The Project Gutenberg eBook of Suhteita: Harjoitelmia, by Maria Jotuni

Aina
Margareta
Anita
Oliivia
Berta
Annastiina
Hilda Husso
Tuonen mailla
Sielu
Herran teitä
Nainen
Vapaus
Agneetta
Luonto ja ihminen
Hämärässä
Uni
Lapsi

AINA

Lukemattomia kuvia muisti Aina hänestä. Toisesta muisti hän tarkemmin hymyilevän suun, toisesta lämpimän katseen, joka sai vieläkin rinnassa omituisen aallon yhtäkkiä laajenemaan. Hän ei tahtonut raskia erota tästä kuvasta, ei niistä silmistä.

Siihen katseeseen voi hän unohtaa kaiken, se yksin voi korvata hänelle kaiken kärsityn. Ja mitä olivat hänen kärsimyksensä olleet? Pienen elämän vähäisiä vastahakoisuuksia, joita hän oli suurennellut ja liioitellut, mutta joilla ei ollut mitään merkitystä enää, kosk'ei niillä ollut mitään tekemistä tämän uuden elämän kanssa.

Tämän uuden elämän, jossa oli niin paljon valoa ja kirkkautta, ettei sitä mikään pimentämään kyennyt. Sillä ei mikään mahti maailmassa voinut riistää häneltä hänen muistojaan. Ne olivat hänen, hänen rikkautensa!

Aina muisteli taaskin katsetta, se oli hänelle lämmennyt, — suuta, se oli hänelle hymyillyt.

Hän koetti muistella muitakin piirteitä samasta kuvasta, mutta hän ei löytänyt, hän ei saanut kokonaisuutta esille. Ja kovempi kosketus hajoitti kaikki, hän ei tavoittanut katsettakaan enää.

Miksei hän ollut nauttinut välittömästi, vaan rupesi luomaan ja särki kaikki?

Mutta yhtäkkiä näkikin Aina hänet toisena. Hän näki luisen käden poskella, näki sen pitkät, solakat sormet, näki otsan korkeuden ja silmien peitetyn ankaruuden, näki suupielien kovan, hiukan ivallisen piirteen. Hän oli kuin marmoriin veistettynä Ainan edessä. Hillityltä ja viileältä hän näytti, täynnä elämän ymmärrystä, elämää, sellaista elämää, jota Ainakin elämänä piti.

Ja Aina ajatteli ja katseli hänen veistettyjä piirteitään. Hän luki ajatukset tuon otsan takana, hän tunsi pienimmätkin väreet hänessä; kaikki oli tuttua, kaikki käsitti hän. Hän tiesi hänen elämäntarinansa kertomattakin, tiesi hänen heikkoutensa, näki hänen kärsimyksensä, näki hänen lujuutensa.

Aina olisi tahtonut langeta polvilleen sen kuvan edessä. Se oli hänen jumalansa tästä lähtien oleva. Sen kanssa hän oli kaikesta sopiva. Se oli häntä viileästi lohduttava, se oli hänelle elämän ymmärrystä opettava. Hänelle, niin hänelle.

Ja Aina nosti kädet päänsä taakse, oikaisihen suoraksi tuolissaan ja hymyili itseksensä silmät ummessa.

Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä rikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas tuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota pyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.

Aina tunsi, kuinka toinen kätensä painoi lämpimästi toista pään takana, kuinka suonet siellä elonhaluisina pulpahtelivat. Hän tunsi kädellänsä tukan hyväilevän kosketuksen. Ja hänen täytyi vetäistä pois kätensä, silittää sillä omaa tukkaansa kuin jonkin toisen rakkaan. Ja sitten täytyi hänen suudella kättään, suudella vielä ja vieläkin, hartaasti kuin toiselle kuuluvaa pyhää omaisuutta.

Ja Aina ojentihen taas, hymyili, painoi silmänsä kiinni uudelleen ja oli näkevinään, kuinka toinen kumartui hänen ylitsensä, tunsi kuinka painautui häntä vasten, tunsi hänen sydämensä sykinnän, tunsi kuinka välittömiä he olisivat, kuinka he rakastaisivat ja samalla kunnioittaisivat toisiansa luonnon pyhyytenä.

Ja eikö ollutkin pyhä koko luonto kaikissa muodoissaan, eikö ollutkin pyhä koko ihmisolento, eikö ihmisruumis rakkauden pyhä temppeli?

Ennen oli Aina ollut niin lapsellinen, että häntä oli vaivannut ihmisen ruumiillisuus. Nyt hän ajatteli mielellään ruumiinsa muotoja, kunnioitti itseään ja nautti siitä, että hän oli nainen, että hän oli elävää lihaa ja verta.

Niin, lihaa ja verta! Tietää olevansa ihminen, elävä ihminen, tuntea elämä sykkivänä omassa rinnassaan, tuntea olevansa kuin elämän keskus.

Sillä elämällä oli paljon, jota se kätki, josta hänelläkään ei ollut aavistusta ollut.

Mitä hän oli tiennyt rakkaudesta? Ei mitään! Se oli tuntunut hänestä luulottelulta, ei hän ollut oikein uskonut siihen, oli epäillyt, että ihmiset pettävät itseänsä ja muita.

Ja taas hymyili kuva hänelle, sen silmien lämmin katse herkytti koko Ainan olennon, haihdutti kaiken muun ympäriltä. Hymyillen jäi Aina katsomaan noihin kummallisen syviin silmiin, uppoutui ja unehtui niihin.

Ja olkoonpa, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, olkoonpa, ettei hän mitään vastaan saisikaan, hän on onnellinen sittenkin. Muistot rikastuttivat häntä. Niitä ei mikään voinut riistää häneltä, ne olivat hänen, hänen omaisuuttansa.

Ja kuka tiesi, eikö kukkiva kesä voinut seurata kirkasta kevättä, kuka tiesi, mitä kaikkea pitkä elämä vielä sisältää voi.

Ainahan hän oli huomannut Ainan, piti hänestä, sen Aina oli tuntenut. Hän oli kohdellut Ainaa hienosti ja hellävaroen. Ja heidän keskusteluistaan, jokapäiväisistäkin, oli aina punoutunut tunnelmia, jotka olivat hentoja ja välittömiä, joissa ei ollut mitään tehtyä ja liioiteltua.

Sellainen juuri piti olla suhteen, sellainen juuri sen, jota Aina rakasti. Ihminen, joka tuntee ja ymmärtää elämää, joka katselee sitä syrjästä, mutta joka on ihminen silti, joka jaksaa pitää päänsä pystyssä, mutta osaa taivuttaakin sitä, voidakseen mahtua samaan matalaan elämään kuin muutkin!

Aina erotti jo kaukaa hänet. Sydän puristui, veret pysähtyivät, mutta hän rauhoitti itseänsä ja kulki vastaan levollisen näköisenä.

Välinpitämätön, jäykkä ja kylmä katse, joka samanlaisena tähtäytyi toisiin kadulla kulkijoihin.

"Oi jumala, niinkö se olikin, sitäkö se olikin, se oli siis luulottelua, oli luulottelua kaikki!"

Hän oli erehtynyt, hän oli luulotellut, hän! Hän, joka toisille oli nauranut, oli tehnyt samanlaisen lapsellisen virheen. Vieraalle olisi hän sydämensä lämmön ollut valmis tuhlaamaan, olisi antautunut, kun vain ottajaa olisi ollut!

Miksei hän jaksaisi olla yhtä järkevä ja kylmä kuin toinenkin, miksei hän yksinänsä jaksaisi? Jaksoi kyllä.

Miksi oli hän mitään ulkopuolelta itseään odottanut? Tiesihän hän, ettei sieltä mitään saisi. Hän raukka, hän oli luulotellut turhaa, kaivannut olematonta.

Eikö hän ollut päättänyt olla kova, eikö hän ollut tuhansia kertoja itsellensä vakuuttanut, ettei mitään sellaista ole, että elämä on tylyä ja tyhjää, että mikä muulta kangastaakin, on luulottelua kaikki.

Luulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut sitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta vain.

Ja kun hän kulki, tuntui kuin hän kulkisi autiota erämaata, jossa silmänkantamat levisi sama tasainen tyhjyys yksitoikkoisen harmaaseen taivaanrantaan saakka.

Ja hänen suupielensä väännähtivät katkeraan, kovanlaiseen hymyyn, kun hän ajatteli, että se sama taivaanranta oli rusottanut milloin minkinlaisena, monet eri vivahdukset olivat vaihtuneet ja loistollaan houkutelleet.

Nyt ei kangastanut mitään, ei ollut mitä tavoittaa, ei mihin uskoa, ei mihin pyrkiä ja rientää.

MARGARETA

Margareta katseli ihmetellen sairasta miestään, joka näytti hänestä nyt niin kummallisen vieraalta.

Posket olivat sisäänpainuneet, rypyt kasvoissa syventyneet ja nenän ääriviiva kulki aivar oudosti. Tuntui kuin hän ensi kerran vasta hänet näkisi.

Kylmästi ja tunnottomasti hän tarkasti häntä, näki laihan kaulan heikosti kohoutuvan ja laskeutuvan hengittäessä, näki kuinka nahka oli veltosti painunut kuopille jättäen luut ja suonet koholle.

Hän katseli ja katseli rentoa päätä, seurasi silmillään ihon karkeata kudosta siinä, kuinka se otsassa oli epätasaista, kuinka nenän hikireiät olivat suuret ja mustiksi tukkeutuneet, kuinka parrattomat huulet olivat tahdottomat ja veltot.

Hän ei tuntenut mitään tuskaa katselemisesta. Hän ei tuntenut mitään. Oli kuin se olisi ollut vieras mies vain, jokin vanha tuttava, ehkä sukulainen ainoastaan.

