The Project Gutenberg eBook of Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title : Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä

Author : August Strindberg

Release date : July 2, 2014 [eBook #46177]

Language : Finnish

Credits : Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN HUONE: KUVITUKSIA TAITEILIJA- JA KIRJAILIJAELÄMÄSTÄ ***

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

PUNAINEN HUONE

Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomennos.

Yrjö Weilin, Helsinki, 1902.

Rien n'est si désagréable que d'être perdu obscurément.

Voltaire

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukholma linnunsilmällä katsottuna.

Oli ilta toukokuun alkupuolella. Mosebackenin pieni puutarha ei vielä ollut avattu yleisön käytettäväksi eivätkä kukkaispenkereet vielä olleet kuokitut; lumipisarat olivat työntäytyneet esille menneenvuotisten lehtikasojen alta ja olivat juuri lopettamaisillaan lyhyen kukoistusaikansa, antaakseen tilaa aremmille saframikukille, jotka olivat asettuneet hedelmättömän päärynäpuun suojaan; syreenit odottivat etelätuulta puhjetakseen kukkaan, mutta lehmukset tarjosivat vielä puhkeamattomissa ummuissaan rakkaussuojattimia peipoille, jotka olivat alkaneet rakentaa jäkäläisiä pesiään rungon ja oksain väliin; vielä ei ainoakaan ihmisjalka ollut astunut hiekkakäytäville viimetalvisen lumen lähdettyä ja sen vuoksi elivät siellä niin eläimet kuin kukatkin huoletonta elämää. Kotivarpuset kokoilivat roskia, joita sitten piilottivat merikoulun kattotiilien alle; ne kiistelivät rakettikoteloista, joita oli jäänyt viime syysilotulituksista, ne noppivat oljet nuorista puista, jotka edellisenä vuonna olivat päässeet Rosendalin taimitarhasta — ja kaiken ne näkivät! Ne löysivät baregilappuja lehtimajoista ja osasivat penkinjalkojen puusäröjen välistä kiskoa esiin karvatukkoja, joita oli tarttunut viime vuoden Josefiinan päivänä tappelevista koirista. Siellä oli elämää ja taistelua.

Mutta aurinko paistoi Liljeholman ylitse ja heitti kokonaisia sädekimppuja itäänpäin; ne tunkivat Bergsundista nousevan sauhun läpi, riensivät yli Riddarfjärdin, kapusivat Riddarholman kirkon ristiin asti, heittäysivät yli Saksalaisen kirkon jyrkälle katolle, leikkivät satamassa olevien laivojen viireissä, pitivät ilotulitusta ison Meritullin ikkunoissa, valaisivat Lidingön metsät ja häipyivät rusottavaan pilveen kauas, kauas etäisyyteen, missä meri on. Ja sieltä tuli tuuli ja se kulki samaa tietä takaisin läpi Vaxholman, linnotuksen ohi, ohi Meritullin, pitkin Sicklaötä, puhalsi Hästholman taa, katseli kesähuviloita; ja taas se jatkoi, tuli Danvikeniin, pelästyi ja ryntäsi pitkin eteläistä rantaa, tunsi hiilen, tervan ja traanin hajua, syöksyi vasten Stadsgårdia, riensi Mosebackenia ylös, sisälle puutarhaan ja törmäsi siellä seinään. Samassa muuan piika, joka juuri oli ottanut pois sisäikkunat, avasi seinän; hirveätä paistirasvan käryä, oluen pärskettä, kuusenhavuja ja sahajauhoja lehahti ulos ja ne vei tuuli kauas pois, ja samalla kun kyökkipiika veti keuhkoihinsa raitista ilmaa, käytti tuuli tilaisuutta hyväkseen ja vei ikkunapumpulit, joille oli ripoteltu paljettia ja happomarjoja sekä orjantappuraruusun lehtiä, alkaen sitten piiritanssin pitkin käytäviä, johon kohta kotivarpuset ja peipposet yhtyivät, nähdessään siten kodin perustamishuolten suureksi osaksi hälvenneen.

Kyökkipiika kuitenkin jatkoi puuhaansa sisäikkunain otossa ja muutaman minuutin kuluttua avautui ravintolasalista verannalle vievä ovi ja puutarhaan astui yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu nuori herra. Hänen kasvonsa eivät osottaneet mitään erikoisempaa, mutta hänen katseestaan kuvastui surua ja levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kun hän, tultuaan ulos ahtaasta ravintolahuoneesta, tapasi silmäinsä edessä aavan näköpiirin. Hän kääntyi vasten tuulta, avasi päällystakkinsa ja veti muutamia aimo hengenvetoja, jotka näyttivät keventävän hänen rintakehäänsä ja mieltään. Sitten alkoi hän kulkea edestakaisin pitkin aidan vierustaa, joka erottaa puutarhan järven puoleisista jyrkänteistä.

Kaukana hänen allaan myllersi uudesti herännyt kaupunki; höyryvintturit surisivat alhaalla Stadsgårdin satamassa, rautatangot rämisivät rautavaa'assa, sulkuvahtien pillit vihelsivät, höyrylaivat Skeppsbron luona höyrysivät, Kungsbacken omnibukset hyppivät kalisten pitkin mukulaista katukivitystä; melua ja huutoja kuului kalastajakujalta, purjeet ja liput liehuivat virralla, lokkien huudot, Skeppsholman torventoitahdukset, komentohuudot Södermalmin torilta, työläisten puukenkien kalina Lasitehtaankadulta, kaikki tuo teki elämän ja liikkeen vaikutuksen, joka näytti valveuttavan nuoren herran tarmoa, sillä nyt olivat hänen kasvonsa saaneet uhmaavan ja elämänhaluisen ja päättävän leiman, ja hänen nojautuessaan kaidepuulle ja katsellessaan jalkainsa alla olevaa kaupunkia tuntui hänestä kuin hän katselisi vihollista. Hänen sieramensa laajentuivat, silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, kuin olisi hän tahtonut vaatia kaupunkiraukan taisteluun kanssansa tai uhata sitä.

Nyt löi kello Katarinan kirkossa seitsemän ja Marian kirkko säesti sitä kaihomielisellä diskantillaan; Suurikirkko ja Saksalainen täydensivät niitä bassoillaan ja koko avaruus väreili pian kaupungin kaikkien seitsenkellojen äänistä. Mutta kun ne olivat vaienneet, toinen toisensa jälkeen, kuului vielä kaukaa viimeisen rauhallinen iltalaulu; se oli korkeampiääninen, puhtaampisointuinen ja nopeampilyöntinen kuin toiset — sillä sellainen se on! Hän kuunteli, kokien saada selville mistä ääni tuli, sillä se näytti herättävän hänessä muistoja. Silloin hänen ilmeensä leppyi ja kasvoissa kuvastui tuska sellainen, jota tuntee lapsi huomatessaan jääneensä yksin. Ja hän oli yksin, sillä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät Klaran kirkkomaalla, josta kellon ääni vielä kuului, ja lapsi hän oli, sillä hän uskoi vielä kaikkeen, niin toteen kuin satuihinkin.

Klaran kello vaikeni ja askeleet santakäytävällä havauttivat hänet ajatuksistaan. Verannalta tuli häntä vastaan pieni mies, jolla oli suuri poskiparta, silmälasit, jotka enemmän näyttivät tarkotetun suojaamaan katsetta kuin silmiä, häijy suu, joka aina sai ystävällisen, jopa hyväntahtoisenkin ilmeen, puoliksi rutistunut hattu, siisti päällystakki, josta nappeja puuttui, puolitankoon kiskotut housut, käynti osottaen sekä varmuutta että arkuutta. Hänen epämääräisestä ulkoasustaan oli mahdoton määritellä hänen yhteiskunnallista asemaansa tai ikäänsä. Häntä voi yhtähyvin pitää käsityöläisenä kuin virkamiehenäkin ja hän näytti olevan 29 ja 45 vuoden välillä. Nyt häntä kuitenkin näytti mairittelevan sen henkilön seura, jota vastaan hän meni, sillä hän nosti painunutta hattuaan harvinaisen korkealle ja hymyili hyväntahtoisesti.

— Tuomari ei kai ole odottanut?

— En lainkaan; kello juuri herkesi lyömästä seitsemän. Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, kun tulitte; sillä minun täytyy myöntää, että tällä kohtauksella on minulle hyvin suuri merkitys. Suoraan sanoen on kysymys minun tulevaisuudestani, herra Struve.

— Oh — hoo!

Herra Struve räpäytti silmäluomiaan, sillä hän oli ainoastaan odottanut todinjuontia ja välitti hyvin vähän vakavasta keskustelusta, johon hänellä kylläkin oli syynsä.

— Jotta voisimme paremmin puhella, jatkoi tuomari, istumme ulkona, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, ja juomme lasin totia.

Herra Struve veti oikean poskipartansa suoraksi, painoi varovasti hatun syvemmälle ja kiitti kutsusta, mutta oli levoton.

— Ensiksikin, minun täytyy pyytää, ettette minua enää kutsu tuomariksi, jatkoi nuori herra keskustelua, sillä se en koskaan ole ollut, vaan ainoastaan ylimääräinen notario ja viime mainittunakin olemasta olen tänä päivänä lakannut ja olen ainoastaan herra Falk.

— Mitä?

Herra Struve näytti siltä kun olisi hän kadottanut hienon tuttavuuden, mutta oli yhä edelleen hyväntahtoinen.

— Te, joka olette mielipiteiltänne vapaamielinen mies…

Herra Struve koetti saada suunvuoroa selittääkseen asiaa, mutta Falk jatkoi:

— Koska olette vapaamielisen Punahilkan toimittajia, niin etsin minä teidät käsiini.

— Pyydän, minä olen vain kovin vähäpätöinen avustaja…

— Olen lukenut teidän leimuavat kirjotuksenne työväenkysymyksestä ja kaikista muistakin kysymyksistä, jotka ovat meille sydämen asioita. Me kirjotamme nyt vuotemme III, roomalaisilla numeroilla, sillä nyt on kolmas vuosi, jolloin uusi eduskuntamme kokoontuu ja me saamme kohta nähdä toiveemme toteutuvan. Olen lukenut Talonpojan Ystävästä teidän erinomaiset elämäkertanne johtavista valtiollisista miehistä, kansan miehistä, jotka vihdoinkin ovat saaneet tuoda esille sen, mitä niin kauan raskaasti ovat mielissään kantaneet te olette edistyksen mies ja minä kunnioitan teitä!

Struve, jonka katse, sen sijaan että olisi syttynyt tulisesta puheesta, oli sammunut, vastaanotti mielihyvällä ukkostajohtavan tarjouksen ja tarttui innokkaasti puheeseen.

— Minun täytyy sanoa, että todellisella ilolla kuulen tunnustusta niin nuorelta, ja, minun täytyy se sanoa, erinomaiselta mieheltä, kuin Te, herra tuomari, mutta toiselta puolen, miksi puhumme asioista, jotka ovat aivan liian vakavia, etten sanoisi surullista luonnetta, täällä, kun olemme ulkona luonnon helmassa, tänä kevään ensi päivänä, jolloin kaikki on kukkaan puhkeamassa ja aurinko levittää lämpöään koko luontoon; olkaamme suruttomia ja juokaamme rauhassa lasimme. Suokaa anteeksi, mutta minä luulen olevani vanhempi ylioppilas — ja — uskallan — kenties sentähden esittää…

Falk, joka kuin piikivi oli lähtenyt etsimään terästä, tunsi iskeneensä puuhun. Hän suostui tarjoukseen erikoisesti lämpenemättä. Ja siinä nyt uudet veljet istuivat eikä heillä ollut toisilleen mitään sanottavaa, muuta kuin se pettymys, jonka heidän kasvonsa ilmaisivat.

— Minä äsken mainitsin veljelle, alkoi Falk keskustelun, että tänään olen tehnyt tilin entisyyteni kanssa jättämällä virkamiesuran; nyt tahdon vain lisätä, että aion ruveta kirjailijaksi!

— Kirjailijaksi! Mutta Herran nimessä minkä tähden? Sehän on synti.

— Ei se ole synti, mutta nyt on minun kysyttävä, tietääkö veli minne minä lähtisin etsimään työtä?

— Hm! Sitä on todella vaikea sanoa. Joka puolelta virtaa paljon väkeä. Mutta elä ajattele sitä. On todella vahinko, että sinä keskeytät urasi; tämä kirjailijan toimi on vaikeata!

Struve näytti siltä, kuin se olisi hänen mielestään ollut vahinko, mutta ei voinut salata jonkillaista tyytyväisyyttä saadessaan onnettomuustoverin itselleen.

— Mutta sanohan, jatkoi hän, minulle syy, miksi jätät uran, jolla saisit sekä kunniaa että valtaa.

— Kunniaa niille, jotka ovat anastaneet itselleen vallan, ja valtaa niille, jotka ovat häikäilemättömiä.

— Laskettelet loruja! Ei kai se niin hullusti ole.

— Etteikö ole? No — yhtähyvin kuin puhumme jostain muusta, niin. Kuvailen sinulle vain yhden niistä kuudesta virastosta, joihin kirjottausin. Viisi ensimmäistä jätin siitä luonnollisesta syystä, ettei niissä ollut mitään työtä. Joka kerran kun tulin virastoon ja kysyin, oliko mitään tehtävää, vastattiin aina: Ei! enkä minä myöskään nähnyt koskaan kenenkään mitään tekevän. Ja tämä kaikki huolimatta siitä, että olin niin työteliäissä virastoissa kuin Kollegio Viinanpolttoa varten, Kanslia veronsäädäntöä varten ja Virkamiesten eläkkeiden Pääjohtokunta. Mutta kun näin tuon virkamiesten paljouden, jotka matelivat toistensa päällä, pälkähti päähäni ajatus, että siinä virastossa, jonka piti maksaa näiden kaikkien paikat, toki lienee jotain tehtävää. Kirjottausin siis Kollegioon Virkamiesten palkanmaksua varten.

— Olitko siinä virastossa? kysyi Struve, jonka mieltä asia alkoi kiinnittää.

— Olin. En koskaan unohda sitä vaikutusta, jonka tulo tähän täydelliseen ja hyvin järjestettyyn virastoon minuun teki. Saavuin sinne klo 11 e.p.p., koska virasto siihen aikaan piti avattaman. Vahtimestarihuoneessa makasi pöydällä käsivarsiensa nojassa kaksi nuorta vahtimestaria, lukien Isänmaata.

— Isänmaata?

Struve, joka edellisen aikana oli viskellyt sokeria varpusille, höristi korviaan.

— Niin! Sanoin hyvää huomenta! Heikko, käärmemäinen liike pitkin herrojen selkiä osotti, että tervehdykseni vastaanotettiin ilman erikoista vastenmielisyyttä; tekipä toinen liikkeenkin oikealla kengänkorollaan, joka kai merkitsi kädenlyöntiä. Kysyin, oliko jommallakummalla herralla aikaa näyttää minulle huoneistoa. He selittivät olevansa estetyt; heillä oli määräys pysyä vahtihuoneessa. Kysyin, eikö ole useampia vahtimestareita. Oli, kyllä oli useampia. Mutta ylivahtimestarilla oli virkalomaa, ensimmäisellä vahtimestarilla oli virkavapautta, toinen vahtimestari oli lomalla, kolmas oli postissa, neljäs sairaana, viides hakemassa juomavettä, kuudes oli pihalla ja "siellä hän on koko päivän"; sitäpaitsi "ei kellään virkamiehellä ollut tapana tulla ennen kuin vasta klo yhden korvissa". Samalla sain viittauksen sopimattomasta, varhaisesta ja häiritsevästä käynnistäni ja huomautuksen siitä, että vahtimestaritkin olivat virkamiehiä.

Mutta selitettyäni päättäneeni katsella virkahuoneita, saadakseni siten käsityksen työn jaosta näin peräti tärkeässä ja laajassa virastossa, sain nuoremman heistä seuraamaan itseäni. Suuremmoinen näky kohtasi minua, kun hän avasi oven ja kuusitoista huonetta, suurempaa ja pienempää, yhdessä jonossa oli edessäni. Täällä mahtanee olla työtä, ajattelin ja tunsin, että olin saanut onnellisen päähänpiston. Äänet kuudestatoista koivutulesta, jotka loimusivat kuudessatoista uunissa, hajottivat miellyttävästi paikan herättämää yksinäisyyden tunnetta.

Struve, joka yhä tarkkaavammin oli kuunnellut, etsi liivin kankaan ja vuorin välistä esille lyijykynää ja kirjotti 16 vasempaan kalvostimeensa.

"Tämä on ylimääräisten huone", ilmotti vahtimestari.

"Vai niin! Onko tässä virastossa monta ylimääräistä"? kysyin minä.

"Ojaa — kyllä niitä riittää."

"Mitä ne tekevät?"

"Kirjottavat tietenkin, vähäsen…" — Tätä sanoessaan näytti hän niin tuttavalliselta, että katsoin parhaaksi keskeyttää hänet. Kuljettuamme kopistien, notarioiden, kanslistien, reviisorien, revisioonisihteerin, tarkastajan, tarkastussihteerin, kanneviskaalin, apukamreerin, arkistonhoitajan ja kirjastonhoitajan, kamreerin, rahastonhoitajan, asiamiehen, protonotarion, protokollasihteerin, aktuaarion, reistraattorin, toimitussihteerin, virastopäällikön ja toimituspäällikön huoneitten läpi, pysähdyimme vihdoin oven luo, jossa kullatuilla kirjaimilla oli: PRESIDENTTI. Minä aioin avata oven ja astua sisälle, mutta siitä esti minut kunnioituksella vahtimestari, joka todella levottomana tarttui käsivarteeni kuiskaten: "Hiljaa!" — "Nukkuuko hän?" en malttanut olla kysymättä, ajatellen erästä vanhaa kaskua. — "Luojan tähden, elkää puhuko mitään; tänne ei kukaan saa mennä, ennenkuin presidentti soittaa." "Soittaako presidentti usein?" — "Ei, en minä ole kuullut hänen soittavan tänä vuonna, jonka täällä olen ollut." — Me näyimme taaskin tulleen tuttavalliselle alalle, jonka vuoksi minä keskeytin.

Kun kello läheni kahtatoista alkoivat ylimääräiset virkamiehet saapua, ja minä hämmästyin koko lailla tavatessani yksinomaan vanhoja tuttavia Virkamiesten eläkkeiden pääjohtokunnasta ja Kollegiosta viinan polttoa varten. Mutta vielä enemmän hämmästyin nähdessäni apukamreerin Veronsäädäntö-virastosta kävelevän sisään ja sitten istuutuvan aktuaarion huoneeseen nahkatuoliin sekä olevan täällä yhtä kotonaan kuin edellisessäkin paikassa.

Vein erään nuorista herroista syrjään ja kysyin häneltä, eikö hänen mielestään ollut sopivinta mennä tervehtimään presidenttiä. "Hiljaa!" oli hänen salaperäinen vastauksensa, viedessään minua kahdeksanteen huoneeseen! Taaskin tuo salaperäinen "hiljaa"!

Huone, jossa nyt olimme, oli yhtä pimeä, mutta likaisempi kuin muut. Jouhitöyhtöjä pisti esiin huonekalujen päällysnahkojen lomista; kirjotuspöydällä, jota peitti paksu tomu, oli kuivettunut mustepullo, käyttämätön lakkatanko, johon entinen omistaja oli kaivertanut nimensä anglosaksilaisilla kirjaimilla, paperisakset, joiden terät ruoste oli syövyttänyt lukkoon, päivämääränosottaja, joka oli pysähtynyt juhannuspäivään viisi vuotta takaperin, viisi vuotta vanha valtiokalenteri ja arkki harmaata paperia, jolle oli kirjotettu vuoroin Julius Caesar, Julius Caesar, Julius Caesar ainakin sata kertaa ja vuoroin Ukko Noa, Ukko Noa, yhtä monta kertaa.

"Tämä on arkistonhoitajan huone, täällä saamme olla rauhassa", sanoi seuralaiseni.

"Eikö arkistonhoitaja tule tänne?" kysyin minä.

"Hän ei viiteen vuoteen ole ollut täällä, ja nyt kai hän häpeää ilmaantua tänne!"

"Mutta kuka hänen virkaansa hoitaa?"

"Kirjastonhoitaja."

"Mitä työtä heillä sitten on tällaisessa virastossa kuin Kollegio virkamiesten palkanmaksua varten?"

"Työ on siinä, että vahtimestarit järjestävät kuitit kronologisesti ja kirjaimellisesti ja lähettävät ne kirjan sitojalle, jonka jälkeen kirjastonhoitaja pitää huolta niiden asettamisesta sopiville hyllyille."

Struve näytti jo nauttivan keskustelusta ja piirsi silloin tällöin jonkun sanan kalvostimeensa ja Falkin keskeyttäessä katsoi hän velvollisuudekseen sanoa jotain tärkeätä ja painavaa.

— Mutta miten arkistonhoitaja nosti palkkansa?

— Se lähetettiin hänelle kotiin! Eikö se ole yksinkertaista. Nuori toverini neuvoi nyt minua kuitenkin kaikitenkin tekemään kumarrusmatkan aktuaarion luo ja pyytämään, että hän esittäisi minut toisille virkamiehille, jotka nyt alkoivat saapua kohentamaan valkeata uunissaan ja nauttiakseen hehkuvien hiilten viime säteistä. Aktuaario oli hyvin mahtava ja samalla hyvänsuopa henkilö, kertoi ystäväni, ja piti siitä, että hänelle oltiin huomaavaisia.

Minulla, joka tunsin aktuaarion apukamreerina, oli tosin ollut hänestä aivan toinen käsitys, mutta minä uskoin toveriani ja menin hänen luokseen.

Tuo pelättävä istui leveässä karmituolissa uunin edessä ja ojenteli jalkojaan poronnahalla. Hän oli ankarassa työssä: poltteli tupakkaa oikealla merivahaimukkeella, jonka ympäri oli ommellut hansikasnahkaa. Jottei olisi toimetonna oli hän ottanut luettavakseen eilispäivän Postilehden, saadakseen välttämättömiä tietoja hallituksen toiveista.

Tuloni näytti tekevän hänet huolestuneeksi; hän kohotti silmälasejaan ja asetti ne kaljulle päälaelleen; oikean silmänsä piilotti hän lehden reunan taa ja laukaisi vasemmasta minuun oikean suippokuulan. Esitin asiani. Hän otti imukkeen oikeaan käteensä ja katsoi, miten pitkälle oli sauhuttanut. Hirmuinen äänettömyys, joka nyt seurasi, osotti kaikki epäilykseni oikeiksi. Hän karisti kurkkuaan ja sai sitten aikaan pitkällisen jätinän hehkussa. Sitten muisti hän sanomalehden ja jatkoi lukemistaan. Katsoin velvollisuudekseni toistaa sanottavani vähän eri sanoilla. Silloin hän ei kauempaa kestänyt. "Mitä perhanaa herra meinaa? Mitä pirua herra minun huoneestani tahtoo? Enkö minä saa olla rauhassa omassa huoneessani? Häh! Ulos, ulos, ulos, herra! Mitä pirua, eikö herra näe, että minulla ei ole aikaa! Puhutelkaa protonotariota, jos jotakin haluatte! Älkää minua!" — Menin protonotarion luo.

Siellä pidettiin suurta tarveaineneuvottelua, jota jo oli kestänyt kolme viikkoa. Protonotario istui puheenjohtajana ja kolme kanslistia hoiti pöytäkirjaa. Hankkijoiden lähettämät näytteet olivat levitetyt pitkin pöytiä, joiden ääressä kaikki vapaat kanslistit, kopistit ja notariot istuivat. Oli, huolimatta suuresta mielipiteitten eroavaisuudesta, päätetty tilata kaksi paalua Lessebon paperia ja monien koeleikkelemisien jälkeen otettu 48 sakset Grätorpin palkittua tekoa (jossa tehtaassa aktuaariolla oli 25 osaketta); koekirjottaminen teräskynillä oli vienyt aikaa kokonaisen viikon ja siitä laadittu pöytäkirja oli niellyt kaksi riisiä paperia; nyt oli päästy kynäveitsiin, ja kollegio istui juuri koettelemassa veitsiä mustiin pöytälautoihin.

"Ehdotan Sheffieldin kaksiteräisiä N:o 4, ilman korkkiruuvia", sanoi protonotario ja vuolasi pöydästä niin suuren sälön, että sillä olisi voinut sytyttää tulen. "Mitä sanoo ensimmäinen notario?"

Tämä, joka koevuolemisessa oli sattunut viiltämään liian syvälle ja siten satuttanut veitsensä naulaan ja tärvellyt kolmiteräisen Eskilstunan N:o 2, ehdotti tätä lajia.

Kun kaikki olivat käyttäneet puheenvuoroja ja ankarasti perustelleet mielipidettään käytännöllisillä kokeillakin, esitti puheenjohtaja, että otettaisiin 2 grossia Sheffieldiä.

Ensimmäinen notario pani vastalauseensa tätä vastaan pitemmässä puheessa, joka otettiin pöytäkirjaan, sitten sitä kopioitiin kaksi kappaletta, jotka rekisteröitiin, lajiteltiin (aakkosellisesti ja kronoloogisesti), sidottiin ja vahtimestarit kirjastonhoitajien valvonnan alaisina asettivat sopivalle hyllylle. Vastalauseesta huokui lämmin isänmaallinen tunne ja pyrittiin siinä pääasiallisesti osottamaan, miten välttämätöntä on, että valtio kannattaa kotimaista teollisuutta. Koska tämä lausunto sisälsi syytöksen hallitusta vastaan, se kun sattui yhteen hallituksen virkamieheen, täytyi protonotarion puolustaa hallitusta. Hän alkoi tavaradiskonton synnystä ("diskonttoa" mainitessa höristivät kaikki ylimääräiset korviaan), loi katsauksen maan taloudelliseen kehitykseen viime 20 vuotena, jolloin hän niin syventyi yksityisseikkoihin, ettei ehtinyt itse aineeseen, ennenkuin Riddarholman kello löi kaksi. Onnettoman kellonlyönnin kajahtaessa ryntäsivät kaikki virkamiehet istuimiltaan kuin olisi tuli ollut irti. Kysyessäni eräältä nuorelta toveriltani, mitä tämä merkitsi, vastasi vanha notario, joka oli kuullut kysymykseni: "Virkamiehen ensimmäinen velvollisuus on olla täsmällinen, hyvä herra!" Kaksi minuuttia yli kahden ei ollut niin sieluakaan noissa monissa huoneissa! "Huomenna saamme kuuman päivän", kuiskasi muuan toveri minulle rappusissa. "Mitä herran nimessä silloin on?" kysyin levottomana. "Lyijykynät!" vastasi hän.

Ja kuumia niistä päivistä tulikin! Lakkatangot, kirjekotelot, paperiveitset, imupaperi, seililanka. Mutta mukiin se meni, sillä kaikilla oli tointa. Mutta oli tuleva päivä, jolloin tämä kaikki loppui. Minä silloin rohkasin itseni ja pyysin jotain tehtävää. Antoivat minulle seitsemän riisiä paperia kotona puhtaaksikirjotettavaksi, hankkiakseni itselleni "virka-ansioita". Tein tämän työn hyvin lyhyessä ajassa, mutta sen sijaan, että olisin saanut tunnustusta ja kehotusta työstäni, kohdeltiin minua epäluulolla, sillä ahkerista ihmisistä ei pidetty. Sen jälkeen en saanut koskaan enää mitään työtä. Säästän sinua kuulemasta ikävää selvitystä siitä vuodesta, täynnä nöyryytyksiä, lukemattomia pistosanoja ja rajatonta katkeruutta. Kaikkea, jota pidin naurettavana ja pikkumaisena, kohdeltiin juhlallisella vakavuudella ja kaikkea, jota kunnioitin suurena ja kiitettävänä, sätittiin. Kansaa nimitettiin roskajoukoksi, joka oli olemassa ainoastaan sotaväkeä varten, ja jota tarvittaessa voitiin ammuskella. Julkisesti häväistiin uutta valtiomuotoa ja talonpoikia kutsuttuun pettureiksi. [Tämä kuvaus ei enää ole todenmukainen, kun virastojen suuri uudestijärjestely on tapahtunut.] Tätä kaikkea minä kuuntelin seitsemän kuukautta; minua alettiin epäillä, kun en ottanut nauruun osaa ja minua ärsytettiin. Seuraavan kerran, kun käytiin "oppositsionikoirien" kimppuun, sisuni purkautui ja pidin selittävän puheen, jonka seuraus oli, että tiedettiin, mitä miehiä minä olin, ja minusta tuli mahdoton. Ja nyt teen minä samoin kuin monet muutkin haaksirikkoiset: syöksyn kirjallisuuden helmoihin!

Struve, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen typistettyyn loppuun, pisti lyijykynän pois, joi totinsa loppuun ja näytti hajamieliseltä. Kuitenkin katsoi hän velvollisuudekseen puhua.

— Rakas veli, sinä et vielä ole oppinut elämän taitoa; saatpa nähdä, miten vaikeata on ansaita leipäänsä, ja näet, miten siitä vähitellen tulee pääasia elämässä. Tehdään työtä, saadakseen leipää, ja leipää syödään, voidakseen ansaita vielä enemmän leipää, voidakseen tehdä työtä! Usko minua, minulla on vaimo ja lapsia ja minä tiedän, mitä se tahtoo sanoa. Täytyy mukautua olosuhteisiin, näetkös. Täytyy mukautua! Ja sinä et tiedä millainen kirjailijan asema on. Kirjailija on ulkopuolella yhteiskuntaa!

— Olkoon, se on rangaistus siitä, kun hän tahtoo asettua yläpuolelle yhteiskuntaa! Muuten, minä inhoan yhteiskuntaa, sillä se ei perustu vapaaseen sopimukseen, se on valheista kudottu kangas — ja minä pakenen ilolla siitä!

— Tulee jo kylmä, huomautti Struve.

— Niin tulee, joko menemme?

— Ehkä menemme.

Keskustelun liekki oli sammunut.

Sill'aikaa oli aurinko laskenut, puolikuu oli noussut taivaanrannalle ja paistoi nyt yli Ladugårdsgärdetin, yksi ja toinen tähti taisteli päivänvalon kanssa, jota vielä oli avaruudessa, kaasulyhdyt sytytettiin alhaalla kaupungissa, jossa melu alkoi vaieta.

Falk ja Struve kulkivat yhdessä pohjoista kohti, keskustellen kaupasta, merenkulusta, elinkeinoista ja kaikesta siitä, joka ei heitä huvittanut, jonka jälkeen he erosivat molemminpuoliseksi helpotukseksi.

Uusien ajatusten itäessä kulki Falk Strömgatania alaspäin Skeppsholmalle päin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli lentänyt ikkunaruutua vasten ja nyt makaa loukkaantuneena, luullessaan levittäneensä siipensä ja lentäneensä vapaaseen avaruuteen. Hän istuutui rannan penkille ja kuunteli aaltojen loiskunaa. Vieno tuulenhenki suhisi kukkivain vaahterien läpi ja puolikuu loisti heikosti mustan veden päällä. Pari-, kolmekymmentä venettä oli kiinnitetty laituriin ja ne tempoivat ketjujaan ja nostivat kokkiaan toinen toistaan ylemmäs, silmänräpäykseksi vain, taasen sukeltaakseen alas. Tuuli ja aallot näyttivät niitä ajavan eteenpäin ja ne hyökkäilivät siltaa vasten kuin usutettu koiralauma, mutta ketju nykäsi ne takaisin ja silloin ne näykkivät ja jyskyttivät kuin olisivat tahtoneet toinen toisensa repiä.

Siihen jäi hän istumaan puoliyöhön; silloin tuuli nukahti, aallot paneutuivat levolle, vangitut veneet eivät enää ketjujaan kiskoneet, vaahterat eivät enää suhisseet ja kaste lankesi maahan.

Silloin hän nousi ja kulki uneksien kotiin yksinäiseen vinttikamariinsa kauas Ladugårdslandetiin.

Näin teki nuori Falk, mutta vanha Struve, joka samana päivänä oli liittynyt vanhoillisen Harmaanviitan toimitukseen, saatuaan potkut Punahilkasta, meni kotiinsa ja kirjotti epäiltyyn Kansan lippuun artikkelin "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten", neljä palstaa á viisi kruunua palsta.

TOINEN LUKU.

Veljesten kesken.

Liinarihkamakauppias Carl Nicolaus Falk, edesmenneen liinarihkamakauppiaan, yhden porvariston viidenkymmenen vanhimman ja porvariston jalkaväen kapteenin, kirkkoneuvoston ja Tukholman kaupungin palovakuutuskonttorin johtokunnan jäsenen herra Carl Johan Falkin poika ja entisen ylimääräisen notarion, nyttemmin kirjailija Arvid Falkin veli, piti liikettään tahi, kuten hänen vihamiehensä sitä mieluummin kutsuivat, puotia Österlånggatanin varrella; se oli niin vinottain Ferkenin kujaan, että puotipalvelija nostaessaan silmänsä romaanista, jota piilotteli tiskin alla, voi nähdä palasen höyrylaivaa, ratassuojan, kokka-puomin tai jotain sinnepäin ja puunlatvan Skeppsholmalta sekä ylhäältä palasen ilmaa. Puotipalvelija, joka totteli Anderssonin vähemmän harvinaista nimeä, ja hän oppi tottelemaan, oli nyt aamulla avannut puodin, ripustanut ulos pellavakuontalon, rysän, ankeriasmerran, kimpun onkivapoja ja kopallisen riipimättömiä höyheniä. Sitten oli hän lakaissut puodin ja ripottanut sahajauhoja lattialle ja istuutunut tiskin taa, jonne oli tyhjästä kynttilälaatikosta laittanut itselleen jonkinlaisen rotanpyydyksen, jonka oli virittänyt polakoukulla ja johon hän voi pudottaa romaaninsa minä hetkenä hyvänsä, jos patruuna tai joku tämän tuttavista sattuisi astumaan puotiin. Ostajia hän ei näkynyt pelkäävän tulevaksi, osin sentähden, että oli niin varhain aamulla, osin sentähden, ettei ollut tottunut niiden ylenpalttisuuteen. Liike oli perustettu autuaan Fredrik kuninkaan aikana — Carl Nicolaus Falk oli perinyt tämän sanantavan, kuten kaiken muunkin, isältään, joka taasen oli saanut sen suoraan alenevassa polvessa isoisältään, — se oli kukoistanut ja antanut kelpo-lailla voittoakin ennen, kunnes muutama vuosi sitten tuo onneton "eduskuntaehdotus" tuli ja lopetti kaiken kaupan, hävitti kaikki toiveet, ehkäisi kaiken yritteliäisyyden ja uhkasi saattaa porvariston perikatoon. Niin kertoi Falk itse, mutta toiset arvelivat, ettei kauppaa hoidettu ja että vaarallinen kilpailija oli ilmestynyt alemmaksi, Slussplanille. Falk ei sentään suotta puhunut kaupan rappiotilasta ja hän oli kyllin viisas mies valitsemaan sekä tilaisuuden että kuulijat sitä kieltä koskettaessaan. Kun joku hänen vanhoista kauppatuttavistaan ystävällisesti ihmetteli vähentynyttä liikettä, silloin hän sanoi harjottavansa enemmän tukkukauppaa maaseudulla ja pitävänsä puotia vain kylttinä, ja he uskoivat häntä, sillä hänellä oli pieni konttori puodin takana, jossa hän enimmäkseen oleskeli, ellei ollut ulkona kaupungilla tai Pörssissä. Mutta kun hänen tuttavansa — se oli aivan toista —, notario ja maisteri, ilmaisivat samaa ystävällistä levottomuutta — silloin huonot, eduskuntaehdotuksesta johtuvat ajat olivat syynä seisaukseen.

Mutta Andersson, jota muutamat pojat olivat häirinneet kysymällä ovelta, paljonko onkivavat maksaisivat, oli sattumalta katsastanut kadulle ja nähnyt nuoren herra Arvid Falkin. Koska hän oli saanut kirjan lainaksi juuri häneltä, niin sai se jäädä tiskille, ja hän tervehti entistä leikkitoveriaan tuttavallisella äänellä, kasvot osottaen salaista ymmärtämystä, tämän astuessa puotiin.

— Onko hän ylhäällä? kysyi Falk hieman levottomasti.

— Juo paraikaa kahvia, vastasi Andersson ja viittasi kattoon. Samassa kuului miten tuolia työnnettiin pitkin lattiaa aivan heidän päittensä yläpuolella.

— Nyt hän nousi pöydästä, herra Arvid.

He näyttivät molemmat aivan hyvin tuntevan tuon äänen ja sen merkityksen. Sitten kuului jotensakin raskaita, narisevia askelia kulkevan huoneessa ristiin rastiin ja kumea jyrinä tunki välikaton lävitse nuorten kuuntelevien miesten korviin.

— Oliko hän kotosalla eilen illalla? kysyi Falk.

— Ei, hän oli ulkona.

— Ystävienkö kanssa vaiko noiden tuttujen?

— Tuttujen.

— Ja tuli myöhään kotiin?

— Koko myöhään.

— Luuleeko Andersson hänen tulevan pian alas? En mene mielelläni ylös, kälyni vuoksi.

— Hän on pian täällä, päättäen askelista.

Samassa kuului, miten ovi ylhäällä paiskattiin kiinni, ja alhaalla vaihdettiin merkitseviä silmäyksiä. Arvid teki liikkeen, kuin olisi aikonut lähteä, mutta rohkasi itsensä. Hetken päästä alkoi konttorista kuulua ääntä. Pahanlainen yskä tutisutti pientä huonetta ja sitten kuuluivat tutut askeleet, jotka panivat: rapp — rapp, rapp — rapp!

Arvid meni tiskin sisäpuolelle ja koputti konttorin oveen.

— Astukaa sisään!

Arvid seisoi veljensä edessä. Tämä näytti olevan nelikymmenvuotias ja olikin niillä vaiheilla, sillä hän oli 15 vuotta vanhempi veljeään ja sentähden ja muistakin syistä oli hän oppinut pitämään tätä poikana, jolle hän oli isä. Hänellä oli vaaleahko tukka, vaaleat viikset, vaaleat kulmakarvat ja ripset. Hän oli jotensakin lihava ja siksi osasi hän niin hyvin narisuttaa saappaitaan, jotka parkuivat hänen tanakan ruumiinsa painon alla.

— Sinäkö se vain oletkin? kysyi hän hieman hyväntahtoisesti ja hieman halveksivasti, molemmat hänessä toisistaan erottamattomia tunteita, sillä hän ei ollut niille vihainen, jotka jossain suhteessa olivat hänen alapuolellaan, ja hän halveksi heitä. Mutta nyt hän näyttikin pettyneeltä, sillä hän oli odottanut kiitollisempaa esinettä, johon purkaisi kiukkunsa, ja veli oli vaatimaton ja ujo luonne, joka ei koskaan tarpeettomasti asettunut vastakynteen.

— En kai häiritse sinua, veli Carl? kysyi Arvid, joka oli pysähtynyt ovelle. Tällä nöyrällä kysymyksellä oli se vaikutus, että veli päätti ilmaista hyväntahtoisuuttaan. Itse otti hän sikarin isosta, ompeluksilla koristetusta nahkakotelostaan ja tarjosi sitten veljelle laatikosta, jonka paikka oli kamiinin lähettyvillä, koska sikarit — "ystävien sikarit", joiksi hän niitä suoraan kutsui, ja hän oli avonainen luonne — olivat olleet mukana haaksirikossa, joka teki ne hyvin mieltäkiinnittäviksi, vaikk'eikaan niin hyviksi, ja rannikkohuutokaupassa, joka taas teki ne hyvin halvoiksi.

— Noo, mitä sinulla on kerrottavaa? kysyi Carl Nicolaus, sytyttäessään sikarinsa ja pistäen sitten tulitikkulaatikon taskuun — hajamielisyydestä, sillä hän ei voinut koota ajatuksiaan muuta kuin yhteen paikkaan, piiriin, joka ei suinkaan ollut laaja; hänen räätälinsä osasi tuuman päälle sanoa kuinka laaja, ottaessaan mittaa hänen vyötäisistään.

— Ajattelin saada puhua meidän afääreistämme, vastasi Arvid hypistellen sytyttämätöntä sikariaan.

— Istu! komensi veli.

Hänen tapansa oli aina käskeä ne ihmiset istumaan, joita hän aikoi ruveta löylyttämään, sillä silloin ne olivat alakynnessä, ja hän voi helpommin musertaa heidät — jos niin tarvittiin.

— Meidän afääreistämme! Onko meilläkin asioita? alkoi hän. Ei minun tietääkseni! Onko sinulla asioita, sinulla?

— Tarkotin vain, että haluaisin tietää, onko minulla vielä jotain saatavaa.

— Mitähän se mahtaisi olla, jos saan luvan kysyä? Rahojako ehkä? Häh? laski Carl Nicolaus leikkiä antaen veljen nauttia hienon sikarinsa hajusta. Koska ei saanut mitään vastausta, jota ei tahtonutkaan, täytyi hänen itsensä puhua.

— Saatavaa? Etkö jo ole nostanut kaiken saatavasi? Etkö itse ole kuitannut laskun holhouslautakunnalle; enkö minä ole sen jälkeen elättänyt ja vaatettanut sinua, tahtoo sanoa antanut sinulle etukäteen, sillä sinun on maksettava se takaisin, jos joskus voit sen tehdä, kuten itsekin olet pyytänyt. Olen kirjottanut kaikki muistiin, jotta sitten tiedän, kun ansaitset leipäsi itse, ja sitä sinä et vielä ole tehnyt.

— Sen juuri minä nyt aion tehdä ja siksi tulin tänne saadakseni selville, onko minulla jotain saatavaa vai olenko jotain velkaa.

Veli heitti uhriinsa läpitunkevan silmäyksen, saadakseen selville, oliko tällä joitain taka-ajatuksia. Sitten alkoi hän narisevilla saappaillaan kävellä lattiaa lävistäjän suuntaan sylkilaatikosta sateensuojapitimeen; kellonperien helyt helisivät ikäänkuin varottaen ihmisiä tulemasta tielle ja tupakan savu kieri ylös uhkaaviksi ja pysähtyi pitkiksi pilviksi uunin ja oven välille ikäänkuin ennustaen ukkosta. Hän astui kiivaasti, pää kumarassa ja olkapäät eteenpäin työnnettyinä, kuin olisi lukenut roolia. Kun hän näytti sen osaavan, pysähtyi hän veljen eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin pitkällä, merivihreällä, petollisella silmäyksellä, jonka piti sisältää luottamusta ja tuskaa, ja äänellä, joka oli tarkotettu kuulumaan kuin tulisi se perhehaudasta Klaran kirkkomaalta, hän sanoi:

— Sinä et ole rehellinen Arvid! Sinä et ole re-hel-li-nen!

Kuka kuulija tahansa, paitsi Andersson, joka seisoi kuunnellen puodin oven takana, olisi tuntenut tulevansa liikutetuksi näistä sanoista, jotka veli sanoi veljelle syvällä, veljellisellä tuskalla. Arvid, jota jo lapsuudesta asti oli totutettu uskomaan, että kaikki muut ihmiset olivat erinomaisia ja hän itse huono, mietti tosiaankin silmänräpäyksen ajan, onko hän rehellinen vaiko ei, ja kun hänen kasvattajansa olivat sopivilla keinoilla hankkineet hänelle hyvin herkän omantunnon, huomasi hän olleensa vähemmän rehellinen tai ainakin vähemmän suora, kun hän äsken, vähemmän suoralla tavalla, oli esittänyt kysymyksen siitä, onko hänen veljensä roisto.

— Olen tullut siihen tulokseen, sanoi hän, että sinä olet petkuttanut minulta osan perinnöstäni. Olen laskenut, että olet ottanut liian suuren maksun huonosta ruuastasi ja käytetyistä vaatteistasi; tiedän, ettei omaisuuteni ole voinut kulua hirveisiin opinnoihini, ja luulen, että sinä olet minulle velkaa koko suuren summan, jonka minä nyt tarvitsen, ja jonka nyt haluan — saada.

Hymy valaisi veljen vaaleat kasvot ja ilme niin levollisena, elje niin varmana, kuin olisi hän harjotellut sitä useita vuosia, ollakseen valmis astumaan esiin niin pian kuin repliikki sanottiin, pisti hän käden housuntaskuun, helisti avainkimppuaan ennen kuin veti sen esille, antoi sen tehdä keikahduksen ilmassa ja meni hartaudella kassakaapin luo. Hän avasi sen nopeammin kuin oli aikonut ja paikan pyhyys ehkä olisi sallinut, otti esille paperin, joka myöskin oli ollut valmiina ja odottanut repliikkiä. Hän ojensi sen veljelle.

— Oletko sinä kirjottanut tämän? — Vastaa! Oletko kirjottanut tämän?

— Olen!

Arvid nousi lähteäkseen.

— Ei, istu! — Istu, istu!

Jos huoneessa olisi ollut koira, olisi se heti istunut.

— No, miten siinä sanotaan? Lue? — "Minä, Arvid Falk, tunnustan ja vakuutan saaneeni — veljeltäni — määrätyltä holhoojaltani — Carl Nicolaus Falkilta — täyden perintöosani — suuruudeltaan j.n.e."

Hän häpesi mainita summaa.

— Sinä olet siis tuossa tunnustanut ja todistanut asian, jota et ole uskonut! Saanko luvan kysyä, onko se rehellistä? Ei, vastaa kysymykseeni! Onko se rehellistä? Ei! Siis olet antanut väärän todistuksen. Sinä olet siis roisto! Niin, se sinä olet! Enkö ole oikeassa?

Kohtaus oli liian kiitollinen ja riemu liian suuri, jotta siitä olisi voinut nauttia ilman kuulijoita. Syyttömästi syytetyllä täytyi olla todistajia; hän avasi puotiin vievän oven.

— Andersson! huusi hän. Vastaappa minulle erääseen kysymykseen: kuule tarkoin! Jos minä kirjotan väärän todistuksen, olenko minä silloin roisto vaiko en?

— Patruuna on tietysti roisto! vastasi Andersson hetkeäkään arvelematta ja lämmöllä.

— Kuulitko, hän sanoi, että minä olen roisto — jos allekirjotan väärän kuitin. No, mitäs minä äsken sanoin? Sinä et ole rehellinen, Arvid; sinä et ole rehellinen! Sitäpä minä aina olenkin sinusta sanonut! Sävyisät ihmiset ovat useimmiten roistoja; sinä olet aina ollut sävyisä, ja myöntyväinen, mutta minä olen huomannut, että sinä salassa olet hautonut toisellaisia ajatuksia; sinä olet roisto! Niin sanoi isäsikin, minä sanon "sanoi", sillä hän sanoi aina sen, mitä ajatteli, ja hän oli suora mies, Arvid, mutta sinä — et — ole! Ja ole varma siitä, jos hän nyt eläisi, niin hän sanoisi tuskalla ja mieliharmilla: Sinä et ole rehellinen, Arvid! Sinä et — ole — rehellinen!

Hän käveli taas muutamia kertoja lattian poikki ja kuulusti aivan siltä kuin hän olisi jaloillaan osottanut kohtaukselle suosiotaan ja hän soitteli avainkimpulla ikäänkuin antaen esiripulle merkkiä. Loppurepliikki oli niin pyöristelty, että pieninkin lisäys olisi tärvellyt kokonaisuuden. Huolimatta raskaasta syytöksestä, jota hän tosiaankin jo useita vuosia oli odottanut, sillä hän uskoi aina, että veljellä oli petollinen sydän, oli hän sangen tyytyväinen, että kaikki nyt oli ohi ja niin onnellisesti ohi, ja niin hyvin tai niin näppärästi ohi, että hän miltei tunsi itsensä iloiseksi, jopa hieman kiitolliseksikin. Sitäpaitsi, olihan hän saanut niin mainion tilaisuuden purkaa mieltään, kun häntä ensin tuolla ylhäällä perheen keskuudessa oli ärsytetty, ja sisun purkaminen Anderssoniin oli vuosien vieriessä kadottanut viehätyksensä — purkaa sisuansa tuolla ylhäällä — siihen hän oli kadottanut halun.

Arvid oli mykistynyt; hän oli tuommoinen kasvatuksen pelästyttämä luonne ja luuli aina menettelevänsä väärin; hän oli aina lapsuudesta asti kuullut nuo hirmuiset suuret sanat: oikeudentuntoinen, rehellinen, suora, totuudenmukainen lausuttavan joka päivä ja joka hetki, joten ne olivat hänelle ikäänkuin tuomareita, jotka aina sanoivat hänelle: syyllinen! Sekunnin ajan hän uskoi erehtyneensä arveluissaan ja että veli oli syytön ja hän itse todellakin roisto. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän veljessään petkuttajan, joka halpamaisella asioimisellaan oli soaissut hänet, ja hän tahtoi paeta, jottei joutuisi riitaan, paeta sanomatta hänelle toista asiaansa, nimittäin että aikoi vaihtaa uraa.

Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin mitä aiottu oli. Carl Nicolauksella oli siten aikaa muistissaan läpikäydä äskeiset voittonsa. Kieltä hiveli, kun sai lausua tuon pienen sanan "roisto", se maistui yhtä hyvältä kuin jos sai antaa potkun. Ja oven avaaminen, Anderssonin vastaus ja paperin esilleotto, kaikki oli mennyt niin hyvin; avainkimppu ei ollut unohtunut yöpöydälle, lukko oli toiminut moitteettomasti, todistelu ollut sitova kuin lanka, johtopäätös oli juossut kuin haukiuistin kelalta ja ollut kietova. Hän oli tullut hyvälle tuulelle; hän oli antanut anteeksi, ei, hän oli unohtanut, unohtanut kaikki, ja kun hän paiskasi kassakaapin oven kiinni, niin hän sulki ainiaaksi lukkoon tuon epämieluisan asian. Mutta hän ei tahtonut erota veljestään; hänen oli tarvis puhua tämän kanssa jostain muusta, viskata pari lapiollista lorupuhetta tuon epämieluisan aiheen päälle, nähdä hänet jokapäiväisissä oloissa, esimerkiksi istuvan pöydän ääressä ja vaikkapa syömässä ja juomassa. Ihmiset näyttävät aina tyytyväisiltä syödessään ja juodessaan, ja hänkin tahtoi nähdä veljensä tyytyväisenä ja hyvällä mielin; tahtoi nähdä hänen kasvonsa rauhallisina ja kuulla hänen äänensä värisevän vähemmän ja siksi päätti hän pyytää veljen aamiaiselle. Oli vaikeata keksiä, miten siirtyä toiseen aiheeseen, löytää sopiva silta, jonka työntäisi äkkisyvän poikki. Hän etsi päästään, mutt'ei löytänyt, hän etsi taskustaan ja onnistui — löysi tulitikkulaatikon.

— Hitossa, ethän sinä ole sytyttänyt sikariasi poika! sanoi hän todellisella, ei teeskennellyllä lämmöllä.

Mutta poika oli hypistellyt keskustelun aikana sikarinsa rikki, eikä se voinut enää palaa.

— Kas tässä, ota uusi!

Hän sai esille suuren nahkakotelonsa:

— Kas tuossa! Otahan pois! Ne ovat hyviä sikareja!

Veli, joka oli kyllä niin onneton, ett'ei voinut ketään loukata, otti vastaan tarjouksen, kiitollisesti kuin sovinnoksi tarjotun käden.

— No niin, poikaseni, jatkoi Carl Nicolaus, ruveten puhumaan säyseällä seurusteluäänellä, jota hän niin hyvin osasi käyttää; tulehan nyt, niin menemme Rigaan haukkaamaan palan aamiaiseksi! Tule!

Arvid, joka ei ollut tottunut ystävällisyyteen, tuli tästä niin liikutetuksi, että nopeasti puristi veljensä kättä ja riensi ulos, läpi puodin, hyvästelemättä Anderssonia, ja juoksi ulos kadulle.

Veli seisoi hämmästyneenä; tuota hän ei voinut käsittää; mitä se merkitsi? Juosta tiehensä saadessaan aamiaiskutsun? Juosta tiehensä, eikä hän edes ollut kiukuissaan? Juosta! Niin ei koirakaan olisi tehnyt, jos sille olisi heittänyt lihapalasen!

— Hän on niin eriskummallinen! mutisi hän, astuskellessaan pitkin lattiapalkkeja. Sitten meni hän pulpettinsa ääreen, kiersi tuolin niin korkealle kuin se meni ja kapusi istumaan. Tältä ylhäiseltä paikalta oli hänen tapana katsella ihmisiä ja oloja ikäänkuin korkeammalta kannalta ja hän huomasi ne tavallisesti pieniksi, ei kuitenkaan niin pieniksi, ettei hän voinut niitä tarkotuksiinsa käyttää.

KOLMAS LUKU.

Lill-Jansin uutisasukkaat.

Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid, veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja, tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa, melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa. Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.

Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä, huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan, ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-, työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen maalipönttöihinsä.

Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä. Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi, tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi, siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.

Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle, jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli. Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa, puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.

Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä. Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi, ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa — hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta — hän näytti erikoisella tavalla rappeutuneelta.

Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä kaikkia, ääneen erästä kirjaa.

Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.

Laiha luki kuivalla, yksitoikkoisella äänellä, josta puuttui kaikki sointu, ja lihava osotti silloin tällöin mieltymystään myhisemällä, joka väliin muuttui röhkimiseksi ja lopulta sylkemiseksi, silloin kun kuulemansa viisauden sanat menivät tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle. Pitkä luki:

— "Korkeimpia periaatteita on, kuten sanottu, kolme: yksi absoluuttisesti ehdoton ja kaksi relatiivisesti ehdotonta. Pro primo: absoluuttisesti ensimmäisen, puhtaasti ehdottoman periaatteen tulee ilmaista sitä tekoa, joka on kaiken tietoisuuden perusteena ja joka yksinomaan tekee tämän mahdolliseksi. Tämä periaate on Identiteetti, A = A. Tämä jää jälelle eikä sitä mitenkään voi ajatella pois, kun erotetaan kaikki tietoisuuden empiiriset määritelmät. Se on tietoisuuden alkuperäinen tosiasia ja se siis ehdottomasti on tunnustettava; eikä se sitäpaitsi ole, kuten jokainen muu empiirinen tosiasia, mitään ehdollista, vaan vapaan teon seurauksena ja sisältönä on se aivan ehdoton."

— Ymmärrätkös, Olle? keskeytti lukija.

— Oi, ymmärrän, se on suloista! — "Se ei ole, kuten jokainen muu empiirinen tosiasia, mitään ehdollista." — Oi, millainen mies! Enemmän, enemmän!

— "Kun vaaditaan", jatkoi lukija, "että tämä lause on tosi ilman mitään muita perusteita —"

— Kuules millainen veijari — "tosi ilman mitään muita perusteita", alkoi kiitollinen kuulija, joka siten tahtoi ravistaa yltään kaikki epäluulot siitä, etteikö hän ymmärtäisi, "ilman mitään muita perusteita"; miten hienosti, miten hienosti, sen sijaan että vain olisi sanonut "ilman mitään perusteita".

— Jatkanko minä, vai aiotko sinä keskeyttää minut useammin? kysyi vääryyttä kärsinyt opettaja.

— En keskeytä, jatka vain, jatka vain!

— "Niin", tässä seuraa johtopäätös (mainio tosiaankin): "omaksutaan itselleen taito asettaa jotakin".

Olle myhähti.

— "Siten ei aseteta A" (iso A) "vaan ainoastaan, että A on A, jos ja siinä määrin kuin A ylipäänsä on olemassa. Ei ole kysymys lauseen sisällöstä, vaan ainoastaan sen muodosta. Lause A = A on siis sisällöltään ehdollinen (hypoteettinen) ja ainoastaan muodoltaan ehdoton."

— Huomasitko niiden olevan isoja A:ta?

Falk oli kuullut tarpeeksi. Polacksbackenin peljättävän syvällinen filosofia oli eksynyt aina tänne asti kukistamaan raakaa pääkaupunkilaisluontoa; hän tarkasti, eivätkö kanat olleet pudonneet orsiltaan ja eikö persilja ollut lakannut itämästä, kuullessaan syvällisintä, mitä kielillä koskaan oli Lill-Jansissa puhuttu. Hän ihmetteli, että taivas oli vielä paikoillaan, huolimatta että se oli ollut todistajana sellaisessa ihmishengen voimannäytteessä, samalla kun hänen inhimillinen alempi luontonsa esitti oikeuksiaan ja hän tunsi kurkkuansa pahasti kuivaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä sisälle johonkin tupaan pyytämään lasillisen vettä.

Hän siis käänsi kulkunsa ja tallusti siihen tupaan, joka on oikealla puolen kaupungista tulevaa tietä. Ovi isosta entisestä leipomotuvasta oli auki eteiseen, joka ei ollut matka-arkkua suurempi. Huoneessa oli ainoastaan kaappisänky, rikkinäinen tuoli, maalaustelineet ja kaksi henkilöä; toinen heistä seisoi telineitten edessä puettuna paitaan ja housuihin, joita kannatti nälkävyö. Hän näytti sälliltä, mutta oli taiteilija, koskapa maalasi alttaritaulun luonnosta. Toinen oli nuori mies, hienonnäköinen, ja, katsoen paikan varallisuuteen ja asemaan, todella hienoissa vaatteissa. Hän oli ottanut takin päältään, käärinyt paidan alas ja palveli tällä kertaa maalaria komealla rinnallaan. Hänen kauniissa, jalopiirteisissä kasvoissaan näkyi edellisen yön irstailun jälkiä ja hän nyökäytti tämän tästä päätään, saaden silloin ylimääräisen ojennuksen mestariltaan, joka näytti ottaneen hänet suojelukseensa. Loppusanat tuollaisesta nuhtelusta sai Falk sattumalta kuulla, astuessaan eteiseen.

— Että oletkin sellainen sika, että menet juomaan tuon hutiluksen Sellenin kanssa. Nyt olet täällä ja kulutat hukkaan aamupäiväsi, sen sijaan että olisit Kauppaopistossa — kohota hieman oikeata olkapäätä — kas noin! Tuhlasitko tosiaankin kaikki vuokrarahasi, niin että et uskalla mennä kotiin. Eikö sinulla ole mitään jälellä? Eikö rahtuakaan?

— O-ja, on minulla vähän, vaikkei se pitkälle riitä. Nuori mies otti housuntaskusta esiin paperitukon ja kääri sen auki, jolloin näkyviin tuli kaksi riksin seteliä.

— Anna nuo minulle, niin minä säilytän ne sinua varten, neuvoi mestari ja otti isällisesti setelit haltuunsa.

Falk, joka turhaan oli koettanut tehdä itsensä huomatuksi, katsoi nyt hyväksi lähteä tiehensä yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Hän meni siis vielä lantakasan ja molempien filosofien sivu ja läksi kulkemaan vasemmalle, kuningatar Kristinan tielle päin. Hän ei ollut kulkenut kauas, ennenkuin näki nuoren miehen, joka oli pystyttänyt maalaustelineensä pienen, leppiä kasvavan järven rannalle, siihen, missä metsä alkaa. Miehellä oli hieno, solakka, miltei siro vartalo, kasvot hieman terävät ja tummahkot. Pulpahteleva elämä tulvi koko hänen olennostaan, kun hän siinä seisoi työskennellen kauniin taulun ääressä. Hän oli riisunut päältään hatun ja takin ja näytti olevan erinomaisen terve ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän vuoroin vihelteli, lauleskeli ja jutteli.

Tultuaan tieltä kylliksi kauas, jotta sai nähdä hänet sivulta, Falk kääntyi:

— Sellén! Terve, vanha toveri!

— Falk! Vanhoja tuttuja, täällä metsässä! Mitä Herran nimessä tämä merkitsee! Etkö sinä ole virastossasi tähän aikaan päivästä?

— En. Mutta asutko sinä täällä?

— Asun, muutin tänne muutamien toverien kanssa ensimmäisenä päivänä huhtikuuta; kaupungissa asuminen tuli liian kalliiksi — isännätkin ovat niin turhantarkkoja!

Viekas hymy leikki toisessa suupielessä ja ruskeat silmät kiiluivat.

— Vai niin, jatkoi Falk, silloin sinä ehkä tunnet nuo elävät, jotka istuvat taimilavojen luona lukien?

— Filosofitko? Kyllä! Se pitkä on ylimääräisenä huutokauppakamarissa, saa 80 riksiä vuodessa ja sen lyhyen, Olle Montanuksen, pitäisi oikeastaan istua kotona ja olla kuvanveistäjä, mutta sen jälkeen kun hän yhdessä Ygbergin kanssa rupesi tutkimaan filosofiaa, on hän lakannut tekemästä työtä ja menee nyt taaksepäin aika vauhtia. Hän on keksinyt, että taide on aistillista!

— No, mutta millä hän elää?

— Ei juuri millään! Joskus on hän käytännöllisen Lundellin mallina ja saa silloin palasen palttuleipää, jolla hän sitten elää päivän tai pari, ja talvisin saa hän maata Lundellin huoneen lattialla, sillä "aina hän vähän lämmittää", sanoo Lundell, kun halotkin ovat niin kalliita; ja täällä oli aika kylmä huhtikuussa.

— Miten hän malliksi kelpaa, joka on näöltään kuin mikäkin Quasimodo?

— Kyllä kelpaa; hän esittää ristiltä alasottamisessa toista ryöväriä, jonka luut jo ovat murskatut, ja sillä miespahasella on ollut lonkkatauti, joten hänestä tulee koko hyvä, kun hän asettuu makaamaan tuolin selkänojan päälle. Toisinaan saa hän kääntyä selin ja silloin esittää hän toista ryöväriä.

— Miksei hän itse tee jotakin; eikö ole kykyä?

— Olle Montanus, hyvä veli, on nero, mutta hän ei tahdo tehdä työtä, hän on filosofi ja hänestä olisi kyllä tullut suurmies, jos olisi saanut opiskella. On todella ihmeellistä kuulla hänen ja Ygbergin puhuvan; tosin Ygberg kyllä on lukenut enemmän, mutta Montanuksella on niin terävä pää, että hän joskus näpäyttää toista sormille ja silloin Ygberg menee tiehensä ja lukee päähänsä jonkun paikan lisää; mutta Montanus ei koskaan saa lainata hänen kirjaansa.

— Vai pidätte te Ygbergin filosofiasta? kysyi Falk.

— Oi, se on niin hienoa, niin hienoa! Kai sinä pidät Fichtestä? Oi, oi, oi, millainen mies!

— No, keskeytti Falk, joka ei pitänyt Fichtestä, keitä nuo kaksi tuvassa-olijaa olivat?

— Vai olet sinä nähnyt heidätkin? Toinen heistä oli käytännöllinen
Lundell, muotokuva- tai oikeammin kirkkomaalari ja toinen oli ystäväni
Rehnhjelm.

Viimeiset sanat koetti hän lausua hyvin välinpitämättömällä äänellä, jotta vaikutus olisi sitä voimakkaampi.

— Rehnhjelm?

— Niin, oikein kunnon poika.

— Hän seisoi mallina.

— Vai niin? Niin, se Lundell, hän osaa käyttää ihmisiä hyväkseen; hän on ihmeteltävän käytännöllinen mies. Mutta tule mukaan, niin menemme sisälle härnäämään häntä, se on hupaisinta, mitä minulla täällä on tarjottavana; silloin kenties samalla saat kuulla Montanuksen puhuvan ja se on toden teolla hauskaa.

Ei niin paljon sen houkuttelemana, että saisi kuulla Montanuksen puhuvan, vaan pikemmin siitä syystä, että saisi lasillisen vettä, seurasi Falk Selléniä, auttaen häntä kantamaan telineitä ja maalilaatikkoa.

Tuvassa oli kohtaus sen verran muuttunut, että malli oli saanut istuutua rikkonaiselle tuolille ja että Montanus ja Ygberg olivat asettuneet kaappisänkyyn. Lundell seisoi telineitten ääressä poltellen rätisevää puista nysää köyhien toveriensa edessä, jotka iloitsivat pelkästä piipun läsnäolostakin.

Kun tuomari Falk oli esitetty, otti Lundell hänet heti huostaansa, tahtoen kuulla hänen mielipiteensä taulusta. Huomattiin, että taulu muistutti Rubensia, ainakin aiheensa, joskaan ei värien ja piirustuksen puolesta. Sitten Lundell purki mieltään taiteilijoille epäsuotuisista ajoista, repi alas akatemian ja sätti hallitusta, joka ei tehnyt mitään kotimaisen taiteen hyväksi. Hän maalasi paraikaa alttaritaulun luonnosta Träskålan kirkkoon, mutta oli aivan varma siitä, ettei sitä hyväksytä, sillä ilman juonitteluja ja suosituksia ei saavuteta mitään. Tätä sanoessaan heitti hän tutkivan silmäyksen Falkin vaatteisiin, nähdäkseen, kelpaisiko tämä suosittajaksi.

Toisellaisen vaikutuksen oli Falkin tulo tehnyt molempiin filosofeihin. He olivat hänessä heti keksineet "oppineen" ja he vihasivat häntä, sillä hän voisi anastaa heiltä heidän maineensa tässä pienessä yhteiskunnassa. He vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, jotka Sellen heti käsitti ja joka sentähden joutui kiusaukseen esittää nämä ystävänsä loistossaan ja jos mahdollista saada aikaan sanasodan. Pian keksi hän eripuraisuuden omenan, tähtäsi, heitti ja se osui.

— Mitä sanoo Ygberg Lundellin taulusta?

Ygberg, joka ei ollut niin pian odottanut saavansa sananvuoroa, ajatteli muutamia sekunteja. Sitten vastasi hän painokkaalla äänellä seuraavasti, Ollen hieroessa hänen selkäänsä, jotta se pysyisi jäykkänä:

— Taideteos voidaan minun mielestäni erittää kahteen luokkaan: sisällykseen ja muotoon. Mitä tämän taideteoksen sisällykseen tulee, on sisältö syvällinen ja yleisinhimillinen, aihe on hedelmällinen, sellaisenaan ja sinänsä, sekä sisältää kaikki ne käsitemääritelmät ja potenssit, jotka voivat tulla kysymykseen taiteellisessa tuotannossa; mitä taasen muotoon tulee, jonka itsessään de facto on ilmaistava käsite, tahtoo sanoa absoluuttinen identiteetti, oleminen, minuus — niin ei voi olla huomaamatta sitä vähemmän adekvaatiksi.

Arvostelu mairitteli Lundellia, Olle hymyili autuaallisesti, aivan kuin olisi nähnyt taivaalliset sotajoukot, malli nukkui ja Sellen huomasi, että Ygberg oli saavuttanut loistavan menestyksen. Nyt kääntyivät kaikkien katseet Falkiin, jonka oli nostettava maasta viskattu taisteluhansikas, sillä että se oli hansikas, siitä olivat kaikki yksimielisiä.

Falkia sekä huvitti että suututti ja hän etsi muistinsa vanhoista romusäiliöistä joitakin filosofisia ilmapyssyjä, kun hänen katseensa osui Olle Montanukseen, joka lopulta oli saanut kasvoihinsa kouristuksia, jotka merkitsivät, että hän aikoi puhua. Falk tähtäsi umpimähkään, latasi Aristoteleella ja laukasi.

— Mitä notario tarkottaa sanalla adekvaatti? Aristoteles ei muistaakseni käytä sitä sanaa metafysikassaan.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa ja saattoi tuntea, että tässä oli taistelu Lill-Jansin ja kustavilaisuuden välillä. Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin oli toivottu, sillä Ygberg ei tuntenut Aristotelesta ja olisi ennemmin kuollut kuin myöntänyt sen. Ollen hidas tekemään johtopäätöksiä, ei hän huomannut sitä aukkoa, jonka Falk oli jättänyt, mutta sen huomasi Olle ja hän sieppasi lauaistun Aristoteleen, tarttui siihen molemmin käsin ja viskasi sen takaisin vastustajaansa.

— Vaikka olen oppimaton, uskallan minä kuitenkin ihmetellä, tokko tuomari on kumonnut vastustajansa todisteet. Luulen, että sanan adekvaatti voi asettaa määräykseksi loogillisessa päätelmässä ja että se sinä voi ollakin, huolimatta, siitä ettei, Aristoteles mainitse tuota sanaa metafysikassaan. Olenko oikeassa, hyvät herrat? En tiedä! Minä olen oppimaton mies, ja tuomari on näitä asioita tutkinut.

Hän oli puhunut silmät puoleksi ummessa; nyt hän sulki ne kokonaan ja näytti hävyttömän vaatimattomalta.

— Olle on oikeassa, mutistiin joka puolelta.

Falk tunsi, että tässä on tartuttava asiaan rautakourin, jos mieli pelastaa Upsala-kunnia; hän teki filosofisella korttipakalla tempun, ja sai esille ässän.

— Herra Montanus on kieltänyt ylälauseen eli aivan yksikertaisesti sanonut nego majorem! Hyvä! Minä selitän taasenkin, että hän on tehnyt itsensä syypääksi posterius priukseen; hän on, kun hänen piti tehdä sarvipäätelmä, eksynyt ja tehnyt päätelmän ferioquen mukaan, sen sijaan että olisi tehnyt barbaran ; hän on unohtanut kultaisen säännön: Caesare Camestres festino barocco secundo ja siksi hänen päätelmästään tuli limitatiivinen ! Enkö ole oikeassa, hyvät herrat!

— Aivan oikeassa, aivan oikeassa, vastasivat kaikki muut, paitsi molemmat filosofit, jotka eivät koskaan olleet pidelleet käsissään logikkaa.

Ygberg näytti siltä, kuin olisi puraissut hampaansa naulaan, ja Olle irvisteli aivankuin olisi saanut nuuskaa silmiinsä; mutta ollen ovela mies, oli hän huomannut vastustajansa menettelytavan. Hän siis nopeasti päätti olla vastaamatta kysymykseen ja puhua jostain muusta. Hän siis etsi muististaan esiin kaiken, mitä oli oppinut ja kuullut, alkaen selostamalla Fichten tiedeoppia, jota Falk äsken oli kuunnellut lauta-aidan läpi, ja se kesti suuren osan aamupäivää.

Sill'aikaa maalaili Lundell, kärisyttäen märkää puupiippuaan. Malli oli nukahtanut rikkonaiselle tuolille ja hänen päänsä painui yhä alemma ja alemma, kunnes se kahdentoista aikaan riippui polvien välissä, joten matematikko olisi voinut laskea, milloin se joutuisi maan keskipisteeseen.

Sellén istui avoimessa ikkunassa nauttien, ja Falk parka, joka oli uneksinut saavansa loppumaan tuon onnettoman filosofian, oli pakotettu viskaamaan vastustajiensa silmille kokonaisia kourallisia filosofista nuuskaa. Kidutus olisi ollut rajaton, ellei mallin painopiste vähitellen olisi siirtynyt tuolin arimmalle puolelle, niin että tuoli meni rytisten rikki ja parooni putosi lattialle, jolloin Lundell sai tilaisuuden purkaa sappeaan juoppouden synnistä ja sen surkeista seurauksista sekä itselle että muille, joilla jälkimmäisillä hän tarkotti itseään.

Falk, joka halusi pelastaa hämille joutuneen nuorukaisen pulasta, kiirehti tekemään kysymyksen, joka saattoi vetää puoleensa mitä yleisintä mielenkiintoa.

— Missä herrat aikovat syödä päivällistä tänään?

Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuuli kärpästen surinan; Falk ei tiennyt polkeneensa viidelle liikavarpaalle yht'aikaa. Lundell katkaisi äänettömyyden. Hän ja Rehnhjelm söisivät Padassa, kuten tavallista, sillä siellä oli heillä luottoa; Sellen ei tahtonut siellä syödä, koska ei ollut tyytyväinen ruokaan, eikä hän vielä ollut päättänyt missä syödä, jota valhetta sanoessaan hän heitti kysyvän, huolestuneen katseen malliin. Ygbergillä ja Montanuksella "oli paljon työtä", joten eivät tahtoneet "tärvellä päiväänsä pukeutumalla ja menemällä kaupunkiin", vaan aikoivat hankkia täältä itselleen jotakin; mitä se olisi, sitä he eivät sanoneet.

Sitten alkoi pukeutuminen, johon pääasiallisesti kuului peseytyminen ulkona vanhan puutarhakaivon luona. Sellen, aina kuitenkin keikari, oli kaappisängyn alle piilottanut sanomalehtipaperin, josta hän otti esille paperisia kauluksia, kalvostimia ja edustoja, sitten könötti hän pitkän aikaa polvillaan kaivon aukon edessä, nähdäkseen solmita ruskeanviheriäisen silkkinauhan, jonka oli saanut joltakin tytöltä, ja laittaakseen tukkansa erikoisella tavalla; kun hän sitten oli hangannut kenkiään takkiaisen lehdellä, harjannut hatun takkinsa hihalla, pistänyt hyasintin napinreikään ja ottanut esille kaneliruokonsa, oli hän valmis. Hänen kysymykseensä, tulisiko Rehnhjelm pian, vastasi Lundell, ettei hänellä ole vielä muutamaan tuntiin aikaa, hänen piti auttaa häntä, Lundellia, piirustamisessa ja Lundellin oli tapana aina piirustaa kello kahdentoista ja kahden välillä. Rehnhjelm oli alistuvainen ja totteli, vaikka hänen oli vaikeata erota ystävästään Sellénistä, josta hän piti, jota vastoin tunsi ehdotonta vastenmielisyyttä Lundellia kohtaan.

— Joka tapauksessa illalla tavataan Punaisessa Huoneessa? sanoi Sellén lohduttavasti, ja siitä kaikki olivat yhtä mieltä, filosofitkin ja siveellinen Lundell.

Kaupunkimatkalla kertoi Sellén ystävälleen Falkille kaikellaisia läheisiä seikkoja, mitkä koskivat Lill-Jansin uutisasukkaita ja joista kävi selville, että hän itse oli rikkonut välit akatemian kanssa, koska oli eri mielipidettä taiteesta; hän tiesi itsellään olevan taipumuksia ja onnistuisi, vaikka siihen ehkä menisi jonkun aikaa ja vaikka oli tavattoman vaikeata saavuttaa nimeä, ennenkuin oli saanut kuninkaallisen mitalin. Luonnollisiakin esteitä oli hänen tiellään; hän oli syntynyt Hallannin metsättömällä rannikolla, oli oppinut rakastamaan sen luonnon suuruutta ja yksinkertaisuutta; yleisö ja arvostelu pitivät nykyään yksityiskohdista, pikkuseikoista, ja siksi hän ei saanut myydyksi hänhän kyllä voisi maalata kuten nuo toisetkin, mutta sitä hän ei tahtonut.

Lundell sitävastoin, hän on käytännöllinen mies — Sellén lausui aina sanan käytännöllinen vissillä halveksumisella. — Hän maalasi kansan maun ja toivomusten mukaan; häntä ei koskaan vaivannut haluttomuus; hän oli tosin jättänyt akatemian, mutta salaisista, käytännöllisistä syistä eikä hän ollut rikkonut välejään sen kanssa, vaikka hän komeili kertomalla siitä. Hän elätti itseään aika hyvin piirustamalla kuvalehtiin ja onnistuisi varmasti vielä joskus, huolimatta vähäisistä lahjoistaan, suositusten ja varsinkin juonien avulla, joita oppi Montanukselta, joka jo oli tehnyt muutamia suunnitelmia, joita Lundell menestyksellä oli käyttänyt hyväkseen — ja Montanus — hän oli nero, vaikka oli niin hirveän epäkäytännöllinen.

Rehnhjelm oli muinoin varallisuudestaan kuuluisan miehen poika Norrlannista. Isä oli omistanut suuren maatilan, joka lopulta oli joutunut pois häneltä, hoitajan käsiin. Nyt tuo vanha ylimys oli jotensakin köyhä ja hänen toivomuksensa oli, että poika ottaisi hänen entisyydestään oppia ja rupeamalla pehtoriksi hankkisi huonekunnalle sen omaisuuden takaisin, ja siksi poika nyt kävi Kauppaopistoa, oppiakseen maatalouskirjanpitoa, jota hän inhosi. Hän oli kiltti poika, mutta vähän heikko ja antoi Lundellin johtaa itseään, tämän, joka ei vähäksynyt ottaa siveellisyyssaarnoistaan ja suojeluksestaan korvausta luonnossa.

Sillä aikaa olivat Lundell ja parooni ryhtyneet työhön, jota tehtiin siten, että parooni piirusti ja mestari makasi kaappisängyssä valvoen työtä, s.o. tupakoi.

— Jos nyt olet ahkera, niin saat tulla kanssani syömään päivällistä Tinanappiin, lupasi Lundell, joka mielestään oli rikas, kun oli pelastanut nuo kaksi riksiä häviöstä.

Ygberg ja Olle olivat vetäytyneet metsänrintaan mäelle nukkumaan yli päivällisajan. Olle oli säkenöivällä tuulella voittojensa jälkeen, mutta Ygberg oli synkkä; oppilas oli voittanut mestarinsa. Sitäpaitsi olivat hänen jalkansa käyneet kylmiksi ja hän oli tavattomasti nälissään, sillä vilkas keskustelu syömisestä oli herättänyt uinuvat tunteet, jotka eivät kokonaiseen vuoteen olleet saaneet tyydytystä. He paneutuivat kuusen alle maata, Ygberg kätki kallisarvoisen kirjansa, jota ei koskaan tahtonut lainata Ollelle, hyvin paperiin käärittynä päänsä alle ja oikaisihe suoraksi täyteen pituuteensa. Hän oli kalpea kuin ruumis, kylmä ja tyyni kuin ruumis, joka on jättänyt kaikki ylösnousemuksen toiveet sikseen. Hän näki, miten pikkulinnut söivät kuusensiemeniä hänen päänsä päällä, pudotellen kuoret hänen päälleen, näki, miten täyteläinen lehmä kulki syöden lepikossa, ja näki savun nousevan puutarhurin kyökinpiipusta.

— Onko sinulla nälkä, Olle? kysyi hän laimealla äänellä.

— Ei, sanoi Olle nälkäisesti silmäellen ihmeellistä kirjaa.

— Jospa edes olisin lehmä! huokasi Ygberg, risti kätensä rinnan päälle ja uskoi sielunsa kaikkiarmahtavan unen huomaan.

Kun hänen heikko hengityksensä oli käynyt kyllin säännölliseksi, veti valvova ystävä viekkaasti esille kirjan, niin varovasti, ettei nukkuva häiriintyisi; sitten heittäysi hän mahalleen ja alkoi ahmia kallisarvoista sisällystä, unohtaen sekä Tinanapin että Padan.

NELJÄS LUKU.

Herroja ja koiria.

Oli kulunut muutamia päiviä. Carl Nicolaus Falkin kaksikymmentäkaksi-vuotias vaimo oli juuri lopettanut kahvinjuonnin sängyssään, tavattoman suuressa mahonkisängyssä, avarassa makuuhuoneessa. Kello oli vasta 10. Mies oli ollut ulkona jo kello seitsemästä aamulla ja ostanut pellavia sillan luona, mutta ei suinkaan siinä luulossa, ettei tämä tulisi kotiin, ottanut nuori rouva vapautta nukkua näin kauan, vaikkakin se muuten oli vastoin talon totuttuja tapoja. Pikemmin näytti häntä huvittavan saada rikkoa kaikkia talon piintyneitä tapoja. Hän oli ollut naimisissa ainoastaan kaksi vuotta, mutta silti oli hänellä ollut aikaa panna toimeen perinpohjaisia uudistuksia vanhassa, vanhoillisessa porvaristalossa, missä kaikki oli vanhaa, yksin palvelijatkin; ja tähän hän oli saanut vallan silloin, kun mies teki rakkaudentunnustuksensa hänelle ja hän armollisesti antoi suostumuksensa s.o. armossa vapautti itsensä vihaamastaan kodista, jossa oli saanut nousta ylös aamusin kello kuudelta ja tehdä työtä pitkän päivän. Kihlausaikansa hän oli käyttänyt hyvin; hän oli nimittäin silloin koonnut takeet saadakseen omalta kohdaltaan viettää vapaata ja riippumatonta elämää, miehen siihen sekaantumatta; nämä takeet tosin olivat vain rakastuneen miehen antamia lupauksia, mutta hän, ollen silloin täydessä tajussaan, painoi ne tarkoin muistiinsa. Mies sitävastoin oli kaksivuotisen, lapsettoman avioliiton jälkeen alkanut osottaa taipumusta unohtaa kaikki nämä sitoumukset, että rouva saisi nukkua niin kauan kuin tahtoisi, juoda kahvia sängyssä y.m.; olipa mies ollut niinkin epähieno, että oli hänelle muistuttanut nostaneensa vaimonsa liejusta, pelastaneensa hänet helvetistä ja että oli näin ollen uhrautunut mennessään epäsäätyiseen avioliittoon — vaimon isä oli näet nimipäällikkö laivastossa. Maatessaan hän mietti nyt vastauksia näihin ja samantapaisiin syytöksiin, ja kosk'ei hänen selvä järkensä koskaan heidän tuttavuutensa aikana ollut tunnehuumausten sokaisemana, osasi hän vielä sitä käyttää täydellisesti — ja hän käyttikin. Siksi hän todellisella ilolla kuuli miehensä aamiaiselle tulon oireita. Ruokasalin ovissa alkoi nimittäin paukkua samalla kun kuului mahtavata karjuntaa, jolloin rouva pisti päänsä peitteen alle salatakseen nauruaan. Askelia kuului vierashuoneen matolla, ja makuuhuoneen ovessa näyttäytyi vihastunut mies, hattu päässä. Rouva käänsi selkänsä sinnepäin ja mielisteli imelimmällä äänellään:

— Pieni pojanlyntyksenikö sieltä tulee? Astu sisään, astu sisään!

Pojanlyntys — se oli hyväilynimi ja herrasväki käytti niitä sangen eriskummallisia — ei ollut halukas tulemaan, vaan pysähtyi ovelle ja huusi:

— Miksei aamiainen ole pöydässä? Häh?

— Kysy piioilta, en minä ole ottanut toimekseni pöydänkattamista! Ja ole niin hyvä ja ota hattu päästäsi, kun tulet sisälle, herra hyvä!

— Mihin olet pannut lakkini sitten?

— Poltin sen! Se oli niin rasvassa että hävetti.

— Poltit! No, siitä puhumme sittemmin! Miksi makaat ja venyttelet itseäsi koko aamun, sen sijaan että paimentaisit piikoja.

— Siksi, että se huvittaa minua!

— Luuletko minun naineen vaimon, joka ei tahdo talostaan huolehtia?
Häh?

— Luulen kyllä! Ja miksi luulet minun menneen sinun kanssasi naimisiin? Olen sen sinulle tuhat kertaa sanonut — siksi, että pääsisin tekemästä työtä, ja sen olet sinä luvannut minulle! Etkö olekin luvannut? Voitko kunniasi kautta vannoa, ettet ole luvannut? Näetkös nyt millainen mies sinä olet. Aina kuin muutkin sinä olet!

— Niin, se oli siihen aikaan se!

— Siihen aikaan! Mihin aikaan? Eivätkö lupaukset ole aina sitovia? Vai pitääkö ne antaa jonakin erityisenä vuodenaikana?

Mies tunsi liiankin hyvin tuon järkähtämättömän johdonmukaisuuden, ja vaimon hyvä tuuli teki saman vaikutuksen kuin kyyneleet tällaisessa tapauksessa — hän antautui.

— Minä aion kutsua tänä iltana vieraita, selitti hän.

— Vai niin, vai aiot kutsua. Herra-vieraita?

— Tietysti! En kärsi naisia!

— No, silloin kai olet jo tehnyt ostoksesi?

— En ole, ne sinä saat tehdä!

— Minä! En! Minulla ei ole rahaa vieraita varten! Minä en käytä talousrahojani erikoiskestityksiin.

— Et, sinä käytät ne pukuihisi ja muihin tarpeettomuuksiin.

— Onko se tarpeetonta, kun ompelen sinulle? Onko tupakkamyssy ehkä tarpeeton, ovatko tohvelit kenties tarpeettomia? Sano? Vastaa nyt suoraan!

Vaimo osasi aina muodostaa kysymyksensä siten, että vastauksen täytyi tulla musertavaksi vastaajalle. Hän oli käynyt miehensä koulua. Ja tämän täytyi siis, kosk'ei tahtonut tulla muserretuksi, ehtimiseen muuttaa puheenaiheita.

— Minulla on tosiaan syytä, sanoi hän eräällä tavoin liikutettuna, nähdä tänä iltana ihmisiä; vanha ystäväni Fritz Levin postista on päässyt vakinaiseksi palveltuaan 19 vuotta ylimääräisenä — se oli eileniltaisessa Postilehdessä. Mutta koska se ei näytä sinua miellyttävän, ja sinä tiedät, että aina teen tahtosi mukaan, niin en välitä koko asiasta, vaan kutsun ainoastaan hänet ja maisteri Nyströmin luokseni konttoriin.

— Vai niin, vai on se Levin hulttio nyt päässyt vakinaiseksi; sepä hyvä se. Nyt kenties saat takaisin kaikki rahat, jotka hän on sinulle velkaa.

— Kyllä niin — olen sitäkin miettinyt!

— Mutta sanoppas minulle, miksi seurustelet sellaisen hulttion kanssa kuin hän on; ja tuo maisteri sitten —! Hehän ovat oikeita vetelyksiä, joilla tuskin on vaatteita päällään.

— Kuules eukkoseni, minä en sotkeudu sinun asioihisi; anna siis minunkin itse hoitaa omat asiani.

— Koska sinulla on konttorissasi vieraita, niin en käsitä, mikä estäisi minua kutsumasta vieraita tänne ylös.

— Ei mikään!

— No, tule siis tänne, pikku lyntys, ja anna minulle vähän rahaa!

Lyntys, joka kaikin puolin oli tyytyväinen lopputulokseen, seurasi ilolla käskyä.

— Paljonko sinä tahdot? Minulla on rahan puute tänään.

— Oo, viisikymmentä kruunua vain.

— Oletko hassu?

— Hassu! ole hyvä ja anna se, mitä pyydän; ei minun tarvitse nälkää nähdä, silloin kun sinä käyt ravintoloissa herkuttelemassa.

