The Project Gutenberg eBook of Vanha koti: Kolminäytöksinen näytelmä, by Maria Jotuni

UKKO JYNKKÄ, kauppias.
IISAKKI, hänen poikansa.
TERESIA, Iisakin tytär, tohtorinna FRANK.
ARTTURI, Iisakin poika.
FIINA EKBOM, emännöitsijä.
ELIINA, hänen tyttärensä.
EEVERTTI, Jynkän lanko.
AKSELI FRIMAN, tohtori.
MIINA PIRI, hieroja.
KALLE HALLINEN, tehtaalainen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Suuri, vanhanaikuisesti kalustettu arkihuone. Peräseinällä vanha nahkasohva, sen yläpuolella pari taulua, kaksi puutuolia sohvan molemmin puolin. Vasemmalla etualalla pöytä, pari nahkalla päällystettyä nojatuolia ja kiikkutuoli. Taempana vasemmalla ovi. Oikealla etualalla kirjoituspöytä ikkunan kohdalla, taempana ovi. Samoin ovi perällä sohvan ja oikealla olevan nurkkakaapin välissä. Muu kalusto vanhaa. Lattialla leveäraitaiset, vanhanaikuiset kesämatot. Joku kukka ikkunan edessä.

KAUPPIAS JYNKKÄ (istuu kiikkutuolissa paitahihasillaan, kiikkua nyökyttää ja polttaa pitkävartista piippuaan hyräellen): Hy-hyy hy-hyy. (Hän nousee ylös vaivalloisesti. Toinen jalka on jäykkä. Hän katselee ympärilleen, menee ja tarkastaa, ovatko taulut suorassa, korjaa niitä ja nyökäyttää päätään.)

FIINA EKBOM (lihava ja hyvinvoivan näköinen ihminen) tulee oikealta ja asettaa pöydälle tarjottimen, jolla on kahvipannu kuppeineen.

EKBOMSKA: No nyt ei kiitetä. Eipä ole kohta viiteenkolmatta vuoteen sattunut, että ulkonaiset seikat meillä olisi vinossa. Ja kaikkea se tarkastaakin. Ihan kuin nuori sulhasmies. Ja terävä silmä on. Onpa ihan kuin jotakin odottaisi, kun noin juhlallinen on ja tuollaisia huomioita tekee.

EKBOMSKA: Olkaa vaiti. On ne niitä odotuksia — noo, (lähennellen, leikillään tuupaten) noo, elkää tyhjää.

JYNKKÄ (osoittaen kahvipannua): Eiköhän tuota olisi ruttoisampi yhdessä tässä tyhjennellä? Mitä?

EKBOMSKA (tuoden kupit): Jo toki ruttoisampi tavallaankin. (Kaataa kahvia?) Me siellä Miinan kanssa äsken pari kuppia härpättiin. Tuota, piti sanoakseni: Miina arveli, että joutaakohan se kauppias nyt hierottavaksi?

JYNKKÄ: Joutaapahan olla, tuumataan tuonnempana. Miten kuten sitten nähdään, ei tässä nyt, tuskin näinä päivinä ollenkaan, niille puuhille —

JYNKKÄ: Niissäkin. Vaan ne nyt enemmän niinkuin perheelliset — joo, perheelliset olosuhteet kiinni pitelevät.

EKBOMSKA: Vai perheelliset. Eihän tuo Iisakki ole nyt pitkiin aikoihin hyvin pahasti juopotellut, paitsi tässä toissa päivänä. Ne tuolla kyökin rappusissa Eevertin kanssa yötäkin nukkuivat. Etteihän se nyt taas asioita liene sekoitellut?

JYNKKÄ: Ei kukaan. (Juovat kahviansa.) Vaan, Viina, eiköhän tuo olisi nyt aika jo ajatella meidänkin tuon nuoren sukupolven kohtaloita? Tokko tuota olet edes tyttärellesi Eliinalle sulhasta katsastanut? Eiköhän tuo olisi jo aika?

EKBOMSKA: Olenpahan vain. Vaan olen odotellut, että asiat kulkisivat luonnollisia teitänsä, kun näkyvät jo kululla olevan.

JYNKKÄ: Hee. Naita tyttö, se on järkevintä. Vaan minun tuosta Artturista, mitä pitäisi minun siitä ajatella? Eikö olisi jo aika hänenkin kotiutumaan päästä? He, kovin on hentoista tuon nykyisen nuoren polven olento. Ei itsestään mitään ymmärretä. Ja kun ne sitten vanhenevat, velvoituksitta elävät ja jos vielä ryyppytavoille tottuvat, niin elä enää vankkaa olijaa odota. Käy kuin Iisakin. Siinä työ tehtiin, kun se naitetuksi saatiin ja niinpäs kävi, että se vieraaksi kaikelle tälle kotiololle jäi. Elää kuin käypäläinen kotonaan. Ja mitä hyötyä siitä elämästä? Lyö risti koko sen sukupolven perään. Hyötyä siitä ei ollut.