Ja Margareta aivan unohti, että he olivat olleet lähempänä toisiaan kuin tavalliset tuttavat. Hän ei muistanut, että he olivat yhdessä mitään eläneet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vielä lapsi, kotona oleva. Hän oli vain tullut vähäksi aikaa hoitamaan tätä miestä. Ja nyt olisi hän tahtonut kotiinsa takaisin.

Kotiin, jossa saisi olla vapaana, saisi olla omaa itseään, ei tarvitsisi olla kiitollinen kenellekään, ei pakottaa itseänsä hyväksi ja herttaiseksi.

Tälle miehelle täytyi hänen hyvä olla. Miehensä olento vaati sitä, ei vaatimalla vaatinut, vaan omalla hyvyydellään pakotti.

Sillä hyvä hän oli. Hän oli parhain kaikista, joita Margareta tunsi.
Hän oli tuhat kertaa parempi kuin hän, Margareta.

Se sama sanaton kysymys oli läpi vuodet luonut hänen silmiinsä tuon ilmeen. Monesti oli Margareta ollut vastaamatta katseeseen, monesti oli hän hyväilyllä tukahduttanut sen. Niin oli helpompi ja parempi molemmille.

Margareta kumartui sairaan yli ja painoi suudelman hänen värittömille huulillensa nyt kuten ennenkin ja hymyllä vastasi hänen kiitolliseen katseeseensa.

Mitä olisi hän voinut muuta tehdä? Mitä olisi hänen pitänyt vastata? "En tiedä itsekään", olisi hän voinut sanoa, mutta eikö hänen pitänyt tietää jo nyt, olivathan he jo niin kauan olleet naimisissa. Mutta Margareta ei ollut sitä tiennyt silloinkaan, kun omituinen epäilys oli omassa mielessä noussut ja vastausta vaatinut.

Kyllä hän rakastikin, mutta oliko se oikeata? Hän ei koskaan huumaantunut tunteessaan. Hän antoi kyllä miehelleen kaikki mitä voi, koska hän oli paras Margaretan mielestä, eikä ainoastaan Margareta, vaan kaikki kunnioittivat ja pitivät hänestä, ja sitten rakasti hän häntä, melkein jumaloi häntä — Margaretaa.

Mitä olisi Margaretakaan siis voinut muuta kuin rakastaa häntä, palkita häntä?

Mutta välistä kun hän istui siinä yksinänsä vuoteen ääressä ja sairas nukkui, tunsi hän rinnassaan kaipausta, joka puristi sydämen kokoon ja sitten ikäänkuin kiskaisi sydänjuuria kipeästi.

Silloin olisi hän halunnut muutosta elämäänsä, tunsi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Eikö olisi voinut elämä toisinkin olla, eikö rakkauskin toisenlaista?

Joskus taas pulpahti hänen rinnassaan outo riemu ja hän hytkähti ajatuksissaan. Oli kuin elämä olisi nuorena ja virtaavana auennut eteen. Tuli vain rientää ja joutua, se kutsui, ja sillä oli niin paljon annettavaa.

Ja rinta laajeni ja silmät säteilivät sitä ajatellessa. Se oli sama tunne, joka kotona ennen sai jalat kevyesti polkemaan ahoja ja kivikoita, teki sydämen paremmaksi ja pehmeämmäksi.

"Kun tulisi joku, jota saisi rakastaa, oikein rakastaa!" "Tulee — tulee — tulee — se vielä", olivat puiden oksat kuiskailleet keveästi heilahtaessaan.

"Kun saisi kerran antautua tunteelleen, niin että kaiken maailman unohtaisi, nauttisi, nauttisi vain elämän ihanuudesta."

"Sinä saat vielä", kuiskasi metsä, ja sen syvyydestä kasvoi ääniä, jotka lupailivat elämän rikkaana ja täyteläisenä hänelle. Hänen tuli vain odottaa.

Ja hän odotti, ja odotettu saapui. Oli jotakin salaperäistä elämässä silloin, kaikki tuntui uudelta ja toiselta. Se oli rakkaus varmaan. Se huumasi kaikki tunteet ja ajatukset sekaviksi. Päivät menivät kuin unessa käyden. Ei saanut paljon selkoa itsestään, ei ajatuksistaan. Sen vain tiesi, että oli onnellinen, että nyt tulivat ne elämän rikkaudet, Salaperäisinä ne häämöttivät ja lupailivat.

Ei ollutkaan se sellaista kuin hän oli ajatellut. Ei rakkauskaan, sekin oli kokonaan toista. Se ei häntä yhtään huumannut. Hän pysyi puolestaan kylmänä. Kysyvästi jäi hän usein katsomaan mieheensä. Tunsiko hän toisin? Tietysti tunsi, ja Margareta vaikeni, ettei olisi häirinnyt häntä. Ja Margareta otti hyväilyt vastaan, ja hän jaksoi. Miksi ei olisi jaksanut hän, täytyihän muidenkin jaksaa. Ehkä oli kaikki niinkuin ollakin piti. Ja Margareta iloitsi, että hän osasi ymmärtää elämää siksikin, olla siksikin mukiinmenevä. Ja useasti muisteli hän niissä ajatuksissa hymyilleensä miehelleen tuota salaperäistä, suljettua hymyilyään ja silittäneensä miehensä kulunutta tukkaa.

Ei, toista hän oli odottanut, toista toivonut, mutta sitä toista ei hän koskaan saanut.

Mutta miksi hän taas tätä ajatteli? Mistä tuo kummallinen tuska yhä kohosi?

Oliko hän tyytymätön mieheensä? Ei, ei hän ollut. Hän ei saanut olla.
Sillä hän sai liiaksikin. Mitään ei hän ansaitsisi.

Ja Margaretan silmät kostuivat omaa mitättömyyttään ajatellessa. Hän painoi silmäluomensa kiinni, ja kyynelten puristuessa tuli olo helpommaksi, alkoi tuntua suloiselta ja hyvältä. Kellä oli maailmassa parempi kuin hänellä? Ei kellään, varmaankaan ei kellään.

Oli hän onnellinen näinkin. Hänellä oli sija maailmassa, häntä tarvittiin, häntä rakastettiin, ei häneltä mitään puuttunut, vakautumista vain. Oli hän onnellinen. Oli. Sillä ei hän muutakaan voinut olla. Hänellä oli kaikkea, mitä ihminen voi vaatia. Miksi oli hän kiittämätön miehelleen, joka niin paljon oli hänelle antanut, niin paljon häntä rakasti?

Rakasti Margaretakin. Rakasti. Hän silitteli keveästi sairaan kalpeaa kättä ja suuteli sitä hellästi.

"Oma rakkaimpani, parhaimpani." Ne olivat muistosanoja ja ne toivat ihania menneitä hetkiä sairaan mieleen.

"Sinä et saa kiittää minua. Minun on kiittäminen sinua paljosta. Sinä nostit minut rinnallesi, sinä olet elämän minulle antanut."

Sairas sulki tyytyväisenä väsyneet silmänsä, ja Margareta hiveli keveästi hänen otsaansa.

Kuinka hän ei olisi rakastanut tuota miestä? Hän rakasti, rakasti!
Muita mahdollisuuksia ei voinut olla. Miksi hän oli epäillytkään?

Sillä jos samalla sijalla olisi vaikka kuka levännyt sairaana, hän olisi rakastanut häntäkin, vaikka kuinka vieras ja outo olisi ollut. Hän olisi säälinyt ja ymmärtänyt häntä, olisi ollut hellä hänelle samoin kuin miehellensäkin, olisi samoin voinut lohdutella, samoin vaalia, samoin rakastaa, vaatimatta itselleen mitään sijaan.

Hän ei vain ollut ymmärtänyt elämää, ei sea vaatimuksia. Ei kukaan ollut opettanut, että oikea rakkaus semmoista juuri olikin.

Nyt hän sen ymmärsi. Nyt hän varmaan tiesi, että hän rakasti, sillä oli kuin koko hänen olentonsa olisi rakkaudeksi tullut.

Ja hän rakasti kaikkia, koko maailman ihmisiä, rakasti heitä lämpimästi, kuinka ei sitten sitä, jonka kautta hän oli sen oppinut, kuinka ei sitten omaa miestänsä.

ANITA

Palvelijat liikkuivat punaisina kiireestä ja kuiskivat hiukan vain siellä tuvanpuolella toisilleen. Ei joudettu kinaamaan.

Sillä agronoomi Göran oli tiukka mies. Hän ei säästänyt sanojaan, ei katsonut eteensä, jos hänet suututettiin.

Juuri ennen Anitan tuloa oli hän yhden ajanut pois koko hovin palveluksesta. "Teidän päivänne on lopussa, vasta kun nuo työt ovat valmiit", oli hän määrännyt.

"Sinun päiväsi on lopussa juuri nyt!" Ja miehen oli lähteminen, ja sillä hyvä.

Häntä huvitti jäljestäpäin miehen rohkeus, mutta muuten hän halveksi noita tyhmiä ihmisiä, punaisenkiiltävine naamoineen. Työjuhtia ne olivat, eikä mitään muuta.

Mitä noillakin oli ihmisyyttä, olla töllöttivät suu auki ajattelematta mitään, raastoivat vain, söivät, nukkuivat täyteen sulloutuneissa tuvissa, ja tylsä katse, se tylsä katse, se häntä enin suututti.

Monta kertaa se oli häntä raivostuttanut, ja hän olisi lyönyt heitä, mutta sai hillityksi kuitenkin.

Ei ainoatakaan sivistynyttä ihmistä asunut koko suuren, yksinäisen hovin läheisyydessä.

Iltasin, silloin kun työstä väkien luota tultua ei väsyttänytkään kuten tavallisesti, jäi hän istumaan ylös yksinänsä.

Kammottavan kolkot olivat suuren suuret, melkein tyhjät yläkerran huoneet. Hän oli koettanut kuljetuttaa huonekaluja kaukaa kaupungista, mutta hän ei sietänyt niitä sittenkään.