Rauha oli tehty ja asianomaiset erosivat molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Mies pääsi syömästä huonoa aamiaista kotonaan, hänen täytyi syödä ulkona, pääsi syömästä laihaa illallista vaimonsa luona ja kiusaantumasta naisten vuoksi, sillä hän oli ollut liian kauan poikamiehenä, eikä hänellä tarvinnut olla omantunnonvaivojakaan, joita hänellä oli ainoastaan siinä tapauksessa, että vaimo oli yksinään; mutta nythän hänelläkin oli vieraita ja melkeinpä hän tahtoi miehestään päästäkin — ja se kyllä oli viidenkymmenen riksin arvoista se!

Kun mies oli mennyt, soitti rouva sisäkön luokseen, jonka takia hän tänään oli alistanut makaamaan niin kauan, syystä että tämä oli selittänyt tässä talossa olevan tapana nousta ylös kello 7. Sitten käski hän tuoda paperia ja kynän ja kirjotti seuraavan kirjelapun revisorin rouva Homanille, joka asui vastapäätä.

Hyvä Evelyn!

Tule luokseni juomaan teetä tänä iltana, niin saamme puhua tuon yhdistyksen säännöistä "Naisen oikeuksien puolesta". Ehkä myyjäiset tahi seuranäytelmä olisivat joksikin hyödyksi. Minä niin ikävöin saada yhdistyksen syntymään; se on syvä tarve, kuten sinä niin usein sanot, ja minäkin tunnen sen hyvin syvästi, jos asiaa ajattelen. Uskotko, että hänen armonsa soisi minulle kunnian samalla kertaa; ehkä minun ensin täytyy käydä hänen luonaan visiitillä. Tule hakemaan minua kl. 12, niin menemme Bergille juomaan suklaata. Mieheni on poissa.

Sinun Eugeniesi .

P. S. Mieheni on poissa.

Sitten nousi hän ylös ja pukeutui, ollakseen valmiina kl. 12.

* * * * *

Oli tullut saman päivän ilta. Österlånggatanilla oli jo hämärä, kun kello Saksalaisessa löi 7; ainoastaan heikko valonsäde Ferkenin kujalta paistoi vielä sisään Falkin liinarihkamakauppaan, jonka Andersson silloin sulki. Sisäpuolella olevassa konttorissa olivat ikkunaluukut suljetut ja kaasu sytytetty. Siellä oli lakaistu ja siistitty; oven luona komeili kaksi korillista pulloja, joiden punalakalla ja keltalakalla ja tinapaperilla, vieläpä ohuella silkkipaperillakin ympäröityjä kauloja pisti esiin. Keskellä lattiaa oli valkoisella liinalla katettu pöytä; sen päällä rehenteli itäintialainen malja ja raskas, monihaarainen hopeinen kynttiläjalka. Ja lattialla käyskenteli Carl Nicolaus Falk. Hän oli pukeutunut mustaan pitkääntakkiin ja oli arvokkaan, mutta samalla iloisen näköinen. Hänellä oli oikeus vaatia itselleen hupaisa ilta; itse hän sen kustansi ja itse hän sen oli järjestänytkin; hän oli kotonaan naisten häiritsemättä häntä, ja vieraansa olivat sitä lajia, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia ainoastaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, vaan vähän enempääkin. Heitä tosin oli vain kaksi, mutta hän ei pitänyt paljosta ihmisistä; nämä olivat hänen ystäviään, luotettavia, uskollisia kuin koirat, alistuvaisia, miellyttäviä, aina täynnä mairittelua eikä heissä koskaan ilmennyt taipumusta panna vastaan. Hän olisi kyllä rahoillaan voinut hankkia parempaakin seuraa ja sellaista hänellä olikin kahdesti vuodessa, jolloin hänen isänsä vanhat ystävät olivat kutsutut, mutta hän oli, suoraan sanoen, liiaksi hirmuvaltias viihtyäkseen heidän seurassaan.

Kello oli jo kuitenkin kolme minuuttia yli seitsemän eikä vieraita kuulunut. Falk alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli tottunut siihen, että kun hän kerran tilasi väkensä luokseen, tuli sen olla minuutilleen saapuvilla. Ajatellessaan minkä lamauttavan vaikutuksen harvinaisen häikäisevät valmistukset tekisivät, jaksoi hän sentään pysyä kärsivällisenä sen minuutin ajan, joka kului, ennenkuin notario Fritz Levin postista astui sisälle.

— Hyvää iltaa, veliseni — ei! — tässä hän pysähtyi päällystakin riisunnassa, otti silmälasit nenältään ja teeskenteli hämmästystä suurenmoisten valmistusten takia, kuin olisi tahtonut kaatua selälleen pelkästä kummastuksesta. Seitsenhaarainen kynttiläjalka ja tapernaakeli! Hyvänen aika, hyvänen aika! puhkesi hän sanomaan, nähdessään pullokorit.

Hän, joka näiden tarkkaan opeteltujen hupaisuuksien aikana riisui päällystakkia yltään, oli keski-ikäinen mies, kaksikymmentä vuotta sitten muodikasta kuninkaallista sihteerityyppiä, viikset ja poskiparta yhteen kasvaneet ja tukassa syrjäjakaus ja "tuulenpuuska". Hän oli kalpea kuin ruumis, ohut kuin käärinliina, hienosti puettu, mutta näytti siltä kuin palelisi hänen kaikkia niveliään ja kuin hän salaisesti seurustelisi köyhyyden kanssa.

Falk lausui hänet tervetulleeksi raa'alla ja ylpeällä tavalla, joka osotti, osaksi sitä, että hän halveksi mairittelua, etenkin siltä taholta, osaksi sitä, että tulija nautti luottamusta hänen ystävänään. Sopivaksi nimitysonnitteluksi katsoi hän voivansa puhua isänsä kuninkaallisesta valtakirjasta porvarikaartin kapteenin virkaan.

— No, tuntuu hyvältä, kun on kuninkaallinen valtakirja! Mitä? Minun isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja…

— Suo anteeksi, veliseni, minulla on vain konstitutoriaali.

— No, konsistoriaali tai kuninkaallinen valtakirja on aivan samaa; tahdotko sinä neuvoa minulle sitä, sinä! Isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja…

— Minä vakuutan veljelle!

— Vakuutat! Mitä sinä vakuuttamisellasi tarkotat! Luuletko sinä, että minä tässä seison valehtelemassa? Sano? Tarkotatko todellakin, että minä valehtelen?

— En suinkaan, elä nyt niin tulistu!

— Sinä siis myönnät, etten minä valehtele, siis sinulla on kuninkaallinen valtakirja. Miksi siis löpiset siinä roskaa! Minun isänic —

Kalpea mies, jolla jo tullessaan konttoriin näytti olevan plutoona raivottaria kintereillään, sillä kaikki hänen nivelensä tutisivat, hyökkäsi nyt hyväntekijäänsä kohti, varmana päätöksessään panna juttu menemään lyhyesti, ennenkuin kemut alkavat, jotta sitten saisi olla rauhassa.

— Auta minua, ähki hän kuin hukkuva, vetäen povitaskustaan esiin vekselilomakkeen.

Falk istuutui sohvaan, huusi Anderssonia, käski hänet vetämään pullot auki ja rupesi laittamaan boolia. Sitten vastasi hän kalpealle:

— Auta? Enkö minä ole auttanut sinua? Etkö ole lainannut minulta lukemattomia kertoja, maksamatta takaisin? Mitä? No, enkö ole sinua auttanut? Mitä sinä siis tarkotat?

— Rakas veliseni, tiedänhän minä, että sinä aina olet ollut minulle hyvä!

— No, niin, etkö nyt ole vakinainen virassasi? Olet! No siis! Silloinhan kaikki piti olla hyvin! Kaikki velat piti maksettaman ja uuden elämän piti alkaa. Tuota virttä minä nyt olen kuullut jo kahdeksantoista vuotta. No, paljonko sinä nyt saat palkkaa?

— Tuhat kaksisataa riksiä kahdeksansadan sijasta, jotka ennen sain; mutta kuule! Valtakirja maksaa sata viisikolmatta, eläkekassa ottaa viisikymmentä, yhteensä sata seitsemänkymmentä viisi; mistä minä ne otan! Mutta nyt tulee kaikista pahin — velkojani ovat pidättäneet puolet palkastani, joten minulle nyt jää vain kuusisataa millä elää, sen sijaan että ennen oli kahdeksan, ja tätä minä nyt olen odottanut yhdeksäntoista vuotta. Tosiaankin hauskaa päästä vakinaiseksi!

— Mutta miksi olet tehnyt velkoja? Ei saa tehdä velkoja; ei koskaan saa tehdä velkoja; ei koskaan — tehdä velkoja! —

— Kun vuosikausia saa vain sata riksiä lahjapalkkiota.

— Silloin ei ole siellä mitään tekemistä. Mutta nuo ovat asioita, jotka eivät liikuta minua! — eivät — liikuta — minua!

— Etkö nyt tämän ainoan kerran kirjottaisi?

— Sinä tunnet periaatteeni tällaisessa tapauksessa, minä en koskaan kirjota. Lopeta nyt!

Levin näkyi olleen tottunut tällaisiin kieltoihin ja tyyntyi. Samassa saapui maisteri Nyströmkin ja sai aikaan toivotun keskeytyksen keskustelussa. Hän oli kuiva henkilö, salaperäinen ulkonäöltään ja iältään; hänen toimensakin oli salaperäinen — hänen sanottiin olevan opettajana jossain koulussa etelässä, mutta missä, sitä ei kukaan kysynyt, eikä hän itsekään ollut herkkä siitä puhumaan. Hänen tehtävänsä Falkin seurassa oli ensinnäkin käydä arvoltaan maisterista, silloin kun joku oli kuulemassa, toiseksi olla alamainen ja kohtelias, kolmanneksi silloin tällöin tulla pyytämään lainaa, enintään viitosta, sillä kuului Falkin henkisiin tarpeisiin, että käytiin pyytämässä häneltä rahaa lainaksi, tietenkin hiukan vain, ja neljänneksi kirjottaa runoja juhlallisiin tilaisuuksiin, mikä ei suinkaan ollut vähäksyttävin puoli hänen tehtävässään.

Nyt istui Carl Nicolaus Falk tuossa, keskellä nahkasohvaa, sillä ei saanut unohtaa, että sohva oli hänen, ympärillään pääesikuntansa, tai koiransa niinkuin myöskin saattoi sanoa. Levinin mielestä oli kaikki suurenmoista, booli, lasit, kauha, sikarit (koko laatikko kamiinin reunalta oli pantu esille), tulitikut, tuhkakupit, pullot, korkit, rautalangat — kaikki. Maisteri näytti tyytyväiseltä eikä hänen tarvinnut puhua, sillä siitä pitivät toiset huolen; hänen tuli ainoastaan olla läsnä, kun häntä tarvittaessa kutsuttiin todistajaksi.

Falk kohotti ensimmäisen lasinsa ja joi — kenen kunniaksi, sitä ei kukaan saanut tietää, mutta maisteri luuli päivän sankarin ja veti senvuoksi esiin runonsa alkaen lukea: "Fritz Levinille, hänen päästessään vakinaiseksi".

Falk sai silloin ankaran yskänpuuskan, joka haittasi lukemista ja teki tyhjäksi sukkelimpien kohtien vaikutuksen; mutta Nyström, joka oli viisas mies, oli jo ennakolta arvannut tämän ja sentähden pannut väliin seuraavan yhtä kauniisti ajatellun kuin sanotunkin totuuden: "mihin joutunutkaan ois Fritz Levin, jos ei Falk, Carl Nicolaus, olis' ollut siin'." Tämä hieno viittaus niihin moniin taskulainoihin, joita Falk oli antanut varsinaiselle ystävälleen, helpotti yskää, niin että paremmin voitiin kuulla loppusäe, joka aivan paksunahkaisesti oli omistettu Levinille, mikä erehdys taasenkin uhkasi häiritä sopusointua. Falk kaatoi lasin sisällön itseensä, aivan kuin olisi tyhjentänyt kalkin, joka oli reunoja myöten täynnä epäkiitollisuutta.

— Et ollut tänään niin sukkela kuin tavallisesti, Nyström! sanoi hän.

— Ei, hän oli paljoa sukkelampi sinun kahdeksantenaneljättä syntymäpäivänäsi, auttoi Levin, tietäen mihin suuntaan asia nyt kääntyisi.

Falk tutki katseellaan hänen sielunsa salaisimmat sopukat nähdäkseen, piileskelikö siellä vilppiä — ja ollen liian ylpeä näkemään ei hän nähnyt mitään. Hän siis jatkoi:

— Niin, sen ma uskon! Se oli hauskinta, mitä olen kuullut; se oli niin sukkelaa, että sen voisi painattaa; sinun pitäisi painattaa sepitelmäsi. Kuules Nyström, kai sinä muistat ne ulkoakin, etkös muistakin?

Nyströmillä oli kovin huono muisti tai totta puhuaksemme olivat he juoneet liian vähän, tehdäkseen niin törkeätä väkivaltaa häveliäisyydelle ja hyville tavoille ja siksi hän pyysi lykkäystä; mutta Falk, jota tuo hiljainen vastustus ärsytti, ja joka jo oli liian pitkällä kääntyäkseen takaisin, vaati vaatimallakin. Uskoipa hän vielä päälle päätteeksi, että hänellä oli jäljennös tuosta runosta taskussaan; hän etsi lompakostaan ja, aivan niin, sieltä se löytyi. Häveliäisyys esti häntä itseään lukemasta sitä, sillä senkin oli hän usein tehnyt, mutta kuuluisi paremmalta, kun joku toinen sen tekisi. Ja koira parka riisti ketjujaan, mutta ne kestivät. Hän oli hienotunteinen luonne, tämä maisteri, mutta hänen täytyi olla raaka, jos mieli yhä edelleen saada vallita elämän kallista lahjaa, ja hän oli ollut raaka aika lailla. Kaikki elämän sisäisimmät suhteet oli paljastettu, kaikki, mikä oli yhteydessä kahdeksanneljättävuotiaan syntymän, seurakuntaan ottamisen, kasvatuksen ja hoidon kanssa, oli tehty naurettavaksi ja sen olisi täytynyt tuntua asianomaisesta itsestäänkin iljettävältä, jos se olisi koskenut jotain toista kuin häntä itseään, mutta nyt se oli erinomainen senvuoksi, että se kosketteli hänen omaa persoonaansa. Lukemisen jälkeen juotiin Falkin malja riemulla ja se juotiin moneen kertaan, sillä itsekukin tunsi olevansa liiaksi selvä voidakseen pitää oikeita tunteitaan aisoissa.

Sitten siivottiin pöytä ja sisään tuotiin mainio illallinen, osteria, lintua ja muuta hyvää. Falk kulki haistellen asetteja, lähetti jonkun pois, tarkasti, että englantilainen portteri oli jäähdytetty ja itsekullakin viinilajilla oli mukaisensa lämpömäärä. Nyt hänen koiriensa piti häntä palvella ja valmistaa hänelle mieluinen näytelmä. Kun kaikki oli valmista, veti hän esiin kultakellonsa ja, pitäen sitä kädessään, teki seuraavan leikillisen kysymyksen, johon vastaajat olivat niin tottuneet:

— Paljonko herrojen hopeakellot ovat?

Nämä vastasivat, kuten heidän velvollisuutensa oli, sopivalla tavalla nauraen: heidän kellonsa olivat kellosepässä. Tämä sai Falkin loistavalle tuulelle, joka puhkesi ilmi seuraavaan, ei suinkaan odottamattomaan muotoon.

— Elukat ruokitaan kello kahdeksan! — Jonka jälkeen hän istuutui, kaatoi kolme ryyppyä, otti itse yhden ja käski toisten tehdä samoin.

— Minä alotan, minä, kosk'ette te tahdo! Tässä ei kursailla! Iskekää kiinni, pojat!

Ja niin alkoi ruokkiminen. Carl Nikolaus Falkilla, joka ei ollut erikoisen nälkäinen, oli hyvää aikaa nauttia toisten ruokahalusta, ja lyönneillä ja iskuilla ja hävyttömyyksillä hän kehotti heitä syömään. Tavattoman hyväntahtoinen hymy levisi hänen vaalean auringonpaiste-naamansa yli, kun hän näki heidän intonsa, ja oli vaikeata sanoa, kumpiko häntä huvitti enemmän: sekö, että he söivät niin kiltisti, vaiko se, että olivat niin nälkäisiä. Hän istui kuin kuski ja höpötti ja maiskutti heille huulillaan.

— Syö, Nyström; et tiedä, koska taasen saat! Aja itseesi, notario; näytät siltä kuin tarvitsisit lihaa luittesi päälle. Irvisteletkö ostereille — eivätkö ne kenties tuollaiselle kelpaa? — Häh! Ota vielä palanen! Ota vaan! Et jaksa? Mitä loruja se sellainen on! Kas niin! Nyt otamme "halvan"! Juokaa olutta, pojat! Enemmän lohta, sinä siellä! Sinun pitää lempo soikoon, ottaa vielä palanen lohta! Syö, hitto vieköön! Saman se maksaa!

Kun lintu oli leikattu, täytti Carl Nicolaus erikoisella juhlallisuudella punaviinilasit, jolloin vieraat, odottaen puhetta, hetkeksi lakkasivat. Isäntä kohotti lasinsa, haisteli sitä ja sanoi syvällä vakavuudella seuraavan tervehdyksen:

— Morjesta, siat!

Nyström vastasi kiitollisena maljaan kohottamalla lasiaan ja juomalla, mutta Levin ei koskenut omaansa, vaan näytti siltä kuin olisi hän hionut veistä taskussaan.

Kun illalliset olivat päättyneet ja Levin tunsi vahvistuneensa ruuasta ja juomasta ja kun viinin höyryt kohosivat hänelle päähän, alkoi hän tuntea jonkinlaista tavatonta riippumattomuuden tunnetta, ja voimakas vapaudenhalu heräsi hänessä. Äänensä tuli sointuisammaksi, sanoista kaikui suurempaa varmuutta ja hän liikkui esteettömästi.

— Anna sikari tänne, komensi hän, hyvä sikari! Ei nurkantakaista!

Carl Nikolaus, joka luuli tätä hyvin onnistuneeksi pilaksi, totteli.

— En näe veljeäsi täällä tänä iltana! sanoi Levin ylimielisesti.

Hänen äänessään oli jotain pahaenteistä ja uhkaavaa ja sen tunsi Falk, sillä hän tuli heti huonolle tuulelle.

— Et! vastasi hän lyhyesti, mutta epämääräisesti.

Levin viivytteli, ennenkuin antoi seuraavan iskun. Hänen tuottavimpia toimiaan oli ottaa selko ihmisten asioista, niinkuin sanotaan, ja hän kuljetti juoruja edes takaisin perheiden välillä, kylvi sinne tänne pienen eripuraisuuden siemenen, päästäkseen sitten välittäjän kiitolliseen asemaan. Täten hän hankki itselleen pelottavan vaikutusvallan ja voi, milloin tahtoi, taluttaa ihmisiä kuin nukkia. Falk tunsi myöskin tämän epämieluisan vaikutusvallan ja tahtoi siitä vapautua, mutta ei voinut, sillä Levin ymmärsi niin hyvin tempuilla ärsyttää hänen uteliaisuuttaan; ja ollen tietävinään enemmän kuin mitä itse asiassa tiesi, uteli hän ihmisiltä kaikki heidän salaisuutensa.

Mutta nyt oli Levin piiskanvarressa ja hän vannoi suomivansa sortajaansa. Tosin hän vielä vain läjähytteli ilmassa tyhjää, mutta Falk odotti selkäsaunaa. Hän koetti muuttaa puheenaihetta. Kehotti ryyppäämään, ja ryypättiin! Levin tuli yhä valkoisemmaksi ja kylmemmäksi, mutta humala kohosi! Hän leikki uhrinsa kanssa!

— Rouvallasi on tänä iltana vieraita, sanoi hän välinpitämättömästi.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Falk ällistyen.

— Minä tiedän kaikki, vastasi Levin näyttäen hampaitaan. Ja sen hän melkein tekikin. Hänen laajat raha-asiansa pakottivat hänet käymään niin useassa julkisessa paikassa kuin mahdollista, ja niissä hän sai kuulla paljon sellaista, jota puhuttiin sekä hänen että muiden seurassa.

Falk rupesi todella pelkäämään, hän ei itsekään tiennyt miksi, ja näki hyväksi torjua lähenevää vaaraa. Hän muuttui kohteliaaksi, jopa nöyräksikin, mutta Levin kävi yhä rohkeammaksi. Lopuksi ei isännälle jäänyt muuta neuvoksi kuin pitää puhe, muistuttaa sitä todellista syytä, jonka vuoksi ruokaa ja viiniä näin paljottain nautittiin, sanalla sanoen antaa tunnustus päivän sankarille. Muuta neuvoa ei ollut —; hän tosin ei ollut mikään puhuja, mutta nyt sen täytyi tapahtua! Hän kilisti boolimaljan laitaan, täytti lasit ja muistellen vanhaa puhetta, jonka hänen isänsä hänelle piti hänen tullessaan itsenäiseksi, hän nousi ja alkoi hyvin hitaasti.

— Hyvät herrat! Olen nyt ollut oma herrani kahdeksan vuotta; en silloin ollut kuin kolmekymmenvuotias.

Asennon muutos hiljaa istumisesta seisomaan sai aikaan äkillisen verennousun päähän, niin että hän hämmentyi, johon vielä Levinin ivalliset katseetkin vaikuttivat. Hän joutui niin pois tolalta, että luku kolmekymmentä tuntui hänestä niin ihmeellisen suurelta, että hän ällistyi —

— Sanoinko kolmekymmentä? Minä en — sitä tarkottanut! Mutta kuitenkin, olin silloin palvellut isälläni — monta vuotta, en muista nyt — ihan täsmälleen, kuinka monta. Mja! Kävisi liian pitkäksi kertoa, mitä kaikkea näinä vuosina sain kokea ja nähdä, sillä se on ihmisen kohtalo! Teidän mielestänne olen kenties itsekäs…

— Kuulkaa! ähkyi Nyström, joka oli kallistanut raskaan päänsä pöydälle.

Levin puhalteli sauhuja puhujaa kohden, ikäänkuin olisi sylkenyt hänen päällensä.

Falk, joka nyt oli aivan humalassa, jatkoi ja hänen silmänsä etsivät kaukaista päämäärää, jota hän ei voinut tavottaa.

— Ihminen on itsekäs, senhän me kaikki tiedämme. Mja! Isäni, joka piti minulle puheen, tullessani omaksi isännäkseni, kuten äsken mainitsin…

Tässä puhuja otti esiin kultakellonsa ja irrotti sen vitjoista. Molemmat kuulijat pyöristivät silmiään. Antaisiko hän Levinille kunnialahjan?

— Antoi minulle silloin seuraavan kultakellon, jonka hän oli saanut isältään vuonna —

Taaskin nuo kauhistuttavat numerot, ja hän pelästyi!

— Tämän kultakellon, hyvät herrat, olen minä saanut, enkä koskaan — liikutuksetta — muistele sitä hetkeä — jolloin minä sen sain. Olen teidän mielestänne ehkä itsekäs, hyvät herrat? Mutta minä en ole! Tosin ei ole kaunista puhua itsestään, mutta, tilaisuudessa sellaisessa kuin tämä, on aivan luonnollista, että luo silmäyksen taaksepäin — menneisyyteen. Tahdon vain kertoa yhden ainoan pienen seikan.

Hän oli unohtanut Levinin, unohtanut päivän merkityksen ja luuli nyt vietettävän hänen poikamiehen kekkereitään. Mutta samassa leijaili hänen muistoonsa veljen tapaaminen aamulla ja hänen silloin saavuttama voittonsa. Epäselvästi tunsi hän tarpeen puhua tästä voitostaan, mutta ei voinut muistaa yksityiskohdista muita kuin sen, että oli todistanut veljensä roistoksi; koko todisteluketju oli häipynyt hänen muistostaan ja jäljellä oli ainoastaan kaksi tosiasiaa: veli ja roisto; hän koetti liittää niitä, mutta ne pysyivät erillään. — Hänen aivonsa työskentelivät työskentelemistään, ja uusia kuvia vieri esiin. Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jostain elämänsä jalomielisestä piirteestä; muisti antaneensa aamulla vaimolleen rahaa, muisti, että vaimo saa maata niin kauan kuin tahtoo ja juoda sängyssä aamukahvinsa; mutta nuo eivät tähän tilaisuuteen sopineet; hän oli sangen tukalassa asemassa ja heräsi tietoisuuteen pelästyessään syntynyttä hiljaisuutta ja niitä neljää terävää silmää, jotka herkeämättä tarkastivat häntä. Hän huomasi seisovansa kello kädessä. Kello? Mistä se oli ilmaantunut! Miksi istuivat toiset täällä pimeässä ja hän seisoi! Ahaa, niinhän se olikin, hän puhui heille kellosta ja he odottivat jatkoa.

— Tämä kello, hyvät herrat, ei tosin ole mikään ihmeellinen kello. Se on vain Ranskan kultaa.

Hopeakellojen entiset omistajat höristivät korviaan. Se oli heille uutta!

— Ja minä luulen, että siinä vain on seitsemän rubiinia — se ei ollenkaan ole mikään ihmeellinen kello — pikemmin se on huono kello!

Jostain salaisesta syystä, jota tuskin hänen aivonsakaan tiesivät, suuttui hän ja hänen täytyi purkaa johonkin vihaansa. Hän koputti kelloa pöytään ja huusi:

— Tämä on pirun huono kello, sanon minä. Kuulkaa, kun minä puhun! Etkö sinä usko minua, Fritz? Vastaa! Istut siinä kavalan näköisenä. Sinä et usko, mitä minä sanon! Näen sinun silmistäsi, ettet usko, mitä minä sanon. Minä, näes, olen ihmistuntija ja voin kyllä vielä kerran mennä sinulle takuuseen! — Joko valehtelet sinä tai valehtelen minä. Kuulkaa, nyt minä todistan, että sinä olet roisto. Mja! Kuules, Nyström! Jos — minä — kirjotan väärän todistuksen — olenko minä silloin roisto?

— Totta helvetissä sinä roisto olet! vastasi Nyström heti paikalla.

— Niin! — Mja!

Turhaan hän koetti johdattaa mieleensä, että Levin olisi kirjottanut jonkun väärän todistuksen tahi ylimalkaan todistuksen — ja niin asia raukesi. Levin oli väsynyt ja pelkäsi uhrinsa menettävän tajunsa, niin ettei sillä enää olisi voimia nauttimaan aiotusta iskusta. Hän siis katkaisi tilaisuuden kokkapuheella Falkin omaan tapaan.

— Maljasi, vanha roisto!

Ja sitten antoi hän piiskan vinkua. Hän nimittäin otti esille sanomalehden ja kysyi Falkilta kylmällä ja murhaavalla äänellä:

— Oletko lukenut Kansan Lippua?

Falk tuijotti roskalehteä, mutta vaikeni. Välttämättömyyden piti nyt tuleman.

— Siinä on lystikäs kirjotus "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten".

Falk tuli valkoiseksi kasvoiltaan.

— Sanotaan, että veljesi on sen kirjottanut!

— Se on vale! Veljeni ei ole mikään roskakirjuri! Ei minun veljeni, mies!

— Valitettavasti hän siitä kuitenkin saa vastata! Hänet on taidettu ajaa pois virastostakin.

— Sen sinä valehtelet!

— Enpä! Näin hänet tässä muuanna päivänä erään lurjuksen kanssa
Tinanapissa! Sääli poikaa!

Tämä tosiaankin oli pahinta, mitä Carl Nicolaus Falkille voi sattua. Hän oli häväisty. Hänen nimensä ja hänen isänsä nimi — kaikki, mitä nuo vanhat porvarit olivat saaneet aikaan, oli nyt tehty tyhjäksi. Jos joku olisi tullut kertomaan, että hänen vaimonsa oli kuollut — se asia olisi ollut autettavissa, samoin rahavahinkokin. Jos joku olisi kertonut, että hänen ystävänsä Levin tai Nyström olivat joutuneet kiinni väärennyksestä, silloin hän aivan yksinkertaisesti olisi kieltänyt tunteneensa heidät, sillä hän ei koskaan näyttäytynyt heidän seurassaan ulkona. Mutta sukulaisuutta veljensä kanssa hän ei voinut kieltää. Veljensä oli tehnyt hänet kunniattomaksi; se oli nyt tosiasia!

Levin oli nauttinut saadessaan tuoda esille tämän jutun; sillä Falk, joka ei koskaan sanonut kehottavaa sanaa veljestään, silloin kun tämä itse oli läsnä, tapasi sitä vastoin aina ystävilleen kehuskella veljeään ja tämän ansioita.

"Veljeni, tuomari! Hm! Sillä se vasta pää on! Hän pääsee vielä pitkälle, saattepa nähdä!" Näiden epäsuorien moitteiden alinomainen kuuleminen oli suututtanut Leviniä, sitä enemmän, kun Carl Nicolaus veti määrätyn, ylitsepääsemättömän rajan notarioiden ja tuomareiden välille, vaikkakaan hän ei sitä sanoilla voinut tarkoin määritellä.

Levin oli, tarvitsematta nostaa kättänsäkään, saanut loistavasti kostetuksi ja niin hyvällä hinnalla, että katsoi voivansa olla jalomielinen ja esiintyä lohduttajana.

— No, elä siitä nyt niin kiivastu! Voihan sitä olla ihminen, vaikka on sanomalehtikirjailijakin, ja mitä häväistykseen tulee, niin ei se ole niin vaarallista. Kun ei hyökkää yksityisten henkilöiden kimppuun, niin eihän se silloin ole häväisemistä; sitäpaitsi on kirjotus hyvin hauska esitykseltään, hyvin sukkela ja koko kaupunki lukee sitä.

Nämä viimeiset lohdutuksen pillerit olivat saada Falkin aivan raivoihinsa.

— Hän on varastanut minun hyvän nimeni, minun nimeni! Miten minä uskallan näyttäytyä pörssissä huomenna. Ja mitä sanovat ihmiset!

Ihmisillä hän oikeastaan tarkotti vaimoaan, joka tulisi tapauksesta hyvin iloiseksi, sillä se tekisi epäsäätyisen avioliiton vähemmän tuntuvaksi. Hänen vaimostaan tulisi hänen vertaisensa — tämä ajatus sai hänet raivoon! Hänet valtasi sammuttamaton ihmisviha! Hän toivoi olevansa tuon epaton isä, silloin hän ainakin olisi voinut pestä kätensä ja käyttämällä isällistä etuusoikeutta kirota poikansa ja olisi ollut siten vapaa, mutta veljellisestä kirouksesta, siitä hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan!

Ehkä hän itsekin oli osaksi ollut syypää häväistykseensä; eikö hän ollut tahtonut väkisin määrätä veljensä elämänuran valintaa, vai oliko hän ehkä aamullisella käytöksellään saanut aikaan tämän, vai taloudellisella ahdinkotilalla, johon oli veljensä saattanut? Hän! Olisiko hän tämän kaiken saanut aikaan? Ei! Hän ei koskaan ollut menetellyt alhaisesti; hän oli puhdas, nautti kunnioitusta ja arvoa, hän ei ollut häväistyskirjottaja, häntä ei oltu ajettu pois; olihan hänellä taskussaan todistus siitä, että oli mitä parahin ystävä, jolla oli hyvä sydän, olihan maisteri sen äsken lukenut ääneen. Olipa tietenkin! Ja hän rupesi juomaan määrättömästi — ei tukahduttaakseen omaatuntoaan, sillä sitä ei hänen tarvinnut, koska ei ollut ketään kohtaan menetellyt väärin, vaan ainoastaan tukahduttaakseen vihaansa. Mutta se ei auttanut, kiukku kuohui yli äyräittensä, ja ne, jotka istuivat lähinnä, korventuivat.

— Juokaa, senkin raukat! Tuossa tuo elukka nukkuu! Nämä muka ovat ystäviä! Herätä hänet, Levin! Sinä! Sinä!

— Kenelle sinä huudat? kysyi loukattu Levin, äkäisellä äänellä.

— Sinullepa tietenkin!

Pöydän yli vaihdettiin silmäyksiä, jotka eivät hyvää ennustaneet. Falk, joka oli tullut paremmalle tuulelle, nähdessään toisen kiukustuvan, otti kauhallisen boolia ja kaatoi sen maisterin päähän, viini valui paidan kauluksen alle.

— Elä tee tuota enää toista kertaa, sanoi Levin varmasti ja uhkaavasti.

— Kuka estää?

— Minä! — Niin, juuri minä! En salli tuollaista ruokottomuutta, että tärvelet hänen vaatteensa!

Hänen vaatteensa! nauroi Falk. Hänen vaatteensa! Eikö tuo ole minun takkini, eikö hän ole saanut sitä minulta?

— Tämä menee jo liian pitkälle — sanoi Levin ja nousi lähteäkseen.

— Vai niin, sinä menet nyt! Olet syönyt tarpeeksi, et jaksa enää juoda, et tarvitse minua enää tänä iltana; etkö halua lainata viitosta? Häh? Saanko minä kunnian lainata sinulle vähän rahaa? Tai pitääkö minun taata? Taata!

Falkin sanoessa "taata", höristi Levin korviaan. Aatteles, jos voisi yllättää hänet tällaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän tunsi heltyvänsä sitä ajatellessaan.

— Elä ole väärämielinen, hyvä veli, alkoi hän taas keskustelun. En minä ole kiittämätön, minä osaan antaa arvon sinun hyvyydellesi; minä olen köyhä, niin köyhä, ettet sinä ole niin köyhä koskaan ollut etkä koskaan voi tullakaan; olen kärsinyt nöyryytyksiä, joita sinä et todeksi uskoisikaan, mutta sinua olen aina pitänyt ystävänä. Kun minä lausun sanan ystävä — niin tarkotan minä myöskin sitä. Olet juonut tänä iltana ja tullut pahalle päälle ja siksi sinä olet kohtuuton, mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, parempaa sydäntä, kuin sinulla, Carl Nicolaus, ei ole! Enkä minä tätä sano ensi kertaa. Kiitän sinua huomaavaisuudestasi tänä iltana, jos nimittäin voin katsoa tämän kestityksen, jota täällä tänään on tarjottu, ja niiden viinien, jotka täällä ovat vuotaneet, tarkottaneen minua. Kiitän sinua, hyvä veli, ja juon sinun maljasi. Maljasi, veli Carl Nicolaus! Kiitos, sydämellinen kiitos! Et ole tätä turhaan tehnyt. Muista se!

Tämä, joka sanottiin liikutuksesta (mielenliikutuksesta) väreilevällä äänellä, oli, ihmeellistä kyllä, tehnyt Falkiin vaikutuksen. Hän tunsi itsensä hyväksi; olihan hänelle taas toistettu, että hänellä oli hyvä sydän. Hän uskoi sen. Humala tuli nyt sentimentaaliin asteeseen. Tultiin toisiaan lähemmä, puhuttiin vuorotellen toistensa hyvistä puolista, maailman pahuudesta, siitä, miten lämpimästi tunnettiin ja miten hyvää tahdottiin tehdä; puristeltiin toistensa käsiä. Falk puhui vaimostaan, kuinka hyvä hän tälle oli; puhui, kuinka hänen toimestaan puuttui henkistä sisältöä, kuinka syvästi hän tunsi sivistyksen kaipuuta, miten hänen elämänsä oli harhautunutta; ja juotuaan kymmenennen likörinsä, uskoi hän Levinille, että hän oikeastaan olisi tahtonut antautua hengelliselle alalle, ruveta lähetyssaarnaajaksi. Tultiin yhä hengellisemmiksi ja hengellisemmiksi. Levin puhui äiti-vainajastaan, hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, hylätystä rakkaudesta ja lopuksi uskonnollisista mielipiteistään, "joista hän ei puhunut kenen kanssa tahansa"; ja niin oltiin uskonnon alalla. Kello tuli yksi ja kaksi ja yhä jatkettiin, Nyströmin uskollisesti nukkuessa pää ja käsivarret pöydällä. Konttori oli hämäränä tupakansavusta, joka himmensi kaasuliekkien loistetta; seitsenhaaraisen kynttiläjalan seitsemän kynttilää oli palanut loppuun ja pöytä oli surkean näköinen. Yksi ja toinen lasi oli menettänyt kantansa, sikarintuhkaa oli putoellut tahratulle pöytäliinalle, tulitikkuja oli heitelty hujan hajan lattialle. Ikkunaluukkujen reijistä tunki sisälle päivänvaloa puhkaisten pitkinä säteinä tupakkapilvet ja muodostaen pöytäliinalle salaopillisen kuvion molempien uskonsankareiden välille, jotka innoissaan parast'aikaa korjailivat Augsburgilaista uskontunnustusta uuteen asuun. He puhuivat nyt sähisevällä äänellä, heidän aivonsa olivat tylsistyneet, sanat tulivat yhä kuivemmin, mutta huolimatta ahkerasta lämmittämisestä pieneni jännitys, koetettiin vielä nostaa innostuksen liekkiä, mutta se vain lekutti, henki pakeni pois, merkityksettömiä sanoja saatiin vielä sanotuksi, mutta pian viimeinenkin kipinä sammui; huumautuneet aivot, jotka olivat työskennelleet kuin ruoskitut hyrrät, hiljensivät vauhtiaan ja kaatuivat auttamattomasti. Yksi ajatus vain oli selvä — täytyi lähteä nukkumaan, tahi muuten alkaisi seura iljettää, tahdottiin olla yksin.

Nyström herätettiin. Levin syleili Carl Nicolausta ja pisti kolme sikaria taskuunsa. Oli noustu liian korkealle eikä voitu niin pian taas astua alas, jotta olisi voitu puhua vekselistä. Sanottiin hyvästit, isäntä päästi vieraat ulos — ja oli yksin! Hän avasi luukut ja päivänvalo virtasi sisään — hän avasi ikkunan, ja raitis ilmavirta Skeppsbrolta päin tunki esiin pitkin ahdasta kujaa, jonka toista taloriviä nouseva aurinko valaisi. Kello löi neljä, nuo ihmeelliset pienet lyönnit, jotka ainoastaan huolien tai taudin unettomalla vuoteella viruja, aamua kaihoten odottava raukka saa kuulla. Österlånggatan, paheiden, loan, tappelujen katu, oli autio, yksinäinen, puhdas. Falk tunsi olevansa syvästi onneton. Hän oli häväisty ja hän oli yksin! Hän sulki ikkunan ja luukut ja kääntyessään ympäri ja nähdessään hävityksen, hän alkoi siistitä; poimi kaikki sikarinpätkät ja heitti ne uuniin, raivasi pöydän, lakaisi, tomuutti, asetti joka esineen paikalleen. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi tukkansa; poliisi olisi luullut häntä murhamieheksi, joka oli poistamassa työnsä jälkiä. Mutta tämän kaiken ohessa hän ajatteli — selvästi ja varmasti. Ja saatuaan huoneen ja itsensä järjestykseen oli hän jo tehnyt päätöksen, jota hän oli kyllä kauan valmistellut ja joka nyt oli pantava täytäntöön. Hän aikoi poistaa perin juurin sen häpeän, jonka hän oli perheessään kärsinyt, hän aikoi kohota, hänestä oli tuleva mainittu, mahtava mies; hän alkaisi uuden elämän; hänellä oli nimi ylläpidettävänään ja hän oli sen korottava. Hän tunsi tarvitsevansa suurta intohimoa pysyäkseen pystyssä sen iskun jälkeen, jonka hän tänä iltana oli saanut; kunnianhimo oli kauan hänessä kytenyt, nyt se oli herätetty ja nyt hän oli valmis.

Hän oli nyt täydellisesti selvinnyt humalastaan, sytytti sikarin, otti ryypyn konjakkia ja meni huoneeseensa, hiljaa ja varovasti, ettei herättäisi vaimoaan.

VIIDES LUKU.

Kustantajan luona.

Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona — sen nimen hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista, ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, — tuon pelätyn tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta. Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä, että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille, huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava. Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen lukuun — enempää hän ei koskaan lukenut — ja päättää, että maailman tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla luettiin: "Veri ja miekka. Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm. Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e… Luonteitten syvyys … selvyys … voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä Harmaassaviitassa , jossa Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa". (Harmaaviitta.)

Samana iltana oli Lahjomattomassa arvostelu, jota ei kukaan lukenut. Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska Lahjomatonta ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan, eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.

Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, Lahjomattomassa lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti: "Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten puupäitten vastaväitteistä".

Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden Maamme vihossa, jota Smith julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa monille lukijoillemme, että suuressa arvossa pidetty kirjailija Gustaf Sjöholm on luvannut meille seuraavaan numeroon alkuperäisen novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi vihdoin kalenteri Kansamme . Kirjailijoiden joukossa mainittiin kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista, rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä yönutuntaskussa.

Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä. Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.

— Hyvää päivää, hyvää päivää!

Ja hän tutki kahdella jumalaisella silmäyksellä tulijan vaatteita, jotka huomasi siisteiksi, mutta ei silti käskenyt häntä istumaan.

— Nimeni on … Falk.

— En ole kuullut sitä nimeä. — Mikä herran isä on?

— Isäni on kuollut.

— Noo, hän on kuollut! Hyvä! Mitä voin tehdä herran hyväksi!

Herra veti povitaskustaan käsikirjotuksen ja ojensi sen Smithille; tämä istuutui sen päälle katsomatta sitä.

— Noo, ja tämä pitäisi minun painattaa? Se on runoa? Vai niin!
Tietääkö herra, mitä yhden arkin painatus maksaa? Ei, sitä hän ei tiedä!

Tässä hän pisti tietämätöntä piipun varrella rintaan.

— Onko herralla nimeä? Ei! Onko herra jollain tavalla saattanut itsensä huomatuksi!? Ei!

— Olen näistä runoista saanut kiitoslauseen Akatemialta.

— Miltä akatemialta? Kaunokirjallis-akatemialta! Aaa — no! Siltä, joka julkaisee niitä monia piikiviasioita. No!

— Piikiviasioita!

— No niin! Tietäähän herra, Kaunokirjallis-akatemian! No! Alhaalla
Strömmenin luona museossa, no!

— Ei, herra Smith, Ruotsin akatemia, Pörssissä…

— No niin! Se, jossa on steariinikynttilöitä! Yhtä kaikki. Kukaan ihminen ei tiedä, mitä hyötyä siitä on! Ei, nähkääs, hyvä herra, ihmisellä täytyy olla nimi; kuten Tegnellillä, Öhronschlegelillä, tai — niin! Meidän maallamme on monta suurta runoilijaa, joita minä nyt en muista; mutta täytyy olla nimi. Herra Falk! Hm! Kuka tuntee herra Falkin? En ainakaan minä, ja minä tunnen monta suurta runoilijaa. Sanoin tässä muuanna päivänä ystävälleni Ibsenille: Kuules Ibsen — minä sinuttelen häntä — kuules nyt, Ibsen, kirjotas jotain aikakauslehteeni; minä maksan mitä tahansa! Hän kirjotti, minä maksoin — mutta sain myöskin maksun. No!

Musertunut nuori mies olisi tahtonut ryömiä lattian rakoihin ja piilottautua sinne, huomatessaan seisovansa miehen edessä, joka sai sinutella Ibseniä. Hän tahtoi ottaa käsikirjotuksensa takaisin ja juosta tiehensä, kuten äsken tuo toinen, kauas pois, jonkin suuremman vesistön luo. Smith huomasi sen kyllä.

— No! Herra osaa kirjottaa ruotsiksi, sen kyllä uskon! Herra tuntee myöskin kirjallisuutemme paremmin kuin minä. No! Hyvä! Olen saanut ajatuksen. Olen kuullut, että oli suuria, kauniita hengellisiä kirjailijoita ennen muinoin, Kustaa Eerikinpojan tai hänen tyttärensä Kristinan aikoina; no, niin, yhtä hyvä! Muistan erään, jolla on suuri, hyvin suuri nimi, ja joka on kirjottanut ison värsykirjan, Jumalan luoduista teoista, luullakseni! Håkan on hän etunimeltään.

— Haqvin Spegel, tarkottaa herra Smith! Jumalan työt ja lepo!

— Vai niin! No! Olen aikonut julkaista sen. Kansamme kaipaa meidän päivinämme uskontoa; olen sen huomannut; ja heille täytyy jotain antaa. Ennen olen tosin antanut heille Herman Frankea ja Arndtia, mutta tuo suuri laitos voi myydä helpommalla kuin minä, ja siksi tahdon minä nyt julaista jotain hyvää, hyvästä hinnasta. Ottaako herra sen asian huostaansa?

— En tiedä, mitä minun toimekseni jää, kun kysymys on vain uudelleen painattamisesta, vastasi Falk, joka ei uskaltanut kieltää,

— No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin luku? Sovittu vai —? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa minulle mustetta ja kynää, tuolta! — No!

Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi nimensä alle.

— Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa tätä! Lentokirja! Nimi: Der Schutzengel. No, ja katsokaas kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva — tasatankoinen kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki. Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä, että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin, kymmenen sivua, aikakauslehteeni Maamme, ja minä vaadin, että herralla on ymmärrystä antaa nimen Triton, senniminen on eräs uusi yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa, ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen Triton pitää esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?

Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.

— Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme pienen lapun.

Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.

— Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No! Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!

Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen olevan Ulrika Eleonora.

— Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä, ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?

Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.

— No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!

Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi, yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.

— No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika. Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii Håkan Spegelin! No. — Hyvästi, hyvästi!

Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.

Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä työtuumaa Ulrika Eleonoraa.

Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä. Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä itsestään tuskin mitään.

Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote kirkonkirjasta — eikä täyttänyt kuin kolme sivua — jäljellä siis oli ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu. Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun lopussa — jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita! Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk kirjotti neuvostosta — yhden sivun — jäljellä siis yksitoista; hän pelasti Görtzin kunnian — sivu — jäljellä kymmenen. Hän ei ollut edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia, uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen, ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä, joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin. Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen, alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin. Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi oli Nereus, ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen, epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa 400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa, jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin. Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut, hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin, oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon, mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka oli langennut suoritettavaksi päivää ennen — mikä kohtalon oikku! — Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa henkivakuutusmaksujaan.

Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin, kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi, ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta! Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat, kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin, poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä, päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä, että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.

KUUDES LUKU.

Punainen Huone.

Sama päivällisaurinko, joka oli nähnyt Arvid Falkin joutuvan alakynteen ensimmäisessä taistelussaan nälkää vastaan, paistoi hauskasti Lill-Jansin tupaan, jossa Sellén seisoi paitahihasillaan telineittensä edessä ja maalasi tauluaan, joka seuraavana päivänä piti vietämän näyttelyyn ennen kello kymmentä, valmiiksi vernissattuna ja kehyksissä. Olle Montanus istui kaappisängyssä lukien tuota ihmeellistä kirjaa, jonka oli saanut lainata päiväksi kaulahuiviaan vastaan. Silloin tällöin heitti hän silmäyksen Sellénin maalaukseen ja ilmaisi hyväksymisensä, sillä hän ihaili Selléniä suurena kykynä. Lundell ahersi hiljaisuudessa ristiltäottamisensa ääressä; hänellä oli jo kolme taulua näyttelyssä ja hän odotti ostajaa, kuten moni muukin, vissillä jännityksellä.

— Se on hyvä, Sellén, — sanoi Olle. Sinä maalaat jumalallisesti!

— Saanko nähdä spenaattiasi, tarttui puheeseen Lundell, joka ei periaatteensa mukaisesti koskaan ihaillut mitään.

Aihe oli yksinkertainen ja suurenmoinen. Lentohiekkakenttä Hallandin rannikolta, taustassa meri; syystunnelma, päivänpilkahduksia rikkonaisten pilvien lomitse, osa etualaa oli lentohiekkaa, jolla äsken viskautunutta, vielä vettätippuvaa ruskolevää, auringon valaisemaa; sitten meri, hyvän matkaa ulapalle päin varjossa, korkeita, lakkapäisiä aaltoja, mutta kauimpana näköpiirissä paistaa jälleen aurinko avaten äärettömiä näköaloja. Lisäkuvina oli ainoastaan joukko kulkulintuja.

Se oli taulu, joka puhui ja jonka jokainen tärveltymätön mieli ymmärsi, mieli, joka oli uskaltanut tutustua yksinäisyyden salaperäisyyteen ja rikkauteen, ja joka oli nähnyt lentohiekan tukahuttavan lupaavia satoja. Ja tämä oli maalattu haltioituneesti ja taidolla; tunnelma oli luonut värit, eikä päinvastoin.

— Sinun täytyy panna jotain etualalle, saarnasi Lundell. Maalaa siihen etualalehmä!

— Elä pärpätä tyhjää! vastasi Sellén.

— Tee niinkuin sanon, hullu, muuten et saa sitä myydyksi. Pane siihen jotain, tyttö esimerkiksi; minä autan sinua, ellet osaa, kas näin…

— Kas niin! Ei mitään tuhmuuksia! Mitä hameilla tuulessa tehdään. Sinä olet patahassu hameiden perään!

— No, tee kuten tahdot, vastasi Lundell, salaisesti loukkaantuneena, kun laskettiin leikkiä jostain hänen heikosta puolestaan. — Mutta olisit sinä sentään voinut tehdä haikaroita noiden harmaalokkien sijaan, joista ei tiedä mitä lajia ne ovat. Kuvittelepas niiden punaisia sääriä tuota tummaa pilveä vasten, mikä vastakohta!

— Ah, sitä et sinä ymmärrä!

Sellénin vahvoja puolia ei ollut perusteleminen, mutta hän oli varma asiastaan ja hänen terve vaistonsa johti hänet varmasti kaikkien erehdysten yli.

— Mutta sinä et saa myydyksi, jatkoi Lundell, joka piti tarkkaa huolta toverinsa taloudellisesta menestyksestä.

— No, saan minä kai silti elää! Olenko minä koskaan saanut myydyksi? Olenko silti huonompi! Etkö luule minun tietävän, että saisin myydyksi, jos tahtoisin maalata kuten nuo toiset; etkö usko minun osaavan maalata yhtä huonosti kuin nekin? Kyllä maarin! Mutta minä en tahdo!

— Mutta ajattele toki, että sinun täytyy maksaa velkasi! Olet velkaa mestari Lundille Pataan parisen sataa riksiä.

— No, ei hän niistä köyhdy! Sitäpaitsi on hän saanut minulta taulun, joka on kahdesti sen arvoinen!

— Sinä nyt olet itserakkain ihminen, minkä olen tavannut! Se taulu ei ollut edes kahdenkymmenen riksin arvoinen.

— Minä arvostelen sen viiteensataan, nykyisten hintojen mukaan! Mutta maku on niin erilainen tässä maailmassa, jumala paratkoon. Minun mielestäni sinun ristiinnaulitsemisesi on viheliäinen, itse mielestäsi se on hyvä. No! Siitä ei kukaan voi sinua syyttää! Eri maku, näes!

— Joka tapauksessa olet tärvellyt meidän muiden luoton Padassa; mestari Lund sanoi minut eilen irti enkä minä tiedä, mistä tänään saada päivällistä!

— No, mitä sinä päivällisellä tekisit! Saat luvan elää ilmankin! Minä en ole syönyt päivällistä kahteen vuoteen!

— Oo, sinä ryöväsit kyllä itsellesi tässä tuonnoin päivällisen tuolta tuomarilta, jonka sait kynsiisi.

— Se on totta, se! Hän on kiltti poika! Hän on muuten kyky, hänen runoissaan oli paljon luontoa; luin eräänä iltana muutamia. Mutta minä pelkään, että hän on vähän liian pehmeä, voidakseen päästä eteenpäin maailmassa; se kanalja on niin hellätunteinen!

— Jos hän saa sinun seurassasi olla, niin kyllä hän karaistuu. Mutta minun mielestäni on jumalatonta nähdä, kuinka sinä tässä lyhyessä ajassa olet turmellut nuoren Rehnhjelmin. Sinä olet tainnut saada hänen päähänsä sen, että hänen tulisi mennä teatteriin!

— No! onko hän puhunut siitäkin! Niin, se on aika vekkuli! Kyllä hänestä hyvä tulee, jos vain elää saa; mutta sekään asia ei ole niin aivan helppoa, kun on niin hirveän niukalti ruokaa! — Jumaliste! Nyt on väri lopussa! Onko sinulla valkoista? No jumalauta, eikös olekin kaikki putket puserretut niin kuiviin — että — sinun täytyy antaa minulle väriä.

— Ei minulla ole muuta kuin omiksi tarpeikseni ja jos olisikin, niin varoisin itseäni antamasta sinulle mitään!

— No, elä puhu pötyä; tiedäthän, että on kiire.

— Vakavasti, minulla ei ole sinun värejäsi! Jos sinä säästäisit, niin riittäisivät kauemmin…

— Niin, tuon me tiedämme. Tuo tänne rahoja sitten!

— Rahoja, no niitä tässä vielä pitäisi olla!

— Olle, nous' ylös! sinun pitää mennä panttaamaan!

Kuullessaan sanan panttaamaan tuli Olle heti iloisen näköiseksi, sillä hän tiesi, että silloin saataisiin myöskin ruokaa. Sellén alkoi etsiä ympäri huonetta.

— Mitä täällä on! Pari saappaita. Niistä saa viisikolmatta äyriä, mutta parempi on myydä ne…

— Ne ovat Rehnhjelmin, niitä et saa ottaa, keskeytti Lundell, joka aikoi käyttää niitä iltapäivällä, mennessään kaupunkiin. — Otatko sinä toisten tavaroita, sinä?

— Otan, mitä se tekee. Hän saa niistä sitten maksun! Mikä käärö tämä on? Samettiliivit! Nepä kauniit! Ne otan minä, niin saa Olle viedä omani! Kauluksia ja kalvostimia! Ah, ne ovat paljasta paperia vain! Pari sukkia! Kas siinä, Olle, viisikolmatta äyriä! Kääri ne liivien sisään! Tyhjät pullot saat luvan myydä! Luulen, että on parasta myydä kaikki tyynni!

— Myytkö sinä toisten tavaroita; sinulla ei ole minkäänlaista oikeudentuntoa, keskeytti Lundell uudelleen, joka vahvasti oli luullut vakaumuksen tietä pääsevänsä käärön omistajaksi, joka häntä kauan oli tuon houkutellut.

— Ah, hän saa siitä maksun myöhemmin! Mutta ei tästä mitään tule! Täytyy ottaa pari lakanaa sängystä! Mitä se tekee? Emme me lakanoita tarvitse! Kas niin, Olle! Kääri kokoon vain!

Olle teki suurella taituruudella yhdestä lakanasta pussin ja pisti kaikki tyynni siihen, huolimatta Lundellin vilkkaista vastaväitteistä.

Kun pussi oli valmis, otti Olle sen kainaloonsa, napitti kiinni rikkinäisen pitkän takkinsa voidakseen paremmin salata liivien puutetta ja läksi vaeltamaan kaupunkiin.

— Hän näyttää varkaalta, sanoi Sellén, seisoessaan ikkunassa ja katsellen veitikkamaisesti tielle. — Jos hän vain saa kulkea rauhassa poliisilta, niin hyvä on! — Kiiruhda, Olle! huusi hän poismenevän jälkeen. Osta kuusi ranskanleipää ja kaksi puolikasta olutta, jos jää jotain värirahoista jäljelle!

Olle käännähti ympäri ja heilautti hattuaan niin luottavaisesti, kuin olisi hänellä jo ollut kestit takataskuissaan.

Lundell ja Sellén olivat yksin. Sellén seisoi ihaillen uusia samettiliivejään, jotka niin kauan olivat olleet Lundellin hiljaisen halun esineenä. Lundell raapi palettiaan ja heitti kateellisia silmäyksiä kadotettuun komeuteen. Mutta ei hän nyt siitä tahtonut puhua, eikä se ollut se, josta hänen oli niin vaikea päästä alkuun.

— Vilkaiseppas tätä minun tauluani hieman, sanoi hän. Mitä sinä siitä pidät, vakavasti puhuen!

— Elä sinä sitä nopostele ja piirustele, vaan maalaa. Mistä valo tulee? Vaatteistako, alastomista osistako! Sehän on aivan hullusti! Mitä nuo ihmiset hengittävät? Väriä, liinaöljyä! Minä en näe ilmaa!

— No, arveli Lundell, tuon suhteen on maku niin erilainen! Mutta mitä sinä sommittelusta arvelet?

— Liian paljon väkeä!

— Niin, sinä olet kamala; minä melkein tahtoisin siihen vielä pari lisää.

— Annas, kun katson! Tässä näin on virhe! — Sellén katseli sitä pitkin silmäyksin, jotka ovat ominaisia rannikkolaiselle ja aavikonasujamelle.

— Niin, siinä on virhe! Huomaatko sen? myönsi Lundell.

— Siinä on vain miesväkeä! Se vaikuttaa liian kuivasti!

— Aivan oikein! Kumma, kun sen huomasit!

— Tahdot siis saada naisen?

Lundell katsoi, laskiko toinen leikkiä, mutta sitä oli vaikea huomata, sillä nyt hän vihelteli.

— Minulta puuttuu naismalli, vastasi hän. Seurasi äänettömyys, ja se oli epämieluista, kun oltiin niin vanhoja tuttavia ja kahden kesken.

— Kunpa voisin ymmärtää, mistä saisin käsiini mallin. Akatemian malleista en huoli, sillä ne tuntee koko maailma, ja tämä aihe sitäpaitsi on uskonnollinen.

— Tahdot jotain parempaa? Oui! Minä ymmärrän! Ellei sen pitäisi olla alasti, niin voisin minä ehkä…

— Ei sen alasti pidä olla, oletko sinä hullu, suuressa miesjoukossa; sitäpaitsi on aihe uskonnollinen…

— Niin, niin, sen me jo tiedämme. Hänellä pitää joka tapauksessa olla puku, hieman itämaalainen, seisoa kumartuneena eteenpäin, arvelen ma, olla ottavinaan jotain maasta, näyttää olkapäänsä, kaulansa ja ensimmäiset selkänikamansa, ymmärrän, ymmärrän! Mutta uskonnollisesti, näes, kuten Magdaleena! Oui! Noin linnunsilmällä katsoen, näes!

— Sinä nyt pilkkaat kaikkea; ja vedät kaikki maahan!

— Asiaan! Asiaan! Sinun täytyy saada malli, sillä sellainen täytyy olla; et itse tunne ketään! Hyvä! Uskonnolliset tunteesi estävät sinua itseäsi hankkimasta sitä, siis Rehnhjelm ja minä, molemmat kevytmielisiä poikia, hankimme sen sinulle!

— Mutta hänen tulee olla säädyllinen tyttö, sen sanon edeltäkäsin!

— Luonnollisesti! Katsotaan, mitä asiassa voimme tehdä, ylihuomenna, kun saamme rahoja.

Ja taas maalattiin, ääneti ja hiljaa, kunnes kello tuli neljä, ja kunnes se tuli viisi. Silloin tällöin heitettiin levottomia silmäyksiä tielle päin. Sellén ensiksi katkaisi tuskallisen äänettömyyden.

— Olle viipyy! Hänelle on varmaan tapahtunut jotain! sanoi hän.

— Niin, nyt ei ole oikein asiat, mutta miksi sinäkin aina lähetät tuon raukan liikkeelle! Voisit itse toimittaa asiasi.

— Oo — hänellä ei ole muutakaan työtä ja hän menee niin mielellään!

— Sitä et sinä tiedä, ja muuten sanon sinulle, että ei sitä tiedä, miten Ollen vielä käy. Hänellä on suuria suunnitteluja ja voi minä päivänä hyvänsä taas olla pystyssä, ja silloin voi olla eduksi kuulua hänen ystäviinsä!

— Ei mutta, mitä sinä sanot! Mitä suurtekoja hän aikoo tehdä? Uskon kyllä, että Ollesta tulee suuri mies, vaikkei kuvanveistäjänä! Mutta kylläpä se pakana viipyy! Uskotko hänen tuhlanneen rahat?

— Niin, niin! Hän ei pitkään aikaan ole saanut luojan luotua killinkiä ja viettelys oli ehkä liian suuri, vastasi Lundell ja kiristi kaksi reikää nälkävyötään, samalla tuumaillen, kuinka itse olisi Ollen sijassa tehnyt.

— No, ihminen on ihminen, ja jokainen on itseään lähinnä, jatkoi Sellén, joka oli täydellisesti selvillä siitä, kuinka hän itse olisi menetellyt. En kuitenkaan, enää uskalla odottaa; minun täytyy saada väriä, vaikkapa sen sitten varastaisin! Menen ja haen käsiini Falkin.

— Häntäkö raukkaa taas menet imemään! Sinähän eilen otit häneltä kehyksiin! Eikä se ollut mikään pieni summa!

— Voi, rakas sielu! Minun on jo täytynyt puraista hävyn pää poikki, ei sitä enää auttaa voi. Kaikkeen sitä saa alistua! Muuten on Falk ylevämielinen mies, joka käsittää asiat. Nyt minä kuitenkin menen. Jos Olle tulee kotiin, niin sano hänelle, että hän oli nauta! Hyvästi! Kurkista Punaiseen Huoneeseen, niin saamme nähdä, onko Herramme niin armollinen, että antaa meille jotain syötävää ennen auringonlaskua! — Sulje ovi, kun menet, ja pistä avain kynnyksen alle. Hyvästi!

Hän meni ja hetken päästä oli hän Falkin oven takana, kaukana Gref-Magnikadulla. Hän koputti, mutta ei saanut vastausta! Silloin avasi hän oven ja astui sisälle. Falk, joka nähtävästi oli nähnyt rauhattomia unia, havahtui unesta ja tuijotti Selléniin, tuntematta häntä.

— Hyvää iltaa, veli, tervehti Sellén.

— Ahaa, sinäkö se olet! Minä mahdoin uneksia jotain ihmeellistä! Hyvää iltaa, istu alas ja pane piippuun! Onko jo ilta?

Sellén, joka luuli tuntevansa oireet, ei ollut mitään huomaavinaan, vaan tarttui puheeseen.

— Veli ei tainnut olla Tinanapissa tänään?

— En, vastasi Falk hämillään, en ollut siellä. Kävin Idunassa!

Hän ei todellakaan tiennyt, oliko sen uneksinut, vaiko ollut siellä, mutta hän ilostui siitä, että sanoi sen, sillä hän häpesi kovaa onneaan.

— Niin, se oli oikein tehty, vahvisti Sellén. Ruoka Tinanapissa ei ole hyvää!

— No ei juuri voi kehua! sanoi Falk. Heidän lihasoppansa on niin pirun huonoa!

— Niin, ja sitten tuo vanha kellarimestari laskee voileivät, se lurjus.

Sana voileivät herätti Falkin täyteen tajuntaan, mutta hän ei enää tuntenut nälkää, joskin hänen jalkojaan hieman väsytti. Keskusteluaine kuitenkin oli epämieluinen ja sitä täytyi ensi tilassa vaihtaa.

— No, sanoi hän, taulusi on kai huomiseksi valmis?

— Ei, jumala paratkoon, niin hyvin ei ole asiat.

— No, mitä nyt sitten?

— En millään ehdi.

— Et ehdi? Miksi et istu kotona ja tee työtä?

— Voi, veli hyvä, vanha, iankaikkinen juttu. Puuttuu väriä! Väriä!

— Kai se on autettavissa! Vai eikö sinulla ehkä ole rahoja?

— Silloinpa ei hätää olisikaan!

— Eikä minullakaan ole? Mitäs me nyt teemme!

Sellén loi silmänsä alas, kunnes katseet tulivat Falkin liivintaskun kohdalle, johon melko paksut kultaiset vitjat menivät; eipä sillä, että Sellén olisi niitä kullaksi luullut, leimatuksi kullaksi, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka voisi olla niin ylellinen, että pitäisi niin paljon rahaa liivien ulkopuolella. Hänen ajatuksensa olivat nyt kuitenkin saaneet määrätyn suunnan ja hän jatkoi:

— Jospa minulla edes olisi jotain pantattavaa, mutta me olimme siksi varomattomia, että veimme talvitakkimme säilöön ensimmäisenä aurinkoisena päivänä huhtikuussa.

Falk punastui. Hän ei ennen ollut sellaisissa asioissa ollut.

— Panttaatteko te päällystakkeja? kysyi hän. Saatteko niistä mitään?

— Kaikesta sitä aina jotain saa — kaikesta, huomautti Sellen. Kunhan vain on mitä antaa.

Falkin silmissä maailma pyöri ympäri. Hänen täytyi istuutua. Sitten veti hän esiin kultakellonsa.

— Mitä luulet tästä saatavan, vitjoineen?

Sellén punnitsi tulevia pantteja kädessään ja katseli niitä tuntijan tavalla.

— Onko ne kultaa? kysyi hän heikolla äänellä.

— On, kultaa!

— Leimattua?

— Leimattua!

— Molemmat?

— Molemmat!

— Sata riksiä! selitti Sellen ja pudisti kättään, jotta kultaiset vitjat helisivät. — Mutta se on vahinko! Ei veljen pidä luopua tavaroistaan minun vuokseni!

— No itseni vuoksi sitten, sanoi Falk, joka ei halunnut näyttää epäitsekkäältä, koska ei ollut. Minäkin tarvitsen rahaa. Jos tahdot muuttaa nuo rahaksi, niin teet minulle palveluksen!

— No, oli menneeksi sitten, sanoi Sellén, joka ei tahtonut vaivata ystäväänsä epähienoilla kysymyksillä. Minä panttaan ne! Pue päälles nyt, veli! Elämä on näes joskus katkeraa, mutta elettävä se kuitenkin on!

Hän taputti Falkia olalle niin sydämellisesti, että sitä ei usein päässyt tunkeumaan sen iva-varustuksen läpi, jolla hän itsensä oli ympäröinyt, ja he läksivät ulos.

Kello oli seitsemän, ennenkuin asia oli toimitettu. Sitten menivät he ostamaan väriä ja taivalsivat sen jälkeen Punaiseen Huoneeseen.

Bernsin sali oli juuri näihin aikoihin alkanut näytellä sivistyshistoriallista osaansa Tukholman elämässä, kun se tappoi epäterveellisen café-chantant -elämän, joka eräänä kuusikymmenenluvun aikakautena kukoisti tahi raivosi pääkaupungissa ja sieltä levisi ympäri koko maan. Tänne kokoontui seitsemän ajoissa joukottain nuorta väkeä, jotka olivat siinä säännöttömässä tilassa, joka vallitsee silloin, kun vanhempien koti jätetään, ja kestää siihen asti, kunnes päästään omaan; täällä istui parvittain nuoria miehiä, jotka olivat paenneet yksinäistä kamaria tai ullakkohuonetta istuakseen valossa ja lämmössä ja tavatakseen jonkun ihmisolennon, jonka kanssa puhella. Paikan isäntä oli tehnyt monta koetta huvittaakseen yleisöään pantomiimeilla, voimistelulla, baletilla ja muulla sellaisella, mutta hänelle oli aivan selvästi osotettu, että sinne ei tultu huvia hakemaan, vaan saadakseen olla rauhassa, että etsittiin keskusteluhuonetta, kokoontumishuonetta, mistä varmasti aina sai käsiinsä jonkun tuttavan; ja koska soitto ei mitenkään estänyt keskustelemasta, päinvastoin, niin suvaittiin sitä ja kuului se vähitellen tukholmalaisen iltaruokajärjestykseen punssiin ja tupakan ohessa. Siten tuli Bernsin salista koko Tukholman poikamiesten klubi. Ja siellä kukin seurue valitsi itselleen nurkkansa, ja Lill-Jansin asujamet olivat anastaneet itselleen sisemmän shakkihuoneen eteläisen lehterin sisäpuolelta, joka punaiseen kalustoonsa nähden ja lyhykäisyydenkin vuoksi vähitellen sai Punaisen Huoneen nimen. Siellä varmasti aina tavattiin, vaikka päivän kuluessa olisi oltukin hajalla kuin akanat tuulessa; sieltä sitten toimeenpantiin täydellisiä etsiskelyjä ympäri salin, kun hätä oli suuri ja oli kyseessä rahojen hankinta; silloin muodostettiin ketju; kaksi miestä tarkasteli lehterit ja kaksi etsi pitkin salin sivustoja; se oli kuin nuotan vetoa, ja harvoin se turhaan potkittiin, koska aina illan varrella yhä uusia vieraita saapui. Tänä iltana ei sellaista työtä tarvittu tehdä, ja siksipä Sellén ylpeästi ja levollisesti istuutui Falkin viereen punaiseen peräsohvaan.

Näyteltyään ensin pienen komedian keskenään siitä, mitä juotaisiin, päättivät molemmat ensiksi syödä. He olivat juuri alottaneet illallisen, ja Falk tunsi voimiensa karttuvan, kun pitkä varjo laskeutui heidän pöytänsä yli — ja heidän edessään seisoi Ygberg yhtä kalpeana ja kuihtuneena kuin tavallisesti. Sellén, joka oli onnellisissa olosuhteissa ja silloin aina hyvä ja kohtelias, kysyi heti, tahtoiko vieras tehdä heille seuraa, johon pyyntöön Falk yhtyi. Ygberg kursaili, luoden yleissilmäyksen asettien sisältöön, tulisiko täysin ravituksi vaiko vain puoliksi.

— Tuomarilla on terävä kynä, sanoi hän johtaakseen huomion pois kahvelinsa retkeilystä tarjottimen ympäri.

— Kuinka niin? Minullako on? vastasi Falk ja leimahti intoihinsa; hän ei luullut kenenkään tutustuneen kynäänsä.

— Se kirjotus on saavuttanut suurta suosiota!

— Mikä kirjotus? En käsitä!

— Oo — kyllä! Tuo Kansan Lippuun painettu kirjoitus Kollegiosta
Virkamiesten palkanmaksua varten!

— En minä sitä ole kirjottanut!

— Niin kuitenkin kollegiossa sanotaan! Tapasin erään tuttavan ylimääräisen sieltä; hän ilmotti sen teidän kirjottamaksenne, ja suuttumus ei taida olla kovinkaan pieni.

— Mitä sanotte?

Falk tunsi itsensä puolittain syylliseksi, ja nyt hänelle selvisi, mitä Struve tuona iltana Mosebackenilla oli kirjotellut. Mutta Struve oli sentään vain ollut referentti, Falk oli puhunut, ja hän katsoi velvollisuudekseen pysyä sanoissaan, uhalla, että häntä voitaisiin pitää vaikka — häväistyskirjottajana! Tuntiessaan peräytymistien olevan katkaistun, huomasi hän pian olevan jäljellä vain yhden ainoan keinon: jatkaa!

— No hyvä, sanoi hän, minä olen tuon kirjotuksen alkujuuri. Puhukaamme jostain muusta! Mitä notario pitää Ulrika Eleonorasta. Eikö hän ole mieltäkiinnittävä henkilö? Tai merivakuutusosakeyhtiö Tritonista? Tai Haqvin Spegelistä?

— Ulrika Eleonora on mieltäkiinnitävin luonne koko Ruotsin historiassa, vastasi Ygberg vakavasti; minä olen juuri saanut tilauksen laatia kirjotuksen häneltä.

— Smithiltäkö? kysyi Falk.

— Niin, mistä sen tiedätte?

— Silloin tunnette Suojelusenkelinkin?

— Mistä te sen tiedätte?

— Lähetin ne tänään päivällisen aikaan takaisin.

— On väärin, kun ei tee työtä! Te kadutte sitä vielä! Uskokaa minua!

Taudillinen punastus oli noussut Falkin poskille ja hän puhui kuumeellisesti. Sellén istui levollisesti, poltti ja kuunteli musiikkia enemmän kuin puhetta, joka osaksi ei huvittanut häntä, ja jota hän osaksi ei käsittänytkään. Sohvan nurkasta, jossa istui, voi hän molempien oviaukkojen läpi, jotka johtivat eteläiselle lehterille jättäen salin silmälle avonaiseksi, nähdä pohjoisellekin lehterille. Valtavan savupilven läpi, joka aina leijui molempien lehterien välisen kidan päällä, voi hän sentään erottaa niiden kasvot, jotka olivat toisella puolella. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, kauas etäisyyteen. Hän nykäisi Falkia käsivarresta.

— Senkin velikulta! Katso, tuonne vasemman uutimen taa!

— Lundell!

— Niin, juuri hän! Hän etsiskelee Magdaleenaa! Katso, nyt hän puhuttelee häntä! Mikä potra poika!

Falk punastui, niin että Sellén sen huomasi.

— Täältäkö hän etsii malleja itselleen? kysyi hän kummastuneena.

— Niin, mistä muutoin! Eihän niitä pimeästä voi valita!

Kohta sen jälkeen tuli Lundell sisälle ja Sellén tervehti häntä suojelevalla nyökkäyksellä, jonka merkityksen tämä luuli voivansa ymmärtää, ja jonka vuoksi hän kumarsikin tavallista kohteliaammin Falkille ja ilmaisi loukkaavalla tavalla kummastuksensa Ygbergin läsnäolon johdosta. Ygberg, joka tarkoin tämän huomasi, käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi, mitä Lundell suvaitsisi nauttia, jolloin tämän silmät suurenivat; hän näytti olevan pelkkien pohattojen joukossa. Ja hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, tuli helläksi ja ihmisystävälliseksi ja saatuaan illallista, johon kuului myöskin lämmintä ruokaa, tunsi hän tarpeen pukea tunteensa sanoiksi. Hänellä oli jotain sanottavaa Falkille, se oli aivan ilmeistä, mutta hän ei sitä nyt muistanut. Pahaksi onneksi orkesteri silloin juuri soitti "Hör oss, Svea!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä "Jumala ompi linnamme".

Falk tilasi lisää juomia.

— Tuomari rakastaa kuten minäkin vanhaa hyvää kirkkolaulua, alkoi
Lundell.

Falk ei tiennyt pitävänsä oikeastaan mitään kirkkolaulua parempana kuin toista, ja kysyi sentähden Lundellilta, haluaisiko tämä juoda punssia. Lundell epäröitsi; ei tiennyt, uskaltaisiko. Hän kenties ensin söisi vähän enemmän, hän oli niin huono juomaan, minkä hän katsoi asiakseen todistaa yskimällä pahasti, mutta lyhyeen, kumottuaan kolmannen ryypyn.

Sovinnonsoihtu on hyvä nimi, jatkoi hän; se osottaa samalla sovinnon syvää, uskonnollista tarvetta ja sitä valoa, joka tuli maailmaan, kun ihmeistä suurin tapahtui, se, joka on ylpeille pahennus.

Samassa pisti hän lihapyörylän viimeisen poskihampaansa taakse ja katseli, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi — mutta häntä ei juuri mairitellut se, että kolmet tyhmät kasvot, joista kuvastui mitä suurin hämmästys, kääntyi häntä töllistämään. Hänen täytyi puhua selvemmin.

Spegel on suuri nimi ja hänen puheensa ei ole kuin fariseusten puhe. Me muistamme kaikki, että hän on kirjoittanut tuon ihanan virren Nyt vaikenevat valittavat äänet, jonka vertaista saa etsiä! Maljanne, tuomari; minua ilahuttaa, että te olette sellainen edustaja!

Tässä Lundell huomasi, että hänen lasinsa oli tyhjä. — Luulenpa, että minun täytyy ottaa vielä naukku.

Kaksi ajatusta surisi Falkin päässä: 1:o mieshän juo viinaa! 2:o mistä hän tietää nuo asiat Spegelistä? Epäluulo valtasi hänet sitten kuin salama, mutta hän ei halunnut mitään tietää, vaan sanoi ainoastaan:

— Maljanne, herra Lundell!

Epämieluisan keskustelun, joka tietenkin olisi äskeisestä seurannut, keskeytti onneksi Ollen tulo. Sillä hän tuli todellakin, tuli tavallista räsyisempänä, tavallista likaisempana ja ulkonäöstä päättäen entistä vaivaisempana lonkiltaan, jotka pistivät esiin kuin kokkapuut pitkän takin alta, jota nyt enää yksi ainoa nappi ensimmäisen kylkiluun yläpuolelta piti kiinni. Mutta hän oli iloinen ja nauroi nähdessään niin paljon ruokaa ja juomaa pöydällä, ja Sellénin kauhuksi alkoi hän tehdä selkoa retkensä tuloksista ja suorittamaan asioitaan. Hän oli todella joutunut poliisin kynsiin.

— Tästä saat kuitit!

Hän ojensi kaksi viheriäistä panttilappua pöydän yli Selénille, joka silmänräpäyksessä muutti ne paperikuulaksi.

Sitten oli hänet viety vartiokonttoriin. Hän näytti, että toinen takinkauluksen puolikas puuttuu. Sitten sai hän ilmottaa nimensä. Se tietenkin oli väärä! Ei kenenkään ihmisen nimi ole Montanus! Sitten syntymäseutu: Västmanland! Se luonnollisesti oli väärä, sillä ylikonstaapeli oli itse sieltä ja hän kyllä tunsi maanmiehensä. Sitten ikä: 28 vuotta. Se oli vale, "sillä hän on vähintään 40". Asunto: Lill-Jans! Sekin oli vale, sillä siellä ei asunut muita kuin puutarhuri. Toimi: taiteilija! Sekin oli vale, "sillä hän näytti rantajätkältä".

— Täss' on värit, neljä pötkyä! Tarkasta ne! Sitten oli nyytti revitty auki, jolloin toinen raideista repeytyi.

— Sentähden sain minä niistä vain 1:25 molemmista! Katso kuittia, niin näet, että se on oikein!

Sitten kysyttiin häneltä, mistä hän nuo tavarat oli varastanut. Olle oli vastannut, että hän ei ollut niitä varastanut, jolloin ylikonstaapeli oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että tässä ei ollut kysymys siitä, oliko hän ne varastanut, vaan siitä, mistä hän ne oli varastanut! Mistä! Mistä! Mistä!

— Täss' on rahaa takaisin, viisikolmatta äyriä. Minä en ole ottanut mitään.

Sitten oli tehty pöytäkirja "varastetuista tavaroista", jotka oli lukittu kolmella sinetillä. Turhaan oli Olle vakuuttanut olevansa syytön, turhaan oli hän vedonnut heidän oikeudentuntoonsa ja ihmisyyteensä. Tästä viimeisestä vetoamisesta seurasi, kuten näytti, se, että konstaapeli esitti pöytäkirjaan pantavaksi, että "vanki" — hän oli jo vanki — tavattaessa oli ollut väkevien juomien liikuttama, joka tulikin pöytäkirjaan, kuitenkin siten muutettuna, että sanat "väkevien juomien" jäivät pois ja sanottiin vain "liikutettu". Kun ylikonstaapeli useita kertoja oli pyytänyt konstaapelin muistuttelemaan, eikö vanki kiinniotettaessa tehnyt vastarintaa, ja tämä oli vakuuttanut, ett'ei hän voi ottaa valalleen vangin vastarinnantekoa (joka tällaisessa tapauksessa kylläkin olisi voinut olla raskauttavaa, koskapa vanki oli kavalan ja uhkaavan näköinen), mutta kyllä sen, että hänestä vanki oli "yrittänyt" tehdä vastarintaa pakenemalla erääseen porttikäytävään, niin otettiin tämä pöytäkirjaan.

Sitten tehtiin raportti, jonka alle Ollen käskettiin kirjottaa. Raportti kuului: että mieshenkilö, joka oli kavalan ja uhkaavan näköinen, oli tavattu hiiviskelemästä pitkin Norrlandsgatanin vasenta puolta, k:lo 4 ja 35 i.p.p., kädessä epäilyttävä nyytti. Vangittu mieshenkilö oli puettu viheriäiseen korderoi-kankaasta tehtyyn pitkään takkiin (puuttui liivit), sinisiin boiji-housuihin, paita merkitty kauluksessa kirjaimilla P.L. (joka osotti, joko että se oli varastettu tai oli vangittu ilmottanut väärän nimen), harmaarantuisiin villasukkiin ja matalaan huopahattuun, jossa oli kukonsulka. Vangittu oli ilmottanut väärän nimen Olle Montanus, valehteli olevansa syntyisin talonpoikaisvanhemmista Västmanlandista, ja koetti uskotella, että hän oli taiteilija, sekä ilmotti asunnokseen Lill-Jansin, mikä todistettavasti oli väärin. Yritti vangittaessa tehdä vastarintaa pakenemalla porttikäytävään.

Seurasi määrittely nyytissä olevista tavaroista. Koska Olle kieltäytyi tunnustamasta raporttia oikeaksi, sähkötettiin heti vankilaan, ja ajuri vei sitten pois vangin, nyytin ja yhden konstaapelin. Kun he olivat ajaneet Myntgatanille, oli Olle nähnyt pelastajan, valtiopäivämies Per Ilssonin Träskålasta, maanmiehensä, jonka hän huusi luokseen ja joka todisti raportin vääräksi, jolloin Olle päästettiin vapaaksi ja sai takaisin nyyttinsä. Ja nyt oli hän täällä, ja —

— Tässä ovat ranskanleivät! Viisi vain on jäljellä, yhden olen syönyt.
Ja tässä on olut.

Hän laski todellakin pöydälle viisi leipää, jotka hän otti takataskuista, ja kaksi pulloa olutta, jotka veti esiin housuntaskuista, jonka jälkeen hänen vartalonsa taas sai entisen epäsuhtaisuutensa.

— Veli Falk saa suoda Ollelle anteeksi, hän ei ole tottunut olemaan ihmisten seurassa — pane pois leivät, Olle; mitä tyhmyyksiä tuo on! oikaisi Sellén.

Olle totteli. Lundell ei tahtonut päästää tarjotinta luotaan, huolimatta siitä, että oli näpertänyt pois kaikki niin sievästi, ettei jäännöksistä voinut päättää, mitä aseteilla oli ollut, mutta viinapullo lähestyi vähä väliä lasia, jolloin Lundell aivan kuin ajatuksissaan otti naukun. Silloin tällöin nousi hän ylös tai kääntyi tuolillaan "nähdäkseen" mitä soitettiin; jolloin Sellén tarkasti piti silmällä hänen liikkeitään. Sitten tuli Rehnhjelm. Hiljaisena ja humalassa istuutui hän ja etsi harhaileville katseilleen päämaalia, jossa ne voisivat levätä, sillä aikaa kun hän kuunteli Lundellin nuhteita. Hänen väsynyt katseensa kääntyi vihdoin Selléniin ja pysähtyi samettiliiveihin, jotka viimemainitut lopun iltaa olivat hänen hiljaisten mietteittensä alinomaisena esineenä. Silmänräpäykseksi kirkastuivat hänen kasvonsa, aivan kuin nähdessään vanhan tuttavan, mutta sitten sammui valo taas, kun Sellén, joka tunsi "vetoa", napitti takkinsa. Ygberg tarjoili Ollelle illallista eikä väsynyt mesenaattimaisesti kehottamasta häntä käyttämään ruokia hyväkseen ja täyttämästä hänen lasiaan. Soitto tuli yhä eloisammaksi, kuta pitemmälle ilta kului, ja samoin keskustelukin. Falk nautti koko lailla tästä huumaustilasta; täällä oli lämmin ja valoisa, melua ja savua, ja täällä istui ihmisiä, joiden elämää hän oli jatkanut muutamilla tunneilla, ja jotka sen vuoksi olivat onnellisia ja iloisia kuin kärpäset, jotka auringonsäteet olivat eloon herättäneet. Hän tunsi olevansa sukua heille, sillä he olivat oikeastaan onnettomia, ja he olivat vaatimattomia, he ymmärsivät mitä hän sanoi ja sanoessaan jotain puhuivat he kuin ihmiset, eivätkä kuin kirjat; heidän raakuudellaankin oli viehätyksensä, sillä siinä oli niin paljon luontoa, niin paljon viattomuutta, eikä Lundellin ulkokultaisuuskaan voinut herättää hänen vastenmielisyyttään, sillä se oli niin teeskentelemätöntä ja oli niin löyhästi häneen liisteröityä, että sen milloin tahansa voi repiä pois. Ja niin ilta kului ja loppui se päivä, joka hänet peruuttamattomasti oli heittänyt kirjailijan ohdakkeiselle uralle.

SEITSEMÄS LUKU.

Jeesuksen seuraaminen.

Seuraavana aamuna herätti siivoojatar hänet, ojentaen kirjeen, joka oli sisällöltään seuraava:

Timot. luk. X, v. 27, 28, 29. Ensimmäinen Korint. luk. VI.,
v. 3, 4, 5.

Kallis V—i!

Meidän H:me J. Kr. Armo ja Rauha, Isän rakkaus ja P. H:n osallisuus j.n.e. Amen!

Näin eilisiltaisesta Harmaastaviitasta, että aiot julkaista Sovinnonsoihtua. Tule tapaamaan minua toimessani huomen-aamulla ennen 9.

Pelastettu.

Nathanael Skåre'si .

Nyt ymmärsi hän osaksi Lundellin arvotukset!

Hän ei tosin tuntenut tätä suurta jumalanpalvelijaa Skårea persoonallisesti eikä tiennyt mitään Sovinnonsoihdusta, mutta hän oli utelias ja päätti seurata tungettelevaista kutsua.

Kl. 9 oli hän Regeringsgatanilla mahtavan nelikerroksisen talon edustalla, jonka fasaadi oli täynnä kylttejä aina kellarikerroksesta hamaan kattolistaan asti. Kristillinen Kirjapaino Osakeyhtiö Rauha, 2 k. Jumalan lasten perinnön toimitus, 1/2 k. Viimeisen Tuomion toimisto, 1 k. Rauhanpasuunan toimisto, 2 k. Lastenlehti: Ruoki lampaitani, toimitus, 1 k. Kristillisen Rukoushuoneosakeyhtiö Armoistuimen Johtokunta, toimittaa maksuja ja myöntää lainoja ensimmäistä kiinnitystä vastaan, 3 k. Tule Jeesuksen luo, 3 k . Huom. Säännölliset myyjät, jotka voivat antaa takuun, saavat täältä työtä. Lähetys-Osakeyhtiö Kotka jakaa 1867 vuoden voittoa korkokupongeilla, 2 k. Kristillisen Lähetyshöyrylaiva Zululu'n konttori , 2 1/2 k.