JYNKKÄ: Surua vain. Siksipä on nyt toisin ladut laadittavat. Katsopas, näin ajattelin.

JYNKKÄ: Laittaisiko sinne pääkaupunkiin tuon Artturin? Sen vaimovainaan yksi sukuhaara on siellä varakasta perua vielä ja kouluutettua koko suku tätä Eeverttiä myöten. Niin että etsiköön nyt Artturi sieltä mieleisensä, ketäpä sitä täällä maalla naimaan pystyisikään.

JYNKKÄ: Ja kun Artturista lukumiestä ei tullut, ottakoon ja asettukoon sitten tänne ja pitäköön sahat ja tehtaat, kun minusta aika jättää, isänsä ei siinä tielle pyri. Jotta ei tuota sukua huonoille pohjille jättäisi. Sitä kun on tuota maallista kerännyt, tahtoisi nähdä, kenelle sitä oikein kerännyt on. Ja tahtoisipa senkin nähdä, Viina, miten suku leviää ja vankistuu ja jälessäsi kansoittuu ja osaltaan maan turvaksi kasvaa. Mikä on sitten pois lähtiessäkään, kun tietää, että joskin tulvat tulevat ja lahot rakennukset lyyhistyvät, niin sinun vankalla perustallaan yhä seisoo.

JYNKKÄ: Niin, että näistä on neuvoteltava nyt, kun Teresia kotiin tulee. Olet kait kuullut, että Teresia, minun tyttäreni, tohtorinna — mikä tuo nyt olikaan?

JYNKKÄ: Niin, niin Rankki — kirjoitti, kirjoitti, että tässä nyt ovat kotiin tulot, siihen vanhaan kotiin, sanoi. Jotta tarkastapas sinä sitä kyökinpuolta, Viina.

EKBOMSKA: Olkaa huoletta. Vai tulee se nyt tohtorinna. Viisi vuotta tuosta jo onkin, kun läksi. Vai nyt se tulee? Kyllä muistan, kun läksi. Ja tämän tohtori Frimanin kanssa vähän niinkuin väliä näytti olevan.

EKBOMSKA: Ystävyyttä, mitäpä muuta. Vaan siitähän se olisi voinut alkaa, jos ei toiselle meno ollut. Vai nyt se tänne tulee? No, sanokaapas, kauppias, Eevertille sitten tiukka sana, että vieraan aikana nyt toki varansa pitäisi. Siellä se tuntuu tulla kompuroivan. (Ottaa tarjottimen, menee oikealle.)

EEVERTTI (joka näyttää viiden-, kuudenkymmenen vanhalta, elähtäneeltä kulkurityypiltä, pyörittelee hattua käsissään ja astuu hiukan keikarimaisesti ja huolettomasti Jynkän eteen): Huomenta, huomenta.

JYNKKÄ: Sanon sinulle, Eevertti, jotta rappusilla ei ole makuupaikat minun talossani, pane se mieleesi.

JYNKKÄ: Kuuluit toissa yönäkin kyökin rappusilla olleen. Se ei sovi. Kun on sänkyjäkin talossa. (Kiivastuen.) Ja kun minä sanon, ettei se sovi, niin se ei sovi.

JYNKKÄ: Jaksaa. Mitä sinä jaksat. Alamäkeen mennä vain, se on sinun työsi. Suvun pahennuksena olla.

EEVERTTI: Ystävälliset sanat, hyväätekevät ja ymmärtäväiset sanat, ne siunausta ja sopua rakentavat.

JYNKKÄ (lauhempana): Olisi kirjanpitoa, olisi muuta, vaan ei, että ihmisestä vähääkään apua olisi. Olisi oppia kyllä.

EEVERTTI: Olisi oppia, veliseni. Ja yhä ihminen uutta oppii, kun kärsii. Vaan käyttää sitä hyödykseen, syödä sydänverestään, siinäpä taitoa tarvitaan.

EEVERTTI (leikillä): Vaan missä on sinun kotisi, ihminen? Siinäkö, johon huoneesi rakensit? Siinäkö, jossa ajatuksesi asuivat, siinäkö, jossa sukukuntasi kukoistivat? Katoavaa on kaikki. Kun ilmojen tuulet tulevat ja puhaltavat, katso, maahan jaottuvat sinun rakennustesi hauraat seinät ja tyhjiin häviävät sinun töittesi tyhjät jäljet. Ajattele tätä, lanko, eläkä ole suotta viattomille vihainen.