Ja hän näkikin hänet silloin hämärässä ympärillään pehmeästi liikkuvan, näki hymyn, näki vartalon, tunsi hänen läheisyytensä, tunsi hänen lämpimän ruumiinsa, tunsi hänet kaikkialla, ooh, hän tunsi.

Hänen tarvitsi olla vain silmät ummessa, antaa ajatustensa lentää ja mielikuvien vaihdella ja kohota.

Mutta sitten laskeutuivat ne ja häntä vaivasi. Kuinka ne uudistuivatkin yhä kiusaamaan.

Sillä vaimon, mistä hän sen otti, hän ei tiennyt ketään, ei ketään. Ja nuoruuden rakkaudet olivat ohitse. Voi, jos silloin arvasi.

Ja agronoomi Göran ähki äänekkäästi kulkiessaan pitkin kumajavia lattioita, nyrkki puristettuna ja kasvot punaisiksi tulehtuneina.

Heti riennettiin. Samassa odotti Ole, hänen lemmikkihevosensa väristen ja levottomana isäntäänsä.

Ja hän ratsasti silloin, ratsasti sankkoihin metsikköihin, ratsasti ristiin rastiin, ratsasti hurjasti.

Mieli kepeni ja lauhkeana tuli hän takaisin. Ja hän taputteli Oleansa, hyväili sitä ja sanoi hyvää yötä.

"Se on tuleva rouva", sanoivat palvelijat Anitan tultua. "Siksi täällä nyt niin valmistellaan."

"Vielä mitä, lapsi tuo vielä on, tuskin kuudentoista, ja veljentytär kuuluu —"

Mutta Anita oli ihastunut sedän hoviin, katseli kaikkea, ja setä kulki perässä selittäen kaikkea.

"Göran-setä, tarjoa minulle käsivartesi, kuten Ritari Rohkea ainakin, ja kuljeta minua ympäri, näyttele kaikki!"

Se sovittiin sitten ja "pikku velho" noitui itselleen hevostarkastuksessa ratsun lupaan setäraukalta.

"Se näkyy arvonsa tuntevan. Sinä olet sentään onnellinen, setä, kun olet noin rikas. Ja kuule, jos tahdot tosiaankin, jään minä tänne koko loppukesäksi, mutta pidäkin minua hyvänä, pidä minusta paljon, sillä minä tahdon, että minusta pidetään, että rakastetaan oikein rajattomasti! Etkö sinäkin niin tahtoisi?"

Ja Anita-lapsella riitti puhetta. Hän kertoi kotoansa, kertoi itsestänsä, kertoi puoliksi puhjenneista ajatuksistansa avonaisesti sedälle. Kenellekäs sitten, ellei sedälle, joka niin hyvin ymmärsi lapsen mielen.

Setä itse oli kaunistellut nurkkakamarin Anitalle. Valkea sänky oli keskellä huonetta ja vihreätä akkunain edessä.

"Eikö sinua peloita yksinäsi, Anita-lapsi, setä nukkuu kyllä tuossa viereisessä huoneessa."

"Hyvää yötä! Suutele kunnollisesti, vanha setä! Minä olen siihen tottunut!"

Ja sedän kädet vapisivat, kun hän painoi hänet vuoteelle ja peitteli häntä.

Hän melkein tunsi rakastavansa tuota puhdasta, viatonta, avomielistä olentoa, jolla oli naisen täysi viehkeys jo.

Hänestä olivat hänen suuret, kysyvät silmänsä, joiden sinervä alus lisäsi niiden syvyyttä, kauneimmat mitä hän oli ikinä ajatellut, ja keltainen, suuri palmikko, joka raskaana riippui alapuolelle kehittymättömän vyötäisen, muhkeinta mitä hän oli nähnyt, ja joustavuus mielessä, ja viattomuus, se melkein särki hänen sydäntänsä.

Eikä hän oikeastaan ajatellut. Hän antoi ajatustensa lennellä vapaina ja höllinä. Hän oli ja tunsi vain.

Hän tunsi vielä Anitan lämpimän ruumiin kosketuksen, tunsi käsivarsien heikon puristuksen kaulallansa.

Jos hän olisi ollut hänen lapsensa, he kahden maailmassa, hän vartioitsisi häntä kuin aarrettaan.

Tahi jos hän olisi jo täysinkypsynyt nainen, noin puhdas, johon ei vielä yksikään mies ole katsettansa laskenut, olisi hänen!

Hän paranisi uudeksi ihmiseksi. Hän ei tekisi väkivaltaa hänelle. Hän kantaisi häntä käsivarsillaan.

Silloin olisi hänellä oikeus ihailla hänen hentoa ruumistaan, katsella sen kauniita piirteitä. Hänellä olisi oikeus tuntea sen ruumiin lämpö omassaan, sen puhdas nuorteus vastassansa.

Ja tuntui kuin seinät kamarien välillä olisivat haihtuneet olemattomiksi ja Anita olisi häntä luoksensa kutsunut.

Anita nukkui, lepäsi siinä selällään pehmeään vuoteeseen puoliksi uppoutuneena. Paita oli auennut olkapäiltä ja soljunut alas ja valtavana aaltoili kultainen tukka kuultavalle lakanalle.

Ja hän unohti, että oli olemassa maailma heidän ympärillään, oli olemassa vanhemmat, että hän oli setä.

Hän unohti, ettei hänellä ollut oikeutta lapseen, unohti, että se oli
Anita-lapsi, hänen pieni lemmikkinsä vain. Hän unohti kaikki.

Hän tunsi nuortean ihon kätensä alla, tunsi painottoman vartalon kohoavan käsivarsilleen, tunsi pehmeiden rintojen kosketuksen, hän tunsi siinä sylissään nukkuvan, täyden naisen.

Ja Anita värähti vain hänen käsivarsillaan ja painoi päänsä turvallisesti Göranin olkaa vasten ja kosteat huulet avautuivat hiukan.

Oli kuin hän ei olisi ollut itsensä hallittavissa. Hän ei tiennyt, ei ajatellut mitään.

Ja Anita-lapsi jäi nukkumaan levollisena vuoteellensa pitkästä matkasta väsyneenä.

Kun palvelija sitten aamulla tuli kahvia tuomaan, istui agronoomi vielä valveilla.

Mutta vaatteissa huomasi palvelija veriviiruja, ja lattialla siinä oli koirapiiska.

OLIIVIA

He olivat jo väsyneet. Oliivia oli heittäytynyt lepotuoliinsa. Kädet olivat ristissä pään takana. Vartalo lepäsi sujavana. Toinen jalka ojentui keveästi toisen päällä.

"Kuinka sinä olet paikallasi siinä, Oliivia, silmät noin, ja tukassa taas noituutta."

"Sopii sittenkin. Kun lepäät siinä, jokin piirre, täältä katsoen, ja iho tuollainen kuulakka. Silmät eivät ole entisten, mutta elettiinhän sitä ennenkin. Eikä kaikki olleet suinkaan tavallisia. Et sinäkään olisi ollut."

"Kaikesta. Ethän sinä olisi mahtunut niiden ahtaisiin rajoihin silloinkaan, vielä vähemmän kuin nyt."

Oliivia hymähti. Voi lähteä niin helposti hänen luotansa, voi jättää hänet, nyt, kun hän haluaisi pitää häntä! Eikö tuntenut sitä? Harvoin hän sitä niin halusikaan.

"Saanhan — anna, hetkinen edes. Minä jään luoksesi", hän katseli Oliivian kasvoja, jotka näyttivät liikkumattomilta, katseli alaspainettuja silmäripsiä, joiden takana elämä näytti asuvan.

"Jää, jää", Olivian ääni tuli yhtäkkiä monivärisenä kuin sateenkaari, kätkien hänen salaiset, moniväriset halunsa.

He lämpenivät taas. Oliivia tunsi, kuinka toisen sydän alkoi uudelleen sykkiä, kuinka kevyesti hän nosti hänet, kantoi häntä. Oliivia kuiskasi hänen korvaansa. Hänen hyväilynsä tulivat ohuina, viattomina kapeiden huulien välistä. Katse vaihteli kevyenä ja hellänä, mutta oli aina jonkin verran pidätettynä, niin että sen olisi voinut ikuistaa millä hetkellä tahansa, eikä siinä olisi ollut koskaan liioittelevan vastenmielistä.

Hän tiesi sen itse, tiesi, että kun tämä suhde loppui, olivat muistot toisen sydämessä kirkkaat. Ja vaikkei hänelle itselleen jäänytkään yhtä kirkkaita muistoja, ei juuri hänen elämänsä tapaukset muistoiksi enää kyenneet painumaankaan, ei hän antanut sen itseänsä häiritä, jos parempaakin tiesi löytyvän. Hän nautti silloin kun voi, mutta ei hän siitä nautinnosta yksin välittänyt.

Välitti harvoin. Silloin kun vielä voi elää mukana. Mutta hän tahtoi muuta. Hän tahtoi tulla toiselle välttämättömäksi, niin välttämättömäksi, että muu elämä hänen rinnallaan tuntui mitättömältä. Hän tahtoi tuntea siten oman voimansa. Hän tahtoi aikansa hallita toista ja sitten viskata hänet pois!

Aikansa, sillä loppu oli tuleva tästäkin suhteesta. Hän tunsi kyllästymistä, kuten monesti ennenkin, hän tunsi kaikki lopun oireet, mutta hän ei viitsinyt vielä ponnistaa viimeistä askelta ottaaksensa eikä hän välittänyt, jos toiselle tulikin pitempi kidutus. Hän tahtoi hänelle antaa kaikki, mitä antaa voi, antaa kasvaa hänen kiinni itseensä, rikastuttaa hänen sielunsa elämällä, täyttää sen hetkeksi elävällä hengellä.

