanhaan mahtisukuun, mikä seikka heillä pysyi paremmin muistissa kuin se tosiasia, että heidän isänsä oli koonnut varallisuutensa kauppakeinotteluilla.

Hra Bingley oli perinyt isältään lähes satatuhatta puntaa, ja isä oli ollut aikeissa ostaa maatilan ja muodostaa siitä sukukartanon, mutta oli kuollut ennen aikeensa toteutumista. Hra Bingleyllä oli myöskin sama aikomus, ja joskus hän oli jo suunnitellut, mihin kreivikuntaan[2] asettuisi; mutta kun hänen nyt oli onnistunut vuokrata itselleen kelpo talo ja siihen kuuluva tila ja maatalous, niin arvelivat monetkin, jotka parhaiten tunsivat hänen keveän ja mukavuutta rakastavan luonteensa, että hän hyvinkin pesiytyisi koko loppuiäkseen Netherfieldiin ja jättäisi oman tilan ostohommat seuraavan sukupolven asiaksi.

Hänen sisarensa hoputtivat ahkerasti häntä hankkimaan itselleen oman kartanon ja asettumaan vakituisesti maalaisherraksi; mutta vaikka hän nyt ainakin toistaiseksi oli vain vuokrannut sellaisen, ei nti Bingley ollut suinkaan haluton emännöimään siinä, eikä myöskään rva Hurst, jonka aviomiehellä oli enemmän rakkautta hienoon elämään kuin varoja sen ylläpitämiseen, ollut sen haluttomampi pitämään veljensä taloa omana kotinaan, milloin asianhaarat tekivät sen suotavaksi. Hra Bingley oli vasta kaksi vuotta ollut aikamiesten kirjoissa,[3] kun häntä kehoitettiin katsastamaan Netherfield Housea. Hän katsastikin sitä puolituntisen ulkoa ja sisältä; talon asema ja loistohuoneet miellyttivät häntä, omistajan ylistelyt tyydyttivät häntä, ja vuokrasopimus kirjoitettiin oitis.

Hänen ja Darcyn välillä vallitsi vankka ystävyys, vaikka heidän luonteensa olivatkin hyvin erilaiset. Darcya miellytti Bingleyn avomielisyys, hilpeys ja mukautuvaisuus, vaikka nuo ominaisuudet olivatkin mitä suurimpia vastakohtia hänen omilleen, joihin hän ei suinkaan tuntunut olevan tyytymätön. Bingley puolestaan luotti mitä lujimmin ystävänsä teräväsilmäisyyteen ja varmaan arvostelukykyyn. Tietysti syrjäinenkin huomasi, että Darcy oli johtava luonne tässä ystävyyssuhteessa. Bingley ei suinkaan ollut typerä; mutta Darcy oli häntä älykkäämpi. Hän oli yhdellä haavaa ylpeä, hillitty ja oikullinen; ja vaikka hän esiintyikin sujuvatapaisena maailmanmiehenä, ei hänen sävynsä ollut omiaan taivuttamaan toisten mieliä hänen puoleensa. Siinä suhteessa oli ystävä häntä paljon edellä. Missä hyvänsä Bingley näyttäytyikin, tiesi hän sydänten kohta avautuvan hänelle; Darcy sitävastoin oli alituisena loukkauskivenä ja pahennuksen kalliona lähiympäristölleen.

Se erilainen sävy, jolla ystävykset perästäpäin puhelivat Merytonin tanssiaisista, oli hyvin kuvaava heidän luonteilleen. Bingley ei ollut vielä ikänään tavannut niin hauskoja ihmisiä ja niin kauniita tyttöjä kuin siellä; jokainen oli ollut mitä herttaisin ja huomaavaisin häntä kohtaan; muodollisuudesta ja jäykkyydestä ei ollut näkynyt merkkiäkään; hän oli oitis tuntenut olevansa salissa kuin kotonaan; ja mitä nimenomaan nti Bennetiin tulee, niin ei hän voinut kuvitella taivaan enkeliäkään sen hurmaavammaksi kuin tämä tyttö oli. Darcy sitävastoin oli nähnyt vain rykelmän ihmisiä, joiden kauneutta ja hienotapaisuutta ei juuri kannattanut kehua; ei yksikään niistä ollut herättänyt hänessä niin vähäisintäkään mielenkiintoa; ja huomaavaisuutta ja miellyttäväisyyttä hän ei ollut kokenut kenenkään taholta. Nti Bennetin hän myönsi sieväksi, mutta väitti tämän hymyilevän liikaa.

Rva Hurst ja hänen sisarensa myönsivät tuon seikan todeksi; mutta siitä huolimatta he ihailivat Janea ja pitivät hänestä, sanoen hänen olevan kerrassaan suloinen tyttö, johon kannatti enemmänkin tutustua. Nti Bennet oli siis perheneuvostossa tunnustettu suloiseksi tytöksi; ja sellaisen tunnustuksen turvin oli velimies oikeutettu ajattelemaan hänestä mitä parhaaksi näki.

V LUKU.

Lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista asui muuan perhe, jonka kanssa Bennetin väki oli läheisessä ystävyyssuhteessa. Sir William Lucas oli varhaisemmin pitänyt kauppaa Merytonissa ja hankkinut melkoisen varallisuuden sekä saavuttanut ritariarvon pitämällä kaupungin mayorina ollessaan puheen kuninkaalle.[4] Tuo arvo oli kenties noussut asianomaiselle vähän päähän. Häntä oli ruvennut inhoittamaan kauppapuotinsa ja talonsa pienessä kauppalassa; ja hyljäten molemmat hän oli muuttanut perheineen erääseen Merytonista mailin[5] päässä olevaan maataloon, joka siitä lähtien sai nimekseen Lucas Lodge. Siellä hän sai täysin määrin nauttia uudesta arvostaan ja liiketointen enää häiritsemättä omistautua yksinomaan osoittamaan suopeaa kohteliaisuutta koko maailmalle. Sillä vaikka arvonsa paisuttikin hänen rintaansa, ei se silti tehnyt häntä turhan pöyhkeäksi, päinvastoin hän oli pelkkää huomaavaisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Ollen luonnostaankin suopea, ystävällinen ja palvelevainen, oli hän, käytyään hovissa esittäytymässä hallitsijalleen, muuttunut kerrassaan kohteliaaksi maailmanmieheksi.

Lady Lucas oli hyväluontoinen nainen eikä liialla älyllä pilattu, joten hän oli täysin omiaan löytämään armon rva Bennetin silmissä. Heillä oli useita lapsia. Vanhin niistä, järkevä ja sukkela seitsenkolmattavuotias Charlotte, oli Elizabethin paras ystävä.

Päivän selvää oli, että Lucasin ja Bennetin neitosten täytyi päästä yhdessä vaihtamaan mielipiteitä tanssiaisillan johdosta; ja varahin seuraavana aamuna ilmestyi ensinmainittu Longbourniin kuulemaan ja kertomaan.

" Te aloitte illan hyvin, Charlotte", sanoi rva Bennet, voittaen kohteliaana emäntänä katkeruutensa, " Teidät hra Bingley kaikkein ensiksi pyysi tanssiin."

"Oo, te tarkoitatte Janea, arvaan mä, koska herra Bingley tanssi hänen kanssaan kahdesti. Varmastikin hän näytti tavallaan ihailevan Janea — totta tosiaan luulen hänen todella ihailleenkin — kuulin jotain semmoista — mutta en tiedä mitään tarkkaan — jotakin mitä herra Robinson lienee maininnut."

"Ehkä te tarkoitatte sitä, mitä satuin kuulemaan herra Bingleyn ja herra Robinsonin puhelevan keskenään; enkö jo eilen illalla maininnutkin teille siitä? Herra Robinson kysyi häneltä, mitä hän piti meidän seurastamme Merytonissa, ja eikö hänestäkin siellä ollut koolla oikein paljon kauniita naisia, ja ketä niistä hän puolestaan arveli kaikkein kauneimmaksi. Ja hän vastasi suoraa päätä viimeiseen kysymykseen: ah, neiti Bennet tietenkin, siitä ei voi olla eri mieltä."

"Voi minun päiviäni! Hm, olihan tuo tosiaankin suoraa puhetta — tuntuu melkein siltä kuin — mutta kukapa sen tietää, saattaa hyvästikin kaikki käydä ihan tyhjäänkin."

" Minun kuulemani kannatti paremminkin panna mieleensä kuin sinun , Eliza", jatkoi Charlotte Lucas. "Herra Darcya ei ole niin hauska kuunnella kuin hänen ystävätään, vai mitä? Eliza parka — ollappa vain juuri mukiin menevä!"

"Pyydän, ettette enää pane Lizzyä harmittelemaan tuon miehen sopimattoman käyttäytymisen takia, sillä hän se sitten vasta on kerrassaan epämiellyttävä mies, ja onneton se tyttö, josta hän rupeisi pitämään. Rva Long kertoi istuneensa eilen illalla puoli tuntia aivan hänen vieressään, ilman että tuo pölkky avasi edes kertaakaan suutansa."

"Oletko varma siitä, äiti? Etköhän vähän erehtyne?" sanoi Jane. "Minä näin omin silmin herra Darcyn puhuvan hänelle."

"Niin, siksi että rouva Long kysyi häneltä, mitä hän piti Netherfieldistä, ja silloin hän ei tietenkään voinut olla vastaamatta; mutta hän näytti samalla kovin ärtyneeltä, kun hänelle oli rohjettu lainkaan puhua."

"Neiti Bingley kertoi minulle", jatkoi Jane, "ettei hän muulloinkaan puhu paljon, paitsi kaikkein läheisinten ystäväinsä parissa; ja silloin hän saattaa olla oikein rakastettava."

"Sitä en hevillä usko, rakkaani. Jos hän tosiaan voi olla niin rakastettava, niin miksi hän ei puhellut rouva Longinkin kanssa? Mutta arvaanpa hyvin, mistä se johtui; jokainen sanoo, että hän on niin hirveän ylpeä; ja minä arvaan hänen kuulleen, ettei rouva Longin kannata pitää omia vaunuja, ja että hän oli tullut tanssiaisiinkin vuokrahevosella."

"En minä sitä sure, ettei hän puhellutkaan rouva Longin kanssa", sanoi nti Lucas; "mutta kernaasti olisin suonut hänen tanssivan Elizan kanssa."

"Toisen kerran, Lizzy", sanoi äiti, "en sinun sijastasi lähtisi tanssimaan hänen kanssaan, vaikka hän pyytäisikin."

"Sen kyllä uskon, äiti, ja olen aivan varma, ettet sinä koskaan joudukaan kiusaukseen tanssia hänen kanssaan."

"Hänen ylpeytensä", sanoi nti Lucas, "ei loukkaa minua niin paljon kuin monien toisten ylpeys, koska siihen on puolustavia asianhaaroja. Eihän ole ihmettä, että niin kaunis nuori mies, sukuisin arvokkaasta vanhasta perheestä, rikas ja omistava kaikki elämän edut, ajattelee itsestään suurta. Jos minun sallitaan niin sanoa, väittäisin, että hänellä on syytä olla ylpeä."

"Tuo on hyvin totta", virkkoi Elizabeth, "ja minä voisin helposti antaa anteeksi_ hänen _ylpeytensä, jollei hän olisi loukannut minun ylpeyttäni."

"Ylpeys", huomautti Mary, joka kernaasti mahtaili syvällisillä mielipiteillään, "on luullakseni sangen yleinen heikkous. Ainakin päättäen kaikesta siitä, mitä olen lukenut, arvelen sen olevan sangen yleisen; ihmisluonto on erityisen herkkä kallistumaan siihen, ja suurin osa meistä on taipuvainen hellittelemään erikoisesti omahyväisyyden tunnetta kymmenien muiden, todellisten tai kuviteltujen luulojen rinnalla. Turhamaisuus ja ylpeys ovat eri asioita, vaikka noita sanoja usein käytetään samankäsitteisinä. Ihminen voi olla ylpeä olematta silti turhamainen. Itse ylpeys kohdistuu enemmänkin siihen, mitä me itse ajattelemme itsestämme; turhamaisuus jälleen siihen, mitä soisimme toisten ajattelevan meistä."

"Jos minä olisin niin rikas kuin herra Darcy", huudahti nuori Lucas-vesa, joka oli tullut sisariensa kanssa, "niin en välittäisi viittä penniä koko ylpeydestäni. Pitäisin silloin kokonaisen lauman kettukoiria ja joisin pullon viiniä joka päivä."

"Silloin sinä joisit paljon enemmän kuin sinulle on terveellistä", sanoi rva Bennet, "ja jos olisit minun silmäini alla, niin minä pitäisin pullot kauniisti poissa näkyvistäsi."

Poika kinasi vastaan, ettei se vain niinkään kävisi päinsä; rouva Bennet vakuutti, että kävisipä hyvinkin; ja siihen väittelyyn päättyi naapurien vierailu.

VI LUKU.

Longbournin naiset kävivät kohta tervehtimässä Netherfieldin naisväkeä. Vierailuun vastattiin heti kuten tulikin. Nti Bennetin sulava käytös saavutti yhä enemmän rva Hurstin ja nti Bingleyn suosiota; ja vaikka äiti huomattiin oitis mahdottomaksi ja nuoremmat sisaret kerrassaan mitättömiksi, niin pidettiin kahden vanhimman suhteen mahdollisena, että heidän kanssaan ehkä kannatti jatkaa tuttavuutta. Janessa tämä huomaavaisuus tietenkin herätti mitä suurinta mielihyvää, mutta Elizabethin mielestä vierasten käytös oli edelleenkin ylen pöyhkeä, yksinpä sisartakin kohtaan, eikä hän voinut ruveta pitämään heistä; ja arvatenkin oli heidän alentuvaiseen sävyynsä Janea kohtaan aiheena heidän veljensä ilmeinen ja jatkuva ihailu. Sillä se oli jokaiselle selvää, että hra Bingley todella ihaili Janea, missä he vain tapasivat toisensa. Ja yhtä ilmeistä oli, että Jane puolestaan antautui alttiisti tämän ihailun esineeksi ja olipa todenteossa rakastuakin ihailijaansa; mutta sisarta rauhoitti ajatus, ettei maailma ehkä ollut yhtä kerkeä keksimään tuon tunnevyyhdin selviämistä, koska Janella oli väkevän tunneherkkyyden ohella hillitty mielenmalttikin ja alati yhtä sulava ja siloinen esiintymistapa, jotka ominaisuudet voivat varjella häntä uteliaiden epäluuloilta. Tästä seikasta Elizabeth mainitsi ystävättärelleen nti Lucasille.

"Ehkä hänen täytyykin, jos hän vain saa tarpeeksi nähdä mielitiettyään. Mutta vaikka Bingley ja Jane tapaavatkin toisensa jotenkin usein, ei heidän ole sallittu olla montakaan hetkeä toistensa seurassa; ja kun he aina tapaavat toisensa suuressa seurassa, jossa on miehiä ja naisia sekaisin, on heidän mahdoton päästä joka kerta toistensa kanssa puheisiin. Janen pitäisi senvuoksi koettaa käyttää hyväkseen jokaista puolituntista, jolloin hänen onnistuu kääntää Bingleyn huomio puoleensa. Jos hän on aivan varma tästä, niin on hänen sitten helppo rakastua häneen niin monesti kuin vain tahtoo."

"Sinun suunnitelmasi on sangen hyvä", vastasi Elizabeth, "jos ei olisi muusta kysymys kuin joutumisesta hyviin naimisiin; ja jos minä olisin päättänyt hankkia itselleni rikkaan miehen — tai millaisen miehen hyvänsä — niin varmastikin menettelisin sen mukaan. Mutta Jane ei tunne sillä tapaa; hänellä ei ole mitään järkeilevää tarkoitusperää. Nyt hän ei voi vielä olla varma edes oman kiintymyksensä kiihkeydestä eikä sen mahdollisuudesta. Hänhän on tuntenut herra Bingleyn vasta parin viikon ajan. Hän tanssi tämän kanssa kahdesti Merytonissa; kerran hän näki hänet hänen omassa kodissaan lyhyenä aamuhetkenä; ja sitten he ovat istuneet neljästi samassa päivällispöydässä. Eihän tuo toki vielä riitä, jotta hän senkautta olisi päässyt täyteen selvyyteen miehen luonteesta."

"Ei, niinkuin sinä sen esität. Jos he olisivat vain syöneet yhdessä, niin olisi Jane oppinut tietämään ainoastaan sen, onko tuolla miehellä hyvä ruokahalu vai ei; mutta sinunhan pitää muistaa, että he ovat viettäneet yhdessä neljä iltaa — ja neljänä iltana näkee ja oppii jo koko paljon."

"Niin kyllä; noina neljänä iltana he ovat oppineet tietämään, mikä korttipeli toiselta käy sujuvammin; mutta mitä tulee luonteiden luotaamiseen, niin en usko paljonkaan paljastuneen asianomaisille."

"No niin", päätti Charlotte viisastelun; "minä toivon Janelle onnea kaikesta sydämestäni; ja jospa he jo huomispäivänä menisivät naimisiin, niin luulisin, että hänellä olisi yhtä hyvät takeet onnellisuudestaan kuin tutkittuaan tulevan miehensä luonnetta kokonaisen vuosikauden. Onnellisuus avioliitossa on kokonaan sattuman kauppaa. Vaikka kumpikin puoliso tuntisi edeltäpäin toistensa mielenlaadun ja taipumukset yhtä hyvin kuin viisi sormeaan, tahi vaikkapa he olisivat alussa jokseenkin toistensa kaltaiset, niin se ei takaa niin rahduistakaan heidän onnellisuuttansa. Kumpikin kehittyy sitten perästäpäin eri tavalla ja eri määrässä; ja parempi on aina, että tuntee niin vähän kuin suinkin sen ihmisen vikoja, jonka kanssa saa viettää koko elämänsä yhdessä."

"Sinä koetat saada minut nauramaan, Charlotte, mutta tiedäthän, ettei tuo ole tervettä ajattelua, ja ettet itse ikinä menettelisi sillä tapaa."

Tarkatessaan hra Bingleyn käyttäytymistä sisartaan kohtaan Elizabeth ei osannut aavistaakaan, että hänestä itsestään oli tulemassa jonkin verran mielenkiintoisen tarkkaamisen esine Bingleyn ystävän silmissä. Hra Darcy oli ensi katseella tuskin tunnustanut häntä edes sieväksikään; tanssiaisissa hän oli ilman vähintäkään ihailua silmäillyt hänen puoleensa, ja kun he seuraavan kerran tapasivat toisensa, katseli mies neitoa kylmästi kuin ottaakseen hänestä mittaa. Mutta annappa olla — kohta kun hän oli selittänyt itselleen ja ystävälleen, että tytöllä oli tuskin ainuttakaan kaunista piirrettä kasvoissaan, oli hän huomaavinaan tavatonta älykkäisyyttä noiden tummien silmäin lämpimässä hohteessa. Tuohon keksintöön liittyi kohta toisiakin yhtä masentavia. Vaikka hänen arvosteleva silmänsä oli äkännyt useamman kuin yhden hairahduksen täydellisestä kauneusviivasta tytön vartalossa, oli hänen pakko myöntää itselleen, että vartalo kokonaisuudessaan oli sittenkin aika sorja ja soma. Ja vaikka hän totesi, ettei tyttö osannut noudattaa suuren maailman tapoja, kiehtoi tämän leikkisän ketterä käytös hänen mieltään vasten hänen tahtoaankin. Kaikesta tuosta ei Elizabethilla ollut aavistustakaan; hänelle tuo mies vain oli kaikkien inhoama olio, jonka suurin synti kuitenkin oli, että oli kieltäytynyt tanssimasta hänen kanssaan hänen rumien kasvojensa vuoksi.

Darcy yllätti itsensä toivomasta, että pääsisi paremmin tuntemaan tuota tyttöä; ja odotellessaan pääsevänsä itse puheisiin hänen kanssaan rupesi hän tarkkaamaan hänen seurusteluaan toisten kanssa. Mutta tuopa ei jäänyt Elizabethin terävältä silmältä huomaamatta. Tämä sattui suuressa illanvietossa Sir William Lucasin luona.

"Mitähän herra Darcy tarkoittanee", sanoi Elizabeth Charlottelle, "kun äsken seisoi vieressäni ja kuunteli haasteluani eversti Forsterin kanssa?"

"Mutta jos hän tekee sillä tapaa vielä kerran, niin minä annan hänen tietää, mitä siitä ajattelen. Hänellä on aina niin ivallinen katse; ja jollen ala itsekin käydä julkeaksi, niin luulenpa, että rupean pelkäämään häntä."

Kun hra Darcy kohta sen jälkeen lähestyi heitä, kuitenkaan näyttämättä aikovan antautua puhelemaan heidän kanssaan, kielsi nti Lucas jyrkästi ystävätärtään toteuttamasta aiettaan. Varoituksesta oli oitis seurauksena, että Elizabeth kääntyi tulijaan päin ja sanoi:

"Enkö minä teistäkin, herra Darcy, äsken puhunut oikein mainiosti, kun kiusasin eversti Forsteria panemaan toimeen tanssiaiset Merytonissa?"

"Tosiaankin sangen ponnekkaasti — mutta sepä olikin aihe, joka aina panee pontta naisiin."

"Nyt on sinun vuorosi tulla kiusatuksi", sanoi nti Lucas. "Nyt minä menen avaamaan pianon, Eliza, ja sinä tiedät mitä siitä seuraa."

"Sinä olet todellakin merkillinen ystävä! — Aina kiusaamassa minua soittamaan ja laulamaan jos jonkinlaisten ihmisten korville! Jos minun turhamaisuuteni kallistuisi musiikkiin, niin en todellakaan istuisi pianon ääreen tietäessäni kuulijaini joukossa olevan sellaisia, jotka ovat tietysti tottuneet kaikkein parhainten soittajain esityksiin." Nti Lucasin yhä kiusatessa hän kuitenkin myöntyi: "No, olkoon menneeksi — jos täytyy, niin täytyy." Ja katsahtaen merkitsevästi hra Darcyyn hän lisäsi: "Tunnette kai vanhan hyvän sananlaskun: Pidätä henkeäsi, jotta jaksat puhaltaa puuroosi — siksipä minunkin täytyy nyt lakata puhelemasta jaksaakseni laulaa."

Hän soitti ja lauloi miellyttävästi, vaikkei suinkaan mestarillisesti. Parin laulun perästä, ja ennenkuin hän ennätti edes vastata monien pyytelyihin toisteluista, lykkäsi hänet kiivaasti soittokoneen äärestä sisarensa Mary, joka luonnollisesti — ollen joka suhteessa perheen ainoa täydellinen vesa — oli innokas näyttämään hänkin taitoaan ja niittämään kunniaa.

Marylla ei ollut kykyä eikä taitoa — ja vaikka turhamaisuus oli antanut hänelle tarmoa ahkeraan harjoittelemiseen, oli se myöskin antanut hänelle perin vaateliaan ja itseluuloisen esitystavan, joka olisi ollut haitaksi etevämmällekin kyvylle. Elizabethin korutonta esitystä oli kuultu paljon suuremmalla nautinnolla, vaikka hän ei ollut soittanut puoleksikaan niin taidokkaasti; ja taottuaan loppuun pitkän pianokonsertin voi Mary olla tyytyväinen, kun voi ostaa itselleen kiitollisia kättentaputuksia irlantilaisilla ja skottilaisilla kansantanssisävelmillä, joiden mukaan hänen nuoremmat sisarensa, Lucasin lapset ja pari kolme nuorta upseeria kävivät kohta pyörimään.

Hra Darcy seisoi syrjässä hyvin tyytymättömänä sellaiseen illanviettotapaan, joka teki kaiken puhelun mahdottomaksi — eikä hänen mielialansa suinkaan parantunut, kun hänen vieressään seisova Sir William nykäisi häntä kylkeen ja huomautti leveästi hymyillen:

"Tämäpä vasta somaa huvia nuorille, eikö totta, herra Darcy? Ei tanssin voittanutta! Minun mielestäni sen pitäisi olla hienojen seurapiirien kaikkein parhaita huvituksia, vai mitä arvelette?"

"Varmastikin, herrani; ja samalla on sillä sekin etu, että se on maailman kaikkein vähimmänkin hienostuneiden seurapiirien huvitus — jokainen villi raakalainenkin kykenee heittelemään sääriään."

Sir William vain hymyili. "Teidän ystävänne tanssii mainiosti", hän jatkoi hetken äänettömyyden perästä, nähdessään Bingleyn hilpeästi pyörivän tanssijain piirissä; "ja arvaanpa, että itsekin olette siinä taidossa mestari, herra Darcy."

"Näin tosiaankin, ja sitäkös oli nautinto katsella. Taidatte usein tanssia St. James'issa?"[6]

"Ettekö ajattele, että se olisi sopiva kunnianosoitus sille pyhälle paikalle?"

"Sitä kunniaa en kernaasti osoita millekään paikalle, mikäli vain voin välttää."

"Teillä on kai oma talo Lontoossa, arvaan mä?" jatkoi hyväntahtoinen isäntä kammahtamatta toisen töykeydestä.

"Minäkin olen vähin ajatellut asettua pääkaupunkiin, sillä liikun mielihyvin ylhäisessä maailmassa, mutta en ole oikein varma, sopiiko Lontoon ilma hyvin Lady Lucasille."

Hän vaikeni odottaen vastausta, jota hänen vieraansa ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas antamaan. Nähdessään Elizabethin silloin lähestyvän heitä kohti sai isäntä ylivoimaisen kohteliaisuuden puuskan ja luikkasi huoneen poikki häntä kohti:

"Kiltti Eliza neiti, miksi ette ole mukana tanssimassa? Herra Darcy, sallikaa minun esittää teille tämä nuori neiti erittäin miellyttävänä tanssitoverina. Olen varma, ettette voi kieltäytyä tanssimasta, kun tällainen sulotar odottaa teitä." Ja tarttuen Elizabethin käteen hän yritti kurottaa sen hra Darcylle, joka — vaikka ylen ällistyneenä, — ei näyttänyt lainkaan haluttomalta tarttumaan siihen, jollei neitonen olisi äkkiä nykäissyt kätensä pois ja sanonut hiukan harmistuneena:

"Minua ei laisinkaan haluta tanssia, Sir William. Ettehän vain luule minun tulleen tännepäin kerjätäkseni itselleni tanssittajaa?"

Vakavan kohteliaasti aneli hra Darcy kunniaa saada viedä hänet lattialle, mutta turhaan. Elizabeth pysyi jyrkkänä kiellossaan, eikä Sir Williaminkaan onnistunut houkuttelullaan kääntää hänen mieltänsä.

"Te liihoittelette niin suloisesti tanssin pyörteissä, neiti Eliza, että on oikein julmaa kun kiellätte minulta huvin nähdä teitä. Ja vaikka tanssi ei yleensä ole tälle herralle mieleen, niin uskon hänen kernaasti uhrautuvan meidän hyväksemme puolituntiseksi."

"Niin onkin, kuinkas muuten; mutta, rakas neiti Eliza, kukapa ei joutuisikaan kiusaukseen olla kohtelias saadessaan sellaisen tanssitoverin?"

Elizabeth hymähti katkerasti ja kääntyi poispäin. Hänen vastarintansa ei näyttänyt kovinkaan pahoittaneen tanssiin pyytelijää, ja tämä ajatteli jonkin verran suosiollisemmin itsepäisestä neitosesta, kun nti Bingley havahdutti hänet aatoksistaan:

Hra Darcy kuunteli aivan välinpitämättömästi toisen lepertelyä; ja nähdessään hänen välinpitämättömyytensä arvasi nti Bingley aseman pelastetuksi ja jatkoi yhä rohkeammin naljailuaan.

VII LUKU.

Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei, vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta puntaa.

Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.

Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista — siis sangen mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan. Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7] saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja päämaja tuli olemaan Merytonissa.

Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna upseerikunnan loistoon ja kunniaan.

Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin kylmästi:

"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."

Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet, ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.

"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään, "kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki omia lapsiani."

"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma järkevyyteni."

"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."

"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] — ja tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan panisi vastaan — ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."

"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein seisoskelevan Clarken kirjastossa."

Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9] osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei malttanut hillitä kärsimättömyyttään.

"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"

" Rakas ystävä . — Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien seurassa. — Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."

"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille tuosta maininnut?"

"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."

"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla vaunuillaan."

"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."

"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.
Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"

"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne yleensä riittää."

Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.

"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:

" Rakkahin Lizzy . — Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne — — älä siis säikähdä, jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa — ja eikähän minua muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. — Sinun j.n.e."

"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin — vaikkapa hän kuolisikin — niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."

"Oh — en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin hevoset vaunujen eteen."

Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.

"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä — "ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi kukaan katsellakaan perille päästyäsi."

"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että lähettäisin hakemaan hevoset?"

"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."

"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen "valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."

"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.

"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."

Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan, saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.

Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin pelkkää kohteliaisuutta — siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan aamiaistaan.

Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken, voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.

Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät voineet olla miksikään avuksi.

Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä, ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.

VIII LUKU.

Kello viideltä talon naiset vetäytyivät omalle puolelleen pukeutumaan, ja puoli seitsemältä tultiin Elizabethia kutsumaan päivälliselle. Kohteliaisiin tiedusteluihin sisarensa tilasta — ja tällöin Elizabethia nimenomaan ilahdutti havaita, että hra Bingley oli kaikkein huolestunein kyselijä — hänellä ei ollut paljon hyvää vastattavana. Jane ei ainakaan ollut yhtään parempi. Sen kuultuaan talon naiset vakuuttivat kolmeen tai neljään kertaan, kuinka tuo uutinen heitä suretti, kuinka ikävää heistä oli vilustua ja kuinka suuresti heitä inhoitti ajatellakaan joutuvansa kipeiksi — ja siihen heidän surunsa Janesta sitten loppuikin. Tuo merkillinen käytös — että he Janen edessä näyttäytyivät helliksi ystäviksi ja selän takana jokseenkin välinpitämättömiksi — palautti Elizabethille hänen aikaisemman nurjan käsityksensä heistä.

Heidän veljensä sen sijaan oli ainoa perheenjäsen, jota kohtaan hän tunsi jonkinmoista mieltymystä. Nuoren miehen hätä Janen sairastumisesta oli ilmeinen ja vilpitön, ja Janen sisarelle hän osoitti imartelevaa huomaavaisuutta, joka esti tätä tuntemasta olevansa talossa vieras tungeksija, jollaisena toisten kylmä välinpitämättömyys oli alussa saattanut häntä pitämään itseänsä. Naiset olivat syventyneet keskustelemaan hra Darcyn kanssa, ja hra Hurst, joka istui Elizabethin pöytätoverina, tuntui elävän ainoastaan syödäkseen, juodakseen ja korttia lyödäkseen; ja huomattuaan vierustoverinsa pitävän yksinkertaista keittoa parempana kuin herkullista ranskalaista muhennosta, vaikeni hän kokonaan puhumattomaksi.

Pöydästä noustua palasi Elizabeth heti Janen tykö, ja kohta kun hän oli selkänsä kääntänyt, rupesi nti Bingley arvostelemaan häntä; hänen käytöstapaansa ei kannattanut kehua, se oli samalla haavaa jäykkä ja kursailematon; hänellä ei ollut seurustelutaitoa, ei esiintymistyyliä, ei makua — ulkonaisista suloista puhumattakaan. Rva Hurst oli samaa mieltä kuin sisarensa ja kävi jatkamaan luonnepiirrelmää.

"Hänellä ei sanalla sanoen ole vähimmässäkään määrin ominaisuuksia, jotka puhuisivat hänen puolestaan, lukuunottamatta sitä että hän on mainio kävelijä. En unohda milloinkaan, miltä hän näytti aamulla tänne tullessaan. Häntä olisi voinut luulla mustalaistytöksi."

"Niin tosiaankin, Louisa. Minun oli vaikea pidättää nauruani. Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne? Ravata nyt pitkin peltoja ja hakoja mukamas sentakia, että sisarensa oli vähän kylmettynyt! Hapset hajallaan ja kengät kurassa — uh!"

"Niin, ja näitkös hänen alushameensa? Ainakin kuusi tuumaa paksulta oli kuraa helmassa, siitä olen varma, vaikka hän koettelikin peitellä sitä päällyshameellaan."

"Sinun kuvauksesi saattaa olla yhtä tarkka kuin silmäsikin, Louisa", sanoi Bingley, "mutta minulta tuo kaikki jäi aivan huomaamatta. Minusta neiti Elizabeth oli mainion raittiin näköinen, kun hän aamulla odottamatta ilmestyi seuraamme. Hänen tahraantunutta alushamettaan en tullut lainkaan panneeksi merkille."

" Te sen varmastikin huomasitte, herra Darcy", sanoi nti Bingley. "Ja arvaanpa, ettette haluaisi nähdä omaa sisartanne siinä tilassa."

"Harppailla kolme mailia, vai neljä tai viisikö niitä oli, nilkkojaan myöten liejussa, ja yksin — aivan yksin! Mikähän hänen päähänsä oikein olikaan pälkähtänyt? Minusta tuollainen käytös on moukkamaista homssuttelua, kerrassaan surkeata välinpitämättömyyttä kaikista ihmistavoista."

"Minusta on sellainen sisarellinen hellyys ja huolenpito sangen ilahduttavaa nähdä", sanoi Bingley.

"Minä pelkään, herra Darcy", huomautti nti Bingley puolittain kuiskaten, "että tämä seikkailu on ollut omiaan heikontamaan sitä ihailua, jota te tunnette hänen kauniita silmiään kohtaan."

"Eipä suinkaan, päinvastoin oli reipas liikunto tehnyt ne paljon kirkkaammiksikin."

Lyhyt äänettömyys seurasi tätä lausuntoa ja sitten aloitti rva Hurst uudestaan:

"Minä pidän paljon Jane Bennetistä; hän on todellakin suloinen tyttö; ja toivoisin kaikesta sydämestäni hänen pääsevän hyviin naimisiin. Mutta kun tyttöparka on siunattu sellaisella isällä ja sellaisella äidillä ja niin halpa-arvoisilla sukulaisilla, niin pelkäänpä ettei hänellä ole suuriakaan toiveita siihen."

"Muistanpa kuulleeni sinun sanovan, että hänen setänsä on asianajajana
Merytonissa?"

"Sehän on suurenmoista", sanoi sisar, ja molemmat nauroivat sydämensä pohjasta.

"Vaikka heillä olisi setiä koko Cheapside täynnänsä", huudahti Bingley ärtyneenä, "niin se ei vähentäisi hiukkastakaan heidän miellyttäviä ominaisuuksiaan."

"Mutta sangen paljon se vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan päästä hyviin naimisiin", huomautti Darcy.

Siihen väitteeseen Bingley ei vastannut mitään; mutta hänen sisarensa yhtyivät siihen täydestä sydämestään ja pitivät vielä jonkin aikaa iloa "rakkaan Janen" halpa-arvoisten sukulaisten kustannuksella.

Heidän hellyytensä kuitenkin palasi, kun he päivällispöydästä siirtyivät sairaan luo ja istuivat siellä, kunnes heidät kutsuttiin alas kahville. Jane oli edelleen hyvin huonona eikä Elizabeth luopunut hänen viereltään, ennenkuin myöhään illalla nähdessään hänen nukkuvan rauhallisesti, jolloin hän arveli pikemminkin velvollisuutensa kuin oman hauskuutensa vaativan häntä lähtemään alakertaan toisten seuraan. Hän tapasi toiset salissa lyömässä korttia, ja häntäkin kehoitettiin liittymään mukaan; mutta epäillen heidän pelaavan korkeista panoksista hän kieltäytyi ja sanoi kernaammin huvittelevansa lukemalla jotain kirjaa sen vähän aikaa, minkä hän voi olla poissa sisarensa luota. Hra Hurst katsahti häneen silmät suurina rehellisestä ällistyksestä.

"Pidättekö te tosiaankin enemmän lukemisesta kuin kortinpeluusta?" hän sanoi. "Sepä on kerrassaan merkillinen maku."

"Neiti Eliza Bennet", sanoi nti Bingley, "halveksii kortteja. Hän on ahkera kirjatoukka eikä löydä huvia mistään muusta."

"En ansaitse sellaista kehumista enkä sellaista arvostelua", huudahti Elizabeth, "minä en ole mikään ahkera kirjatoukka, ja minä saan huvia paljosta muustakin."

"Sisarenne hoitamisesta teillä ainakin on paljon hankaluutta", sanoi Bingley, "ja minä toivon, että hän pian toipuu palkitakseen teidän vaivannäkönne."

Elizabeth kiitti häntä sydämestään ja meni erään pöydän luo, jolla oli moniaita kirjoja. Bingley tarjoutui kohta noutamaan hänelle lisää, vakuuttaen että koko kirjasto oli hänen käytettävänään.

"Ja minä toivoisin, että kirjakokoelmani olisi paljon suurempi sekä teidän tyydytykseksenne että omaksi kiitoksekseni; mutta minä olen vetelä veitikka; ja vaikka minulla onkin vain vähän kirjoja, on niitä sentään enemmän kuin mitä olen koskaan avannut lukeakseni."

"Minua ihmetyttää", sanoi nti Bingley, "että isäni jätti jälkeensä niin vähäisen kirjakokoelman. Kuinka ihmeen kaunis kirjasto teillä onkaan Pemberleyssä, herra Darcy!"

"Hyvä sen pitäisi olla", vastasi tämä, "sillä monet sukupolvet ovat kasvattaneet sitä."

"Entä kuinka paljon te itse olette sinne hankkinut? — Tehän ostelette alinomaan uusia kirjoja."

"En voi ymmärtää, mitä syytä olisi sitä laiminlyödä tällaisena aikana."

"Laiminlyödä! Olen varma, että te ette laiminlyö mitään, mikä vain voi lisätä tuon ylhäisen kartanon kauneutta. Charles, kun sinä kerran rakennat oman talosi, niin toivoisin, että siitä tulisi edes puoleksikin niin kaunis paikka kuin Pemberley on."

"Minä neuvoisin sinua todellakin valitsemaan itsellesi jonkin paikan sen läheisyydestä ja ottamaan Pemberleyn malliksi. Koko Englannissa ei ole kauniimpaa seutua kuin Derbyshire."

"Kaikesta sydämestäni — minä ostaisin vaikka Pemberleyn itsensä, jos
Darcy suostuisi myymään sen."

"Kautta kunniani, Caroline, minusta on mahdollisempaa hankkia itselleen
Pemberley ostamalla kuin jäljittelemällä."

Keskustelu kiinnitti Elizabethin mieltä paljon enemmän kuin hänen kirjansa; ja kohta hän laski sen tykkänään kädestään ja saapui korttipöytään, asettuen hra Bingleyn ja tämän vanhemman sisaren väliin katselemaan peliä.

"Onko neiti Darcy kasvanut vielä viime keväästä lähtien?" jatkoi nti
Bingley kyselyään. "Tuleeko hänestä minun pituiseni?"

"Luulisin tulevan. Hän on nyt jokseenkin neiti Elizabeth Bennetin pituinen, ehkä hiukan pitempikin."

"Kuinka minä ikävöinkään nähdä häntä! En ole koskaan tavannut ketään, johon olisin oitis niin ihastunut kuin häneen. Niin kaunis kuin hän on, ja niin hienotapainen, ja niin ihmeesti kehittynyt ikäisekseen! Pianoa hän soittaa oikein hurmaavasti."

"Minua ihmetyttää", virkkoi hänen veljensä, "kuinka nuorilla neitosilla voi olla kärsivällisyyttä kehittyä niin täydellisiksi kuin he jok'ikinen ovat."

" Jok'ikinenkö täydellinen! Mutta rakas Charles, mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Niin juuri, jok'ikinen heistä, sitä tarkoitan. Kaikki he maalaavat kuvia pöydänlevyihin, näpertelevät pahvirasioita ja kutovat kukkaroita. Tuskin tunnen ainoatakaan, joka ei osaisi tuota kaikkea — ja olen varma, etten ole kuullut mainittavan ainuttakaan nuorta neitosta, jota ei jo heti ensi sanoiksi vakuutettaisi aivan täydelliseksi."

"Sinun määritelmäsi täydellisyyden yleisyydestä on valitettavasti liiankin tosi", sanoi Darcy. "Sitä sanaa sovitetaan moneenkin naiseen, joka ei osaa mitään muuta kuin kutoa kukkaroita tai näperrellä pahvirasioita; mutta muuten en ole samaa mieltä sinun kanssasi puhuttaessa ylempien seurapiirien naisista ylimalkaan. Minä en voi kerskua tuntevani puolta tusinaa enempää koko tuttavapiiristäni, joita voi todella sanoa täydellisiksi."

"Sitten teidän täytyy sisällyttää sangen paljon hyviä ominaisuuksia täydellisen naisen käsitteeseen", huomautti Elizabeth.

"Niin kyllä — minä sisällytänkin niitä siihen hyvin paljon", vastasi
Darcy.

"Se on varmaa", huudahti hänen uskollinen avustajansa, "ei ketään voi sanoa täydelliseksi, joka ei olisi monin kerroin ylempänä tavallista naistasoa. Naisen pitää osata soittaa mallikelpoisesti, laulaa, piirustaa, tanssia ja puhua vieraita kieliä. Ja kaiken sen lisäksi hänellä täytyy olla jotain aivan erikoista käytöksessään, liikkumistavassaan, puheensa sävyssä ja tunteittensa ilmaisemisessa, muuten hän ei vielä vastaa kuin puoleksi tuon määritelmän sisällystä."

"Kaikkea tuota hänellä pitää olla", jatkoi Darcy hyvien avujen luetteloa. "Ja kaiken sen lisäksi hänen pitää olla saavuttanut sisällistä itsenäisyyttä ja vakavuutta perusteellisen lukemisen avulla."

"Eipä sitten ihmekään, että te tunnette ainoastaan kuusi täydellistä naista. Pikemminkin käy kummakseni, että tunnette edes ainuttakaan ."

"Oletteko sitten niin varma oman sukupuolenne vajavaisuudesta, että voitte epäillä noita kaikkia avuja siihen nähden mahdottomiksi?"

" Minä ainakaan en ole tavannut yhtään sellaista naista. Minä en vain ole missään nähnyt sellaista syväoppisuutta ja hyväaistisuutta ja uutteruutta ja siroutta ja taitojen monipuolisuutta yhdistettyinä yhteen ainoaan naiseen."

Rva Hurst ja nti Bingley nousivat kiivaasti vastustamaan hänen epäoikeutettua epäilyään, ja molemmat vakuuttivat tuntevansa paljonkin sellaisia ihmeolioita, kunnes hra Hurst viimein manasi heitä malttamaan mielensä valittaen katkerasti, että moinen viisastelu vei kauniin pelin hunningolle. Keskustelun saatua täten äkkilopun Elizabeth lähti kohta sisarensa luo.

"Eliza Bennet", julisti nti Bingley, kun ovi oli sulkeutunut poismenijän perästä, "näkyy olevan niitä nuoria naisia, jotka koettavat päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon halventamalla oman sukupuolensa ansioita. Moniin miehiin nähden se kai onnistuukin, mutta minusta se on viheliäinen viehätyskeino, kerrassaan halpamainen miellytystapa."

"Epäilemättä", vastasi Darcy, jolle tuo huomautus tuntui etupäässä olleen kohdistettu, "on paljon halpamaista kaikissa keinoissa, joihin naiset näyttävät toisinaan turvautuvan miehiä miellyttääkseen. Kaikki, mikä tässä suhteessa vähänkin vivahtaa kylmästi laskevaan tarkoitusperäisyyteen, on minusta vastenmielistä ja inhoittavaa."

Nti Bingleytä ei tuo vastaus tuntunut täysin tyydyttävän, sillä hän ei enää jatkanut puheenaihetta.

Elizabeth palasi toisten luo vain sanoakseen, että hänen sisarensa voi huonommin ja ettei hän voinut jättää tätä yksin yöksi. Bingley ehdotti hra Jonesia noudettavaksi sairasta katsomaan; hänen sisarensa sen sijaan halveksivat kaikkea maalaisapua ja ehdottivat käännyttäväksi jonkin Lontoon etevimmän erikoislääkärin puoleen. Siitä Elizabeth ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavan, vaan kallistui heidän veljensä esitykseen; ja päätökseksi tuli; että hra Jones haettaisiin varhain huomisaamuna, jollei nti Bennet silloin ollut käynyt paremmaksi. Bingley oli hyvin huolissaan; hänen sisarensa olivat aivan lohduttomia. He koettivat kuitenkin haihduttaa suruaan laulamalla duettoja kaiken iltaa; veli sen sijaan ei voinut pukea tunteitaan sen parempaan muotoon kuin että kehoitti emännöitsijää antamaan kaikkea mahdollista apua sairaalle neidille ja tämän sisarelle.

IX LUKU.

Elizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja aamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn lähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille. Sairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää kirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja päättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta aamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä kera.

Jos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti säikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti pielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä kotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä palaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi. Istuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään noudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra Bingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet ollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.

"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasi huolekas äiti. "Hänestä ei millään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti. Meidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne."

"Muutettavaksiko!" huudahti Bingley. "Sellaista ei saa ajatellakaan.
Sisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma."

"Voitte luottaa siihen", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, "että neiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme ollessaan."

"Olen varma", hän lisäsi, "että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä ystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin hyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin kärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne mitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni, etteivät he ole mitään hänen rinnallaan. Teillä on todellakin kaunis talo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En tiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä kuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä, vaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi."

"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä", vastasi Bingley, "niin että jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se viidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään sellaista."

"Mitä — oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?" huudahti
Bingley ja kääntyi tyttöön päin.

"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on samalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi."

"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja monimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän läpinäkyvä luonteenne."

"Lizzy", hätäili hänen äitinsä, "muista toki missä olet, äläkä Herran tähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla."

"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija", jatkoi Bingley kevyeen sävyyn. "Se mahtanee olla varsin huvittava tutkimusala."

"On kylläkin, mutta enimmin huvittavat minua tuollaiset monimutkaiset luonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten."

"Mutta maaseudulla", puuttui Darcy puheeseen, "teillä lienee sangen vähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin rajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä."

"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä huomaa alituisesti uusia piirteitä."

"Niin tosiaankin", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen syvästi loukkasi. "Kyllä meillä täällä sen puolesta on kaikki yhtä hyvää kuin kaupungissakin."

Kaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä. Darcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen täydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet voitonriemuisesti:

"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin meitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria. Onhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?"

"Kun minä asun maalla", vastasi tämä, "niin ei minua koskaan haluta muuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama. Kummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti kummassakin."

"Niin kai — se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen luonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra", hän katseli Darcyyn, "tuntuu mielessään panevan maaseudun pataluhaksi."

"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä takia. "Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei täällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin suurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi."

"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä, niin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin seurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä."

Ainoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä purskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen, ja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä hymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle tolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt Longbournissa hänen sieltä lähdettyään.

"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan miellyttävä mies, tuo Sir William — eikö tottakin, herra Bingley? Sellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja puhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kas siinä on minun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä — kerrassaan toista maata kuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta eivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten parissa."

"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä laittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley — minä pidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä tehtävänsä; minun tyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta jokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt ovat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin keittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minä sitä tarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän meidän tyttöjen paraita ystäviä."

"Niin kyllä — mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen. Lady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen kauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane — hänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen sanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan nuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin silmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin pääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi. Ehkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi runoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin."

"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa", sanoi Elizabeth kärsimättömästi. "Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa. Tahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi vastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle."

"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä", sanoi
Darcy.

"Niin — terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan kehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta tuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä sonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu."

Darcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi Elizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän tahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt mitään aihetta.

Vihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon isännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja pyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi vääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat. Rva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen nuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun ajan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra Bingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle palattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.

Lydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli hyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä lemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian varhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut hyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa hyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli houkutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta muistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen unohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän äkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.

"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun sisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään tanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä ollessaan?"

Lydia oli tyytyväinen. "Niin kai — parempi lienee odottaa, kunnes Jane pääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo palanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä — kun teidän tanssiaisenne ovat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn kohta eversti Forsterin kimppuun."

Rva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis Janen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä hänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla herrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostella hänen käytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksista kauniista silmistä .

X LUKU.

Seuraava päivä kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinenkin. Rva Hurst ja nti Bingley istuivat aamupäivällä jonkun aikaa potilaan luona, jonka paraneminen jatkui hitaasti; ja illalla Elizabeth liittyi toisten seuraan salissa. Pelipöytää ei tänään kuitenkaan ilmestynyt näkyviin. Hra Darcy kirjoitteli kirjeitä ja nti Bingley istui hänen vieressään häiriten häntä alituisesti lähettämällä terveisiä hänen sisarelleen. Hrat Hurst ja Bingley panivat kahdenmiehen pikettipeliä ja rva Hurst seurasi pelin menoa.

Elizabeth istui syrjässä neulomuksineen ja vaarinotti huvitettuna hra Darcyn ja tämän naapurin välejä. Neidin alinomaiset huomautukset kirjoittajan sirosta käsialasta, tasaisista riveistä, kirjeen pituudesta j.n.e. sekä kirjoittajan kylmäkiskoiset vastaukset olivat todella mielenkiintoista kaksinpuhelua ja vahvistivat yhä enemmän Elizabethin aikaisempaa käsitystä kummankin luonteenlaadusta.

"Kuinkahan paljon kirjeitä te saattekaan vuoden kuluessa panna kokoon! Ja asiakirjeitä niiden joukossa — huu! Minua ihan puistattaa ajatellessani asiakirjeitä."

"Sittenpä on onneksi, että niiden kirjoittaminen lankee minun osakseni eikä teidän."

"Mainitkaapa sisarellenne, kuinka kovasti minä ikävöin saada tavata häntä."

"Pelkään, että te ette pidä kynästänne. Antakaas kun minä teroitan sen.
Minä olen mainion näppärä teroittamaan kyniä."[11]

"Kirjoittakaa sisarellenne, että olin kovin iloinen kuullessani, että harppu oli hänen mieleensä, ja kertokaa hänelle, että ihastuin ikihyväksi hänen verrattomasta pöytäliinanmallistaan, joka on minusta äärettömän paljon kauniimpi kuin neiti Grantleyn piirtämä."

"Sallitteko ehkä minun säästää teidän ihastuksenne ensi kirjeeseeni?
Tässä ei ole enää tarpeeksi tilaa sen tulkitsemiseen."

"Oh, samantekevä! Tapaanhan hänet itsensä tammikuussa. Mutta kirjoitatteko te aina hänelle noin ihastuttavan pitkiä kirjeitä?"

"Pitkiä ne tavallisesti ovat, mutta niiden ihastuttavuudesta ei ole minun asiani päätellä."

"Minä olen aina ajatellut, että sen, joka kirjoittaa niin helposti pitkiä kirjeitä, täytyy kirjoittaa aina kauniisti."

"Tuo ei ollut ollenkaan imartelevaa Darcylle, Caroline", huudahti hänen veljensä, "sillä häneltä ei kirjoittaminen käy helposti. Hän miettii liian perusteellisesti pitkiä sanojaan. Eikö totta, Darcy?"

"Oo — Charles kirjoittaa niin huolimattomasti, ettette voi uskoakaan", huudahti nti Bingley. "Hän jättää pois puolet sanoista ja tuhraa loputkin aivan lukemattomiksi."

"Ajatukset kulkevat päässäni niin nopeasti, etten ennätä panna niitä paperille; ja siksipä eivät vastaanottajat välistä pääse ollenkaan selville minun ajatuksistani."

"Teidän alistuvaisuutenne, herra Bingley, vääntää moittijalta aseet kädestä", huomautti Elizabeth.

"Mikään ei ole niin pettäväistä kuin näennäinen alistuvaisuus", sanoi Darcy. "Useinkaan se ei ole muuta kuin pelkkää välinpitämättömyyttä toisten mielipiteestä ja välistä epäsuoraa kerskumistakin."

"Mitä se on muuta kuin kerskumista, sillä sinä todella ylpeilet kirjoitusvirheistäsi, koskapa selität niiden muka johtuvan ajatustesi kerkeydestä. Jollet tuota suorastaan pidä jonain ansiona, niin ainakin kuvittelet herättäväsi sillä toisten mielenkiintoa persoonaasi. Joutuisuutta ja kerkeäkätisyyttä pidetään suurena ansiona, useinkaan muistamatta, että joutuin tehty työ on enimmäkseen hutiloitua. Kun aamulla sanoit rouva Bennetille, että jos päättäisit luopua Netherfieldistä, niin toteutuisi päätöksesi viidessä minuutissa, ja sitä luulottelit mukamas mainioksikin urotyöksi puoleltasi — mutta mitäpä kiitettävää itse asiassa onkaan moisessa hätäilemisessä, jolloin paljon tärkeitä asioita jää vaarinottamatta ja tekemättä ja josta ei ole tosi hyötyä itselle eikä muille?"

"Oh, oh", huudahti Bingley, "jopa sinä menet liian pitkälle kun muistuttelet kaikkia aamullisia hassutuksia! Ja kuitenkin, kunniani kautta, silloin minä uskoin todella niin kuin sanoin ja uskon sen vieläkin. Ainakaan en ehdoin tahdoin tahtonut esiintyä joutavana hätikkönä naisten edessä."

"Olen kyllä vakuutettu, että uskoit sanasi todeksi, mutta enpä sittenkään luule, että lähtisit täältä sellaisella silmittömällä hopulla. Sinun menettelysi olisi silloin aivan sattuman varassa, ja vaikka jo istuisit hevosen selässä ja joku ystävä sanoisi sinulle: Bingley, tekisit kai paremmin kun lykkäisit lähtösi ensi viikkoon — niin epäilemättä tekisit niin, epäilemättä lykkäisit lähtösi vielä kuukauden päähän."

"Tuolla kaikella te olette ainoastaan todistanut", huudahti Elizabeth, "ettei hra Bingley tehnyt oikeutta omalle sopuisalle luonnonlaadulleen. Te olette nyt kuvannut hänet paremmin kuin hän itsekään osasi sen tehdä."

"Tunnen itseni perin imarrelluksi", sanoi Bingley nauraen, "kun kannatatte ystävääni hänen kuvatessaan minut lauhkeaksi lampaaksi. Mutta pelkäänpä, että te sen kautta annoitte asialle käänteen, jota hän ei mitenkään tarkoittanut, sillä arvaan hänen varmastikin panevan minuun suurempaa arvoa, jos vastaisin hänen taivutukseensa jyrkästi kieltäen ja laskettaisin tieheni täyttä laukkaa."

"Sovittaisiko siis teidän myöhempi itsepäisyytenne herra Darcyn mielestä aikaisemman hätiköimisenne?"

"Tuota, totta vie, en kykene oikein selittämään — vastatkoon Darcy itse siihen kysymykseen!"

"Sinä nähtävästi odotat minun rupeavan selittämään mielipiteitä, joita suvaitset sanoa minun omikseni, vaikken ikinä ole tunnustanut niitä omikseni. Pysyäksemme kuitenkin kosketellussa tapauksessa, neiti Bennet, tulee teidän muistaa, että tuo ystävä, jonka otaksuimme toivovan hänen vielä viipyvän täällä, lausui pelkän toivomuksensa perustelematta sitä millään tavoin."

"Ettekö siis pidä minään ansiona, että mies taipuu ystävänsä suostutukseen — alttiisti ja perusteluja pyytämättä?"

"Minusta tuntuu, että te, herra Darcy, ette myönnä ystävyydelle ja hellyydelle minkäänlaista vaikutusvaltaa. Katsekin pyytäjään riittää usein pyydetylle, jotta hän taipuu pyyntöön, vaatimatta ollenkaan vakuuttavia todisteluja. En tässä tarkoita erityisesti tuota herra Bingleyn suhteen oletettua tapausta. Hänen menettelystään sellaisessa tapauksessa voinemme keskustella, kun todellinen tilaisuus tarjoutuu. Mutta ylipäänsä ja aivan jokapäiväisissä tapauksissa, kun ystävysten kesken toinen pyytää toista muuttamaan päätöksensä jonkin tärkeän asian suhteen — ajatteletteko te silloin hänestä halveksien, jos hän täyttää pyynnön ilman muuta?"

"Eiköhän olisi viisasta, että ennenkuin käymme pitemmältä kehittämään tätä mielenkiintoista kiista-aihetta, ensin määrittelisimme tarkemmin kyseenä olevasta pyynnöstä aiheutuvan ratkaisun tärkeyden sekä noiden miesten välillä vallitsevan ystävyyssuhteen syvällisyyden?"

"Tottahan toki", huudahti Bingley, "älkäämme toki unohtako tärkeitä yksityisseikkoja, kuten miesparkojen pituutta ja painoa, sillä niillä saattaa olla enemmänkin merkitystä asian ratkaisussa kuin mitä te, neiti Bennet, osaatte arvatakaan. Sillä minä vakuutan, että jollei Darcy olisi noin pitkä hongankolistaja minuun verraten, en osoittaisi hänelle puoltakaan sitä arvonantoa, jota hän nyt nauttii minun puoleltani. Ja minä väitän, että vaikea on ajatellakaan sen kunnianarvoisempaa patriarkkaa kuin Darcy saattaa olla erinäisinä hetkinä ja erinäisissä tilanteissa. Omassa kodissaan esimerkiksi ja nimenomaan sunnuntai-illoin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä."

Hra Darcy hymyili, mutta Elizabethista tuntui, kuin olisi hän hiukan loukkaantunut, ja sen vuoksi hän tukahdutti naurunsa. Nti Bingley kiiruhti kiihkeästi hillitsemään veljensä kevytmielistä pilantekoa.

"Huomaanpa mihin sinä pyrit, Bingley", sanoi hänen ystävänsä. "Sinä tahdot välttää väittelyä ja panna meidät tuppisuiksi."

"Ehkä olet oikeassa. Väittelyt minusta liiaksi muistuttavat sanakopua. Jos sinä ja neiti Bennet säästätte loppuottelunne siksi kunnes pääsen karkuun kuulemasta sitä, niin olen hyvin kiitollinen — sitten saatte minun puolestani otella mielenne hyviksi."

"Teidän pyyntönne", sanoi Elizabeth, "ei vaadi minulta mitään uhrausta; ja herra Darcyn olisi kenties parempi lopettaa kirjeensä."

Sen tehtyään Darcy pyysi naisilta vähän soittoa ja laulua. Nti Bingley hypähti oitis pianon ääreen, ja pyydettyään Elizabethia kohteliaasti aloittamaan, jonka pyynnön tämä yhtä kohteliaasti torjui, istahti hän itse soittamaan.

Rva Hurst lauloi sisarensa säestämänä; ja selaillessaan sillä aikaa pianon kannella olevia nuottilehtiä ei Elizabeth voinut olla huomaamatta, että hra Darcy katseli usein ja tutkivasti häntä. Hänen oli vaikea arvata, minkä vuoksi tuo mainio mies valitsi juuri hänet ihailevan tarkastuksensa esineeksi, ja tietäessään olevansa Darcylle perin vastenmielinen joutui hän yhä enemmän ihmeisiinsä. Muuta syytä hän ei lopulta voinut keksiä, kuin että hänen mielipiteensä ja lausuntonsa olivat Darcysta ehkä paljon nurinkurisemmat ja moitittavammat kuin tämä oli olettanutkaan. Mutta tuo ajatus ei Elizabethia paljonkaan surettanut. Hän välitti liian vähän tuosta ylpeästä herrasta kaivatakseen hänen suosiollista hyväksymistään.

Esitettyään joitakuita italialaisia lauluja rupesi nti Bingley muutteeksi soittamaan vilkasta skottilaista kansansävelmää, jonka johdosta hra Darcy sai aihetta lähestyä Elizabethia ja kysyä tältä:

"Eikö tuo sävel houkuttele teitä, neiti Bennet käyttämään tilaisuutta ja esittämään meille reelin?"[12]

Elizabeth hymyili, mutta ei vastannut. Darcy uudisti kysymyksensä, hiukan oudostellen tytön äänettömyyttä.

"Ah, kuulin kyllä kysymyksenne jo ensi kerralla", sanoi tämä, "mutta en voinut heti päättää, mitä siihen oikein vastaisin. Te toivoitte tietystikin minun vastaavan myöntävästi, jotta saisitte mielihyviksenne moittia huonoa makuani, mutta minusta on aina hauskaa torjua sellaiset yritykset ja vetää moittijoitani nenästä. Olen senvuoksi päättänyt vastata teille, ettei minua lainkaan haluta tanssia reeliä — ja moittikaapas nyt minua jos rohkenette."

Elizabeth, joka oikeastaan oli tahtonut vastauksellaan ärsyttää häntä, oli hiukan ihmeissään hänen suopeasta mukautumisestaan; mutta hänen omassa sävyssään oli ilkamoisuus aina niin viehkeän herttaista, että hänen oli vaikea ärsyttää ketäkään — ja Darcy puolestaan tiesi, ettei vielä kukaan nainen ollut vaikuttanut häneen niin kiehtovasti kuin tuo pieni maalaistyttö. Jollei tämä olisi ollut niin halpaa sukua, niin olisi Darcy saattanut uskoa olevansa vaarassa ihastua häneen vakavastikin.

Nti Bingley näki tai epäili nähneensä kylliksi tunteakseen mustasukkaisuuden kalvavaa matoa. Hänen suureen huoleensa "rakkaan Janen" pikaisesta parantumisesta liittyi palava halu päästä pian eroon tämän epämieluisesta sisaresta.

Hän koetti usein herättää Darcyssa vastenmielisyyttä Elizabethia kohtaan jatkamalla vanhaa naljailuaan heidän otaksutusta naimisestaan ja hänen tulevasta avio-onnestaan.

"Minä toivon", hän sanoi, kun he seuraavana päivänä kävelivät yhdessä puistossa, "että opetatte tämän mieluisan tapauksen jälkeen tulevan anoppinne hiukan suistamaan kerkeätä kieltään ja, mikäli mahdollista, nuorempia sisaruksia juoksentelemaan vähemmin upseerien parissa. Ja — jos sallitte minun kosketella niin arkaluontoista asiaa — koettakaa myöskin hillitä lemmittynne hieman liiaksi silmäänpistävää itserakkautta."

"Eikö teillä satu olemaan vielä joitakin muita toivomuksia minun tulevan kotionneni suhteen?"

"Tottahan toki. Tietysti te asetatte tulevan enonne Philipsin ja tämän arvoisan puolison kuvat Pemberleyn taulukokoelmaan. Ne sopivat hyvin oman kuuluisan tuomari-enonne viereen — toimivathan molemmat miehet samalla alalla, vaikka vähän eri haaroilla. Mutta Elizabethinne kuvaa te ette valitettavasti sinne saa, sillä mikä maalari voisikaan uskottavasti esittää tuota ihanaa silmäparia?"

"Ei todellakaan kävisi helpoksi kuvata niiden vaihtelevaa ilmettä, mutta niiden värin ja muodon ja kauniit ripset voi kyllä hyvästi esittää."

Samassa tuli heitä toisella käytävällä vastaan rva Hurst ja puheenaihe itse.

"En arvannut, että tekin aioitte lähteä kävelemään", sanoi nti Bingley hiukan hämillään, peläten että tulijat kenties olivat kuulleet heidän viime sanansa.

"Teitte molemmat kerrassaan kelvottomasti karatessanne tänne yksin, puhumatta meille minne lähditte", huudahti rva Hurst harmissaan ja tarrautui Darcyn toiseen käsivarteen, jättäen Elizabethin kävelemään yksin heidän perässään.

Polulle mahtui vain kolme henkeä rinnakkain. Harmitellen naistensa epäystävällisyyttä sanoi Darcy oitis:

"Me emme kaikki mahdu tässä kävelemään. Lähtekäämme tuonne keskitielle."

Mutta Elizabethilla ei ollut lainkaan halua jäädä heidän pariinsa, ja hän huudahti nauraen:

"Ei, ei, pysykää vain siinä missä olette. Te muodostatte ihmeen soman ryhmän. Neljäs henkilö pilaisi kauniin kokonaisvaikutuksen. Hyvästi!"

Hän juoksi iloisesti tiehensä ja nautti ajatuksesta, että hän pääsi jo päivän tai parin päästä palaamaan kotia. Jane oli jo siksi virkeä, että hän voi illalla tulla pariksi tunniksi toisten seuraan.

XI LUKU.

Naisten noustua päivällispöydästä juoksi Elizabeth joutuin sisarensa luo ja käärittyään tämän ylle lämpimiä huiveja talutti hänet alas saliin, jossa talon naiset lausuivat riemuiten potilaan tervetulleeksi joukkoonsa. Ennen herrojen tuloa he olivat niin hyvällä päällä, ettei Elizabeth muistanut nähneensä heitä vielä koskaan niin miellyttävinä. He osasivat tarinoida erinomaisen rattoisasti, kertoilla hauskoja kaskuja, luoda sattuvia luonnekuvia tuttavistaan ja saada kuulijansa alinomaa nauramaan.

Mutta kun herrat ilmestyivät naisten pariin, lakkasi Jane oitis olemasta seuran keskushenkilö. Nti Bingleyn silmät etsivät kiinteästi hra Darcya ja hänellä näytti olevan jotakin tärkeää sanottavaa tälle. Darcy kävi kuitenkin suoraan Janen luo ja lausui hänelle kohteliaan onnittelunsa hänen toipumisestaan; hra Hurstkin kumarsi hänelle ja mutisi "olevansa hyvin iloinen", mutta Bingleyn tervehdys varsinkin oli iloinen ja lämmin. Hän ei tiennyt kuinka oikein osoittaa huomaavaisuuttaan herttaiselle vieraalleen. Hän rakensi oitis ison valkean salin uuniin toipilaan lämpimiksi ja vaati hänen istumaan sen toiselle puolelle, jotta ei tuntuisi ovivetoa, istahti sitten itse hänen viereensä ja puheli tuskin ollenkaan toisten kanssa. Elizabeth, joka istui käsitöineen vastakkaisessa uuninsopessa, iloitsi sisarensa onnellisesta mielentilasta.

Teen juotua hra Hurst huomautti kälylleen pelipöydän esiinkantamisesta — mutta turhaan. Nti Bingley oli saanut vihiä, että hra Darcylla ei ollut halua kortinlyöntiin, ja hänen lankonsa sai kelmeän kiellon, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin viskautua sohvalle ja koettaa narrata nukkumattia. Darcy otti käteensä kirjan, nti Bingley teki oitis samoin ja rva Hurst, joka etupäässä kulutti iltaansa leikkimällä sormuksillaan ja rannerenkaillaan, otti jolloinkin osaa veljensä ja nti Bennetin keskusteluun.

Nti Bingleyn huomio kohdistui ainakin yhtä paljon hra Darcyn kirjaan kuin omaansa, ja alinomaa hän häiritsi tätä joko kyselyillään tai vilkumalla hänen kirjansa lehdille. Hänen ei kuitenkaan onnistunut taivuttaa kavaljeeriaan puheenpitoon, tämä vastaili yksikantaan hänen kysymyksiinsä ja luki edelleen. Vihdoin hän ikävystyi kirjaansa, jonka hän oli valinnut vain senvuoksi, että se oli toinen nide Darcyn käsissä olevaa teosta, haukotteli hartaasti ja julisti muulle seuralle: "Voiko tämän rattoisammin viettääkään iltaansa! Kaikkeen muuhun väsyy ennemmin kuin lukemiseen. Kun minä kerran saan oman talon, niin tuntisin oloni kurjaksi ilman hyvää kirjastoa."

Kellään ei ollut siihen vastattavaa. Hän haukotteli uudelleen, viskasi kirjansa syrjään ja rupesi katselemaan ympäri salia löytääkseen muuta rattoa. Kuullessaan veljensä mainitsevan nti Bennetille jotain tanssiaisista hän yhtyi kohta puheluun ja sanoi:

"Kesken puhein, Charles, aiotko sinä oikein tosissasi toimeenpanna nuo lupaamasi tanssiaiset täällä Netherfieldissä? Minä neuvoisin sinua, ennenkuin ratkaiset asian, tiedustelemaan ensin nykyisen seuramme mieltä. Jollen erehdy, on täällä joukossamme joku, jolle sellainen huvi olisi pikemminkin rasitukseksi kuin ratoksi."

"Jos tarkoitat Darcya", vastasi hänen veljensä, "niin käyköön hän maata ennen sen alkua, jos mielii, mutta tanssiaiset ovat päätetty asia, ja kohtapuoleen lähetän kutsukortit ympäri seutua."

"Omasta puolestani pitäisin tanssiaishuveista äärettömän paljon enemmän", vastasi sisar, "jos niissä huviteltaisiin toisella tapaa. Varmastikin olisi paljon järkevämpää viettää ilta seurustellen kuin tanssimalla."

"Paljon järkevämpää kyllä, Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne sellaiset huvit sitten olisivatkaan!"

Nti Bingley ei vastannut, ja pian hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään ympäri huonetta. Hänellä oli korkea, notkea vartalo ja hän astui sirosti; mutta Darcy, jonka huomiota hänen tarkoituksenaan oli kiinnittää itseensä, ei tuntunut kerkiävän irroittamaan katsettaan kirjasta. Harmissaan ja loukattuna hän teki vielä epätoivoisen yrityksen; hän pysähtyi Elizabethin eteen ja sanoi:

"Neiti Eliza Bennet, tehkääpä niinkuin minä ja lähtekää kävelemään kanssani. Ette usko kuinka se virkistää, kun on istunut niin kauan samassa asennossa."

Elizabeth hämmästyi hiukan tästä kehoituksesta, mutta noudatti sitä oitis. Nti Bingleyn kohteliaisuus kantoi hedelmää, hra Darcy silmäsi ylös kirjastaan. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä tuosta kohteliaisuudesta kuin Elizabeth ja painoi huomaamattaan kirjansa kiinni. Hän sai kehoituksen liittyä mukaan, mutta kieltäytyi sanoen, että naisten kävelyyn hän voi huomata vain kaksi aihetta, jotka auttamattomasti häiriytyisivät, jos hän tulisi mukaan. Mitähän hän tuolla tarkoittikaan? Nti Bingley oli aivan tuskissaan uteliaisuudesta — ja kysyi Elizabethilta, käsittikö tämä hra Darcyn mieltä.

"En vähääkään, mutta olkaa varma siitä, että hänen tarkoituksenaan on vain tehota mahtipontisesti meihin. Ja paras keino saada hänet pettymään on se, ettemme lainkaan kysele hänen mieltään."

Nti Bingley ei kuitenkaan voinut sallia hra Darcyn pettyvän missään asiassa, vaan rohkaisihe vaatimaan häneltä itseltään selitystä.

"En minä mitenkään tahdokaan pitää ajatustani salassa", vastasi Darcy, kohta kun toinen antoi hänelle suunvuoroa. "Te näitte parhaaksi viettää iltaa kävelemällä joko sen vuoksi, että teillä oli kahdenkeskisiä salaisuuksia kuiskailtavana toisillenne, tahi koska tiesitte sirojen vartaloidenne esiintyvän parhaiten edukseen kävellessänne. Edellisessä tapauksessa olisin ollut tiellä, ja jälkimmäisessä tapauksessa voin parhaiten ihailla teitä täältä istualtani."

"Oh, kuinka hirveä mies!" huudahti nti Bingley. "Onko moista röyhkeyttä koskaan kuultu! Kuinka me oikein rankaisemme häntä julkeudestaan?"

"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi Elizabeth, "jos teillä vain todella on halua siihen. Kaikkihan me osaamme kiusata ja rangaista toisiamme. Härnätkää häntä — naurakaa hänelle. Niin läheisiä ystäviä kuin te olette, pitäisi teidän hyvin tietää, miten se parhaiten käy päinsä."

"Mutta ihan totta, sitä minä en tiedä. Vakuutan teille kunniani kautta, ettei läheinen ystävyytemme ole vielä opettanut minulle tuota asiaa. Kuinka noin kylmäveristä ja itsensähillitsevää luonnetta voisikaan härnätä! Ei, ei, minä tunnen, että hän nujertaisi kohta meidät. Ja mitä nauramiseen tulee, niin kuinka hänelle voisi nauraa? Ei, me olemme aivan avuttomat."

"Eikö herra Darcylle voisi nauraa?" huudahti Elizabeth. "Sehän on kerrassaan tavaton etuoikeus, ja tavattomana toivon sen pysyvänkin, sillä minua surettaisi, jos minulla olisi paljon sellaisia tuttavia. Minun suurin iloni on saada nauraa."

"Neiti Bingley on puhunut hiukan liikaa minun puolestani", sanoi hra Darcy. "Viisaimmat ja parhaatkin ihmisistä — ei, vaan ihmisten viisaimmat ja parhaat teot saattavat joutua naurettaviksi, kun niitä pääsee ivailemaan henkilö, jonka suurimpana mielihaluna on toisten naurattaminen."

"Varmastikin on sellaisia henkilöitä", vastasi Elizabeth, "mutta minä toivon, etten kuulu niihin. Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus todella huvittavat minua ja niille nauran, missä vain niitä näen. Mutta näiden ominaisuuksien arvaan olevan aivan vieraita teille."

"Ehkäpä ne eivät ole vieraita yhdellekään ihmiselle. Mutta koko elämäni ajan olen pyrkinyt välttämään sellaisia heikkouksia, jotka usein tekevät ihmisen naurunalaiseksi tuntemattomien silmissä."

"Niin — turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys — missä ylpeys on ylvään mielenlaadun ilmaus, siellä se aina pysyy sopivien rajojen sisällä eikä joudu vaaraan tulla naurettavaksi."

"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?" kysyi nti Bingley. "Ja saako tietää tuloksen?"

"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja heikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian."

"Eihän", vastusti Darcy, "niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin vikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta luonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha vika — paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä en voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin minun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni eivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin. Arvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta mikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut sen tyyten ja ikipäiviksi."

" Se on tosiaankin vika!" huudahti Elizabeth. "Leppymätön, pitkävihainen ärtymys on luonteenvika. Mutta te olette valinnut vikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä turvassa minulta."

"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin pahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene poistamaan."

"Ja teidän vikanne", vastasi Darcy hymyillen, "on taipumus tahallanne käsittää väärin toisia."

"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia", huudahti nti Bingley ikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa. "Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi."

Rva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä Darcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi omistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.

XII LUKU.

Sovittuaan asiasta sisarensa kanssa kirjoitti Elizabeth seuraavana aamuna äidilleen, että vaunut lähetettäisiin päivän kuluessa noutamaan heidät kotia. Mutta rva Bennet oli toivonut heidän pysyvän Netherfieldissä ainakin viikon päivät ja hän vastasi senvuoksi, että vaunut joutuivat vapaaksi vasta tulevaksi tiistaiksi. Jälkikirjoituksessa hän lisäsi, että jos hra Bingley ja tämän sisaret vaativat heitä vielä viipymään, niin hän puolestaan tuli kotiaskareissa aivan hyvin toimeen ilman heitä. Mutta Elizabethia ei lainkaan haluttanut jäädä kauemmaksi vieraisiin, eikä hän odottanut isäntäväenkään sitä vaativan. Ja peljäten, että pitempi viipyminen tuntuisi tunkeilevaisuudelta, hän yllytti Janea pyytämään hra Bingleyltä vaunuja lainaksi, jotta he pääsisivät lähtemään vielä tänään, niinkuin oli sovittukin.

Tämä pyyntö kohtasi hellyttävää vastarintaa, ja lähtö siirrettiin huomiseksi. Nti Bingley sai kuitenkin syytä katua lykkäämistä, sillä hänen kademielensä ja inhonsa toista sisarta kohtaan oli paljon kiivaampi kuin suopeus Janea kohtaan.

Hra Bingley sen sijaan tunsi todellista surua lähdön johdosta ja koetteli kaikella tapaa taivuttaa heitä vielä viipymään — Jane ei ollut vielä kyllin voimissaan, ja vaunuissa täryyttäminen olisi varmasti hänelle vahingoksi; mutta Jane vakuutti varmasti olevansa jo täysissä voimissa.

Hra Darcylle sen sijaan oli tieto sisarusten lähdöstä tervetullut. Elizabeth oli ollut jo liiaksikin kauan Netherfieldissä. Tuo pieni maalaistyttö viehätti häntä enemmän kuin hyvä oli, ja nti Bingley oli Elizabethille epäkohteliaampi ja häntä itseään kohtaan härnäävämpi kuin oli mieluista. Hän päätti olla hyvin varovainen, ettei enää sanalla eikä katseellakaan paljastaisi hänelle ihailuaan ja mielenkiintoaan. Ja päätökselleen uskollisena hän koko päivän mittaan vaihtoi tuskin kymmentä sanaa hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen — se oli sunnuntai — löi viimeinkin eronhetki, ja totta puhuen se oli mieluista useimmille. Nti Bingley kävi yht'äkkiä ainakin yhtä herttaiseksi Elizabethia kuin helläksi Janea kohtaan; ja syleiltyään jälkimmäistä, toivotellen sydämensä halusta näkevänsä hänet jälleen pian joko Longbournissa tahi Netherfieldissä, hän tarjosi kättä edellisellekin.

Kotona heitä ei odottanut kovinkaan lämmin vastaanotto äidin puolelta. Rva Bennet paheksui heidän hätiköimistään, arveli heidän suotta vaivanneen isäntäväkeään vaunujen lähettämisellä ja sanoi olevansa varma, että Jane kävisi jälleen kipeäksi. Mutta heidän isänsä oli oikein iloinen heidän tulostaan, vaikka hän tapansa mukaan sangen säästeliäästi iloaan ilmaisi. Kotipiirin ilma oli käynyt hänelle sangen painostavaksi molempain järkeväin ja hilpeitten vanhimpain tytärten poissaollessa.

Maryn he tapasivat syventyneenä pianon bassonuottien ja ihmisluonnon ominaisuuksien tutkisteluun. Catherinen ja Lydian kuulumiset olivat hiukan toista laatua. Paljon oli tapahtunut rykmentissä sitten viime keskiviikon. Enolla oli eilen ollut useita upseereja päivällisvieraina, erästä sotamiestä oli rangaistu ruoskimalla ja huhuiltiinpa, että eversti Forster kohta aikoi mennä naimisiin.

XIII LUKU.

"Minä toivon, rakkaani", sanoi hra Bennet seuraavana aamuna aamiaispöydässä vaimolleen, "että toimitat tänään hyvän päivällisen, sillä on syytä odottaa erästä vierasta perhepöytäämme."

"Mitä sinä tarkoitatkaan, rakas Bennet? Enhän minä tiedä ketään tänään tulevaksi, jollei Charlotte Lucas satu pistäytymään, ja hänelle toivon meidän päivällisemme toki aina kelpaavan. En usko hänen kotonaan useinkaan saavan niin hyviä päivällisiä kuin täällä."

Rva Bennetin silmät alkoivat loistaa. "Mitä — herrako ja meille outo! Sitten se on herra Bingley, siitä olen varma, vaikkei hänkään enää niin outo ole — kas vain, Jane, tästä sinä et ole hiiskunut sanallakaan, sinä viekastelija! No, voi minun päiviäni, tottahan minua riemastuttaa saada herra Bingley vieraaksemme. Mutta — hyvä isä sittenkin! Tämäpä sattui onnettomasti — meillä ei ole tänään kalan häntääkään panna päivällispöytään. Lydia, sydänkäpyseni, soitappas kelloa. Minun täytyy saada puhua taloudenhoitajattaren kanssa heti paikalla."

"Se ei ole herra Bingley", sanoi hänen miehensä; "se on mies, jota en ole vielä eläissäni nähnyt."

Tietysti syntyi yleinen hälinä, ja perheenisällä oli nautintoa saada kiihkeitä kyselyjä vaimoltaan ja viideltä tyttäreltään yht'aikaa.

Hauskuteltuaan hetken heidän uteliaisuudellaan hän kävi selittämään asiata. "Kuukauden päivät sitten sain hänen kirjeensä ja vastasin siihen jo kahden viikon perästä, koska asia oli mielestäni hiukan arkaluontoinen ja vaati joutuisaa vastausta. Kirje oli eräältä herra Collinsilta, serkultani, jolla on valta minun kuolemani jälkeen ajaa teidät tiehenne tästä talosta jos hän tahtoo."

"Oh, oh, rakkaani", parahti hänen vaimonsa, "älä mainitsekaan tuota hirmuista miestä! Eikö ole kamalata, että sinun tilasi pitää tulla ryöstetyksi omilta lapsiltasi! Sinun sijassasi minä olisin jo aikoja sitten yrittänyt tavalla tai toisella korjata asian."[13]

Jane ja Elizabeth koettivat selvitellä hänelle sukuperimyksen määräyksiä. He olivat tehneet sitä monesti ennenkin, mutta se oppi ei pystynyt koskaan rva Bennetin päähän. Hän vaikeroi edelleen katkerasti säälimätöntä kohtaloa, joka riisti tilan viideltä tyttäreltä vennon vieraan hyväksi, josta ei kukaan välittänyt viiden pennin vertaa.

"Se on todellakin mitä kohtuuttominta", sanoi hra Bennet, "eikä mikään lieventävä asianhaara voi pestä herra Collinsia puhtaaksi perijän viasta. Mutta jos tahdot kuulla, mitä hän kirjoittaa, niin kenties hänen ilmaisutapansa on omiaan hieman lieventämään sinun katkeruuttasi häntä kohtaan."

"Ei, sitä en voi uskoa — ja minusta on sangen röyhkeätä hänen puoleltaan, että hän lainkaan rohkenee kirjoittaa sinulle. Minä inhoon kerrassaan sellaisia tekopyhiä ja vääriä ystäviä. Miksi hän ei voi jatkaa riitaa ja käräjöimistä sinun kanssasi, niinkuin hänen isänsä teki ennen häntä?"