Laiva lähtee, jos Jumala tahtoo, t.k. 28 p. Tavaroita otetaan konnossementtia ja kuittia vastaan konttorissa Skeppsbron luona, jossa laiva lastaa.

Ompeluseura Muurahaispesä ottaa vastaan lahjoja alakerrassa. Papin kauluksia pestään ja silitetään Portinvartijan luona! Öylättejä à 1,50 naula myydään Portinvartijalla! Huom! Mustia hännystakkeja , jotka sopivat Rippilapsille, vuokrataan. Käymätöntä viiniä (Math. 19:32) saa ostaa Portinvartijalta à 75 äyriä kannu, ilman astiaa.

Alakerrassa portista vasemmalle oli kristillinen kirjakauppa. Falk pysähtyi ja luki ikkunaan asetettujen kirjojen nimiä! Se oli sitä vanhaa tavallista: epähienoja kysymyksiä, nenäkkäitä syytöksiä, loukkaavia tuttavallisuuksia, kaikki jo entuudestaan hyvin tunnettuja. Mutta enemmän kiinnittivät hänen huomiotaan monet kuvitetut aikakauslehdet, jotka suurine, englantilaisine puupiirroksineen olivat levällään houkutellen ihmisiä. Varsinkin lastenlehdillä oli ärsyttävä ohjelma, ja puotipalvelija tiesi kertoa, miten vanhat ukot ja akat tuntikausia voivat seisoa ikkunan ääressä katsellen kuvia, jotka näyttivät tekevän liikuttavan vaikutuksen heidän hurskaisiin mieliinsä ja herättävän jo menneen — ehkä turhaan menneen — nuoruuden muistoja. Falkin valtasi silmänräpäykseksi jumalaton ajatus, jonka hän kuitenkin heti karkotti sen siveellisen saarikansan luo, joka syö verta ja juo leipäänsä, ja ajatuksensa hävetti häntä.

Hän kapuaa pompeijilaisten seinämaalausten välitse leveitä rappusia ylös, jotka koko lailla muistuttavat sitä tietä, joka ei johda autuuteen, ja saapuu sitten suureen huoneeseen, joka on sisustettu kuin pankin sali pulpeteilla vielä ylösnousemattomia kamreereja, kasöörejä ja kirjanpitäjiä varten. Keskellä huonetta on kirjotuspöytä, suuri kuin alttari, mutta muistuttaen moniäänisiä urkuja, joita ensinmainittuja tässä osottaa kokonainen koskettimisto ilmatelegraafin nappuloita ja trumpettimaiset puhetorvet, jotka johtavat kaikkiin rakennuksen huoneistoihin. Lattialla seisoo iso mies, ratsusaappaissa, papintakissa, joka on kiinni kaulan luota viimeisellä ylänapilla, niin että se muistuttaa avonaista univormutakkia, kaulassa valkoinen rusetti ja sen yläpuolella merikapteenin naamari, sillä oikeat kasvot ovat kadonneet pulpetin lokeroon tai pakkalaatikkoon. Iso mies ruoskii ratsusaappaidensa kiiltäviä varsia ratsupiiskalla, jonka nuppi, symboolisesti, kuvaa hevosen jalkaa, ja polttaa väkevää sikaria, jota ahkerasti pureksii pitääkseen, kuten näyttää, suutaan käynnissä. Falk katseli ihmetellen tuota suurta miestä.

Tämä siis oli tällaisten ihmisten viimeinen kuosi, sillä ihmisilläkin on oma kuosinsa! Tämä siis oli tuo suuri julistaja, jonka oli onnistunut tehdä nykyaikaiseksi syntisyys, armon janoominen, huonous, köyhyys, kurjuus, sanalla sanoen kaikilla tavoin raadollisena oleminen! Tämä mies oli tehnyt pelastuksesta hienon muodin! Hän oli keksinyt Stora Trädgårdsgatania varten evankeliumin! Oli saatu kuulla armon järjestys! Pidettiin synnillisyydessä kilparatsastuksia, joissa huonoin sai palkinnon, mutta pantiin toimeen ajometsästyksiä köyhien, pelastettavien sielujen pyydystelemiseksi, mutta pidettiin myöskin, tunnustakaamme se, ajoja sellaisten uhrien tavottamista varten, joilla pyytäjät opettelivat itseään parannukseen saattamalla heidät mitä julmimman hyväntekeväisyyden esineiksi.

— Vai niin, te olette herra Falk! sanoo naamio. Tervetuloa, ystäväni! Te kenties haluatte nähdä minun toimeni! Anteeksi, onhan herra Falk lunastettu? Niin! No! Tämä on kirjapaino-osakeyhtiön toimisto — suokaa anteeksi, silmänräpäys.

Hän menee urkujen luo ja vetää ulos parisen ääntä, jolloin vastaukseksi kuuluu vihellys.

— Olkaa niin hyvä ja katsokaa ympärillenne sen aikaa!

Hän panee suunsa torveen ja huutaa: — "Seitsemäs pasuuna ja kahdeksas tuska! Nyström! Mediaevel, 8, varastossa, fraktuuralla otsakirjotukset, nimet harvennetut!"

Ääni vastaa samasta torvesta: "Puuttuu käsikirjotusta!" Naamio istuutuu urkujen ääreen, ottaa kynän ja arkin paperia ja antaa kynän kiitää paperin yli puhuen sikari hampaissa.

— Tämä toimi — on — niin laaja — että se piankin menee — yli voimieni — ja — terveyteni olisi — huonompi kuin se — on — ellen — minä sitä hoitaisi — niin — hyvin.

Hän ponnahtaa ylös ja vetää toisesta äänestä ja huutaa toiseen torveen: Oletko maksanut velkasi? korrehtuuri — Ja sitten hän jatkaa puhumalla toista ja kirjottamalla toista.

— Te ihmettelette — miksi — minä — käyn jalassani — näin — ratsusaappaat. Sen vuoksi — koska — minä — ensiksikin — ratsastan — terveyteni vuoksi.

Poika tuo korrehtuuria. Naamio ojentaa sen Falkille ja sanoo nenällään — sillä suu ei ole vapaa — "lue tuo!", samalla huutaen pojalle silmillä: "odota!"

— Toiseksi — (korvain liikkeellä sanoo hän kehuvasti Falkille: "kuuletteko, että seuraan mukana!") — koska mielestäni — hengen miehen — ei tule herättää — huomiota — ulkomuodollaan — toisten — ihmisten — suhteen — sillä — sitä — sanotaan — hengelliseksi — kopeudeksi — ja se — antaa — moittijille — syytä.

Kirjanpitäjä tulee sisälle ja naamio tervehtii häntä otsanahalla, ainoa osa, joka ei ole käytännössä.

Ennemmin kuin istuisi toimetonna ottaa Falk korrehtuurin ja lukee.
Sikari jatkaa puhettaan.

— Kaikilla muilla — ihmisillä — on ratsusaappaat — minä en millään muotoa tahdo poiketa heistä — ulkoasuuni nähden — sentähden — koska — en ole — mikään — ulkokullattu — käytän minä — ratsusaappaita.

Sitten antaa hän käsikirjotuksen pojalle ja karjasee — suullaan: "Neljä latomahaallista Seitsemättä pasuunaa Nyströmille!" — ja sitten Falkille:

— Nyt olen vapaa viisi minuuttia! Suvaitsetteko tulla varastohuoneeseen.

Kirjanpitäjälle:

— Zululu lastaa?

— Paloviinaa, vastaa kirjanpitäjä ruostuneella äänellä.

— Käykö se päinsä? kysyy naamio.

— Se käy päinsä! vastaa kirjanpitäjä.

— No, Jumalan nimeen siis! — Tulkaa, herra Falk. He astuvat huoneeseen, joka on täynnä hyllyjä, joilla on kirjapakkoja. Naamio sipasee ratsupiiskallaan pitkin niiden selkiä, ja sanoo ylpeästi — suoraan:

— Nämä minä olen kirjottanut! Mitä siitä sanotte? Eikö ole paljon? Tekin kirjotatte — vähän! Jos saatte jatkaa, niin kirjotatte tekin vielä näin paljon! — Hän puri ja repi sikariaan ja sylkäsi sitten palaset suustaan, jotka lentelivät kuin paarmat, ennenkuin tarttuivat kirjain selkämyksiin, ja hän näytti siltä kuin olisi ajatellut jotain halveksuttavaa.

— Sovinnonsoihtu? Hm! Minun mielestäni se on tyhmä nimi! Eikö teidänkin? Tekö sen olette keksinyt?

Ensi kerran Falk nyt sai tilaisuuden vastata hänen puheeseensa, sillä kuten kaikki suurmiehet vastasi hän aina kysymyksiinsä itse, ja vastaus oli ei. Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin naamio taas oli käynnissä.

— Minun mielestäni se on hyvin tyhmä nimi! Noo! Te luulette sen leviävän?

— En tiedä mitään koko asiasta, enkä tiedä mistä te puhutte.

— Ette tiedä mitään?

Hän ottaa lehden ja näyttää.

Falk lukee ällistyneenä seuraavan ilmotuksen:

"Tilausilmotus: Sovinnonsoihtu. Aikakauslehti kristillistä yleisöä varten. Ilmestyy kohdakkoin Arvid Falkin toimittamana. (Kaunokirjallisuus-Akatemian palkitsema kirjailija). Ensimmäinen vihko sisältää Håkan Spegelin Jumalan luodut teot, tunnustettavasti uskonnollista henkeä ja syvää kristillisyyttä uhkuva runoteos".

Hän oli unohtanut peruuttaa Spegelin ja siinä hän nyt seisoi sanatonna!

— Kuinka suuri on painos? Hä? 2,000 otaksun minä. — Liian vähän: Ei kelpaa! Minun Viimeistä Tuomiotani leviää 10,000 ja minä en kuitenkaan saa siitä enempää kuin — mitä mä sanoisin — viisitoista puhdasta!

— Viisitoista?

— Tuhatta, poikaseni!

Naamio näytti unohtaneen roolinsa ja joutuneen joillekin vanhoille jäljilleen.

— No hyvä, jatkoi hän. Te tiedätte, että minä olen suosittu saarnamies, voin sanoa sen ilman kehumista, koskapa koko maailma sen tietää! Te tiedätte, että minusta paljon pidetään, sitähän minä nyt en voi auttaa, mutta niin se on! Minähän olisin teeskentelijä, jos sanoisin, etten tiedä sitä, minkä koko maailma tietää! No siis, minä avustan teidän yritystänne alussa! Te näette tämän säkin! Jos sanon, että se sisältää kirjeitä henkilöiltä, naisilta — niin, niin, olkaa huoleti: minä olen naimisissa — jotka pyytävät muotokuvaani, niin en ole sanonut liikaa.

Se nyt tosin vain oli pussi, jota hän ruoski.

— Säästääkseni heiltä ja itseltäni paljon vaivaa ja tehdäkseni samalla toiselle suuren palveluksen olen ajatellut antaa teille luvan laittaa lehteen elämäkertani, muotokuvan seuraaman, jolloin teidän ensimmäistä numeroanne leviäisi 10,000 ja te voitte siten pistää taskuunne, ainoastaan siitä numerosta, tuhannen puhdasta!

— Mutta, herra pastori — (hän yritti sanoa: kapteeni) — minä en tiedä mitään koko tästä asiasta!

— Ei merkitse mitään! Ei kerrassaan mitään! Kustantaja itse on kirjottanut minulle ja pyytänyt muotokuvaani! Ja teidän on laadittava minun elämäkertani! Helpottaakseni tehtäväänne olen antanut erään ystäväni panna kokoon pääsisällön siitä, joten teidän tarvitsee laittaa vain johdanto — lyhyt ja henkevä, korkeintaan muutamia latomahaallisia! Nyt sen tiedätte!

Falk tuli hämilleen niin suuresta ennaltatietämyksestä, ihmetellen että muotokuva oli niin erilainen kuin alkukuva ja että ystävän käsiala oli niin samanlainen kuin naamion oma käsiala.

Naamio oli antanut muotokuvan ja käsikirjotuksen sekä ojensi nyt kätensä saadakseen siitä kiitosta.

— Tervehtikää — — kustantajaa! — Hän oli niin vähältä sanoa
Smithiä, että heikko punerrus kohosi hänen poskipartansa väliin.

— Mutta eihän pastori tunne minun mielipiteitäni — väitti Falk vastaan.

— Mielipiteitänne? Hä? Olenko minä kysynyt teidän mielipiteitänne? Minä en koskaan pyydä keltään ihmiseltä mielipiteitä! Varjelkoon taivas! Minä? En koskaan!

Hän suomi vielä kerran kustannustavaroittensa selkämyksiä, avasi oven, osotti elämäkertansa kirjottajalle tien ja palasi alttaripalvelukseensa.

Falk ei voinut, kuten tavallisesti, ja se oli hänen onnettomuutensa, ennenkuin vasta jäljestäpäin keksiä sopivaa vastausta ja hän oli jo kadulla, kun hän sen löysi. Kellarin luukku, joka sattumalta oli auki (ja jossa ei ollut ilmotuksia), sai vastaanottaa elämäkerran ja muotokuvan huostaansa.

Sitten meni hän lähimpään sanomalehden toimitukseen peruuttaakseen uutisen Sovinnonsoihdusta ja sen jälkeen kulkemaan varmaa nälkäkuolemaa kohti.

KAHDEKSAS LUKU.

Isänmaa parka!

Muutamia päiviä tämän jälkeen löi Riddarholman kello 10, kun Falk saapui valtiopäivätalolle avustaakseen Punahilkan selostajaa Toisessa kamarissa. Hän kiiruhti askeliaan, sillä tässä laitoksessa, arveli hän, jossa maksettiin kunnollisia palkkoja, ollaan kai täsmällisiä. Hän meni sisälle valiokunnan tietä ja sieltä osotettiin hänelle tie Toisen kamarin vasemmalle selostajaparvekkeelle. Hän astui juhlallinen tunne mielessään niille harvoille lankuille, jotka olivat kuin kyyhkyslakka ripustetut kattolistan alle ja jossa "vapaan sanan miehet saisivat kuunnella, kuinka kansan arvokkaimmat jäsenet pohtivat maan pyhimpiä asioita". Tämä oli Falkille aivan uutta, mutta hän ei menehtynyt suurista vaikutelmista, katsoessaan alas hyllyltään ja nähdessään allaan tyhjän salin, joka koko lailla muistutti Lancasterkoulua. Kello oli viisi minuuttia yli kymmenen, mutta vielä ei ollut ketään muuta elävää sielua läsnä paitsi hän. Muutaman minuutin vallitsi hiljaisuus, joka muistutti maalaiskirkon äänettömyyttä ennen saarnaa; hiljainen naperrus kuuluu halki salin. "Rotta", ajattelee hän; mutta samassa huomaa hän avaruuden läpi, vastapäätä olevalla selostajalehterillä, pienen, poljetun olennon, joka terottaa lyijykynää kaidepuuta vasten, ja hän näkee miten lastut satavat alas laskeutuen alla oleville pöydille. Paljoa ei ole, mihin hänen ympäri tyhjiä seiniä vaeltava katseensa voisi asettua, mutta lopuksi pysähtyy se vanhaan seinäkelloon Napoleon I:sen ajoilta, jonka keisarilliset, vastakullatut tunnusmerkit ovat kuvaannollisesti esittävinään jotain uudestikeitettyä vanhaa. Mutta viisarit, jotka osottavat 10 minuttia yli 10, esittävät myöskin kuvaannollisesti — ivallisesti — jotain, kun ovet taustassa paiskataan auki ja eräs mies astuu sisälle. Hän on vanha; hänen hartiansa ovat alkaneet käyristyä yleisten toimien taakan alla, hänen selkänsä oli painunut kunnallisten toimien kuormasta, kaulansa taipunut pitkällisen olon aikana kosteissa virkahuoneissa, komiteasaleissa, pankkiholveissa ja muissa sellaisissa; hänen intohimottomissa askeleissaan on jotain eläkettä nauttivaa, kun hän astuu pitkin kookosmattoa, joka johtaa kateederille. Tultuaan keskelle käytävää, keisarillisen kellon kohdalle, pysähtyy hän — hän näyttää olevan tottunut pysähtymään puolitiehen ja katsomaan ympärilleen ja taaksekin päin; mutta nyt hän pysähtyy ja vertaa pintelikelloaan seinäkelloon, ja hän pudistaa tyytymättömänä vanhaa, paljon käytettyä päätään: liian nopeasti! liian nopeasti! ja hänen kasvonsa osottavat ylimaailmallista levollisuutta, levollisuutta siitä, ettei hänen kellonsa voi kulkea liian hitaasti. Hän jatkaa kulkuaan käytävää pitkin samoilla askelilla kuin jos kulkisi elämänsä päämäärää kohti, ja ankara kysymys olikin siitä, eikö hän sitä ollut saavuttanutkin tuolla kunniakkaassa nojatuolissa kateederilla.

Tultuaan päämääräänsä hän pysähtyy, ottaa esiin nenäliinansa ja niistää seisoallaan nenänsä; sitten antaa hän katseensa kulkea loistavan kuulijakunnan, s.o. pöytien ja penkkien yli ja sanoo jotain merkillepantavaa, esim. "Hyvät herrat, nyt minä niistin nenäni!" ja sitten hän istuutuu ja vaipuu presidenttimäiseen lepoon, joka voisi olla unta, ellei se olisi valvomista; ja yksin, kuten luulee, suuressa huoneessa, yksin Jumalansa kanssa, valmistautuu hän kokoomaan voimia päivän vastuksia varten, kun äänekäs naperrus vasemmalta, korkealta katon rajasta, saa hänet hätkähtämään ja kääntämään kaulaansa, jotta hän kolmeneljäsosa-silmäyksellä voi surmata sen rotan, joka uskalsi hänen läsnäollessaan näpertää. Falk, joka ei ollut laskenut resonanssin vahvuutta kyyhkyslakassaan, vastaanottaa kuoliniskun surmaavasta katseesta, joka kuitenkin lievenee kulkiessaan alaspäin kattolistasta ja ennättää kuiskata, sillä se ei uskalla sanoa sitä ääneen: "se oli vain selostaja, pelkäsin, että se olisi rotta". Mutta sitten valtasi murhaajan syvä katumus synnistä, jonka hänen silmänsä olivat tehneet, ja hän kätkee kasvonsa käteensä — ja itkee? — Ei, hän hieroo pois tahran, jonka iljettävän esineen näkeminen oli tehnyt hänen silmäkalvoonsa.

Mutta ovissa aletaan käydä, edustajia saapuu ja seinäkellon viisarit matelevat eteenpäin, eteenpäin. Puheenjohtaja jakaa lahjapalkkioita nyökkäysten ja kädenlyönnin muodossa hyville sekä rankaisee huonoja kääntämällä kasvonsa heistä pois, sillä hänen täytyy korkeimpana olla oikeudenmukainen.

Nyt tulee Punahilkan selostaja, rumana, humalassa ja nukkumattomana; siitä huolimatta näkyy hän mielellään antavan totuuden mukaisia vastauksia vastatulleen kysymyksiin.

Ovissa käydään kerran vielä, ja sisään tulee henkilö varmoin askelin, aivan kuin olisi kotonaan, apukamreeri Kansliasta Veronsäädäntöä varten ja aktuaario Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten; hän menee aina nojatuolin luo ja tervehtii tutusti puheenjohtajaa ja penkoo papereita kuin olisivat ne hänen omiaan.

— Kuka tuo on? kysyy Falk.

— Hän on ylikirjuri, vastaa Punahilkalainen.

— Mitä? Kirjotatteko te täällä myöskin!

— Myöskin! Sen pian näet! Heillä on tuolla kokonainen kerros täynnä kirjureita; vintit täynnä kirjureita, ja kohta hankkivat he kirjureita kellariinkin!

Nyt alhaalla kuohuu kuin muurahaispesässä. Vasara putoo ja tulee hiljaista. Ylikirjuri lukee pöytäkirjan edellisestä kokouksesta ja se hyväksytään ilman vastustusta. Sitten sama mies lukee Jon Jonssonin, Lerbakasta, pyynnön saada 14 päivää virkavapautta.

Myönnetään!

— Onko teillä täällä virkavapauttakin! kysyy vastatullut kummastuneena.

— On toki! Jon Jonsson menee kotiinsa panemaan perunoita Lerbakaan.

Nyt alkaa koroke tulla täyteen nuoria miehiä, kynällä ja paperilla varustettuja. Pelkkiä vanhoja tuttavia entisiltä ylimääräisenäolo-ajoilta. He istuutuvat pienten pöytien ympärille ikään kuin muodostaakseen preferanssipiirejä.

— Nuo ovat kirjureita, ilmottaa Punahilkka. — Näyttävät tuntevan sinut!

Ja sen he todella tekevät, sillä he asettavat kakkulat nenälleen ja katselevat kaikki kyyhkyslakkaan päin, yhtä alentuvaisesti ylöspäin kuin parkettipaikkalaiset teatterissa katsovat riveille. Nyt he kuiskuttelevat keskenään ja vaihtavat mielipiteitä poissaolevasta, jonka, kaikista merkeistä päättäen, täytyy olla sillä tuolilla, jolla Falk istuu.

Falk tuntee itsensä niin syvästi liikutetuksi niin suuresta huomaavaisuudesta, ettei tervehdi kovin ystävällisesti Struvea, joka tulee kyyhkyslakkaan, umpimielisenä, ujostelemattomana, renttumaisena ja vanhoillisena.

Ylikirjuri lukee pyynnön eli esityksen määrärahan myöntämisestä eteisen uusiin köysimattoihin ja kalossihyllyjen messinkinumeroihin.

Myönnetään!

— Missä istuu oppositsiooni, kysyy asioihin perehtymätön.

— Niin, hitto tietköön, missä se istuu.

— Hehän vastaavat kaikkeen "jaa."

— Odotahan hieman myöhempään, niin saat kuulla.

— Eivätkö he sitten vielä ole tulleet?

— Täällä mennään ja tullaan, niinkuin hyväksi nähdään.

— Tämähän on siis aivan kuin joku virasto konsanaan!

Vanhoillinen Struve, joka oli kuunnellut tuota kevytmielistä puhetta, katsoo velvollisuudekseen puolustaa hallitusta.

— Mitä se pikku Falk siellä sanoo? Ei pidä mukista.

Falk tarvitsee niin pitkän ajan valitakseen sopivan vastauksen, että istunto alhaalla ennättää alkaa.

— Elä sinä hänestä välitä, lohduttaa Punahilkka; hän on aina vanhoillinen, kun hänellä on rahoja päivälliseksi, ja äsken lainasi hän minulta viitosen!

Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 54 koskeva Ola
Hipssonin esitystä aitojen poistamisesta.

Puupatruuna Larsson Norrlannista vaatii ehdotonta hyväksymistä: "Miten käy metsiemme?" sanoo hän, "tahdon vain kysyä: miten käy metsiemme!" ja hän viskautuu läähättäen penkkiinsä. Tämä ytimekäs kaunopuheliaisuus on joutunut muodista viimeisinä 20 vuotena ja kohtaus vastaanotetaan tirskunnalla, jonka jälkeen kuolontyö norrlantilaisten penkissä itsestään lakkaa.

Voionmaan edustaja ehdottaa hiekkakivimuureja; Skånen edustaja pitää puksipuupensasaitoja parempina; norrbottenilaisen mielestä ovat aidat tarpeettomia, kun ei ole peltojakaan, ja eräs puhuja Tukholman penkiltä esittää, että asia lykättäisiin komiteaan, jossa on asiantuntijoita; hän panee erikoista painoa asiantuntijoihin. Mutta silloin nousee myrsky. Mieluummin kuolema kuin komitea! Pyydetään äänestystä. Ehdotus hylätään ja aidat saavat jäädä paikoilleen kunnes itsestään kaatuvat.

Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 66 koskeva Carl Jönssonin esitystä määrärahan lakkauttamiseksi Raamattukomissioonilta. Kun tämän kunnianarvoisan satavuotisen laitoksen nimi lausutaan, sammuu irvistys ja kunnioittava hiljaisuus syntyy saliin. Kuka uskaltaisi hyökätä uskonnon perusmuurien kimppuun, kuka uskaltaisi antautua alttiiksi yleiselle hylkimiselle! Ystadin piispa pyytää puheenvuoroa.

— Kirjotanko minä? kysyy Falk.

— Et, tuo ei liikuta meitä mitä hän sanoo.

Mutta vanhoillinen Struve kirjottaa seuraavan selostuksen:

"Isänmaan pyhim. edut. Uskonn. ja ihmisk:n yhdistetyt nim. vuon. 829. vuon. 1632. Epäuskon sank. Uudistelija. Jumalan sana. Ihmis. san. Satavuotta Ansgar. Harrast. Oik. muk. Puolueet. Taitav. Oppi. Ruots. kirk. olemass. Ikivanha Ruotsin kunnia. Kustaa I. Kust. II. Lützenin kummut. Europan silmät. Jälkimailman tuomio. Suru. Kunniattomuus. Viheriä turve. Kätten pesu. Eivät ole tahtoneet".

Carl Jönsson pyytää puheenvuoroa.

— Nyt me kirjotamme! sanoo Punahilkka.

Ja he kirjoittavat, sill'aikaa kun Struve kaunistelee piispan sanoja.

"Loruja! Suuria san. Kom. istunut 100 vuotta. Maksanut 100,000 riks. 9 arkkipiisp. 30 profess. Ups. yhteensä 500 vuotta. Palkkionsaajia. Sihteer. Amanuens. Ei mitään tehty. Näytearkit. Huonoa työtä. Rahoja, rahoja, rahoja! Joka asiaa sen omalla nimellä! Humb. Virkam. Nylk. järjestelmä".

Ei ääntäkään kohoa vastaan, mutta äänestettäessä esitys hyväksytään.

Punahilkan tottuneella kädellä puhdistellessa Jönssonin hakkaavaa esitystä ja pannessa siihen vahvan otsakkeen, levähtää Falk. Mutta kun hänen katseensa sattumalta osuu kuulijaparvekkeelle, tapaa se sieltä vanhan tuttavan pään, joka makaa kaiteen nojassa ja jonka omistaja on Olle Montanus. Hän on tällä hetkeltä koiran näköinen, joka makaa vahdaten luuta, ja eipä hän sitä tekemättäkään ollut, mutta sitä taas ei Falk tiennyt, sillä Olle oli hyvin salaperäinen.

Nyt näyttäytyi oikean lehterin alla olevan penkin luona, juuri siinä, johon tuo poljettu olento oli antanut lyijykynän jälkien sataa, muuan herra sinisessä siviiliunivormussa, kolmikulmainen hattu kainalossa ja kädessä paperikäärö.

Nuija paukahti, syntyi ivallinen, ilkeämielinen hiljaisuus.

— Kirjota, sanoi Punahilkka, mutta vain numerot; minä otan muun.

— Kuka se on?

— Kuninkaallisia esityksiä.

Nyt luettiin paperikääröstä: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan korottamisesta osastolle, joka tarkottaa kehittää aatelisia nuorukaisia elävissä kielissä, otsakkeen kohdalla: kirjotusaineet ja tarverahat 50,000 riksistä 56,000 riksiin 37 äyriin."

— Mitä ovat tarverahat? kysyy Falk.

— Vesikarahviinejä, sateenvarjopitimiä, sylkylaatikoita, kaihtimia, päivällisiä Hasselbackenilla, lahjapalkkioita ja muuta sellaista. Pidä suus'; tulee lisää vielä!

Paperikäärö jatkaa: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä 60 uutta upseerinpaikkaa varten Vestgötan ratsuväessä."

— Oliko se 60? kysyy Falk, jolle valtiomiesasiat olivat aivan vieraita.

— Oli 60! Kirjota vaan!

Paperikäärö purkautui auki ja suureni suurenemistaan.

"Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä viittä uutta vakinaista kanslistin paikkaa varten Kollegiossa Virkamiesten palkanmaksua varten".

Suurta liikettä preferanssipöytien ääressä; suurta liikettä Falkin tuolilla.

Paperikäärö kääriysi taas kokoon, puheenjohtaja nousi ylös, kiitti kumarruksella, joka kysyi "eikö haluta enempää?", ja paperikäärön omistaja istuutui penkkiin ja alkoi puhallella pois lastuja, joita poljettu oli pudottanut, mutta hänen kankea kullalla kirjailtu kauluksensa esti häntä joutumasta samaan synnin kiusaukseen, johon puheenjohtaja oli aamulla sortunut.

Asiain käsittelyä jatkui. Sven Svensson Torrlösasta pyytää puheenvuoroa vaivashoitoasiassa. Kuin saatuaan määrätyn merkin nousevat kaikki selostajat istumasta, haukottelevat ja ojentelevat jäseniään.

— Nyt menemme alas syömään aamiaista, ilmottaa Punahilkka suojatilleen. Meillä on aikaa tunti ja kymmenen minuuttia.

Mutta Sven Svensson puhuu.

Kamarin jäsenet alkavat liikuskella, jotkut menevät ulos. Puheenjohtaja keskustelee muutamien hyvien jäsenten kanssa ja ilmaisee siten hallituksen puolesta paheksumisensa siitä, mitä Sven Svensson tulee sanomaan. Kaksi vanhempaa edustajaa tukholmalaisten penkeiltä vie näöltään vastatulleen nuoren herran puhujan eteen näyttääkseen hänelle tätä kuin ihmeotusta; he katselevat häntä muutaman silmänräpäyksen ajan silmiin, huomaavat hänet naurettavaksi ja kääntävät selkänsä.

Punahilkka katsoo kohteliaisuuden vaativan häntä ilmottamaan Falkille, että puhuja on kamarin "vitsaus". Hän ei ole kylmä eikä lämmin, mikään puolue ei voi häntä käyttää, minkään asian hyväksi häntä ei voida voittaa, mutta hän puhuu, puhuu. Mutta mistä hän puhuu — sitä ei kukaan voi sanoa, sillä mikään lehti ei ole koskaan hänen puheitaan selostanut, eikä kukaan ole viitsinyt katsoa pöytäkirjoista, mutta kirjurit pöytien ääressä ovat vannoneet, että kun kerran saavat vallan, niin antavat hänen vuokseen muuttaa perustuslait.

Mutta Falk, jolla on jonkunlainen heikkous kaikkea sitä kohtaan, mikä jää huomaamattomaksi, jää paikalleen ja saa kuulla sellaista, mitä ei ole kuullut pitkään aikaan: kunnian miehen, joka tietään kulkee moitteettomasti ja joka esittää sorrettujen ja huonostikohdeltujen valituksen — jota ei kukaan kuuntele.

Struve on maamiehen nähdessään tehnyt päätöksensä ja mennyt ravintolaan, jonne nyt toisetkin seuraavat ja jossa he tapaavat puolet kamaria.

Syötyään ja tultuaan jonkun verran humalaan, menevät he takaisin jälleen ja istuutuvat orrelleen, ja saavat vielä jonkun aikaa kuulla Sven Svenssonin tai oikeammin nähdä hänen puhuvan, sillä nyt aamiaisen jälkeen on juttelu niin vilkasta, että ei kuule sanaakaan puhujan puheesta.

Mutta kerran se kuitenkin päättyy. Kellään ei ole mitään sen johdosta sanottavaa, puhe ei johda mihinkään toimenpiteisiin, on, niinkuin sitä ei koskaan olisi pidettykään.

Ylikirjuri, joka sill'aikaa on ennättänyt juosta kollegioissaan, katsastanut postilehtiänsä ja kohentanut tulta pesissä, on taasen paikallaan ja lukee:

"Valtiovarainvaliokunnan memoriaali n:o 72 Per Ilssonin Träskålasta esityksen johdosta 10,000 riksin suuruisen määrärahan myöntämisestä vanhojen kuvanveistosten korjaamiseksi Träskålan kirkossa."

Koiranpää kuulijaparvekkeen kaidepuun päällä näytti uhkaavalta, kuin tahtoen varjella luutaan.

— Tunnetko tuon epäsikiön tuolla lehterillä? kysyi Punahilkka.

— Olle Montanuksen, luulisinpa.

— Tiedätkö, että hän on träskålalaisia? O o, hän on viisas mies!
Katsopas tuota puhuvaa päätä, nyt kun Träskåla astuu esille.

Per Ilssonilla on puheenvuoro.

Struve kääntää halveksuen puhujalle selkänsä ja leikkaa palasen tupakkaa, mutta Falk ja Punahilkka asettavat kynänsä toimintakuntoon.

— Ota sinä sananparret, sanoo Punahilkka, niin minä otan asiat!

Falkin paperi oli neljännestunnin kuluttua peitetty seuraavilla kirjaimilla:

"Isänm. valist. aikakirj. Taloudell. edut. Syyt. materialm. Fichten muk. mater. Isänm. siv. ei mater. Ergo syyt. heit. tak. Kunnianarv. templ. Aamuauringon loisteessa. Jonka viiri kohti korkeutta. Pakanuuden ajoilta. Filos. ei uneksinut. Kansakunn. pyh. oikeudet. Pyhimm. edut. Isänm. val. Kirj. hist. ja muin. muist. akademia."

Tämä sekamelska, joka osaksi herätti hauskuutta, varsinkin kun kuollut Fichte kaivettiin esille, sai kuitenkin aikaan vastauksen pääkaupungin penkiltä ja Upsalan penkiltä.

Edellinen sanoi: että vaikkakaan ei tuntenut Träskålan kirkkoa eikä Fichteä ja vaikkakaan ei tiennyt, olivatko vanhat kipsiukot sen arvoisia, että niihin voisi uhrata 10,000 riksiä, niin katsoi hän kuitenkin, edistääkseen kaunista tekoa kamarissa, koska hän nyt ensi kerran oli kuullut jonkun enemmistön joukosta pyytävän määrärahaa jotain muutakin kuin siltoja, aitoja, kansakouluja j.m.s. varten, velvollisuudekseen kannattaa ehdotusta.

Upsalan penkiltä puhuvan mielestä (Struven muistiinpanojen mukaan) oli: esityksentekijä a priori oikeassa; hänen peruslauseensa, että isänmaallista sivistystyötä tuli pitää arvossa, oikea; johtopäätöksensä, että 10,000 riksiä oli myönnettävä, sitova; tarkotuksensa, tarkotusperänsä, suuntansa kaunis, kiitettävä, isänmaallinen, mutta tässä oli tehty virhe. Kuka sen oli tehnyt? Isänmaa? Valtio? Kirkko? Ei! Esityksentekijä! Järjen mukaisesti katsottuna oli esityksentekijä oikeassa, ja siksi ei puhuja voinut, hän pyysi saada toistaa sen, muuta kuin kiittää tarkotusta, tarkotusperäisyyttä ja suuntaa ja hän oli seuraava esityksen vaiheita lämpimällä myötätuntoisuudella, ja hän kehotti kamaria isänmaan nimessä ja sivistyksen nimessä ja taiteen nimessä antamaan sille äänensä; itse täytyi hänen, koska katsoi esityksen, käsitteen mukaisesti katsottuna vääräksi, perustelemattomaksi, epävarsinaiseksi, koska sen tarkotus oli sovelluttaa seudun käsite valtio-käsitteen alaiseksi, vaatia sen hylkäämistä.

Pää kuulijaparvekkeella pyöritti silmiään ja liikutti huuliaan kouristuksentapaisesti sillä aikaa, kun äänestystä kesti, mutta kun se oli toimitettu ja määräraha myönnetty, räjähti pää ja katosi tyytymättömän ja tuupitun kuulijakunnan läpi.

Falk näytti ymmärtäneen yhteyden Per Ilssonin esityksen ja Ollen läsnäolon ja katoomisen välillä. Struve, joka aamiaisen jälkeen oli tullut vielä vanhoillisemmaksi ja äänekkäämmäksi, lausui peittelemättä mielipiteensä yhdestä ja toisesta. Punahilkka oli levollinen ja välinpitämätön; hän oli lakannut kummastumasta.

Mutta mustan ihmispilven läpi, johon Olle oli tehnyt railon, sukelsi nyt esiin selkeät ja vaaleat kasvot, kiiltävät kuin aurinko, ja Arvid Falkin, jonka katseet olivat suunnatut sinnepäin, täytyi luoda silmänsä alas ja kääntyä poispäin — siinä oli hänen veljensä, perheen pää, nimen kunnia, joka kerran oli tekevä sen suureksi ja loistavaksi. Nicolaus Falkin olkapään takaa näkyi puolet mustista kasvoista, joiden lempeät, epärehelliset piirteet näyttivät kuiskaavan salaisuuksia vaalean selkään. Falk ei ennättänyt enempää kuin kummastua veljen läsnäoloa tässä huoneessa, koska hyvin tunsi tämän vastenmielisyyden uutta valtiomuotoa vastaan, kun puheenjohtaja antoi Anders Anderssonille oikeuden jättää anomuksen, jota oikeutta tämä suurella levollisuudella käytti hyväkseen ja luki: "Kylliksi pätevien syiden nojalla saan minä täten anoa, että Valtiopäivät puolestaan päättäisivät, että Kunink. Majest. tehtäisiin yhteisesti vastuunalaiseksi kaikkien niiden yhtiöiden kanssa, joitten säännöt se on hyväksynyt."

Aurinko kadotti valonsa kuulijaparvekkeella ja salissa syntyi hirmumyrsky!

Kreivi von Splintilla on puheenvuoro:

— Quousque tandem Catilina! Niin pitkälle piti sen menemän! Unohdetaan itsensä aina siihen saakka, että uskalletaan moittia hallitusta! Kuulitteko sen, hyvät herrat! Moititaan hallitusta, tahi, mikä on vielä pahempaa, se saatetaan alttiiksi leikinlaskulle, raa'alle leikinlaskulle, sillä muuta kai ei voida otaksua tämän anomuksen olevan. Leikin, sanon minä, ei, murhayrityksen, petoksen! Voi isänmaatani! Sinun epäkelvot poikasi ovat unohtaneet, mitä ovat sinulle velkapäät! Mutta miten voisi toisin ollakaan, kun olet menettänyt ritarivahtisi, kilpesi, turvasi! Minä pyydän, että tuo mies Per Andersson, tai mikä hänen nimensä lienee, ottaa takaisin anomuksensa, tai, kautta Jumalan, on hän näkevä, että kuninkaalla ja isänmaalla vielä on uskollisia puolustajia, jotka voivat nostaa kiven ja heittää sillä petollisuuden monipäistä lohikäärmettä päähän!

Hyväksymistä kuulijaparvekkeelta, paheksumista salissa.

— Haa, luuletteko te, että minä pelkään!

Puhuja heittelee käsivarsiaan kuin viskaisi kiviä, mutta lohikäärme hymyilee satoine kasvoineen. Puhuja etsii uutta lohikäärmettä, joka ei hymyile, ja hän tapaa selostajalehterin.

— Tuolla, tuolla! — Hän viittaa kyyhkyslakkaa kohti ja heittää silmäyksiä kuin näkisi hän pohjattoman kuilun avautuvan seinässä. Tuolla on korppien pesä! Minä kuulen niiden rääkyvän, mutta ne eivät pelota minua! Ylös, Ruotsin miehet, ja hakatkaa puu maahan, sahatkaa palkit poikki, repikää alas lankut, potkikaa rikki tuolit, sälöiksi pulpetit, lastuiksi, niin pieniksi kuin tämä —

(Hän mittaa jonkun verran pikkusormeaan) — ja polttakaa sitten roju miehineen päivineen, niin olette näkevä, että valtio kukoistaa levossa ja sen yrtit vuotavat rieskaa. Niin puhuu ruotsalainen ylimys! Muistakaa se, talonpojat!

Tämä puhe, joka kolme vuotta takaperin olisi otettu vastaan Ritaritalon torilla hyvä huudoilla ja merkitty pöytäkirjoihin sana sanalta, sittemmin erikseen painettavaksi ja jaettavaksi valtakunnan kansakouluihin ja muihin julkisiin armeliaisuuslaitoksiin, vastaanotettiin kuin ajankuluksi, sitä muodosteltiin pöytäkirjoissa aika lailla ja selostettiin, merkittävää kylläkin, ainoastaan vastustuspuolueen lehdissä, jotka muuten eivät mielellään sellaista painattaneet.

Sitten Upsalan penkki pyysi puheenvuoroa. Se yhtyi asiallisesti täydelleen edelliseen puhujaan ja oli hienotajuisella korvallaan käsittänyt esitelmässä jotain muinaista miekankalskahdusta; nyt tahtoi se itse puolestaan puhua jotain yhtiöaatteesta, aatteena, mutta pyysi saada selittää, että yhtiö ei ollut keräymä rahoja, ei joukko henkilöitä, vaan yhtiö oli siveellinen persoonallisuus ja sellaisenaan syyntakeeton —

Nyt syntyi sellainen nauru ja puhelu salissa, että selostaja ei voinut saada sen enempää selkoa esitelmästä, joka päättyi siihen, että isänmaan edut olivat kyseessä, käsitteen mukaisesti katsottuna, ja että, ellei anomusta hylätä, isänmaan etuja lyötäisiin laimin ja valtio siten joutuisi vaaraan.

Sitten esitti kuusi puhujaa päivällisiin asti otteita Ruotsin virallisesta tilastosta, Naumannin perustuslaeista, lakitieteellisestä käsikirjasta ja Gööteporin Handelstidningistä, josta oli aina seurauksena, että isänmaa joutuisi vaaraan, jos Kun. Maj. selitettäisiin puolestaan vastuunalaiseksi kaikista yhtiöistä, joiden säännöt se oli hyväksynyt, ja että isänmaan edut olivat alttiina. Joku oli kyllin rohkea väittämään, että isänmaan edut olivat arpanappulan varassa, mutta toiset katsoivat niiden olevan yhden ainoan kortin varassa, muutamain mielestä ne riippuivat yhdestä hiuskarvasta, mutta viimeinen puhuja esitti, että ne riippuivat yhdestä langasta.

Kun päivällistunti tuli, evättiin anomukselta lähete valiokuntaan; s.t.s.: isänmaa pääsi kulkemasta valiokuntamyllyn, kansliasihdin, valtion silppuarkun, klubilihdan ja sanomalehtiloukun läpi. Isänmaa oli pelastettu! Isänmaa parka!

YHDEKSÄS LUKU.

Tilauksia.

Carl Nicolaus Falk ja hänen rakas vaimonsa istuivat kahvipöydän ääressä eräänä aamuna jonkun aikaa edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen. Herra ei ollut, vastoin tapaansa, puettuna yötakkiin ja tohveleihin, ja rouvalla oli yllään kallis aamutakki.

— Niinpä niin, he kävivät täällä eilen valittamassa surua kaikki viisi — sanoi rouva iloisesti nauraen.

— Se nyt on itse…

— Nicolaus! Muista! Nyt on pöytä puhdas!

— Mitäs silloin pitää sanoa, kun suuttuu?

— Ensiksikin, ei suututa, vihastutaan! Ja sitten voihan sanoa: "Sehän nyt on merkillistä!"

— No sehän nyt on merkillistä, että sinä aina tarjoilet minulle epämiellyttäviä asioita. Ole puhumatta sellaisesta, mikä minua ärsyttää.

Vihastuttaa , ukkoseni! — Vai niin, minun pitää kantaa kaikki huoleni yksinään, mutta sinä aina kasaat. —

— Sälytät, sanotaan!

— Kasaat, sanotaan, minun päälleni vihasi. Kuules! Sitenkö sinä lupasit naimisiin mennessämme?

— Kas niin! Ei viisasteluja, eikä logiikkaa! Jatka vain! He olivat täällä kaikki viisi, äiti ja viisi sisartasi!

— Neljä sisartani! Sinä et juuri suuresti sukuasi rakasta!

— Sinun sukuasi! No, et sinäkään!

— En! Minä en pidä heistä!

— No, he olivat täällä ja valittivat sitä, että lankosi oli ajettu pois virastosta, ja sen olivat he lukeneet Isänmaasta. Eikö ollut niin?

— Oli! Ja sitten olivat siksi hävyttömiä, että sanoivat minulle, ettei minulla enää ole mitään oikeutta olla röyhkeä.

— Ylpeä, eukkoseni!

— Röyhkeä, sanoivat he; minä en koskaan olisi alentunut käyttämään sellaista sanaa!

— No, mitä sinä vastasit? Annoit kai heitä kynsille.

— Annoin, siitä saat olla varma! Ja niin, että muori uhkasi olla koskaan tulematta minun ovieni sisäpuolelle.

— Ei, sanoiko hän niin? Luuletko hänen pitävän sanansa?

— En, sitä en luule! Mutta varmaa on, että ukko…

— Elä sinä kutsu isääsi ukoksi, niin että joku kuulee.

— Luuletko, että niin tekisin! Kuitenkaan ei ukko — näin meidän kesken — enää tule koskaan tänne.

Falk vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän jatkoi:

— Onko sinun äitisi ylpeä? Onko häntä helppo loukata? Minä niin epämieluisasti loukkaan ihmisiä, kuten tiedät! Sinun täytyy sanoa minulle hänen heikot, arat puolensa, niin minä koetan olla kajoamatta niihin.

— Onko hän ylpeä? Tavallaan, sen kai tietänet. Jos hän esimerkiksi saisi kuulla, että meillä on ollut kutsut, joihin ei häntä eikä sisaria oltu pyydetty, niin ei hän koskaan enää tulisi tänne.

— Varmastiko?

— Varmasti, siitä voit olla vakuutettu!

— Se nyt on merkillistä, että hänen säätyisensä ihmiset…

— Mitä sinä sanot?

— No — no! Että naiset voivat olla niin tunteellisia! Kuules, miten on sinun yhdistyksesi laita nykyään? Miksi sinä sitä nimitit?

— "Naisen oikeuksien puolesta"!

— Mitä oikeuksia ne muka ovat?

— Että nainen saa itse hallita omaisuuttaan.

— No, etkö sinä saa?

— En, minä en saa!

— No, mitäs omaisuutta sinulla sitten on, jota et saa hallita?

— Puolet sinun omaisuudestasi, ukkoseni! Naimaosani!

— Herra varjele, kuka sinulle tuollaisia tuhmuuksia on opettanut?

— Ne eivät ole mitään tuhmuuksia, se on ajanhenkeä näetkös! Uusi lainsäädäntö tulisi tällainen: minä saisin puolet mennessäni naimisiin ja sillä puolella saisin minä ostaa, mitä tahdon.

— Ja kun olet ostanut sen loppuun, niin saisin minä kuitenkin elättää sinut? Se olisi kauniisti tehty!

— Olisit siihen pakotettu, sillä muutoin saisit työhuonetta! Niin säätää laki siitä, joka ei tahdo elättää vaimoaan.

— Ei, kuulehan, tämä menee liian pitkälle! Mutta kaikissa tapauksissa.
Onko teillä ollut kokousta? Mitä väkeä siinä oli? Kerro!

— Me vielä vaan laittelemme sääntöjä, alustavissa kokouksissa.

— No, mitä ihmisiä niissä käy?

— Revisorin rouva Hornan ja hänen armonsa Rehnhjelm nyt aluksi.

— Rehnhjelm! Se on koko hyvä nimi! Luulen kuulleeni sen ennenkin. Mutta eikö ollut kysymys jostain ompeluseurasta myöskin, jonka te muodostaisitte?

— Perustaisitte, sanotaan! Oli kyllä, ja voitko ajatella, että pastori
Skåre tulee lukemaan jonakin iltana.

— Pastori Skåre on mainio saarnamies ja hän seurustelee suuressa maailmassa. Se on oikein, eukkoseni, että kartat huonoa seuraa. Ei mikään ole vahingollisempaa ihmiselle kuin huono seura. Sen sanoi isäni aina eläissään, ja se on ollut minun ankarimpia periaatteitani.

Rouva poimi leivänmuruja ja koetti niillä täyttää tyhjän kahvikuppinsa, herra etsi liivintaskustaan hammastikun kaivaakseen sillä pois hampaastaan sinne tarttunutta kahvia.

Aviopuolisot olivat toistensa seurassa noloina. He tunsivat toistensa ajatukset ja tiesivät, että se, joka äänettömyyden katkaisisi, sanoisi jonkun tuhmuuden, jotain moitteenalaista. He valikoivat mielessään uusia aiheita, koettelivat niitä, mutta huomasivat ne kelvottomiksi; kaikki olivat ne jossain yhteydessä tahi ainakin ne voi saattaa johonkin yhteyteen sen kanssa, mitä edellä oli sanottu. Falk koetti keksiä jotain vikaa tarjoamisessa, joka voisi herättää hänen paheksumistaan. Rouva katseli ulos ikkunasta nähdäkseen, tulisiko jotain muutosta ilmassa, mutta — turhaan.

Silloin tuli palvelija ja heitti pelastavan oljenkorren sanomalehtien muodossa, samalla ilmottaen notario Levinin.

— Pyydä odottaa! käski herra.

Sitten antoi hän saappaiden karjua hetken aikaa poikki lattian, jotta odottaja parka eteisessä aikoinaan saisi tiedon hänen korkeasta saapumisestaan.

Levin, johon vasta-keksitty eteisessä odottaminen oli tehnyt eloisan vaikutuksen, saatettiin lopuksi vapisevana herran huoneeseen, jossa hänet vastaanotettiin lyhyesti kuten ainakin anoja.

— Onko sinulla paperi mukanasi? kysyi Falk.

— Luullakseni on, vastasi hämillään oleva, ja kaivoi esiin tukun maksuosotuksia ja vekselilomakkeita kaikenlaatuisia ja suuruisia. — Mihin pankkiin veli mieluummin haluaa? Minulla on papereita kaikkiin paitsi yhteen?

Huolimatta hetken juhlallisuudesta täytyi Falkin hymyillä nähdessään puoleksikirjotettuja maksuosotuksia, joista puuttui toinen nimi, kirjotettuja vekselejä ilman hyväksyjää ja valmiiksi kirjotettuja vekselejä, jotka oli hylätty.

— Otamme kai Köydenpunojain pankin, sanoi Falk.

— Se tosiaankin on ainoa, joka ei kelpaa, — sillä — siellä minut tunnetaan!

— No Suutarien pankki, Räätälien pankki, mikä tahansa, mutta pian!

Yhdyttiin Nikkarien pankista.

— Nyt, sanoi Falk, katseessaan ilme, kuin hän olisi ostanut toisen sielun. Nyt pitää sinun hankkia itsellesi uudet vaatteet, mutta univormuräätäliltä, jotta sitten voit saada vormusi velaksi.

— Vormuni? Ei sitä kukaan käytä…

— Vaiti, kun minä puhun! Sen pitää olla valmiina nousevalla viikolla torstaina, jolloin minun luonani on suuret kutsut. Tiedäthän, että minä olen myynyt puotini varastoineen ja että minä huomenna saan tukkukauppiaan arvonimen.

— Oo, toivotan onnea…

— Vaiti, kun minä puhun! Nyt menet vieraisille Skeppsholmeniin. Kavalalla seurustelutavallasi ja tavattomalla ominaisuudellasi osata puhua pötyä olet sinä onnistunut voittamaan puolellesi anoppini. No! Sinun tulee kysyä häneltä, mitä hän piti suurista kutsuista sunnuntaina täällä meillä.

— Täällä? Oliko sinulla…

— Vaiti ja tottele sinä vain! — Silloin hän tulee kiukusta viheriäiseksi ja kysyy, olitko sinä kutsuttu? Sinä et tietenkään ollut, kosk'ei täällä mitään kutsuja ole ollutkaan! No! Te ilmaisette molemminpuolisen tyytymättömyytenne, tulette hyviksi ystäviksi, parjaatte minua, sillä minä tiedän, että sen sinä osaat; mutta sinun pitää kehua vaimoani! Ymmärrätkö?

— En, en oikein.

— Sitä sinun ei tarvitsekaan, ainoastaan totella! Yksi asia vielä: voit sanoa Nyströmille, että minä olen tullut ylpeäksi, enkä tahdo enää seurustella hänen kanssaan. Sano se suoraan, niin puhut kerrankin totta! — Ei, seis! Annetaan sen olla, vielä jonkun aikaa. Menet hänen luokseen, puhut torstain merkityksestä, selität hänelle suuria etuja, monia hyviä töitä, loistavia toiveita j.n.e. Ymmärräthän.

— Ymmärrän.

— Mutta sitten viet käsikirjotuksen kirjapainoon ja — sitten —

— Sitten me hänet syöksemme alas!

— No, jos haluat siten sanoa, niin oli menneeksi!

— Ja minä luen runon kutsuissa ja jaan sitä?

— Hm, niin! Vielä yksi asia! Koeta tavata veljeäni! Ota selville millaisissa oloissa hän nykyään on ja kenen kanssa hän seurustelee! Tungettele hänen seuraansa ja varasta hänen luottamuksensa — se on helppoa; rupea hänen ystäväkseen! Kerro hänelle, että minä olen pettänyt häntä, sano hänelle, että olen ylpeä, ja kysy häneltä, paljonko hän vaatii, jos suostuu muuttamaan nimensä!

Levinin valkoisten kasvojen yli kulki ohut viheriä varjo, jonka piti olla olevinaan punehdusta.

— Tuo viimeinen oli hieman ilkeätä, sanoi hän.

— Mitä? Kuules nyt! Vielä yksi asia! Liikemiehenä tahdon minä, että asiani ovat järjestyksessä. Menen takuuseen niin ja niin suuresta summasta; minä saan sen maksaa — sehän on selvä!

— Oo — oo!

— Ah, älä löpise! Kuolemantapauksen sattuessa, ei minulla ole minkäänlaista vakuutta. Kirjota minulle tämä velkakirja, joka on asetettu omistajalle ja maksettavaksi vaadittaessa; sehän on vain muotoseikka!

Kuultuaan sanan omistajalle kulki heikko väristys läpi Levinin jäsenten, ja hän tarttui epäröiden kynään, vaikka tiesikin, ettei enää ollut mahdollista peräytyä. Hän näki joukon puolisiistejä miehiä seisomassa kujana kepit kädessä, silmälasit nenällä ja povitaskut pullollaan leimattuja papereita; hän kuuli naputuksia oville, juoksua rappusissa, kutsuja, uhkauksia, lykkäysaikaa; kuuli raastuvan kellon lyövän, kun miehet tekivät kunniaa espanjanruokoisilla kepeillään, ja hänet vietiin jalkaraudoissa mestauspaikalle, jossa hän itse päästettiin vapaaksi, mutta hänen kansalaiskunniansa joutui piilun alle ihmisjoukkojen riemuitessa.

Hän allekirjotti. Vastaanotto oli lopussa.

KYMMENES LUKU

Sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta.

Ruotsi oli työskennellyt 40 vuotta saavuttaakseen sen oikeuden, jonka jokainen täysi-ikäisyyden saavuttanut tapaa saada. Oli kirjotettu lentokirjasia, perustettu sanomalehtiä, viskattu kiviä, syöty illallisia ja pidetty puheita; oli pidetty kokouksia ja kirjotettu anomuksia, matkustettu rautateitse, puristettu käsiä, muodostettu vapaaehtoisia joukkoja, ja niin lopulta saatiin suurella jyryllä se, mitä tahdottiin. Innostus oli suuri ja oikeutettu. Ooperakellarin vanhat koivupöydät tulivat valtiollisiksi puhujalavoiksi, reformipunssin höyryt kasvattivat siellä monta politikkoa, jotka sitten pitivät suurta melua, reformisikarien käry herätti monta kunnianhimoista unelmaa, jotka sitten eivät toteutuneet; vanha tomu pestiin pois reformisaippualla ja luultiin, että kaikki oli hyvin, ja niin mentiin paljon puuhan jälkeen maata, odottamaan loistavia seurauksia, jotka nyt tulisivat itsestään. Nukuttiin parisen vuotta, mutta kun herättiin, oli edessä todellisuus, ja luultiin, että oli erehdytty. Yhtä ja toista napinaa kuului; niitä valtiomiehiä, joita äsken oli kohotettu pilviin, alettiin tarkastaa lähemmin; olipa yksin opiskelevan nuorisonkin joukossa sellaisia, jotka olivat huomanneet, että koko ehdotus oli otettu maasta, joka oli hyvin likeisessä suhteissa ehdotuksen tekijään, ja että se voitiin alkuperäisenä lukea eräästä hyvin tunnetusta käsikirjasta. Lyhyesti: sille ajalle oli luonteenomaista jonkunlainen nolaus, joka kohta muuttui yleiseksi tyytymättömyydeksi eli kuten sitä kutsutaan — oppositsiooniksi. Mutta se oli uudenlaista oppositsioonia, sillä se ei, kuten tavallisesti, kohdistunut hallitukseen, vaan valtiopäiviin. Se oli vanhoillista oppositsioonia, ja siihen liittyivät sekä vapaamieliset että vanhoilliset, nuoret ja vanhat, joten maassa vallitsi suuri kurjuus.

Nyt tapahtui, että sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta, joka oli syntynyt ja kasvanut vapaamielisten olojen aikana, alkoi herpaantua, kun sen tuli puolustaa mielipiteitä (jos nyt voi puhua yhtiön mielipiteistä), jotka eivät olleet yleisessä suosiossa. Johtokunta esitti silloin yhtiökokoukselle ehdotuksen muutamien erinäisten mielipiteitten muuttamisesta, jotka eivät enää hankkineet yrityksen toimeentulolle tarvittavaa tilaajamäärää. Kokous hyväksyi ehdotuksen, ja Harmaaviitta kuului nyttemmin vanhoillisiin. Mutta, tässä oli yksi mutta, joka kuitenkaan ei suuresti vaivannut yhtiötä; täytyi vaihtaa toimittajaa, jotta ei itseään olisi häväisty; että näkymätön toimitus pysyisi paikallaan, katsottiin itsestään selväksi. Toimittaja, joka oli kunnian mies, otti eronsa. Toimitus, joka kauan oli kärsinyt pilkkaa punaisuudestaan, vastaanotti ehdotuksen riemulla, koska se siten ilmaiseksi pääsi "parempien ihmisten" kirjoihin. Jäljellä oli huoli hankkia uusi toimittaja. Yhtiön uuden ohjelman mukaan tuli hänellä olla seuraavat ominaisuudet: ensiksikin piti hänen nauttia jakamatonta luottamusta kansalaisena, kuulua virkamiessäätyyn, omata arvonimi, anastettu tahi saatu, jota tarpeen tullessa voitiin parantaa; sitäpaitsi piti hänen olla ulkomuodoltaan arvokas, jotta häntä voitiin näyttää juhlissa ja muissa julkisissa huveissa; hänen tuli olla epäitsenäinen, hieman typerä, koska yhtiö tiesi, että tosi tyhmyyttä aina seuraa vanhoillisuus ajatustavoissa ja samalla joku määrä kavaluutta, joka tuntee ilmassa esimiesten toivomukset, ja joka ei koskaan unohda, että yhteishyvä on yksityistä laatua, oikein ymmärrettynä tietenkin; samoin tuli hänen olla puoli-vanha, koska häntä silloin paremmin voisi ohjata, ja nainut, koska yhtiö, johon kuului liikemiehiä, oli nähnyt, että naineet rengit käyttäytyvät paremmin kuin naimattomat.

Henkilö löydettiin ja hänellä oli suuressa määrin kaikki mainitut ominaisuudet. Hän oli ihmeellisen kaunis mies, jolla oli jotensakin hyvä vartalo, pitkä, hulmuileva vaalea kokoparta, joka peitti kaikki ne heikot paikat, joita hänen kasvoissaan oli, ja joista sielu muuten esteettömästi olisi pilkistänyt esiin. Hänen suuret, avonaiset kavalat silmänsä vangitsivat katsojan ja ryöstivät häneltä luottamuksia, joita sitten väärinkäytettiin rehellisellä tavalla; hänen jonkun verran peitetty äänensä, joka ainoastaan puhui rakkauden, rauhan, vanhurskauden ja ennen kaikkea isänmaallisuuden sanoja, houkutteli monta harhaanjoutunutta kuulijaa kokoontumaan sen punssipöydän ääreen, jossa tämä erinomainen mies iltansa vietti jakaen oikeutta ja isänmaallisuutta. Oli ihmeteltävää kuulla millainen vaikutusvalta tällä kunnian miehellä oli huonoon ympäristöönsä; nähdä sitä ei voinut, mutta sen kuuli. Koko tuo joukkue, joka vuosikausiksi oli päästetty irralleen kaiken vanhan ja arvokkaan kimppuun, joka oli usutettu hallituksen ja virkamiesten päälle, joka kaiken kukkuraksi oli hyökännyt raastamaan korkeimpiakin kysymyksiä, he olivat nyt hiljaisia ja täynnä rakkautta muita, paitsi vanhoja ystäviä, kohtaan, olivat rehellisiä ja säädyllisiä ja vanhurskaita, paitsi sydämissään. He seurasivat kaikin puolin uutta ohjelmaa, jonka uusi toimittaja oli säätänyt astuessaan hallitukseen ja jonka ydinkohtana oli — harvoin sanoin — vainota kaikkea uutta hyvää, edistää kaikkea vanhaa huonoa, ryömiä vallan edessä, kohottaa niitä, jotka olivat onnistuneet, lyödä maahan niitä, jotka halusivat nousta, jumaloida onnistumista ja parjata onnettomuutta, vaikkakin tästä ohjelman vapaassa käännöksessä sanottiin: "tunnustaa ja hyväksyä vain se, mikä on koeteltua ja taatusti hyvää, vastustaa kaikkia uudistelupuuhia, ankarasti, mutta oikeamielisesti vainota yksityisen pyrinnöitä saavuttaa epäoikeutetusti sitä menestystä, jota ainoastaan rehellisen työn tulee tuottaa." Salaperäisyydellä tässä viime kohdassa, joka oli toimituksen sydäntä lähinnä, oli kuitenkin selityksensä, jota ei kovinkaan kaukaa tarvinnut etsiä. Toimitukseen nimittäin kuului henkilöitä, jotka kaikki, tavalla tai toisella, olivat nähneet toiveensa murskautuvan, useimmat ollen siihen kuitenkin itse syypäät, pääasiallisesti laiskuuden ja juoppouden tähden; muutamat olivat n.k. yliopistoneroja, joilla kerran oli ollut suuri nimi laulajina, puhujina, runoilijoina tahi pilanlaskijoina ja jotka sittemmin olivat tulleet karkotetuksi oikeudenmukaiseen unhoon, jota he sanoivat vääräksi. Nyt oli heidän vuosikausia täytynyt kirvelevin mielin edistää ja kiittää kaikkien vasta-alkajien yrityksiä ja ylipäänsä kaikkea uutta; ei siis ollut ihmeteltävää, jos he nyt käyttivät suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käydäkseen mitä rehellisimmillä tekosyillä käsiksi kaikkeen uuteen hyvään ja huonoon, sekasin ja erotuksetta. Varsinkin toimittaja oli oikea epeli vainuamaan humbuugia ja väärintekoja. Jos joku valtiopäivämies vastusti ehdotuksia, joitten tarkotuksena oli yksityisten ryhmäetujen vuoksi saattaa häviöön maa, niin nimitettiin tätä heti humbuugiksi, joka tahtoi tekeytyä muista erikoiseksi, joka janosi valtioneuvoksen hännystakkia, hän ei sanonut salkkua, sillä hän kiinnitti enemmän huomiota vaatteisiin. Mutta politiikka ei ollut hänen vahvoja puoliaan, tai suoremmin sanottuna hänen heikkouksiaan, vaan se oli kirjallisuus. Hän oli kerran Pohjoismaisessa juhlassa pitänyt runomittaisen puheen naisille ja silloin tärkeältä osalta kartuttanut runokirjallisuutta, joka runo sitten monistettiin niin useassa maaseutulehdessä kuin tekijä katsoi kuolemattomuudelleen olevan tarpeellista. Siten hän nyt oli runoilija ja osti suoritettuaan tutkintonsa toisen luokan piletin Tukholmaan, astuakseen elämään ja vastaanottaakseen sen kunnioituksen, jota hänellä runoilijana oli oikeus vaatia. Kovaksi onneksi eivät pääkaupunkilaiset lue maaseutulehtiä. Nuori mies oli tuntematon ja hänen kykynsä arvioimaton. Viisaana miehenä, sillä hänen pieni järkensä ei ollut koskaan siinä suhteessa vahingoittunut liiallisesta mielikuvituksesta, peitti hän haavan ja teki siitä elämänsä salaisuuden. Katkeruus, joka oli syntynyt siitä, että hän oli nähnyt rehellisen työnsä, joksi hän sitä sanoi, jäävän palkitsematta, teki hänet erittäin sopivaksi kirjallisuuden senssoriksi, mutta hän ei itse kirjottanut, sillä paikkansa esti häntä ottamasta osaa sellaisiin henkilökohtaisiin toimiin, vaan hän jätti sen viran vakinaiselle arvostelijalle, joka seisoi kaikkien yläpuolella oikeamielisyydessä ja lahjomattomassa ankaruudessa. Tämä oli itse kirjotellut runoja 16 vuotta, ilman että kukaan ihminen oli niitä lukenut, ja hän oli silloin käyttänyt salanimeä, kenenkään viitsimättä kysyä, mikä kirjailijan oikea nimi oli. Hänen runonsa kaivettiin kuitenkin tomusta esiin joka joulu ja niitä kehui Harmaassaviitassa tietystikin joku puolueeton henkilö, joka silloin aina pani nimimerkkinsä kirjotuksen alle, jottei yleisö luulisi kirjailijaa itseään sen kirjottajaksi, sillä yhä vielä toivottiin yleisön tuntevan kirjailijan. Seitsemännellätoista vuodella katsoi kirjailija ajan tulleen panna uuteen kirjaan (uusi painos vanhasta) oikea nimensä näkyviin. Mutta silloin salli kova onni, että Punahilkka, jota toimitti nuori väki, joka ei koskaan ollut kuullut vanhan salanimen oikeata nimeä, käsitteli kirjailijaa kuten ainakin vasta-alkajaa ja lausui julki hämmästyksensä niin hyvin siitä, että kirjailija ensi kerran esiintyessään pani nimensä ilmi, kuin samalla siitä, että nuori mies voi kirjottaa niin kuivasti ja niin vanhanaikaisesti. Se oli kova isku; vanha salanimi sai kuumeen, mutta toipui; ja saatuaan loistavan hyvityksen Harmaassaviitassa, joka yhdessä hengenvedossa löi maahan koko yleisön, nimitti sitä siveettömäksi, epärehelliseksi, koska ei voinut antaa arvoa rehelliselle, terveelle ja siveelliselle kirjalle, joka voitiin panna vaikka lapsen käteen tekemättä vahinkoa. Tästä viime kohdasta piti muuan pilalehti suurta hauskutusta, niin että salanimen tauti uusiintui, minkä jälkeen hän vannoi ikuista kuolemaa kaikelle kotimaiselle kirjallisuudelle, jota siitä hetkestä alkaen syntyisi, kuitenkaan ei kaikelle, sillä terävä huomiontekijä oli havainnut, että Harmaassaviitassa koko usein kiitettiin kurjaa kirjallisuutta, vaikkakin laimealla, usein kaksimielisellä tavalla, ja oli sama huomiontekijä pannut merkille, että tätä kurjaa kirjallisuutta julkaisivat eräät määrätyt kustantajat, mutta senhän ei silti tarvinnut merkitä sitä, että salanimi antoi joittenkin ulkonaisten seikkojen, kuten kaalikääreiden tahi happamen silakan, vaikuttaa itseensä, sillä hän, kuten koko toimitus, olivat oikeamielisiä miehiä, jotka varmaankaan eivät olisi uskaltaneet niin kovasti tuomita muita, elleivät itse olisi olleet nuhteettomia.

Sitten tuli teatteriarvostelija. Hän oli saanut kasvatuksensa ja harjottanut draamallisia opinnoitaan kutsuntakonttorissa X-köpingissä ja siellä ollessaan osunut rakastumaan erääseen suuruuteen, joka ei missään muualla ollut suuruus kuin X-köpingissä. Koska hän ei ollut siksi valistunut, että olisi voinut erottaa yksityisen mielipiteensä yleisemmästä, niin tapahtui hänelle se seikkailu, että kun hänet ensi kerran päästettiin irti Harmaanviitan palstoilla, hän kerrassaan musersi maan ensimmäisen näyttelijättären ja väitti, että tämä siinä osassa matki mamselli — mikä hänen nimensä lienee ollutkaan. Että tämä tapahtui säädyttömällä tavalla, sitä ei kai tarvitse sanoa, eikä sitäkään, että se tapahtui, ennenkuin Harmaaviitta oli purjeensa kääntänyt. Tämä kaikki hankki hänelle nimen s.o. vihatun, halveksitun nimen, mutta kuitenkin nimen, joka sai aikaan, ettei hänen herättämänsä vastenmielisyys voinut häntä vahingoittaa. Hänen etevimpiin, vaikka myöhään arvoa saaneihin ominaisuuksiinsa teatteriarvostelijana kuului, että hän oli kuuro. Koska kului useita vuosia, ennenkuin tämä huomattiin, ei tiedetty, oliko se jossain yhteydessä sen kaksinkohtauksen kanssa, jonka hänen arvostelunsa aiheutti eräänä iltana ooperaeteisessä sen jälkeen, kun kaasu oli sammutettu. Nyttemmin harjotti hän käsivoimiaan ainoastaan nuoreen väkeen, ja se, joka olot tunsi, voi hänen arvostelustaan täsmälleen tietää, milloin hänelle oli sattunut kulisseissa joku onnettomuus, sillä luulotteleva pikkukaupunkilainen oli jostakin lukenut, että Tukholma oli Pariisi, ja niin hän itsekin uskoi.

Taidetuomari tahollaan oli vanha akateemikko, joka ei koskaan ollut pensseliin tarttunut, mutta joka kuului loistavaan taiteilijaseuraan Minervaan. Siten hänellä oli tilaisuus kuvailla yleisölle taideteoksia, ennenkuin ne olivat tehtyjäkään, niin että yleisöltä säästyi vaiva itse muodostaa niistä mielipiteensä. Hän oli aina lempeä tuttavilleen eikä koskaan unohtanut heistä ainoatakaan selostaessaan näyttelyä, ja hänellä oli niin monivuotinen tottumus kirjottaa kauniisti heistä, ja miten olisikaan hän muuta uskaltanut, että hän osasi mainita kaksikymmentä nimeä puolella palstalla, joten hänen arvostelunsa muistuttivat tunnettua leikkiä "tauluja ja kilpikirjotuksia." Nuoria hän sitävastoin omantunnonmukaisesti ei maininnut koskaan, niin että yleisö, joka ei kymmeneen vuoteen ollut kuullut muiden kuin vanhojen nimiä, alkoi tulla toivottomaksi taiteen tulevaisuudesta. Yhden poikkeuksen hän kuitenkin oli tehnyt, ja sen hän oli tehnyt nyt juuri, ja ikävä kyllä onnettomana hetkenä, ja sentähden Harmaaviitta oli liikutetussa mielentilassa tänä aamuna.

Tapahtuma oli seuraava:

Sellén, jos muistamme tämän vähäpätöisen nimen eräästä edellisestä, jotenkin vähäpätöisestä tilaisuudesta, oli tullut tauluineen näyttelyyn viime hetkessä. Kun taulu oli saanut niin huonon paikan kuin saada voi, kosk'ei tekijällä ollut kuninkaallista mitalia eikä kuulunut Akatemiaan, saapui "Kaarle IX:nnen Professori." Häntä nimitettiin siksi, koska hän ei milloinkaan maalannut muuta kuin kohtauksia Kaarle IX:nnen historiasta; tämä taas johtui siitä, että hän kerran eräästä huutokaupasta oli ostanut viinilasin, pöytäliinan, tuolin ja pergamentin Kaarle IX:nnen ajoilta, joita hän nyt oli maalannut kaksikymmentä vuotta, joskus ilman kuningasta, joskus kuningas mukana. Mutta hän oli nyt professori ja ritari ja sitä ei voitu auttaa. Hänellä oli nyt tuo akateemisesti sivistynyt seurassaan, kun hänen silmänsä sattuivat osumaan hiljaiseen vastustusmieheen ja hänen tauluunsa.

— Vai niin, herra on taas täällä? — Hän otti esiin kakkulat. — Vai niin, tuon pitäisi nyt olla sitä uutta tyyliä! Hm! Kuulkaapas nyt, herra! Totelkaa te vanhaa miestä; viekää tuo pois! Ottakaa se pois, tahi minä kuolen. Ja herra tekee itselleen suuren palveluksen! Mitäs veli tästä sanoo?

Veljen mielestä se oli, suorastaan, hävytöntä ja hän tahtoi ystävänä neuvoa herraa rupeamaan ammattimaalariksi.

Sellén väitti sävyisästi, mutta pistävästi, että koska sillä uralla oli niin paljon kunnollista väkeä, niin hän siksi oli valinnut taiteilijauran, jolla sitäpaitsi oli paljon helpompaa päästä eteenpäin, kuten oli osottautunut. Tästä nenäkkäästä vastauksesta professori joutui suunniltaan ja käänsi selkänsä muserretulle, mutisten uhkauksen, jonka akateemikko vaihtoi pariksi lupaukseksi.

Sitten oli valistunut osto-komitea kokoontunut — suljettujen ovien takana. Kun ovet jälleen avattiin, oli kuusi taulua ostettu niillä rahoilla, jotka yleisö oli maksanut kotimaisten taiteilijoiden kehottamiseksi. Pöytäkirjan ote, joka julkaistiin sanomalehdissä, kuului näin: Taideyhdistys osti eilen seuraavat teokset: 1:o "Vettä ja härkiä." Maisema, maalannut tukkukauppias K. 2:o "Kustaa Adolf ennen Magdeburgin polttamista." Historiallinen maalaus, maalannut liinarihkamakauppias L. 3:o "Niistävä lapsi." Laatumaalaus, maalannut luutnantti M. 4:o "Höyrylaiva Bore satamassa". Merimaalaus, maalannut laivansuorittaja N. 5:o "Puita ja naisia". Maisema, maalannut kuninkaallinen sihteeri O. 6:o "Kanoja sampinjoonien kera". Stilleben, maalannut näyttelijä P.

Näitä taideteoksia, jotka keskimäärin maksoivat 1,000 riksiä, ylisti sitten Harmaaviitta kahdella ja kolmellaneljänneksellä palstalla (á 15 riksiä palsta), ja tämähän nyt ei ollut mitään erikoisempaa, mutta arvostelija oli, osaksi saadakseen palstan täyteen, osaksi ajoissa ehkäistäkseen yltyvän pahan, käynyt käsiksi siihen säädyttömyyteen, jota oli alkanut esiintyä, nimittäin että nuoret, tuntemattomat seikkailijat, jotka olivat karanneet akatemiasta, nyt ilman opinnoita, ainoastaan tehontavottelulla ja tempuilla koettivat saattaa harhaan yleisön terveen arvostelukyvyn. Tämän jälkeen otettiin Selléniä korvista ja piestiin niin pahanpäiväisesti, että se oli hänen vihamiehistäänkin väärin — ja silloinhan sen jo voi arvata! Ei siinä kyllin, että häneltä kiellettiin kyvyn haimenkin ja että häntä nimitettiin humbuugiksi, mutta hyökättiin hänen yksityisen taloudellisen asemansakin kimppuun, viittoiltiin niihin huonoihin paikkoihin, joissa hänen täytyi syödä päivällistään, huonoihin vaatteisiin, joissa hänen täytyi käydä, hänen huonoon siveellisyyteensä, kelvottomaan ahkeruuteensa, ja lopetettiin ennustamalla hänelle, uskonnon ja siveellisyyden nimessä, tulevaisuutta jossain yleisessä työlaitoksessa, kosk'ei hän näyttänyt tahtovan parantua ajoissa.

Tämä oli suuri konnantyö, jonka oli saanut aikaan kevytmielisyys ja omanvoitonpyynti, ja ihme oli, ettei ainoatakaan sielua mennyt hukkaan sinä iltana, jolloin Harmaaviitta ilmestyi.

Vuorokauden kuluttua ilmestyi Lahjomaton. Se teki erinäisiä nenäkkäitä huomautuksia siitä, miten yleisön varoja hoiti joku nurkkakunta; miten viime ostossa ainoakaan taulu ei ollut maalarin maalaama, vaan virkamiesten ja elinkeinonharjottajain, jotka olivat kyllin häpeemättömiä kilpailemaan taiteilijoiden kanssa, joiden ainoat markkinat olivat täällä; miten nämä ryövärit pilasivat maun ja turmelivat siveellisesti taiteilijat, joitten ainoana pyrkimyksenä tästälähin täytyi olla se, että koettaisivat maalata yhtä huonosti kuin ne, jotka saivat myydyksi, jos mieli heidän välttää turmioon joutumista. Sitten vedettiin Sellén esiin. Hänen taulunsa oli kymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka oli lähtenyt ihmissielusta; taide oli 10 vuotta ollut värien ja pensselien tuotetta; Sellénin taulu oli rehellistä työtä, täynnä mielijohdetta ja innostusta, täysin alkuperäistä, jonka ainoastaan se, joka on katsellut luonnon henkeä kasvoista kasvoihin, on voinut tehdä. Arvostelija varotti nuorta maalaajaa koettamasta päästä vanhojen rinnalle, sillä niiden ohi oli hän jo mennyt, ja kehotti häntä uskomaan ja toivomaan, sillä hänellä oli kutsumuksensa j.n.e.

Harmaaviitta vaahtosi kiukusta.

— Saattepa nähdä, että mies onnistuu! huudahti toimittaja. Piru vie, että me häntä kohtelimme niin kovakouraisesti! Ajatelkaapa, jos hän onnistuu! Silloin me olemme häväisseet itsemme! — Mutta akateemikko vannoi, että mies ei onnistu, ja meni kotiinsa rauhattomuus mielessään ja luki kirjojaan ja kirjotti tutkimuksen, joka yhä edelleen todisti, että Sellén oli humbuugia ja että Lahjomaton oli lahjottu.

Harmaaviitta hengähti, mutta ainoastaan saadakseen uuden iskun.

Seuraavan päivän aamulehti ilmotti, että hänen majesteettinsa oli ostanut Sellénin "mestarillisen maiseman, joka jo monena päivänä oli houkutellut yleisöä näyttelyyn".

Nyt elivät Harmaanviitan purjeet ja ne lepattivat kuin rätti aidanseipäässä. Käännyttäisiinkö vai kuljettaisiinko täysin purjein eteenpäin. Kysymys oli lehdestä ja arvostelijasta. Silloin päätti toimittaja (toimeenpanevan johtajan käskystä), että arvostelija uhrataan ja lehti pelastetaan. Mutta miten? Muistettiin Struve, joka oli täysin perehtynyt kaikkiin sanomalehtimiestaidon sokkeloihin, ja hänet kutsuttiin. Silmänräpäyksessä oli hän asemasta selvillä ja lupasi muutamaan päivään saada aluksen kääntymään vasten tuulta. Ymmärtääkseen Struven temppuilua täytyy tietää muutamia hänen elämäkertansa tärkeimpiä kohtia. Synnyltään oli hän yliopisto-vetelehtijä ja puutteen tähden joutunut kirjallisuuden helmoihin. Ensin tuli hänestä sosiaalidemokraatisen Kansan Lipun toimittaja; sitten siirrettiin hänet vanhoillisiin Talonpojankiusaajaan; mutta kun tämä muutettiin toiseen kaupunkiin, kalustoineen, painoineen ja toimittajineen, muutettiin nimi Talonpojanystäväksi ja samalla saivat mielipiteetkin toisen värin. Sitten Struve myytiin Punahilkkaan, johon hän sopi erinomaisesti, kun hän tunsi kaikki vanhoillisten metkut, samaten kuin hänen suurin ansionsa nyt Harmaassaviitassa oli se, että hän tunsi perivihollisen Punahilkan kaikki salaisuudet, joita nyt väärinkäytti mitä suurimmalla vapaudella.

Struve alkoi puhdistamistyönsä painattamalla kirjotuksen Kansan Lippuun, josta sitten lainattiin muutamia rivejä Harmaaseen viittaan, jotka kuvailivat suurta näyttelyssä-käyntiä. Sitten kirjotti hän "Lähetetyn" Harmaaseenviittaan, jossa hyökkäsi arvostelija akateemikkoa vastaan, mitä seurasi muutamia rauhottavia sanoja, Toim. allekirjottamia. Nämä sanat kuuluivat: "Vaikkakaan emme koskaan ole olleet yhtä mieltä arvoisan arvostelijamme kanssa herra Sellénin suuresti ja oikeutetusti kiitetystä maisemasta, emme kuitenkaan toiselta puolen voi täysin hyväksyä arvoisan lähettäjän todistuskappaleita, mutta koska periaatteisiimme kuuluu sallia toistenkin lausua mielipiteensä palstoillamme, emme ole epäröineet painattaa ylläolevaa kirjotusta".

Nyt oli jää rikottu. Struve, joka kertoman mukaan on kirjottanut kaikesta — paitsi kufisista rahoista — kirjotti nyt loistavan arvostelun Sellénin taulusta ja allekirjotti sen hyvin luonteenomaisella merkillä "Dixi". Ja niin oli Harmaaviitta pelastettu, ja, ymmärrettävästi, myöskin Sellén, vaikkakaan se nyt ei ollut niin tärkeätä.

YHDESTOISTA LUKU.

Onnellisia ihmisiä.

Kello on seitsemän illalla. Orkesteri Bernsissä soittaa Häämarssia Kesäyönunelmasta ja sen juhlatunteisten sävelten kaikuessa astelee Olle Montanus Punaiseen Huoneeseen, jonne ei vielä kukaan jäsenistä ole saapunut. Hän on komea, tuo Olle, tänään. Päässä korkea hattu, jollaista hänellä ei ole ollut sitten ripille menonsa. Hänellä on uudet vaatteet, ehyet saappaat, on kylpenyt, parta ajeltu ja hiukset käherretty, kuin menisi hän häihinsä; raskaat messinkiketjut riippuvat liivien päällä ja huomattava kohotus näkyy vasemman liivintaskun kohdalla. Aurinkoinen hymy lepää hänen kasvoillaan ja hän näyttää niin hyvältä, kuin tahtoisi hän auttaa koko maailmaa pienellä rahalainalla. Hän riisuu pois tavallisesti niin tarkkaan napitetun päällystakkinsa ja istuutuu keskelle peräsohvaa, aukaisee takkinsa pielukset ja laittelee esille valkoisen paidanrinnustan, jotta se napsahtaen on pullollaan kuin holvi, ja kun hän liikahtaa, ritisee uusien housujen ja liivien vuorit. Tämä näyttää häntä huvittavan, huvittavan yhtä paljon kuin narisuttaessaan saappaitaan sohvanjalkaa vasten. Hän ottaa esille kellonsa, vanhan rakkaan nauriinsa, joka on istunut Riddarholman tornissa vuoden ja yhden ylimääräisen kuukauden, ja ystävykset näkyvät iloitsevan vapaudestaan molemmat. Mitä siis on tapahtunut tälle ihmisparalle, joka näyttää niin sanomattoman onnelliselta? Tiedämme, ettei hän ole voittanut arpajaisista, ei saanut perintöä, eikä kunniakasta tunnustusta, eikä saavuttanut sitä suloista onnea, jota ei mikään riitä, kuvaamaan; mitä siis on tapahtunut? Yksinkertaisesti: hän oli saanut työtä!

Ja sitten tulee Sellén: samettitakissa, kiiltonahkakengissä, vaippa ja matkakiikari remelissä riippuen, kaneliruoko, keltainen silkkikaulaliina, vaaleat hansikkaat ja kukka napinlävessä. Rauhallisena ja tyytyväisenä kuten aina; ei jälkeäkään niistä tärisyttävistä tapauksista, joita hän viime päivinä oli saanut kokea, näy hänen laihoissa, intelligenteissä kasvoissaan. Hänen seurassaan käyttäytyy Rehnhjelm tavallista hiljaisemmin, sillä hän tuntee, että hänen on erottava ystävästään ja suojelijastaan.

— No, Sellén, sanoo Olle, nyt olet sinä onnellinen? Eikö totta?

— Onnellinen? Mitä loruja tuo on? Olen saanut yhden teoksen myydyksi!
Ensimmäisen viiteen vuoteen! Onko se liian paljon?

— Mutta olet kai lukenut sanomalehdistä? Sinulla on nimi!

— Ah! Elkäämme siitä välittäkö! Elä uskokaan, että minä sellaisista pikku asioista välitän. Kyllä minä tiedän, miten pitkä taival minulla vielä on edessäni, ennenkuin minusta jotain tulee! Kymmenen vuoden päästä, Olle, silloin puhumme siitä asiasta.

Ja Olle uskoo toisen puolen ja on uskomatta toista ja antaa paidanrinnustan napauttaa ja vuorin ritistä, niin että Sellénin huomio kiintyy häneen, ja tämä katsoo olevan aihetta sanoa:

— Oho, kuinka veli on hienona!

— Oo — niinkö olen, mielestäsi? Mutta sinähän näytät oikein leijonalta.

Ja Sellén piiskaa kiiltonahkakenkiään kanelinruo'olla, haistelee kainosti kukkasta napinlävessä ja näyttää huolettomalta.

Mutta sitten ottaa Olle esiin nauriinsa, katsoakseen, eikö Lundell kohta tule; ja silloin täytyy Sellénin ottaa esille kiikarinsa nähdäkseen lehterille, olisiko hän mahdollisesti siellä. Mutta silloin saa Olle luvan sivellä kädellään samettitakkia tunnustellakseen, miten pehmoinen se on, sillä Sellén vakuuttaa, että se on harvinaisen hyvää samettia hintaansa nähden. Ja silloin Ollen täytyy kysyä mitä se maksaa ja sen sanoo Sellén, joka siitä korvaukseksi ihailee Ollen kalvostimien nappeja, jotka ovat tehdyt näkinkengistä.

Ja niin näyttäytyy Lundell, joka hänkin on saanut suurista kemuista luupalasen, sillä hän maalaa vähäisestä maksusta alttaritaulua Träskålan kirkkoon, mutta se ei ole näkyvästi vaikuttanut mitään hänen ulkonaiseen ihmiseensä, elleivät hänen lihavat poskensa ja loistava ilmeensä osota jotain korkeampaa ruokajärjestystä. Ja hänen kanssaan tulee Falk. Totisena, mutta iloisena, sydämestään iloisena koko maailman puolesta sentähden, että ansiokkuus on saanut oikeutta osakseen.