Ja sitten repäistä itsensä irti, näyttää toiselle, mitä hän on, kuinka tyhjää elämä ilman häntä.

Mutta hän on kaukana. Hän heittäytyy uuden aallon harjalle, uipi uusille ulapoille, kulkee, kunnes väsyy.

Miksi ei kulkisi? Eikö hänelle ollut sama, ihminen kuin ihminen, melkein sama? Eikö hän sitä ollut jo ehtinyt huomata? Samat hyväilyt kaikilla, samat väreet äänessäkin ja sama hengen yksitoikkoisuus. Ja kulkua vartenhan hän oli luotukin. Kulkua, kulkua —.

"Minä olen suora ja minä olen väärä. Rakastan totta, mutta rakastan valhetta yhtä paljon", sanoi hän huomaten samalla äänensä pettävän keveyden, joka vähensi sanojen merkitystä.

Tyhmä — jos hän sanoisi sen, tahi löisi vasten kasvoja! Miksi kaikki olivat sattuneetkin olemaan sokeita, heikkoja, heikompia kuin hän. Miksi kukaan ei tuntenut häntä, miksi kukaan ei päässyt hänestä perille, miksi kukaan ei voinut vapauttaa häntäkin virheistään, aina vain piti hänen alas kumartua, alas kätensä ojentaa, valhe valheeseen vaihtaa.

Oliivia naurahti kuivasti, painoi silmänsä kiinni peittääkseen katsettaan ja hillitäkseen itseään.

"Minun, sitä sinä kysyt", toisen katse välähti jo. "Tiedäthän sinä, mitä minä olen tähtesi uhrannut, jättänyt kaikki, ollakseni luonasi. Ja sinä pidät minua kuin leikkikalua kädessäsi, heittelet sitä minne milloinkin haluat, luuletko, etten minä mitään huomaa?"

Oliivia tunsi tyydytystä. Hänen täytyi nähdä, että toinen voi edes suuttua. Turhaanhan hänkin — mitä se auttaa — hän katui jo —

"Mitä sinä huomaat", sanoi hän pehmeästi. — "Ei", hän ojensi kätensä, "ei olla pikkumaisia enää, eihän olla —"

"No, minä pyydän, minä olin paha, mutta, rakas lapsi, sinua." Oliivian äänessä helähti herttainen nauru, hänestä olivat toisen kasvot niin kömpelön totiset.

"Mutta rakas ystävä", Oliivia tunsi, ettei ääni ollut taas oikea. Mutta se voitti.

Oliivia tunsi sydämensä lämpenevän. Oli niin suoraa ja pilaantumatonta toisen olennossa, lasta, sitä rakasti hän sittenkin kaikissa, itsessäänkin, kun hän sitä väärentämättömänä huomasi.

Hän istui nyt silmät suljettuina. Kasvoilla oli hymyilevää iloa, vasta puhkeavaa, joka teki hänen kaidat kasvonsa niin suloisiksi ja jota toinen niin monesti ennenkin oli niillä ihaillut.

"Jos se on minun lapseni, sanokoon, ettei pienen tyttönsä oikuista välitä. Pahan, ilkeän tyttönsä, jossa ei ole mitään hyvää, sanokoon, että silti voi pitää siitä."

"Pitää, pitää", hänen äänensä vapisi ihastuksesta. Harvoin oli hän nähnyt Oliivian niin välittömänä, lupaavana.

"Ja sanokoon, ettei sitä jätä, ei muita tahdo." Oliivia silitteli hiljaa hänen hiuksiansa.

"Muita maailman ihmisiä, joista voisi enemmän pitää." Ja hän kuiskasi vielä kapeiden huuliensa välistä:

"Ja sanokoon, että rakastaa sitä paljon", silmät sulkeutuivat taas, "paljon, yli kaiken muun maailmassa."

BERTA

Punaiset pilkut olivat kohonneet Bertan kalpeille kasvoille, suupielet olivat vääntyneet katkeroiksi, mutta silmien hurja välke himmeni hiukan.

"Mikäkö tuli! Onni, mies tietysti, ha-ha-ha-haa", hänen naurunsa särki korvia, vihloi sydäntä.

"Juo, kun janottaa. No, maljani, vaikkapa hautajaismaljakin. — Noo, rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki."

Sitten ponnisti hän toisella kädellään sohvan selkänojaan ja koetti nousta ylös, mutta putosi takaisin istualleen.

"Ette moiti. Ei sovikaan. Miksi moittia. Kuka täällä ei osta ja myy? Sanokaa. Ja kuka kerskaa, että sai mitä ikänsä odotti? Saiko Johan, saiko? — Et sano. Ei sovikaan. Ei saanut, kun ei ollut. — Kun ei ollut . — Mutta kun mies on sellainen ja kun on mentävä, niin, rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki!"

Hänen harrottavat silmänsä pysähtyivät vuorotellen molempiin, joita kammotti se katse.

"No, ettekö tule, ette tahdo, ettekö suo muille? Te, te, te kaksi samanikäistä, onnellista. Te rakastitte — hellästikinkö, kuten kirjoissa rakastetaan — suutelitte toisianne silmille, ja kaikkea sitä, sitä hellää, saatanallista valhetta . Oo, Anna Maria, Anna Maria, te olitte onnellisia, älkää kieltäkö sitä. Sitähän minäkin olen etsinyt ja kaivannut. Eipä tullut, ei tarttunut, karkeata oli, matalaa — Ennen oli, ennen, olin lapsi, oh-hoh-hoo", ei erottanut, oliko se naurua vai itkua.

"Lapsi, lapsi olin minäkin, lapsi. Ja tiedätkö, kuinka se viaton voi rakastaa, tiedätkö sitä, Johan, sinä Johan, Johan, tiedätkö sitä —"

Hän huusi ja väänsi käsiänsä. Sitten raukeni ruumis suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen, itkuun ilman kyyneliä.

Hän ei jaksanut enää pidättää. Ruumis nytki vain. Hän itki nyt, itki niin, että olisi luullut sydämen halkeavan.

Anna Maria oli unohtunut paikoilleen, seisoi siinä kädet ristissä, tuska väsyneillä, lautumaisilla kasvoillansa.

Olihan se Berta, jota hän ennen itsellensä ajatteli, ennen, ennenkuin toinen sattui.

Olihan se Berta, Berta, joka oli ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu,
Berta, hänen oma, rakas Bertansa !

ANNASTIINA

"Eihän tuota, kun olette niin muuttunut. Sitä kuuluttiin jo naimisissa oltavan."

"Johan sitä kappaleen kolmatta vuotta, siinä kekrin seutuun kun näet vietiin."

"Sattuupa vainenkin, vaan eipä se, kun järkevästi pelaat, kun miehen mieliteko kerta lie, niin katsot eteesi, minkä otat, et nyt aivan kunnotonta toki, ja sitten kun et heittäydy heti miehen hartioille, vaan teet itsekin työtä, minkä aika myöten antaa ja kynnelle kykenet, etkä riitoja rakentele, niin mikäs auttaa, mistäpä hänkään toraisi."

"Yhtyyhän sitä aina, kun siinä mökilläkin isävanhan vielä vaimottua piti — hänkin vanhoillaan vielä vain, olisi tuon jo tuoltaan uskonut, vaan eipäs vain — ja kun veljelläkin tuntui olevan ne kauppansa käymässä, niin ajattelin, että kiertyy tässä yhteen mökkipahaan liian monta vaimoista ihmistä — ja mikä niiden vieraiden kanssa sitten — ja eihän sitä työtäkään riitä. No, mitäs, otin heitä kihloja kolmetkunta minäkin, ja kun tään karvarin sanoivat työtätekeväksi ja siivoksi, niin ajattelin, että tottahan tuo yhden vaimon itsellään elättänee, ja silloin sitä pappiloihin, eikähän se odottamalla parane, kun ottaa, niin ottaa."

"Mikäpä heidät tiesi, kun takakyliltä olivat. Mies on mies tämäkin, ja oli tällä rahojakin koko joukon neljättä sataa. Tarkka ja hiljainen mies. Hyvä kaikki, kun jaksat vain siellä verstaassa apuna olla, sen se tuntuu tahtovan, kun on siinä sitä työnkin puolta niin, ettei kun tekee kuin mitähän. Sitten katsot lapsiasi siinä välillä ja kohennat, mitäpähän vähän kohennat, etkä tyhjästä äyskäröi, niin eipähän toinen ihminen toiselta mistä enempää voine vaatia."

"Taitaakin se Holopainen liikoja vaimoltaan vaatia. Pitää sitä toki miehisen miehen jaksaa vaimo itsellään elättää. Ja onhan sitä työtä lapsissa ja askareissakin."

"Onpahan sitä, onpahan sitä työtä niissäkin. Vaanpa on se leipäkin siinä elinaikuinen, ja kun huonoksi tulet, niin hoitaa."

"Olisihan se Annastiinakin, niin rivakka kun on, elänyt sillä työnteollaan aivan rempseesti ilman miehelle menemättä."

"Eipä sitä lähde kylän töissä kiertelemään, parempi se on omalle miehelleen."

"Ainapahan sitä huolettomampi. Mutta on se niinkin tämän talonpoikaisen kansan, että naimisissa sitä olla pitää. Kun ei ole meillä niitä muitakaan hempeyksiä niinkuin herrasväkilöillä, niin kyllä sen miehen edes pitää. Se on niin aina parempi, sitä on kuin turvansa takana ja pitääpähän huolen lapsistaan."

"E-he-he-hee", Annastiinaa nauratti, se tuntui hänestä niin hullunkuriselta. "Rakasta, ehee, eihän me koulunkäymättömät ihmiset niistä lirkutuksista. Mennään vain, jos on meno työnä. Se on tämän raakasen kansan laita niin, että jos rupeisit siinä vielä rakastelemaan ja vitkastelemaan, niin menepäs tiedä, miten vielä kävisi. Se on toista, kun ollaan hienompata lajia alunperin, ja on aikaa, niin mikäs, lystihän se on sitä venytellä."