"Hm — hänellä näyttää tosiaan olevan vähän tunnonvaivoja isänsä käytöksen johdosta; kuulehan nyt kun luen."

" Hyvä herra . — Teidän ja kunnioitetun isävainajani välillä vallinnut erimielisyys on aina murehduttanut suuresti mieltäni; ja sitten kun minulla oli suru kadottaa hänet, olen monesti toivonut tilaisuutta saadakseni perheittemme välit korjatuksi. Ensi alussa minua kuitenkin pidätti siitä epäilys, oliko oikein ja pojallisen rakkauden mukaista hänen muistoaan kohtaan elää sovinnossa miehen kanssa, jota kohtaan häntä oli aina miellyttänyt tuntea vastenmielisyyttä." ("Siinä sen kuulet, rakkaani!") "Nyt olen kuitenkin määrännyt kantani asiassa, sillä suoritettuani pappistutkintoni viime pääsiäisen aikaan on minulla ollut sanomaton onni päästä korkeasti kunnianarvoisan[14] Lady Catherine De Bourghin, Sir Lewis de Bourghin lesken suosioon, jonka erinomainen suopeus ja hyväntahtoisuus on nähnyt minut otolliseksi astumaan sangen hyvätuloiseen kirkkoherran toimeen hänen patronaattipiirissään[15] — mikä mielisuosio kiihoittaa minua mitä vakavimmin palkitsemaan hänen armonsa hyvyyttä ahkeroitsemalla toimittaa kaikkia kirkollisia menoja ja toimituksia Englannin valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti. Pappismiehenä nimenomaan tunnen velvollisuudekseni palauttaa rauhaa ja levittää siunausta kaikkiin piireihin ja perheisiin, joihin vaikutukseni ulottuu; ja sillä perusteella rohkenen toivoa, että nykyinen edesottamiseni sovinnon palauttamiseksi meidän välillemme on kaikin puolin kiitosta ansaitseva, ja että se seikka, että olen Longbournin tilan lähin perillinen, ei estäisi teitä kohdaltanne tarttumasta minun nyt kurottamaani öljypuun oksaan. En voi muuta kuin olla hyvin pahoillani siitä, että olen valittu välikappaleeksi vahingoittamaan teidän rakastettavain tytärtenne etua, josta kaikesta tahdon anteeksi pyydellä sekä luvata heistä vastaisuudessa kaikkea mahdollista murhetta pitää, mikä minun vallassani vain on; mutta siitä vast'edes lähemmin. Jollei teille ole vastenmielistä vastaanottaa minua huoneeseenne, niin rohkenen ehdottaa, että saavun tervehtimään teitä ja arvoisaa perhettänne maanantaina marraskuun 18 päivänä kello 4 iltapäivällä, ja toivon saavani nauttia vierasvaraisuudestanne seuraavan viikon lauantai-iltaan saakka; minkä voin haitatta itselleni ja pyhälle toimelleni tehdä, sillä Lady Catherine on hyvyydessään luvannut hankkia toisen pappismiehen saarnaamaan välillä olevana sunnuntaina. Lähettäen kunnioittavat terveiseni arvoisalle puolisollenne ja tyttärillenne, pysyn teidän aina hyvää toivovana ystävänänne.

"Kello neljäksi saamme siis vartoa tuota rauhanrakentajaa", sanoi hra Bennet, käärien kirjeen kokoon. "Hän tuntuu minusta todellakin olevan sangen tunnollinen ja kohtelias nuori mies, enkä epäile, että meistä voi tulla hyvätkin ystävät, edellyttäen, että tuo kunnianarvoisa Lady Catherine päästää hänet vastakin matkustamaan tänne."

"Siinä ainakin on jonkin verran järkeä, mitä hän tytöistä puhuu", huomautti hänen vaimonsa. "Ja jos hän todella rupeaa heistä murhetta pitämään, niinkuin lupaa, niin en niinäkään asetu poikkiteloin häntä vastaan."

"Vaikkakin on vaikea ymmärtää", sanoi Jane, "millä tavalla hän aikoo korvata meille tappiomme, niin ainakin hänen hyvä tahtonsa on kiitettävä."

Elizabethin huomiota oli etupäässä kiinnittänyt kirjoittajan syvä kunnioitus Lady Catherinea kohtaan ja hänen vakaa päätöksensä ahkeroida seurakuntalaistensa kastamisessa, vihkimisessä ja hautaamisessa — kaikki valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti.

"Hänen täytyy olla hyvin omituinen mies", hän sanoi. "En minä voi oikein käsittää hänen ajatustaan. Hänen kirjoitustapansa on niin mahtipontinen. Ja mitä hänen tarvitsee pyydellä anteeksi perimisoikeuttaan? Ei suinkaan hän tahtoisi korjata asiaa, jos se kävisi päinsä. Mahtaako hän olla oikein viisas, isä?"

"Ei suinkaan, rakkaani, sitä en luule. Minulla on hyvä syy toivoa, että hän on kaikkea muuta kuin viisas. Hänen kirjeessään on sellainen sekoitus nöyristeleväisyyttä ja mahtailua, joka lupaa sangen hyvää. Olen oikein kärsimätön näkemään hänet luonamme."

"Kokoonpanoltaan hänen kirjettään ei voi sanoa puutteelliseksi", huomautti viisas Mary. "Lausetapa öljypuun oksasta ei tosin ole aivan uusi, mutta se ilmaisee hyvin hänen ajatuksiaan."

Catherinessa ja Lydiassa ei kirje eikä sen kirjoittaja herättäneet vähintäkään mielenkiintoa. Mahdotonta oli ajatella, että heidän serkkunsa saapuisi punaisessa takissa, ja monien viikkojen kuluessa oli heillä ollut iloa pelkkien punatakkien seurasta. Heidän äidiltään sen sijaan oli hra Collinsin kohtelias kirje sulattanut hyvän määrän sappea, ja hän valmistautui ottamaan vierasta vastaan niin tavattomalla touhukkaisuudella, että hänen miehensä ja tyttärensä joutuivat vähän ihmeisiinsä.

Hra Collins saapui täsmälleen lupaamaansa aikaan, ja koko perhe tervehti häntä hyvin kohteliaasti. Hra Bennet tosin puheli hyvin vähän, mutta naiset olivat sangen halukkaita juttelemaan, eikä hra Collins näyttänyt tarvitsevan erikoista rohkaisua. Hän oli pitkä ja luiseva nuori mies, iältään ehkä viisikolmattavuotias. Hänen sävynsä oli ylen juhlallinen ja käytöksensä mahtipontinen. Tuskin vielä viittäkään minuuttia istuttuaan hän onnitteli rva Bennetiä hänen kukoistavista tyttäristään ja sanoi kuulleensa paljonkin näiden suloudesta, mutta että tässä tapauksessa huhu ei ollut tiennyt puoliakaan. Ja hän lausui varmana vakaumuksenaan, ettei kai kestäisi kauankaan, ennenkuin kaikki olisivat onnellisissa naimisissa. Tällainen imartelu ei tosin ollut kaikkien kuulijain mieleen, mutta rva Bennet, jonka tapana ei ollut seuloa kohteliaisuuksia, vastasi sulavin sydämin:

"Te olette kovin mairitteleva, herraseni, ja kaikesta sielustani toivoisin teidän ennustaneen oikein, sillä muuten on heidän kohtalonsa kovin tukala. Asiat ovat nyt kerta niin hullusti järjestetyt!"

"Niin, mitäpäs muuta! Se on surkea kohta minun tyttöparoilleni, se teidänkin täytyy myöntää. Ei sen puolesta, että pitäisin teitä syyllisenä, sillä sellainenhan on maailman meno yleensä, mikäli tunnen niitä asioita. Ei koskaan tiedä, kenenkä haltuun maatilat joutuvat perinnönjaossa."

"Minä käsitän ja tunnen sangen hyvin, hyvä rouva, kauniiden serkkujeni kovan aseman, ja voisin asiasta puhella paljonkin, mutta pelkään, että ehkä näyttäisin liiaksi suorasukaiselta ja hätiköivältä. Sen voin kuitenkin vakuuttaa näille armaille nuorille neitosille, että sydämeni aivoituksena jo tänne tullessani oli tunnustaa heille julki totinen ihailuni. Tällä erää en tahdo sanoa sen enempää, mutta kukaties, kun olemme tutustuneet toisiimme paremmin…"

Päivälliskutsu keskeytti hänen, "aivoituksensa"; ja tytöt hymyilivät salaa toisilleen. He eivät kuitenkaan yksistään herättäneet hra Collinsin ihailua. Eteishalli, ruokasali ja niiden sisustus sai osakseen seikkaperäistä tarkastelua ja ylistystä, mikä jonkun toisen suusta kuultuna olisi sulattanut rva Bennetin sydämen vahaksi. Mutta tuo mieshän tarkasteli taloa tulevaisena perintöosanaan. Myöskin päivällistä vieras kunnioitti ihailullaan; ja hän halusi tietää, ken hänen kauneista serkuistaan ansaitsi kiitoksen sen laittamisesta. Mutta tässä suhteessa oikaisi emäntä hänen nurjan käsityksensä vakuuttaen hänelle hiukan kärkevästi, että heillä oli varaa pitää kelpo keittäjätärtä ja ettei hänen tytärtensä tarvinnut heiskua keittiössä.

XIV LUKU.

Päivällispöydässäkin oli hra Bennet hyvin harvapuheinen, mutta kohta palvelijain poistuttua ruokasalista hän arveli ajan otolliseksi aloittaa tuttavallinen keskustelu vieraansa kanssa. Lähtökohdaksi hän järkevästi valitsi puheenaiheen, jonka arvasi olevan serkulleen mieluisen ja joka salli tämän loistaa kaunopuheisuudellaan — hän näet huomautti, että hra Collins tuntui olevan sangen hyvissä väleissä tilanhaltijattarensa kanssa. Parempaa aihetta hän ei olisi voinut keksiäkään. Hra Collins kävi oikein kultasuuksi. Hänen muutenkin juhlallinen olemuksensa tuntui kuin kirkastetulta kun hän vakuutti, ettei ikimaailmassa oltu nähty niin alavaa käytöstä niin ylhäisen henkilön puolelta. Lady Catherine oli itse armollisesti suvainnut valita niiden kahden saarnan aiheet, jotka hänellä jo oli ollut kunnia pitää hänen kuultensa. Lady Catherine oli myöskin kahdesti käskenyt hänet päivällisille hoviinsa Rosingsissa, ja vielä viime lauantaina hän oli kutsuttanut hänet neljänneksi pelaajaksi korttipöytään. Monet ihmiset väittivät Lady Catherinen olevan ylpeän, mutta hän oli kohdaltaan kokenut pelkkää alavuutta hänen armonsa puolelta. Tämä oli aina puhutellut häntä kuten herrasmiestä ainakin. Hänellä ei ollut mitään vastaan, että hän otti osaa seudun seuraelämään tai että hän jätti seurakuntansa viikoksi tai pariksi lähteäkseen tervehtimään sukulaisiaan. Hänen armonsa oli suvainnut kehoittaa häntä jouduttamaan naimistaan, edellyttäen että hän valitsi sopivan vaimon. Olipa hän alentunut käymään kerran hänen halvassa pappilassaankin, kierrellyt ympäri huoneita ja hyväksynyt kaikki hänen tekemänsä muutokset, jopa ehdottanut itsekin uusia muutoksia — joitakin lisähyllyjä makuuhuoneen vaatesäiliöihin.

"Tuo kaikki on tosiaan sangen kohteliasta ja säädyllistä", myönsi rva Bennet, "vahinko, etteivät kaikkikin ylhäiset naiset ole hänen kaltaisiaan. Asutteko te lähelläkin häntä?"

"Minun halvan puutarhani erottaa vain nurmikenttä Rosings Parkista, mikä on hänen armonsa hovin nimi."

"Hänellä on ainoastaan yksi tytär, Rosingsin tuleva perijätär — sangen rikas perijätär, jos minun sallitaan niin sanoa."

"Ah, ah", huokasi rva Bennet, huojutellen päätänsä, "hänenpä kelpaakin sitten paremmin kuin monien muiden tyttöjen. Ja minkälainen neitonen hän on? Onko hän kaunis?"

"Hän on todellakin mitä viehättävin nuori neito, hyvä rouva. Lady Catherine on itsekin sanonut, että kauneuden puolesta on neiti de Bourgh sukupuolensa ensimmäisiä, sillä hänen piirteistään voi lukea hänen ylhäisen syntyperänsä. Valitettavasti hänen heikko terveytensä on estänyt häntä kehittymästä täydelliseksi kaikissa naistaidoissa; sen on minulle kertonut se kunnianarvoinen rouvasihminen, jolla on ollut onni johtaa hänen kasvatustaan. Mutta hän on joka suhteessa hyvin herttainen ja on usein suvainnut ajaa ponyvaljakoillaan minun halvan asuntoni ohitse."

"Joko hänet on esitelty hovissa?[16] En muista nähneeni lehdissä hänen nimeään esiteltyjen naisten joukossa."

"Hänen hento terveydentilansa estää valitettavasti häntä oleskelemasta Lontoossa ja on sen kautta, kuten minulla oli kerran onni mainita Lady Catherinelle itselleen, riistänyt Englannin hovilta sen kaunoisimman hohtokiven. Hänen armonsa tuntui hyvin mielistyvän kohteliaisuuteeni; ja te voitte arvata, kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni, kun tuolloin tällöin saan alamaisesti esiinkantaa tällaisia pikku imarteluja, joista kauniimpi sukupuoli niin paljon pitää. Olen useammin kuin kerran huomauttanut Lady Catherinelle, että hänen viehättävä tyttärensä on syntynyt kantamaan herttuattaren kruunua. Tuollaiset pikku mairittelut tuntuvat hyvin miellyttävän hänen armoaan; ja omasta puolestani tunnen olevani velvollinen kohteliaisuudellani palkitsemaan hänen minulle osoittamaansa suopeutta."

"Te näytte olevan hyvä ihmistuntija", sanoi hra Bennet, "ja voitte pitää itseänne onnellisena omistaessanne niin sujuvan imartelun lahjan. Sallikaa minun kysyä, syntyvätkö nuo kohteliaisuutenne hetken innoituksesta, vai ovatko ne pitkältä harkitun sepittelyn tuotteita?"

"Tavallisesti ne pulpahtavat kielelleni valmistelematta seurustellessani ylhäisen emäntäni kanssa; mutta vaikka niitä joskus huvikseni sorvailen ja veistelen etukäteenkin, niin koetan antaa niille niin satunnaisen sävyn kuin mahdollista."

Hra Bennet oli täysin tyytyväinen vieraansa tarkasteluun. Hänen serkkunsa oli aivan sellainen hölmö kuin hän oli odottanutkin; ja hän kuunteli tämän mahtipontista lavertelua mitä vilpittömimmällä nautinnolla, jonka hän osasi tarkoin salata ympäristöltään. Ainoastaan Elizabethin kanssa hän välistä vaihtoi huvitetun silmäyksen.

Teen juotua hra Bennet arveli saaneensa tarpeeksi tästä huvista ja oli iloinen kun pääsi vieraastaan eroon, kehoitettuaan häntä lukemaan ääneen jotakin talon naisille. Hra Collins oli siihen oitis valmis, ja kirja tuotiin esiin, mutta katsahtaessaan sen kansilehteen hän kimmahti kauhistuneena taapäin ja selitti juhlallisesti, että hän ei koskaan lukenut romaaneja. Talon kirjastoa kaiveltiin läpikotaisin, ja vihdoin keksittiin jokin saarnakokoelma. Lydia haukotteli jo kun hän avasi kirjan; ja ennenkuin hän oli vielä kerinnyt paukuttamaan kolmeakaan sivua, keskeytti tytön hepsakka hänen lukunsa huudahtaen:

"Tiedätkös mitä, äiti, eno Philips sanoi aikovansa antaa potkut rengilleen Richardille. Jos hän sen tekee, niin eversti Forster ottaa Richardin palvelukseensa. Minä lähden huomenna Merytoniin ottamaan selvää onko siinä perää, ja samalla saan kuulla, milloin herra Denny palaa takaisin Lontoosta."

Lydia sai ankaran varoituksen hillitä paremmin kieltänsä, mutta hra Collins pani ilmeisesti hyvin loukkaantuneensa kirjan kiinni ja lausui rankaisevalla sävyllä:

"Olen usein pannut merkille, kuinka vähällä mielenkiinnolla nuoret neitoset lukevat ja kuuntelevat vakavia kirjoja, vaikka ne ovat kirjoitetut yksinomaan heidän sielunsa parhaaksi. Se ihmetyttää minua suuresti, sen tunnustan, sillä varmastikaan ei mikään ole heille niin suureksi ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi kuin hengellinen opetus. Mutta en tahdo enää tämän pitemmältä rasittaa nuorta serkkuani."

Kääntyen sitten talon isäntään hän tarjoutui tälle toveriksi lautapeliin. Hra Bennet suostui siihen mielellään, huomaten parhaaksi jättää tyttärensä kihertelemään keskenään syrjässä. Rva Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä pyytelivät anteeksi Lydian ajattelematonta keskeytystä ja lupasivat, ettei sellaista enää sattuisi, jos hän tahtoi jatkaa lukuaan; mutta hra Collins vakuutti, ettei hän suinkaan kantanut pitkävihaisuutta lapsellista serkkuaan kohtaan, ja istahti hra Bennetiä vastapäätä lautapelin ääreen.

XV LUKU.

Hra Collins ei todellakaan ollut mikään erityisen viisas mies, siinä oli hra Bennet oikeassa, ja hänen luontaisia vajavaisuuksiaan oli kasvatus ja seuraelämä varsin vähän korjannut. Suurimman osan elämäänsä hän oli viettänyt oppimattoman ja ahneen isänsä silmien alla; ja yliopistossakaan hän ei tutkintolukujensa ohella ollut paljonkaan seurustellut tovereitten kanssa. Isä oli kasvattanut häntä nöyryyteen, mutta oma heikko päänsä oli hänessä vahvistanut luontaista itsetuntoisuutta, jota sitten odottamaton onnenpotkaus oli mahtavasti paisuttanut. Hyvä sallima oli johtanut hänet silloin avoimeksi joutuneeseen Hunsfordin kirkkoherrantoimeen, ja hänen ylenmääräinen kunnioituksensa mahtavan emäntänsä ylhäistä säätyä kohtaan ynnä hänen korkea käsityksensä omasta hengellisestä asemastaan ja oivallisista sielunpaimenlahjoistaan oli kehittänyt hänen sielussaan merkillisen sekoituksen itsetuntoa, mahtipontisuutta ja nöyristelevää alamaisuutta.

Päästyään nyt hyville tuloille ja sievän pappilan isännäksi oli hänen aikomuksensa astua pyhään aviosäätyyn. Ja itse asiassa oli Longbournin-matkan tarkoituksena katsella, oliko täkäläisessä tytärparvessa hänelle sopivata vaimoa, joka vastaisi hänen ja hänen suojelijattarensa korkeita vaatimuksia. Tällä tapaa hän aikoi heistä "murhetta pitää" riistäessään heiltä heidän isänperintönsä; ja hänestä se oli kerrassaan oivallinen suunnitelma, älykäs ja jalomielinen hänen puoleltaan ja kehumisen arvoinen maailman silmissä.

Hänen suunnitelmansa ei suinkaan horjunut, kun hän pääsi tyttöjä näkemään. Vanhimman neiti Bennetin viehättävät kasvot saivat hänet oitis tekemään valintansa. Hänen perinpohjaisuutensa mukautui mieluusti noudattamaan vanhaa ohjesääntöä: "Päästä on pino alettava". Huomenissa hänellä oli kuitenkin aihetta vaihtaa valintansa esinettä; sillä hänen jouduttuaan emäntänsä kanssa ennen aamiaista rattoisaan kaksinpuheluun ja hänen kehitettyään tälle lähemmin suunnitelmaansa oli rva Bennet ystävällisin hymyin ja silmäniskuin torjunut vanhinta tytärtään uhkaavan hyökkäyksen. Mitä hänen nuorempiin tyttöihinsä tuli, niin olivat näiden sydämet vielä vapaat, sikäli kuin hän tiesi; mutta Janen suhteen hänen oli mainittava — ainakin näin kahdenkesken viitaten — että tämä oli jo miltei kihlattu toiselle.

Hra Collins sai ajatuksissaan vaihtaa Janen Elizabethiin — ja se vaihdos oli pian tehty — sillä aikaa kuin rva Bennet kohenteli tulta uunissa. Elizabeth oli vanhimman jälkeinen ja miltei yhtä sievä kuin tämä, ja kelpasi siis hyvin hra Collinsille Janen puutteessa.

Rva Bennet käsitti ja osasi oivallisesti arvostaa hänen viittauksensa ja riemuitsi mielessään, että hän kohta voi naittaa kaksi tytärtään yht'aikaa. Ja sulhaskokelas, jota hän vielä edellisenä aamuna ei ollut tahtonut nähdäkään, löysi kaikin puolin armon hänen silmissään.

Lydia ei ollut unohtanut aikomustaan kävellä Merytoniin, ja kaikki sisaret, Marya lukuunottamatta, suostuivat lähtemään hänen kanssansa; ja heidän isänsä tyrkytti heille hra Collinsin ritariksi, tahtoessaan kaikin mokomin päästä eroon vieraastaan ja hautautua kirjastonsa yksinäiseen rauhaan.

Matkalla serkku haasteli mahtipontisesti Hunsfordin pappilan ihanuudesta ja sen tulevan emännän onnesta, tyttöjen kohteliaasti vastaillessa hänelle ja salaa hihittäessä toisilleen. Kauppalaan tultua nuorempien sisarusten huomio kuitenkin kääntyi hänestä vilkuilemaan kaduilla kulkevia upseereja tahi tarkkailemaan uusia päähinemalleja ja musliinikankaita puotien näyteakkunoissa.

Mutta kaikkien neitosten huomio kääntyi yht'äkkiä mitä ylväimmän näköiseen nuoreen herraan, jota he eivät olleet vielä koskaan täällä nähneet ja joka lähestyi toisella katuvierellä erään upseerin rinnalla. Upseeri oli sama hra Denny, jonka paluuta Lontoosta Lydia oli juuri tullut tiedustelemaan, ja hän kumarsi naisille ohimennessään. Tuntemattoman herran kauniit kasvot ja komea ryhti herättivät kaikkien huomiota. Kitty ja Lydia päättivät ottaa siitä selon, ja tehden asiaa kadun toisella puolella olevaan puodinakkunaan he ennättivät parahiksi jalkakäytävälle, kun molemmat herrat ympäri pyörrettyään joutuivat samaan kohtaan. Hra Denny kävi oitis puhuttelemaan heitä ja pyysi lupaa esittää ystävänsä hra Wickhamin, joka oli edellisenä päivänä saapunut hänen kanssaan Lontoosta ja aikoi liittyä upseerina samaan rykmenttiin. Se näyttikin olevan aivan kohdallaan, sillä univormu yllään tuo nuoriherra varmasti tekisi kerrassaan komean vaikutuksen. Yleinen esittely tapahtui ja koko seura pysähtyi juttelemaan vilkkaasti, kun hevoskavioiden kapse sai kaikki katsahtamaan kadunpäähän, mistä Darcy ja Bingley tulivat ratsastaen.

Naiset nähdessään ratsastajat ohjasivat hevosensa heitä kohti ja alkoivat lausua tavallisia kohteliaisuuksia. Bingley sanoi olevansa matkalla Longbourniin tiedustamaan nti Bennetin terveydentilaa. Darcy yhtyi jutteluun, vahvasti päättäen välttää Elizabethia; mutta vilkaistessaan vasten tahtoaan tämän puoleen hän äkkäsi vieraan herran tämän rinnalla; ja Elizabeth joutui ihmeisiinsä nähdessään kummankin hahmon merkillisesti muuttuvan. Toinen kävi aivan kalpeaksi, toinen tumman punaiseksi. Hetken epäröityään hra Wickham kosketti hattuaan. Tervehdykseen suvaitsi hra Darcy nipin näpin vastata. Mitähän tuo kaikki tarkoittikaan?

Seuraavassa tuokiossa hra Bingley, joka ei näyttänyt huomanneen tuota pientä välikohtausta, kumarsi naisille ja ratsasti ystävänsä kanssa pois.

Hrat Denny ja Wickham seurasivat neitosia hra Philipsin portille ja poistuivat sitten tervehtien, vaikka Lydia tahtoi heitäkin kaikin mokomin käymään sisään ja vaikka rva Philipskin heittäytyi puoliväliin ulos akkunasta ja toisti kovaäänisesti kehoituksen.

Rva Philips oli aina mielissään saadessaan sisarentyttärensä vieraikseen. Hra Collinsin hän vastaanotti erittäin kohteliaasti, minkä tämä arvon herra maksoi takaisin ylivuotavaisesti. Kotia palattuakin hän kiitteli rva Bennetille rva Philipsin hienoa käytöstä, jonka veroista hän ei ollut vielä saanut osakseen kenenkään toisen naisen puolelta, Lady Catherinea ja tämän tytärtä tietenkin lukuunottamatta.

Kittyn ja Lydian saattoi täti ilon hurmioon kertoessaan, että eräitä upseereita tuli huomenna heille päivälliselle ja luvatessaan pyytää miehensä toimittamaan kutsun myöskin hra Wickhamille, jonka komea olemus oli akkunasta kiinnittänyt tädinkin huomiota. Sovittiin, että koko Longbournin nuoriso, hra Collins mukaan luettuna, silloin saapuisi vierailemaan herrasväki Philipsin luo.

Kotimatkalla Elizabeth kertoi Janelle huomionsa hrain Darcyn ja Wickhamin suhteen; ja vaikka oikeamielinen Jane olisi moittinut näistä toista tai kumpaakin, jos olisi arvannut heidän menetelleen väärin, ei hänkään voinut selittää tuota outoa tapahtumaa.

XVI LUKU.

Vanhemmilla ei ollut mitään lastensa vierailua vastaan. Hra Collinsin arvelut jättää isäntäväkensä yksin koko illaksi torjuttiin voitokkaasti; ja perhevaunut kuljettivat hänet ja hänen viisi sievää serkkuansa sopivaan aikaan Merytoniin, missä tyttöjä jo kynnyksellä odotti ilosanoma, että hra Wickham oli alttiisti noudattanut kutsua ja että hän oli jo saapunut taloon.

Upseerien istuessa ruokasalissa päivällisellä isännän kera vei täti vastasaapuneet vieraat istumaan saliin, jonka sisustusta hra Collins kävi ihailemaan, väittäen sen joka suhteessa suuresti muistuttavan Rosingsin hovin pientä kesäruokalaa. Tämä kehuminen ei aluksi saavuttanut suurtakaan huomiota emännän puolelta, mutta kuultuaan, mikä paikka Rosings oikeastaan oli, ja kuka sen omistaja oli, ja minkälaisia loistohuoneita se sisälsi, ja että eräskin salinuuni oli yksistään tullut maksamaan kahdeksansataa puntaa, tajusi hän oitis suurenmoisen kohteliaisuuden. Ja hän kuunteli alttiilla korvalla vieraansa laveita kuvauksia hovin loistosta, oman halvan pappilansa mukavuudesta ja emännäntarpeesta j.n.e. Tytöt istuivat kärsimättömästi tuoleillaan, malttamatta kuunnella serkkunsa pitkäpiimäisiä selittelyjä, ja odotus rupesi heistä tuntumaan sietämättömän pitkältä. Vihdoin se toki loppui. Herrat astuivat saliin ja kun hra Wickham saapui toisten mukana, tuntui Elizabethista, ettei hän ollut vielä koskaan nähnyt niin hurmaavaa miestä. Rykmentin upseerit olivat yleensä komearyhtisiä ja hienokäytöksisiä miehiä; mutta hra Wickham tuntui olevan ulkonäössä, käytöksen siroudessa ja puheensävyssä yhtä paljon heidän yläpuolellaan kuin he olivat leveäkasvoisen, punoittavan ja portviiniltä lemuavan eno Philipsin yläpuolella, joka saapasteli vieraiden jäljessä saliin.

Hra Wickham oli se onnellinen mies, johon kaikkien naisten silmät oitis iskivät, ja Elizabeth oli se onnellinen nainen, jonka viereen hän oitis suvaitsi istuutua; ja hänen sulava puhetapansa — vaikka aiheena olikin vain sateinen ilta ja todennäköisesti odotettava kolkko talvikausi — sai Elizabethin tuntemaan, että mitä joutavin ja tyhjänpäiväisinkin puheenaihe voi niin taitavan kertojan käsittelemänä antaa aihetta viehättävään keskusteluun.

Sellaisten kilpailijain rinnalla hra Collins parka vaipui mitättömyyteen; kukaan nuorista neitosista ei joutunut enää välittämään hänestä; ainoastaan rva Philips kuunteli pikapäästä hänen tarinoimistaan sekä piti huolta, että hänellä oli taukoamatta kahvia ja leivoksia edessään.

Kun kahvi oli juotu, kannettiin pelipöydät esiin. Hra Wickham ei sanonut välittävänsä kortinlyönnistä, vaan istuutui toiseen pöytään, jossa pelattiin arpajaispeliä ja jossa Elizabeth ja Lydia valmistivat hänelle tilan välissään. Aluksi oli Lydia miltein yksistään äänessä, sillä hän oli väsymätön juttelija; mutta vähitellen kiinnitti peli ja sen voitonmahdollisuudet yhä enemmän hänen huomiotansa. Vaikka ottikin osaa peliin, oli hra Wickhamilla kuitenkin tilaisuutta puhella Elizabethin kanssa, joka mielellään kuunteli häntä, vaikka ei voinut toivoakaan, että puheeksi tulisi se aihe, josta hän olisi halunnut kaikkein mieluimmin kuulla — eilispäiväisestä välikohtauksesta. Hän ei rohjennut edes mainita hra Darcyn nimeä. Mutta aivan odottamatta tuli hänen uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hra Wickham otti itse asian puheeksi. Hän tiedusti, kuinka kaukana Netherfield oli Merytonista; ja saatuaan sen selville hän kysyi hiukan epäröiden, kuinka kauan hra Darcy oli oleskellut siellä.

"Lähes kuukauden päivät", vastasi Elizabeth; ja sitten hän haluten jatkaa puheenaihetta lisäsi: "Olen kuullut, että hän on suuri tilanomistaja Derbyshiren puolella."

"Niin on", sanoi Wickham, "hänellä on tosiaankin komea tila. Vuosituloja ainakin kymmenentuhatta puntaa. Ette olisi voinutkaan tavata parempaa asiantuntijaa tässä kysymyksessä — sillä minä olen tavallani kuulunut hänen perheeseensä aina lapsuudestani lähtien."

"En ihmettele teidän hämmästystänne, neiti Bennet, kuultuanne tämän tiedon ja nähtyänne, millä tapaa eilen kohtasimme toisemme. Oletteko hyväkin tuttu herra Darcyn kanssa?"

"Niin hyvä, etten paremmaksi halua tulla", huudahti Elizabeth kiivaasti. "Olen viettänyt neljä päivää tuossa talossa hänen kanssaan ja tullut huomaamaan, että hän on hyvin epämiellyttävä ihminen."

"Minä en ole oikeutettu lausumaan hänestä omaa mielipidettäni", sanoi Wickham. "Olen tuntenut hänet liian kauan ja liian hyvin voidakseni olla puolueeton arvostelija. Mutta minä uskon, että teidän mielipiteenne hänestä herättäisi yleistä ällistystä — ja ehkäpä te ette lausuisikaan sitä niin jyrkästi missään muualla. Täällähän te olette omaistenne keskuudessa."

"Uskokaa minua kun sanon, että samat sanat sanoisin hänestä missä talossa hyvänsä täälläpäin, Netherfieldiä tietysti lukuunottamatta. Hänestä ei pidetä ollenkaan täällä Hertfordshiressä. Jokainen on loukkaantunut hänen ylpeästä käytöksestään. Sen suosiollisempaa arvostelua ette kuule hänestä missään."

"En lainkaan ihmettele", virkkoi Wickham hetken vaiti oltuaan, "ettei hän tai kuka ihminen hyvänsä tapaisi kotipiirinsä ulkopuolella samaa arvonantoa kuin siellä, missä hänet läpeensä tunnetaan; mutta mitä nimenomaan häneen tulee, niin luulisin, ettei näin hänelle tapahtuisi. Maailma on niin suuresti hänen rikkautensa ja arvoasemansa sokaisema tahi hänen mahtavan käyttäytymistapansa lumoissa, että se näkee hänet ainoastaan siinä valossa, missä hän itse suvaitsee näyttäytyä."

"Mutta minä, vaikka tunnenkin häntä niin vähän, olen valmis pitämään häntä tuittupäisenä ja pitkävihaisena ärripurrina!" huudahti Elizabeth. Wickham pudisteli vain päätään.

Kun pelinmeno soi jälleen puheenvuoroa, sanoi hän: "Ihmettelen, onko hänen aikomuksensa viipyä tällä seudulla kauemminkin."

"Sitä en tiedä lainkaan, mutta Netherfieldissä ollessani en kuullut sanaakaan hänen pois lähdöstään. Toivon, ettei teidän rykmenttiin liittymisenne kohtaa vaikeuksia hänen täälläolostaan."

"Ah, ei — minun asiani ei ole väistyä herra Darcyn tieltä. Jos hän haluaa vältellä minua, täytyy hänen väistyä täältä. Me emme elä hyvissä väleissä toistemme kanssa, ja minua tuskastuttaa tavata häntä, mutta minulla ei ole mitään syytä vältellä häntä. Minkä vuoksi hän on minulle vastenmielinen, sen voin kyllä suoraan julistaa vaikka koko maailmalle — olen kärsinyt paljon vääryyttä hänen puoleltaan ja valitan avoimesti hänen sietämätöntä luonnettaan. Hänen isänsä, neiti Bennet, oli oivallisimpia ihmisiä, mitä koskaan on elänyt maan päällä, ja minun totisin ystäväni; ja kohdatessani hänen poikansa repivät tuhannet hellät muistot isästä minun sydäntäni. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan on ollut julkean häpeämätöntä, mutta uskon, että voisin unhottaa ja antaa hänelle anteeksi kaikki muut viat paitsi sen, että hän on rikkonut isänsä tahtoa vastaan ja solvaissut tämän muistoa."

Elizabeth kuunteli polttavin poskin ja sykyttävin sydämin ja olisi tahtonut kuulla pitemmältäkin tuosta mielenkiintoisesta puheenaiheesta, mutta hienotunteisuus esti häntä kyselemästä enempää.

Hra Wickham siirtyi puhelemaan yleisemmistä aiheista, Merytonista, sen ympäristöstä ja seurapiireistä, ja tuntui olevan hyvin tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä ja nimenomaan kohteluun, joka oli tullut hänen osakseen täkäläisten seurapiirien puolelta.

"Pääsyynä liittymiseeni täkäläiseen rykmenttiin", lisäsi hän, "oli päästä elämään kunnon ihmisten ja hyvien ystävien parissa. Tiesin ennestään, että rykmentin upseeristo oli perin hauskaa ja arvossapidettyä väkeä; ja ystäväni Denny houkutteli minua nimenomaan kutomalla kaunokuvauksia heidän nykyisestä majoituspaikastaan ja Merytonin kelpo ihmisistä. Seuraelämä on minulle välttämätön elinehto, sen tunnustan. Nuoruudessani olen kärsinyt pahoja pettymyksiä, ja henkeni ei sietäisi erakkomaista yksinoloa. Minulla täytyy olla tointa ja seuraa. Sotilasura ei tosin alkuaan ollut se ala, jolle minun oli määrä antautua, mutta olosuhteet viskasivat minut sille. Pappisurasta piti tulla minun elämäntehtäväni — minut kasvatettiin alusta pitäen kirkon mieheksi ja nykyisin olisin jo kelpo seurakunnan hyvinvoiva kirkkoherra, jos se olisi ollut sen herrasmiehen mieleen, josta äsken puhelimme."

"Niin — vanhempi herra Darcy-vainaja määräsi minulle jälkisäädöksessään parhaan kirkkoherranpaikan koko patronaattipiirissään. Hän oli minun risti-isäni ja oli erinomaisesti kiintynyt minuun. Hänen minulle osoittamaa hyvyyttä en voi kyllin kiitellä. Hän tahtoi mitä runsaskätisimmin turvata koko tulevaisuuteni, ja hän luuli sen todella tehneensäkin; mutta kun kyseenäoleva virka joutui avoimeksi, nimitettiin siihen toinen mies."

"Hyvä isä taivaassa!" huudahti Elizabeth intoutuen, "mutta kuinka tuo saattoi olla mahdollista? Kuinka voitiin toimia vastoin hänen testamenttimääräystään? Miksi te ette turvautunut lain apuun?"

"Testamenttimääräyksessä oli jokin pieni muodollinen virhe, joka kaikessa vähäpätöisyydessään kuitenkin teki lakiin turvautumisen toivottomaksi. Kunnianmies ei olisi missään tapauksessa käynyt epäilemäänkään testamentintekijän selvää aikomusta, mutta nuorempi herra Darcy suvaitsi epäillä — tahi ainakin hän suvaitsi selittää kyseenä olevan kohdan ainoastaan ehdolliseksi toivomukseksi sekä väittää, että minä typeryydelläni, epävakaisuudellani ja kaikella muulla mahdollisella ja mahdottomalla kehnoudellani muka olin menettänyt kaiken oikeuteni. Varma tosiasia vain on, että puheenaoleva virka joutui avoimeksi kaksi vuotta sitten, juuri kun minä olin tullut lailliseen ikään ja siten olisin ollut kelvollinen ottamaan sen vastaan, ja että se annettiin toiselle miehelle. Yhtä varmaa on, etten minä omasta kohdastani voi syyttää itseäni mistään kehnosta teosta, jolla olisin tehnyt itseni arvottomaksi toimeen. Minulla on tosin tulinen ja suora luonne, joka kenties on saanut minut avoimesti lausumaan julki mielipiteeni hänestä ja hänelle itselleenkin. Sen pahempaa en tiedä tehneeni. Mutta tosiasia on, että meidän luonteemme ovat hyvin vastakkaiset, ja että hän vihaa minua."

"Tuohan on kerrassaan kauheaa! Hän ansaitsisi tulla julkisen inhon ja häväistyksen alaiseksi."

"Aikanaan hän kai varmasti tuleekin — mutta ei suinkaan minun toimestani. Siksi, että en voi unohtaa hänen kelpo isäänsä, en voi myöskään käydä paljastamaan tämän pojan inhuutta."

Elizabeth kunnioitti puhetoveriaan mielessään entistä enemmän, eikä tämä ollut vielä koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin nuo ylevät sanat lausuessaan.

"Mutta mikähän", kysyi hän hetken vaiti oltuaan, — "mikä ihmeessä olikaan hänellä aiheena moiseen menettelyyn? Mikä seikka voikaan saattaa hänet käyttäytymään noin väärin ja julmasti teitä kohtaan?"

"Perinpohjainen, jyrkkä vastenmielisyys minua kohtaan — parhaiten voisin sitä ehkä sanoa mustasukkaisuudeksi. Jos hänen isävainajansa olisi pitänyt minusta vähemmän, niin sietäisi poika ehkä minua paremmin; mutta hänen isänsä tavaton kiintymys minuun harmitti häntä luullakseni jo lapsuudesta pitäen. Hän ei voinut kärsiä, että vainaja usein antoi minulle etusijan hänen rinnallaan."

"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa — vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään ajatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia muita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän alentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!"

Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Muistan tosiaan hänen kerran Netherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja leppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä luonne!"

" Minä en uskalla käydä sitä päättelemään", virkkoi Wickham, "sillä tuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan."

Elizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen kiihtyneenä: "Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää ja lemmikkiä!" Hän olisi voinut lisätä: "Ja sellaista hyvännäköistä nuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen mieltymyksen." Mutta hän tyytyi sanomaan: "Ja lisäksi vielä miestä, joka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen kanssaan, niinhän te sanoitte?"

"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan nuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat meillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito. Minun isäni alkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää tuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen herra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn tilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa — läheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän tunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni kuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun tulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan yhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin osoittaakseen mieltymystään minuun."

"Kuinka merkillistä!" huudahti Elizabeth. "Ja kuinka kehnosti nykyisen herra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole taivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan. Jollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri tuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä — sillä mitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!"

"Merkillistä se todellakin on", myönsi Wickham, "sillä totta on, että ylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut hänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa vienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen tunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa toimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon väkevämmät vaistot kuin ylpeys."

"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä hyviinkin tekoihin?"

"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi ja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään köyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä ja pojan ylpeyttä , sillä hän on hyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on myöskin veljen ylpeyttä, joka saa hänet jossain määrin hellien ja huolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen kotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja hellimmäksi veljeksi."

Wickham pudisti päätään. "Kernaasti sanoisin häntä herttaiseksi — jos voisin. Minua surettaa puhua pahaa kenestäkään Darcyn nimellisestä; mutta sisarkin on aivan veljensä kaltainen — hyvin, hyvin ylpeä. Pikku lapsena hän tosin oli erittäin miellyttävä ja helläluonteinen, ja minuun hän oli erinomaisesti kiintynyt. Lukemattomat ovat ne tunnit, jotka uhrasin huvittaakseni häntä. Mutta nyt ei hänkään ole minulle mitään. Hän on hyvin kaunis tyttö, viiden- tai kuudentoistavuotias, ja, kuten olen kuullut, sangen hyvin kasvatettu. Isänsä kuoleman jälkeen hän on asunut Lontoossa erään leskirouvan hoidossa, joka valvoo hänen kasvatustaan."

Monien vaitiolojen ja monien yritysten jälkeen puhella muista asioista täytyi Elizabethin pakostakin vielä kerta palata ensimmäiseen puheenaiheeseen.

"Minua ihmetyttää hänen läheinen tuttavuutensa herra Bingleyn kanssa. Kuinka voikaan herra Bingley, joka tuntuu olevan personoitu hyväluontoisuus ja joka todella on erittäin herttainen luonne, olla sellaisen miehen ystävä? Kuinka he voivat sopia yhteen ja tulla toimeen toistensa kanssa? Tunnetteko te herra Bingleytä?"

"Hän on perin ystävällinen, avomielinen ja kerrassaan viehättävä mies. Syynä täytyy olla sen, että hän ei lainkaan ole perillä herra Darcyn ominaisuuksista."

"Ehkäpä ei; mutta Darcy kykenee miellyttämään ketä hän vain tahtoo suostuttaa itseensä. Häneltä ei puutu kykyjä. Hän voi olla mainio seuratoveri, kun arvelee sen maksavan vaivaa. Vertaistensa parissa hän on aivan toinen mies kuin vähempiosaisia kohtaan. Ylpeytensä ei hänestä koskaan luovu; mutta rikkautensa sallii hänen olla antelias, oikeudenmukainen, vilpitön, järkevä, rehellinen ja kenties herttainenkin — kun vain hänellä on vastassaan ylhäistä asemaa, rikkautta tai kauniita kasvoja."

Whistipeli päättyi tähän aikaan ja pelaajat siirtyivät toisen pöydän ympäri katselemaan arpajaispelin menoa. Rva Philips tiedusteli hra Collinsin onnea korttipöydässä. Sitä ei voinut kehua; hän oli menettänyt joka pelissä. Mutta kun rva Philips rupesi säälittelemään häntä, keskeytti hra Collins hänet selittämällä hyvin arvokkaasti, että asiasta ei kannattanut virkkaa sanaakaan.

"Tiedän kyllä, hyvä rouva", hän sanoi, "että korttipöytään istuessa täytyy alistua kärsimään tappioitakin; mutta onneksi — he he! — minä en ole sellaisessa asemassa, että kantaisin murhetta muutamista kolikoista. Epäilemättä monetkaan ihmiset eivät voi olla yhtä huolettomia, mutta hänen armonsa Lady Catherine de Bourghin hyvyys on minua edesauttanut siihen määrään, että olen turvattu tuollaisilta suruilta."

Hra Wickham heristi korviaan; ja tarkasteltuaan hra Collinsia tutkivasti moniaan minuutin ajan kääntyi hän Elizabethin puoleen ja kysyi tältä hiljaa, oliko hänen sukulaisensa hyväkin tuttava De Bourghin perheen kanssa.

"Lady Catherine de Bourgh", vastasi Elizabeth, "antoi hänelle aivan äskettäin kirkkoherranpaikan. Minä en tiedä lainkaan, millä tapaa herra Collins alkuaan joutui herättämään hänen huomiotaan, mutta varmastikaan hän ei ole tuntenut tätä vielä kauankaan."

"Te tiedätte luonnollisesti, että Lady Catherine de Bourgh ja Lady Anne
Darcy vainaja olivat sisarukset, joten siis edellinen on nykyisen herra
Darcyn täti."

"Vai niin, sitä en todellakaan tiennyt. Enkä muutenkaan tunne lainkaan Lady Catherinen perhesuhteita. Vasta eilen sain ensi kertaa kuulla hänestä puhuttavankin."

"Hänen tyttärensä, neiti de Bourgh, tulee aikanaan olemaan hyvin rikas perijätär, ja puhutaan, että molemmat serkukset tulevat avioliiton kautta liittämään molemmat kartanot yhdeksi."

Tämä ilmoitus sai Elizabethin hymyilemään, sillä hän tuli ajatelleeksi poloisen neiti Bingleyn toivottomia ponnistuksia.

"Herra Collins", sanoi hän sitten, "puhuu erittäin ylistävästi sekä Lady Catherinesta että tämän tyttärestä. Mutta päättäen erinäisistä piirteistä, joita hän on maininnut hänen armostaan, minä epäilen hänen kiitollisuutensa johtavan hänet vähän harhaan, ja että tuo arvon rouva itse asiassa on jokseenkin pöyhkeä ja typerä nainen."

"Minä uskon hänen olevan kumpaakin mitä suurimmassa määrässä", myönsi hra Wickham sydämellisesti. "En ole tosin nähnyt häntä moneen vuoteen, mutta muistan aivan hyvin, etten koskaan pitänyt hänestä, ja että hänen käytöstapansa oli aina hyvin suvaitsematon ja komentava. Häntä pidetään yleisesti erittäin viisaana ja älykkäänä; mutta minä luulen tuon maineen pikemminkin johtuneen osaksi hänen rikkaudestaan ja ylhäisestä asemastaan, osaksi hänen kopeasta luonteestaan; sillä ylpeydessä hän ei anna lainkaan perään sisarenpojalleen."

Elizabeth myönsi saaneensa saman käsityksen sekä tädistä että sisarenpojasta; ja he juttelivat rattoisasti ja toisiaan ymmärtäen keskenään aina illalliseen asti, jolloin hän luovutti kavaljeerinsa toisillekin naisille. Mistään keskustelusta ei voinut tulla kysymystäkään rva Philipsin meluisessa illallispöydässä, mutta hra Wickhamin käytös miellytti jokaista, joka joutui hänen kanssaan puheisiin. Hän puhui hyvin ja käyttäytyi erinomaisen sirosti. Elizabethin pää oli täynnä hra Wickhamia, kun he viimein lähtivät kotimatkalle. Mutta vaikka hän tätä ajattelikin koko matkan, ei hänellä ollut tilaisuutta mainita toisille edes hänen nimeäänkään, sillä Lydia ja Collins pitivät sellaista hälinää, että muut eivät saaneet lainkaan suunvuoroa. Lydialla oli niin ihmeen paljon kertomista upseereista ja arpajaispelin voitoista. Ja hra Collins oli ylen ihastunut herrasväki Philipsin ylitsevuotavaisesta vieraanvaraisuudesta, hän luetteli nimeltä kaikki tarjotut ruokalajit ja vakuutteli vakuuttamistaan, ettei hän kantanut ollenkaan murhetta pelitappioistaan.

XVII LUKU.

Elizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra Wickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja huolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin arvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli epäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen todenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin tylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen tunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan hyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain parasta, hän sanoi:

"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme saata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän välinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle."

"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä hyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko sinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän tarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?"

"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa naurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään valoon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt sellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä oli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on vähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi menettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen määrään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!"

"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt sellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän mainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra Darcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea totuuden."

"On niin vaikeata päätellä mitään — ja niin tuskastuttavaa. Eihän tiedä, mitä oikein ajatella."

Mutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa — että hra Bingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, tulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.

Neitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu tapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista he olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen mieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin tanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat vieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin hyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli kulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli puuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan välittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain muutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten ottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta kiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan veljensä mukanaan.

Netherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen jäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko juhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle tyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä vahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan Netherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja Elizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan tanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya jäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet yksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus sellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin vakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.

"Minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "kun saan käyttää aamupäivät opintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa joskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on vaatimuksensa meidän suhteemme."

Elizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän tiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän osanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle hengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut laisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa tanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine de Bourghin taholta.

"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin, että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."

Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa. Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja hän se kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.

XVIII LUKU.

Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan, ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:

"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä olevaa herrasmiestä."

Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei — kaikki vähäkin Darcylle osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea puolueellisuus harmitti häntä.

Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota, alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen. Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta huojennusta.

Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla, että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa; mutta tällöin — oi kauhua — ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen, ja Charlotte koetti lohdutella häntä.

"Siitä taivas varjelkoon! Sepä vasta pahin onnettomuus olisikin! Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle sellaista kurjuutta."

Kun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte kuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri ja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä epämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa rikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi Darcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta kunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi; samaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He tanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja siihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi arvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä pakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän huomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi jälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth teki uuden yrityksen sanoen:

"Luulisin, että nyt on teidän vuoronne puhella, herra Darcy. Minä puhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain huoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta."

Darcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi hänen sanovan.

"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties voinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin yleiset; mutta nyt meidän todella täytyy jo vaieta."

"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari keskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen vastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu järjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei se jollekin kävisi raskauttavaksi."

"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko keventää minun raskasta taakkaani?"

"Molempia", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, "sillä olen huomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin samanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei meillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää koko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena."

"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma", sanoi Darcy. "Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä päättelemään. Teidän mielestänne se epäilemättä on uskollinen muotokuva minusta."

Darcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen vuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta, oliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin. Elizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän lisäsi: "Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden tuttavan."

Hänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi ylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään kyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan. Vihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:

"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että hänen on helppo hankkia itselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen onnistuu säilyttää niitä, se lienee vähemmän varmaa."

"Hänellä on ollut kova onni kadottaa teidän ystävyytenne", vastasi Elizabeth terävästi, "ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko elämänsä ajan."

Darcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa puheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän ohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle puolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen hovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että tanssitoveristaan.

"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän veroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette ensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla sanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä hartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää näytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa, kallis Eliza neitini" — tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja Bingleyhin päin. "Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan herra Darcyyn; — mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas herrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään hurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka kirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen."

Hänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta Sir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen kipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana Bingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin pian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen hartioitaan:

"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut tässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän toisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta yrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan, mitä me vielä osaisimme keksiä."

"Lukemisesta — oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme koskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein."

"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita, niin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla erilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista."

"Ei — minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on silloin aina täynnä kaikkea muuta."

"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan ajatuksianne — niinkö?" kysyi Darcy hiukan epäillen.

"Niin kaiketi", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein mitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: "Minä muistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan kykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; — että kun teissä kerran on synnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä kohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti painostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä synnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin."

"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean ennakkoluulon vaikutuksesta?"

"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele mielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja osata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan."

"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaa teidän luonteestanne", sanoi Elizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. "Minä koettelen selittää sitä itselleni."

Tyttö pudisti päätään. "En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä kuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä, että joudun aivan ymmälle."

"Voin helposti uskoa", sanoi Darcy vakavasti, "että minusta saadut käsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti Bennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska on syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan."

"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää koskaan tulekaan siihen tilaisuutta."

"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa teitä", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja he jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä vaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä; sillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth Bennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän kaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin erääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.

Elizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli hänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:

"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza — tehän kuulutte olevan aivan ihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki tuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo nuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra Darcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne kuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan kaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä tulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi menetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta; päinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä kohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin häntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun yksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi moittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla mainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen, kun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin veljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien mukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla koko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen puoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette huomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin halpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan."

"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama asia", kivahti Elizabeth ärtyneesti; "sillä en ole kuullut teidän voivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä vainajan pehtorin poika, ja sen seikan hän ilmoitti itsekin minulle, sen vakuutan teille."

"Anteeksi sitten", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan. "Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en sillä tarkoittanut mitään pahaa."

"Kerrassaan röyhkeä ihminen!" harmitteli Elizabeth itsekseen. "Etkä sinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja minun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat tahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi Darcyn ilkeydeltä." Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka oli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra Bingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen onnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen olevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi kaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän vihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen iloon.

"Aioin tiedustaa sinulta", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä säteilevästi kuin sisarensa, "mitä olet kuullut herra Wickhamin suhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään kohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat olla varma minun anteeksiannostani."

"Ei", vastasi Jane, "en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun mieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko juttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata herra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä kelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin vakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta paljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua surettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra Wickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että hän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra Darcyn kunnioituksen."

"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden perusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi tuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä."

"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra Darcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se paikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaan ehdollisesti ."

"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä", sanoi Elizabeth harmistuneena, "mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi hänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin lämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko asiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin sallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä samanlaisena kuin tähänkin asti."

Hän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille mieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli kerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin nähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän seuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin pariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen äskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi suurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja liikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän keksinnön.

"Tiedättekös mitä", hän huudahti, "vallan erinomaisen onnekas sattuma toi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin tilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä mainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa emännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin Lady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan kaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä seurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen — ehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle onnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin käydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis tehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle anteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun täydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä puolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?"

"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole sitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen sisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen armonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa."

Elizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta ajatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi hänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana tyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden tekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen välttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan ylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään päättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja saatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:

"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän erinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse pystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri, voinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen maallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun edelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka antaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein korkeimmalla arvoluokalla on — edellyttäen, että hän samalla visusti vaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia minun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä sen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia asianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän neuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja ohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan tässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni paremmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän kaltaisen kokemattoman nuoren neidon."

Syvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn kimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata Darcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän juhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä arvata hänen toistelevan: "nöyrin anteeksipyyntöni", "syvin kunnioitukseni", "Hunsford" ja "Lady Catherine de Bourgh." Catherinea harmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen edessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja kun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän ylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä ollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan toisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja käänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin luo.

"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon", vakuutti hän tälle. "Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun huomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa imartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen tarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan arvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti sanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen."

Kaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan sisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän kuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä samassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen perustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä ajatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa ruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset näyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti välttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian suorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni satutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli harmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen (se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin emännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut koko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä nuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja mitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille tyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen toisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että onnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt. Hän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille yhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi hyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.

Turhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa häntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä itsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä istuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki sellaiset viittailut.

"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä miehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan niin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo."

"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi siitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras ystävä?"

Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua. Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta vakavaksi päättäväisyydeksi.

Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas, joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh — ei kauaksi! Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan, että Mary — sangen vähän suostuttelun jälkeen — varustautui noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro kaikelle — tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla työllä hankittua taitoaan — ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn — tämän kasvoilla oli edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme. Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan. Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:

"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.
Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."

Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa — yllyttäisi Maryn joko jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät toisetkin puhelemaan laulusta — hra Collins kaikkein äänekkäimmin.

"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui halki koko salin.

Monet tuijottivat häneen ällistyneinä — monet hymyilivät; mutta enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.

Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan, mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään Hunsfordissa.

Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä toisista.

Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen yleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä Longbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis Lontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin päiviksi.

Kotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti hääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän näki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin aivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei samassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista lapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin hyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan onneen.

XIX LUKU.

Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti kosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana, sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:

"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"

Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen, ehätti äiti väliin:

"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy tulee hyvin onnelliseksi — tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa." Ja haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun Elizabeth parahti:

"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden itse pois."

"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja huolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: "Lizzy, minä vaadin , että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle puhuttavana."

Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin olla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin suinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat hävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:

"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne, päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta ilman tuota pientä vastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni. Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa, lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään aviosäätyyn — ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen valitsemaan itselleni vaimoa."

Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:

"Syynä naimisiin menooni on ensikseenkin se, että minusta on oikein ja kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies — kuten minä — esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan; toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu, että tämä askel tulee suuressa määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi — jonka syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä.— on sen jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut — pyytämättä! — lausumaan minulle ajatuksensa tässä asiassa; ja vielä samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista — kahden pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia neiti de Bourghin jalkain alle — hän sanoi: 'Herra Collins, teidän pitää mennä naimisiin. Teidänlaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystä minun vuokseni ja itsenne vuoksi; sellainen toimellinen ja hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten suinkaan lue Lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun kuvaustaitoni; ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmastikin olevan hänelle mieluisat, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se syvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja asemaansa kohtaan. — Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne kuoleman jälkeen, — jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! — en katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta, jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava; vaikka, kuten jo sanoin, taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni, ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sentakia suinkaan vähenne teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta lisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata kiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne vaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata odottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne lankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt kasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte odottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään suuni kiinni; ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan minun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."

Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas sanatulva.

"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unhotatte, etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."

"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan, jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."

"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä minua onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä teidät onnelliseksi. Ei — jos arvoisa ystävättärenne Lady Catherine tuntisi minut, niin olen vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi siihen tehtävään."

"Jos olisi varma, että Lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin…" aloitti hra Collins hyvin vakavasti; — "mutta ei, minä en voi kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista rakastettavista puolistanne."

"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin paraiten torjua teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua, niin olette varmastikin sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan pystyyn Elizabeth aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen tielleen ja lausui:

"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hyljätä kosija tämän ensi kertaa tulkitessa tunteensa; ja ehkäpä kaikkikin, mitä nyt olette sanonut, onkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin sopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle."

"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä tähän asti olen teille sanonut, on teistä vain salattua rohkaisua, niin enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella käsittäisitte sen kielloksi."

"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä, että hylkäävä vastauksenne kosintaani on pelkästään vain muodon vuoksi ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Minun perusteeni tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: — Minä en voi saada päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi olla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Minun virka- ja varallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja sukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka korkealla äänellä puhuvat minun puolestani; ja lisäksi pitäisi teidän vielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne huolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään yhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat valitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä tekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset viehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella minun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hyljännyt tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset vanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään, myöskin tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen."

Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta; ja hän sujahti äänettömästi ulos huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kieltelynsä vain imartelevaksi rohkaisuksi.

XX LUKU.

Hra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa onnistumista; sillä rva Bennet oli kavunnut yläkerrasta eteiseen kuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli nähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita ylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin sanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun läheisemmän sukulaisuutensa johdosta.

Hra Collins otti onnittelut vastaan häiriytymättömän tyvenesti ja maksoi takaisin ne runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle anopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin lupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltely oli hänestä vain ollut naisellisen ujouden luonnollista terhentelyä.

Tuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut iloinen, jos hän olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän kiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei uskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin, eikä hän voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.

"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins", hän lisäsi, "että Lizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan ajatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa etuaan; mutta minä totisesti panen hänet arvaamaan sen."

"Mutta kuulkaapas, rouvaseni — suokaa anteeksi, että keskeytän teidät", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä — "mutta jos hän todella on niin itsepäinen ja hupsu kuin te sanotte, niin enpä tiedä, onko hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle miehelle, joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi. Jos hän siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun kosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä moisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule enentämään kotionnea minun talossani."

"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin", sanoi rva Bennet täydellä todella säikähtyneenä. "Lizzy on itsepäinen ainoastaan tällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja mukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt suoraapäätä herra Bennetin puheille, ja te saatte olla varma, että me yhdessä piankin käännämme tytön pään suoraan."

Antamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon ja huusi tälle jo kynnykseltä:

"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki kuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy herra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän ikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi muuttaa mielensä eikä enää huoli koko tyttöä."

Hra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun vaimonsa törmäsi sisään sellaisella kiireellä, ja kiinnittänyt ne rva Bennetin kasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei näyttänyt vähääkään häiriytyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.

"En voi laisinkaan käsittää sinua", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli läähättäen esittänyt ilmoituksensa. "Mistä ihmeestä sinä oikein puhelet?"

"Oh, — herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän huoli herra Collinsia, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän huoli Lizzyä."

"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan toivottomalta jutulta."

"Sinun pitää itsesi puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit häntä oitis menemään herra Collinsille vaimoksi."

Rva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin kutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.

"Tulehan tänne, lapseni", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui sisään. "Olen lähettänyt noutamaan sinua tänne hyvin tärkeän asian vuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt sinulle naimatarjouksen. Onko se totta?" — Elizabeth myönsi sen todeksi. — "No niin — ja tuon tarjouksen sinä olet hyljännyt?"

"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut siihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?"

"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth. Tästä päivästä alkaen joudut olemaan vento vieras jommallekummalle vanhemmistasi. Äiti ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos et mene naimisiin herra Collinsin kanssa. Ja minä en tahdo nähdä sinua edessäni, jos menet naimisiin hänen kanssaan."

Elizabeth voi vain naurahtaa moiselle loppupäätökselle sellaisista alkuperusteista. Mutta rva Bennet, joka oli koettanut uskotella itselleen, että hänen miehensä näkisi asian hänen silmillään, oli ilmeisesti pettynyt.

"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitatkaan tuollaisella lörpötyksellä, Bennet? Sinähän lupasit minulle, että vaatisit tyttö hupakkoa taipumaan."

"Rakkahani", vastasi hänen puolisonsa, "minulla on pari pientä mielisuosiota sinulta pyydettävänä. Ensiksikin, että sallit minun vapaasti käyttää omaa arvostelukykyäni tässä tapauksessa, ja toiseksi, että sallit minun vapaasti käyttää omaa huonettani tällä hetkellä. Olen iloinen, kun saan kirjaston jälleen omiin hoteisiini niin pian kuin suinkin."

Mutta sittenkään ei rouva Bennet heittänyt asiaa sikseen, vaikka hänen miehensä olikin niin pahoin pettänyt hänen toiveensa. Hän jauhoi juttua Elizabethille jauhamistaan, vuoroin liehitellen ja vuoroin uhkaillen häntä. Hän koetti saada Janenkin avukseen, mutta aina lempeä ja mukautuvainen Jane kieltäytyi mahdollisimman lempeällä tavalla puuttumasta asiaan. Elizabeth puolestaan torjui äitinsä hyökkäykset väliin todellisella vakavuudella, väliin lyöden ne kokonaan leikiksi. Mutta millainen hänen torjumistapansa kulloinkin olikin, pysyi hän järkähtämättä päätöksessään.

Tällävälin mietiskeli hra Collins orvossa yksinäisyydessä kovaa onneaan. Hänellä oli siksi hyvät ajatukset itsestään, ettei hän millään tavalla voinut käsittää syytä serkkunsa merkilliseen itsepäisyyteen; ja vaikka hänen ylpeyttänsä olikin loukattu, eivät saadut rukkaset aiheuttaneet hänelle erityistä sydämentuskaa. Tietäen Elizabethin hyvin ansainneen äitinsä nuhteet hän tyytyi omalta puolestaan näyttämään jokseenkin välinpitämätöntä naamaa.

Perheen täten — kuvaannollisesti puhuen — seistessä päälaellaan sattui Charlotte Lucas saapumaan vieraaksi. Ensimmäisenä hänet eteisessä vastaanotti Lydia, joka karkasi hänen kimppuunsa ja kietoen kätensä hänen kaulaansa suhisi kiihkeästi hänen korvaansa: "Olipa hauska että tulit, sillä täällä ovat asiat kaikki niin hullusti! Mitä sinä luuletkaan meillä tänä aamuna tapahtuneen? Herra Collins on kosinut Lizzyä, mutta Lizzy ei tahdo huolia hänestä."

Charlotte ei ennättänyt vastata, sillä Kitty juoksi kertomaan samat uutiset; ja tuskin he olivat käyneet ruokasaliin, missä rva Bennet istui yksin ja hyljättynä, kun tämäkin vetosi hänen sääliinsä ja myötätuntoonsa ja rukoili häntä tekemään parhaansa taivuttaakseen ilkikurista Lizzyä alistumaan perheen yksimieliseen toivomukseen. "Olkaa kiltti ja tehkää niin, rakas neiti Lucas", lisäsi huolestunut äiti alakuloisesti, "sillä kukaan muu ei ole minun puolellani, kukaan ei kannata eikä sääli minua; minua kohdellaan hirmuisen julmasti eikä säästetä hermojani lainkaan."

Charlottelta säästyi tukala vastaamisen velvollisuus, kun Jane ja
Elizabeth saapuivat yhdessä sisään.

"Kas, siinä hän nyt tulee", huudahti rva Bennet, "ja näyttää niin välinpitämättömältä kuin me toiset olisimme vain pelkkää ilmaa, kunhan hän itse saa vain tahtonsa perille. Mutta sen minä sanon sinulle, neiti härkäpää, että jos sinä tällä tapaa hylkäät kaikki naimatarjoukset, niin et ikinä saa miestä; ja mikä sinut sitten periikään, kun isääsi ei enää ole? Minä en vain kykene sinusta huolehtimaan, muista se. Minä en sinusta välitä tästä päivästä alkaen niin hituistakaan, ettäs sen tiedät. Minä sanoin sinulle jo kirjastossa, sen hyvin muistat, etten tahdo vaihtaa enää sanaakaan sinun kanssasi, ja sen lupaukseni aion pitää. Mitäpä iloa minulla olisikaan puhella kiittämättömille lapsille? Eikä minulle muuten tuota iloa puhella kenenkään kanssa. Kun kärsii hermoistaan niin paljon kuin minä, niin eipä juuri tee mielikään puhella kellekään. Kukaan ei arvaakaan, kuinka minä oikein kärsin! Mutta niinhän sitä maailmassa aina käykin. Joka ei valittele kellekään vaivojaan, häntä ei kukaan sääli."

Hänen tyttärensä kuuntelivat vaitonaisina tätä sydämenpurkausta, tietäen että kaikki järkisyyt ja suostuttelut vain lisäisivät rouvaparan ärtymystä. Ja siten hän sai hellittämättä jatkaa kenenkään keskeyttämättä, kunnes seuraan viimein yhtyi hra Collins, jykevämpänä ja juhlallisempana kuin tavallisesti; ja nähdessään tulijan lopetti äiti valitusvirtensä tiuskaisten tyttärilleen:

"Nyt minä vaadin teitä viimeinkin tukkeamaan suunne ja sallimaan herra
Collinsin ja minun vähän jutella keskenämme."

Elizabeth sujahti äänettömästi ulos huoneesta, Jane ja Kitty seurasivat häntä, mutta Lydia seisoi paikallaan päättäen lujasti kuulla kaiken minkä voi; Charlottea taas ensin pidätti hra Collinsin kohteliaisuus, joka tiedusteli hajamielisesti hänen ja hänen omaistensa vointia, ja sitten hän uteliaisuuden voittamana kävi akkunaan ja oli näköjään vaipunut tarkastelemaan puutarhaa. Murheellisella äänellä rva Bennet aloitti keskustelun:

"Rakas arvoisa rouvani", keskeytti hyljätty kosija hänet, "pyydän, että vaikenemme iäksi tästä ikävästä asiasta. Olkoon minusta kaukana", hän jatkoi äänellä, jossa värähteli peittelemätöntä harmia, "että kävisin moittimaan tyttärenne käytöstä. Onhan meidän jokaisen velvollisuus alistua kristillisellä nöyryydellä kärsimään ikävyyksiä, joita emme voi välttää; erittäinkin on se runsaalla maallisella hyvyydellä siunatun nuoren miehen velvollisuus, jollainen minä voin pöyhkeilemättä sanoa olevani; — lyhyesti sanoen, minä olen päättänyt luopua alkuperäisestä aivoituksestani. Ehkäpä tämä johtuu jossain määrin myöskin siitä, että olen ruvennut epäilemään, olisiko kaunis serkkuni suostumuksellaan todellakin voinut taata minulle ajallista onnea ja siunausta; ja minä olen usein huomannut, että kristillinen alistuminen kohtaloonsa vasta silloin on oikein täydellinen, kun onni, jota olemme tavoitelleet, mutta joka on meiltä kielletty, on alkanut kadottaa arvoaan meidän silmissämme. Toivon kuitenkin, rakas arvoisa rouvani, ettette millään muotoa pidä minun puoleltani kunnioituksen puutteena perhettänne kohtaan, kun kieltäydyn käyttämästä hyväkseni teidän ja herra Bennetin harjoittamaa kotikuria tytärtänne kohtaan. Ehkä olen saattanut käyttäytyä väärin, kun olen vastaanottanut hylkäävän ratkaisun tyttärenne huulilta enkä teidän omiltanne, joka olette hänen äitinsä ja kasvattajansa. Mutta kaikkihan olemme erhettyväisiä. Minä olen varmastikin tarkoittanut ainoastaan pelkkää hyvää meille kaikille. Itselleni halusin hankkia mieluisen elämäntoverin ja samalla pitää silmällä arvoisan perheenne etua; ja jos minun käyttäytymisessäni on ollut jotain moitittavaa, niin pyydän täten kaikkia suomaan sen minulle anteeksi."

XXI LUKU.

Jupakka hra Collinsin kosinnan johdosta oli täten jokseenkin lopussa, ja Elizabeth sai siitä enää kärsiä vain äitinsä hellittämättömien pistelyjen kautta. Mitä kosijaan itseensä tulee, niin hän ei ilmaissut tunteitaan paremmin tai huonommin salatulla harmilla eikä edes välttelemällä Elizabethia, vaan erinomaisen kankealla käytössävyllä ja juhlallisella vaikenemisella. Kaiken huomaavaisuutensa hän tämän kohtalokkaan päivän iltapuolella omisti perheen vieraalle nti Lucasille, jonka kärsivällinen kohteliaisuus häntä kuunnellessaan oli kuin palsamia hänen haavoitetulle sydämelleen ja kenties yhtä hyväntekevää myöskin Elizabethille itselleen, joka täten säästyi kaikelta huomiolta.

Seuraavakaan päivä ei tuonut lääkitystä rva Bennetin pahantuulisuuteen eikä heikoille hermoille. Hra Collins oli jatkuvasti loukatun ylpeä. Elizabeth oli toivonut, että kosija rukkaset saatuaan katkaisisi vierailunsa, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hra Collinsin suunnitelmiin. Hän oli alun pitäen päättänyt lähteä vasta lauantaina, ja lauantaina hän aikoi lähteäkin.

Aamiaisen jälkeen tytöt lähtivät kävelemään Merytoniin tiedustellakseen, joko hra Wickham oli palannut, ja myönteisessä tapauksessa säälitelläkseen hänen poissaoloaan Netherfieldin tanssiaisista. Hra Wickham oli palannut, itse asiassa hän sattui yhdyttämään heidät tulliportilla ja saattoi heitä heidän tätinsä luo, missä hän jatkuvasti vastaanotti surkutteluja ja ilmaisi oman mielihaikeutensa tapauksen johdosta. Elizabethille hän kuitenkin yksityisesti tunnusti, että hänen poisjäämisensä oli ollut vapaaehtoinen.

"Mitä lähemmäksi juhla joutui", hän sanoi, "sitä selkeämmin rupesin tuntemaan, että minun oli parempi olla tapaamatta herra Darcya. Oleskelu samassa huoneessa ja samassa seurassa tuntikausia yhtäpäätä olisi käynyt yli voimieni ja olisi kenties aiheuttanut kohtauksia, jotka olisivat olleet tukalia muillekin kuin minulle itselleni."

Elizabeth antoi hyväksyvän tunnustuksensa hänen pidättyväisyydestään; ja heillä oli hyvä tilaisuus keskustella asiasta ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, kun Wickham ja eräs toinen upseeri saattoivat neitoset kotiin Longbourniin, jolloin ensinmainittu käveli Elizabethin rinnalla ja puheli miltei yksinomaan hänen kanssaan. Tästä kohteliaisuudesta oli Elizabethille mielestään kahdenkinlaista etua; se tyydytti hänen omaa mielihaluaan, ja häntä ilahdutti saadessaan esitellä uljaan kavaljeerinsa vanhemmilleenkin.

Kohta heidän kotia tultuaan toi lähetti kirjeen nti Bennetille; se oli Netherfieldistä ja avattiin tietysti oitis. Kuoresta tuli esiin pieni ja siro, tiiviisti kokoontaitettu kirjelappu täynnä naisen hienoa, joustavaa käsialaa. Elizabeth näki sisarensa ilmeen omituisesti muuttuvan hänen sitä lukiessaan ja että hän erityisen kauan viipyi joidenkin lauseiden kohdalla. Jane tointui kuitenkin pian entiselleen ja työntäen kirjeen poveensa koetti tavallisella hilpeydellään ottaa osaa yleiseen puheenpitoon; mutta Elizabeth tunsi huolestumista sisarensa takia eikä enää malttanut kuin toisella korvalla kuunnella hra Wickhamin kohteliaisuuksia. Kohta kun vieraat olivat poistuneet, sai Janen katse hänen seuraamaan tätä yläkertaan. Heidän tultua yhteiseen makuuhuoneeseensa otti Jane kirjeen jälleen esiin ja sanoi:

"Tämä on Caroline Bingleyltä; mitä hän siinä kertoo, on hämmästyttänyt minua hyvin suuresti. Koko perhe on kai juuri tähän aikaan lähtenyt Netherfieldistä Lontooseen aikomatta enää lainkaan palata tänne takaisin. Kuulehan mitä hän sanoo."

Hän luki ääneen ensimmäisen lauseen, jossa ilmoitettiin perheen juuri päättäneen seurata hra Bingleytä pääkaupunkiin, minne he toivoivat ennättävänsä syömään päivällistä hra Hurstin omistamassa talossa Grosvenor-kadun varrella. Seuraava lause oli näin kuuluva: "Enpä voi väittää, että minulla olisi ikävä kääntää selkäni Hertfordshirelle muuten kuin että sen kautta on erottava sinusta, rakkahin ystäväni; mutta toivokaamme, että jolloinkin tulevaisuudessa pääsemme jälleen yhteen nauttimaan toistemme seurasta; ja sillävälin koettakaamme lievittää suruamme ja kaipaustamme ahkeralla kirjeenvaihdolla. Minä luotan siihen, ettet sinä tässä suhteessa tule laiminlyömään toivomustani." Noita pöyhkeileviä sanoja Elizabeth kuunteli epäilevästi, sillä hänestä ne eivät tuntuneet suoralta puheelta. Mutta vaikka seurueen lähtö olikin näin äkillinen, ei hänen mielestään ollut aihetta siitä hätäytyä; sisarten poissaolo oli hänelle itselleen pikemminkin mieleen, eikähän mikään estänyt hra Bingleytä itseään palaamasta pian takaisin ja tekemästä tosiksi ilmeiset aikeensa Janeen nähden.

"Kun veljeni lähti eilen matkaan, luuli hän ennättävänsä toimittaa asiansa Lontoossa kolmessa tai neljässä päivässä; mutta me olemme varmat, ettei niin käy, ja että kun Charles kerran on päässyt mukaan Lontoon humuun, ei hän tule siitä niinkään helposti irtautumaan, jonka vuoksi olemme päättäneet mekin seurata häntä sinne, jotta hänen ei tarvitse viettää joutilaita hetkiään yksin ikävässä hotellissa. Monet tuttavistani ovat jo palanneet maalta pääkaupunkiin; ja minä toivoisin halusta, että sinäkin, rakkahin ystävä, olisit siellä joukossamme, mutta sehän ei toki käyne päinsä, vai kuinka? Toivotan sinulle iloista joulunaikaa Hertfordshiressa, ja etteivät täkäläiset keikarinne suinkaan antaisi sinun tuntea mielihaikeutta niiden kolmen kavaljeerin kadottamisesta, jotka me nyt ryöstämme sinulta."

"Käyhän tästä selvästi ilmi", lisäsi Jane suruissaan, "että herra
Bingley ei aiokaan palata tänne enää koko talvena."

"Kuinka sinä sellaista päättelet? Senhän täytyy olla hänen oma päätöksensä — onhan hän tekojensa herra. Mutta sinä et vielä tiedä kaikkea . Minä tahdon lukea sinulle erään lauseen, joka erityisesti tekee minulle kipeätä. En tahdo salata sinulta mitään." Ja hän luki edelleen väräjävin äänin:

"Herra Darcy on hyvin kärsimätön tapaamaan jälleen sisartansa; ja totta puhuakseni, me kaikkikin olemme miltei yhtä kärsimättömät siinä suhteessa. En voi tosiaankaan uskoakaan, että Georgiana Darcylla olisi vertaansa kauneudessa, sirossa käytöksessä ja kaikissa hienoissa naistaidoissa; ja Louisan ja minun kiintymystä häneen lujittaa salainen toivo, että kenties piankin tulemme yhdistetyksi häneen vielä läheisimmillä siteillä. En muista, olenko ennen virkkanut sinulle mitään ajatuksistani tästä asiasta, mutta tunnen, etten voi lähteä täältä uskoutumatta kokonaan sinulle, armahin ystäväni. Veljeni on jo ennenkin suuresti ihaillut neiti Darcya; nyt hänelle tulee tilaisuutta seurustella hänen kanssaan entistä enemmän ja tuttavallisessa kotipiirissä; Georgianan omaiset toivovat heidän avioliittoansa yhtä hartaasti kuin mekin; enkä usko, että sisarellinen puolueellisuus johtaa minut harhaan väittäessäni, että Charles kykenee valloittamaan minkä naisen sydämen hän vain tahtoo. Kaikki asianhaarat siis puolustavat tätä liittoa eivätkä mitkään seikat vastusta sitä; olenko siis väärässä, rakkahin Jane, kun lausun toivovani tuon tapauksen toteutumista, joka lupaa onnea niin monelle?"

"Mitä sinä tästä sanot, rakas Lizzy?" kysyi Jane. "Eikö kaikki ole sanottu kyllin suoraan? Eikö siitä käy päivän selvästi ilmi, ettei Caroline odota eikä toivo minua kälykseen; että hän on aivan vakuutettu veljensä välinpitämättömyydestä minun suhteeni; ja että jos hän on aavistanut minun tunteitani hänen veljeään kohtaan, niin hän tahtoo tässä mitä hienotunteisimmin varoittaa minua toivomasta turhia? Voiko mitään muuta päätelläkään?"

"Sanon sen sinulle lyhyesti. Neiti Bingley on huomannut veljensä rakastuneen sinuun, mutta hän toivoo neiti Darcya kälykseen. Siinä mielessä hän seuraa häntä Lontooseen, jossa hän tahtoo pidättää häntä niin kauan kuin suinkin ja toimia koko ajan sinua vastaan, kunnes saa veljensä mielen käännetyksi pois sinusta."

"Ihan totta, Jane, sinun pitää uskoa minua. Ei kukaan, joka on nähnyt teidät yhdessä, voi epäilläkään herra Bingleyn tunteita sinua kohtaan; ei ainakaan hänen sisarensa, siitä olen varma, sillä mikään pölkkypää hän ei ole. Jos hän olisi itse puoleksikin niin suuresti rakastunut herra Darcyyn, niin hän olisi jo tilannut hääpukunsa valmiiksi. Mutta juttu on tämä: me emme ole kyllin ylhäiset emmekä varakkaat kelvataksemme heidän rinnalleen; ja neiti Bingley on sitä halukkaampi naittamaan veljensä neiti Darcyn kanssa, koska hän toivoo, että yhden sisarusparin avioliitto raivaa tietä toisellekin ja että hän itse pääsee lyömään neiti Bourghin laudalta. Mutta ethän sinä, rakkahin Jane, voi vakavissasi kuvitella, että herra Bingley sen takia pitäisi sinusta vähemmän, että hänen sisarensa ihailee neiti Darcya; nähtiinhän, minkälaiset jäähyväiset hän sinulta otti viime tiistaina."

"Jos kumpikin ajattelisimme samalla tapaa neiti Bingleystä", vastasi Jane, "niin yhtyisin täydestä sydämestäni sinun mielipiteeseesi, ja minun olisi paljon helpompi olla. Mutta minä tiedän, että sinun perustelusi on väärä. Carolinen on mahdoton pettää tahallaan ketään; ja minun ainoa toivoni on, että hän on itse pettynyt huomioissaan."

"Se on oikein. Onnellisempaa ajatusta et olisi voinut saadakaan, koska et kerta ota lohtua minun ajatuksestani; usko vain kaikin mokomin, että hän itse on pettynyt ja arvostelee asioita sen vuoksi väärin. Sinä olet siten osoittanut hänelle kaikkea oikeutta ja kohtuutta, eikä sinun tarvitse enää hätäillä ja harmitella yhtään."

"Mutta, rakas sisko, voinko minä olla onnellinen, vaikka minua rakastaisikin mies, jonka kaikki omaiset ja ystävät toivovat hänen kiinnittävän mieltymyksensä toiselle taholle?"

"Se sinun on itsesi ratkaistava", sanoi Elizabeth. "Jos sinä kypsästi asiaa harkittuasi todella tulet siihen päätökseen, että sinun on parempi osoittaa kuuliaisuutta hänen sisarilleen kuin tulla onnelliseksi hänen itsensä kanssa, niin neuvon sinua kaikin mokomin antamaan hänelle rukkaset."