— Minä onnittelen sinua, Sellén, mutta se oli vain oikeus ja kohtuus, sanoo hän. — Ja samaa mieltä on Sellénkin.

— Olen maalannut yhtä hyvin viisi vuotta ja minulle on irvistelty, katsohan, ja irvisteltiin vielä toissapäivänäkin, mutta nyt! Hyi hitto, millaisia ihmisiä! Kas tässä kirje, jonka olen saanut tuolta pässinpäältä Kaarle IX:nnen Professorilta.

Silmät suurina ja katseet terävinä tahdottiin likeltä nähdä sitä sortajaa, pitää häntä käsissään ja ainakin runnella sitä paperia, johon hän oli nimensä kirjottanut.

— "Paras herra Sellén!" Kuulkaas häntä! "lausun teidät tervetulleeksi meidän joukkoomme" — hän pelkää, se vekkuli! "Olen aina ajatellut suuria teidän kyvystänne" — senkin imartelija! Revi kappaleiksi tuo surkeus ja unohtakaamme hänen tuhmuutensa!

Ja sitten Sellén kehottaa juomaan ja hän juo Falkin kanssa ja toivoo, että tämäkin antaisi kohta kuulua kynästään, ja Falk epäröi ja punastuu ja lupaa antaa, kun aika on, mutta hänen opintoaikansa on oleva pitkä ja hän pyytää, etteivät ystävät väsyisi odottamiseen, ja hän kiittää Selléniä hyvästä seurasta, jossa hän on oppinut, miten tulee olla kärsivällinen ja miten kokea kieltäymystä. Ja Sellén pyytää, ettei puhuttaisi roskaa; mikä on kärsiessä, kun ei ole muuta valittavana, ja mitä kummaa siinä on, että kieltäytyy, kun ei mitään saa?

Mutta Olle hymyilee niin hyväntahtoisesti, ja paidanrinnusta paisuu ilosta, niin että punaiset housunkannattimet näkyvät, ja hän juo Lundellin kunniaksi ja pyytää hänen ottamaan oppia Sellénistä, ettei hän egyptiläisten lihapatojen vuoksi unohtaisi luvattua maata; sillä hänellä on kykyä, sen on Olle nähnyt, ja sitä silloin, kun hän on oma itsensä ja maalaa omia ajatuksiaan, mutta kun hän teeskentelee ja maalaa toisten ajatuksia, silloin hän on huonompi kuin muut, sentähden tulee hänen nyt ottaa kirkkomaalaus afäärinä, jonka avulla hän saa tilaisuuden sittemmin maalata oman päänsä ja sydämensä mukaan.

Falk aikoo käyttää tilaisuutta saadakseen kuulla, mitä Olle ajattelee itsestään ja taiteestaan, mikä hänelle kauan aikaa on ollut arvotus, kun Ygberg astuu Punaiseen Huoneeseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ollaan häntä jo pyytämässä istumaan seuraan, sillä hänet oli unohdettu noina myrskyisinä päivinä ja tahdotaan näyttää, että siihen ei ollut itsekkäitä syitä; mutta Olle kaivaa oikeaa liivintaskuaan ja liikkeellä, jonka tulisi olla hyvin huomaamaton, pistää hän kokoonkäärityn paperipalan Ygbergin takin taskuun, ja tämä käsittää, sillä hän vastaa kiitollisella silmäyksellä.

Hän kohottaa lasinsa Sellénille ja on sitä mieltä, että voi sanoa, minkä hän jo toiselta puolen on sanonut, että Sellén on onnistunut. Taas toiselta puolen katsottuna, voi taas sanoa, että niin ei ole tapahtunut. Sellén ei ole täysin kehittynyt, hän tarvitsee vielä monta vuotta, sillä taide on pitkä, sen tiesi Ygberg itse, joka oli ehdottomasti epäonnistunut, ja jonka senvuoksi ei voitu epäillä mitenkään olevan kateellisen sille, joka jo oli niin tunnustettu kuin Sellén.

Esiinpistävä kateellisuus Ygbergin puheessa puhalsi esiin hattarapilven aurinkoiselle taivaalle, mutta vain hetkeksi, sillä kaikki tiesivät, että kateellisuuteen oli syynä pitkän, tyhjiinrauenneen elämän katkeruus!

Sitä iloisemmin tuntein ojensi hän suojelevasti vastapainetun kirjasen Falkille, joka hämmästyneenä näki Ulrika Eleonoran mustan kuvan piirteet kansilehdellä. Ygberg ilmotti suorittaneensa tilauksen päivälleen! Smith oli mitä suurimmalla tyyneydellä vastaanottanut Falkin hylkäyksen ja peruutuksen ja oli nyt aikeissa painattaa Falkin runot.

Kaasuliekit kadottivat Falkin silmissä valonsa ja hän vaipui syviin aatoksiin, sillä hänen sydämensä oli liian täysi purkautuakseen. Hänen runonsa painettaisiin ja Smith kustantaisi tuon kallisarvoisen työn. Siis ne sittenkin olivat jotain! Siinä oli hänelle kylliksi mietiskelemistä siksi illaksi.

Nopeasti kuluivat illan tunnit onnellisilta ja soitto vaikeni ja kaasuliekkejä alettiin sammuttaa; täytyi lähteä, mutta erota, se oli vielä liian aikaista, ja niin käveltiin pitkin satamalaitureita, keskusteltiin pitkästi ja puhuttiin filosofiaa, kunnes oltiin väsyksissä ja janoissaan, jolloin Lundell tarjoutui viemään seuran Marin luo, jossa voitaisiin saada olutta. Ja niin vaelsi seura Ladugårdslandetiin päin ja tuli kujaan, joka on lankkuaitaa vasten, joka taas antaa Ladugårdsgärdetiin rajoittavaa tupakkamaata vasten. Siinä he nyt seisoivat vanhan kaksikerroksisen kivitalon edessä, jonka pääty oli katuun päin. Portin yläpuolella irvisti kaksi muuriin upotettua hiekkakivestä tehtyä päätä, joiden korvat ja leuvat haihtuivat lehti- ja näkinkenkämuodostelmiin, ja niiden välissä oli miekka ja piilu. Se oli vanha telottajan asunto. Lundell, joka näytti tuntevan huoneiston, antoi merkin erääseen alakerran ikkunaan, jonka jälkeen rullakaihdin vedettiin ylös, ruutu avattiin ja naisen pää pisti esiin kysyen, oliko se Albert. Kun Lundell oli tunnustanut tämän "sotanimensä", avasi nainen portin päästäen seurueen sisään, jos nämä lupaisivat kulkea hiljaa, ja koska tämä lupaus annettiin ilman vaikeuksia, oli Punainen Huone pian sisällä ja esitettiin Marille tilaisuutta varten keksityillä nimillä.

Huone ei ollut iso; ennen se oli ollut keittiönä ja takka oli vielä jäljellä. Huonekaluina oli piironki, sellainen kuin tavallisesti on palvelustytöillä; sen päällä valkoisen musliiniverhon peittämä peili; peilin yläpuolella väritetty kivipiirros, kuvaava Vapahtajaa ristinpuussa; piirongilla oli pieniä posliiniesineitä, hajuvesipulloja, virsikirja ja sikarin pidike, ja se näytti peilineen ja molempine sytytettyine steariinikynttilöineen, muodostavan pienen kotialttarin. Ulosvedettävän sohvan päällä, jossa vuode vielä oli tekemättä, ratsasti seinällä Kaarle XV hevosen selässä, ja häntä ympäröitsi leikkauksia Isänmaasta, enimmäkseen kuvaten poliisivirkamiehiä, kaikkien Magdaleenojen vihollisia. Ikkunassa kitui fuksia, geraniumi ja myrtti — Venuksen ylpeä puu köyhäinhuoneen kasvin vieressä! Ompelupöydällä oli valokuva-albumi. Ensimmäisellä lehdellä oli kuningas, toisella ja kolmannella isä ja äiti, köyhää maalaisväkeä, neljännellä ylioppilas — viettelijä, viidennellä lapsi ja viimeisellä sulhanen — käsityöläiskisälli. Se oli hänen tarinansa, samanlainen kuin useimpien muidenkin. Naulassa takan vieressä riippui upea puku, jossa oli paljon laskoksia, samettikappa, ja sulkahattu — se oli keijukaisen hahmo, jossa hän meni pyydystelemään nuorukaisia. Entä hän itse! Korkeakasvuinen nelikolmattavuotias nainen, ulkomuodoltaan tavallinen. Joutilaisuus ja valvonta oli tehnyt hänen ihonsa kuultavan valkoiseksi, samanlaiseksi kuin rikkaitten, jotka eivät tee työtä, mutta hänen käsissään näkyi vielä nuoruuden vaivaloisten toimien jälkiä. Puettuna kauniiseen yöpukuun ja tukka hajallaan voi hän kylläkin käydä Magdaleenasta. Hänellä oli verrattain kaino esiintymistapa ja hän oli iloinen, kohtelias ja käytöksessään siivo.

Seurue jakautui ryhmiin, jatkoi keskeytyneitä puheluja ja alkoi uusia. Falk, joka nyt oli runoilija ja mielellään halusi löytää kaikesta jotain mieltäkiinnittävää, alotti sentimenttaalin keskustelun Marin kanssa, josta tämä paljon piti, koska häntä mairitteli se, että häntä ihmisiksi kohdeltiin. Tavallisuuden mukaan joutuivat he keskustelemaan siitä, miten Mari oli tälle uralleen joutunut. Ensimmäisestä viettelemisestään hän ei suuria välittänyt, "siitä ei ole mitään puhumista"; sitä synkemmin värein kuvaili hän palvelijattarenaolo-aikaansa, tuota orjanelämää, kun täytyy totella toimettoman rouvan päähänpistoja ja nurinaa, elämää loppumattomassa työnteossa. Ei, mieluummin sittenkin vapaus!

— No, mutta kun kerran olette kyllästynyt tähän elämään?

— Silloin menen naimisiin Vestergrenin kanssa!

— Ja hän ottaa teidät?

— Sinä päivänä hän oikein riemastuu, ja sitäpaitsi panen minä pystyyn pienen kaupan säästöpankkirahoillani. Mutta tätä on niin moni ennenkin kysellyt. — Onko sinulla sikareja?

— On, kyllä on! Kas tuossa! Mutta saanko minä nyt puhua tästä asiasta!

Falk otti hänen albuminsa ja avasi esille ylioppilaan — Mefistofelesta esittää aina joku ylioppilas, tuhman näköinen, valkoisessa kaulaliinassa ja ylioppilaslakki polvella.

— Kuka tämä on?

— Se, se oli kiltti mies!

— Viettelijäkö? Niinkö?

— Vaiti sinä; se oli minun syyni yhtä paljon kuin hänenkin ja niin se on aina, kultaseni; siinä on molemmilla syytä! Tuossa näet lapseni! Hänet korjasi Herra, ja se olikin parasta se. Mutta puhutaan nyt jostain muusta! — Mikä epeli tuo on, jonka Albert on tänne nyt tuonut, tuo, joka istuu takassa tuon pitkän vieressä, joka ylettyy aina savupiippuun asti?

Olle, jota puhe koski, tunsi itsensä aivan kainoksi siitä mairittelevasta huomiosta, jota persoonansa oli herättänyt, ja hän korjasi käherrettyä tukkaansa, joka oli alkanut monien juomauhrien jälkeen suoristua.

— Se on komministeri Månsson, sanoi Lundell.

— Hyi helkkari, onko se pappi? Sen saatoin arvatakin hänen ovelista silmistään. Tietäkää, että täällä oli menneellä viikolla muuan pappi. — Tules tänne, Masse, että saan katsoa sinua!

Olle kapusi alas liedeltä, jossa oli istunut ja jauhanut Kantin kategoorista imperatiivia Ygbergin kanssa. Hän oli niin tottumaton siihen, että naiset häneen kiinnittivät huomiotaan, että heti tunsi itsensä nuoremmaksi, ja notkuvasti käyden läheni hän kaunotarta, jota jo oli tarkastellut toisella silmällään ja huomannut hänet viehättäväksi. Hän punoi viiksiään niin paljon kuin mahdollista ja kysyi hyvin teeskennellyllä äänellä, samalla kun uskalsi tehdä kumarruksen, joka ei ollut tanssisalissa opittu:

— Näytänkö minä neidin mielestä papilta?

— Et, sillä huomaan nyt, että sinulla on viikset. Sinulla on liian siistit vaatteet ollaksesi käsityöläinen — saanko katsoa kättäsi — oo, sinähän olet seppä!

Olle loukkaantui syvästi.

— Olenko minä niin ruma, neiti hyvä? sanoi Olle liikuttavalla äänellä.

Mari katsoi häntä hetken.

— Olet sinä koko lailla ruma! Mutta näytät kunnolliselta!

— Oi, neiti hyvä, jospa tietäisitte, miten te sydäntäni haavotatte. Ei koskaan ole ollut naista, joka olisi pitänyt minusta; olen nähnyt useita, jotka ovat olleet onnellisia ja olleet rumempia kuin minä, mutta nainen on sellainen kirottu arvotus, jota ei kukaan voi selittää, ja siksi minä häntä halveksin!

— Se on hyvä, Olle, kuului ääni savupiipusta, jossa Ygbergin pää sijaitsi. Se on hyvä!

Olle tahtoi mennä takaisin liedelle, mutta oli nyt kosketellut aihetta, joka huvitti Maria siksi paljon, ettei tämä tahtonut sitä katkaista, ja näpäyttänyt kieltä, jonka äänen Mari tunsi. Hän istuutui Ollen viereen ja he syventyivät kohta laajaan vakavaan keskusteluun — naisesta ja rakkaudesta.

Mutta Rehnhjelm, joka koko illan oli ollut vaiti ja tavallista hiljaisempi, ja jota kukaan ei oikein käsittänyt, oli vähitellen virkistynyt ja oli nyt Falkin läheisyydessä sohvankulmauksessa. Hänellä oli kauan aikaa ollut sydämellään jotain, jota ei voinut saada esiin. Hän otti olutlasinsa ja naputti pöytään, kuin tahtoen pitää puheen, ja saatuaan lähimmät naapurinsa vaikenemaan, puhui hän vapisevalla ja huolimattomalla äänellä:

— Hyvät herrat! Te luulette, että minä olen nauta, tiedän sen, Falk, tiedän, että sinä luulet minua tyhmäksi, mutta saattepa nähdä, pojat, saatte, piru vie, nähdä —

Hän korotti ääntään ja löi olutlasin rikki pöytään ja vaipui sitten sohvaan ja nukahti.

Tämä tapahtuma, joka nyt ei ollut niin tavatonta laatua, veti kuitenkin Marin huomion puoleensa. Hän nousi ja keskeytti puhelun Ollen kanssa, joka vielä kaupan päällisiksi oli alkanut siirtyä pois asian puhtaasti abstraktisesta puolesta.

— Ei, mutta katsokaa, kuinka kaunis poika! Mistä te hänet olette saaneet? Pikku raukka! Hänen on niin uni! En minä huomannutkaan häntä!

Hän asetti tyynyn hänen päänsä alle ja peitti hänet saalillaan.

— Katsokaa, kuinka pienet kädet! Sellaisia ei teillä talonpojilla ole! Ja millaiset kasvot! Niin viattomat! Hyi, Albert; sinä se olet narrannut hänet juomaan niin paljon!

Lundellko vai joku muu, ei se nyt tässä tapauksessa niin paljoa merkinnyt, sillä mies oli juovuksissa, mutta se oli varmaa, ettei kenenkään tarvinnut häntä siihen houkutella, sillä hänessä paloi ainainen tarve tukahuttaa jokin sisällinen levottomuus, joka näytti ajavan hänet työstään pois.

Lundellia eivät kumminkaan huvittaneet ne mietelmät, joita hänen kaunis ystävänsä herätti, ja yhä kasvava huumaus sai vireille hänen uskonnolliset tunteensa, jotka illan runsas ruoka oli kelpo lailla tylsistyttänyt. Ja koska humala alkoi tulla yleiseksi, katsoi hän olevan syytä muistuttaa hetken merkityksestä ja niistä tunteista, joita ero aina synnyttää. Hän nousi paikaltaan, täytti olutlasit, nojautui piironkia vasten ja vaati yleistä tarkkaavaisuutta.

— Hyvät herrat — hän hoksasi, että Magdaleena oli läsnä — ja naiset! Me olemme tänä iltana syöneet ja juoneet ja, tullaksemme aineeseen, tehneet tämän tarkotuksessa, joka, jos nyt sivuutetaan materialistinen puoli, joka on ainoastaan alhainen, aistillinen, eläimellinen osa kaikessa meidän olemisessamme; joka tällaisena hetkenä, jolloin hyvästijätön hetki lähenee — me näemme tässä surullisen esimerkin siitä paheesta, jota kutsumme juoppoudeksi! On todella uskonnollista tunnetta tärisyttävää, kun illan jälkeen, henkilöiden parissa vietetyn, tuntee itsessään kutsumuksen kohottaa lasinsa sille henkilölle, jolla on näyttäytynyt olevan ylevää kykyä — tarkotan Selléniä — silloin uskoisi, että itsekunnioitusta jossain määrin syntyisi. Sellainen esimerkki, väitän minä, on täällä suuremmassa mitassa käynyt tuntuvaksi, ja siksi … muistelen niitä kauniita sanoja, jotka aina tulevat korvissani kaikumaan niin kauan kuin muistan, ja olen vakuutettu, että me kaikki muistamme ne, vaikkakaan ei paikka olisi sopivimpia; tämä nuori mies, joka on joutunut sen paheen uhriksi, jota nimitämme juoppoudeksi, luullakseni, on valitettavasti hiipinyt yhteiskuntaan ja, pulmakseni lyhyeen, näyttänyt surullisempia tuloksia, kuin oli syytä otaksua. Maljasi, jalo ystävä Sellén, minä toivotan sinulle kaikkea sitä onnea, jota jalo mielesi ansaitsee, ja sinunkin maljasi, Olle Montanus. Falk on myöskin jalo mies, joka on vielä suuremmassa määrin pääsevä esiin, kun hänen uskonnollinen tunteensa on, ennättänyt saavuttaa sen vakavuuden, jota luonteesta päättäen sille voi olettaa. Ygbergistä en tahdo mitään mainita, sillä hän on jo osansa valinnut, ja me toivotamme hänelle kaikkea onnea sillä uralla, jonka hän niin kauniisti on alkanut — filosoofisella; se on vaikea ura ja minä sanon kuten psalmista: Ken voi sen meille sanoa? Kuitenkin, meillä on täysi syy toivoa tulevaisuudestamme mitä parasta, ja minä uskon, että me aina voimme sitä toivoa, niin kauan kuin olemme jalotunteisia emmekä etsi turhaa ja pysymätöntä voittoa, sillä, hyvät herrat, ihminen ilman uskontoa on nauta. Sen vuoksi kehotan minä herroja yhteisesti kohottamaan lasinsa ja juomaan ne pohjaan kaiken sen jalon, kauniin ja ihanan kunniaksi, johon me pyrimme! Maljanne, hyvät herrat!

Uskonnollinen tunne sai nyt niin suuren vallan Lundellissa, että seurue näki parhaaksi ajatella poislähtöä.

Rullakaihtimen ulkopuolta oli jo kotvan aikaa aurinko valaissut ja maisema ritarilinnoineen ja neitoineen säteili nyt aamuauringon ensi säteitten loisteessa. Kun kaihdin vedettiin ylös, virtasi päivä huoneeseen ja loi valonsa siihen osaan seuruetta, joka oli edessä päin, niin että he näyttivät ruumiilta. Ygbergiä, joka nukkui liedellä kädet ristissä olutlasin ympäri, valaisi vielä kasvoihin stearinikynttilän punainen valo, joka teki mainion vaikutuksen. Mutta Olle piti maljapuheita naiselle, keväälle, auringolle, kaikkeudelle, jolloin hänen täytyi avata ikkuna, saadakseen tuulta tunteilleen. Nukkuvat ravistettiin hereille, jäähyväisiä vaihdettiin ja koko seura marssi porttikäytävästä ulos. Heidän tultuaan kujalle kääntyi Falk ympäri; siinä makasi Magdaleena avonaisessa ikkunassa; aurinko paistoi hänen valkoisiin kasvoihinsa ja hänen pitkä, musta tukkansa, jonka aurinko värjäsi tummanpunaiseksi, valui alas kaulalle ja näytti siltä kuin syöksyisi se monina puroina katuun; ja hänen päänsä päällä riippui miekka ja piilu ja molemmat irvistelevät naamat; mutta omenapuussa kujan toisella puolen istui musta ja valkoinen paarmalintu laulaen kaihomielistä säveltään, joka ilmaisi hänen iloaan siitä, että yö oli ohitse.

KAHDESTOISTA LUKU.

Merivakuutusosakeyhtiö Triton.

Levi oli nuori mies, joka, ollen syntynyt ja kasvatettu kauppiaaksi, juuri oli aikeissa rikkaan isänsä avulla perustaa oman liikkeen, kun isä kuoli eikä jättänyt jälkeensä muuta kuin turvattoman perheen. Tämä oli nuorelle miehelle suuri pettymys, sillä hän oli nyt siinä iässä, jolloin katsoi saavansa lakata itse tekemästä työtä ja antaa toisten ruveta puolestaan tekemään; hän oli viisikolmattavuotias ja hänellä oli edullinen ulkomuoto; leveät hartiat ja tykkönään puuttuvat lanteet tekivät hänen vartalonsa erittäin soveliaaksi kantamaan pitkäätakkia tavalla, jota hän niin usein oli ihaillut eräissä ulkomaalaisissa valtiomiehissä; hänen rintakehänsä oli luonnostaan upeasti kaareva, joka voi saattaa paidanrinnustan neljä nappia täyteen arvoonsa, huolimatta siitä, että henkilö itse vaipui nojatuoliin täysijäsenisen johtokunnan pitkän pöydän päähän; hyvin jaettu täysiparta teki hänen nuoret kasvonsa miellyttäviksi ja samalla luottamusta herättävän näköisiksi; hänen pienet jalkansa olivat luodut astelemaan brysselimatolla johtokunnan huoneessa ja hänen hyvin hoidetut kätensä soveltuivat erinomaisesti kevyempään työhön, kuten kirjottamaan nimikirjotuksia, mieluummin painetun kaavakkeen alle. Siihen aikaan, sitä sanotaan nyt hyväksi, vaikka se itse asiassa monellekin oli melko huono, oli äskettäin tehty tuo suuri, vuosisadan suurin keksintö, se: että on helpompaa ja hauskempaa elää toisten rahoilla, kuin omalla työllään. Monet, monet olivat sen jo omaksuneet, ja kun sitä ei suojannut mikään patenttilaki, ei kukaan ihmetelle, että Levikin kiirehti omaksumaan sen, varsinkin koska hänellä nyt ei itsellään ollut rahoja eikä halua tehdä työtä perheen hyväksi, joka ei ollut hänen omansa.

Hän puki siis eräänä päivänä ylleen parhaat vaatteensa ja suuntasi askeleensa setä Smithin luo.

— Vai niin, vai olet sinä saanut idean, no, annas kuulua! Se on hyvä, kun saa ideoita.

— Arvelin muodostaa yhtiön.

— Hyvä! Silloin Aaronista tehdään kamreeri, Siimonista sihteeri, Iisakista kasööri ja toisista pikkupojista kirjanpitäjiä; se on hyvä idea. Jatka vaan! Miksi sinä aiot yhtiön nimittää?

— Merivakuutusyhtiöksi, olen ajatellut.

— No niin! Se on hyvä. Kaikkien ihmisten on vakuutettava tavaransa, kun menevät merelle. Mutta ideasi? No!

— Se on minun ideani.

— Ei se mikään idea ole! Meillähän on iso Neptun yhtiö. No! Se on hyvä yhtiö! Mutta sinun yhtiösi pitää olla parempi, jos mieli tarjota kilpailua! Mikä sinun yhtiössäsi on uutta?

— Ahaa! Minä ymmärrän! Minä alennan vakuutusmaksut ja silloin saan minä kaikki Neptunin liiketuttavat!

— No, niin! Se on idea! Siis prospekti, jonka tietystikin minä painatan, sisältää alkusoittona: Koska jo kauan on ollut tuntuva tarve saada merivakuutusmaksut huokeammiksi, ja kilpailun puute on tehnyt, ettei alennusta ole tullut, niin on allekirjottaneilla täten kunnia kutsua merkitsemään osakkeita yhtiöön… No?

— Triton!

— Triton? Mikä mies se on?

— Se on merenjumala!

— No, hyvä! Triton! Siitä tulee hyvä kyltti. Se sinun pitää antaa valmistaa Rauchilla Berliinissä, niin julkaisemme siitä sitten kuvan Maamme lehdessä. No! Allekirjottajat! Niin! Aluksi nyt minä! Mutta siinä täytyy olla suuria, kauniita nimiä! Annas minulle valtiokalenteri! Kas noin!

Smith selaili kotvan aikaa.

— Merivakuutusyhtiössä täytyy olla suuri meriupseeri. No, katsotaanpas! Amiraaliksi sellaista sanotaan.

— Äh, eihän niillä rahoja ole!

— Ai, ai, ai! Niinkö vähän sinä liikeasioita ymmärrät, poikaseni! He merkitsevät, mutta heidän ei tarvitse maksaa; ja sitten saavat he korkonsa siitä hyvästä, että ovat läsnä kokouksissa ja johtajan päivällisillä! No! Tässä on kaksi amiraalia! Toisella on Pohjantähden ritarikunnan komendöörinnauha, mutta toisella venäläinen Annan risti! Mitäs nyt tehdään? No! — So! — Otamme tuon venäläisen, sillä Venäjä on hyvä merivakuutusmaa! Noin!

— Mutta luuleeko setä, että he ovat noin vaan otettavissa?

— Ah, ole vaiti! Nyt meillä täytyy olla yksi entinen valtioneuvos! No! So! Sellaista nimitetään ylhäisyydeksi! Niin! Hyvä! — Ja sitten, kreivi! Se on vaikeampaa! Kreiveillä on niin paljon rahoja! Saamme ottaa professorin! Heillä ei ole paljoa! Onko professoreja purjehduksessa? Se olisi liikkeelle eduksi! Eikö eteläisen teatterikellarin luona ole purjehdustalo? Niin! No niin! Nyt asia on selvä! Aa — minä unohdin tärkeimmän. Lakimies! Hovioikeudenneuvos! No niin! — Tuossa se on!

— Niin se; mutta vielä emme ole saaneet rahoja?

— Rahoja! Mitä rahoilla yhtiötä perustettaessa tehdään! Eikö tavaroiden vakuuttaja itse maksa niitä? Kyllä! Pitääkö meidän maksaa heidän puolestaan? Ei! Siis: he maksavat vakuutusmaksuillaan! No!

— Mutta kantarahasto?

— Ah! Kirjotetaan kantarahastositoumuksia.

— Niin, mutta jonkun verran on maksettava käteistäkin!

— No, maksetaan käteistä kantarahastositoumuksilla. Eikö se ole maksamista? No! Jos minä annan sinulle sitoumuksen jostain summasta, niin saat sillä rahoja joka pankista. No, eikö sitoumus ole rahaa? No! Ja missä laissa sanotaan, että käteinen on samaa kuin setelit? Silloin eivät yksityiset pankkisetelitkään ole käteistä! Häh?

— Kuinka suuri kantarahasto täytyy olla?

— Hyvin pieni! Ei pidä sitoa isoja kapitaaleja. Miljoona! Josta kolmesataatuhatta maksetaan käteistä ja loput suoritetaan sitoumuksilla!

— Mutta, mutta, mutta! Ne kolmesataatuhatta riksiä ovat kai seteleissä maksettavat!

— Voi, sinä suuri luoja! Seteleissä? Ei setelit ole rahaa! Jos on seteleitä, niin on hyvä, ellei ole, niin! No! Siksi täytyy innostuttaa pikkuihmisiä — vain niillä on seteleitä!

— Mutta suuret? Millä he maksavat?

— Osakkeilla, obligatsiooneilla, velkakirjoilla tietenkin. No, no, no! Se tulee sitten! Anna heidän vain merkitä, kyllä me sitten loput hoidamme!

— Mutta ainoastaan kolmesataatuhatta? Sen verranhan maksaa yksi ainoa suuri höyrylaiva? Jos nyt vakuutetaan tuhat höyrylaivaa?

— Tuhat? Ah! Neptunilla oli kahdeksan viidettätuhatta vakuutusta viime vuonna ja pysyi pystyssä!

— No, sen pahempi! No, entäs jos, jos menee kumoon…

— Niin suoritetaan!

— Suoritetaan!

— No, tehdään vararikko! Siksi sitä sanotaan! Ja mitä sitten, jos yhtiö tekee vararikon? Et sinä, en minä, eikä hän sitä tee! Mutta tavallisesti toimeenpannaan uusi osakkeiden merkintä, tai myöskin voidaan laskea liikkeeseen obligatsiooneja, jotka valtio voi sitten hyvästä hinnasta lunastaa huonojen aikojen tullessa.

— Siis, ei ole mitään vaaraa?

— Ei! Ja sitäpaitsi! Mitä vaaraa sinulla olisi? Onko sinulla äyriäkään? Ei! No! Onko minulla mitään vaaraa? Viisisataa riksiä! Minä, näes, en ota useampia kuin viisi osaketta! Ja viisisataa on minulle näin paljon!

Hän nuuskasi, ja niin oli asia selvä.

Tämä yhtiö syntyi, uskoipa sen tai oli uskomatta, ja jakoi näinä kymmenenä vuonna, jolloin se oli toiminut, 6, 10, 10, 11, 20, 11, 5, 10, 36 ja 20 prosenttia. Tapeltiin osakkeista ja liikkeen laajentamiseksi toimeenpantiin uusi merkintä, mutta heti sen jälkeen pidettiin yhtiökokous, ja sitä nyt Falkin piti selostaa Punahilkalle, jonka ylimääräinen selostaja hän oli.

Kun hän aurinkoisena kesäkuun iltapäivänä saapui Pieneen Pörssisaliin, vilisi siellä jo väkeä. Se oli loistava seura. Valtiomiehiä, neroja, oppineita, korkeimpia sotilas- ja sivilivirkamiehiä; virkapukuja, tohtorin hännystakkeja, rintatähtiä, komendöörinnauhoja, kaikki tänne kokoontuneina samasta suuresta yleisestä harrastuksesta: edistääkseen sitä ihmisrakasta laitosta, jota nimitetään merivakuutukseksi. Ja kysyttiin suurta rakkautta panemaan alttiiksi rahoja hätään joutuneiden vertaisten hyväksi, niiden, joita onnettomuus oli kohdannut, ja täällä oli rakkautta; niin paljoa rakkautta ei Falk milloinkaan ollut nähnyt koossa yhdellä kertaa! Hän melkein hämmästyi sitä, vaikka häneltä eivät harhaluulot vielä olleet peräti haihtuneet; mutta hän hämmästyi yhä enemmän, kun näki tuon pienen rentun, entisen sosiaalidemokraatin Struven ryömivän ympäri vilinässä kuin syöpäläisen, ja näki hänen kättään puristettavan, häntä olkapäähän taputettavan, hänelle nyökättävän ja korkeissa asemissa olevain henkilöiden häntä puhuttelevan. Erikoisesti huomasi hän, miten eräs vanhempi henkilö, jolla oli komendöörinnauha, häntä tervehti, jolloin Struve sentään punastui ja lymysi erään kirjaillun selän taa, osuen silloin tulemaan likelle Falkia, joka heti tarttui häneen kysyen, ketä hän tervehti.

Struven nolous kasvoi suuressa määrin ja käyttäen hyväkseen koko hävyttömyyttään hän vastasi: se sinun pitäisi tietää; hän oli presidentti kollegiossa virkamiesten palkanmaksua varten.

Sanottuaan tämän sai hän asiaa huoneen kauimpaan päähän, mutta niin nopeasti, että epäluulo valtasi Falkin: häpesiköhän tuo minun seuraani? Kunniaton henkilö häpeisi rehellisten ihmisten seuraa?

Nyt alkoi tuo loistava seura asettua paikoilleen. Mutta puheenjohtajan tuoli oli vielä tyhjä. Falk katseli ympärilleen etsien selostajien pöytää, ja nähdessään Struven ynnä Vanhoillisen selostajan istuvan pöydän ääressä sihteerin oikealla puolella, rohkaisi hän itsensä ja kulki loistavan kokouksen läpi; mutta juuri kun hän oli päässyt pöydän luo, pysähytti sihteeri hänet kysyen: "mistä lehdestä?"

Salissa syntyi hetken äänettömyys, ja pelokkaalla äänellä vastasi Falk: "Punahilkasta", sillä hän tunsi sihteerissä aktuaarion kollegiosta virkamiesten palkanmaksua varten.

Tukahutettu mutina kulki kautta kokouksen, jonka jälkeen sihteeri sanoi, äänekkäästi: "Herran paikka on tuolla". Hän viittasi ovelle päin, jossa todella oli pieni pöytä. Nyt käsitti Falk silmänräpäyksessä ja tunsi, mitä vanhoillinen merkitsee, ja mitä merkitsee sanomalehtimies, joka ei ole vanhoillinen, ja kiehuvin mielin hän kulki takaisin pilkallisesti nauravan joukon läpi; mutta kun hän mittaili sitä palavin katsein, kuin tahtoen haastaa sen taisteluun, tapasi hänen silmänsä toiset, kaukaa seinän luota, ja ne silmät, jotka olivat niin niiden kaltaiset, jotka nyt ovat sammuneet, mutta jotka kerran olivat katselleet häntä rakkaudella, olivat kiukusta viheriät ja tunkivat hänen lävitseen kuin neula, ja hän oli itkeä surusta nähdessään, miten veli voi katsoa veljeään.

Hän asettui vaatimattomalle paikalleen oven luo eikä mennyt tiehensä, vain sentähden, ettei tahtonut paeta. Pian herätti hänet näennäisestä levostaan eräs henkilö, joka oli tullut sisälle ja nyt tuuppasi häntä selkään päällystakkia riisuessaan, minkä jälkeen hänen tuolinsa alle asetettiin pari kalossia. Koko seurakunta tervehti sisälle tulevaa nousemalla ylös kuin yksi mies. Hän oli Merivakuutusosakeyhtiö Tritonin johtokunnan puheenjohtaja, mutta oli hän muutakin. Hän oli entinen maamarsalkka, vapaaherra, yksi Ruotsin akatemian kahdeksastatoista, ylhäisyys ja Kunink. Majesteetin ritarikunnan komendööri y.m. y.m.

Vasara paukahti ja puheenjohtaja kuiskasi äänettömän hiljaisuuden vallitessa seuraavan tervehdyksen (jonka äsken oli pitänyt eräässä kivihiiliosakeyhtiössä käsityökoulun huoneistossa):

"Hyvät herrat! Kaikista isänmaallisista ja ihmiskunnalle siunaustatuottavista yrityksistä lienevät harvat, jos harvatkaan, niin jaloja ja tarkotusperältään ihmisystävällisiä, kuin vakuutuslaitokset."

— Hyvä! Hyvä! kaikui kautta kokouksen, tekemättä mitään vaikutusta maamarsalkkaan.

"Mitä ihmiselämä muuta on kuin taistelua, taistelua elämästä ja kuolemasta, voitaisiin sanoa, luonnonvoimia vastaan, ja harvat meistä voinevat välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin niiden kanssa taisteluun".

— Hyvä!

"Kauan on ihminen, eritoten luonnontilassa ollessaan, ollut luonnonvoimien uhrina; leikkipallona, hansikkaana, jota on sinne tänne viskelty kuin ruokoa tuulessa! Niin ei enää ole laita! Ihminen on tehnyt vallankumouksen, verettömän vallankumouksen, ei sellaista, jonka kunniansa unohtaneet isänmaanpetturit muutamia kertoja ovat toimeenpanneet laillisia hallitsijoitaan vastaan, ei, vaan luontoa vastaan, hyvät herrat! Hän on julistanut sodan luonnonvoimia vastaan ja sanonut: tähän saakka menet, mutta et edemmäksi!"

— Hyvä! Hyvä! (Kättentaputusta.)

"Kauppias lähettää vesille laivansa, höyrylaivansa, prikinsä, kuunarinsa, parkkinsa, jahtinsa, mistä minä tiedän? Myrsky rikkoo hänen — niin! Kauppias sanoo: riko sinä vain! Ja kauppias ei ole hävinnyt mitään! Tämä on vakuutusaatteen suuri näkökanta eli idea! Ajatelkaamme, hyvät herrat, kauppias on julistanut sodan myrskyä vastaan — ja kauppias on voittanut."

Hyvähuutojen myrsky nosti voitonhymyn tuon suuren miehen huulille ja hän näytti siltä, kuin se myrsky olisi hänelle hyvin suloinen.

"Mutta, hyvät herrat! Me emme saa nimittää vakuutuslaitosta liikkeeksi! Se ei ole mikään liike; emme me ole mitään liikemiehiä, emme millään muotoa! Me olemme koonneet rahoja, jotka olemme valmiit panemaan alttiiksi, eikö niin, hyvät herrat?"

— Niin, niin!

"Me olemme koonneet rahoja, lausuin minä, varalle häntä varten, jota onnettomuus kohtaa; sillä se prosentti, yksi luulen ma, jonka hän antaa, siitä ei voi sanoa mitään kokoontuvan, siksi sitä aivan oikein nimitetään vakuutusmaksuksi, eipä suinkaan siten, että me tahtoisimme saada jotain maksua pienistä palveluksistamme, jotka me yksinomaan, pyydän puolestani sen lausua, teemme harrastuksesta, puhtaasta harrastuksesta — asiaa kohtaan, ja minä toistan, etten luule kenenkään epäilevän sitä, se ei tulisi kysymykseenkään, mutta en luule, että kukaan herroista tuntisi mitään tuskaa nähdessään sen, mitä hän on antanut kokoon ja mitä nyt tahdon sanoa osakkeiksi, käytettävän asian hyväksi."

— Ei! Ei!

"Suvaitseeko toimeenpaneva johtaja lukea vuosikertomuksen."

Johtaja nousi. Hän oli kalpea, kuin olisi ollut myrskyssä, hänen isot kalvostimensa onyx-nappineen tuskin voivat peittää vähäistä käden tutajamista, hänen viekkaat silmänsä koettivat hakea lohdutusta ja mielenlujuutta Smithin parrakkaista kasvoista, hän avasi takin ja antoi suuren paidanrinnustansa pullistua, aivan kuin hän valmistautuisi vastaanottamaan nuolisateen — ja sitten hän luki.

"Ihmeelliset ja arvaamattomat ovat todella Kaitselmuksen tiet —"

Kuullessaan sanan Kaitselmus kalpeni seurakunnasta hyvä joukko, mutta maamarsalkka nosti katseensa kattoon, ikäänkuin olisi valmis vastaanottamaan sen pahinta iskua (= 200 riksin tappiota).

"Äsken loppuunkulunut vakuutusvuosi on aikakirjoissa kauan oleva ikäänkuin ristinä niiden onnettomuuksien haudalla, jotka täydellisesti ovat pilkanneet viisaimmankin kaukonäköisyyttä ja nousseet yli varovaisimmankin arveluiden."

Maamarsalkka peitti silmänsä käsillään, aivan kuin olisi rukoillut, mutta Struve luuli, että valkoinen palomuuri heijasti, ja syöksi ylös laskeakseen alas kaihtimet, mutta sihteeri ehti ennen häntä.

Lukija joi lasillisen vettä. Tämä sai kärsimättömyyden leimahtamaan ilmi.

— Asiaan! Numeroihin!

Maamarsalkka otti pois kätensä ja hämmästyi huomatessaan olevan pimeämpää kuin äsken. Silmänräpäyksen nolous ja myrsky oli tulossa. Unohdettiin kaikki kunnioitus.

— Asiaan! Jatkakaa!

Johtajan täytyi sivuuttaa joukko kauniita sanoja ja käydä käsiksi itse kertomukseen.

"No niin, hyvät herrat, puhun lyhyesti!"

— Jatkakaa, hemmetissä!

Vasara paukahti. "Hyvät herrat!" Näissä ainoissa sanoissa: hyvät herrat oli niin paljon ritarihuonetta, että heti muistettiin, mihin kunnioitukseen oltiin itseään kohtaan velkapäät.

"Yhtiöllä on vuoden kuluessa ollut vastattavana pyörein luvuin 169 miljoonaa!"

— Oo — oo!

"Ja se on vakuutusmaksuja kantanut puolitoista miljoonaa."

— Hyvä!

(Falk teki tässä kiireimmän kautta pienen laskelman ja huomasi, että jos koko vakuutusmaksujen määrä, 1,5 miljoonaa, meni, ja koko kantarahasto, 1 miljoona [sellainen kuin se nyt oli] myöskin otettiin lukuun, niin jäisi jälelle noin 166 miljoonaa, joista yhtiö, hävyttömästi kyllä, väitti vastaavansa, ja hän alkoi käsittää, mitä tarkotettiin kaitselmuksen teillä.)

"Vahingonkorvauksia on yhtiön, valitettavasti kylläkin, täytynyt maksaa 1,728,670 riksiä 8 äyriä".

— Se on hävytöntä!

"Kuten näette, hyvät herrat, on kaitselmus…"

— Antakaa kaitselmuksen olla! Numerot! Numerot! Osingot!

"Tuskalla ja mieliharmilla en minä siis toimeenpanevana johtajana voi näissä epäedullisissa oloissa esittää muuta osingonjakoa kuin viisi prosenttia sisäänmaksetulle pääomalle."

Nyt puhkesi myrsky, jota ei mikään maailman kauppias voinut voittaa.

— Häpeällistä! Hävytöntä! Huijareita! Viisi prosenttia! Hyi perhana, silloinhan voi lahjottaa pois rahansa!

Mutta kuului myöskin ihmisystävällisempiä lausuntoja, kuten tällaisia: Pikku kapitalisti parat, joilla ei olla muuta kuin rahansa, millä elää! Mihin he joutuvat! Herra varjele, mikä onnettomuus! Tässä täytyy valtion tulla avuksi. Voi, voi!

Kun tuli mahdolliseksi jatkaa, luki johtaja hallinnon ylistyspuheet toimeenpanevalle johtajalle ja kaikille virkailijoille, jotka "vaivaa säästämättä ja erikoisella ahkeruudella ovat hoitaneet epäkiitollisia tehtäviä" j.n.e. Tämä vastaanotettiin suoralla, rehellisellä ivalla.

Sitten luettiin tilintarkastajien kertomus. He olivat (kun kaitselmusta taas oli jäsäytetty) huomanneet asiat kaikin puolin hyvin, jotteivät sanoisi huolellisesti, hoidetuiksi ja he olivat inventeerausta tehdessään havainneet kaikki takuusitoumukset oikeiksi (!), jonka vuoksi he puolsivat täydellistä vastuunvapautta hallitukselle, samalla lämpimästi tunnustamalla sen rehelliset ja vaivaloiset pyrkimykset.

Vastuunvapaus luonnollisesti myönnettiin. Sen jälkeen selitti toimeenpaneva johtaja, ettei hän katsonut voivansa vastaanottaa hänelle tulevaa osapalkkaa (100 riksiä), vaan tahtoi hän luovuttaa sen vararahaston vahvistamiseksi. Tämä otettiin kättentaputuksella ja naurulla vastaan. Lyhyen iltarukouksen jälkeen, s.o. kun oli nöyrästi pyydetty kaitselmusta tulevana vuonna antamaan 20 prosenttia, hajotti maamarsalkka vuosikokouksen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kohtalon sallimus.

Rouva Falk oli samana iltana, jolloin mies oli mennyt Tritonin kokoukseen, saanut kotiin uuden sinisen samettileningin, jolla hän nyt jo etukäteen aikoi suututtaa revisorin rouva Homania, joka asui vastapäätä, kadun toisella puolella. Eikä mikään ollut helpompaa ja yksinkertaisempaa, sillä hänen tarvitsi vain näyttäytyä ikkunassa — ja siihen hänellä oli tuhansia syitä, tarkastellessaan niitä kotivalmistuksia, joilla hän "musertaisi" vieraansa, joita hän odotti saapuvan kello seitsemältä. Lastenseimi Betlehemin johtokunta nimittäin kokoontuisi tarkastamaan ensimmäistä kuukausikertomusta, ja kun johtokuntaan kuuluivat: revisorin rouva Homan, jonka mies, rouva Falkin mielestä, oli ylpeä, siksi että oli virkamies, hänen armonsa rouva Rehnhjelm, joka oli ylpeä sentähden, että oli aatelia, ja pastori Skåre, joka oli kotisaarnaaja kaikissa hienoissa perheissä ja piti siksi muserrettaman, niin oli koko johtokunta muserrettava niin suurenmoisella ja rakastettavalla tavalla kuin suinkin. Näytelmä oli pantu alulle jo varemmin suurissa kutsuissa, jolloin kaikki vanhat huonekalut, joilla ei ollut vanhuuden tahi taidearvoa, oli hylätty ja korvattu häikäisevän uusilla. Esiintyviä henkilöitä hoitelisi rouva kokouksen loppuun saakka, jolloin sitä häiritsisi Falk, joka saapuisi kotiin jonkun amiraalin seurassa — hän oli luvannut vaimolleen amiraalin, virkapuvussa ja kunniamerkit rinnassa — ja sitten Falk ja amiraali pyytäisivät päästä seimen maksaviksi jäseniksi ja Falk samalla lahjottaisi jonkun määrän siitä voitosta, jonka hän niin ansaitsemattomasti oli saanut Triton yhtiön osinkojen jaossa.

Rouva oli lopettanut askareensa ikkunan luona ja järjesti nyt helmiäisillä kirjailtua jakarandaista pöytää, jonka ääressä kertomuksen korehtuuri luettaisiin. Hän pyyhki pölyn agaatti-mustepullosta, asetti hopeaiset kynävarret kilpikonnan-luiseen pitimeen, käänsi krysoprassi-vartisen sinetin siten, ettei porvarillista leimaa näkyisi, ravisti varovasti hienoimmasta teräslangasta valmistettua rahalipasta, jotta muutamien sinne pistettyjen arvopaperien (hänen käsikassansa) numerot voi lukea, ja jakoi sitten viimeiset käskynsä palvelijalle, joka oli juhlapuvussa. Ja sitten istui hän salonkiin huolettomaan asentoon, jossa hänet sitten yllättäisi ilmotus ystävättärensä revisorskan tulosta, joka kyllä saapuisi ensiksi — ja sen hän tekikin. Ja rouva Falk syleili Evelyniä ja suuteli häntä poskelle, ja rouva Homan syleili Eugenietä, joka otti hänet vastaan ruokasalin kohdalla, jossa hän tätä pidätti, kysyäkseen tämän neuvoa uuden kaluston suhteen. Ja revisorin rouva ei tahtonut viipyä linnotusmaisen Kaarle XII:nnen aikuisen tammikaapin ääreen eikä nähdä sen korkeita japanilaisia maljakoita, koska tunsi itsensä siitä muserretuksi, vaan hän kääntyi kynttiläkruunuun päin, joka oli hänestä liian uudenaikainen, ja ruokapöytään, joka ei ollut samaa kuosia; sitäpaitsi hänen mielestään ei öljyväripainoksilla ollut mitään tekemistä vanhojen perhemuotokuvien joukossa ja hän tarvitsi hyvän aikaa selittääkseen erotusta öljymaalauksen ja öljyväripainoksen välillä. Rouva Falk töytäsi kaikkiin huonekalun kulmauksiin herättääkseen ystävättären huomiota uuden samettileninkinsä kahinalla, mutta onnistumatta. Hän kysyi ystävättäreltä, mitä hän pitää salongin uudesta brysselimatosta, ja tämän mielestä se oli verhoihin verraten väreiltään räikeä, josta rouva suuttui ja lakkasi kysymästä.

Istuuduttiin salonkipöydän ääreen ja alettiin heti käyttää hyväkseen pelastusrenkaita — valokuvia, luettavaksi kelpaamattomia runokirjoja ja muuta sellaista. Pieni paperilehti osui revisorin rouvan käsiin; se oli kultareunuksista ruusupaperia ja otsikko kuului: "Tukkukauppias Nicolaus Falkille, hänen täyttäessään neljäkymmentä vuotta."

— Ah, kas tuossa on se runo, joka luettiin kutsuissa. Kuka sen nyt taas onkaan kirjottanut?

— Oo, hän on eräs kyky, joka on hyvä ystävä mieheni kanssa. Hänen nimensä on Nyström.

— Hm! Kummallista, ettei sitä nimeä ole kuultu! Sellainen kyky! Mutta miks'emme saaneet nähdä häntä juhlassa?

— Hän oli valitettavasti sairaana, rakkaani, joten hän ei voinut tulla.

— Vai niin! No, rakkahin Eugenie, lankosi laitahan on hyvin surkea!
Hän on niin huonoilla jäljillä!

— Elä puhu hänestä; se on häpeä ja suru koko perheelle, jotta ihan hirvittää!

— Niin, tiedätkös, kutsuissa oli tosiaankin oikein ikävää, kun ihmiset tulivat kysymään hänestä minulta. Niin, rakkahin Eugenie, minä oikein häpesin sinun puolestasi…

Tämä oli Kaarle XII:nnen aikuisesta kaapista ja japanilaisista maljakoista, ajatteli revisorska.

— Minun puolestani? Oo, pyydän, minun mieheni, kai tarkotat? iski rouva Falk.

— No, se kai on samantekevä, otaksun ma!

— Ei suinkaan! Minä en suinkaan aio vastata kaikista heittiöistä, joiden kanssa mieheni suvaitsee olla sukua!

— Voi, miten suuri vahinko, että vanhempasikin osuivat olemaan sairaana viime kutsujen aikana. Kuinka rakas pappasi nyt jaksaa?

— Kiitos, sangen hyvin! Sinä olet luonteeltasi niin kiltti ja huolehtiva, näen mä.

— No niin, eikö tule ajatella muitakin kuin itseään! Onko hän hyvin kivuloinen, tuo vanhus — miksi saan häntä kutsua?

— Kapteeniksi, jos suvaitset!

— Kapteeniksi? Minä aivan olen muistelevinani, että sanottiin hänen olevan — nimipäällikkö, mutta se mahtanee olla samaa. Eikä kukaan tytöistäkään ollut sinä iltana mukana.

Se oli brysselimatosta, arveli revisorska.

— Ei! He ovat niin oikullisia, että heistä ei koskaan voi olla varma.

Rouva Falk katseli läpi koko albuminsa, niin että selkämys natisi. Hän oli aivan punainen kiukusta.

— Kuules, pikku Eugenie, jatkoi hän, mikä oli sen epämiellyttävän herran nimi, joka luki tuon runon sinä iltana?

— Tarkotat Leviniä, kuninkaallista sihteeriä Leviniä; hän on mieheni läheisin ystävä.

— Oo, todellakin. Hm! Kuinka ihmeellistä! Mieheni on revisori samassa virastossa, jossa hän on notario, enkä minä suinkaan tahdo pahottaa mieltäsi tai sanoa mitään ikävää; sellaista en sano ihmisille koskaan; mieheni väittää, että hänen asiansa ovat hyvin huonossa kunnossa, niin että hän ei suinkaan ole mikään sopiva seura miehellesi.

— Sanooko hän niin? Se on asia, jota en tunne, ja johon en sekaannukaan, ja sanon sinulle, rakas Evelyn, etten minä koskaan puutu mieheni asioihin, joskin tapaa sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät.

— Suo anteeksi, rakkaani, mutta luulin tekeväni sinulle palveluksen puhumalla asiasta!

Se oli kynttiläkruunusta ja ruokapöydästä! Jäljellä oli samettileninki!

— No, jatkoi taas tuo hyvä revisorska, sinun lankosihan taitaa olla, mikäli olen kuullut…

— Sääli minun tunteitani eläkä puhu rappiolle joutuneesta ihmisestä!

— Onko hän todellakin joutunut rappiolle! Olin kuullut, että hän seurustelee mitä huonoimpien ihmisten kanssa, mitä voi nähdä…

Tässä rouva Falkia armahdettiin, sillä palvelija ilmotti hänen armonsa rouva Rehnhjelmin.

Oi, kuinka hän oli tervetullut! Oi, miten rakastettava hän oli, kun soi heille sen kunnian!

Ja rakastettava hän todella oli, tuo vanha hyväntahtoisen näköinen nainen, jollainen ainoastaan se voi olla, joka on käynyt myrskyjen läpi todellisella rohkeudella.

— No, rakas rouva Falk, sanoi hänen armonsa, istuuduttuaan: minä voin tervehtiä teitä lankomieheltänne!

Rouva Falk ihmetteli, mitä pahaa hän tälle ihmiselle oli tehnyt, koska hänkin alkoi pistellä, ja hän vastasi vääryyttä kärsineen äänellä — vai niin!

— Oi, hän on niin rakastettava nuori mies; hän oli tervehtimässä tänään veljenpoikaani; he ovat hyviä ystäviä! Oi, hän on oikein erinomainen nuori mies.

— Niin, eikö olekin? puuttui puheeseen revisorska, joka ei koskaan jäänyt rintamamuutoksista pois. Me olemme juuri puhelleet hänestä.

— Vai niin! Ja mitä enin hänessä ihailen, niin hänen rohkeuttaan antautua sellaiselle uralle, jolla helposti joutuu karille, mutta sitä ei hänen suhteensa tarvitse pelätä, sillä hänellä on luonteenlujuutta ja periaatteita; eikö teidänkin mielestänne, rouva Falk?

— Kyllä, kyllä minä aina niin olen sanonut, mutta mieheni ei ole ollut samaa mieltä.

— Voi, sinun miehesi, sanoi revisorska, hänellä on aina omat tuumansa.

— Vai niin, vai seurustelee hän teidän armonne veljenpojan kanssa? jatkoi rouva Falk kiihkeästi.

— Kyllä, heitä on pieni seura, johon kuuluu taiteilijoitakin. Tehän luitte kai nuoresta Sellénistä, jonka taulun Hänen Majesteettinsä osti.

— Kyllä, me olimme näyttelyssä ja näimme sen. Kuuluuko hänkin siihen?

— Kuuluu kyllä. Heillä taitaa olla joskus hyvin vaikeatkin olot, noilla nuorilla miehillä, kuten nuorilla miehillä enimmäkseen, kun heidän täytyy työskennellä päästäkseen eteenpäin tässä maailmassa.

— Hänhän taitaa olla runoilija, tuo lankosi, sanoi revisorska.

— On, luullakseni; hm, hän kirjottaa erinomaisesti; sai tässä muuanna vuonna akatemian palkinnon, ja hänestä kyllä vielä aikaa myöten tulee jotain suurta, vastasi rouva Falk täysin vakuuttavasti.

— Niin, enkös minä sitä ole aina sanonut, vahvisti revisorska.

Ja nyt käytiin huutokauppaa Arvid Falkin erinomaisuudella, niin että hän oli jo maineen temppelissä, kun palvelija ilmotti pastori Skåren. Tämä astui sisälle nopein askelin ja tervehti pikaisesti naisia.

— Pyydän anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta minulla ei ole montakaan minuuttia aikaa; minun täytyy mennä kokoukseen kreivitär Fabelkrantzin luo kello puoli yhdeksän ja tulen suoraan toimestani.

— Voi, että herra pastorin on niin kiire!

— Niin, minun laaja toimeni ei suo minulle koskaan rauhaa. Ehkä siis heti ryhdymme asioihin käsiksi.

Palvelija toi sisälle virvokkeita.

— Suvaitseeko herra pastori kupin teetä, ennenkuin alotamme? kysyi emäntä, joka jälleen tunsi pettymyksen mielipahaa.

Pastori heitti silmäyksen tarjottimen yli.

— Kiitos, ei; koska on punssia, niin maistan sitä. Olen ottanut tavakseni, hyvät naiset, etten koskaan halua olla ulkonaisessa elämässäni kanssaihmisiäni huomattavampi. Kaikki ihmiset juovat punssia, minä tätä juomaa en rakasta, mutta en halua, että maailma sanoisi, että olen parempi kuin se itse, ja ulkokultaisuus on pahe, jota minä inhoan! Saanko luvan lukea asiakirjat?

Hän istuutui kirjotuspöydän ääreen, kastoi kynän ja alkoi:

"Toukokuussa lastenseimi Betlehemille tulleita lahjoja, joista hallinto täten tekee tilin." Allekirjoittanut "Eugenie Falk."

— Syntynyt, jos saan luvan kysyä…

— Ah, ei sitä tarvita, vakuutti rouva Falk.

"Evelyn Homan."

— Syntynyt, jos saan luvan…

— von Bähr, hyvä herra pastori!

"Antoinette Rehnhjelm."

— Syntynyt, teidän armonne…

— Rehnhjelm, herra pastori.

— Aa, se on totta, naimisissa serkkunsa kanssa, mies kuollut, lapseton! Jatkakaamme! "Saatu…"

Yleinen (melkein yleinen) hämminki!

— Mutta, väitti revisorska, eikö herra pastori pane siihen nimeään?

— Minä pelkään niin ulkokultaisuutta, hyvät naiset, mutta jos niin haluatte! Olkoon menneeksi!

"Nathanael Skåre."

— Maljanne, herra pastori; juokaa vähän, jos suvaitsette, ennenkuin alotatte, selitti emäntä huulillaan suloinen hymy, joka heti sammui, kun hän näki, että pastorin lasi oli tyhjä, jonka takia hän riensi sitä täyttämään.

— Kiitän, hyvä rouva, mutta ei saa pitää liian kovaa kiirettä!
Alotamme siis! Suvaitsetteko seurata käsikirjotusta!

"Saatuja lahjoja: Hänen majesteettinsa kuningatar: 40 riksiä. Kreivitär v. Fabelkrantz: 5 riksiä ja yksi pari villasukkia. Tukkukauppias Schalin: 2 riksiä, puntti kirjekuoria, kuusi lyijykynää ja pullo mustetta. Neiti Amanda Libert: pullo hajuvettä. Neiti Anna Feif: yhdet kalvostimet. Pikku Calle: 25 äyriä säästöpankistaan. Neitsyt Johanna Pettersson: puoli tusinaa pyyheliinoja. Neiti Emilie Björn: uusi testamentti. Ruokatavarakauppias Persson: pussi kauraryyniä, nelikko perunoita ja pullo hillosipulia. Kauppias Scheike: 2 paria villaisia alushou…"

— Hyvä herrasväki! keskeytti hänen armonsa. Saanko luvan kysyä: onko tarkotus, että tämä painetetaan?

— On, tietystikin! vastasi pastori.

— Silloin pyydän minä erota johtokunnasta.

— Uskotteko siis, teidän armonne, että seura voisi pysyä pystössä vapaaehtoisilla lahjotuksilla, ellei lahjottajien nimiä painettaisi? Pois se!

— Ja hyväntekeväisyyden tulee siis antaa loistetta ja kunniaa mitä halpamielisimmälle turhamaisuudelle!

— Pois se! Ei niin! Turhamaisuus on pahasta, aivan niin; me käännämme pahan hyväksi, me muutamme sen hyväntekeväisyydeksi, eikö ole hyvä niin?

— On kyllä, mutta emme saa kutsua viheliäistä asiaa kauniilla nimellä; se on ulkokultaisuutta!

— Hänen armonsa on ankara! Sanassa sanotaan, että ihmisen tulee olla anteeksiantavainen; antakaa heille anteeksi heidän turhamaisuutensa!

— Niin, herra pastori, minä annan anteeksi heille, mutta en itselleni! Että toimettomat naiset huvittelevat itseään hyväntekeväisyydellä, se on anteeksiannettavaa, se on hyvä, mutta että he nimittävät kauniiksi teoksi sitä, joka heille on ainoastaan huvitusta, suurempaa huvitusta kuin mikään muu, senvuoksi että siinä on julkisuuden viehätystä, suurimman julkisuuden, mitä on olemassa, nimittäin painosta julkaisemisen, se on häpeällistä.

— Vai niin, puuttui rouva Falk hirvittävän loogillisuutensa koko voimalla puheeseen; tarkottaako hänen armonsa, että hyväntekeväisyys on häpeällistä?

— En, pikku ystäväni, mutta se, että painetaan, että on lahjotettu pari villasukkia, se minun mielestäni on häpeällistä.

— No, mutta villasukkaparin lahjottaminen on kai hyväntekeväisyyttä, siis hyväntekeväisyys on häpeällistä…

— Ei, vaan sen painattaminen, lapsukaiseni; teidän pitää kuunnella, mitä minä sanon, oikaisi hänen armonsa itsepäistä emäntää, joka ei sittenkään antautunut, vaan jatkoi:

— Vai niin, painattaminen on häpeällistä! No, mutta raamattuhan on painettu, siis senkin painattaminen on häpeällistä…

— Onko herra pastori hyvä ja jatkaa asiakirjojen lukemista, keskeytti hänen armonsa, hieman loukkautuneena siitä epähienosta tavasta, jolla emäntä tuhmuuksiaan puolusti, mutta tämä ei sittenkään antanut perään.

— Vai niin, hänen armonsa katsoo arvoaan alentavaksi vaihtaa mielipiteitä niin vähäpätöisen henkilön kanssa kuin minä olen…

— En, lapseni, mutta pitäkää te mielipiteenne; minä en halua vaihtaa.

— Sanotaanko tätä keskusteluksi, jos saan luvan kysyä? Ehkä pastori tahtoo olla niin hyvä ja selittää meille, voidaanko sitä nimittää keskustelemiseksi, kun toinen puolue kieltäytyy vastaamasta toisen todisteluihin?

— Parahin rouva Falk, tätä kylläkään ei voida sanoa keskustelemiseksi, vastasi pastori kaksimielisesti hymyillen, mikä oli vähältä saada rouva Falkin itkemään. Mutta elkäämme tärvelkö hyvää asiaa riidalla, hyvät naiset. Me siirrämme painattamisen siksi, kunnes rahasto karttuu suuremmaksi. Olemme nähneet tämän nuoren yrityksen itävän kuni siemenen ja olemme nähneet, kuinka moni hyväntahtoinen käsi on halukas tätä nuorta taimea hoitamaan; mutta meidän täytyy ajatella tulevaisuutta. Seuralla on rahasto; tätä rahastoa täytyy hoitaa, meidän on toisin sanoen ajateltava, mistä voisimme saada hoitajan, käytännöllisen miehen, joka voi myydä kertyneet tavarat ja muuttaa ne rahaksi; meidän täytyy toisin sanoen valita kamreeri. Sellaista henkilöä, pelkään minä, emme voi saada ilman rahallista uhrausta — ja mitä ihminen saa ilman sellaista uhrausta? Onko arvoisilla naisilla ehdotettavana sopivaa henkilöä mainittuun toimeen?

Ei, sitä naiset eivät olleet ajatelleet.

— No, silloin saanen minä ehdottaa erään nuoren miehen, jolla on vakavat mielipiteet, ja jonka luulen sopivan. Onko johtokunnalla mitään sitä vastaan, että notario Eklund valitaan seimen kamreeriksi kohtuullista palkkiota vastaan?

Ei, sitä vastaan ei naisilla ollut mitään, varsinkin koska pastori Skåre häntä suositteli, ja sen pastori Skåre voi tehdä sitä mieluummin, koska notario oli hänen läheinen sukulaisensa. Ja niin seura sai kamreerin, kuudensadan riksin palkkiota nauttivan.

— Hyvät naiset, puhui pastori, voimmeko katsoa työskennelleemme kylliksi viinamäessä tänä päivänä?

Hiljaisuus. Rouva Falk silmää ovelle, eikö mies jo tule.

— Minun aikani on täperällä, ja huomaan, etten enää voi viipyä. Onko kellään mitään lisättävää? — Ei! — Rukoillen Jumalan apua yrityksellemme, joka niin kauniisti on alkanut, toivon minä meille kaikille armoa ja siunausta, enkä voi tehdä sitä paremmilla sanoilla kuin hän itse meille on opettanut, opettaessaan meidät rukoilemaan Abba, rakas Isä, Isä meidän…

Hän vaikeni, kuin hän olisi pelännyt kuulla omaa ääntään, ja seura peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisivat hävenneet katsoa toisiaan silmiin. Äänettömyys tuli pitkä, pitempi kuin saattoi odottaa; siitä tuli liian pitkä, mutta kukaan ei uskaltanut sitä lopettaa; tirkistettiin sormien lomitse, eikö joku alkaisi liikkua, kun kiivas soitto eteisessä vetäisi seuran taasen maan päälle.

Pastori otti hattunsa, joi lasinsa pohjaan ja hän muistutti hieman sellaista, joka aikoo hiipiä tiehensä. Rouva Falk säteili, sillä nyt tulisi muserrus, ja kosto, ja hyvitys, ja pirteä tuli säteili hänen silmistään.

Ja kosto tuli ja muserrus myöskin, sillä palvelija toi kirjeen, jonka huomattiin olevan mieheltä ja se sisälsi — sitä eivät vieraat saaneet tietää, mutta näkivät tarpeeksi, selittääkseen heti, etteivät he kauemmin tahdo vaivata, ja että heitä kotona odotetaan.

Hänen armonsa, joka mielellään tahtoi jäädä rauhottamaan nuorta rouvaa, jonka ulkomuoto ilmaisi suurta levottomuutta ja mielipahaa, ei kuitenkaan saanut siihen kehotusta, vaan hänelle päinvastoin osotettiin niin silmäänpistävää huomiota saamaan päällysvaatteet ylleen, että näytti siltä, kuin tahdottaisiin hänet nähdä kadulla niin pian kuin suinkin.

Erottiin koko lailla hämillään, askeleet kaikuivat rappusissa, ja poismenijät voivat päättää hermostuneista nykäyksistä lukossa, joka suljettiin heidän jälkeensä, että emäntä parka kaihosi yksinäisyyttä päästääkseen tunteensa valloilleen. Ja sen hän teki. Jäätyään suuriin huoneisiin yksikseen purskahti hän hillittömään itkuun; mutta ne eivät olleet niitä kyyneliä, jotka putoavat kuin toukokuun sade vanhaan, tomuuttuneeseen sydämeen, vaan kiukun ja vihan sappi nyt himmensi sielun peilit ja sitten tippui alas ja söi kuin happo terveyden ja nuoruuden ruusuja.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Absinttia.

Kuuma iltapäiväaurinko paahtoi katukiviä suuressa X-köpingin vuorikuntakaupungissa. Kaupunginkellarin salissa oli vielä äänetöntä ja hiljaista; kuusenhavut lattialla tuoksusivat hautajaisilta; asteisiin jaetut likööripullot seisoivat osastoissaan ja vetivät päivällisunta vastapäätä viinapulloja, jotka, komendöörinketjut kaulassaan, olivat saaneet lomaa iltaan saakka; Moran-kello, joka ei koskaan saanut nukkua päivällisunta, seisoi siinä seinää vasten pitkänä kuin mikäkin nahjus ja vähittäin möi aikaa, samalla kun se näytti lukevan valtavaa teatteriohjelmaa, joka oli lävistetty viereiseen vaatenaulakkoon; sali oli hyvin pitkä ja kapea ja molemmilla pitkillä seinämillä oli koivuisia pöytiä, jotka pistivät ulospäin seinästä, jotta sali näytti tallilta, nelijalkaiset pöydät kun kävivät seinään sidotuista hevosista, joiden takapuolet olivat saliin päin; mutta nyt nukkuivat kaikki, tuon ja tämän takajalka hieman maasta koholla, sillä lattia oli koko lailla kuoppainen, ja että ne nukkuivat, sen saattoi nähdä siitä, että kärpäset kuljeskelivat häiritsemättä pitkin niiden selkää; mutta kuusitoista-vuotias viinuri, joka istui nojaten Moran nahjukseen, teatteriohjelman vieressä, hän ei nukkunut, sillä hän huitasi aika ajoittain valkoisella esiliinallaan kärpäsiä, jotka äsken olivat olleet kyökissä syömässä päivällistä ja nyt ruvenneet leikkimään, ja sitten vaipui hän taasen nojaamaan korvaansa Moran-miehen suurta vatsaa vasten, aivan kuin olisi ottanut selville, mitä tämä oli syönyt päivälliseksi. Ja sen hän oli saapa kohta tietää, sillä nyt tuota pitkää roikaletta nikotti ja täsmälleen neljän minuutin kuluttua nikotti häntä taas ja sitten alkoi hänen suuressa ruumiissaan ratista ja päristä, niin että poika ponnahti pystöön ja kuuli, miten se kauheasti koristen äänsi kuusi kertaa perätysten, sitten taasen palatakseen työhönsä ja hiljaisuuteen.

Mutta poika sai mennä työhönsä, ja hän teki nyt kierroksen tallissaan, suki konejaan esiliinalla ja järjesti, aivan kuin olisi odottanut vieraita. Hän asetti tulitikkuja eräälle pöydälle kauas salin perälle, mistä katsoja voi silmäyksillään pommittaa koko salia. Tulitikkujen viereen asetti hän pullon absinttia ja kaksi lasia, liköörilasin ja juomalasin. Sitten meni hän kaivolle ja toi suuren juomakannullisen vettä ja asetti sen tulenarkojen esineiden viereen pöydälle ja sitten käveli hän muutamia kertoja lattialla, asettuen mitä odottamattomimpiin asentoihin aivan kuin olisi jotakuta matkinut. Nyt seisoi hän käsivarret ristissä rinnalla, pää riipuksissa ja vasen jalka ojossa ja heitteli haukansilmäyksiä seinien raapiutuneisiin papereihin; nyt seisoi hän sääret ristissä, oikean käden rystyset pöydänlaidalla, ja hypisteli vasemmalla kädellään portterilangasta tehtyä lorgnettia, jonka läpitse hän ivallisesti tarkasteli kattolistoja, kun ovi aukeni ja viisineljättä-vuotias mies astui sisään varmana, kuin hän olisi tullut omaan kotiinsa. Hänen parrattomat kasvonsa olivat jyrkkäpiirteiset, kuten niiden, jotka ahkerasti harjottavat naamalihaksiaan ja mitä huomaa ainoastaan näyttelijöissä sekä lisäksi yhdellä yhteiskuntaluokalla; näki kaikki lihakset ja suonisiteet tumman parransängen varjostaman ihon läpi, mutta ei nähnyt sitä kurjaa lankajärjestelmää, joka panee liikkeelle nämä hienot koskettimet, sillä hän ei ollut mikään tavallinen klaveeri, joka kaipaa pedaalia. Korkea otsa, kapeahko, painuneine ohimoineen, kohosi kuni oikea korinttilainen pylväänpää, ja sitä myöten köyntelivät mustat, järjestymättömät hiuskiharat kuin villit kasvit, joiden välissä riippui pieniä, suoria käärmeitä ja ikäänkuin koettivat ylettyä silmäkuoppiin asti, jonne eivät koskaan päässeet. Hänen suuret, tummat silmänsä näyttivät lepotilassa ollessaan lempeiltä ja surevilta, mutta hän osasi niillä laukaistakin ja silloin olivat terät kuin revolverin suut.

Hän istuutui kuntoon-pannun pöydän ääreen ja katsahti huolestunein ilmein vesikannua.

— Miksi sinä aina asetat esille vettä, Gustaf?

— Siksi, ett'ette, herra Falander, syty palamaan.

— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä palan! Enkö saa sitä tehdä, jos tahdon!

— Älkää nyt, herra Falander, olko nihilisti tänään!

— Nihilisti! Kuka sinulle tuon sanan on opettanut? Mistä sen olet saanut? Oletko hullu, poika? Sano!

Hän nousi pöydästä ja ampui pari laukausta tummista revolvereistaan.

Gustaf mykistyi pelosta ja hämmästyksestä, nähdessään ilmeen näyttelijän kasvoissa.

— No, vastaa poika, mistä sait tuon sanan?

— Se oli herra Montanus, joka sen sanoi eräänä päivänä, kun hän oli
Träskålasta käymässä täällä, vastasi Gustaf pelokkaana.

— Vai Montanus! jatkoi synkkä mies ja istui taas. Montanus on minun miehiäni; hän on mies, joka ymmärtää. Kuules, Gustaf, sinä voit aivan hyvin sanoa minulle, millä nimellä, liikanimellä, ymmärräthän, tämä teatterisotku minua kutsuu. Kas niin! Elä pelkää!

— En, se on niin ruma, että en minä sitä tahdo sanoa.

— Miks'et tahdo, kun niin vähällä voit minua ilahuttaa. Enkö minä sinunkin mielestäsi tarvitse jotain huvituksekseni? Näytänkö minä niin hiton iloiselta? Sano vaan! Miten he sanovat kysyessään, olenko minä käynyt täällä? Eivätkö he sano näin: 'Onko…

— Piru…

— Ahaa! Piru? Se on hyvä nimi. No, luuletko, että he vihaavat minua?

— Kyllä, tavattomasti!

— Hyvä! Mutta miksi? Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?

— Ette, sitä en voi sanoa!

— En ole, niin luulisin minäkin!

— Mutta he sanovat, että te, herra Falander, olette tärvellyt ihmisiä!

— Tärvellyt?

— Niin, he sanovat, että herra Falander on tärvellyt minut, senvuoksi, että minusta on kaikki vanhaa!

— Hm, hm! Onko sinulla tapana sanoa heille, että heidän sukkeluutensa ovat vanhoja?

— On, kaikki, mitä he sanovat, on sitäpaitsi vanhaa; he ovat niin vanhoja kaikki tyynni, että aivan iljettää!

— Soo! Eikö sinusta ole vanhaa olla tarjoilijakin?

— On, tietysti se on; vanhaa on elää, vanhaa kuolla, kaikki on vanhaa — ei — ei — näyttelijäksi tuleminen!

— On kyllä, ystäväiseni, se se on kaikista vanhinta. Ole vaiti nyt, niin saan huumata itseni!

Hän joi absinttinsa ja vaipui selkäkenoon, pää vasten seinää, jossa näkyi pitkä ruskea raita siinä kohdin, missä savu hänen sikaristaan oli noussut niiden kuuden pitkän vuoden varrella, joina hän täällä oli istunut. Auringonsäteet tunkivat ikkunasta huoneeseen, mutta suuret haavat, joitten kevyitä lehtiä iltatuuli leyhytteli, siivilöivät ne ensin, niin että pitkälle seinälle syntyvä varjo muodosti liikkuvan verkon, jonka alimpaan nurkkaan synkän miehen pää, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen, loi varjon, joka näytti suurelta hämähäkiltä.

Gustaf oli jälleen istuutunut kuuntelemaan Moran-miestä ja pysyi nihilistisesti hiljaa katsellessaan, kuinka kärpäset tanssivat piiritanssia argandilaisen kattolampun ympärillä.

— Gustaf! kuului hämähäkinverkosta.

— Niin, kaikui kellokaapista!

— Elävätkö vanhempasi?

— Eivät, senhän herra Falander tietää.

— Se on onneksi sinulle se!

Pitkä äänettömyys.

— Gustaf!

— Jaha!

— Saatko nukkua öisin?

— Mitä tarkotatte, herra Falander? vastasi Gustaf ja punastui.

— Sitä, mitä sanon!

— Tietysti minä saan! Miksi en saisi?

— Miksi tahdot ruveta näyttelijäksi?

— Sitä en voi sanoa! Luulen, että tulisin onnelliseksi.

— Etkö nyt ole onnellinen?

- Sitä en tiedä! En luule ainakaan!

— Onko herra Rehnhjelm ollut täällä, sen jälkeen kuin tuli?

— Ei, ei ole ollut, mutta hän sanoi tulevansa tapaamaan herra
Falanderia näihin aikoihin.

Pitkä äänettömyys; jonka jälkeen ovi aukenee ja varjo syntyy suureen verkkoon, joka heiluu, jolloin hämähäkki tekee nurkassa äkillisen liikkeen.

— Se on herra Rehnhjelm! sanoo synkkä pää.

— Herra Falander?

— Tervetuloa! Olette etsinyt minua jo varemmin tänään?

— Niin olen, tulin kaupunkiin päivällä ja koetin heti saada tavata teitä. Te arvaatte asiani; aion pyrkiä teatteriin.

— Oo! Todellakin! Se ihmetyttää minua!

— Ihmetyttääkö se teitä?

— Kyllä, ihmetyttää se! Mutta miksi niin ollen tulette ensin minun luokseni?

— Siksi, kun tiedän, että te olette etevin näyttelijä, ja siksi, että eräs yhteinen tuttavamme, kuvanveistäjä Montanus, suositteli minulle teitä erinomaisena henkilönä.

— Vai niin, onko hän? Mitä minä siis voin tehdä puolestanne?

— Antaa minulle neuvon!

— Suvaitsetteko istua pöytääni?

— Kiitän, jos saan olla isäntänä.

— Sitä en voi sallia…

— Omasta puolestani, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

— Kuten suvaitsette! — Pyydätte neuvoa? Hm! Tahdotteko vilpittömän neuvon? Tietysti tahdotte! Mutta kuunnelkaa silloin ja ottakaa se todeksi, minkä teille sanon, elkääkä koskaan unohtako, että niin ja niin minä sanoin tänä päivänä, sillä minä olen ikäänkuin vastuunalainen siitä, mitä sanon.

— No! Sanokaa mielipiteenne, olen valmis!

— Oletteko käskenyt valjastaa hevoset? Ette! Tehkää se siis, ja matkustakaa kotiin takaisin.

— Olenko minä siis teidän mielestänne kelpaamaton näyttelijäksi?

— Ette, ette suinkaan! Minun mielestäni ei kukaan ole siihen kelpaamaton! Päinvastoin! Kaikilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän taipumuksia näyttelemään ihmisiä!

— Noo?

— Voi, se on aivan toista, kuin mitä te aavistatte! Te olette nuori, verenne on liikkeessä, tunnette tuhansia kuvia, kauniita, heleitä kuin satukirjoissa, ryömivän sikinsokin aivoissanne, mutta te ette tahdo niitä kätkeä, tahdotte saada ne valoon, kantaa niitä käsillänne ja näyttää niitä, ennen kaikkea näyttää niitä maailmalle ja tuntea siitä suurta iloa — eikö totta?

— Kyllä, kyllä! Te lausutte julki minun ajatukseni!

— Minä oletin nyt paraimman ja tavallisimman tapauksen, sillä minä en kaikkeen etsi huonoja syitä, vaikkakin minä ajattelen hyvin alhaista — melkein kaikesta! No hyvä, tämä halu on niin voimakas, että te tahtoisitte kärsiä hätää ja nöyryytystä, antaa vampyyrien itseänne imeä, menettää kansalaisluottamuksenne, tehdä vararikon, joutua perikatoon … mieluummin kuin peräytyä! Eikö totta?

— Kyllä! Voi, miten hyvin te minut tunnette!

— Tunsin kerran erään nuoren miehen — nyt en enää häntä tunne, sillä hän on niin muuttunut! Hän oli viisitoista-vuotias päästessään ulos siitä rangaistuslaitoksesta, jota jokainen seurakunta ylläpitää niitä lapsia varten, jotka ovat joutuneet sen hyvin tavallisen rikoksen uhriksi, että ovat syntyneet maailmaan, ja jossa noiden viattomien pienokaisten on sovitettava vanhempiensa syntiinlankeemus, sillä kuinka muutoin kävisi … olkaa hyvä ja muistuttakaa minua, että pysyisin asiassa! Sen jälkeen oleskeli hän Upsalassa viisi vuotta ja luki hirveän paljon kirjoja; hänen aivonsa jaettiin kuuteen lokeroon, joihin asetettiin kuudenlaisia tietoja, numerotietoja, nimiä, kokonaisia makasiineja valmiita arvosteluja, johtopäätöksiä, teorioja, päähänpistoja, tuhmuuksia. Se vielä kävi päinsä, sillä aivot ovat tilavat; mutta niiden piti vastaanottaa muidenkin ajatuksia, vanhoja, mädänneitä ajatuksia, joita toiset elämänsä iän olivat pureskelleet, ja joita nyt sylkivät suustaan; silloin rupesi häntä oksettamaan ja sitten — hän oli kaksikymmenvuotias, kun meni teatteriin. Katsokaas minun kelloani; katsokaa sekuntiviisaria; kuusikymmentä kertaa, ennenkuin tulee minuutti, 60 kertaa 60 ennenkuin tulee tunti, 24 kertaa se, ja silloin vasta on vuorokausi, 365 kertaa se — ja se on vasta vuosi. Ajatelkaa, kymmenen vuotta! Herra — oletteko ollut odottamassa rakasta tuttavaa portilla? Ensimmäinen neljännes menee itsestään; toinen neljännes — sen kävelee niin mielellään sen puolesta, josta pitää; kolmas neljännes: hän ei tule; neljäs: toivoa ja pelkoa; viides: lähdette pois, mutta käännytte takaisin; kuudes: Herra Jumala, olen kadottanut turhaan aikani; seitsemäs: mutta jään kuitenkin, koska jo niin kauan olen ollut; kahdeksas: raivoa, sadatuksia; yhdeksäs: menen kotiin, panen sohvalle maata ja tunnen itsessäni levon, ikäänkuin kulkisin kuolema kainalossa. Hän odotti kymmenen vuotta, kymmenen vuotta! Eikö nivukseni nouse pystyyn, kun sanon kymmenen vuotta? Katsokaapas! Ne ovat kiinni kuitenkin! Kymmenen vuotta kului, ennenkuin hän sai osan. Ja silloin hän onnistui — heti. Ja silloin oli hän tulla hulluksi kymmenen turhaan menneen vuoden tähden ja silloin hän raivostui siitä, ettei tämä ollut tapahtunut kymmentä vuotta varemmin, ja sitten hän hämmästyi sitä, ettei häntä kohdannut onni tehnyt häntä onnelliseksi, ja niin tuli hänestä onneton.

— Tarkotatteko siis, ettei hän tarvinnut noita kymmentä vuotta tutkiakseen taidettaan?

— Eihän hän saanut koskaan tutkia, kun ei milloinkaan saanut näytellä; ja hänestä tuli ohjelmaan naurun aihe, hylkiö; ja johtokunta sanoi, ettei hänestä ole mitään hyötyä, ja kun hän kääntyi toisen johtokunnan puoleen, niin sanoi se, ettei hänellä ole mitään ohjelmistoa!

— Mutta miksei hän ollut onnellinen onnistuttuaan?

— Uskotteko te, että kuolematon sielu tyytyy onnistumiseen? — Mutta miksi puhua tästä? Teidän päätöksenne on peruuttamaton! Minun neuvoni ovat turhia! Ei ole muuta opettajaa kuin kokemus, ja se on niin oikullinen, tahi edeltä-laskeva, aivan kuin opettaja koulussa; toiset ovat aina suosiossa, toiset aina saavat selkäänsä; te olette syntynyt saamaan suosiota; elkää uskoko, että sanon tämän tarkottaen syntyperäänne; olen kyllin valistunut ollakseni lukematta sen ansioksi hyvää tai pahaa; se on tässä tapauksessa aivan huomiotta jätettävä tekijä, sillä nyt on kysymys ihmisestä ihmisenä! Toivon, että onnistuisitte niin pian kuin mahdollista, jotta valistuisitte — niin pian kuin suinkin! Te ansaitsette sen, luulen ma!

— Mutta ette siis ollenkaan kunnioita taidettanne? Taiteista suurinta ja ihaninta?

— Se on arvioitu liian suureksi, kuten kaikki, mistä ihmiset ovat kirjottaneet kirjoja. Se on vaarallinen, sillä se voi vahingoittaa! Hyvin sanottu valhe voi tehdä pysyväisen vaikutuksen! Se on kuin kansankokous, jossa sivistymätön enemmistö ratkaisee. Jota pintapuolisempi, sitä parempi — jota huonompi, sitä parempi! Silti en ole sanonut, että se on tarpeeton!

— Mahdotonta, että tarkotatte sitä, mitä sanotte.

— Se on minun tarkotukseni, mutta eihän sen silti tarvitse olla totta.

— Mutta eikö teillä todellakaan ole mitään kunnioitusta taidettanne kohtaan?

— Taidettani? Miksi minä omaani kunnioittaisin enemmän kuin toistenkaan.

— Tehän olette näytellyt mitä syvämielisimpiä osia; olettehan näytellyt Shakespearea? Olette näytellyt Hamletia? Ettekö todella ole tuntenut sisällistä järkytystä lausuessanne tuota syvällistä yksinpuhelua "Ollako vai ei?"

— Mitä te tarkotatte syvällisellä?

— Syvämielistä, syvämietteistä!

— Selittäkää! Onko niin syvällistä sanoa näin: "Tapanko minä itseni vaiko en? Tekisin sen aika mielelläni, jos tietäisin, mitä seuraa kuoleman jälkeen, ja niin muutkin tekisivät, mutta kun nyt emme sitä tiedä, niin siksi emme uskalla tappaa itseämme." Oliko tuo nyt niin syvällistä?

— Ei, ei niin…

— No! Tekin olette varmasti joskus ajatellut lopettaa itsenne! Eikö totta?

— Olen kyllä, sitä ovat kai kaikki ajatelleet!

— No, miks'ette tehnyt sitä? Siksi, että te, samaten kuin Hamlet, ette uskaltanut, kosk'ette tiennyt, mitä tuleman piti. No, olitteko te nyt niin syvämielinen silloin?

— En, en tietenkään!

— No, se oli siis aivan yksikertaisesti jokapäiväistä. Tai yhdellä sanalla sanottuna — miksi sitä sanotaan, Gustaf?

— Se on vanhaa! vastattiin kellokaapista, jossa nähtävästi oli odotettu sananvuoroa.

— No, se on vanhaa! Mutta jos kirjailija olisi voinut jotenkuten otaksuttavasti kuvailla tulevan elämän olemusta, silloin se olisi ollut uutta!

— Onko kaikki uusi niin erinomaista? kysyi Rehnhjelm, hyvin alakuloisena uusista asioista, joita oli saanut kuulla.