"Vaan kyllähän sitä sitten ajanpitkään, kun muilta töiltään joutaa, rakastaa minkäpä rakastaa, jos mies ei ole hyvin jörökki."

"Mikäs, hyvä mieshän se Holopainen. Kyllä sen kanssa toimeen tulet.
Eikä tuo viero minua eikä lapsiakaan."

"Kaksihan niitä kerkesi jo olemaan, mutta se toinen haudattiin jo tässä kolmannella viikolla."

"No, kahtensa kun olivat siellä tuvanpuolella, niin miten lie saattanut tulta vaatteisiinsa, raukka, ja minä olin Holopaisen luona verstaassa, ja siitä kun paloi niin tönköksi, että oli kuin tuo yksi karstainen puupökäle, eikä jaksanut siitä enää elämään virota, kyllä se piti olla."

"Lapsiparka, olipa se surkeata, kun näet kuolema noinkin sattuu! Eikö teistä ollut hirveän ikävä?"

"Ikäväpä vainenkin. Vaan minkäs sille teit. Mikä on sallittu, se on sallittu. Niin hyväjuoninen lapsi vielä sattui olemaan, istua nyyhkötti nurkassa juonimatta, kun vain vähän vitsalla peloitteli. Holopainen itsekin sanoi, että olisi sen pitänyt, sen lapsen."

"Mitä lienee tehnyt. Tottahan tuo, omansa kun oli. Vaan eihän se tämä työkansa jouda paljon suremaan, vaan itkuksi se minulle pani. Kyllä se niin repäisee sydänalaa, kun menepäs sellainen kaunis ja veres ihmisen alku ihankuin tuo yksi karstainen puupölkky mustaksi ja tönkäksi vain. Kyllä se pitää käydä, kun sitä äidin mielellä vielä katselee. Niin sanoi itse ja kieloitteli minua, että älä tuota niin sure, tullut on tulleilleen, ja tallellapahan siellä tyttöriepu lienee, niin sanoi, ja iltasella, kun minulle muistui vielä mieleen se lapsi ja tuntui niin oudolta sydänalassa. Niin sanoi, että kyllä tässä vielä lapsista tarpeesi saat, jos monta tulee, niin mikä niitä kaikkia elättääkään. Vaan ikävähän minusta siltä oli, kun se on oma lapsi kuitenkin aina oma lapsi, niin olisi hänet pitänytkin, kun kerta oli, vaikka hoitamistahan niissä on, se on tietty, etenkin kun sitä muun työsi lomassa teet."

"Oikein se onkin Annastiina laihtunut ja kuihtunut. Näkee, että on työn äärellä käyty."

"Laihtuuhan sitä lasten kanssa ja kuihtuu, kun on jo se hempein aika ohitse. Ja kun se on tämän ihmisen elostus alusta loppuun sellaista, että riehkaise vain, jos ajatus niinkuin pystyssä pysyä. Ja jaksaahan tämä pitää taivaltaa tämä matkansa niin yhden kuin toisenkin. Niin, ja mikäpäs on jaksaissa, eihän tämä mikä niin mutkikas, tyhjää se on heittäytyä jaksamattomaksi nuorten ihmisten, käypihän se vielä kuin ikään tanssissa, kun on terveyttä. Kun se loppuu, minkäs teet. Kun et jaksa, niin et jaksa, aika aikaa kutakin. Ja loppuuhan se kerta aikakin ja loppuun jaksamiset. Ja jospa tuota olisi silloin niinkuin kevennystä mielelle, kun olisit tehnyt, minkäpä olisit kohdaltasi voinut, ettei tuosta edes jäisi karvastelua mieleesi, ettei tullut ajallaan koetetuksi sopiutua täällä, eikä olluksi niinkuin rauhaan sopii. Se on sitten näet ollutta ja mennyttä koko ihminen."

"Niin, niinpähän se lienee. No, hyvästi sitten. Se Holopainen jos mitä nyt, kun minä vain pikimmältään asialle pistäysin."

Ja Annastiina läksi mennä kapristamaan mökille päin, niin että kannat vain vilahtelivat lonksavista lipposista.

HILDA HUSSO

"Jahaa, se on Lundqvist, kuin puhuu. Se on myös Ekbomin maatsalongista, kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso. Ja nyt minä kysyisin — — Se on niin, että tahdotteko te vapaaehtoisesti maksaa siitä lapsestanne?"

"Vielä tuota viitsitte kysyä ja heittäytyä, niinkuin minä vierasten jälistä teidät maksulle panisin. Omanne se on. Kyllä se saadaan toteen, varokaa te vain. Jos ei muuten selvitä, niin minä otan poliisin mukaan ja tulen huomenna sinne. Niin teen ja katsokaa te vain päällenne!"

"Maksakaa hyvällä lapsesta, ja silloin se on minun puoleltani sovittu. Minä olen antanut sen ulos eräälle muijalle ja olen itse täällä maatsalongissa sisäkkönä. Jos Lundqvist maksaa lapsen edestä, niin minä painan koko asian, eihän se riidalla parane."

"Jos Lundqvist tahtoo. Onhan se mulle sitten samantekevä, jos lapsi on mulla tahi ei. Vaan ei minun palkkani riitä vieraan lapsen eläkkeeseen."

"Enhän minä toki kielläkään, ettei se minunkin olisi, vaan enhän minä sitä olisi tahtonut olemaan, kuten Lundqvist kyllä ymmärtää."

"Ettekä sitä tekään. Kukapa sitä nyt osasi arvata. Enkä minä puolestani asiasta pahastu, sattuuhan sitä aina sellaista. Mikäpä tuossa sitten. Vaan ei mulle tuota ennen ole tapahtunut. Ensi kertaa se oli."

"Enhän minä nyt liikaa melua siitä nostakaan. Eikä täällä ketään nyt ole kotona, ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku syrjäinen kuulis. Ja vähäinen asiahan se on, jos vain tyynesti maksatte."

"Mitä tuumimista siinä on, ei se tuumimalla enää parane, laki on minun puolellani."

"Elkää nyt pahastuko, enhän minä ole sanonutkaan, ettei Lundqvist asioitaan maksaisi. Enhän minä toki. Eikähän tämä nyt niin suuri tapaus, ei tapaus eikä mikään, tavallistahan se on, ymmärtäähän sitä, ainahan sitä sellaista sattuu."

"En minä puolestani välitä, mutta lapsen tähden, ymmärtäähän
Lundqvist."

"Kyllähän se hyvä, jos Lundqvist saisi paremman. Ei nyt Lundqvist vaivaannu eikä huolesta liikaa minun tähteni. Ainahan minä toimeen tulen."

"Voi-voi teitä, hyvä Lundqvist. En toki vihainen vähääkään. — Vai niin
Lundqvist ajattelee vain vielä. En minäkään toki ole unohtanut."

"Ihanko se totta nyt, Lundqvist? Joudanhan minä, aamupuoleen yötä, kun
Lundqvist on vapaa. Eikä nyt muistele tätä."

"Juu, kyllähän minä muistan ennestään. Vai lupaa Lundqvist olla kohtelias ja kestitä."

TUONEN MAILLA

Kylmä tuuli törmäsi vastaan tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla. Kuolema kajahutti kolkon, ilkkuvan naurunsa, joka peloittavina aaltoina levisi tuonen mustiin äärettömyyksiin.

"Kuule, sielu, etkö ole nyt onnellinen, kun sinut elämän kurjuudesta vapahdin?"

"Voi, herra jumala, mitä sinä minulle tehnyt olet! Anna minulle elämäni takaisin! Minä en tahdo kuolla ja hävitä."

"Voi, anna se minulle takaisin. Elämä, elämä! Minä tahdon elää ja nauttia!"

"Mutta sinähän kärsit siitä, eihän se yhtään nautintoa sinulle tuottanut. Muistelepas lapsuutesi kotia. Muistatko yhtään onnellista hetkeä sieltä?"

"Ja sitten nuoruutesi, muistele sitä! Muistatkos vaimosi, muistanet vielä, ja sitä helvetillistä elämää sitten, muistatkos sitä!"

"Ja kun olit vankilassa ja vaimosi veri vainosi sinua, oliko elämä siellä herttaista… Noo, muistelehan toki. Sitäkö sinä vielä tahtoisit?"

"Voi, päästä minut, pois vain, täällä on niin jäädyttävän kylmää, ja pimeys painaa minut olemattomaksi. Olemattomuus — ei, älä — minä niin pelkään. Elämä on toista sittenkin. Laske, laske minut elämään uudestaan!"

"Ha-ha-haa, tyydy vain nyt muistoihin! Mitä luulette te olevanne, pienet ihmisraukat! Mikä on teidän elämänne sitten! Kuin kuplia kohoo niitä, kuin kuplia särjen minä niitä olemattomaksi. Ha-ha-haa, mutta te ette tyytyisikään yhteen vuoroon, vaikka se helpompi teille olisi. Se on sitä ihmiskurjuutta! Ha-ha-ha-haa!"

Kuolema kiiti eteenpäin. Rämäkän kolkkona kaikui hänen ilkamoiva naurunsa tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla ja levisi peloittavina aaltoina tuonen mustiin äärettömyyksiin.

SIELU

Pyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita tulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia tauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.

"Mihinkäs jäimmekään sinun kanssasi? Niin, sinä varastit ne kirkon rahat ja elit sitten synnissä."

"Niin se on, mutta on täällä vielä paljon muutakin törkeätä. Tämä mies on ollut suurimpia konnia maan päällä."