"Kuinka sinä saatatkaan lörpötellä tuollaista?" sanoi Jane ja hymyili heikosti. "Pitäisihän sinun tietää, etten minä ollenkaan epäröisi, vaikka sisarten vastarinta kovasti pahoittaisikin mieltäni."

"Tiesinhän, ettet epäröisikään, ja senvuoksi en aiokaan suuresti säälitellä sinua."

"Mutta entäpä, jollei hän enää palaakaan tänne tänä talvena — silloinhan on samantekevää, mitä minä ajattelen ja päätän. Asiat voivat muuttua tuhannella tavalla puolen vuoden kuluessa."

Mutta tuohon ajatukseen Elizabeth ei mitenkään tahtonut yhtyä. Hänestä se tuntui vain Carolinen mieluiselta toivomukselta; eikä hän voinut hetkeksikään taipua uskomaan, että niin itsenäinen nuori mies kuin hra Bingley olisi riippuvainen kenenkään tahdosta tai toivomuksista.

Hän lausui sisarelleen mielipiteensä tässä asiassa niin pontevassa muodossa kuin suinkin voi, ja piankin hänellä oli ilo nähdä suotuisa tulos taivuttelustaan. Janen tasainen luonnonlaatu ei kernaasti kärsinyt pohjatonta epätoivoisuutta; ja hän antoi kernaasti suostutella itsensä uskomaan, että kävi miten kävi, Bingley palaisi kohtakin Netherfieldiin täyttämään hänen sydämensä halun.

Sisarukset sopivat keskenään siitä, että rva Bennetille kerrottaisiin ainoastaan Netherfieldin perheen poislähdöstä, saattamatta häntä lainkaan hätäännyksiin vävypojaksi toivotun nuoren miehen menettelyn johdosta; mutta tämäkin niukka ilmoitus antoi arvon rouvalle aihetta siunailla nykyaikaisen nuorison kummaa käytöstä ja erittäinkin päivitellä Netherfieldin naisten poislähtöä, juuri kun heistä oli tulemassa niin hyvät ystävät hänen omien tytärtensä kanssa. Aikansa tätä haikailtuaan hän kuitenkin lohduttautui sillä varmalla toivolla, että hra Bingley kohta Netherfieldiin palattuaan tulisi päivälliselle Longbourniin ja silloin hän varustaisi pöytään ylimääräiset ruokalajit.

XXII LUKU.

Bennetin perhe oli kutsuttu Lucasten luo päivälliselle; ja taasen oli Charlotte kyllin kiltti kuuntelemaan miltei koko illan hra Collinsin haastelua, ansaiten sen kautta Elizabethilta lämpimät kiitokset. "Sinä pidät häntä hyvällä tuulella hänen poislähtöönsä saakka", sanoi hän, "ja siitä olen sinulle kiitollisempi kuin osaan sanoakaan". Charlotte vakuutti ystävättärelleen, että hän kernaasti oli toisille hyödyksi miten vain taisi, ja että ilo ja tyydytys sellaisesta ystävänpalveluksesta korvasi runsaasti hänelle vähän vaivannäön. Herttaiseltahan tuo kaikki kuulosti; mutta Charlotte ulotti ystävällisyytensä pitemmälle kuin Elizabeth osasi arvatakaan — hän näet tahtoi suojella tätä hra Collinsin kiintymykseltä koettamalla kohdistaa sen omaan lylleröiseen persoonaansa. Sellainen oli suoraan puhuen nti Lucasin suunnitelma; ja se luonnistui niin mainiosti, että hän vieraitten myöhään poistuessa oli miltei varma siitä, että kaikki olisi ollut kohtakin selvillä, jollei hra Collinsin olisi tarvinnut lähteä Hertfordshirestä niin pian. Mutta tällöinpä neitonen erehtyi ritarinsa voimakkaasta luonteesta ja tulisista tunteista, jotka saivat tämän jo seuraavana aamuna karkaamaan salakähmää Longbournista ja kiirehtimään Lucas Lodgeen heittäytyäkseen Charlotten jalkain juureen. Hra Collinsin arkailu oli hyvin käsitettävä; keskiviikkona saamansa rukkaset olivat pahasti järkyttäneet hänen itseluottamustaan, eikä hän tahtonut antaa serkkujensa arvailla hänen asiaansa, ennenkuin hän itse oli siitä täysin varma. Häntä kuitenkin odotti perillä mitä vakuuttavin vastaanotto. Neiti Lucas oli itse älynnyt hänet akkunasta, kun hän asteli puistokujannetta taloa kohti, ja rientänyt oitis alas tapaamaan tulijaa ruohokentällä. Mutta vähänpä oli Charlotte osannut arvata, mikä rakkauden ja kaunopuheisuuden yltäkylläisyys häntä siellä odotti.

Niin lyhyessä ajassa kuin hra Collinsin pitkäveteinen saarnanuotti suinkin salli, oli tärkeä kysymys ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi; ja kun he yhdessä kävivät sisälle, vannotti onnellinen sulhanen lemmittyään vakavasti nimeämään sen päivän ja hetken, jolloin hänen aivoituksensa kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi onnellisin kaikista aviomiehistä; ja vaikka tätä kysymystä ei käynyt käden käänteessä ratkaiseminen, ei neitosella silti ollut halua pitää nuoren miehen totisia tunteita pilanaan.

Sir William ja Lady Lucas olivat kerkeät antamaan siunauksensa solmitulle liitolle. Hra Collinsin nykyiset olosuhteet tekivät hänestä mieluisan puolison heidän tyttärelleen, jolle he suuren lapsiparvensa vuoksi voivat antaa jokseenkin pienet myötäjäiset. Lady Lucas rupesi mielessään punnitsemaan suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen hra Bennetille suotujen elinvuosien pituutta; ja Sir William lausui hyvin päättäväisesti mielipiteenään, että peripä hra Collins Longbournin tai oli perimättä, niin joka tapauksessa oli suotava, että hän nuorikkoineen kävisi kohta häiden jälkeen esittäytymässä kuningashovissa.

Koko perhe oli hyvin iloissaan onnellisesta tapahtumasta. Nuoremmat tyttäret toivoivat tämän johdosta pääsevänsä mukaan seuraelämään vuotta tai paria aikaisemmin kuin muuten olisivat päässeet; ja pojat tunsivat huojennusta, kun ei enää ollut pelkoa, että Charlotte jäisi vanhaksi piiaksi. Charlotte itse oli levollinen ja tyytyväinen. Hän oli saavuttanut päämääränsä, ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä sitä. Hra Collins ei tosin ollut mikään erittäin älykäs eikä miellyttävä mies; hänen seuranpitonsa oli väsyttävä, ja hänen kiintymyksensä morsiameensa täytyi olla itseluulottelua. Mutta sittenkin oli Charlotte saanut itselleen sulhasen, mikä oli pääasia. Panematta erityisen suurta arvoa miehiin ylipäänsä hän oli aina pitänyt avioliittoa elämänsä päämääränä; mitäpä muuta turvaa hyvin kasvatetulla, mutta vähävaraisella nuorella naisella olikaan säästyäkseen näkemästä pahoja päiviä? Tähän turvasatamaan hän nyt oli pääsemäisillään, ja seitsemänkolmattavuotiaaksi ennättänyt tyttö, joka ei ole erityisen kaunis, voi tällöin kiitellä hyvää onneaan. Ikävintä muuten mieluisessa jutussa oli kertoa siitä Elizabeth Bennetille, jonka ystävyyteen hän pani enemmän arvoa kuin yhdenkään toisen ihmisen. Elizabeth tietysti ihmettelisi asiainkäännettä, ehkäpä moittisikin häntä; ja vaikka Charlotten päätös olikin järkähtämätön, koskisi toisen paheksuminen kipeästi hänen tunteisiinsa. Hän päätti ilmoittaa asiasta itse, ennenkuin kukaan pääsisi kääntelemään sitä, ja vannotti senvuoksi hra Collinsia vaikenemaan siitä visusti Longbourniin palattuaan. Sulhanen antoikin tietysti vaitiololupauksen, vaikka tiesi sen pitämisen käyvän hänelle vaikeaksi; sillä hänen pitkä poissaolonsa aiheuttaisi luonnollisesti kyselyjä, joihin hänen oli tukala vastata ilmaisematta asianlaitaa; samalla se vaati häneltä suurta itsekieltäytymystä, sillä hänen teki mieli pöyhkeillä hyvällä onnellaan sen perheen keskuudessa, jossa hän oli vastikään saanut rukkaset.

Koska hänen oli lähdettävä matkalle varhain seuraavana aamuna, lausui hän talonväelle jäähyväiset jo illalla, kun naiset nousivat pöydästä poistuakseen makuusuojiinsa. Rva Bennet toivotti hänet erittäin sydämellisin sanoin uudelleen tervetulleeksi Longbourniin, milloin hän muilta toimiltaan suinkin pääsi tulemaan.

"Rakas arvoisa rouvani", vastasi vieras, "tämä kutsunne on minulle erittäin mieluinen, sillä suoraan sanoen odotinkin sitä; ja olkaa varma, että tulen käyttämään sitä hyväkseni niin pian kuin minulle vain on mahdollista."

Kaikki olivat ällistyksissään; ja hra Bennet, joka ei lainkaan toivonut vierastaan niin pian palaavaksi, huomautti:

"Mutta luuletteko Lady Catherinen siihen suostuvan, hyvä herra? Teidän olisi mielestäni parempi laiminlyödä sukulaisianne kuin pahoittaa palkanmaksajanne mieltä."

"Rakas arvoisa isäntäni", vastasi hra Collins, "olen hyvin kiitollinen teidän huolenpidostanne minun hyvistä suhteistani hänen jalosukuisuuteensa; mutta saatte olla varma, etten aiokaan ottaa niin painokasta askelta ilman hänen nimenomaista suostumustaan."

"Ette voi mitenkään olla liiaksi varovainen. Olkaa kernaammin välittämättä kaikesta muusta kuin hänen epäsuosiostaan; ja jos vain huomaatte herättävänne sitä palaamalla tänne takaisin, niin pysykää kaikin mokomin kotona ja rauhoittakaa mieltänne sillä tiedolla, että me ainakaan emme loukkaannu poisjäämisestänne."

"Rakas serkkuni, olen erinomaisen kiitollinen niin liikuttavasta huolenpidostanne minun asioistani; ja olkaa varma, että pian saatte minulta kirjeen, jossa seikkaperäisemmin kiitän sekä tästä että kaikesta muusta vierasvaraisuudestanne, jota olen saanut nauttia täällä Hertfordshiressä. Mitä kaunoisiin serkkuihini tulee, niin — vaikka poissaoloni täältä ei tulekaan pitkäaikaiseksi — pyydän nyt toivottaa heille terveyttä ja onnea, suinkaan sulkematta toivotuksestani Elizabeth serkkuakaan."

Samanlaisten kohteliaisuuksien jatkuessa naiset vetäytyivät omalle puolelleen, kaikki yhtä ihmeissään vieraan odottamattomasta palaamisesta. Rva Bennet halusi mieluusti käsittää asian siten, että hra Collins aikoi kohdistaa huomaavaisuutensa johonkin hänen nuoremmista tyttäristään, jolloin Maryn tuli astua vuoroon. Tämä neitonen muutenkin arvosteli kosijan persoonallisia ominaisuuksia paremmin kuin muut sisarensa; hänen vakavat mielipiteensä ja jyrkkä katsantokantansa miellyttivät oppinutta impeä, ja vaikka hän ei suinkaan ollut sellainen älypää kuin Mary itse, arveli tämä, että hra Collinsista voisi hänen vertaisensa elämäntoverin rinnalla tulla mieluinenkin aviomies. Mutta seuraavana aamuna surkastutti kylmä halla kaikki nämä hennot toivon oraat. Nti Lucas saapui näet kohta aamiaisen jälkeen Longbourniin ja uskoi yksityisessä keskustelussa Elizabethille eilisiltaisen onnensa.

Elizabethin päähän oli tosin viime päivinä kerran tai pari pälkähtänyt, että hra Collins oli saattanut kuvitella rakastuneensa hänen ystävättäreensä; mutta että Charlotte itse olisi käynyt rohkaisemaan tuota kömpelöä kosijaa, sitä hän ei ollut osannut uskoakaan; ja hänen yllätyksensä kuulemastaan uutisesta oli senvuoksi niin suuri, ettei hän voinut pidättyä huudahtamasta:

"Sinäkö kihloissa herra Collinsin kanssa, Charlotte? Se on mahdotonta.
Älä uskottele minulle päättömiä."

Neiti Lucasin tasainen maltti, millä hän oli kertonut uutisensa, järkähti vähän sellaisesta moitteesta; mutta naisellinen itsetunto terästi hänet kohta, niin että hän kykeni vastaamaan kylmäverisesti:

"Miksi sinä siitä niin suuresti hämmästyt, rakas Eliza? Onko sinusta sitten niin uskomaton asia, että herra Collins pystyy saavuttamaan jonkun toisen naisen arvonantoa, vaikka hänellä ei ole ollutkaan onnea sinun silmissäsi?"

Elizabeth oli jo ennättänyt tointua ensi hämmästyksestään, niin että hän kykeni tahtoaan terästäen toivottamaan morsiamelle parahinta onnea ja sanoi iloitsevansa, että he täten tulivat tavallaan sukuun keskenään.

"Minä ymmärrän kyllä hyvin sinun tunteesi", sanoi Charlotte. "Sinun täytyy olla suuresti ihmeissäsi siitä, että herra Collins joutui jo niin pian sinulta rukkaset saatuaan kosimaan minua. Mutta kun olet ennättänyt tarkemmin ajatella asiaa, niin toivon, että tulet olemaan tyytyväinen tällaiseen asiainmenoon. Tiedäthän, etten minä ole vähimmässäkään määrässä romanttinen ihminen, enkä ole sitä koskaan ollutkaan. Minä haluan ainoastaan saada mukavan olon ja hauskan kodin; ja ottaen lukuun herra Collinsin luonteenlaadun, elämänaseman ja hyvät tuttavuussuhteet luulen voivani olla varma, että tulen hänen kanssaan olemaan ainakin yhtä onnellinen kuin useimmat muut naiset voivat itsestään vakuuttaa naimisiin mennessään."

Elizabeth vastasi levollisesti "epäilemättä", ja lyhyen piinallisen äänettömyyden jälkeen he palasivat muun perheen pariin. Charlotte ei enää viipynyt kauan, ja Elizabeth jäi mietiskelemään äsken kuulemaansa ja kokemaansa. Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni levollisesti sulattamaan tuon merkillisen kihlausjutun. Se seikka, että hra Collins kykeni kosimaan kahta tyttöä kolmen päivän kuluessa, ei merkinnyt mitään sen tosiasian rinnalla, että hänet lopultakin oli hyväksytty sulhaseksi. Elizabeth oli kyllä aina tiennyt, että Charlotte katseli elämää ja nimenomaan avioliittoa vähän toiselta kannalta kuin hän; mutta hän ei olisi arvannut pitää mahdollisena, että ystävätär täyden toden eteen tullessa mieluummin uhrasi kaikki paremmat persoonalliset tunteensa aineellisten seikkojen vuoksi. Charlotte Lucas hra Collinsin vaimona — se oli mitä nöyryyttävin kuva!

XXIII LUKU.

Elizabeth istui äitinsä ja sisarustensa parissa yhäti mietiskellen äsken kuulemaansa ja arvaillen, oliko hänellä oikeutta kertoa siitä toisille, kun Sir William itse saapui vieraisiin, ilmeisesti tyttärensä lähettämänä ilmoittamaan kihlauksesta. Monin onnitteluin naapureille ja omalle perheelleen alkavasta sukulaissuhteesta hän purki kuuluviin uutisensa hyvin ällistyneelle ja epäuskoiselle kuulijapiirille. Suuremmalla suoravaisuudella kuin kohteliaisuudella rva Bennet väitti oitis, että hän oli tykkänään erehtynyt; ja aina ajattelematon ja monesti kerkeäpuheinen Lydia huudahti meluavasti:

"Herra isä sentään! Kuinka te saatatte tuollaista palturia meille syöttää, Sir William? Ettekö tiedä, että herra Collins kosi meidän Lizzyä?"

Tarvittiin todellakin hovilaisen järkkymätön mielenmaltti ja levollinen kohteliaisuus, jotta Sir William kykeni ylevästi hymyillen sulattamaan naisten kiivaat vastaväitteet ja yhä vakuuttamaan tuomansa uutisen todenperäisyyttä.

Elizabeth tunsi tarvetta vapauttaa vieras tästä tukalasta tilanteesta ja kävi sen vuoksi vahvistamaan hänen kertomustaan, mainiten jo kuulleensa asiasta Charlottelta itseltään; ja hänen onnistui vaimentaa äitinsä ja nuorempain sisartensa soraäänet lausumalla Sir Williamille totiset onnittelunsa (joihin Janekin yhtyi) kihlauksen johdosta, perustellen niitä vetoamalla hra Collinsin mainioon luonnonlaatuun ja Hunsfordin läheisyyteen Lontoosta ja sen hovista.

Rva Bennet oli kuulemastaan uutisesta liiaksi hämmentynyt kyetäkseen paljonkaan puhumaan Sir Williamin vierailun aikana; mutta kohta kun ovi oli sulkeutunut tämän takana, purkautuivat hänen tunteensa rajusti ilmoille. Ensiksikin hän väitti, että koko juttu oli perätöntä hölynpölyä; toiseksi hän vakuutti olevansa vallan varma siitä, että hra Collinsille oli viritetty kavala ansa; kolmanneksi, että nuoresta parista ei ikinä tulisi onnellisia; ja neljänneksi, että kihlauksen täytyi välttämättömästi pian purkautua. Kaksi selvää johtopäätöstä hän joka tapauksessa kykeni tekemään näistä jokseenkin sotkuisista asianhaaroista: että Elizabethin uppiniskaisuus oli syynä kaikkeen; ja että kaikki ihmiset olivat ylen julmasti kohdelleet häntä ja hänen hermojaan. Näistä kahdesta asiasta hän sitten piti puhetta koko päivän mittaan. Mikään ei pystynyt lohduttamaan ja lepyttämään häntä. Eikä hänen kaunansa pehminnyt vielä senkään päivän kuluttua. Kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän kykeni näkemään Elizabethia käymättä oitis hänen silmilleen; kokonaisen kuukauden, ennenkuin hän voi puhua Sir Williamin tai Lady Lucasin kanssa töykeyttä osoittamatta, ja kesti monia kuukausia, ennenkuin hän antoi anteeksi heidän tyttärelleen.

Hra Bennet pysyi paljon levollisempana tapahtuman johdosta; tämä kokenut ihmistuntija selitti tyydytyksellä havainneensa, että Charlotte Lucas, jota hän oli pitänyt jokseenkin järkevänä tyttönä, oli yhtä hupsu kuin hänen vaimonsa ja vielä hupsumpi kuin hänen omat tyttärensä.

Lady Lucas ei voinut salata riemuaan sen johdosta, että hänen tyttärensä oli päässyt onnellisesti kihloihin ennen naapurin rouvan tyttöjä ja että tämä seikka oli omiaan harmittamaan naapurin rouvaa sydämen pohjasta; ja ilmaistakseen näitä ihmisystävällisiä tunteitaan hän rupesi käymään Longbournissa entistä ahkerampaan, vaikka rva Bennetin happamien ilmeiden ja pisteliäiden huomautusten olisi luullut voivan katkeroittaa hänen onnensa maljan pohjaan saakka.

Elizabethin ja Charlotten välillä vallitsi vielä edelleenkin jännitys, joka pidätti heitä puuttumasta tuohon arkaan puheenaiheeseen; ja Elizabethista tuntui siltä, ettei vanha luottamuksellinen suhde voisi enää koskaan palata heidän välilleen. Charlotten lemmenhistoriasta pettyneenä hän kääntyi sitä hellemmällä kiintymyksellä Jane sisareensa, jonka sydämen onnesta hän kävi päivä päivältä yhä hätäytyneemmäksi, kun Bingleyn palaamisesta ei vieläkään kuulunut yhtään mitään.

Jane oli oitis vastannut Carolinen kirjeeseen ja laski nyt päiviä ja hetkiä, milloin hän voisi odottaa jotain toivon aihetta. Hra Collinsin lupaama kiitoskirje saapui jo tiistaina ja ilmaisi niin mahtipontista kiitollisuutta, kuin olisi arvoisa lähettäjä vieraillut perheessä vähintäänkin vuoden päivät. Selvitettyään täten kiitollisuudenvelkansa hän ilmoitti monin tuntehikkain kääntein heille onnellisesta kihlauksestaan heidän ihastuttavan naapurinsa nti Lucasin kanssa sekä lupasi jälleen saapua Longbourniin maanantaista kahden viikon päästä. Lady Catherine oli näet ollut niin ihastunut hänen sopivasta valinnastaan, että vaati häät pidettäväksi niin pian kuin mahdollista; ja tämä hänen jalosukuisuutensa toivomus oli kirjoittajan mielestä parahin valtti, jolla hänen jumaloitu Charlottensa saataisiin pian nimeämään se päivä ja hetki, jolloin hänestä tulisi aviomiehistä onnellisin.

Hra Collinsin palaus Hertfordshireen ei enää lainkaan ilahduttanut rva Bennetiä. Päinvastoin hän oli valmis nureksimaan sitä yhtä paljon kuin puolisonsakin. Hänestä oli hyvin merkillistä, että sulhanen majoittuisi Longbourniin eikä Lucas Lodgeen — se oli sekä sopimatonta että häiritsevää. Hän ei mitenkään suvainnut talossa vieraita, niin kauan kuin hänen terveydentilansa oli niin säälittävä, ja kaikista vieraista olivat rakastuneet ihmiset hänestä kaikkein sietämättömimmät. Eipä ihme, ettei rva Bennetin pahantuulisuus ottanut lauhtuakseen, eikä sitä suinkaan lievittänyt hra Bingleyn jatkuva ja käsittämätön poissaolo.

Sama seikka ei antanut rauhaa myöskään Janelle eikä Elizabethille. Päivä kului toisensa jälkeen, ilman että hänestä kuului muuta kuin koko Merytonissa kiertelevä huhu, ettei hän aikonut palata Netherfieldiin enää koko talvena; mikä huhu oli omiaan panemaan rva Bennetin hermot kovalle koetukselle. Hän ei koskaan laiminlyönyt leimata sitä mitä typerimmäksi ja ilkeämielisimmäksi valheeksi.

Yksinpä Elizabethkin rupesi jo pelkäämään — ei Bingleyn välinpitämättömyyttä Janesta, vaan että hänen sisartensa onnistuisi pidättää hänet poissa Janen lähettyviltä. Nuo tunteettomat naiset ja hänen voimakastahtoinen ystävänsä, yhdessä nti Darcyn persoonallisten sulojen ja Lontoon tarjoamain huvitusten kanssa, saisivat ajan pitkittyessä kukaties rakastuneen nuoren miehen tunteet viilenemään.

Mitä Janeen itseensä tuli, niin hänen tuskansa tänä jännityksen aikana oli luonnollisesti vielä suurempi kuin Elizabethin; mutta hän kätki surunsa sydämeensä, eikä hänen ja Elizabethin kesken kosketeltu sanallakaan tätä asiaa. Se ei kuitenkaan estänyt hänen äitiään sen kymmenen kertaa päivässä palaamasta siihen ja tulkitsemasta kärsimätöntä ihmetystään Bingleyn äänettömyydestä tai vaatimasta Janea julkisesti tunnustamaan, että hän tunsi itsensä hyvin huonosti kohdelluksi. Tarvittiin todella Janen koko tasainen lempeys, jotta hän jaksoi näköjään tyynin mielin kohdata näitä alituisia hyökkäyksiä.

Hra Collins saapui mitä säntillisimmin lupaamaansa aikaan, mutta hänen vastaanottonsa Longbournissa ei tällä kertaa ollut yhtä sydämellinen kuin hänen ensi käynnillään. Hän oli kuitenkin niin suuresti onnensa lumoissa, ettei hän kaivannutkaan suurta huomaavaisuutta; ja totta puhuen hänen väsymätön lemmenkuhertelunsa tuntui toisista huojennukselta, sillä se vapautti heidät pitämästä hänelle seuraa. Suurimman osan joka päivästä hän vietti Lucas Lodgessa, palaten monesti vasta iltahämärissä Longbourniin, niin että hän ennätti lausua valittelunsa myöhästymisestään talonväelle, kun nämä olivat jo levolle käymässä.

Rva Bennet oli tulimmaisessa tuskassa. Jo pelkkä kihlauksen mainitseminen ja kaikki, mikä vain oli jossain yhteydessä sen kanssa, saattoi hänet vihan vimmoihin; ja kuitenkin hän voi olla varma, että kuuli siitä mainittavan alituisesti sekä kotona että kylässä. Pelkkä nti Lucasin näkeminen oli hänelle ylen ärsyttävää; kun Charlotte saapui kyläilemään Longbourniin, epäili emäntä vieraansa tulleen vain tarkastelemaan tulevaista rukinsijaa; ja milloin tämä puheli hiljaa hra Collinsin kanssa, oli hän täysin vakuutettu, että he puhelivat vain siitä, milloin saisivat tilan haltuunsa ja viskaisivat hänet tyttärineen maantielle. Rva Bennet valitti katkerasti kaikkea tätä vääryyttä puolisolleen.

"On tosiaan katkeraa ajatella, rakas Bennet", hän sanoi, "että Charlotte Lucas pääsee kerran emännöimään tässä talossa, että minun pitää tehdä tilaa hänelle ja vielä elävin silmin nähdä hänet sijassani!"

"Rakkaani, älä anna tuollaisille synkille ajatuksille valtaa itsessäsi. Toivokaamme, että asiat tulevat kääntymään paremmin päin. Otaksukaamme, että minä saan vielä haudata herra Collinsinkin."

XXIV LUKU.

Neiti Bingleyn kirje saapui viimein ja teki lopun kaikesta epätietoisuudesta. Jo aivan ensi lauseessa siinä vakuutettiin, että perhe aikoi koko talveksi jäädä Lontooseen ja valitettiin veljen pahoittelevan, ettei hän ollut joutunut käymään ottamassa jäähyväisiä Hertfordshiressa olevilta ystäviltä ennen poislähtöään.

Vähinkin toivo oli siis sammunut; eikä kirjeen loppuosakaan sisältänyt mitään lohdutusta Janelle, lukuunottamatta kirjoittajan vakuuttelua ainaisesta ystävyydestään. Pääosana siinä oli nti Darcylle suitsutettu ylistys. Kaikki tämän persoonalliset viehättäväisyydet jauhettiin jälleen läpi; ja Caroline kerskaili heidän läheisen ystävyytensä lujittumisesta ja rohkeni lausua toivonsa sen lopulliseen kukkaan puhkeamisesta paljon varmemmassa sävyssä kuin edellisessä kirjeessään. Hän ilmoitti myöskin veljensä viihtyvän mainiosti hra Darcyn talossa ja mainitsi jälkimmäisen aikovan tehdä joitakin hyvää lupaavia muutoksia sen sisustuksessa.

Elizabeth, jolle Jane oitis uskoi kirjeen sisällyksen, kuunteli sitä närkästyksestä mykistyneenä. Hänen sydämessään taisteli hellä sääli sisarta kohtaan ja tuima viha kaikkia muita asianosaisia vastaan. Carolinen viittauksia veljensä mieltymyksestä nti Darcyyn hän ei ottanut lainkaan uskoakseen. Hän oli yhtä varma kuin ennenkin siitä, että hra Bingley oli täydellä todella rakastunut Janeen ja rakasti häntä edelleenkin; mutta vaikka hän itsekin oli aina pitänyt suuresti tästä miellyttävästä nuoresta miehestä, ei hän nyt voinut ilman vihastusta, jopa ylenkatsettakin, nähdä, kuinka helposti hän antoi omaistensa ja ystävänsä johtaa häntä ja alistui alttiisti uhraamaan omansa ja rakastamansa tytön elämänonnen näiden oikkujen ja vallanhimon vuoksi.

Kului päivä tai parikin, ennenkuin Jane rohkeni ilmaista tunteensa Elizabethille; vihdoin, kun rva Bennet oli tavallista itsepäisemmin innoitellut Netherfieldin tyhjyyttä ja sen isännän merkillistä käyttäytymistä, ei Jane voinut pidättyä sanomasta sisarelleen:

"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei voi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla alituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei saata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja kaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin."

Elizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä vastannut mitään.

"Etkö usko minua?" huudahti Jane kevyesti punastuen. "Sinulla ei ole yhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet muistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen tuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa eikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos Jumalan, että ainakin se tuska on minulta säästetty! Vähän ajan kuluttua … minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi…"

Väkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: "Se lohdutus minulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen ollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se ole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni."

"Rakas Janeni", huudahti Elizabeth, "sinä olet liian hyvä. Sinun lempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en oikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan ole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon kuin sinä ansaitset."

Nti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei ollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta rakkautta.

"Ei", sanoi Elizabeth, "tämä ei ole oikein eikä kohtuullista. Sinun mielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut oitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään. Minä pidän ainoastaan_ sinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää minun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin harvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä enemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni tyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden ristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden turhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt — toista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta käsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!"

"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne turmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin arvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta. Muista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että varallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki kaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran kunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan."

"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta kellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos rohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra Collinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä kehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra Collins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi tajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle vaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa puolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön vuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella itsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta ja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus."

"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä kummastakin", vastasi Jane; "ja minä toivon, että tulet itsekin siitä vakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta jo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä mainitsit kahdesta tapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua ajattelemalla hänestä mitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa on vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat kuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan tahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen nuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma hupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä murhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän merkitystä kuin se ansaitseekaan."

"Ja miehet tahtovat mielellään antaa sille enemmän merkitystä kuin se ansaitsee!"

"Jos he sen tekevät tahallaan, niin heitä ei voi puolustaa; mutta minä en saa päähäni, että maailmassa olisi niin paljon tahallista harhaanjohtamista kuin jotkut ihmiset luulevat."

"En minä suinkaan tahdo väittää herra Bingleyn käyttäytymistä tahallaan harhaanjohtavaksi", sanoi Elizabeth; "mutta tarkoittamattakaan tehdä toisille vääryyttä tai tehdä heitä onnettomiksi tekevät ihmiset monesti turmiollisia erehdyksiä ja aiheuttavat kurjuutta. Ajattelemattomuus, välinpitämättömyys toisten tunteista ja horjuvaisuus päätöksissään — kas siinä niiden surujen syy, joita ihmiset niin usein tahtomattaan tuottavat toisille."

"Viimeksimainitun! Mutta jos jatkan puhetta pitemmälle, niin pahoitan mieltäsi tuomitsemalla henkilöitä, joita sinä kunnioitat. Pysähdytä minut ajoissa, niin kauan kuin vielä voit."

"Sinä siis väität, että hänen sisarensa johtavat häntä ja johtavat harhaan?"

"Sitä minä en voi uskoa. Miksi he pyrkisivät vaikuttamaan häneen? Hehän voivat vain toivoa hänen onneaan; ja jos hän on mieltynyt minuun, ei kukaan muu nainen pysty kääntämään hänen mieltänsä minusta."

"Ensimmäinen otaksumasi on väärä. He voivat toivoa paljon muutakin kuin pelkästään hänen onnellisuuttaan; he saattavat toivoa hänelle suurempaa rikkautta ja vaikutusvaltaa; he saattavat toivoa hänen naimaan tytön, jolla on kaikki varallisuuden, ylhäisen suvun ja sääty-ylpeyden suomat edut."

"Epäilemättä he toivovatkin, että hän valitsisi neiti Darcyn", vastasi Jane; "mutta se voi johtua paremmista vaikuttimista kuin sinä otaksut. Hehän ovat tunteneet hänet paljon kauemmin kuin minut; onko siis ihme, että he pitävät hänestä enemmän kuin minusta? Mutta mikäpä heidän toivomuksensa onkin, niin en voi uskoa, että he asettuisivat vastustamaan veljensä taipumusta. Mikä sisar sellaista rohkenisi tehdä, paitsi jos taipumuksen esineenä on aivan arvoton olento? Jos heillä on syytä luulla, että hän on mieltynyt minuun, niin varmastikaan he eivät pyrkisi erottamaan meitä; ja jos hän on todella mieltynyt minuun, eivät he siinä onnistuisi vaikka tahtoisivatkin. Mutta otaksumalla sellaista mieltymystä hänen puoleltaan sinä panet jokaisen toimimaan luonnottomasti ja väärin ja saat minut tuntemaan itseni hyvin onnettomaksi. Älä enää sekaannuta minun tunteitani sellaisella ajatuksella. Minä en häpeä lainkaan, vaikka olenkin erehtynyt — tahi ainakaan ei se häpeä ole mitään sen surun rinnalla, jota tuntisin, jos minun olisin pakko ajatella pahaa hänestä ja hänen sisaristaan. Salli minun nähdä kaikki parhaassa valossa — siinä valossa, jossa kaiken voi parhaiten käsittää."

Sellaista vetoomusta Elizabeth ei voinut torjua; ja siitä lähtien hra
Bingleyn nimeä tuskin mainittiin enää heidän keskensä.

Rva Bennet puolestaan yhä ihmetteli ja tuskitteli hänen poissaolonsa vuoksi; ja vaikka Elizabeth harva se päivä selitti hänelle asian perusteellisesti, ei siitä ollut paljonkaan apua. Eikä ihmettäkään, sillä Elizabeth koetti uskotella sellaista, jota hän ei itsekään uskonut, vakuuttaessaan näet että hra Bingleyn mielenkiinto oli ollut aivan tavallista ja satunnaista mieltymystä, joka lakkasi heti, kun hän ei enää nähnyt Janea silmäinsä edessä; mutta vaikka äiti saattoi tämän joka kerta myöntääkin todeksi, oli juttu taas huomenna kerrattava aivan alusta. Rva Bennetin parhaana lohdutuksena oli ajatus, että kesäksi ainakin hra Bingleyn täytyi saapua jälleen maatilalleen.

Hra Bennet sen sijaan käsitteli asiaa eri tavalla. "Katsoppas vain, Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä toiselle tyttärelleen, "huomaanpa, että sisarellasi on lemmensuruja. Minulla on syytä onnitella häntä. Lähinnä naimisiin joutumista nauttii jokainen tyttö enimmän särkyneestä sydämestä. Siitä on hänelle alituista ajattelun aihetta, ja se korottaa hänet tavallaan korkeammalle tasolle ystäväpiirinsä silmissä. Milloin sinun vuorosi tulee? Tuskin sinä maltat kauankaan antaa Janelle etusijaa. Pidä nyt vain varasi. Merytonissa on tätänykyä upseereja kylliksi pettämään vaikka koko kreivikunnan neitoset. Ota sinä niistä Wickham valituksesi. Hän on aika hauska veitikka ja osaisi petkuttaa sinua tarpeeksi asti."

"Kiitos vain, isä, mutta luulen että tyytyisin vähemmänkin miellyttävään mieheen. Emmehän me kaikki saa odottaa itsellemme Janen onnea."

"Totta kyllä", sanoi hra Bennet, "mutta lohdullista on joka tapauksessa ajatella, että mikä sinun osasi tulee olemaankin, on sinulla hellä äiti, joka tulee tekemään parhaansa siitä."

Hra Wickhamin ahkera seuranpito oli tosi hyödyksi Longbournin asukkaille, se kun auttoi hiukan hälventämään siellä vallitsevaa raskasta ja uupunutta mielialaa. Hän kävi usein vieraisilla tai tavattiin hänet tätilässä, ja hänen muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi laskettiin hänen ansiopuolekseen nyt myöskin suoravainen avomielisyys ja rehellisyys. Kaikki, mitä Elizabeth oli tähän asti häneltä kuullut itsestään, ne vaatimukset, joita hänellä oli ollut hra Darcyyn nähden, ja se tyly vääryys, jolla tämä oli häntä kohdellut, tunnustettiin nyt yleisesti todeksi ja niitä jauhettiin ja seulottiin loppumattomiin lähiseudun kaikissa teekekkereissä; ja jokaisen oli mieluista muistella, kuinka hän oli aina paheksunut hra Darcyn kopeata käytöstä jo ennenkuin oli vielä kuullutkaan tästä kaikkein pahimmasta asiasta.

Nti Bennet oli ainoa ihminen, joka rohkeni olettaa, että saattoi olla olemassa lieventäviäkin asianhaaroja, joita Hertfordshiressä ei vielä tunnettu; hänen lempeä ja tasainen mielenlaatunsa otti aina lukuun sellaisia seikkoja ja otaksui erehdyksiä mahdolliseksi, se oli tietty, mutta muuten oli jokainen valmis tuomitsemaan hra Darcyn miehenpuolista kaikkein kehnoimmaksi.

XXV LUKU.

Vietettyään viikon päivät lemmen kuhertelussa ja vastaisen avio-onnen haaveilussa oli hra Collinsin pakko lauantain lähestyessä tempaista itsensä irti rakastettavan Charlottensa viereltä. Eron tuskaa ehkä kuitenkin lievittivät varustelut morsiamen vastaanottamiseksi, koskapa hänellä oli aihetta toivoa, että kohta hänen seuraavan palauksensa jälkeen Hertfordshireen hänen luvalliset aivoituksensa lopullisesti kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi aviomiehistä onnellisin. Hän lausui Longbournissa tavallista juhlallisemmat jäähyväiset, toivotti jälleen serkuilleen onnea ja terveyttä ja lupasi siunata heidän isäänsä uudella kiitoskirjeellä.

Seuraavana päivänä oli rva Bennetillä ilo saada vieraaksi sisarensa ja lankonsa, joiden oli tapana viettää joulunsa Longbournissa. Hra Gardiner oli älykäs ja joka suhteessa herrasmainen mies. Netherfieldin naisten olisi ollut vaikea uskoa häntä kauppiaaksi, joka oli puodissansa saattanut säilyttää niin hienon olemuksen ja herttaisen käytöstavan. Myöskin rva Gardiner, joka oli useita vuosia nuorempi kuin rvat Bennet ja Philips, oli järkevä, miellyttävä ja sirotapainen nainen, jota hänen sisarentyttärensä pitivät suuressa arvossa. Nimenomaan näistä molemmat vanhimmat olivat häneen erityisesti kiintyneet, sillä he olivat usein oleskelleet hänen kotonaan Lontoossa.

Rva Gardinerin ensi työnä perille saavuttuaan oli jakaa kaupunkituomisensa ja kertoilla uusimmista Lontoon muodeista. Sen urakan suoritettua hänelle jäi passiivisempi tehtävä — kuunnella talonväen tarinoita. Rva Bennetillä oli tällä kertaa paljon valittamisen aihetta. Koko maailma oli kohdellut julmasti heitä kaikkia ja nimenomaan häntä erikseen sitten sisaren viime käynnin. Kaksi hänen tyttäristään oli ollut juuri pääsemäisillään hyviin naimisiin, mutta sitten oli juttu kääntynyt kerrassaan kieroon.

"En minä Janea silti moiti", jatkoi hän, "sillä Jane olisi kyllä pitänyt kiinni herra Bingleystä, jos vain olisi voinut. Mutta tuo Lizzy! Ah sentään, rakas sisareni! On niin katkerata ajatella, että hän saattaisi jo olla herra Collinsin vaimo, jollei hän olisi ollut niin hirveän oikullinen ja itsepäinen. Se kelpo pappismies kosi häntä juuri tässä huoneessa, ja tyttö riepu rohkeni vastata kieltävästi. Seurauksena tulee nyt olemaan, että Lady Lucas saa tyttärensä naimisiin ennenkuin minä, ja että Longbournin tilaa uhkaa sama vaara perinnönjaossa kuin ennenkin. Lucasin väki on kerrassaan niin juonikasta, ettet arvaakaan. He koettavat haamia käsiinsä kaiken, minkä suinkin saavat. Minua surettaa sanoa heistä tällaista, mutta niin vain on asianlaita. Minun hermoni repeytyvät ihan rikki, kun näen, kuinka vähän arvoa oma perheenikin panee minuun tahtooni ja kuinka naapurit ajattelevat ainoastaan omaa etuaan. Ettäs juuri nyt satuit tulemaan, rakas sisar, on minulle kuitenkin suureksi lohdutukseksi, ja ennen kaikkea haluan tietää, käytetäänkö Lontoossa nykyään pitkiä hihoja."

Rva Gardiner, jolle Jane ja Elizabeth jo olivat kirjoittaneet päivän kohtalokkaista kysymyksistä, oli jokseenkin perillä asioista; hän tyytyi senvuoksi vastaamaan kevyesti sisarensa kysymykseen ja säälien tämän tyttäriä suuntasi puhelun toisille aloille.

Jäätyään sitten Elizabethin kanssa kahdenkesken hän jatkoi juttua pitemmältä. "Se näytti todellakin hyvältä naimiskaupalta Janelle", hän sanoi. "Minua surettaa, että siitä ei tullut mitään. Mutta sellaistahan sattuu niin usein! Sellainen nuori mies, joksi olet herra Bingleytä kuvaillut, rakastuu niin helposti sievään tyttöön muutaman viikon ajaksi, ja sitten kun sattuma jälleen erottaa heidät toisistaan, hän unohtaa tämän aivan yhtä helposti. Se on tavallinen maailmanmeno."

"Tuo on tavallansa erinomainen lohdutus", vastasi Elizabeth, "mutta meille se ei kelpaa. Emme me pelkän sattuman kautta ole joutuneet kärsimään. Enkäpä luule niin useasti tapahtuvankaan, että omaisten ja ystäväin vaikutus saa itsenäisessä asemassa olevan nuoren miehen aivan äkisti unohtamaan tytön, johon hän on vast'ikään ollut tulisesti rakastunut."

"Mutta tuo sanontatapa 'tulisesti rakastunut' on minusta niin epämääräinen ja epäilyttävä, ettei se paljonkaan valaise asiaa. Sitä käytetään yhtä usein puolituntisen tuttavuuden herättämistä tunteista kuin todellisesta, vakavasta kiintymyksestä. Sanoppas, kuinka tulinen herra Bingleyn rakkaus oikeastaan oli?"

"Minä en vain ole koskaan nähnyt toista niin lupaavaa molemminpuolista mieltymystä. Se syntyi aivan ensi näkemältä, ja joka kerta kun he uudestaan tapasivat toisensa, voi sen huomata yhä selvemmin. Omassa kodissaan toimeenpanemissaan tanssiaisissa hän julkisesti loukkasi eräitä neitosia, kun jätti heidät tyyten tanssittamatta; ja itsekin puhuttelin häntä kahdesti saamatta vastausta, sillä hänen huomionsa oli tykkänään kiintynyt Janeen. Voiko sen selvempiä merkkejä toivoakaan? Eikö epäkohteliaisuus kaikkia muita kohtaan ole epäämättömin merkki siitä, että on rakastunut johonkin erikoisesti?"

"Miksikäs ei — sellaisena olen taipuvainen pitämäänkin hänen rakkauttaan. Mutta Jane parkamme! Minun käy kovasti säälikseni häntä, sillä arvaan että hänen luonteelleen on vaikea ykskaks selviytyä kaikesta tuosta. Paljon parempi olisi ollut, jos tämä olisi sattunut sinulle , Lizzy; sinä olisit piankin kyennyt nauramaan kaikille suruillesi. Mutta etkö luule sen haihduttavan hänen suruaan, jos hän seuraa meitä kaupunkiin? Näyttämönvaihdos on usein terveellinen — ja ehkäpä myöskin lyhytaikainen poissaolo kodista ja omaisista voi olla joksikin hyödyksi."

Elizabeth oli hyvin mieltynyt tähän ehdotukseen ja arveli sisarensakin mielellään suostuvan siihen.

"Minä toivon", lisäsi rva Gardiner, "ettei tuon nuoren miehen olo kaupungissa peloita eikä myöskään houkuttele häntä. Mehän asumme niin eri puolella Lontoota ja seurustelemme siksi erilaisissa piireissä, ettei ole lainkaan luultavaa, että he koskaan sattuisivat joutumaan yhteen, jollei tuo nuori mies varta vasten tule tapaamaan häntä."

"Ja se taas on aivan mahdotonta, sillä hän on nyt ystävänsä holhottavana, eikä voi olettaakaan, että herra Darcy sallisi hänen lähteä etsiskelemään Janea aatelittomasta kaupunginosasta! Kuinka voitte sellaista kuvitellakaan, rakas täti? Herra Darcy on ehkä saattanut joskus kuulla sellaisesta seudusta kuin Gracechurch-kadusta, mutta enpä uskoisi hänen luulevan, että edes kuukautinenkaan pesu voisi puhdistaa häntä sen rihkamalöyhkistä, jos hänen päähänsä pälkähtäisi astua sinne kerran jalallaankaan. Ja siitä olen varma, ettei herra Bingley hairahdu minnekään, ilman että tuo ystävä on hänen kintereillään."

"Sen parempi! Minä toivon, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiansa. Mutta eikö Jane ole kirjeenvaihdossa hänen sisarensa kanssa? Tämä ei saata olla käymättä häntä tervehtimässä."

"Olen varma, että hänkin varsin pian ja mielellään unohtaa koko tuttavuuden."

Mutta huolimatta tästä varmasta vakuutuksestaan sekä lausumastaan toivomuksesta, että Bingleytä voitaisiin pysyttää erillään Janesta, ei Elizabeth ollut kuitenkaan vielä menettänyt kaikkea toivoa. Saattoihan olla mahdollista — joskus se hänestä tuntui luultavaltakin — että nuoren miehen rakkaus viriäisi uuteen eloon, ja että hän menestyksellä kirvoittuen ystäväinsä vaikutusvallasta pyrkisi jälleen tapaamaan rakkautensa esinettä.

Nti Bennet suostui mielellään tätinsä ehdotukseen; eikä Bingleyn perhe ollut tähän aikaan muuten hänen ajatuksissaan kuin että hän toivoi Carolinen, joka asui erillään veljestään, jolloinkin viettävän aamuhetken hänen kanssaan, ilman että hänen tarvitsi peljätä veljen tapaamista.

Gardinerit viipyivät viikon päivät Longbournissa; ja rva Bennet oli huolehtinut heille niin paljon yhtymätilaisuuksia Philipsin ja Lucasin perheiden ynnä nuorien upseerien kanssa, ettei lähempi perhepiiri joutunut edes kertaakaan istumaan yksin päivällispöydässä. Kun kylästä palattiin kotiin, oli perheellä aina joitakin upseereja saattelijoina, ja näistä oli hra Wickham varmasti yksi; tällöin oli rva Gardinerilla, jonka epäluuloa Elizabethin lämmin ylistely oli herättänyt, tilaisuutta tarkoin vaarinottaa molempia nuoria. Epäilemättä lainkaan heidän olevan vakavasti rakastuneet toisiinsa hän kuitenkin arveli siitä innosta, jolla molemmat etsivät toistensa seuraa, jotakin olevan tekeillä; minkä vuoksi hän päätti ottaa asian Elizabethin kanssa puheeksi ennen poislähtöään ja varoittaa häntä antautumasta täydellä todella sellaiseen epäviisaaseen suhteeseen.

Lukuunottamatta muita Wickhamin viehätyslahjoja oli muuan erityinen seikka, joka kiinnitti rva Gardinerin mieluista mielenkiintoa kauniiseen nuoreen upseeriin.

Noin kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin, ennen naimisiin menoaan, hän oli viettänyt pitkän ajan Wickhamin kotiseudulla Derbyshiressä. Senvuoksi heillä oli paljon yhteisiä tuttuja; ja vaikka Wickham oli sangen vähän oleskellut siellä isänsä viisi vuotta sitten tapahtuneen kuoleman jälkeen, voi hän kuitenkin kertoilla rouvalle paljon tämän entisistä ystävistä.

Rva Gardiner oli myöskin käynyt Pemberleyssä ja tunsi hra Darcy vainajan maineen erittäin hyvin. Siinä toinen tyhjentymätön puheenaihe. Kuullessaan, kuinka nykyinen hra Darcy oli kohdellut lapsuutensa toveria, rouva rupesi palauttamaan mieleensä, mitä hän oli ennen kuullut tästä herrasta hänen poikavuosiltaan, ja se maine ei ollut varsin hyvä. Hän muisteli varmasti kuulleensa, että hra Fitzwilliam Darcya oli aina mainittu ylpeäksi ja äkkipikaiseksi veitikaksi.

XXVI LUKU.

Rva Gardiner lausui ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa varoituksensa Elizabethille täsmällisessä mutta sydämellisessä muodossa. Kerrottuaan rehellisesti, mitä hän luuli huomanneensa tytön ja nuoren upseerin väleistä, hän jatkoi:

"Sinä olet siksi järkevä tyttö, Lizzy, ettei syrjäisten varoittelu pane sinua äkäpäissäsi hurjasti rakastumaan, ja senvuoksi voinkin pelkäämättä puhua suuni puhtaaksi. Minä aivan tosissani kehoitan sinua pitämään varasi. Älä antaudu äläkä koetakaan antautua hänen kanssaan suhteeseen, jonka toteutuminen olisi kaikkea muuta kuin järkevää teidän molempien täydellisen varattomuuden vuoksi. Minulla ei ole yhtään muistuttamista häntä vastaan, sillä hän on todella mitä viehättävin nuori mies, ja jos hänellä olisi varoja tahi sellainen yhteiskunnallinen asema, joka hänen kaiken kohtuuden mukaan piti saada, niin et mielestäni voisi parempaa valintaa tehdäkään. Mutta nykyisellään kehoitan sinua pitämään todellisuutta silmällä — älä päästä tunteitasi liiaksi vauhkoutumaan. Isäsi luottaa täydellisesti sinun terveeseen arvostelukykyysi ja viisaaseen käytökseesi, siitä olen varma. Älä petä hänen luottamustaan."

"No niin, olkoon menneeksi! Sinun ei tarvitse hätäillä ollenkaan. Minä pidän vaarin itsestäni ja hra Wickhamista myöskin. Hän ei pääse rakastumaan minuun, mikäli minä voin sen estää."

"Anteeksi, täti. Minä yritän uudelleen. Tätä nykyä en ole rakastunut herra Wickhamiin; älä pudista päätäsi, aivan varmastikaan en ole. Mutta hän on verrattomasti kaikkein miellyttävin mies mihin milloinkaan olen tutustunut — ja jos hän todella saa päähänsä mieltyä minuun … ei, luulen olevan paremmaksi, ettei hän yritäkään. Minä käsitän itsekin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Oh, tuo hirvittävä ja kelvoton herra Darcy! Isäni hyvä mielipide minusta on minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, ja minä koetan kaikin mokomin välttää heikontamasta sitä. Mutta isänikin pitää paljon herra Wickhamista. Lyhyesti sanoen, rakkahin täti, minua suuresti surettaisi, jos pahoittaisin teidän kenenkään mieltä; mutta näemmehän harva se päivä ympäristössämme, kuinka vähän nuoret ihmiset antavat epävarman tulevaisuuden, varattomuuden ja sen sellaisten seikkain estää heitä kihlautumasta — kuinka minäkään sitten voisin luvata olla toisia viisaampi, jos sattuisin joutumaan kiusaukseen, tahi kuinka edes tietäisin, että olisi viisastakaan vastustaa kiusausta? Siksipä en uskalla luvata sinulle mitään muuta, kuin että en pidä kiirettä. En pidä kiirettä kuvitellakseni, että olen hänen lähin silmämääränsä. Ollessani yhdessä hänen kanssaan koetan välttää kaikkia turhia mielikuvitteluja. Sanalla sanoen, koetan tehdä parastani."

"Ehkäpä on hyväksi, ettet kiihota häntä käymään täällä niin kovin usein. Ainakaan ei sinun pitäisi hoputtaa äitiäsi kutsumaan häntä tänne."

"Niinkuin tein toispäivänä", tunnusti Elizabeth, hymyillen syyllisyydestään tietoisen hymyä. "Totta kyllä, että minun olisi järkevintä pidättyä siitä . Mutta älä uskokaan, täti, että hän aina käy täällä näin ahkerasti. Sinun takiasi häntä on tällä viikolla niin usein kutsuttu. Tiedäthän muutenkin, että äidin on vaikea tulla toimeen ilman alituista vierasseuraa ympärillään. Mutta täydellä todella annan kunniasanani, että koetan tehdä niinkuin näen viisaimmaksi; ja toivon, että nyt olet täysin tyytyväinen minuun."

Hänen tätinsä vakuutti olevansa tyytyväinen, ja Elizabethin kiitettyä hänen hyvää tarkoittavista viittauksistaan he erosivat toisistaan.

Hra Collins palasi Hertfordshireen kohta Gardinerin väen ja Janen lähdettyä; mutta kun hän tällä kertaa majoittui Lucas Lodgeen, ei rva Bennetillä ollut hänestä entistä harmia. Häät olivat jo aivan lähellä, ja kunnon rouva oli jo pakottautunut käsittämään tämän kohtaloniskun välttämättömäksi pahaksi, niin että hän kykeni pahantuulisesi toivottamaan — aivan kuin päinvastaista odotellen — että heistä kaikesta huolimatta tulisi onnellinen pari. Vihkimisen piti tapahtua torstaina, ja keskiviikkona kävi Charlotte lausumassa Longbournin väelle jäähyväiset. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasi Elizabeth häntä ulos, hyvin pahoillaan ja häpeissään äitinsä peittelemättömästä ilkeydestä ja itse vilpittömästi liikutettuna eron johdosta. Heidän pihalle laskeutuessaan sanoi Charlotte:

"Sitten on minulla vielä toinenkin pyyntö. Tahdothan tulla tervehtimään minua?"

"Minä en arvatenkaan pääse vähään aikaan lähtemään Kentistä. Lupaa senvuoksi tulla meidän luoksemme Hunsfordiin."

Elizabeth ei voinut kieltää, vaikka hän ei voinut odottaa itselleen siitä vierailusta suurtakaan huvia.

"Isäni ja Maria sisareni tulevat luokseni maaliskuussa", jatkoi Charlotte, "ja minä toivon, että sinä lähdet heidän mukaansa. Aivan täydellä todella, Eliza, sinä olet minulle yhtä tervetullut kuin kumpikin heistä."

Hääpäivä tuli ja meni; nuori pari lähti kirkon ovelta oitis matkalle uuteen kotiin, ja kaikki sanoivat sanottavansa siinä tilaisuudessa. Elizabeth sai piankin tietoja ystävältään, ja heidän kirjeenvaihtonsa jatkui yhtä säännöllisesti kuin tähänkin asti; mutta yhtä vapaana ja tutunomaisena se ei tietenkään voinut pysyä. Elizabeth ei voinut koskaan istua kirjoittamaan Charlottelle tuntematta, että entinen hauska ja tuttavallinen tyttöajan suhde oli loppunut; ja vaikka hän päättikin pitää kirjeenvaihtoa yhtä virkeänä kuin ennen, tapahtui se pikemminkin entisten muistojen kuin nykyisyyden vuoksi. Charlotten ensi kirjeet olivat hyvin innokkaat kiittelemään hänen uutta kotiaan, ylistämään Lady Catherinen suurenmoista jalotyylisyyttä ja kuvittelemaan kaikkea kaunista alkavasta avioelämästään. Sanalla sanoen kaikki oli kaikua hra Collinsin mahtipontisesta kehumisesta Hunsfordin ja Rosingsin verrattomuudesta, vaikkakin kohtuullisesti lievennettynä; ja Elizabeth arvasi, että hänen itsensä tuli täydentää kuva, kun hän ensi vierailullaan pääsi omin silmin tutustumaan oloihin.

Jane oli jo lähettänyt muutamia rivejä ilmoittaakseen heidän onnellisesta tulostaan Lontooseen, ja kun hänen toinen kirjeensä saapui, toivoi Elizabeth mitä hartaimmin, että siinä olisi joitakin tietoja Bingleyn perheen jäsenistä.

Hänen kärsimättömyytensä sai sellaisen palkinnon kuin kärsimättömyys yleensä saa. Jane oli ollut viikon päivät pääkaupungissa näkemättä tai kuulematta vähintäkään Carolinesta. Hän luotti kuitenkin tähän mahdollisuuteen, otaksuen että hänen Longbournista ystävättärelleen viimeksi lähettämänsä kirje oli jollain tapaa hukkunut.

"Täti lähtee huomenna sinnepäin kaupunkia", hän jatkoi, "ja minä käytän tilaisuutta hyväkseni käydäkseni Grosvenor-kadun varrella."

Tämän vierailun jälkeen Jane kirjoitti uudestaan, mainiten tavanneensa nti Bingleyn. "En luule, että Caroline silloin oli oikein hyvissä voimissaan; mutta hän oli kuitenkin hyvin iloinen nähdessään minut ja moitti minua, etten ollut aikaisemmin ilmoittanut hänelle tulostani Lontooseen. Siinä näet, että olin oikeassa; hän ei ole saanutkaan minun viime kirjettäni. Minä tiedustin luonnollisesti hänen veljensä vointia. Tämä voi erittäin hyvin, mutta on niin paljon yksissä herra Darcyn kanssa, etteivät sisaret häntä paljon näekään. Minä huomasin, että neiti Darcya odotettiin päivälliselle; hänet tahtoisin niin kernaasti nähdä. Vierailuni oli aivan lyhyt, kun Caroline ja rouva Hurst olivat lähdössä ulos. Arvaanpa heidän piankin käyvän täällä meidän luonamme."

Elizabeth pudisti päätään kirjeen luettuaan. Se vain vahvisti hänen uskoaan, että ainoastaan pelkkä sattuma saattaisi hra Bingleyn tietoon, että Jane oleskeli samassa kaupungissa.

Kului vielä neljä viikkoa, ilman että Jane näki vilaustakaan hra Bingleystä. Hän koetti uskotella itselleen ja sisarelleen, ettei se lainkaan pahoittanut hänen mieltään; mutta hän ei voinut enää olla panematta merkille nti Bingleyn ilmeistä välinpitämättömyyttä. Sittenkun hän oli parin viikon ajan odotellut tätä joka aamupäivä luokseen, oli vieras viimeinkin suvainnut saapua; mutta hänen vierailunsa hätäisyys ja vielä enemmän hänen muuttunut sävynsä osoittivat Janelle, että hänen oli turha enää pettää itseään. Tästä tapauksesta hän kirjoitti sisarelleen seuraavin sanoin:

"Rakkahin Lizzy, sinä et varmastikaan riemuitse saadessasi kuulla, että olit minua viisaampi, kun nyt tunnustan pettyneeni täydellisesti neiti Bingleyn minulle osoittamasta mielenkiinnosta. Mutta, sisko rakas, vaikka nyt huomaankin sinun olleen aivan oikeassa, niin älä pidä minua itsepäisenä kun edelleenkin väitän, että hänen edellisen käytöksensä vaikutuksesta minun luottamukseni häneen oli yhtä luonnollinen kuin sinun epäluulosi. Minä en pysty mitenkään käsittämään, miksi hän silloin pyrki niin läheiseen tuttavuussuhteeseen minun kanssani; mutta jos sama juttu uudistuisi vielä kerran, niin uskon, että pettäisin itseäni jälleen yhtä helposti. Caroline vastasi vierailuuni vasta eilen; enkä saanut ainoatakaan kirjelappua, en yhtään riviä häneltä väliajalla. Kun hän sitten vihdoin tuli, voin selvästi nähdä, ettei käynti ollut hänelle lainkaan mieluinen; hän pyysi muutamin kylmin sanoin anteeksi, ettei ollut päässyt ennen tulemaan; hän ei ilmaissut sanallakaan haluavansa minua käymään luonaan ja oli muutenkin joka suhteessa niin peräti toisenlainen ihminen kuin ennen, että hänen lähdettyään olin varmasti päättänyt, etten enää jatkaisi koko tuttavuutta.

"Minä säälin häntä, vaikken voikaan olla moittimatta häntä. Hän teki hyvin väärin, kun ensin valitsi minut niin läheiseksi ystäväkseen; sillä voin varmasti sanoa, että kaikki läheisempi tuttavuus meidän keskemme alkoi hänen puoleltaan. Mutta minä säälin häntä, koska tiedän, että hänen täytyy itsensäkin tuntea tehneensä väärin minua kohtaan, ja koska arvaan hyvin, että huolenpito veljestä on kaiken tämän syynä. Minun ei tarvitse selittää asiata sinulle tämän pitemmältä; ja vaikka me molemmat tiedämmekin hyvin, että tuo hänen pelkonsa on aivan turha, niin selittää se kuitenkin hänen käytöksensä muuttumisen. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, että hänen enää tarvitsee ollenkaan tuntea tuollaista pelkoa, sillä jos hänen veljensä olisi välittänyt yhtään vähää minusta, niin olisimme jo kauan, kauan sitten tavanneet toisemme. Olen varma, että hän tietää minun olevan pääkaupungissa, hänen sisarensakin siitä viittaili; mutta Carolinen puheesta päättäen tämä näyttää vahvasti toivovan, että hänen veljensä täydellä todella rakastuisi neiti Darcyyn. Tätä minä en voi ymmärtää. Jollen pelkäisi arvostelevani asioita tylysti, niin tekisi melkein mieleni sanoa, että kaikki tämä näyttää minusta merkillisen kaksimieliseltä. Mutta minä pyrin karkoittamaan kaikki katkerat ajatukset mielestäni ja ajatella vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi — sinun muuttumatonta rakkauttasi ja enon ja tädin alituista hyvyyttä.

"Anna minun hyvin pian kuulla sinusta. Neiti Bingley salli minun ymmärtää, ettei hänen veljensä enää koskaan aio palata Netherfieldiin ja että hän aikoo luopua vuokraoikeudestaan siihen, mutta aivan varmaa se ei vielä ollut. Parempi on, ettemme puhu siitä mitään. Minä olen kovin iloinen, että olet saanut niin hyviä uutisia Hunsfordin ystävistämme. Pyydän että lähtisit heitä katsomaan Sir Williamin ja Marian keralla. Olen varma, että tulisit hyvin viihtymään siellä. Sinun j.n.e."

Tämä kirje murehdutti Elizabethia jonkun verran; mutta häntä lohdutti se varma tieto, ettei Jane enää antanut pettää itseään, ei ainakaan nti Bingleyn kaksimielisen käytöksen kautta. Kaikki toivo tämän veljen lähenemisestä oli nyt auttamattomasti mennyttä. Elizabeth ei enää edes toivonutkaan sitä. Hra Bingleyn arvo madaltui hänen silmissään maan tasalle; ja hyvin ansaituksi rangaistukseksi tuolle huikentelevaiselle nuorelle herralle hän toivoi, että tämä todellakin menisi naimisiin nti Darcyn kanssa, koska hänellä silloin — Wickhamin kuvauksesta päättäen — tulisi olemaan runsaasti aihetta katua, että oli hyljännyt paljon ansiokkaamman tytön.

Rva Gardiner muistutti tähän aikaan Elizabethia hänen lupauksestaan hra Wickhamin suhteen ja vaati lähempiä tietoja; ja Elizabethin oli lähetettävä sellaisia, jotka samalla kertaa tyydyttivät tätiä ja häntä itseään. Tuon herran ilmeinen kiintymys häneen oli jo haihtunut; hänellä oli näet jo uusi ihailun esine. Elizabeth oli kylliksi tarkkasilmäinen huomatakseen tämän, mutta hän voi kirjoittaa siitä tuntematta erikoista tuskaa. Hänen sydämensä ei ollut mainittavasti kärsinyt tästä leikistä, ja hänen turhamaisuuttaan tyydytti tietoisuus, että tuo miellyttävä kavaljeeri olisi varmasti valinnut hänet , jos molempien varallisuus olisi vain sen sallinut. Sen nuoren neitosen pääviehätyksenä, johon hra Wickhamin huomio nyt oli kääntynyt, oli odottamaton kymmenen tuhannen punnan perintö; mutta Elizabeth oli tässä suhteessa merkillistä kyllä vähemmän selväjärkinen kuin Charlotten naimiseen nähden, eikä hän ollenkaan paheksunut Wickhamin halua saavuttaa edullisen naimiskaupan avulla riippumaton taloudellinen asema.

"Olen nyt aivan varma, rakas täti, ettei rakkaudesta ollut minun puoleltani paljonkaan puhetta; sillä jos olisin todella tuntenut tuota puhdasta ja ylentävää tunnetta, niin tällä hetkellä halveksisin ja vihaisin hänen pelkkää nimeäänkin ja toivottaisin hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Mutta nyt minä päinvastoin ajattelen ystävällisesti ei ainoastaan hänestä itsestään, vaan myöskin hänen uudesta valitustaan, neiti Kingistä. Ei siis voi puhua, että olisin ollut rakastunut häneen. Minä olen koko ajan pitänyt silmäni valppaasti auki, ja se luultavasti on säästänyt minua lankeemasta tuohon onnettomuuteen; ja vaikka epäilemättä olisin paljon suuremman mielenkiinnon esine kaikille tuttavilleni, jos sydämeni olisi todella hurjasti ja epätoivoisesti syttynyt häneen, niin enpä voi sanoa harmittelevani senvuoksi, etten ole löytänyt armoa hänen silmissään. Sellaisen armon saa joskus maksaa liian kalliisti. Kitty ja Lydia ovat paljon enemmän harmissaan hänen 'uskottomuudestaan'. He ovat vielä liian nuoria käsittämään maailmanmenoa ja erityisesti sitä murheellista seikkaa, että kaunistenkin nuorten miesten on pakko saada jokapäiväinen leipänsä aivan yhtä hyvin kuin rumienkin."

XXVII LUKU.

Tammikuu ja helmikuu kuluivat, ilman että tämän merkillisempiä tapauksia sattui Longbournissa, jossa ainoina vaihteluina olivat kävelymatkat Merytoniin ja tavanmukaiset sade- ja pakkassäät. Maaliskuussa oli Elizabethin määrä lähteä Hunsfordiin. Aluksi hän ei itsekään ollut ottanut koko matkaa vakavalta kannalta; mutta nähdessään Charlotten pitävän siitä lujasti kiinni, rupesi hän odottamaan siitä itselleen mieluista vaihtelua. Erossaolo oli saattanut hänet jälleen ajattelemaan hellemmin tuntein Charlottea ja vähemmän vastenmielisesti hra Collinsia. Hänen oli määrä seurata Sir Williamia ja tämän toista tytärtä; matkalla poikettaisiin yönseuduksi Lontooseen, jolloin hän saisi tavata Janenkin; ja ajan lähetessä hän olisi joutunut hyvin pahoilleen, jos matka olisi mennyt myttyyn.

Ainoana suruna oli ero isästä, jonka hän tiesi suuresti kaipaavan häntä ja joka jo nyt oli niin huolestunut matkan johdosta, että vaati tytärtään ahkerasti kirjoittelemaan hänelle ja melkeinpä lupasi vastatakin hänen kirjeisiinsä.

Jäähyväistenotto Elizabethin ja hra Wickhamin välillä tapahtui kaikessa ystävyydessä — jälkimmäisen puolelta ystävällisyys oli kenties suurempikin. Hänen nykyinen lemmenliekkinsä ei ollut saanut häntä unohtamaan, että Elizabeth oli ollut ensimmäinen näillä mailla suitsemaan sitä liekkiin, ensimmäinen kuuntelemaan ja säälimään ja ihailemaan häntä; ja lausuessaan hänelle jäähyväisensä, toivottaen samalla hänelle kaikkea mahdollista hauskuutta matkalla ja muistuttaen, mitä hänellä oli odotettavissa Lady Catherine de Bourghin taholta, ja luottaen siihen, että heidän mielipiteensä — heidän yhteinen mielipiteensä — tästä jalosta rouvasta tulisi tikulleen käymään toteen, oli hänen sävynsä yhdellä haavaa niin vakava ja niin sydämellinen, että Elizabeth tunsi mikäli mahdollista entistä suurempaa mieltymystä häneen ja oli erotessaan vakuutettu siitä, että menipä tuo herttainen nuori mies naimisiin tai oli menemättä, hän aina pysyisi hänelle miellyttävän ja suoravaisen miehen ihanteena.

Matkaa oli ainoastaan neljäkolmatta mailia, ja he lähtivät niin varahin, että päätyivät hra Gardinerin portille jo puolipäivän aikaan. Jane oli salin akkunassa odottelemassa heitä, ja kun hän syöksähti portaita alas vastaan, oli Elizabethille ilo nähdä hänet terveenä ja suloisena kuten ennenkin. Portaissa odotteli kokonainen parvi tädin pienokaisia, jotka eivät olleet nähneet serkkuaan kokonaiseen vuoteen ja jotka sen vuoksi oitis voittivat alkuperäisen ujoutensa. Kaikki olivat iloisia ja sydämellisiä. Päivä kului mitä mieluisimmalla tavalla — päivännäöllä puodeissa juosten ja illalla istuen teatterissa.

Näytelmän väliajoilla onnistui Elizabethin päästä kahdenkeskiseen keskusteluun tädin kanssa. Puheenaiheena heillä tietystikin oli Jane; ja Elizabethia enemmän suretti kuin ihmetytti kuullessaan, että vaikka sisar ponnistelikin urheasti säilyttääkseen luontaisen hyvätuulisuutensa, oli hän ajoittain hyvin masentuneella päällä. Rva Gardiner kertoi erikoisesti nti Bingleyn käynnistä heidän luonaan sekä hänen itsensä ja Janen välillä olleista puheluista, joista voi päätellä, että sisar oli täydestä sydämestään alistunut luopumaan tämän tuttavuuden jatkamisesta.

Täti kiusoitteli sitten sisarentytärtään hra Wickhamin takia ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän kykeni niin kevyesti kantamaan tältä saamansa rukkaset.

"Mutta sanoppas, rakas Elizabeth", hän lisäsi, "millainen tyttö se neiti King sitten on? Minua surettaisi, jos yhteinen ystävämme osoittautuisi rahanahneeksi."

"Sanoppas itse, täti rakas, mikä erotus avioliittokysymyksissä on rahanahneuden ja järkevien vaikuttimien välillä? Missä on viisauden ja voitonpyynnön raja? Joulun aikaan sinä pelkäsit minun rakastuvan häneen, koska se olisi sinun mielestäsi ollut hyvin epäviisas teko; ja nyt olet valmis näkemään hänet persoksi rahoille, kun hän kosiskelee kymmenen tuhannen punnan tyttöä."

"Jos vain kerrot minulle, millainen tyttö se neiti King on, niin tiedän, mitä sitten ajattelen asiasta."

"Luulisin häntä hyvin hyväluontoiseksi tytöksi. En ainakaan ole kuullut hänestä mitään pahaa."

"Mutta tokko tuo sinun entinen ihailijasi häntä edes huomasikaan, ennenkuin hän isoisänsä kuoltua peri tämän omaisuuden?"

"Ei — mitäpäs aihetta hänellä olisi ollutkaan? Jollei hänen kerta ollut sallittu saavuttaa minun rakkauttani, senvuoksi että minä olin varaton, niin mitä syytä hänellä olisi ollut osoittaa huomaavaisuuttaan tytölle, josta hän ei ollut aikaisemmin välittänyt ja joka oli yhtä köyhä kuin minäkin?"

"Mutta minustapa tuntuu jokseenkin epähienolta, että hän sitten oitis käänsi huomionsa tuohon tyttöön kohta kun tämä oli saanut periä."

"Ahtaissa oloissa elävän nuoren miehen ei aina sovi noudattaa niitä moitteettomia seuraelämän muotoja, joista onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset pitävät kiinni. Jos hänen nykyinen valittunsa ei siitä valita, niin mitäpä syytä meilläkään olisi?"

"Se ei lainkaan puolusta herra Wickhamin käytöstä. Se vain osoittaa neiti Kingin itsensä olevan jossakin suhteessa vajavainen — joko järjen tai tunteen puolesta."

"No hyvä, täti", huudahti Elizabeth, "olkoon siis niinkuin sinä vain tahdot. Herra Wickham saakoon minun puolestani olla rahanahne ja neiti King höperö."

"Ei, Lizzy, sitä en kernaasti näkisi. Minua surettaisi ajatella sellaista tuosta hauskasta nuoresta miehestä, joka on samoja Derbyshiren kasvatteja kuin minäkin."

"Oh, jos se on hänen ainoa puolustuksensa, niin minulla ei todellakaan ole korkeaa käsitystä Derbyshiren nuorista miehistä; eivätkä heidän helmaystävänsä Hertfordshiressäkään ole paljon paremmat. Minä olen oikein väsynyt heihin kaikkiin. Luojan kiitos! Huomenna lähden tapaamaan miestä, jolla ei ole ainuttakaan heidän miellyttävistä ominaisuuksistaan, ei siroa käytössävyä eikä sukkelia älynlahjoja. Typerät pölkkypäät ovatkin miehistä ainoat, joita kannattaa tuntea."

"Oleppas varovainen sanoissasi, Lizzy; tuo huudahdus kuulosti vähän liian paljon pettymyksen huokaukselta."

Ennenkuin uuden näytöksen alku teki lopun heidän haastelustaan, sai Elizabeth suureksi ilokseen kutsun seurata setäänsä ja tätiään huvimatkalle, jonka nämä aikoivat kesällä tehdä.

"Emme ole vielä varmasti päättäneet minne lähdemme", sanoi rva
Gardiner, "mutta arvatenkin järville."[18]

Mikään kutsu ei olisi Elizabethille voinut olla sen mieluisempi. "Ah, sinä rakkahin, armahin täti", hän huudahti ihastuneena, "mikä onni, mikä ilo! Sinähän luot minuun aivan uutta elämää ja virkeyttä. Hyvästi nyt kaikki pettymykset ja elämänkaiho! Mitäpä ovatkaan mieskurjat jylhien kallioiden ja kukkulain rinnalla? Ah, mikä ihana matka siitä tuleekaan! Ja kun me palajamme, niin emme palaja tavallisten matkustajain tavoin, jotka eivät ole nähneet nenänvarttansa pitemmälle eivätkä osaa selittää näkemiään. Mepäs silloin tiedämme, missä olemme kuljeksineet, ja muistamme kaiken, minkä olemme panneet merkille. Järvet, vuoret ja virrat eivät sotkeudu sekaisin hämäräksi kaaokseksi meidän mielikuvituksessamme; emmekä me, yrittäessämme kuvata jotain erityistä nähtävyyttä, käy kohta alussa kiistelemään sen asemapaikasta. Ei, kyllä meidän ensimmäiset mielenpurkauksemme tulevat olemaan mieluisampaa kuunneltavaa kuin matkailijoiden ylipäänsä."

XXVIII LUKU.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, ja entistä virkeämmin mielin Elizabeth vaarinotti kaikkia uusia ja huvittavia nähtävyyksiä tien varrella. Kaikki raskaus oli haihtunut hänen sydämestään; sisar oli erotessa näyttänyt niin terveeltä ja virkeältä, että hänen suhteensa ei tarvinnut mitään peljätä; ja ajatus kesällisestä huvimatkasta pohjois-Englantiin antoi jatkuvata rattoisata askarrusta hänen ajatuksilleen.

Kun matkalaiset kääntyivät valtatieltä Hunsfordin ruohoniityille, etsivät kaikkien silmät kiihkeästi pappilaa, ja jokainen tienkäänne oli tuovinaan sen näkyviin. Rosingsin laajan puiston lauta-aita paarsi koko matkan tien toista vartta. Elizabethia hymyilytti muistellessaan, mitä kaikkea hän oli kuullut hovin asukkaista.

Vihdoin pilkoitti pappilakin silmiin. Sen pieni puisto vietti kylätielle päin, asuinrakennus oli puiston laidalla; vihreäksi maalattu lauta-aita ja sen takana oleva laakeripensas-aita ilmaisivat talon pappilaksi. Hra Collins ja Charlotte ilmestyivät kuistille, ja vaunut pysähtyivät pienelle veräjälle, jolta sorapolku vei rakennuksen portaille. Kaikkien silmät ja suut hymyilivät, päät nyökkyivät ja iloisia huudahduksia helähteli. Rva Collins otti mitä iloisimmin vastaan ystävättärensä, ja Elizabeth tunsi yhä kasvavaa mielihyvää tulostaan, nähdessään olevansa niin ikävöiden varrottu ja mielihyvin vastaanotettu. Serkkunsa ryhdin ja sävyn hän huomasi yhtä pönäkän kankeaksi kuin ennenkin; hra Collins pidätti häntä hyvän hetken veräjällä tiedustellakseen seikkaperäisesti hänen omaistensa vointia. Sitten tulijat saatettiin sisään, missä isäntä uudelleen juhlallisesti julisti vieraat tervetulleiksi hänen halpaan majaansa ja matalan kattonsa alle.

Elizabeth oli valmistunut näkemään hänet täydessä loistossaan; eikä hän saattanut olla huomaamatta, kuinka isäntä näytellessään pöyhkeän kainostelevasti vieraille huoneitaan ja niiden sisustusta tuntui kohdistavan huomautuksensa erikoisesti hänelle, aivan kuin saattaakseen hänet katuen tuntemaan, minkä surkean erhetyksen hän oli tehnyt kieltäytyessään tulemasta niin mainion talon emännäksi. Mutta vaikka kaikki todella olikin sievää ja kodikasta, ei Elizabeth voinut tyydyttää isäntänsä mieltä millään katumuksen ilmeellä eikä raskaalla huokaisulla; pikemminkin hän tähysti ihmetellen ystävättäreensä, joka kykeni näyttämään niin hilpeältä ja huolettomalta sellaisen elämäntoverin vierellä. Kun hra Collins sattui laskemaan tavallista paksumpia kömpelyyksiä — mikä ei sattunut niinkään harvoin — vilkaisi Elizabeth oitis Charlotteen nähdäkseen, punastuiko tämä; mutta yleensä Charlotte näytti viisaasti päättäneen olla kuulematta niitä ollenkaan.

Sitten kun oli huoneita ja kaikkea niiden sisustusta kylliksi ihailtu ja tutkittu säiliötkin läpikotaisin vinniltä kellariin saakka, kutsui hra Collins vieraitaan tekemään kierroksen puutarhassa, joka olikin avara ja hyvinhoidettu ja jossa työskenteleminen oli hänen suurimpia huvejaan. Isäntä käytteli vieraitaan jokaisella taimilavalla ja kukkapenkereellä, selitellen perusteellisesti vaivannäköjään ja odotellen ylistelyjä, antamatta toisten rauhassa nauttia näkemästään. Mutta mitäpä olikaan hänen puutarhapahaisensa ja ylimalkaan mikään paikka koko yhdistetyssä kuningaskunnassa Rosingsin ihanuuden rinnalla, jonka päärakennus pilkoitti puiston tuuheiden puiden läpi pappilaa vastapäätä. Se olikin todella kaunis uudenaikuinen maahovi ja sijaitsi tasaisesti viettävän rinteen yläreunalla.

Puutarhasta hra Collins olisi vienyt heidät kahdelle niitylleen; mutta kun naisilla ei ollut yllään sopivia jalkineita astuakseen lumisohjussa, oli palattava sisään; ja Sir Williamin jäädessä isännän pariin vei Charlotte sisarensa ja ystävättärensä uudelle kierrokselle talon läpi, ilmeisesti iloisena kun sai näytellä kotiaan ilman miehensä pönäkkää esittelyä. Kaikki oli tosin pientä, mutta erinomaisen hyvässä kunnossa ja kodikasta sekä siistitty ja järjestetty sellaisella huolella, että Elizabeth voi täydestä sydämestään antaa tunnustuksensa nuorikon emännyyskyvylle.

Hän oli jo saanut kuulla, että Lady Catherine yhä vielä oleskeli maalla. Asia tuli uudelleen puheeksi päivällispöydässä, jolloin hra Collins rupesi purkamaan sydäntään: "Niin, neiti Elizabeth, totisesti teillä on kunnia nähdä Lady Catherine de Bourgh tulevana sunnuntaina kirkossa kuuntelemassa minun tekstintutkisteluani, eikä minun tarvitse sanoakaan, että te tulette mainiosti mielistymään häneen. Hän on ylen ystävällinen ja alentuvainen kaikkia ihmisiä kohtaan, enkä luule sanovani liikoja kun arvelen, että hän kunnioittaa teitäkin huomaamalla läsnäolonne jumalanpalveluksessa. Ja tuskinpa arvaan väärin olettaessani, että myöskin te ja Maria kälyni olette tervetulleet liittymään mukaamme joka kerta, kuin meidät teidän täällä ollessanne kutsutaan nauttimaan hovin vieraanvaraisuutta. Hänen käyttäytymisensä rakasta Charlotteani kohtaan on kerrassaan ihastuttava. Meidät on pyydetty aina kahdesti viikossa hoviin päivälliselle, eikä meidän sallita koskaan palata kotia jalkaisin. Hänen jalosukuisuutensa vaunut ja hevoset ovat aina valmiina portilla meidän varallemme. Yhdet hänen jalosukuisuutensa vaunuista, piti sanomani, sillä hänellä on niitä useampia."

"Lady Catherine on todellakin sangen kunnianarvoinen ja viisas nainen", vahvisti Charlotte, "ja erittäin kohtelias naapuri."

"Aivan totta, rakkaani, sitähän minä juuri sanonkin. Hän on tosiaankin nainen, jota ei koskaan voi tarpeeksi paljon kunnioittaa."

Loppuilta kului haastellessa Hertfordshiren uutisia ja kertoillessa uudestaan sitä, mistä jo oli aikaisemmin kirjeissä mainittu; ja päästyään viimein levolle makuusuojaansa oli Elizabethilla aikaa ajatella Charlottea, tämän kotionnea, hänen pitkämielisyyttään kömpelön miehensä rinnalla ja hänen reipasta emännöimiskykyään; ja hänen täytyi vilpittömästi myöntää itselleen, että ystävätär oli odottamattoman hyvin suoriutunut uudesta osastaan.