— Uudella ainakin on yksi etu — ja se on juuri se, että se on uutta! Koettakaa miettiä ajatuksenne itse ja te olette aina huomaava itsenne uudeksi. Uskotteko, että minä tiesin, mistä te puhuisitte minun kanssani, ennenkuin tulitte ovesta sisään, ja että minä tiedän, mitä te seuraavalla kerralla kysytte minulta, kun satumme Shakespearen läheisyyteen.

— Te olette ihmeellinen ihminen; minun on tunnustaminen, että olette oikeassa siinä, mitä sanotte, vaikkakaan minä en voi sitä hyväksyä.

— No, mitä te pidätte Antoniuksen ruumispuheesta Caesarin paarien ääressä? Eikö se ole ihmeellinen?

— Sitä juuri aioin teiltä kysyä! On aivan kuin te voisitte lukea minun ajatukseni!

— No, sanoinhan minä sen teille jo äsken. Ja onko se niin vaikeata, kun kaikki ihmiset ajattelevat, tahi oikeammin sanovat samaa. No, mitä syvällistä te siitä löydätte?

— Sitä minä en voi sanoin sanoa…

— No, mutta eikö se teidän mielestänne ole jotensakin tavallinen ivallisen puheen muoto? Sanotaan päinvastaista kuin tarkotetaan, ja jos kärkiä vähän hioo, niin ei kukaan ole niillä itseään pistelemättä. No, entä oletteko lukenut mitään kauniimpaa kuin Julian ja Romeon vuoropuhelu hääyön jälkeen?

— Voi niin, tuo paikka, jossa hän sanoo, että se on satakieli, vaikka se olikin leivo.

— Mitäpä muuta paikkaa minä tarkottaisin, kun koko maailma tarkottaa sitä. No, vaikutushan perustuu yksityiseen, paljon käytettyyn runolliseen kuvaan, ja uskotteko te, että Shakespearen suuruus perustuu runollisiin kuviin?

— Miksi te revitte minulta kaikki palasiksi, miksi otatte minulta pois kaiken tuen?

— Minä viskaan pois kepit, jotta oppisitte kävelemään — itse! Muuten, pyydänkö minä teidän myöntymään siihen, mitä sanon?

— Te ette pyydä, te pakotatte siihen!

— Silloin tulee teidän karttaa minun seuraani. — Vanhempanne surevat tätä teidän askeltanne?

— Tietysti! Mistä sen tiedätte?

— Niin kaikki vanhemmat tekevät! Miksi te arvioitte liian suureksi minun arvostelukykyni. Älkää arvioiko liikaa ylipäänsä.

— Luuletteko, että silloin voi tulla onnellisemmaksi?

— Onnellisemmaksi? Hm! Tunnetteko te jonkun, joka on onnellinen?
Vastatkaa nyt omilla ajatuksilla älkääkä toisten sanoilla!

— En!

— No, kun ette usko ketään onnelliseksi, kuinka siis silloin voitte puhua onnellisemmasta? — Vai niin, teillä on vanhemmat! Se on tuhmaa se!

— Kuinka niin? Mitä tarkotatte?

— Eikö teidän mielestänne ole luonnotonta, että vanha sukupolvi kasvattaa uutta ja syöttää sille vanhentuneita tuhmuuksiaan. No, vanhempanne vaativat teiltä kiitollisuutta? Eikö niin?

— No mutta, totta kai tulee olla kiitollinen vanhemmilleen?

— Kiitollinen siitä, että he laki puolellaan ovat hankkineet meidät tähän kurjuuteen, ruokkineet meitä huonolla ruualla, lyöneet meitä, polkeneet meitä, nöyryyttäneet meitä, vastustaneet meidän toiveitamme. Uskotteko, että vielä puuttuu yksi vallankumous? Ei, kaksi! Miksette juo absinttiä? Pelkäättekö sitä? Oh! Pullossahan on Genèven risti, katsokaa! Se parantaa haavottuneita taistelukentällä, ystäviä ja vihollisia; se huumaa tuskan, tylsistyttää ajatuksen, poistaa muistin, tukahuttaa kaikki jalot tunteet, jotka narraavat ihmisen tekemään hullutuksia, ja se sammuttaa lopulta järjen valon. Tiedättekö te, mitä on järjen valo? Ensiksikin se on sananparsi, toiseksi virvatuli, tiedättehän, tuollaista valoa, joka väikkyy sellaisten paikkojen päällä, missä on ollut kalaa mätänemässä ja synnyttänyt fosforivetyä; järjen valo on fosforivetyä, harmaan aivokudoksen synnyttämää. Onhan ihmeellistä, että kaikki hyvä täällä maan päällä katoaa ja unohtuu. Minä olen kymmenvuotisten retkeilyjeni ja näennäisen toimettomuuteni aikana lukenut läpi kaikki seurojen kirjastot, mitä näissä pikkukaupungeissa on; kaikki huono ja merkityksetön, mitä kirjoista löytää, on lainattu ja uudestaan painettu, mutta hyvä on kätkössä. — Tahtoisin sanoa — muistuttakaa minua, että pysyn asiassa.

Kello alkoi nyt meluta ja jyristi seitsemän kertaa. — Ovi temmattiin auki ja sisälle työntäysi suurella melulla muuan henkilö. Hän oli viisikymmenvuotias; hänen lihava, raskas päänsä lepäsi kuin mörssäri lihavain olkapäiden välissä, aivan kuin lavetti, joka on alinomaa 45 asteen nousussa, ja näyttäen tahtovan heittää tähtiä pommeilla. Kasvot näyttivät siltä, kuin voisi niiden omistaja harjottaa kaikkia keksittyjä rikoksia ja keksimättömiä paheita, mutta että pelkuruus on estänyt hänet niitä tekemästä. Hän heitti synkän päälle kranaatin ja hönkäisi tarjoilijalta rommitotia, kieliopillisella, raa'alla kielellä ja äänellä kuin korpraali.

— Se on teidän kohtalonne hallitsija, kuiskasi synkkä Rehnhjelmille. Hän on suuri murhenäyttelijä, näyttämöllinen johtaja ja intendentti, minun veriviholliseni.

Rehnhjelmiä puistatti katsellessaan tuota hirveätä olentoa, joka oli vaihtanut syvintä vihaa hehkuvan silmäyksen Falanderin kanssa ja nyt istui pommittaen käytävää sylkilaukauksilla.

Sitten avautui ovi uudestaan ja sisälle liukui puolihieno, puolivanha mies, jonka tukka oli öljytty ja viikset vahatut. Hän istuutui tuttavallisesti tirehtöörin pöytään; tämä ojensi hänelle karneolisormuksella koristetun keskisormensa tervehdykseksi.

— Se on kaupungin vanhoillisen lehden toimittaja, valtaistuimen ja alttarin puolustaja. Hänellä on vapaa pääsy kulissien väliin ja hän tahtoo vietellä kaikki tytöt, joihin johtaja ei heitä silmiään. Hän on ennen ollut kuninkaallinen virkamies, mutta hänen täytyi jättää paikkansa, häpeän sanoa minkä tähden, selitti Falander. Mutta minä häpeän myöskin istua samassa huoneessa kuin nämät herrat ja sitäpaitsi pidän tänä iltana tuolla sisällä pienet kemut ystävilleni eilisen lahjanäytäntöni johdosta. Jos teitä haluttaa olla huonossa seurassa, huonoimpien näyttelijäin, kahden huonomaineisen naisen ja erään vanhan herra rentun kanssa, niin tervetuloa sinne kello kahdeksan.

Rehnhjelm ei epäröinyt silmänräpäystäkään vastaanottaa kutsua.

Hämähäkki kapusi seinällä verkkonsa läpi, juuri kuin kokeakseen sen, ja sitten se katosi. Kärpänen istui vielä hetken aikaa. Mutta aurinko piilottausi tuomiokirkon taa, verkon silmät hajosivat niinkuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan ja haavat vapisivat ikkunoiden edustalla. Mutta silloin korotti tuo suuri mies ja näyttämöllinen johtaja äänensä ja huusi, sillä hän oli unohtanut puhumisen; ja hän sanoi:

— No! Olet kai nähnyt, miten Viikkolehti taasenkin on hyökännyt kimppuuni!

— Äh, ei veljen pidä sen loruilemisesta välittää!

— Eikö minun pidä välittää! Mitä pirua sinä sillä tarkotat? Eikö koko kaupunki lue sitä? Kyllä, kyllä minä siitä välitän! Menen hänen luokseen hänen kotiinsa ja annan köniin, sen minä teen! Hän väittää aivan hävyttömästi, että minä liiottelen ja teeskentelen.

— No, lahjo hänet sitten! Mutta elä pane toimeen skandaalia!

— Lahjo! Luuletko, etten ole koettanut? He ovat pirun merkillistä väkeä nuo vapaamieliset sanomalehtikirjottajat. Jos on ystävä ja tuttava heidän kanssaan, niin voivat he kirjottaa sievästi, mutta lahjoa heitä, se ei käy, vaikka olisivat miten köyhiä tahansa!

— Äh, sinä et ymmärrä sitä! Ei saa suoraan käydä heidän kimppuunsa, vaan pitää lähetellä lahjoja, joita voi pantata, tai myöskin käteistä rahaa, salaisesti, eikä siitä sitten enää sen enempää välittää!

— Kuten tehdään sinulle? Ei, kuules, se ei onnistu heihin nähden; kyllä minä olen koettanut. On ihan hittoa, kun tapaa ihmisiä, joilla on mielipiteitä.

— Minkä uhrin sinä luulet, vaihtaaksemme nyt keskustelun aihetta, pirun saaneen kynsiinsä?

— Se ei liikuta minua!

— Ehkäpä sentään! Gustaf! Kuka tuo herra oli, joka istui Falanderin seurassa?

— Hän aikoo teatteriin ja on nimeltään Rehnhjelm!

— Mitä! Aikooko hän teatteriin? Hän! huusi johtaja.

— Kyllä, kyllä hän aikoo, vastasi Gustaf.

— Ja aikoo näytellä tragediaa, tietenkin! Ja on Falanderin suojeluksessa? Eikä käänny minun puoleeni? Ja aikoo ottaa minun osani? Ja suoda meille sen kunnian? Enkä minä tiedä sanaakaan koko asiasta? Minä! Minä! Säälin häntä! Mikä hirvittävä tulevaisuus! Minun tietenkin pitää suojella häntä! Minun pitää ottaa hänet siipieni suojaan! Tunnetaan minun siipieni voima, vaikka minä en lennäkään! Ne kannattavat joskus! Hän oli komea mies! Hieno mies! Kaunis kuin Antigonus! Vahinko, ettei hän tullut ensin minun luokseni, niin olisi hän saanut kaikki Falanderin osat, jok'ainoan! Oi! Oi! Oi! Mutta ei se vieläkään ole liian myöhäistä! Haa! Antaa pirun ensin tärvellä hänet! Hän on vielä vähän liian tuore! Hän näytti todella turmeltumattomalta! Poika parka! Niin, sanon vaan: Jumala häntä varjelkoon!

Viimeisen rukouksen sanat häipyivät meluun, joka syntyi, kun kaikki kaupungin totivieraat tulivat sisälle.

VIIDESTOISTA LUKU.

Teatteriosakeyhtiö Phoenix.

Seuraavana päivänä heräsi Rehnhjelm ennen puoltapäivää hotellisängyssään. Edellisen yön muistot nousivat kuin haamut esiin ja ympäröivät hänen sänkynsä keskellä kesänkirkasta päivää. Hän näki kauniin, runsaasti kukilla koristetun huoneen, jossa mässäystä pidettiin, sisäluukut kiinni ruuvattuina; hän näki viisineljättä-vuotiaan näyttelijättären, jonka eräs kilpailija oli alentanut esittämään akka-osia; hän tulee sisälle epätoivoissaan ja raivostuneena uusista loukkauksista, juo itsensä humalaan ja ojentaa jalkansa sohvan laidalle, ja kun huoneessa tulee liian kuuma, aukaisee hän leninkinsä yhtä suruttomasti kuin herrat avaavat liivinsä vahvan päivällisen jälkeen; siellä kippelehtää vanha koomikko, joka on hyvissä ajoin saanut jättää rakastaja-alan ja lyhyen kukoistuksen jälkeen vaipunut ilmottaja-osiin ja niin hauskuuttaa alempaa porvaristoa lauluillaan ja ennen kaikkea kertomalla suuruudenajoistansa; mutta savun ja humalakangastusten läpi näkee hän nuoren kuusitoistavuotiaan, joka tulee kyynelsilmin kertomaan synkälle Falanderille, kuinka tuo suuri tirehtööri taasenkin on tehnyt hänelle häpeällisiä tarjouksia ja hänen kieltäydyttyään vannonut kostavansa niin, että hän tästälähtien saa vain piikaosia; ja hän näkee Falanderin, joka vastaanottaa kaikkien surut ja huolet ja puhaltaa niiden päälle, niin että ne häviävät; miten hän hälventää kaikki: loukkaukset, nöyryytykset, aasinpotkut, onnettomuudet, hädän, kurjuuden ja valitukset mitättömiksi; miten hän opettaa ja kehottaa ystäviään, etteivät arvioisi mitään liian suureksi, varsinkaan eivät omia surujaan. Mutta alati näkee hän pienen, viattomannäköisen kuusitoistavuotiaan, jonka ystävä hänestä tuli ja jolta hän hyvästijättäessään oli saanut suutelon, kiihkeän, intohimoisen suudelman, jota hänen tulehtuneet aivonsa nyt vilpittöminä ollessaan muistavat pitäneensä jotensakin odottamattomana. Mutta mikäs hänen nimensä oli?

Hän nousee tarttuakseen vesikannuun ja saa käsiinsä pienen nenäliinan, jossa on viinitahroja! Ah! Tuossa se on häviämättömästi kirjotettuna merkkausmusteella — Agnes! Hän suutelee kahdesti sen puhtainta paikkaa ja pistää sen sitten matka-arkkuunsa. Sitten pukeutuu hän huolellisesti, mennäkseen teatterin johtokunnan puheille, joka tavataan varmimmin kahdentoista ja kolmen välillä.

Jottei tarvitseisi syyttää itseään mistään, menee hän yhtiöön kl. 12 ja tapaa vahtimestarin, joka kysyy hänen asiaansa ja eikö hän voisi olla avuksi. Rehnhjelmin mielestä on se mahdotonta ja hän kysyy uudestaan, voiko tavata johtajaa, jolloin saa tietää, että johtaja tällä haavaa on tehtaassa, mutta että hän kyllä tulee päivemmällä. Rehnhjelm luulee, että teatteria tuttavallisessa keskustelussa sanotaan tehtaaksi, mutta saa sittemmin tietää, että toimeenpaneva johtaja oikeastaan harjottaa tulitikkuteollisuutta. Hänen lankonsa, kamreeri, on postissa eikä tavallisesti tule tänne ennen kahta ja tämän poika, sihteeri, on sähkösanomalennätinkonttorissa, eikä häntä koskaan varmasti voi tavata. Koska vahtimestari kuitenkin luuli ymmärtävänsä Rehnhjelmin asian, niin antoi hän omasta ja teatterin puolesta yhden kappaleen teatterin sääntöjä, joita lukemalla nuori kokeilija saisi kuluttaa aikaansa, kunnes joku johtokunnan jäsen osuisi tulemaan. Hän varustautui siis kärsivällisyydellä ja istuutui sohvaan tutkimaan. Hänen luettuaan läpi säännöt oli kello ainoastaan puoli yksi. Sitten puheli hän vahtimestarin kanssa neljännestä vailla yhteen. Sitten istuutui hän tutkimaan sääntöjen ensimmäistä pykälää: "Teatteri on siveellinen laitos, siksi tulee sen jäsenien harrastaa jumalanpelko, hyveitä ja hyviä tapoja." Hän käänteli lausetta, koettaen saada sen oikeaan valoonsa, onnistumatta. Jos teatteri jo on siveellinen laitos, niin eihän jäsenten, jotka juuri (johtajan, kamreerin, sihteerin, koneiden ja kulissien kanssa) muodostavat tuon laitoksen, silloin tarvitse harrastaa tuota kaikkea kaunista, miksi sitä nyt sanottaneekin. Jos olisi kirjotettu näin: teatteri on siveetön laitos ja siksi … niin, silloin siihen olisi tullut ajatusta, eikä se varmaankaan ollut johtokunnan tarkotus. Ja sitten ajatteli hän Hamletin "sanoja, sanoja," mutta muisti heti, että on vanhaa käyttää Hamletin sanoja ja että tulee lausua omat ajatuksensa omin sanoin, ja niin hän valikoi ja pysähtyi sanomaan tuota lorupuheeksi, mutta senkin hän hylkäsi, kosk'ei sekään ollut itsenäistä, mutta eihän alkuteoskaan ollut.

Toinen pykälä auttoi häntä sitten tekstineen kuluttamaan neljännestunnin: "Teatteri ei suinkaan ole huvitusta varten. Ei vain huviksi". Tuossa sanottiin: teatteri ei ole huvitusta varten ja tässä: teatteri ei ole vain huviksi, siis on se (myöskin) huviksi. Sitten hän ajatteli milloin teatterissa on hauskaa: silloin on hauskaa, kun näkee lapsien, varsinkin poikien, petkuttavan vanhemmiltaan rahoja, varsinkin jos vanhemmat ovat säästäväisiä, kilttejä ja järkeviä; toiseksi, kun vaimot pettävät miehiään; varsinkin on tämä hyvin hauskaa, jos mies on vanha ja tarvitsee vaimonsa tukea; sitten hän vielä muisti nauraneensa tavattomasti kahdelle vanhalle miehelle, jotka olivat kuolemaisillaan nälkään, sentähden että heidän liikkeensä oli taantunut, ja että vielä tänä päivänäkin nauretaan samalle asialle erään klassillisen kirjailijan näytelmässä. Vielä muisti hän nauttineensa erään vanhanpuoleisen miehen onnettomuudesta, joka oli menettänyt kuulonsa, ja että häntä ynnä kuuttasataa muuta henkilöä oli suuresti huvittanut eräs pappismies, joka koetti luonnollisella tavalla parantaa sitä hulluutta, johon itsensäpidättäminen hänet oli vienyt, ja se ulkokultaisuus, johon hänen täytyi turvautua päämääränsä saavuttaakseen. Millekä siis naurettiin? kysyi hän itseltään. Ja kosk'ei hänellä ollut muuta tehtävää, koetti hän vastata siihen! Niin, naurettiin onnettomuudelle, hädälle, kurjuudelle, paheelle, hyveelle, hyvän häviölle, pahan voitolle. Tämä tulos, joka osaksi oli hänelle uutta, sai hänet hyvälle tuulelle, häntä huvitti suuresti tällainen ajatuksien leikki. Kun johtokuntaa ei vielä kuulunut, jatkoi hän leikkiään, ja niin tuli hän, ennenkuin oli kulunut viisi minuuttia, siihen lopputulokseen, että murhenäytelmässä itketään juuri samalle asialle, jolle huvinäytelmässä nauretaan. Mutta siihen hän pysähtyi, sillä sisään ryntäsi nyt tuo suuri johtaja, ryntäsi Rehnhjelmin sivu, ollen laisinkaan häntä näkemättä, ja heittäysi erääseen vasemmalla olevan huoneeseen, josta hetken kuluttua kuului soittokellon ääni, jota voimakas käsi helisti. Vahtimestari tarvitsi puoli minuuttia ennättääkseen sisälle ja taasen takaisin ilmottamaan, että hänen korkeutensa ottaa vastaan.

Kun Rehnhjelm astui huoneeseen, oli johtaja jo ennättänyt röyhistää rintaansa ja suunnata mörssärinsä niin korkealle, että hänen oli mahdoton nähdä tuota kuolevaista, joka tuli sisään pikkasen vavisten. Mutta hän mahtoi kuulla hänen tulevan, sillä hän kysyi heti loukkaavalla äänellä, mitä tulija tahtoi.

Rehnhjelm selitti haluavansa saada koenäytännön.

— Haa! Suuren koenäytännön! Innostus suuri! Onko herralla mitään
ohjelmistoa? Näytellyt Hamletin, Learin, Richard Sheridanin,
Tarjokkaan, huudettu esiin kymmenen kertaa kolmannen näytöksen jälkeen?
Mitä! Häh!

— En ole koskaan ennen esiintynyt.

— Vai niin, se on eri asia!

Hän istuutui hopeoituun, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin ja hänen naamaansa nousi sellainen ilme, kuin olisi se määrätty kuvittamaan jotakin Svetoniuksen elämäkertaa.

— Saanko sanoa herralle suoran mielipiteeni? Mitä? Luopukaa tältä uralta!

— Mahdotonta!

— Minä toistan: luopukaa tältä uralta! Se on hirvein ura kaikista! Se on niin täynnä nöyryytyksiä, ikävyyksiä, pistoksia, okaita, herrani, jotka, uskokaa minua, tekevät elämänne niin katkeraksi, että toivotte ett'ette koskaan olisi syntynyt!

Hän näytti todellakin luottamusta herättävältä, mutta Rehnhjelmin päätös oli järkähtämätön.

— No, ottakaa huomioon sanani! Minä juhlallisesti neuvon teitä luopumaan siitä ja selitän, että toiveet ovat niin pienet, että kenties saatte olla statistina useat vuodet! Ajatelkaapa sitäkin! Ja elkää tulko sitten minulle valittamaan! Tämä ura on niin helvetillisen vaikea, herra, että jos sen tietäisitte, ette koskaan sille antautuisi! Elämä on oleva teille helvetti; uskokaa pois, minä olen sen sanonut.

Se oli turhaa puhetta.

— Eikö herra sitten nyt heti tahtoisi liittyä teatteriin ilman koenäytäntöä; se olisi vähemmän vaarallista.

— Kyllä tietenkin, mutta sitä en ole ottanut huomioon.

— Olkaa hyvä ja allekirjottakaa siis tämä välikirja. Palkkaa tuhat kaksisataa riksiä ja kahden vuoden sitoumus. Kelpaako?

Hän otti esiin valmiiksi kirjotetun ja johtokunnan allekirjottaman välikirjan, joka oli imupaperin alla, ja ojensi sen Rehnhjelmille täytettäväksi, minkä Rehnhjelm, jolle nuo tuhat kaksisataa olivat nousseet päähän, lukematta teki.

Tämän jälkeen lainasi johtaja hänelle keskisormensa, jossa oli karneolisormus, ja sanoi: Tervetuloa! näyttäen samalla yläleukansa ikeniä ja vihertäväteräisten silmäinsä keltaista ja veristävää valkuaista.

Ja niin oli vastaanotto lopussa. Mutta Rehnhjelm, jonka mielestä kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti, jäi vielä ja rohkeni kysyä, eikö hänen tulisi odottaa johtokunnan kokousta.

— Johtokunnan? puhkesi suuri murhenäyttelijä puhumaan; johtokunta olen minä! Jos hänellä on jotain kysyttävää, niin kääntyy vain minun puoleeni! Jos haluaa neuvoja, niin kääntyy minun puoleeni. Minun, herra! Eikä kenenkään muun! Kas niin! — Mars!

Näytti kuin olisi Rehnhjelmin takin lieve tarttunut johonkin naulaan juuri hänen mennessään ulos, sillä niin äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi ympäri ikäänkuin nähdäkseen, miltä viimeiset sanat näyttivät, mutta hän näki ainoastaan punaiset ikenet, jotka muistuttivat kidutuskonetta ja verellä marmoroidut silmät, jonka vuoksi hän ei tuntenut halua vaatia selitystä, vaan riensi kaupunginkellariin syömään päivällistä ja tapaamaan Falanderia.

Tämä istui jo pöytänsä ääressä tyynenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin olisi valmistautunut vastaanottamaan pahinta, olkoon mitä lajia tahansa. Häntä ei siis ihmetyttänyt, että Rehnhjelm oli saanut välikirjan, vaikkakin hän synkkeni melkoisesti kuultuaan sen.

— Mitä muuten pidät johtajasta? kysyi Falander.

— Yritin antaa hänelle korvapuustin, mutta en uskaltanut.

— Sitä ei johtokuntakaan uskalla tehdä ja siksi hän hallitsee. Tulet aina näkemään, että raakuus hallitsee. Tiedätkö, että hän on näytelmäkirjailijakin?

— Olen kuullut niin!

— Hän tekee jonkunlaisia historiallisia näytelmiä, jotka aina menestyvät ja saavuttavat suosiota, mikä johtuu siitä, että hän kirjottaa rooleja luonteiden asemasta; hän laittaa näyttämöltä poistumiset sellaisiksi, että niille taputetaan käsiä, kiskoo voittoa n.s. isänmaallisella tunteella. Muuten eivät hänen henkilönsä milloinkaan osaa puhua, vaan ne riitelevät eli, kuten sanotaan, nalkuttavat: miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki tyynni, niin että hänen tunnettua näytelmäänsä "Kuningas Kustaan pojat" syystä sanotaankin viisimellakkaiseksi historialliseksi nalkutukseksi, sillä siinä ei ole kohtauksia, vaan selviä mellakoita, perhemellakoita, katumellakoita, valtiopäivämellakoita ja niin edespäin. Repliikkien sijasta sanotaan pistopuheita, jotka eivät saa aikaan kohtauksia, vaan mitä kauheimpia kahakoita. Vuoropuhelujen sijaan hän panee kinasteluja, joissa esiintyvät sättivät toisiaan, ja suurin dramaattinen vaikutus saadaan aikaan käsirysyllä. Arvostelu sanoo, että hän on suuri kuvatessaan historiallisia luonteita. Kuinka on hän siis kuvannut Kustaa Vaasan mainitsemassani näytelmässä? Leveäharteiseksi, pitkäpartaiseksi, kovaääniseksi, hillitsemättömäksi ja käsistään väkeväksi mieheksi — hän muun muassa rikkoo pöydän Vesteråsin valtiopäivillä ja potkaisee mäsäksi ovenpeilin Vadstenan kokouksessa. Mutta kerran oli arvostelussa, että hänen näytelmissään ei ole ajatusta; silloin hän suuttui ja rupesi kirjottamaan tapahuvinäytelmiä, joissa oli ajatusta. Hänellä on poika, joka kävi koulua (hän on nainut, tuo kummitus) ja käyttäytyi huonosti, niin että sai patukkaa. Heti kirjotti isä tapahuvinäytelmän, johon piirsi opettajat ja osotti, miten epäinhimillisesti nuorisoa nykyaikana kohdellaan. Toisen kerran sai hän oikeudenmukaisen arvostelun, ja heti värkkäsi hän tapahuvinäytelmän, johon piirsi kaupungin vapaamieliset sanomalehtimiehet! No niin, saa hän minulta olla rauhassa!

— No, mutta miksi hän vihaa sinua?

— Siksi, että kerran eräässä harjotuksessa sanoin don Pasqvale, vaikka hän oli selittänyt sen olevan Paskal. Seuraus: minut pakotettiin sakon uhalla sanomaan niinkuin hän käski, jolloin hän selitti, että koko maailma saa sanoa miten tahtoo, mutta täällä sanotaan Paskal, sillä niin se on .

— Mistä hän on tullut? Mikä hän on ollut?

— Etkö voi nähdä, että hän on ollut vaunumaakarin kisälli? Mutta jos hän tietäisi, että sinä sen tiedät, niin myrkyttäisi hän sinut! Mutta puhuaksemme nyt jostain muusta, miten voit eilispäivän jälkeen?

— Erinomaisesti! Olen unohtanut kiittää sinua!

— No! Sehän hyvä! Ja pidät tytöstä? Agneksesta?

— Kyllä, pidän hänestä paljon!

— Ja hän on sinuun rakastunut! Sehän sopii hyvin, se! Ota sinä hänet!

— Voi sinun puheitasi! Emmehän me vielä voi naimisiin mennä!

— Kuka sitä on sanonut?

— Mitä sinä sitten tarkotat?

— Sinä olet kahdeksantoista vuotias, hän kuudentoista! Rakastatte toisianne! No niin! Kun olette yhtä mieltä, niin tietenkin tehtävänne on hyvinkin yksityistä laatua.

— En ymmärrä sinua! Kehotatko minua huonoon tekoon? Vai miten?

— Kehotan sinua hieman tottelemaan luonnon suuria ääniä eikä tuhmien ihmisten. Jos ihmiset eivät hyväksy tekoanne, niin on se kateellisuutta, ja moraali, jota he tarjoovat, se on heidän häijyyttään, joka on pukeutunut sopivaan, esiteltävään muotoon. Eikö luonto jo useita vuosia ole kutsunut teitä suureen juhlaansa, josta jumalat iloitsevat, mutta yhteiskunta kauhistuu, peläten saavansa maksaa lapsenruokkoapua?

— Miksi et kehota meitä avioliittoon?

— Siksi, että se on aivan toista! Ei sidota itseään koko elämän ajaksi yhden illan yhdessäolon jälkeen, eikä ole sanottu, että se, joka on mukana ilossa, on mukana vastoinkäymisessä! Avioliitto on sielujen välinen asia; tämä taasen ei ole! Sitäpaitsi ei minun tarvitse kehottaa teitä siihen, joka kuitenkin tulee tapahtumaan. Rakastakaa toisianne nuoruudessa, ennenkuin se on liian myöhäistä, rakastakaa kuin linnut, ajattelematta pesäntekoa, tahi kuin sen luokan kukat, jonka nimi on Dioecia.

— Et saa puhua noin ylenkatseellisesti siitä tytöstä! Hän on hyvä, viaton ja surkuteltava, ja joka uskaltaa sanoa muuta, valehtelee. Oletko nähnyt viattomampia silmiä kuin hänen, eikö jo hänen äänensä soinnussakin ole totuutta! Hän ansaitsee syvää ja puhdasta rakkautta, ei sellaista, josta sinä puhut, ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta, jolloin esität jotain sellaista! Ja voit hänelle sanoa, että minä pitäisin suurimpana onnenani ja suurimpana kunnianani kerran, kun olen tullut hänen arvoisekseen, saada tarjota hänelle käteni!

Falander heilutti päätään, niin että käärmeet kiemurtelivat.

— Hänen arvoisekseen? Kätesi? Mitä sinä sanot?

— Sanassani pysyn!

— Sehän on kauheata! Jos sanon sinulle, että tältä tytöltä ei ainoastaan puutu kaikkia niitä ominaisuuksia, joita sinä hänelle omistat, vaan että hänellä myöskin on aivan päinvastaisia, niin et sinä usko minua, vaan tulet vihamiehekseni!

— Niin tulen!

— Maailma on niin täynnä valhetta, ettei uskota sitä ihmistä, joka puhuu totta!

— Miten voisi uskoa sinua, jolla ei ole mitään moraalia?

— Kas siinä se taas on tuo sana! Se on ihmeellinen sana; se vastaa kaikkiin kysymyksiin, katkaisee kaikki keskustelut, puolustaa kaikkia vikoja, omia, mutta ei toisten, lyö maahan kaikki vastustajat, puhuu puolesta ja vastoin aivan kuin asianajaja! Nyt sinä iskit minua sillä, seuraavan kerran isken minä sinua! Voi hyvin, minun täytyy mennä kotiin, sillä minulla on tunti kello kolme! Voi hyvin! Ja onnea!

Ja Rehnhjelm jäi yksin päivällisensä ääreen, mietteisiinsä.

* * * * *

Kun Falander tuli kotiin, pukeutui hän aamunuttuun ja tohveleihin, aivan kuin ei suinkaan odottaisi vieraita. Mutta kiivas mielenlevottomuus näytti saavan hänet toimintaan, sillä hän käveli edes takaisin lattialla pysähtyen silloin tällöin ikkunaverhon taa voidakseen näkymättä katsella kadulle. Sitten hän meni peilin luo, otti kauluksen kaulastaan ja pani sen sohvapöydälle. Hetken käveltyään istuutui hän sohvaan, otti korttitarjottimelta naisen valokuvan, pani sen tavattoman ison suurennuslasin alle ja tarkasti sitä aivan kuin tarkastetaan mikroskooppista laitetta. Tässä työssä istui hän melko kauan. Silloin kuuli hän askelia portaissa, pisti nopeasti valokuvan muiden sekaan sinne, mistä sen oli ottanutkin, ponnahti ylös ja istuutui kirjotuspöydän ääreen selkä oveen päin. Hän oli täydessä kirjottamisen touhussa, kun ovesta kuului naputus — kaksi lyhyttä ja heikkoa kaksoislyöntiä.

— Sisään, huusi Falander äänellä, joka ei kuulustanut sisäänkutsuvalta, vaan ennemmin sopi uloskäskyyn.

Huoneeseen astui nuori tyttö, kasvultaan lyhyt, mutta miellyttävä vartalonsa ääriviivoilta; hienoja, soikeita kasvoja ympäröi tukka, joka oli ikäänkuin auringonpaisteessa haalistunut, sillä väri ei ollut sitä selvää vaaleata, joka on synnynnäistä. Pieni nenä ja hienopiirteinen suu loihtivat esiin hauskasti leikkiviä pikku juomuja, jotka muuttivat alituisesti muotoaan aivan kuin kuviot kaleidoskoopissa; kun hän esimerkiksi liikutteli sieramiaan ja vaaleanpunainen välirusto kuvastui kuin sinivuokon lehdeksi, avautuivat huulet ja näkyviin tuli hyvin pienten tasaisten hampaiden päät, jotka, vaikkakin olivat omat, olivat liian tasaiset ja valkeat herättääkseen luottamusta. Silmät kulmautuivat ylöspäin nenänjuurta kohden ja laskivat alaspäin ohimoita kohti, mikä sai aikaan alituisesti rukoilevan, eleegisen ilmeen, joka vaikutti lumoavan epäsointuisasti kasvojen alempiin leikkiviin osiin verraten; mutta silmäterä oli levoton ja voi tuokiossa muuttua hienoksi kuin neulan kärki ja seuraavassa laajentua ja tuijottaa kuin yökiikarin objektiivi.

Hän astui nyt sisälle ja salpasi oven, otettuaan avaimen sisäpuolelle.

Falander jäi istumaan ja kirjotti.

— Tulet myöhään tänään, Agnes! sanoi hän.

— Niin teen, vastasi hän uhmaillen, ottaessaan hattua päästään ja koteutuen.

— Niin, me valvoimme kauan viime yönä.

— Miksi et nouse tervehtimään? Niin väsynyt ei sentään saa olla!

— Ah, anna anteeksi, että unohdin!

— Unohdit? Olen huomannut, että viime aikoina unohdat milloin mitäkin.

— Vai niin? Kuinka kauan aikaa olet sellaista huomannut?

— Kuinka kauanko? Mitä tarkotat? Ole hyvä ja ota aamunuttu ja tohvelit yltäsi!

— Rakkaani, tänään on se tapahtunut minulle ensimmäisen kerran ja sinun mielestäsi se on pitkän aikaa! Kyllä on ihmeellistä? Eikös ole!

— Sinä pilkkaat minua! Mikä sinua vaivaa? Olet ollut niin eriskummallinen jonkun aikaa!

— Jonkun aikaa? Tuossa se taas on! Miksi sanot jonkun aikaa? Siksi, että valehtelet! Miksi valehtelet?

— Vai niin, sinä syytät minua valehtelemisesta?

— Ah en! Minä vain laskin leikkiä.

— Etkö sinä luule, etten minä näe, kuinka sinä olet kyllästynyt minuun. Etkö luule, etten sitä eilen illalla nähnyt, kun sinä olit niin huomaavainen tuota yksinkertaista Jennyä kohtaan, ettei sulta riittänyt ainoatakaan sanaa minulle koko iltana.

— Sinä siis olet mustasukkainen?

— Minä? En, tiedätkö, en rahtuakaan! Jos pidät häntä minua parempana, niin ole hyvä! Se ei liikuta minua ei niin hituistakaan!

— Soo? Sinä et ole mustasukkainen? Se on tavallisissa oloissa ikävä asia!

— Tavallisissa oloissa? Mitä sinä sillä tarkotat?

— Tarkotan — hyvin yksinkertaisesti — että olen kyllästynyt sinuun, kuten äsken itse sanoit!

— Sen sinä valehtelet! Sinä et ole!

Hän liikutti sieramiaan, näytti hampaitten latvoja ja pisti silmäneuloillaan.

— Puhukaamme jostain muusta, sanoi Falander. — Mitä sinä pidät
Rehnhjelmistä?

— Paljon! Hän on hyvä poika! Ja hieno poika!

— Hän rakastui sinuun korviansa myöten!

— Älä puhu tyhjää!

— Mutta pahinta on se, että hän tahtoo mennä kanssasi naimisiin!

— Ole hyvä ja säästä minua kuulemasta mokomia tuhmuuksia!

— Mutta kun hän on vasta kaksikymmenvuotias, aikoo hän odottaa, kunnes tulee sinun arvoiseksesi, kuten hän sanoi!

— Mokoma hupsu!

— Arvoisella tarkottaa hän: olla tunnettu näyttelijä! Ja siksi ei hän voi tulla, ennenkuin saa rooleja! Etkö sinä voi hankkia niitä hänelle?

Agnes punastui, viskautui sohvan nurkkaan ja näytti siroja kultatupsuisia puolisaappaitaan.

— Minä? Joka en itsekään saa mitään! Sinä pilkkaat minua!

— Niin tein!

— Sinä olet piru, Gustaf! Uskotko sen?

— Ehkä! Ehkä en! Sellaista on vaikea ratkaista! Kuitenkin, jos olet järkevä tyttö…

— Ole vaiti!

Hän otti terävän paperiveitsen pöydältä ja kohotti sen uhkaavasti leikillä, joka näytti todelta.

— Sinä olet niin kaunis tänään, Agnes! sanoi Falander.

— Tänään? Mitä tarkotat? Tänään? Etkö sitä ole ennen nähnyt?

— Ojaa! Olen kyllä!

— Miksi sinä huokaat?

— Niin tehdään aina, kun on oltu hurjastelemassa.

— Saanko katsoa sinua? Ovatko silmäsi kipeät?

— Yövalvonta, kultaseni!

— Menen pois, niin saat maata päivällisunta!

— Elä mene pois minun luotani! En kumminkaan voi nukkua.

— Luulen, että minun sentään täytyy mennä! Tulin tänne oikeastaan vain sitä sanomaan!

Hänen äänensä muuttui vienoksi ja hänen silmäluomensa painuivat hiljaa umpeen aivan kuin esirippu kuolinkohtauksen jälkeen. Falander vastasi:

— Teit kiltisti, kun sentään tulit sanomaan.

Agnes nousi ja sitoi hatun päähänsä peilin edessä.

— Onko sinulla täällä minkäänlaista hajuvettä? kysyi hän.

— Ei, se on teatterissa!

— Sinun pitää lakata polttamasta piippua; se tarttuu niin tavattomasti vaatteisiin.

— Minä teen sen!

Agnes kumartui ja sitoi kiinni sukkanauhansa.

— Suo anteeksi! sanoi hän ja heitti pyytävän katseen Falanderiin.

— Mitä niin? vastasi tämä hämillisen näköisenä, ikäänkuin ei olisi mitään nähnyt.

Koska vastausta ei tullut, rohkaisi hän itseään, hengitti syvään ja kysyi:

— Mihin sinä menet?

— Menen koettelemaan leninkiä, niin että ei sinun tarvitse olla lainkaan levoton! vastasi hän itse mielestään hyvin sujuvasti. Mutta Falander kuuli vääristä äänenpainoista, että se oli opeteltua, ja hän sanoi ainoastaan:

— Hyvästi sitten!

Agnes tuli häntä vastaan saadakseen suutelon. Hän otti tytön syliinsä ja painoi hänet rintaansa vasten kuin olisi tahtonut tukehuttaa hänet, sitten suuteli hän tyttöä otsalle, vei hänet ovelle, työnsi hänet ulos ja sanoi aivan lyhyesti: hyvästi!

KUUDESTOISTA LUKU.

Valkeilla vuorilla.

Eräänä elokuun iltapäivänä istuu Falk taaskin Mosebackan puutarhassa, nytkin yksin, kuten hän on ollut koko kesän; ja hän tekee summittaisen laskun kokemuksistaan tänä neljännes-vuotena, joka on kulunut siitä, kun hän oli tällä viimeksi, niin toiveita täynnä, niin rohkeana ja voimakkaana. Hän tuntee itsensä vanhaksi, väsyneeksi, välinpitämättömäksi; hän on katsonut kaikkien noiden monien talojen sisään, jotka ovat tuolla alhaalla; ja aina näytti toisenlaiselta kuin hän luuli. Hän on ollut maailmalla ja nähnyt ihmisiä moninaisissa olosuhteissa, jollaisina vain köyhäinlääkäri tai sanomalehden selostaja saa heidät nähdä, kuitenkin se erotuksena, että referentti saa nähdä heidät sellaisina kuin he näyttäytyvät, mutta lääkäri tavallisesti saa nähdä heidät sellaisina kuin he ovat; hänellä oli ollut tilaisuus nähdä ihminen yhteiskuntaeläimenä kaikissa mahdollisissa muodoissa. Hän oli käynyt valtiopäivillä, kirkonkokouksissa, yhtiökokouksissa, hyväntekeväisyystarkotuksia varten pidetyissä kokouksissa, poliisitutkinnoissa, juhlissa, hautajaisissa, kansankokouksissa; kaikkialla suuria sanoja, ja paljon sanoja, sanoja, joita ei koskaan käytetä jokapäiväisessä puheessa, jonkunlaisia erikoisia sanoja, jotka eivät ilmaise mitään ajatusta, eivät ainakaan sitä, joka oli sanottava. Siten oli hän saanut ihmisestä yksipuolisen käsityksen eikä koskaan voinut nähdä häntä muuna kuin valheellisena yhteiskuntaeläimenä, jonka täytyy sinä olla, koska sivistys kieltää julkisen sodan; seurustelun puute sai hänet unohtamaan, että on toinen eläin, joka maljan ääressä seinien sisällä on koko lailla rakastettava, ellei sitä vaan ärsytä, ja joka mielellään näyttäytyy kaikkine vikoineen ja heikkouksineen niin pian kuin ei ketään todistajia ole läsnä. Tämän hän oli unohtanut ja sentähden oli hän hyvin katkera. Mutta toinen seikka oli vielä ikävämpi; hän oli menettänyt itsekunnioituksensa! vieläpä ilman että oli tehnyt ainoatakaan tekoa, jota hänen olisi tarvinnut hävetä! Mutta toiset olivat sen häneltä riistäneet, ja se käy hyvin helposti päinsä. Kaikkialla ja missä tahansa hän oli esiintynyt, oli hänelle osotettu halveksumista, ja miten voisi hän, jolta lapsuudesta asti oli puuttunut itsetuntoa, kunnioittaa sitä, jota kaikki muut halveksuivat! Mutta mikä hänet sai aivan onnettomaksi, niin se, kun hän näki, miten vanhoillisten selostajia, s.t.s. niitä, jotka puolustivat kieroutta tai ainakin olivat hyökkäämättä sen kimppuun, miten suurta kohteliaisuutta heitä kohtaan osotettiin. Häntä ei siis yleisesti halveksittu sanomalehtikirjailijatoimensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että hän oli sorrettujen puolustaja. Joskus olivat julmat epäilykset häntä raadelleet! Hän oli esim. selostaessaan Tritonin yhtiökokousta käyttänyt sanaa huijaus. Siihen oli Harmaaviitta vastannut pitkässä kirjotuksessa ja niin selvästi todistanut, että yhtiö oli kansallisisänmaallinen hyväntekeväisyysyritys, että hän itsekin melkein luuli olleensa väärässä ja hänellä oli kauan omantunnonvaivoja siitä, että hän niin kevytmielisesti oli käsitellyt ihmisten mainetta. Hän oli nyt eräänlaisessa tilassa, joka häilyi yltiöpäisyyden ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä, riippui ainoastaan seuraavasta vaikutteesta, mihin suuntaan se purkautuisi.

Elämä oli hänelle tänä kesänä ollut niin hapanta, että hän vahingonilolla tervehti jokaista sadepäivää ja hän tunsi nyt verrattain suurta mielihyvää nähdessään, kuinka yksi ja toinen kuihtunut lehti kulkea rapisteli hiekkakäytävillä. Hän istui tutkistelemassa omaksi lohdutuksekseen saatanallisen hauskalta näkökannalta olemassaoloa ja sen tarkotusta, kun hän tunsi laihan, luisevan käden laskeutuvan olalleen ja toisen tarttuvan käsivarteensa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt kiinni hänen sanoihinsa ja tahtonut viedä hänet tanssiin. Hän katsahti ylös ja säikähti: siinä seisoi Ygberg, kalpeana kuin ruumis, kasvot kuihtuneina ja silmissä niin vetinen väri, jollaisen ainoastaan nälkä synnyttää.

— Kas, hyvää päivää, Falk, kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja koko hänen ruumiinsa tutisi.

— Hyvä päivää, veli Ygberg, vastasi Falk ja tunsi tulevansa oikein hyvälle tuulelle. Hitto soi, paina puuta ja juo kuppi kahvia! Kuinka voit? Näytät siltä kuin olisit maannut jään alla.

— Oo, minä olen ollut niin sairas, niin sairas!

— Sinulla siis on ollut hauska kesä, kuten minullakin!

— Onko se sinullekin ollut niin vaikea? kysyi Ygberg, samalla kuin heikko toivo siitä, että niin olisi asianlaita, valaisi hänen keltaisen vihreitä kasvojaan.

— Minä sanon sinulle vain: Jumalalle kiitos, että tämä kirottu kesä nyt on ohitse! Minun puolestani voisi olla koko vuoden talvea! Ei siinä kyllin, että saa itse kärsiä, täytyy vielä katsella, kuinka toiset huvittelevat! Minä en jalallanikaan ole ollut tullien ulkopuolella! Oletko sinä?

— Minä en ole nähnyt kuusta sen jälkeen kuin Lundell jätti Lill-Jansin kesäkuussa! Mutta miksi juuri pitäisi nähdä kuusia! Ei se niin välttämätöntä ole! Eikä se ole mitään ihmeellistäkään! Mutta se, että ei saa niitä nähdä, se se tuntuu niin katkeralta!

— Niin, siitä me emme nyt välitä; tuolla idässä menee pilveen, niin että huomenna saamme sadetta, ja kun aurinko taas näyttäytyy, niin on meillä syksy. Terve!

Ygberg katseli punssia kuin olisi luullut sitä myrkyksi, mutta joi kumminkin.

— No, jatkoi Falk, sinähän se kirjotit Smithille tuon kauniin kertomuksen suojelusenkelistä eli merivakuutusyhtiö Tritonista. Eikö se ollut vastoin vakaumustasi?

— Vakaumustani? Ei minulla ole mitään vakaumusta!

— Eikö sinulla ole?

— Ei! Ainoastaan tuhmilla ihmisillä on!

— Oletko sinä siveetön, Ygberg?

— En! Katso, jos tuhma ihminen saa ajatuksen, joko itsestään tahi toiselta, niin korottaa hän sen vakaumuksekseen ja pitää siitä kiinni ja ratsastaa sillä, ei siksi että se on vakaumus, vaan siksi että se on hänen vakaumuksensa! Mitä kyseessäolevaan yhtiöön tulee, niin uskon minä sen olevan huijausta! Se kyllä vahingoittaa monta ihmistä, osakkeenomistajia, mutta samalla saattaa se toisille, johtokunnalle ja virkailijoille, sitä enemmän iloa, ja silloinhan se siis kumminkin on saanut aikaan paljon hyvää!

— Oletko sinä kadottanut kaikki käsitykset kunniasta, ystäväiseni?

— Täytyy velvollisuutensa vuoksi uhrata kaikki.

— Kyllä, sen minä myönnän!

— Ihmisen ensimmäinen ja suurin velvollisuus on elää — elää mistä hinnasta tahansa. Jumalallinen laki sitä vaatii, ja sitä vaatii inhimillinenkin laki.

— Mutta kunniaa ei saa uhrata.

— Molemmat mainitut lait vaativat, kuten sanottu, että uhraa kaikki — ne vaativat köyhältä, että hän uhraa tuon n.s. kunnian! Se on julmaa, mutta sille ei köyhä mitään voi!

— Sinulla ei ole vallan iloiset mielipiteet elämästä!

— Mistä minä ne olisin saanut?

— Niin, se on totta!

— Mutta puhuaksemme jostain muusta, niin olen minä saanut kirjeen
Rehnhjelmiltä. Luen sinulle muutamia paloja, jos se sinua huvittaa!

— Hänhän on mennyt teatteriin, kuulin minä!

— Niin on, ja siellä hän ei näy hyviä päiviä elävän! Ygberg otti povitaskustaan kirjeen, pisti sokuripalan suuhunsa ja luki:

Jos helvetti on olemassa tämän elämän jälkeen, joka on melko
lailla epäiltävää…

— Pojasta on tullut vapaa-ajattelija!

Niin ei se voi pahemmaksi tulla kuin mitä minun oloni nykyään on. Olen ollut kiinnitetty laitokseen kaksi kuukautta ja minusta tuntuu kuin olisin ollut kaksi vuotta! Muuan piru, entinen vaunumaakarinsälli, nyttemmin teatterinjohtaja, on ottanut kohtaloni käsiinsä ja hän hoitaa sitä niin, että olen ajatellut kolmesti päivässä karata, mutta kaiken varalta ovat välikirjan rangaistusmääräykset niin ankarat, että minä häpäisisin vanhempieni nimen, joka oikeusjutun syntyessä tulisi ilmi, niin että sen vuoksi pidän parempana jäädä. Ajattele, jok'ainoana iltana olen esiintynyt statistina enkä vielä ole saanut sanoa sanaakaan. Kahtenakymmenä iltana perätysten olen saanut hieroa ruskeata väriä naamaani ja kulkea mustalaispuvussa, josta ei ainoakaan vaatekappale minulle sovi: trikoot ovat liian pitkät, kengät liian isot, takki liian lyhyt. Muuan alempi piru, jota kutsutaan kulissikuiskaajaksi, pitää tarkoin silmällä, etten saa vaihtaa näitä vaatekappaleita sopiviin, ja joka kerran, kun koetan ryömiä kansanjoukon taakse, jonka muodostavat tehtailijajohtajan nuuskanjauhajat, avaavat he rintaman ja tuuppaavat minut etualalle, ja jos minä silloin katson kulissiin, niin näen alapirun nauravan, ja jos katson salonkiin, näen itse paholaisen istuvan häränsilmässä ja nauravan. Hän näyttää ottaneen minut palvelukseen vain omaksi huvikseen eikä siksi, että teatterilla olisi minusta jotain hyötyä. Kerran uskalsin huomauttaa hänelle, että minun pitäisi harjotella itseäni jonkun kerran puheosiin, jos mieli minusta tulla näyttelijä. Silloin tuli hän hävyttömäksi ja selitti, että ensin on ryömittävä, ennenkuin osataan kävellä! Vastasin hänelle osaavani kävellä. Hän sanoi, että se on vale, ja kysyi, luulenko minä, että näytelmätaide, kaunein ja vaikein kaikista taiteista, ei vaadi mitään koulua? Kun vastasin hänelle, että se juuri oli ajatukseni, ja että minä sentähden malttamattomana odotin saada alottaa tuota koulua, sanoi hän, että olen sivistymätön koira ja että hän potkaisisi minua! Kun panin sitä vastaan, kysyi hän vielä, luulenko minä, että hänen teatterinsa on pelastuslaitos nuorukaisia varten, joilla on huonot raha-asiat, ja minä vastasin suoraan ehdottomasti, iloisesti: kyllä! Silloin selitti hän tappavansa minut, ja sitä hän nykyään tekee! Tunnen, miten sieluni palaa tyhjiin kuin talikynttilä ristivedossa, ja olen pian vakuutettu siitä, että "paha voittosi viimein on, vaikka se pilvissä piilee", vai miten katkismuksessa sanotaan. Mutta kaikkein pahinta on, että kadotan kunniotukseni tätä taidetta kohtaan, joka on ollut minun nuoruuteni rakkaus ja unelma. Mitenkä olisi mahdollistakaan muu kuin että alan arvioida vähäiseksi tätä taidetta, kun näen tänne tulevan henkilöitä, jotka ovat ilman kasvatusta, ilman sivistystä, ruumiillisesta työstä ja ammateista, kadulta, ainoastaan turhamaisuuden ja laiskuuden kannustamina, ilman innostusta ja ymmärrystä, ja kun näen, miten he parin kuukauden päästä näyttelevät luonneosia, historiallisia osia, kohtalaisen hyvästi, ilman että heillä on kipinääkään aavistusta siitä ajasta, jossa liikkuvat, tai hajuakaan siitä merkityksestä, mikä henkilöllä, jota esittävät, todellisuudessa oli.

Minä olen hitaan salamurhan uhrina ja minusta tulee tämän roskajoukon parissa — (muutamat jäsenet ovat olleet tekemisissä rikoslain pykäläin kanssa) joka minua polkee, se, mitä en koskaan ole ollut — ylimys, sillä niin vaikealta ei koskaan sivistyneitten sorto voi tuntua sivistymättömistä.

Mutta yksi valopilkku sentään on tässä pimeydessä: minä rakastan. Tyttöä, joka on puhtainta kultaa tämän kuonan joukossa. Tietysti häntäkin poljetaan, ja hän on samallaisen hitaan telotuksen uhrina kuin minäkin, ylpeästi ja halveksien torjuttuaan regissöörin häpeälliset tarjoukset. Hän on ainoa nainen kaikkien niiden täällä loassa matelevien eläinten joukossa, jolla on elävä henki, ja hän rakastaa minua koko sielustaan ja hän on nyt salaisesti minun kihlattuni. — Oi, minä odotan vain sitä päivää, jolloin onnistun ja jolloin voin tarjota hänelle käteni, mutta milloin? Usein olemme ajatelleet kuolla yhdessä, mutta sitten tulee petollinen toivo ja narraa meidät jatkamaan kurjuuttamme! Nähdä häntä, tuota viatonta tyttöä, nähdä miten hän kärsii ja häpeää, kun hänet pakotetaan esiintymään riettaissa puvuissa, se on enemmän kuin sietää voi! Mutta jätän nyt tämän surullisen luvun sikseen.

Ollelta voin tervehtiä ja samoin Lundellilta! Olle on niin muuttunut. Hän on alkanut harrastaa erästä uudenlaista filosofiaa, joka repii kaiken alas ja kääntää kaikki asiat ylösalaisin, jotta ne seisovat päällään. Sitä on hyvin hauska kuunnella ja tuntuu se joskus melkolailla todeltakin, mutta ajan pitkään se käy vaaralliseksi. Luulen, että hän on saanut nämä aatteet seurustellessaan erään täkäläisen näyttelijän kanssa, jolla on sangen hyvä pää ja suuret tiedot, mutta joka on hyvin epäsiveellinen ja jota minä samalla sekä pidän rakkaana että vihaan! Hän on ihmeellinen ihminen! Hän on pohjaltaan hyvä, uhraantuvainen, jalo, ylevä, sanalla sanoen en voi hänessä mainita ainoatakaan huonoa ominaisuutta — mutta hän on epämoraalinen ja moraaliton ihminen on kaikissa tapauksissa raukka! Eikö totta?

Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä näen enkelini, hyvän hengettäreni tulevan, ja nyt taasen saan viettää hetken, jolloin kaikki pahat ajatukset pakenevat pois ja minä tunnen jälleen olevani parempi ihminen! Tervehdi Falkia ja pyydä häntä ajattelemaan kohtaloani, silloin kun hänen on vaikea olla.

Ystäväsi R.

— No, mitäs tästä sanot?

— Se on vanha tarina villipetojen taisteluista! Tiedätkö, Ygberg, luulen, että täytyy tulla huonoksi ihmiseksi, jos mieli edistyä maailmassa!

— Koeta, koeta! Se kenties ei ole niinkään helppoa!

— Oletko missään asioissa Smithin kanssa enää?

— En, luojan kiitos! Oletko sinä?

— Kävin hänen luonaan runojeni vuoksi! Hän osti ne kymmenestä riksistä arkin, joten hän nyt voi murhata minut samoin kuin tuo vaunumaakari Rehnhjelmin. Ja minä pelkään jotain samantapaista, sillä vielä en ole kuullut hiiskaustakaan. Hän oli hirvittävän hyväntahtoinen, niin että voin odottaa pahinta, kunpa vain tietäisin, mitä lajia siitä tulee! Mutta mikä sinua vaivaa, veliseni? Sinähän tulet aivan valkoiseksi kasvoiltasi!

— Niin, näes, vastasi Ygberg ja piteli kaidepuusta, en ole syönyt enempää kuin nämä viisi sokeripalasta kahteen päivään! Luulen pyörtyväni!

— Jos olet autettu sillä, että saat jotain syödäksesi, niin käy se hyvin päinsä, sillä minulla onneksi on rahaa.

— Tietysti se syömisellä on autettu, kuiskasi Ygberg väsyneellä äänellä.

Mutta niin ei nähtävästi ollutkaan asian laita heidän tultuaan sisälle ravintolahuoneeseen ja saatuaan ruokaa pöydälle, sillä Ygberg tuli yhä huonommaksi ja Falkin täytyi ottaa häntä käsikynkästä ja viedä hänet kotiin sinne kauas Valkeille vuorille, missä tämä asui.

Se vanha yksikerroksinen puutalo oli kavunnut vuorentöyräälle ja nyt näytti siltä kuin se potisi lonkkatautia; se oli täplikäs kuin spitalitautinen, sillä kerran yritettiin sitä maalata, mutta työ pysähtyi paklaukseen; se näytti kaikin puolin raihnaiselta ja tuskin saattoi uskoa palovakuutusmerkkiä, joka seinässä ruostui, luvaten että joku Fenix voisi nousta sen tuhasta. Talon juurella kasvoi voikukkia, nokkosia ja pihatattaria, kaikki ihmisen uskollisia seuralaisia kurjuudessa. Ja varpuset peseytyivät hehkuvan kuumassa mullassa tupruttaen sitä ympärilleen, ja isomahaiset ja kalpeakasvoiset lapsimukulat, jotka näyttivät syntyneen ruumiissaan yhdeksänkymmentä prosenttia vettä, sitoivat itselleen kaulaketjuja ja rannerenkaita voikukkien varsista ja koettivat ylipäänsä katkeroittaa toistensa surullista olotilaa häiritsemällä ja haukuskelemalla toisiaan.

Falk ja Ygberg nousivat huojuvia ja nitiseviä rappusia ylös ja tulivat suureen huoneeseen, jossa asui kolme taloutta, jotka liituviivoilla olivat jakaneet huoneen kolmeen piiriin. Kahdessa näistä harjottivat ammattejaan nikkari ja suutari; kolmas piiri oli yksinomaa omistettu perhe-elämälle. Kun lapset alkoivat huutaa, mikä tapahtui joka neljännes-tunti, joutui nikkari raivoihinsa ja alkoi kirota ja sadatella, joka taas sai aikaan suutarin puolelta raamatunlauseita ja kehotuksia. Puusepän hermot olivat niin turmeltuneet näistä iänikuisista valitushuudoista, kurituksista ja riidoista, että hän, vaikkakin oli päättänyt olla kärsivällinen, joutui aina uudestaan raivoihinsa viisi minuuttia senjälkeen, kun suutari oli tarjonnut sovintonuuskan, ja hän oli enimmäkseen raivoissaan koko päivän, mutta pahinta oli, kun hän kysyi vaimolta, "miksi ne hitot hankkivat niin paljon lapsia maailmaan", sillä silloin tuli esille naisasia ja silloin annettiin sana sanasta.

Tämän huoneen läpi kulkivat Falk ja Ygberg päästäkseen viimemainitun koppiin; mutta vaikka he kulkivat hiljaa ja ääneti, sattuivat he kuitenkin herättämään lapsista kaksi, jonka vuoksi äiti alkoi laulaa kehtolaulua, kesken suutarin ja nikkarin välistä keskustelua, jolloin jälkimmäinen heti joutui raivonpuuskaan.

— Vaiti, akka!

— Vaiti itse! Eikö anneta lasten nukkua?

— Metsään lapsinenne! Ovatko ne minun lapsiani? Pitääkö minun kärsiä senvuoksi, että toiset ovat olleet irstaita? Häh! Olenko minä itse irstas? Hä! Onko minulla lapsia. Suu kiinni, tai höylällä päähän!

— Kuulkaas nyt, mestari, mestari! puuttui suutari puheeseen; ei pidä siten sanoa lapsista; Jumala se lapset maailmaan lähettää.

— Se on vale, suutari! Ei, paholainen ne lähettää, itse pää-piru! ja irstaat vanhemmat sitten syyttävät Jumalaa! Ah, tietäisitte huutia!

— Mestari, mestari! Ei pidä kirota! Sanassa sanotaan, että lasten on taivaan valtakunta!

— Vai niin, vai on niillä taivaassa tuollaisia!

— Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! puhkesi suuttunut äiti sanomaan. Jos hän joskus itse saa lapsia, niin rukoilen minä hänen puolestaan, että niistä tulee rampoja ja raajarikkoja; rukoilen, että niistä tulee mykkiä ja kuuroja ja sokeita; rukoilen, että ne joutuisivat kuritushuoneeseen ja hirttomäelle; sen minä teen!

— Tehkää se, senkin irstas olento, minä en aio hankkia lapsia maailmaan puutetta kärsimään; teidän pitäisi joutua työhuoneeseen, teidän, joka synnytätte tuollaisia raukkoja kurjuuteen! Te olette naimisissa? Olette! Pitääkö teidän siis olla irstaita senvuoksi, että olette naimisissa? Häh!

— Mestari, mestari, Jumala se lapset lähettää!

— Se on vale, suutari! Olen lukenut eräästä lehdestä, että se on tuo saatanan peruna, joka tekee, että köyhät saavat niin paljon lapsia, sillä, nähkääs, peruna sisältää kahta ainetta, joita nimitetään typeksi ja hapoksi; kun niitä esiintyy eräässä määrätyssä yhteydessä ja runsaasti, niin naiset tulevat hedelmällisiksi.

— No, miten se siis on autettavissa? kysyi suuttunut äiti, jonka tunteet olivat talttuneet hänen kuunnellessaan mieltäkiinnittävää luentoa.

— Täytyy olla syömättä perunoita, sen kai voitte käsittää!

— Mitä sitten pitää syödä, ellei saa syödä perunoita?

— Pihviä sinun on syötävä, akka! Pihviä sipulin kanssa! Hä! Käykö laatuun? Tahi shattoo-briangia! Tiedätkö, mitä se on! Hä! Isänmaassa oli joku aika sitten, että muuan vaimo oli syönyt häränjyviä ja oli lapsineen vähältä heittää henkensä siitä!

— Mitä hän sanoo? kysyi vaimo ja höristi korviaan.

— Oletko utelias? Mitä?

— Onko se todellakin totta tuo häränjyväjuttu? kysyi suutari siristäen silmiään.

— On, se ajaa sekä maksan että keuhkot maalle, ja sen käyttämisestä saa lisäksi ankaran rangaistuksen, ja se on oikein!

— Onko se oikein? kysyi suutari kumealla äänellä.

— Tietysti on! Joka on irstas, sitä on rangaistava; ja eihän lapsia saa surmata liioin!

— Lapsia! On kai siinäkin sentään erotusta, sanoi suuttunut äiti nöyrästi. Mutta mitä se on tuo aine, josta mestari puhui!

— Vai niin, aiot laittaa useampia lapsia, senkin kuvatus, vaikka olet leski ja sinulla niitä jo on viisi! Varo tuota suutaripirua; hän on hyvin ankara naisia kohtaan, vaikka on jumalinen! Pannaanpa nuuskaksi sen asian päälle, suutari!

— Vai niin! Onko todellakin kasvi…

— Kuka on sanonut että se on kasvi? Sanoinko minä, että se on kasvi? En vaankaan! Se on eläintieteellinen aine. Kaikki aineet, nähkääs, ja niitä on lähes kuusikymmentä, aineet jaetaan kemiallisiin ja eläintieteellisiin; tämän latinalainen nimi on cornutibus secalias ja sitä saadaan ulkomailta; pari kappaletta Kalabrian niemimaalta.

— Luuleeko mestari, että se on kovin kallista? kysyi suutari.

— Kallista! toisti nikkari ja ojensi höylän kuin olisi tähdännyt karbiinilla! Se on niin saatanan kallista!

Falk, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut koko tätä keskustelua, hätkähti, kun hän avoimesta ikkunasta kuuli ajopelien pysähtyvän kadulle ja kahden naisäänen, jotka hän luuli tuntevansa, alottavan seuraavan keskustelun:

— Tämä talo näyttää hyvältä.

— Näyttääkö se hyvältä? kysyi vanhempi nainen. Minusta se näyttää kauhealta.

— Tarkotan, että se näyttää sopivalta meidän tarkotukseemme. Tietääkö ajuri, asuuko tässä talossa köyhiä?

— En minä sitä tiedä, mutta luulen, että voi vannoa asuvan!

— On synti vannoa, niin että sitä ei tarvita! Olkaa hyvä ja odottakaa sen aikaa, kun me käymme siellä toimimassa.

— Kuules, Eugenie, emmekö pysähdy ensin tänne alas puhuttelemaan lapsia, sanoi revisorska Homan rouva Falkille.

— Sen me teemme! Tule tänne, poikaseni; mikä sinun nimesi on?

— Albert! vastasi pieni haalistunut kuusvuotias.

— Tunnetko sinä Jeesuksen, poikaseni?

— En! vastasi pienokainen nauraen ja pisti sormen suuhunsa.

— Sehän on hirveätä, sanoi rouva Falk ja otti esille muistikirjansa. Minä kirjotan näin "Katrinan seurakunta, Valkeat vuoret. Syvää henkistä pimeyttä alaikäisissä". — Voipiko sanoa pimeyttä? — No, etkö tahdo oppia tuntemaan häntä? kysyi rouva edelleen.

— Een!

— Tahdotko lantin, poikani?

— Joo!

— Kyllä, kiitos, sanotaan! — "Suurimmassa määrässä huonosti hoidettuja; onnistuttiin sentään lempeydellä saamaan heidät osottamaan parempaa käytöstä".

— Tämäpä kamala haju on; jatkakaamme nyt, Eugenie, pyysi rouva Homan.

He nousivat rappusia ylös ja astuivat suureen huoneeseen koputtamatta.

Puuseppä tarttui höyläänsä ja kävi käsiksi oksaiseen lautaan, jotta naisten täytyi huutaa, saadakseen äänensä kuuluviin.

— Onko täällä joku, joka janoo pelastusta ja armoa? huusi rouva Homan, rouva Falkin ruiskuttaessa hajuvettä lasten päälle, jotka alkoivat huutaa silmien kirvelemisestä.

— Tarjoaako nainen pelastusta? kysyi puuseppä, joka keskeytti työnsä. Mistä nainen sitä on saanut? Ehkä teillä on hyväntekeväisyyttäkin, ja nöyryytystä ja ylpeyttä? Hä!

— Te olette raaka ihminen, joka joudutte kadotukseen, vastasi rouva Homan. Rouva Falk kirjotti muistikirjaansa ja sanoi: tuo oli hyvin sanottu.

— Puhukoon hän! sanoi revisorska.

— Me tunnemme tuon! Ehkä naiset haluavat puhua minun kanssani uskonnosta! Minä voin puhua kaikesta! Tietävätkö naiset, että Niceassa oli vuonna 829 kokous, jossa pyhä henki otettiin Schmakhaldinin artikkeleihin.

— Ei, sitä me emme tiedä, hyvä mies!

— Miksis sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala yksin, sanotaan sanassa! Vai niin, vai eivät naiset tiedä mitään Nicean kokouksesta v. 829? Kuinka te silloin tahdotte opastaa toisia, kun ette itse mitään tiedä? No, jos nyt aiotte harjottaa jonkunlaista hyväntekeväisyyttä, niin käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun minä käännän selkäni, sillä totinen hyväntekeväisyys tapahtuu salassa. Mutta harjottakaa sitä kaikella muotoa lapsiin, sillä he eivät voi puolustautua; elkääkä tulko meidän luo! Antakaa meille työtä, jos haluatte, ja oppikaa työstä maksamaan, niin ei teidän tarvitse juosta ympäri tuolla tavoin! Nuuskaksi, suutari!

— Voipiko kirjottaa näin, Evelyn? kysyi rouva Falk. — "Suurta epäuskoa, nurjuutta…"

— "Paatumusta" on parempi, rakas Eugenie.

— Mitä ne naiset kirjottavat muistiin? Meidän syntejämmekö? Siihen kirja on aivan liian pieni.

— N.s. "työväenyhdistyksen hedelmiä"…

— Aivan niin, sanoi revisorska.

— Varokaa te työväenyhdistyksiä, te, sanoi puuseppä. Kuninkaita tässä on parisen sataa vuotta paukuteltu, mutta nyt olemme huomanneet, että eivät he syypäät ole; seuraavan kerran isketään kaikkia niitä toimettomia, jotka elävät toisten työstä; silloin te saatte nähdä itse elävän perkeleen!

— Vaiti, vaiti, sanoi suutari.

Suuttunut äiti, joka tämän kohtauksen aikana oli katsellut rouva
Falkia, käytti nyt äänettömyyttä hyväkseen ja kysyi:

— Suokaa anteeksi, ettekö ole rouva Falk?

— En, en ole! vastasi kyseessä oleva henkilö sellaisella varmuudella, että se hämmästytti rouva Homaniakin.

— Voi, Herra Jumala, kuinka te olette sen naisen näköinen; minä tunsin hänen isänsä, minä, nimipäällikkö Rånockin, saaresta, siihen aikaan kun hän oli matruusina!

— Vai niin, se on hyvin hauskaa se, mutta sehän ei kuulu tähän…
Asuuko tuolla sisällä muita, jotka tarvitsevat pelastusta…

— Ei, sanoi puuseppä, pelastusta ne eivät tarvitse, mutta ruokaa ja vaatetta, tahi kaikkein mieluimmin työtä, paljon työtä ja hyvin maksettua työtä. Mutta naisten ei pidä mennä sisälle, sillä yksi heistä sairastaa isoarokkoa…

— Isoarokkoa! kirkasi rouva Homan; eikä siitä ole sanottu sanaakaan! Tule, Eugenie, niin lähetämme poliisin heidän kimppuunsa. Hyi, millaisia ihmisiä!

— Mutta entäs lapset! Ken niitä hoitaa? Vastatkaa! sanoi rouva Falk uhaten lyijykynällä.

— Minä, rouva hyvä! sanoi äiti.

— Mutta mies! Missä mies on?

— Hän pysytteleikse poissa tällä haavaa, sanoi puuseppä.

— Vai niin! Silloin lähetämme poliisin hänen kimppuunsa! Ja me panetamme hänet työhuoneeseen! Tästä tulee eri komento! — Tämä oli oikein hyvä talo, tämä, kuten sanoin, Evelyn!

— Eikö rouva suvaitse istua? kysyi puuseppä. Istualta käy puhe paremmin, mutta meillä ei ole tuoleja tarjottavana eikähän se mitään tee; ei meillä ole sänkyjäkään, ne vietiin kaasuverosta, pro primo, jotta te pääsisitte kulkemasta pimeässä teatterista tullessanne; meillä ei ole kaasuvaloa, kuten näette; ja pro sekundo vesijohtoverosta, jotta teidän piikanne pääsisivät kulkemasta rappusissa; meillä ei ole vesijohtoa; ja pro tertio parantolasta, jotta teidän poikainne ei tarvitse maata kotosalla…

— Tule, Eugenie, Luojan tähden; tämä käy sietämättömäksi…

— Minä vakuutan teille, hyvät naiset, että tämä jo on sietämätöntä, sanoi puuseppä. Ja tulee päivä, jolloin se käy vielä pahemmaksi, mutta silloin, silloin me tulemme alas Valkeilta vuorilta, Skinnarvikin vuorilta, Tyskbagar-vuorilta, ja me tulemme suurella jymyllä kuin vesiputous ja me pyydämme takaisin sänkymme. Pyydämme? Ei, otamme! ja te saatte maata höyläpenkeillä, kuten minä olen saanut, ja saatte syödä perunoita, jotta mahanne pullistuvat pingoiksi kuin rumpukalvo, aivan kuin olisitte suorittaneet vesikokeen kuten me…

Naiset olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä tukun lentolehtisiä.

— Hyi perkele, kuinka täällä haisee hajuvesi: Aivan kuin olisi ollut katutyttöjä sanoi puuseppä. Nuuskaksi, suutari!

Hän pyyhkäisi otsaansa sinisellä esiliinallaan ja tarttui höylään, seuran vaipuessa mietteisiin.

Ygberg, joka oli koko ajan uinunut, heräsi nyt ja valmistausi lähtemään Falkin kera ulos. Avoimesta ikkunasta kuului vielä kerran rouva Homanin ääni:

— Mitä hän tarkotti nimipäälliköllä? Isäsihän on kapteeni?

— Häntä sanotaan siten! Muuten on päällikkö ja kapteeni sama asia! Senhän sinä tiedät! Eivätkö sinun mielestäsi olleet hävytöntä joukkoa nuo. Sinne en mene enää koskaan! Mutta hyvä raportti siitä tulee, se on varma! Ajakaa Hasselbackenille!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Luontoa…

Falander istui eräänä iltapäivänä kotonaan lukien erästä osaa, kun heikko koputus, kaksi kaksoislyöntiä, kuului ovelta. Hän hyppäsi ylös, otti päälleen takin ja avasi.

— Agnes! Sepä harvinainen vieras!

— Niin, minun täytyi tulla tervehtimään sinua; on niin helkkarin ikävää nykyään!

— Kylläpä sinä kiroilet!

— Anna minun kirota: se on niin ihanaa!

— Hm! hm!

— Anna minulle sikari; en ole polttanut kuuteen viikkoon! Tämä kasvatus tekee minut hulluksi!

— Onko hän siis niin ankara?

— Hän on hitonmoinen!

— Hyi, Agnes, miten sinä sanot.

— Minä en saa polttaa, en kirota, en juoda punssia, en olla poissa iltasin! Mutta annas, kun pääsen naimisiin! Silloin!!

— Aikooko hän todellakin?

— Aivan! Katsos tätä nenäliinaa!

— A.R. ja kruunu; yhdeksän kuulaa!

— Meillä on samat nimikirjaimet ja minä olen saanut lainata hänen levynsä! Eikös olekin hienoa?

— Onhan se hienoa! Vai on se kehittynyt jo niin pitkälle!

Sinipukuinen enkeli viskautui vallattomasti sohvaan ja tuprutti sikaria. Falander tarkasteli hänen ruumistaan silmäyksillä kuin olisi tehnyt kustannusarviota, jonka jälkeen sanoi:

— Juotko lasin punssia?

— Kiitos, mielelläni!

— No, rakastatko sinä sulhastasi?

— Hän ei ole niitä miehiä, joita oikein voi rakastaa. Enkä minä sitäpaitsi oikein tiedä. Rakastaa? Hm! Mitä se on oikeastaan?

— Niin, mitä se on?

— Oi! Sen sinä kyllä tiedät! — Hän on hyvin kunnioitettava, ihan hirvittävässä määrässä, mutta, mutta, mutta.

— Noo?

— Hän on niin säännöllinen!

Hän katseli Falanderia huulissaan hymyily, joka olisi pelastanut poissaolevan sulhasen, jos olisi sen nähnyt.

— Hän ei ole sinulle kohtelias? kysyi Falander uteliaalla ja levottomalla äänellä.

Tyttö tyhjensi punssilasinsa, piti taidepaussin, pudisti päätään ja sanoi huoaten teatterimaisesti:

— Ehei!

Falander näytti olevan tyytyväinen vastaukseen ja hänen sydämensä keveni huomattavasti. Sitten jatkoi hän inkvisitsiooniaan.

— Voi kestää kauan, ennenkuin pääset naimisiin. Hän ei ole vielä saanut yhtään osaa.

— Ei ole, tiedän sen.

— Se on sinulle ikävää se?

— Saa luvan tyytyä!

— Tässä täytyy käyttää kidutusta, ajatteli Falander.

— No, sinä tiedät, että Jenny on minun rakastajattareni tätänykyä.

— Tuo vanha ja ruma vietävä!

Joukko valkoisia revontulia liekehti hänen kasvoillaan ja kaikki lihakset joutuivat liikkeeseen ikäänkuin galvanisen sähkön vaikutuksesta.

— Ei hän niin vanha ole, sanoi Falander kylmäverisesti. Oletko kuullut, että kaupunginkellarin tarjoilija kokeilee Don Diegona uudessa kappaleessa ja että Rehnhjelm näyttelee hänen palvelijaansa. Kyyppari kyllä onnistuu, sillä se osa näyttelee itse itsensä, mutta Rehnhjelm parka aivan murtuu häpeästä.

— Taivaan Jumala, mitä sinä sanot!

— Niin on asia!

— Se ei tule tapahtumaan!

— Kuka sen voi estää?

Agnes ponnahti ylös sohvalta, tyhjensi lasin, purskahti rajuun itkuun sanoen:

— Oi, kuinka maailma on katkeran katkera! On aivan kuin joku paha voima väijyisi kaikkia meidän toivomuksiamme voidakseen niitä vastustaa, vakoilisi meidän toiveitamme voidakseen musertaa ne, arvaisi meidän ajatuksemme tukahuttaakseen ne. Jospa voisi itselleen toivoa kaikkea pahaa, pitäisi se tehdä, jotta siten voisi vetää tuota voimaa nenästä!

— Sangen totta, ystäväni! Sentähden täytyy aina lähteä siitä edellytyksestä, että käy huonosti! Mutta se ei ole surullisinta! Kuules, kun lohdutan sinua. Sinä tiedät, että kaikki onni, jonka sinä saat, tulee toisen kustannuksella; jos saat osan, niin jää toinen ilman, ja silloin hän kiemurtelee kuin poljettu mato, ja sinä olet tahtomattasi tehnyt pahaa; siksi on itse onni myrkytetty. Lohdutuksesi onnettomuudessa on se, että sinä jokaisessa vastoinkäymisessä, jonka saat kokea, olet tehnyt — vaikkakin tahtomattasi — hyvän työn, ja hyvät työmme ovat ainoat puhtaat nautinnot, joita meillä on.

— Minä en tahdo tehdä mitään hyviä töitä, en tahdo mitään puhtaita nautintoja, minä olen yhtä oikeutettu onnistumaan kuin muutkin ja minä — onnistun!

— Mistä hinnasta tahansako?

— Mistä hinnasta tahansa täytyy minun lakata näyttelemästä sinun rakastajattaresi kamarineitoa!

— Aa, sinä olet mustasukkainen! — Opi epäonnistumaan aistikkaasti, ystäväni, se on suurempaa — ja paljon mieltäkiinnittävämpää!

— Sano minulle eräs asia! Rakastaako hän sinua?

— Pelkään hänen olevan liian vakavasti kiintynyt minuun!

— Ja sinä?

— Minä? Minä en tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua Agnes.

Hän tarttui tytön käteen.

Tämä ponnahti ylös sohvalta, niin että sukka näkyi.

— Uskotko sinä olevan olemassa mitään sellaista, jota nimitetään rakkaudeksi? kysyi hän ja katsoi suurin silmin Falanderia.

— Uskon olevan monenlaista rakkautta.

Agnes käveli yli lattian pysähtyen ovelle.

— Rakastatko sinä minua kokonaan, jakamattomasti? kysyi hän käsi lukossa.

Falander mietti kaksi sekuntia ja vastasi:

— Sielusi on paha, ja pahaa minä en rakasta!

— En minä sielusta välitä! Rakastatko sinä minua? Minua?

— Rakastan! Niin paljon…

— Miksi sinä usutit Rehnhjelmin minun kimppuuni?

— Siksi, että tahdoin nähdä, miltä tuntuu, kun ei omista sinua!

— Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olet minuun kyllästynyt!

— Niin tein!

— Sinä, sinä piru!

Agnes oli ottanut avaimen sisäpuolelle ja Falander laskenut puolakaihtimet alas!

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Nihilismiä.

Kun Falk eräänä hyvin sateisena syyskuun iltana käveli kotiin päin ja tuli Gref-Magni-kadulle, näki hän ihmeekseen ikkunastaan valoa. Tultuaan lähemmäs, niin että hän alhaalta voi katsoa huoneeseen, näki hän katossa varjon, joka muistutti jotakuta, jonka hän ennen oli nähnyt, mutta ei voinut muistaa ketä. Se oli surullinen hahmo ja näytti lähempää vieläkin surkeammalta. Falkin astuessa huoneeseen istui Struve hänen kirjotuspöytänsä ääressä, pää käsien varassa. Hänen vaatteensa olivat sateesta märkänä ja valuttivat lattialle vesipuroja, jotka juoksivat lattianrakoihin; hänen tukkansa riippui suortuvissa ja hänen tavallisesti jäykkä englantilainen poskipartansa riippui kuin tippukivet hänen märälle takilleen. Pöydällä hänen vieressään oli hänen musta hattunsa, joka oli lyhistynyt omasta painostaan ja näytti surevan mennyttä nuoruuttansa, sillä siihen oli kiinnitetty pitkä suruharso.

— Hyvää iltaa, sanoi Falk; sepä komea vieras.

— Elä pilkkaa minua, pyysi Struve.

— Miks'en sitä tekisi? En tiedä mitään syytä, miksi sitä en tekisi.

— Vai niin, sinäkin olet turmeltunut!

— Olen, siitä voit olla varma, niin että kohta minustakin tulee vanhoillinen! Sinulla on surua, näen minä; toivon saavani onnitella.

— Olen kadottanut pienokaisen.

— No, silloin saan onnitella häntä! — Sanoppa minulle, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Sinä tiedät, että minä halveksin sinua, ja niin kai sinä luullakseni itsekin teet? Eikö totta?

— Tietysti, mutta kuules, ystäväni, eikö sinusta elämä ole kyllin katkeraa ilman että tarpeettomasti teemme sen toisillemme vielä katkerammaksi? Jos Jumala eli kaitselmus sillä huvittaa itseänsä, niin ei kai ihmisen pidä siihen alentua!

— No, se oli järkevä ajatus; se on sinulle kunniaksi! Etkö halua ottaa aamunuttuani päällesi siksi aikaa, kun pitkä takkisi kuivaa; sinua varmaankin palelee.

— Kiitos vaan, mutta minun täytyy kohta mennä.

— Voit aivan hyvin viipyä täällä hetken, niin saamme kerrankin puhua asiat selviksi.

— Puhun vastenmielisesti onnettomuuksistani.

— Puhu sitten rikoksistasi!

— Sellaisia minä en ole tehnyt!

— Olet ja suuria! Sinä olet vainonnut poljetuita, olet polkenut haavottuneita, olet pilkannut kurjia! Muistatko viimeistä lakkoa, jolloin asetuit järjestysvallan puolelle!

— Lain puolelle, veli hyvä!

— Vai lain! Sinä hullu, kuka on kirjottanut köyhälle lain! Rikas! Se on: herra orjalle!

— Lain on kirjottanut koko kansa ja yleinen oikeudentunto — sen on kirjottanut Jumala!

— Säästä suuria sanojasi puhuessasi minun kanssani! Kuka kirjotti 1734 vuoden lain? Herra Cronstedt! Kuka kirjotti viimeisen lain raipparangaistuksesta? Sen teki eversti Sabelman — se oli hänen anomusehdotuksensa — ja hänen ystävänsä, jotka silloin olivat enemmistössä, ajoivat sen läpi! Eversti Sabelman ei ole kansa eivätkä hänen tuttavansa olleet yleinen oikeudentunto. Kuka kirjotti lain yhtiöiden oikeudesta? Tuomari Svindelgren! Kuka kirjotti uuden valtiopäiväjärjestyksen? Asessori Vallonius! Kuka sai aikaan lain "laillisesta turvasta" s.o. lain, joka turvaa rikkaan köyhän oikeudenmukaisilta vaatimuksilta? Tukkukauppias Kryddgren! Pidä sinä suusi! Minä osaan sinun sananpartesi! Ketkä kirjottivat uuden vallanperimysjärjestyksen? Lainrikkojat! Ketkä ovat kirjottaneet metsälain? Rosvot! Ketkä kirjottivat lain yksityispankkien setelinanto-oikeudesta? Huijarit! Ja sinä väität Jumalan tehneen kaiken tämän? Jumala parka!

— Saanko antaa sinulle neuvon, koko elämäksesi neuvon, jonka kokemus on antanut minulle. Jos tahdot välttää sitä itsepalamista, jota kohti sinä kiihkoilijana kuljet, niin omaksu mitä pikimmin uusi katsantokanta asioiden ja olojen suhteen; totuttele näkemään maailma linnunsilmällä ja tulet huomaamaan, kuinka pieneltä ja merkityksettömältä kaikki näyttää; lähde edellytyksestä, että maailma on rikkaläjä, että ihmiset ovat perkeitä, munankuoria, porkkananvarsia, kaalinlehtiä, räsytilkkuja, niin ei sinua enää koskaan yllätetä, sinä et koskaan enää kadota mitään harhanäkyjä, vaan saat päinvastoin kokea paljon iloa, joka kerran kun näet kauniin piirteen, hyvän työn; sanalla sanoen, omaksu levollinen ja hiljainen maailmanhalveksuminen — etkä silti tarvitse pelätä tulevasi sydämettömäksi.

— Sitä katsantokantaa minulla tosin ei vielä ole, mutta maailmanhalveksumista osaksi. Mutta se onkin minun onnettomuuteni, sillä kun näen jonkunkaan todistuksen hyvyydestä tahi jalomielisyydestä, rakastan minä taasen ihmisiä, ajattelen heistä liian suurta ja petyn uudestaan!

— Rupea itsekkääksi! Anna ihmisille palttua!

— Pelkään, etten sitä voi!

— Hae itsellesi toinen toimiala. Lyöttäydy yhteen veljesi kanssa; hän näyttää viihtyvän täällä maan päällä. Näin hänet eilen kirkonkokouksessa Nikolain kirkossa.

— Kirkonkokouksessa?

— Hän on kirkkoneuvoston jäsen! Se on mies, jolla on tulevaisuutta. Pastori primarius nyökäytti hänelle päätään! Hänestä tulee kyllä pian valtuusmies kuten kaikista tontinomistajista.

— Kuinka käy Tritonin nykyään?