"Kuinka sinä menit elämään niin, ihmisraukka! Etkö sinä tietänyt, että hänen pyhä vihansa tulee kohtaamaan väärintekijöitä?"

"Tiesinhän minä, tiesin, mutta ihminen on syntinen raukka, joka omin voiminsa ei jaksa autuaaksi tulla."

"Ymmärsin, ymmärsin, hyvinkin ymmärsin, ja minä kaduin kuollessani ja nautin Herran pyhän ehtoollisen."

Pyhä Pietari hykersi käsiään yhteen. Hänellä oli niin hyvä mieli. Ei hän olisi puolestaan enää kenellekään pahaa tahtonut, niin vanha kun jo oli, hän puolestaan olisi kaikki taivaaseen laskenut. Ihmisraukat, samanlaisia kaikki. Mutta virka näet!

"Pelastettu olet sinä, ihminen, iankaikkisesti. Katso, joka anoo, sille annetaan, joka kolkuttaa, sille avataan."

Ja hän kolkutti taivaan portille, joka ylistyshymnin kaikuessa kätki sielun iankaikkiseen kirkkauteensa.

Mutta taivaan portilla kasvoi tungos, jokainen olisi tahtonut tietää sijansa, sillä epätoivo kalvoi heitä kauheasti.

Pyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut levähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja uusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti, ja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari sitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä iankaikkisesti.

"Minun, minun", pieni sielu tunkeutui sieltä esille. "Minä kuolin melkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä."

"Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä vikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä ole!"

Pyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat kaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin ansainneensa. Ja hän jatkoi:

"Ja hän se auttoi sinua elämään oikein, mutta sittenkin teit sinä aina syntiä salassa, sillä ihmissielu on syntien pesäpaikka. Kaduitko sinä kuollessasi ja etsit pelastusta, ennenkuin iankaikkisen tuomion eteen astuit?"

"Minä en ehtinyt katua enkä anteeksi pyytää, sillä minä kuolin tapaturmaisesti."

Pyhä Pietari oli epätoivoissaan, sillä hän tiesi, että huonommatkin olivat taivaaseen menneet.

"Hän oli edellisen päivätyössä, ja kun hän kuuli, että isäntä oli kuollut, iloitsi hän sydämessään, sillä hän ajatteli, että nyt hän saisi irti päiväpalkkansa, jotka kauan olivat maksamattomina olleet, ja silloin tapahtui, että —"

Ja Pyhä Pietari osoitti ja enkelit tarttuivat sieluun, mutta sielu riuhtaisihen irti ja ensi kertaa kirosi, kirosi koko Jumalan taivaineen.

Ja se sattui kuulumaan taivaaseen, ja Jumala kutsutti miehen eteensä, ja kaikki sielut vapisivat, sillä he tiesivät, että Hänen vihansa on pyhä ja vanhurskas.

Mutta sielu päätti kerrankin olla luja ja sanoa, että taivaan järjestys oli väärä, ja ettei hän sellaisesta taivaasta, eikä sellaisesta Jumalasta välitä. Hän päätti, sillä totuus —

Ja Jumala ojensi kätensä sielua kohti ja sielu lankesi polvillensa Herran jalkojen juureen, ja katso, samassa kirkastui sielu ja muuttui enkeliksi.

Ja koko taivas kaikui ylistystä Hänen rakkaudelleen, ja siitä sielusta tuli sitten nöyrin ja uskollisin palvelija Herran jalkain juuressa.

HERRAN TEITÄ

"Hyvä ihminen, sinun täytyy antaa ero tuolle sulhasellesi. Katsos, nyt ei hän välitä sinusta enää yhtään, kun sai sinut lupautumaan, juo vain ja juoksentelee toisten perästä. Eihän siitä mitä tule, ei sillä tavalla taloa laiteta. Pura, hyvä tyttö, pois kaupat, ettet ikääsi kadu ja toisia onnettomia maailmaan saata."

"Kyllähän minä ajattelenkin, ja ajattelen niinkin, että mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaman."

"Jumala, voi veikkonen, usko sinä niitä. Kylläpä sitten! Ihminen sitä itse vain tekee, minkä tekee. Älä sinä jätä sellaista Jumalan varaan, sanoisit sitten jäljillä olevasi."

"Mitäs minä itse, Hän johtakoon, kuinka parhaaksi näkee, Hänen tahtonsa se aina kuitenkin tapahtuu. Hänen on valta ja voima."

Ja Hän johti niin, että poika tuli ja otti ja vei tyttönsä ja he menivät naimisiin.

Mutta heistä tuli hyvin onnettomia. Mies joi ja rääkkäsi vaimoansa niin, että lapset syntyivät vaivaisina ja mielipuolina.

"Mitähän Jumalakin tarkoitti tuollaisia olentoja tänne luodessaan", ihmettelivät ihmiset.

NAINEN

"Sinua kunnioitan minä, mies. Luonteesi ja ominaisuutesi tahtoisin saada sulattaa omiini ja luoda kokonaisuuden, ja vaikka olet vieras minulle, antaisin sielusi yhtyä omaani, mutta yhtyä vasta — lapsessani."

"Minkä vapauden sinä minulle annat! Sinä sidot itsesi kaikkien lapsieni isäksi, et sinä minulle valitsemisen vapautta salli. Sinä pakotat minut tahtomattani äidiksi, silloinkin kun en vastuunalaisuutta itselleni ottaa uskaltaisi. Ei, siksi pyhänä minä elämän jatkuvaisuuden pidän, etten ilman tahtoa ja tarkoitusta elämää lisätä tahtoisi. Ja kuitenkin minä tunnen oikeuteni siihen. Luoda elämää minä tahtoisin, iankaikkisuutta lapseni kautta tahtoisin!"

Mutta mies kauhistui äänettömäksi naisen suurta siveettömyyttä. Kuinka hän olisi voinut! Ei koskaan! Sehän olisi vasten uskontoa ja siveyttä, vasten yhteiskuntaa ja tapoja.

Ja mies kääntyi ja meni suruissaan pois — eikä muistanut, että hän oli jo monen lapsen isä, vaikkei vielä yhdenkään vaimon mies.

VAPAUS

"Niiden tähden juuri. On kerrankin uskallettava olla mitä on, mitä itse tahtoo ja haluaa, olla vapaasti, rohkeasti!"

Vuosi oli kulunut. Hän oli ollut mitä oli halunnut, oli ollut vapaasti, rohkeasti, ihmisistä välittämättä.

Mutta hän oli hermostunut, silmäin alukset olivat mustat, katse arka ja synkkä, kun toinen hänet tapasi.

"Niin, mitä olen halunnut, miten kaukaa katsoen olin halunnut elämän elettävän."

"En. Minun verilleni se ei sovi. Rakastan rajoja, sovinnaisuutta, muotoja, epävapautta. Muuten en jaksa —"

AGNEETTA

Agneetta oli ystäväni, kuin oma sisareni — ei, hän oli kuin keväiset, hennot ajatukseni.

Minä rakastin häntä. Rakastan kaikkea luotua ja kaunista, mutta hänenlaistaan en ole vielä ketään nähnyt.

Muistan selvään, kun hän kerran tuli salaiselta matkaltansa. Kuinka hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säteilivät!

"No, Agneetta-kulta", sanoin minä ja otin häntä vyötäisiltä, "mikä poskiasi punaa, mikä vertasi kuohuttaa?"

"Katso — sydän", kuiskasi hän, painaen poskensa vasten omaani. Hänellä oli upseerinvyö ja soljessa siinä oli kivisydän.

Kuinka puhtaan ja säteilevän asunnon oli onni löytänyt! Ja jos kuka, niin Agneetta-lapsi onnen ansaitsi.

Oli kulunut vain jokunen kuukausi, kun tulin maalta ja tapasin Agneetan jälleen — — Ja minkälaisena? — En tahtonut tuntea! Kasvonsa olivat kalvenneet ja silmien ympärille oli painuneet mustat renkaat, joiden sisästä Agneetta-lapsi katseli maailmaa pohjattoman kuultavalla katseellaan.

"Agneetta-lapseni, pieneni, miksi poskesi ovat kalvenneet", kysyin minä ja sivelin hiljaa hänen kalpeiden poskiensa hienoa hipiää.

"Agneetta-raukka", ajattelin minä, "nyt on hänen vuoronsa tullut.
Suokoon taivas hänelle voimia kestämään kaikki!"

Mutta se olikin viimeinen kerta. En ikinä unohda. En voi! — Hän seisoo vieläkin sellaisena edessäni.

Hoippuen tuli hän vastaani väljässä mustassa puvussaan. Silmät tuijottivat hirvittävän suurina ja peloittavina. Se katse jäi polttamaan rintaani. En voinut pidättää itseäni. Minun täytyi saada itkeä — Ja minä käänsin päätäni vuodattaakseni edes salaa jonkun kyyneleen.

Otin hänen kätensä omaani. Se oli kylmä kuin kuoleman käsi. Siitä luin minä kaikki, mitä hän oli kärsinyt.

Hän nojautui minuun ja painoi silmänsä kiinni levätäkseen. Annoin hänen olla, sanoin vain sydämelleni: "Vaikene, vaikene."

Ja vyötä hänellä ei ollut. Se oli ollut liian raskas, se oli painanut vian hänen sydämeensä.

Niin meni oman elämäni kevät, kuoli Agneettani. Suru murti hänen sydämensä.

Sinä kohtalo, sinä olit julma Agneetalle! Mitä sinä hyödyit, että sinä riistit kaikki häneltä, lapselta, riistit hänet meiltä? Miksi niin piti käydä, eikö muuta tietä olisi ollut? Olisi tuhansia toisiakin teitä, mutta sinä olet niin julma, julma.

LUONTO JA IHMINEN

Luonto, jonka silmät olivat suuret ja syvät, kutrit kultaiset, käsi pieni ja hento, hän rakasti Ihmistänsä.