Kun hän huomenissa puolipäivän aikaan huoneessaan varusteli itseään lähtemään kävelymatkalle, kuului alakerrasta äkkiä melua ja humua, aivan kuin koko talo olisi joutunut kuohuksiin; sitten kuului portailta joutuisia askeleita ja joku huuteli häntä hätäisesti alas. Hän avasi ovensa ja näki portaiden käänteessä Marian, joka toimitti hänelle miltei hengettömänä mielenkiihkosta:

"Ah, Eliza rakas! Joudu pian ruokasaliin — et arvaakaan, mitä siellä saat akkunasta nähdä! En tahdo sanoa sitä sinulle etukäteen. Tule oitis!"

Ihmeissään seurasi Elizabeth häntä ruokasaliin. Sen akkunoista näki veräjälle ja maantielle, jolla näkyi keveät avovaunut ja niissä kaksi säätyläisnaista.

"Tässäkö sitten koko kumma onkin?" huudahti Elizabeth. "Minä kun jo odotin näkeväni porsaat tonkimassa puutarhaa — eikä muuta olekaan näkyvissä kuin Lady Catherine tyttärineen!"

"Oh, nyt erehdyt, rakkaani", sanoi Maria aivan typertyneenä toisen välinpitämättömyydestä; "eihän tuo toki ole Lady Catherine. Vanhempi nainen on hänen seuralaisensa rouva Jenkinson, mutta nuorempi on neiti De Bourgh. Katsoppas vain häntä. Kuka olisi uskonut, että hän on niin pikkunen ja laiha!"

"Mutta onhan aivan julmaa, että hän pidättää Charlottea avopäin ulkona kylmässä tuulessa. Miksi hän ei käy sisälle?"

"Oh, Charlotte sanoi, ettei hän juuri koskaan tee niin. Niin suurta kunniaa neiti De Bourgh harvoin osoittaa kyläläisille."

"Minä pidän hänen ulkonäöstään", sanoi Elizabeth äkkiä, aivan uuden ajatuksen työntyessä hänen mieleensä. "Hän näyttää kivuloiselta ja nyrpeältä. Hän on aivan omiaan herra Darcyn vaimoksi. Jopas löysi vakka kantensa!"

Hra Collins ja Charlotte seisoivat avopäin veräjällä, puhellen vieraiden kanssa; ja Elizabethin suureksi hauskutukseksi oli Sir William asettunut kaikkein siroimpaan hovilaisasentoonsa kynnykselle, tutkistellen mitä vakavimmalla tarkkuudella edessään olevia inhimillisen loiston ja mahdin edustajia ja kumarrellen ja noikaten syvään joka kerta kun nti De Bourgh sattui katsahtamaan sinne päin.

Vihdoin loppuivat haastelun aiheet; vieraat naiset ajoivat tiehensä ja toiset palasivat sisälle. Kohta kun hra Collins äkkäsi molemmat tytöt akkunan ääressä, hän rupesi onnittelemaan heitä odottamattomasta onnenpotkauksesta, minkä Charlotte selitti lähemmin siten, että koko perhe oli seuraavaksi päiväksi kutsuttu Rosingsiin päivälliselle.

XXIX LUKU.

Hra Collinsin riemu tämän kutsun johdosta oli ylenpalttinen. Hänpä olikin mitä hartaimmin halunnut tilaisuutta saada levittää ällistyneiden vieraittensa eteen mahtavan suojelijattarensa koko maallisen loiston ja kunnian ja lyödä heidät hämmästyksiin näyttämällä, kuinka alentuvaa kohteliaisuutta hän ja hänen vaimonsa saivat nauttia mahtavan hovinväen puolelta.

"Minun täytyy tunnustaa", hän lausui juhlallisesti, "että minua ei laisinkaan ihmetyttänyt hänen jalosukuisuutensa armollinen kutsu saapua pyhänä saarnan jälkeen juomaan teetä ja viettämään iltaa Rosingsissa. Tuntien hänen erinomaisen alavuutensa olisin voinut sellaista kutsua pikemmin odottaakin. Mutta kukapa olisikaan osannut arvata tällaista hienoa huomaavaisuutta? Kukapa olisi voinut kuvitellakaan, että meidät kohta teidän tulonne jälkeen kutsuttaisiin sinne päivälliselle — ja ajatelkaas, koko joukolla!"

"Minua se ei lainkaan ihmetytä", virkkoi Sir William ja kohotti leukaansa, "kun tunnen hyvin isoisten ihmisten tavat, joihin yhteiskunnallinen asemani on sallinut minun tutustua. Minä tiedän, että hovin loiston varjossa eläessä sellaiset hienot tavat syöpyvät vereen jo syntymästä saakka."

Koko päivänä ja seuraavana aamuna tuskin puheltiinkaan muusta kuin kohta koittavasta mahdikkaasta vierailusta. Hra Collins teki parhaansa opastaakseen vieraitaan edeltäkäsin, jotta niin muhkeitten huoneiden loiston, niin monien palvelijoiden ja niin ylellisen päivällispöydän näkeminen ei panisi näitä vallan pyörälle päästä.

Kun naiset vetäytyivät yläkertaan pukeutumaan lähtöä varten, huomautti hän erikoisesti Elizabethille:

"Pyydän, ettette, rakas serkku, ollenkaan hätäile ulkoasunne takia. Lady Catherine ei suinkaan vaadi meidän puoleltamme sellaista ylellistä siroutta, joka kuuluu hänen omaan ja hänen tyttärensä esiintymiseen. Neuvoisin teitä valitsemaan puvuistanne parhaan ja olemaan sitten aivan rauhallinen, sillä Lady Catherine ei suinkaan pane pahakseen, vaikka olettekin yksinkertaisesti puettu. Hän näet haluaa kotioloissaankin säilyttää rajan korkeampain säätyhenkilöiden ja muiden ihmisten välillä."

Naisten pukeutuessa hän tuli vielä kahdesti tai kolmesti koputtamaan heidän ovilleen kehoittaakseen heitä kiirehtimään, koska Lady Catherine ei kernaasti nähnyt vieraittensa viipyvän. Sellaiset hirvittävät ennakkotiedot hänen jalosukuisuutensa mahdista ja ärtyisyydestä panivat aran pikku Maria Lucasin pahoin säikähtymään, hän kun ei ollut vielä tottunut isoisten elämään; ja hän odotteli esiintymistään Rosingsissa yhtä pamppailevin sydämin kuin hänen isänsä aikanaan Lontoon kuningashovissa.

Ilma oli kaunis, joten heillä oli hauska puolen mailin kävelymatka puiston läpi. Jokaisella puistolla on oma viehätyksensä, ja Elizabeth nautti täysin siemauksin raittiista talvi-ilmasta korkeitten puiden keskellä, antamatta hra Collinsin paljonkaan häiritä häntä arviolaskelmillaan, mitä summia kaikki tämä ihanuus oli tullut Sir Lewis De Bourgh vainajalle maksamaan.

Kun he nousivat eteishalliin vieviä valtaportaita ylös, vapisi pikku Maria parka hermostuksestaan, eikä Sir Williamkaan kyennyt täysin säilyttämään kylmäverisyyttään. Elizabeth sen sijaan ei antanut rohkeutensa masentua. Hän ei ollut kuullut yhtään mitään hirvittävää Lady Catherinen erinomaisista luonteen- ja hengenominaisuuksista, ja pelkän rikkauden ja korkean säädyn kohtaaminen ei pannut hänen hermojaan lainkaan väräjämään.

Eteishallista, jonka kauniita mittasuhteita ja hienoa koristelua hra Collins hurmautuneena ylisteli, palvelijat veivät heidät välihuoneen läpi saliin, jossa Lady Catherine, hänen tyttärensä ja rva Jenkinson istuivat. Hänen jalosukuisuutensa nousi todella sangen alentuvaisesti tervehtimään vieraitaan; ja kun rva Collins oli ennakolta sopinut miehensä kanssa, että hän itse saisi esittää ensikertalaiset, kävi tämä tärkeä toimitus niinkuin pitikin ja ilman niitä monia kursailuja ja anteeksipyyntöjä, joilla arvoisa kirkkoherra olisi ehdottomasti koristellut puheensa.

Mutta vaikka Sir William olikin käynyt kuninkaan hovissa, oli hän antanut vävynsä ylistyspuheiden siihen määrään vaikuttaa hermoihinsa, ettei hän pystynyt muuhun kuin tekemään juhlallisen kumarruksen ja sitten istahtamaan aivan tuppisuuna; ja hänen tyttärensä hermojännitys oli korkeimmillaan, kun hän arkaillen istuutui tuolinreunalle, tietämättä minne rohjeta kääntää silmänsä. Elizabeth sitävastoin tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi ja vaarinotti levollisesti emäntäväkeä. Lady Catherine oli kookas ja lihava nainen, ja hänellä oli voimakkaat kasvonpiirteet, joissa vielä näkyi muinaisen kauneuden jälkiä. Hänen sävynsä ei ollut omiaan saamaan vieraita unohtamaan alemman säätyarvonsa. Hän ei tosin suinkaan istunut tuppisuuna, mutta mitä hän sanoikin, se lausuttiin erinomaisen itsetietoiseen sävyyn, mikä oitis palautti Elizabethin mieleen hra Wickhamin sattuvan kuvauksen tästä jalosta vallasnaisesta.

Äidistä, jonka pöyhkeä ilme ja käyttäytyminen tästä teräväsilmäisestä tarkastelijasta jonkin verran muistutti hra Darcya, hän käänsi huomionsa tyttäreen ja voi mielessään aivan yhtyä Marian eiliseen ihmettelyyn tämän tavattomasta hentoudesta ja laihuudesta. Nti De Bourghin ulkomuodossa ja kasvonpiirteissä ei ollut vähintäkään yhteistä äidin mahtavasti tehoavien muotojen kanssa; hän oli hyvin kalpea ja kivuloisen näköinen, eikä hän ottanut muuta osaa seurusteluun kuin vaihtaen matalalla äänellä muutamia sanoja rva Jenkinsonin kanssa.

Muutamia minuutteja istuttua Lady Catherine lähetti heidät akkunaan katselemaan näköalaa, jonka hän sanoi olevan kesäiseen aikaan paljon kauniimman, mutta jossa hra Collins nytkin huomasi paljon ylistelyn aiheita.

Päivällinen oli erittäin upea ja levitti nähtäväksi hra Collinsin ennakolta lupaamat korulautaset ja pönäkät palvelijat; samoin kävi toteen hänen ennustuksensa, että hänen täytyi korkea-arvoisen emännän vaatimuksesta istuutua pöydän toiseen päähän tätä vastapäätä, (isännän paikalle), missä hän punoitti onnesta ja ylpeydestä ylen autuaana. Hän leikkeli paistia ja syödä maiskutteli ja kiitteli ihastuneena miltei joka suupalaa; ja tällöin olivat Sir Williaminkin hengenvoimat jälleen siksi paljon vironneet, että hän kykeni kaikuna toistelemaan vävynsä vakuutteluja niin nöyristelevään sävyyn, että Elizabethia ihmetytti, kuinka Lady Catherine sitä oikein voi sietää. Mutta Lady Catherine kuunteli ilmeisesti mielissään vieraiden kiitosta, varsinkin kun pöytään tuli jokin ruokalaji, joka näytti näille olevan ennestään tuntematon. Muuten ei pöydässä paljon puhuttu. Elizabeth olisi kyllä ollut valmis puhumaan kenen kanssa hyvänsä, mutta hänet oli asetettu Charlotten ja nti De Bourghin väliin, joista edellinen kuunteli hartaasti Lady Catherinen haastelua, ja jälkimmäinen ei virkkanut halkaistua sanaa koko aterian aikana. Rva Jenkinsonin huomio oli tykkänään kääntynyt nti de Bourghiin, jolle hän tyrkytteli ja suositteli milloin mitäkin ruokalajia ja lausui tavantakaa pelkäävänsä, että neiti ei voinut tänään oikein hyvin. Maria Lucas ei olisi suurin surminkaan tohtinut avata suutansa, ja herrat tyytyivät syömään ja ihailemaan.

Naisten palattua saliin kuului puheenvuoro miltei yksinomaan emännälle, joka tiedusteli läpikotaisin Charlotten taloudellisia oloja ja ahtoi paljon hyvää tarkoittavia neuvoja hänen kotinsa, lehmäinsä ja kanatarhansa hoitamisessa ja hallitsemisessa, vakuuttaen että pienikin ja alhaisarvoinen talous vaatii emännältä mitä tarkinta silmää. Puheensa lomassa hän teki ahkerasti kysymyksiä myöskin Marialle ja Elizabethille, nimenomaan jälkimmäiselle, jonka kotioloja hän vähimmin tunsi ja joka hänestä oli sangen sievän ja kiltin näköinen tyttö, kuten hän suvaitsi mainita rva Collinsille. Hän tiedusti tavantakaa, montako sisarta hänellä oli, olivatko ne häntä vanhemmat vai nuoremmat, naimisissako vai naimattomia, olivatko nekin sieviä, minkälaisen kasvatuksen kaikki sisarukset olivat saaneet ja mikä heidän äitinsä tyttönimi oli ollut. Elizabethista tuo kyseleminen tuntui aika tunkeilevaiselta, mutta hän vastasi kuitenkin sävyisästi kaikkeen. Sitten Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan:

"Teidän isänne tilahan siirtyy hänen kuoltuaan perintönä herra Collinsille, kuten olen kuullut? Teidän takianne", sanoi hän Charlotteen kääntyen, "olen siitä iloinen; mutta muuten en lainkaan huomaa tarpeelliseksi, että sukutiloja siirretään pois naispuolisten perheenjäsenten hallittavista. Ainakaan ei Sir Lewis De Bourghin suvussa ole sitä pidetty välttämättömänä. — Osaatteko te soittaa ja laulaa, neiti Bennet?"

"Ahaa — jolloinkin ehkä saamme huvin kuulla teitä. Meillä onkin niin mainio piano, ettei sen vertaista ole mailla ja halmeilla — saatte koetella itse sitä jonakin päivänä. Entä osaavatko sisarenne soittaa ja laulaa?"

"Miksi ette kaikki ole opetelleet? Olisihan se kuulunut kasvatukseenne. Webbsinkin tyttäret täällä naapuristossa osaavat kaikki soittaa, vaikka heidän isällään ei ole edes sellaisiakaan vuosituloja kuin teidän isällänne. Entä piirustatteko te?"

"Sehän on merkillistä. Mutta arvaanpa, ettei teillä ole ollut tilaisuutta oppia sitä taitoa. Teidän äitinne olisi pitänyt viedä teidät joka kevät Lontooseen hyvien oppimestarien luo."

"Äidilläni ei kai olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta isäni inhoo
Lontoota."

"Eikö lainkaan kotiopettajatarta! Onko se mahdollista? Viisi tytärtä kasvatettavana kotona ilman kotiopettajatarta! Voi minun päiviäni! Enpä ole kummempaa kuullut. Teidän äitinne on sitten täytynyt orjailla näännyksiin saakka teitä opettaessaan."

Elizabethin oli vaikea pidättyä hymyilemästä, kun hän kielsi tuon pöyristyttävän mahdollisuuden.

"Kuka teitä sitten kasvatti ja opetti? Olettehan lapsirukat jääneet aivan takapajulle ilman kotiopettajatarta."

"Verrattuna vallasperheisiin luulen meidän todella jääneenkin; mutta ken meistä todella halusi oppia, häneltä ei suinkaan keinoja puuttunut. Meitä kehoitettiin alati lukemaan ahkerasti, eikä meillä ollut opettajistakaan koskaan puutetta. Mutta joka halusi laiskotella, hän sai siihenkin vapaan vallan."

"Ah, epäilemättä; mutta juuri sitä estämään olisi kotiopettajatar ollut tarpeen; ja jos vain olisin tuntenut äitinne, olisin varmasti lukenut hänelle lakia. Minä olen aina sanonut, ettei kasvatuksesta ole mihinkään ilman ankaran säännöllistä ja hyvin järjestettyä opetusta, jollaista ainoastaan kotiopettajatar pystyy antamaan. Käy oikein ihmeekseni kun ajattelen, kuinka monet perheet olen tässä asiassa ohjannut oikealle tolalle. Minua aina ilahduttaa, kun saan nuoret ihmiset hyvin varustetuksi elämän taipaleelle. Ajatelkaas — neljä rouva Jenkinsonin veljentytärtä on minun avullani saanut mainiot paikat; ja vasta eilen kuulin erään perheen olevan erinomaisen mielistynyt erääseen nuoreen tyttöön, jota olin edellisenä päivänä suositellut heille, tuntematta häntä itsekään muuten kuin kuulopuheelta. Kuulkaas, rouva Collins, joko minä kerroin teille, että Lady Metcalf kävi eilen kiittämässä minua turvatistani? Hänestä neiti Pope on oikea aarre. 'Lady Catherine', hän sanoi, 'te hankitte minulle oikean aarteen'. Kuulkaahan, neiti Bennet, joko jotkin nuoremmista sisaristanne ottavat osaa seuraelämään?"

"Kaikkiko? Mitä — kaikki viisikö yhdellä kertaa? Sepä vasta eriskummallista! Ja te olette vasta toinen järjestyksessä. Nuoremmat tyttäret mukana seuraelämässä, ennenkuin vanhemmat ovat päässeet naimisiin! Teidän nuorempain sisartenne täytyy vielä olla aivan nuoret?"

"Niin ovatkin, nuorin ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan. Ehkäpä hän todella onkin vielä liian nuori olemaan paljon mukana toisten kanssa. Mutta minusta nähden on jokseenkin kovaa kieltää nuoremmilta sisarilta kaikki elämänhupi ja seuranpito senvuoksi, ettei vanhemmilla ole ollut tilaisuutta tai ehken ei haluakaan mennä naimisiin. Viimeksi syntyneellä pitäisi olla yhtä suuri oikeus nuoruuden iloihin kuin ensiksi syntyneelläkin. Ja joutuappa sitten toisten iloitessa teljetyksi makuusuojaan mokomasta syystä! En luule, että sellainen pakkotila olisi omiaan synnyttämään rakkautta sisarusten kesken ja vapaasti kehittämään itsekunkin yksilöllisiä taipumuksia."

"Kaikkea minun pitää kuuleman", huudahti hänen jalosukuisuutensa perin ällistyneenä; "te lausutte todellakin niin nuoreksi ihmiseksi sangen jyrkästi mielipiteenne. Saanko tietää, kuinka vanha te olette?"

"Koska minulla on kolme nuorempaa sisarta jo mukana seuraelämässä, niin tuskinpa teidän jalosukuisuutenne voi odottaa, että minä ilmaisen oman ikäni", vastasi Elizabeth hymyillen.

Lady Catherine ällistyi yhä enemmän, kun häneltä evättiin suora vastaus; ja Elizabeth arveli olevansa kenties ensimmäinen ihminen, joka rohkeni lyödä leikiksi niin arvossapidetyn vallasnaisen häikäilemättömyyden.

"Kaikkea — kaikkea pitää kuulemanikin", virkahti emäntä toinnuttuaan. "Olen varma, ettette ole vielä paljon yli kahdenkymmenen — voitte siis huoleti ilmaista ikänne."

Herrojen saavuttua naisten seuraan sijoituttiin korttipöytien ääreen. Lady Catherine, Sir William ja Collinsin aviopari kävivät pelaamaan whistiä, ja kun nti De Bourgh suvaitsi panna pasianssia, täytyi molempain tyttöjen avustaa rva Jenkinsonia kolmen miehen nakkipelissä. Heidän pelinsä muodostui mitä ikävimmäksi; vaihdettiin tuskin sanaakaan, paitsi milloin rva Jenkinson puoliääneen valitti hoidokillaan olevan liika kuumaa tai liika kylmää, liiaksi valoista tai liiaksi pimeää. Toisessa pöydässä oli pelinmeno paljon virkumpaa. Lady Catherine tietysti johti puhetta — milloin soimaten kanssapelaajiaan heidän erehdyksistään, milloin kertoillen kaskuja omasta mahdikkaisuudestaan. Hra Collins yhtyi riemuiten kaikkeen, mitä hänen jalosukuisuutensa suvaitsi virkkaa, kiittäen nöyrimmästi joka voitosta, jonka tämä salli hänen saada, ja pyydellen hartaasti anteeksi, jos sattui voittamaan liian usein. Sir Williamilla ei ollut paljon sanomista. Hän kokosi vain muistinsa kellareihin pelipöydässä kuulemiaan ylhäisiä nimiä ynnä kaskuja niiden kantajista.

Kun Lady Catherine ja hänen tyttärensä olivat saaneet pelaamisesta tarpeekseen, noustiin pöydästä ja rouva Collinsille tarjottiin vaunut (kuten hra Collins oli aivan oikein ennustanutkin), jonka tarjouksen hän kiitollisesti otti vastaan. Vaunuja odotellessa istuttiin tulen ääreen kuulemaan, mitä toimia Lady Catherine määräsi itsekullekin huomispäiväksi. Sitten ilmoitettiin vaunujen odottavan valtaportaiden edessä, ja monin hartain kiitospuhein hra Collinsin puolelta ja monin pönäköin kumarruksin Sir Williamin puolelta seurue lähti kotimatkalle. Kohta vaunuihin noustua hra Collins kävi kyselemään serkkunsa mielipidettä kaikesta Rosingsissa näkemästään ja kuulemastaan, ja Elizabeth lausui Charlotten vuoksi mielipiteensä edullisemmassa muodossa kuin mielensä teki. Mutta sekään ei tyydyttänyt hra Collinsia, jonka oli pian pakko ottaa Lady Catherinen ylistely omiin harjautuneihin käsiinsä.

XXX LUKU.

Sir William joutui viipymään Hunsfordissa vain viikon päivät; mutta sekin lyhyt aika riitti tekemään hänet vakuutetuksi siitä, että hänen tyttärensä olo ja elämä oli kaiken ylistyksen yläpuolella ja että hänelle oli siunattu sellainen aviomies ja sellainen naapuri, joita vain aniharvoille ihmisille oli suotu. Sir Williamin vielä viipyessä hra Collins omisti aina aamupäivänsä apelleen ja vei hänet rattaillaan katselemaan seutua; mutta hänen lähdettyään perhe palasi arkielämään, ja Elizabeth oli sydämessään kiitollinen, kun heidän ei enää kovinkaan usein tarvinnut nähdä hänen serkkuaan, joka vietti suuruksen ja päivällisen väliajan joko askaroiden puutarhassa tai omassa huoneessaan lukien ja kirjoitellen ja katsellen akkunasta ulos maantielle.

Naiset istuivat salissa, joka antoi pihalle päin, joten he olivat kiitollisia hra Collinsille saadessaan tietää, mitä ajopelejä milloinkin ajoi tietä pitkin ja milloin varsinkin neiti De Bourghin pienet avovaunut vierivät ohi. Tämä pysähdytti usein hevosensa pappilan eteen jutellakseen Charlotten kanssa, mutta ei koskaan alentunut pistäytymään sisään.

Harva päivä meni ilman ettei hra Collins kävellyt Rosingsiin, jonne hänen vaimonsakin teki hänelle usein seuraa; ja silloin tällöin kunnioitti hänen jalosukuisuutensakin perhettä vastavierailulla — tosin lyhyellä, mutta sittenkin tarpeeksi pitkällä, jotta hän ennätti tarkoin nuuskia joka nurkan heidän pienessä taloudessaan. Mikään seikka ei välttynyt hänen terävältä silmältään: hän jakeli heille neuvoja, löysi vikoja huonekalujen asettelussa tai keksi palvelijattaren laiskottelemassa; harvoin hän ennätti ottaa osaa perheen murkinaan, mutta havaitsi silloin yhtä ja toista huomautettavaa leikkelyn ja tarjoilun suhteen.

Elizabeth tuli piankin ymmärtämään, että vaikka tämä mahtava rouva ei tosin ollut kreivikunnan rauhantuomari, oli hän silti oman seurakuntansa todellinen hallitushenkilö ja hra Collins hänen käskyjensä ja toivomustensa uuras toimeenpanija ja perilleviejä. Missä hyvänsä kyläläiset olivat joutuneet keskinäiseen epäsopuun, tyytymättömyyteen tai köyhyyteen, sinne riensi hovinrouva rakentamaan rauhaa, vaimentamaan mahtikeinoin valitukset ja torumaan ihmisiä yleiseen sopusointuun ja tyytyväisyyteen.

Rosingsiin kutsuttiin pappilan väki edelleenkin päivälliselle kahdesti viikossa; ja paitsi että korttia (Sir Williamin poistumisen vuoksi) pelattiin vain yhdessä pöydässä, kuluivat illat aivan samaan tapaan kuin ensimmäisellä kerralla. Muualla ei käytykään juuri missään, sillä se ei kuulunut Collinsin perheen tapoihin; mutta se ei Elizabethia surettanut, sillä hänen aikansa kului yleensä viihtyisästi ja rauhallisesti. Silloin tällöin oli puolituntinen rattoisaa rupattelua Charlotten kanssa, ja ilmakin pysyi tähän vuodenaikaan enimmäkseen niin ihanana, että hän pääsi ahkeraan jaloittelemaan. Toisten lähtiessä hoviin hän kääntyi syrjäiselle metsäpolulle, jonka päässä hän oli keksinyt sievän laaksonnotkelman; ja sinne päästyään hän tunsi olevansa turvassa Lady Catherinen tungettelevalta uteliaisuudelta.

Tähän rauhalliseen tapaan kuluivat molemmat ensi viikot. Pääsiäinen lähestyi, ja sen edellisellä viikolla odotettiin Rosingsiin huomattavia vieraita. Elizabeth oli jo kohta pappilaan tultuaan kuullut, että hra Darcyn oli määrä saapua jonakin lähiviikkona; ja vaikka hänellä ei ollutkaan erikoista (ei ainakaan mitään ystävällistä) mielenkiintoa tätä herraa kohtaan, tuotti ajatus pienen ja ikävän seurueen lisäytymisestä hänelle jonkin verran vaihtelua; ja erityisesti huvitti häntä saada nähdä, kuinka toivottomia nti Bingleyn unelmat tulivat olemaan tämän herran suhteen, jonka Lady Catherine oli määrännyt tyttärensä puolisoksi. Lady Catherine puhelikin hänestä alituiseen mitä ihailevimmassa äänilajissa ja näytti ärtyvän kuullessaan, että Elizabeth ja nti Lucas olivat jo vanhoja tuttuja hänen kanssaan.

Hänen saapumisensa tuli oitis tiedoksi pappilassa; sillä määräpäivänä oli hra Collins varuilta koko aamun kävellyt edestakaisin maantiellä talonsa edustalla ja ennätettyään tehdä ohikiitäville vaunuille syvän kumarruksen rientänyt kohta sisään sanaa viemään. Seuraavana aamuna hän riensi jo varhain Rosingsiin tervehtimään tulijaa — tahi oikeastaan tulijoita, sillä niitä oli kaksikin, molemmat Lady Catherinen sisarenpoikia. Hra Darcy oli näet tuonut mukanaan eversti Fitzwilliamin, enonsa lordi ——n nuoremman pojan. Sekä hovin että pappilan perheitten suureksi kummastukseksi olivat molemmat herrat lyöttäytyneet hra Collinsin mukaan, kun tämä lähti paluumatkalle. Charlotte oli miehensä kamarin akkunasta nähnyt heidän tulevan ruohokentän yli ja rientänyt heti perähuoneeseen kertomaan tytöille tuon suuren uutisen.

"Tiedätkö mitä, Eliza", lisäsi hän, "sinun läsnäoloasi saan varmastikin kiittää tästä tavattomasta kohteliaisuudesta. Muuten ei hra Darcy olisi suinkaan jouduttautunut näin pian tervehtimään minua."

Elizabethilla ei ollut aikaa kieltäytyä tästä hänen niskoilleen sälytetystä kunniasta, sillä ovikello helähti samassa ja kohta sen jälkeen astuivat kaikki kolme herraa sisään. Eversti Fitzwilliam, joka tuli ensimmäisenä, oli noin kolmikymmenvuotias mies, ei lainkaan niin kaunis kuin uljas serkkunsa, mutta sekä luonteeltaan että käytökseltään kunnianmies. Hra Darcy näytti aivan yhtä kankealta kuin Hertfordshiressä ja tervehti emäntää ylhäiseen tapaansa; ja mitä ajatuksia ja tunteita tämän ystävättären näkeminen hänessä lienee herättänytkin, niin hän säilytti joka tapauksessa täydellisesti mielenmalttinsa. Elizabeth tyytyi niiaamaan hänelle sanomatta sanaakaan.

Eversti Fitzwilliam aloitti oitis puhelun tottuneen ja sivistyneen maailmanmiehen sävyyn ja tarinoi aika hauskasti naisten kanssa; hänen serkkunsa sen sijaan istui hyvän aikaa aivan tuppisuuna, lausuttuaan aluksi rva Collinsille hajamielisen huomautuksen hänen kodistaan ja puutarhastaan. Vihdoin tuntui hänen kohteliaisuutensa kohenevan sen verran, että hän suvaitsi tiedustaa Elizabethilta hänen omaistensa vointia. Tyttö vastasi tavalliseen sävyyn ja lisäsi, hetken vaitiolon jälkeen:

"Vanhempi sisareni on ollut Lontoossa jo kolmisen kuukautta. Oletteko sattunut näkemään hänet siellä?"

Hänellä oli aivan selvillä, että hra Darcy ei ollut nähnyt Janea; mutta hän halusi nähdä, kuvastaisiko toisen ulkomuoto ja vastaus jotain rikollista osallisuutta Janen ja Bingleyn välien särkymiseen; ja todellakin hän oli huomaavinaan jonkin verran hämillistä epäröimistä Darcyn vastatessa, ettei hänelle ollut sattunut onnea tavata kertaakaan nti Bennetiä. Vähän aikaa vielä juteltuaan herrat lähtivät paluumatkalle hoviin.

XXXI LUKU.

Eversti Fitzwilliamin rattoisata luonnetta ihailivat kaikki pappilalaiset, ja nimenomaan naisten mielestä hän oli mitä tervetullein lisä hovin muuten niin jäykkään seuraan. Pappilan perhettä ei sinne kuitenkaan nyt kutsuttu moneen päivään, sillä hovilaisilla oli vieraistaan tarpeeksi seuraa. Vasta pääsiäispäiväksi, viikon päivät nuorten herrojen tulosta, heidät kirkosta palatessa kutsuttiin viettämään iltaa hovissa. Koko viikon aikana he eivät olleet nähneet Lady Catherinea eikä tämän tytärtä; eversti Fitzwilliam oli sen sijaan ahkerasti käynyt pappilassa — mutta yksin, sillä hra Darcy oli edelleenkin suvainnut sulkeutua kuoreensa.

Kutsua tietysti noudatettiin, ja määrähetkenä pappilan väki saapui Lady Catherinen saliin. Emäntä otti heidät tosin kohteliaasti vastaan, mutta kaikesta näkyi, ettei heidän seuransa nyt ollut hänelle yhtä mieluinen kuin ennen yksin ollessaan; ja koko illan hän puheli melkein yksinomaan sisarenpoikainsa, nimenomaan Darcyn kanssa, aivan kuin ei huoneessa olisi muita ollutkaan.

Eversti Fitzwilliam tuli ilmeisesti iloiseksi heidät nähdessään; mikä hyvänsä vaihtelu oli hänelle mieleen Rosingsissa ollessa; ja kenties sattui rva Collinsin sievä ja hilpeä ystävätär herättämään tavallista enemmän hänen mielenkiintoaan. Hän istahti oitis Elizabethin viereen ja pakinoi Kentistä ja Hertfordshirestä, matkoista ja kotiviihdykkäisyydestä, uusista kirjoista ja musiikista niin hauskasti, että tytöstä ei vielä mikään hänen Rosingsissa viettämänsä ilta ollut kulunut näin rattoisasti. He innostuivat puhelemaan niin eloisasti, että se kiinnitti yksin Lady Catherinenkin huomiota samoin kuin hra Darcynkin. Tämän silmät olivat jo monesti pälyilleet ilmeisen uteliaasti puhelevaan pariin; Lady Catherine puolestaan ei enää malttanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan huusi huoneen poikki sukoilematta sisarensapojalle:

"Mitä te siellä juttelette päät yhdessä, Fitzwilliam? Mitä sinä kerrot neiti Bennetille? Puhu kovaa, että minäkin kuulen."

"Me puhelemme vain musiikista, täti rakas", sanoi eversti, kun näki mahdottomaksi vältellä vastaamista.

"Musiikista! Puhukaa sitten kernaasti lujempaa. Siitä puheenaiheesta minä haluankin kaikkein enimmän kuulla. Minun täytyy saada ottaa osaa keskusteluun, kun kerran musiikista puhutaan. Luulenpa, että Englannissa on harvoja ihmisiä, jotka minua vilpittömämmin nauttisivat musiikista tai joilla olisi parempi luontainen musiikkiaisti. Jos olisin oppinut edes vähäsenkään soittamaan, niin luulisinpä olevani suurikin taiteilija. Samaa voisi sanoa Annestakin, jos hänen heikko terveytensä olisi sallinut hänen harjoitella. Kuinka Georgianan musiikkiopinnot menestyvät, Darcy?"

Hra Darcy kiitteli innostuneesti sisarensa soittokykyä ja sanoi hänen harjoittelevan ahkerasti.

"Sen parempi. Harjoittelemista ei voikaan koskaan harrastaa liiaksi, ja kun ensi kerran kirjoitan hänelle, varoitan häntä millään muotoa taukoamasta siitä. Olen tälle neiti Bennetillekin sanonut jo monesti, että hän ei ikinä opi hyvin soittamaan, jollei harjoittele joka päivä; ja vaikka rouva Collinsin piano onkin aika rämä, niin on hän tervetullut tänne soittamaan. Rouva Jenkinsonin puolella hän saa olla aivan rauhassa, eikä hänen soittonsa siellä häiritse ketään."

Hra Darcy näytti olevan hiukan häpeissään tätinsä tahdittomuudesta eikä virkkanut sanaakaan.

Kun kahvi oli juotu, eversti Fitzwilliam muistutti Elizabethille, että tämä oli luvannut soittaa heille; ja kuuliaisesti istahti tyttö oitis pianon ääreen. Lady Catherine kuunteli laulua puoliväliin saakka ja rupesi sitten jatkamaan puhettaan sisarenpoikansa kanssa, kunnes tämä lähti hänen luotaan ja astellen huolettomasti lattian poikki asettui soittokoneen viereen siten, että näki vapaasti kauniin soittajattaren vaihtelevat kasvojenilmeet edessään. Elizabeth pani merkille hänen tarkastelunsa; ja ensimmäisen sopivan lepohetken aikana hän käännähti suoraan häntä kohti, veti suunsa hymyyn ja sanoi:

"Te kai aiotte säikyttää minua, herra Darcy, asettumalla noin mahtavasti kuuntelemaan minua. Mutta minä en aio säikähtää, vaikka tiedänkin sisarenne soittavan paremmin kuin minä. Minun luonteeni on niin uppiniskainen, etten mielelläni anna toisten masentaa itseäni. Päinvastoin ylpeyteni kohottaa aina harjaansa, kun näen sellaista yritettävän."

"En tahdo sanoa, että erehdytte, vaikka tiedänkin teidän todellisuudessa uskovan, ettei minulla ole lainkaan tuollaista ajatusta teidän suhteenne. Sellaisesta varjelee minua pitkäaikaisen tuttavuutemme aikana saamani kokemus, että teitä nimittäin toisinaan erikoisesti huvittaa lausua mielipiteitä, joita itse asiassa ette myönnä itsekään tosiksi."

Elizabeth nauroi sydämellisesti kuullessaan tällaisen kuvauksen itsestään ja sanoi eversti Fitzwilliamille: "Teidän serkkunne tahtoo antaa teille hyvin kauniin käsityksen minusta ja saada teidät uskomaan, ettei minun puheisiini ole luottamista. Minulla on kerrassaan kova onni joutuessani täten sattumoilta yhteen henkilön kanssa, joka osaa niin hyvin paljastaa todellisen olemukseni, ja vieläpä sellaisessa maailmankolkassa, jossa tuntemattomana piillen toivoin tulevani edes vähänkin uskotuksi. Totta tosiaan, herra Darcy, ei ollut teidän puoleltanne lainkaan jalomielistä vetää täällä päivänvaloon kaikkia minun Hertfordshiressä tekemiäni tihutöitä — eikä se ollut edes varsin valtioviisastakaan, jos sallitte minun niin sanoa — sillä sen kautta yllytätte minua kostamaan ja kukaties juttelemaan teistä itsestänne sellaisia asioita, jotka saavat hiukset nousemaan pystyyn kaikkien täällä olevain sukulaistenne päässä."

"Antakaas kuulla, mistä kaikesta te häntä oikein syytätte", huudahti eversti Fitzwilliam. "Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän käyttäytyy vennon vierasten parissa."

"Kuulkaahan sitten — mutta olkaa valmis kuulemaan jotakin kauheaa. Tietäkää, että ensi kerran näin hänet Hertfordshiressä eräissä tanssiaisissa — ja arvaattekos, mitä tämä herra silloin teki? Hän tanssi ainoastaan neljästi! Minua surettaa sanoa näin, mutta niin oli todella asianlaita. Hän tanssi vain neljä kertaa, vaikka kavaljeereista oli puute, ja minä tiedän varmasti, että monet neitoset saivat koristaa seinäviertä, kun heillä ei ollut tanssittajia. Herra Darcy, te ette voi kieltää tätä tosiasiaa."

"Minulla ei silloin ollut kunnia tuntea ainuttakaan saapuvilla ollutta naista, lukuunottamatta omaan seuraani kuuluvia."

"Totta kyllä, ja vaikeatahan on käydä tanssisalissa esittelemään itseään. No niin, eversti Fitzwilliam, mitä minun nyt on soitettava teille? Sormeni odottavat käskyänne."

"Ehkäpä", sanoi Darcy, "olisin voinut käyttäytyä oikeamielisemmin, jos olisin toimittanut itseni esitellyksi, mutta minun on aina hyvin vaikea seurustella umpi outojen kanssa."

"Kysymmekö serkkunne mielipidettä siitä?" sanoi Elizabeth, yhä Fitzwilliamille puhellen. "Pyydämmekö hänen selittämään sen ihmeellisen ongelman, miksi älykkään ja hienosti sivistyneen miehen, joka on ikänsä elänyt mukana suuressa maailmassa, on vaikea seurustella umpi outojen ihmisten kanssa?"

"Minä voin vastata kysymykseenne pyytämättä lupaa häneltä itseltään", sanoi eversti. "Syy on se, että hän ei viitsi nähdä sitä vaivaa."

"Minulla ei todellakaan ole sitä kykyä kuin eräillä toisilla", sanoi Darcy, "että osaisin keskustella sujuvasti ihmisten kanssa, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Minä en voi sulautua heidän puheensävyynsä enkä näyttää olevani huvitettu heitä huvittavista asioista, niinkuin usein näen toisten tekevän."

"Minun sormeni", sanoi Elizabeth, "eivät juokse koskettimilla niin liukkaasti kuin olen nähnyt monien muiden naisten sormien tekevän. Niillä ei ole samaa voimaa eikä nopeutta, eivätkä ne kykene yhtä mestarillisesti ilmaisemaan tunteita. Mutta tätä olen aina arvellut omaksi viakseni — etten ole huolinut harjoitella tarpeeksi. Päähäni ei ole pälkähtänytkään uskoa, etteivät sormeni olisi yhtä hyvät kuin kenen hyvänsä paljon suurempaa oppia saaneen naisen sormet."

Darcy vastasi hymyillen: "Te olette aivan oikeassa. Te olette käyttänyt aikanne paljon paremmin. Ei kukaan, jonka on suotu kuulla soittoanne, voi väittää teiltä kykyä puuttuvan. Kukaan meistä toisista ei pystyisi niin luontevasti esiintymään vierasten kuullen."

Tällöin heidän puheensa keskeytti Lady Catherine, joka huusi äänekkäästi salin poikki tahtoen tietää, mistä he väittelivät. Elizabeth rupesi oitis soittamaan, Lady Catherinekin tuli pianon luo ja kuunneltuaan vähän aikaa virkkoi Darcylle:

"Neiti Bennet ei soittaisi lainkaan hullummin, jos hän olisi harjoitellut enemmän ja saanut jonkun Lontoon soittomestarin opetusta. Hänen sormitaitonsa on todella varsin hyvä, vaikkei hänen musiikkikorvaansa voi verratakaan Annen korvaan. Anne olisikin ihanteellinen soittaja, jos hänen heikko terveytensä olisi sallinut hänen opiskella."

Elizabeth vilkaisi varkain Darcyyn nähdäkseen, kuinka tulisesti tämä yhtyi serkkunsa ylistelyyn; mutta ei tällöin eikä muissakaan tilaisuuksissa hän kyennyt keksimään vähintäkään rakastumisen merkkiä tuon jäykän miehen ilmeessä. Kaikesta hänen käyttäytymisestään nti De Bourghia kohtaan voi Elizabeth tehdä sen nti Bingleylle lohdullisen havainnon, että Darcy voisi aivan yhtä hyvin naida viimeksimainitun, jos tämä vain olisi ollut hänen serkkunsa.

Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan Elizabethin soittotaidosta; Elizabeth kuunteli niitä kärsivällisen kohteliaasti ja pysyi herrojen pyynnöstä pianon ääressä siksi kunnes ilmoitettiin, että hovin vaunut olivat portaiden edessä valmiina viemään vieraat kotia.

XXXII LUKU.

Elizabeth istui seuraavana aamuna yksikseen kirjoittaen Janelle — rva Collins ja Maria olivat lähteneet asialle kylään — kun häntä säpsähdytti ovelta kuuluva soitto, varma merkki varhaisen vieraan tulosta. Arvellen tulijaa Lady Catherineksi hän työnsi joutuin puolivalmiin kirjeensä piiloon, jotta säästyisi kaikista tungettelevista kysymyksistä; mutta oven auetessa hän suureksi yllätyksekseen näki hra Darcyn aivan yksinään.

Tulijakin tuntui hämmästyvän nähdessään hänet yksin kotona ja pyysi anteeksi sisääntunkeutumistaan, selittäen luulleensa kaikkien naisten olevan kotosalla.

Sitten he kävivät istumaan, ja Elizabethin saatua hajamieliset vastaukset kyselyihinsä hovilaisten voinnista puhelu tuntui uhkaavan tykkänään tyrehtyä. Oli senvuoksi tuiki tarpeen keksiä jotain keskustelunaihetta; ja tässä pulassaan muistellen, milloin hän viimeksi oli nähnyt vieraansa Hertfordshiressä ja uteliaana saamaan kuulla, mikä syy oli saanut Netherfieldin asukkaat niin äkkiarvaamatta poistumaan paikkakunnalta, Elizabeth huomautti:

"Mikä äkkilähtö teille tulikaan viime marraskuulla Netherfieldistä, hra Darcy! Herra Bingley tuli varmaankin hyvin mieliinsä tavatessaan teidät kaikki jälleen niin pian; sillä muistaakseni hän oli lähtenyt vasta edellisenä päivänä Lontooseen. Toivon, että hän ja sisarensa voivat hyvin, kun erositte viimeksi heistä?"

Elizabeth huomasi, että puhelu uhkasi taasen tauota; ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:

"Luulen ymmärtäneeni, että herra Bingley ei enää aio lainkaan palata
Netherfieldiin?"

"Sitä en ole kuullut hänen koskaan sanovan; mutta hyvin luultavaa on, että hän tulee vast'edes viettämään siellä hyvin vähän ajastaan. Hänellä on paljon ystäviä, ja hän on siinä iässä, jolloin ystävien ja vieraskutsujen luku yhä karttuu."

"Jos hän aikoo oleskella vain niin vähän aikaa Netherfieldissä, niin minusta olisi naapuristolle edullisempi, että hän kokonaan luopuisi tuosta paikasta, jotta sinne asettuisi jokin miellyttävä perhe pysyväisesti. Mutta ehkä herra Bingley vuokrasikin tilan enemmän omaa kuin naapuriensa hauskuutta silmälläpitäen, ja meidän on jäätävä odottamaan, että hän vastakin menettelee saman näkökannan mukaisesti."

"En yhtään ihmettelisi", sanoi Darcy, "vaikka hän luopuisi siitä kohta kun saa hyväksyttävän tarjouksen."

Siihen ei Elizabeth vastannut mitään. Hän ei rohjennut sen pitemmältä udella Darcyn ystävän oloa; ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanomista, päätti hän jättää keskustelun jatkamisen vieraansa vaivaksi.

Tämä ymmärsi äänettömän viittauksen ja aloitti oitis tuskapäin: "Tämä näyttää hyvin kodikkaalta talolta. Luulen, että Lady Catherine korjautti sitä melkoisesti, kun herra Collins muutti tänne Hunsfordiin."

"Niin hän kai teki — ja olen varma, ettei hän olisi voinut osoittaa ystävyyttään kiitollisemmalle vastaanottajalle."

"Siinä olette aivan oikeassa; hänen ystävänsä voivat onnitella häntä, että hän sattui tapaamaan yhden niistä harvoista järkevistä naisista, jotka olisivat suostuneet hänen kosintaansa. Minun ystävättärelläni on erinomainen ymmärrys — vaikka en ole varma, oliko naimisiinmeno herra Collinsin kanssa kovinkaan viisas teko hänen puoleltaan. Hän tuntuu kuitenkin olevan täysin onnellinen; ja aineellisessa suhteessa on hänen valintansa hänelle hyvin edullinen."

"Hänelle on varmastikin sangen mieluista asua niin lähellä omaisiaan ja entisiä ystäviään."

"Onko Hunsford mielestänne niin lähellä? Onhan tänne matkaa hänen isänkodistaan liki viisikymmentä mailia."

"Mitä ovat viisikymmentä mailia hyvää maantietä? Vähän päälle puoli päivämatkaa. Minusta etäisyys on naurettavan lyhyt."

"Minä en koskaan pitäisi etäisyyttä isänkodista minään avioliiton voittopuolena", huudahti Elizabeth; "enkä suinkaan sanoisi, että rouva Collins on joutunut lähelle omaisiaan."

"Tuo todistaa vain teidän omaa kiintymystänne Hertfordshireen. Jokainen paikka, joka on vähänkin Longbournin lähinaapuriston ulkopuolella, olisi teidän mielestänne kai hirvittävän kaukana."

Hänen huulillaan väreili hymy, jonka Elizabeth luuli ymmärtävänsä; Darcy luuli kaiketi hänen ajattelevan Janea ja Netherfieldiä, ja punastuen hän kiirehti vastaamaan:

"En suinkaan tarkoita, että naisen pitäisi naimisiin jouduttuaankin olla kytketty kiinni isänkotiinsa. Ovathan läheisyys ja etäisyys sangen venyviä käsitteitä ja riippuvat niin monista vaihtelevista asianhaaroista. Jos varat sallivat tehdä matkoja milloin hyvänsä ja miten pitkälle tahansa, niin ei etäisyyskään ole haitaksi. Mutta niin ei ole laita tässä tapauksessa. Herra ja rouva Collinsilla on hyvät vuositulot, mutta ei sentään siksi suuret, että ne sallisivat ahkerasti matkusteltavan — ja arvaan, ettei ystävättäreni voisi sanoa asuvansa lähellä omaisiaan vähemmän kuin puolen nykyisen välimatkan päässä."

" Teillä ei varmastikaan ole oikeutta tuntea noin väkevää kotipaikan rakkautta. Ettehän te voi olla elänyt ikäänne kaikkea Longbournin perukoilla."

Elizabeth katsahti ylös hämmästyneenä. Puhujan tunneasteikossa näytti jälleen tapahtuvan vaihdos; hän siirsi tuolinsa taapäin, otti pöydältä sanomalehden, silmäili sitä hajamielisesti ja sanoi sitten kylmempään sävyyn:

Lyhyt keskustelu seurasi tämän seudun valo- ja varjopuolista, molemmin puolin kylmän asiallisesti, kunnes sen keskeytti kävelyretkeltään palaavien Charlotten ja hänen sisarensa saapuminen. Toisten kahdenkeskinen yhdessäolo tuntui vähän hämmästyttävän näitä. Hra Darcy selitti sen samalla tapaa kuin ensin sisään tullessaankin, ja poistui sitten istuttuaan vielä muutaman minuutin ajan.

"Mitähän tämä oikein tarkoittaa?" uteli Charlotte kohta hänen mentyään. "Rakas Eliza, hänen täytyy varmastikin olla rakastunut sinuun, muuten hän ei koskaan olisi tullut tänne näin tuttavalliselle käynnille."

Mutta kun Elizabeth oli kertonut hänen juroudestaan koko vierailun aikana, ei tuo otaksuminen ruvennut näyttämään oikein uskottavalta, vaikka Charlotte olisi sitä kuinka hartaasti toivonut; ja monien vaihtelevien arvelujen jälkeen perusteltiin harvinainen vierailu viimein siihen mahdollisuuteen, että Darcylla ei kai ollut mitään muutakaan tehtävänä, mikä tähän vuodenaikaan katsoen tuntui todennäköisemmältä. Kaikki ulkoilmaurheilu oli tällöin mahdoton. Sisällä hovikartanossa oli hauskutuksena seuranpito Lady Catherinelle, lueskelu ja biljaardinpeluu, mutta eiväthän reippaat nuoret herrat voi alituisesti istuskella sisälläkään; ja pappila kun oli niin lähellä ja sinne oli hauska kävelymatka ja perillä hauskoja nuoria naisia, tunsivat molemmat serkukset houkutusta kävellä sinne harva se päivä. He tulivat eri aikoihin aamupäivisin, milloin yhdessä, milloin kumpikin erikseen, joskus tätinsäkin seuraamana. Kaikille pappilalaisille oli ilmeistä, että eversti Fitzwilliam yhtyi hyvin heidän seurassaan, ja se huomio teki hänet sitä suositummaksi.

Mutta mikä seikka Darcya viehätti käymään niin ahkerasti pappilassa, sitä oli vaikeampi arvata. Varmastikaan hän ei tullut seuraa pitämään; usein hän saattoi istua kymmenisen minuuttia toisten parissa avaamatta kertaakaan suutansa; ja jos hän joskus puheli, tapahtui se ilmeisesti enemmän välttämättömyyden pakosta kuin omasta sisäisestä halusta. Hän ei koskaan näyttänyt oikein hyväntuuliselta. Rva Collins ei tiennyt, mitä koko miehestä ja hänen käynneistään oikein päätellä. Hän oli vielä kerran tai kahdesti vihjaillut Elizabethille, että tuo salamyhkäinen vieras kukaties oli rakastunut häneen, mutta toinen oli aina makeasti nauranut koko arvelulle; eikä rva Collins sitten enää rohjennut kehittää tätä puheen aihetta sen pitemmälle, peljäten että sen kautta ystävättäressä herätettäisiin toiveita, jotka päättyisivät syvään pettymykseen.

Hellässä huolenpidossaan Elizabethista hän joskus suunnitteli naittaa hänet eversti Fitzwilliamille. Tämä oli ehdottomasti hauskempi noista kahdesta serkuksesta; hän ihaili ilmeisesti Elizabethia, ja hänen varallisuutensa ja yhteiskunnallinen asemansa oli hyvä; mutta näiden etujen vastapainona kiikkui toisella vaakalaudalla se kieltämätön tosiasia, että hra Darcy suurena tilanomistajana voi määrätä lihavatuloisen kirkkoherranviran täyttämisestä, mutta hänen serkkunsa ei edes laihasta kappalaispaikastakaan.

XXXIII LUKU.

Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti, että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä — eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein kääntämään seuralleen selkänsä — kaikkea vielä, hän päinvastoin näki tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia. Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset — hänen viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa, jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi Kentiin, hän vierailisi myöskin siellä . Aivan totta — sellaista järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo saapuneen pappilan veräjälle.

Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy, vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili tulijalle väkinäisesti ja sanoi:

"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"

"Kyllä — jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen käytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen."

"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen mieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En ole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan rajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen suhteen kuin herra Darcy."

"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää", vastasi eversti. "Ja niinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä, että se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän on hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta kohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia itsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen."

"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia kumpaankaan pakkoon. Aivan totta — mitäpä te itse asiassa tiedättekään itsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute estänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä mielenne on tehnyt?"

"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä — ja ehkäpä minun täytyy tunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia kokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä saatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton nuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti."

"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti käy."

"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta elämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan olla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen."

"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui korviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän kysyi leikkisään sävyyn: "Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan tavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin arvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan."

Eversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi. Katkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan seuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen puhelemaan:

"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä senvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan. Ihmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein vakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi pelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä holhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse haluaa."

"Ei niin sentään ole asianlaita", sanoi eversti Fitzwilliam, "siitä edusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn holhoojia."

"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette? Antaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria neitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito darcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman päänsä jälkeen."

Näin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti; ja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että neiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän huolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa jokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi vastaamaan.

"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä mitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että hän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva Hurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen taipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni teidän maininneen, että tekin tunnette heidät."

"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori mies — hän on Darcyn ylimpiä ystäviä."

"Ah, varmastikin", vastasi Elizabeth kuivasti. "Herra Darcy on tavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä parahinta huolta."

"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä — uskonpa todellakin Darcyn pitävän hyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän puheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja hänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan, sillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi asianosalliseksi."

"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten tietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi tunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä."

"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että Bingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy itseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs pahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään naimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei maininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että arvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja koska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven."

"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin väliin?"

"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen."

"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut", vastasi Fitzwilliam hymyillen. "Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt olen teille jutellut."

Elizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan — mutta koko hänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä hetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.

"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte", vastasi Elizabeth. "Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta hänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?"

"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla oli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan arvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen ystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta", hän kiirehti lisäämään, hilliten väkisin mielenkuohuansa, "ehkäpä teen väärin tuomitessani hänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja kaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys."

"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta", virkkoi Fitzwilliam hymyillen, "vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota."

Tämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra Darcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten ilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia tultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään ja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.

Tähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan suosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta pääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt Bingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus ilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat toivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä — hän oli Janen onnen surmaaja.

"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen", oli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat arvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli toinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.

"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut muistutettavaa", hän huudahti, "hänhän on pelkkää hyvyyttä ja rakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän ja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa, sillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata sivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen kunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään kohoamaan." Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus hiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes tämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan menettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana hänen omaa sisartansa varten.

Kyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta siitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella lähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä juomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan häntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady Catherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin pahaksi.

XXXIV LUKU.

Heidän lähdettyään Elizabeth otti oitis katsellakseen vielä kerran läpi kaikki Janen kirjeet, jotka hän oli saanut täällä Kentissä oleskellessaan, aivan kuin tahtoen sytyttää niiden sisällöllä mieltään vihaan hra Darcya vastaan. Niissä lempeä kirjoittajatar ei tosin syytellyt ketään eikä valitellut nykyisiä kärsimyksiään, eipä edes muistellut murhemielin menneitä tapahtumia. Mutta kaikista niistä — ja miltei joka riviltä sen voi huomata — puuttui tuota entistä leppoista iloisuutta, joka oli aina ollut yhtä ominaista Janen kirjetyylille kuin hänen persoonalliselle olemukselleenkin ja jonka lähteenä oli ollut surujen sotkematon mielenrauha ja hilpeä tasaluontoisuus. Elizabeth vainusi joka lauseesta raskasmielisyyttä, joka nykyään sumensi sisaren sielun ja jota hän ensi kerran lukiessaan ei ollut tullut paljonkaan panneeksi merkille. Hra Darcyn äskeinen röyhkeä ylpeily hänen aikaansaamastaan kurjuudesta avasi Elizabethin silmät nyt vasta oikein käsittämään sisarensa kärsimykset. Hän tunsi mielenhuojennusta ajatellessaan, että tuo öykkäri jo ylihuomenna lähtisi matkoihinsa Rosingsista, ja vielä suurempaa huojennusta tietäessään, että vajaan parin viikon päästä hän itse jälleen pääsisi Janen pariin, lohduttamaan tätä ja kohottamaan hänen elämän virkeyttään sisarellisen hellyytensä ja kiintymyksensä koko voimalla.

Darcyn lähtöä ajatellessaan hän muisti, että myöskin tämän serkku lähtisi samalla; mutta eversti Fitzwilliam oli selvästi antanut ymmärtää, ettei hänellä suinkaan ollut kosima-aikeita; ja Elizabeth tiesi, ettei tämän miellyttävän seuramiehen lähtö tulisi särkemään hänen sydäntään.

Ajatustensa päästyä tähän kohtaan hän äkkiä säpsähti kuullessaan ovikellon soivan; ja häntä hiukan ilahdutti arvailla, että mahdollisesti eversti Fitzwilliam saapui vielä toistamiseen tänä iltana pyrkiäkseen erityisesti hänen puheilleen. Mutta tuollaiset arvailut äkisti katosivat ja hänen mielialansa sumentui kerrassaan, kun hän sanomattomaksi hämmästyksekseen näki hra Darcyn astuvan huoneeseen. Hätäisesti ja aivan kuin suunniltaan ollen tämä alkoi kohta kysellä hänen terveyttään. Elizabeth vastasi hänelle kylmän kohteliaasti ja voimatta oikein salata oudoksumistaan. Vieras istahti hetkiseksi, mutta nousi äkisti ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Elizabeth joutui yhä enemmän ihmeisiinsä, mutta ei virkkanut mitään. Muutamien minuuttien äänettömyyden jälkeen Darcy astui hyvin kiihtyneenä tyttöä kohti ja aloitti melkein ryöpsähtäen:

"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, kuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä."

Elizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen kosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä Darcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä kaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän puhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen tunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa ylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin alemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys itse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa asettuivat tällaista yhtymystä vastaan — kaikesta tästä hän puheli vakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan edistämään hänen kosintaansa.

Vaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin arvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen tiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka hän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen määrään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui silmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä itseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli lopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan kiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen turha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen taistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla myöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei hän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hän puhui huolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko olemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen kiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai puheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:

"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua kiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä tapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen johdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä todella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en voi — minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia tunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani. Minä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon, että teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan itse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan teidän nyt helposti voittavankin sen."

Hra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi kiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin yhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat suuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä mielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa sen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta. Vihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä rauhallisuutta:

"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa? Ehkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla — suvaitkaa vastata niin vähällä kohteliaisuuden varjolla kuin vain haluatte — mistä syystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi vaadittua!"

"Voisinpa minäkin puolestani kysyä", vastasi Elizabeth, "miksi te, niin ilmeisesti tarkoittaen loukata minua , olette suvainnut kertoa minulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja tahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne vaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki jonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla oli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken olisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut pelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin luuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen miehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt — kenties iäksi — mitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?"

Viime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen mielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa syytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.

"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä nurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä ja julmaa menettelyänne tuossa asiassa. Te ette rohkene, te ette voi kieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen, että heidän tiensä erkanivat — toisen te saitte käyttäytymään oikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi ihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi murskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja kummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja sydämensurua."

Elizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen, että toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes merkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä kasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.

Teeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: "En halua ollenkaan kieltää, että tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että olen hyvin tyytyväinen menestykseeni. Ystävääni kohtaan olen ollut paljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan."

Elizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias muoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.

"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon juttuun", hän jatkoi kiihtyneenä. "Jo kauan ennen kuin se sattuikaan tunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne paljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten sain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavana siitä asiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota menettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden perusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?"

"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen asioihin", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän levollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.

"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen asioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?"

"Hänen kovan onnensa!" toisti Darcy ylenkatseellisesti, "— no niin, kovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä."

"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!" huudahti Elizabeth närkästyen. "Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa — tarkoitan, varattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt häneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle määrätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta vuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen riippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän kaiken te olette tehnyt — ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja naurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!"

"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!" huudahti Darcy, astellen nopeasti edestakaisin. "Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte minulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan minulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan! Mutta ehkäpä", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja katsellen häntä kiinteästi silmiin, "ehkäpä nämä katkerat syytökset olisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti tunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun kiintymykseni teihin on saanut kestää — jos olisin viisaasti osannut salata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan myöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen on minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä tunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat. Voitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin omaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni tietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni alapuolella?"

Elizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta; mutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan:

"Te erehdytte, herra Darcy, jos luulette että kosintanne muoto olisi millään tavalla vaikuttanut vastaukseeni, paitsi ehkä siten, etten olisi vastannut niin suorasukaisesti, jos olisitte osannut käyttäytyä kunnianmiehen tavoin minua kohtaan."

Hän näki Darcyn säpsähtävän; mutta kun tämä ei virkkanut mitään, hän jatkoi:

"Te ette olisi voinut esittää kosintaanne minkäänlaisessa muodossa, joka olisi taivuttanut minua suostumaan siihen."

Jälleen oli Darcyn hämmästys ilmeinen; hän katseli puhujaan ilmeellä, josta kuvastui epäuskoisuus ja syvä nöyryytys ja närkästys. Elizabeth jatkoi säälimättä:

"Alusta alkaen — tuttavuutemme ensi hetkestä lähtien, voisin sanoa — teidän ylpeä käytöstapanne, teidän itsekäs ja halveksiva välinpitämättömyytenne toisten tunteista ja mielipiteistä laskivat perustan minun vastenmielisyydelleni ja inholleni teitä kohtaan, joita seuraavat tapahtumat yhä vain lujensivat; eikä ollut kulunut kuukauttakaan kun jo tunsin, että te olisitte viimeinen mies, jolle voisin ojentaa käteni."

"Te olette sanonut jo kylliksi, arvoisa neiti. Minä käsitän täydellisesti teidän tunteenne ja saan vain hävetä omia tunteitani teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että olen kuluttanut näin kauan aikaanne, ja sallikaa minun toivottaa teille parahinta terveyttä ja onnea."

Näin sanottuaan hän poistui nopeasti huoneesta, ja Elizabeth kuuli seuraavassa tuokiossa hänen avaavan ulko-oven ja lähtevän talosta. Hänen oma mielenkuohunsa oli sanomattoman kiusallinen. Hän ei tiennyt miten lujittaa mieltään, ja heikkoutensa tuntien hän istahti itkemään hyvän puolituntisen. Hänen ihmetyksensä kaikesta äsken kokemastaan ja elämästään kasvoi yhä suuremmaksi. Että hänen piti saada naimatarjous hra Darcylta! Että tämä oli häneen rakastunut jo niin monen kuukauden mittaan! Ja niin syvästi rakastunut, että hän oli valmis alistumaan epäsuhtaiseen avioliittoon, jollaiseen sortumasta hän tuonaan oli kaikista voimistaan varjellut ystäväänsä! — Se oli miltei uskomatonta, kerrassaan tarumaista! Elizabeth tunsi imartelevaa mielihyvää sen johdosta, että hän tietämättään ja tahtomattaan oli tuollaisessa miehessä kyennyt herättämään niin väkevää rakkautta. Mutta entäpä Darcyn hirveä, anteeksiantamaton öykkärimäisyys, hänen häpeämätön tunnustuksensa ja tyytyväisyytensä siitä tuskasta, jota hän oli tuottanut Janelle, ja hänen julmuutensa hra Wickhamia kohtaan, jota hän ei yritellyt kieltääkään — kaikki nuo hirveät muistelot pyyhkäisivät Elizabethin mielestä oitis sen vähäisen säälintunteen, jota toisen vastaamaton kiintymys oli hänessä aluksi herättänyt.

Nämä kuohuttavat ajatukset askarruttivat hänen mieltään siihen saakka, kunnes kotia palaavain pappilalaisten vaunujen kolina sai hänet muistamaan, että hänen olisi ollut vaikea salata mielenkuohuaan Charlotten tarkalta silmältä, jonka vuoksi hän juoksi kiiruusti yläkertaan omaan huoneeseensa.

XXXV LUKU.

Elizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka illalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä mahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja kykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti kohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut lähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi muistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä; ja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi puomiveräjän toiselta puolen.

Hänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin houkutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja silmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt viettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen ympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden keväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki vilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella sorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan kukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta herrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti veräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt selkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen nimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.

Darcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä, jonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn: "Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani teidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän kirjeen?" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli pian häipynyt näkyvistä.

Ilman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden valtaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen kuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen kävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli päivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:

"Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne, sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä vetoan teidän oikeamielisyyteenne.

"Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena syytöksenä oli, että minä — kummankaan asianomaisen tunteista vähääkään välittämättä — olin erottanut hra Bingleyn teidän sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani tunnustetun suosikin — nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa — se olisikin tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi, niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni — minkä pidän välttämättömänä itseäni kohtaan — pakostakin joudun ilmaisemaan tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.

"En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin — kuten monet muutkin — että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa, iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollette te tässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi olla minun puolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi. Jos niin on laita — jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni; mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.

"Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä sellaisia, joita — vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat — omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita, vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti osoittivat — pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä seurapiiriin hyvänsä.

"Tahdon enää vain lisätä, että kaikesta mitä tuona iltana ja sen jälkeen voin panna merkille, mielipiteeni kaikista asianomaisista vahvistui vahvistumistaan ja samoin päätökseni estää kaikin keinoin ystävääni suistumasta perhesiteeseen, jota minun täytyi pitää hänelle onnettomuutta tuottavana. Hän lähti seuraavana päivänä Netherfieldistä Lontooseen siinä mielessä, kuten luulen teidän muistavan, että hän sieltä piankin palaisi jälleen maalle. Nyt alkoi minun toimiosani asioiden kehityksessä, ja sen aion teille lyhyesti selittää. Hänen sisarensa olivat yhtä huolissaan hänen kiintymyksestään kuin minäkin, ja se tuli meidän keskemme piankin ilmi; ja tajuten, ettei yhtään aikaa ollut hukattavana, jos mieli pelastaa heidän veljensä, me päätimme oitis seurata häntä Lontooseen. Siellä minulla oli kohta tilaisuus käydä selvästi osoittamaan ystävälleni moisesta avioliitosta johtuvat vaarat. Mutta miten suuressa tai vähässä määrässä nämä varoitteluni lienevätkään vaikuttaneet hänen päätökseensä, en luule että ne kuitenkaan olisivat voineet estää häntä noudattamasta mieltään, jollei niitä olisi tukenut minun epäröimättä antamani vakuutus sisarenne täydellisestä välinpitämättömyydestä. Ystäväni oli siihen saakka uskonut, että sisarenne vastasi hänen mieltymykseensä yhtä vilpittömänä, jollei ehkä yhtä ilmeisellä tunteella. Mutta Bingley on luonteeltaan hyvin vaatimaton, sanoisinko, epäitsenäinen; hän panee minun arvostelukykyyni paljon enemmän arvoa kuin omaansa. Häntä ei ollut siis vaikea saada vakuutetuksi, että hän oli kokonaan pettynyt sisarenne suhteen; ja kun tuo vakaumus kerran oli hänessä syntynyt, oli helppo saada hänet taivutetuksi olemaan enää palaamatta Hertfordshireen. Se ei kysynyt minulta paljonkaan vaivaa. Yhtä ainoata seikkaa menettelyssäni en voi muistella mielihyvällä — sitä näet, että alennuin kaikin tavoin salaamaan häneltä sisarenne oleskelun Lontoossa. Tiesin siitä itse nti Bingleyn kautta, mutta hänen veljensä oli siitä aivan tietämätön. Saattoihan olla mahdollista, että he olisivat voineet tavata toisensa, ilman että siitä olisi ollut mitään pahempia seurauksia; mutta ystäväni ryhti ei mielestäni vielä ollut tarpeeksi vakava, jotta olisin voinut sallia hänen antautuvan tuohon vaaraan. Ehkäpä tämä salaaminen, tämä teeskentely oli minulta kehnosti tehty. Olipa miten oli, parhaassa tarkoituksessa minä ainakin menettelin. Tästä aiheesta minulla ei ole enää mitään sanottavana eikä muuta anteeksipyyntöä esitettävänä. Jos tulin sen kautta loukanneeksi sisarenne tunteita, niin tein sen tietämättäni; ja vaikka minun vaikuttimeni saattanevat teistä tuntua moitittavilta, niin en itse yhä vieläkään voi tuomita niitä.

"Mitä teidän toiseen moitteeseenne tulee, teidän pääsyytökseenne minua vastaan — että olisin tehnyt vääryyttä hra Wickhamille — niin voin sen paraiten kumota esittämällä teille kokonaisuudessaan hänen suhteensa meidän perheeseemme. Mistä synnistä hän minua erityisesti syytti, on minulle tähän saakka ollut tietymätöntä; mutta nyt teille antamani esityksen todenperäisyydestä voin vedota useampaan kuin yhteen luotettavaan todistajaan. Hra Wickhamin isä oli hyvin kunnianarvoinen mies, joka monet vuodet hoiti kaikkia Pemberleyn tiluksia ja jonka kunnollisuus luonnollisesti taivutti isävainajani tekemään hänelle mitä palvelusta hän vain halusi ja tarvitsi; ja nimenomaan kohdistui isäni suosio George Wickhamiin, joka oli hänen kummipoikansa. Isäni avusti hänet oivalliseen oppikouluun ja myöhemmin Cambridgen yliopistoon; ja tämä apu oli sitä suuriarvoisempi, kun ei hra Wickham itse, jonka hänen vaimonsa tuhlailemishalu piti alati varattomana, muuten olisi kyennyt hankkimaan pojalleen herrasmiehen kasvatusta. Isäni ei ollut ainoastaan mieltynyt tuon nuoren miehen seuraan, jonka käytöstapa kieltämättä aina oli hyvin viehättävä, vaan hänellä oli mitä parhain käsitys hänen luonteestaan ja lahjoistaan; ja arvioiden niiden parhaiten tulevan käytetyksi kirkon palveluksessa hän tahtoi varata hänelle tilaisuuden päästä papin uralle. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä sain jo varhain aivan toisenlaisen käsityksen tästä nuoresta miehestä. Hänen ala-arvoiset taipumuksensa, hänen horjuvat periaatteensa eivät voineet välttyä miltei samanikäisen nuorukaisen katseelta, joka voi pitää häntä silmällä sellaisinakin hetkinä, jolloin hän ei osannut pitää varaansa. Nyt tulen jälleen pahoittamaan teidän mieltänne — mihin määrään, sen itse parhaiten voitte tietää. Mutta minkälaisia tunteita herra Wickhamin onkin teissä onnistunut herättää, niin ne eivät saa pidättää minua paljastamasta teille hänen todellista luonnettaan.

"Erinomainen isäni kuoli noin viisi vuotta takaperin; ja hänen luottamuksensa George Wickhamiin pysyi viimeiseen asti niin horjumattomana, että hän jälkisäädöksessään kehoitti minua pitämään mitä parhainta huolta hänen tulevaisuudestaan ja nimenomaan — jos hänen aikomuksensa oli valmistautua papiksi — varaamaan hänelle meidän perheemme määrättävissä olevan hyvätuloisen kirkkoherranpaikan, kohta kun se joutui avoimeksi. Sen lisäksi oli hänelle maksettava tuhannen punnan suuruinen testamenttilahjoitus. Hänen oma isänsä kuoli kohta sen perästä; ja puolen vuoden kuluttua näistä tapahtumista herra Wickham kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän ilmoitti, että koska hänen vakaumuksensa ei sallinut hänen omistautua papilliselle uralle, niin minä en voisi pitää kohtuuttomana hänen toivomustaan, että hän täten menettämänsä hyvän virkapaikan asemesta saisi jommoisenkin rahallisen korvauksen. Hänen aikomuksensa oli ruveta lukemaan lakitiedettä, ja hän toivoi minunkin ymmärtävän, että tuhannen punnan vuotuiset korot eivät tällä alalla pitkällekään riittäisi. Minä pikemminkin toivoin kuin uskoin hänen tarkoittavan täyttä totta; mutta joka tapauksessa olin valmis suostumaan hänen ehdotukseensa. Minä tiesin, että Wickhamista ei koskaan olisi tullutkaan kunnollista pappismiestä. Asia oli sitä myöten selvitetty; ja korvaukseksi kirkkoherranpaikasta hän suostui ottamaan minulta vastaan kolmetuhatta puntaa.

"Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa. Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;[19] ollen tyyten vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen kirkkoherranpaikan — ja siitä hänen mielestään ei voinut olla epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa — siihen yhtä vähän kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen, ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät — ja hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin moittimaan minua itseäni.

"Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta, jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.

"Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi, jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä, rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa, ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita, että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan, joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.

"Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen, joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän vastenmielisyytenne minua kohtaan tekee minun todistukseni silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!

XXXVI LUKU.

Jollei Elizabeth ottaessaan vastaan hra Darcyn kirjeen ollut odottanut siinä eilisen kosinnan uudistamista, niin ei hän ollut voinut kuvitella mitään muutakaan sen sisällöstä. Joka tapauksessa voi arvata, että hän hämmästyen ja oudoksuen luki sen läpi, ja että tuloksena oli sanomattoman ristiriitainen tunnekuohu. Aluksi häntä ihmetytti, että tuo mies voi luulla voivansa millään tavoin puolustella käyttäytymistään; ja väkevän ennakkoluulon vallassa hän aloitti lukea hänen esitystään Netherfieldin tapahtumista. Darcyn uskoa Janen välinpitämättömyydestä Bingleytä kohtaan hän ei voinut ottaa todeksi; ja tuon miehen esitys hänen todellisista syistään näiden avioliittoa vastaan oli omiaan suututtamaan Elizabethia yhä enemmän. Darcy ei ilmaissut lainkaan katuvansa menettelyään, päinvastoin hän osoittihe yhä paatuneemmaksi pöyhkeässä suvaitsemattomuudessaan ja sääty-ylpeydessään.

Mutta kun sitten seurasi kuvaus hänen suhteestaan hra Wickhamiin; kun Elizabeth tarkkaavaisesti tutustui asianhaaroihin, joiden — jos ne vain oli todenperäisesti esitetty — täytyi kerrassaan kumota hänen mielihalulla hellityn käsityksensä tuon perin miellyttävän nuoren miehen luonteesta — kävi juttu paljon sekavammaksi ja tuskallisemmaksi. Hämmästys, huolestuminen, jopa kauhukin täyttivät hänen mielensä. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että hän voisi julistaa kaiken valheeksi, tahalliseksi vääristelyksi, ja huudahtaa: "Se ei ole totta! Se ei voi olla totta!" — ja kun hän oli käynyt koko kirjeen läpi, tuskin kyeten enää kunnolla käsittämään viime sivun sisällystä, työnsi hän sen nopeasti syrjään, päättäen ettei koskaan edes katsahtaisikaan enää siihen.

Tässä hämmentyneessä mielentilassa hän asteli edestakaisin, kykenemättä lepuuttamaan ajatuksiaan ja löytämättä niille lujaa kiinnekohtaa; mutta kauan hän ei kestänyt sitäkään — kohta oli kirje jälleen esillä kuorestaan; ja hilliten itseään minkä kykeni hän rupesi uudestaan lukemaan tuota hirveää syytöstä hra Wickhamia vastaan ja pakottautui mahdollisimman kylmäverisesti käsittämään jok'ikisen lauseen sisällön. Esitys Wickhamin suhteissa Pemberleyn isäntäväkeen oli joka suhteessa aivan samanlainen kuin tämän itsensä antama; ja edesmenneen hra Darcyn leppeä ystävällisyys, josta Elizabeth ei ollut tähän saakka ollut oikein perillä, kävi aivan yhteen hänen omien sanojensa kanssa. Sitä myöten molemmat kertomukset kattoivat toisensa; mutta testamenttiin tultua niiden välillä aukeni syvä juopa. Elizabethilla oli vielä vereksessä muistissa, mitä Wickham oli kertonut toiveistaan tuohon kirkkoherranpaikkaan; ja sitä muistellen hänen oli mahdotonta uskoa muuta, kuin että jompikumpi kertojista oli tahallaan erehtynyt; ja aluksi hän luuli olevansa varma, kumpi heistä oli puhunut väärin. Mutta lukiessaan edelleen, kuinka Wickham oli vapaaehtoisesti luopunut kaikista toiveista mainittuun paikkaan ja saanut korvaukseksi melkoisen rahasumman, hänen oli jälleen pakko epäröidä. Hän laski kirjeen kädestään ja punnitsi mielessään jok'ainutta seikkaa mahdollisimman puolueettomasti, koettaen tulla hänelle itselleen mieluiseen tulokseen — mutta onnistumatta. Molemmilla puolillahan häntä kohtasivat vain asianomaisten omat mieskohtaiset vakuuttelut. Jälleen hän rupesi lukemaan. Mutta joka rivi osoitti yhä selvemmin, että tämä juttu, jonka hän oli uskonut yksinomaan todistavan hra Darcyn menettelyn halpaa halvemmaksi, näyttikin saavein käänteen, joka kerrassaan puhdisti hänet kaikesta syystä.

Jo se kevytmielinen tuhlailunhalu ja periaatteeton kunnottomuus, josta kirjoittaja ei vähääkään epäröinyt syyttää hra Wickhamia, järkytti lukijaa suuresti. Hän ei ollut kuullut tuosta nuoresta miehestä sanaakaan ennen hänen liittymistään Hertfordshiren miliisirykmenttiin, johon hän oli tullut erään tuttavan upseerin suosituksesta. Hänen aikaisemmasta elämästään ei Hertfordshiressä tiedetty muuta kuin mitä hän itse oli kertonut. Hänen todellisen luonteensa perille ei Elizabeth ollut tähän asti pyrkinytkään päästä. Wickhamin kasvonpiirteet, hänen äänensä, ryhtinsä ja käytöstapansa olivat taanneet hänet joka suhteessa täysin kunnioitettavaksi mieheksi. Elizabeth koetti etsiä muististaan jotakin erityistä hyvyyden, puhtauden ja jaloluontoisuuden piirrettä Wickhamin luonteesta, joka suojelisi tätä Darcyn hyökkäyksiltä tahi ainakin selittäisi hänen luonteenvikansa pelkiksi paljon hemmotellun nuoren miehen tilapäisiksi hairahduksiksi, eikä suinkaan vuosikausien joutilaisuuden ja hurjistelun hedelmiksi, kuten Darcy esitti. Mutta mitään sellaista piirrettä ei lainkaan johtunut hänen mieleensä. Hän voi nähdä Wickhamin edessänsä ilmi elävänä, ulkomuodoltaan, sanoiltaan ja sävyltään lumoavana; mutta hän ei kyennyt kasaamaan hänen ansiopuolikseen muuta hyvää kuin mitä lähiympäristössä ja toveripiirissä hänestä yleensä ajateltiin.

Punnittuaan tätä kohtaa hyvän aikaa Elizabeth jatkoi jälleen lukemistaan. Mutta, oh! — sitä onnetonta kertomusta, mikä sitten seurasi — Wickhamin häpeällisistä aikomuksista nti Darcyn suhteen — sille antoi jonkin verran vahvistusta hänen ja eversti Fitzwilliamin eilisaamuinen puhelu; ja joka tapauksessa häntä oli kehoitettu hankkimaan lisätodisteita kertomuksen todenperäisyydestä everstiltä itseltään, jonka kunnioitettavaa luonnetta hänellä ei ollut syytä vähintäkään epäillä. Aluksi Elizabeth miltei päättikin kääntyä everstin puoleen, mutta tukalaahan oli syrjäisen henkilön tehdä tuollainen vetoominen; ja eikähän hra Darcy olisi varmastikaan uskaltanut sellaista kehoitusta antaa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut varma serkkunsa lausunnosta.

Elizabeth muisti aivan hyvin ensi keskustelunsa Wickhamin kanssa tuona ensimmäisenä illanviettona hra Philipsin perheessä. Monet tuon miehen lauseista olivat aivan sellaisinaan painuneet hänen muistiinsa. Nyt häntä ihmetytti, kuinka Wickham oli oikeastaan voinutkaan puhella sellaista vennon vieraalle, ja kuinka hän itse ei ollut aikaisemmin tullut sitä oudostelleeksi. Edelleen hän muisti Wickhamin kerskailleen, ettei hän suinkaan peljännyt tavata hra Darcya — että hra Darcyn asiana oli puittia tiehensä, hänen jäädessä paikoilleen, ja kuitenkin hän oli jo seuraavalla viikolla vältellyt saapua Netherfieldin tanssiaisiin. Hän muisti myöskin, että aina siihen saakka kuin Netherfieldin perhe oli poistunut seudulta, Wickham oli kertonut tarinansa ainoastaan hänelle, mutta että se kohta tuon muuton jälkeen oli ollut yleisenä puheenaiheena; ja ettei Wickham silloin enää aristellut alentaa hra Darcyn mainetta toisten ihmisten silmissä, vaikka hän oli vakuuttanut Elizabethille, että hän kunnioituksesta isää kohtaan tahtoi säästää poikaa.