— He laskevat nykyään liikkeelle obligatsiooneja. Siinä ei veljesi ole mitään hävinnyt, jos ei ole mitään voittanutkaan, ei, hänellä on toisia asioita.

— Elkäämme puhuko siitä miehestä.

— Mutta hän on kuitenkin veljesi!

— Onko se hänen ansionsa, että hän on veljeni? Mutta nyt olemme puhuneet sitä ja tätä; sano minulle nyt asiasi!

— Voi, minun pitää huomenna mennä hautajaisiin eikä minulla ole hännystakkia.

— No, sen voit saada…

— Kiitos, hyvä veli, sinä pelastat minut suuresta pulasta. Se siitä, mutta on vielä toinen, arkaluontoisempi asia…

— Miksi valitset minut, vihamiehesi, uskotuksesi arkaluontoisissa asioissa? Se ihmetyttää minua.

— Siksi, että sinä olet ihminen, jolla on sydän…

— Elä siihen enää luota! No, jatka…

— Sinä olet tullut niin hermostuneeksi ja niin erilaiseksi, sinä, joka ennen olit niin lempeä!

— Sitähän minä sanoin! Anna tulla nyt!

— Tahdoin kysyä, haluaisitko sinä seurata minua kirkkomaalle?

— Hm! Minä? Miksi et pyydä tovereitasi Harmaastaviitasta?

— Siksi, että on asianhaaroja. Sinulle voin sen sanoa! Minä en ole naimisissa.

— Et naimisissa? Sinä, alttarin ja tapojen puolustaja, höllytätkö sinä pyhiä siteitä?

— Köyhyys, asianhaarat! Mutta minä olen yhtä onnellinen silti! Vaimoni pitää minusta ja minä hänestä, siinä kaikki! On vielä toinenkin asia! Lapsi jäi sattuneesta syystä kastamatta; se oli kolmen viikon vanha kuollessaan; ja siksi se ei saa pappia haudalle, mutta sitä minä en uskalla sanoa vaimolleni, hän joutuisi epätoivoon. Siksi olen sanonut hänelle, että pappi yhtyy meihin kirkkomaalla; tämä sitä varten, että tiedät. Hän jää tietystikin kotiin. Sinä tapaat ainoastaan kaksi henkilöä: toisen nimi on Levi, Tritonin johtajan nuorempi veli ja on yhtiön konttorissa; hän on rakastettava nuorukainen, harvinaisen hyväpäinen ja vielä hyväsydämisempi. Älä naura, näen kyllä, että sinä luulet minun lainanneen häneltä rahaa; niin tosin olen tehnytkin, mutta hän on mies, josta sinä varmaan tulet paljon pitämään! Ja sitten vanha ystäväni tohtori Borg, joka on hoitanut lasta. Hän on ennakkoluuloton mies ja hyvin edistysmielinen — häntä kyllä tulet ymmärtämään. No, nyt kai tulet; vaunuihin menee meitä neljä ja tietenkin pieni kirstu.

— Kyllä minä tulen!

— Mutta nyt pyydän sinulta vielä yhtä asiaa. Katsos, vaimollani on uskonnollisia epäilyksiä pienokaisen autuudesta, koska tämä kuoli kastamatta, ja hän kysyy asiasta kaikkien ihmisten mielipidettä saadakseen mieleensä rauhan.

— No, kai sinä osaat augsburgilaisen tunnustuksen?

— Ei nyt ole kysymys mistään tunnustuksista.

— Mutta kirjottaessasi lehteen on aina kysymys virallisesta uskosta.

— Lehdessä, niin, sehän on yhtiön asia — jos yhtiö tahtoo ylläpitää kristinuskoa, niin saahan se sen tehdä; kun minä olen yhtiön työssä niin … se on asia sinänsä se… Ole yhtä mieltä hänen kanssaan, jos hän sanoo uskovansa, että lapsi on autuas!

— No niin, tehdäkseni ihmisen onnelliseksi minä kyllä voin kieltää uskonnon, varsinkin kun se ei ole minun. Mutta sinun täytyy sanoa nyt myöskin, missä sinä asut!

— Tiedätkö, missä Valkeat vuoret ovat?

— Kyllä tiedän! Sinä asut ehkä tuossa paklatussa puutalossa kallion töyräällä?

— Mistä sen tiedät?

— Olen kerran ollut siellä.

— Tunnet ehkä tuon sosialistin Ygbergin, joka tärvelee minulta ihmiset. Minä olen talossa Smithin varaisäntä ja asun vuokratta siitä hyvästä, että kokoan hyyryt; mutta kun he eivät voi maksaa, puhuvat he jonkinlaista pötyä, jota hän on heille opettanut, "työstä ja kapitaalista" ja muusta sellaisesta, jota on roskalehdissä kirjotettu.

Falk vaikeni.

— Tunnetko sinä tuon Ygbergin?

— Tunnen kyllä! Tahdotko nyt koettaa hännystakkia?

Kun Struve oli pukenut hännystakin ylleen, veti hän märän pitkän takkinsa sen päälle, napitti sen leukaan asti, sytytti pureksitun sikarinpätkän, joka nökötti tulitikun päässä — ja meni. Falk valaisi häntä rappusissa.

— Sinulla on pitkä matka kuljettavana, sanoi Falk tehdäkseen hyvästijätön sovinnollisemmaksi.

— Niin on, Jumala nähköön! Eikä minulla ole sateenvarjoa.

— Eikä päällystakkia! Etkö halua lainata minun talvitakkiani?

— Kyllä, kiitos vaan, mutta se on liian ystävällistä!

— Saanhan sen takaisin sitten, kun sopii!

Falk palasi huoneeseen, toi päällystakin ja pudotti sen Struvelle, joka seisoi alhaalla portailla, ja sanottuaan lyhyesti hyvää yötä meni hän sisälle. Mutta ilma tuntui hänestä niin raskaalta, että hän aukaisi akkunan. Ulkona virtasi rankka syyssade rapisten kattopeltejä vasten ja syöksyi likaiselle kadulle. Vastapäätä olevasta kasarmista kuului iltahuuto, siellä laulettiin kuorossa ja avonaisista ikkunoista tunkihe korviin katkonaisia virren säkeitä.

Falk tunsi itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi. Hän oli toivonut saavansa aikaan taistelun sen kanssa, joka edusti kaikkea hänelle vihamielistä, mutta vihollinen oli paennut ja osaksi voittanut hänet samalla. Jos hän koetti selittää itselleen, mitä taistelu oikeastaan koski, ei hän sitä voinut, ja kuka oli oikeassa, sitä hän ei myöskään saanut selville. Ja hän alkoi miettiä, eiköhän koko asia, jonka hän oli ottanut omakseen, nimittäin sorrettujen, vain ollut mahdottomuus. Silmänräpäyksen kuluttua moitti hän itseään tästä pelkuruudesta ja se alituinen kiihkoisuus, joka hänessä kyti, leimahti jälleen; hän kirosi heikkouttaan, joka alituisesti narrasi häntä myönnytyksiin; äsken oli vihollinen ollut hänen käsissään, ja hän ei ainoastaan ollut näyttämättä hänelle syvää halveksumistaan, vaan oli kohdellut häntä hyväntahtoisesti ja osottanut hänelle myötätuntoisuutta; mitä mahtoi tämä tästälähin hänestä ajatella. Tämä hänen hyväntahtoisuutensa ei ollut mikään etu, koska se esti häntä tekemästä lujia päätöksiä, se oli vain siveellistä velttoutta, joka saattoi hänet kykenemättömäksi taisteluun, johon hän yhä vähemmän tunsi pystyvänsä. Hän tunsi elävästi, miten välttämätöntä oli sammuttaa tuli pannujen alta, jotka eivät enää voisi kestää niin korkeata painetta, kun höyryä ei kulutettu, ja hän ajatteli Struven neuvoa, ja hän ajatteli niin kauan, että lopuksi oli niin sekaisin, että totuus ja valhe, oikea ja väärä tanssivat suloisessa yksimielisyydessä, ja hänen aivonsa, jossa käsitteet, kiitos akateemisen kasvatuksen, olivat olleet kauniisti lajiteltuina, näyttivät kohta sekotetulta korttipakalta. Hän onnistui ihmeellisen hyvin asettautumaan välinpitämättömyyden tilaan, hän harjottelihe etsimään kauniita syitä vihollisten teoille, ja hän vähitellen myönsi itse olleensa väärässä, tunsi sovinnollisuutta maailmanjärjestykseen, saavutti lopulta korkean katsantokannan ja huomasi, että itse asiassa ylipäänsä merkitsi sangen vähän, oliko kaikki mustaa vai valkoista; ja jos se oli mustaa, niin eihän ollut mitään varmuutta siitä, ettei sen niin pitänyt ollakin, ja silloin ei ollut hänen asiansa toivoa sitä toiseksi.

Hän huomasi tämän sieluntilan miellyttäväksi, sillä se toi mukanaan levollisuuden tunteen, jollaista hän ei ollut tuntenut niinä monina vuosina, jolloin oli ollut huolissaan ihmiskunnan tähden. Hän nautti tästä levosta vahvan piipputupakan ohella, kunnes siivoojatar tuli sisälle tekemään vuodetta ja samalla ojensi kirjeen, jonka kantaja äsken oli tuonut. Kirje oli Olle Montanuksen allekirjottama ja hyvin pitkä sekä näytti tekevän Falkiin osaksi elähyttävän vaikutuksen. Muuten kuului se seuraavasti:

Rakas Veli!

Vaikka Lundell ja minä olemme nyt lopettaneet työmme ja kohta saavumme Tukholmaan, on minun kuitenkin tarvis koota saamani vaikutukset täällä viettämistäni päivistä, koska niillä on ollut suuri merkitys minulle ja henkiselle kehitykselleni, sillä olen tullut johtopäätökseen — ja olen nyt ihmeissäni kuin vasta munasta päässyt kananpoika, katsellen maailmaa uudestaan auenneilla silmillä ja potkien munankuoria, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä. Tämä johtopäätös ei tosin ole mikään uusi; jo Plato on sen sanonut, ennenkuin kristinusko esiintyi todellisuutena: maailma, nimittäin se, jonka me voimme nähdä, on vain varjoa, aatteiden varjokuva; s.o. todellisuus on jotain alhaista, merkityksetöntä, toisarvoista, satunnaista. No niin! Mutta minä tahdon menetellä synteettisesti ja alottaa yksityisestä, siitä johtuakseni yleiseen.

Ensiksikin tahdon puhua työstäni, josta valtiopäivät ja hallitus yhteisesti joutuivat huolehtimaan. Träskålan kirkon alttarilla seisoi kaksi puukuvaa; toinen oli rikkoutunut, mutta toinen ehyt. Ehyellä oli kädessä risti ja se oli naispuolinen; rikkonaisesta kuviosta oli jäljellä kaksi säkillistä palasia, joita säilytettiin kirkon sakastissa. Eräs oppinut muinaistutkija oli tutkinut molempien säkkien sisällön voidakseen määritellä, minkä näköinen särjetty kuva oli, mutta sai tyytyä ainoastaan arveluihin. Hän menetteli sentään perinpohjaisesti; hän otti näytteen siitä valkoisesta väristä, jolla kuva oli maalattu, ja lähetti sen farmaseuttiseen laitokseen ja sai siten selville, että värissä oli lyijyä eikä sinkkiä, siis oli kuva vanhempi kuin 1844, koska sinkkivalkoinen vasta sinä vuonna tuli käytäntöön. (Mitä sanot sellaisesta johtopäätöksestä, sillä olisihan kuva voinut olla uudelleen maalattu). Sitten lähetti hän puunäytteitä nikkariammattiosastolle Tukholmaan ja sai vastauksen, että se on koivua. Kuva siis oli koivusta, valmistettu ennen 1844. Mutta siihen hän ei tahtonut tulla, vaan hänellä oli syitä (!), s.o. hän toivoi kunniansa vuoksi, että kuvat olisivat 1500-luvulta, ja hän olisi mieluimmin halunnut, että suuri (tietysti suuri, koskapa hänen nimensä oli niin hyvin tammeen leikattu, että se oli säilynyt meidän päiviimme asti) Burchard von Schiedenhanne, joka on leikannut Västeråsin tuomiokirkon kuorituolit, on ne tehnyt. Oppineita tutkimuksia jatkettiin edelleen. Hän oli varastanut hieman kipsiä Västeråsin kuvasta ja tämä lähettiin nyt ynnä Träskålan sakastista otettu kipsinäyte Ekole Pollyteknikiin (minä en osaa sitä tavata) Pariisiin. Vastaus oli pilkkaajille musertava: analyysi osotti kipsien olevan kokoomukseltaan samanlaista, 77 ekvivalenttia kalkkia ja 23 rikkihappoa ja siis (!) olivat kuvat samalta aikakaudelta. Kuvien ikä siis oli määritelty; ehyestä piirrettiin kuva ja se "lähetettiin" (noilla oppineilla on tavaton intohimo "lähettää" kaikkea) muinaiskaluakatemiaan; oli vielä määriteltävä ja uudestaan muodosteltava tuo rikkonainen kuva. Kahtena vuonna kulkivat nuo molemmat säkit Upsalan ja Lundin väliä; molemmat professorit sattuivat tällä kertaa onneksi olemaan eri mieltä, josta syntyi riita; Lundin professori, joka juuri pääsi rehtoriksi, kirjotti kuvasta rehtoriväitöskirjansa ja musersi Upsalan professorin, joka sen sijaan sai vastata lentokirjasella. Onneksi toi samalla hetkellä eräs professori Tukholman taideakatemiasta esiin aivan uuden mielipiteen, ja siitä johtui, kuten aina, että Herodes ja Pilatus "sovittivat" mielipiteitään ja karkasivat tukholmalaisen kimppuun kaikella pikkukaupunkilaisen sapella. "Sovittelu" oli, ja siinä pysyttiin, että rikkonainen kuvio oli esittänyt Epäuskoa, koska ehyen kuvion täytyi esittää Uskoa, jota risti kuvasi. Arvelu (lundilainen), että rikkonainen kuvio oli esittänyt Toivoa, koska toisesta säkistä oli löydetty ankkurinkynsi, hylättiin, koska kynnen täytyi (!) edellyttää kolmatta kuvaa, rakkautta, josta ei ollut mitään jälkeä eikä paikkaakaan, jota paitsi osotettiin (esimerkeillä historiallisen museon lukuisasta nuolenkärkikokoelmasta), että ankkurinkynsi ei ollut ankkurinkynsi, vaan nuolenkärki, joka kuuluu niihin aseisiin, jotka kuvaannollisesti esittävät Epäuskoa, katso Ep. Hep. 7 l. 12 v., jossa puhutaan epäuskon sokeista laukauksista, verrattuna Jes. 29 l. 3 v., jossa monesti mainitaan epäuskon nuolia. Nuolenkärjen muoto, joka täydellisesti oli valtionhoitaja Sturen aikaisten kärkien kaltainen, poisti viimeisen epäilyksen kuvion iästä.

Minun tehtäväkseni tuli nyt laatia professorien käsityksen mukainen kuva Epäuskosta, toveriksi Uskolle. Ohjelma oli selvä eikä mitään epäilyksiä ollut. Hain itselleni miehisen mallin, sillä mies se täytyi olla; sain kauan hakea, mutta löysin hänet ja luullakseni löysin itse Epäuskon omassa persoonassaan — ja onnistuin — mainiosti! Siellä seisoo nyt näyttelijä Falander alttarin vasemmalla puolella, kädessään mexikolainen Ferdinand Cortez näytelmästä lainattu kaari ja yllään ryövärin viitta Fra Diavolosta; mutta kansa sanoo, että Epäusko siinä laskee aseensa Uskon edessä, ja konrahtirovasti, joka piti vihkimäsaarnan, puhui niistä ihanista lahjoista, joita Jumala joskus voi ihmiselle antaa ja nyt erikoisesti minulle, ja kreivi, jonka luona söimme vihkimäpäivälliset, selitti, että olin tehnyt mestariteoksen, jota aivan hyvin voi verrata muinaisaikaisiin (joita hän oli nähnyt Italiassa), ja eräs ylioppilas, joka oli kotiopettajana kreivin luona, käytti tilaisuutta saadakseen painattaa ja jakaa runon, jossa hän selvitteli ylevän kauneuden käsitettä ja loi historiallisen katsauksen pirutaruihin.

Nyt olen minä kuten todellisesti itsekäs ihminen puhunut itsestäni! Mitä sanoisin Lundellin alttaritaulusta? Se on tämän näköinen: Kristus (Rehnhjelm) taustalla ristinpuussa, vasemmalla paatunut ryöväri (minä; — se lurjus oli tehnyt minut vielä todellisuuttakin rumemmaksi); oikealla katuva ryöväri (Lundell itse katsoen tekopyhillä silmillään Rehnhjelmiin); ristin juurella Maria Magdaleena (Mari, tiedäthän, olkapäät ja rinta pitkälle paljaina); roomalainen sotilas (Falander) hevosen selässä (lautamies Olssonin eskvadroonan astuja).

En voi selittää sitä kauheata vaikutusta, jonka sain, kun saarnan jälkeen peite putosi ja kaikki nämä tutut kasvot korkealta paikaltaan alttarin luota tuijottivat seurakuntaan, joka hartaana kuunteli papin suuria sanoja taiteen ylevästä merkityksestä, varsinkin silloin kun se palvelee uskontoa. Minun edestänikin putosi silloin peite, joka paljasti paljon, paljon, ja mitä sittemmin olen ajatellut uskosta ja epäuskosta, sen saat joskus kuulla; mitä mietin taiteesta ja sen ylevästä tehtävästä, sen puen esitelmään, jonka pidän jossain julkisessa huoneistossa heti, kun tulen kaupunkiin.

Että Lundellin uskonnollinen tunne on ollut hyvin korkeassa kurssissa näinä "kalleina" päivinä voit arvata. Hän on verrattain onnellinen äärettömässä itsepetoksessaan eikä tiedä olevansa aika veitikka.

Nyt olen luullakseni puhunut tärkeimmistä asioista ja loput selitän suullisesti, kun tapaamme. Siihen asti hyvästi ja voi hyvin.

Tosi ystäväsi

Olle Montanus .

P.S. Unohdin puhua antikvaarisen tutkimishistorian loppuun asti. Se päättyi siten, että vaivastalon Janne, joka lapsuudestaan muisti, minkänäköisiä kuviot olivat, selitti, että niitä oli ollut kolme, nimeltään: Usko, Toivo ja Rakkaus, ja koska Rakkaus oli suurin (Math. 12:s ja 9:s), niin oli sen paikka ollut alttarin yläpuolella. Ukkonen oli iskenyt siihen ja Uskoon 1810-luvulla. Kuviot oli hänen isänsä, joka oli ollut laivanikkarina Karlskronassa, tehnyt. Sama.

Luettuaan tämän kirjeen asettui Falk kirjotuspöytänsä ääreen, tarkasti, että lamppu oli hyvin täytetty, sytytti piipun ja otti pöytälaatikosta esiin käsikirjotuksen ja istuutui kirjottamaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Uudelta hautausmaalta Norrbackaan.

Harmaana, lämpimänä ja rauhallisena peitti syyskuun iltapäivä pääkaupungin, kun Falk käveli eteläisille mäille. Katarinan kirkkomaalla istui hän levähtämään; hän tunsi todellista mielihyvää nähdessään, miten vaahterat olivat punaisiksi paleltuneet viime öinä, ja hän tervehti pimeää syksyä harmaine pilvineen ja putoavine lehtineen sydämellisesti tervetulleeksi. Ei tuulen henkäystä; oli kuin luonto olisi levännyt, väsyneenä lyhyestä kesätyöstä; kaikki lepäsi; ihmiset makasivat tuossa turpeittensa alla, niin hiljaa ja sävyisinä, jollaisia eivät koskaan elämässään olleet, ja hän toivoi kaikki sinne, itsensäkin. Kello löi tornissa ja silloin hän nousi lähtien kävelemään pitkin Trädgårdsgatania, poikkesi Nya gatanille, joka oli ollut uusi sata vuotta, kulki Nytorgetin poikki ja oli perillä Valkeilla vuorilla. Siellä pysähtyi hän täplikkään talon edustalle ja kuunteli lasten puhetta, sillä vuoren töyräällä oli kuten tavallista lapsia, jotka puhuivat sekä ääneen että peittelemättä terotellessaan pieniä tiilikiviä, joita tarvitsivat hypätessään ruutua.

— Mitä sinä sait päivälliseksi, Janne.

— Liikuttaako se sinua!

— Liikuttaa? Sanotko sinä liikuttaa? Varo, etten voitele sinua!

— Sinä! Älä nyt! Et noilla silmilläsi!

— Kuules! Enkö minä voidellut sinua tässä muuanna päivänä Hammarbyn järven rannalla! Häh!

— Tuki turpas!

Janne "voidellaan" ja levottomuus lakkaa.

— Etkö kenties ollut mukana varastamassa krasseja Katariinan kirkkomaalta? Hä?

— Onko tuo ontuva Olle sen juorunnut?

— No, ja eikö poliisi tullut? Häh!

— Luuletko sinä minun pelkäävän poliisia? Saatpa nähdä!

— Ellet pelkää, niin saat tulla mukaamme Zinkensdammille tänä iltana puhaltamaan päärynöitä.

— Kurkkimaan, niin? En pääse lankun yli, minä tunnen ne vihaiset koirat!

— Luuletko, ettei Kolari-Pelle mene sen lankun yli kuin lemmessä vaan, ja totta kai koiria voi potkia.

Terottaminen keskeytyy, kun piika tulee ulos ripottamaan kuusenhavuja ruohoa kasvavalle kadulle.

— Mitä pirua ne nyt siellä ylhäällä hautaavat?

— Se on tuo varaisäntä, joka taasen on teettänyt akallaan lapsen.

— Kitsas saatana, tuo varaisäntä! Eiks' oo'?

Vastauksen sijasta vihelsi hän erikoisella tavalla tuntematonta säveltä.

— Me potkiskelemme hänen ketunpoikiaan, kun ne tulevat koulusta. Ja hänen akkansa se se vasta on paisunut. Se pirun noita jätti meidät taivasalle lumeen yhdeksi yöksi, kun emme maksaneet vuokraa, niin että meidän täytyi kömpiä Blecktornin latoon.

Keskustelu loppui, sillä viimeinen tieto ei näyttänyt tekevän minkäänmoista vaikutusta kuulijaan.

Falk ei astunut vallan iloisin tuntein sisälle tämän näiden kahden katupojan esittelyn jälkeen. Ovessa tervehti häntä Struve, kasvoissa muka surullinen ilme, ja tarttui häntä käsivarteen ikäänkuin ilmaistakseen jonkun salaisuuden tai puristaakseen esiin kyyneleen hänen läsnäollessaan, kumpaa tahansa, jotakin täytyi tehdä — ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen.

Falk tuli saliin, jossa oli ruokapöytä, kaappi, kuusi tuolia ja ruumiskirstu. Akkunoissa riippui valkoiset lakanat, joitten läpi tihkusi päivänvaloa taittuen kahden streariinikynttilän punaisista valoa vasten; ruokapöydällä oli tarjottimella viheriäisiä viinilaseja ja soppamaljakossa georgiineja, leukoijoja ja astereita.

Struve otti häntä kädestä ja talutti hänet arkun luo, jossa pieni nimetön makasi tylliin käärittynä höylänlastuissa ja ympärillään verenpisaran lehtiä.

— Täällä, sanoi hän — täällä!

Falk ei tuntenut muuta vaikutusta kuin sen, jonka aina tuntee ruumiin läheisyydessä, eikä senvuoksi keksinyt tilaisuuteen sopivia sanoja, vaan tyytyi puristamaan isän kättä, jolloin tämä sanoi:

— Kiitos, kiitos! ja poistui mennäkseen viereiseen huoneeseen.

Falk jäi yksin; nyt kuuli hän ensin kiivaan kuiskauksen sen oven takaa, jonne Struve katosi; sitten tuli hetkisen hiljaisuus; mutta sitten alkoi huoneen toisesta päästä ohuen lautaseinän läpi kuulua mutinaa; hän saattoi vain osaksi erottaa sanat, mutta hän näytti tuntevan äänet. Ensin kuului kimeä diskantti, puhuen pitkiä lauseita hyvin nopeasti.

Se kuului kuin:

— Babebibobubybobäbö. — Babebibobubybäbobö. — Babebibobubybobäbö.

Siihen vastasi kiukkuinen miehen ääni, höylän säestämänä: hvitsho — hvitsho — hvitsh — hvitsh — hitsh — hitsh.

Ja sitten hitaasti kuuluva mum — mum — mum — mum. Mum — mum — mum — mum. Jonka jälkeen höylä alkoi sylkeä ja aivastella: hvitsh, hvitsh. Ja sitten taasen myrskynä: babili-bebili-bibili-bobili-bubili-bybili-bobili-bäbili-bö!

Falk luuli ymmärtävänsä, mitä tämä keskustelu koski, ja muutamista äänenpainoista oli hän huomaavinaan, että pikkuinen kuollutkin oli sekotettu asiaan.

Sitten alkoi taasen ankara kuiskaus Struven oven takana, nyyhkytyksen keskeyttämänä, ja sitten aukeni ovi ja ulos tuli Struve taluttaen mustiin puettua ja punasilmäistä pesijätärtä. Perheenisän arvokkuudella esitteli Struve:

— Vaimoni; tuomari Falk, vanha ystäväni!

Falk puristi kättä, joka oli kova kuin karttu, ja sai osakseen hymyilyn, joka oli kuin pikkelsiä. Hän yritti kiireesti mielessään muovailla jonkin kohteliaisuuden, joka sisälsi sanat "rouva" ja "surua" ja onnistui siinä jotakuinkin, jonka johdosta Struve tarjosi hänelle syleilyn.

Rouva, joka, hänkin, tahtoi olla avuksi ystävällisyydessä, alkoi harjata miehensä selkää ja sanoi:

— Kauheata, kuinka tuo Kristian voi tahria itsensä; aina ja alati hänen selkänsä on tomussa, eikö hän tuomarinkin mielestä näytä porsaalta?

Falk parka pääsi vastaamasta tähän rakastavaiseen kysymykseen, sillä äidin selän taa tuli näkyviin kaksi punaista päätä irvistäen vieraalle. Äiti tarttui hellästi heidän päihinsä, sanoen:

— Onko tuomari ennen nähnyt näin rumia poikia? Eivätkö ne ole kuin ketun penikoita?

Todellisuudessa olikin asian laita niin, jopa siihen määrään, että Falk tunsi olevansa pakotettu jyrkästi kieltämään tämän tosiseikan.

Eteisen ovi aukeni ja sisälle astui kaksi herraa. Ensimmäinen oli hartiakas kolmekymmenvuotias mies, pää neliskulmainen ja etupuolellaan esittävinään naamaa; iho näytti puoleksi mädänneeltä siltalankulta, johon madot ovat sokkeloitaan kyntäneet; suu oli leveä ja alati raollaan, jolloin neljä terävää kulmahammasta aina näkyi; kun se hymyili, jakautuivat kasvot kahteen osaan ja silloin näki hamaan neljänteen poskihampaaseen asti; ainoaakaan parranhaiventa ei ollut uskaltanut nousta tähän hedelmättömään maaperään; nenä oli asetettu niin huonosti, että edestä voi nähdä hyvän matkaa pään sisään; kallon yläosassa kasvoi jotakin, joka muistutti kokosmattoa.

Struve, joka ymmärsi aateloida ympäristönsä, esitti kandidaatti Borgin tohtori Borgiksi. Viimemainittu ei antanut tyytyväisyyden eikä tyytymättömyyden merkkiä, ojensi vain päällystakkinsa hihan seuralaiselleen, joka heti riisui tuon vaatekappaleen ja ripusti sen eteisoven saranaan, jolloin rouva huomautti "että tämä vanha talo on niin huono, että ei ole edes vaatenaulakkoa". Takinriisuja esiteltiin herra Leviksi. Hän oli pitkä nuorukainen; hänen pääkallonsa näytti syntyneen siten, että nenäluu oli kehittynyt taaksepäin; vartalo, joka ulottui aina polviin asti, tuntui muodostuneen sillä tavoin, että pääkallo oli vedetty vetoraudan läpi niinkuin rautalankaa vedetään; olkapäät olivat luisut kuin laskurännit, lanteista ei ollut merkkiäkään, pohkeet ulottuivat reisiin, jalat olivat läntistyneet kuin vanhat lanttaan poljetut kengät; sääret pyrkivät ulospäin ja alaspäin kuten työmiehellä, joka on kantanut raskaita taakkoja tahi seisonut suurimman osan elämästään — hän oli täydellinen orjan perikuva.

Kandidaatti oli pysähtynyt ovelle vapauduttuaan päällystakista; hän oli riisunut hansikkaat, pannut pois kepin, niistänyt nenänsä, pistänyt nenäliinan taskuunsa vähääkään välittämättä Struven uudistetuista esittely-yrityksistä; hän katsoi vielä olevansa eteisessä; mutta otti nyt hatun päästään, raapasi jalallaan ja astui askeleen eteenpäin.

— Hyvää päivää, Jenny! Kuinka voit? sanoi hän ja tarttui rouvan käteen, tärkeästi kuin olisi ollut kysymyksessä tämän elämä. Sitten kumarsi hän tuskin huomattavasti Falkille, irvistäen kuin koira, joka näkee vieraan koiran pihallaan.

Nuori Levi herra seurasi kandidaatin jälkiä, pani merkille hänen hymyilynsä, osotti suosiota hänen pistopuheilleen ja antoi toisen ylemmyyden polkea itseään.

Rouva aukaisi pullon reiniläistä viiniä ja kaatoi laseihin. Struve tarttui omaansa ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Kandidaatti avasi kitansa, laski lasin sisällyksen viemäriksi muodostamalle kielelleen, irvisteli kuin hän ottaisi rohtoja ja nielaisi.

— Tämä on kauhean hapanta ja huonoa, sanoi rouva; ehkä Henrik tahtoo lasin punssia!

— Niin, kyllä se on koko huonoa, myönsi kandidaatti ja sai Levin jakamattoman hyväksymisen.

Punssia tuli pöydälle. Borgin kasvot kirkastuivat; hän katseli ympäriltään tuolia; Levi toi heti.

Seurue istuutui ruokapöydän ympärille. Leukoijat tuoksuivat väkevästi ja niiden höyryt yhtyivät viinin höyryihin, kynttilät heijastuivat laseihin, puhe alkoi luistaa ja pian kohosi savupatsas kandidaatin kohdalta korkeuteen. Rouva heitti levottoman silmäyksen ikkunaan päin, jossa pienokainen makasi, mutta katsetta ei kukaan nähnyt.

Silloin kuultiin vaunujen pysähtyvän kadulle. Kaikki nousivat paitsi tohtori. Struve yski ja sanoi matalalla äänellä, aivan kuin olisi sanonut jotakin epämieluisaa: laittaudummeko kuntoon?

Rouva meni kirstun luo, kumartui ja itki katkerasti; noustessaan näki hän miehensä seisovan arkunkansi valmiina ja silloin hyrskähti hän valtavaan itkuun.

— Kas niin, kas niin! tyynny! sanoi Struve ja kiiruhti panemaan kantta päälle, ikäänkuin hän tahtoisi kätkeä jotain. Borg heitti lasillisen punssia viemäriinsä ja oli sitten kuin haukotteleva hevonen. Levi herra auttoi Struvea kannen kiinniruuvaamisessa, tehden sen niin luontevasti kuin olisi laittanut pakkilaatikkoa.

Heitettiin rouvalle hyvästit, puettiin päälle ja mentiin; rouva pyysi herrojen olemaan varovaisia rapuissa; "ne ovat niin vanhat ja huonot".

Struve meni edellä kantaen arkkua; kun hän tuli kadulle ja näki pienen kansanjoukon, hänen kunniakseen kokoontuneen, valtasi hänet ylpeyden henki, niin että hän kiukutteli kuskille, joka ei ollut avannut vaunujen ovea eikä laskenut astinta; tehdäkseen vaikutuksen suurenmoisemmaksi, sinutteli hän suurta, livreapukuista miestä, joka hattu kädessä kiiruhti täyttämään käskyt; tämä sai aikaan, että muuan poika, jonka nimi oli Janne, yskähteli häijysti ja kun siten oli kääntänyt ympärillä olevien huomion puoleensa, rupesi katselemaan silmät leveinä savupiippuja ikäänkuin nokikolaria odotellen.

Vaunun ovi läjähti neljän herran perässä kiinni, ja seuraava keskustelu syntyi muutamien nuorempien kansanjoukon jäsenten kesken, jotka nyt tunsivat itsensä levollisemmiksi:

— Kuules? Niin paisunut arkku! Näitkö sen?

— Kyllä! Mutta huomasitko, ettei laatassa ollut nimeä?

— Eikö ollut?

— Ei, näkihän sen aivan hyvin, se oli aivan kirkas!

— Mitä se merkinnee?

— Etkö sitä tiedä? Se oli huorikakara!

Onneksi piiska läimähti ja vaunu lähti vierimään eteenpäin. Falk silmäsi akkunaan; siellä seisoi rouva, joka jo oli ottanut pois pari raitia ja sammuttanut kynttilät, vieressään molemmat ketunpojat kummallakin viinilasi kädessä.

Vaunu kulki rämisten eteenpäin, katua ylös, toista alas, kukaan ei yrittänytkään puhua. Struve näytti vaivaantuneelta istuessaan arkku polvillaan, ja vielä oli niin valoisa, että hän mieluummin olisi halunnut pysyä näkymätönnä.

Uudelle kirkkomaalle oli pitkä matka, mutta loppuihan sekin ja päästiin perille. Portin edustalla oli pitkä jono vaunuja. Ostettiin seppeleitä ja haudankaivaja otti arkun. Hyvänlaisen kävelymatkan jälkeen pysähtyi pieni kulkue vasta muokatulle hiekkakentälle, kirkkomaan pohjoisimpaan päähän. Haudankaivaja laittoi kantimet kuntoon ja tohtori komensi: kiinni! laskekaa! irti! ja niin päästettiin pieni nimetön kolme kyynärää maan alle; syntyi äänettömyys; kaikki seisoivat vaiti, päät kumarassa, katsellen hautaan ikäänkuin odottaen jotakin; raskaana ja harmaana kaareutui taivas suuren, aution hiekkakentän yli, jossa valkeat ristit seisoivat kuin pienten lasten haamut, jotka täällä olivat joutuneet eksyksiin; metsänranta näkyi tummana kuin varjokuvien tausta, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Silloin kuului ääni, ensin vavisten, mutta kohta selvänä ja varmana, ikäänkuin vakaumuksen tukemana; Levi oli noussut paaripeitteelle ja puhui paljastetuin päin:

"Korkeimman suojaamana, leväten hänen kaikkivaltansa varjossa. Minä sanon Ikuiselle: sinä olet minun turvani varma. Sinä linnani iäisesti luja, Jumala, johon minä luotan. — Kaddish. — Herra Kaikkivaltias Jumala, suo, että pyhää nimeäsi palvottaisiin ja pyhitettäisiin siinä maailmassa, jonka sinä kerran olet uudistava, sinä, joka kuolleet herätät ja kutsut heidät uuteen elämään. Sinä, joka annat ikuisen rauhan taivaassasi vallita, lahjota meille ja koko Israelille rauhasi, amen!

"Nuku rauhassa, pienokainen, joka et nimeä saanut; Hän, joka omansa tuntee, on kyllä sinua nimeltä kutsuva; nuku hyvin syysyössä, pahat henget eivät sinua häiritse, vaikk'et saanutkaan pyhitettyä vettä; iloitse päästessäsi taistelemasta elämän taisteluja, sen riemuja kyllä voit olla ilman. Onnellinen sinä, joka pääsit pois, ennenkuin ehdit maailmaan tutustua; puhtaana, tahratonna jätti sielu hennon majansa, siksi emme heitä sinun päällesi maata, sillä se on katoavaista, vaan peitämme sinut kukkasilla, sillä kuten kukka on kohonnut maasta, niin on sinun sielusikin kohoava pimeästä haudasta valoon, sillä hengestä olet sinä tullut ja hengeksi olet sinä jälleen tuleva!"

Hän pudotti seppeleensä ja pani hatun päähänsä.

Struve meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi, jolloin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi lainata Leviltä nenäliina. Tohtori, joka oli heittänyt seppeleensä hautaan, alkoi jo kävellä poispäin ja toiset seurasivat häntä hiljakseen. Mutta Falk seisoi mietteissään kumartuneena haudan yli ja tuijotti syvyyteen; ensin näki hän ainoastaan neliskulmaisen pimeyden, mutta vähitellen tuli näkyviin vaalea pilkku, joka suureni muodostuen määrätyksi kuvioksi; se tuli pyöreäksi ja heijasti valkoista kajastusta kuin peili — se oli pienokaisen kirjottamaton elämäntaulu, joka loisti pimeyden läpi, vain kuvastaen taivaan taittumatonta valoa. Hän pudotti seppeleensä; kuului heikko kumea ääni ja valo sammui. Silloin kääntyi hän ympäri, seuratakseen toisia.

Vaunun luona mietiskeltiin, mihin matka nyt suunnattaisiin; Borg ratkaisi asian hyvin lyhyesti ja komenti: "Norrbackaan!"

Parin minuutin kuluttua oli seurue toisen kerroksen suuressa salissa, missä heidät otti vastaan tyttö, jota Borg tervehti syleillen ja suudellen. Sitten viskasi hän hattunsa sohvan alle, käski Levin vetämään päällystakin päältään, tilasi kannun punssia, viisikolmatta sikaria, puoli tuoppia konjakkia ja topan sokeria. Sitten riisuutui hän paitahihasilleen ja valtasi itselleen salin ainoan sohvan.

Struven kasvot alkoivat loistaa nähdessään valmistukset juominkeihin ja hän pyysi soittoa. Levi istuutui pianon ääreen rämpyttämään valssia, ja Struve tarttui Falkia vyötäisistä ja alkaen hänen kanssaan kävellä keskusteli helppotajuisesti elämästä ylimalkaan, surusta ja ilosta, ihmisen häilyväisestä luonteesta, y.m., josta tuli se tulos, että on syntistä surra sitä, mitä jumalat — hän käytti sanaa jumalat, koska jo oli sanonut syntistä, jottei Falk luulisi häntä heränneeksi — olivat antaneet ja ottaneet. Tämä keskustelu tuntui olevan johdanto siihen valssiin, jonka hän heti sen jälkeen tanssi tytön kanssa, joka toi sisälle boolin. Borg täytti lasit, kutsui luokseen Levin, viittasi muuatta lasia ja sanoi:

— Nyt juomme sinunmaljan, jotta sitten voimme haukkua toisiamme!

Levi iloitsi suuresti tästä kunniasta.

— Maljasi, Iisakki, sanoi Borg.

— Minun nimeni ei ole Iisakki…

— Luuletko minun välittävän siitä mikä sinun nimesi on. Minä sanon sinua Iisakiksi ja sinä olet minun!

— Oletpa sinä hauska pentele…

— Pentele?? Tiedätkö huutia, juutalaiskakara…

— Meidänhän piti haukkua toisiamme…

— Meidän? Minun piti haukkua sinua!

Struve katsoi velvollisuudekseen mennä välittämään:

— Kiitos, veli Levi, sanoi hän, kauniista sanoistasi. Mikä rukous se oli, jonka sinä luit?

— Se oli meidän hautausrukouksemme.

— Se on hyvin kaunis!

— Paljaita fraaseja, minun mielestäni, heitti Borg väliin. Tuo epäuskoinen koira rukoili ainoastaan Israelin puolesta eikä se siis koskenut kuollutta!

— Kaikki kastamattomat luetaan kuuluviksi Israeliin, vastasi Levi.

— Ja sitten sinä moitit kastetta, jatkoi Borg. Minä en salli kenenkään moittivan kastetta — sen tahdomme tehdä itse! Ja sitten sinä näykit vanhurskauttamisoppia! Älä tee sitä; en kärsi kenenkään toisen näykkivän uskontoamme.

— Siinä Borg on oikeassa, sanoi Struve, jos nimittäin rajottaudumme siihen, ettemme lainkaan moiti kastetta emmekä muita pyhiä totuuksia, ja minä pyydän, että kaikki tällainen kevytmielinen keskustelu kiellettäisiin tästä seurasta tänä iltana.

— Sinä pyydät? karjasi Borg. Mitä sinä pyydät? — No! Minä annan sinulle anteeksi, jos pidät suusi kiinni. Soita Iisakki! Soittoa! Miksi vaikenee soitto Caesarin juhlassa! Soittoa, mutta ei mitään vanhaa! Uutta sen olla pitää!

Levi istuutui pianon ääreen ja soitti Mykän alkusoiton.

— Kas niin, nyt puhellaan, sanoi Borg. Tuomari näyttää niin surulliselta; tulkaa juomaan!

Falk, joka oli tuntenut ahdistusta Borgin läsnäolosta, vastaanotti tarjouksen vastahakoisesti. Mutta keskustelua ei syntynyt, ikäänkuin pelättiin yhteentörmäystä. Struve harhaili kuin koi, etsien huvia löytämättä sitä, aina kuitenkin palaten punssipöydän luo; otti silloin tällöin tanssiaskelia, luulotellen itselleen, että oli hauskaa ja juhlallista, mutta ei vaan ollut. Levi kulki pianon ja punssin väliä; hän koetti laulaa hauskan laulunkin, mutta se oli liian vanha, jotta kukaan olisi viitsinyt kuunnella sitä. Borg karjui saadakseen aikaan "mielialaa", kuten sanoi, mutta kaikki tulivat yhä hiljaisemmiksi, melkeinpä tuskallisiksi. Falk kulki edestakaisin lattialla, vaiteliaana ja pahaenteisenä kuin täyteen ladattu ukkospilvi.

Borgin käskystä katettiin valtava illallinen. Istuttiin pöytään uhkaavan äänettömyyden vallitessa. Struve ja Borg joivat määräämättömästi viinaa. Jälkimmäisen kasvot näyttivät syljeksityiltä uuninluukuilta; sinne tänne nousi punaisia täpliä ja silmät tulivat keltaisiksi; Struve sitävastoin oli kuin vernissattu eidamerijuusto, tasaisesti punainen ja rasvainen. Kun näki Falkin ja Levin tässä seurassa, näyttivät he lapsilta, jotka jättiläisten luona söivät viimeistä illallistaan.

— Anna häväistyskirjottajalle lohta, komensi Borg Leviä, katkaistakseen yksitoikkoisen hiljaisuuden.

Levi ojensi vadin Struvelle. Tämä työnsi silmälasit otsalle ja kiehui sappea.

— Tiedä huutia, juutalainen, sähisi hän viskaten servietin Levin silmille.

Borg laski raskaan kätensä hänen kaljulle päälaelleen sanoen:

— Vaiti, myyrä!

— Mihinkä seuraan olenkaan joutunut; minä sanon teille, hyvät herrat, että en ole tottunut tällaiseen ja olen liian vanha saamaan sellaista kohtelua kuin mikäkin poika, sanoi Struve vapisevalla äänellä, unohtaen tavaksi ottamansa hyvänluontoisuuden.

Borg, joka nyt oli ravittu, nousi pöydästä sanoen:

— Hyi helvetti, millaista seuraa! Maksa sinä tämä, Iisakki, niin saat minulta sitten; minä menen edeltä!

Hän otti päällystakin ja hatun ylleen, kaatoi juomalasin täyteen punssia, terästi sitä konjakilla, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, sammutti sivumennessään pari kynttilää, rikkoi muutamia laseja, pisti kourallisen sikareja ja tulitikkulaatikon taskuunsa ja hoippuroi ulos.

— Vahinko, että tuollainen nero juopottelee, sanoi Levi hartaasti.

Minuutin päästä oli Borg taasen huoneessa, meni ruokapöydän luo, otti kynttiläjalan ja sytytti sikarin, puhalsi savun Struven silmille, pisti kielen ulos suustaan näyttäen poskihampaansa, sammutti kynttilät ja meni. Levi makasi mahallaan huutaen ihastuksesta.

— Mihin hylkiöseuraan sinä suvaitset minut viedä? kysyi Falk vakavasti.

— Veli hyvä, hän on nyt humalassa, mutta hän on sotilaslääkärin ja professorin poika…

— Minä en kysynyt, kuka on hänen isänsä, vaan mikä hän on itse, mutta nyt sinä vastasit, miksi annat tuollaisen koiran polkea itseäsi! Voitko vastata siihen kysymykseen, miksi hän seurustelee kanssasi?

— Pyydän päästä kaikista tuhmuuksista, sanoi Struve ylevästi.

— Niin, pyydä vaan päästä kaikista maailman tuhmuuksista, mutta pidä ne!

— Kuinka voit, veli Levi? sanoi Struve mairittelevasti; sinä olet niin totinen!

— On sentään suuri vahinko, että sellainen nero kuin Borg juo niin kauheasti.

— Miten ja milloin hänen neronsa ilmenee? kysyi Falk.

— Voi olla nero, vaikka ei kirjotakaan runoja, sanoi Struve pisteliäästi.

— Sen kyllä uskon, sillä runojen kirjottaminen ei edellytä mitään neroa — yhtä vähän kuin sekään, että on elukka, sanoi Falk.

— Maksammeko nyt? sanoi Struve ja sai asiaa mennä ulos.

Falk ja Levi maksoivat. Kun he tulivat ulos, satoi vettä ja taivas oli musta, kaasuvalo kaupungista vain heijastui punaisena pilvenä etelässä. Vuokravaunut olivat ajaneet kotiin ja täytyi siis nostaa takinkaulukset pystyyn ja kävellä. He eivät päässeet keilarataa edemmäs, ennenkuin kuulivat kauhean parkaisun ylhäältä ilmasta.

— Vietävä! kuului heidän päittensä päältä ja samalla näkivät he Borgin keinuvan korkeimman lehmuksen latvaoksilla. Oksa taipui maahan päin, mutta kohosi seuraavassa silmänräpäyksessä, suunnattomassa kaaressa.

— Oo, se on suurenmoista! karjui Levi. Se on suurenmoista!

— Sellainen huimapää, hymyili Struve, ylpeillen suojatistaan ja nosti pystyyn takinkauluksen.

— Tule tänne Iisakki, ärjäsi Borg ilmasta, tule, juutalaispoika, niin lainaamme toisiltamme rahoja.

— Paljoko tahdot? kysyi Levi heiluttaen lompakkoa.

— Minä en koskaan lainaa vähempää kuin viisikymmentä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Borg alhaalla puusta ja pisti setelin taskuunsa.

Sitten otti hän päällystakin yltään.

— Pane päällesi! sanoi Struve käskevästi.

— Pitääkö minun panna päälleni! Mitä sinä sanot! Käsketkö sinä minua?
Hä! Sanotko sinä, että minun pitää? Sanotko! Tahdotko tapella!

Ja samalla löi hän hattunsa puuta vasten, niin että se meni rikki, otti sitten hännystakin ja liivit päältään ja seisoi paitahihasillaan sateessa!

— Tule tänne, myyrä, niin tapellaan! Samassa tarttui hän Struvea vyötäisiin, peräytyi hänen kanssaan, niin että molemmat kaatuivat lokaviemäriin.

Falk läksi kävelemään kaupunkiin päin niin nopeasti kuin voi, mutta vielä kauas kuuli hän Levin naurunhohotukset ja hyvähuudot: jumalallista, suurenmoista — suurenmoista! ja Borgin: kavaltaja, petturi!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Alttarilla.

Moran-kello X-köpingin kaupunginkellarissa jymisi seitsemää eräänä lokakuun iltana, kun kaupungin vakinaisen teatterin näyttämöllinen johtaja vääntäytyi ovesta sisälle. Hän näytti säteilevältä kuin rupisammakko, joka on saanut hyvän aterian, näytti iloiselta, mutta hänen kasvolihaksensa olivat siihen tottumattomia, niin että ne heittivät ihon levottomiin kurttuihin ja rumensivat entistä enemmän hänen hirvittävää muotoaan. Hän tervehti armollisesti pientä, kuivaa kellarimestaria, joka seisoi tiskin sisäpuolella laskien vieraitaan.

— Wie steht's? huusi johtaja — hän oli nimittäin aikoja sitten lakannut puhumasta, kuten muistamme.

— Schön Dank! vastasi kellarimestari.

Koska herrojen saksankieli loppui tähän, niin jatkoivat he ruotsiksi.

— No, mitä sanotte pojasta, Gustafista! Eikö hän ollut erinomainen Don
Diego! Hä? Minä osaan tehdä näyttelijöitä, minä.

— No sen mä sanon! Se poika! Mutta on, kuten johtaja sanoi, helpompaa tehdä kyky henkilöstä, joka ei ole tärvellyt itseään tuhmilla kirjoilla…

— Kirjat eivät kelpaa mihinkään! Sen minä parhaiten tiedän! Muuten! Tietääkö kellarimestari, mitä kirjoissa on? Minä sen tiedän, minä! Saattepa nyt nähdä, kun tuo nuori Rehnhjelm näyttelee Horatiota, kuinka hän sen tekee. Siitä tulee kaunista! Lupasin hänelle osan, kun hän sitä niin kärtti, mutta sanoin samalla, etten auta häntä, sillä en tahdo olla vastuunalainen hänen epäonnistumisestaan. Sanoin hänelle myöskin, että hän saa osan, näyttääkseni hänelle, kuinka vaikeata sen on näytellä, jolle luonto ei ole antanut lahjoja. — Oo! Minä nujerran hänet, niin että hän ei enää moneen aikaan kurki osia. Sen minä teen! Mutta eihän meidän siitä pitänyt puhua! Kuulkaas, onko kellarimestarilla huoneita vapaana?

— Molemmat pienetkö?

— Niin juuri!

— Aina johtajan käytettävänä!

— Illallinen kahdelle hengelle, hieno! Kello kahdeksan! Kellarimestari tarjoilee itse.

Hän ei huutanut tätä viimeistä sanoessaan, ja kellarimestari kumarsi merkiksi, että ymmärsi.

Samassa tuli Falander. Johtajaa tervehtimättä meni hän vanhalle paikalleen. Johtaja nousi heti ja sanoi mennessään tiskin ohi salaperäisesti: kello kahdeksan, ja meni.

Kellarimestari toi nyt absinttipullon tarpeineen Falanderille. Koska tämä ei näkynyt yrittävänkään alottaa keskustelua, otti kellarimestari pyyhkeensä ja alkoi pyyhkiä pöytää; kun tämäkään ei auttanut, täytti hän tulitikkupitimen sanoen:

— Illalliset tänä iltana; pienissä huoneissa! Hm!

— Kenestä ja mistä te puhutte?

— Hm! Tuosta, joka meni, tiedän mä.

— Vai hänestä! Sepä kummallista kuulla hänestä, joka on niin kitsas!
Kai yhdelle hengelle?

— Ei, kahdelle, sanoi kellarimestari iskien silmää. — Pienissä huoneissa! Hm!

Falander höristi korviaan, mutta häpesi samassa, että oli kuunnellut juoruja, antaen aiheen raueta; mutta se ei ollut kellarimestarin tarkotus.

— Kukahan se mahtanee olla, sanoi hän! Hänen vaimonsa on huonona ja…

— Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa tuo kummitus suvaitsee syödä illallista. Onko kellarimestarilla iltalehtiä?

Tämä pääsi vastaamasta letkaukseen, sillä sisälle astui Rehnhjelm, säteillen kuin nuorukainen, joka näkee uransa valkenevan.

— Pane pois absintti tänä iltana, sanoi hän, ja anna minun tarjota.
Minä olen niin iloinen, että voisin itkeä!

— Mitä on tapahtunut? kysyi Falander huolestuneesti; et kai ole saanut osaa?

— Olen, pessimisti, olen saanut Horation… Falander synkkeni:

— Ja hän Ofelian, sanoi hän.

— Mistä sen tiedät?

— Arvasin!

— Sinun aavistuksesi! Sitä ei ollut vaikea aavistaa. Eikö hän sinun mielestäsi sitä ansaitse? Onko koko teatterissa parempaa?

— Ei ole, sen myönnän! No, pidätkö sinä Horatiosta?

— Se on ihana!

— On kummallista, kuinka erilaisia mielipiteet voivat olla!

— Mitä sinä siitä ajattelet?

— Minusta hän on suurin raukka kaikista hovimiehistä; hänhän myöntyy kaikkeen! "Kyllä, prinssi, kyllä, prinssi hyvä." Jos hän olisi prinssin ystävä, niin pitäisihän hänen edes joskus sanoa ei, eikä aina myönnellä kuin mikäkin imartelija.

— Joko sinä taasen tärvelet minulta kaikki?

— Jo, ihan kaikki! Kuinka sinä, jonka mielestä kaikki roska, jonka ihmiset ovat tehneet, on suurta ja ihanaa, kuinka sinä, niin kauan kuin siten ajattelet, voit pyrkiä johonkin ajattomaan; jos sinun mielestäsi kaikki on täällä täydellistä ja erinomaista, kuinka sinä voit kaivata todellista täydellisyyttä. Usko minua, pessimismi on todellisinta idealismia, ja pessimismi on kristillistä oppia, jos se voi omaatuntoasi lohduttaa, sillä kristinusko opettaa maailman huonoutta, josta meidän on pyrittävä vapautumaan.

— Etkö voi sallia minun pitää maailmaa ihanana, enkö saa olla kiitollinen sille, joka kaiken hyvän antaa, ja iloita siitä, mitä elämällä on tarjottavana?

— Kyllä, kyllä, iloitse, poikaseni, iloitse, usko ja toivo. Kun ihmiset maan päällä ajavat takaa samaa asiaa — onnea — niin sinun mahdollisuutesi saavuttaa se on sama kuin yksi 1,439,145,300:s osa, kun nimittäin ihmisten luku on yhtä suuri kuin tuon murtoluvun nimittäjä. Onko se onni, jonka tänään olet saavuttanut, näiden kuukausien tuskain ja nöyryytyksien arvoinen? Ja sitäpaitsi: mikä sinun onnesi nyt oikeastaan on? Olet saanut huonon osan, jossa et voi, kuten sanotaan, onnistua — en tahdo sanoa sentähden, että epäonnistuisit. Oletko niin varma siitä, että…

Hänen täytyi hengittää.

— Että Agnes onnistuu Ofeliana. Ehkä hän innoissaan käyttää tätä harvinaista tilaisuutta tehdäkseen osasta liian paljon, se on tavallista! Mutta minä kadun, että olen pahottanut sinua, ja pyydän sinua kuten aina olemaan uskomatta sanojani; eihän ole sanottu, että tämä on totta!

— Ellen tuntisi sinua, uskoisin sinun kadehtivan minua!

— Ei, poikaseni, toivon sinulle kuten kaikille ihmisille, että he niin pian kuin mahdollista saavuttaisivat toivomuksensa, kohdistaakseen ajatuksensa johonkin parempaan, joka kuitenkin lienee elämän tarkotus.

— Tuon sinä aivan hyvin voit sanoa, sinä, joka jo olet onnistunut.

— No, eikös meidän kaikkien tule päästä siihen! Me emme siis toivo onnistuvamme, vaan toivomme, että voimme näin istua hymyillen suurille pyrkimyksillemme, suurille, kuuletko!

Kello löi nyt kahdeksan, että sali kaikui. Falander nousi äkkiä tuoliltaan, kuin olisi aikonut mennä, pyyhkäsi sitten kädellä otsaansa ja istui jälleen.

— Onko Agnes täti Beatan luona tänä iltana? kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

— Mistä sen tiedät?

— No, voin ymmärtää sen, koska sinä istut täällä kaikessa rauhassa! Tahtoi kai lukea osansa tädille, arvaan ma, kosk'ei teillä ole monta päivää aikaa!

— Aivan niin! Oletko tavannut hänet tänä iltana, koska senkin tiedät?

— En, kautta kunniani! En voinut ajatella muuta syytä teidän eroonne iltana, jolloin emme näyttele.

— Siinä olet aivan oikeassa. Sitäpaitsi pyysi hän, että menisin ulos etsimään seuraa, kun olin istunut kotosalla niin kauan. Hän on niin hellä ja ajattelevainen, tuo rakas tyttö!

— Niin, hän on hyvin hellä!

— Hän ei ole ollut poissa luotani muuta kuin yhden ainoan illan, jolloin hänen täytyi olla tätinsä luona, eikä lähettänyt peruutussanaa. Olin tulla hulluksi enkä voinut nukkua koko yönä.

— Se oli 6 päivä heinäkuuta, eikö totta?

— Sinä pelästytät minua! Vakoiletko sinä meitä?

— Miksi sitä tekisin? Minähän tunnen teidän suhteenne ja suosin sitä kaikin puolin! Ja mistä tiedän, että se tapahtui tiistaina 6 päivänä heinäkuuta, johtuu siitä, että olet sen niin monesti sanonut.

— Se on totta, se!

Seurasi pitkä äänettömyys.

— Ihmeellistä, katkaisi Rehnhjelm viimein vaitiolon, kuinka onni voi tehdä ihmisen surumieliseksi; minä olen tänä iltana niin levoton ja tahtoisin kernaasti saada Agneksen seuraan. Mennäänkö pikkuhuoneisiin ja lähetetään sana hänelle? Voihan hän sanoa, että on tullut matkustavaisia kaupunkiin.

— Sitä hän ei koskaan sanoisi; hän ei voisi valehdella!

— Oo, ei se niin vaarallista ole! Kaikki naiset sitä voivat!

Falander tarkasti Rehnhjelmiä tavalla, jonka tarkotusta tämä ei voinut ymmärtää; sitten sanoi hän:

— Käyn ensin katsomassa, ovatko pikkuhuoneet vapaana, niin saa asia riippua siitä!

— Oli menneeksi!

Falander pidätti hänet, kun hän aikoi seurata mukana, ja meni. Kahden minuutin kuluttua hän palasi. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan, mutta rauhallinen, ja sanoi ainoastaan:

— Ei ollut vapaa!

— Sepä harmillista!

— No, saamme pitää toisilleme seuraa niin hyvin kuin voimme!

Ja he pitivät toisilleen seuraa ja söivät ja joivat ja puhuivat elämästä ja rakkaudesta ja ihmisten pahuudesta; ja he tulivat kylläisiksi ja humaltuivat ja menivät kotiin nukkumaan!

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sielu mereen.

Rehnhjelm heräsi seuraavana aamuna kello 4 siihen, että oli kuulevinaan jonkun huutavan nimeään. Hän nousi istualleen sängyssä ja kuunteli — kaikki oli hiljaista. Hän veti rullakaihtimen ylös ja näki harmaan, sateisen ja tuulisen syysaamun. Hän paneutui jälleen maata ja koetti turhaan saada unta. Tuulessa oli niin paljon kummallisia ääniä; ne valittivat ja varottivat, itkivät ja inisivät. Hän koetti ajatella jotain hauskaa: onneaan; otti osansa ja alkoi lukea; mutta siitä tuli vain "kyllä, prinssi" ja hän ajatteli Falanderin sanoja ja huomasi tämän osaksi olleen oikeassa. Hän koetti ajatella, miltä hän näyttäisi Horationa näyttämöltä; kuvitteli mielessään Agneksen Ofeliana ja näki hänessä ulkokullatun juonittelijan, joka Poloniuksen kehotuksesta heitteli verkkoja hänen eteensä; hän tahtoi karkottaa tämän kuvan ja sai Agneksen sijaan mielistelevän mamselli Jacquetten, jonka viimeksi oli nähnyt näyttelevän Ofeliaa kaupunginteatterissa. Turhaan koetti hän hälventää näitä ikäviä ajatuksia ja kuvia, mutta ne vainosivat häntä kuin sääsket. Kun hän oli taistellut itsensä väsyksiin, nukahti hän ja sai läpikäydä samat tuskat unissaan, ja hän riuhtasi itsensä irti niistä ja heräsi, mutta nukahti jälleen, jolloin samat näyt uusiintuivat. Kello 9 korvilla heräsi hän omaan huutoonsa ja silloin ponnahti hän ylös sängystä kuin olisi hän tahtonut paeta pahoja henkiä, jotka häntä ahdistivat. Kun hän asettui peilin eteen, huomasi hän itkeneensä. Hän pukeutui nopeasti, ja kun hänen piti vetää saappaat jalkaansa, juoksi hämähäkki lattian yli. Hän ilostui, sillä hän uskoi hämähäkkeihinkin, ja ne muka ennustavat onnea; hän tuli mainiolle tuulelle ja sanoi itselleen, ettei saa iltasin syödä krapuja, jos mieli nukkua hyvin. Hän joi kahvinsa, poltti piipullisen ja istui hymyillen sadekuuroille ja tuulelle tuolla ulkona, kun hänen ovelleen naputettiin. Hän hätkähti, sillä hän pelkäsi kaikkia tietoja tänä päivänä, hän ei tiennyt miksi; sitten muisti hän hämähäkin ja avasi levollisesti oven.

Se oli herra Falanderin piika, joka pyysi hänen vihdoin tulemaan herra
Falanderin luo täsmälleen kello 10 hyvin tärkeän asian vuoksi.

Jälleen valtasi hänet tuo selittämätön tuska, joka oli hänen aamu-untansa vaivannut. Hän koetti kuluttaa vielä jäljellä olevan tunnin. Mutta se oli mahdotonta. Silloin puki hän päälleen ja kiiruhti sydän vasemmassa kainalokuopassa Falanderin luo.

Tämän luona oli jo siistitty ja hän oli valmis ottamaan vastaan. Hän tervehti Rehnhjelmiä ystävällisesti, mutta harvinaisen vakavana. Tämä esitti hänelle joukon kysymyksiä, mutta Falander vastasi, ett'ei hän sanoa mitään ennen kello 10:tä. Rehnhjelm tuli levottomaksi ja tahtoi tietää, onko se jotain ikävää; Falander sanoi, ettei mikään ole ikävää, kunhan vain ymmärtää ottaa sen oikealta tavalla. Ja hän selitti, että monet seikat, jotka tuntuvat meistä sietämättömiltä, ovat hyvin helposti kestettävissä, kunhan vaan ei arvioi niitä liian suuriksi. Siten kului aika kello 10:een.

Silloin kuului kaksi heikkoa naputusta ovelta, joka samalla aukeni, ja sisään astui Agnes. Huomaamatta huoneessa olevia otti hän avaimen sisäpuolelle, sulki oven ja seisoi huoneessa. Mutta hänen hämilläänolonsa, kun hän yhden sijasta näki kaksi, kesti vain sekunnin ja muuttui iloiseksi yllätykseksi, että hän saa tavata täällä Rehnhjelminkin. Hän heitti sadetakin päältään ja juoksi häntä vastaan; Rehnhjelm sulki hänet syliinsä, painoi hänet rajusti rintaansa vasten kuin olisi kaivannut häntä kokonaisen vuoden.

— Olet ollut kauan poissa, Agnes!

— Kauan? Mitä sillä tarkotat?

— En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan. Sinä näytät terveeltä tänään; oletko nukkunut hyvin?

— Näytänkö sinusta tavallista terveemmältä?

— Näytät; sinä olet niin punainen eikä sinulla ole kuoppia poskissa!
Etkö tervehdi Falanderia?

Tämä seisoi rauhallisesti, kuunnellen keskustelua, mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin kipsi ja hän näytti tuumailevan.

— Kylläpä sinä näytät sairaalta, sanoi Agnes tehden lattialla pyöräyksen kissanpojan pehmeillä liikkeillä, liuvuttuaan ensin Rehnhjelmin sylistä.

Falander ei vastannut. Agnes katseli häntä tarkemmin ja tuntui hetken ajan näkevän hänen ajatuksensa; hänen kasvonsa muuttuivat kuin veden pinta vihurin tullessa, mutta sekunniksi vain; seuraavana hetkenä oli hän tyyni jälleen ja valmis vastaan ottamaan mitä tahansa, katseella tutkisteltuaan Rehnhjelmiä ja ymmärrettyään aseman.

— Voiko saada tietää, mitkä tärkeät seikat ovat kutsuneet meidät tänne näin varhain? sanoi hän iloisesti lyöden Falanderia olalle.

— Kyllä, alkoi tämä varmasti ja päättävästi, niin että Agnes kalpeni, mutta ravisti samassa silmänräpäyksessä päätään, ikäänkuin antaen ajatustensa vaihtua toiselle tolalle — tänään on minun syntymäpäiväni ja minä tahdoin kutsua teidät aamiaiselle!

Agnes, joka tunsi samoja tunteita kuin se, joka on nähnyt junan tulevan huristaen vastaansa, mutta päässyt sen alta pois, purskahti helisevään nauruun ja syleili Falanderia.

— Mutta koska olen tilannut vasta kello 11:ksi, niin saamme olla täällä sen aikaa. Olkaa hyvät ja istukaa!

Seurasi hiljaisuus, hirvittävä hiljaisuus.

— Enkeli kulkee huoneen läpi, sanoi Agnes.

— Se olit sinä, sanoi Rehnhjelm suudellen kunnioittavasti ja hellästi hänen kättään.

Falander oli kuin satulasta pudonnut, joka koettaa kämpiä ylös.

— Minä näin hämähäkin tänä aamuna, sanoi Rehnhjelm. Se tietää onnea.

— Araignée matin: chagrin, sanoi Falander; sinä et sitä ymmärrä.

— Mitä se merkitsee? kysyi Agnes.

— Aamulukki, surulukki.

— Hm!

Jälleen seurasi hiljaisuus ja sateen ajoittainen rapina ikkunanruutuihin korvasi keskustelun.

— Minä luin yöllä niin järkyttävän kirjan, alkoi Falander, etten nukkunut juuri ollenkaan.

— Mikä kirja se oli? kysyi Rehnhjelm, asiasta suurestikaan välittämättä, sillä hän oli edelleen levoton.

— Sen nimi oli Pierre Clement ja käsitteli tuota tavallista naishistoriaa, mutta se oli esitetty niin elävästi, että se teki tavattoman vaikutuksen.

— Mikä se on tuo tavallinen naishistoria, jos saan luvan kysyä? sanoi
Agnes.

— Uskottomuus ja epärehellisyys tietysti!

— No, tuo Pierre Clement? sanoi Agnes.

— Hän tuli tietenkin petetyksi. Hän oli nuori maalari, joka rakasti toisen rakastajatarta…

— Nyt muistan lukeneeni tuon romaanin, sanoi Agnes, ja pidin siitä paljon. Eikö tyttö sittemmin mennyt kihloihin sen kanssa, jota todella rakasti? Niin se oli ja sillä aikaa jatkoi hän vanhaa suhdettaan. Sillä tahtoi kirjailija osottaa, että nainen voi rakastaa kahdella tavalla, mutta mies vain yhdellä. Se oli aivan oikein. Eikö totta?

— Oli! Mutta sitten tuli päivä, jolloin hänen sulhasensa tuli jättää näyttelyyn taulu — lyhyesti — nainen antausi prefektille ja Pierre Clement tuli onnelliseksi — ja sai mennä naimisiin.

— Ja sillä tahtoi kirjailija sanoa, että nainen voi uhrata kaikki sen puolesta, jota rakastaa, kun taasen mies…

— Se on konnamaisinta, mitä koskaan olen kuullut! ärjäsi Falander.

Hän nousi ja meni piironkinsa luo. Tempasi laatikon auki ja otti sieltä esille mustan lippaan.

— Tuossa, sanoi hän antaen lippaan Agnekselle; mene kotiin ja päästä maailma yhdestä hylkiöstä!

— Mitä tämä on? sanoi Agnes naurusuin avaten lippaan ja ottaen esille kuusipiippuisen revolverin. — Voi, miten sievä; etkö sinä käyttänyt tätä Karl Moorissa? Käytit niinkin! Luullakseni tämä on ladattu!

Hän kohotti revolveria, tähtäsi nokiluukkua kohti ja laukasi.

— Pane pois se nyt! sanoi hän; nuo eivät ole leluja, ystäväiseni!

Rehnhjelm oli istunut äänetönnä. Hän ymmärsi kaikki, mutta ei saanut suustaan sanaakaan ja hän oli siinä määrin tytön lumoavan vaikutuksen alainen, ettei edes voinut löytää häntä kohtaan mitään epäystävällisiä tunteita. Hän kyllä tiesi, että veitsi oli isketty hänen sydämeensä, mutta tuskaa ei vielä tuntunut.

Falander oli joutunut sanattomaksi näin suunnattomasta julkeudesta ja tarvitsi hetken toipuakseen, sitten kun koko hänen siveellinen mestauskohtauksensa oli epäonnistunut ja hänen teatterikaappauksensa rauennut tyhjiin hänelle vähemmän suotuisalla tavalla.

— Emmekö lähde nyt? sanoi Agnes järjestäen peilin edessä tukkaansa.

Falander avasi oven.

— Mene! sanoi hän, ja ota kiroukseni myötäsi; sinä olet tärvellyt rehellisen miehen sielunrauhan.

— Mitä sinä höpiset! Sulje ovi, täällä ei ole lämmin.

— Vai niin, meidän täytyy siis puhua selvemmin. Missä sinä olit eilesiltana?

— Sen tietää Hjalmar ja se ei liikuta sinua!

— Sinä et ollut tätisi luona; olit syömässä illallista johtajan kanssa!

— Se ei ole totta!

— Minä näin sinut kello 9 kaupunginkellarissa!

— Sen sinä valehtelet! Minä olin kotona siihen aikaan; voit vaikka kysyä tädin tytöltä, joka saattoi minut kotiin.

— Tällaista en koskaan olisi odottanut!

— Emmekö voi lopettaa tätä keskustelua, että pääsisimme joskus lähtemäänkin! Elä lue öisin tuollaisia tuhmia kirjoja, niin että sitten päivisin olet päästäsi pyörällä. Pukekaa päällenne!

Rehnhjelmin täytyi tarttua päähänsä tunnustellakseen, onko se vielä paikoillaan, sillä kaikki oli nyt hänen silmissään ylösalaisin. Päästyään selville siitä, että kaikki oli kuten ollakin piti, koetti hän etsiä järkevää ajatusta, joka olisi voinut asiaa valaista, mutta ei löytänyt.

— Missä olit 6 p:nä heinäkuuta? kysyi Falander, tuomarin musertava ilme kasvoissaan.

— Kuinka tyhmiä kysymyksiä sinä teet; miten voisin muistaa, mitä kolme kuukautta sitten tapahtui?

— Sinä olit minun luonani, mutta Hjalmarille sanoit olleesi tätisi luona.

— Älä kuuntele häntä, sanoi Agnes, lähestyen hyväilevästi Rehnhjelmiä; hän puhuu niin paljon tuhmuuksia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Rehnhjelm häntä kurkusta ja viskasi hänet takaperin uuninnurkkaan, jonne hän jäi hiljaa ja liikkumattomana makaamaan halkokasan päälle.

Sitten pani hän hatun päähänsä, mutta Falanderin täytyi auttaa päällystakki hänen ylleen, sillä kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

— Tule, mennään pois, sanoi hän, sylkäsi uunin kiville ja meni ulos.

Falander viipyi hetken, tutki Agneksen valtimoa ja seurasi Rehnhjelmiä, jonka saavutti alhaalla eteisessä.

— Minä ihailen sinua, sanoi Falander Rehnhjelmille; asia oli todellakin ulkopuolella kaiken keskustelun.

— Pyydän, että annat olla edelleenkin; meillä ei ole enää monta tuntia nautittavana toistemme seurasta; karkaan seuraavassa junassa kotiin tekemään työtä ja unohtamaan! Menkäämme nyt kellariin ja huumatkaamme itsemme, kuten sinulla on tapana sanoa!

He saapuivat kellariin, ottivat yksityisen huoneen, mutta pyysivät päästä "pikkuhuoneista".

Pian istuivat he hyvin katetun pöydän ääressä.

— Ovatko hiukseni harmaat? kysyi Rehnhjelm, koetellen tukkaansa, joka oli aivan kostea ja pitkin pääkalloa.

— Ei, ystäväni, ei se niin pian käy; enhän minäkään ole.

— Loukkasiko hän itseänsä?

— Ei!

— Tässä huoneessa ensi kerran —!

Hän nousi pöydästä, käveli muutamia askelia, hoiperteli ja lankesi polvilleen sohvan luo, johon nojasi päänsä ja purskahti itkuun, kuten lapsi, joka itkee äitinsä sylissä.

Falander istui hänen viereensä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin. Rehnhjelm tunsi jotakin kuumaa — ikäänkuin tulikipinän — putoavan kaulallaan.

— Missä on filosofia, ystäväni? Tuo se tänne! Minä hukun! Oljenkorsi!
Tänne!

— Voi, poika parka!

— Minun täytyy nähdä hänet! Täytyy pyytää häneltä anteeksi! Minä rakastan häntä! kuitenkin! Kaikesta huolimatta! Loukkasiko hän itsensä? Voi, taivaan Jumala, että voi elää ja olla niin onneton kuin minä!

* * * * *

Kello kolme iltapäivällä matkusti Rehnhjelm junassa Tukholmaan.
Falander sulki itse vaunun oven hänen jälkeensä ja pani sen hakaan.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Ankaria aikoja.

Syksy oli saanut aikaan suuria muutoksia Selléninkin elämässä. Hänen korkea suojelijansa oli kuollut ja nyt piti kaikki muistot hänestä poistettaman; yksin hänen hyvien töidensä muistokaan ei saanut elää hänen jälkeensä. Itsestään seurasi, että stipendi lakkautettiin, varsinkaan kosk'ei Sellén ollut niitä, jotka pyytävät; sitäpaitsi ei hän mielestään enää tarvinnut mitään tukea, kun hän kerran oli saanut niin hyvän jalansijan ja hän näki monta nuorempaa, jotka olivat paremmin avun tarpeessa. Mutta hän oli huomaava, että ei ainoastaan aurinko ollut sammunut, vaan kaikki pienet kiertotähdetkin joutuneet täydelliseen pimennykseen. Vaikka hän ahkerasti opiskellen oli koko kesän kehittänyt taitoansa, selitti prefekti hänen huonontuneen ja hänen keväällisen menestyksensä olleen onnenpotkaus; maisemamaalauksen professori sanoi hänelle ystävänä, ettei hänestä koskaan tule mitään, ja akateeminen arvostelija käytti tilaisuutta saadakseen hyvitystä ja pysyi entisessä mielipiteessään. Sitäpaitsi muuttui ostavan s.o. makuamääräävän, tietämättömän ja rikkaan joukon maku; maisemien tuli olla valokuvia kesähuviloista, jos mieli saada niitä myydyksi, joka kuitenkin oli vaikeata, sillä oikeastaan kävivät kaupaksi vain itkunsekaiset tai puolialastomat kabinettitaulut. Ne olivat siis ankaria aikoja Sellénille ja hän koki kovaa, sillä hän ei voinut maalata vastoin parempaa tunnettaan.

Nyt hän oli kuitenkin vuokrannut itselleen tyhjän valokuvausatelieen kaukaa Regeringsgatanin varrelta. Huoneistoon kuului atelieehuone, jonka lattia oli laho ja katto ravistunut, mikä ei kuitenkaan näin talvella ollut haitaksi, koska katolla oli lunta — sekä entinen laboratoriohuone, joka haisi kollodiumilta, niin ettei sitä voinut käyttää muuksi kuin hiili- tai halkovajaksi, milloin asiat sen sallivat. Huonekaluina oli pähkinäpuinen puutarhasohva, josta naulat pistivät esiin, ja niin lyhyt, että sitä käytettäessä sänkynä, joka tapahtui aina silloin, kun omistaja (lainaaja) oli öisin kotona, se yletti tuskin polviin. Sänkyvaatteina oli vaipan puolikas, toinen puolikas oli pantattu, ja salkku pullollaan harjotelmia. Hiilivajassa oli vesijohtolaitos — se oli pukuhuoneena.

Eräänä kylmänä iltapäivänä, juuri joulun edellä, seisoi Sellén maalaamassa, kolmatta kertaa, uutta taulua vanhalle kankaalle. Hän oli äskettäin noussut kovalta vuoteeltaan; siivoojatar ei ollut käynyt lämmittämässä, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut siivoojatarta, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut millä lämmittää; samoista syistä ei siivoojatar tullut harjaamaan hänen vaatteitaan eikä tuomaan kahvia. Mutta hän seisoi silti yhtä iloisena vihellellen ja värittäen ihanaa auringonlaskua Gaustafjälliltä, kun ovelle lyötiin neljä kaksoisiskua. Sellén avasi empimättä ja sisälle astui Olle Montanus puettuna hyvin yksinkertaisesti ja ohuesti, ilman päällystakkia.

— Hyvää huomenta, Olle! Kuinka voit? Oletko nukkunut hyvin?

— Kiitos kysymästä!

— Kuinka on metallikassan laita kaupungilla?

— Huonosti!

— Entä setelistön?

— Kovin vähän on setelejä liikkeellä.

— Vai niin, eivät tahdo enää laskea niitä lisää! Entäs arvoaineiden?

— Niitä ei ole!

— Luuletko tästä tulevan ankaran talven?

— Näin paljon tilhiä aamulla Bälstassa — ja se merkitsee kylmää talvea!

— Oletko ollut aamukävelyllä?

— Olen kävellyt koko yön lähdettyäni kello 12 yöllä Punaisesta
Huoneesta!

— Vai olit sinä eilen illalla siellä.

— Niin olin ja tein kaksi uutta tuttavuutta: tohtori Borgin ja notario
Levinin!

— Vai niin, vai ne veitikat! Tunnen heidät! No, miksi et pyytänyt päästä kiinaamaan?

— He olivat hieman ylpeitä, kun ei minulla ollut päällystakkia, ja minä häpesin. Voi, minä olen niin väsynyt, panen hetkeksi sohvallesi maata! Kävelin ensin Katrinebergiin Kungsholman tullin tuolle puolen, käännyin sitten takaisin kaupunkiin ja menin Norrtullin kautta Bälstaan! Tänään aion mennä ottamaan värväyksen koristekuvanveistäjältä, muutoin kuolen.

— Onko totta, että olet liittynyt työväenyhdistys Pohjantähteen?

— On! Sunnuntaina pidän siellä esitelmän, Ruotsista!

— Sepä sievonen aihe! Koko lailla!

— Jos nukahdan tähän sohvalle, niin älä herätä minua; olen niin tavattomasti väsynyt!

— Elä siitä välitä! nuku sinä vain!

Parin minuutin kuluttua oli Olle sikeässä unessa ja kuorsasi! Hänen päänsä retkotti toisen sivunojan ulkopuolella, joka tuki hänen paksua kaulaansa, ja hänen jalkansa riippuivat toisen nojan ulkopuolella.

— Mies parka, sanoi Sellén heittäen vaipan hänen päälleen.

Nyt koputettiin jälleen, mutta ei millään erikoisesti säädetyllä tavalla, jonka vuoksi Sellén ei nähnyt hyväksi avata; mutta silloin alkoi niin ankara jyskytys, että pelko, että kysymys oli vakava, katosi, ja Sellén avasi oven tohtori Borgille ja notario Levinille. Borg johti puhetta:

— Onko Falk täällä?

— Ei!

— Mikä puusäkki tuossa makaa? jatkoi Borg osottaen Ollea lumisella saappaallaan.

— Se on Olle Montanus!

— Vai se klassillinen ilmiö, joka oli Falkin kanssa eilen-illalla.
Nukkuuko hän vielä?

— Nukkuu!

— Kiinasiko hän täällä yötä?

— Kyllä!

— Miks'et sinä ole lämmittänyt? Täällä on niin pahuksen kylmä!

— Siksi en, ettei minulla ole puita!

— No, lähetä hakemaan! Missä on siivoojatar, niin ajan hänet ylös!

— Hän on ripillä.

— Aja ylös tuo härkä, joka tuossa nukkuu, niin lähetän hänet!

— Ei, anna hänen nukkua! pyysi Sellén vetäen vaipan Ollen päälle, joka koko ajan oli kuorsannut ja vieläkin kuorsasi.

— No, siiloin opetan sinulle toisen keinon. Onko lattian alla maa- vai soratäyte?

— Sitä en ymmärrä, vastasi Sellén ja asettui varovasti muutamien lattialle levitettyjen pahvilevyjen päälle.

— Onko sinulla enemmän tuollaista pahvia?

— On, kuinka niin? kysyi Sellén ja punastui hieman hiusten rajasta.

— Tarvitsen sitä ja hiilihangon!

Borg sai pyytämänsä esineet Selléniltä, joka ei tiennyt, mitä tämä kaikki tarkotti, ja joka nyt otti maalarituolinsa asettuen levitettyjen pahvilevyjen päälle, johon jäi istumaan aivan kuin olisi aarretta vartioinut.

Borg riisuutui paitahihasilleen ja alkoi hiilihangolla murtaa irti hapannutta ja tippuveden mädättämää lattialankkua.

— Ei, oletko sinä villi! huusi Sellén.

— Näin minä tein Upsalassa, sanoi Borg.

— Niin, mutta se ei käy päinsä Tukholmassa.

— Siitä minä vähät; nyt minua palelee ja tulta tässä saada pitää!

— Ole murtamatta keskeltä lattiaa! Sehän näkyy paikalla!

— Mitä siitä, jos näkyy; enhän minä täällä asu; mutta se on liian kovaa.

Hän oli lähestynyt Selléniä ja työnsi nyt hänet tuolineen kumoon, ja kaatuessaan veti Sellen pahvilevyt mukanaan, niin että lattiatäyte tuli näkyviin.

— Senkin roisto! Tässä hänellä on oikea halkokaivos eikä sano sanaakaan.

— Tuon on tippuvesi tehnyt!

— Viisi siitä, kuka sen on tehnyt, mutta nyt saadaan tulta.

Muutamalla vahvalla nykäyksellä irrotti hän pari lankun palasta ja kohta loimusi kamiinassa tuli.

Levin oli sillä aikaa ollut levollinen, odottava ja kohtelias. Borg istuutui tulen ääreen ja kuumensi hiilihankoa.

Taasen kuului koputus, mutta kolme lyhyttä ja yksi pitkä lyönti.

— Se on Falk, sanoi Sellén ja meni avaamaan Falkille, joka astui sisälle sairaalloisen punaisena.

— Tarvitsetko rahoja? kysyi Borg tulijalta ja löi povitaskuaan.

— Kysymys sekin! vastasi Falk epäilevästi.

— Paljonko tarvitset? Minä voin hankkia!

— Ihanko todella? sanoi Falk ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Todella! Hm! Wie viel? Summa! Numero! Laji!

— Noo, noin kuusikymmentä riksiä ei olisi pahitteeksi!

— Tuopa on vaatimaton mies, sanoi Borg kääntyen Levinin puoleen.

— Tavattoman vähän, sanoi tämä! Ota enemmän, Falk, saadessasi.

— En halua! En tarvitse enempää enkä voi ottaa suurempaa lainaa.
Sitäpaitsi en tiedä, milloin se on maksettava!

— Kaksitoista riksiä joka kuudes kuukausi, neljäkolmatta riksiä vuodessa, kahdessa erässä, vastasi Levin varmasti ja selvästi.

— Helpot on ehdot, sanoi Falk. Mistä niillä ehdoilla rahoja saatte?

— Vaunumaakarien pankista! — Ota esille paperia ja kynä, Levin!

Tällä oli jo vekselilomake, kynä ja taskussa pidettävä mustetolppa kädessä. Lomakkeen olivat toiset jo täyttäneet. Kun Falk näki numeron 800, epäröi hän hetken.

— Kahdeksansataa? sanoi hän kysyvästi.

— Ota sitten enemmän, ellet siihen tyydy.

— En, en tahdo; samantekevä kuka rahat ottaa, kunhan ne vaan kunnolleen maksetaan. Muuten, saatteko te rahoja tällaisilla papereilla, ilman vakuutta?

— Ilman vakuutta? Olemmehan me takuussa, vastasi Levin ylenkatseellisesti ja luottavaisesti.

— Niin, enhän minä siitä mitään sano, sanoi Falk; olen kiitollinen, kun te takaatte, mutta en usko, että mitään saadaan!

— Hoh, hoh, hoh! Se on myönnetty jo, sanoi Borg ottaen esille "myönnytyskirjan", joksi hän sitä nimitti. No, kirjota alle!

Falk kirjotti nimensä. Borg ja Levin seisoivat hänen vieressään kuin poliisit.

— "Varatuomari", sanoi Borg.

— Ei, minä olen kirjailija, vastasi Falk.

— Ei kelpaa, sinut on ilmotettu varatuomariksi, ja sitäpaitsi olet sinä vielä osotekalenterissakin.

— Oletteko katsoneet?

— Muotoseikoissa täytyy olla ankara, sanoi Borg vakavasti.

Falk kirjotti.

— Sellén tule todistamaan! käski Borg.

— En tiedä, uskallanko, vastasi tämä. Olen nähnyt tuollaisten saavan aikaan paljon kurjuutta kotona maalla…

— Nyt et ole maalla etkä tekemisissä talonpoikain kanssa! Kirjota todistavasi, että Falk itse on kirjottanut nimensä, sen kai voinet tehdä!

Sellen kirjotti, mutta päätään pudistaen.

— Aja nyt ylös tuo vetojuhta, niin saa hänkin kirjottaa alle.

Kun Ollea turhaan oli koetettu saada eloon ravistamalla, otti Borg hiilihangon, joka nyt oli tullut punaiseksi, ja piti sitä nukkuvan nenän alla.

— Herää, koira, niin saat ruokaa! karjasi hän. Ja ylös nousi Olle, hieroen silmiään.

— Sinun pitää todistaa Falkin nimikirjotus, ymmärrätkö.

Olle otti kynän ja kirjotti molempien takuumiesten sanelun mukaan, jonka tehtyään hän jälleen aikoi mennä nukkumaan, mutta Borg esti hänet.

— Odota vähän! Falkin täytyy ensin kirjottaa täytetakuu.

— Elä mene takuuseen, Falk, sanoi Olle; se ei ole hyväksi; se on suruksi!

— Vaiti, koira! karjasi Borg. Tule tänne, Falk. Me olemme äsken menneet sinulle takuuseen, omavelkaiseen takuuseen, ymmärrätkö; nyt sinun pitää kirjottaa tähän täytetakuu Struven sijaan, jolta on haettu ulos.