Iloa oli heille elämä ja oleminen, ja omat metsät ympärillä naurua kajahtelivat.

Oli paljon vieraitakin polkuja, jotka eivät olleet niin päivänpaisteisia, ja siksi karttoivat he niitä aina.

"Odota", sanoi Ihminen, "minä katson. Minä näen tuolla kummat usvat kohoavan. On kuin ne kätkisivät jotakin aavistamatonta."

Ja Ihminen riensi oudoille poluille. Vierailla metsillä oli oma viehätyksensä ja soiden voimakas tuoksu huumasi häntä.

"Sinua varten, tule, leikkikäämme. Minä näytän, mitä minä täällä voin, mitä me yhdessä voimme!"

Ihminen meni. Kulttuuri avasi hänelle sylinsä ja hurmasi hänet kuultavalla olennollaan.

Ja kylmä värisytti Luonto-tytön ruumista. Hänen hapsensa olivat hajallaan, ja silmät tuijottivat suurina kauas harventuneiden metsien syksyiseen alastomuuteen.

Hän hyväili kädellään koivun kylmää kylkeä, huokasi, ja kellastuneet lehdet värähtivät ja putoilivat hiljalleen Luonnon hajahapsille. Hän painoi poskensa puun runkoa vasten ja katseli taivaan tähtiä, noita lukemattomia, avaruuden sylissä lepääviä maailmoita.

Ja hän tunsi kahleiden painoa. Miksi oli hän kiinnitetty tähän karuun, kolkkoon maahan?

Hän olisi tahtonut lentää läpi tummien avaruuksien, lentää tähdestä tähteen, etsiä sieltä vertaisensa.

Hän olisi tahtonut lentää kauas, nähdä avaruuksien kätköt, mitata sieltä kaiken olemisen syvyydet.

Koko äärettömän, ikuisen avaruuden, kaikkine, kaikkine olomuotoineen siellä.

Ja Ihmisen olisi täytynyt tuntua pienen pieneltä, mitättömältä hänen mielessään kaiken sen rinnalla, olisi täytynyt yhtenä pölyhiukkasena kadota hänen näkyvistään.

Ihmisen, jonka tähden hänen elämänsä oli tyydyttämätöntä kaipausta vain. Ihmisen, Ihmisen, jota hän odotti yhä.

Hän oli väsynyt, silmäin kirkas kiilto himmennyt, ja pää oli painunut maata kohti.

"Luonto, anna minun levätä luonasi", sanoi hän ja ojensi kuihtuneen kätensä.

Kalpeana ja liikkumatonna seisoi Luonto, silmät olivat tuijottavat, suuret ja tuskaisat.

Luonto-tyttö puristautui puunrunkoa vasten: — "oli siis rakastanutkin sitä toista."

Ei hengähdystäkään kuulunut. Oli kuin Luonto olisi jähmettynyt siihen asentoonsa.

Ooh, se olikin siis niin pieni se Ihminen, niin pieni, niin raukka, jota hän oli rakastanut.

Oli kuin jotakin olisi ratkennut Luonnon rinnassa. Hänen hento vartalonsa taipui taaksepäin, veretön käsi painoi lujasti rintaa, ja sieraimet vähän värähtivät.

HÄMÄRÄSSÄ

"Ja sinun, Helga, on kuin hallitsijattaren jalokivineen, voisi vaikka valtikkaa pidellä."

"Miksi ei ruoskaakin. Mutta eikö sinusta ala tuntua yksitoikkoiselta täällä maalla? Se on aina tätä iankaikkisesti samaa."

"Ei, on suloista. Oli hyvä, että kutsuit minut tänne, saa oikein levätä nämä päivät."

"Elämä täällä on niin outoa, aivan toista kuin siellä suuressa maailmassa. On niin rauhallista, niin hiljaista, että kuulee ja tuntee vain oman olemisensa, ja sisässä on niin tyyntä, ei liikahdakaan, ja ajattelee, että onni onkin lepoa ja rauhaa, onni lepoa vain, lepohetkiä ihmiselämässä."

Ääni tuli tuskin kuuluvana, sanat soivat pehmeän surullisina ja hillittyinä hämärässä.

"Kuule, Helga, kun voisin sanoa, mitä ajattelen. Sinä olet niin toisenlainen, levoton, luja. Minä ymmärrän tavallani, ja säälin sinua sydämestäni. Saat kärsiä paljon, taistella yksinäsi, et tahdo jakaa sitä toisen kanssa, olet ylpeä. Mutta, Helga, etkö voisi jakaa, etkö koettaa. Minä toivoisin sinulle parasta mitä tiedän, kun sinä vain voisit rauhoittua."

"Koditon elämä. Ei, ei, ei väsytä, olen tottunut siihen. Ja koko maailmahan on minun kotini, lava rauhoitettu paikkani. Mutta sinä ajattelet, eikö nöyryytykset katkeroita minua. Olen tottunut niihin. En odota liikoja elämältä. Otan sen sellaisena kuin se tulee, en pelkää nöyryytystä, en pettymystä, nehän osoittavat vain, että se, jonka luuli mahdolliseksi, olikin mahdotonta. Ja miksi mistään välittää, eikö ihmisvoimat kestäisi. Tahtoa vain, tahtoa niin että tuntuu, ja vannoa, että mikä oli mahdollista yksille, on mahdollista toisillekin, sillä saman rajoitetun maailman ihmisiähän he olivat hekin. Niin minä sanoin aina itselleni, kun aloin näytellä, ihminen minun oppia täytyi. Miksi en oppisi, näinhän minä ihmisen itsessäni, ihmisen aina kaikkialla. Ja minä olen tyytyväinen, olen aina saanut, mitä olen toivonut. Yhtä en saanut, kotia en saanut, eihän sitä lavalta löydetä."

"Ei, ei, rakas lapsi, sinä et ymmärrä sitä. Ennen ajattelin minäkin niin. Etsin sitä rakkautta, luulin sitä löytyvän minunkin osalleni.

"Ja jotakinhan löysinkin. Annoin heidän vannoa rakkauttaan, nautin siitä ja hymyilin palkaksi. Annoin heidän leikkiä, ja katsoin salaa heidän sydämensä syvyyteen. Ja kerta — Ei — Jumala, kuinka tyhjiä ihmissydämet kuitenkin ovat!"

"Mikä tulee. Mikään ei tule itsestään, ellei tahdo tulemaan. Niin sanovat ainoastaan ne, jotka tyytyvät ensimmäisen mahdollisuuden pieneen muruseen, joka tarjolle sattuu. Ei, etsiä sitä täytyy, jos jotakin tahtoo, ja löydä sitä — ei!"

"Miksi menisin? Ei, me olemme toisenlaisia ihmisiä kuin te. Katsohan, asia on silloin toinen. Kun on koti, on rakkautta, on lämpöä, on nuoruutta, on vielä hyvää ja kaunista ihmissielussa. Ei, kotia, sitä en minä koskaan saa, — en minä —"

"Oh, älä puhu siitä, ei se ole sellaista, ei sillä kotia perusteta, siinä tarvitaan toisenlaista, tarvitaan uskoa, ja sitä minulla ei ole, eikä tule koskaan olemaan. Enkä minä sitä tahdokaan. Näin on vapaampi ja parempi, on riippumaton, on oikeus olla omaa itseään häiritsemättä ketään; on oikeus antaa ja ottaa, kenelle ja keneltä tahtoo. En tahdo enempää. Minulla ei ole enää mitään pyydettävää, ei haluttavaa, niin, ehkä tällaista rauhaa joskus—"

"Niin, Helga, sitä juuri, ja kenties muutakin. Ehkei se sovi sinulle, vaan minulle ja monelle muulle. Ajattelen niin eri tavalla, tunnen niin eri tavalla, ja minun sydämeni kätkee eri halut ja eri kaipuut. Minä kaipaan omaa kotia niin äärettömästi, pois tästä lapsuuden kodista, pois tästä, jossa olen saanut niin paljon hyvää, mutta joka ei minua tyydytä. En tahtoisi elää vanhempiani varten yksin. Minä tahtoisin oman valtakuntani, omat rakkaani, oman perheeni, kaipaan sitä niin, rakastan lapsia, rakastan uutta, jatkuvaa elämää heissä. En tiedä suurempaa onnea kuin äidin, luoda elämää, antaa sielunsa ja henkensä, antaa parhaimpansa lapsilleen, elää heissä uudelleen elämänsä parempana, jalompana, jatkua heidän kauttansa tulevissa sukupolvissa, ottaa siten elämällänsä osaa koko ihmiskunnan pitkäjaksoiseen kehitystyöhön."

"Niin, minä. Minä kaipaan sitä niin, jokainen verisolu minussa elää sitä varten, kaipaa sitä kanssani. Koko väräjävä, elävä ruumiini on kuin pyhitetty sille, on kuin se odottaisi, odottaisi vain!"

"Minä kadehdin kaikkia äitejä, pidän heitä pyhempinä kuin muita. Kurjinkin heistä on onnellisempi kuin minä. Ja kun näen pienen, avuttoman lapsen ja otan sen syliini ja tunnen sen viattoman posken vasten omaani, tunnen sellaista riemua, kuin olisin äiti itse, kuin se olisinkin minä, joka olisin luonut sen elävän olennon, kuin se olisikin osa itseäni, liha minun lihastani, veri minun verestäni. Mutta sitten huomaan, kuinka köyhä minä olen, ja itken sydämessäni omaa tyhjää elämääni, kun en saanut mitä muut saivat, kun elämällä ei ollut tarkoitusta, kun ei ollut ketä rakastaa, kun en saanut pyhittäytyä äidiksi. Itken, kun koko elämäni on hukkaan menevä kuin syksyn kellastunut lehti, jonka tuuli repäisee puusta, elämästä ja hautaa johonkin mätänemään. Niin koko ihmiselämä — ei jälkiäkään enää. Toisten lapset tulevat ja tallaavat haudan. Ihminen oli vain pientä, omaa olemistansa varten, ja siinäkään ei tyydytystä saanut, kun rinnassa paloi alituinen kaipuu."