Kuinka toisenlaisessa valossa tuo mies nyt näyttäytyikään! Hänen nti Kingille osoittama huomaavaisuutensa oli Elizabethista nyt pelkästään inhoittavan rahanhimon aiheuttamaa; yksinpä sekin seikka, että kyseenä oleva perintö itsessään oli verraten vähäpätöinen, ei enää todistanut kosijan vaatimattomuutta, vaan hänen silmitöntä intoaan pyyhkäistä taskuunsa kaiken, mihin hän vain voi päästä käsiksi. Entä hänen käytöksensä Elizabethia itseään kohtaan? Siihenkään ei enää voinut keksiä mitään siedettävää aihetta. Joko hän oli alussa joutunut harhaan Elizabethia muka odottavan perintöosan suuruudesta, tahi oli hänen turhamaisuuttaan kutkutellut se ilmeinen suosio, jota tämä tiesi hänelle peittelemättä osoittaneensa. Tytön mielessä heikkeni heikkenemistään jokainen vitkaileva ponnistelu tuon miehen puolustukseksi; ja hra Darcyn hyväksi hänelle muistui moniakin seikkoja, joita hän ennen ei ollut tullut ottaneeksi varteen. Niinpä esim. oli hra Bingley Janen sitä kysyessä todistanut Darcyn menetelleen täysin moitteettomasti tässä asiassa; edelleen, että kuinka pöyhkeä ja luotaantorjuva Darcyn esiintyminen yleensä olikin, hän itse ei ollut koko heidän tuttavuutensa aikana — tuon tuttavuuden, joka myöhemmin oli johtanut heidät paljon yhteen ja jonka kestäessä hän oli tullut jokseenkin läheltä tuntemaan tuon miehen luonteensävyn — keksinyt hänen luonteessaan ainuttakaan kehnoa ja periaatetta puuttuvaa piirrettä; ettei kukaan tiennyt puhua hänestä mitään pahaa tai julki jumalatonta; että päinvastoin hänen lähempi tuttavapiirinsä piti häntä erinomaisessa arvossa; että yksinpä Wickhamkin oli myöntänyt hänen olevan hyvän veljen, ja että hän itsekin oli kuullut hänen puhuvan sisarestaan tavalla, josta soinnahti hellää ja ylevää tunnetta; että jos hänen tekonsa tosiaankin olisivat olleet sellaiset, joina Wickham ne kuvasi, ne vaivoin olisivat välttyneet maailman silmiltä; ja että tosi ystävyys hra Bingleyn tapaisen herttaisen miehen ja niin kehnon luonteen välillä olisi ollut kerrassaan käsittämätön ja mahdoton.

Elizabeth aivan häpesi itseään. Hän ei voinut ajatella Darcya eikä Wickhamia tuntematta olleensa kovin sokea, puolueellinen, typerän ennakkoluuloinen.

"Mikä houkka minä olen ollutkaan!" hän huudahti. "Minä, joka olen ollut niin ylpeä tarkkanäköisyydestäni! Joka olen moittinut sisareni ylevää herkkäuskoisuutta ja avomielisyyttä ja tyydytellyt turhamaisuuttani epäilemällä toisia ja keksimällä vikoja, missä niitä ei ole ollutkaan. Mikä nöyryyttävä keksintö tämä onkaan minulle! Ja kuitenkin niin hyvin ansaittu nöyryytys! Vaikka rakkauskin olisi sokaissut silmäni, niin en olisi sen kehnommin osannut arvostella ja tuomita. Mutta ei rakkaus, vaan turhamaisuus se minut sokaisi. Mieltyneenä toisen mairitteluun ja loukkautuneena toisen välinpitämättömyydestä olen tuttavuutemme ensi alusta alkaen kallistunut ehdoin tahdoin ennakkoluuloisuuteen ja typerään tietämättömyyteen ja välittänyt vähät terveestä järjestä. Tähän hetkeen saakka en ole tuntenut omaa itseäni!"

Hänestä itsestään Janeen ja Janesta Bingleyhin hänen ajatuksensa sitten kulkivat sellaista uraa, että hän johtui muistelemaan, kuinka perin epätyydyttävältä hänestä oli tuntunut Darcyn selitys menettelystään tässä asiassa. Hän luki sen uudelleen. Ja nyt oli tulos aivan toinen. Kuinka hän voi kieltäytyä uskomasta Darcyn vakuutteluja tässä asiassa, annettuaan jo perään toisessakin? Darcy selitti olleensa aivan tietämätön Janen kiintymyksestä hänen ystäväänsä; eikä Elizabeth voinut tällöin olla muistamatta, mitä Charlotte aina oli arvellut tästä asiasta. Eikä hän myöskään voinut väittää vääräksi Darcyn kuvausta Janen luonteensävystä. Hän muisti, kuinka taitavasti Jane osasi rakastuneenakin hillitä itsensä ja salata tunteensa, kuinka hän alati käyttäytyi maltillisesti ja ja järkevästi, niin että syrjäisen silmä voi helposti erehtyä hänen tunteittensa todellisesta laadusta.

Kun hän sitten tuli siihen kohtaan kirjeessä, jossa hänen lähiomaisistaan puhuttiin niin julmasti mutta hyvällä syyllä moittien, kasvoi hänen häpeäntuntonsa kukkuroilleen. Hän muisti äitinsä ja nuorempain sisartensa käyttäytymisen eri tilaisuuksissa ja nimenomaan Netherfieldin tanssiaisissa; ja hän voi nyt hyvin käsittää, ettei Darcy voinut moittia sitä pahemmin kuin hän itsekin olisi tehnyt.

Hänelle itselleen ja Janelle myönnetty kohtelias tunnustus ei jäänyt vaikuttamatta. Se lohdutti häntä, mutta ei voinut lievittää sitä ylenkatseellista arvostelua, minkä perheen muut jäsenet olivat ansiosta saaneet osakseen; ja miettiessään nyt, kuinka Janen pettymys ja sydämensuru itse asiassa oli ollut hänen lähimpäin omaistensa käytöksen aiheuttama ja kuinka syvästi he molemmat olivat joutuneet kärsimään sen takia, hän tunsi viiltävää tuskaa ja kiduttavampaa nöyryytystä kuin koskaan ennen.

Kierrettyään nurmikentän laiteilla lähes kaksi tuntia, antaen ajatustensa kirmailla joka taholle — muistellen menneitä ja punniten ennakolta tulevia tapahtumia — kärsien uudestaan kaiken tuskan ja nöyryytyksen ja kokien lohduttautua parhaansa mukaan — hän vihdoin palasi sisälle, koettaen näyttää yhtä huolettomalta ja hilpeältä kuin ennenkin ja päättäen tukahduttaa mielessään kaikki sellaiset ajatukset, jotka estäisivät häntä puuttumasta tarinanpitoon toisten kanssa.

Kotia tultua hän sai kuulla, että Rosingsin herrat olivat käyneet talossa hänen poissa ollessaan; hra Darcy vain siunaaman ajan ottaakseen jäähyväiset, mutta eversti Fitzwilliam oli istunut lähes tuntikauden odottaen häntä palaavaksi ja miltei päättäen lähteä etsiskelemään häntä ulkoa. Elizabethin mieleen oli, etteivät he olleet tavanneet toisiaan. Eversti Fitzwilliam ei merkinnyt hänelle enää yhtään mitään. Hän voi ajatella ainoastaan saamaansa kirjettä.

XXXVII LUKU.

Molemmat herrat lähtivät Rosingista seuraavana aamuna; ja hra Collins, joka oli odotellut valtaveräjällä lausuakseen heille viimeiset jäähyväiset, tunsi kotia palatessaan itsensä onnelliseksi voidessaan kertoa lähtijäin olleen niin hyvässä voinnissa ja hilpeällä mielellä kuin suinkin saattoi odottaa kartanossa tapahtuneen murheellisen jäähyväiskohtauksen jälkeen. Rosingsiin hän sitten oitis riensikin lohduttamaan Lady Catherinea ja tämän tytärtä; ja palatessaan hän voi suureksi tyydytyksekseen tuoda hänen jalosukuisuudeltaan sellaiset terveiset, että tämä haikeutensa haihduttimeksi halusi koko pappilan perheen luokseen päivällisille.

Elizabeth ei voinut Lady Catherinea nähdessään olla ajattelematta, että jos hän vain olisi tahtonut, olisi hän nyt voinut esittäytyä myladyn tulevana sukulaisena; eikä hän voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, minkälaisen vastaanoton jalo rouva silloin olisi hänelle valmistanut. "Mitähän hän olisi oikein sanonutkaan? Kuinkahan hapanta naamaa hän olisi näyttänytkään?" — näillä kysymyksillä hän huvitti raskautettua mieltään.

Ensimmäisenä puheenaiheena päivällispöydässä tietystikin oli Rosingsin väen väheneminen. "Tottakin se koskee minuun syvästi", vakuutti Lady Catherine vakuuttamasta päästyään; "enpä usko, että kukaan ihminen maan päällä suree niin paljon ystäviensä menettämistä kuin minä. Mutta minä olenkin aivan erikoisesti kiintynyt noihin molempiin nuoriin miehiin — ja kuinka he sitten ovatkaan kiintyneet minuun! Ette usko, kuinka vaikeata heidän oli lähteä täältä! Mutta niinhän on laita joka kerta. Kunnon eversti koetti ylläpitää hilpeyttään viimeiseen saakka; mutta Darcyyn lähtö tuntui koskevan kovin kipeästi — paljon enemmän tällä kertaa, minä arvelen, kuin viime vuonna. Se rakas poika näyttää kiintyneen yhä lujemmin sitein Rosingsiin."

Hra Collinsilla oli älyä lausua tämän johdosta imarteleva huomautus, jonka äiti ja tytär palkitsivat suopealla hymyllä.

Lady Catherine huomautti pöydästä noustua, että nti Bennetkin näytti olevan allapäin; ja arvaten syyksi, että tytönkään ei tehnyt mieli niin pian menettää hänen mieluista seuraansa, hän lisäsi:

"Mutta jos niin on laita, niin kirjoittakaa kaikin mokomin äidillenne, että saatte viipyä täällä vähän kauemmin. Minä arvaan, että rouva Collins on hyvin iloinen saadessaan pitää teidät luonansa."

"Olen hyvin kiitollinen teidän jalosukuisuutenne ystävällisestä tarjouksesta", vastasi Elizabeth; "mutta minun vallassani ei ole noudattaa sitä. Minun täytyy olla Lontoossa jo ensi lauantaina."

"Miksi niin pian; ettehän ole vielä ollut täällä enempää kuin kuusi viikkoa? Minä odotin teidän jäävän ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Täisinhän siitä jo mainita rouva Collinsillekin ennen teidän tuloanne. Eikähän teillä ole mitään syytä lähteä täältä niin pian. Äitinne voi varmastikin tulla toimeen ilman teidän apuanne vielä pari viikkoa eteenpäin."

"Mutta isäni ei voi. Hän kirjoitti minulle viime viikolla ja kiirehti palaamistani."

"Oh, isänne tulee hyvin toimeen ilman teitä, jos kerta äitinnekin voi tulla. Isät eivät paljonkaan perusta tyttäriinsä. Ja jos viitsitte vielä viipyä täällä toisenkin kuukauden, niin kukaties otan itse teidät mukaani kun lähden Lontooseen, sillä aikomukseni on matkustaa sinne kesäkuun alussa viikon päiviksi. Ja kun voin aivan hyvin sijoittaa kamarineitoni tavararattaille, on vaunuissani hyvin tilaa toiselle teistä — ja annappa olla, jos sattuu hyvä ilma, niin voisinpa ottaa teidät molemmatkin vaunuihini, sillä ettehän te kumpikaan ole isokokoisia."

"Te olette kovin ystävällinen, Lady Catherine; mutta minä luulen, että minun täytyy sittenkin pysyä alkuperäisessä aikeessani."

Lady Catherine huokasi alistuvasti. "Sitten on teidän, rouva Collins, pantava miespalvelija heitä saattamaan. Tiedättehän, että minä aina puhun suuni puhtaaksi, enkä minä voi sietää ajatusta, että kaksi nuorta neitosta matkustaisi yksin postikyydillä. Se ei ole ollenkaan sopivaa. Nuorten neitosten pitäisi aina olla säädyllisesti varjeltuina ja palveltuina, se kuuluu heidän elämänasemaansa. Muistan hyvin kun sisarentyttäreni Georgiana lähti viime kesänä Ramsgateen, niin en helpottanut, ennenkuin hänelle pantiin kaksi miespalvelijaa mukaan. Minä olen niin hirveän tarkka kaikissa tällaisissa asioissa. Teidän täytyy lähettää joku renkinne näiden nuorten neitosten matkaan. Olenpa oikein iloinen, että satuin mainitsemaan tämän asian; olisi anteeksiantamatonta, jos päästäisitte heidät matkustamaan yksin."

"Hoo — teidän enonne! Onko hänellä varaa pitää miespalvelijaa? Sepä hauskaa, että joku omaisistanne ajattelee tällaisia asioita. Missä te vaihdatte myötyrihevosia? Vai niin — Brombyssä tietystikin. Jos mainitsette 'Kellon' majatalossa tuntevanne minut, niin tulette säädyllisesti palvelluiksi."

Lady Catherinella oli vielä paljon kyseltävää heidän matkansa johdosta; mutta kun hän enimmäkseen itse vastaili kysymyksiinsä, pääsi Elizabeth jokseenkin rauhaan — muihin ajatuksiinsa hautautuneena hän olisi saattanutkin vastailla pelkkää puuta ja heinää. Hän siunasi hetkeä, jolloin he pääsivät lähtemään kotia; ja yksin jäätyään hän antautui huojentunein mielin niihin ajatuksiin, jotka nyt yksinomaan askarruttivat hänen mieltään ja joita hän mietiskeli jokapäiväisillä yksinäisillä kävelyillään.

Hra Darcyn kirjeen hän pian osasi jo ulkoa — niin oli sen jok'ainoa sana painunut hänen sydämeensä. Hän punnitsi tarkasti sen jokaista lausetta; ja kirjoittajasta itsestään hänellä oli nykyään aivan toisenlaiset mielipiteet kuin ensi lukemallaan. Hänen kosintaansa muistellessaan hänen mielensä vieläkin kuohahti katkeruuteen; mutta ajatellessaan sitten, kuinka perin väärin ja nurjasti hän oli arvostellut ja tuominnut tuota miestä, hänen suuttumuksensa kohdistui omaan itseensä, ja Darcyn syvä pettymys herätti hänessä sääliä. Hänen harras kiintymyksensä synnytti kiitollisuutta, hänen suoravainen luonteensa vilpitöntä kunnioitusta; mutta sittenkään hän ei voinut mielessään taipua hänen kosintaansa, eikä hän hetkeksikään katunut sen hylkäämistä tai halunnut saada tavata Darcya uudestaan. Hänen omassa entisessä käytöksessään oli yllinkyllin surtavaa, ja lähiomaistensa onnettomat luonteenominaisuudet olivat hänelle ainaisen harmin ja haikeuden lähteenä. Ja kaikkein pahinta oli, ettei parannusta voinut toivoakaan. Hänen isänsä tyytyi vain nauramaan nuorempien tyttäriensä typerälle huimuudelle, mutta ei vaivautunut koskaan ojentamaan heitä; ja hänen äitinsä oli aivan kykenemätön edes käsittämään, mitkä asiat kaipasivat korjaamista. Elizabeth oli usein yhdessä Janen kanssa yrittänyt hillitä Catherinen ja Lydian hupakkomieltä; mutta mitä toivoa olikaan näiden parantumisesta, kun äiti aina kannatti heitä ja sieti heidän houkkamaisuuttaan. Niin kauan kuin upseereja oli Merytonissa, nuo tytöt eivät lakkaisi kuhertelemasta heidän kanssaan; niin kauan kuin Meryton oli lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista, he lentäisivät sinne kuin päättömät kanat.

Vierailut Rosingsissa jatkuivat viimeisenäkin viikkona yhtä tiheään kuin kaikkein ensimmäisenä. Viimeinen ilta vietettiin siellä; Lady Catherine jakeli heille auliisti neuvoja matkan varalle; ja kun he viimein lähtivät, lausui hän alentuvasti heidät tervetulleiksi Hunsfordiin seuraavaksikin kesäksi; ja nti De Bourgh unohti tavallisen hitaan pidättyväisyytensä siihen määrään, että tarjosi kummallekin tytölle kätensä.

XXXVIII LUKU.

Lauantaiaamuna Elizabeth ja hra Collins sattuivat tulemaan aamiaispöytään vähän ennen toisten tuloa; ja jälkimmäinen käytti tilaisuutta lausuakseen lähtevälle vieraalleen kohteliaat kiitoksensa.

"En tiedä, rakas neiti Elizabeth", hän sanoi, "onko rouva Collins jo ilmaissut teille kiitollisuutensa ystävällisen vierailunne johdosta; mutta minä olen varma, että te ette voi lähteä talostamme saamatta tuta meidän tunteitamme. Teidän seurastanne on meille ollut paljon hupia ja etua, siitä pyydän teidän olemaan vakuutettu. Tiedämmehän kyllä, kuinka vähän matalassa majassamme on sellaista, mikä voi viehättää vierasta. Meidän yksinkertaiset elämäntapamme, pienet huoneemme, harvalukuiset palvelijamme ja eristyneisyytemme suuresta maailmasta saattavat tehdä Hunsfordista perin yksitoikkoisen sopen teidän tapaisellenne vilkkaalle nuorelle neidille; mutta minä toivon teidän uskovan meidän kiitollisuuteemme ja olevan vakuutettu, että olemme tehneet kaiken voitavamme estääksemme teitä liiaksi ikävystymästä täällä ollessanne."

Elizabeth ilmaisi innokkain sanoin tyytyväisyytensä ja kiitollisuutensa. Hän oli viettänyt nämä kuusi viikkoa varsin rattoisasti, ja seurustelu Charlotten kanssa ja kaikki hänelle osoitettu kohteliaisuus oli mitä suurimmasti ilahduttanut häntä. Hra Collins oli tyytyväinen tähän vakuutukseen ja jatkoi juhlallisesti hymyillen:

"Kovin olen iloinen kuullessani, että aika ei ole käynyt täällä teille pitkäksi. Me olemme varmastikin tehneet parhaamme teitä hauskuttaaksemme; ja kun meillä on ollut onni tutustuttaa teidät mitä jaloimpaan seurapiiriin, niin luulenpa voivani imarrella itseäni varmuudella, ettei vierailunne Hunsfordissa ole ollut erin masentava. Suhteemme Lady Catherinen perheeseen on todella erinomainen etu ja siunaus, jollaisesta vain harvain on suotu kerskailla. Te olette nähnyt, kuinka kiinteä tuo suhde on ja kuinka ahkerasti meidän on sallittu seurustella Rosingsissa. Totta puhuen minun täytyy tunnustaa, että — mitkä tukaluudet halpaan pappilaamme muuten liittyvätkin — kukaan ei voisi kieltäytyä siinä asumasta saadessaan meidän tavallamme olla läheisessä tuttavuudessa seudun valtaperheen kanssa."

Sanat olivat aivan riittämättömät tulkitsemaan hänen liikutettuja tunteitaan; ja hänen oli pakko lähteä astelemaan ympäri huonetta, ennenkuin kykeni jatkamaan puhettaan:

"Te voitte todellakin, rakas serkku, viedä meistä Hertfordshireen mitä suotuisimpia viestejä. Ainakin imartelee mieltäni vakaumus, että teillä on täysi syy siihen. Olettehan saanut joka päivä itse havaita Lady Catherinen erinomaista huomaavaisuutta vaimoani kohtaan; ja kaiken kaikkiaan uskallan luottaa siihen, ettei ystävättärenne ole tehnyt avioliitossaan huonoa valintaa — mutta minun sallittanee vaieta tämän asian suhteen. Sallikaa minun vain toivoa, rakas neiti Elizabeth, että kaikesta sydämestäni toivoisin teidänkin joutuvan yhtä onnekkaaseen avioliittoon. Kallis Charlotteni ja minä ajattelemme aivan samalla tapaa kaikista asioista. Meidän luonteissamme ja käsitystavoissamme vallitsee vallan merkillinen yhdenmukaisuus. Kohtalo näkyy todella luoneenkin meidät toisiamme varten."

Elizabeth voi ainoastaan vakuuttaa, että sellainen yhdenmukaisuus varmastikin takasi asianomaisille mitä suurinta onnea. Mutta hän ei kuitenkaan murhettunut siitä, että ystävättären tulo lopetti enemmän kuvauksen tästä sopusointuisasta avioelämästä. Charlotte parka! Raskasta oli jättää hänet yksin noin typerän ja itserakkaan miehen kanssa. Mutta hänhän oli valinnut osansa avoimin silmin, ja vaikka hän surikin vieraittensa lähtöä, ei hän pyytänyt heidän sääliään. Hänen kotinsa ja taloutensa, seurakuntalaisensa ja kanatarhansa eivät vielä olleet kadottaneet ensimmäistä viehätystään hänen silmissään.

Vihdoin saapuivat vaunut, matkatavarat köytettiin niiden perään ja eväskääröt työnnettiin sisään. Ystävättärien otettua toisiltaan hellät jäähyväiset saattoi hra Collins Elizabethin tielle. Autettuaan hänet ja Marian vaunuihin hän äkkiä tyrmistyi muistaessaan, että lähtijät olivat kokonaan unohtaneet lähettää terveisiä Rosingsin vallasväelle.

"Mutta", hän lisäsi, "tietystikin te haluatte lähettää meidän kauttamme alamaiset kiitoksenne kaikesta heidän puoleltaan saamastanne ystävällisyydestä."

Elizabethilla ei ollut mitään sitä vastaan; vaunujen ovi lyötiin kiinni ja hevoset lähtivät patistamaan.

"Hyvä isä sentään!" huudahti Maria lyhyen äänettömyyden perästä, "minusta tuntuu, että olemme olleet täällä vain pari päivää; ja kuinka paljon kuitenkin on tällä aikaa tapahtunut!"

"Mehän olemme syöneet päivällistä Rosingsissa yhdeksän kertaa, ja sen lisäksi juoneet siellä kahdesti teetä. Kuinka paljon minulla onkaan kotona kerrottavana!"

Matka sujui mainittavitta tapahtumitta; ja muutaman tunnin kuluttua Hunsfordista lähdettyä he saapuivat hra Gardinerin asuntoon, missä heidän oli määrä viipyä muutamia päiviä.

Jane näytti voivan hyvin, mutta Elizabeth ei päässyt paljoakaan tutkistelemaan hänen mielentilaansa tädin heille hankkimilta monilta huvituksilta. Mutta Janehan seuraisi mukana Longbourniin, ja siellä heillä olisi kylliksi aikaa purkaa toisilleen sydämensä.

Hänen oli kuitenkin työläs odottaa kotiinpaluuta kertomatta sisarelleen hra Darcyn kosinnasta. Sellaisen tiedonannon valmistama yllätys ja oma muuttunut käsityksensä tuon miehen luonteesta olivat todellakin kylliksi väkevät houkuttelemaan avomielisyyteen; mutta siitä esti häntä kuitenkin epätietoisuus, kuinka paljon hän asiasta oikein ilmoittaisi Janelle, sekä pelko, että tämä kuulemansa johdosta johtuisi ajattelemaan Bingleytä ja senvuoksi murehduttamaan mieltänsä.

XXXIX LUKU.

Toukokuun toisella viikolla nuo kolme nuorta neitiä lähtivät Lontoosta Hertfordshireen; ja sovitussa majatalossa olivat hra Bennetin lähettämät ajopelit vastassa ja sekä Kittyn että Lydian kasvot katselemassa ulos ruokasalin akkunasta. Nämä neitoset olivat tehneet asiaa pikku kaupungin muotikauppaan ja viettivät paraillaan aikaansa katselemassa kadun toisella puolella astelevaa vahtisotamiestä ja valmistamalla kurkkusalaattia.

Tervehdittyään sisariaan he veivät heidät riemuiten ruokapöydän ääreen, jolle oli katettu majatalon tavallisia kylmiä herkkuja, ja huudahtivat: "Eikös kelpaa? Eikös tämä ole teille mieluisa yllätys?"

"Ja meidän aikomuksenamme on kestitä teitä kaikkia", lisäsi Lydia; "mutta teidän täytyy antaa meille rahaa maksaaksemme kestityksen, sillä me olemme tyhjentäneet kukkaromme ostoksilla." Sitten, näyttäen ostoksiaan: "Katsokaas tänne, minä olen ostanut tämän hatun. Ei se minusta ole vallan häävi, mutta muotikaupassa ei ollut parempaakaan valittavana. Kotia tultua puran sen palasiksi ja koetan sommitella jotain laatuun käypää."

Ja kun hänen sisarensa tuomitsivat hatun hirvittäväksi, sanoi hän aivan välinpitämättömästi: "Niin, mutta olisittepa nähneet, kuinka hirveitä muut hatut puodissa olivat; ja kun olen ostanut jotain sievännäköistä satiinia vuoriksi, niin arvaanpa tästä jotain tulevan. Eikäpä muuten ole väliäkään, mitä tänä kesänä päässään pitää, sillä miliisirykmentti on määrätty lähtemään Merytonista muuanne kahden viikon päästä."

"Sen on määrä leiriytyä Brightonin luo; ja minä tahtoisin niin kovasti, että isä veisi meidät kaikki sinne kylpemään täksi kesäksi! Se on todellakin mainio ajatus, ja arvaanpa ettei se tulisi maksamaan paljon mitään. Äitikin tahtoisi niin mielellään lähteä. Ajatelkaas, kuinka surkean kuiva kesä tästä muuten tulee!"

"Tottakin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "se on mainio ajatus ja tekisi kädenkäänteessä lopun vähistä varoistamme. Armias taivas sentään! Brightonin hieno kylpylä ja kokonainen sotilasleiri meille, joita on jo katseltu yli olkain Merytonin kuukaustanssiaisissa ja yhden ainoan vaivaisen miliisirykmentin taholta!"

"Mutta nyt minulla on teille suuria uutisia", jatkoi Lydia, kun he olivat käyneet pöytään. "Mitähän te niistä ajattelettekaan? Kerrassaan oivia uutisia, jotka lisäksi koskevat erästä henkilöä, josta me kaikki pidämme."

Jane ja Elizabeth katsahtivat toisiinsa, ja tarjoilijalle ilmoitettiin, ettei hänen tarvinnut jäädä huoneeseen. Lydia nauroi pakahtuakseen ja sanoi:

"Ah, tuo on oikein teidän tapaistanne! Niinkuin tarjoilija muka ei olisi kuullut paljon pahemmistakin asioista kuin mitä minulla nyt on kerrottavana. Mutta menköön hän vain tiehensä, hän olikin niin hirveän ruman näköinen veitikka. En ole kellään ihmisellä nähnyt niin isoa leukaa kuin sillä miehellä. No niin — mutta nyt uutisiini! Ne koskevat rakasta Wickhamia; ja ne ovat liian hyviä tarjoilijan kuulla, vai mitä? Nyt ei ole enää vaaraa, että Wickham naisi Mary Kingin — kas siinä kuulette! Tyttöriepu on mennyt setänsä luo Liverpooliin ja jää sinne. Wickham on häneltä turvassa."

"Ja Mary King on myöskin turvassa", lisäsi Elizabeth, "turvassa joutumasta naimisiin pelkästään myötäjäistensä takia."

"Mutta minä toivon, ettei kummallakaan puolella ollutkaan mitään vakavaa kiintymystä."

"Se on ainakin varmaa, ettei sitä ollut Wickhamin puolella. Minä voin taata, ettei hän välittänyt tytöstä enemmän kuin oljenkorresta. Kukahan voisikaan välittää tuollaisesta pienestä pisamaisesta liehakosta?"

Elizabethia tyrmistytti ajatella, että — olipa tuo lauselma kuinka tyly tahansa — hän oli aikaisemmin hautonut sydämessään yhtä tylyä tunnetta tyttöä kohtaan.

Kohta kun kaikki olivat syöneet ja vanhemmat sisaret maksaneet laskun, sälytettiin koko sisarparvi kaikkine kimssuineen ja kamssuineen vaunuihin ja lähdettiin kotimatkalle.

"Nythän me istumme ahtaalla kuin sillit tynnörissä", jatkoi Lydia lepertelyään. "Olinpa iloinen, että ostin uuden hattuni, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin vaunujen täytteeksi. No, olkaamme nyt oikein mukavasti ja omissa oloissamme ja pitäkäämme hauskaa koko matkan. Ja ennen kaikkea kertokaappa, mitä kaikkea teille onkaan tapahtunut matkallanne. Oletteko tavanneet hauskoja herroja? Ja onko teitä kuherreltu kovinkin? Minä toivoin, että ainakin toinen teistä toisi sulhasen mukanaan. Janesta pian tuleekin vanha piika, sen minä sanon. Hänhän jo kohta täyttää kolmekolmatta — ajatelkaas! Hyvä isä sentään kuinka minua hävettäisikään, jollen siinä iässä olisi jo naimisissa! Täti Philipskin toivoo teille sulhasia, niin ettette uskokaan. Hänen mielestään Lizzyn olisi pitänyt ottaa herra Collins; mutta enpä käsitä, mitä huvia olisi olla sidottu sellaiseen tölskään aidanseipääseen. Ah armias taivas, ajatelkaas, kuinka minun olisi mieleeni, jos pääsisin naimisiin ennen teitä kaikkia ja sitten saisin olla teille 'esiliinana' kaikissa tanssiaisissa. Ettepäs usko, kuinka hauskaa meillä oli toissapäivänä eversti Forsterilla! Kitty ja minä olimme kutsutut sinne koko päiväksi, ja rouva Forster lupasi meille pikkuruiset tanssit illaksi — sivumennen sanoen hänestä ja minusta on tullut ihmeen herttaiset ystävät. Ja sitten hän pyysi molempia Harringtonin tyttöjä myös tulemaan, mutta Harriet oli kipeä, niin että Penelopen täytyi tulla yksin; ja arvaattekos, mitä me sitten teimme? Me puetimme Chamberlaynen naisvaatteisiin, sillä hänen piti olla yhtenä tanssitettavana — ah, hyvä isä, kuinka se vasta oli hassua! Ei niin ristinsielukaan tiennyt meidän kepposestamme, paitsi eversti ja rouva Forster ja Kitty ja minä ja täti Philips, jolta meidän täytyi lainata sopivia vaatteita; ja ette arvaakaan, kuinka mainiolta hän niissä näytti! Kun Denny ja Wickham ja Pratt ja pari kolme muuta herraa sitten tulivat illalla, eivät he osanneet arvatakaan häntä muuksi kuin naiseksi. Ah herra, kuinka minua oikein naurattikaan! Ja rouva Forsteria myöskin. Olin nauraa itseni ihan kuoliaaksi! Ja se se vasta sai miehet viimein epäilemään jotakin, ja sitten koko juoni keksittiin."

Tällaisilla tarinoilla Lydia ja Kitty huvittivat sisariaan koko kotimatkan. Elizabeth koetti seurata niitä niin vähän kuin suinkin, mutta pakostakin tuli Wickhamin nimi tavantakaa mainituksi.

Kotona oli vastaanotto mitä ystävällisin. Rva Bennet oli kovin mielissään nähdessään Janen pysyneen yhtä kauniina kuin ennenkin; ja useammin kuin kerran sanoi hra Bennet päivällispöydässä omasta ehdostaan Elizabethille:

Päivällisillä istui lukuisa seura, sillä melkein koko Lucasin väki oli tullut noutamaan Mariata ja kuulemaan uutisia. Haastelu kävi ristiin rastiin ruokapöydän yli; Lady Lucas kyseli nuoremmalta tyttäreltään Charlotten terveyttä ja kanatarhaa; rva Bennet kuulusteli toisella korvalla Janelta pääkaupungin muotiuutisia ja tulkitsi niitä toisella puolellaan istuville nuorimmille Lucasin tytöille; ja Lydia, joka piti isompaa ääntä kuin kukaan muu koko pöytäseurasta, kertoili hakumatkan hauskuuksista jokaiselle, ken vain viitsi kuunnella.

"Ah, Mary", hän huusi, "olisitpa sinäkin ollut matkassa, niin olisit saanut pitää hauskaa! Kun me Kittyn kanssa mentiin, niin vedimme vaununverhot alas, aivan kuin ei sisässä olisi muka keitään istunut, ja niin olisimme istuneet koko matkan, jollei Kitty olisi ruvennut voimaan pahoin. Ja kun tulimme majataloon, niin sielläkös me elettiin hienosti — tilasimme pöytään parhaan kylmän murkinan mitä talosta löytyi ja kestitsimme noita tulijoita ihan ruhtinaallisesti; ja sinäkin olisit saanut osasi, jos vain olisit tullut. Ja kotimatkallakos vasta hauskaa pidettiin! En olisi uskonut, että vaunut olisivat meitä kestäneetkään. Olin ihan kuolla nauruun. Ja me huusimme ja nauroimme niin kovaa, että se kuului varmasti kymmenen mailin päähän."

Siihen Mary sisar vastasi kylmän arvokkaasti: "Olkoon kaukana minusta, että kadehtisin sinulta huvejasi, rakas sisko. Arvaan, että ne hyvinkin saattavat miellyttää tavallisia naisia, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua ne eivät vain viehättäisi. Hyvä kirja on minulle rajattomasti rakkaampi."

Mutta siitä vastauksesta ei Lydia kuullut sanaakaan. Hän harvoin kuunteli kenenkään puhetta puolta minuuttia kauempaa, ja erityisesti Maryn syväoppisuutta ei nimeksikään.

Iltapäivällä Lydia koetti kiihkeästi taivuttaa toisia tyttöjä lähtemään kävelylle Merytoniin ja katsomaan, kuinka ihmiset siellä jaksoivat; mutta Elizabeth vastusti sitkeästi aietta. Eihän ihmisten pitänyt saaman aihetta sanoa, etteivät Bennetin neidit kyenneet pysymään kotona edes puolta päivää lähtemättä juoksemaan upseerien perässä. Hänellä oli toinenkin syy vastarintaansa. Hän pelkäsi kohdata Wickhamia ja tahtoi välttää häntä niin kauan kuin mahdollista. Parin viikon perästähän rykmentti jo lähtisi matkoihinsa, ja sen lähdettyä hän toivoi pääsevänsä kokonaan näkemästä tuota miestä.

Hän ei ollut vielä ollut montakaan tuntia kotona, kun hän jo huomasi, että kysymys Brightoniin menosta, josta Lydia oli vihjaillut, oli jatkuvan keskustelun aiheena vanhempien kesken. Elizabeth voi tosin havaita isän olevan siihen aivan haluttoman; mutta hänen kieltelynsä olivat joka kerralla niin horjuvia, että hänen närkästyneellä puolisollaan oli syytä toivoa, että hän se lopultakin hitaasti mutta väsymättä jauhamalla perisi voiton.

XL LUKU.

Elizabeth odotteli niin kärsimättömästi saadakseen ilmaista Janelle suuret uutisensa, ettei hän kauankaan jaksanut pidättää itseään. Valmisteltuaan sisartansa kokemaan suurta yllätystä ja päätettyään vaieta kaikesta tämän omaa kohtaloa koskevista asianhaaroista hän seuraavana aamuna kertoi Janelle, mitä hänen ja hra Darcyn välillä oli tapahtunut.

Vanhemman neiti Bennetin hämmästys oli tietenkin tavaton, mutta vielä suurempi oli hänen ihastuksensa Elizabethin luontaisten etujen saavuttamasta riemuvoitosta. Hänkin pahoitteli, että hra Darcy oli esittänyt kosintansa niin töykeällä tavalla, mutta vielä enemmän häntä suretti se kova isku, jonka sisaren antama kieltävä vastaus luonnollisesti oli antanut kosijalle.

"Väärinhän häneltä tietysti oli, että hän oli niin varma menestyksestään", hän sanoi; "mutta ajattelehan myöskin, kuinka suuresti sen täytyi enentää hänen pettymystään."

"Minäkin olen todella hyvin pahoillani hänelle tuottamastani pettymyksestä", vastasi Elizabeth; "mutta hänellä on paljon muitakin elämänharrastuksia, jotka luultavasti piankin tekevät lopun hänen kiintymyksestään minuun. Ethän sinä kuitenkaan voi moittia minua, rakas Jane että hylkäsin hänen tarjouksensa?"

"Mutta sinä ehkä moitit minua siksi, että puhuin hänelle niin lämpimästi Wickhamin puolesta?"

"Sen saat nähdä, kun olen kertonut sinulle, mitä seuraavana päivänä sitten tapahtui."

Hän kertoi saamastaan kirjeestä ja toisti sen sisällöstä kaiken, mikä koski George Wickhamia. Mikä isku se olikaan Jane paralle, joka ei ikipäivinä olisi voinut uskoakaan, että niin paljon pahuutta voi keskittyä yhteen ainoaan ihmiseen. Ei edes Darcyn siveellinen voittopuoli, vaikka se lepyttikin häntä tätä kohtaan, kyennyt lohduttamaan häntä tuosta julmasta pettymyksestä. Mitä hartaimmin hän koki etsiä mahdollisia erehdyksiä ja puolustaa toista, loukkaamatta silti toista puoltakaan.

"Ei se käy", intti Elizabeth vastaan, "et sinä saa heitä molempia samalla kertaa puhdistetuksi. Valitse heistä kumman tahdot ihanteeksesi, mutta ainoastaan yhteen saat tyytyä. Omasta puolestani minä olen taipuvainen pitämään herra Darcya parempana miehenä, mutta tee sinä miten itse haluat."

"En tiedä, olenko vielä koskaan eläessäni niin hirveästi kauhistunut ja pettynyt", hän huokasi. "Että Wickham voikaan olla niin kehno! Sitä on vaikea uskoakaan. Entä tuo poloinen herra Darcy! Rakas Lizzy, ajattelehan, mitä hänen on oikein täytynytkään kärsiä. Sellainen pettymys sinuun nähden — ja saada sitten tietää, kuinka pahaa sinä olit hänestä ajatellut — ja olla lisäksi pakotettu kertomaan sellaisia juttuja omasta sisarestaan! Ihanhan siitä hirmustuu."

"Ah, minä en ainakaan enää sitä sure! Sinun säälisi ja kauhistuksesi on minulta haihduttanut kumpaisenkin tunteen. Kun näen sinun tekevän hänelle niin suurenmoista oikeutta, käyn itse joka hetki hänestä yhä välinpitämättömämmäksi. Sinun surkuttelusi on minun pelastukseni; ja jos jatkat vielä, niin on sydämeni kohta kevyt kuin höyhen."

"Niin — mutta entä tuo Wickham poloinen sitten! Hänhän tekee niin hyvän vaikutuksen — hän näyttää aina niin avomieliseltä ja hienotunteiselta ihmiseltä."

"Molempain miesten luomisessa näyttää menetellyn kovin epäsuhtaisesti. Toinen on saanut osakseen kaiken hyvyyden, ja toinen vain hyvyyden ulkokuoren."

"En minä koskaan pitänytkään herra Darcya niin pahasti kaiken hyvyyden vastakohtana kuin sinä teit."

"Ja kuitenkin minä luulin olevani niin ihmeen älykäs ja terävänäköinen tuomitessani hänen vikojaan ja inhotessani häntä. Tuollainen lähimmäisen inho ja hänen puutteittensa havaitseminen kannustaa niin ihmeesti ihmisen henkevyyttä ja avartaa hänen älyään. Voihan jatkuvasti tuntea vastenmielisyyttä lähimmäistään kohtaan sanomatta hänelle ja hänestä mitään moitetta; mutta iänkaiken ei jaksa nauraa jollekin ihmiselle sanomatta hänelle jotakin tai laskettamatta hänestä sukkelata henkevyyttä."

"Lizzy, kun sinä ensi kertaa luit tuon kirjeen, niin ethän toki voinut tehdä asioista niin pahaa pilaa kuin nyt!"

"En tottakaan. Olin sangen nolo — voisinpa sanoa, että tunsin itseni oikein onnettomaksikin. Eikä vierelläni ollut ketään, jolle olisin voinut sanoa mitä tunsin, ei ollut mitään Janea lohduttamassa minua ja sanomassa, etten minä suinkaan ollut niin surkean heikko ja hupsu ja turhamainen kuin tiesin olleeni! Ah, kuinka minä silloin kaipasin sinua!"

"Miten onnetonta olikaan, että sinä Wickhamista puhuessasi lausuit herra Darcylle niin kovia sanoja, jotka nyt näyttävät todellakin olevan aivan ansaitsemattomat."

"Niin kyllä! Mutta katkerat sanat ovat mitä luonnollisin seuraus niistä onnettomista ennakkoluuloista, joita olen niin mielihalusta hautonut rinnassani. Minä tahtoisin kysyä sinun neuvoasi erään seikan johdosta. Tahtoisin tietää, olenko vai enkö velvollinen ilmaisemaan seurapiirillemme Wickhamin todellisen luonteen?"

Jane mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi: "Varmastikaan sinulla ei ole enää tilaisuutta tehdä sellaista hirveää paljastusta. Mitä sinä itse ajattelet?"

"Ettei sitä ole yrittämistäkään. Herra Darcy ei ole suinkaan valtuuttanut minua julkisesti kuuluttamaan hänen ilmiantoaan. Päinvastoin ovat kaikki hänen sisarensa lähimmät tuttavat velvoitetut pitämään asian niin salassa kuin suinkin; ja jos minä yritän ilmaista ihmisille herra Darcyn todellisen luonteen, niin kukapa minua uskoisi? Onhan yleinen mielipide täälläpäin asettunut niin jyrkästi häntä vastaan, että ainakin puolet Merytonin kelpo ihmisistä saisi halvauksen, jos heidän olisi pakko asettaa hänet vähän parempaan valoon. En minä ainakaan pysty siihen toimeen. Wickham muuten kohta lähteekin matkoihinsa; ja siksi lienee samantekevää, tietävätkö ihmiset millainen hän todella on. Jonkin ajan perästä asia arvatenkin tulee tunnetuksi, ja silloin me saamme nauraa heidän typeryydelleen. Mutta tätänykyä en aio hiiskua siitä sanaakaan."

"Siinä oletkin aivan oikeassa. Jos hänen hairahduksensa paljastettaisiin, niin hän olisi iäksi hukassa. Häntä ne ehkä nyt itseäänkin surettavat, ja hän koettaa parhaansa mukaan korjata itseään. Me emme saa syöstä häntä aivan epätoivoon."

Elizabethin rauhattomuus asettui tuntuvasti tämän keskustelun jälkeen, ja hänellä oli tilaisuutta tarkastaa sisarensa mielentilaa. Jane ei näyttänyt onnelliselta. Hän hautoi yhä edelleenkin sydämensä pohjassa hellää tunnetta Bingleytä kohtaan. Hänelle tämä kiintymys oli ensimmäinen todellinen hänen elämässään, ja siksi oli sillä ensi lemmen raikas lämpö ja tuoreus; ja hänen kypsyneen ikänsä ja tasaisen luonteensa vaikutuksesta oli sillä paljon suurempi vakavuus ja alttius kuin nuorten tyttöjen tavallisella ensimmäisellä rakastumisella, ja sitä tulisemmin hän rinnassaan palvoi lemmityn muistoa ja piti häntä etevämpänä ja parempana kaikkia muita miehiä.

"No niin, Lizzy", sanoi rouva Bennet eräänä päivänä, "mitä sinä ajattelet tästä Janen nolosta rakkausjutusta? Minä puolestani olen kivenkovaan päättänyt, etten puhu siitä sanaakaan kenenkään kanssa. Sen vakuutin sisarelleni Philipsillekin toissapäivänä. Mutta minä en vain saa päähäni, kuinka Jane ei nähnyt tuosta miehestä vilaustakaan Lontoossa ollessaan. No niin, Bingley onkin kerrassaan kunnoton nuori mies — panee ensin tyttörukan pään pyörälle ja jättää hänet sitten lehdellä soittamaan; enkä minä usko, että Janella on ikimaailmassa enää tilaisuutta saada häntä onkeensa. Ei ole puhettakaan siitä, että hän palaisi Netherfieldiin täksi kesäksi; ja se minun pitäisi tietää, koska olen kuulustellut asiaa jok'ainoalta, jolla voisi olla siitä vihiä."

"En minäkään usko, että hän tulee enää koskaan asumaan
Netherfieldissä."

"Se on hänen asiansa. Eikä häntä kukaan enää haluakaan tulemaan; vaikka se minun täytyy sanoakseni — ja sen sanonkin aina jok'ikiselle — että hän on menetellyt hyvin kunnottomasti minun tytärtäni kohtaan; ja jos minä olisin ollut Janen sijassa, niin en iki maailmassa olisi pannut hyppysiäni siihen puuroon. Ainoa lohdutukseni on, että Jane varmastikin kuolee särkynein sydämin, ja silloin tuo mies saa katua mitä on tehnyt."

"Kuulehan, Lizzy", jatkoi äiti kohta perästäpäin, "nuo Collinsit taitavat tulla toimeen varsin hyvin, vai kuinka? No, hyvä, hyvä — toivon vain, että sitä jatkuisi pitemmältäkin. Entä millaista pöytää he pitävät? Arvaan, että Charlotte on mainio emäntä. Jos hän on puoleksikaan yhtä tarkka kuin äitinsä, niin hän saa säästymäänkin. He eivät suinkaan hurvittele taloudessaan, arvaan mä?"

"Kaikki riippuu hyvästä emännöimisestä, sen saat uskoa. Hohoi — niin niin! He eivät ainakaan elä tulojensa yli. Heitä ei tyhjä kukkaro koskaan huoleta. No hyvä, onneksi vain olkoon! Ja arvaanpa heidän useinkin puhelevan siitä, että asettuvat tänne Longbourniin kohta isäsi kuoleman jälkeen. He pitävät tätä taloa kaiketikin jo ihan omanaan, vai mitä?"

"Ei tietenkään — varsin merkillistähän se olisi ollutkin. Mutta älä epäilekään, etteivätkö he siitä monestikin puhele kahdenkesken. No niin, jos he voivat kevein sydämin ottaa vastaan maatilan, joka ei lain mukaan heille kuulu, niin sitä parempi heille itselleen. Minä puolestani häpeisin silmäni sokeiksi, jos iskisin kynteni omaisuuteen, joka vain perintökaaren mukaan minulle lankeisi."

XLI LUKU.

Viikko oli kulunut Bennetin perheen vanhimpain tytärten kotiatulosta. Seuraavan viikon lopulla piti Merytoniin sijoitetun rykmentin siirtyä muuanne ja sentakia koko ympäristön nuori naismaailma oli sortua suruun. Ainoastaan Bennetin molemmat vanhimmat neidit kykenivät edelleen syömään ja juomaan, nukkumaan ja hoitamaan muita arkiaskareitaan. Monesti moittivat heitä tällaisesta tunteettomuudesta Kitty ja Lydia, jotka itse olivat äärimmäisen onnettomat.

"Hyvä isä sentään! Mikä meidät nyt periikään? Mitä meidän on nyt tehtävä?" he huudahtelivat usein katkerin mielin. "Kuinka sinä saatatkaan näyttää noin tyytyväiseltä oloosi, Lizzy?"

Heidän helläsydäminen äitinsä otti täydesti osaa nuorimpain tytärtensä suruun; hän muisti kuin eilisen päivän itsellään samanlaisen surun ajassa viisikolmatta vuotta takaperin.

"Varmastikin minä itkin ja ulvoin kaksi vuorokautta läpeensä", hän sanoi, "kun eversti Millarin rykmentti lähti pois meidän seudulta. Luulin sydämeni ihan särkyvän."

"Entäpä kun pääsisi mukaan Brightoniin", huomautti rva Bennet valtioviisaasti.

"Aivan niin — kun vain pääsisi lähtemään Brightoniin! Mutta isä on niin perin merkillinen."

"Ja täti Philips on varma, että minulle se tekisi ihmeen paljon hyvää", lisäsi Kitty.

Sellaisia ruikutuksia kuului pitkät päivät Longbourn Housessa. Elizabeth koetti lyödä ne leikiksi, mutta salaa hän oli menehtyä häpeään. Hän tunsi hra Darcyn arvostelun hänen omaisistaan täydesti oikeaksi; eikä hän koskaan ennen ollut niin taipuvainen kuin nyt antamaan tuolle miehelle anteeksi hänen sekaantumisensa ystävänsä lemmenjuttuun.

Mutta Lydian mieltä kiusannut ongelma sai äkkiratkaisun, kun rva Forster, rykmentin komentajan puoliso, pyysi häntä vähäksi aikaa vieraakseen Brightoniin. Tämä verraton ystävätär oli itsekin vielä aivan nuori ja vasta äskettäin joutunut naimisiin. Yhtäläinen hilpeä ja huimapäinen luonteenlaatu oli lähentänyt häntä ja Lydiaa toisiinsa, ja kolmen kuukauden tuttavuus oli tehnyt heistä helmaystävät.

Ei kannata ruveta kuvaamaankaan Lydian riemastusta, rva Bennetin iloa ja Kitty poloisen kateutta tämän kutsun tultua. Vähääkään välittämättä sisarensa pettymyksestä Lydia lenteli ympäri taloa aivan haltioissaan, vaatien jokaisen onnitteluja osakseen ja lörpötellen, nauraen ja kirkuen äänekkäämmin kuin koskaan ennen, sillä aikaa kuin kovaosainen Kitty purki salissa katkerata vaikerrustaan.

"En iki maailmassa saa päähäni, miksi ei rouva Forster voinut pyytää minua yhtä hyvin kuin Lydiaakin", hän valitti, "vaikka en olekaan tuppautunut hänen erikoisystäväkseen. Pitäisihän minulla olla yhtä suuri oikeus kuin Lydiallakin — ja suurempikin, koska olen häntä kahta vuotta vanhempi."

Turhaan koetti Elizabeth saarnata hänelle järkeä ja Jane alistuvaisuutta. Itse puolestaan ei Elizabeth ollut lainkaan niin mielissään kutsusta kuin hänen äitinsä ja Lydia itse, sillä hän pelkäsi jälkimmäisen menettävän vähänkin järkihitusensa jouduttuaan pois omaisten silmäin alta; ja kun hän ei ymmärtänyt, millä keinolla muuten saisi asian korjautumaan, hän vetosi salakähmää isäänsä, jotta tämä kieltäisi Lydiaa lähtemästä. Hän huomautti hra Bennetille Lydian yleisistä heikkouksista ja luonteenvioista — kuinka vähän todellista apua tämä voi odottaa niin kokemattomalta ja huimapäältä nuorelta naiselta kuin rva Forster oli — ja kuinka paljon suuremmat kiusaukset Brightonissa oli tarjona tällaisen kykenemättömän suojelijattaren valvonnan alla. Isä kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti, mutta tyytyi vastaamaan:

"Lydia ei tule koskaan järkiinsä, jollei hän saa kerran häväistä itseään julkisesti täällä tai muualla; ja minä arvelen, että nykyisen tilaisuuden tarjoutuessa hänen perheellään on siitä kaikkein vähimmän kuluja ja hankaluutta."

"Jos tietäisitte, isä", valitti Elizabeth, "kuinka suurta harmia ja häpeää koko perheellä on Lydian ajattelemattoman ja hupsun käytöksen takia — ja on jo ollutkin — niin varmasti päättäisitte toisin tässä asiassa."

"Onko jo ollutkin?" tiedusti hra Bennet ihmeissään. "Mitä, onko hän karkoittanut matkoihinsa joitakin teidän sulhasianne? Pikku Lizzy parka! Mutta älä huoli siitä masentua. Ei kannata surra sellaisia poikahoukkioita, jotka eivät jaksa sulattaa pikkuruista höperyyttä tulevan kälynsä puolelta. Laitahan minulle luettelo niistä säälittävistä nulikoista, jotka Lydian hupsuus on säikyttänyt täältä karkuun."

"Isä, nyt sinä aivan erehdyt. Minulla ei ole vähintäkään aihetta valittaa mistään sellaisesta. En minä nyt puhukaan mistään yksityistapauksesta, vaan vaarasta ylimalkaan. Lydian huima ja ajattelematon käytös vahingoittaa ehdottomasti perheemme mainetta ja arvoa maailman silmissä. Antakaa anteeksi, minun täytyy puhua aivan suoraan. Jollette te, rakas isä, vaivaudu hillitsemään hänen huimapäisyyttään ja opettamaan hänelle, että se voi turmella koko hänen elämänsä, niin hän ei kohta ole enää autettavissa. Hänen luonteensa alkaa saada määrätyn suunnan; ja nyt jo, vasta kuusitoistavuotiaana, hän on koko seudun hurjin keimailija ja tekee sekä itsensä että omaisensa naurunalaisiksi ihmisten silmissä. Ja hänen keimailuhalunsa on kaikkein alhaisinta ja moitittavinta laatua; se ei kohdistu kehenkään yksityiseen, vaan miehiin yleensä; eikä sen puolustuksena ole edes mikään erinomainen viehätys, lukuunottamatta hänen nuoruuttaan ja siloisia kasvojaan, joiden vastapainona on säälittävä tietämättömyys ja höperö mieli; aina himoitessaan herättää nuorten miesten huomiota hän ei kykene huomaamaan eikä välitä vähääkään siitä yleisestä ylenkatseesta, jonka hän niittää palkakseen. Sama vaara uhkaa myöskin Kittyä. Hän seuraa sokeasti häntä nuoremman mutta huimemman Lydian johtoa. Turhamaisia, tyhjiä, tietämättömiä, laiskoja ja hillittömiä tyttöjä ovat kumpainenkin! Ah, rakas isäni, etkö voi todellakaan huomata, että he tulevat nurjasti arvostelluiksi ja ylenkatsotuiksi kaikkialla, missä heidät tunnetaan, ja että myöskin heidän sisarensa sotkeutuvat omatta syyttään samaan kohtaloon?"

Hra Bennet tajusi, että tytär oli vuodattanut hänelle sydämensä koko raskaan haikeuden; silitellen hellästi hänen kättään hän vastasi:

"Älä huoli turhan takia murehduttaa itseäsi, kultaseni. Sinä ja Jane tulette kaikkialla, missä teidät tunnetaan, saamaan osaksenne pelkkää kunnioittavaa arvonantoa, jota ei suinkaan vähennä se seikka, että teillä sattuu olemaan pari — tai sanoisinko kolmekin — höperöä sisarta. Mutta usko minua, meillä ei tule olemaan ainoatakaan rauhan päivää täällä Longbournissa, jollei Lydia saa noudattaa mielitekoaan ja pääse lähtemään Brightoniin. Annetaan hänen siis lähteä. Eversti Forsterin minä tunnen järkeväksi mieheksi, joka kyllä varjelee häntä lankeemasta vakaviin hairahduksiin; ja omaksi onnekseen Lydia on liian köyhä joutuakseen jonkun myötäjäistentavoittelijan saaliiksi. Brightonissa hänen keimailuhalullaan on paljon vähemmän merkitystä kuin täällä. Siellä upseerit löytävät kosolta naisia, jotka ovat paljon enemmän heidän huomaavaisuutensa arvoisia. Toivokaamme siis, että hän siellä oppii itsekin tuntemaan oman mitättömyytensä. Missään tapauksessa hänestä ei voi tulla paljon pahempaa hurjastelijaa kuin mikä hän nyt jo on, jollei meidän ole pakko teljetä häntä lasikaappiin koko loppuiäkseen."

Tähän vastaukseen Elizabethin oli pakko tyytyä; mutta hänen mielipiteensä pysyi entisenään, ja hän poistui isänsä puheilta pettyneenä ja murheissaan. Hänen tapanaan ei kuitenkaan ollut lisätä surujaan hautomalla niitä iänkaiken. Hän tiesi tehneensä velvollisuutensa; eikä hänen luontonsa mukaista ollut pahoitella pahoittelemasta päästyä välttämätöntä pahaa. Ennen Lydian lähtöä sattui pieni välitapaus, joka oli omiaan johtamaan hänen ajatuksensa toisaalle.

Sen päivän aattona, jolloin rykmentin oli määrä lähteä Merytonista, saapui Wickham eräiden toisten upseerien kanssa viimeisen kerran päivällisille Longbourniin. Niin suuresti oli Elizabethin mielentila tätä nuorta miestä kohtaan jo ennättänyt tasautua, että hän — tämän tiedustellessa hänen vierailuaan Hunsfordissa — kykeni aivan tyynesti ja hymyillen mainitsemaan tavanneensa siellä eversti Fitzwilliamin ja hra Darcyn sekä kysyi, tunsiko hänen pöytätoverinsa ensinmainitun herran.

Wickham näytti ällistyneeltä, harmistuneelta jopa säikähtyneeltäkin; mutta hän kykeni kohtakin hillitsemään itsensä ja vastasi hymyillen, että hän ennen aikaan oli sattunut useastikin yhteen everstin kanssa; ja huomautettuaan, että tämä oli joka suhteessa kunnianmies, hän tiedusti, mitä Elizabeth piti hänestä. Elizabethin vastaus oli hyvin lämmin. Väkinäisen välinpitämättömästi Wickham sitten jatkoi:

"Niin onkin; mutta minusta herra Darcy voittaa paljon, kun häneen tutustuu lähemmin."

"Tosiaankin?" huudahti Wickham, ja hänen hätääntynyt ilmeensä ei suinkaan välttynyt tytöltä. "Entä saanko kysyä…" — hän katkaisi lauseensa ja lisäsi hilpeämpään sävyyn: "Puhesävyssäänkö hän sitten voittaa? Onko hän alentunut osoittamaan jonkin verran tavallista kohteliaisuutta puhetovereilleen? Sillä enhän toki rohkene toivoa", hän jatkoi matalampaan ääneen ja vakavampaan sävyyn, "että hänen luonteensa olisi muuttunut toisenlaiseksi?"

"Ah, ei!" sanoi Elizabeth. "Hänen luonteensa on luullakseni hyvin samanlainen kuin ennenkin."

Hänen puhuessaan Wickham katsella tiirotti häneen tietämättä oikein, pitikö hänen iloita tytön sanoista vaiko epäillä niiden takana olevan jotain salattua tarkoitusta. Elizabethin ilmeessä oli todella jotakin, joka pani hänet vähän hätäilemään, varsinkin kun tyttö jatkoi:

"Kun sanoin, että hän voitti häneen lähemmin tutustuessa, en tarkoittanut sitä, että hänen mielenlaatunsa tai esiintymistapansa olisivat entistä suostuttavampia, vaan että tullessa häntä paremmin tuntemaan käsittää paremmin myöskin hänen luonteensa."

Wickhamin hämmennys ilmeni selvästi hänen poskiensa punoituksesta ja vilkuilevista katseistaan. Moniaan minuutin ajan hän istui aivan ääneti, kunnes jaksoi jälleen saavuttaa mielenmalttinsa ja lausua naapurilleen kaikkein pehmeimmällä äänellään:

"Te, joka olette niin hyvin perillä minun tunteistani herra Darcya kohtaan, käsitätte varmastikin minun rehellisen iloni sen johdosta, että hän on tarpeeksi järkevä koettamaan edes näyttää oikeamieliseltä ihmisten silmissä. Hänen luontainen ylpeytensä on tässä tapauksessa kenties hyödyksi, jollei hänelle itselleen, niin ainakin monille muille, sillä se estänee häntä käyttäytymästä toisia kohtaan yhtä tylysti ja tunnottomasti kuin minua kohtaan. Minä vain pelkään, että tuo viisas käytöstapa on omaksuttu ainoastaan hänen vieraillessaan tätinsä luona, jonka arvosteluun hän panee erityistä arvoa; ja mahdollisesti hän sen avulla myöskin toivoo säilyttävänsä neiti de Bourghin hyvän käsityksen hänestä, sillä tietänettehän hänellä olevan vakavat aikeet serkkunsa suhteen."

Elizabeth ei voinut pidättää hymyään ja tyytyi vastaamaan vain keveällä päännyökkäyksellä. Hän ymmärsi, että Wickham yritti jälleen käydä purkamaan vanhoja valitusvirsiään häntä kohdanneesta vääryydestä; mutta häntä ei enää lainkaan haluttanut ruveta häntä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Lopun iltaa Wickham esiintyi näennäisesti yhtä hilpeänä kuin tavallisesti eikä käynyt sen enempää utelemaan Elizabethilta tämän tietoja; ja he erosivat toisistaan kohteliaasti kuten ennenkin, ja mahdollisesti kumpikin toivoi, ettei jälleennäkemistä tapahtuisi enää koskaan.

Vieraiden lähtiessä Lydia seurasi rva Forsteria Merytoniin, josta heidän oli määrä lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna. Hänen eronsa omaisista oli pikemminkin meluava kuin tunteellinen. Kitty oli ainoa, joka puhkesi kyyneliin; mutta hän itki pelkästä kiukusta ja kateudesta. Rva Bennet oli laajasanainen toivottaessaan tyttärelleen hauskaa matkaa ja kehoittaessaan häntä huvittelemaan perillä parhaansa mukaan — minkä jokainen uskoi kehoituksittakin hyvin mahdolliseksi ja varsin luultavaksi.

XLII LUKU.

Jos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen ympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää käsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut nuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet naimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät piankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei kuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua olisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen rakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen kiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa kuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista. Sellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta missä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä siitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.

Elizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän ja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen vaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä ja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli koettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen velvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi hänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei hän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut huomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista syntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman yksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt — sen sijaan että ne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin aviopuolisoa oikeaan suuntaan — päinvastoin vaikuttavat turmelevasti sekä puolisoon että lapsiin.

Vaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä muuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun seuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja sisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja ikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja Kittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai kauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta selostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai päivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla, kirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja milloinkin oli tehty.

Elizabethin ainoana lohdutuksena oli ajatus Järville piakkoin tehtävästä kesäretkestä. "Onhan onnellista", hän ajatteli, "että minulla on jotakin toivon aihetta. Jos kaikki tulisi valmiina vastaan, niin varmasti tuntisin pettymystä. Suunnitelma, jonka jok'ainut erityisseikka lupaa iloa, ei ota koskaan oikein luonnistuakseen."

Vähitellen alkoi terveys, rauha ja hilpeys jälleen palata Longbourniin ja sen ympäristöön. Perheet, jotka olivat viettäneet talven ja kevään Lontoossa, saapuivat takaisin maalle; kesäpuvut ja kesälliset ilonpidot antoivat paljon askaretta ja ajattelun aihetta kaikille. Rva Bennetin mielentila kohosi taas tavalliseen ryöpsähtelevään ja ärtyisään virkeyteensä; ja kesäkuun puolimaissa oli Kittykin jo siksi paljon kostunut ankeudestaan, että kykeni näkemään Merytonin kadut kyyneliin puhkeamatta.

Pari viikkoa ennen lopullista lähtömäärää, kun Elizabeth jo alkoi varustella itseään matkalle, saapui rva Gardinerilta kirje, joka sekä lykkäsi matkaanlähdön että lyhensi matkan määräaikaa. Hra Gardineria pidättivät hänen liikeasiansa Lontoossa heinäkuun puoliväliin saakka, eikä hän joutuisi olemaan matkalla kuukautta kauempaa; ja kun tämä aika oli liian lyhyt suunniteltua retkeä varten, arvelivat enolaiset parhaaksi ulottaa sen ainoastaan Derbyshireen saakka. Mutta siinäkin maakunnassa oli yllinkyllin katseltavaa kolmen viikon ajaksi, ja rva Gardinerille se oli erikoisen rakas, hän kun oli siellä viettänyt useita nuoruusvuosiaan.

Elizabeth tunsi itsensä ensin hyvin pettyneeksi. Hän oli koko sydämellään kiintynyt ajatukseen päästä näkemään Cumberlandin ihania järviä; ja hänen mielestään olisi noina kolmenakin viikkona hyvin ennättänyt tehdä retken. Mutta hänen osanansa oli aina olla tyytyväinen, ja hänen hilpeä luontonsa auttoi hänet piankin tuntemaan onnellista odotusta.

Gardinerit saapuivat Longbourniin neljän pienen lapsensa kera, joiden oli määrä jäädä Jane serkun hoitoon. Jane olikin lasten erityinen lemmikki, ja hänen alati tasainen luonteensa ja hellä sydämensä tekivät hänestä erinomaisen lasten toverin — hän opetti heitä, leikki heidän kanssaan ja rakasti heitä. Hra ja rva Gardiner viipyivät Longbournissa vain yhden yön ja lähtivät seuraavana aamuna Elizabethin kera etsimään kesämatkan kauan odoteltua iloa ja huvia.

Emme rupea tarkemmin seuraamaan matkalaisten reittiä Derbyshiren monien mainioiden paikkain halki — sattuihan tien varteen sellaisia nähtävyyksiä kuin Oxford, Blenheim, Warwick, Kenilworth, Birmingham j.n.e.[20] Ainoastaan vähäinen nurkka Derbyshirestä tulee tässä puheeksi. Lambtonin pikkukaupunkiin liittyivät rva Gardinerin nuoruudenmuistot, jonka vuoksi sinne poikettiin pitemmäksi aikaa; ja moniaan mailin päässä Lambtonista oli Pemberley, hra Darcyn hovi. Pemberley ei tosin sijainnut aivan matkatien varrella, mutta rva Gardinerin teki mieli käydä katsomassa sitäkin.

"Rakkaani, tottahan sinäkin tahtonet mielelläsi nähdä tuon paikan, josta olet kuullut puhuttavan niin paljon?" hän sanoi sisarentyttärelleen. "Siellähän Wickham vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kuten tiedät."

Elizabethia epäilytti lähteä — kukaties sattui Pemberleyn isäntä olemaan kotosalla. Hän valitti nähneensä jo väsymykseen saakka isoja maakartanoita, eikä sanonut tuntevansa vähintäkään ihastusta hienoihin mattoihin ja silkkiuutimiin.

Rva Gardiner moitti häntä typeräksi. "Jos olisi kysymys ainoastaan komeasta herraskartanosta, niin minäkään en välittäisi suuresti sinne lähteä. Mutta maatila itsessään on näkemisen arvoinen. Siellä on Englannin kaikkein kauneimpia metsämaisemia."

Elizabeth ei enää voinut vastustella, vaikka hän ei suinkaan tuntenut itseään rauhalliseksi. Entäpä jos paikkoja katsellessa yhdytettäisiinkin odottamatta isäntä itse — se olisi hirveätä! Tuo ajatus pani hänet pahasti punoittamaan. Mutta majatalon palvelijattarelta hän kysellessään sai sen lohduttavan tiedon, että Pemberleyn vallasväki oleskeli kesän aikaan muualla. Yönseutuna hän alkoi itsekin tuntea hiljaista halua saada nähdä tuon talon ja kun asia otettiin aamiaispöydässä jälleen puheeksi, voi hän näköjään välinpitämättömästi suostua toisten tuumaan.

XLIII LUKU

Ensimmäinen vaikutelma Pemberleyn metsistä oli Elizabethille yllättävä; ja kun he kartanon ulkoveräjältä viimein kääntyivät ajamaan puistotietä pitkin, oli hän kerrassaan ihastuksissaan.[21]

Puisto oli sangen avara ja sen maaperä hyvin vaihteleva. He saapuivat siihen eräästä sen alavimmista kohdista ja ajoivat hyvän matkaa tiheän metsikön halki.

Elizabethin mieli oli niin täynnä näkemästään, ettei hänellä ollut halua puhella toisten kanssa; äänettömänä ja hurmautuneena hän vain katseli ympärilleen. Tie kohosi loivasti puolisen mailin matkalla; ja vihdoin heidän vaununsa kiipesivät ylävän kunnaan harjalle, missä metsämaa loppui ja he näkivät edessään Pemberley Housen laaksonnotkelman toisella laidalla, tien kiemurrellessa sinne laaksonpohjaa pitkin. Se oli sangen kookas, kaunis kivitalo ja sijaitsi tasaisesti nousevalla rinteellä, taustanaan korkea metsäharjanne; etupuolella pienoinen joki leveni jokseenkin leveäksi suvannoksi. Ihmiskäsi ei ollut käynyt vääristellen koristamaan ja jäykistämään sen luonnollisia rantoja. Elizabeth oli hurmautunut. Hän ei ollut missään nähnyt paikkaa, jolle luonto oli niin runsain käsin jaellut antimiaan ja missä kiero ihmismaku niin vähän oli puuttunut pilaamaan luonnon kauneutta. Kaikki matkalaiset tulkitsivat lämpimästi ihastustaan; ja sinä hetkenä Elizabeth tuli ajatelleeksi, että Pemberleyn emäntänä olisi kannattanut olla!

He laskeutuivat rinnettä alas, ajoivat joen poikki vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein valtarakennuksen pääoven eteen. Heidän tarkastellessa taloa lähimatkan päästä Elizabethin mieleen palasi uudestaan pelko: entäpä jos isäntä sittenkin oli kotona! Entäpä jos majatalon palvelijatar olikin erehtynyt! Talon tavan mukaan vieraat päästettiin sisään eteishalliin; ja taloudenhoitajatarta odoteltaessa Elizabethilla oli aikaa arkaillen ihmetellä rohkeuttaan työntyä suoraa päätä jalopeuran pesään.

Taloudenhoitajatar tuli — arvokkaan näköinen vanhanpuoleinen nainen, paljon vähemmän pönäkkä ja paljon kohteliaampi kuin Elizabeth oli odottanut. He seurasivat häntä ensin ruokasaliin. Pikaisesti silmäiltyään sen sisustusta Elizabeth kävi akkunan ääreen katselemaan siitä avautuvaa näköalaa. Metsäharjanne, jolta he äsken olivat laskeutuneet alas laaksoon, näytti näin etäältäkin katsellen hyvin kauniilta. Vaihtelevat maisemat tekivät erinomaisen viehättävän vaikutuksen, ja hän katseli hurmautuneena edessään leviävää avaraa näyttämöä — vilvakkaiden puiden reunustamaa joenuomaa ja kauas etäisyyteen mutkittelevaa laaksonnotkelmaa tuuheametsäisine mäenrinteineen. Heidän käytyä toisiin huoneisiin tuntuivat maiseman yksityiskohdat siirtyneen uusiin asemiin; mutta kaikista akkunoista avautui silmälle yhä uutta ihanuutta. Huoneet olivat korkeat ja kauniit; ja Elizabeth pani ihastuneena merkille, että niiden sisustuksessa ilmeni vähemmän koreilevaa komeutta, mutta enemmän taiteellista aistia kuin Rosingsissa.

"Ja tässä talossa", hän ajatteli itsekseen, "minä nyt saattaisin heiskua emäntänä! Näissä huoneissa voisin nyt tuntea itseni jo aivan kotiutuneeksi ja lausua enon ja tädin tervetulleiksi omaan valtakuntaani! Mutta ei", hän keskeytti ajatuksensa juoksun, "se ei olisi käynyt ikinä päinsä. Eno ja täti olisivat pakostakin tulleet minulle vieraiksi; sillä minun ei kai olisi koskaan sallittu kutsua heitä täällä käymään."

Se oli onnellinen muistuma — se vapahti hänet tuntemasta vähintäkään katumusta.

Häntä halutti kysyä taloudenhoitajattarelta, oliko talon isäntä todellakin poissa kotoa, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut. Vihdoin tuo kysymys kuitenkin sattui luiskahtamaan hänen enoltaan, ja rva Reynolds kuului vastaavan: "Ei, mutta me odotamme häntä huomenna kotiin ison seuran kera." Elizabeth oli sanomattoman iloinen, ettei heidän käyntinsä ollut sattunut päivää myöhemmin.

Hänen tätinsä kutsui häntä katselemaan erästä muotokuvaa. Lähestyessään hän tunsi sen hra Wickhamin kuvaksi, joka monien muiden pienoismaalausten keralla riippui uuninreunalla. Täti kysyi hymyillen, mitä hän piti siitä. Taloudenhoitajatarkin tuli katsomaan ja sanoi kuvan esittävän tilan entisen pehtorin poikaa, jonka isäntävainaja oli kouluttanut mieheksi. "Hän on nyt liittynyt armeijaan", hän lisäsi, "mutta minä pelkään hänen käyneen hyvin hurjatapaiseksi."

Rva Gardiner katseli hymyillen sisarentyttäreensä, mutta tämä ei kyennyt hymyilemään vastaan.

"Ja tässä", sanoi rva Reynolds, osoittaen erästä toista pienoismuotokuvaa, "on meidän nykyinen isäntämme; se on hyvin hänen näköisensä. Se maalattiin samaan aikaan kuin tuo toinenkin — noin kahdeksan vuotta sitten."

"Minä olen kuullut paljon kiitettävän teidän isäntänne komeata ulkomuotoa", sanoi rva Gardiner katsellen kuvaa; "hänellä on todellakin kauniit kasvot. Mutta sinähän, Lizzy, voit sanoa, onko tämä kuva hänen näköisensä."

"Minä ainakin olen varma, etten tiedä ketään häntä kauniimpaa. Mutta yläkerran käytävässä on hänestä toinen paljon isompi ja kauniimpi kuva. Tämä huone oli isäntä vainajan mielihuone, ja kaikki nämä pienoiskuvat ovat täällä hänen jäleltään. Hän piti niistä hyvin paljon."

Siitä sai Elizabeth selityksen, miksi hra Wickhamin kuvaa oli edelleen säilytetty toisten joukossa.

Rva Reynolds kiinnitti heidän huomiotaan nti Darcyn muotokuvaan, joka oli maalattu tämän ollessa vasta kahdeksanvuotias.

"Ah, on toki — kaunein nuori neiti mitä on koskaan nähty, ja niin kehittynyt kaikissa hienoissa taidoissa! Hän soittaa ja laulaa päivät päästänsä. Viereisessä huoneessa on suuri piano, joka vast'ikään on tuotu tänne — se on isännän lahja. Hän saapuu tänne huomenna veljensä seurassa."

Hra Gardiner, joka osasi puhella taitavasti ja sievästi outojenkin ihmisten kanssa, yllytti kysymyksillään ja huomautuksillaan kelpo taloudenhoitajatarta kertoilemaan yhä enemmän isännästään ja tämän sisaresta; ja sen vanhus tekikin kernaasti, joko ylpeillen isäntäväestään tahi tosi kiintymyksestä heihin.

"Ei niin paljon kuin minä toivoisin, hyvä herra; mutta uskallanpa sanoa, että hän viettää ainakin puolet ajastaan täällä, ja neiti Darcy on kaikki kesäkuukaudet täällä."

"Paitsi milloin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "hän ei käy seikkailemassa Ramsgatessa."

"Jos isäntänne menisi naimisiin, niin näkisitte häntä varmastikin enemmän täällä."

"Niin kyllä, herrani; mutta sitä ajankohtaa ei käy arvaileminenkaan.
Minä en tiedä ketään, joka olisi hänelle kyllin hyvä."

Hra ja rva Gardiner hymyilivät. Elizabeth ei voinut pidättyä sanomasta:
"Teidän lausuntonne on mitä parhain suositus hänelle."

"Minä en sano enempää kuin on totta, ja jokainen, joka hänet tuntee, on valmis sanomaan samaa", vastasi vanhus. "Minä en ole ikinäni saanut häneltä ärtyisää sanaa, ja kuitenkin olen tuntenut hänet nelivuotisesta poikaressusta lähtien."

Tällainen kiitos oli Elizabethille odottamaton. Hän oli tottunut ajattelemaan, että hra Darcy oli kaikkea muuta kuin tasaluontoinen ja sävyisä mies. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt; hän halusi kuulla enemmänkin ja oli hyvin kiitollinen enolleen, kun tämä jatkoi:

"Harvasta ihmisestä voikaan sellaista sanoa. Te olette todellakin onnellinen, kun teillä on semmoinen isäntä."

"Niin olenkin, hyvä herra. Vaikka etsisin lyhty kädessä halki koko maailman, niin tiedän etten parempata löytäisi. Mutta minä olen aina pannut merkille, että ne ihmiset, jotka jo lapsina ovat hyväluontoisia, ovat isoiksi kasvettuaankin hyväluontoisia; ja hän oli aina mitä helläluontoisin ja jalosydämisin poika koko maailmassa."

Elizabeth tuijotti ihmeissään vanhukseen. "Herra Darcystako hän tosiaankin puhuu?"

"Niin oli, rouvani, se hän todellakin oli; ja hänen pojastaan tulee aivan hänen kaltaisensa — aivan yhtä sävyisä ja hyvä köyhiä kohtaan."

Elizabeth kuunteli, kummeksi, epäili ja halusi kärsimättömästi kuulla vielä paljon enemmänkin. Rva Reynoldsin muut tarinat eivät huvittaneet häntä rahtuistakaan. Tämä näytteli tauluja, selosti huoneiden suuruutta ja huonekalujen hintoja — mutta kaikkea turhaan. Hra Gardiner, jota hyvin huvitti vanhan emännöitsijän ylpeys isäntäväestään, johti uudestaan puheen tähän: ja taloudenhoitajatar jatkoi innokkaasti ylistelyään, kun he nousivat valtaportaita yläkertaan.

"Hän on paras isäntä kotiväelleen ja alustalaisilleen mitä koskaan on elänyt", hän sanoi. "Ei lainkaan muiden nykypäiväin hurjain nuorten miesten kaltainen, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin omaa itseänsä. Jok'ainut hänen palvelijoistaan ja vuokramiehistään on valmis puhumaan hänestä pelkkää hyvää. Jotkut ihmiset saattavat pitää häntä ylpeänä; mutta minä en ainakaan ole nähnyt sellaisesta jälkeäkään. Minun luullakseni se on johtunut vain siitä, ettei hän hurvittele maailman turulla niinkuin muut samanikäiset ylhäiset herrat."

"Kuinka rakastettavaan valoon hän asettaakaan isäntänsä!" ajatteli
Elizabeth.

"Tämä ylenpalttinen ylistys ei käy oikein yhteen hänen ystäväparkaamme kohtaan osoittamansa tylyn käytöksen kanssa", kuiskasi täti hänen korvaansa heidän portaita noustessaan.

"Eihän se voi olla mahdollista; mehän saimme kuulla siitä toiselta asianomaiselta itseltään."

Yläkerran avarasta etehisestä heidät johdettiin hyvin kauniiseen vierassaliin, joka näytti aivan äskettäin sisustetun paljon upeampaan ja keveämpään tyyliin kuin alakerran huoneet; ja he saivat kuulla, että tämä uudistus oli juuri tehty nti Darcyn mieliksi, joka oli viime käynnillään suuresti ihastunut tähän huoneeseen.

"Hän on varmastikin hyvin hyvä veli", sanoi Elizabeth, käydessään akkunan luo.

Rva Reynolds kuvaili nti Darcyn iloa, kun tämä ensi kertaa tuli astumaan tähän kauniiseen huoneeseen. "Ja se on aina isännän tapaista", hän lisäsi. "Millä hyvänsä asialla hän tietää tekevänsä sisarelleen iloa, se on tehtävä hetipaikalla. Hän ei laiminlyö yhtään tilaisuutta ollakseen hänelle mieliksi."

Kuvagalleria ja pari kolme parasta makuusuojaa oli vielä näytettävänä. Edellisessä oli useita hyviä tauluja, mutta Elizabeth ei pystynyt arvioimaan niiden taiteellista arvoa; ja öljymaalauksista hän pian käänsi huomionsa muutamiin nti Darcyn tekemiin väriliitupiirustuksiin, joiden aiheet olivat mielenkiintoisia ja joita hän kykeni paremmin käsittämään.

Galleriassa oli myöskin Darcy-suvun muotokuvakokoelma, joka ei paljon voinut viehättää vierasta katselijaa. Elizabeth asteli niiden riviä pitkin, etsien joukosta nähdäkseen ainoat hänelle tutut kasvot. Vihdoinkin hän ne keksi — ja hän seisahtui miltei säpsähtäen, kun kuvasta katseli häntä vastaan hra Darcy ilmi elävänä ja huulillaan samanlainen hymy kuin joskus aikaisemmin tämän herran itsensä katsellessa häneen. Hän seisoi hyvän aikaa kuvan edessä vakaviin mietteisiin vaipuneena, ja hän kääntyi vielä kerran sitä katsomaan, ennenkuin he lähtivät galleriasta. Rva Reynolds kertoi, että kuva oli maalattu hra Darcyn isän vielä eläessä.

Tällä hetkellä Elizabeth ajatteli kuvan esittämää henkilöä varmastikin leppoisemmin kuin koskaan ennen heidän tuttavuutensa aikana. Rva Reynoldsin isännälleen suitsuttama ylistys ei arvatenkaan ollut liioiteltu. Milläpä kiitoksella onkaan suurempi arvo kuin älykkään palvelijan antamalla? Veljenä, tilanomistajana, isäntänä hän piti hyvää huolta monien ihmisten onnellisuudesta. Kuinka paljon surua ja iloa hänen vallassaan olikaan valmistaa toisille! Kuinka paljon hyvää tai pahaa hän pakostakin joutui tekemään! Jok'ikinen taloudenhoitajattaren mainitsema luonteenpiirre oli ollut hänelle edullinen; ja kun Elizabeth vaarinotti noita kankaalle maalattuja kasvoja, joiden silmät katselivat suoraan hänen silmiinsä, hän muisteli elävätä katsetta kiitollisemmin mielin kuin koskaan ennen — hän muisti siinä huomanneensa lämpöä, joka lievensi ja pehmitti ilmeen ankaruutta.

Kun koko talo oli katseltu läpikotaisin, palattiin alakertaan; ja sanottua hyvästit taloudenhoitajattarelle heidät uskottiin valtaovella odottelevan puutarhurin edelleen saateltaviksi.

Heidän kävellessään ruohokentän poikki alas joenrantaan Elizabeth kääntyi vielä kerran katsomaan taaksensa; hänen enonsa ja tätinsä pysähtyivät myöskin; ja kun ensinmainittu paraillaan arvaili rakennuksen ikää, ilmestyi sen omistaja itse yhtäkkiä näkyviin tallin taitse tulevalta tieltä.

Hänen esiintymisensä oli niin odottamaton — ja välimatkaa oli vain parikymmentä askelta — että oli mahdoton välttyä hänen huomioltaan. Sekä tulijan että tytön katseet kohtasivat toisensa, ja molempain posket karahtivat hehkuvan punaisiksi. Hra Darcy säpsähti ehdottomasti ja seisoi tuokion verran aivan kivettyneenä hämmästyksestä; mutta tullen pian jälleen tolkuilleen hän lähestyi vierasseuruetta ja puhutteli Elizabethia — jollei täysin vapaasti ja huolettomasti, niin ainakin moitteettoman kohteliaasti.