— Mitä on täytetakuu? kysyi Falk.

— Se on vain muodon vuoksi; laina oli kahdeksansataa maalarien pankista; ensimmäinen lyhennys on maksettu, mutta silloin antaa Struve uloshakea itseltään, niin että meidän täytyy hankkia nimi hänen sijaansa. Sehän on vanha, hyvä laina, niin ettei siinä ole mitään vaaraa; rahat on saatu jo vuosi sitten!

Falk kirjoitti ja todistajat todistivat.

Borg käänsi kokoon paperit huolellisesti kuten asiantutkija ainakin ja antoi ne Levinille, joka heti läksi.

— Ellet ole täällä tunnin päästä rahat taskussasi sanoi Borg, menen heti poliisin luo ja annan etsiä sinut!

Sitten nousi hän ylös ja paneutui tyytyväisenä pitkälleen sohvalle, jossa Olle oli maannut.

Tämä mennä hoippui kaminin luo ja paneutui lattialle sykkyrään kuin koira.

Tuli hetken äänettömyys.

— Kuules Olle, sanoi Sellén; jos mekin kirjottaisimme tuollaisen paperin!

— Silloin joutuisitte Rindöhön, sanoi Borg.

— Mikä on Rindö? kysyi Sellén.

— Se on saaristossa, mutta jos herrat pitävät Mälarnia parempana, niin on siellä paikka, jonka nimi on Långholmen!

— Mutta vakavasti, kysyi Falk, kuinka silloin käy, ellei lankeemispäivänä voi maksaa?

— Silloin otetaan uusi laina Räätälien pankista, vastasi Borg.

— Miks'ette ota lainojanne valtionpankista? kysyi Falk.

— Se on pilattu, vastasi Borg.

— Ymmärrätkö sinä tuota? sanoi Olle Sellénille.

— En sanaakaan! vastasi tämä.

— Opitte sen kerran, kun pääsette akatemiaan ja saatte nimenne osotekalenteriin!

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Vastaanottoja.

Nicolaus Falk istui konttorissaan aamulla jouluaaton aattona. Hän ei ollut aivan näköisensä; aika oli harventanut vaaleata tukkaa hänen päälaeltaan ja intohimot olivat ojittaneet pieniä uurteita kasvoihin kaikelle sille hapolle, joka pursui esiin vesiperäisestä maasta. Hän istui kumartuneena pieni, kaitaisen katkismuksen muotoinen kirja edessään, ja siinä työskenteli hänen kynänsä ikäänkuin pistelisi mallikuvioita.

Ovelle koputettiin ja silmänräpäyksessä katosi kirja pulpettilaatikkoon ja sen sijalle tuli aamulehti. Falk oli vaipunut lukemiseen, kun hänen rouvansa astui sisään.

— Istu! sanoi Falk.

— Ei ole aikaa nyt? Oletko lukenut Aamulehteä?

— En!

— Minusta sinä sitä juuri luet!

— Alotin juuri!

— Olet kai lukenut Arvidin runoista?

— Niin, sen luin!

— Noo! Hän sai kiittävän arvostelun!

— Sen on hän itse kirjottanut!

— Niin sanoit eilen-illallakin lukiessasi Harmaataviittaa!

— No, mitä tahdot?

— Tapasin äsken amiraalin rouvan; hän kiitti kutsusta ja ilmaisi ilonsa, kun saa tavata nuoren runoilijan!

— Sanoiko hän niin?

— Sanoi!

— Hm! Niin, voihan sitä erehtyä! En sano, että silti on niin tehty!
Tarvitset kai taasen rahoja?

— Taasen? Milloinka minä viimeksi sain?

— Tuoss' on! — Mene nyt! Mutta elä tule pyytämään lisää ennen joulua; tiedäthän, että vuosi on ollut huono!

— En, sitä en tiedä! Kaikki ihmiset sanovat, että vuosi on ollut hyvä!

— Niin, maanviljelijälle, mutta ei vakuutusyhtiöille. Hyvästi!

Rouva meni ja Fritz Levin tuli sisälle varovaisesti kuin peläten väijyntää.

— Mitä sinä tahdot? tervehti Falk.

— Minä vain sivumennen tulin katsomaan.

— Se oli viisaasti; tahdoin juuri puhutella sinua.

— Vai niin!

— Sinähän tunnet nuoren Levin?

— Kyllä!

— Lue tämä paperi, ääneen!

Levin luki: " Suurenmoinen lahjotus. Meidän kauppiaillemme nyttemmin usein tavaksi tulleella auliudella on tukkukauppias Carl Nicolaus Falk, viettäessään onnellisen avioliiton vuosipäivää — — lastenseimi Betlehemin johtokunnalle antanut 20,000 kruunun suuruisen lahjoituskirjan, josta puolet maksetaan heti ja toiset puolet jalon lahjottajan kuoleman jälkeen. Lahjalla on sitä suurempi arvo, koska rouva Falk on yksi tämän ihmisrakkaan laitoksen perustajista."

— Kelpaako? kysyi Falk.

— Erinomaista! Uunnavuonna saat Vaasan tähden!

— No, sinun pitää nyt viedä johtokuntaan, s.o. rouvalleni, tämä lahjotuskirja ja rahat ja sitten pitää sinun etsiä käsiisi nuori Levi. Ymmärrätkö?

— Täydellisesti!

Falk antoi pergamentille präntätyn lahjotuskirjan ja summan.

— Laske, saitko oikein! sanoi hän.

Levin avasi tukun papereita ja ällistyi. Siinä oli viisikymmentä koko arkkia paperia kivipaino työtä, kaiken mahdollisen värisiä ja monen riksin arvoisia.

— Nämäkö ovat rahat? kysyi hän.

— Ne ovat arvopapereita, vastasi Falk, 50 Tritonin osaketta à 200, siirretyt lastenseimi Betlehemille.

— Vai niin, vai vajoaa laiva, koska rotat lähtevät?

— Kuka sen on sanonut, vastasi Falk häijysti nauraen.

— Mutta jos niin on, silloin tekee lastenseimi vararikon!

— Mitä se minua liikuttaa ja sinua vielä vähemmän. Nyt toiseen asiaan!
— Sinun täytyy — tiedäthän, mitä tarkotan, kun sanon sinun täytyy —

— Tiedän, tiedän; uloshakuja, selkkauksia, velkakirjoja — jatka, jatka!

— Sinun täytyy hankkia Arvid minun päivällisilleni kolmantena joulupäivänä!

— Sehän on samaa kuin hankkia kolme haiventa jättiläisen parrasta! Katso nyt, kuinka hyvä oli, etten vienyt hänelle sinun terveisiäsi silloin keväällä! Enkö sanonut, että näin kävisi!

— Sanoitko! Mitä pirua sinä sanoit! Tuki nyt suusi ja tee kuten käsken! Se siitä! — Vielä eräs! — Olen huomannut jonkunlaisia katumuksen oireita vaimossani! Hän on mahtanut tavata äitinsä tai jonkun sisaristaan. Joulu on sentimenttalinen vuodenaika. Mene Holmeniin ja lämmitä hieman!

— Nuo eivät juuri ole hauskoja toimitettavia…

— Mars! — Seuraava mies!

Levin meni ja hänen sijalleen tuli maisteri Nyström, joka päästettiin sisään huoneen taustassa olevasta salaovesta, jonka jälkeen ovi suljettiin. Nyt katosi aamulehti ja tuo pitkä, kaitainen kirja tuli esiin.

Nyström näytti surkean rappeutuneelta; hänen ruumiinsa oli kuivunut kolmannekseksi entisestään ja hänen vaatteensa olivat hyvin huonot. Hän pysähtyi nöyrästi ovensuuhun, otti esille hyvin kuluneen lompakon ja odotti.

— Selvä? kysyi Falk pannen etusormen kirjalle.

— Selvä! vastasi Nyström avaten lompakkonsa.

— N:o 26. Luutnantti Kling: 1,500 riksiä. Maksettu?

— Ei maksettu!

— Pidennetään rangaistuskorolla ja provisionilla. Velotaan kotoa!

— Ei ota koskaan vastaan kotona!

— Uhataan postitse, että käydään kasarmista hakemassa! — N:o 27. Tuomari Dahlberg: 800 riksiä. Odotas! Isä tukkukauppias, joka on verotettu 35,000:sta; saa jäädä toistaiseksi, jos maksaa korot! Pidä häntä silmällä!

— Hän ei koskaan maksa korkoja!

— Velotaan kirjelapulla, — tiedäthän! Ilman koteloa — joka osotetaan virastoon! — N:o 28. Kapteeni Stjärnborst: 4,000. Siinähän se poika on! Ei maksanut?

— Ei maksanut!

— Hyvä! Ohjeet: haetaan vahdista k:lo 12 aikaan. Puku — sinun nimittäin — häpäisevä. Tuo punainen päällystakki, jonka saumat ovat keltaiset — tiedäthän!

— Ei auta; olen etsinyt häntä vahtihuoneesta ylläni pitkä takki keskellä talvea!

— Silloin menet takuumiesten luo!

— Olen käynyt ja he käskivät minun mennä hiiteen! Takuu on vain muodon vuoksi, sanoivat he.

— Silloin käyt tapaamassa häntä itseään jonakin keskiviikkopäivänä k:lo 1, jolloin hän on Tritonin johtokunnassa; ota Andersson mukaasi, niin on teitä kaksi!

— Sen olen jo tehnyt!

— No, miltä johtokunta näytti? kysyi Falk vilkuttaen silmiään.

— Nololta!

— Ahaa! Näyttikö oikein nololta?

— Jotenkin!

— Entä hän itse?

— Hän vei meidät eteiseen ja sanoi maksavansa, jos lupaamme, ettemme enää koskaan käy etsimässä häntä sieltä!

— Vai niin! Soo-o! Istuu siellä kaksi tuntia viikossa ja saa 6,000, siitä hyvästä että hänen nimensä on Stjärnborst! — Annas, kun katson! Tänään on lauantai! — Ole Tritonissa täsmälleen k:lo 1/2 1; jos näet minut siellä, joka on varmaa, niin — ei silmäystäkään. — Ymmärrät! Hyvä! — Uusia hakemuksia?

— Viisineljättä!

— Niin, niin! Huomenna on joulunaatto.

Falk selaili vekselitukkua; silloin tällöin leikki hymy hänen huulissaan ja hän sanoi muutaman sanan.

— Herra Jumala! Onko hänkin joutunut niin pitkälle! Ja hän — hän — jota pidetään niin varmana! Niinpä niin, niinpä niin, niinpä niin! Tästä tulee vielä ajat! — Vai niin, hän tarvitsee rahoja? Silloin minä ostan hänen talonsa! —

Ovelle koputettiin. Pulpetti paiskattiin kiinni, paperit ja katkismus olivat poispuhalletut ja Nyström meni ulos salaovesta.

— K:lo 1/2 1, kuiskasi Falk hänen jälkeensä. — Kuules! Onko sinulla runo valmiina?

— On, vastattiin maan alta.

— Hyvä! pidä Levinin vekseli valmiina jätettäväksi kansliaan. Kohta kiristän häntä! Hän on viekas, se saatana.

Sitten korjasi hän kaulahuiviansa, veti esille kalvostimet ja avasi vierashuoneeseen vievän oven.

— Kas! Hyvää päivää, herra Lundell! Palvelijanne! Olkaa hyvä ja astukaa toki sisään! Mitä kuuluu? Olin sulkeutunut sisään hetkeksi!

Tulija oli todellakin Lundell, puettuna kuin konttoristi, viimeisen muodin mukaan, kellonvitjoineen, sormuksineen, hansikkaineen ja kalosseineen.

— Minä ehkä häiritsen herra tukkukauppiasta?

— Ei, ette suinkaan! Luuleeko herra Lundell, että saamme sen huomiseksi valmiiksi?

— Pitääkö sen välttämättömästi olla valmis huomenna?

— Ehdottomasti! Lastenseimellä on juhla, jonka minä tarjoon, ja vaimoni tulee silloin julkisesti lahjottamaan muotokuvan ripustettavaksi ruokasaliin!

— No, silloin ei saa olla mitään esteitä, vastasi Lundell ja otti esille eräästä komerosta melkein valmiiksi maalatun kankaan ja telineen. Suvaitsetteko, herra tukkukauppias, olla ystävällinen ja istua silmänräpäyksen, niin saan hieman korjata sieltä täältä!

— Mielelläni! Hyvin mielelläni! Tietysti!

Falk heittäysi tuoliin, heitti toisen säärensä toisen yli ja otti valtiomiesmäisen asennon ja ylhäisen ilmeen.

— Olkaa hyvä ja puhukaa! sanoi Lundell. Teidän kasvonne ovat kyllä sinänsä mieltäkiinnittävät, mutta kuta useampia luonteenvivahduksia ne voivat ilmaista, sen parempi!

Falk hymähti ja mielihyvän ja tyytyväisyyden loiste valaisi hänen raakoja piirteitään.

— Herra Lundell syö päivällistä minun luonani kolmantena joulupäivänä?

— Kiitän…

— Silloin herra saa nähdä erittäin ansiokkaiden miesten kasvoja, jotka ehkä olisivat arvokkaammat kankaalle kiinnitettäväksi kuin minun.

— Ehkä voisin saada kunnian maalata heidät?

— Aivan varmaan, jos minä annan puoltolauseen.

— Luuletteko todellakin?

— Aivan varmasti!

— Nyt näin uuden piirteen. Olkaa hyvä ja säilyttäkää tuo ilme! Kas noin! Erinomaista! Pelkään, että meidän on käytettävä koko tämä päivä, herra tukkukauppias. On vielä koko joukko pikkukohtia jäljellä, jotka vasta vähitellen voi huomata! Teidän kasvoissanne on runsaasti mieltäkiinnittäviä piirteitä.

— No, niin ollen syömme yhdessä päivällistä ulkona! Ja seurustelkaamme ahkerasti, että herra Lundell saa tilaisuuden paremmin tutkia minun kasvojani toista painosta varten — joka aina voi olla hyvä olemassa! Minun täytyy todellakin sanoa, että harvat ihmiset ovat kuvanneet minut niin miellyttävällä tavalla kuin te, herra Lundell!…

— Oo, pyydän.

— Ja minä sanon teille, herrani, että minä olen tarkkanäköinen, joka vallan hyvin erotan toden imartelusta.

— Sen minä huomasin heti, vastasi Lundell tunnottomasti. Ammattini on kehittänyt minua ihmisten arvostelutaidossa.

— Herralla on tarkka silmä; kaikki eivät todellakaan osaa minua arvostella. Vaimoni esimerkiksi…

— No, naisilta sitä ei voi vaatia.

— Ei, sitähän minä aina olen sanonut! — Kuulkaa, ehkä saa luvan tarjota lasin hyvää portviiniä?

— Kiitän, herra tukkukauppias, mutta periaatteeni on, etten koskaan juo työtä tehdessäni…

— Se on aivan oikein! Minä kunnioitan sitä periaatetta — kunnioitan aina periaatteita — varsinkin kun olen aivan samaa mieltä!

— Mutta kun en ole työssä, silloin juon mielelläni lasin.

— Samaten kuin minäkin — aivan kuin minä.

Kello löi puoli yksi. Falk kimmahti seisoalleen.

— Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi poistua asioilleni, mutta palaan pian!

— Kaikella muotoa! Asiat ennen kaikkia.

Falk pukeutui ja meni; Lundell oli yksin konttorissa.

Hän sytytti sikarin ja asettui katselemaan muotokuvaa. Se, joka nyt olisi tarkastellut hänen kasvojaan, ei olisi voinut nähdä hänen ajatuksiaan, sillä hän oli jo oppinut niin paljon elämisen taitoa, ettei hän ilmaissut yksinäisyydellekään ajatuksiaan, niin, hän pelkäsi ilmaista niitä omalle itselleenkään.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ruotsista.

Oli päästy jälkiruokaan. Samppanja kimalteli laseissa, joihin kattoruunusta Nicolaus Falkin huoneiston ruokasalissa Skeppsbron luona tulvivat valosäteet taittuivat. Arvid sai ystävällisiä kädenpuristuksia kaikilta tahoilta, kohteliaisuuksia ja onnitteluja, varotuksia ja neuvoja; kaikki tahtoivat olla mukana ottamassa osaa hänen menestykseensä, sillä menestys oli nyt ehdoton.

— Tuomari Falk! Minulla on kunnia! sanoi virkamiesten palkkakollegian presidentti, nyökäyttäen päätään pöydän toiselta puolen. Se on ala, jota minä ymmärrän.

Falk vastaanotti loukkaavan kohteliaisuuden levollisesti.

— Miksi te kirjotatte niin synkkämielisesti? kysyi muuan nuori kaunotar, joka istui runoilijan oikealla puolella. Voisi luulla teidän olleen onnettomasti rakastunut!

— Tuomari Falk! Saanko luvan juoda kanssanne! sanoi Harmaanviitan toimittaja vasemmalta, pyyhkien pitkää, vaaleta partaansa syrjään. Miks'ei tuomari kirjota minun lehteeni?

— En luule, että herrat painattaisivat sitä, mitä minä kirjottaisin! vastasi Falk.

— Enpä tiedä, mikä olisi esteenä?

— Mielipiteet!

— Aah! Ei se niin vaarallista ole. Kyllä siitä sovittaisiin! Ei meillä ole mielipiteitä!

— Maljasi Falk! huusi hurjistunut Lundell pöydän takaa. Hei!

Levin ja Borgin täytyi hillitä häntä, ettei hän nousisi pitämään puhetta.

Hän oli ensimmäisen kerran ihmisissä, ja komea seura ja loistavat laitokset olivat nousseet hänelle päähän; mutta kun kaikki vieraat olivat juhlatuulella, ei hän onneksi herättänyt mitään kiusallista huomiota.

Arvid Falk tunsi kyllä lämpenevänsä nähdessään kaikki nämä ihmiset, jotka jälleen olivat ottaneet hänet yhteiskuntaansa, pyytämättä mitään selityksiä tahi vaatimatta anteeksipyyntöä. Hän tunsi turvallisuutta istuessaan näillä vanhoilla tuoleilla, jotka olivat osia hänen lapsuutensa kodista; kaiholla tunsi hän suuren pöytäkaluston, joka ennen aikaan ainoastaan kerran vuodessa otettiin esille; mutta monet uudet ihmiset saivat hänet hajamieliseksi. Hän ei antanut heidän ystävällisten ilmeittensä pettää itseään; he kyllä eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, mutta heidän hyväntahtoisuutensa johtui olosuhteista. Sitäpaitsi tuntui hänestä koko juhla naamiohuveilta. Mitä oli professori Borgilla, suurimaineisella tiedemiehellä, yhteistä harrastusta hänen sivistymättömän veljensä kanssa? He olivat samassa yhtiössä! Mitä oli kopealla kapteeni Gyllenborstilla täällä tekemistä? Tuliko hän tänne syömään? Mahdotonta, joskin ihmiset syödäkseen tekevät melko paljon. Ja presidentti? Ja amiraali? Tässä oli näkymättömiä siteitä, vahvoja, ehkäpä katkeamattomia!

Ilo oli ylimmillään, mutta nauru liian kimakkaa, sukkeluuksia lenteli, mutta ne olivat happamia; Falkia ahdisti ja hänestä tuntui kuin olisivat isän kasvot tuolta muotokuvasta, joka riippui pianon yläpuolella, vihaisesti tarkastaneet seuraa.

Nicolaus Falk säteili tyytyväisyyttä; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epämieluista, mutta hän koetti karttaa veljen katsetta niin paljon kuin mahdollista. Sanaakaan eivät he vielä olleet vaihtaneet, sillä Arvid oli Levinin neuvosta saapunut vasta sitten, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet.

Päivällinen oli loppupuolella. Nicolaus piti puheen "omasta voimasta ja järkkymättömästä tahdosta", joka vie ihmisen päämäärään; "taloudellisesta riippumattomuudesta" ja "asemasta". "Kaikki tämä yhdessä", sanoi puhuja, "kasvattaa itsetuntoa ja antaa luonteelle sen lujuuden, jota ilman emme voi mitään hyötyä tuottaa; emme hyödyttää sitä, mikä on yleistä ja joka on suurinta, mihin voimme päästä, ja sinne, hyvät herrat, me kaikki kuitenkin pyrimme, kun totuus tulee esille! Juon arvoisien vieraitteni maljan, jotka tänään ovat läsnäolollaan huonettani kunnioittaneet, ja minä toivon vielä monesti saavani nauttia samasta kunniasta!"

Tähän vastasi kapteeni Gyllenborst, joka jo oli jotenkin juovuksissa, pitemmässä, leikillisessä puheessa, jota toisen mielialan vallitessa ja toisessa talossa olisi pidetty häväistyksenä.

Hän kävi käsiksi siihen kauppamieshenkeen, joka nykyään oli alkanut levitä, ja selitti leikillisesti, ettei hän suinkaan ollut vailla itsetuntoa, vaikkakin hän suuressa määrin oli vailla taloudellista riippumattomuutta; hänellä oli juuri tänään aamupäivällä ollut koko lailla ikävä asia — mutta siitä huolimatta oli hän kylliksi lujaluontoinen tullakseen näille päivällisille, ja mitä hänen asemaansa tulee, oli se hänen mielestään yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin — ja luultavasti muidenkin mielestä, koskapa hän sai kunnian istua tässä pöydässä, tämän ihastuttavan isäntäväen seurassa!

Hänen lopetettuaan hengitti seurue helpommin, sillä "oli tuntunut kuin ukkospilvi olisi mennyt ohitse", huomautti kaunotar Arvid Falkille, joka täydellisesti yhtyi tähän lausuntoon.

Ilmassa oli niin paljon valhetta ja niin paljon petollisuutta, että Falkia ahdisti ja hän halusi ulos. Hän näki, miten nämä ihmiset, jotka aivan varmaan olivat rehellisiä ja kunnioitettavia, ikäänkuin kulkivat kiinnitettynä näkymättömiin ketjuihin, joita he silloin tällöin pureskelivat tukahdetulla raivolla — niin, kapteeni Gyllenborsthan kohteli isäntää suoralla, vaikkakin leikkisällä ylenkatseella. Hän sytytti salissa sikarin, asettui sopimattomiin asentoihin, eikä ollut näkevinäänkään naisia. Hän syleskeli uuninkiville, arvosteli säälimättömästi seinillä olevia öljypainoksia ja puhui halveksivasti mahonkisista huonekaluista. Toiset herrasmiehet käyttäytyivät välinpitämättömästi, heille itselleen sopivalla tavalla ja näyttivät säestävän.

Kuohuksissa ja tyytymättömänä jätti Arvid Falk kenenkään huomaamatta seuran ja poistui. Alhaalla kadulla odotti Olle Montanus.

— Luulin todellakin, ettet tulisi, sanoi Olle. Siellä oli niin koreasti valaistu!

— Vai siksi! Toivoin, että olisit ollut mukana.

— No, miltä Lundell näyttää parempien ihmisten seurassa?

— Elä kadehdi häntä! Hän saa kyllä kokea katkeria päiviä, jos aikoo ruveta muotokuvamaalariksi! — Puhukaamme nyt jostain muusta! Minä olen todellakin niin paljon ikävöinyt tätä iltaa, jolloin saan nähdä työmiehet läheltä! Oi, minusta tuntuu, että se on vaikuttava kuin raitis ilma kaiken tuon ummehtuneen jälkeen; on kuin pääsisin sairashuoneessa maattuani taas metsään! Häipyyköhän tämäkin mielenhaire olemattomiin!

— Työmies on epäluuloinen, sinun pitää olla varovainen!

— Onko hän jalo? Onko hän pikkumaisuudesta vapaa? Vai onko sorto hänet tärvellyt?

— Saatpahan nähdä! Maailmassa on paljon toisin kuin miksi sen kuvittelemme!

— Niin on, jumala paratkoon!

Puolen tunnin päästä olivat he työväenyhdistys Pohjantähden suuressa salissa, joka jo oli täynnä väkeä! Falkin musta hännystakki ei tehnyt hyvää vaikutusta ja hän sai synkeistä kasvoista monta nyreää katsetta.

Olle esitteli Falkin pitkälle, hoikalle, yskivälle ja intohimoisen näköiselle miehelle:

— Puuseppä Eriksson!

— Vai niin, sanoi tämä. Onko tämäkin niitä herroja, jotka tahtovat päästä valtiopäiville? Siksi on hän ulkonäköjään minusta kuitenkin liian hinterä!

— Ei, ei, sanoi Olle, hän tulee lehden puolesta!

— Minkä lehden! On niin monenlaisia lehtiä! Ehkä hän on tullut tänne tekemään meistä pilaa?

— Ei suinkaan, sanoi Olle; hän on työväen ystävä ja on tekevä kaikki teidän puolestanne!

— Vai niin, se on eri asia! Mutta minä pelkään tuollaisia herroja; muuan heistä asui meillä s.o. samassa talossa Valkeilla vuorilla; hän oli varaisäntänä — Struve oli sen kanaljan nimi.

Vasara paukahti ja puheenjohtajan tuolille kävi keski-ikäinen mies istumaan. Se oli vaunumaakari Löfgren, kaupunginvaltuusmies ja Litteris et Artibus mitalin omistaja. Harjaantuneena hoitamaan kunnallisia toimia oli hän saavuttanut suuren teatteritottumuksen ja hänen ulkomuotoonsa oli tullut kunnianarvoisuuden leima, joka osasi hillitä myrskyjä ja tukahuttaa rähinää. Suuri tuomarin peruukki varjosti leveitä kasvoja, joita poskiparta ja silmälasit koristivat.

Hänen vieressään istui kirjuri ja Falk tunsi hänet palkkiovirkamieheksi suuresta kollegiosta. Hänellä oli nenäkakkulat ja hän ilmaisi talonpoikaisella irvistelyllä hylkäyksensä melkein kaikesta, mitä sanottiin. Ensimmäisellä penkillä, puheenjohtaja-korokkeen ääressä istuivat ylhäisemmät jäsenet, upseerit, virkamiehet, tukkukauppiaat, jotka voimakkaasti kannattivat kaikkia lojaalisia ehdotuksia ja etevämmällä parlamenttarisella kyvyllään tukahuttivat kaikki uudistushankkeet.

Kirjuri luki pöytäkirjan, jonka ensimmäinen penkki hyväksyi ja tarkisti. Sitten esitettiin ensimmäinen keskustelukysymys.

— "Valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto Pohjantähti puolestaan tahtoisi lausua sellaista paheksumista, jota jokaisen oikein ajattelevan kansalaisen täytyy tuntea niitä laittomia liikkeitä kohtaan, joita lakkojen nimellä tapahtuu melkeinpä koko Europassa".

— Katsooko liitto…

— Jaaa! äänsi ensi penkki.

— Herra puheenjohtaja! huusi puuseppä Valkeilta vuorilta.

- Kuka siellä rähisee? kysyy puheenjohtaja tirkistäen silmälasiensa alta kuin aikoisi hän ottaa esille rottingin.

— Ei täällä kukaan rähise; minä pyysin puheenvuoroa! sanoi nikkari.

— Kuka minä?

— Puuseppämestari Eriksson!

— Onko hän mestari? Milloin hän siksi tuli?

— Minä olen kisälliksi oppinut eikä minulla koskaan ole ollut varoja pyytää porvarioikeuksia, mutta minä olen yhtä taitava kun joku toinenkin ja työskentelen itsekseni! Sen minä sanon!

— Olisiko puusepänsälli Eriksson hyvä ja istuisi eikä häiritsisi meitä enää. — Katsooko liitto, että asiaan on vastattu myöntävästi?

— Herra puheenjohtaja!

— Mistä on kysymys?

— Minä pyydän puheenvuoroa! Ja kuulkaakin se, herra! ärjäsi Eriksson.

— Erikssonilla on puheenvuoro! mumistiin takaa.

— Kisälli Eriksson — kirjottaako hän nimensä x:llä vai z:lla? kysyi puheenjohtaja, jolle kirjuri oli kuiskannut.

Ensi penkillä nauraa hohotettiin.

— Minä en kirjota ollenkaan, hyvät herrat, minä keskustelen! sanoi puuseppä silmät hehkuen; niin, sen minä teen! Jos minulla olisi sana vallassani, sanoisin minä lakkolaisten olevan oikeassa, sillä jos mestarit ja patruunat lihovat, jotka eivät tee muuta kuin juoksevat touhuamassa kunniatervehdyksillä ja muilla reissuilla, niin se maksaa työmiehen hien! Mutta me tiedämme kyllä, miksi te ette tahdo maksaa meidän työtämme; siksi, ett'emme me saisi äänestää valtiopäiville, sillä sitä pelätään…

— Herra puheenjohtaja!

— Ratsumestari von Sporn!

— Ja sen me kyllä tiedämme, että taksoituslautakunta alentaa veron, niin pian kun se on noussut tuohon numeroon. Jos minulla olisi sana vallassani, sanoisin minä vielä paljon enemmän, mutta se hyödyttää niin vähän…

— Ratsumestari von Sporn!

— Herra puheenjohtaja, hyvät herrat! On sangen odottamatonta, että seurassa sellaisessa kuin tämä, joka aina (nyt viimeksi ruhtinashäissä) arvokkaalla esiintymisellään on saavuttanut niin hyvän nimen, henkilöiden, joilta täydellisesti puuttuu parlamenttaarinen laadullisuusaisti, sallitaan saattaa huonoon valoon arvossa pidetty liitto osottamalla julkeaa ja häikäilemätöntä halveksumista kaikkia muotoseikkoja kohtaan. Uskokaa minua, hyvät herrat, sellaista ei olisi tapahtunut maassa, jossa jo nuoruudesta asti on opittu sotilaallista nuhteettomuutta…

— (Yleinen asevelvollisuus! sanoi Eriksson Ollelle).

— … jossa on totuttu hillitsemään itseään ja muita! Minä lausun sen yhteisen toivomuksen, ettei enää tuollaista häiritsevää kohtausta toistamiseen joukossamme tapahtuisi … sanon joukossamme — sillä minäkin olen työmies … me olemme kaikki työmiehiä Kaikkivaltiaan edessä … ja minä sanon tämän tämän liiton jäsenenä, ja se päivä olisi surun päivä, jolloin minun pitäisi peruuttaa ne sanat, jotka minä eräässä toisessa kokouksessa tässä muuanna päivänä — niin, asevelvollisuuden ystävien kansallisliiton kokouksessa! — lausuin: minä ajattelen suurta Ruotsin työmiehestä!

— Hyvä! Hyvä! Hyvä!

— Katsooko liitto valmistusvaliokunnan ehdotukseen vastatun myöntävästi?

— Jaa! Jaa!

Toinen kysymys: — "Yksityisen esityksentekijän ehdotuksesta saa valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto, h.k.k. Taalain herttuan ripillepääsyyn nähden, tunnustukseksi Ruotsin työmiehen kiitollisuudenvelasta kuningashuonetta kohtaan ja nyt erikoisesti ilmaistakseen paheksumistaan niitten työväen levottomuuksien johdosta, jotka Kommuunin nimellä raivoavat Ranskan pääkaupungissa, yhtyisi keräämään varoja kunniakirjaksi, jonka arvo kuitenkaan ei saisi nousta yli kolmentuhannen riksin."

— Herra puheenjohtaja!

— Tohtori Haberfeld!

— Ei, minä sitä, Eriksson, pyysin puheenvuoroa!

— Vai niin! No! Erikssonilla on puheenvuoro!

— Minä ilmottaisin, ettei työmies ole tehnyt Parisin kommuunia, vaan että virkamiehet, asianajajat — upseerit, juuri tuollaiset asevelvolliset — ja sanomalehtikirjurit sen tekivät! Jos minulla olisi sana vallassani, niin pyytäisin minä näitä herroja tuomaan esille tunteensa ripillepääsyalbumissa!

— Katsooko liitto kysymykseen vastatun myöntyvästi?

— Jaa! Jaa!

Ja sitten alkoi kirjuri kirjottaa ja ruvettiin kirjotettua vertailemaan ja juttelemaan ihan kuin itse valtiopäivillä.

— Onko täällä aina tällaista? kysyi Falk.

— Onko tämä herran mielestä hauskaa? vastasi Eriksson. Tämä on niin hirvittävää, että voisi repiä hiukset päästään. Tahtoisin nimittää tätä turmeltumiseksi ja petturuudeksi. Omanvoitonpyyntiä vain ja raukkamaisuutta; ei ainoatakaan miestä, jolla olisi sydäntä ja joka voisi viedä asiata eteenpäin; siksi tuleekin siitä sellaista kuin tulee!

— Mitä siitä tulee?

— Saammepahan nähdä! — sanoi puuseppä tarttuen Ollen käteen. Oletko valmis? jatkoi hän. Seiso kannallasi, sillä täällä sinua arvostellaan! Olle nyökäytti ovelasti päätään.

— Koristekuvanveistäjänsälli Olof Montanus on ilmottautunut pitämään esitelmän Ruotsista, alkoi puheenjohtaja; aihe tuntuu minusta koko laajalta ja ylimalkaiselta, mutta jos hän lupaa pitää sen puolessa tunnissa, niin me kai kuuntelemme; vai mitä herrat sanovat?

— Kyllä!

— Herra Montanus, olkaa hyvä ja astukaa esiin.

Olle pudistelihe kuin koira ennenkuin hyppää ja meni esille joukon läpi, joka katseillaan häntä tarkasteli.

Puheenjohtaja alkoi keskustelun ensi penkin kanssa ja kirjuri haukotteli, ennenkuin otti esille sanomalehden, osottaakseen miten vähän hän aikoi esitelmää kuunnella.

Mutta Olle nousi korokkeelle, painoi kiinni suuret silmäluomensa, purasi muutaman kerran uskotellakseen kuulijoille, että hän alkoi, ja kun tuli oikein hiljaista, niin hiljaista, että voi kuulla, mitä puheenjohtaja sanoi ratsumestarille, alkoi hän.

— Ruotsista. — Muutamia näkökohtia.

Seurasi äänettömyys.

— Hyvät herrat! Sallittanee kai pitää varmempana kuin ainoastaan todistamattomana otaksumana, että meidän päiviemme hedelmällisin aate ja voimakkain pyrkimys on poistaa ahdasmielinen kansallistunto, joka erottaa kansat toisistaan ja saattaa ne vihollisiksi toisiaan kohtaan; olemme nähneet ne keinot, joita tähän tarkotukseen käytetään — maailmannäyttelyt ja niiden vaikutukset — kunniadiplomit!

(Katsottiin toisiaan kysyvästi. — "Mikäs pistos tuo oli?" sanoi
Eriksson. "Se tuli liian äkisti, muuten oli hyvä!")

— Ruotsin kansa kulkee, kuten aina, tässäkin suhteessa sivistyksen etunenässä ja on suuremmassa määrässä kuin mikään muu sivistynyt kansakunta osannut saattaa kosmopoliittisen aatteen hedelmiä kantavaksi ja, jos saa tuomita sen mukaan, mitä numerot osottavat, on se jo päässyt hyvin pitkälle. Tähän ovat harvinaisen suotuisat seikat vaikuttaneet ja niitä aion minä nyt hetkisen lähemmin tarkastella, siirtyäkseni sitten johonkin helpommin sulavaan, kuten hallitusmuotoon, verotiloihin ja muuhun sellaiseen.

("Tästä tulee pitkä", sanoi Eriksson tuupaten Falkia kylkeen; "mutta hän on huvittava!")

— Ruotsi on, kuten joka mies tietää, alkuaan saksalainen siirtomaa, ja kieli, joka on säilynyt kutakuinkin puhtaana aina meidän päiviimme asti, on alasaksaa kaksinetoista murteineen. Tämä seikka, nimittäin vaikeus, joka eri maakunnilla on ymmärtää toisiaan, on suuresti vaikuttanut epäterveellisen kansallisuuskäsitteen kehittymisen vastustamiseksi. Muut onnelliset seikat ovat kuitenkin estäneet yksipuolista saksalaista vaikutusta, joka kerran meni niin pitkälle, että Ruotsi oli Saksaan liitetty maakunta, kuten Albrecht Mecklenburgilaisen aikana. Tähän luen minä ensiksikin tanskalaisten maakuntien, Skånen, Hallandin, Blekingen, Bohusläniin ja Dalslandin vallotuksen; Ruotsin rikkaimmissa maankunnissa asuu tanskalaisia, jotka yhä vielä puhuvat maansa kieltä ja kieltäytyvät tunnustamasta ruotsalaista valtaa.

("Mihinkä Herran nimessä hän aikoo? Onko hän hullu?")

— Skånelainen, esimerkiksi, pitää vielä tänäkin päivänä Köpenhaminaa pääkaupunkinaan ja skånelaiset ovat valtiopäivillä hallitusvastaisena puolueena. Samaten on tanskalaisen Gööteporin laita, joka ei tunnusta Tukholmaa valtakunnan pääkaupungiksi; siellä on kuitenkin nyttemmin englantilaisilla etusija ja he ovat perustaneet siirtokunnan. Tämä kansa, Englannin kansa, kalastaa rannikolla ja hallitsee kaupungissa talvisin melkein kaikkea suurkauppaa; kesäsin matkustavat he takaisin ja nauttivat kokoamistaan aarteista kodeissaan Skotlannin ylängöillä. Erinomaisen kelpo kansaa muuten! Englantilaiset ylläpitävät myöskin suurta sanomalehteä, jossa he kiittävät omia töitään, toistenkaan töitä juuri moittimatta.

Sitten on meidän kiinnitettävä huomiomme niihin maahanmuuttoihin, joita silloin tällöin on tapahtunut. Suomalaismetsissä on meillä suomalaisia, mutta on niitä pääkaupungissakin, jonne ovat tulleet maassaan vallitsevina vaikeina valtiollisina aikoina.

Meidän suuremmissa rautatehtaissamme on paljon wallooneja, jotka ovat tulleet tänne 1600-luvulla ja jotka vielä tänäkin päivänä puhuvat murteellista ranskaansa. Kuten tunnettua, on eräs wallooni pannut toimeen Ruotsin uuden valtiosäännön, joka on otettu Walloniasta. Vankkaa kansaa ja sangen rehellistä!

("Ei, mutta mitä hittoa tämä on!")

— Kustaa Aadolfin aikana muutti tänne suuri joukko skottlantilaista rojua ja värväytyi sotilaiksi, jonka vuoksi he pääsivät ritarihuoneeseenkin!

Itärannalla on paljon perheitä, joiden perintötavat viittaavat muuttoon Liivinmaasta ja muista slaavilaisista maakunnista, jonka vuoksi siellä usein tapaa puhtaasti tattarilaisia tyyppejä.

Minä väitin, että Ruotsin kansa on hyvää kyytiä vierottumassa kansallisuudestaan! Avatkaa Ruotsin aatelin vaakunakirja ja laskekaa, montako ruotsalaista nimeä siitä löydätte. Jos niitä on päälle 25 prosentin, niin saatte leikata minulta nenän poikki, hyvät herrat!

Avatkaa osotekalenteri noin umpimähkään; minä olen itse laskenut G-kirjaimen ja sen 400 nimestä oli 200 ulkomaalaista. Mikä siihen on syynä? Niitä on monta, mutta pääasiallisimpia: ovat: ulkomaalaiset hallitsijasuvut ja vallotussodat. Kun ajattelee, kuinka moni halju on istunut Ruotsin valtaistuimella, niin täytyy ihmetellä, että kansa vielä tänäkin päivänä voi olla niin kuningasmielinen. Sellaisen perustuslainmääräyksen, että Ruotsin kuninkaan on aina oltava ulkomaalainen, täytyy ehdottomasti johtaa suoraan päämäärään, epäkansallistumiseen; ja niin se on tehnytkin! Että maalle on hyödyksi tällainen vieraisiin kansakuntiin liittyminen, siitä olen vakuutettu, sillä mitään se ei voi kadottaa, koska kadottaa ei voi sitä, mitä ei ole olemassa. Kansalta puuttuu yksinkertaisesti kansallisuus, ja sen huomasi Tegnér 1811 ja sitä hän niin ahdasnäköisesti valittaa Sveassaan, mutta se oli liian myöhään, sillä sotaväenotot noiden tuhmien vallotussotien aikana olivat jo tärvelleet rodun. Siitä yhdestä ainoasta miljoonasta asukkaita, joka maassa oli Kustaa II Aadolfin aikana, otettiin sotaväkeen ja tärveltiin 70,000 täysimittaista miestä. Kuinka monta miestä Kaarle X:s, XI:s ja XII:s tärvelivät en voi sanoa, mutta voi ymmärtää, minkälaista sukua kotona olevat siittivät, kun kaikki olivat hylättyjä ruuminraakkeja!

Palaan lausuntooni, että meillä ei ole kansallisuutta. Voiko kukaan mainita minulle mitään ruotsalaista Ruotsissa, muuta kuin mäntymme, kuusemme ja rautakaivoksemme, joita niitäkään ei kohta enää markkinoilla tarvita! Mitä ovat kansanlaulumme? Huonoja käännöksiä ranskalaisista, englantilaisista ja saksalaisista romansseista! Mitä ovat kansallispuvut, joiden katoamista me suremme? Vanhoja räsyjätteitä keskiajan herraspuvusta! Jo Kustaa I:sen aikana pyysivät taalalaiset, että rangaistaisiin niitä, jotka pitivät tikattuja ja kirjavia vaatteita, luultavasti eivät kirjavat hovipuvut, burgundilainen vaateparsi, vielä olleet tulleet Taalainmaan tytöille! Ja varmasti on heillä ollut useita kuosien muutoksia sen jälkeen!

Sanokaa minulle edes yksikään ruotsalainen runoteos, taideteos, sävelteos, joka on puhtaasti ruotsalainen, joka sen erottaisi kaikista ei-ruotsalaisista! Näyttäkää minulle yksi ruotsalainen rakennus! Niitä ei ole, ja jos on, niin ne ovat joko huonoja tahi ulkomaalaisten mallien mukaan tehtyjä.

En luule sanovani liikoja väittäessäni, että Ruotsin kansa on lahjaton, pöyhkeä, orjamielinen, kateellinen, pikkumainen ja raaka kansakunta! Ja siksi kulkee se kohti häviötään suurin askelin!

(Nyt syntyi salissa melu! Katkonaisia huutoja Kaarle XII:sta kuului kuitenkin yli metelin.)

— Hyvät herrat, Kaarle XII:s on kuollut, ja antakaa hänen nyt nukkua seuraavaan riemujuhlaan asti! Häntä me saamme kiittää epäkansallistumisestamme, ja siksi pyydän minä herroja yhtymään nelikertaiseen eläköönhuutoon! — Hyvät herrat! Eläköön Kaarle XII:s!

("Pyydän kutsua seuraa järjestykseen!" huusi puheenjohtaja.)

— Voiko ajatella suurempaa nautamaisuutta kansassa, jonka pitää muualta käsin opetella runoilemaan! Ajatelkaa noita härkiä, jotka kulkivat aurankurjessa 1600 vuotta eivätkä hoksanneet ruveta tekemään viisuja! Mutta sitten ilmestyi muuan veijari Kaarle XI:nnen hovista tärvelemään koko epäkansallistuttamistyön! Ennen kirjotettiin saksaksi, mutta nyt piti kirjotettaman ruotsiksi! Pyydän sen vuoksi herroja yhtymään kanssani huutoon: Alas tuo tuhma koira Georg Stjernhjelm!

("Mikä hänen nimensä oli?"—"Edvard Stjernström!" Puheenjohtaja lyö nuijan pöytään! Hälinää! "Jo riittää! Alas kavaltaja! Hän tekee meistä pilkkaa!")

— Ruotsin kansa osaa vain huutaa ja tapella, kuulen ma! Ja koska minä en saa jatkaa enkä puhua hallituksesta enkä kruununverotiloista, niin tahdon vain sanoa, että tuollaiset orjamaiset lurjukset, joitten puheita tänä iltana olen kuullut, ovat kypsiä yksinvaltiuteen koska tahansa! Ja te saatte sen! Uskokaa pois! Te saatte yksinvaltiuden!

(Tuuppaus takaapäin työnsi sanat puhujan kurkusta, ja hän tarttui nyt puheenjohtajan pöytään pysytelläkseen paikallaan.)

— Ja kiittämätön suku, joka ei tahdo kuulla totuutta…

("Ajakaa hänet ulos! Repikää hänet palasiksi!" Olle viskattiin alas korokkeelta, mutta vielä viime silmänräpäyksessäkin huusi hän kuin hullu iskujen ja lyöntien sataessa: "Eläköön Kaarle XII:s. Alas Georg Stjernhjelm!")

Olle ja Falk olivat kadulla.

— Mikä sinulle tuli? kysyi Falk; kadotitko järkesi?

— Luulenpa melkein! Olin lukenut puhettani lähes kuusi viikkoa, tiesin täsmälleen, mitä minun piti sanoa, mutta tullessani esiin ja nähdessäni kaikki nuo silmät rikkoontui kaikki; koko minun taidokas todisteluni sortui kuin muurarinteline, tunsin maan vajoovan jalkaini alla ja kaikki ajatukset menivät sekaisin! Oliko se hyvin hassua?

— Oli se, ja sinä saat kyllä sanomalehdet niskaasi!

— Se on ikävää se! Ja minusta kaikki oli niin selvää! Mutta oli sentään suloista saada hieman korventaa heitä!

— Sinä vahingoitat asiaasi tuolla tavalla etkä voi enää koskaan päästä esiin!

Olle huokasi.

— Mitä Herran nimessä sinulla oli Kaarle XlI:nnen kanssa tekemistä? Se oli pahinta kaikesta!

— Elä kysy! Minä en tiedä mitään!

— Rakastatko sinä vielä työmiestä? jatkoi Olle.

— Minä surkuttelen häntä, joka antaa onnenonkijain viedä itseään harhaan, enkä minä koskaan jätä hänen asiaansa, sillä hänen asiansa on lähiajan kysymys eikä koko teidän politiikkanne ole siihen nähden penninkään arvoista!

Olle ja Falk vaelsivat pitkin katuja ja tulivat pian kaupunkiin, kävelivät Lilla Nygatanilla, jossa menivät kahvila Naplekseen.

Kello oli nyt 9 ja 10 välillä ja kahvila oli melkein tyhjä. Siellä istui vain yksi ainoa vieras tiskin luona olevan pöydän ääressä. Hän luki erästä kirjaa tytölle, joka istui vieressä ommellen. Ryhmä näytti hyvin sievältä ja kodikkaalta, mutta mahtoi tehdä voimakkaan vaikutuksen Falkiin, sillä hän teki äkillisen liikkeen ja hänen kasvonilmeensä muuttui.

— Sellén! Sinäkö täällä! Hyvää iltaa, Beda! sanoi Falk teeskennellyn sydämellisesti, mikä hänelle oli hyvin vierasta, ottaessaan nuorta tyttöä kädestä.

— Kas, veli Falk, sanoi Sellén. Löytääkö veli tännekin! Aavistin jotain olevan tekeillä, koskapa näemme toisiamme niin harvoin Punaisessa Huoneessa.

Falk ja Beda vaihtoivat silmäyksen. Nuorella tytöllä oli hieno ulkomuoto ollakseen tällaisessa paikassa; hienot, älykkäät kasvot, joista kuvastui suru; solakka vartalo, jonka viivat olivat vallattomat, mutta kainot; silmät kulmautuivat vähän ylöspäin ikäänkuin tähystäen taivaalta onnettomuutta, mutta osasivat muuten leikkiä kaikkia niitä leikkejä, mitä hetkellinen luonne kulloinkin osaa keksiä.

— Kylläpä sinä olet totinen! sanoi hän Falkille katsoen neulettaan.

— Olen ollut vakavassa kokouksessa, sanoi Falk punastuen kuin tyttö.
Mitä te luitte?

— Minä luin Faustin Omistelmuksen, sanoi Sellén, ojentaen kätensä leikkiäkseen Bedan neuleella.

Synkkä varjo nousi Falkin otsalle. Keskustelu kävi väkinäiseksi ja sietämättömäksi. Olle istui vaipuneena mietteisiin, jotka näyttivät koskevan itsemurhaa.

Falk pyysi sanomalehden ja sai "Lahjomattoman". Yht'äkkiä hän hoksasi, ettei hän ole muistanut katsoa, mitä se on kirjottanut hänen runoistaan. Hän avasi lehden ja vilkasi kolmannelle sivulle; sieltä hän löysi mitä etsi. Siinä ei ollut kohteliaisuuksia, mutta ei törkeyksiäkään, sillä arvostelu oli kirjotettu todellisella ja syvällä mielenkiinnolla. Arvostelijan mielestä ei Falkin runous ollut parempaa eikä huonompaa kuin muidenkaan samanaikuisten, vaan yhtä itsekästä ja merkityksetöntä; se kosketteli ainoastaan kirjailijan yksityisiä asioita; luvattomia suhteita, luuloteltuja tai todellisia, kiemaili pikkusynneillä, mutta ei suuria surrut: se ei ollut rahtuakaan parempaa kuin englantilainen toalettirunous, ja kirjailija olisi aivan hyvin voinut panna teräspiirroksen itsestään kirjan alkuun, niin olisi teksti ollut kuvitettukin y.m. Nämä yksinkertaiset totuudet tekivät syvän vaikutuksen Falkiin, joka oli ainoastaan lukenut Harmaanviitan, Struven kirjottaman ostokehotuksen ja Punahilkan persoonallisesta hyväntahtoisuudesta lähteneen arvostelun. Hän jätti lyhyesti hyvästi ja nousi lähteäkseen.

— Joko sinä menet? kysyi Beda.

— Jo! Tavataanko huomenna?

— Kyllä, kuten tavallista! Hyvää yötä!

Sellén ja Olle seurasivat mukana ulos.

— Se on herttainen elävä, tuo tyttö, sanoi Sellén, kun jonkun aikaa olivat kävelleet ääneti pitkin katua.

— Pyydän, että puhut vähän varovaisemmin hänestä!

— Ymmärrän, veli on rakastunut häneen?

— Niin olen ja toivon, että suot sen minulle anteeksi!

— Tietysti, en minä tielle tule!

— Pyydän, ettet ajattele hänestä mitään pahaa…

— Sitä en teekään! Hän on ollut teatterissa…

— Mistä sen tiedät! Siitä hän ei koskaan ole puhunut minulle mitään!

— Ei, mutta minullepa on! Ei saa koskaan uskoa tuollaisia pieniä penteleitä!

— No, eihän siinä mitään pahaa ole! Minä aion ottaa hänet paikastaan niin pian kuin voin; meidän seurustelumme rajottuu siihen, että joka aamu klo 8 kävelemme Hagaan ja juomme vettä lähteestä.

— Miten viatonta! Ettekö koskaan mene ulos syömään iltasin?

— Ei koskaan ole pälkähtänyt päähänikään esittää hänelle niin sopimatonta ehdotusta, jonka hän halveksien hylkäisi! Sinä naurat, sinä; tee se; minä uskon vielä naiseen, joka rakastaa, kuulukoon hän mihin luokkaan tahansa, niin, olkoon hänen menneisyytensä kuinka kirjava hyvänsä! Hän on sanonut minulle, ettei hänen elämänsä ole ollut puhdas, mutta olen luvannut, etten koskaan kysele mitään hänen menneisyydestään!

— Se on siis oikein vakavaa!

— On, se on vakavaa!

— Se on eri asia! Hyvää yötä, veli Falk! Olle tulee kai minun kanssani!

- Hyvää yötä!

— Falk parka, sanoi Sellén Ollelle; nyt hänenkin täytyy juosta kujanjuoksunsa, mutta niinhän se on; se on niinkuin hampaitten vaihtuminen; ei tule miestä ennen kuin on ollut oma historiansa!

— Minkälainen on tyttö sitten? kysyi Olle pelkästä kohteliaisuudesta, sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana.

— Hän on kyllä tavallaan hyvä, mutta Falk ottaa asian vakavasti; niin on tyttökin ottavinaan niin kauvan kuin luulee voivansa hänet voittaa, mutta jos asia viipyy, niin hän väsyy, eikä ole laisinkaan varmaa, eikö tyttö etsi sillä välin jostain muualta ajanviettoa itselleen. Ei, te ette voi käsitellä tällaisia asioita; ei saa kehvellellä turhia, vaan tarttua heti käsiksi, muutoin tekee sen joku toinen. Etkö sinä koskaan, Olle, ole ollut tällaisilla asioilla?

— Kotona maalla minä tein meidän piialle lapsen ja isä ajoi minut sen vuoksi talosta. Sen jälkeen en ole tahtonut niille sylkäistäkään!

— Tuo nyt ei ollut niin erikoista! Mutta tulla petetyksi, kuten sanotaan, se tuntuu, se; voi! voi! voi! Hermojen täytyy olla kuin viulunkielet, jos mieli sitä leikkiä leikkiä! Saa nähdä, kuinka Falk sen hitsin kestää; on sellaisia luonteita, jotka antavat tuollaisen vaikuttaa liian syvästi itseensä, ja se on tuhmaa! — Vai niin, portti on auki! Astu sisään, Olle; toivon, että siellä on vuoteet laitettuna, niin että saat maata oikein hyvin; mutta saat suoda anteeksi vanhalle siivoojattarelleni, ettei hän voi oikein kunnollisesti patjaa pöyhiä; hänellä on niin huonot peukalovoimat, näes, joten vuode kenties tuntuu hieman paakkuiselta ja kovalta.

He olivat kavunneet rappusia ylös ja olivat nyt perillä.

— Astu sisään, astu sisään! sanoi Sellén. Tuntuu siltä kuin ei Stava olisi tuulettanut täällä, tahi kenties on hän pessyt lattian; minusta täällä haisee siltä.

— Mitä ilvehdit, kuinka täällä voisi lattiata pestä, kun ei sitä ole olemassakaan.

— Eikö ole? Se on eri asia! Mihin se on joutunut? Ehkä se on palanut? No, yht' lystiä! Saamme kai silloin maata maaemollamme, tai soralla, mitä hän lienee!

He paneutuivat vaatteet yllään lattiatäytteelle, tehtyään vuoteen taulukankaan palasista ja vanhoista piirustuksista ja pantuaan kumpikin salkun päänalusekseen. Olle raappasi valkeata, otti housuntaskustaan kynttilän pätkän ja asetti sen viereensä lattialle; heikko valo lepatti suuressa, tyhjässä atelieessa ja näytti tekevän tavatonta vastarintaa pimeydelle, jota tukuttain tulvi sisään suurista ikkunoista.

— Onpa kylmä ilta, sanoi Olle vetäen esille rasvaisen kirjan.

— Kylmä? Ei! Ulkona on vain kaksikymmentä astetta ja silloin täällä sisällä on vähintään kolmekymmentä, me kun asumme niin korkealla. Mitä luulet kellon olevan?

— Minusta Johanneksen kello äsken löi!

— Johanneksen? Ei niillä siellä kelloa ole! He ovat niin köyhiä, että ovat panneet sen pois.

Tuli pitkä äänettömyys, jonka Sellén ensin rikkoi.

— Mitä sinä luet, Olle?

— Samapa se mitä!

— Samako? Etkö ymmärrä olla kohtelias ollessasi vieraissa?

— Tämä on vanha keittokirja, jonka olen lainannut Ygbergiltä.

— Elä, hitossa, onko? Luetaanpa hieman; minä en ole syönyt muuta kuin kupillisen kahvia ja kolme lasia vettä tänään.

— Mitä lajia tahdot? sanoi Olle selaillen kirjaa. Tahdotko kalaruokaa?
Tiedätkö, mitä marjoneesi on?

— Marjoneesi? En! Lueppas! Se kuulostaa hyvältä!

— No, kuunteleppas nyt sitten! "139. Marjoneesia. Voita, jauhoja ja vähän englantilaista sinappia käristetään ja hämmennetään hyvään lihaliemeen. Kun se kiehuu, hämmennetään joukkoon muutamia munankeltuaisia; jonka jälkeen se saa jäähtyä".

— Ei, hyi hitto, ei siitä tule kylläiseksi…

— Noo, ei se vielä loppunut. "Hienoa ruokaöljyä, viinietikkaa, vähän kermaa ja valkopippuria" —, niin, kyllä minäkin nyt huomaan, ettei se kelpaa. Tahdotko jotain tukevampaa?

— Haeppas kaalikääreet; ne ovat parasta, mitä tiedän!

— En minä jaksa lukea ääneen, anna minun olla!

— No, lue nyt vaan!

— Ei, anna minun olla rauhassa!

Seurasi taas äänettömyys. Sitten sammutettiin kynttilä ja tuli aivan pimeä.

— Hyvää yötä, Olle; kääri ympärillesi, ettet palele.

— Mitä minun pitää kääriä?

— En minä tiedä. Eikö sinusta ole hauskaa elää tällaista elämää?

— Ihmettelen, miks'ei tehdä itsemurhaa, kun on näin kylmä!

— Ei pidä tehdä! Minusta on mieltäkiinnittävää nähdä, miten tässä lopuksi käy.

— Onko sinulla vanhempia, Sellén?

— Ei, minä olen äpärä; onko sinulla?

— On, mutta se on samantekevä!

— Sinun pitää olla kiitollinen kaitselmukselle, Olle; aina pitää olla kiitollinen kaitselmukselle — vaikka en minä juuri tiedä, mitä se hyödyttää! Kai sen niin olla pitää!

Tuli taasen äänettömyys; tällä kertaa häiritsi Olle.

— Nukutko sinä?

— En, minä mietiskelen tässä Kustaa Aadolfin patsasta; uskotko, että…

— Eikö sinua palele?

— Palele? Täällähän on niin lämmin!

— Oikeaa jalkaani ei enää tunnu olevankaan.

— Vedä värilaatikko päällesi ja pistä pensselit ympärillesi, niin on parempi.

— Uskotko, että kenenkään elämä on ollut näin vaikeata kuin meidän?

— Vaikeata? Onko vaikeata meidän, joilla on katto päämme päällä! On akatemian professoreja, joilla on kolmikulmainen hattu ja miekka, ja joiden on ollut paljon vaikeampaa kuin meidän. Professori Lundström on nukkunut puolet huhtikuuta Humlegårdin teatterissa! Se minusta oli upeata! Hänellä oli koko vasen häränsilmä hallussaan, ja hän väittää, ettei ainoakaan permantopaikka ollut tyhjänä klo 1:n jälkeen yöllä; talvisin aina hyvä huone, mutta kesäsin huono! Hyvää yötä, nyt minä nukun!

Ja Sellén kuorsasi. Mutta Olle nousi ylös ja käveli edestakaisin lattialla, kunnes, idässä alkoi valjeta; silloin armahti päivä häntä antaen hänelle levon, jota yö ei ollut suonut.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Viimeinen pelinoppa.

Ja talvi kului, onnettomilta hitaasti, vähemmän onnettomilta nopeammin. Ja kevät tuli ja sen mukana murtuneet toiveet auringosta ja vehreydestä, kunnes oli kesä, syksyn lyhyt valmistusaika.

Eräänä toukokuun aamuna kulki kirjailija Arvid Falk "Työmiehenlipun toimituksesta" auringon paahteessa pitkin Skeppsbrota katsellen, kuinka laivat lastasivat ja läksivät rannasta. Hänen ulkomuotonsa ei ollut yhtä huolellinen kuin ennen; hänen musta tukkansa oli pitempi kuin muoti salli ja hänen partansa oli kasvanut á la Henri IV, joka antoi melkein villin ilmeen hänen laihtuneille kasvoilleen. Hänen silmissään paloi onnettomuutta ennustava tuli, josta tavallisesti tuntee kiihkoilijan tahi juopon. Hän näytti valikoivan aluksia, mutta ei tahtonut saada päätöstään tehdyksi. Kauan epäröityään meni hän erään merimiehen luo, joka paraillaan vieritteli tavaroita prikiin. Hän nosti kohteliaasti hattuaan.

— Voiko herra olla hyvä ja sanoa minulle, mihin tämä laiva menee? sanoi hän kainosti, vaikka itse luuli puhuvansa hyvinkin rohkeasti.

— Laiva? Minä en näe mitään laivaa!

Ja ympärillä-olijat nauroivat.

— Mutta jos herra tahtoo tietää mihin priki, menee, niin lukekaa tuosta!

Falk oli tullut hämilleen, mutta toipui ja jatkoi kiukkuisesti:

— Ettekö te osaa vastata kohteliaasti kohteliaaseen kysymykseen?

— Te? Mene helvettiin, eläkä siinä rähise! Pitäkää varanne, siellä!

Keskustelu katkesi ja Falk teki vihdoin päätöksen. Hän kääntyi ympäri, meni erään kujan läpi, yli Köpmantorgetin ja poikkesi Kindstugatanille. Siellä pysähtyi hän muutaman likaisen talon portille. Taasen hän epäröi, sillä helmasyntiään päättämättömyyttä ei hän koskaan voinut voittaa. Silloin tuli pieni, räsyinen, vinosilmäinen poika juosten, kädet täynnä pitkiä korrehtuurisiekaleita aikoen Falkin sivu, kun tämä hänet pysähytti.

— Onko toimittaja siellä? kysyi hän.

— On ollut jo kello seitsemästä asti, vastasi poika henki kurkussa.

— Onko hän kysynyt minua?

— On, monta kertaa!

— Onko hän vihainen?

— On kyllä.

Ja poika kiiti kuin nuoli rappuja ylös! Mutta Falk meni heti perästä ja astui toimitushuoneeseen. Se oli koppi, jossa oli kaksi akkunaa pimeälle kadulle päin; kummankin edessä oli maalaamaton puupöytä, papereineen, kynineen, sanomalehtineen, saksineen ja liimapulloineen.

Toisen pöydän ääressä istui ystävämme Ygberg, puettuna rikkikuluneeseen mustaan pitkääntakkiin ja lukien korrehtuuria; toisen pöydän ääressä, joka oli Falkin, istui eräs herra paitahihasillaan, päässä musta silkkimyssy, sellainen, jota kommunardit pitävät. Hänen kasvonsa olivat punaisen täysiparran peitossa ja hänen tanakka, karkea vartalonsa ilmaisi työmiestä. Falkin astuessa sisälle teki kommunardi äkillisen liikkeen jaloillaan pöydän alla ja kääri ylös paidanhihat, jolloin sininen tushitatueeraus, ankkuri ja anglosaksinen R.- kirjain, tuli näkyviin. Sitten hän otti sakset, pisti ne erään aamulehden ensi sivun läpi, leikkasi ja sanoi raa'asti, selkä Falkiin päin:

— Missä herra on ollut?

— Olen ollut sairaana, vastasi Falk uhmaten, kuten itse luuli, mutta nöyrästi kuten Ygberg jäljestäpäin vakuutti.

— Se on vale; herra on ollut juomassa! Istui eilen illalla
Napleksessa; minä näin hänet!

— No, sen kai saanen tehdä…

— Herra saa istua missä haluaa, mutta täällä pitää hänen olla täsmälleen, sopimuksen mukaan! Kello on jo neljänneksen yli kahdeksan. Tiedän kyllä, että tuollaiset herrat, jotka ovat olleet yliopistossa, missä luulevat oppivansa niin tavattoman paljon, eivät opi järjestystä eivätkä kuntoa! Eikö ole sopimatonta tulla liian myöhään? Eikö herra käyttäydy kuin nahjus, antaessaan työnantajansa tehdä työnsä puolestaan? Hä? Nykyään on kaikki ylösalasin, näemmä! Työnottaja hunsvoteeraa mestariaan, s.o. työnantajaa, ja kapitaalia sorretaan! Niin se on!

— Milloin on toimittaja nuo mielipiteet saanut?

— Milloin? — Nyt, herra! Juuri nyt! Ja toivon niiden mielipiteiden olevan silti yhtä hyviä! Mutta minä olen päässyt perille jostain muustakin! Herrahan on taitamaton ihminen; ei osaa kirjottaa kieltä! Katsokaapas tätä, olkaa hyvä! Mitäs tässä on? Lukekaa! "Me toivomme, että kaikki ne, jotka tulevana vuonna menevät asevelvollisiksi" — onko kuultu mokomaa! "Kaikki ne, jotka"…

— Niin, se on oikein! sanoi Falk.

— Onko se oikein? Kuinka herra sellaista voi väittää! Jokapäiväisessä puheessa sanotaan "kaikki net, jotka", siis pitää kirjottaakin "kaikki net, jotka".

— Se on murteellista…

— Ei tarvita oppineisuuksia; niillä ei pitkälle potkita! Herran ei pidä puhua minulle roskaa! No, ja sitten kirjottaa herra "menevät asevelvollisiksi" vaikka sanotaan "äkseeraamaan"! Vaiti nyt! Sanotaanko äkseeraamaan…? Vastatkaa!

— Kyllähän sitä juuri sanotaan…

— Sanotaan, siis se on äkseeraamaan, sillä se ei voi olla toisin kuin sanotaan! Minä kenties olen tuhma, kun kaikki käy ympäri, ehkä en osaa puhuakaan tätä kieltä! Minä olen korjannut sen! Kas tuossa, jatkakaa nyt ja passatkaa päälle toisella kertaa!

Hän hyökkäsi ärjästen ylös tuolilta ja läjähytti korvapuustin korrehtuuripojalle.

— Vai niin, vai nukut sinä keskellä kirkasta päivää, vetelys! Sinut minä ainakin opetan valvomaan! Sinä et ole liian vanha saadaksesi selkääsi.

Hän tarttui uhriaan housuntamppiin, viskasi hänet myymättä olevalle sanomalehtitukulle ja pieksi häntä nälkävyöllään, jonka oli irrottanut.

— En minä nukkunut, minä vain ummistin silmäni! kiljui poika tuskissaan.

— Vai niin, vai kiellät sinäkin! Olet oppinut valehtelemaan, mutta minä opetan sinut puhumaan totta. — Nukuitko vaiko et? Puhu totta, tahi sinut piru perii!

- Minä en nukkunut! änkytti onneton, joka oli aivan liian nuori ja viaton osatakseen valheella pelastua kiipelistä.

— Vai niin, kiellät sittenkin! Tuopa paatunut veitikka! Valehdella noin julkeasti!

Hän aikoi juuri kurittaa enemmän nuorta totuuden puhujaa, kun Falk nousi, meni toimittajan luo ja sanoi varmalla äänellä:

— Elkää lyökö poikaa; minä näin, ettei hän nukkunut!

— Kuulkaapas tuota, hänpä on lystikäs! "Elkää lyökö poikaa!" Kuka sen sanoi! Tuntui kuin olisin kuullut sääsken korvassani surisevan! Tahi kenties kuulin väärin! Minä toivon sitä! Jumal'auta, minä toivon sitä! — Herra Ygberg! Herra on kunnon mies! Herra ei ole lukenut yliopistossa! Kuulkaas nyt, näkikö herra sattumalta, nukkuiko tämä poika, jota minä nyt pidän kuin kalaa housuntampista, nukkuiko hän?

— Ellei hän nukkunut, vastasi Ygberg sävyisästi ja mielistelevästi, niin oli hän juuri nukkumaisillaan!

— Se on oikein vastattu! Olisiko herra Ygberg hyvä ja pitäisi tätä kiinni housunkauluksesta, niin minä kepilläni opetan nuorukaista puhumaan totta!

— Herralla ei ole oikeutta lyödä häntä, sanoi Falk. Koskekaapa häneen, niin avaan ikkunan ja huudan tänne poliisin.

— Minä olen isäntä ja lyön oppipoikiani! Hän on oppipoika, sillä hänestä tulee myöhemmin toimittaja! Tulee piru vie, vaikka on yliopistosivistyksenkin saaneita, jotka eivät usko, että voi toimittaa lehteä ilman heidän apuansa! Kuules, Kustaa, etkös opikin sanomalehtiammattia? Hä? Vastaa, mutta puhukin totta, muuten…!

— Ovi aukeni ja sisään pistihe pää — se oli hyvin erikoinen pää ja odottamaton tässä paikassa, mutta se oli hyvin tuttu pää, sillä se oli ollut viisi kertaa kuvattuna.

Tällä merkityksettömällä päällä oli kuitenkin se vaikutus, että toimittaja heitti takin päälleen, kiinnitti nälkävyönsä, kumarsi ja irvisteli suurella tottumuksella.

Valtiomies kysyi, onko toimittaja vapaa, johon vastattiin tyydyttävästi samassa kuin barrikaadilakki otettiin päästä, jolloin loputkin työmiestä katosi.

Molemmat herrat astuivat toimittajan yksityiseen huoneeseen ja ovi suljettiin huolellisesti.

— Mitähän kreivi nyt suunnittelee? sanoi Ygberg istuutuen vallattomasti tuolilleen, kuten koulupoika maisterin poistuttua.

— Minua se ei lainkaan ihmetytä, sanoi Falk, sillä nyt minä luulen tietäväni minkälainen lurjus hän on ja minkälainen lurjus toimittaja on, mutta minä ihmettelen, kuinka sinä oltuasi nauta olet voinut muuttua kunniattomaksi koiraksi, joka antautuu häpeämättömyyksiä tekemään.

— Elä nyt ole niin kiivas, hyvä veli! — No, sinä et ollut istunnossa viime yönä!

— En! Minusta valtiopäivillä ei ole mitään merkitystä, muuta kuin yksityisten eduille. Miten kävi Tritonin huonojen afäärien?

— Yhteisessä äänestyksessä päätettiin, että valtio, yrityksen aatteen suureen, kansalliseen tarkotukseen nähden, ottaisi haltuunsa obligatsioonit, sillä aikaa kun yhtiö suorittaa … tai selvittää asiat.

— Se on — valtio tukee taloa, sillä aikaa kun perustus hajoaa, jotta hallinnolla on tilaisuus korjata luunsa!

— Tahtoisit siis mieluummin, että kaikki nuo pienet…

— Minä osaan tuon! Kaikki nuo pienet koronsaajat — niin, tahtoisin mieluummin, että he työskentelisivät pienellä pääomallaan kuin että makaavat laiskoina ja harjottavat sillä koronkiskomista, mutta kaikkein mieluimmin näkisin petkuttajien joutuvan linnaan, niin ei tuollaisia huijausyrityksiä syntyisi toiste. Sitä sanotaan poliittiseksi taloudenhoidoksi! Hyi saatana! — Yksi asia vielä! Sinä kurkit minun paikkaani! Saat sen! Sinun ei tarvitse istua nurkassasi ja olla minulle katkera, senvuoksi että sinun täytyy korjata minun korrehtuuriani. Tuon vapauskoiran hallussa, jota halveksun, viruu aivan liian monta artikkeliani painamattomana viitsiäkseni enää leikellä ryövärihistorioita. Punahilkka oli minusta liian vanhoillinen, mutta Työväenlippu on liian likainen!

— Sepä hauskaa, että heität ilmalinnasi ja rupeat järkeväksi. Liity sinä Harmaaseenviittaan; siellä sinulla on tulevaisuutta!

— Heitän sen ilmalinnan, että sorrettujen asia on hyvissä käsissä, ja luulen, että on suuri tehtävä saattaa yleisölle selväksi, mitä yleinen mielipide, varsinkin painettu, on, ja miten se syntyy, mutta asiaa, sitä minä en heitä koskaan!

Toimittajan huoneen ovi aukeni ja ulos astui toimittaja itse. Hän pysähtyi keskelle lattiaa ja puhui luonnottoman taipuisalla, melkein kohteliaalla äänellä:

— Suvaitseeko tuomari pitää huolta toimituksesta minun poissa ollessani — minun täytyy matkustaa pois päiväksi hyvin tärkeissä asioissa. Notario voi olla juoksevissa toimissa apuna. Herra kreivi jää huoneeseeni vähäksi aikaa — toivon, että herrat eivät ole palvelematta herra kreiviä, jos tarvitaan.

— Ei tarvitse, ei millään muotoa, sanoi kreivi huoneesta, jossa istui käsikirjotuksen ääressä, jota paraillaan kirjotti.

Toimittaja poistui, ja, ihmeellistä, kreivi meni myöskin noin parin minuutin tahi niin pitkän ajan kuluttua, kuin tarvittiin siihen, että hän pääsi kulkemasta yhdessä Työväenlipun toimittajan kanssa.

— Oletko varma, että hän matkusti? kysyi Ygberg.

— Toivottavasti! sanoi Falk.

— Silloin minä menen Munkbrolle katsomaan, miten rouvat tekevät kauppaa. Kesken kaiken, oletko tavannut Bedaa sen jälkeen?

— Sen jälkeen?

— Niin, sen jälkeen kun hän jätti Naplesin ja asettui yksityishuoneisiin.

— Mistä sen tiedät?

— Koeta olla levollinen, Falk! Muuten sinun ei käy hyvin!

— Niin, kai minun täytyy, muuten kadotan järkeni! Aatteles, tuo pieni naikkonen, jota minä rakastin niin, niin —! Hän petti minua häpeällisesti! Mitä hän minulta kielsi, sen hän antoi tuolle paksulle ruokakauppiaalle! Ja tiedätkö, mitä hän sanoi? Hän sanoi sen todistavan miten puhtaasti hän minua rakasti!

— Sepä vasta hienoa dialektista työtä! Hän oli oikeassa, sillä ylälause oli aivan oikea; hän rakastaa sinua vieläkin?

— Ainakin hän vainoaa minua!

— Entä sinä?

— Minä vihaan häntä sydämeni pohjasta, mutta minä pelkään hänen läheisyyttään.

— Joka on samaa kuin: sinä rakastat häntä vielä!

— Vaihtakaamme puheenainetta!

— Ole levollinen, Falk! Katsoppa minua! Nyt minä kuitenkin menen ulos paistattamaan itseäni; ihmisen täytyy nauttia olemassa-olostaan tässä ajallisessa elämässä. Kustaa, saat mennä Saksalaiselle kaivolle pelaamaan nappia pariksi tunniksi, jos tahdot.

Falk oli yksin. Aurinko heittäysi alas vastapäätä olevalta jyrkältä katolta ja lämmitti huonetta; hän avasi ikkunan ja katseli ulos, hengittääkseen raitista ilmaa, mutta hänen nenäänsä nousi huumaavia höyryjä katuojasta; hän antoi katseensa liitää oikealle pitkin niitä solia, joita sanotaan Kindstugataniksi ja Saksalaiseksi rinteeksi, ja hän näki kaukana etäisyydessä osan höyrylaivasta, muutamia Mälarnin aaltoja, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa, ja kappaleen Skinnarvikin vuoria, joiden lomiin nyt vasta, sinne tänne, oli ilmaantunut vehreyttä. Hän ajatteli niitä, jotka nyt saavat matkustaa tuolla laivalla kesäasunnolleen, saavat kylpeä noissa aalloissa ja lepuuttaa silmiään tuolla vihreydellä. Mutta nyt alkoi peltiseppä alakerrassa takoa levyä, niin että talo ja akkunaruudut helisivät; ohi ajoi pari työläistä kalisevilla, haisevilla kärryillä ja kapakasta, kadun toiselta puolen, tulvi viinan, kaljan, sahajauhojen ja kuusenhavujen hajua. Hän veti pois päänsä ja istui pöytänsä ääreen; hänen edessään oli satakunta maaseutulehteä valmiina leikattaviksi. Hän otti pois kalvostimet ja alkoi tarkastella lehtiä; ne haisivat kimröökiltä ja öljyltä ja mustasivat — se oli päävaikutelma; se, mikä hänen mielestään niissä oli leikkaamisen arvoista, se jätettiin, sillä hänen täytyi ajatella lehtensä ohjelmaa. Jos työmiehet jossain tehtaassa olivat lahjottaneet mestarille hopeisen nuuskarasian, se piti heti leikata, mutta jos patruuna oli lahjottanut viisisataa riksiä työmiesten rahastoon, se oli jätettävä. Jos Hallamain herttua oli vihkinyt paalukranan ja ylivalvoja Trälund kirjottanut tilaisuuteen runon, se piti leikata runoineen päivineen, "sillä sellaista ihmiset mielellään lukevat"; jos hän voi lisätä siihen jotain ilkeätä, niin sen parempi, he saavat sen kuitenkin nielläkseen. Muuten kuului leikkauskäsky: kaikki, missä kiitettiin sanomalehtimiehiä ja ruumiillisen työn tekijöitä, kaikki, mikä häpäisi pappeja, sotilashenkilöltä, suurkauppiaita (ei pieniä), akateemikkoja, suuria kirjailijoita ja tuomareita. Sitäpaitsi tuli hänen vähintään kerran viikossa hyökätä kuninkaallisen teatterin johtokunnan kimppuun sekä haukkua pikkuteatterien kevytmieliset laulukappaleet "siveellisyyden ja säädyllisyyden nimessä", sillä toimittaja oli huomannut, etteivät työmiehet näistä teattereista pidä. Kerran kuussa tuli syyttää kaupunginvaltuusmiehiä (ja tuomita!) tuhlaavaisuudesta, jonka ohessa, niin usein kuin tilaisuutta oli, tulisi moittia hallitusmuotoa, mutta ei hallitusta; ankaran sensuurin oli toimittaja pidättänyt itselleen erikoisiin valtiopäivämiehiin ja valtioneuvoksiin tähdättävien hyökkäyksien suhteen. Keihin? Se oli salaisuus, jota ei edes toimittaja tuntenut, sillä se riippui olosuhteista, ja ne voi ainoastaan sanomalehden salainen kustantaja arvostella.

Falk työskenteli saksillaan, kunnes hänen toinen kätensä oli musta, ja liisteröi; mutta liimapullo haisi niin pahalta ja aurinko paahtoi niin kuumasti; aloe parka, joka janosi kuin kameli ja kärsi kaikki teräskynän pistokset, näytti surulliselta ja teki erämaankaltaisen vaikutelman kammottavan eläväksi; se oli aivan mustantäplikäs pistoksista ja sen lehdet kohosivat kuin tukku aasinkorvia nuuskankuivasta maasta. Jotain tuollaista mahtoi Falk ajatella, istuessaan vaipuneena toimettomuuteen, sillä ennenkuin hän ennätti katua, oli hän liistänyt poikki kaikki lehdenpäät. Sitten, ehkä tukahuttaakseen omaatuntoaan, ehkä jotain tehdäkseen, pyyhki hän liimaa haavojen päälle katsellen, kuinka aurinko sen kuivasi; sitten aprikoi hän hetkisen, mistä saada päivällistä, sillä hän oli nyt tullut kadotuksen tielle — eli n.k. "huonojen raha-asioiden" tielle; hän sytytti piipullisen Mustaa ankkuria ja antoi huumaavan sauhun tupruta ja sekaantua lyhytaikaiseen auringonpaisteeseen; tämä sai hänet hieman leppeämmäksi Ruotsi parkaa kohtaan, joka, kuten luullaan, tuossa oli edustettuna niissä päivittäisissä, viikottaisissa ja puoliviikottaisissa tiedonannoissa, joita nimitetään sanomalehdiksi. Hän pani sakset pois, viskasi lehdet nurkkaan ja jakoi aloen kanssa veljellisesti savipullon sisällyksen; silloin näytti se raukka hänestä jotensakin siipirikolta — miltä vaan — esimerkiksi sorsalta, joka oli päällään mutavedessä, kaivaen jotakin — mitä tahansa — esimerkiksi helmiä, tahi ainakin helmettömiä simpukoita. Sitten tarttui häneen jälleen epätoivo, kuten nahkuri pitkillä haoillaan, ja työnsi hänet alas, alas lika-ammeeseen, jossa häntä ensin peitottaisiin, ennenkuin veitsi tulee raaputtelemaan hänen nahkaansa, niin että hän käy toisten ihmisten kaltaiseksi. Eikä hän tuntenut omantunnon tuskia eikä katumusta hukkaan menneestä elämästään, vaan yksinkertaisesti epätoivoa, siksi, että hänen täytyy kuolla nuorena, kuolla henkinen kuolema, ennenkuin oli ehtinyt tehdä hyötyä, epätoivoa siitä, että hänet viskataan kuin tarpeeton korsi, kuin risukimppu tuleen!

Kello löi 11 Saksalaisessa ja nyt alkoi kellonsoitto: "Tääll' on jumalhyvä olla" ja "Elämäni on kuin laine"; ikäänkuin saman aatteen valtaamana alkoi italialainen posetiivi Poltetun tontin luona tavanmukaisella huiluäänellään veivata: "An der schönen blauen Donau"; niin paljon samall'kertaista musiikkia antoi peltisepälle uutta eloa ja hän rupesi takomaan kahta innokkaammin; tämä melu teki, ettei Falk kuullut, miten ovi avattiin ja kaksi henkilöä astui sisään. Toinen oli pitkä, laiha, tumma olento, jolla oli haukannenä ja polkkatukka, toinen oli paksu, vaalea, jänterä mies, jonka kasvot kiilsivät hiestä ja jotka enimmän muistuttivat sitä eläintä, jota heprealaiset pitivät likaisimpana kaikista. Heidän ulkomuotonsa osotti tointa, joka ei paljoakaan kysy sielun- eikä ruumiinvoimia; siinä oli sitä epämääräisyyttä, joka ilmaisee työn ja elämäntapojen säännöttömyyttä.

— Pst! kuiskasi pitkä; oletko yksin?

Falkia näytti vierailu hämmästyttävän sekä mieluisasti että vastenmielisesti.

— Aivan ypö-yksin; punainen on matkustanut pois.

— No, tule sitten haukkaamaan palanen ruokaa.

Sitä vastaan ei Falkilla ollut mitään, vaan hän sulki toimiston ja seurasi heitä ravintola Tähteen Österlånggatanille, jossa he asettuivat pimeimpään soppeen.

— Katsos, viinaa! sanoi paksu ja hänen sammunut katseensa kirkastui viinapullon nähdessään.

Mutta Falk, joka oli tullut mukaan saadakseen etupäässä osanottoa ja lohdutusta, ei kiinnittänyt tarpeeksi suurta huomiota tarjolla oleviin autuuksiin.

— En ole tuntenut itseäni näin onnettomaksi pitkään aikaan! sanoi hän.

— Ota sillivoileipä! sanoi pitkä. Meidän pitää saada Rydingenin kuminajuustoa. — Pst! Kyyppari! -Blombergin sekotusta!

— Voitteko antaa minulle nyt hyvän neuvon, yritti Falk taasen; en jaksa enää tuon "punaisen" kanssa ja minun täytyy etsiä…

— Pst! Kyyppari! Bergmannin aterialeipää! — Juo nyt, Falk, eläkä puhu pötyä!

Falk oli heitetty satulasta eikä enää yrittänytkään hakea lohdutusta henkiseen hätäänsä tältä taholta, vaan koetti toista hyvin tavallista tietä.

— Sanoitko, että meidän pitää juoda? No, niin kernaasti kuin sieluni elää!

Viina kiersi hänen suonissaan kuin myrkky, sillä hän ei ollut tottunut väkeviin juomiin aamupäivisin; mutta ruuankäry ja kärpästen surina ja puolimädäntyneen kukkavihon, joka oli likaisen mausteikon vieressä, levittämä haju tekivät häneen omituisen hyvinvoinnin vaikutuksen. Huono seurakin — nuo resuiset paidat, tahraiset takit ja kampaamattomat hirtehisnaamat — sopivat niin yhteen hänen oman alennustilansa kanssa, että hän tunsi villiä iloa.

— Me olimme eilen Eläintarhassa ryyppäämässä! sanoi paksu, uudistaakseen ajatuksissaan nuo menneet nautinnot.

Tätä vastaan ei Falkilla ollut mitään muistutettavaa ja hänen ajatuksensa olivatkin heti toisaalla.

— Eikö ole ihanaa olla aamupäivällä vapaana? sanoi pitkä, joka näytti omaksuneen viettelijän osan.

— On, se on ihanaa, vastasi Falk ja ikäänkuin mitatakseen vapauttaan katsoi hän ulos ikkunasta, mutta näki ainoastaan palotikapuut ja roskasäiliön takapihalla, jonne kesäinen taivas heikosti kajasti.

— Nyt otamme "halvan"! Kas noin. — Ah! — No, osakeyhtiö Triton? Ha, ha, ha, ha!

— Elä naura, sanoi Falk; monta raukkaa joutuu siinä kärsimään!

— Ketkä raukat! Kapitalisti paratko? Onko sinusta sääli niitä, jotka eivät tee työtä, vaan elävät rahoillaan? Ei, poikaseni, sinä olet vielä ennakkoluulojesi vallassa! Mutta Herhiläisessä oli hauska kertomus eräästä tukkukauppiaasta, joka lahjotti 20,000 riksiä lastenseimi Betlehemille ja sai siitä Vaasan ritarimerkin; mutta sitten huomattiin, että ne olivat Tritonin yhteisvastuuseen velvottavia osakkeita ja nyt saa seimi tehdä vararikon. Eikö olekin ihanaa! Varat olivat 25 kehtoa ja öljyvärimuotokuva — tekijä tuntematon! Sehän on ihanaa! Muotokuva arvioitiin 5 riksin arvoiseksi. Eikö se ole suloista!? Hoh, hoh, hoh, hoh!

Falkia ei aihe miellyttänyt, sillä hän tunsi sen paremmin kuin toiset.

— Näitkö, että Punahilkka paljasti tuon humbuugi Skönströmin, joka julkasi jouluksi nuo huonot runot? sanoi paksu. Oli oikein rattoisaa lukea tosisanoja tuosta roskasta kerrankin! Minä olen parisen kertaa Espingissä häntä rökittänyt ja oikein tuntuvasti!

— Niin, mutta olet tehnyt hänelle hiukan vääryyttä; ei hänen runonsa niin huonoja olleet, sanoi pitkä.

— Huonoja? Ne olivat paljon huonompia kuin minun, jotka Harmaaviitta haukkui pataluhiksi — muistathan!

— Kuules, Falk, kesken kaiken, oletko ollut Eläintarhan teatterissa? kysyi pitkä.

— En!

— Se on vahinko se!

— Siellä mellastaa nykyään Lindholmin rosvojoukko! Se vasta on julkea veijari! Hän ei ollut lähettänyt Espingille pilettejä, ja kun tulimme sinne eilen illalla, ajoi hän meidät ulos! Se hänelle vielä maksaa! Rökitäppä sinä sitä koiraa! Tuossa on paperia ja lyijykynä! Minä kirjoitan! "Teatteria ja Musiikkia", "Eläintarhan teatteri". Kirjota sinä nyt!