"Ei, puhu vain. Sinä olet niin hyvä. Sinä olet puhdas ja kirkas ajatuksissasi. Sinulla on uskoa ja rakkautta elämään, et pientä nautintoa olemassaolostasi kaipaa, tähtäät kauas. Mutta jos minä sanoisin, sanoisin, että se on lapsen kaunista uskoa vain. Miksi ihmisen tarkoitus olisi jatkuvassa elämässä? Mitä varten koko elämä ja kehitys? En näe mitään lopputarkoitusta, en päämäärää. Eikö ole sama, oliko vai oli olematta, sama jatkuiko vai ei? Onhan ihminen itseänsä varten, mutta mitään rakkautta tähän olemiseen ei minulla ole, ei ole ollut mitään, joka olisi minut siihen oikein kiinnittänyt, ei työnikään, sekin oli keino vain. Teillä oli ensin kotinne, rakkautenne siellä, perhesiteenne. En ole koskaan niitä tuntenut, ulkoapäin katsoen näyttävät ne itsekkäiltä, kahleilta, jotka sitovat ihmisen paikallensa, estävät liikkumasta vapaasti. Sitten oli teillä rakkautenne. Etsin sitä kerran hammasta purren, luulin siinä onnen piilevän, ja näin, ettei rakkaus ollut mitään, ei mitään."

"Niin, ei mitään, se oli ihmispienuutta vain, ihminen painuu mieluummin mukavuuteen ja lämpöön, tiedän itsestäni, sillä elämä suurena ei lämmintä suinkaan ole. Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa ajatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi, olisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole näkemään ja tuntemaan totuutta oikein. Tarvitaan niin paljon kaikkea pientä, niin monia uskoja elämästä, monia uskoja elämään. Ja niitä on tämäkin sinun uskosi ja rakkautesi siihen ja sen kehitykseen. Se on niin kaunista, mutta minulle vierasta, se tuntuu niin korkealta ja pingoitetulta, mutta kenties minulle vain siksi, kun olen saanut katsoa elämää sinänsä kasvoista kasvoihin."

"Miksi ei voisi. Jos tulet äidiksi. Jokainen ajatteleva äiti rakastaa lapsessaan tulevaisuutta. Jokainen äiti rakastaa."

"En usko, että jokainen. Ellei muutenkaan rakkautta ole, ei sitä ole lapseenkaan."

"Mutta jos ihminen on niin kaukana luonnosta, että siinäkin suhteessa on sen laki rikkoutunut."

"Ei voi, se on mahdotonta. Et osaa sitä vain ajatella, kun et ole ollut äiti."

Hän ei löytänyt sanoja. Että hän oli tahtomattaan pakottanut ilmi toisen salaisuuden!

"Ei tee mitään, rakas lapsi, ei mitään, en minä siitä, olen saanut tottua kaikkeen."

"Voin jättää, minä voin jättää. Enhän minä voi lakata itse elämästä hänen tähtensä. Minulla on elämäni, maailmani, enhän minä voi astua sinne hänen kanssansa, en voi jättää kaikkea. Älä itke, Essi, sillä on hyvä siellä, parempi kuin tällaisen äidin luona. Siitä tulee ihminen siellä, vaatimaton, joka alkaa elämänsä taistelun alusta. Eihän minulla olisi kuitenkaan mitään annettavaa hänelle, kun olen niin köyhä, niin köyhä, kun olen tullut sellaiseksi, kun elämä on kuluttanut, ettei mitään enää voi tuntea, ei rakkautta, ei edes pienelle, pienelle lapsellekaan."

"Kenties en mitään. Eikö se liene yhtä kylmää ja tyhjää itsessään aina."

Pimeä oli tullut sillä välin, sankka ja musta, mutta he eivät tienneet siitä mitään, he katsoivat vain oman sielunsa synkkään syvyyteen, tunsivat sen pohjattomuuden, mittaamattomuuden.

Eivätkä he huomanneet, kuinka tähdet syttyivät taivaalla, kuinka pimeälläkin oli oma valonsa.

UNI

Hän oli pakenevinaan, joku ajoi häntä takaa. Häntä painoi ja väsytti, mutta hänen täytyi vain juosta.

Oli pimeä, eikä hän tuntenut maita edes. Vihdoin joutui hän entisen kotipeltonsa pientareelle, mutta hänen kotinsa oli hävinnyt.

Hän istuutui maahan itkeäkseen sitä, että kaiken oli täytynyt hävitä, kaikkien kuolla, äidinkin, joka aina oli hymyillyt, joka koskaan ei väsynyt.

Yhtäkkiä tunsi hän takaa-ajajansa seisovan vierellänsä. Hän katsoi, se oli hänen miehensä.

"Ei, muuta ei jäänyt. Ajattele, ei koko elämästä muuta, särjetty sydän vain. Ja minä lähden täältä lapsetonna, et sinä antanut minulle siementä."

"Älä syytä minua, syytä elämän jumalaa. Kaikki syyttävät nykyään jumalia."

Omat sanat soivat hänen korvissaan, kun hän nousi, jätti miehensä ja läksi astumaan puristaen sydäntä kädessään.

Oli aivan pimeä. Hän astui ja astui. Maa alkoi kumahdella. Pääkalloja!
Ne vetivät häntä maahan, mutta hän ei pysähtynyt.

Siellä piti olla elämää vielä matkan päässä. Elämä siellä oli oikeata, vapaata, kun sinne olisi päässyt.

Ei kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei mitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.

Herra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan maahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä puistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi, mitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: "Elämä!" Hän naurahti, ja kumma hymy kivettyi hänen kasvoillensa.

Hän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä laihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.

Samaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut herännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa eli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta kuin unessa oli kaikki, kenties aina.

Kun elämä oli jättänyt hänet osattomaksi, kun se ei ollut pannut hänen sydäntänsä sykkimään, ei rintaa kertaakaan riemuitsemaan, kun koko elämä näytti hänestä alentavalta erehdykseltä, päämäärättömältä taipaleelta — elämä ilman tehtävää, ilman tarkoitusta, ilman rakkautta.

Vai oliko hän kenties liikoja vaatinut, kaivannut sitä, joka ihmismaailmaan oli mahdotonta?

Ehkä oli. Ehkä elämä ei ollutkaan elämää, oli kuolevien leikkiä, veretöntä unta, josta havahduttua sen mahti katosi.

Ja hänen silmänsä tuijottivat kauas. Hän näki jotakin, näki niin selvästi, ja heikko, särkynyt hymy levisi hänen kasvoillensa.

LAPSI

"Mutta sinähän sanot, että pitää rakastaa pahojakin. Miksi Jumalan ei tarvitse?"

"On, Hänellä on hyvä, jos ihmiset tekevät hyvin, mutta jos tekevät pahoin, itkee Jumala."

"Ei mitään. Pimeys oli silloin syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä."

"Jos olisi ollut toinen suurempi jumala , eikö hän olisi neuvonut luomaan parempaa maailmaa ja parempia ihmisiä?"

"Siellä on avaruutta niin, niin kauas kuin jaksaa ajatella ja tähtimaailmoita lukemattomat, lukemattomat joukot."

"Ja niissä maailmoissa asuu henkiä ja kummallisia olennoita.
Minkälaisia? Emme tiedä."

"Ja, äiti, se avaruus, jossa maailmat keinuvat, on niin ääretön, että jos sitä voisi katsella, näkisi maailmoiden kierron kuin pienten tomupallojen leikin, kun ne pyörivät — palavat, jäähtyvät. Ja niiden pinnalla, äiti, leikkii elämä sitten."

"Elämä, joka on kirjavaa ja väririkasta, elämä, joka synnytti luonnosta hengen ja ajatukset. — Ajatukset korkeammat kuin taivaat, ajatukset laajemmat kuin meret. — Elämä, jota minä rakastan, joka minua huumaa, ja säveleitä, äiti, kuulethan niitä säveleitä, joina elämän voimat kauttamme kuohuvat."

"Ja kaunis kuin elämän iankaikkinen kierto on sitten! — Kulkevat tuhannet saman, jota me kuljemme, äiti. Tulevat tuhannet vielä — syntyvät, syntyvät, äiti — vaihtuvat, kulkevat, kuolevat."

"Kuolla. Vajota kuten sävel äänettömään muotoonsa. Minä ymmärrän sen kaiken, äiti. Tiedän, tiedän. Minä olen oma, elävä maailmani, aikani iloitseva elämän kiitokseksi."

III

"Niin, haudassa. Jumalan kuvat lepäävät ja omasta herruudestaan humaltuvat. Liian voimakas on mullan väki valheelle, oi, että yhdellä ainoalla elämisen vaivalla vapaaksi pääsee."

"Vääriä teitä minä kuljin, koko elämäni erehdyin. Mitä etsein minä, mitä luulin minä? Eikö kaikki ole, niinkuin olla voikin. — Ja mitä, mitä minä olisin, jos elämää en saanut?"

"Kärsinkö, nautin tuskistakin, sairas ja tyhjä oli sydämeni, ja millä sitä täytin, oli tyhjää kaikki, ei ollut suuruutta, ei pienuutta, ei mitään, mihin uskoin, elämän suora yksinkertaisuus kaikkialla ."

"Sinun silmäsi ovat väsyneet, kyynel on kasvoillasi, äiti, minun äitini, huokasitko tähteni?"

"En, vanha sydän vavahti. Minun aikani olivat ja uudet tulevat. Niinkö sinä sanoit, lapseni, että kun tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat ?"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUHTEITA: HARJOITELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.