Elizabeth oli vaistomaisesti kääntynyt kulkemaan poispäin; mutta Darcyn lähestyessä hän pysähtyi ja vastaanotti tervehdyksen ylen hämillään, jota hänen oli mahdoton salata. Hänen enonsa ja tätinsä voivat arvata tulijan tämän yhdennäköisyydestä heidän juuri tarkastamansa muotokuvan kanssa; ja jollei sekään vielä olisi auttanut heitä oikeille jäljille, ilmaisi sen puutarhurin hämmästynyt ja kunnioitusta ilmaiseva naama. He seisoivat vähän syrjässä, katsellen kuinka talon isäntä puheli heidän sisarentyttärensä kanssa, joka hämillään ja aivan kuin suunniltaan ollen tuskin rohkeni kohottaa silmiään puhuttelijan kasvoihin eikä tiennyt mitä vastata tämän kohteliaaseen tiedusteluun hänen omaistensa voinnista. Ei myöskään Darcy näyttänyt olevan aivan tasapainossa; hänen äänestään ei kajahtanut entinen tyyni rauhallisuus, ja hän toisteli kyselyitään heidän matkastaan kiireisesti ja vastausta odottamatta, niin että hänen huomasi ajattelevan aivan toista kuin mitä puhui.

Vihdoin tuntuivat häneltä sanat uupuvan tykkänään; ja seisottuaan siunaaman aikaa aivan äänettömänä hän äkkiä hillitsi itsensä väkisin ja lausui hyvästit.

Hänen poistuttuaan hra ja rva Gardiner tulivat Elizabethin luo ja lausuivat ihastelevia huomautuksia talon isännän uljaasta ulkomuodosta; mutta Elizabeth ei kuullut heidän puheestaan sanaakaan ja seurasi heitä vallan vaitonaisena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli hyvin kiusaantunut ja häpeän täyttämä. Mikä onneton sattuma olikaan tuonut heidät juuri tänään tänne! Mitähän tuo mies mahtoi siitä arvellakaan? Kuinka epäsuotuisassa valossa hänen itsensä täytyikään nyt näyttäytyä tuon itserakkaan miehen silmissä! Aivanhan näytti siltä, kuin hän olisi ehdoin tahdoin heittäytynyt jälleen hänen tielleen! Ah, laupias taivas, miksi hänen piti tullakin tänne — tai miksi Darcy saapui päivää ennen kuin häntä oli odotettu tulevaksi? Jospa he olisivat ennättäneet poistua edes kymmenenkään minuuttia aikaisemmin, niin turma olisi vältetty. Elizabeth punastui uudestaan hiusrajaa myöten ajatellessaan tätä kovanonnen kohtausta. Entä Darcyn käytös sitten — niin kokonaan toisenlainen kuin aikaisemmin — mitähän sekään merkitsi? Oli jo ihmeellistä, että hän ollenkaan otti puhellakseen hänen kanssaan — mutta entäpä vielä niin kohteliaasti ja tiedustellen hänen omaisiaankin! Koskaan ei Darcyn käytös ollut tuntunut hänestä niin vähän mahtipontiselta kuin tänään; koskaan hän ei ollut puhellut niin hellällä ja sydämellisellä sävyllä kuin tässä odottamattomassa yhtymisessä. Kuinka vastakkaista se olikaan hänen sävylleen heidän viimeksi kohdatessaan toisensa Rosingsin puiston veräjällä, kun hän oli työntänyt tuon ihmeellisen kirjeen hänen käteensä. Elizabeth ei tiennyt mitä ajatella — miten arvioida tätä tapausta.

He olivat nyt poikenneet kauniille jalkapolulle, joka kulki pitkin joenvartta ja perällä vei metsän siimekseen; mutta kesti kauan, ennenkuin Elizabeth malttoi katsella ihania paikkoja tai kuunnella sukulaistensa huomautuksia niistä. Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä kohdassa Pemberley Housea — missä se sitten lienee ollutkin! — jossa hra Darcy juuri tällöin mahtoi olla. Hän ikävöi tietää, mitä tänä hetkenä liikkui tämän miehen aivoissa; millä tapaa hän ajatteli hänestä, ystävällisestikö vaiko katkerasti; ja voiko hän itse vielä — kaikesta huolimatta — olla hänelle kallis ja rakas. Ehkäpä Darcy oli ollutkin kohtelias vain senvuoksi, että hänen itsensä oli helppo olla; mutta olihan hänen äänessään ja sävyssään ollut väkinäinen värähdys, joka ei ilmaissut helppouden tunnetta.

Metsää jonkin aikaa kierreltyä polku toi heidät taasen joelle, jonka poikki vei yksinkertainen ristikkosilta; laakso itse kapeni tällä kohtaa kaitaiseksi solaksi, jonka pohjaan mahtui vain joki ja sen vartta kulkeva vähäinen kävelypolku, ja reunoilla kasvoi tiheä lehtikuusimetsikkö. Elizabethin teki mieli sukeltaa sen salaperäisiin pimentoihin; mutta rva Gardiner ei jaksanut enää kävellä, joten heidän oli piammiten jouduttava kartanon sisäveräjällä odottaviin ajoneuvoihinsa. Matkanteko oli kuitenkin tädin väsymyksen takia hidasta; ja hra Gardiner, joka oli innokas kalamies, piti tarkoin silmällä lohenmullojen pyöriskelyä joessa ja tiedusteli kalastusmahdollisuuksia heitä saattelevalta puutarhurilta. Heidän täten verkalleen astellessa kohtasi heitä uusi yllätys, sillä vähän matkan päässä pyörähti tienmutkasta jälleen näkyviin hra Darcy. Tällä kertaa Elizabeth, vaikka olikin hyvin ihmeissään, kuitenkin oli paremmin varustautunut kohtaamaan tulijan ja päätti näyttää rauhallisemmalta ja puhella tyynemmin, jos Darcyn aikomuksena todellakin oli tavoittaa heidät, vaikka hänen totta puhuen ensi hätkähdyksessä tekikin mieli paeta metsän turvaan. Jo ensi silmäyksellä hän huomasi, että Darcy ei ollut kadottanut vähääkään äskeisestä sydämellisestä kohteliaisuudestaan; ja vastatakseen siihen yhtä kohteliaasti ja salatakseen samalla oman hämmennyksensä Elizabeth rupesi tulijalle kohta ihastelemaan puiston ihanuutta. Mutta tuskin hän oli ennättänyt saada suustaan sanat "suurenmoista" ja "hurmaavaa", kun hänen päähänsä iski onneton ajatus, joka pani hänet punastumaan ja jäämään kerrassaan tuppisuuksi; mitähän Darcy saattoi arvellakaan, kun hän niin omasta aloitteestaan rupesi kehumaan hänen kotikartanoaan!

Gardinerit olivat jääneet vähän taemmaksi; ja kun Elizabethilta puhe juuttui, pyysi Darcy tulla esitetyksi hänen ystävilleen. Sellaista kohteliaisuutta Elizabeth ei ollut arvannut odottaakaan; ja hänen oli vaikea pidättää hymyään ajatellessaan, että Darcy nyt omasta halustaan pyrki tuttavuuteen hänen omaistensa kanssa, joiden halvemman säätyaseman hän itse oli myöntänyt olleen pahimpana esteenä hänen kosinnalleen. "Kuinkahan hän hämmästyykään saadessaan tietää, keitä he ovat! Hän pitää nyt heitä varmastikin joinakin ylimyksinä."

Esittely kävi kuitenkin pian päinsä; ja mainitessaan matkatovereittensa sukulaisuudesta hän vilkaisi syrjäkarin Darcyyn nähdäkseen hänen hämmästyksensä. Ja hämmästynyt Darcy todella olikin ; mutta hän selvisi siitä nopeasti ja kääntyen ympäri hän lähti astelemaan heidän rinnallaan, puhellen hra Gardinerin kanssa. Elizabeth voi vain olla mielissään ja riemuita. Oli lohdullista, että hänellä oli sellaisiakin sukulaisia, joiden puolesta hänen ei tarvinnut punastua. Hän kuunteli tarkkaavaisesti miesten keskustelua ja iloitsi sydämessään joka lauseesta, jokaisesta taitavasta käänteestä, jossa ilmeni enon maailmantottumus, terävä äly ja hieno aisti.

Puhelu suuntautui pian kalastukseen, ja Elizabeth voi kuulla hra Darcyn mitä kohteliaimmin kehoittavan enoa koettamaan kalaonneaan hänen joessaan milloin häntä vain halutti, samalla kuin hän lupasi lainata hänelle kalastusvehkeitä ja osoitti eräitä kohtia joessa, joista hän tiesi varmimmin saatavan lohenmulloja. Rva Gardiner, joka käveli käsi Elizabethin kainalossa, silmäili häneen ihmeissään. Elizabeth ei virkkanut mitään, mutta tädin ihmetys oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä suurempi oli hänen oma ihmetyksensä; lakkaamatta hänen täytyi kysellä itseltään: "Kuinka hän onkaan muuttunut entisestään! Ja minkä vuoksi hän on noin muuttunut? Mistä se oikein johtuukaan? Ei suinkaan minun takiani! Eivät suinkaan minun Hunsfordissa antamani moitteet ole saaneet häntä tuohon määrään lieventämään käytöstapaansa. Ja mahdotontahan on, että hän enää piittaisi minusta edes vähääkään."

Jonkun matkaa täten käveltyä — molemmat naiset edellä, herrat jälempänä — sattui marssijärjestyksessä pieni muutos. Siihen oli syynä rva Gardiner, joka tunsi itsensä väsyneeksi pitkästä kävelystä ja huomasi Elizabethin käsivarren antaman tuen liian heikoksi, jonka vuoksi hän pysähtyi odottamaan miestänsä ja työnsi kätensä hänen kainaloonsa. Hra Darcy otti hänen paikkansa sisarentyttären rinnalla ja matkaa jatkettiin. Tällöin vasta Elizabeth sai rohkeutta puhua. Hän tahtoi kaikin mokomin saada kavaljeerinsa vakuutetuksi siitä, että he olivat käyneet katsastamassa Pemberleytä siinä lujassa uskossa, että isäntä itse oli poissa kotoa — "teidän taloudenhoitajattarennekin ilmoitti meille", hän lisäsi, "että saapuisitte vasta huomenna."

Darcy myönsi, että häntä oli vasta huomiseksi odotettu; mutta eräät talonhoitoa koskevat asiat olivat pakottaneet hänet kiiruhtamaan hiukan edellä muuta seuraa, joka sekin kohta saapuisi. "He tulevat varhain huomenaamuna", hän jatkoi, "ja heidän joukossaan on eräitä jotka tahtovat uudistaa vanhaa tuttavuutta teidän kanssanne — tarkoitan herra Bingleytä ja hänen sisariaan."

Elizabeth vastasi vain keveästi kumartaen. Hänen ajatuksensa palasivat ehdottomasti siihen aikaan, jolloin Bingleyn nimeä oli viimeksi mainittu heidän keskensä; ja puhetoverin ilmeestä voi hän päättää, ettei hänen mielipiteensä ollut tässä asiassa paljonkaan muuttunut.

"Seurueessani on vielä eräs henkilö", jatkoi Darcy hetkisen vaitiolon jälkeen, "joka erityisesti haluaa tulla teidän tuttavaksenne. Sallitteko minun esittää teille sisareni ja tuoda hänet teidän seuraanne, niin kauan kuin viivytte Lambtonissa, vai pyydänkö nyt liikoja?"

Elizabeth oli niin ällistynyt tästä tarjouksesta, että hänen oli vaikea alussa vastata siihen. Sen hän kuitenkin oitis tajusi, että nti Darcyn toivomus oli hänen veljensä sanelema, ja sitä myöten kaikki oli hyvin. Elizabethin oli mieluista huomata, etteivät rukkasetkaan olleet saaneet hra Darcya ajattelemaan hänestä pahaa.

Matkaa jatkettiin sitten äänettömästi; kumpikin oli vajonnut omiin ajatuksiinsa. Elizabeth tunsi olonsa väkinäiseksi — sehän oli vain luonnollista; mutta samalla hänen oli mahdotonta olla tuntematta salaista imarretta ja mielihyvää. Darcyn sisarensa puolesta lausuma toivomus oli todella mitä hienoin kohteliaisuus.

Hra ja rva Gardinerin vihdoin tavoitettua heidät pyysi isäntä koko seuruetta uudestaan poikkeamaan sisälle ja nauttimaan virvokkeita; mutta tarjoukseen vastattiin kieltävästi; ja vihdoin erottiin toisistaan lausuen mitä sievistelevimmät jäähyväiset. Hra Darcy auttoi naiset vaunuihin, ja heidän ajaessa pois Elizabeth näki isännän kävelevän verkalleen taloa kohti.

Nyt alkoivat eno ja täti tehdä kärsimättömästi pidättämiään huomautuksia; kumpikin sanoi Darcyn tehneen verrattomasti paremman vaikutuksen kuin he olivat osanneet arvatakaan. "Hänhän on kerrassaan hienokäytöksinen mies, perin kohtelias ja teeskentelemätön", sanoi hra Gardiner.

"Hänessä on tosin jonkin verran juhlallista jäykkyyttä", huomautti täti; "mutta se sopii hyvin hänen arvokkaaseen ja hienoon ryhtiinsä. Minä voin nyt aivan yhtyä taloudenhoitajattaren lausuntoon, että vaikka ihmiset voivat sanoa häntä ylpeäksi, niin minä en ainakaan ole huomannut siitä merkkiäkään."

"En ole koskaan tullut niin ymmälleni kuin hänen äskeisestä käyttäytymisestään. Se oli enemmän kuin kohteliasta; se oli vilpittömästi huomaavaista; ja kuitenkaan ei hänen olisi ollut lainkaan tarpeen osoittaa meille sellaista huomaavaisuutta. Onhan hänen tuttavuutensa Elizabethin kanssa vallan pintapuolinen."

"Totta puhuen, Lizzy", sanoi täti, "hän ei ole niin kaunis kuin Wickham; tai oikeammin sanoen, hänellä ei ole Wickhamin hienoja piirteitä, vaikka hän muuten on sangen hyvännäköinen. Mutta kuinka sinä saitkaan päähäsi kertoa meille, että hän oli sinusta niin vastenmielinen?",

Elizabeth puolusteli itseään minkä taisi — sanoi, että hän piti Darcysta nykyisin paljon enemmän kuin ennen, ja että tämä ei ollut vielä koskaan esiintynyt niin herttaisesti kuin tänä aamuna.

"Mutta ehkäpä hän laskettelee kohteliaisuuksiaan, tarkoittamatta niillä mitään sen enempää", arveli eno. "Ylhäisten henkilöiden tapa on olla oikullinen päähänpistoissaan; enkä minä senvuoksi ota hänen kalastustarjoustaankaan täydeksi todeksi, sillä voihan hän huomenna jo muuttaa mielensä ja karkoittaa minut mailta halmeilta."

Elizabeth tunsi, että hänen omaisensa olivat kokonaan erehtyneet hra
Darcyn luonteesta, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Sen perusteella, mitä olen hänestä nähnyt", jatkoi rva Gardiner, "minun on vaikea uskoa, että hän olisi todella voinut menetellä niin julmasti Wickham parkaa kohtaan. Eihän hän näytä ollenkaan tylyltä ja sydämettömältä. Päinvastoin hänen suunsa ympärillä on hyvyyttä ilmaiseva piirre, kun hän puhuu. Ja koko hänen ulkomuotonsa kuvastaa sisällistä arvokkaisuutta, josta voisi päätellä, että hänellä on jalomielinen sydän. Mutta kuinka loistavan arvosanan hänestä antoikaan se vanha rouva, joka näytteli meille hänen taloaan. Minun oli välistä vaikea pidättää nauruani. Mutta arvaan, että hän on antelias isäntä, ja se hyvä avu vastaa palvelijain silmissä kaikkia ihmishyveitä."

Elizabethin oli nyt vihdoinkin pakko oikaista sukulaistensa käsitystä Wickhamista; sen hän teki varovaisin sanoin ja mainitsematta lähdettään, jonka hän kuitenkin sanoi olevan aivan luotettavan.

Rva Gardiner joutui ymmälleen ja huolestuneeksi; mutta kun he nyt lähenivät hänen nuoruudenaikaisia leikkitanhuitaan, unohtuivat kaikki muut ajatukset hänen mielestään.

XLIV LUKU.

Elizabeth oli arvellut, että hra Darcy toisi sisarensa tervehdyskäynnille vasta tämän saapumisen jälkeisenä päivänä; mutta vieraat saapuivatkin jo tuloaamuna. Gardinerit ja Elizabeth olivat kierrelleet Lambtonissa eräiden uusien tuttavien kanssa ja palanneet majataloon pukeutuakseen syömään päivällistä samojen tuttavain kanssa, kun lähestyvien vaunujen kolina lennätti heidät akkunaan ja he näkivät nuoren herran ja nuoren neidin ajavan katua pitkin. Elizabeth tunsi oitis tulijat kuskin liveripuvusta ja herätti tiedonannollaan aikamoista ihmetystä omaisissaan. Näiden päivitellessä heitä odottavaa oma mielensä oli kuohuksissa, arkaillen hän odotti tulevaa kunniaa vetäytyi Elizabeth kiireesti akkunasta; hänen kohtausta, jonka aikana hän tahtoi esiintyä mahdollisimman paljon edukseen, mutta samalla hän luonnollisesti epäili, ettei osaisi lainkaan käyttäytyä toisten mieliksi. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin koettaen hillitä liikutustaan, mutta toisten kysyvät katseet sotkivat hänen mielenrauhaansa yhä pahemmaksi.

Nti Darcy ja hänen veljensä saapuivat sisään, ja peljätty esittely tapahtui. Mutta ihmeekseen Elizabeth huomasi, että hänen uusi tuttavansa oli ainakin yhtä paljon hämillään kuin hän itse. Lambtonin tuttavilta kuulemistaan puheista Elizabeth oli päätellyt, että nti Darcy oli tavattoman ylpeäluontoinen; mutta jo ensi silmäyksellä hän voi havaita, että tuo nuori neitonen oli vain äärimmäisen ujo. Häneltä oli vaikea saada muuta kuin yksitavuisia vastauksia.

Nti Darcy oli isokasvuinen; ja vaikka hänellä oli ikää vasta vähän päälle kuusitoista vuotta, oli hän ruumiinmuodoiltaan täysin kehittynyt ja erittäin uhkea. Kasvoiltaan hän ei ollut niin kaunis kuin veljensä, mutta niissä voi huomata hyvyyttä ja älykkäisyyttä, ja hänen käytöstapansa oli teeskentelemättömän ystävällinen.

Heidän vähän aikaa juteltua kertoi Darcy Elizabethille, että myöskin hra Bingley oli tulossa tervehtimään häntä; ja tuskin oli Elizabeth ennättänyt lausua sitä toivovansa ja varustautua vastaan ottamaan uutta tulijaa, kun Bingleyn nopeat askeleet kuultiin portailta ja seuraavassa tuokiossa hän astui sisään. Kaikki Elizabethin entinen kauna häntä kohtaan oli jo aikoja sitten haihtunut; mutta hän tajusi, että jos hän olisi sitä vieläkin tuntenut, niin olisi se kädenkäänteessä sulanut olemattomiin Bingleyn reippaan ja teeskentelemättömän sydämellisyyden lämmössä. Tämä tiedusti ystävällisin vaikka ylimalkaisin sanoin hänen omaistensa vointia ja puheli ja laski leikkiä samaan hilpeän huolettomaan sävyyn, joka hänessä ennenkin oli Elizabethia erityisesti viehättänyt.

Hra ja rva Gardinerille Bingley oli miltei yhtä mielenkiintoinen henkilö kuin Elizabethille itselleen. He olivat tietenkin kuulleet hänestä paljon ja halunneet nähdä häntä. Ja nyt heillä oli hyvä tilaisuus tarkata kaikkia edessään olevia nuoria, jotka kaikki olivat ilmeisesti vilkkaan mielenliikutuksen vallassa. He voivat panna merkille, että ainakin yksi seurasta oli vakavasti rakastunut. Rakkauden esineen suhteen heille jäi vielä vähän epäilyksen aihetta; mutta rakastajan tulista ihailua oli mahdoton väärinkäsittää.

Vieraat viipyivät heidän luonaan puolisen tuntia; ja kun he lähtivät, pyysi hra Darcy sisartaan kannattamaan hänen toivomustaan, että hra ja rva Gardiner ynnä nti Bennet saapuisivat päivällisille Pemberleyhin, ennenkuin he lähtisivät paikkakunnalta. Rva Gardiner katsahti sisarentyttäreensä nähdäkseen mitä tämä, jolle kutsu tuntui pääasiallisesti tarkoitetun, siitä päättäisi, mutta Elizabeth oli kääntänyt päänsä poispäin. Arvaten tämän tahallisen vältteleväisyyden pikemminkin ilmaisevan hetkellistä hämmennystä kuin torjumishalua ja nähdessään miehensä mielihalulla suostuvan, hän kiittäen suostui kutsuun, jota päätettiin noudattaa ylihuomispäivänä.

Bingley ilmaisi vielä kerran ilonsa saadessaan tavata Elizabethia ja kyseli paljon yhteisistä Hertfordshiren tuttavista; jopa hän kysyi, olivatko kaikki hänen sisarensa kotona Longbournissa. Arvaten hänen halunsa ennen kaikkea kohdistuvan toivoon saada kuulla Janesta Elizabeth vastaili mielellään; ja vieraiden poistuttua hän kykeni tyydytyksentuntein muistelemaan äsken vietettyä puolituntista, vaikka totta puhuen hän sen kestäessä ei ollut voinut mielenkuohultaan paljonkaan nauttia siitä.

Enon ja tädin hyvä käsitys hra Darcysta lujeni yhä hänen erinomaisen kohteliaisuutensa ja rakastettavaisuutensa vaikutuksesta; taloudenhoitajattaren hänestä antamaa ylistystä tukivat Lambtonissa kuullut kertomukset hänen suoruudestaan ja oikeudentunnostaan, hänen ylevämielisyydestään ja avuliaisuudestaan köyhiä kohtaan. Ainoastaan hänen ylpeyttään moitittiin; mutta senkin moitteen voi hyvin käsittää tuon pienen kauppalan taholta, jonka perheiden luona rikas hoviherra kai aniharvoin alentui vierailemaan.

Wickhamista matkailijamme sen sijaan saivat paljon ikävämpiä kuulumisia. Hänen maineensa täällä hänen kotiseudullaan ei ollut lainkaan hyvä, sillä poistuessaan sieltä maailmalle hän oli jättänyt jälkeensä suuren joukon velkoja, jotka hra Darcy oli saanut perästäpäin suorittaa.

Elizabethin ajatukset pyörivät tänä iltana Pemberleyssä enemmän kuin koskaan ennen; ja vaikka ilta tuntuikin pitkältä, ei se kuitenkaan ollut hänelle kylliksi pitkä, jotta hän olisi sen kuluessa voinut määritellä yhden ainoankaan Pemberleyn asukkaan herättämää mielenkiintoa; ja hän makasi yölläkin vielä monet tunnit valveilla koettaen päästä siitä täyteen selvyyteen. Varmastikaan hän ei enää vihannut tuota miestä. Ei — viha oli sammunut ja haihtunut jo kauan sitten, ja melkein yhtä kauan häntä oli hävettänyt tuntea edes vastenmielisyyttäkään häntä kohtaan. Darcyn arvokkaiden ominaisuuksien — jotka hänen alussa oli ollut niin väkinäisesti tunnustettava — herättämä kunnioitus oli jo jonkin aikaa lakannut vaivaamasta hänen tunteitaan; ja nyt tuota kunnioitusta koroitti joka taholta Darcyn osaksi tulevat hyvät arvostelut, jotka asettivat hänen vakavat luonteenominaisuutensa entistä mieluisempaan valoon. Ja kaiken lisäksi tulivat eilisen ja tämän päivän hellyttävät ja järkyttävät kokemukset. Mutta yläpuolella kaikkea muuta, yläpuolella kunnioitusta ja ehdotonta arvonantoa, tunsi hän omalta puoleltaan vapaaehtoisesti syntynyttä kiitollisuutta — syvää kiitollisuutta sekä siitä, että tuo mies kerran oli niin palavasti tunnustanut rakastavansa häntä, että myöskin siitä, että hän yhä edelleenkin rakasti häntä siksi hartaasti, että voi antaa hänelle anteeksi hänen töykeän kieltonsa ja kaikki siihen liittyvät väärät syytökset. Sen sijaan että hän olisi, kuten Elizabeth oli koettanut uskotella itselleen, vältellyt häntä kuin pahinta vihamiestään, hän tuntui olevan mitä innokkain säilyttämään ja jatkamaan heidän ystävyyttään; ja sen merkiksi hän pyrki hänen omaistensakin suosioon ja taivutti sisarensa tekemään hänen tuttavuuttaan. Sellainen muutos niin ylpeäluontoisessa miehessä ei ainoastaan ihmetyttänyt, vaan velvoitti myöskin kiitollisuuteen. Elizabeth kunnioitti häntä ja oli hänelle syvästi kiitollinen — hänen rakkaudestaan, hänen tulisesta rakkaudestaan, se hänen täytyi lisätä; hän tunsi totista osanottoa ja harrastusta hänen persoonalliseen onneensa; ja hän halusi vain tietää, missä määrin hän itse toivoi, että Darcyn onni olisi hänestä riippuvainen; ja olisiko heidän molempien onneksi, jos hän käyttäisi vaikutusvaltaansa — jota hän yhä vielä kuvitteli omaavansa Darcyyn nähden — saadakseen tämän uudistamaan kosintansa.

Täti ja sisarentytär olivat illalla sopineet keskenänsä, että niin suureen kohteliaisuuteen nti Darcyn puolelta — hänhän oli saapunut vieraisille oitis kotiatulonsa jälkeen — oli vastattava yhtä kohteliaasti, ja että heidän oli siis mentävä Pemberleyhin jo seuraavana aamuna. Elizabeth tunsi mielihyvää tästä päätöksestä, vaikka hänen olisi ollut vaikea selittää itselleen miksi.

Hra Gardiner erosi heistä kohta aamiaisen jälkeen. Darcy oli edellisenä päivänä uudistanut kalastuskutsunsa, ja hänen oli määrä saada joku Pemberleyn herroista kumppanikseen.

XIV LUKU.

Ollen jokseenkin vakuutettu siitä, että nti Bingleyn hänelle osoittama nurjamielisyys perustui mustasukkaisuuteen, ei Elizabeth voinut olla arvailematta, kuinka epämieluinen yllätys hänen saapumisensa Pemberleyhin tuli olemaan tälle neidille, ja hän oli utelias näkemään, kuinka halukkaasti tämä tulisi uudistamaan Hertfordshiren aikaisen tuttavuuden hänen kanssaan.

Taloon tultua vieraat ohjattiin eteishallista pohjoisen puolella olevaan saliin, joka kesällä pysyi mieluisen vilvakkana. Sen lattiaan saakka ulottuvista akkunoista avautui mitä raikkain näköala kartanon takana kohoaville korkeille metsäharjuille, ja edessä olevalle ruohokentälle loivat komeat vanhat tammet ja kastanjat suloista siimestä.

Tässä huoneessa heidät otti vastaan nti Bingley, joka istui siellä rva Hurstin ja nti Darcyn ynnä jälkimmäisen lontoolaisen seuranaisen kanssa. Georgiana tervehti heitä hyvin kohteliaasti, vaikka hänen ujoutensa ja harvasanaisuutensa olisi nytkin saattanut oudon arvailemaan häntä ylpeäluontoiseksi ja kylmäkiskoiseksi; hän näkyi tuskallisen tarkasti arkailevan, ettei vain sanoisi eikä tekisi mitään väärin. Rva Gardinerin ja hänen sisarentyttärensä, jotka olivat jo oppineet hänet paremmin tuntemaan, kävi häntä sääliksi.

Rva Hurst ja nti Bingley kunnioittivat tulijoita vain väkinäisellä niiauksella; ja istumaan käytyä syntyi pitkällinen äänettömyys, niin painostava kuin sellainen pakotettu äänettömyys yleensä on. Siitä seuran vihdoin pelasti nti Darcyn seuranainen, rva Annesley, ystävällinen ja miellyttävän näköinen nainen, joka sai vireille puhelun rva Gardinerin kanssa, Elizabethinkin ottaessa siihen toisinaan osaa. Nti Darcy näytti toivovan itselleen kylliksi rohkeutta liittyäkseen hänkin puheluun osalliseksi; jopa hän rohkeni jolloinkin virkkaa sanasen, mutta niin hiljaa, ettei juuri kukaan sitä kuullut.

Elizabeth voi kohta panna merkille, että nti Bingley piti häntä tarkasti silmällä ja ettei hän voinut lausua sanaakaan — nimenomaan nti Darcylle — ilman että toinen heti heristi korviaan. Se ei olisi kuitenkaan estänyt häntä puhelemasta paljonkin ujolle uudelle ystävättärelleen, jos välimatka olisi ollut lyhyempi; mutta tätäkään hän ei surrut, sillä hänellä oli itsellään paljon ajateltavaa. Hän odotti joka hetki herrain astuvan huoneeseen; hän toivoi ja hän pelkäsi, että talon isäntä olisi heidän joukossaan; ja itsekään hän ei ollut selvillä, toivoiko vai pelkäsikö hän enemmän. Istuttuaan täten neljännestunnin ajan Elizabeth havahtui mietteistään kuullessaan nti Bingleyn viimeinkin puhuttelevan häntä ja tiedustavan kylmäkiskoisesti hänen omaistensa vointia. Hän vastasi yhtä lyhyesti ja välinpitämättömästi, ja siihen heidän keskustelunsa turtui.

Ensi vaihtelun tuohon kankeaan seuranpitoon toi palvelijain saapuminen, jotka kantoivat sisään kylmää ruokaa, kakkuja ja vuodenajan hienoimpia hedelmiä; mutta näidenkään jakeleminen ei tahtonut päästä alkuun, ennenkuin rva Annesley oli monin silmäniskuin ja päännyökkäyksin saanut nti Darcyn punastuen muistamaan emännäntehtävät. Siitä sai koko seura askaretta; sillä vaikka kaikki eivät välittäneet tai rohjenneet puhella, saattoivat kaikki toki syödä; ja komeat rypäle-, persikka- ja päärynäpyramiidit kokosivat kohta kaikki yhteen pöydän ympärille.

Virvokkeiden ääressä askarrellessa oli Elizabethilla edelleen hyvää aikaa aprikoida, toivoiko vai pelkäsikö hän hra Darcyn saapumista; mutta kun tämä viimein yksinään astui ovesta sisään, hän jo rupesi toivomaan, että tulija ei olisi tullutkaan, vaikka hän juuri silmänräpäystä aikaisemmin oli toivotellut häntä tulevaksi.

Darcy oli ollut jonkin aikaa hra Gardinerin kanssa, joka parin kolmen kartanon vieraan seurassa oli joella onkimassa; mutta hän oli jättänyt hänet oitis kun oli saanut tietää, että Gardinerin naiset aikoivat tulla aamupäivällä Georgianaa tervehtimään. Kohta hänen saavuttua seuraan päätti Elizabeth olla viisaasti varuillaan ja koettaa näyttää aivan häiriytymättömältä — välttämätön ja viisas päätös todellakin, mutta sitä työläämpi noudattaa, kun hän huomasi koko pöytäseuran epäluuloisen tarkkaavaisuuden kohdistuneen heihin molempiin, ja että tuskin ainutkaan silmäpari jätti seuraamatta Darcyn katseita, liikkeitä ja tekoja siitä lähtien kuin hän oli tullut huoneeseen. Kaikkein selvimmin kuvastui tuo tarkkaavainen uteliaisuus nti Bingleyn kasvoilta; sillä mustasukkaisuus ei ollut vielä tehnyt tätä neitoa sokeaksi, ja hän koetti yhä edelleenkin voittaa hra Darcyn suosiollista huomaavaisuutta osakseen. Nti Darcy kävi oitis veljensä tultua paljon puheliaammaksi; ja Elizabeth voi hyvin huomata, kuinka halusta veli tahtoi valmistaa hänelle ja sisarelleen tilaisuutta tutustua toisiinsa yhä paremmin ja koetti parhaansa mukaan vetää molempia yhteiseen keskusteluun. Mutta myöskin nti Bingley pani sen merkille; ja ärtymyksensä puuskassa hän käytti ensi tilaisuutta hyväkseen sähähtääkseen hänelle ivallisen kohteliaasti:

"Kuulkaas, neiti Eliza, eikö ——n miliisirykmentti ole jo poistunut Merytonista? Siitä tuli arvatenkin hyvin suuri tappio teidän perheellenne."

Darcyn läsnäollessa hän ei rohjennut mainita Wickhamin nimeä; mutta Elizabeth ymmärsi oitis vaistomaisesti, että kysymys oli yhtä paljon tarkoitettu vetämään edellisen huomiota tähän kiusalliseen puheenaiheeseen. Hilliten väkisin närkästyksensä tuosta ilkeämielisestä hyökkäyksestä hän vastasi siihen niin laupiaaseen sävyyn kuin taisi. Puhuessaan hän vilkaisi varkain sisaruksiin ja näki Darcyn tuijottavan jäykästi eteensä ja hänen sisarensa olevan perin onnettomana ja aivan kuin tietämättä, minne oikein loisi katseensa. Jos nti Bingley olisi arvannut, mitä tuskaa hän tuotti rakkaalle ystävättärelleen, olisi hän epäilemättä pidättänyt ilkeän viittauksensa, jolla hän oli tahtonut vain kiusoitella Elizabethia ja alentaa hänen ja hänen perheensä arvoa Darcyn silmissä; mutta hän ei ollut koskaan kuullut hiiskaustakaan nti Darcyn karkausyrityksestä. Elizabethia lukuunottamatta oli asia näet pidetty mahdollisimman salassa syrjäisiltä; ja nimenomaan oli Darcy koettanut salata sitä kaikilta Bingleyn omaisilta ja tuttavilta — juuri siitä syystä, jonka Elizabeth oli jo kauan sitten arvannut, nimittäin halusta naittaa sisarensa ystävälleen.

Elizabethin tyyni maltti auttoi kuitenkin Darcya rauhoittumaan; ja kun hämilleen joutunut ja pettynyt nti Bingley ei enää sen enempää rohjennut viittailla Wickhamiin, sai Georgianakin jälleen rohkeutta, vaikka hän edelleenkin pelkäsi kohdata veljensä katsetta. Kiitollisena Elizabethin hyvästä ryhdistä Darcy katseli häneen entistä hellemmin; ja siten oli tuo loukkauskiveksi ja pahennuksenkallioksi aiottu syrjäisku päinvastoin laskenut uuden ankkuripaikan hänen toiveilleen.

Vieraat eivät tämän jälkeen viipyneet enää kauan; ja sillä aikaa kuin hra Darcy saattoi heitä vaunuihin, kevensi nti Bingley ärtynyttä mieltään arvostelemalla Elizabethin ulkonäköä, käytöstä ja pukua. Mutta Georgiana ei yhtynyt hänen arvosteluunsa. Hänen veljensä suositus oli kerta kaikkiaan määrännyt hänen kantansa; ja veli ei voinut erehtyä. Kun Darcy palasi saliin, ei nti Bingley malttanut olla toistamatta hänellekin samaa, mitä hän oli juuri puhunut sisarelle.

"Kuinka mitättömältä Eliza Bennet näyttikään tänään, hra Darcy", hän huudahti; "en iki maailmassa ole nähnyt kenenkään siihen määrään muuttuneen kuin hänen viime talvesta lähtien. Hänen ihonsakin on käynyt niin ruskeaksi ja karkeaksi! Louisa ja minä emme olleet enää tunteakaan häntä."

Kuinka vastenmielinen tuollainen pistely lie Darcylle ollutkin, tyytyi hän vastaamaan levollisesti, että hän ei ainakaan ollut huomannut äskeisen vieraansa ulkonäössä muuta muutosta kuin hitusen päivettymistä — mikä kesähelteellä ei ollutkaan ihmeellistä.

"Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa", jatkoi Elizabethin väsymätön vainoojatar, "etten koskaan ole pitänyt häntä erikoisen kauniina. Hänen kasvonsa ovat aivan liian laihat, ihonväri epämääräinen, ja piirteitä ei voi suinkaan sanoa sieviksi. Hänen nenältään puuttuu jaloutta, hampaat ovat mukiinmenevät, mutta aivan tavalliset; ja mitä hänen silmiinsä tulee, joita olen jonkun kuullut kehuvan, niin minä en voi huomata niissä mitään erinomaista. Niissä on terävä ja luihu katse, joka minusta on kerrassaan vastenmielinen; ja muutenkin on hänen ilmeessään ja sävyssään aivan sietämätöntä itsekylläisyyttä."

Koska nti Bingley kerta kaikkiaan oli vakuutettu siitä, että Darcy todella ihaili Elizabethia, niin ei tällainen taistelutapa ollut kovinkaan valtioviisasta hänen oman etunsa kannalta; mutta ärtyneet ihmiset eivät aina malta olla viisaita, ja nähdessään Darcyn katseen sumentuvan hän riemuiten luuli saavuttaneensa voiton. Kun tämä kuitenkin pysyi äänettömättä, päätti rohkea taistelija pakottaa hänet puhumaan ja jatkoi ahdisteluaan:

"Muistanpa, että kun tulimme tuntemaan hänet Hertfordshiressa, jouduimme aivan ihmeisiimme kuullessamme hänen olevan niillä seuduilla kehuttu kaunotar; ja erityisesti muistan teidän sanoneen eräänä iltana, jolloin hänen perheensä oli ollut päivällisillä Netherfieldissä: ' Hänkö kaunotar! Yhtä hyvin sanoisin hänen äitiään älypääksi.' Mutta jälkeenpäin hän näytti tehonneen teihinkin, ja luulenpa teidänkin yhteen aikaan pitäneen häntä jokseenkin sievänä."

"Niin kyllä", vastasi Darcy, joka ei jaksanut enää pidättää itseään, "mutta tuota mieltä olin ainoastaan silloin, kun ensin tulin hänet tuntemaan; jo kauan aikaa olen pitänyt häntä yhtenä kauneimmista naisista mitä ylipäänsä tunnen."

Hän käänsi selkänsä ja lähti tiehensä, jättäen nti Bingleyn aprikoimaan, olisiko ehkä sittenkin ollut parasta olla pakottamatta tuota miestä puhumaan suunsa puhtaaksi.

XLVI LUKU.

Elizabeth oli ollut hyvin pahoillaan, kun päivä kului toisensa jälkeen Lambtonissa ollessa, ilman että Janelta tuli kirjettä; mutta sittenpä tulla tupsahti kaksikin kirjettä yht'aikaa, joista toisen kuoreen postissa oli merkitty, että se oli erehdyksestä ensin lähetetty muuanne. Elizabeth ei sitä ihmetellytkään, sillä osoitekirjoitus oli todella kirjoitettu kehnolla, aivan kuin hätäytyneellä käsialalla.

He olivat juuri lähdössä kävelemään kun kirjeet tulivat, jonka vuoksi eno ja täti lähtivät kahden, jättäen hänet nauttimaan saaliistaan. Ensin oli avattava väärään paikkaan lähetetty, koska se oli leimattu jo viisi päivää takaperin. Alkupuolella kerrottiin kevyesti huvimatkoista ja muista Longbournin pikku kuulumisista, mutta jälkiosa, joka oli kirjoitettu päivää jälkeenpäin ja ilmeisesti suuren mielenliikutuksen vallassa, sisälsi aivan toisenlaisia asioita.

"Sen jälkeen kuin kirjoitin ylläolevan, rakkahin Lizzy, on tapahtunut jotakin vallan odottamatonta ja uskomatonta; mutta pelkään, että säikähdytän sinut — ole varma, että me kaikki jaksamme hyvin. Uutiseni koskevat Lydia parkaamme. Viime yönä kello kahdentoista aikaan, kun olimme jo kaikki käyneet levolle, tuli eversti Forsterilta pikalähetti ilmoittamaan, että Lydia oli karannut Skotlantiin[22] erään hänen upseerinsa kanssa; ja suoraan puhuen — Wickhamin kanssa! Kuvittelehan meidän hämmästystämme. Kittylle se ei kuitenkaan näytä olleen vallan odottamatonta. Minä olen niin hirveästi suruissani. Mutta minä toivon mielelläni kaiken kääntyvän vielä parhaaksi, ja ajattelen, että Wickhamin luonteesta ja tarkoituksesta on erehdytty. Ajattelematon hurjapää hän saattaa olla, mutta eihän tämäkään teko todista mitään pahaa hänen sydämestään (ja se on meille lohdutus). Ainakin hän on käyttäytynyt epäitsekkäästi; sillä hänen täytyy hyvin tietää, ettei isämme voi antaa Lydialle mitään myötäjäisiä. Äitiparka on vallan masentunut. Isä kantaa kohtaloniskun paremmin. Kuinka olenkaan kiitollinen, ettemme ole heille maininneet yhtään mitään siitä, mitä Wickhamista on pahaa puhuttu; meidän täytyy itsemmekin unohtaa kaikki se kokonaan. He lähtivät salaa matkaan lauantaina puoliyön aikaan, kuten perästäpäin on käynyt selville; mutta heitä ei tiedetty kaivata ennenkuin vasta eilen aamulla. Pikalähetti pantiin oitis tuomaan meille tietoa. Eversti Forster arvelee voivansa odottaa Wickhamia piankin palaavaksi. Lydia jätti jälelle hänen vaimolleen osoitetun kirjelapun, jossa hän ilmoitti aikeestaan. Minun täytyy nyt lopettaa, sillä en voi olla kauan poissa äitiraukan luota. Minä pelkään, ettet saa ehkä ollenkaan selkoa tästä, mutta olen niin liikutettu, että tuskin tiedän mitä olen kirjoittanut."

Joutamatta ollenkaan miettimään lukemaansa ja tuskin osaten edes ajatellakaan mitään saamansa oudon uutisen johdosta, Elizabeth ensimmäisen kirjeen lopetettuaan avasi kärsimättömästi toisen, joka oli kirjoitettu päivää myöhemmin kuin edellisen kirjeen loppuosa. Se kuului seuraavasti:

"Tähän aikaan, rakkahin sisko, olet saanut edellisen hätäisesti kyhäämääni kirjeen. Toivon, että tänään kykenen kirjoittamaan ymmärrettävämmin, vaikka en voi taata sitä nytkään, sillä pääni on aivan sekaisin.

"Rakkahin Lizzy, tuskin tiedän mitä sinulle kirjoitan, mutta minulla on sinulle pahoja uutisia, ja niitä ei käy yhtään viivyttäminen. Vaikka avioliitto herra Wickhamin ja Lydia poloisen välillä olisikin ollut ajattelematon teko, toivoimme kuitenkin mitä hartaimmin, että se olisi tapahtunut; mutta nyt on syytä pahoin pelätä, etteivät he ole lähteneetkään Skotlantiin. Eversti Forster tuli tänne eilen muutamia tunteja pikalähettinsä perästä. Vaikka Lydia olikin lyhyessä kirjelapussaan antanut rouva Forsterin ymmärtää, että heidän aikomuksensa oli lähteä Gretna Greeniin, oli Dennyllä jotain syytä epäillä, ettei W. ollut aikonut lainkaan lähteä Skotlantiin eikä edes ollenkaan naida Lydiaa; tästä tiedon saatuaan eversti F. lähti heti Brightonista pyrkien heidän jäljilleen. Mutta pitemmälle kuin Claphamiin hän ei voinut niitä seurata; siellä he olivat luopuneet vaunuista, joilla olivat tulleet Epsomista saakka, ja jatkaneet matkaa myötyrirattailla. Sen verran vain siellä tiedettiin, että heidän oli nähty ajavan Lontooseen päin. En tiedä, mitä oikein ajatella. Mitä tarkimmin tiedusteltuaan koko tien varret Lontooseen saakka eversti F. tuli Hertfordshireen ja tiedusteli perusteellisesti matkustajiamme kaikissa tienristeyksissä ja majataloissa, mutta turhaan. Meistä hellää huolta pitäen hän sitten tuli Longbourniin ja kertoi kuulumisensa meille mitä hienotunteisimmalla tavalla. Olen kovin pahoillani hänen ja hänen rouvansa puolesta, sillä heitä ei käy syyttäminen mistään.

"Meidän hätämme ja ahdistuksemme on kovin suuri, kuten voit hyvin ymmärtää, rakas Lizzy. Isä ja äiti uskovat kaikkein pahinta, mutta minä en voi ajatella W:sta niin pahaa. Monet seikat voivat olla aikaansaaneet, että he mieluummin menivät salaa naimisiin Lontoossa kuin noudattivat alkuperäistä suunnitelmaansa; ja vaikka hän voikin menetellä niin kunnottomasti hyvän perheen tytärtä kohtaan, niin voinko otaksua Lydia paran sen kautta joutuneen perikatoon? Mahdotonta! Kuitenkin huomasin surukseni, ettei F. ollut taipuvainen uskomaan heidän todella menneen naimisiin; hän pudisti päätään, kun puhuin hänelle toiveistani, ja sanoi, ettei W. ole sellainen mies, jonka kunnollisuuteen voi luottaa. Äitiraukka on sairaana ja vuoteenomana, ja isää en ole milloinkaan nähnyt niin liikutettuna. Kitty parka on saanut kovia toruja siksi, että hän oli salannut heidän välinsä; mutta sehän oli uskottu hänelle luottamuksessa, joten häntä ei käy moittiminen. Olen todella iloinen, rakkahin Lizzy. että sinä olet säästynyt näiltä surullisilta kohtauksilta; mutta nyt, kun ensimmäinen huumaava isku on kestetty, uskallanko sanoa, että kaipaan sinua kotiin? En ole kuitenkaan niin itsekäs, että ahdistaisin sinua tulemaan, jos sinulle ei sovi. Hyvästi!

"Tartun jälleen kynään tehdäkseni sen, josta juuri kieltäysin; mutta olosuhteet ovat nyt sellaiset, etten voi olla pyytämättä teitä kaikkia palaamaan tänne niin pian kuin suinkin mahdollista. Minä tunnen niin hyvin enon ja tädin, etten arkaile pyytää heiltä tätä, vaikka minulla on ensinmainitulta pyydettävänä jotain enempääkin. Isä lähtee tuossatuokiossa Lontooseen eversti F:n kanssa koettaakseen keksiä karkulaiset mikäli mahdollista. En varmasti tiedä, mihin toimiin hän aikoo perillä ryhtyä; mutta hän on niin tuskainen ja pyörällä päästään, etten arvele hänen saavan paljonkaan aikaan, ja eversti F:n on pakko palata Brightoniin jo huomisillaksi. Näin ollen olisivat enon apu ja neuvot arvaamattoman kallisarvoiset. Hän ymmärtää kyllä heti ja täydellisesti, mitä minä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen, ja minä luotan hänen hyvyyteensä."

"Ah, missä, missä onkaan enoni?" huudahti Elizabeth, kavahtaen kirjeen luettuaan pystyyn ja aikoen suoraapäätä lähteä sokeasti etsiskelemään arvoisaa sukulaistaan, jotta ei kuluisi hetkeäkään hukkaan kalliista ajasta. Mutta hänen ulko-ovelle ennätettyään avasi sen majatalon palvelijatar, ja sisään astui hra Darcy. Tytön kalpeat, itkettyneet kasvot ja hätääntynyt käytös sai tulijan säpsähtämään; ja ennenkuin hän kykeni puhumaan, huudahti Elizabeth, jonka kaikki ajatukset pyörivät Lydian pelastamisessa, hätäisesti: "Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy jättää teidät heti. Minun täytyy löytää herra Gardiner tässä tuokiossa, sillä asiani ei siedä hetkenkään viivytystä — minä en saa menettää silmänräpäystäkään."

"Hyvä Jumala, mikä nyt onkaan hätänä?" huudahti Darcy, osoittaen enemmän vilpitöntä myötätuntoa kuin muodollista kohteliaisuutta. "Minä en tahdo viivyttää teitä vähääkään; mutta sallikaa minun tai palvelijan lähteä hakemaan herra ja rouva Gardineria. Tehän ette voi lainkaan hyvin; te ette voi itse lähteä heitä etsimään."

Elizabeth epäröi, mutta polvet horjuivat hänen aliansa, ja hän tunsi itsekin, ettei hän jaksaisi lähteä etsiskelemään omaisiaan. Kutsuen senvuoksi enon palvelijan paikalle hän käski tämän — vaikka hän olikin niin kiihoittunut, että tuskin sai ymmärrettävää sanaa suustaan — oitis lähteä noutamaan isäntäväkensä kotia.

Palvelijan lähdettyä hän istahti tuolille, kun hänen jalkansa eivät enää kannattaneet, ja näytti niin sanomattoman kurjalta, että Darcyn oli mahdoton jättää häntä yksin. Sydän täynnä hellyyttä ja sääliä hän ehdotti: "Sallikaa minun noutaa palvelijatar avuksenne. Voinko tehdä jotakin, joka helpottaisi oloanne? Noudanko teille lasin viiniä? Te voitte todellakin pahoin."

"Ei, minä kiitän", vastasi Elizabeth, koettaen kaikin voimin kohentaa itseään. "Ei minua mikään vaivaa. Minä olen aivan terve, mutta olen hädissäni eräiden hirveiden uutisten johdosta, jotka juuri sain Longbournista."

Hän purskahti itkemään uutisiinsa viitattuaan, ja kotvaan aikaan hän ei kyennyt virkkamaan sanaakaan.

Kipeästi jännitettynä Darcy voi vain vakuuttaa osanottoaan ja katsella sitten ääneti ja säälien itkusta hytisevää tyttöä.

Vihdoin tämä jälleen kykeni puhumaan. "Olen juuri saanut Janelta kirjeen, jossa on kovin järkyttäviä uutisia. Ne eivät voi enää pysyä salassa. Nuorin sisareni on salaa jättänyt kaikki ystävänsä — on karannut — antautunut tuon — tuon kurjan herra Wickhamin valtoihin. He ovat yhdessä salaa poistuneet Brightonista. Te tunnette tuon miehen siksi hyvin, että osaatte arvata lopun. Sisareni on vailla varoja, vailla vaikutusvaltaisia sukulaisia; hänellä ei ole mitään, mikä voisi houkutella viekoittelijaa — hän on kokonaan hukassa."

Darcy oli kuin kivettynyt hämmästyksestä. "Kun ajattelen", jatkoi Elizabeth värisevällä äänellä, "että minä olisin voinut estää tämän… Minähän tiesin , millainen mies hän on. Jospa olisin ilmaissut vain osankin siitä — osankin kaikesta, mitä olin kuullut, omalle perheelleni! Jos hänen luonteensa olisi ollut yleisesti tunnettu, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta nyt on kaikki, kaikki liian myöhäistä."

"Minä olen kovin suruissani", huudahti Darcy; "todella suruissani ja pahoillani. Mutta onko se varmaa, ehdottomasti varmaa?"

"Ah, varmaa se on! He lähtivät yhdessä Brightonista sunnuntain vastaisena yönä, ja heidän jäljilleen päästiin miltei Lontooseen saakka, mutta ei sen kauemmaksi; se ainakin on varmaa, etteivät he ole menneet Skotlantiin."

"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin enolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo puolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän hyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin keksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä turhat!".

"Ja minun silmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen luonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, mitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt — minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!"

Darcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja ja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin lattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi oitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä; täytyihän nyt kaiken järkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon hävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin anteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti maailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa järkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan ollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se sai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että hän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden täytyi nyt sammua tyhjiin.

Mutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut suremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen kuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja hänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa nenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa vallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului viimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:

"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei minulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka aivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai tehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa! Mutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla saattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään, että tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään luonansa Pemberleyssä."

"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neiti
Darcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia.
Koettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minä
tiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa."

Darcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä kohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille nykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti hänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja vakavasti taakseen.

Hänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton enää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä Derbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä nykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja kukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun johdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että Wickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja hyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli tuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä liehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista rahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin. Sellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi viehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi suostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton aikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi tarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän helpoksi saaliiksi.

Elizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään — kuulemaan, näkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten, huolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan sekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva Gardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta ja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille kiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen lopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan ollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi järkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä maine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään hra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa. Vaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan kiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin pian kuin suinkin.

"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?" huudahti täti. "Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä hakemaan — oliko hän todellakin?"

"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua. Se asia on täydellisesti selvitetty."

"Kuinkahan täydellisesti?" arveli täti itsekseen, juostessaan huoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. "Ovatko he keskenään niin läheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki asianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan ovat!"

Mutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa mieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi ollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki seuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen perheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin tädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella kirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä kaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan varustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon laskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään Longbournia kohti.

XLVII LUKU.

"Minä olen miettinyt tätä asiaa miettimästä päästyäni, Elizabeth", sanoi hänen enonsa heidän ajaessaan; "ja vakavan pohtimisen perusteella olen todellakin taipuvainen kallistumaan vanhemman sisaresi mielipiteeseen. Minusta tuntuu vaikealta uskoa, että kukaan nuori mies rohkenisi ryhtyä sellaiseen katalaan tekoon nuorta tyttöä kohtaan, joka ei suinkaan ole vailla luonnollisia suojelijoita ja vaikutusvaltaisia ystäviä ja joka päällepäätteeksi oleskeli hänen oman everstinsä perheensä, niin että vakavasti toivon asian vielä kääntyvän parhain päin. Voiko tuo mies todella luulotellakaan, etteivät tytön sukulaiset ja ystävät aio astua väliin? Voiko hän edes palata takaisin rykmenttiinsä tehtyään sellaisen häväistyksen eversti Forsterille? Kiusaus ei tässä asiassa ole vaaran arvoinen."

"Totta puhuen alan minäkin ajatella enosi tavalla", sanoi rva Gardiner. "Minustakin hän todella tekisi liian suuren loukkauksen hyviä tapoja, sotilaskunniaa ja yksinpä omia etujaankin vastaan. Enkä minä muutenkaan voi ajatella Wickhamista niin pahaa. Voitko sinäkään, Lizzy, uskoa hänet niin perin kunnottomaksi?"

"Ehkäpä en, jos hänen omat etunsa ovat kysymyksessä. Mutta mihinkä muuhun kurjaan tekoon ja hyvien tapojen ja kaiken kunnian polkemiseen tahansa arvelen hänen pystyvän. Jospa tosiaankin olisi laita, niinkuin eno sanoo! Mutta sitä tuskin uskallan toivoa. Miksi he sitten eivät olisi lähteneet suoraa päätä Skotlantiin, jos asia on niinkuin eno arvelee?"

"No, ensinnäkään ei meillä", vastasi hänen enonsa, "ole ehdotonta todistetta, ettei heidän tiensä olisi käynyt Skotlantiin."

"Niin — mutta onhan jo sekin paha merkki, että he siirtyivät matkavaunuista myötyrirattaille! Ja eihän heistä ole keksitty jälkiä enää Barnetia etempänä."

"No niin — otaksukaamme siis, että he ovat Lontoossa. Siellä he voivat oleskella ainoastaan piileskelläkseen Lydian sukulaisilta; mitään muuta syytä ei voi keksiä. Eikö ole luultavaa, että kummallakin on jokseenkin niukasti rahoja matkassaan, ja että naimisiinmeno käy Lontoossa päinsä huokeammin, vaikkei vallan niin romantillisesti kuin Skotlannissa?"

"Mutta mihin tähtää kaikki tämä salaperäisyys? Miksi peljätä ilmi joutumista? Ah, ei, ei, se ei tunnu todennäköiseltä! Wickhamin läheisin ystävä — sen näitte Janen kirjeestä — arveli, ettei hän edes aikonutkaan naida Lydiaa. Wickham ei ikinä naikaan tyhjäkätistä tyttöä. Hänen oma varallisuutensa ei salli sitä. Ja mitä vaatimuksia voisi Lydia täyttääkään, mitäpä viehätystä hänellä olisi — nuoruutta, terveyttä ja hilpeyttä lukuunottamatta — joiden takia Wickham uhraisi hänen vuokseen kaikki hänelle edullisemmat avioliittomahdollisuudet? Mitä tulee hänen väliensä rikkoutumiseen rykmenttitoverien kanssa tämän häpeällisen viekoittelujutun vuoksi, niin en osaa sitä ruveta arvailemaan, koska en tunne lähemmin niitä asioita. Mutta toinen vastaväitteenne tuskin pätee. Lydialla ei ole veljiä, jotka astuisivat häntä puolustamaan; ja isäni entisestä välinpitämättömyydestä perheensä jäsenistä hän voi päätellä, ettei isä paljonkaan välitä tyttärensä kohtalosta."

"Mutta luuletko sinä sitten Lydian niin sokeasti rakastuneen häneen ja antautuneen hänen valtoihinsa, että hän suostuisi elämään tuon miehen kanssa ulkopuolella avioliittoa?"

"Saattaa näyttää hirveältä, ja hirveätä se onkin", vastasi Elizabeth, itkuun purskahtaen, "että oma sisar voi epäillä sisarensa hyveellisyyttä ja kainoutta siihen määrään. Mutta minä en todellakaan tiedä, mitä oikein sanoa. Ehkäpä teen hänelle vääryyttä. Mutta Lydia on niin kovin nuori; häntä ei ole koskaan opetettu ajattelemaan asioita vakavasti; ja koko viime puolivuoden — ei, kuin koko viime vuoden — hän ei ole ajatellut mitään muuta kuin turhamaisia huveja. Hänen on sallittu kuluttaa aikansa pelkkään joutilaisuuteen ja kevytmielisyyteen ja noudattaa kaikkia hupsuja päähänpistojaan. Siitä lähtien kuin tuo miliisirykmentti majoitettiin Merytoniin, hänellä ei ole ollut muuta mielessään kuin lempiseikkailuja, upseereja ja kuhertelua. Hän on tehnyt kaiken voitavansa ilmaistakseen tunteitansa julki ja kuuluttaakseen yleisön tietoon satunnaisia mieltymyksiään. Ja me kaikki tiedämme, että Wickhamilla on yllinkyllin viehätysvoimaa, jolla hän voi lumota minkä ajattelemattoman tytön hyvänsä."

"Mutta näethän, että Jane", keskeytti hänen tätinsä, "ainakaan ei ajattele Wickhamista niin pahaa, että tämä pystyisi mihinkään konnamaiseen tekoon."

"Ah, kenestäpä Jane on koskaan ajatellut mitään pahaa? Ja ketäpä hän voisikaan epäillä taipuvaiseksi moiseen konnantekoon, ennenkuin teko on jo tapahtunut ja tekijä todistettu syylliseksi? Mutta Jane tietää, aivan yhtä hyvin kuin minäkin, minkälainen mies Wickham todellisuudessa on. Hänessä ei ole vilpittömyyttä eikä kunniantuntoa niin hiukkastakaan. Hän on yhtä kavala ja valheellinen kuin taitava teeskentelemäänkin."

"Ja tiedätkö sinä sitten itse varmasti tämän kaiken?" huudahti rva
Gardiner, jonka uteliaisuus oli kohonnut kukkuroilleen.

"Minä kerroin teille toispäivänä hänen häpeämättömästä käyttäytymisestään herra Darcya kohtaan; ja kuulittehan te omin korvin, viimeksi Longbournissa ollessanne, millä tapaa hän puhui miehestä, joka oli osoittanut niin verratonta pitkämielisyyttä ja anteliaisuutta hänelle. Ja on muitakin asioita, joista minun ei ole lupa … joista tässä yhteydessä ei kannata puhua; mutta hänen valhejuttunsa Pemberleyn perheestä ovat ihan loputtomat. Kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kertonut neiti Darcysta, luulin tapaavani hyvin ylpeän, kylmäkiskoisen ja epämiellyttävän tytön. Ja kuitenkin hän tiesi, että asianlaita on aivan päinvastainen. Täytyihän hänen pitkän tuttavuutensa perusteella tietää, että neiti Darcy on hyvin rakastettava ja perin vaatimaton tyttö, jollaiseksi me tulimme hänet tuntemaan."

Matkaa jatkettiin niin nopeaan kuin voitiin; ja vietettyä yö maantien varrella olevassa majatalossa jouduttiin Longbourniin seuraavana päivänä päivällisajaksi. Elizabeth oli tyytyväinen, ettei Janen ollut tarvinnut väsyttää itseään sen pitemmällä odottelulla.

Gardinerin pikkulapset seisoivat kaikki vastassa portailla; suudeltuaan heitä kiireisesti Elizabeth juoksi sisään eteissuojaan, jossa tapasi yläkerrasta alas syöksyvän Janen.

Sisarusten itkien syleiltyä toisiaan kysyi nuorempi, oliko karkulaisista kuultu mitään.

"Ei vielä", sanoi Jane. "Mutta kun hyvä enomme nyt on tullut, niin toivon, että kaikki tulee päättymään hyvin."

"Vain yhden kerran. Hän kirjoitti minulle muutamia rivejä keskiviikkona ilmoittaen saapuneensa perille onnellisesti ja antoi minulle ohjeita, joita olin häneltä erityisesti pyytänyt. Hän lisäsi, ettei hän kirjoittaisi uudelleen, ennenkuin hänellä olisi jotakin kertomisen arvoista."

"Äiti voi luullakseni jokseenkin hyvin, vaikka hän hermonsa ovatkin hyvin järkyttyneet. Hän on yläkerrassa ja tulee varmastikin hyvin mieliinsä sinut nähdessään. Mary ja Kittykin ovat entisellään, Luojan kiitos."

"Mutta entä sinä — kuinka sinä itse voit?" huudahti Elizabeth. "Sinähän näytät niin kalpealta. Mitä kaikkea sinun on täytynytkään kokea!"

Jane vakuutti kuitenkin jaksavansa hyvin; ja enon ja tädin tulo eteiseen kihertävän lapsiparvensa keskellä katkaisi sisarusten keskustelun. Jane juoksi heitä vastaan ja kiitti itkien ja nauraen heitä tulostaan.

Kaikkien kokoonnuttua saliin toistuivat Janelle samat kysymykset, jotka Elizabeth oli jo tehnyt, mutta Janella ei ollut nytkään mitään tietoja annettavana. Hän ei ollut kuitenkaan vielä luopunut — ylevämielinen ja kaikista hyvää ajatteleva kun oli — toivomasta mieluista päätöstä kaikille huolille, ja hän odotteli joka aamu vapauttavaa kirjettä joko isältään tai Lydialta ja kukaties vieläpä ilmoitusta viimeksimainitun onnellisesta avioliitosta.

Salista siirryttiin rva Bennetin makuuhuoneeseen, jossa tämä arvon rouva vastaanotti tulijat kyynelin ja ruikutuksin, vuoroin soimaten kehnoa Wickhamia, vuoroin valitellen omia kärsimyksiään.

"Jos minun olisi sallittu saada tahtoni perille", hän jatkoi, "ja annettu lähteä Brightoniin koko perheeni keralla, niin ei tätä totta maar olisi tapahtunut; mutta Lydia poloisella ei ollut siellä ketään, joka olisi huolehtinut hänestä. Miksikä ne Forsteritkin päästivät häntä koskaan silmiensä alta? Olen varma, että he ovat vikapäät törkeään laiminlyöntiin, sillä Lydia ei ole semmoinen tyttö, joka ehdoin tahdoin tekee tyhmyyksiä, jos häntä vain pidetään hyvin silmällä. Minä aina ajattelinkin, että he eivät kykenisi kaitsemaan häntä, mutta kuullaankos minun sanaani koskaan! Se rakas lapsiparka! Ja nyt on Bennetkin matkoilla, ja minä tiedän, että hän haastaa Wickhamin kaksintaisteluun kohta kun tavoittaa hänet; ja silloin hän saa itse surmansa, ja mikäs meidät sitten perii? Collinsit häätävät meidät täältä maantielle, ennenkuin isä on edes ennättänyt kylmetä haudassaan; ja jollet sinä ole hyvä meille, rakas lanko, niin enpä tiedä mikä meidän eteemme tuleekaan!"

Kaikki torjuivat jyrkästi sellaiset hirvittävät mahdollisuudet; ja hra Gardiner vakuutti pitävänsä hyvää huolta hänestä ja hänen perheestään sekä ilmoitti lähtevänsä Lontooseen vielä samana päivänä ja auttavansa kaikin keinoin hra Bennetiä Lydian etsiskelyssä.

"Älä toki tyhjän takia säikyttele itseäsi", hän lisäsi; "vaikka onkin oikein, että aina varustautuu vastaanottamaan pahinta, niin tässä tapauksessa siihen ei vielä ole pätevää aihetta. Siitä ei ole vielä täyttä viikkoakaan, kun he lähtivät Brightonista. Jonkun päivän perästä saamme heistä varmasti tietoja; ja siihen mennessä, kunnes saamme kuulla, etteivät he ole vihittäneet itseään eivätkä aio vihittääkään, ei ole syytä pitää asiaa menetettynä. Kohta kun saavun Lontooseen, etsin lankomieheni käsiini ja vien hänet omaan kotiini, ja siellä me yhdessä neuvottelemme kaikesta mitä on tehtävä."

"Ah, niin, rakas lanko", vastasi rva Bennet, "juuri sitä minä aioinkin esittää. Ja sittenkun olet tullut Lontooseen, niin etsi heidät oitis käsiisi, ja jolleivät he ole vielä menneet naimisiin, niin ole kiltti ja naita heidät hetipaikalla. Ja mitä hääpukuihin tulee, niin älä huoli antaa sen pidättää vihkimistä, vaan sano Lydialle, että hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo ostaakseen itselleen uusia pukuja, kunhan vain ensin on vihittänyt itsensä. Ja ennen kaikkea koeta pidättää Bennetiä, ettei hän vain antaudu kaksintaisteluun. Kerro hänelle, missä hirvittävässä tilassa sinä minut tapasit — että olen surusta ja kauhistuksesta ihan pyörällä; että minä vapisen ja tärisen koko ruumiissani; ja että minulla on sellaisia hirmuisia pistoksia kyljessäni ja särkyä päässäni ja sydämentykytystä ja kaikkea muuta kauheata, niin etten saa lepoa öillä enkä päivillä. Ja sano rakkaalle Lydialle, ettei hän vain rupea tilaamaan itselleen pukuja, ennenkuin hän on minut tavannut, sillä hän ei itsestään osaa mennä parhaisiin muotikauppoihin. Ah, rakas lanko, kuinka kiltti sinä oletkaan! Minä olen varma, että sinä saat kaikki asiat ajetuksi onnellisesti perille!"

Ruokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka tällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään muiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä äärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta — lukuunottamatta ehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta oli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli onnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään istuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:

"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin paljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin ikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia." Kohdatessaan Elizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: "Me näet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on ainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa auttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin se on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin varuillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä terveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia haavoitettuihin sydämiimme."

Elizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa voidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen lohdutukseen.

Iltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla kahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan tarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. "Kerro minulle kaikesta, mitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö heillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin? Tottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?"

"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista kiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei ollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään kannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän oli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo aikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan, ennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet Skotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan matkaansa."

"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut naimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan? Oliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?"

"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi tietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista mielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä olisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; ja siitä minä sitten sain aihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät väärin."

"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä, etteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!"

"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista? Minä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi — minä epäilin, että Lydia tuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska tiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja äiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen hoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi — iloisena siitä, että hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä — että Lydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista. Kitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet rakastuneet toisiinsa."

"Entä ajatteliko eversti Forster itse mitään pahaa Wickhamista?
Tunteeko hän tämän todellisen luonteen?".

"Minun täytyy tunnustaa, että hän ei puhellut Wickhamista yhtä ystävällisesti kuin aikaisemmin. Hän luuli tämän olevan tuhlailevaisen ja hyvin ajattelemattoman; ja sen jälkeen kuin tämä surullinen juttu tapahtui, olen kuullut kerrottavan, että Wickham jätti Merytonissa paljon velkoja jälkeensä; mutta minä toivon, ettei siinä puheessa sentään ole perää."

"Ah, Jane, kunpa me molemmat olisimme olleet vähemmän salamyhkäisiä, kunpa vain olisimme kertoneet vanhemmillemme kaiken, mitä hänestä tiesimme, niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunutkaan! Kuule, kertoiko eversti Forster teille mitään siitä kirjeestä, jonka Lydia oli jättänyt hänen vaimolleen?"

Jane otti kirjeen esiin taskukirjastaan ja antoi sen Elizabethin luettavaksi. Se kuului seuraavasti:

" Rakas Harriet ! — Sinä saat ison naurun, kun kuulet minun karanneen; enkä voi olla itsekään nauramatta, kun kuvittelen sinun ällistystäsi huomenaamuna keksiessäsi minut kadonneeksi pesästä. Minä olen matkalla Gretna Greeniin; ja jollet sinä osaa arvata kenen kanssa, niin olet aika pölkkypää, sillä koko maailmassa on ainoastaan yksi mies, jota minä rakastan, ja hän on oikea enkeli. Minä en tulisi ikinä onnelliseksi ilman häntä, niin että älä huoli harmitella minun takiani. Sinun ei tarvitse lähettää Longbourniin sanaa minun lähdöstäni jollet tahdo, sillä he ällistyvät sitä enemmän, kun itse kirjoitan heille ja merkitsen nimekseni Lydia Wickham. Mikä mainio kepponen siitä tuleekaan! Enpä tahdo kyetä edes kirjoittamaan naurultani. Ole kiltti ja pyydä puolestani anteeksi Prattilta, etten voi noudattaa lupaustani ja tanssia hänen kanssaan tänä iltana. Sano hänelle, että hän kyllä antaa minulle anteeksi kun saa tietää kaiken, ja että minä sitä mieluummin tanssin hänen kanssaan seuraavissa iltahuveissa. Minä lähetän noutamaan pukujani, kun matkustan Longbourniin; mutta minä tahtoisin, että käskisit Sallyn paikkaamaan sen ison repeämän musliinihameessani, ennenkuin se säälitään matkaan. Hyvästi nyt vain! Sano terveisiä eversti Forsterille. Toivon, että tyhjennät lasin viiniä meidän matkaonneksemme. — Hellä ystävättäresi

"Ah, tuo ajattelematon, huikentelevainen Lydia parka!" huudahti Elizabeth luettuaan kirjeen. "Tuollainen kirje sellaisena hetkenä! Mutta ainakin näkyy siitä, että hän toki ajatteli vakavasti matkansa tarkoitusta. Vaikka Wickham perästäpäin olisi uskotellut hänelle mitä hyvänsä, niin hän ei ainakaan aikonut tehdä mitään jumalatonta. Voi isäparkaamme, mitä hänen täytyikään kärsiä saadessaan käsiinsä moisen kirjeen!"

"En ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin hirveästi järkytetty. Kymmeneen minuuttiin hän ei voinut saada sanaakaan suustansa. Äiti sai heti hermokohtauksen, ja koko talo joutui aivan hämmennyksiin!"

"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan terveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait kestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin."

"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin jakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata heitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary lueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä ollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja hän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun seuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta, ja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne keskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja tyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut."

"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan", huudahti Elizabeth. "Ehkäpä hän tarkoitti hyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on parasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on mahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi. Riemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen."

XLVIII LUKU.

Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian kuin mahdollista — suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut kaatunut kaksintaistelussa.

Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta — muka heidän hauskutuksekseen ja virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi — jätti hän heidät joka kerta yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.

Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä, jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja hänen juonensa — joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä — olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin, että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin, luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.

Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä, ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä; mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen. Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:

"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken, minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."

Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.

Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa. Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet, luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:

" Parahin herra Bennet . — Sukulaisuutemme ja korkea kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin, koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua — kuten rakas Charlotteni on antanut minun ymmärtää — että tyttärenne syntinen ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä samalla olen taipuvainen — teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi — otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha, koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään vikapääksi näin hirveään syntiin.

"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä; ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka, niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani, etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat hedelmät. — Teidän j.n.e."

Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita. Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan. Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"

Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.

"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos hän tahtoo livistää pakoon?"

Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä. Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu kertaakaan heidän keskensä.

Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa, ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.

Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun? Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin tietää se."

"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy, anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian mielestäni."

"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin siellä?"

"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän aikaa."

"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."

"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla: istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän — vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee karkuun."

"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Jos minä koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista tyttöä kuin Lydia."

" Sinäkö pääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia kauemmaksi — en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei, Kitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen seurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni — ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole puhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken iltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet voinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen minuuttia päivässä."

"No no, malta nyt mielesi", sanoi isä, "äläkä turhan takia tee itseäsi onnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin vuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan sotaväenparaatia."

XLIX LUKU.

Kaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja Elizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät taloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän äidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun sijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:

"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun toivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin tulla kysymään."

"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisia
Lontoosta."

"Hyvä isä sentään!" huudahti rva Hill ihmeissään; "ettekö sitten tiedä, että herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli täällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen."

Tytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He juoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon — isää ei näkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään häntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti: "Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona tuota pikku viidakkoa kohti."

Sen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle isänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa vähäistä metsäsaareketta kohti.

Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä isän ja huusi hänelle kiihkeästi:

"Ah, isä — mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään tietoja?"

"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."

Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin ennätti parahiksi paikalle.

"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville sen sisällöstä."

" Rakas lankoni . — Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia, joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi, kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin…"

"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"

"Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa, enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin — kaikki asianhaarat huomioonottaen — en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua. Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.

"Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis — kuten oletan sinun tekevän — lähetät minulle valtakirjan toimittaa kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.

"Onko se mahdollista?" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen lukemisen. "Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan Lydian?"

"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet", sanoi hänen sisarensa. "Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi."

"Ah, rakas isä", hän huudahti, "lähtekää nyt oitis kirjoittamaan hänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on tällaisessa asiassa."

"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne", pyysi Jane, "jos se on teille itsellenne vastenmielistä."

"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet; "mutta mihinkäpä siitä pääsee."

Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä, isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"

"Suostuako niihin — tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää niin vähän."

"Ja heidän on pakko mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on sellainen mies!"

"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää — kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle takaisin?"

"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä — ajatteles, vain sata puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen haudassa."

"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka, ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta! Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."

"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan. Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin sukulaisuutemme alkuasteella."

"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"

Hra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina astelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä kirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät ruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei vielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon ja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi ilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään kohottamatta hän vastasi kylmästi: "Tehkää miten tahdotte."

Elizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan. Mary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi yhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea pidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta, että Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi huutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen iloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin. Häntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen kevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista uhrauksista.

"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!" hän ihasteli. "Nämäpä vasta olivat hyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna rouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä! Se hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian järjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo vävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan niistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja kysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai odotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill saapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas sydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme jälleen nähdä toisemme!"

Hänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa huomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra Gardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.

"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen ansiokseen", hän sanoi. "Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän, vaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on huolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman rahasumman."

"Mitäpä siitä", huudahti hänen äitinsä, "voisiko muuten ollakaan? Onhan hän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin minä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt vasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista puhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka minä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni naimisiin! Rouva Wickham — kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti vasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin riemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan riviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat. Me puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian puvut on oitis saatava tilatuiksi."

Mutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja pitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään pukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia. Äidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.

"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin", hän sanoi, "kohta kun saan vaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja takaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille. Kitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että ajelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa teille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee! Rakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta naimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme yhdessä heidän hääpäivänään."

Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä pahemmaksi.

L LUKU.

Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman sattumista, että hän olisi pystynyt — sen sijaan, että oli säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten — säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.

Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä. Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.

Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.

Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja; vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.

Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.

Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. Yhteen taloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."

Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen. Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.

Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen, luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla — nyt, kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.

Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan molemminpuoliseksi eduksi — hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä suurimmaksi siunaukseksi.

Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää — näin hän yllätti itsensä usein ajattelemasta — että hänen kosintansa, joka monias kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty, nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen — ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli, ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.

Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua Longbourniin.

Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.

"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen", valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"

Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut välttää näkemästä uutta lankomiestään.

LI LUKU.

Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja vaunut lähetettiin heitä vastaan ——n majataloon, josta heidän piti joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi, kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.

Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret hätääntyneiltä ja tuskaisilta.

Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille onnea ja tervetuloa.

Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän katon alla.

Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella ei ole rajoja. Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden merkkiäkään.

Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa mieluimmin olisivat vaienneet.

"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään, kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."

Hänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja Elizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti edelleen: "Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin, että minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä; ja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä rattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja riiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän sormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani."

Elizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja juoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä siirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan etumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle sisarelleen: "Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat siirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa." Hänen hilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi päästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita naapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä "rouva Wickhamiksi"; ja päivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan ja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille palvelustytöille.

"No niin, äiti", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla ruokasalissa, "mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole kerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni kadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin minun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään Brightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin surkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?"

"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne oitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä sillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?"

"Hui hai, äiti — mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein veikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla pian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja arvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan tytöille hyvät tanssittajat."

"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista tai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen kevään tuloa."

"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi", sanoi Elizabeth; "mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi."

Vieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra Wickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen piti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.

Wickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen — niin kevyt ja niin pinnallinen — kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli sokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä oli hänen "rakas Wickhaminsa"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa ketään muuta miestä koko maailmassa.

Eräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä molempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta puheenpitoa Elizabethille:

"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonut sinulle mitään häistäni. Sinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille toisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?"

"En erityisesti", vastasi Elizabeth; "minusta on viisainta puhua niin vähän kuin mahdollista koko asiasta."

"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään olla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska Wickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello yhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja toisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli sitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin näetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko hauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä puhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en siitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta Wickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä hännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.

"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja minä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat juuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone — enon liiketoveri — ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne kaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei tahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon piti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja jollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut mitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen minuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin ajatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin poissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla naittajani."

"Hänpä juuri! Hänen oli määrä saapua kirkkoon Wickhamin nuodemiehenä. Mutta hyvä Jumala kuitenkin! Aivanhan minä unohdin koko asian! Minä en olisi saanut hiiskua siitä sanaakaan. Olenpas minä koko pöllö! Ja sen lupasin heille niin lujasti! Mitä Wickham nyt sanookaan? Sen piti pysyä aivan salassa toisilta!"

"Jos sen piti pysyä salassa", sanoi Jane, "niin älä virka enää sanaakaan enempää. Saat olla varma, etten minä ainakaan käy utelemaan koko asiata."

"Ah, emme tietenkään", vakuutti Elizabeth punoittavin poskin, vaikka hän aivan paloi uteliaisuudesta.

"Kiitos vain", sanoi Lydia; "sillä jos utelisitte enempää, niin en malttaisi olla kertomatta teille; ja silloin Wickham suuttuisi hirveästi."

Mutta Elizabethin oli aivan mahdoton jäädä tietämättömäksi tästä perin mielenkiintoisesta asiasta — tahi ainakin hänen oli mahdoton olla hankkimatta tietoja toiselta taholta. Hra Darcy oli siis ollut mukana hänen sisarensa vihkiäisissä. Sehän vasta oli merkillinen uutinen! Ja vieläpä sellaisessa seurassa, johon hänellä ilmeisesti oli ollut kaikkein vähimmän halua liittyä. Ajatukset pyörivät tytön aivoissa kuin villit virvatulet. Hän arvaili sen kymmeneen suuntaan syytä Darcyn läsnäoloon, mutta mikään niistä ei häntä tyydyttänyt. Mikä häntä parhaiten olisi miellyttänyt ja asettanut Darcyn menettelyn ylevimpään valoon, se tuntui hänestä mahdottomalta uskoa. Hän ei jaksanut sen kauempaa kestää tätä jännitystä, juosten joutuun omaan huoneeseensa hän istahti pöydän ääreen, sieppasi paperiarkin ja kirjoitti lyhyen kirjeen tädilleen pyytäen häneltä selitystä Lydian ajattelemattomaan vihjaukseen, jollei sen ilmaiseminen rikkonut tädiltäkin ehkä vaadittua vaitiolonlupausta.

"Voittehan helposti käsittää minun uteliaisuuteni", hän lopetti kirjeensä, "kuullessani että henkilö, joka ei ole lainkaan sukulainen ja joka muutenkin ollen melkein vennon vieras perheellemme, on ollut teidän joukossanne sellaisessa tilaisuudessa. Olkaa kiltti ja vastatkaa minulle oitis ja selittäkää minulle tämä ongelma — jollei sen jostakin syystä pidä pysyä syrjäisiltä salassa, kuten Lydia antoi ymmärtää; silloin minun täytyy koettaa tyytyä olemaan edelleenkin pimeässä."

"Niinkuin minä muka siihen tyytyisin", hän lisäsi uhkamielisesti itsekseen sulkiessaan kirjeen. "Ja jollet sinä, rakas täti, kerro minulle sitä kunniallisella tavalla, niin keksin sen varmasti salateitä!"

LII LUKU.

Elizabeth saikin tyydytyksekseen tädiltä vastauksen mahdollisimman pian. Kohta kun hän oli siepannut kirjeen postilaukusta, hän juoksi kiireimmän kautta aidantakaiseen pikku metsikköön, missä oli vähimmän vaaraa tulla häirityksi; ja siellä hän onnesta huoahtaen istahti matalalle turvepenkille ja varustautui olemaan tyytyväinen, sillä kirjeen pituudesta päättäen vastaus ei varmastikaan ollut kielteinen.