— Mutta enhän minä ole nähnyt hänen seuruettaan!

— Mitä pirua se tekee! Etkö ennen ole kirjottanut siitä, mitä et ole nähnyt?

— En, en ole; olen paljastanut humbuugia, mutta en ole koskaan ahdistanut viattomia, ja minä en tunne hänen seuruettaan.

— Se on huono! Paljasta roskaa! vahvisti paksu. Terota kynäsi ja pistä häntä kantapäähän, sinä, joka osaat!

— Miksi ette pistä itse? kysyi Falk.

— Siksi, että latojat tuntevat meidän käsialamme ja he näyttelevät siellä iltasin kansaa. Muuten on Lundholm niin rajupäinen mies, että tulla rynkäisee toimitukseen, ja silloin täytyy hänelle näyttää, että se on puolueettomain mielipide! Kas niin, nyt kirjottaa Falk teatterista, minä laitan musiikista. Eikö Ladugårdslandin kirkossa ollut konsertti tällä viikolla.

— Eikö hänen nimensä ollut Daubry? y:llä?

— Ei, i:llä! vastasi paksu. Muista nyt vain, että hän oli tenori ja lauloi Stabat Materin!

— Kuinka se kirjotetaan?

— Katsotaan, sanoi paksu Espingin toimittaja, ottaen esille tukun rasvaisia sanomalehtiä kaasumittarikaapista.

— Tuossa on sinulle koko ohjelma, ja luulenpa, että lehdessä on arvostelukin.

Falk ei voinut olla nauramatta.

— Ei kai arvostelu voi olla saman päivän lehdessä kuin ilmotus?

— Voi kyllä! Mutta sitä ei tarvita, sillä kyllä minä osaan ilmankin arvostella tuota ranskalaista roskaväkeä! — Pidä sinä huolta kirjallisuudesta, paksula!

— Lähettävätkö kustantajat Espingille kirjoja? kysyi Falk.

— Oletko hullu?

— Ostatteko te itse saadaksenne huviksenne arvostella?

— Ostatte? — Puupää! Ota ryyppy ja ole iloinen, niin saat kotletin!

— Te ette kenties luekkaan kirjoja, joita arvostelette?

— Kellä sinä luulet olevan aikaa lukea kirjoja? Eikö ole kylliksi, kun kirjottaa niistä! Luetaan lehtiä ja siinä tarpeeksi! Sitäpaitsi meidän periaatteemme on rökittää kaikkia!

— Mutta sehän on tuhma periaate!

— Eipäs! Sen avulla saa kaikki kirjailijain vihamiehet ja kadehtijat mukaansa — ja silloinhan on enemmistö. Puolueettomat lukevat mieluummin toisista rääväystä kuin kiitosta! Se, joka on jäänyt huomaamattomaksi, saa mielensä kohotusta ja lohdutusta nähdessään, kuinka ohdakkeinen kiitoksen tie on! Eikö totta?

— Mutta, pidellä sillä tavoin ihmisten kohtaloja!

— Se tekee niin hyvää sekä vanhoille että nuorille, sen tiedän minä, joka nuoruudessani en koskaan saanut muuta kuin haukkumista.

— Tehän viette harhaan yleisön arvostelukyvyn!

— Yleisö ei tahdo mitään arvostelukykyä, yleisö tahtoo saada tyydytetyksi intohimonsa. Jos minä kiitän sinun vihannestasi, niin sinä vääntelet itseäsi kuin mato ja sanot minulta puuttuvan arvostelukykyä; jos minä kiitän sinun ystävääsi, sanot sinä minulla olevan arvostelukykyä! Suomi sinä, paksula, dramaattisen teatterin viimeistä kappaletta, joka äskettäin on ilmestynyt!

— Oletko varma, että se on ilmestynyt?

— Olen! Aina voit sanoa, että siitä "puuttuu toimintaa", sillä siihen on yleisö tottunut, ja sitten voit vatkuttaa hänen "kaunista kieltään"; se on vanhaa, hyvää, alentavaa kehumista; ja rökitä sitten teatterin johtokuntaa, joka on ottanut kappaleen näyteltäväksi; sano myöskin, että kappaleen "siveellinen sisällys" on vähän niin ja näin — sillä sitä voi sanoa kaikesta; jätä puhumatta näyttelemisestä, vaan kun panet: "jätämme tilanpuutteen tähden toistaiseksi", niin et mene puhumaan tuhmuuksia, koska et ole tuota siivoa nähnyt.

— Kuka onneton tuon kappaleen on kirjottanut? kysyi Falk.

— Sitä ei vielä tiedetä!

— Ajatelkaa toki hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan, jotka tuon kenties lukevat, tuon arvostelun, joka voi olla mitä väärämielisin.

— No, mitä niillä on Espingin kanssa tekemistä? Luulivat saavansa lukea vihamiehistään jotain pisteliästä; ole varma siitä; he tietävät kyllä mitä Esping tavallisesti sisältää.

— Eikö teillä ole omaatuntoa?

— Onko yleisöllä, "arvoisalla yleisöllä", omaatuntoa, joka meitä ylläpitäisi? Etkö luule, että me ilman heitä kuolisimme! Tahdotko kuulla rahtusen nykyajan kirjallisuuden tilasta, jonka olen kirjottanut; se ei ole niinkään tuhmaa, usko pois. Minulla on vedos mukanani! Mutta ensin pitää meidän saada vähän portteria! Kyyppari! Pst! — Kuuntele nyt, niin saat kuulla; ota itseesi, jos tahdot!

"Pitkään aikaan ei kai ole ollut sellaista valitusta ruotsalaisessa runonrustauksessa; se on aivan epätoivoista ruikutusta; suuret, pitkät miehet älisevät kuin kollikissat maaliskuussa! Ja he tahtovat herättää maailman huomiota, kun eivät muuten voi, niin kalvetustaudilla ja polyypeillä; keuhkotautia eivät uskalla tuoda esille, sillä se on liian vanhanaikuista. Ja kuitenkin ovat leveitä selästään kuin panimohevoset ja kasvoistaan punaisia kuin viininkuljettajat. Tuossa tuo valittaa naisen uskottomuutta, hän, joka ei koskaan ole kokenut muuta kuin porton uskoa maksuun; ja tuo, joka kirjottaa, ettei hänellä 'ole kultaa, vaan ainoastaan kanteleensa' — senkin valehtelija; hänellä on viisituhatta korkoja ja sukuoikeudella tuleva tuoli Ruotsin akatemiassa! Ja tuo uskoton, ruokoton iivottaja, joka ei osaa suutansa avata löyhkäämättä pahaa henkeä, hän löpisee jumalisuudesta. Heidän runonsa eivät ole rahtuakaan paremmat kuin ne, joita pappilanmamsellit kolmekymmentä vuotta sitten laittelivat kitaran nuotteihin; heidän pitäisi kirjottaa värsyjä sokerileipurille 12 äyristä tuuma, eikä vaivata kustantajia, painajia ja arvostelijoita tekemään heistä runoilijoita! Mistä he kirjottavat? Eivät mistään, s.o. itsestään! On sopimatonta puhua itsestään, mutta siitä sopii kirjottaa! Mitä he valittavat? Kyvyttömyyttään! Onnistua! Siinä sana! Ovatko he tuoneet ilmille ainoaakaan ajatusta, joka voisi liikkua muissakin, ajassa, yhteiskunnassa; ovatko he kertaakaan puhuneet kurjien puolesta; jos olisivat, niin olisivat heidän syntinsä heille anteeksi annetut, mutta he eivät ole puhuneet; siksi ovat he kuin helisevä malmi — ei, kuten rämisevä rautaromu ja haljennut narrinkulkunen — sillä heillä ei ole rakkautta muuhun kuin seuraavaan painokseen Bjurstenin kirjallisuushistoriaa, Ruotsin akatemiaan ja itseensä!" — Se on karvasta, tuo! Eikös ole?

— Minun mielestäni se on vääryyttä! sanoi Falk.

— Minun mielestäni siinä on vauhtia, sanoi paksu. Sinun täytyy myöntää, että se joka tapauksessa on hyvin kirjotettu. Eikö olekkin? Hänellä on kynä, tuolla pitkällä, joka menee pohjanahankin läpi.

— Pitäkää suunne ja kirjottakaa, pojat, niin saatte sitten kahvia ja konjakkia!

Ja he kirjottivat ihmisten arvosta tai arvottomuudesta ja särkivät sydämiä, niinkuin nakutellaan rikki munia!

Falk kaipasi sanomattomasti raitista ilmaa; hän avasi ikkunan pihalle, mutta se oli korkea, kaitainen, pimeä piha, jossa tuntuu kuin olisi haudassa ja josta näkyy vain neliö taivasta, kun taivuttaa päänsä kenoon. Ja hän olikin istuvinaan hautansa pohjalla, viinan höyryssä ja ruuan käryssä, viettäen nuoruutensa, hyvien aikeittensa ja kunniansa hautajaisia; hän yritti haistella syreenejä, jotka olivat ruokapöydällä, mutta niistä levisi vain mädännyt haju, ja hän koetti vielä kerran ikkunasta tähystää jotain esinettä, joka ei olisi häntä iljettänyt; mutta hän näki vain vastatervatun rikkalaarin, joka oli kuin ruumisarkku, sisässään hylätyitä koreuksia, loppuun käytetyitä hyödyllisyyksiä; hän antoi ajatuksensa kivuta palotikapuita ylös, jotka näyttivät johtavan liasta ja löyhkästä ja häpeästä taivaan sineen, mutta niitä myöten ei kulkenut enkeleitä ylös ja alas, eikä ylhäällä näkynyt ystävällisiä kasvoja, vaan ainoastaan sininen tyhjyys.

Falk tarttui kynään ja alkoi varjostaa kirjaimia otsakkeessa Teatteri, kun voimakas käsi tarttui hänen käsivarteensa ja päättäväinen ääni sanoi:

— Tule mukaan, niin saan puhutella sinua!

Falk katsoi puhujaan, hämmästyneenä ja häpeissään. Borg seisoi hänen vieressään eikä näyttänyt aikovan hellittää otettaan.

— Saanko esittää … alkoi Falk.

— Et, sitä et saa, keskeytti Borg; minä en tahdo tulla tuntemaan ketään viinakirjailijoita. Tule nyt vain!

Ja hän veti Falkin mukaansa ovelle, vastustamattomasti.

— Missä hattusi on? Kas noin! Tule nyt vaan! He olivat kadulla. Borg otti häntä käsipuolesta ja talutti hänet Järntorgetille; siellä hän vei hänet laivatarpeiden kauppaan ja osti parin purjehduskenkiä, sitten hän veti hänet sulun poikki Stadsgårdin satamaan; siellä oli purjevene valmiina lähtemään; veneessä istui nuori Levi lukien latinan kielioppia ja syöden voileipää.

— Tässä, sanoi Borg, näet sinä purjevene Urian; nimi on ruma, mutta se purjehtii hyvin ja on vakuutettu Triton yhtiössä. Tuossa istuu laivan isäntä, juutalaispoika Iisakki lukien Raben kielioppia — se hassu aikoo ylioppilaaksi — ja nyt olet sinä hänen kotiopettajansa kesäkauden ja nyt purjehdimme me kesää viettämään Nämdöhön. Kaikki laivaan! Suu poikki! — Selvä? — Päästäkää irti!

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Kirjevaihtoa.

Kandidaatti Borgin kirje kirjailija Struvelle .

Nämdössä, kesäkuulla 18—

Vanha häväistyskirjottaja!

Koska olen aivan varma siitä, ettet sinä eikä Levin maksa uudistusosaanne meidän lainastamme Suutarien pankkiin, niin lähetän minä täten vekselin uutta lainaa varten Rakennusmestarien pankista. Ne rippeet, jotka eivät mene uudistukseen, jaettakoon kristillisesti, ja lähetä minun osani höyrylaivalla Dalaröhön, josta käyn hakemassa.

Veli Falk on nyt ollut minun hoidossani kuukauden ajan ja luullakseni on hän paranemaan päin. Muistathan, että hän hylkäsi meidät heti Ollen esitelmän jälkeen ja että hän, sensijaan että olisi käyttänyt hyväkseen veljeään ja tuttavuussuhteitaan, liittyi Työväenlippuun, jossa häntä rääkättiin 50 riksistä kuukaudessa. Tuo Kindstugatanin vapausilma mahtoi kuitenkin vaikuttaa häneen siveellisesti turmelevasti, sillä hän rupesi karttamaan parempia ihmisiä ja pukeutumaan huonosti. Minä pidin kuitenkin kaiken aikaa häntä silmällä tuon Beda lutkan kautta — tiedäthän — ja kun huomasin hänet kypsyneeksi rikkomaan nuo kommunardisuhteensa, kävin noutamassa hänet. Hain hänet kellari Tähdestä, jossa hän istui kahden häväistyskirjottajan seurassa viljellen viinaa — luulenpa melkein, että he kirjottivatkin! Hänen tilaansa noutaessani hänet nimittäisitte te surulliseksi. Kuten tiedät, katselen minä ihmisiä ehdottoman välinpitämättömyyden silmillä; kohtelen heitä kuin geoloogisia valmisteita, kuin kivennäisaineita; toiset kiteytyvät tässä järjestelmässä, toiset tuossa; miksi ne niin tekevät, se riippuu laeista tai seikoista, joiden suhteen meidän tulee olla välinpitämättömiä; minä en itke kalkkisälpää sen vuoksi, ett'ei se ole niin kovaa kuin vuorikristalli; siksi en myöskään voi sanoa Falkin tilaa surulliseksi; se oli yksinkertaisesti tulos hänen temperamentistaan (jota te sanotte sydämeksi) + olosuhteista, jotka hänen temperamenttinsa oli aiheuttanut. Tuossa tilaisuudessa oli hän kuitenkin hieman "alhaalla". Vein hänet veneeseen ja hän pysyi passiivisena. Mutta juuri kun olimme päässeet laiturista ja saaneet vauhtia, kääntyi hän taakseen, ja silloin seisoi Beda, luulen että hän itse oli sinne tullut, rannalla huiskuttamassa. Silloin hullaantui mies; tahtoo maihin, huusi hän, ja uhkasi hypätä mereen. Tartuin häntä käsivarteen ja pistin hänet kajuttaan, jonka jälkeen ovi suljettiin. Sivuuttaessamme Vaxholman viskasin kaksi kirjettä postiin, toisen Työväenlipun toimittajalle, jossa pyysin anteeksi Falkin jatkuvaa poissaoloa, ja toisen hänen emännälleen, jossa pyysin hänen vaatteitaan lähetettäväksi tänne.

Hän tyyntyi kuitenkin ja nähdessään suuret vedet ja saariston tuli hän sentimenttaliseksi ja puhui paljon roskaa, ettei hän muka enää koskaan ollut luullut saavansa nähdä Jumalan (!) viheriäistä maata, y.m.s. Mutta sitten sai jonkunlainen omatunto hänessä vallan. Hän katsoi, ettei hänellä ole oikeutta olla niin onnellinen ja saada nauttia toimettomuudesta, kun monet ihmiset ovat onnettomia; hän katsoi pettäneensä tuon Kindstugatanin mörön ja tahtoi palata takaisin; minun kauheisiin kertomuksiini hänen menneestä elämästään hän selitti, että ihmisten velvollisuus on kärsiä ja työskennellä toistensa puolesta; tämä mielipide on hänessä tullut uskonnon luontoiseksi (minä olen kuitenkin ottanut sen hänestä pois vichyvedellä ja suolakylvyillä). Mies näytti olevan aivan rikki ja minulla on ollut paljon vaivaa hänen korjaamisessaan, sillä oli vaikea erottaa sielullista ruumiillisesta. Minun täytyy sanoa, että minä muutamissa suhteissa häntä ihmettelen — minä en koskaan ihaile. — Mahtaa olla ihmeellinen se kiihko, joka ajaa hänet tekemään ihan vastoin hänen omaa hyötyään. Aatteles, kuinka hyvä hänen asemansa nykyään olisi, jos hän olisi pysynyt tyynellä virkamiesurallaan, varsinkin kun veli siinä tapauksessa oli luvannut auttaa häntä suuremmalla rahasummalla. Sen sijaan tärvelee hän arvonsa menemällä raa'an työmiehen orjaksi — ja kaikki tuo noiden aatteitten vuoksi! Se on liian ihmeellistä!

Hän näyttää kuitenkin olevan paranemaan päin, varsinkin viime läksytyksen jälkeen. Ajatteleppas, kun hän sanoi täkäläistä kalastajaa "herraksi" ja nosti hänelle hattuaan. Sitäpaitsi hän ryhtyi tuttavallisiin keskusteluihin väestön kanssa tahtoen tietää "miten heidän laitansa oli". Seuraus oli, että kalastaja höristi korviaan ja tuli eräänä kauniina päivänä kysymään minulta, maksaako "tuo Falk" itse täyshoitonsa vai maksaako tohtori (minä) sen! Kerroin tämän Falkille ja hän tuli pahoilleen, kuten aina milloin hän kadottaa hyvät luulonsa jostakin. Jonkun aikaa sen jälkeen hän meni puhumaan kalastajalle laajennetusta äänioikeudesta; seuraus oli, että tämä tuli minulta kysymään, onko Falkilla huonot raha-asiat.

Ensi päivät kulki hän pitkin rantoja ja oli haltioissaan; joskus läksi hän uimaan kauas selälle ikäänkuin ei aikoisikaan palata, ja kun aina olen pitänyt itsemurhaa ihmisen pyhimpänä oikeutena, koska hän on saanut luonnolta sen lahjan, en tahtonut millään tavalla sekaantua hänen tapoihinsa. Iisakki kertoi, että Falk on joskus pitänyt hänelle pitkiä puhepurkauksia tuosta Beda neitsyestä, joka on tainnut petkuttaa häntä oikein perinpohjin.

Kesken kaiken, Iisakilla, sillä on terävä pää, sen saat uskoa. Hän on päntännyt päähänsä Raben nyt yhdessä kuukaudessa ja lukee Caesaria kuten me luemme Harmaataviittaa, ja mikä vielä enemmän, hän tietää, mitä se sisältää, seikka, jota me emme koskaan tienneet. Mutta hänen päänsä on oikeastaan reseptiivinen, s.o. vastaanottavainen ja samalla laskeva, ja se on lahja, jonka avulla monesta on tullut nero, vaikka he ovat olleet jotenkin typeriä. Hänen käytännöllisyytensäkin täytyy joskus päästä valloilleen, ja äskettäin oli meillä loistava esimerkki hänen afäärinerostaan. Minä en tunne hänen taloudellista asemaansa, sillä sen suhteen on hän hyvin salaperäinen, mutta eräänä päivänä oli hän levoton, sillä hänen oli maksettava parisen sataa. Koska hän ei voinut kääntyä Tritonissa puuhaavan veljensä puoleen, jonka kanssa hän on riidassa, kääntyi hän minun puoleeni. Minä en voinut häntä auttaa. Silloin otti hän postipaperiarkin ja kirjotti kirjeen, joka lähetettiin ylimääräisestä ja sitten ei kuulunut muutamaan päivään mitään.

Sen tuvan edustalla, jossa asumme, oli kaunis tammilehto, joka antoi miellyttävää varjoa ja suojeli samalla merituulilta. Minä en ymmärrä puita enkä yleensä luontoa, mutta kuumalla ilmalla pidän minä katveesta. Eräänä aamuna nostaessani rullakartiinin en tiennyt, missä olin! Ikkunain edessä lepäsi avara selkä ja kaapelimitan päässä rannasta ankkurissa jahti. Koko tammilehto oli hakattu maahan ja erään kannon päässä istui Iisakki lukien Euclidestä ja laskien puut aina sitä mukaa, kuin ne vietiin jahtiin. Herätin Falkin; hän joutui epätoivoon, suunniltaan ja sanasotaan Iisakin kanssa, joka tuossa kaupassa pisti 1,000 riksiä puhdasta taskuunsa. Kalastaja sai 200 hienoa — hän ei ollut enempää pyytänyt. Minä olin suutuksissani — en puiden vuoksi, vaan siksi, etten itse ollut tuota keksinyt. Falk sanoo, että se oli epäisänmaallista, mutta Iisakki vannoo, että näköala parani, kun saatiin pois "tuo roska", ja hän aikoo tulevalla viikolla ottaa veneen käväistäkseen samassa tarkotuksessa naapurisaarilla. Kalastajan muija itki koko päivän, mutta ukko matkusti Dalaröhön ostaakseen hänelle kauniin hamekankaan; hän pysyi poissa kaksi vuorokautta ja oli sitten kotiin tullessaan aivan humalassa, mutta vene tyhjä ja, kun vaimo kysyi kangasta, selitti ukko sen unhottaneensa.

Hyvästi! Kirjota pian ja kerro joitakin häväistysjuttuja ja hoida lainat hyvin!

Verivihollisesi ja takuumiehesi.

H. B.

P. S. Näin sanomalehdistä, että par'aikaa perustetaan virkamiespankkia. Ketkä siihen rahoja panevat? Pidä se kuitenkin kiikarissa, niin heitämme sinne aikanaan pienen paperin.

Pyydän saada seuraavan uutisen Harmaaseenviittaan, katsoen piakkoiseen lisensiaattitutkintooni:

Tieteellinen löytö . Lääketieteen kandidaatti Henrik Borg, eräs meidän nuoremmista etevämmistä lääkäreistämme, on tehdessään zootoomisia tutkimuksiaan Tukholman saaristossa löytänyt uuden lajin Clypeaster-sukua, jolle hän on antanut varsin sattuvan nimen: Maritimus. Se voitanee lyhyimmiten kuvata seuraavasti: Ihokilvet viidessä huokoisessa ambulacralipinnassa ja viisi interambulacralipintaa, joissa on ainoastaan piikkipitimet. Eläin on herättänyt vilkasta huomiota oppineessa maailmassa.

* * * * *

Arvid Falkin kirje Beda Petterssonille .

Nämdössä, elokuulla 18 ..

Kävellessäni meren rannalla ja nähdessäni, kuinka rantakukat voivat versoa kirjotussannassa ja piikivien välissä, muistelen sinua, kuinka sinä voit kokonaisen talven kukkia kapakassa pikku Nygatanin varrella.

* * * * *

En tiedä mitään ihanampaa kuin maata pitkällään rantakallioilla ja tuntea kuinka gneissisirut kutittavat kylkiluitani, katsellessani merelle; sillä silloin tulen minä ylpeäksi ja ajattelen olevani Prometheus, mutta korppikotka — se olet sinä! — saa maata vieterisängyssä Sandbergsgatanin varrella syömässä elohopeaa.

Ruskolevistä ei ole mitään iloa, kun ne kasvavat meren pohjassa, mutta kun ne ajautuvat maihin ja mätänevät, haisevat ne jodilta, ja se on hyvä rakkautta vastaan, ja bromilta, ja se on hyvää hulluudelle.

* * * * *

Maan päällä ei ollut helvettiä, ennenkuin paratiisi oikein valmistui, s.o. nainen tuli! (Vanhaa!!)

* * * * *

Uloimpana aavan meren partaalla asuu haahkapariskunta sinne asetetussa nuuskanelikossa. Kun tietää, että haahkan siivenkärkien väliä on kaksi jalkaa, täytyy ajatella ihmettä — ja se rakkaus onkin ihme! Minä en nyt enää saa tilaa koko maailmassa!

* * * * *

Beda Petterssonin kirje tuomari Falkille .

Tukholmassa, elokuulla 18 ..

Rakkas Ystävä!

Minä sain vastaan ottaa sinun kirjesi juri nyt, mutta minä en voi sanoa, että minä sen ymmärsin, mutta minä kuulin, että sinä luulit, että minä olin Sandbergsgatanilla, mutta se on ijankaikinen vale ja minä voin ymmärtää, että se on tuo hämpsä, joka sen on levittänyt, se on ijäkaikinen vale, ja minä vakuutan sinulle, että minä rakastan sinua yhtä korkeasti kun ennenki, minä kaipan joskus saaha nähdä sinua, mutta en kai pian saa.

Uskollinen Bedasi .

Jälkikirjotus. Hyvä Arvid, jos sinä voisit auttaa minua 30 riksillä 15 päivään asti niin olisit niin hyvä sinä saat ne varmasti takaisin 15, sillä silloin minä itse saan rahoja. Olen ollut hyvin sairas ja olen joskus niin pahoillani että tahtoisin olla kuollut. Kahvilan mamselli oli ilkimys joka oli minun päälleni mustasukkainen tuon paksun Berglundin vuoksi, ja siksi minä siellä lopetin. Kaikki mitä he minusta puhuvat on vain juorua ja valhetta. Voi aina hyvin ja elä unohda sinun omaa

Sama.

Sinä voit lähetä rahat Huldalle kahvilan niin saan net.

* * * * *

Kandidaatti Borgin kirje kirjailija Struvelle .

Vanhoillinen roisto!

Oletko kavaltanut rahat, koska ensiksikään en ole nähnyt mitään ja toiseksi olen saanut Suutarien pankista karhumakirjeen. Luuletko silti saavan varastaa, vaikka "onkin vaimo ja lapset"! Tee selvä heti tahi tulen minä kaupunkiin ja teen skandaalin!

Uutisen olen lukenut, mutta siinä oli tietysti painovirheitä; oli zoologisia zootoomisien sijasta ja Crypeaster, vaikka piti olla Clypeaster. Toivon, että se kuitenkin teki hyvää.

Falk on tullut pähkähulluksi saatuaan eräänä päivänä naisen käsialalla kirjotetun kirjeen. Joskus on hän puitten latvoissa, joskus merenpohjassa. Hänellä on luultavasti käännekohta — puhun hänelle järkeä myöhemmin.

Iisakki on myynyt purjeveneensä minulta lupaa kysymättä, jonka vuoksi olemme joutuneet tilapäisiksi vihollisiksi; hän lukee nyt Liviuksen toista kirjaa ja perustaa kalastusyhtiötä.

Sitäpaitsi on hän ostanut hailiverkon, hyljepyssyn, 25 piipunvartta, lohisiiman, 2 ahvenverkkoa, nuottakodan ja — kirkon. Viime mainittu kuuluu uskomattomalta, mutta on totta! Ryssät sitä tosin vähän ovat polttaneet (1719), mutta muurit ovat vielä pystyssä (seurakunnalla on uusi kirkko, jota käytetään tavanmukaisella tavalla; vanhaa käytettiin kunnanmakasiinina). Hän aikoo lahjottaa sen Kirjallisuusakatemialle, sillä hän luulee saavansa Vaasan ritarimerkin. Kummempiakin on nähty! Hänen setänsä, joka on kapakoitsija, sai Vaasan siitä hyvästä, että tarjosi kuuromykille olutta ja voileipiä, kun nämä syksyisin olivat maneesissa. Hän teki sen kuutena vuonna ja lopulta onnistui! Nyt eivät kuuromykät enää koskaan saa voileipiä, joka osottaa, kuinka turmiollinen Vaasan ritarimerkki on!

Ellen minä sitä miestä hukuta, ei hän lopeta, ennenkuin on ostanut
koko Ruotsin.

Herääppäs nyt horroksistasi ja ole rehellinen, muutoin tulen minä
kuin Jehu sinun päällesi ja silloin sinä olet mennyttä miestä.

H.B.

P. S. Kun kirjotat uutisen Dalarön kylpyvieraista, niin mainitse minut ja Falk (varatuomari), mutta elä Iisakkia; alan hieman hävetä sitä seuraa — ja sitten möi hän sen purjeveneen.

Lähetä minulle vähän vekselilomakkeita (sinisiä, soola-) samalla kun rahat tulevat.

* * * * *

Kandidaatti Borgin kirje kirjailija Struvelle .

Kunnon poika!

Laput saatu! Näyttivät vaihdetuilta, sillä Rakennusmestaripankilla ei ole tapana antaa muita kuin skånelaisia viisikymmenisiä! No, yhtä hyvä!

Falk on terve ja kestänyt käännekohdan kuin mies; hän on saavuttanut jälleen itsetuntonsa, tuon hyvin tärkeän elimen edistyäksemme elämässä, mutta joka, mikäli tilasto osottaa, suuresti heikontuu niissä lapsissa, jotka aikaisin kadottavat äitinsä. Olen nyt antanut hänelle reseptin, jonka hän on sitä mieluummin hyväksynyt, koska itse on sen keksinyt. Hän palaa virkamiesuralle — vastaanottamatta rahoja veljeltään (se on hänen viimeinen tuhmuutensa, jota en voi kunnioittaa); palajaa takaisin yhteiskuntaan, rekisteröi itsensä nautakarjaan, muuttuu arvokkaaksi, saa yhteiskunnallisen aseman — ja pitää suunsa kiinni toistaiseksi — kunnes sanansa ovat saaneet auktoriteettia. Tämä viimemainittu on aivan välttämätöntä, jos hän mielii jatkaa tätä elämää, sillä hänessä on taipumusta hulluuteen ja hän katoaa jäljettömiin, ellei hylkää kaikkia aatteitaan — joita minä oikeastaan en ymmärrä eikä hän luullakseni itsekään osaa sanoa, mitä tahtoo.

Hän on jo ottanut parannuskeinonsa ja minä aivan tuperrun hänen edistymistään! Varmasti päättää hän päivänsä jossain hovivirassa! Niin minä luulin! Mutta sitten sai hän eräänä päivänä käsiinsä sanomalehden ja sattui lukemaan Pariisin kommuunista. Heti ilmaantui tauti uudestaan ja hän alkoi taasen kiipeillä puissa — mutta sitten taltui hän siitä eikä hän enää uskalla vilkaistakaan sanomalehtiä. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut! Saatte varoa sitä miestä, kun hänestä kerran tulee valmis!

Iisakki on nyt alkanut lukea kreikkaa! Hänen mielestään ovat oppikirjat liian typeriä ja liian pitkiä ja sentähden repii hän ne rikki ja leikkaa niistä tärkeimmän, minkä sitten liisteröi reskontraan, jonka hän on muodostanut jonkunlaiseksi yleiskatsausteokseksi ylioppilastutkintoa varten.

Hänen lisääntyneet tietonsa klassillisissa kielissä ovat kuitenkin tehneet hänet julkeaksi ja epämiellyttäväksi. Tässä muuanna päivänä uskalsi hän lautapelin aikana kiistellä pastorin kanssa uskonnosta, väittäen että juutalaiset olivat keksineet kristinuskon ja että kaikki kristityt ovat juutalaisia. Tuo latina ja kreikka on turmiollista! Pelkään, että olen karvaisella povellani kasvattanut käärmettä; jos niin on, täytyy vaimon siemenen rikkipolkea käärmeen pää.

Hyvästi!

H.B.

P. S. Falk on ajanut amerikkalaisen partansa pois ja lakannut
nostamasta hattua kalastajalle.

Nyt et saa enää meiltä tietoja Nämdöstä; muutamme kaupunkiin
maanantaina!

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Parantuminen.

Ja taasen on syksy; kirkkaana marraskuun aamuna lähtee Arvid Falk nyttemmin komeasta asunnostaan Storgatanilla —manien tyttökoulukotiin Kaarle XIII:n torin varrelle, jonne hän tulee historian ja ruotsinkielen opettajaksi. Hän on käyttänyt syyskuukaudet hyvin astuakseen jälleen sivistyneeseen yhteiskuntaan ja silloin tullut huomaamaan, millainen raakalainen hänestä vaellusretkillään oli tullut; hän on luopunut ryövärihatustaan ja hankkinut itselleen uuden, korkean, joka ensi alussa ei tahtonut pysyä päässä; hän on ostanut itselleen hansikkaat, mutta oli niin villiintynyt, että kun puotimamselli kysyi häneltä numeroa, vastasi hän 15, joka sai nuo monet mamsellit nauraa kikattamaan; muoti oli suuresti muuttunut siitä, kun hän viimeksi osti itselleen vaatteita, ja hän on mielestään kuin sunnuntaikeikari kävellessään pitkin katuja, ja hän peilailee silloin tällöin puodinakkunoihin nähdäkseen, onko kaikki kunnossa. Nyt kävelee hän edestakaisin katukäytävällä dramaattisen teatterin edustalla odotellen, että Jakobin kello löisi 9; hän on levoton ja vaivaantunut, aivan kuin pitäisi hänen itsensä mennä kouluun; katukäytävä on liian lyhyt ja hän on juoksentelevinaan kuin ketjukoira, tämän tästä kääntyen; silmänräpäyksen aikoo hän vakavasti jatkaa matkaansa pitemmälle, sillä hän tietää, että tämä katu jatkaa Lill-Jansiin, ja hän muistelee sitä aamua, jolloin sama katukäytävä johti hänet pois tästä yhteiskunnasta, josta hän karkasi vapauteen, luontoon ja — orjuuteen!

Kello tulee 9! Hän on eteisessä; koulusaliin vievät ovet ovat kiinni; hämärässä näkee hän monet pienet lastenvaatteet riippumassa pitkin seiniä; hattuja, kaulapuuhkia, hilkkoja, paslikoita, lapasia, muhvia on pöydillä ja ikkunasyvennyksissä ja lattioilla on rykmentittäin solkikenkiä ja kalosseja. Mutta ei haise kosteat vaatteet eikä märkä nahka, kuten valtiopäiväin eteisessä, tahi työväenliitto Phoenixissä tahi — ah, tuulahti kuin vastaniitetyn heinän tuoksua — se tuli varmaankin tuosta pienestä muhvista, joka mustine nyppyineen on kuin valkea mustantäplikäs kissanpoika, ja jossa on sininen silkkivuori ja riippuvat tupsut; hän ei malttanut olla ottamatta sitä käteensä ja antamatta new-mown hay hajuveden — mutta eteisen ovi aukenee ja sisälle tulee pieni kymmenvuotias palvelijattarensa saattamana; hän katselee maisteria suurin, pelottomin silmin ja niiaa pikkusen kiemailevasti, johon maisteri melkein hämillään vastaa kumartaen, jolloin pieni kaunotar hymyilee — samoin kuin palvelijatarkin! Hän tulee liian myöhään, mutta se ei näytä häntä säikäyttävän, sillä hän antaa palvelijattaren riisua yltään päällysvaatteet ja päällyskengät, ilme niin levollisena kuin olisi hän tullut tanssiaisiin. Nyt — mitä ääniä huoneesta — hänen rinnassaan sykähti — mikä se oli? — Ah! Ne olivat urut! Hm! Vanhat urut! Niin!

Ja kokonainen lapsijoukko laulaa: Jeesus, suo mun aina alkaa! Hän tuntee mielensä lannistuvan ja hänen täytyy ajatella Borgia ja Iisakkia saavuttaakseen tasapainonsa. Mutta seuraa vielä pahempaa: Isä meidän, joka olet taivaassa! — Hyvä Jumala sentään! Vanha Isä meidän! Ei hän sitä eilen… Seuraa hiljaisuus, niin äänetön, että voi kuulla, kuinka kaikki nuo pienet päät kohoavat ja rutistavat kaulukset ja esiliinat, ja sitten ovet avataan ja kokonainen kukkaismaa nuoria tyttöjä kahdeksan-nelitoistavuotisia aaltoilee edestakaisin. Hän kainostelee ja tuntee itsensä kuin kiinni saaduksi varkaaksi, kun vanha johtajatar ojentaa hänelle kätensä lausuen hänet tervetulleeksi; silloin syntyy liikettä kukkamaahan, kuiskaillaan ja vaihdetaan silmäyksiä ja supatellaan.

Ja nyt istuu hän pitkän pöydän toisessa päässä ympärillään kahdetkymmenet raikkaat ilokatseiset kasvot, kaksikymmentä lasta, jotka eivät koskaan ole tunteneet maallisen elämän katkerinta surua, köyhyyden nöyryytystä; ja he katsovat rohkeasti ja uteliaasti häntä silmiin, mutta hän on kaino, ennenkuin tottuu heihin; mutta kohta on hän tuttava Anne-Charlotten ja Georginen ja Lisenin ja Harryn kanssa, ja tunti kuluu iloisesti, ja pariton saa olla parillinen, ja Ludvig XIV:s ja Aleksanteri saavat edelleenkin olla suuria, kuten kaikki, joita on onnistanut, ja Ranskan vallankumous oli hirmuinen tapaus, joka onnettomasti lopetti jalon Ludvig XVI:nnen ja siveän Marie Antoinetten päivät ja niin poispäin. Ja kun hän sitten meni Ratsuväkirykmenttien heinänhankintakollegioon, tunsi hän lämmenneensä ja nuortuneensa.

Tässä kollegiossa, jossa hän luki Vanhoillista, istui hän kello yhteentoista, jolloin meni Viinanpolttokansliaan; siellä hän söi aamiaista ja kirjotti kaksi kirjettä — Borgille ja Struvelle.

Lyönnilleen kello yksi on hän Vainajien verotusosastossa. Siellä hän kollatsioneeraa perunkirjotuksen, josta saa satakunnan riksiä, jonka jälkeen hänellä ennen päivällistä on aikaa lukea korrehtuuria uuteen, tarkastettuun laitokseen metsälakia, jota hän julkaisee. Ja niin tulee kello kolme. Se, joka silloin kulkee Riddarhustorgetin poikki, tapaa sillalla nuoren tärkeännäköisen herran, taskuissa paperikääröjä ja kädet selän takana hiljakseen kävelemässä vanhan, laihan, harmahtavan, viidennelläkymmenellä olevan herran rinnalla. Se on kuolleitten aktuario; kaikkien, jotka kuolevat kaupungin tullien tällä puolen, täytyy sille miehelle ilmottaa omaisuutensa, jonka jälkeen hän ottaa niistä prosenttinsa; toiset sanovat tämän olevan hänen toimensa, toisten mielestä hän edustaa maata ja hänen on tarkastettava, etteivät kuolleet vie täältä mitään mukanaan, täältä, jossa kaikki on vain lainaa — korotonta! Lyhyesti, hän on mies, jota enemmän huvittavat kuolleet kuin elävät, ja siksi viihtyy Falk niin hyvin hänen seurassaan; syy, minkä vuoksi hän on liittynyt Falkiin, on se, että tämä kokoilee rahoja ja nimikirjotuksia — kuten hän itsekin, ja se, ettei hän pane koskaan vastaan, mikä on nuorissa ihmisissä kovin harvinaista. Nyt menevät molemmat vanhat ystävykset Rosengrenille, missä ovat jotenkin rauhassa nuorilta ihmisiltä, ja siellä he puhuvat numismatikasta ja autografiasta. Sitten he juovat kahvia istuen jossakin Rydbergin sohvassa ja merkitsevät rahaluetteloja kello kuuteen asti, jolloin Postilehti ilmestyy ja he saavat lukea nimitykset. He ovat niin onnellisia toistensa seurassa, sillä he eivät koskaan joudu riitaan; Falk on niin mielipiteistä vapaa, että hänestä on tullut mitä rakastettavin ihminen ja senvuoksi pitävät esimiehet ja toverit häntä arvossa ja kunniassa. Joskus viipyvät he kauemmin, syövät silloin Hamburger Börsissä ja ottavat sitten pienen pullon Oopperakellarissa, kenties kaksikin. Jos saa nähdä heidät tulla töpsöttävän kello 11 Ladugårdslandetin päin, niin se näyttää oikein kauniilta. Falk on hyvin usein päivällisillä ja illallisilla perheissä, jonne Borgin isä on vienyt hänet; naisten mielestä on hän hupaisa, mutta he eivät koskaan tiedä, millä puolen heitä hän on, sillä hän hymyilee aina ja sanoo heille sillä välin hauskoja ilkeyksiä.

Mutta saadessaan perhe-elämästä ja yhteiskunnallisesta valheesta tarpeekseen, menee hän Punaiseen Huoneeseen ja siellä tapaa hän hirvittävän Borgin, ihailijansa Iisakin, salaisen vihollisensa ja kadehtijansa Struven, jolla ei koskaan ole rahaa, ja purevan Sellénin, joka vähitellen ja toisen kerran on onnistumassa, kun kaikki hänen matkijansa ensin totuttivat yleisön uuteen suuntaan. Lundell, joka on luopunut uskonnollisuudesta alttaritaulunsa valmistuttua ja nyt elää muotokuvamaalauksella, joka toimi tuo mukanaan loppumattomasti yksityisiä päivällis- ja illalliskutsuja, joita hän väittää välttämättömiksi "luonnetta tutkiakseen", on muuttanut lihovaksi epikurolaiseksi, joka ei koskaan tule Punaiseen Huoneeseen, paitsi tarvitessaan syödä ja juoda ilmaiseksi. Olle, joka yhä vielä on työssä koristekuvanveistäjällä ja joka on tullut synkäksi ja ihmisviholliseksi suuren tappionsa jälkeen valtiomiehenä ja puhujana, ei tahdo "häiritä" seuraa, vaan kuljeksii itsekseen. Falk on raisu ja huima tullessaan Punaiseen Huoneeseen, ja Borgilla on mielestään hänestä suurta kunniaa; niin, hän on oikea sapööri, jolle ei mikään ole pyhää — paitsi politiikka; — siihen hän ei koskaan kajoa. Mutta jos hän silloin näkee, lähetellessään toisten huviksi rakettejaan, tupakansavun läpi toisella puolen salia Ollen, tulee hän synkäksi kuin yö merellä ja juo suuret määrät väkeviä aineita, ikäänkuin tahtoen sammuttaa tulen tahi palaa poroksi. Mutta nyt ei Olle ole näyttäytynyt pitkään aikaan!

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Haudan toiselta puolen.

Lumihiutaleet putoavat niin keveästi, niin hiljaa, niin valkoisina
Uudelle Kungsholman sillalle, jota pitkin Falk ja Sellén illalla
kävelevät Tulimyllyn ja Serafimer-sairaalan sivu noutaakseen Borgin
Punaiseen Huoneeseen.

— Ihmeellistä, kuinka ensi lumi tekee, en tahdo sanoa juhlallisen, vaikutuksen, virkkoi Sellén. Likainen maa tulee…

— Oletko sentimenttalinen? keskeytti Falk pisteliäästi.

— En, puhuin vain maisemamaalarina.

He vaelsivat ääneti lumen halki, joka narisi heidän jalkainsa alla.

— Tämä Kungsholma sairaaloineen on aina tuntunut minusta vähän kammottavalta, huomautti Falk.

— Oletko sentimenttaalinen? sanoi Sellen pisteliäästi.

— En, en ole, mutta tämä kaupunginosa tekee aina vaikutuksen minuun.

— Loruja! Ei se mitään vaikutusta tee; sinä erehdyt! Nyt olemme perillä ja Borgilla on valoa. Onkohan hänellä mitään hauskoja ruumiita tänä iltana?

He seisoivat nyt Laitoksen portilla; suuri rakennus tuijotti heihin monilla pimeillä ikkunoillaan ikäänkuin kysyen, ketä he hakevat tänä myöhäisenä tuntina; he kahlasivat pitkin käytävää pyörylän ohi ja menivät pikkurakennukseen oikealle. Salin toisessa päässä istui Borg yksinään lamppunsa ääressä tutkistellen erästä palasiksi leikellyn ruunun-työmiehen osaa, jonka oli julmalla tavalla repinyt.

— Hyvää iltaa, pojat! sanoi Borg ja pani pois veitsen. Haluatteko tavata tuttavan?

Hän ei odottanut vastausta, joka jäikin tulematta, vaan sytytti lyhdyn, otti päällystakkinsa ja avainkimpun.

— En luullut meillä täällä olevan tuttavia, sanoi Sellén, joka tahtoi kohottaa lannistunutta mielialaa.

— Tulkaa! sanoi Borg.

He menivät pihan poikki suureen rakennukseen; portti kitisi ja sulkeutui heidän jälkeensä, ja kynttilän pätkä, joka oli jäänyt jäljelle viime kortinpeluusta, heitti punaista, heikkoa valoaan valkoisille seinille. Molemmat vieraat kokivat lukea Borgin kasvoista, olisiko mahdollisesti kysymys jostain pilasta, mutta niistä ei näkynyt mitään.

Nyt läksivät he vasemmalle käytävää myöten, joka kaikui heidän askelistaan, aivan kuin joku olisi kulkenut heidän perästään. Falk koetti päästä heti Borgin jälkeen ja saada Sellénin taakseen.

— Tuossa! sanoi Borg pysähtyen keskelle käytävää.

Kukaan ei nähnyt muuta kuin seiniä. Mutta kuului ikäänkuin heikon sateen ääni, ja kummallinen haju kuin kosteasta kesantopellosta tahi kuin lokakuisesta havumetsästä lehahti heitä vastaan.

— Oikealle, sanoi Borg.

Oikea seinä oli lasista ja sen läpi näkyi kolme valkoista ruumista makaavaan selällään.

Borg haki avaimen, avasi lasioven ja meni sisälle.

— Tässä! sanoi hän pysähtyen toisen ruumiin ääreen.

Siinä oli Olle! Hän makasi käsivarret ristissä rinnan päällä, kuin nukkuisi hän päivällisunta; huulet olivat vetäytyneet ylöspäin, niin että hän näytti hymyilevän; muuten oli hän säilynyt hyvin.

— Hukkunut? kysyi Sellén, joka ensiksi toipui.

— Hukkunut! — Tunteeko kumpikaan teistä hänen vaatteitaan?

Seinällä riippui kolme raihnaista vaatekertaa, joista Sellén heti erotti oikean, sinisen nutun ja parin mustia housuja, polvet valkoiset.

— Oletko varma? sanoi Falk.

— Tunnen kai oman takkini — jonka olen lainannut Falkilta!

Nutun povitaskusta veti Sellén esiin suuren lompakon, joka oli hyvin paksu ja limainen ja josta riippui viheriäisiä leviä, joiden nimeksi Borg mainitsi enteromorpha. Hän avasi sen lyhdyn valossa tarkastaen sen sisältöä — muutamia langenneita panttilappuja ja tukku täyteen kirjotettuja papereita, joiden päällyslehdessä oli: "Sille, joka tahtoo lukea".

— Oletteko nyt töllistelleet tarpeeksenne? sanoi Borg. — Silloin menemme Piperin muuriin!

Kolme surevaa (ystävää oli sana, jota ainoastaan Lundell ja Levin käyttivät rahoja tarvitessaan) perustautui Piperin muurissa Punaisen Huoneen valiokunnaksi. Leimuavan lieden ja väkevien aineiden ääressä alkoi Borg lukea jälkeenjääneitä papereita, mutta hänen täytyi tämän tästä käyttää avukseen Falkin "autografi"-taitoa, sillä vesi oli hajottanut musteen, jotta näytti kuin kirjottaja olisi itkenyt, kuten Sellén leikillisesti huomautti.

— Hiljaa siellä! sanoi Borg ja joi totinsa yhdellä irvistyksellä, niin että poskihampaat näkyivät. Nyt minä alotan ja pyydän, ettei keskeytetä.

"Sille, joka tahtoo lukea."

Se, että nyt lopetan itseni, on minun oikeuteni, varsinkin kun minä sen kautta en sekaannu kenenkään muun ihmisen oikeuksiin, vaan pikemmin onnellistutan, kuten sanotaan, ainakin yhden; yksi toimi ja 400 kuutiojalkaa ilmaa päivässä tulevat vapaiksi.

Minä en tee tätä tekoa epätoivosta, sillä ajatteleva ihminen ei ole koskaan epätoivoinen, vaan jotensakin levollisella mielellä; että tällainen askel tuottaa mielenliikutusta, sen ymmärtää kai jokainen; viivyttää tätä työtä, peläten sitä, mitä perästäpäin seuraa, sen tekee ainoastaan maan orja, joka etsii tätä veruketta saadakseen jäädä sinne, jossa hänellä varmaankaan ei ole ollut paha olla. Tunnen vapautusta ajatellessani, että saan jättää tämän olemassaolon; sillä pahempaa en voi saada, mutta kyllä parempaa. — Ellen saa sitä ollenkaan — silloin on kuolema oleva autuus jo niin suuri kuin saada raskaan ruumiillisen työn jälkeen nukahtaa hyvin laitettuun vuoteeseen; se, joka on pannut merkille, kuinka ruumis silloin ikäänkuin irtautuu kaikista nivelistään ja sielu vähitellen hiipii pois, se ei pelkää kuolemaa.

Miksi ihmiset pitävät niin suurta melua kuolemasta, niin siksi, että he ovat kaivautuneet liian syvälle tähän maahan, että irtinykäseminen siitä tuntuu tuskalliselta. Minä olen aikoja sitten heittänyt kaikki, minua eivät pidätä mitkään perhesiteet, eivät taloudelliset, valtio-oikeudelliset eivätkä juriidiset, ja minä lähden täältä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen kadottanut elämisen halun. En tällä tahdo kehottaa toisia, joiden on hyvä olla, tekemään niinkuin minä; heiltähän puuttuu itse syy eivätkä he siis voi tuomita minun tekoani; onko se raukkamainen vai ei, sitä en ole viitsinyt miettiä, sillä se on yhdentekevää; sitäpaitsi on tämä seikka mitä alkeellisinta laatua. En ole koskaan pyytänyt päästä tänne ja siksi on minulla oikeus lähteä milloin itse suvaitsen.

Miksi minä lähden? Siihen on syitä useampia ja syvällisempiä kuin minulla nyt on aikaa ja taitoa kertoa. Siksi puhun nyt lähimmistä ja niistä, joilla on erikoisempi merkitys minulle ja teolleni.

Lapsuudessani ja nuoruudessani olin ruumiillisen työn tekijä; te, jotka ette tiedä, mitä merkitsee tehdä työtä auringon noususta sen laskuun, vaipuakseen sitten eläimelliseen horrostilaan, te ette ole tulleet osallisiksi syntiinlankeemuksen kirouksesta — sillä on kirous tuntea, kuinka sielu seisahtuu kasvussaan ruumiin kaivautuessa multaan. Kulje auraa vetävän härän jäljessä ja katsele harmaata maaturvetta päivät päästään ja sinä unohdat lopulta katsoa taivaalle; seiso lapio kädessä kaivamassa ojaa polttavassa auringonpaahteessa, ja sinä olet tunteva, kuinka vajoat vesiperäiseen maahan ja kuinka kaivat sielullesi hautaa. Tätä ette te tiedä, jotka huvittelette kaiket päivät ja työskentelette joutoajallanne aamiaisen ja päivällisen välillä, levähyttääksenne sitten sielujanne kesällä, kun maa on viheriä — jolloin Te nautitte luonnosta niinkuin jalostavasta ja ylentävästä näytelmästä. Maatyömiehelle ei luontoa sellaisenaan ole olemassa; pelto on ruokaa, metsä on halkoja, järvi pesuastia, niitty juustoa ja maitoa — kaikki on maata ilman sielua! Nähdessäni, että toinen puoli ihmisistä sai työskennellä sielullaan ja toinen ruumiillaan, luulin ensin, että maailmassa on kaksi suunnitelmaa kahdenlaisia ihmisiä varten; mutta sitten kielsi järki tämän. Silloin teki sieluni kapinan ja minäkin päätin päästä syntiinlankeemuksen kirouksesta — ja rupesin taiteilijaksi.

Nyt minä voin eritellä tuon paljon puhutun taiteilijavietin, koska itse olen ollut sen vallassa. Se lepää perimmältään laajalla vapaudenhalun pohjalla, pyrkien vapautumaan hyödyllisestä työstä; siksipä onkin eräs saksalainen filosofi määritellyt kauneuden = hyödytön; sillä jos taideteos tahtoo olla hyödyllinen, ilmaista tarkotusta eli tendenssiä, on se ruma; vielä perustuu vietti ylpeyteen; ihminen tahtoo taiteessa leikkiä Jumalaa, ei niin, että hän voisi luoda jotain uutta (sitä hän ei voi!), vaan tehdä uudestaan, parantaa, järjestää. Hän ei alota ihailemalla esikuvia, s.o. luontoa, vaan hän alottaa arvostelemalla. Kaikki näyttää niin puutteelliselta, ja tahdotaan tehdä parempaa. Tämä ylpeys, joka kannustaa, ja tämä vapaus syntiinlankeemuksen kirouksesta, työstä, vaikuttaa, että taiteilija tuntee olevansa yläpuolella toisten ihmisten, niinkuin hän tavallaan onkin, mutta hänellä on myöskin tarvis saada alituisesti muistutusta siitä, sillä muuten pääsee hän helposti selville itsestään — s.o. hän huomaa, miten mitätöntä hänen toimensa on ja miten epäoikeutettua pako siitä, mikä on hyödyllistä. Tämä alituinen tarve saada tunnustusta hyödyttömästä työstään tekee hänet turhamaiseksi, levottomaksi ja usein syvästi onnettomaksi, jos hän taas pääsee selville itsestään, lakkaa usein hänen tuotantokykynsä ja hän tuhoutuu, sillä ikeeseen, kun kerran on maistanut vapautta, voi palata ainoastaan se, joka on uskonnollinen.

Erottaa nerot ja kyvyt toisistaan, asettaa nero uudeksi ominaisuudeksi, on tuhmaa, sillä silloin täytyy myöskin uskoa erikoiseen ilmestykseen. Suurin taiteilija on saanut vissejä taipumuksia teknilliseen kätevyyteen; harjotuksen puutteessa ne kuolevat; siksi joku onkin sanonut, että nero on ahkeruutta; voihan sitä niinkin sanoa, kuten paljon muutakin, josta yksi neljäs-osa on totta; jos siihen vielä tulee lisäksi sivistys (joka on harvinaista, koska tietäminen pian ilmaisee harhan, jonka tähden sivistynyt harvoin antautuu taiteen palvelukseen) ja hyvä ymmärrys, niin syntyy nero kokonaisen suotuisain asianhaarojen sarjan tuotteena.

Minä kadotin pian uskoni tuohon taipumuksessani (kutsumuksessani, Jumala paratkoon!) olevaan korkeampaan, sillä minun taiteeni ei voinut tuoda ilmi ainoatakaan aatetta, se osasi korkeintaan kuvata ruumiin siinä tilaisuudessa, joka tavallisesti ilmottaa sen mielenliikutuksen, joka seuraa sitä ajatusta — siis ilmaista jotakin vasta kolmannessa kädessä. Se on kuin kenttälennätin — merkityksetön kaikille muille paitsi niille, jotka tuntevat annetun merkin tarkotuksen. Minä näen vain punaisen lipun, mutta sotamies näkee käskyn: Eteenpäin! Sitäpaitsi huomasi jo Plato, joka oli hyväpäinen ja sen lisäksi idealisti, taiteen mitättömyyden, koska se vain oli näön (= todellisuuden) näkyä, jonka tähden hän karkottikin taiteilijan ihannevaltiostaan. Se oli todentekoa, se!

Kuitenkin yritin minä palata takaisin orjuuteen, mutta se oli mahdotonta! Koetin pitää sitä pyhimpänä velvollisuutenani, koetin alistua — mutta se ei onnistunut. Sieluni vahingoittui ja minä olin tulemaisillani naudaksi; joskus minusta tuntui, että työn paljous oli suorastaan syntiä, mikäli se vastusti tuota korkeampaa päämäärää, sielun kehittämistä; silloin vetelehdin minä ja karkasin päiväksi luonnon helmaan, jossa elin mietiskelyissä, jotka tekivät minut sanomattoman onnellisiksi — mutta tämä onni tuntui minusta itsekkäältä nautinnolta, kuitenkin yhtä suurelta, jopa suuremmaltakin kuin se, jota taiteellisessa työssäni tunsin, ja silloin tuli omatunto, velvollisuudentunto, päälleni kuin raivotar ja minä pakenin jälleen ikeeni alle, joka silloin tuntui suloiselta — päiväkauden!

Vapauttaakseni itseni tästä sietämättömästä olotilasta ja saadakseni selvyyttä ja rauhaa, kuljen minä nyt kohti tuntemattomuutta. Te, jotka saatte nähdä ruumiini — näytänkö minä kuolemassani onnettomalta?

Hajanaisia muistiinpanoja kävelyretkillä luonnon helmassa .

Mainen suunnitelmahan on aatteen vapauttaminen aistillisuudesta, mutta taidehan koettaa sisällyttää aatteen aistilliseen kuoreen, että se tulisi näkyväiseksi. Siis…

* * * * *

Kaikki korjaa itsensä. Kun taiteileminen kävi liian vaikeaksi Firenzessä, silloin tuli Savonarola — voi sitä syvämielistä miestä! — ja sanoi "roskaa!" = se ei ole mitään! Ja taiteilijat — ja millaiset taiteilijat! — tekivät rovion taideteoksistaan. Voi, sitä Savonarolaa!

* * * * *

Mitä luullaan kuvanraastajain Konstantinopelissa tahtoneen? Mitä tahtoivat anabaptistit ja kuvanraastajat Alankomaissa? Sitä en uskalla sanoa, sillä silloin minusta piirretään kuva lauvantaina — tahi kenties jo perjantaina!

* * * * *

Aikamme suuri aate: työnjako johtaa suvun edistymiseen ja yksilön kuolemaan! Mitä siis on suku? Se on kokonaisuuskäsite, aate, sanovat filosofit, ja yksilöt uskovat sen ja kuolevat aatteen puolesta!

* * * * *

Kummallista, että ruhtinaat aina tahtovat sitä, mitä kansa ei tahdo. Eikö sellainen epäkohta olisi autettavissa hyvin yksinkertaisella ja helppotajuisella tavalla?

* * * * *

Lukiessani kypsyneemmällä iällä uudelleen koulukirjojani ei minua ihmetytä, että me ihmiset olemme sellaisia nautoja! Minä luin tässä eräänä päivänä Lutheruksen katkismusta ja silloin tein minä myöskin:

Muutamia muistutuksia katkismukseen ja Ehdotuksen uudeksi .

Ei ole jätettävä komitealle, ja kuten alempana sanotaan, niin paljon kuin olen kirjottanut.

Ensimmäinen käsky . Kumoaa uskon yhteen Jumalaan, sillä se edellyttää toisten jumalien olemassaolon, minkä kristinuskokin tunnustaa.

Muist. Yksijumaluus, jota niin juhlitaan, on vaikuttanut ihmisiin huonosti, sillä se on riistänyt heiltä kunnioituksen ja rakkauden yhteen ainoaan ja todelliseen, sen kautta että pahan selitys on jäänyt pois.

Toinen ja kolmas käsky sisältävät suoranaisia herjauksia, kirjailija kun on pannut Herramme suuhun sellaisia pikkumaisia ja tuhmia määräyksiä, jotka ovat loukkaus tämän kaikkiviisautta kohtaan ja jotka olisivat saattaneet kirjailijan syytteeseen, jos tämä olisi meidän päivinämme elänyt.

Neljännen käskyn tulisi kuulua seuraavasti: Elä anna synnynnäisen kunnioituksentunteesi vanhempiasi kohtaan saattaa itseäsi ihailemaan myöskin heidän vikojaan, eikä sinun tarvitse kunnioittaa heitä enemmän kuin he ansaitsevat. Sinä et millään ehdolla ole missään kiitollisuuden velassa vanhemmillesi, sillä he eivät tehneet sinulle mitään palvelusta hankkiessaan sinut maailmaan; ruokkimaan ja vaatettamaan sinua vaatii heitä sekä heidän itsekkäisyytensä että porvarillinen laki. Ne vanhemmat, jotka pyytävät (on niitäkin, jotka vaativat) kiitollisuutta lapsiltaan, ovat kuin koronkiskurit: antavat mielellään kapitaalin joutua vaaran alaiseksi, kunhan vain saavat nostaa korot.

Muist. 1. Miksi vanhemmat (varsinkin isät) useammin vihaavat kuin rakastavat lapsiaan johtuu siitä, että lapset pienentävät heidän taloudellista hyvinvointiaan. On vanhempia, jotka kohtelivat lapsiaan kuin osakkeita, joista ehtimiseen vaativat osinkoa.

Muist. 2. Tämä käsky on laskenut perustuksen kaikista hallitusmuodoista kauheimmalle, perhehirmuvallalle, jonka suhteen tuskin mikään vallankumous voi auttaa. Ihmiskunnalla olisi enemmän kunniaa lastensuojelusyhdistyksistä kuin eläinsuojelusyhdistyksistä. (Jatk.)

Ruotsi on siirtomaa, jolla on ollut kukoistuskautensa, suurvalta-aikansa, ja näyttää nyt lepäävän kuten Kreikanmaa, Italia ja Espanja iankaikkista unta.

Se hirvittävä taantumus, joka on tullut vuoden 1865, toiveitten kuolinvuoden, jälkeen, on vaikuttanut siveellisesti turmelevasti uuteen, kasvaneeseen polveen. Suurempaa välinpitämättömyyttä yleisten asiain suhteen, suurempaa itsekkyyttä, suurempaa uskottomuutta ei ole historiassa nähty pitkään aikaan. Maailmalla käy myrsky ja kansat karjuvat vihaa sortoa vastaan, mutta tässä maassa vain vietetään riemujuhlia.

Herännäisyys on ainoa sielunelämän ilmaus nukkuvassa kansassa; tyytymättömyys on siinä heittäytynyt uskonnollisen alistuvaisuuden syliin, jottei se joutuisi epätoivoon tahi kykenemättömään raivoon!

Heränneet ja pessimistit lähtevät samasta periaatteesta: olemassaolon kurjuudesta ja tähtäävät samaan päämäärään: kuolla pois maailmasta, elää Jumalan kanssa.

Olla vanhoillinen keinotteluhalusta on suurin synti, minkä ihminen voi tehdä. Se on kolmen killingin murhayritys maailman suunnitelmaa vastaan, sillä vanhoillinen koettaa estää kehitystä; hän panee selkänsä pyörivää maata vasten sanoen: seiso paikallasi! Sillä on ainoastaan yksi puolustus: tuhmuus; huonot raha-asiat eivät ole mikään puolustus, mutta kylläkin syy!

* * * * *

Eiköhän Norjasta tule meille vielä uusi rätti vanhaan vaatteeseen!

* * * * *

Stjernhjelm, joka nyt oli tuhma mies, kirjotti jo 1600-luvulla
Ruotsista näin:

Joko on maamme siirtynyt, vaihtunut ja muuttunut tahi svealaiset, kuten ennen, vaeltaneet pakkasestaan göötien kera pois; sijaansa he ovat jättäneet ulkomaalaista väkeä — raukkoja viisaudeltaan ja älyltään, mutta merkillisen kilttejä hupsuudessa. Jos se suku tahtoisi kerääntyä yhteen paikkaan, niin tuskinpa siellä näkisi tuhannesta viittäkymmentä entisen veroista…

* * * * *

— No, mitä tästä sanotte? kysyi Borg lopetettuaan lukemisen ja juotuaan hieman konjakkia.

— Eipä niinkään hullua; hieman sukkelampaa se tietenkin olisi voinut olla, sanoi Sellén.

— No, mitä sanoo Falk?

— Sehän on tuota tavallista parkua — ei mitään muuta. Menemmekö nyt?

Borg katsoi häneen saadakseen selville, oliko se ivaa, mutta mitään huolestuttavaa ei näkynyt.

— Vai niin, sanoi Sellén, Olle on lähtenyt etsimään autuaallisempia metsästysmaita; niin, hänen on kyllä hyvä olla, hänen; nyt on päässyt päivällishuolistaan. Mitähän Napin kellarimestari mahtanee tästä sanoa; hänellä oli kai Ollellekin pieni "lappu", joksi hän niitä sanoo! Niin! Niin!

— Miten sydämetöntä, miten raakaa! Hyi helvetti tuollaista nuorisoa! puhkesi Falk sanomaan, viskasi pöydälle rahoja ja puki päällensä.

— Oletko sentimenttaalinen? pilkkasi Sellén.

— Olen! Hyvästi!

Ja hän meni.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Katsaus.

Lisensiaatti Borgin kirje Tukholmasta maisemamaalari Sellénille Parisiin .

Veli Sellén!

Kokonaisen vuoden olet nyt odottanut minulta kirjettä, mutta nyt minulla onkin jotain kirjotettavaa. Minun pitäisi, periaatteitteni mukaan, ensin puhua itsestäni, mutta minun täytyy totutella kohteliaaksi, sillä pian lähden minä ansaitsemaan leipääni; alotan siis sinusta! Onnittelen, että sait taulusi salonkiin ja että se siellä teki vaikutuksen. Uutisen siitä pani Iisakki Harmaaseenviittaan, toimittajan tietämättä, jonka vuoksi tämä vaahtosi raivosta, kun sai lukea sen, sillä hän oli vannonut, ettei sinusta koskaan tule mitään. Kun siis täten olet ulkomailla saavuttanut tunnustusta, olet tietysti samalla maineessa täällä kotonakin, eikä minun siis enää tarvitse hävetä sinun puolestasi.

Etten unohtaisi mitään ja voidakseni lyhyesti puhua kaikesta, sillä minä olen sekä laiska että väsynyt ankarasta työstä lapsenpäästölaitoksessa, niin kirjoitan kirjeeni uutismuotoon aivan kuin mikäkin Harmaaviitta, joten helpommin voit sivuuttaa sen, mikä sinua ei huvita.

Valtiollinen asema tulee yhä mieltäkiinnittävämmäksi; kaikki puolueet ovat lahjoneet toisiaan lahjoilla ja vastalahjoilla, niin että ne nyt ovat harmaita jok'ainoa. Tämä taantumus päättyy luultavasti sosialismiin. On kovasti kysymyksessä enentää läänien lukumäärää 48:aan, sillä valtioneuvoksen uran on nyttemmin huomattu olevan suorin tie ylenemiseen, varsinkin kun siihen ei tarvitse edes kansakoulunopettajatutkintoa. Puhuttelin muuatta koulutoveriani, joka jo on entinen valtioneuvos, tässä eräänä päivänä, ja hän väitti olevan paljon helpompaa olla valtioneuvoksena kuin toimitussihteerinä. Työt kuuluvat muistuttavan suuresti takuuseen menemistä — tarvitsee ainoastaan kirjottaa nimensä! Maksusta ei ole väliä, kun on vastatakaajia.

Mitä sanomalehdistöön tulee — niin, senhän sinä tunnet! Enimmäkseen on niistä muodosteltu afäärejä, s.o. se seuraa päivän enemmistön mielipidettä, ja enemmistö, s.o. useimmat tilaajat, on vanhoillinen. Kysyin eräänä päivänä eräältä vapaamieliseltä sanomalehtimieheltä, minkätähden hän kirjotti sinusta niin kauniisti tuntematta sinua. Hän sanoi sen riippuvan siitä, että yleinen mielipide, s.o. useimmat tilaajat, on sinun puolellasi. "No, jos yleinen mielipide kääntyy häntä vastaan!" — "Silloin minä hänet luonnollisesti kukistan!"

Sellaisissa oloissa voit ymmärtää, että koko vuoden 65 jälkeen kasvanut suku, joka ei ole edustettuna, on epätoivoisena, siksi he ovatkin nihilistejä, s.o. — kaikessa, tahi katsovat he etujensa mukaiseksi ruveta vanhoilliseksi, sillä vapaamieliseksi ei tuollaisilla ehdoilla hittokaan rupea.

Taloudellinen tila on painoksissa. Setelistö, ainakin minun, on vähentynyt; hienoimmatkaan paperit, kaksi lääketieteen lisensiaattia, eivät mene missään pankissa.

Triton yhtiö selvitti, kuten tiedät, asiansa siten, että johtajat ja selvittäjät ottivat kaiken painetun setelirahan, mutta osakkaat ja tallettajat saivat sekalaista kivipainostyötä Norrköpingin tunnetusta yhtiöstä (ainoa, joka on kunnollisesti kannattanut näinä huijausaikoina); näin erään lesken, joka oli saanut muutaman marmorilouhimon karttoja käden täyden; ne olivat suuria, kauniita kokoarkkeja, punaisella ja sinisellä painettuja, joihin tiheään, hyvin tiheään, oli kaiverrettu tuhat kruunua ja alla, aivan kuin takuumiehinä, oli henkilöiden nimiä, joista ainakin kolme saa osakseen serafiimi-soiton, sitten kun ovat lakanneet olemasta osakkeenomistajia tässä matoisessa maailmassa.

Ystävämme ja veljemme Nicolaus Falk , joka on alkanut kyllästyä yksityiseen lainausliikkeeseensä, koska se ei suonut hänelle täydellistä kansalaisarvoa, jonka sen sijaan julkinen suo, päätti yhdessä muutamien asiantuntijain (!) kanssa perustaa pankin. Uusi ohjelma kuului näin: "Koska kokemus on osottanut — todellakin surullinen kokemus! — (Levin oli kirjottaja, huomaa se!) — että talletustodistukset eivät kyllin varmasti turvaa toisten käsiin uskotun tavaran — se on — tallettujen rahojen — takaisinsaantia, niin olemme me allekirjottaneet, epäitsekkään innon elähyttäminä, kohottaaksemme kotimaista teollisuutta ja hankkiaksemme suuremman vakuuden rahaaomistavalle yleisölle, muodostaneet pankin nimeltä Talletus-vakuusosakeyhtiö. Uutta ja turvallista, sillä kaikki uusi ei ole turvallista, meidän aatteessamme on se, että tallettajat arvottomien talletustodistusten sijasta saavat arvopapereita talletetun summan täydestä arvosta" j.n.e. Liike on vielä käynnissä, ja voit arvata millaisia papereita annetaan talletustodistusten sijaan! Tarkalla silmällään huomasi Falk, kuinka suurta hyötyä hänelle olisi sellaisesta henkilöstä kuin Levin, jolla oli suuri taloudellinen kokemus ja joka sitäpaitsi kinailuillaan oli saavuttanut tavattoman henkilötuntemuksen; mutta valmistaakseen hänet kunnollisesti ja tutustuttaakseen hänet täydellisesti kaikkiin liikkeen sokkeloihin ja eritoten sen lakipuoleen, ahdisti hän häntä velkakirjallaan ja pakotti hänet tekemään vararikon. Sen jälkeen esiintyi hän pelastajana ja teki hänestä jonkinlaisen taloudellisen neuvonantajan, arvonimeltään johtokunnan sihteeri, ja nyt istuu Levini poika siellä yksityisessä huoneessa eikä saa näyttäytyä pankissa. Kamreerina on Iisakki; hän on suorittanut ylioppilastutkinnon (latina, kreikka ja heprea aineina, juridikofilin ja filosofian kandidaatin korkeimmilla arvosanoilla kaikissa aineissa — luonnollisesti mainittiin Harmaassaviitassa hänen tutkinnoistaan!). Hän lukee nyt juriskandidaattitutkintoa ja tekee sillä välin kauppoja omin päin. Hän on kuin ankerias, hänellä on yhdeksän elämää ja elää tyhjästä! Hän ei käytä väkeviä juomia eikä nikotiinia missään muodossa; harjottaako hän mitään muitakaan paheita, en tiedä, mutta hän on pelättävä! Hänellä on rautakauppa Härnösandissa, tupakkakauppa Helsingissä, kamakauppa Söderteljessä ja omistaa sen lisäksi pari puuhökkeliä etelässä! Hän on tulevaisuuden mies, sanoo kansa, minun mielestäni hän on nykyisyyden mies! Hänen veljensä, Levi, on Tritonin selvityksen jälkeen vetäytynyt hoitamaan yksityisasioitaan omistaen, kuten sanotaan, sievosen omaisuuden. Hän on tainnut tehdä tarjouksen Skoklosterista, jonka hän aikoo korjata sen uuden tyylin mukaiseksi, jonka hänen piirustusakatemiassa oleva setänsä on keksinyt. Ostotarjous kuitenkin hylättiin. Levi tästä loukkaantui ja kirjotti Harmaaseenviittaan uutisen otsakkeella: Juutalaisvainoa yhdeksännellätoista vuosisadalla , jolla sai puolelleen koko sivistyneen yleisön myötätuntoisuuden, ja hänestä voi sen kepposen perästä tulla valtiopäivämies, jos haluaa. Hän sai vastaanottaa kiitosadressin "uskonveljiltään" (juuri kuin Levillä olisi uskoa), jossa he kiittivät häntä (se oli painettuna Harmaassaviitassa!) siitä, että hän oli valvonut juutalaisten "oikeuksia" (nimittäin ostaakseen Skoklosterin!). Adressi ojennettiin hänelle juhlassa Gröna Jägarnissa, jonne myöskin joukko ruotsalaisia (minä johdan aina juutalaiskysymyksen sen oikealle alalle = kansantieteelliselle!) oli kutsuttu syömään pilaantunutta lohta ja juomaan väljähtynyttä viiniä. Tilaisuudessa lahjotti päivän sankari yleisen liikutuksen vallitessa (katso Harmaataviittaa!) 20,000 kruunua (Ruumisosakkeissa!) "Evankelista uskontunnustusta olevien langenneiden poikien kodille" (aina niiden pitää vetää esille se uskontunnustus!). Minä olin myöskin juhlassa ja näin jotain, jota en koskaan ennen ollut nähnyt — Iisakin juovuksissa! Hän selitti vihaavansa minua ja sinua ja Falkia ja kaikkia "valkoisia" — hän nimitti meitä "valkoisiksi" ja "alkuasukkaiksi" ja " rocheksi " — vuorottain; viimeksi mainittua sanaa en tunne, mutta kun hän sen lausui, kertyi ympärillemme heti lukematon joukko "mustia", niin hirmuisen näköisinä, että Iisakki vei minut sivuhuoneeseen. Siellä hän purki mielensä: puhui kärsimyksistään lapsena Klaaran koulussa, kuinka opettajat ja toverit kohtelivat häntä pahoin ja syrjäyttivät hänet, kuinka katupojat tukistivat häntä kadulla. Liikuttavinta oli hänen kertomuksensa asevelvollisuusajaltaan: rukouksessa kutsuttiin hänet rintaman eteen lukemaan Isä meidän, ja kun ei hän sitä osannut, pilkattiin häntä. Hänen kertomuksensa sai minut muuttamaan mielipidettä hänestä ja hänen heimostaan.

Uskonnollinen keikailu ja hyväntekeväisyyskolera raivoavat suuressa määrässä ja tekevät olon isänmaassa hyvin miellyttäväksi. Muistathan nuo kaksi paholaisen kasvattia: rouva Falkin ja revisorska Homanin; halpamaisempia, turhamaisempia ja häijympiä olentoja ei ole toimettomana koskaan virunut; muistathan heidän lastenseimensä ja sen lopun; nyt ovat he perustaneet Magdaleena-kodin, ja ensimmäinen, joka sinne otettiin — minun suosituksestani — oli Nygrändin Mari! Se raukka oli lainannut kaikki säästönsä eräälle kisällille, joka karkasi, maksamatta. Nyt oli hän iloinen saadessaan vapaan hoidon ja kansalaisluottamuksensa takaisin. Jumalansanan paljouden, joka seuraa kaikkea tuollaista hyväntekeväisyyttä, selitti hän olevan siedettävissä, kunhan hän vaan saisi aamukahvia.

Muistathan myöskin Pastori Skåren ; hän ei päässyt pastori primariuksen jälkeläiseksi, ja kiukuissaan siitä kerjää hän paraillaan kokoon varoja uutta kirkkoa varten, ja nyt näkee painettuja kerjäyslistoja, Ruotsin rikkaimpien mahtimiesten allekirjottamia, vetoamassa yleiseen armeliaisuuteen. Kirkko, josta tulee kolme kertaa niin suuri kuin Blasieholman kirkko ja johon yhdistetään pilviä piirtävä torni, rakennetaan Katriinankirkon nykyiselle paikalle; tämä nimittäin ostetaan ja revitään, koska se on osottautunut liian pieneksi tyydyttämään sitä suurta uskonnollista tarvetta, joka nyt riivaa Ruotsin kansaa. Kokoonkerjätyt varat ovat jo niin suuret, että on täytynyt nimittää kamreeri (jolla on vapaa asunto ja puut) niitä hoitamaan. Arvaappas kenestä se tehtiin? — Kuule! Struvesta! — Hän on viime aikoina tullut hieman uskonnolliseksi — sanon hieman, sillä paljon se ei ole, mutta kuitenkin riittävästi hänen pienille oloilleen, sillä nyt suojelevat uskovaiset häntä. Mutta tämä ei estä häntä jatkamasta sanomalehtitointaan ja juopotteluaan; mutta hänen sydämensä ei ole heltynyt; hän on päinvastoin hyvin katkeroitunut kaikille niille, jotka eivät ole joutuneet rappiolle, sillä, meidän kesken, hän on äärettömästi rappiolla, siksi vihaa hän Falkia ja sinua ja on luvannut "nitistää" teidät, niinpian kun annatte kuulua jotain itsestänne jälleen. Kuitenkin, voidakseen muuttaa kamreerihuoneistoon polttamaan halkoja, täytyi hänen vihityttää itsensä, joka tapahtui kaikessa hiljaisuudessa Valkeilla vuorilla. Minä olin todistajana (tietysti juovuksissa) ja katselin tuota siivoa. Vaimokin on ruvennut jumaliseksi kuultuaan, että se on hienoa. — Lundell on täydellisesti luopunut uskonnollisesta tunteestaan ja maalailee vain toimitusjohtajien muotokuvia, jotka ovat tehneet hänet piirustusakatemian jäseneksi. Nyttemmin on hän kuolematonkin, sillä hän on saanut taulun Kansallismuseoon. Tapa oli hyvin yksinkertainen ja seurattava: Smith lahjotti sinne Lundellin maalaaman laatukuvan ja siitä hyvästä maalasi Lundell ilmaiseksi hänen muotokuvansa! — Mainiota! Eikös olekkin?

Romaanin loppu . Istuin eräänä sunnuntaiaamupäivänä, sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kauheat kirkonkellot eivät häiritse sapattirauhaa, huoneessani tupakoiden. Silloin koputetaan ovelle ja sisään astuu pitkä komea mies, jonka olin tuntevinani — se oli Rehnhjelm. Molemminpuolinen tutkinto. Hän on suuren tehtaan hoitajana ja jotenkin tyytyväinen maailmaansa. Kuuluu toisen kerran koputus. Sisään tulee Falk (enemmän hänestä tuonnempana!). Vertaillaan vanhoja muistoja ja yhteisiä tuttavia! Sitten tuli tuo tuttu hetki, jolloin vilkkaan keskustelun jälkeen syntyy vaitiolo ja kummallinen äänettömyys! Rehnhjelm otti käteensä lähimmän kirjan ja silmäili sitä, alkaen lukea ääneen:

— " Keisarileikkaus . Akateeminen väitöskirja, joka korkeasti kunnioitettavan lääkintöopillisen tiedekunnan luvalla tulee pienemmässä Kustaalaisessa oppisalissa julkisesti puolustettavaksi." — Nämäpä kauheita kuvioita; kuka onneton näin kummittelee kuolemansa jälkeen!

— Katso, sanoin minä; sivulla 2 se sanotaan.

Hän luki edelleen.

— "Lantio, joka säilytetään numerossa 38 Akatemian pataloogisissa kokoelmissa…" — Ei se tämä ollut. "Naimaton nainen Agnes Rundgren…"

Mies tuli naamaltaan valkoiseksi kuin kalkki ja hänen täytyi nousta juomaan vettä.

— Tunsitko hänet? kysyin minä saadaksemme hieman ajankuluketta.

— Tunsinko häntä? Hän oli teatterissa X-köpingissä ja tuli sitten tänne Tukholmaan johonkin kahvilaan, jossa nimitti itseään Beda Petterssoniksi.

Olisitpa nyt nähnyt Falkin. Siitä syntyi kohtaus, joka päättyi siten, että Rehnhjelm lausui muutamia kirouksen sanoja naisesta yleensä, johon Falk kiivaasti vastasi, että on kahdenlaisia naisia, hän pyysi kiinnittää huomiota siihen, ja että naisilla on yhtä suuri ero kuin enkeleillä ja piruilla! Ja hän puhui niin liikuttavasti, että Rehnhjelmin silmät kyyneltyivät.

Falk, niin! Hänet säästin minä viimeiseksi. Hän on kihloissa! Miten se tapahtui? Itse hän sen kertoi näin: "Me näimme toisemme!" Kuten tiedät, ei minulla koskaan ole mielipiteet valmiina, vaan odottelen uusia huomioita, mutta sen nojalla, mitä tähän saakka olen nähnyt, ei voitane kieltää, että rakkaus on jotakin, jota me poikamiehet emme voi arvostella — se, mitä me tuolla nimellä nimitämme, on vain irstaisuutta! Naura sinä vain, vanha irvihammas!

Minä en muuten koskaan, paitsi huonoissa näytelmissä, ole nähnyt niin nopeata luonteen kehittymistä kuin sillä kertaa Falkissa. Elä luule, että kihlaus aivan päistikkaa tapahtui. Isä oli vanha leskimies, itsekäs, eläkkeennauttija, joka piti tytärtään pääomana, joka rikkailla naimisillaan valmistaisi hänelle mukavat vanhuudenpäivät (hyvin tavallinen asianlaita!). Hän sanoi jyrkästi: ei! Olisitpa silloin nähnyt Falkin! Hän meni kerran toisensa jälkeen ukon luo ja ajettiin ulos, mutta meni uudelleen ja sanoi ukolle vasten naamaa, että he menevät naimisiin ilman hänen suostumustaan, ellei hän tahdo olla asiassa mukana; en tiedä, mutta luulen heidän tapelleen! Sitten tuli eräs ilta; Falk saattoi kihlattunsa kotiin tämän sukulaisten luota, jonne hän oli tunkeutunut. Tultuaan kadulle näkivät he lyhdyn valossa ukon olevan akkunassa — hänellä on Hornstullsgatanin varrella pieni talo, jossa hän asuu yksin. Falk ryskyttää lankkuporttia; hän ryskytti neljännestunnin, mutta kukaan ei avaa! Hän kapuaa lankkuportin yli, suuri koira hyökkää hänen kimppuunsa, jonka hän ottaa kiinni ja sulkee rikkasäiliöön (aatteles, tuo arka Falk!), sitten pakottaa hän talonmiehen nousemaan avaamaan portin; he olivat nyt pihalla; vielä oli jäljellä talon ovi; hän jyskyttää sitä suurella kivellä, mutta sisältä ei kuulu hiiskaustakaan; silloin menee hän puutarhasta noutamaan tikapuut ja kapuaa niitä myöten ukon akkunaan (aivan kuin minäkin olisin tehnyt!) ja huutaa: avatkaa ovi tahi minä lyön rikki ikkunan! Silloin kuuluu sisältä ukon ääni: "lyöppäs, senkin veijari, niin ammun sinut!" Falk löi rikki ikkunan! Oli hetkisen kuolon hiljaista. Viimein kuului rikkonaisen ruudun takaa: "se oli potra teko!" (ukko on ollut sotilas), "sinä olet minun poikiani!" — "Minä en mielelläni riko ikkunoita", sanoi Falk, "mutta teidän tyttärenne vuoksi teen minä mitä tahansa!" ja niin oli asia selvä.

Hän meni kihloihin! Et tiedä, että sen jälkeen, kun valtiopäivät suorittivat virastoissa suuren uudestijärjestelynsä, joka lisäsi palkkoja ja paikkoja toisella mokomalla, voi nuori mies vihdoinkin mennä naimisiin jo ensimmäisessä palkka-asteessa ollessaan! Hän menee naimisiin syksyllä! Morsian pysyy yhä edelleen opettajattarena, kuten tähänkin asti! Minä tunnen naiskysymystä hyvin vähän, sillä se ei minua liikuta, mutta luulen, mikäli olen nähnyt, että meidän sukupolvemme poistaa avioliitosta sen aasialaisuuden, jota siinä vielä on. Molemmat asianomaiset tekevät vapaan sopimuksen, kumpikaan ei luovu itsenäisyydestään, toinen ei koeta kasvattaa toista, opitaan pitämään arvossa toistensa heikkouksia ja siten syntyy elinkautinen toveruus, joka ei käy väsyttäväksi toisen alinomaisesta hellyyden karttamisesta. Rouva Nicolaus Falkia, tiedäthän, tuota hyväntekeväisyys-pirua, en pidä muuna kuin "femme entretenue'nä", ja sinähän hänkin pitää itseään; useimmat rouvat menevät naimisiin saadakseen hyvän olon ja päästäkseen tekemästä työtä ja omaan kotiin; että niin harvoja avioliittoja solmitaan, se on naisen vika ja miehen!

Mutta Falk, hän on läpitunkematon; hän on käynyt käsiksi numismatikaan innolla, joka ei ole täysin luonnollinen, niin, kuulinpa hänen erään kerran mainitsevan, että hän on aikeissa kirjottaa siitä aineesta oppikirjan ja että koettaisi saada sen hyväksytyksi kouluihin, joissa rahatieteen tulisi muodostaa yksi opetusaine; hän ei koskaan lue sanomalehteä, ei tiedä koskaan, mitä maailmassa tapahtuu; ja kirjailijaksi tulemisensa näyttää hän kokonaan jättäneen. Hän elää yksistään viralleen ja morsiamelleen, jota hän jumaloi; mutta minä en tuohon kaikkeen luota. Falk on valtiollinen kiihkoilija, joka tietää palavansa poroksi, jos antaisi liekille ilmaa, ja siksi sammuttaa hän sen ankarilla, kuivilla opiskeluilla; mutta en luule sen onnistuvan, sillä vaikka hän kuinkakin koettaisi itseään hillitä, niin pelkään, että räjähdys kuitenkin tapahtuu kerran; sitäpaitsi — näin meidän kesken sanoen — luulen hänen kuuluvan johonkin noista salaisista seuroista, joita taantumus ja rautavalta mannermaalla ovat synnyttäneet. Kun näin hänet eräänä päivänä valtaistuinsalissa airuena valtaistuinpuhetta luettaessa, puettuna punaiseen purppuraviittaan, päässään sulkatöyhtöinen hattu ja kädessä sauva, valtaistuimen juurella (valtaistuimen juurella!) — silloin ajattelin — niin, on synti sanoa sitä; mutta kun ministeri tuli jättämään Kunink. Majesteetin armollista esitystä valtakunnan tilasta ja tarpeista, silloin näin minä Falkin silmässä katseen, joka sanoi näin: mitä tietää M:tti valtakunnan tilasta ja tarpeista? — Se mies, se mies!

Nyt luulen tehneeni katsauksen, ketään unohtamatta. Hyvästi siis, tällä kertaa! Pian saat minulta tietoja taasen!

H.B.