" Rakas sisarentyttäreni . — Olen juuri saanut sinun kirjeesi ja aion omistaa koko tämän aamun vastatakseni siihen, sillä arvaan, että lyhyt vastaus ei riitä tyydyttämään sinua. Minun täytyy tunnustaa, että pyyntösi hämmästytti minua; en näet osannut odottaa sellaista sinun puoleltasi. Älä tästä kuitenkaan pahastu, sillä tahdon ainoastaan sanoa, etten kuvitellut moisia tiedusteluja tarpeellisiksi sinun taholtasi. Jollet sittenkään tahdo ymmärtää minua, niin anna anteeksi härnäykseni. Enosi ällistyi kysymyksestäsi yhtä suuresti kuin minäkin; ja ainoastaan luja usko, että sinä kohdaltasi olit osallinen jutussa, oli saanut hänen menettelemään niinkuin hän teki. Mutta jos todella olet aivan viaton ja tietämätön kaikesta, niin täytynee minun selittää juttu juurta jaksain.

"Samana päivänä, jolloin minä kotiuduin Longbournista, oli enosi saanut vallan odottamattoman vieraan. Herra Darcy näet saapui hänen puheilleen ja viipyi hänen kanssaan kahdenkesken useita tunteja. Keskustelu oli kuitenkin jo päättynyt minun saapuessani; niin että minun uteliaisuuteni ei tarvinnut patoutua niin hirvittävästi kuin sinun näkyy tehneen. Hän tuli kertomaan enollesi, että hän oli keksinyt, missä sisaresi ja herra Wickham asuivat, ja että hän oli sekä nähnyt heidät että puhellutkin heidän kanssaan — Wickhamin kanssa moneen kertaan, Lydian kanssa vain yhden kerran. Mikäli sain selville, oli hän matkustanut Derbyshirestä jo meidän lähtömme jälkeisenä päivänä, lujasti päättäen etsiä karkulaiset täältä Lontoosta käsiinsä. Syyksi hän mainitsi, että hän piti itseään tavallaan vastuunalaisena siitä, ettei Wickhamin kehno luonne ollut tullut siksi yleisesti tunnetuksi, että tieto siitä olisi voinut estää hyvään perheeseen kuuluvaa nuorta neitosta rakastumasta ja luottamasta moiseen mieheen. Ylevämielisesti hän pani koko ikävän tapahtuman oman erhettyväisen ylpeytensä syyksi, hän kun näet oli pitänyt arvoaan alentavana kuuluttaa omia ja perheensä yksityisasioita maailman tietoon. Senvuoksi hän tahtoi nyt käydä väliin ja jos suinkin mahdollista korjata pahan, jonka hän välillisesti oli aiheuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin muutakin aihetta, niin olen varma, ettei sekään olisi ollut hänelle häpeäksi.

"Hän oli saanut etsiä karkulaisia muutamia päiviä turhaan; mutta hänellä oli apunaan johtonuora, jollaista meillä ei ollut, ja jonka avulla hän viimein pääsi heidän perilleen. Täällä asuu nim. muuan rouva nimeltä Yonge, joka oli aikaisemmin ollut hänen sisarensa kasvattajatar, mutta joka näyttää jonkin perhesyyn takia erotetun siitä toimesta. Tämä nainen oli sitten vuokrannut ison talon Edward-kadun varrelta ja elättänyt itseään vuokraamalla siitä huoneita ja pitämällä täyshoitolaisia. Rouva Yonge oli, kuten hän tiesi, Wickhamin läheinen tuttava; ja hänen luokseen herra Darcy meni oitis kaupunkiin tultuaan hankkimaan haluamiaan tietoja. Kesti kuitenkin pari kolme päivää, ennenkuin hän niitä sai; sillä tuo rouva, joka hyvin tiesi missä Wickham asui, ei tahtonut pettää tämän luottamusta ilman isoja lahjuksia. Wickham oli näet heti tullut hänen luokseen, ja jos hänellä olisi silloin ollut vapaita huoneita, olisi hän ottanut vanhan tuttavansa ja tämän seuralaisen luokseen asumaan. Vihdoin viimein yhteisen ystävämme onnistui tavoittaa etsityt henkilöt. Nämä asuivat ——n kadun varrella. Hän tapasi Wickhamin ja vaati kivenkovaan saada puhutella myöskin Lydiaa. Ensi sanoikseen hän oli koettanut taivuttaa tyttöraiskaa luopumaan silloisesta häpeällisestä asemastaan ja palaamaan ystäväinsä luo, tarjoten tässä suhteessa hänelle kaikkea tarvittavaa apua. Mutta Lydia oli ollut taipumaton ja päättänyt pysyä Wickhamin luona. Hän ei välittänyt hiukkaakaan ystävistään ja omaisistaan; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että luopuisi Wickhamista. Hän oli varma, että he aikanansa menisivät naimisiin — samantekevää milloin.

"Herra Darcylle ei näin ollen jäänyt muu neuvoksi kuin koettaa varmentaa ja jouduttaa tuota naimista, jonka hän jo ensi keskustelussaan Wickhamin kanssa keksi olevan aivan yksipuolisen unelman; sillä Wickhamilla ei näytä olleen lainkaan aikomusta alistua avioliittoon. Hän tunnusti olleensa pakotettu karkaamaan rykmentistään joidenkin kiireellisten kunniavelkojen takia; eikä hän ollenkaan arkaillut lykätä Lydian ajattelematonta karkausta ja sen ikäviä seurauksia tytön oman hupsuuden hedelmiksi. Hän aikoi aivan pian luopua sotilasalalta; mutta lähimmästä tulevaisuudestaan hänellä ei ollut itselläänkään vähintäkään varmuutta. Hänen täytyi lähteä jonnekin — tietämättä minne — eikä hänellä ollut mitään toimeentulon mahdollisuuksia. Herra Darcy kysyi, miksi hän ei hetipaikalla nainut sisartasi. Vaikka tiedettiinkin, ettei isänne ole suinkaan rikas, olisi hän varmastikin voinut tehdä jotain tyttärensä ja vävynsä hyväksi. Tähän Wickham vastasi, että hän aikoi edelleenkin parantaa asemansa naimalla jonkin rikkaan tytön vaikkapa ulkomailta.

"Arvaat hyvin, ettei asia näin ollen ottanut helposti oietakseen. Herra Darcy tapasi Wickhamin vielä useita kertoja, ja Wickham tietystikin vaati aina paljon enemmän kuin tiesi olevan mahdollista saada; mutta vihdoin viimein hänen kuitenkin oli pakko mukautua järkeväksi. Vasta sitten kun oli selvittänyt asiat suoriksi heidän kahden kesken, saapui herra Darcy kertomaan enollesi toimistaan sen päivän edellisenä iltana, jolloin minä lasten kera tulin kotia. Gardiner ei ollut tällöin ollut kotosalla; ja kun herra Darcy arveli voivansa paremmin järjestää asiat yhdessä enosi kuin isäsi kanssa jonka hän oli saanut kuulla oleskelevan Lontoossa, jäi hän vielä odottamaan, kunnes tapaisi edellisen. Hän ei ollut käydessään maininnut nimeään, ja enosi sai vain kuulla, että jokin herrasmies oli liikeasiain vuoksi käynyt häntä tavoittamassa. Lauantaina hän sitten tuli uudelleen. Isäsi oli jo lähtenyt Lontoosta kotiaan, mutta enosi oli saapuvilla; ja, kuten jo sanoin, heillä oli varsin pitkältä puhuttavaa keskenään. He tapasivat toisensa jälleen sunnuntaina, ja silloin minäkin näin hänet. Asiat saatiin järjestykseen vasta maanantaina, ja silloin lähetettiin oitis pikalähetti viemään kirjettä Longbourniin. Vieraamme oli hyvin itsepäinen. Minä luulen, rakas Lizzy, että itsepäisyys on hänen varsinainen luonteenvikansa. Häntä on eri aikoina syytetty monistakin vioista, mutta tämä on hänellä ainoa todellinen. Mitään ei saatu tehdä ilman että hän oli tekemässä, vaikka luulenkin, että enosi olisi kyennyt aivan helposti järjestämään koko asian. Yhdessä he kinastelivat tästä pitkät ajat, mikä oli enemmän kuin kumpikaan karkulaisista olisi ansainnut. Vihdoin oli enosi pakko antaa perään, ja sen sijaan että hän olisi saanut auttaa sisarentytärtään, hänen suotiin saada siitä vain tyhjä ulkonainen kunnia, joka ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Ja luulenpa todella sinun tänä aamuna tulleen kirjeesi, jossa vaadit täyttä selitystä asiainmenosta, ilahduttaneen häntä suuresti, koska häneltä sen kautta viimein riistettiin lainahöyhenet ja kunnia annettiin sille, jolle kunnia tulee. Mutta tästä sinä, Lizzy, et saa hiiskahtaa kellekään — korkeintain vain Janelle.

"Arvaan sinun jo hyvin tietävän, mitä tuon nuoren parin hyväksi on ollut tehtävä. Wickhamin velat on maksettava, ja nousee niiden kokonaismäärä melkoisesti yli tuhannen punnan; toiset tuhat puntaa asetetaan Lydian nimiin hänen myötäjäisikseen, ja sitten oli vielä ostettava Wickhamille upseerin paikka.[23] Syyn, minkä vuoksi herra Darcy yksin piti huolen kaikesta tästä, olen maininnut sinulle jo kirjeeni alussa. Hän pitää omana vikanaan, että Wickhamin luonteesta oltiin niin suuresti erehdytty ja hänet kaikkialla vastaanotettu avoimin sylin. Ehkäpä tässä on jotain perää; vaikka minä epäilen suuresti, olisiko hänen tahi kenenkä hyvänsä vaiteliaisuus voinut estää tätä ikävää tapausta. Mutta kaikista hänen kauniista puheistaan huolimatta, rakas Lizzy, saat olla aivan varma, ettei enosi olisi koskaan antanut perään, jollemme olisi otaksuneet hänellä olleen jotain muutakin aihetta sekaantua asiaan. Sittenkun kaikesta oli saatu sovituksi, hän palasi takaisin ystäväinsä luo, jotka yhä vielä oleskelevat Pemberleyssä; mutta hän lupasi tulla jälleen Lontooseen hääpäiväksi ja tekemään loput rahalliset suoritukset.

"Luulen nyt kertoneeni sinulle kaiken. Varmastikin tulet kaikesta kuulemastasi aika tavalla ihmeisiisi; mutta toivon, ettet ainakaan tule pahoillesi. Lydia siirtyi meille asumaan, ja Wickhamilla oli vapaa pääsy taloomme. Hän puolestaan oli aivan samanlainen, jollaisena olin tullut hänet tuntemaan Hertfordshiressä; mutta Lydian käytöksestä hänen meillä ollessaan en olisi tahtonut kertoa sinulle sanallakaan, jollen viime keskiviikkona olisi saanut Janen kirjettä, josta näin että tyttö oli käyttäytynyt aivan samalla tapaa kotonaankin; joten se, minkä nyt sinulle mainitsen, ei antane sinulle mitään uutta harmin aihetta. Minä puhelin vakavasti hänen kanssaan monestikin ja koetin osoittaa hänen menettelynsä synnillisyyttä ja hänen perheelleen tuottamaa surua ja onnettomuutta. Jos hän kuuli lainkaan sanojani, niin kävi se aivan onnenkaupalla, sillä ainakaan hän ei huolinut kuunnella minua ollenkaan. Minä tuosta joskus harmistuin; mutta muistaen rakkaan Elizabethini ja Janeni herttaisuuden koetin kuitenkin olla kärsivällinen hänen kanssaan.

"Herra Darcy saapui sitten jälleen tänne lupauksensa mukaan ja oli mukana vihkimystilaisuudessa, niinkuin Lydia teille jo kertoi. Seuraavana päivänä hän söi meillä päivällistä ja aikoi lähteä Lontoosta keskiviikkona tai torstaina. Suututkohan sinä kovastikin minuun, rakkahin Lizzy, jos käytän tätä tilaisuutta sanoakseni (mitä en koskaan aikaisemmin ole rohjennut sanoa), että minä pidän siitä miehestä oikein paljon? Meitä kohtaan hän on käyttäytynyt joka suhteessa yhtä hienosti ja herttaisesti kuin Derbyshiressä ollessamme. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä ihmisistä ja asioista miellyttävät minua suuresti; häneltä puuttuu ainoastaan hiukkasen vilkkautta; mutta jos hän ymmärtää naida viisaasti , niin hänen tuleva vaimonsa voi opettaa sitäkin hänelle. Minusta hän oli eräässä suhteessa kovin viekas — hän tuskin kertaakaan mainitsi keskusteluissamme sinun nimeäsi. Mutta viekkaus näyttää nykyään olevan muodissa. Suo anteeksi, jos olen puhunut liian rohkeasti, tahi älä ainakaan rankaise minua sulkemalla minulta vastaisuudessa P:n ovet. Minä en tunne itseäni koskaan oikein tyytyväiseksi, ennenkuin olen saanut kierrellä sen ihanan puiston läpikotaisin. Sievän pienen ponyvaljakon vetämät matalat avovaunut olisivat siihen ajoon oikein omiaan. Mutta nyt minun täytyy jo vihdoinkin lopettaa. Lapset ovat huudelleet minua jo viime puolituntisen. — Uskollinen tätisi

Tämän kirjeen sisällys kuohutti Elizabethin mieltä kovasti; vaikka oli vaikea määritellä, iloko vai tuska, joita kumpiakin se hänessä synnytti, oli hänessä voimakkaampi. Totta siis oli, mitä hän oli jo hämärästi ja peljäten epäillyt, että hra Darcy oli ylenpalttisessa hyvyydessään käynyt auttamaan ja pelastamaan hänen huikentelevaista sisarparkaansa! Hän oli varta vasten lähtenyt seuraamaan karkulaisten jälkiä Lontooseen, nähnyt omalle ylpeälle ja hienolle luonteelleen tuskallista vaivaa etsiskellessään heitä suurkaupungin uumenista; ryhtynyt neuvotteluihin kunnottoman parittajanaisen kanssa, jota hänen täytyi inhota sydämensä pohjasta; ja lopulta hän oli lahjonut tämän päästäkseen sen miehen perille, jota hän kaikkein mieluimmin oli tahtonut vältellä ja jonka pelkän nimenkin lausuminen oli hänelle kiusaksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt tytön hyväksi, jota hän ei voinut sääliä eikä edes kunnioittaa. Elizabethin sydän kuiskasi hänelle, että tuo mies oli tehnyt sen hänen tähtensä. Mutta ilon ja sen herättämän toivon sammutti hänessä pian tarkempi ajattelu. Kuinka olisi Darcy voinutkaan kantaa sellaisia uhreja tytölle, joka oli tylysti hyljännyt hänen sydämensä ja kätensä; ja kuinka hän voisikaan pyrkiä sukulaisuuteen sellaisen miehen kuin Wickhamin kanssa? Wickhamin langoksi! Tottahan jo pelkän tuollaisen mahdollisuuden ajattelemisenkin täytyi kammahduttaa hänen ylevää ja oikeudentuntoista mieltään.

Darcy oli tehnyt paljon, se oli totta. Elizabethia hävetti ajatella, kuinka paljon hän oikein oli tehnyt. Mutta hän oli maininnut syyn tähän välitystoimeensa, ja sitä syytä oli helppo uskoa todeksi. Eihän ollut lainkaan mahdotonta, että hän todella piti itseänsä perimmältä vastuunalaisena koko tästä ikävästä tapahtumasta; hän tahtoi korjata sen, ja hänellä oli varoja millä korjata; ja vaikka Elizabeth ei enää voinutkaan pitää omaa vähäpätöistä persoonaansa tämän harvinaisen jalomielisyyden varsinaisena aiheena, niin hän saattoi ehkä silti uskoa, että Darcya oli menettelyssään kiihoittanut ajatus, että hän sen kautta voi palauttaa Elizabethin mielenrauhan. Mutta tuskallista, sanomattoman tuskallista oli tietää, että heidän perheensä oli täten joutunut kiitollisuudenvelkaan henkilölle, jolle he eivät kyenneet sitä koskaan eikä missään muodossa palkitsemaan. Häntä he saivat kiittää Lydian pelastamisesta, hänen maineensa puhdistamisesta, perheen oman onnen palauttamisesta —, kaikesta, kaikesta. Ah, kuinka Elizabeth katuikaan katkerasti entistä äkkipikaista ja suvaitsematonta käytöstään tuota jaloa miestä kohtaan — jokaista ilkeätä ja tylyä sanaa, jolla hän oli haavoittanut hänen mieltään! Omasta kohdastaan hän oli syvästi nöyryytetty; mutta Darcysta hän oli ylpeä — ylpeä siitä, että tämä oli lähimmäisensäälin ja oman kunniantunnon välisessä kamppauksessa antanut paremman minuutensa päästä voitolle. Hän luki yhä uudelleen tätinsä Darcylle virittämät ylistelyt. Ne olivat niukkasanaiset ja ja mahdollisimman lievät; mutta sittekin ne olivat hänen mieleensä. Jopa häntä miellytti — joskin harmittikin — havaita, kuinka itsepintaisesti hänen enonsa ja tätinsä luulottelivat, että hänen ja Darcyn välillä muka vallitsi salaista kiintymystä ja yhdysymmärrystä.

Hän oli havahtanut mietteistään ja noussut istuimeltaan kuullessaan jonkun etempää lähestyvän; mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poiketa jollekin syrjäpolulle, tavoitti hänet Wickham.

"Pelkäänpä, että häiritsen sinun yksinäisiä haaveilujasi, rakas käly", sanoi tulija, ruveten astelemaan hänen rinnallaan.

"Niinhän tosin teit", vastasi Elizabeth hymyillen; "mutta eihän siitä seuraa, ettei häiritseminen olisi tervetullut."

"Olisin todellakin pahoillani, jos niin olisi laita. Mehän olimme ennen aina hyvät ystävät, ja nyt olemme vielä läheisemmät."

"Sitä en tiedä. Anoppirouva ja Lydia lähtivät vaunuilla Merytoniin. Mutta mitä minä kuulinkaan enoltasi ja tädiltäsi — tehän olitte äskettäin yhdessä käyneet Pemberleyssä?"

"Minä miltei kadehdin sinulta sitä iloa; ja kuitenkin luulen, että se kävisi minulle ylivoimaiseksi, sillä voisinhan muuten poiketa siellä matkallamme Newcastleen. Ja arvaan, että te tapasitte siellä vanhan taloudenhoitajattarenkin? Rouva Reynolds parka, hän piti aina paljon minusta. Mutta tietenkään hän ei teille maininnut minun nimeäni?"

"Että sinä olit liittynyt armeijaan, ja että hän pelkäsi sinun … ettet siellä ottanut oikein menestyäksesi. Niin kaukana asiat tietysti usein käsitetään merkillisen väärin."

"Niin tietystikin", Wickham vastasi ja puri huultaan. Elizabeth toivoi jo vaientaneensa hänet; mutta hetken perästä hän jatkoi puhetta:

"Minä ällistyin nähdessäni Darcyn Lontoossa viime kuussa. Me sivuutimme toisemme kadulla monestikin. Ihmettelenpä, mitä asioita hänellä siellä mahtoi olla."

"Ehkäpä hän varusteli häitään neiti De Bourghin kanssa", sanoi Elizabeth. "Jokin erinomainen asia hänet tietystikin on vienyt tänä vuodenaikana pääkaupunkiin."

"Epäilemättä. Tapasitko sinä hänet Lambtonissa ollessanne? Muistelen kuulleeni Gardinereilta, että he olivat olleet puheissa hänen kanssaan."

"Olenkin todella kuullut, että hän parina viime vuotena on varttunut tavattomasti edukseen. Kun hänet viimeksi näin, hän ei ollut paljonkaan lupaava. Olen iloinen, että sinä pidit hänestä. Toivon, että hänestä kehittyy hyvä ihminen".

"Mainitsen sen vain siksi, että siellä on se pappila, joka minun oli määrä saada. Mitä viehättävin paikka! Ja kerrassaan erinomainen pappila! Se olisi joka suhteessa soveltunut minulle."

"Se olisi minulle ollut mieluista työtä. Minä olisin tietysti pitänyt sitä yhtenä virkani velvollisuuksista, ja helposti olisi se minulta luistanut. Eihän ihmisen pitäisi harmitella; mutta varmastikin se paikka olisi ollut kuin luotu minulle! Sellainen rauhallinen, mietiskeleväinen elämä olisi vasta oikein vastannut minun onnellisuuden ihannettani. Mutta niin ei pitänyt käymän. Kuulitko Darcyn koskaan mainitsevan tätä asiaa Kentissä ollessasi?"

"Olen kuullut lähteestä, jota pidän luotettavana, että tuo paikka oli määrätty sinulle ainoastaan ehdollisesti ja nykyisen tilanomistajan tahdosta riippuen."

"Oletko todellakin? Niin tosiaan, jotain sellaistahan se taisi olla. Muistanet kai, että minäkin mainitsin siitä sinulle jo heti tuttavuutemme alussa?"

"Kuulin myöskin, että oli aika, jolloin saarnainvalmistus ei ollut sinulle yhtä mieluinen kuin se nyt perästäpäin näyttää olevan; että sinä itse omasta ehdostasi luovuit papinuralta, ja että sait jonkinlaisen korvauksen tuosta luvatusta paikasta."

"Senkin sinä kuulit! Eikähän se vallan perätöntä puhetta olekaan. Muistat varmastikin, että siitäkin jo kerroin sinulle, kun tästä asiasta ensi kerran oli meidän keskemme puhetta."

He olivat tulleet jo talon kohdalle, sillä Elizabeth oli kävellyt rivakasti päästäkseen pian eroon kiusallisesta seuralaisestaan; ja sisarensa vuoksi tahtomatta enää härnätä lankoaan hän tyytyi vastaamaan hyväntuulisesti hymyillen:

"Kuulehan nyt, Wickham, mehän olemme nykyään melkein kuin veli ja sisar; älkäämme siis huoliko riidellä olleista ja menneistä. Toivon, että me vast'edes olemme aina sanaa mieltä."

Hän tarjosi toiselle kätensä; Wickham suuteli sitä mitä kohteliaimmin, vaikkei oikein tiennyt minne katselisi, ja he kävivät yhdessä sisään.

LIII LUKU.

Hra Wickham tuntui olevan niin tyytyväinen viime keskusteluunsa Elizabethin kanssa, ettei hän enää sen perästä häirinnyt itseään eikä rakasta kälyään ottamalla samoja asioita uudelleen puheeksi; ja Elizabeth oli puolestaan tyytyväinen, että oli sanonut kylliksi saadakseen toisen jättämään hänet rauhaan.

Nuoren parin lähtöpäivä tuli pian, ja rva Bennetin oli pakko särkyvin sydämin alistua eroon, jota kaikesta päättäen tuli kestämään ainakin kaksitoista kuukautta, koska hänen vävynsä ei viittaillutkaan aikovansa kutsua vaimonsa omaisia heidän luokseen Newcastleen.

"Oh, rakas Lydia kulta", huudahti murheellinen äiti, "milloinka me taas näemmekään uudestaan toisemme?"

"Niin usein kuin kerkiän. Mutta tiedättehän, ettei naimisissa ollen ole paljonkaan aikaa kirjeiden kirjoittelemiseen. Sisareni saavat kirjoittaa minulle . — Heillähän ei ole mitään muutakaan tehtävää."

Hra Wickhamin jäähyväiset olivat paljon sydämellisemmät kuin hänen vaimonsa. Hän hymyili yhtämittaa, näytti hyvin kauniilta kuten aina ja lasketteli siroja kohteliaisuuksia.

"Hän on verraton veikkonen", sanoi hra Bennet matkamiesten lähdettyä. "Hän virnailee ja irvistelee ja makostelee meitä kaikkia. Minä olen hänestä mainion ylpeä. Lyönpä vetoa, ettei edes Sir William Lucaskaan pysty hankkimaan itselleen niin oivallista vävypoikaa."

Äiti oli hyvin masennuksissaan lemmikkityttärensä menettämisestä; mutta pian hänen mielensä yhtäkkiä kirkastui, kun hänen sisarensa toi hänelle suuria uutisia. Netherfieldin taloudenhoitajatar oli saanut laittaa talon kuntoon, sillä isäntää odotettiin tulevaksi parin päivän perästä, ja tämän piti viipyä useita viikkoja linnunammunnassa. Rva Bennet aivan säteili riemua. Hän vilkuili veitikkamaisesti Janeen ja hymyili ja pudisteli päätään ja hymyili uudelleen.

"No, tämähän vasta on hauskaa, että saamme jälleen nähdä herra Bingleyn täällä maalla", hän toimitti sisarelleen. "Ei senvuoksi, että minä siitä paljonkaan välittäisin. Eihän hän meille merkitse yhtään mitään, enkä minä sure, vaikkemme häntä täällä meillä näkisikään, tiedän mä. Mutta sittenkin hän on tervetullut Netherfieldiin, jos siitä on hänellä hupia. Ja kenpä tietää, mitä vielä oikein voi sattuakaan! Mutta meitä se ei vain liikuta niin vähääkään. Tiedäthän, rakas sisar, että jo kauan sitten sovimme, ettemme hiiskahda koko asiasta enää sanaakaan. Ja onkohan tuo sitten edes varmaa, että hän todellakin tulee?"

"Saat sen uskoa", vastasi rva Philips, "sillä taloudenhoitajatar oli eilen illalla Merytonissa; minä näin hänen kulkevan ohitse ja juoksin ulos kadulle ottamaan asiasta selvää, ja hän vakuutti minulle, että kaikki on totista totta. Hänen isäntänsä saapuu viimeistään torstaina, jollei jo keskiviikkona. Rouva Reynolds sanoi menevänsä lihapuotiin ostamaan jotain paistia keskiviikoksi, ja hän sai kolme paria sorsia, jotka oli juuri ammuttu."

Jane ei voinut pidättää punastumistaan kuullessaan entisen rakastajansa palaamisesta. Hän ei ollut moneen kuukauteen maininnut edes tämän nimeä sisarelleen; mutta nyt hän sanoi, kohta kun he olivat joutuneet kahdenkesken:

"Minä näin sinun katselevan minuun tänään, Lizzy, kun täti kertoi pöydässä uutisiaan; ja minä tiedän itsekin, että jouduin hämilleni; mutta älä vain kuvittelekaan, että se olisi ollut jostain typerästä syystä. Minä jouduin hämilleni vain siksi, että tiesin kaikkien katselevan minuun. Saat olla varma, etteivät nuo uutiset minua ilahduttaneet eikä murehduttaneet. Siitä vain olen iloinen, että hän tulee yksin, sillä silloin saamme nähdä häntä sitä vähemmin. Ei siksi, että pelkäisin itseäni ; mutta minä pelkään toisten merkitseviä katseita ja huomautuksia."

Elizabeth puolestaan ei tiennyt, mitä oikein ajatella. Jollei hän olisi tavannut Bingleytä Derbyshiressä, olisi hän mielellään otaksunut hänen tulevan vain metsästämään; mutta nytpä hänellä oli syytä luulla, että Bingley yhä vielä piti hänen sisarestaan; ja hänestä tuntui hyvinkin uskottavalta, että hän saapui osaksi myöskin Janen takia — joko mahdikkaan ystävänsä suostumuksella tahi tätä uhitellen omasta ehdostaan.

"Miesparka", hän ajatteli itsekseen, "joka ei voi tulla taloon, jonka hän on laillisesti vuokrannut asuttavakseen, herättämättä kaiken maailman huomiota ja arveluja! Olkoon hän minun puolestani aivan rauhassa."

Mutta vaikka Jane oli väittänyt olevansa aivan välinpitämätön Bingleyn tulosta — ja kukaties itsekin uskoi sen rehellisesti — voi Elizabeth helposti huomata sisarensa mielentilan siitä suuresti järkkyneen. Hän oli hajamielisempi ja hermostuneempi kuin milloinkaan ennen.

Vanhempain kesken uutinen aiheutti aivan samanlaisen väittelyn kuin samanlainen sanoma oli aiheuttanut vuosi takaperin.

"Kohta kun herra Bingley on saapunut, rakkaani", sanoi rva Bennet miehelleen, "sinä käyt luonnollisesti toivottamassa hänet tervetulleeksi."

"Kaikkea vielä! Sinä pakotit minut viime vuonna käymään häntä tervehtimässä ja lupasit, että jos noudatin mieltäsi, hän varmasti naisi yhden tyttäristämme. Mutta kaikki meni hukkaan kuin tina tuhkaan, ja siihen katsoen en aio enää ruveta hulluttelemaan."

Hänen vaimonsa koetti todistella, kuinka tärkeätä ja välttämätöntä oli, että kaikki ympäristön herrat osoittaisivat kohteliaisuutta Netherfieldin isännälle tämän palatessa jälleen maatilalleen.

"Tuo on vallan hupsumaista kohteliaisuutta ja tapojen palvelemista", ärähti hänen miehensä. "Jos hän haluaa nauttia meidän seurastamme, niin tulkoon itse tänne. Hänhän tietää, missä asumme. Minä en vain rupea tuhlaamaan päiviäni ja hetkiäni juoksemalla naapurieni luona joka kerta kuin he suvaitsevat tulla ja lähteä."

"Sinulla on aina oma pääsi, ja kuitenkin sinun pitäisi tietää, kuinka paheksuttavan tylyä meidän puoleltamme on, jollet käy hänen puheillaan. Mutta saatpa nähdä, ettei sekään estä minua pyytämästä häntä meille päivällisille. Kohta saamme Longit ja Gouldingit päivällisvieraiksemme; ja silloin tulee meitä kolmetoista pöytään. Silloin on hänelle parahiksi tilaa joukossamme."

Tämä päätös lohdutti häntä, niin että hän jaksoi paremmin kestää miehensä käsittämätöntä omapäisyyttä; vaikka häntä suuresti peloittikin, että kaikki naapurit kukaties tulisivat näkemään tulijan ennenkuin he. Tulopäivän lähetessä Jane, jonka levottomuus ilmeisesti alkoi lähetä aallonharjaa, sanoi sisarelleen:

"Minä alan olla pahoillani, että hän tulee tänne lainkaan. Eihän se itsessään merkitse mitään; minä voisin kohdata hänet täysin välinpitämättömänä; mutta minun on vaikea jaksaa kuulla lakkaamatta toitotettavan siitä. Äiti tarkoittaa tietysti vain pelkkää hyvää; mutta hän ei arvaa — eikä kukaan arvaa — kuinka minä kärsin näistä puheista ja viittailuista. Olen oikein onnellinen, kun hänen vierailunsa Netherfieldissä viimein on ohitse."

"Minä toivon, että osaisin sanoa jotakin sinun lohdutukseksesi", vastasi hänen sisarensa; "mutta sitä en suurin surminkaan pysty tekemään. Sinun täytyy vain tuntea minun hellä osanottoni ja syvä myötätuntoni; ja turhaapa olisikin minun saarnata sinulle kärsivällisyyttä, sillä sitä on sinulla muillekin jakaa."

Hra Bingley saapui paikkakunnalle. Rva Bennet voi palvelijain välityksellä alusta pitäen seurata kaikkia hänen liikkeitään ja toimiaan, ja hän odotti joka päivä tulijaa vieraakseen. Kolmantena päivänä jo varhain aamupäivällä hänen oli sallittu makuuhuoneensa akkunasta nähdä odotetun vieraan avaavan Longbournin veräjän ja ratsastavan verkalleen taloa kohti.

Hän huusi kiihkeästi tyttärensä kokoon jakamaan hänen riemuaan. Jane pysyi itsepäisesti työnsä ääressä; mutta Elizabeth meni äitinsä mieliksi akkunaan — katsahti ulos kujalle — näki hra Darcyn ratsastavan tulijan rinnalla — ja palasi äänettömänä sisarensa luo.

"Hänen kanssaan on jokin vieras herra, äiti", sanoi Kitty. "Kukahan se voi olla?"

"Joku hänen tuttavansa arvatenkin, lapseni. Olen varma, ettemme häntä tunne."

"Ahaa!" huudahti Kitty; "sehän näyttää olevan sama mies, joka ennenkin oli aina hänen myötänsä. Herra — mikä hänen nimensä nyt olikaan — sellainen pitkä, ylpeä mies."

"Hyvä isä sentään! Herra Darcy — ja sehän tuo onkin, näen mä. No niin, kaikki herra Bingleyn ystävät ovat tänne tervetulleita; vaikka muuten täytyykin sanoakseni, että pelkkä tuon miehen näkeminenkin panee minut pahalle tuulelle."

Jane katsahti Elizabethiin hämillään ja osanottavaisesti. Hän tiesi hyvin vähän näiden viime kohtauksista Derbyshiressä; ja hänen kävi sääliksi sisarensa, jonka tietysti täytyi tuntea itsensä hyvin noloksi tavatessaan hyljätyn ihailijansa ensi kerran tämän pitkän kirjeen saamisen jälkeen. Molemmat sisaret tunsivat itsensä hyvin rauhattomiksi. Kumpikin oli hermostunut toistensa takia ja tietysti omastakin kohdastaan; ja koko ajan heidän täytyi kuunnella äitinsä lepertelyä, että hän aikoi ottaa hra Darcyn vastaan vain hra Bingleyn ystävänä eikä suinkaan salata vastenmielisyyttään häntä kohtaan. Elizabethia harmitti nyt, kun hän ei ollut voinut pakottaa itseään näyttämään Janelle rva Gardinerin kirjettä. Janelle hra Darcy voi täten olla vain mies, jolle hänen sisarensa oli antanut kertakaikkiset rukkaset ja jonka arvoa ei silloin ollut lainkaan tajunnut; mutta hänelle itselleen, joka tiesi enemmän, tuo mies oli heidän perheensä auttaja ja pelastaja, jolle he olivat mitä suurimmassa kiitollisuudenvelassa ja jota kohtaan hän itse tunsi kiintymystä, jollei yhtä hellää niin ainakin yhtä totista ja luonnollista kuin Jane tunsi Bingleytä kohtaan. Hänen hämmästyksensä nähdessään Darcyn nyt tulevan Netherfieldiin ja Longbourniin — tulevan omasta ehdostaan jälleen tapaamaan häntä — oli miltei yhtä suuri kuin hänen Derbyshiressä havaitessaan Darcyn aivan muuttuneen käytöksen häntä kohtaan.

Puna, joka ensi hetkellä oli karannut hänen poskiltaan, palasi niille kahta vertaa voimakkaampana, ja hänen silmänsä loistivat sykähdyttävän riemullisesta odotuksesta, kun hän ajatteli, että Darcyn mieltymyksen täytyi kaikesta huolimatta olla muuttumaton; mutta hänen oli sittenkin vaikea uskoa sitä todeksi.

"Odotetaanpa ensiksi, miten hän käyttäytyy", hän puheli rajusti sykyttävälle sydämelleen; "liian aikaista on vielä odottaa mitään hyvää."

Hän kumartui innokkaasti käsityönsä yli koettaen väkisin voittaa mielenkuohunsa ja uskaltamatta luoda silmiään ylös, kunnes hätäinen uteliaisuus pakotti hänet katsahtamaan sisarensa kasvoihin, kun palvelustyttö astui lattian poikki avaamaan ovea. Jane oli vähän kalpeampi kuin tavallisesti, mutta rauhallisempi kuin Elizabeth osasi odottaakaan. Herrain käydessä sisään hän punastui, mutta kykeni tervehtimään heitä jokseenkin tolkuissaan.

Elizabeth puheli vieraille niin vähän kuin kohteliaisuus suinkin salli, ja hän kumartui jälleen työnsä yli syventyen siihen harvinaisella innolla ja uutteruudella. Hän oli uskaltanut vain kerran vilkaista Darcyyn. Tämä näytti vakavalta kuten aina — tytön mielestä hän näytti paljon enemmän saman näköiseltä kuin vuosi takaperin täällä Hertfordshiressä ollessaan, kuin heidän viimeksi Pemberleyssä tavatessaan. Mutta ehkäpä Darcy ei voinutkaan hänen äitinsä läsnäollessa olla ja näyttää samanlaiselta kuin enon ja tädin luona. Se oli hyvin käsitettävä, vaikkakin tuskallinen arvelu.

Bingleytäkin hän oli joutanut vain pikimältään katselemaan ja havainnut tuona haihtuvana hetkisenä, että tämä näytti olevan sekä hämillään että mielissään. Rva Bennet tervehti häntä niin nöyristelevän sydämellisesti, että hänen tyttärensä punastuivat häpeästä, varsinkin verratessaan sitä äidin kylmyyteen ja jäykkyyteen toista vierasta kohtaan.

Kysyttyään Elizabethilta lyhyesti Gardinerin väen vointia — mihin tämä voi vain hyvin hämmentyneenä vastata — taukosi Darcy miltei tuppisuuksi. Hän ei käynyt edes istumaan tytön viereen; ehkäpä tämä seikka selitti hänen äänettömyytensä, mutta samoin ei ollut laita ollut Derbyshiressä. Siellä hän oli puhellut hänen ystäväinsä kanssa, jos ei ollut päässyt hänen itsensä kanssa puheisiin. Useita minuutteja kului, ilman että Elizabeth kuuli hänen ääntänsä; kun hän välistä varkain uskalsi uteliaisuutensa pakottamana silmätä hänen puoleensa, näki hän hänen katselevan yhtä paljon Janeen kuin häneen itseensä, mutta usein myöskin vain eteensä lattiaan. Elizabeth oli pettynyt, mutta samalla myöskin harmistunut itseensä siitä, että ollenkaan tunsi pettymystä.

"Voinko minä muuta enää odottaakaan hänen puoleltaan!" hän torui salaa itseänsä. "Mutta minkä vuoksi hän sitten tulikaan tänne?"

Hänellä ei ollut lainkaan halua puhella kenenkään muun kuin Darcyn kanssa; ja tälle hänen taas oli vaikea rohjeta puhua.

Vihdoin hän uskalsi tiedustaa hänen sisarensa vointia, mutta siihenpä puhelu tyrehtyikin.

"Siitä onkin jo pitkä aika, herra Bingley, kun te viimeksi olitte näillä mailla", huomautti rva Bennet säteillen.

"Minä rupesin jo pelkäämään, ettette lainkaan enää palaisi. Ihmiset olivat todella tietävinään, että te Mikkelin päivän tienoissa luopuisitte koko vuokraoikeudesta Netherfieldiin; mutta minä toivon heidän toki erehtyneen. Paljon muutoksia on muuten näillä seuduin tapahtunut teidän poissaollessanne. Neiti Lucas on joutunut naimisiin ja muuttanut muualle, ja samoin yksi minun omista tyttäristäni. Arvaan, että tekin olette kuullut siitä; onhan teidän täytynyt nähdä se sanomalehdistä. Muistan, että siitä oli mainittu 'Timesin' ja 'Courierin' perheuutisissa, vaikkakin perin kierolla ja eriskummallisella tavalla. Sanottiin vain: 'Äskettäin vihityt: hra George Wickham ja nti Lydia Bennet', ilman että oli sanallakaan mainittu morsiamen isästä ja hänen asuinpaikastaan ja muusta sellaisesta. Arvaan, että lankoni Gardiner oli pannut uutisen lehtiin; mutta minä ihmettelen, kuinka hän saattoi antaa sen niin kömpelössä muodossa. Tottahan tekin tulitte sen huomanneeksi?"

Bingley ilmoitti huomanneensa ja lausui myöhäiset onnittelunsa. Elizabethin poskia poltti; eikä hän uskaltanut katsahtaa ylös ja nähdä, miltä Darcy tällöin näytti.

"Iloista on tietää, että yksikin tyttäristäni on joutunut hyviin naimisiin", jatkoi hänen äitinsä; "mutta samalla tuntuu sangen kovalta, että hänet on tempaistu niin kauaksi minun luotani. He ovat matkustaneet Newcastleen, joka kuuluu olevan ihan pohjoisrajalla, ja sinne he jäävät asumaan herra ties kuinka pitkäksi aikaa. Vävyni rykmentti on sijoitettu sinne; arvaan, että olette kuullut hänen eronneen ——n milisiväestä ja siirtyneen vakinaiseen väkeen. Luojan kiitos, että hänellä on sentään joitakin ystäviä, jotka huolehtivat hänestä, vaikkakaan ei niin monta kuin hän ansaitsisi omistaa."

Elizabeth, joka tiesi tämän iskun olevan suunnatun hra Darcylle, häpesi niin surkeasti, että hänen oli vaikea pysyä huoneessa. Haihduttaakseen nolouttaan hän rupesi kiireesti puhelemaan Bingleyn kanssa ja tiedusti, kauanko tämä aikoi viipyä maalla.

"Ja kun olette ampunut kaikki linnut omilta mailtanne", ehätti rva Bennet väliin, "niin pyydän teitä tulemaan tänne ja metsästämään niin paljon kuin haluatte meidän tilallamme. Olen varma, että mieheni tulee siitä hyvin mieliinsä ja että hän säästää kaikki parhaat pesuudet teitä varten."

Elizabethin hätä ja häpeä moisen joutavan hännystelemisen vuoksi kasvoi aivan sietämättömäksi.

"En toivo mitään niin hartaasti", hän päivitteli sydämessään, "kuin että minun ei tarvitsisi enää nähdä kumpaakaan heistä täällä! Heidän seuransa ei iki maailmassa kykene pyyhkimään tätä surkeutta minun muististani. Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää koskaan heitä tavata!"

Mutta hänen harminsa ja surunsa lieveni kohta, kun hän pani merkille, kuinka hänen sisarensa kauneus ja hellä herttaisuus sytytti jälleen hänen entisen rakastajansa ihailun ja mieltymyksen uuteen hehkuun. Tämä oli alussa puhellut vain hyvin vähän Janen kanssa; mutta hänen silmänsä pitivät koko ajan tarkkaa vaaria lemmitystä. Hän näki hänen olevan yhtä viehättävän, lempeäluonteisen ja teeskentelemättömän tytön kuin ennenkin, vaikkei enää aivan yhtä puheliaan. Jane koetti tosin kaikella muotoa pysyä niin järkkymättömänä kuin suinkin ja luuli itse puhelevansa yhtä hartaasti ja hilpeästi kuin tavallisesti, jotta eivät toiset huomaisi hänen ahdistustaan; mutta hänen tunteensa aaltoilivat niin väkevästi, ettei hän aina itsekään tiennyt omaa oloaan.

Kun herrat nousivat lähteäkseen, muisti rva Bennet sotajuonensa ja pyysi heitä tulemaan muutaman päivän perästä päivällisille Longbourniin.

"Muistattehan toki, herra Bingley, että olette minulle vierailun velkaa", hän sanoi. "Kun viime talvena lähditte niin suinpäin pääkaupunkiin, lupasitte kohta palattuanne tulla meille perhepäivällisille. Näette, etten ainakaan minä ole sitä unohtanut; ja minä vakuutan teille pettyneeni julmasti, kun ette palannutkaan täyttämään lupaustanne."

Bingley näytti joutuvan hyvin hämilleen ja mutisi jotain sellaista, että arvaamattomat asiat olivat pidättäneet häntä Lontoossa koko talven. Sitten molemmat vieraat lähtivät.

Rva Bennetillä oli ollut hyvä halu pyytää heitä jäämään jo tänäänkin päivällisille; mutta vaikka hän aina pitikin hyvää pöytää, ei hänen mielestään kaksi ruokalajia riittänyt tyydyttämään miestä, jota hän toivoi vävypojakseen, ja vielä vähemmän tämän mahtavaa ystävää, jolla sanottiin olevan kymmenentuhannen punnan vuositulot.

LIV LUKU.

Kohta vieraiden lähdettyä Elizabeth kiiruhti ulos kävelemään selvittääkseen sekavia ajatuksiaan ja tyynnyttääkseen kuohuisia tunteitaan. Hra Darcyn äskeinen käytös häntä ihmetytti ja harmitti.

"Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne", hän ajatteli, "jos hänen aikomuksensa oli pysyä tuppisuuna, totisena ja välinpitämättömänä?"

Hänen oli mahdoton selittää tuota ongelmaa tavalla, josta hänelle olisi ollut mielihyvää ja tyydytystä.

"Osasihan hän olla rakastettava ja miellyttävä enoa ja tätiä kohtaan Lontoossa ollessaan; miksi hän ei nyt ole samanlainen minuakin kohtaan? Ja jos hän pelkää ja aristelee minua, niin miksi hän ollenkaan tulikaan? Ja jollei hän enää yhtään välitä minusta, niin miksei hän puhellut edes toisten kanssa? Voi, kuinka kiusallinen mies! Minä en tahdo enää ollenkaan ajatella häntä."

Hän saattoikin pysyä vähän aikaa päätöksessään, kun sisarensa yhtyi häneen; ja Janen säteilevän iloisesta katseesta voi huomata hänen nauttineen vierasten seurasta paljon enemmän kuin hänen onnettoman nuoremman sisarensa.

"Nyt, kun tämä ensimmäinen kohtaaminen on kestetty", hän sanoi, "tunnen oloni oikein keveäksi. Minä tiedän, kuinka pitkälle voimani kestävät, enkä salli itseni enää koskaan joutua hämilleni hänet nähdessäni. Olen hyvin iloinen siitä, että hän syö meillä päivällistä ensi tiistaina. Silloinhan vieraatkin saavat nähdä, että me tapaamme toisemme vain tavallisina ja välinpitämättöminä tuttavina."

"Rakas Lizzy, ethän sinä toki pidä minua niin heikkona ja hupsuna, että enää antautuisin ehdoin tahdoin mihinkään vaaraan?"

"Minusta sinä antaudut hyvin halusta siihen sangen suureen vaaraan, että teet hänet paljon rakastuneemmaksi itseesi kuin koskaan ennen."

Torstaina kokoontui Longbourniin hyvä joukko vieraita; ja päivän molemmat päävieraat, joita kaikkein hartaimmin oli odotettu, saapuivat hyvissä ajoin. Seuran siirtyessä ruokasaliin seurasi Elizabeth tarkalla huomiolla, istuisiko Bingley hänen sisarensa viereen, missä hänen paikkansa aina ennen oli ollut. Hänen viisas äitinsä oli samaa tulosta odottaen laiminlyönyt kutsua illan etevimmän vieraan omalle kupeelleen. Bingley näytti epäröivän; mutta Jane sattui silloin katsahtamaan hänen puoleensa, sattuipa hymyilemäänkin; ja silloin oli arpa heitetty. Hän istui lemmityn viereen.

Sydän täynnä voitonriemua Elizabeth vilkaisi varkain Bingleyn ystävään. Tämä näytti kestävän kohtaloniskun ylevän välinpitämättömästi; ja Elizabeth melkein jo luuli Bingleyn toimineen ystävänsä suostumuksella, jollei hän sattumalta olisi huomannut tämänkin vilkaisevan Darcyyn, silmissä puolittain naurava, puolittain hätäytynyt ilme.

Bingleyn käytös Janea kohtaan oli koko päivällisajan niin ilmeisesti ihaileva, että Elizabethin mielestä molempien vastainen onni oli taattu, jos Bingley sai vain toimia oman päänsä mukaan. Hän ei voinut olla tavantakaa vilkuilematta Darcyyn nähdäkseen, millä silmällä tämä seurasi ystävänsä nopeata antautumista vanhan viehätyksensä lumoihin. Darcy istui hänen äitinsä vierellä, miltei koko pöydän mitan päässä hänestä itsestään. Hän voi hyvin arvata, ettei naapuruus ollut kummallekaan mieluinen; aniharvoin he vaihtoivat sanoja keskenään, ja silloinkin kylmästi ja jäykän näköisinä. Tämä äidin epäkohteliaisuus suretti Elizabethia suuresti; ja hän tunsi toisinaan, että hän olisi antanut vaikka mitä hyvänsä, jos olisi voinut jollain tapaa osoittaa Darcylle, ettei koko perhe ollut yhtä kiittämätön tämän jaloudesta.

Hän toivoi, että ilta vielä jollain tapaa veisi heidät yhteen tai toistensa lähelle; ja pöydästä noustua hän odotti sykkivin sydämin, että Darcy saapuisi häntä puhuttelemaan.

"Jollei hän nyt tule minun luokseni", hän ajatteli, "niin saan luopua hänestä iäksi."

Hänestä näyttikin siltä, että hänen toiveensa oli toteutumaisillaan; mutta — voi surkeaa! — kaikki naiset kokoontuivat sen pöydän ympärille, jonka ääressä Jane valmisti teetä ja hän itse kahvia, niin tiiviiksi ryhmäksi, ettei kukaan herroista päässyt lähellekään. Ja kaiken harmin kukkuroiksi muuan tytöistä vielä likistyi aivan kiinni häneen ja kuiskutti:

"Mepäs emme päästäkään miehiä lähelle, eikö niin? Emmehän me heitä täällä tarvitse."

Darcy oli kulkenut salin toiseen päähän. Elizabeth seurasi häntä silmillään, kadehtien jokaista, jonka kanssa hän antautui puheisiin, ja tuskin malttaen tarjota kahvia kellekään; ja sitten hän oli ärtyinen omasta höperyydestään.

"Koko hupsupa minä olenkin, kun odotan että hän, jonka olen kerran hyljännyt, enää uudestaan osoittaisi minulle rakkauttaan! Eikö ole kerrassaan sulaa hulluutta odottaa miehen kahdesti kosivan samaa naista? Silloinhan ei miehillä olisi itserakkautta eikä omanarvon tuntoa niin vähääkään."

Hän tunsi mielensä kuitenkin suuresti keventyneeksi, kun näki Darcyn itsensä tuovan kahvipöytään takaisin tyhjän kuppinsa; ja silloin hän käytti tilaisuutta hyväkseen:

"Aivan yksinäänkö? Eivätkö kaikki hänen ystävänsä ole jo lähteneet sieltä?"

"Rouva Annesley on hänen luonaan. Toiset lähtivät Scarboroughiin näiksi kolmeksi viikoksi."

Elizabeth ei tiennyt, mistä hän enää pitäisi puhetta. Jos toinen halusi puhella hänen kanssaan, niin ehkäpä hänellä oli enemmän puheenaihetta. Darcy jäi kuitenkin äänettömänä seisomaan hänen viereensä muutaman minuutin ajaksi; ja kun tuo kiusallinen tyttö alkoi jälleen kuiskutella Elizabethin korvaan, poistui hän syrjempään.

Kun kahvi- ja teevehkeet korjattiin pois ja korttipöydät kannettiin esiin, nousivat naiset tuoleiltaan, ja Elizabethilla oli taasen vähän toivoa saada haluamansa kavaljeeri lähelleen; mutta mielikarvaudekseen hän näkikin tämän joutuvan hänen äitinsä whistipelikiihkon uhriksi ja liittyvän neljänneksi hänen pelipöytäänsä. Nyt ei hänellä enää ollut vähintäkään toivoa. He viettivät lopun iltaa kukin eri pöydässään; ja hän voi vain huomata Darcyn vilkuilevan siksi ahkeraan hänen haaralleen, että sotkeutui pelissään yhtä pahasti kuin Elizabeth itse.

Rva Bennet oli aikonut pidättää Netherfieldin herrat vielä illallisellekin; mutta kovaksi onneksi näiden vaunut oli tilattu heitä hakemaan jo ennen toisten lähtöä.

"No niin, tytöt", hän lausui tyytyväisenä vieraiden lähdettyä, "mitäs sanotte tästä päivästä? Minusta ainakin kaikki luisti erinomaisesti. Päivällinen oli kerrassaan onnistunut. Paisti oli käristynyt kullanruskeaksi, ja kaikki sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet niin lihavaa reisipalaa. Liemi oli ainakin viisikymmentä kertaa parempaa kuin se vesivelli, jota Lucasten luona tarjottiin viime viikolla; ja yksinpä herra Darcynkin täytyi myöntää, että pyyt olivat mainion meheviä; ja hänen se pitäisi tietää, sillä arvaan hänellä olevan kotonaan ainakin pari kolme ranskalaista mestarikokkia. Ja — ah, rakas Jane, sinua minä en ole vielä koskaan nähnyt niin kauniina kuin tänä iltana. Rouva Longkin sen myönsi, kun kysyin häneltä. Ja mitä luuletkaan hänen vielä sanoneen? 'Ah, rouva Bennet,' hän sanoi, 'kyllä me näemme hänet vielä keikkuvan emäntänä Netherfieldissä.' Niin hän todellakin sanoi. Minusta rouva Long onkin paras ihminen maailmassa — ja hänen sisarentyttärensä ovat oikein kilttejä tyttöjä eivätkä lainkaan kauniita. Minä pidän heistä hirveän paljon."

"Minustakin päivä oli hyvin onnistunut", sanoi Jane sisarelleen heidän jäätyään kahdenkesken. "Seuramme tuntui erittäin hyvin valitulta, ja kaikki viihtyivät erinomaisesti toistensa parissa. Minä toivon, että tapaamme vastakin toisemme."

"Lizzy, sinä et saa virnailla etkä epäillä minua. Minä tulen siitä niin pahoilleni. Minä vakuutan sinulle, että olen nyt oppinut nauttimaan hänen seurastaan niinkuin minkä hyvänsä miellyttävän ja järkevän nuoren miehen seurasta, hautomatta lainkaan mitään hupsuja haaveita. Nyt olen aivan varma, ettei hän ole koskaan tarkoittanutkaan saada minulta mitään enempää kuin hauskaa seuranpitoa. Se erotus on vain hänen ja toisten herrain välillä, että hänellä on sulavampi esiintymistapa ja suurempi viehätyskyky kuin kellään toisella tuntemallani miehellä."

"Oletpa sinä kovin julma!" huudahti hänen sisarensa. "Sinä et tahdo sallia minun hymyilevän sinulle, ja kuitenkin ärsytät joka sanallasi minua nauramaan."

"Kuinka vaikeaa toisinaan onkaan saada sanansa oikein uskotuksi! Välistä se näyttää olevan ihan mahdotonta! Minkä vuoksi tahdot luulotella, että minä muka tuntisin jotain enempää kuin tahdon myöntää todeksi?"

"Kas siihen kysymykseen minun on hyvin vaikea vastata. Me kaikki halajamme opettaa toisia, vaikka itse kykenemme oppimaan ainoastaan sellaista, jota ei kannattaisi tietääkään. Suo minulle anteeksi epäuskoisuuteni; ja jos aiot yhä edelleenkin käyttää välinpitämättömyyden naamaria kasvoillasi, niin ole kiltti äläkä tee minua uskotuksesi."

LV LUKU.

Muutamia päiviä tämän vierailun jälkeen hra Bingley saapui uudelleen ja tällä kertaa yksin. Hänen ystävänsä oli samana aamuna lähtenyt Lontooseen, mutta luvannut palata kymmenen päivän perästä. Hän istui perheen parissa tuntikauden ja oli ilmeisesti sangen hyvällä tuulella. Rva Bennet pyysi häntä jäämään päivällisille, mutta monin anteeksipyytelyin hän tunnusti olevansa jo kutsuttu muuanne.

Huomenna hänellä ei ollut minnekään menoa, ja hän otti kiitollisesti kutsun vastaan.

Hän saapui huomenissa siksi hyvään aikaan, ettei kukaan naisista ollut vielä pukeissaan. Rva Bennet juoksi yönutussaan ja hapset hajallaan vanhimman tyttärensä huoneeseen ja huusi hengästyneenä:

"Jane rakas, pidä kiirettä ja joudu heti alas! Hän on jo tullut — herra Bingley on täällä! On kuin onkin, sanon mä! Tee joutua, tee joutua, rakkaani! Hoi Sarah, tulkaa paikalla tänne auttamaan pukua Jane neidin päälle. Vähät nyt Lizzy neidin tukasta!"

"Me koetamme joutua minkä ehdimme", sanoi Jane; "mutta minä arvaan, että Kitty ennättää valmiiksi aikaisemmin kuin kukaan meistä, sillä hän tuli huoneeseensa jo puoli tuntia sitten."

"Viisi me Kittystä! Mitä hänellä on alhaalla tekemistä? Jouduhan nyt sukkelaan, rakkaani! Missä sinun vyöhyesi onkaan?"

Mutta äidin palattua omalle puolelleen Jane ei suostunut millään ilveellä menemään alas ilman jonkun sisarensa seuraa.

Sama hätäinen halu jättää molemmat rakastavat kahdenkesken ilmeni myöhemminkin illalla. Teen juotua hra Bennet vetäytyi tapansa mukaan kirjastoon, ja Mary lähti yläkertaan soittelemaan. Täten oli Hymenin rattaiden viidestä liikapyörästä jo kaksi saatu syrjäytetyksi; ja rva Bennet istui ja vilkuili ja iski silmää ja nyökkäili hetken aikaa Elizabethille ja Kittylle, saamatta näitä kuitenkaan ymmärtämään hänen merkkikieltään. Elizabeth ei tahtonut sitä ymmärtää; ja kun Kitty sen viimein ymmärsi, kysyi hän hyvin viattomasti: "Mikä nyt on hätänä, äiti? Mitä sinä tarkoitat, kun nyökyttelet minulle? Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Ei mitään, lapseni, ei mitään. Enhän minä sinulle nyökkäillyt." Hän istui aivan hiljaa vielä viitisen minuuttia; mutta sitten hän ei kyennyt enää pidättymään ja päästämään hukkaan niin tähdellistä tilaisuutta. Hän kavahti pystyyn ja suihkaten Kittylle: "Tulehan mukanani, lapseni, minulla on sinulle jotain sanottavaa", vei hänet ulos salista.

Jane loi oitis Elizabethiin niin hätääntyneen katseen, että tämä päätti, ettei häntä ainakaan saataisi karkoitetuksi. Mutta hetken perästä rva Bennet raotti ovea ja huusi sisään: "Lizzy rakas, minulla on sinulle puhumista."

"Meidän pitää jättää heidät kahdenkesken, ymmärräthän", supatti äiti hänen korvaansa, kun he seisoivat yhdessä keskellä eteissuojaa. "Kitty ja minä lähdemme yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."

Elizabeth ei katsonut maksavan vaivaa ruveta väittelemään äitinsä kanssa, mutta hän jäi tyynesti eteiseen siksi kunnes tämä ja Kitty olivat poistuneet, ja sitten hän palasi saliin.

Mutta silloin hän sai rajattomaksi hämmästyksekseen huomata, että hänen äitinsä oli ollut häntä viisaampi. Avatessaan hiljaa oven hän näki sisarensa ja Bingleyn seisovan vastakkain uunin edessä, nähtävästi syventyneinä varsin vakavaan keskusteluun; ja jollei tämäkään vielä olisi pannut häntä epäilemään, olivat molempain kasvot, kun he äkkiä kääntyivät katsomaan häneen, hyvin kaunopuheiset. Heidän tilanteensa oli kylläkin tukala; mutta hänen oli vielä pahempi. Kukaan heistä kolmesta ei virkkanut sanaakaan; ja Elizabeth aikoi juuri pyörähtää takaisin ovelta, kun Bingley kuiskasi pari sanaa hänen sisarensa korvaan ja juoksi kiireesti ulos salista.

Jane ei voinut pitää asiata salassa rakkaimmalta sisareltaan; hänen intohimoinen syleilynsä ja loistavat silmänsä antoivat tälle oitis tiedoksi, että hänen edessään oli maailman onnellisin tyttö.

"Tämä on liian paljon minulle!" Jane huokasi; "aivan liian paljon. Minä en ansaitse tällaista onnea! Ah, miksi eivät kaikki ihmiset ole yhtä onnellisia?"

Elizabethin onnittelut olivat niin vilpittömät, lämpimät ja iloiset, että sanat voivat vain köyhästi niitä ilmaista. Ja sittenkin oli jokainen hänen sanansa uusi onnenpisara Janen autuuden maljaan. Mutta hän ei malttanut kauan nauttia onnestaan vain sisarensa kanssa.

"Minun täytyy heti lähteä äidin tykö", hän huudahti. "Minä en voi salata tätä häneltä, sillä tiedänhän hänen aina tahtoneen minun onneani; enkä minä tahdo, että hän saa kuulla tästä kenenkään toisen suusta kuin minun omastani. Hän — Bingley (punastuen) — on jo mennyt isän puheille. Ah, Lizzy, että minä voinkaan tuottaa sellaista iloa koko perheelle! Kuinka jaksankaan kestää näin suurta onnea?"

Hän riensi keveästi kuin siivin yläkertaan äitinsä luo, joka yhdessä
Kittyn kanssa odotteli jännitettynä tietoa sotajuonensa onnistumisesta.

Yksin jäätyään Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, kuinka helposti ja vaivatta tämä tukala juttu oli tullut päätökseen, aiheutettuaan koko perheelle niin monet kuukaudet pulmaa ja huolta.

"Ja tällainen on lopputulos", hän ajatteli, "kaikesta hänen ystävänsä valtioviisaudesta ja varovaisuudesta ja hänen sisartensa kavalista juonista! Onnellisin ja järjellisin ja yksinkertaisin ratkaisu, mitä ajatella saattaa!"

Muutaman minuutin perästä säntäsi saliin Bingley, jonka keskustelu hänen isänsä kanssa näytti oitis johtaneen tarkoitettuun tulokseen.

Bingley sulki silloin oven perästään ja tuli hymyillen hänen luokseen, pyytäen sisarellisia onnitteluja ja kälyn rakkautta, jotka Elizabeth iloissaan ja vilpittömästi hänelle lupasi.

Koko perhe tunsi harvinaisen iloista liikutusta istuessaan illallispöytään. Janen kasvoilta säteili niin autuas kirkkaus, että se lämmitti kaikkien sydämiä, eikä hän ollut vielä koskaan näyttänyt niin ihanalta. Elizabeth oli varma sisarensa onnesta, sillä hän tiesi molempain kihlattujen olevan luonteeltaan samanlaiset, yhtä hilpeät, vilpittömät ja vaatimattomat. Kitty hymyili ja hihitteli ja toivoi salaa sydämessään, että hänenkin vuoronsa pian tulisi. Rva Bennet ei tahtonut löytää kylliksi lämpimiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan, vaikka hän ei mistään muusta puhunutkaan Bingleylle koko illallisen kestäessä; ja yksinpä hra Bennetinkin ryhti ja äänen sävy ilmaisivat hänen olevan mielissään.

Hän ei siitä kuitenkaan sanoilla virkkanut, niin kauan kuin sulhanen oli joukossa; mutta heti tämän lähdettyä hän otti tyttärensä kädet omiensa väliin ja sanoi hänelle:

Jane kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kiitti hänen hyvyydestään.

"Sinä olet hyvä tyttö", jatkoi isä, "ja minä olen erittäin iloinen, kun saan sinut niin hyvin naitetuksi. En ollenkaan epäile, ettette te molemmat sopisi mainiosti yhteen. Teidän luonteenlaatunne ovat hyvin samanlaiset. Molemmat te olette niin mukautuvaiset, ettette tule koskaan kahnaamaan omaa tahtoanne toistenne tahtoa vastaan; molemmat olette niin pehmeäluontoiset, että kaikki palvelijanne saavat turvallisesti varastaa teiltä; ja molemmat niin anteliaat ja hyväsydämiset, etteivät vuositulonne tule teille koskaan riittämään."

"Eihän toki, isä. Järjetön ja ajattelematon raha-asiainhoito on minusta anteeksiantamaton synti."

"Mitä sinä puhutkaan — etteivät heidän vuositulonsa muka riittäisi!" huudahti rva Bennet. "Onhan Bingleyllä vuodessa tuloja kolme- tai neljätuhatta puntaa ja kukaties vielä enemmänkin." Sitten hän tyttärensä puoleen kääntyen jatkoi: "Ah, rakas Jane, kunpa tietäisit, kuinka onnellinen minä olen! Olen varma, etten saa unenhiventäkään koko yönä. Arvasinhan minä, että näin tulisikin käymään. Minä aina sanoinkin, että te olette luodut toisillenne. Ethän sinä turhan takia olekaan niin kaunis! Muistanpa yhtä selvästi kuin eilisen päivän, että kun hän ensi kerran viime vuonna tuli tänne Hertfordshireen, minä häntä jo silloin tunnustelin vävykseni. Ah, hän onkin kaunein ja hienoin nuori mies, mitä koskaan olen nähnyt!"

Unohtuneet olivat tällä haavaa Wickham ja Lydia äitikullan mielestä. Jane oli nyt hänen lempityttärensä — muusta ei puhettakaan. Tällä hetkellä hän ei joutunut ajattelemaankaan toisia lapsiaan.

Janen nuorimmat sisaret rupesivat jakamaan morsiamen onnea ja etuja keskenään. Mary toivoi saavansa vapaasti käyttää Netherfieldin kirjastoa, ja Kitty kerjäsi hartaasti, että Jane kaikin mokomin panisi toimeen tanssiaisiltoja talven kuluessa.

Tästä lähtien Bingley oli luonnollisesti jokapäiväinen vieras Longbournissa; usein hän tuli jo ennen aamiaista ja lähti aina myöhään päivällisen jälkeen, jollei joku raakamainen naapuri, jonka tahdittomuutta ei voitu kylläksi moittia, toimittanut hänelle kavalata päivälliskutsua, jota hänen oli pakko noudattaa.

Elizabethilla oli tähän aikaan hyvin harvoin tilaisuutta vanhaan kahdenkeskiseen jutteluun Janen kanssa; sillä aina kun Bingley oli saapuvilla, ei Jane tietenkään voinut omistaa huomiotaan kellekään toiselle. Mutta eronhetkinä, joita ei tyyten voitu välttää, sisaresta oli suurta hyötyä kummallekin rakastavalle. Janen poissa ollessa Bingley etsi aina Elizabethin seuraa saadakseen puhella hänelle Janesta; ja Bingleyn poistuttua Jane luonnollisesti etsi samaa lohtua sisarensa luota.

"Hän on tehnyt minut niin ihmeen onnelliseksi", sanoi hän eräänä iltana, "kertomalla minulle, ettei hänellä ollut edes aavistustakaan, että minä olin viime keväänä ollut Lontoossa. Sitä en tahtonut uskoa mahdolliseksi."

"Sitä minä epäilinkin", vastasi hänen sisarensa. "Mutta kuinka hän sen selitti?"

"Sen täytyy olla hänen sisartensa juonta. He eivät nähneet ollenkaan suosiollisin mielin hänen ja minun ystävyyttä, jota en voi ihmetelläkään, sillä olihan hän osoittanut minulle vallan erikoista huomiota. Mutta kun he nyt tulevat näkemään — kuten lujasti uskon — että heidän veljensä on onnellinen minun kanssani, niin arvaan että he oppivat tyytymään asiainmenoon ja että meidän välimme palautuvat jälleen hyviksi; vaikka yhtä hyviksi kuin ennen ne eivät voi enää koskaan tulla."

"Tuopa oli tylyin puhe, mitä olen koskaan kuullut sinun suustasi", huudahti Elizabeth. "Voi taivas sentään, kuinka hyvä tyttö sinä olet! Minua todella harmittaisikin, jos vielä kerran antaisit neiti Bingleyn teeskennellyn suosion lumota silmäsi."

"Voitko uskoa, Lizzy, että kun hän — Bingley (punastuen) lähti täältä viime marraskuussa Lontooseen, niin hän todella rakasti minua; ja että ainoastaan hupsu luulo muka minun välinpitämättömyydestäni esti häntä palaamasta tänne takaisin?"

"Hän teki siinä pienen erehdyksen; mutta onhan sekin vain todistus hänen vaatimattomuudestaan."

Elizabeth oli mielissään, ettei Bingley ollut ilmaissut Janelle ystävänsä osuutta tähän "pieneen erehdykseen"; sillä vaikka Janella olikin mitä lempein ja anteeksiantavaisin sydän, olisi hän noussut puolustamaan rakkauttaan kuten leijona pentujaan ja kantanut kauan salaista kaunaa sen loukkaajaa vastaan.

"Ah, minä olen varmastikin onnellisin ihminen, mitä koskaan on elänyt maan päällä!" huudahti kaunis morsian hurmioissaan. "Voi sentään, Lizzy, minkä vuoksi juuri minut on valittu meidän perheestä ja minulle yksin kasattu sellainen siunauksen ylenpalttisuus? Jospa saisin nähdä sinutkin yhtä onnellisena! Mistä me löytäisimmekään toisen yhtä mainion miehen sinulle?"

"Vaikka hankkisit minulle viisikinkymmentä yhtä mainiota miestä, niin en kuitenkaan tulisi yhtä onnelliseksi kuin sinä. Vasta sitten kun saisin sinun leppeän ja tyytyväisen mielenlaatusi, sinun pohjattoman hyvyytesi, voisin tulla yhtä onnelliseksi. Ei, ei — anna minun hoitaa omat asiani; ehkäpä onni joskus potkaisee minulle aikanaan jonkin uuden herra Collinsin."

Longbournin perheen keskuudessa sattunutta onnellista tapahtumaa ei voitu kauankaan pitää salassa. Rva Bennetin oli sallittu suihkaista siitä sisarelleen rva Philipsille; ja tämä levitti ilman vähintäkään valtuutusta siitä tiedon kaikille naapurinrouville Merytonissa.

Bennetin perhe julistettiin tuotapikaa onnen siunaamaksi, vaikka sitä vasta jokunen viikko sitten, ensimmäisen huhun tultua Lydian karkaamisesta, oli katseltu yli olkain.

LVI LUKU.

Eräänä aamuna, viikon päivät Janen kihlauksen jälkeen, kun Bingley istui perheen kera ruokasalissa, lennätti maantieltä kuuluva vaunujen kolina heidät kaikki akkunaan. Ulos tähystäessään he näkivät nelivaljakon vetämien upeiden vaunujen lähenevän ruohokentän yli. Aamu oli vielä liian varhainen, jotta vieraita olisi voinut odottaa, mutta kenenkään naapurinkaan omiksi he eivät vaunuja tunteneet. Kun tulijat kuitenkin nähtävästi aikoivat Bennetin luo, antoi Bingley morsiamelleen merkin, ja molemmat pujahtivat puutarhaan vierailua pakoon. Kolme jäljelle jäänyttä koetti ylläpitää näköjään huoletonta keskustelua, kunnes heidän huojennuksekseen ovi viimein avautui ja vieras astui sisään. Se oli Lady Catherine De Bourgh.

Sisällä olijat olivat tietysti aikoneet hämmästyä; mutta heidän hämmästyksensä kävikin yli kaiken odotuksen. Rva Bennet ja Kitty eivät tosin tunteneet tulijaa, mutta Elizabethkin, joka hyvin tunsi hänet, säpsähti ja tunsi ihoansa karmivan.

Vieras astui huoneeseen tavallista mahdikkaamman ja tylymmän näköisenä, vastasi Elizabethin kohteliaaseen niiaukseen vain kuivalla päännyökkäyksellä ja kävi istumaan sanomatta sanaakaan. Elizabeth oli kuiskannut tulijan nimen äitinsä korvaan, mutta sen enempää esittelyä ei tapahtunut.

Rva Bennet, joka oli sekä ällistynyt että mielissään niin ylhäisen vieraan saapumisesta, niiaili niiailemistaan; mutta vieras istui jäykkänä ja tuppisuuna hyvän aikaa, ennenkuin viimein virkkoi Elizabethille yhteenpuristettujen huultensa välistä:

"Niin on, arvoisa rouva", puuttui rva Bennet muhoillen puheeseen. "Hän on minun lähinnä nuorin tyttäreni. Kaikkein nuorin meni äskettäin naimisiin, ja vanhin on kaiketi jossain ulkona erään nuoren herran kanssa, jonka arvaan piankin tulevan perheemme uudeksi jäseneksi."

"Teillä on sangen vähäinen puisto täällä", huomautti Lady Catherine hetken vaitiolon jälkeen.

"Eihän sitä tietysti käy vertaaminenkaan Rosingsin puistoon, mylady; mutta minä vakuutan teille, että se on isompi kuin Sir William Lucasin puisto."

"Tämän täytyy olla hyvin tukala oleskeluhuone kesäilloin — akkunathan ovat kaikki länttä kohti."

Rva Bennet vakuutti, etteivät he koskaan istuneet täällä päivällisen jälkeen, ja lisäsi:

"Rohkenenko kysyä teidän jalosukuisuudeltanne, mitenkä herra ja rouva
Collins voivat?"

Elizabeth odotti, että vieraalla oli tuotavana hänelle kirje Charlottelta, sillä muuta syytä hänen tuloonsa hän ei kyennyt arvaamaan. Mutta mitään kirjettä ei kuulunut; ja hän kävi yhä enemmän ymmälleen.

Rva Bennet tarjoutui kohteliaasti hankkimaan vieraalle virvokkeita; mutta Lady Catherine kieltäytyi hyvin päättäväisesti ja jokseenkin epäkohteliaasti nauttimasta mitään. Sitten hän nousi majesteetillisesti pystyyn ja sanoi Elizabethiin kääntyen:

"Neiti Bennet, tuolla ruohokentän laidalla näkyy olevan sievänlainen pikku metsikkö. Minä kävisin mielelläni sitä katsomassa, jos te suvaitsette saattaa minut sinne."

"Lähde toki, rakkaani", huudahti rva Bennet, "ja näytä hänen jalosukuisuudelleen kaikki käytävät. Minä arvaan, että erakkomaja tulee häntä suuresti miellyttämään."

Elizabeth totteli, ja juostuaan yläkerrasta noutamaan päivänvarjonsa hän lähti opastamaan mahdikasta vierasta.

Eteishallissa Lady Catherine pysähtyi hetkeksi, availi kaikkien siihen avautuvain huoneiden ovet ja huomautti silmämääräisen tarkastuksen jälkeen, että ne näyttivät olevan jokseenkin siistissä kunnossa.

Hänen vaununsa odottelivat ulko-oven edustalla, ja Elizabeth voi nähdä hänen seuranaisensa kurkistelevan niiden akkunasta. He astelivat vaitonaisina metsikköön vievää sorapolkua pitkin; Elizabeth oli lujasti päättänyt, ettei hän ainakaan aloita keskustelua tuon naisen kanssa, joka tänään tuntui olevan tavallista röyhkeämpi ja tahallaan epämiellyttävä.

"Kuinka voisikaan häntä uskoa Darcyn tädiksi?" hän ihmetteli itsekseen, katsellen vierastaan suoraan kasvoihin.

"Ette voine olla epätietoinen, neiti Bennet, tänne tuloni tarkoituksesta. Teidän sydämenne, teidän omantuntonne pitäisi sanoa teille se."

"Nyt erehdytte varmasti, rouvani. Minun on aivan mahdoton arvata teidän tänne tulonne syytä."

"Neiti Bennet", vastasi jalosukuinen rouva vihaisella äänellä, "teidän pitäisi jo tietää, että minä en salli vehkeiltävän kanssani. Mutta miten epärehellinen te aiotte ollakin, aion minä puhua suuni puhtaaksi. Minun luonteeni on kuuluisa suoruudestaan ja teeskentelemättömyydestään, enkä minä aio nytkään pettää mainettani. Kaksi päivää takaperin tuli korviini kerrassaan yllättävä ja harmittava huhu. Minulle näet kerrottiin, ettei ainoastaan teidän vanhempi sisarenne aikonut keinotella itseänsä mitä edullisimpaan avioliittoon, vaan että te itsekin, neiti Elizabeth Bennet, olette uskaltanut kohottaa silmänne minun sisarenpoikaani, minun omaan sisarenpoikaani, herra Darcyyn, ja että teistä todennäköisesti kohta sisarenne häiden perästä tulisi hänen vaimonsa. Vaikka minä oitis tiesin, että tuollaisen puheen täytyi olla häpeällistä valhetta ja panettelua, vaikka en tahtonut loukata sisarenpoikaani edes epäilemällä sitä mahdolliseksi, niin päätin kuitenkin heti lähteä tänne tekemään teille selväksi minun käsitykseni asiasta."

"Jos te todella uskoitte huhun valheeksi", sanoi Elizabeth, punastuen hämmästyksestä ja närkästyksestä, "niin minä ihmettelen, että ollenkaan vaivaannuitte niin pitkälle matkalle. Mikä teidän jalosukuisuutenne tarkoituksena oikeastaan oli?"

"Minä vaadin, että te hetipaikalla kiellätte mokoman jutun todenperäisyyden ja saatatte peruutuksen yleisesti tunnetuksi."

"Teidän saapumisenne Longbourniin ja vierailunne perheemme luona minusta tuntuu paremminkin vahvistavan kuin kieltävän huhun todenperäisyyttä", sanoi Elizabeth kylmästi; "— jos nimittäin sellainen huhu todella on liikkeellä."

"Jos —! Teeskentelettekö te todella olevanne tietämätön siitä? Ettekö te itse ja arvottomat omaisenne ole juuri sitä ahkerasti levitelleet? Väitättekö olevanne muka tietämätön, että sellainen huhu on liikkeellä?"

"Ja voitteko yhtä varmasti selittää, ettei sellaiseen huhuun ole vähintäkään aihettakaan ?"

"Minä en vaadi itselleni samanlaista suorasukaisuuden mainetta kuin teidän jalosukuisuudellanne on. Te voitte tehdä kysymyksiä, joihin minä ehkä en halua vastata."

"Tämä on sietämätöntä. Neiti Bennet, minä vaadin teiltä suoraa vastausta. Onko sisarenpoikani tehnyt teille naimatarjousta?"

"Niin sen pitäisi ollakin; sen täytyy olla, niin kauan kuin hän on täydessä järjessään. Mutta teidän kehnot keinonne ja viekoituksenne ovat saaneet ehkä hänet jossain hulluuden puuskassa unohtamaan, mitä hän on velkaa itselleen ja suvulleen. Te olette voinut vetää hänet siinä määrässä alas lokaan asti."

"Neiti Bennet, tiedättekö kuka minä olen? Minä en ole tottunut kuulemaan tuollaista julkeaa puhetta. Minä olen miltei ainoa sukulainen, mitä hänellä on jäljellä ja, minä olen oikeutettu tietämään kaikki hänen asiansa."

"Mutta te ette ole oikeutettu tietämään minun asioitani; eikä tuollainen käytös kuin teidän nyt osoittamanne koskaan taivuta minua puhumaan niistä."

"Antakaahan minun tehdä asia teille täysin selväksi. Tuosta naimiskaupasta, johon te näytte tähtäävän, ei iki maailmassa tule sen valmiimpaa. Ei, ei ikinä. Herra Darcy on kihloissa minun tyttäreni kanssa. No, mitäs nyt sanotte?"

"Vain tämän — jos hän on, niinkuin sanotte, kihloissa tyttärenne kanssa, niin ei hänellä ole vähintäkään aihetta kosia minua."

"Heidän kihlauksensa on aivan erikoista laatua. Jo pienestä pitäen he ovat määrätyt toisillensa. Se oli hänen äitinsä hartain toivomus, niinkuin se on minunkin. Jo heidän kätkyessä maatessaan me suunnittelimme heidän vastaisen liittonsa; ja nyt, kun molempain sisarusten toivomuksen pitäisi toteutua, käy väliin halpasäätyinen nuori naikkonen, jolla ei ole varallisuutta eikä arvoa niin vähintäkään — vennon vieras ihminen! Ettekö te välitä ollenkaan sisarenpoikani sukulaisten ja ystäväin toiveista? Hänen toistaiseksi vielä julistamattomasta kihlauksestaan neiti De Bourghin kanssa? Oletteko ihan vailla kaikkea säädyllisyyttä ja hienotunteisuutta? Ettekö kuullut minun sanovan, että hän on vähäisestä lapsuudestaan lähtien määrätty naimaan serkkunsa?"

"Kyllä, ja sen olen kuullut jo ennenkin. Mutta mitä se minuun koskee? Jollei mikään muu syy ole estämässä minua menemästä naimisiin sisarenpoikanne kanssa, niin varmastikaan ei esteenä ole tieto siitä, että hänen äitinsä ja tätinsä toivovat hänen naivan neiti De Bourghin. Te molemmat olette tehneet kaiken voitavanne suunnitellessanne tuota naimiskauppaa. Sen toteutuminen riippuu toisista. Jollei herra Darcy tunne kunnian eikä kiintymyksen sitovan häntä serkkuunsa, niin miksi hänellä ei olisi vapautta tehdä valintansa toisaalta? Ja jos hänen valintansa kohdistuu minuun, niin miksi täytyisi minun kieltäytyä?"

"Siksi, että kunnia, säädyllisyys, järkevyys niinkuin oma etunnekin kieltävät sen. Niin juuri, neiti Bennet, teidän oma etunne. Sillä ette kai odota, että hänen sukulaisensa ja ystävänsä sulkevat teidät syliinsä, jos tahallanne ja ilkeämielisesti toimitte heidän tahtoaan vastaan. Ehei — kaikki hänen tuttavansa tulevat halveksimaan, tylysti arvostelemaan ja vihaamaan teitä, siitä saatte olla varma. Teidän avioliitostanne tulee teille ikuinen häpeän lähde; eikä teidän nimeänne tulla edes mainitsemaankaan meidän keskuudessamme."

"Ne ovat todellakin raskaita kohtaloniskuja", vastasi Elizabeth. "Mutta hra Darcyn vaimon täytyy asemastaan löytää vallan erikoisia tyydytyksen ja onnellisuuden lähteitä, niin että hänen ei kai yleensä tarvitse katua rohkeuttaan."

"Itsepäinen, tylsäjärkinen tyttö! Minä häpeän teidän takianne! Tälläkö tapaa te osoitatte kiitollisuuttanne kaikesta minun viimekeväisestä huomaavaisuudestani? Ettekö tunne velvollisuudeksenne ottaa minua ja minun toivomuksiani ollenkaan lukuun? Istukaamme. Teidän on ymmärrettävä, neiti Bennet, että minä tulin tänne lujasti päättäen viedä tahtoni perille; ja siitä päätöksestäni ei mikään voi minua horjuttaa. Minä en ole tottunut alistumaan kenenkään oikkuihin. Minun ei ole tapana pettyä toiveissani."

" Se tekee teidän jalosukuisuutenne nykyisen tilanteen sitä säälittävämmäksi; mutta minuun se ei tehoo vähääkään."

"Älkää keskeyttäkö minua! Kuunnelkaa ääneti, mitä minä sanon. Minun tyttäreni ja sisarenpoikani ovat luodut ja kasvatetut toisiansa varten. He polveutuvat äitiensä puolelta samasta jalosyntyisestä suvusta; isien puolelta kunnianarvoisista, arvossapidetyistä ja ikivanhoista, vaikka ei yhtä korkea-aatelisista perheistä. Kummallakin on suurenmoinen omaisuus. Kummankin suvut ovat yhteen ääneen julistaneet heidät toisilleen kuuluviksi; ja mikä nyt käykään erottamaan heitä? Alhaisarvoisen, rutiköyhän ja vaikutusvaltaisia sukulaisia vailla olevan nuoren tyttöheilakan röyhkeät ja kunnianhimoiset nousukaspyrkimykset! Voiko tällaista kärsiä? Sitä ei saa kärsiä, eikä sitä tulla kärsimään! Jos te vähänkään ymmärrätte omaa etuanne, niin ette varmastikaan pyri ylös siitä tasosta, jossa olette kasvanut."

"Jos minusta tulisi sisarenpoikanne vaimo, niin en todellakaan luulisi luopuvani omasta tasostani. Hän on arvosäätyinen herrasmies; minä olen arvosäätyisen herrasmiehen tytär. Luulisin, että olemme toistemme vertaiset."

"Totta kyllä. Isänne on arvosäätyinen herrasmies. Mutta mitä säätyä on äitinne? Mitä väkeä ovat enonne ja tätinne? Älkää luulkokaan, etten tietäisi heidän olevan halpoja ammattilaisia."

"Olivatpa sukulaiseni mitä säätyä ja ammattia hyvänsä", sanoi Elizabeth, "niin jollei sisarenpojallanne ole mitään heitä vastaan, ei teillä ainakaan voi olla mitään sanomista asiassa."

"Sanokaa minulle hetipaikalla ja kerta kaikkiaan, oletteko kihloissa hänen kanssaan?"

Vaikka Elizabethin mieli ei tehnyt vastata tähän kysymykseen Lady Catherinen röyhkeästä vaatimuksesta, ei hän kuitenkaan voinut olla sanomatta, hetken mietittyään:

"Ja lupaatteko nyt minulle, ettette koskaan aiokaan suostua sellaiseen kihlaukseen?"

"Neiti Bennet, minä olen kovin hämmästynyt ja loukkaantunut. Minä toivoin teissä tapaavani järkevän nuoren naisen. Mutta älkää pettykö luulemaan, että minä antaisin koskaan perään. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antanut minulle sen vakuutuksen, jota teiltä vaadin."

"Ja sellaista en varmastikaan koskaan anna teille. Minua ei saa mikään taivutetuksi niin tuiki järjettömään lupaukseen. Teidän jalosukuisuutenne tahtoo naittaa tyttärensä herra Darcylle; mutta tekisikö minulta vaatimanne lupaus millään tavoin heidän naimisensa sen mahdollisemmaksi? Olettakaamme, että herra Darcy on rakastunut minuun; voiko ajatellakaan, että jos minä hylkään hänen naimatarjouksensa, hän siitä käy sen taipuvaisemmaksi kohdistamaan kiintymyksensä teidän tyttäreenne? Sallikaa minun sanoa teille, Lady Catherine, että ne todistelut, joilla olette tukenut tätä merkillistä vaatimustanne, ovat olleet yhtä herjaavat laadultaan kuin vaatimuksenne on järjetön. Te olette pahasti erehtynyt minun luonteestani, jos luulette voivanne minuun vaikuttaa sellaisilla keinoilla. Missä määrin sisarenpoikanne hyväksyy teidän sekaantumisenne hänen asioihinsa, sitä en voi sanoa; mutta minun asioihini teillä ei varmastikaan ole oikeutta sekaantua. Minun täytyy senvuoksi pyytää, että vapautatte minut tämän kiusallisen keskustelun jatkamisesta."

"Älkäämme hätäilkö, pyydän. En ole vielä likimaillekaan lopettanut. Kaikkiin jo tekemiini muistutuksiin on minulla vielä yksi lisättävänä. En ole suinkaan tietämätön nuorimman sisarenne häpeällisestä karkausjutusta. Minä tunnen sen kaikki yksityisseikat; minä tiedän, että hänen väkinäinen naittamisensa oli osto- ja myymiskauppa, johon isänne ja enonne saivat suorittaa rahat. Ja sellaisestako tytöstä pitäisi tulla minun sisarenpoikani käly? Ja hänen miehestään, joka on herra Darcyn isävainajan entisen pehtorin poika, tulla hänen lankonsa? Taivasten tekijät — mitä te oikein ajattelettekaan? Pitäisikö Pemberleyn metsäin ylväiden siimesten tulla sillä tapaa häväistyiksi?"

" Nyt ei teillä ole enää tämän enempää sanomista", vastasi Elizabeth vihastuneena. "Te olette herjannut minua kaikella mahdollisella tavalla. Pyydän päästä palaamaan kotiini."

Hän nousi seisomaan. Lady Catherine myöskin nousi, ja molemmat lähtivät astelemaan taloa kohti. Hänen jalosukuisuutensa leuka tärähteli harmista.

"Te ette siis sääli vähääkään sisarenpoikani kunniaa ja hyvää nimeä! Tunnoton, itsekäs tyttö! Ettekö käsitä, että teidän naimisenne häpäisee hänet jokaisen kunnon ihmisen silmissä?"

"Lady Catherine, minulla ei ole teille enää mitään sanottavana. Te tiedätte hyvin minun ajatukseni."

"Mitään sellaista en ole sanonut. Olen ainoastaan päättänyt menetellä tavalla, joka oman ajatukseni mukaan luo minun elämänonneni, yhtään välittämättä siitä, mitä te tai kuka hyvänsä minulle vieras muukalainen ajattelee."

"Hyvä on! Te siis kieltäydytte tottelemasta minua. Te kieltäydytte noudattamasta velvollisuuden, kunnian ja kiitollisuuden vaatimuksia. Te olette päättänyt riistää häneltä hänen kaikkien ystäväinsä kunnioituksen ja saattaa hänet maailman ylenkatseen alaiseksi."

"Ei velvollisuudella eikä kunnialla eikä kiitollisuudella ole tässä suhteessa minulta mitään vaadittavana", Elizabeth vastasi. "Ei mikään niistä tulisi loukatuksi, jos menisin naimisiin herra Darcyn kanssa. Ja mitä hänen sukulaistensa paheksumiseen ja maailman arvosteluun tulee, niin edellinen ei huolettaisi minua niin hiukkaistakaan — ja maailman luulen yleensä olevan toki siksi järkevän, ettei se yhdy sukulaisten tuomioon."

"Ja tämäkö on todellinen ajatuksenne? Tämäkö on lopullinen päätöksenne! No hyvä! Nyt tiedän miten toimin. Älkää kuvitelkokaan itsellenne, neiti Bennet, että teidän kunnianhimoinen pyrkimyksenne ikinä vie perille. Minä tulin tänne koettelemaan teitä. Toivoin tapaavani teidät edes vähänkin järkevänä; mutta nyt saatte luottaa siihen, että minun tahtoni lopultakin voittaa."

Tähän tapaan Lady Catherine jatkoi, kunnes he tulivat vaunujen kohdalle; silloin hän vielä kerran kääntyi vastustajansa puoleen ja sanoi:

"Minä en lausu teille jäähyväisiä, neiti Bennet. Enkä lähetä terveisiä äidillenne. Ette kumpikaan ansaitse sellaista kohteliaisuutta minun puoleltani. Minä olen hyvin pahastunut teihin."

Elizabeth ei vastannut mitään, vaan palasi verkalleen sisään. Hänen äitinsä syöksähti häntä vastaan makuuhuoneensa ovelta ja kysyi hätäytyneenä, minkä vuoksi Lady Catherine ei tahtonut tulla sisään lepäämään.

"Häntä ei haluttanut", sanoi hänen tyttärensä; "hän tahtoi jatkaa vain matkaansa."

"Hänpä on oikein hienon näköinen vallasnainen! Ja ajatellapa, kuinka hirveän kohteliaasti häneltä, että hän tuli tervehtimään meitä! Minä arvaan, että hänellä oli vain tuotavana terveisiä Collinseilta. Hän on kai matkalla jonnekin pitemmälle, ja Merytonin läpi tullessaan hän päätti käydä katsomassa sinua. Otaksun, ettei hänellä ollut mitään erikoista asiaa sinulle, Lizzy?"

Elizabethin oli pakko valehdella hiukan äidilleen; sillä mahdotontahan hänen oli tehdä tälle selkoa heidän keskustelunsa aiheesta ja sisällyksestä.

LVII LUKU.

Elizabethin ei ollut helppo virkoutua siitä masennuksesta, jonka tuo tavaton vierailu oli hänelle aiheuttanut; ja vielä pahempi oli, että hänen täytyi väkistenkin lakkaamatta ajatella sitä. Lady Catherine tuntui tehneen tuon pitkän matkan vartavasten tehdäkseen lopun hänen oletetusta kihlauksestaan hra Darcyn kanssa. Mutta Elizabethin oli vaikea saada päähänsä, mistä tuo huhu oikein oli alkunsa saanut; kunnes hän tuli ajatelleeksi, että kun Darcy oli Bingleyn läheisin ystävä ja hän itse oli Janen sisar, niin voi ihmisille hyvästikin syntyä ajatus, että yksiä häitä pian seuraisi toisetkin. Ja mikä läheltä näytti mahdolliselta ja todennäköiseltä, se kauempana (Lucas Lodgesta Hunsfordin pappilaan ja sieltä Rosingsin kartanoon menneenä) tiedettiin jo varmana tosiasiana.

Enemmän huolta kuin suru Lady Catherinen loukkaamisesta tuotti Elizabethille ajatus, miltä kannalta sisarenpoika käsittäisi tätinsä esityksen heidän yhteentörmäyksestään. Tosin hänellä ei ollut tarkkaa selkoa noiden kahden välillä vallitsevasta kiintymyksestä; mutta olihan kuitenkin luonnollista, että Darcy piti tätiään suuremmassa arvossa kuin hän ; ja kenties tämän todistelut, jotka hänestä olivat tuntuneet niin heikoilta ja naurettavilta, tehoaisivat paljon syvemmin nepaimeen.

"Jollei hän siis noudata ystävälleen antamaansa lupausta ja palaa tänne muutaman päivän päästä", virkkoi Elizabeth itselleen, "niin tiedän, mitä hän ajattelee asiasta. Silloin saan lopultakin luopua odottelemasta ja toivomasta turhia. Jos hän tyytyy ainoastaan suremaan minun menettämistäni, kun sydämeni ja käteni olisivat olleet hänelle alttiina, niin en minä vain tule häntä kauankaan suremaan!"

Kun hän seuraavana aamuna laskeutui portaita alas muun perheen luo, yhdytti hänet eteissuojassa isänsä, joka avoin kirje kädessä astui ulos kirjastonsa ovesta.

"Huomenta, Lizzy, olin juuri tulossa sinun luoksesi; käyhän mukanani kirjastoon."

Hän seurasi isäänsä, ihmetellen mistä oikein oli kysymys. Kirjeen nähdessään hän sai äkkiä päähänsä, että se kukaties oli Lady Catherinelta; ja kauhistuen hän odotteli välttämättömien selitysten antoa.

Molemmat istahtivat uunin eteen, ja isä alkoi sitten: "Sain tänä aamuna kirjeen, joka suuresti hämmästytti minua. Koska se etupäässä koskee sinua, niin saat kuulla sen sisällyksen. Enpä tiennyt tähän mennessä, että minulla on kaksikin tytärtä miehelään mielimässä. Salli minun onnitella sinua loistavan valloituksesi johdosta."

Veri karahti Elizabethin poskille hänen ajatellessaan, että kirje ehkä olikin sisarenpojalta eikä tädiltä; ja hän oli kahden vaiheilla, ihastuako kosinnasta vai loukkaantuako siitä, ettei kirje ollut osoitettu hänelle itselleen, kun hänen isänsä jatkoi:

"Sinä näytät aavistavan asian. Nuoret neitoset taitavat ollakin tavattoman tarkkanäköisiä lemmenasioissa; mutta panenpa vetoa vaikka mitä, etteivät edes sinunkaan silmäsi ole vielä keksineet ihailijasi nimeä tämän kirjeen kuoren läpi. Se on herra Collinsilta."

"Tietysti jotakin suoraan asian ytimeen käyvää — tunnethan hänet! Hän aloittaa onnittelemalla minua vanhimman tyttäreni lähestyvien häiden johdosta, joista hän näyttää saaneen viestin noilta lörppösuilta Lucaseilta. En huoli rasittaa sinun kärsimättömyyttäsi toistamalla hänen pitkäpiimäisiä jaarituksiaan siitä asiasta. Mutta sinuun itseesi kohdistuu seuraava verraton palanen:

"'Esiinkannettuani rva Collinsin ja minun omasta sydämestä lähteneet hartaat onnittelut tämän iloisen perhetapauksen johdosta rohkenen lyhyesti viitata toiseenkin samanlaiseen kohta lähestyvään aivoitukseen, josta olemme kuulleet hiiskauksen samasta lähteestä. Teidän toisenkin tyttärenne Elizabethin väitetään luopuvan Bennetin nimestä kohta vanhimman sisarensa otettua itselleen uuden nimen; ja hänen valitsemaansa elämäntoveria voi hyvällä syyllä pitää yhtenä maamme mainioimmista avioliittokokelaista.'"

"Voitko sinä, Lizzy, mahdollisesti arvata, kehen se veitikka tällä tähtää?"

'Tämän nuoren herrasmiehen on laupias Kaitselmus siunannut ylenpalttisesti kaikella, mitä kuolevaisen sydän parhaiten voi itselleen toivoa — suurella rikkaudella, jalolla syntyperällä ja erinomaisilla sukulaisilla. Mutta kaikista näistä kiusauksista huolimatta sallittakoon minun varoittaa serkkuani Elizabethia sekä teitä itseännekin niistä tuiki arveluttavista seurauksista, joita tuon herrasmiehen kosinta (johon te tietystikin olette halukkaat oitis suostumaan) saattaa mukanansa tuoda.'

"Osaatko sinä sanoa, Lizzy, ketä herrasmiestä tässä tarkoitetaan? Mutta tässäpä se heti nähdäänkin."

'Minun varoitukseni aiheuttaa seuraava huomio: Meillä on syytä kuvitella, että hänen arvoisa tätinsä, Lady Catherine De Bourgh, ei katsele asiaa vallan ystävällisellä silmällä.'

" Herra Darcy — kas siinä sinun sulhasesi! No niin, Lizzy pikkuiseni, luulenpa todella vähän ällistyttäneeni sinua. Eikö tuo epäkelpo pappi tahi nuo Lucasin kielikellot olisi voineet poimia tuttavapiiristämme jotakin toista miestä, joka olisi paremmin ollut avionuottamme käsitettävissä? Herra Darcy tosiaankin, joka ei koskaan katsele naisten puoleen muuten kuin löytääkseen heistä vikoja ja joka luultavasti ei ole katsellut sinua edes kertaakaan eläessään! Tämähän on suurenmoista!"

Elizabeth koetti yhtyä isänsä leikilliseen sävyyn, mutta voi vain pakottaa suunsa väkinäiseen hymyyn. Koskaan eivät isän kokkapuheet olleet herättäneet hänessä niin heikkoa vastakaikua kuin nyt.

'Mainittuani hänen jalosukuisuudelleen eilen illalla tämän avioliiton todennäköisyydestä, ilmaisi hän oitis hänelle ominaisella suorapuheisuudella mielipiteensä sen johdosta. Hänen puheestaan sain selvästi sen käsityksen, että moniaat serkkuni perhettä ja sukulaisia koskevat asianhaarat estävät häntä milloinkaan antamasta suostumustaan tällaiseen — hänen sanojansa käyttääkseni — häpeälliseen naimisliittoon. Minä pidin velvollisuutenani antaa tästä mitä joutuisinta tietoa armaalle serkulleni, jotta hän ja hänen ylhäinen ihailijansa voivat huomata edessään olevan vaaran eivätkä käy liian hätäisesti solmimaan liittoa, joka ei tule koskaan saamaan korkeasti asianomaista siunausta.'

'Olen vilpittömästi iloinen, että Lydia serkun surullinen juttu on saatu niin hyvin vaiennetuksi, ja minua pahoittaa vain, että heidän yhdyselämänsä ennen vihkimystä ennätti tulla niin yleisesti tunnetuksi. Minä en saa laiminlyödä hengellisen asemani pyhiä velvoituksia ja olla lausumatta syvää ihmetystäni kuullessani, että te otitte tuon nuoren parin vastaan kattonne alle kohta kun he olivat tulleet vihityiksi. Sehän oli suorastaan paheen kiihoittamista; ja jos minä olisin ollut Longbournin kirkkoherra, niin olisin mitä pontevimmin pannut vastaan. Luonnollisesti olisi teidän kristittynä täytynyt antaa heille anteeksi, mutta ei koskaan päästää heitä silmienne eteen eikä sallia kuultenne mainittavan heidän nimeään.'

"Ja tällainen on sen hengenmiehen käsitys kristillisestä anteeksiantavaisuudesta! — Kirjeen lopussa kerrotaan vain hänen kalliin Charlottensa arkaluontoisesta terveydentilasta ja hänen autuaasta odotuksestaan, että veres öljypuunoksa pian putkahtaa ilmoille. Mutta sinähän, Lizzy, et näytä paljonkaan iloitsevan kuulemastasi. Et kai toivoakseni rupea vanhainpiikain tapaan turhia kainostelemaan ja kohottamaan niskatukkaasi joutavien juorujen takia? Sillä mitäpäs varten me muuten eläisimmekään, jollei antaaksemme puheenaihetta hyville lähimmäisillemme ja saadaksemme vuorostamme nauraa heidän höperyydelleen?"

"Oh, minä olen hyvinkin huvitettu!" huudahti Elizabeth hyvin hämmentyneenä. "Mutta tuo kaikki on niin eriskummallista!"

"Niin, sepä se tekeekin asian niin huvittavaksi. Jos he olisivat iskeneet silmänsä mihinkä muuhun mieheen hyvänsä, niin se ei merkitsisi mitään; mutta Darcyn täydellinen välinpitämättömyys naisista yleensä ja sinusta erittäin sekä sinun tunnettu vastenmielisyytesi häntä kohtaan tekevät jutun niin ihastuttavan hassunkuriseksi! Vaikka minä yleensä inhoonkin kirjeitä, niin en luopuisi herra Collinsin verrattomista sydämenpurkauksista hinnalla millään. Ei — aina kun luen hänen paimenkirjeitään, en saata olla asettamatta häntä yksinpä Wickhaminkin yläpuolelle, vaikka tämä onkin julkeutensa ja tekopyhyytensä takia minulle kallis. Ja kuulehan, Lizzy, mitä se Lady Catherine sanoikaan sinulle tämän huhun johdosta? Tuliko hän kieltämään sinulta siunauksensa?"

Tähän kysymykseen hänen tyttärensä vastasi ainoastaan nauruun purskahtamalla; ja kun isä oli kysynyt sitä häneltä vain pilanpäiten ja vähintäkään epäilemättä asianlaitaa, ei hänen tarvinnut pelätä kysymyksen toistamista. Elizabeth ei tiennyt koskaan olleensa niin onnettomasti hämillään kuin tämän keskustelun aikana. Hänen oli pakko nauraa, kun hän kaikkein mieluimmin olisi itkenyt. Hänen isänsä vakaumus hra Darcyn täydellisestä välinpitämättömyydestä oli loukannut häntä mitä syvimmin; ja hän ei osannut kyllikseen ihmetellä sellaista sokeutta isänsä puolelta — tahi ehkäpä hän pelkäsi, että hän itse oli luulotellut liikoja , sen sijaan että hänen isänsä oli nähnyt liian vähän .

LVIII LUKU.

Sen sijaan, että Bingley olisi saanut ystävältään välttelevän kirjeen, kuten Elizabeth oli puolittain peljännyt, toi hän tämän mukanaan Longbourniin muutamia päiviä Lady Catherinen käynnin jälkeen. Herrat saapuivat varhain; ja ennenkuin rva Bennet oli kerinnyt kertoa hra Darcylle tämän tädin vierailusta (josta hänen tyttärensä oli vapisten odottanut kuulevansa), ehdotti Bingley, joka halusi päästä kahdenkesken Janen kanssa, että koko seura lähtisi ulos kävelemään. Siihen suostuttiin. Rva Bennet ei rakastanut kävelyä, eikä Marylla ollut aikaa kirjallisilta askareiltaan, mutta muut viisi lähtivät. Bingley ja Jane päästivät kuitenkin pian toiset edelleen. Nämä pysyivät jokseenkin vaitonaisina — Kitty pelkäsi liiaksi Darcya rohjetakseen puhella; Elizabeth muovaili mielessään epätoivoista selitystä; ja kenties askartelivat kavaljeerinkin ajatukset samassa urakassa.

He suuntasivat kulkunsa Lucas Lodgea kohti, koska Kitty halusi mennä tapaamaan Maria Lucasta; eikä Elizabeth pannut vastaan, kun hänen sisarensa jätti hänet kahdenkesken Darcyn kanssa. Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä; ja kooten kaiken rohkeutensa hän aloitti:

"Herra Darcy, minä olen hyvin itsekäs olento; ja tuntien tarvetta keventää omaa mieltäni en välitä ollenkaan siitä, tulenko ehkä loukkaamaan teidän tunteitanne. Minä en enää voi olla kiittämättä teitä harvinaisesta hyvyydestänne sisarparkaani kohtaan. Aina siitä lähtien kuin sain kuulla siitä, olen mitä hartaimmin halunnut lausua teille kiitollisuuteni. Jos muutkin perheemme jäsenet siitä tietäisivät, niin voisin nyt kiittää teitä meidän kaikkien puolesta."

"Minä olen pahoillani, hyvin pahoillani", vastasi Darcy hämmästyneenä ja liikutettuna, "että olette lainkaan saanut vihiä asiasta, joka mahdollisesti väärinkäsitettynä vain suotta raskauttaa mieltänne. En voinut ajatella, että rouva Gardinerin vaiteliaisuuteen oli niin vähän luottamista."

"Te ette saa moittia tätiäni. Lydian ajattelemattomuus pani ensinnä minut arvailemaan, että teilläkin oli osaa tuossa asiassa; ja silloin minä en tietystikään voinut levätä, ennenkuin sain tietää kaikki yksityisseikat. Sallikaa minun kiittää vielä ja yhä uudelleen teitä koko perheemme nimessä jalomielisestä säälistänne, joka sai teidät vapaaehtoisesti näkemään niin paljon vaivaa ja kestämään niin monia tukalia tilanteita etsiessänne nuo poloiset karkulaiset käsiinne."

"Jos te tahdotte kiittää minua, niin tehkää se yksinomaan omasta puolestanne. Minä en yritäkään kieltää, että minua johti toivo huojentaa mieltänne ja lisätä onneanne. Mutta perheenne ei tarvitse kiittää minua mistään. Niin suuresti kuin kunnioitankin sitä, tein tuon vähäisen palveluksen yksistään teitä ajatellen."

Elizabeth oli liiaksi hämmentynyt voidakseen vastata mitään. Lyhyen äänettömyyden jälkeen hänen toverinsa jatkoi:

"Te olette liiaksi ylevämielinen voidaksenne tehdä pilaa minusta. Jos teidän tunteenne minua kohtaan ovat yhä samat kuin viime huhtikuussa, niin minä pyydän teitä heti sanomaan sen. Minun tunteeni ja toivomukseni ovat muuttumattomat; mutta sananenkin teiltä vaientaa minut iäksi tästä asiasta."

Vaikka Elizabeth tunsikin yhä kasvavaa hämminkiä ja ahdistusta, pakottautui hän puhumaan ja antoi oitis, vaikkei varsin sujuvasti, toisen ymmärtää, että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet viitatusta ajankohdasta lähtien, että hän iloiten ja kiitollisesti otti vastaan rakastajansa vakuutuksen. Darcyn ilo ja onnellisuus tästä odottamattomasta vastauksesta oli sykähdyttävän suuri; mutta hän kykeni kuitenkin tulkitsemaan niitä niin järkevästi ja lämpimästi kuin kiihkeästi rakastuneen miehen ylimalkaan voi olettaa kykenevän. Jos Elizabeth olisi rohjennut kohottaa katseensa maasta, olisi hän voinut panna merkille, kuinka ihmeellisesti tuo autuas onnentunne kirkasti hänen rakastajansa kasvot; mutta vaikkakaan hän ei voinut sitä nähdä, voi hän ainakin kuunnella; ja hänen oma sydämensä oli ratketa hiuduttavasta hurmiosta.

He kävelivät eteenpäin tietämättä itsekään, mihin suuntaan menivät. Olihan niin paljon muuta tärkeämpää ajateltavaa, sanottavaa ja vaarinotettavaa. Elizabeth sai tietää, että heidän oli onnestaan oikeastaan kiittäminen Lady Catherinen ponnistuksia; tämä oli näet todellakin paluumatkallaan poikennut Lontooseen sisarenpoikansa luo ja kertonut Longbournin matkastaan, sen tarkoituksesta ja Elizabethin pöyristyttävästä uppiniskaisuudesta. Jalosukuinen täti toivoi, että hän esittämällä tuon röyhkeän tytön niin nurjassa valossa kuin suinkin saisi nepaimeltaan houkutelluksi sen lupauksen, jota Elizabeth ei ollut tahtonut antaa. Mutta onnettomuudeksi vaikutus olikin aivan päinvastainen.

"Hän vuodatti minun sydämeeni uutta toivoa", kertoi Darcy, "kun tuskin uskalsin enää toivoa mitään. Minä tunsin siksi hyvin sinun luonteesi, että jos olisit todella järkkymättömästi päättänyt hyljätä minut, niin olisit sen suoraan sanonut Lady Catherinelle."

Elizabeth punastui ja nauroi vastatessaan: "Niin, kyllä kai sinä todellakin tunsit tarpeeksi minun suorasukaisuuteni, jotta voit tuon uskoa. Kun kerran olin solvannut sinua itseäsi niin hirvittävästi vasten silmiä, niin en tietystikään surkeillut vähääkään loukatessani sukulaistasi."

"Mitä sinä minusta sanoitkin, sen kaiken minä hyvin ansaitsin. Vaikkakin sinun syytöksesi onnahtelivat, koska ne perustuivat suurelta osalta väärinkäsitykseen, niin oli minun käyttäytymiseni sinua kohtaan siihen aikaan sellainen, että se ansaitsi mitä vakavimpia moitteita. En itsekään voi muistella sitä hirmustumatta."

"Älkäämme huoliko kiistellä, kumpi meistä tuona iltana enemmän ansaitsi moitetta", sanoi Elizabeth. "Emmehän tainneet kumpikaan silloin käyttäytyä vallan laittamattomasti; mutta sen jälkeen olemme toivoakseni molemmat oppineet enemmän kohteliaisuutta."

"Minun ei ole niinkään helppo lohduttautua. Kun jäljestäpäin muistelen kaikkea mitä silloin sanoin, käytöstäni ja sävyäni koko tuon onnettoman keskustelun aikana, niin tunnen nyt ja olen jo tuntenut monet kuukaudet mitä sietämättömintä tuskaa. En koskaan unhota sinun moitettasi, jonka niin hyvin ansaitsin: 'Jos olisitte käyttäytynyt kunnianmiehen tavoin'. Juuri niin sinä sanoit! Sinä et tiedä, tuskin kykenet kuvittelemaan, kuinka se silloin ja jälkeenpäin on kiusannut minua; ja kesti hyvän aikaa, sen tunnustan, ennenkuin pystyin myöntämään sen oikeutetuksi."

"En minä osannut arvatakaan, että sanani tekivät sinuun niin syvän vaikutuksen. En voinut aavistaakaan, että voisit tuntea ne niin kipeästi."

"Sen kyllä kernaasti uskon. Sinä luulit minun olevan vailla vähintäkin säädyllisyyden tunnetta, sitä varmastikin luulit. Sinun kasvojenilmettäsi en ikinä unohda, kun sanoit, etten olisi kyennyt sen paremmin saamaan sinua hylkäämään kosintaani."

"Ah, älä huoli enää toistaa, mitä kaikkea silloin sanoin. Sen muisteleminen ei hyödytä mitään. Minä vakuutan sinulle pyhästi, että jo kauan olen syvästi hävennyt silloisia sanojani."

Darcy mainitsi kirjeestään. "Paniko se", hän kysyi, — "paniko se sinut ajattelemaan minusta vähän paremmin? Oliko sinun mahdollista sitä lukiessasi uskoa todeksi sen sisällys?"

Elizabeth selitti, minkä vaikutuksen kirje oli häneen tehnyt ja miten hänen kaikki entiset ennakkoluulonsa olivat sen johdosta alkaneet vähitellen haihtua.

"Minä tiesin", sanoi Darcy, "että kirjeeni täytyi tuottaa sinulle tuskaa, mutta se oli välttämätöntä. Minä toivon, että olet hävittänyt kirjeen. Siinä oli kohtia, varsinkin alkupuolella, joita pelkäisin antaa sinun lukea uudelleen. Muistanpa eräitä lauseita, joiden takia sinulla olisi hyvä oikeus vihata minua."

"Kirjeen minä varmastikin poltan, jos luulet sen välttämättömäksi, jotta edelleen voisin kunnioittaa sinua; mutta vaikka meillä molemmilla onkin syytä uskoa, ettei ajatukseni sinusta ole pysynyt aivan muuttumattomana, niin toivon kumminkin, ettei se ole aivan niin helposti muuttuva kuin tämä lupaus edellyttää."

"Kun kirjoitin tuon kirjeen", sanoi Darcy, "luulin olevani aivan tyyni ja kylmäverinen; mutta perästäpäin ajatellessani minun täytyy uskoa, että olin silloin hirvittävän katkeralla päällä."

"Kirjeesi ehkä alkoi katkerasti, mutta ei suinkaan päättynyt samaan sävyyn. Jäähyväissanasi olivat niin lempeät! Mutta älä ajattele enää koko kirjettä. Sen kirjoittajan ja vastaanottajan nykyiset tunteet toisiaan kohtaan ovat niin kokonaan erilaiset kuin siihen aikaan, että kaikki epämieluisat muistelmat täytyy unohtaa tai kuvitella olemattomiksi. Sinun täytyy oppia hiukkasen minun elämänviisauttani. Muistele menneitä asioita ainoastaan silloin, kun niistä saat mielihyvää."

"Minusta ei sinulla ole ollenkaan aihetta sellaiseen elämänviisauteen. Sinun menneisyydenmuistelmaisi täytyy olla niin peräti vailla kaikkea pahaa ja moitittavaa, ettei niistä saamasi tyydytys johdu lainkaan mistään filosofiasta, vaan omasta viattomasta tietämättömyydestäsi, joka on arvokkaampi kaikkea elämänviisautta. Mutta minun laitani on toinen. Tuskallisia muistelmia nousee pakostakin mieleeni, joita en voi enkä saa tukahduttaa. Minä olen koko elinikäni ollut itsekäs ihminen, joskaan en periaatteessa, niin kuitenkin käytännössä. Lapsena minulle opetettiin, mikä oli oikein , mutta minua ei opetettu hillitsemään rajua luonnettani. Minulle annettiin hyviä periaatteita elämänohjeiksi, mutta minun sallittiin noudattaa niitä ylpeyden ja itsepetoksen lumoissa. Onnettomuudeksi olin ainoa poika (pitkän aikaa ainoa lapsikin), ja sellaisena vanhempani minua hemmoittelivat; vaikka he itse olivatkin hyvät (isäni varsinkin oli pelkkää hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta), sallivat he minun kehittyä, jopa he kehoittivat ja miltei opettivatkin minua itsekkäisyyteen ja ylimielisyyteen, olemaan välittämättä mistään muusta kuin omasta ahtaasta perhepiiristämme, ajattelemaan halveksivasti kaikista muista ihmisistä — ainakin asettamaan heidän arvonsa ja viisautensa alemmaksi minun omaani. Sellaiseksi mieheksi minä kehityin kahdeksannesta kahdeksanteenkolmatta ikävuoteeni asti; ja sellaiseksi yhä enemmän vielä paatuisin ilman sinua, oma rakkahin Lizzyni! Mistä kaikesta saankaan sinua kiittää! Sinä annoit minulle hyvän läksyn, kovan ehkä ensi alussa, mutta tuiki terveellisen. Sinä nöyryytit minua syvästi, mutta aivan ansioni mukaan. Minä tulin pyytämään sinua omakseni, epäilemättä vähintäkään voittoani. Sinä osoitit minulle, kuinka surkean tyhjät ja riittämättömät minun ansioni olivat kelvatakseen naiselle, joka ansaitsi kunnon miehen rakkautta."

"Olin kuin olinkin! Mitä sinä nyt ajatteletkaan minun hupsusta turhamaisuudestani? Minä todella uskoin sinun toivovan ja odottelevan minun kosintaani."

"Minun käytökseni täytyi sitten olla harhaanjohtava, vaikkakaan ei tarkoituksella, siitä ole varma. Minä en koskaan ajatellutkaan eksyttää sinua, mutta vilkas luonteeni johti minut kyllä monestikin harhaan. Kuinkahan sinä oikein vihasitkaan minua tuon illan jälkeen!"

"Vihasin sinua! Ei — vihainen saatoin ehkä kyllä aluksi olla, mutta vihastukseni kääntyi piankin oikeaan suuntaan — omaan itseeni."

"Minua melkein peloittaa kysyä, mitähän sinä oikein ajattelitkaan minusta, silloin kun tapasimme toisemme Pemberleyssä? Sinä kai loukkauduit kovasti minun tulostani?"

"Sinun hämmästyksesi ei voinut olla suurempi kuin minun , joutuessani niin äkkiarvaamatta sinun eteesi. Omatuntoni sanoi minulle, etten ansainnut vähintäkään kohteliaisuutta sinun puoleltasi, enkä minä todella odottanutkaan muuta kuin saada maksun ansioni mukaan."

"Minun tarkoitukseni silloin ", sanoi Darcy, "oli näyttää sinulle, niin kohteliaasti ja hellävaroen kuin taisin, etten suinkaan ollut niin halpamainen, että olisin kantanut sinulle kaunaa saamistani rukkasista; ja minä toivoin osakseni sinun anteeksiantamustasi, toivoin lievittäväni sinun huonoa ajatustasi minusta, antamalla sinun nähdä, että olin vaarinottanut sinun naulan päähän sattuneet huomautuksesi. Kuinka pian minussa sitten virisi uusia ja valoisampia toiveita, sitä en osaa sanoa, mutta luulenpa että ne nousivat jo puolituntisen perästä meidän ensi näkemästämme."

Tällaisissa puheissa he olivat kävelleet useita maileja aivan umpimähkään, kunnes he viimein kelloa katsottuaan keksivät, että oli jo aika pyörtää kotia.

"Minnekähän herra Bingley ja Jane ovat joutuneetkaan?" huudahti Elizabeth. Heistä oli suloista siirtyä keskustelemaan toisen lempivän parin asioista. Darcy oli hyvin iloissaan ystävänsä kihlauksesta — hänpä olikin siitä saanut kaikkein ensinnä tiedon.

"Minun täytyy kysyä, olitko kovastikin hämmästynyt kuullessasi siitä?" sanoi Elizabeth.

"En vähintäkään. Kun täältä viimeksi lähdin, arvasin että se piankin tapahtuisi."

"Toisin sanoen, sinä olit antanut siihen suostumuksesi. Sen verran minäkin voin arvata." Ja vaikka Darcy vastustikin tuon sanan käyttämistä, sai Elizabeth tietää, että se sangen hyvin ilmaisi asiaa.

"Lontooseen lähtöni edellisenä iltana", kertoi Darcy, "tunnustin ystävälleni erään asian, joka minun olisi kai pitänyt tunnustaa jo aikoja ennen. Minä kerroin hänelle, että kaikki edelliset huomioni, jotka olivat saaneet minun sekaantumaan hänen lemmenjuttuunsa, olivat olleet aivan perusteettomat ja järjettömät. Hän ällistyi suuresti. Sanoin edelleen, että uskoin erehtyneeni otaksuessani, että sisaresi oli hänestä välinpitämätön; ja kun voin hyvin huomata, että hänen oma kiintymyksensä sisareesi oli aivan muuttumaton, en epäillytkään, että he kohtakin löytäisivät onnensa."

Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, kuinka helposti hänen sulhasensa johti ystävänsä sydämenasioita.

"Puhuitko sinä omien vaarinottojesi perusteella", hän kysyi, "kertoessasi ystävällesi, että sisareni rakasti häntä, vaiko vain sen johdolla, mitä ilmaisin sinulle viime keväänä?"

"Ainoastaan omain huomioitteni perusteella. Minä olin pitänyt sisartasi tarkasti silmällä molemmilla viime käynneilläni teidän luonanne ja tullut vakuutetuksi hänen kiintymyksestään."

"Ja sinun vakuutuksesi siitä riitti avaamaan ystäväsikin silmät, arvaan mä?"

"Riittipä niinkin. Bingley on mitä vaatimattomin ja itseluulottomin veikkonen. Hänen suuri kainoutensa oli estänyt häntä luottamasta omaan arvostelukykyynsä hänelle näin kalliissa asiassa, mutta hänen luottamuksensa minun arvostelukykyyni teki hänelle kaiken toiminnan hyvin helpoksi. Minun täytyi tunnustaa hänelle vielä muuan asia, josta hän joksikin aikaa hyvin pahastui minuun, eikä suinkaan syyttä. Minä en voinut enää salata häneltä, että sisaresi oli ollut Lontoossa viime talvena kolmen kuukauden ajan, ja että minä olin tiennyt siitä, mutta tahallani pitänyt sen häneltä salassa. Hän tietysti suuttui kovasti. Mutta arvaan, että hänen suuttumuksensa suli oitis, kun hän sai tietää sisaresi todellisista tunteista häntä kohtaan. Ja silloin hän antoi minulle täydestä sydämestään anteeksi."

Elizabethin teki mieli huomauttaa, että hra Bingley oli aivan verraton ystävä, koska häntä kävi tanssittaminen kuin paperinukkea nauhasta, mutta hän malttoi ajoissa mielensä. Hän muisti, että Darcyn täytyi vielä oppia joutumaan harmistumatta naurunalaiseksi, ja että tätä opetusta oli vielä liian aikaista hänelle antaa.

LIX LUKU.

"Lizzy rakas, mihin ihmeeseen te molemmat meistä oikein eksyittekään?" kuului ensimmäisenä tervehdyksenä Janen suusta ja kohta toisintona kaikilta toisiltakin, kun Elizabeth saapui heidän luokseen ja istahti illallispöytään. Hän voi vain vastata, että he olivat kävelleet niin kauas, etteivät enää tunteneet paikkoja. Hän tunsi punastuvansa tätä sanoessaan; mutta onneksi ei kukaan siitä johtunut arvailemaan totuutta.

Ilta kului levollisesti, ilman mitään yllättäviä keksintöjä. Julkikihlattu pari puheli ja nauroi, salakihlattu pysyi hyvin vaitonaisena. Darcyn luonteenlaatu ei ollut sellainen, että sisällinen onni olisi pannut sen iloisesti ryöpsähtelemään; ja hämillään oleva ja kiihoittunut Elizabeth pikemminkin tiesi kuin tunsi olevansa onnellinen; sillä paitsi toisten välttämätöntä ällistystä kohta tapahtuvan paljastuksen johdosta oli hänellä odotettavissa ikävämpiäkin kokemuksia. Hän tiesi, ettei perheestä kukaan muu kuin Jane pitänyt Darcysta; ja hän pelkäsi, että toiset — uuden sulhasen ylhäisestä asemasta ja suuresta rikkaudesta huolimatta — kukaties tahtomattaan tulisivat liiankin selvästi ilmaisemaan vastenmielisyyttään häntä kohtaan.

Vasta myöhään illalla hän avasi sydämensä Janelle. Tämän oli mahdoton uskoa kuulemaansa.

"Nyt sinä lasket pilojasi, Lizzy. Tuo ei voi olla mahdollista! Kihloissa herra Darcyn kanssa! Ei, ei, sinä et saa peijata minua. Sehän on kerrassaan uskomatonta!"

"Onpas tämä todellakin kaunis alku! Sinuun yksistään minä luotin; ja jollet sinä usko, niin toisista ei sitten puhettakaan. Mutta niin on kuitenkin tapahtunut; minä puhun aivan vakavissani. Minä puhun pelkkää totta. Hän rakastaa minua yhä, ja me olemme kihloissa."

Jane katseli häneen epäillen. "Ah, Lizzy, kuinka se voisi olla mahdollista? Tiedänhän minä hyvin, kuin vastenmielinen hän sinulle on."

"Sinä et tiedä mitään koko asiasta. Kaiken tuon saat unohtaa. Ehkäpä minä en aina ole rakastanut häntä niin hartaasti kuin nyt; mutta tällaisissa tapauksissa hyvämuistoisuus on anteeksiantamaton vika. Tämä on viimeinen kerta, jolloin itsekin sen muistan."

"Hyvä isä sentään, voiko se olla totta? Mutta täytyyhän minun uskoa sinua!" hän viimein huudahti. "Rakas, rakas Lizzy, minä tahtoisin — minä todella onnittelen sinua kaikesta sydämestäni; mutta oletko sinä varma — anna anteeksi, että sitä kysyn — oletko ihan varma, että tulet onnelliseksi hänen kanssaan?"

"Sitä en voi epäilläkään. Me olemme jo sopineet keskenämme, että meistä tulee maailman onnellisin pari. Mutta etkö sinä tule siitä paremmin mieliisi, Jane? Etkö tahtoisi häntä langoksesi?"

"Tahtoisin toki, hyvinkin halusta. Mikään ei olisi sen suurempi ilo Bingleylle ja minulle. Mutta me olemme puhelleet siitä keskenämme ja arvanneet sen aivan mahdottomaksi. Entä rakastatko sinä todella häntä tarpeeksi asti? Ah, rakas Lizzy, tee ennemmin mitä hyvänsä, kuin että menet naimisiin ilman todellista kiintymystä! Oletko vallan varma, että tunteesi häntä kohtaan ovat sellaiset kuin niiden pitäisi olla?"

"Olen tottakin! Sinä ehkä ajattelet, että minä tunnen häntä kohtaan suurempaakin rakkautta kuin minun pitäisi."

"No niin — minun täytyy myöntää, että minä rakastan häntä enemmän kuin
Bingleytä. Nyt sinä kai suutut minuun?"

"Voi rakkahin sisko, ole toki vakava. Minä haluan puhua aivan vakavasti. Anna minun viivyttelemättä saada tietää kaikki, mitä minun tulee tietää. Sanoppas ensiksikin, kuinka kauan sinä olet häntä rakastanut?"

"Se on tullut niin vähitellen, että tuskin itsekään tiedän, milloin se oikein alkoi; mutta luulenpa, että päivämäärä oli sama, jolloin ensi kertaa näin hänen kauniit tiluksensa Pemberleyssä."

Uusi harras toivomus, että hän toki pysyisi vakavana, tuotti kuitenkin halutun tuloksen; ja hänen onnistui viimein saada Jane vakuutetuksi tunteensa totisuudesta. Sen enempää ei vanhempi nti Bennet pyytänytkään.

"Nyt minä olen täydellisesti onnellinen", hän sanoi, "kun tiedän, että sinusta tulee yhtä onnellinen kuin minusta itsestänikin. Jo pelkästään siksi, että hän rakastaa sinua, olisin aina pitänyt häntä suuressa arvossa; mutta nyt, kun hän on Bingleyn ystävä ja sinun tuleva miehesi, olette vain sinä ja Bingley minulle häntä rakkaammat. Mutta, Lizzy, sinä olet ollut kovin kavala, liiaksi pidättyväinen minuun nähden. Kuinka vähän sinä kerroitkaan minulle kaikesta, mitä oli tapahtunut ja mitä tunsit Pemberleyssä ja Lambtonissa ollessasi! Kaiken, mitä siitä olen kuullut, olen saanut tietää toisilta enkä sinulta itseltäsi."

Elizabeth selitti hänelle salamyhkäisyytensä vaikuttimet. Hänen oli ollut vaikeata kertoa mitään siitä, mitä hän oli kuullut Bingleyn rakkaudentarinasta; ja omain tunteittensa sekasorto ja epämääräisyys oli saanut hänen yhtä visusti välttämään Darcyn nimen mainitsemista; mutta nyt hän ei voinut enää salata tämän tärkeätä osuutta Lydian surullisessa avioliittojutussa. Kaikki selvitettiin aivan selväksi sisarten kesken, ja puoli yötä kului onnellisessa tarinanpidossa.

"Herra siunatkoon!" huudahti rva Bennet seuraavana aamuna seisoessaan akkunan ääressä, "eikös tuo hirveä herra Darcy taaskin tule tänne rakkaan Bingleymme keralla! Mitähän se väsyttävä mies oikein ajatteleekaan, kun juoksee niin ahkeraan täällä? Enhän minä kutsunut häntä muuta kuin metsästämään tai muuten maleksimaan maillamme, mutta en suinkaan häiritsemään meitä ikävällä seuranpidollaan. Mitä me nyt hänen kanssaan oikein teemmekään? Lizzy, sinun pitää jälleen lähteä kävelemään hänen kanssaan, jottei hän ole Bingleyn vastuksina."

Elizabethin oli vaikea pidättää hymyään saadessaan niin mieluisen tehtävän; mutta samalla häntä suuresti loukkasi äitinsä hänen sulhasestaan käyttämät laatusanat.

Kohta herrain sisään käytyä katseli Bingley häneen niin kumman merkitsevästi ja puristeli hänen käsiään niin lämpimästi, ettei voinut epäilläkään, että hänellä oli jo asiasta tieto; ja täten salaisesti onniteltuaan uutta morsianta hän sanoi ääneen: "Kuulkaas, rouva Bennet, eikö teillä ole täällä vielä muita metsäpolkuja, joilla Lizzy voisi tänään jälleen joutua eksyksiin?"

"Minä neuvoisin herra Darcya ja Lizzyä ja Kittyä", sanoi neuvokas äiti, "lähtemään tänä aamuna Tammistomäelle. Sinne on oikein kaunis tie, eikä herra Darcy ole vielä koskaan nähnyt siltä avautuvaa näköalaa."

"Voihan se olla hyväksi molemmille toisille", huomautti Bingley, "mutta
Kittylle se varmastikin on liian pitkä kävelymatka. Eikö olekin,
Kitty?"

Kitty myönsi, että hän pysyi mieluummin kotona. Darcy sanoi olevansa hyvin utelias näkemään Tammistomäen näköalat, ja Elizabeth suostui ääneti häntä sinne luotsaamaan. Hänen noustessaan yläkertaan noutamaan hattunsa ja päivänvarjonsa kiirehti rva Bennet hänen jälkeensä ja kuiskutti:

"Minä olen hyvin pahoillani, että sinun täytyy aina uhrautua tuon ikävän miehen seuraksi, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa. Se on vain Janen vuoksi, ymmärräthän; eikähän sinun tarvitse paljonkaan puhella hänen kanssaan, sen verran vain, ettet tunne oloasi noloksi."

Illalla, kohta kun hra Bennet vetäytyi kirjastoonsa, näki Elizabeth hra Darcyn nousevan pystyyn ja seuraavan häntä sinne; ja silloin hänen mielenliikutuksensa kohosi korkeimmilleen. Hän ei tosin pelännyt isänsä panevan vastaan, mutta hän tiesi hänen tulevan hyvin onnettomaksi ja juuri hänen kauttansa; että hän , isän lemmikkitytär, kohta jättäisi hänet yksinäisyyteen ja ikävään — se ajatus täytti Elizabethin mielen sanomattomalla surulla. Hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, kunnes hra Darcy tuli jälleen näkyviin ja lohdutti häntä lemmekkäällä hymyllään. Tehden asiaa pöydän luo, jonka ääressä Elizabeth istui Kittyn kanssa, hän kumartui ihailemaan hänen käsityötään ja kuiskasi samalla hänen korvaansa: "Mene isäsi tykö, kultaseni; hän odottaa sinua kirjastossa." Hän nousi ja lähti oitis.

Hänen isänsä käveli kiivaasti edestakaisin ja näytti hyvin vakavalta ja tuskastuneelta. "Lizzy", hän sanoi tyttärensä nähtyään, "mitä sinä oikein ajattelet? Oletko ihan järjiltäsi, kun suostut tuon miehen kosintaan? Etkö sinä ole aina inhonnut ja vihannut häntä?"

Kuinka hartaasti tytär nyt toivoikaan, että hänen aikaisemmat mielipiteensä sulhasestaan olisivat olleet järkevämmät ja hänen lausuntonsa tästä vähemmän jyrkät! Se olisi tänä hetkenä säästänyt häneltä monia tukalia selittelyjä ja tunnustuksia; mutta selitykset ja tunnustukset olivat nyt välttämättömät, ja hyvin hämillään hän myönsi rakastavansa hra Darcya.

"Tai toisin sanoen, sinä olet päättänyt saada hänet mieheksesi! Hänhän on rikas, siitä ei puhetta, ja hän kykenee ostamaan sinulle enemmän kauniita pukuja ja uljaita vaunuja kuin mitä Janekaan koskaan tulee saamaan. Mutta tekevätkö ne sinut myöskin onnelliseksi?"

"Onko teillä mitään muuta muistuttamista", sanoi Elizabeth, "kuin että luulette minun olevan hänestä välinpitämätön?"

"Ei muuta. Tunnemmehan kaikki hänet ylpeäksi ja epämiellyttäväksi mieheksi; mutta sekään ei merkitsisi mitään, jos sinä todella rakastaisit häntä."

"Mutta minä rakastan, minä todellakin rakastan häntä", vakuutti tytär kyyneleet silmissä; "hän on minulle hyvin rakas ja kallis. Eikä hänen ylpeytensäkään ole ollenkaan liiallinen. Hän voi olla mitä herttaisin ihminen. Te ette tiedä, mitä hän todella on; älkää siis kiduttako minua käyttämällä hänestä noin tylyjä sanoja."

"Lizzy", sanoi hänen isänsä, "minä olen antanut hänelle suostumukseni. Hän on sellainen mies, jolta en rohkenisi kieltää mitään, mitä hyvänsä hänelle pistäisi päähän pyytää minulta. Minä annan nyt suostumukseni sinullekin , jos olet todella päättänyt mennä hänelle. Mutta salli minun neuvoa sinua tarkoin miettimään asiaa. Minä tunnen hyvin sinun luonteesi, Lizzy. Minä tiedän, ettet ikinä voisi tulla onnelliseksi ja kunnioittaa itseäsi, jollet totisesti rakasta ja kunnioita aviomiestäsi, jollet pidä häntä itseäsi ylevämpänä ja etevämpänä. Sinun vilkas luonnonlaatusi johtaisi sinut tuhansiin vaaroihin lemmettömässä ja epäsuhtaisessa avioliitossa. Sinä tuskin voisit välttyä sortumasta kurjuuteen ja katumukseen. Rakas lapseni, älä tee minulle sitä surua, että näkisin sinun olevan kykenemättömän kunnioittamaan elämäntoveriasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon päätöksestäsi oikein riippuu."

Elizabeth tuli vielä enemmän liikutetuksi isänsä totisesta ja juhlallisesta äänensävystä; mutta hänen onnistui hillitä tunteenkuohunsa ja vakuuttaa, että hra Darcy todellakin oli hänen sydämensä valittu, ja selittää tunteittensa suurta, vähitellen tapahtunutta muuttumista; hän sanoi olevansa vallan varma, ettei hänen kiintymyksensä ollut yhden päivän hedelmä, vaan kasvanut ja kypsynyt monien kuukausien yhtämittaisessa jännityksessä ja sisällisessä kamppauksessa.

"No niin, rakkaani", sanoi hra Bennet hänen viimein lopetettuaan, "mitäpä minulla sitten enää on sanomista? Jos niin on todella laita kuin kerroit, niin hän ansaitsee saada sinut. Enkä minä olisi voinut luovuttaakaan sinua kellekään vähempiarvoiselle miehelle."

Parantaakseen isänsä suotuista arvostelua hra Darcysta Elizabeth kertoi hänelle, mitä tämä oli omasta ehdostaan tehnyt Lydian hyväksi. Hra Bennet tuli kovin ihmeisiinsä.

"Tämähän on oikein ihmeitten ilta! Darcy siis sai tuon kaiken aikaan — rakensi avioliiton, antoi rahat, maksoi sen veitikan velat ja hankki hänelle vielä virankin! Kaikkea sitä kuuleman pitää! No, aina parempi. Se säästää minulta arvaamattomasti huolia ja varoja. Jos tuo kaikki olisi ollut enosi ansiota, niin minun olisi täytynyt ja minä olisin tahtonutkin maksaa joka pennin hänelle takaisin. Minä tarjoon nyt huomenna maksua sulhasellesi, hän tietysti raivoo ja hulluttelee rakkaudestaan sinuun, ja siihen sitten koko juttu päättyykin."

Hän muisteli sitten hra Collinsin kirjeen johdosta jokunen päivä aikaisemmin kokemaansa ällistystä; ja naureskeltuaan sille hetken aikaa hän päästi tyttärensä lähtemään, huutaen ovelta hänen peräänsä: "Jos vielä joitakin nuoria miehiä tulee tänne Maryn ja Kittyn vuoksi, niin lähetä heidät oitis puheilleni; minä satun nyt olemaan oikein naittamispäällä."

Mutta äidin ällistystä, kun tytär illalla seurasi häntä hänen makuuhuoneeseensa ja ilmaisi hänelle suloisen salaisuutensa, on perin työläs kuvata. Hän lysähti ensin aivan kokoon ja kävi puhumattomaksi. Kesti kotvasen aikaa, ennenkuin hän kykeni tointumaan sen verran, että kerrotti tyttärellään uudelleen ja yhä uudelleen tuon perin uskomattoman asian. Vihdoin viimein hän jaksoi oikaista selkänsä, huitoi käsillään ilmaa, vajosi jälleen istumaan ja rupesi ihmettelemään ja siunailemaan sanomatonta onneaan.

"Herra hyvästi siunatkoon! Auta armias sentään! Ajatteleppa tätä! Voi, rakas kultaseni! Herra Darcynko kanssa? Kukapa sitä olisi osannut uskoa! Ja onko se ihan totta? Voi, minun kulta Lizzyni! Kuinka rikas ja mahtava sinusta tuleekaan! Kuinka paljon neularahoja ja jalokiviä ja hienoja pukuja sinä tuletkaan saamaan! Jane ei ole mitään sen rinnalla — häntä ei voi sinuun verratakaan. Ah, kuinka minä olen mielissäni — kuinka olen onnellinen! Ja sellainen viehättävä mies! Niin kaunis ja pitkä ja komea! Oh, oh, oma kulta Lizzyni, ethän ole pahoillasi, että hän ennen oli aina minulle niin vastenmielinen? Minä toivon, että hänkin antaa sen anteeksi. Rakas, rakas Lizzy! Oma talo Lontoossa! Kuinka ihanaa! Kolme tytärtäni jo miehellä! Ja kymmenen tuhatta puntaa tuloja vuodessa! Ah, hyvä isä sentään — mitä minusta tuleekaan? Minä menen vallan sekaisin!"

Äidin suostumusta ei siis tarvinnut epäilläkään; ja iloisena siitä, että hän vain yksin oli kuulemassa hänen hurmaustaan, lähti Elizabeth omaan huoneeseensa. Mutta hän oli tuskin ennättänyt istahtaakaan, kun äiti jo säntäsi sisään.

"Kuule, rakas lapsi", hän huusi, "minä en kykene muuta ajattelemaankaan. Kymmenen tuhatta puntaa vuodessa, ja kukaties vielä enemmänkin! Sehän on ihan kuin menisit jollekin lordille! Ja kuule, teidän on hankittava piispan lupakirja — teidän on pidettävä joutua, jotta ei mitään ennätä tulla väliin, ja vihitettävä itsenne piispan lupakirjalla.[24] Ja kuulehan, rakas lapseni, sanoppas minulle, mistä ruokalajista herra Darcy erityisesti pitää, jotta tiedän laittaa sitä huomiseksi päivällispöytään?"

Tämä oli synkeä enne siitä, miten rva Bennet tulisi käyttäytymään uusinta vävypoikaansa kohtaan; ja vaikka Elizabeth olikin varma sulhasensa lämpimästä rakkaudesta ja omaistensa suosiollisesta suhtautumisesta tähän, oli hänellä aihetta pelätä vielä monia tukalia tilanteita. Mutta onneksi kului jo huominenkin päivä jokseenkin vaarattomasti; nimenomaan hänen äitinsä tunsi niin pelokasta kunnioitusta ylhäistä vävyään kohtaan, että hän tyytyi vain silmin seuraamaan hänen syöntiään. Erityisesti ilahdutti Elizabethia nähdä isänsä pyrkivän kaikella hartaudella hänen sulhasensa lähempään tuttavuuteen; ja perästäpäin hra Bennet vakuuttikin hänelle, että uusi vävypoika kohosi kohoamistaan hänen silmissään.

"Minä ihailen kaikkia kolmea vävyäni", hän sanoi. "Wickham on kukaties minun erityinen suosikkini; mutta luulenpa, että pidän sinun sulhasestasi aivan yhtä paljon kuin Bingleystäkin."

LX LUKU.

Elizabethin eloisuus oli jo palannut siihen määrään, että hän vaati sulhastaan tilille siitä, että tämä oli pystynyt milloinkaan rakastumaan häneen.

"Kuinka se sinussa oikein alkoikaan?" hän kysyi. "Minä voin hyvin käsittää, että kerran alkuun päästyäsi kykenet jatkamaan aivan ihastuttavasti; mutta sanoppas, mikä sinut ensi hetkellä oikeastaan sytytti?"

"Enhän minä voi määritellä hetkeä enkä paikkaa enkä katsetta enkä sanoja, jotka laskivat perustuksen minun 'syttymiselleni', niinkuin suvaitset sanoa. Ja siitä on jo niin pitkä aika, etten voi oikein muistaakaan. Sen vain tiedän, että olin jo täydessä menossa, ennenkuin kykenin tajuamaan, että todella olin alkanutkaan."

"Minun kauneuttani sinä ainakin kykenit alussa vastustamaan; ja mitä minun tapoihini tulee, niin ainakin käyttäytymiseni sinua kohtaan lähenteli aivan röyhkeyden rajoja, enkä minä koskaan puhellut sinulle muuten kuin pistelläkseni sinua tuhansilla tulikärkisillä neuloilla ja saattaakseni sinulle tuskaa. Ei, olehan nyt rehellinen; ihailitko sinä minua erityisesti minun nenäkkäisyyteni takia?"

"Voit yhtä hyvin sanoa sitä ominaisuutta nenäkkäisyydeksi. Eikä se paljon muuta ollutkaan. Kas, juttu oli sellainen, että sinä olit ihan sairas toisten ylenpalttisesta kohteliaisuudesta, nöyristelevästä kunnioituksesta, virallisesta huomaavaisuudesta. Sinä inhosit kaikkia noita naisia, jotka alati lörpöttelivät ja keikailivat yksinomaan siksi, että kiinnittäisivät sinun huomiotasi itseensä. Heidän joukostaan minä pistin silmääsi senvuoksi, etten ollut ollenkaan heidän kaltaisensa. Jollet sinä olisi todella niin herttainen mies, niin olisit ruvennut iäti vihaamaan minua siitä hyvästä; mutta vaikka väkinäinen välinpitämättömyytesi minusta vaivasikin sinua, olivat tunteesi alati jalot ja oikeamieliset, ja sydämessäsi sinä inhosit noita edessäsi hännysteleviä ihmisiä. Kas siinä — nyt säästin sinulta kaiken muistelemisen ja luettelemisen vaivat; ja totta puhuen, tämä ei minusta olekaan hullummasti ajateltua. Tosin et sinä edes vieläkään tiedä minusta mitään hyvää — mutta kukapa sellaista joutaa ajattelemaankaan rakkautensa kirmassa!"

"Eikö sitten ollut mitään hyvää sinun hellyydessäsi Janea kohtaan, kun tämä makasi sairaana Netherfieldissä?"

"Rakkahin Jane — kukapa häntä kohtaan olisi voinut muuta ollakaan? Mutta rakenna siitä vain kaikin mokomin kunniapatsas minun hyveilleni. Kaikki minun hyvät ominaisuuteni ovat vapaasti käytettävissäsi, ja sinä saat puhaltaa ne niin mahtaviksi kuin suinkin haluat; mutta vastalahjaksi minä vaadin vapautta saada kiusoitella sinua ja riidellä kanssasi milloin vain tilaisuutta sattuu; ja nytpä minä alankin oitis ja vaadin sinua tilille siitä, miksi olit niin vastahakoinen notkistamaan pääsi ikeen alle? Mikä sinut sai niin aristelemaan minua, kun ensin kävit meillä ja perästäpäin kun olit täällä päivällisillä? Minkä vuoksi näytit niin välinpitämätöntä naamaa, aivan kuin et olisi välittänyt minusta yhtään vähääkään?"

"Siksi että sinä olit niin vakava ja vaitelias etkä käynyt ollenkaan rohkaisemaan minua."

"Mies, joka olisi ollut vähemmän liikutettu kuin minä, olisi kenties voinut."

"Kuinka onnetonta, että sinulla pitää olla aina järkevä vastaus jokaiseen pistelyyni, ja että minä olen kyllin järkevä myöntämään sen. Mutta ihmettelenpä, kuinka pitkälle olisit voinut mennä itsepäisyydessäsi, jos olisit saanut jäädä omaan johtoosi. Ihmettelen, milloin olisit tahtonut puhua ja olisitko edes ollenkaan, jollen minä olisi pyytänyt sinua puhumaan! Minun päättäväinen esiintymiseni, kun kiitin sinua hyvyydestäsi Lydiaa kohtaan, tehosi varmaankin mahtavasti sinuun. Ehkä liiankin mahtavasti, pelkään; sillä mitä tulee kaikesta siveysopista, jos meidän onnemme johtuu lupausten rikkomisesta; sillä enhän minä olisi saanut hiiskuakaan sinulle tästä asiasta. Lupaan, etten sitä enää koskaan tee."

"Sinun ei ole tarvis hätäillä. Siveysoppi pysyy muutenkin vakavasti pystyssä. Lady Catherinen anteeksiantamaton hyökkäys sinun kimppuusi ja hänen ponnistuksensa sinun mustaamiseksesi poistivat lopulta kaikki epäilykseni. Nykyisestä onnestani en ole lainkaan velkaa sinun kiittelyillesi sisaresi puolesta. Minä en ollut siinä mielentilassa, että olisin jaksanut odottaa sinun aloitettasi. Tätini tuomat tiedot antoivat minulle jälleen toivoa, ja minä olin lujasti päättänyt saada heti selvän tunteistasi."

"Lady Catherine on tehnyt meille arvaamatonta hyötyä, ja sen tiedon pitäisi tehdä hänet onnelliseksi, sillä hän tekee niin halusta hyötyä. Mutta sanoppa, mikä sinut toi niin odottamatta Netherfieldiin? Tulitko vain saadaksesi ratsastaa sieltä tänne Longbourniin ja perillä tulla ällistyneeksi? Vai oliko sinulla jotain vakavampaa mielessä?"

"Minun todellinen tarkoitukseni oli tulla näkemään sinua ja arvioida, oliko minulla vielä vähäisintäkään toivoa saada sinut rakastamaan minua. Tekosyyni — tai oikeastaan se syy, jonka silloin myönsin itselleni — oli saada nähdä, vieläkö sisaresi piti Bingleystä; jos tämän huomaisin, aioin tehdä ystävälleni sen tunnustuksen, jonka sitten teinkin."

"Rohkenetko koskaan ilmoittaa Lady Catherinelle, mitä täällä on tapahtunut?"

"Minä tarvitsen siihen pikemminkin aikaa kuin rohkeutta, Elizabeth. Mutta parempi takoa rauta kuumana; jos annat minulle paperiarkin, niin teen sen oitis."

"Ja jollei minulla itsellänikin olisi kirjettä kirjoitettavana, niin tahtoisin istua vierelläsi ja ihailla tasaista käsialaasi, niinkuin eräs toinen nuori neiti teki kauan sitten. Mutta minullakin on täti, jota en saa laiminlyödä."

Elizabeth ei ollut vielä tullut vastanneeksi rva Gardinerin pitkään kirjeeseen, koska hänen oli ollut tukala tunnustaa, kuinka suuresti tämä oli liioitellut hänen ja Darcyn välillä silloin vallinnutta suhdetta; mutta nyt , kun hänellä oli niin iloisia sanomia ilmoitettavana, häntä oikein hävetti, että hän oli pitänyt enoaan ja tätiään kokonaista kolme päivää tietämättöminä onnestaan. Siksipä hän oitis kirjoitti seuraavaa:

"Minä olisin tahtonut jo aikaisemmin kiittää sinua, rakas täti, pitkästä, sydämellisestä, tyydyttävästä, yksityiskohtaisesta selostuksestasi; mutta totta puhuen arkailin kirjoittaa. Sinä arvailit paljon enemmän kuin silloin todellisuudessa oli olemassa. Mutta nyt saat arvailla niin paljon kuin sinua vain haluttaa; anna vapaat ohjakset mielikuvituksellesi, kuvittele mielessäsi mitä ikinä tahdot, ja jollet vain luule minua jo vihityksi rouvaksi, niin kaikessa muussa pahoin et pettyne. Sinun pitää kirjoittaa minulle hyvin pian uudelleen ja ylistellä häntä vielä paljon enemmän kuin viime kirjeessäsi teit. Minä kiitän ja ylistän sinua tuhannesti siitä hyvästä, ettemme lähteneetkään Järville. Kuinka saatoinkaan olla niin hupsu ja toivoa sinne? — Sinun ehdotuksesi ponyvaljakosta oli hyvin mieleeni. Me ajelemme sillä joka päivä ympäri puistoa. Minä olen tätänykyä maailman onnellisin tyttölapsi. Ehkäpä jotkut muutkin ovat väittäneet samaa ennen, mutta ei kukaan niin hyvällä syyllä kuin minä. Minä olen Janeakin onnellisempi; hän vain hymyilee, mutta minä nauran. Herra Darcy lähettää sinulle niin paljon rakkautta, kuin minulta vain liikenee. Te olette koko joukolla terve tulleet Pemberleyhin ensi jouluksi."

Hra Darcyn kirje Lady Catherinelle kävi aivan toiseen sävyyn; ja molemmista erosi suuresti se, jonka hra Bennet lähetti hra Collinsille vastaukseksi tämän viime kirjeeseen.

" Hyvä orpanani . — Minun täytyy vaivata teitä pyytämällä yhä lisää onnitteluja. Elizabethista tulee piakkoin rouva Darcy. Lohduttakaa Lady Catherinea miten paraiten voitte. Mutta teidän sijassanne minä siirtyisin hänen sisarenpoikansa puolelle. Tämä on näet rikkaampi. — Teidän harras j.n.e."

Nti Bingleyn onnittelukirje hänen veljelleen tämän lähenevien häiden johdosta oli ylen hellä ja teeskennelty.

Kirjoittipa hän samalla Janellekin, ilmaisten ilonsa ja toistaen kaikki aikaisemmat rakkautensa vakuuttelut. Jane ei antanut niiden lumota silmiään, mutta hän tuli kuitenkin niin liikutetuksi, että lähetti sydämellisen vastineen.

Nti Darcyn ilo hänen saamastaan sanomasta oli yhtä totinen ja harras kuin hänen veljensä ilo lähettäessään sen hänelle. Kaikki neljä paperiarkin sivua tarvittiin tulkitsemaan hänen ihastustaan ja hänen ujoa toivomustaan, että uusi sisar sulkisi hänet rakkauteensa.

Ennenkuin hra Collinsilta ennätti tulla vastaus ja hänen vaimoltaan onnittelukirje Elizabethille, sai Longbournin perhe kuulla, että tämä arvoisa pari oli tullut Lucas Lodgeen. Syy tähän äkilliseen matkaan kävi pian selville. Lady Catherine oli sisarenpoikansa ilmoituksesta ottanut niin pahakseen, että Charlotten, joka sydämessään iloitsi ystävättärensä onnesta, tuli kiire päästä pakosalle siksi, kunnes myrskynpuuska ennätti vaimentua. Lapsuudentuttavan tapaaminen oli suuresti Elizabethin mieleen, vaikka hänen täytyi joskus ajatella, että tämä onni oli kalliisti ostettu, kun hän näki sulhasensa olevan armotta alistettu hra Collinsin liehakoivan kohteliaisuuden uhriksi. Mutta hra Darcy jaksoi sentään kantaa kovan osansa ihmeteltävän levollisesti. Kykenipä hän jokseenkin malttavaisesti kuuntelemaan Sir William Lucasinkin karhumaisia mairitteluja, kun tämä onnitteli häntä sen johdosta, että hänen osakseen oli langennut kreivikunnan kaunein helmi ja kirkkain jalokivi, ja toivotteli, että he useasti kohtaisivat toisensa kuninkaanhovissa. Jos hän kohauttikin olkapäitään, sattui se vasta sitten kun Sir William oli poissa näkyvistä.

LXI LUKU.

Riemullinen oli rva Bennetin äidinsydämelle se päivä, jolloin hän pääsi eroon molemmista ansiokkaimmista tyttäristään. Voi arvata, miten ihastuneena hän sen jälkeen vieraili rva Bingleyn luona ja puheli rva Darcyn mahtavuudesta.

Hra Bennet kaipasi kipeästi toista tytärtään; ja tämä ikävä karkoitti hänet kotoaan matkoille paljon useammin kuin hänen tapanaan oli ennen ollut. Hänen suurimpana ilonaan oli tulla tupsahtaa Pemberleyhin, kun siellä vähimmin tiedettiin häntä odottaa.

Hra Bingley ja Jane asuivat Netherfieldissä vain vuosikauden. Niin läheinen naapuruus Longbournin ja Merytonin kanssa ei ollut oikein mieluisa edellisen säveälle luonteenlaadulle eikä jälkimmäisen hellälle sydämelle. Bingleyn sisarten entinen rakkain mielitoive tuli toteutetuksi — hän osti erään tilan Derbyshirestä, niin että Janella ja Elizabethilla oli vain kolmisenkymmenen mailin matka ajettavana päästäkseen lisäämään toistensa onnea.

Wickhamin parilta Elizabeth sai vastaanottaa seuraavan Lydian kirjoittaman onnittelukirjeen:

" Rakas Lizzy . — Toivotan sinulle onnea. Jos rakastat herra Darcya puoleksikaan niin paljon kuin minä rakastan herttaista Wickhamiani, niin sinun täytyy todellakin olla hyvin onnellinen. Hyvin hauskaa oli kuulla, että sinusta on tullut niin rikas; jollei sinulla ole rahoillesi muita reikiä, niin voithan muistaa meitä. Minä olen varma, että Wickhamia suuresti miellyttäisi tuomarinvirka; enkä luule muutenkaan, että me jaksamme tulla toimeen ilman vierasta apua. Kuulustele, ole kiltti, jostakin paikkaa, josta olisi tuloja pari-kolmesataa puntaa vuodessa; mutta älä kuitenkaan mainitse tästä herra Darcylle, jollei se ole sinulle mieluista. — Sinun j.n.e."

Sattui käymään niin, ettei esitys ollut Elizabethille lainkaan mieluinen; ja vastineessaan hän koetti mahdollisimman lievässä muodossa tehdä ainaiseksi lopun tämänlaisista toiveista. Mutta mitä muuta apua hänen vallassaan oli antaa, lähemmin sanoen säästämällä omista käyttövaroistaan, sitä hän ahkerasti lähetteli sisarelleen. Hänelle oli aina ollut selvää, että Wickhamin tulot eivät mitenkään riittäisi ylläpitämään kahden niin tuhlaavaisen ihmisen elämää; ja että aina kun he muuttivat majapaikkaa, sai joko hän tai Jane varmasti odottaa heidän maksamattomia laskujaan suoritettavikseen.

Vaikka Darcy ei koskaan suostunut vastaanottamaan lankoaan vieraaksi Pemberleyhin, auttoi hän kuitenkin Elizabethin mieliksi häntä eteenpäin ammatissaan. Lydia sen sijaan toisinaan vieraili heillä, sillä aikaa kuin hänen miehensä hoiteli terveyttään Lontoossa tai Bathin kylpylässä; ja Bingleyn perheessä molemmatkin puolisot olivat niin ahkeria ja pitkäaikaisia vieraita, että yksin Bingleynkin rajaton suopeus joutui lähelle räjähtämiskohtaa ja hän rohkaisihe mainitsemaan vaimolleen, että pian hän antaisi vierailleen viittauksen matkaan laittautumisesta.

Pemberley oli nyt vakituisesti Georgianan koti; ja kälyjen välille muodostui sellainen sisaruussuhde, jota Darcy oli toivonutkin. Nuoresta ujosta tytöstä Elizabeth oli maailman ihmeellisin nainen, vaikka hän alussa säikähtyi siitä vilkkaasta, hänen mielestään miltei uhittelevan leikillisestä sävystä, millä tämä kohteli hänen veljeään, jota kohtaan hän itse tunsi miltei pelokasta kunnioitusta. Hänen nuori sielunsa sai nyt herätteitä, jotka muuten tuskin koskaan olisivat langenneet hänen tielleen. Elizabethin esimerkistä ja opetuksista hän tuli käsittämään, että vaimolla on mieheensä nähden paljon suurempia vapauksia kuin mitä veli sallii kymmentä vuotta nuoremman sisarensa milloinkaan osoittaa häntä kohtaan.

Lady Catherine sydäntyi tietysti suuresti sisarenpoikansa hänen mielestään tuiki järjettömästä naimiskaupasta; ja vastatessaan Darcyn kirjeeseen hän luontaisella suorasukaisuudellaan ilmaisi mielipahansa niin jyrkässä muodossa, että kaikki kanssakäyminen molempien perheiden välillä tyrehtyi joksikin aikaa. Mutta aikaa myöten Darcy vaimonsa kehoituksesta suostui unohtamaan tätinsä sotaisan sävyn ja pyrki rakentamaan jälleen sovintoa hänen kanssaan; ja jonkun aikaa vikuroituaan täti antoikin perään, joko todellisesta kiintymyksestä sisarenpoikaansa tahi pelkästä uteliaisuudesta päästä näkemään, kuinka tämän halpasäätyinen vaimo kykeni käyttäytymään ison herraskartanon emäntänä. Hän suostui todella käymään tervehtimässä heitä, välittämättä yhtään Pemberleyn ylväitä metsiä kohdanneesta häväistyksestä.

[2] Hallinnollinen piirikunta ( county, shire ) Englannissa, vastaava jokseenkin Suomen maakuntaa, jonka ylimpänä hallitusmiehenä on tilanomistajain valitsema lordiluutnantti.

[3] Englannissa mies vasta viisikolmatta vuotta täytettyään tulee lailliseen ikään ja hallitsee itse omaisuuttaan.

[4] Ritari, Knight , on alin Suur-Britannian aatelisarvoista, ei perinnöllinen. Se ilmaistaan Sir-sanalla ristimänimen edessä, ja ritarin vaimoa sanotaan Ladyksi. — Mayor = pormestari. Englannin kaupungeissa vuodeksi kerrallaan valittu porvariston luottamusmies.

[6] St. James Palace, Lontoon vanhin kuninkaanlinna. Nykyisin kuningas Lontoossa oleskellessaan pitää hoviaan Buckingham Palacessa.

[7] Englannin armeijan muodostivat ennen maailmansotaa säännölliset (värvätyt) joukot ja apujoukot. Jälkimmäisiä oli kahta lajia: miliisi, johon miehiä otettiin jonkinlaisella asevelvollisuudella, ja "yeomanry", jossa pikkutilalliset ja maanvuokraajat suorittivat vapaaehtoista ratsupalvelusta.

[9] Englannissa mainitaan siskoparvesta ainoastaan vanhinta "neiti N:ksi"; nuoremmista käytetään samalla ristimänimeä, esim. "neiti Katie N.".

[10] Lontoon juutalaiskortteli, josta Helsingin vanha 'narinkka' aikoinaan antoi heikon käsityksen.

[12] Vanha skottilainen ja irlantilainen kansantanssi, rytmiltään hyvin vilkas.

[13] Englannissa ovat omistus- ja perimyssuhteet koko lailla erilaiset kuin muualla maailmassa — jätteinä normannilaisajalta ja Vilhelm Valloittajan "Domesdaybookin" määräyksistä. Peritty kiinteä omaisuus siirtyy vanhimman sukuhaaran miespuolisille jälkeläisille; aatelisarvo ja sitä seuraava maatila samoin vanhimmalle pojalle tai poikien puutteessa suvun seuraavaan vanhimpaan sivuhaaraan. Nuoremmat pojat sekä tyttäret pääsevät perimään ainoastaan isän itsensä hankkimaa (ei perittyä) varallisuutta.

[14] " Honourable " ja " right honourable " ovat engl. arvonimiä, joita juhlallisemmassa kielessä käytetään paroonien ja sitä korkeampien aatelismiehien poikain ja tyttärien nimen edellä. — Tässä se osoittaa lesken olevan lordin tyttären, koska miesvainajansa baronetinarvo ei häntä siihen oikeuttaisi.

[15] Englannin suurilla tilanomistajilla on papinnimittämisoikeus tiluksiinsa kuuluvissa seurakunnissa; he myöskin suorittavat pääosan papin palkasta.

[16] Englannin ylhäisön nuoret naiset saavat "viimeisen voitelunsa" seuraelämään astuessaan, kun heidät esitellään kuninkaallisessa hovissa hallitsijalleen.

[17] Englannin kankeassa seuraelämässä on tällainen teko mukamas törkeä rikos hyviä tapoja vastaan. Esittelemisen tulee aina tapahtua jonkin yhteisen tuttavan toimesta. Muuten voivat toisilleen tuntemattomat henkilöt tavata toisensa vaikka kuinka monissa seuroissa joutumatta koskaan vaihtamaan sanaakaan keskenään.

[18] The Lakes , runollisen kaunis järvialue luoteis-Englannissa, Cumberlandin, Westmorelandin ja Lancashiren vuoristojen välillä.

[19] Aikaisemmin Englannissa lainoppia ei paljonkaan opiskeltu yliopistossa, vaan seuraamalla käytännöllisesti lakimiesten toimia lakivirastoissa ja heidän yksityiskonttoreissaan Lontoon kuuluisassa Templessä eli lakimiesten korttelissa.

[20] Oxford, Englannin vanha kuuluisa yliopistokaupunki; Blenheim, Marlboroughin herttuain komea maahovi; Warwick ja Kenilworth, kauniita historiallisia linnanraunioita; Birmingham, suuri metalliteollisuuskaupunki.

[21] Englannissa maa kuuluu enimmästä päästä suurille tilanomistajille, jotka kartanoidensa ympärille aitaavat huvi- ja metsästyspuistoiksi laajat alat hyvin hoidettua metsämaata. Varsinainen maanviljelijäsääty on enimmäkseen tilanomistajain vuokramiehinä.

[22] Kun Englannin avioliittolakeja oli kiristetty entistä ankarammiksi 17-sataluvun puolivälissä, tuli siellä tavaksi, että naimahaluiset, joilta puuttui vanhempain tai holhoojain lupa, karkasivat rajan yli Skotlantiin, missä naimatemput olivat yksinkertaisemmat — rauhantuomari voi parin paikalle haalitun todistajan läsnäollessa julistaa avioliittoehdokkaat yhteenliitetyiksi. Tällainen avioliitto oli pätevä myöskin Englannissa. Varsinkin tuli tuollaisena "avioliittotoimistona" kuuluisaksi Gretna Greenin pikku kauppala aivan rajan takana, missä kuuluisa "Gretna Greenin seppä" (oikeastaan tupakkikauppias) vuosittain "takoi yhteen" parisataa tällaista piileskelevää paria. Tätä menoa kesti kokonaisen vuosisadan, kunnes erikoisella parlamentinpäätöksellä siitä viimein tehtiin loppu 1856.

[23] Englannin armeijassa olivat upseeripaikat aikaisemmin kauppatavaraa, sillä upseerinvaltakirjasta oli maksettava arvon mukaan vaihtelevia summia.

[24] Vaikka Englannissa "Gretna Greenin retket" lopulta kiellettiinkin, oli siellä naimisiinmeno edelleenkin helpompi kuin missään muualla. Kun tahdottiin pitää kiirettä ja välttää kuulutusten ottoa, tarvitsi ainoastaan mennä Lontoon "Doctor's Commons" nimiseen lakivirastoon ja lunastaa pienestä maksusta Lontoon piispan valmiiksi allekirjoittama naimalupakirja. Onkin sanottu, että jokainen "housuja kantava englantilainen" pääsi tätä tietä naimisiin. Selvää on, että tätä keinoa on paljon väärinkäytetty: kaksinnaimisia, alaikäisten avioliittoja ja muita luvattomia vihkimyksiä on "piispan lupakirjan" nojalla toimitettu.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLPEYS JA ENNAKKOLUULO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.