JYNKKÄ (lauhempana): Mitä minä sinulle vihainenkaan. Vaan katsos, tuossa on nyt Iisakki ollut tasaantumaan päin. Työhönkin on jo ryhtynyt. Jos tuo tuosta ajattelemaan jo oppisi ja kotiutumaan ja ne kiertolaistapansa jättämään. Johan tuo taitaisi olla aikakin, kun viisissäkymmenissä mies. Vaan eläs, jo olitte taas tässä toissa yönä otelleet. Sitä en salli.

JYNKKÄ (kiivastuen): Holhoojasi — vai ivaat siinä vielä. Minä en salli, minä.

IISAKKI (kärsineen näköinen, kumarahartiainen ja harmahtava) tulee poikansa Artturin kanssa tuoden tilikirjoja, jotka he asettavat pöydälle.

IISAKKI (katsoo aina puhuessaan alas, eikä koskaan isänsä silmiin):
Tilit ovat tarkastetut.

JYNKKÄ: Mitä minun pitikään? Niin, olet kaiketi kuullut, että tyttäresi
Teresia, Teresia tulee vanhaa kotiaan katsomaan.

EEVERTTI (matkien Jynkkää mennessään): Teresia, tyttäresi, tohtorinna, mikä tuo nyt olikaan?

Iisakki katsoa vihjauttaa kieltävästi Eeverttiin, joka menee
oikealle. Artturi ottaa sanomalehden pöydältä ja selailee sitä.

IISAKKI (pyyhkii kädellä otsaansa, jatkaa keskustelua vaivautuneen näköisenä): Pankkikorko on noussut.

IISAKKI: Niistä. Näyttää kuin vaikeammat raha-ajat koituisi. Metsien osto on lakkautettu ja lankkujen vienti voi keskeytyä.

IISAKKI: Mitenkä olisi niiden meidän uusien varastohuoneiden ja katosten? Olisiko syytä niitä kiirehtiä?

JYNKKÄ: Tottahan. Joutaa tulla varastoa vain. Eihän väkeä sovi työttömäksi jättää. Sehän olisi maan turmioksi.

ARTTURI (heittäen lehden kädestään): Vaan jos ne itse itsensä työttömäksi jättävät.

JYNKKÄ (kiivastuen): Lakkopuuhat? Minun sahallani ja minun tehtaallani, koettakoot, koettakoot sitten. — Vai lakko — Mitä ne ovat tahtovinaan?

JYNKKÄ: Koko viime vuosi toi tappiota. Tokko tietävät sitä? Vielä mitä. Vaaditaan, vaaditaan vain, vaan mistä se rahakaan enää tulee, joka heidän tarpeensa tukkii. Enkö jo sanonut, että hyvä tulee, hyvä tulee, kun piti niille sinne kirjastot, sanomat ja kaikki saada.

JYNKKÄ: Minä vähät eduista. Vaan kun ei ymmärrystä näe, ei kuin koiramaisuutta. Se on nyt sitä uutta aikaa: kunnottomuutta, kevytmielisyyttä ja häpeämättömyyttä. — Ja kuka siellä nyt sitä villitystä johtaa?

JYNKKÄ: Annahan olla. — Tokko olet koettanut estää niiden ryhmittelyä siellä tehtaalla edes?

ARTTURI (hiukan väsyneesti): Minkä niille taitaa. Enhän minä yksin mitään mahda. Enkä minä jaksa tapella.

JYNKKÄ (kiivastellen): Vaan sitä pitää jaksaa. Vaan tyhjää jo puhun. Eihän nykyinen polvi tahdo työtä tehdä, ei mitään jaksaa. Valmista niille olla pitää. Vaikeata on omilla jaloilla seista, nelinryömin pitäisi saada mennä. Ja niinkuin väärin vaadin, jos oikeutta vaadin. Ja niinkuin itseni tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden usein ennen kärsin, kun sain tyhjästä aloittaa, työtä raataa. Vaan ei, kaikki oli turhaa. Tehtaat häviävät täten maasta. Jo tullaan työttä toimeen. Kunhan varastaa osataan ja ryöstää ja sitä korkeinta oikeutta jakaa.

JYNKKÄ: Puolustatko sinä niitä, puolustatko pahaa? Ja minuako sinä neuvot? Nyt tässä se ihme, että lapset neuvovat ja elämänohjeita antavat. Kyllä tuota jo ilmankin näen, että liikaa, liikaa ne ovat vanhat ja nuorten tiellä. (Heltyen itsekseen.) Näen, kaikki näen. Vaan, vaikka huono olen, en voi olla ajattelematta sinunkin kohtaasi. Kun nämä asiat selviävät, on sinulla kaupunkiin lähtö. Ja kotiin elä tule, ennenkuin olet sieltä vaimon löytänyt. Jos on huonoa tämä vanha polvi, kasvakoon parempi uusi. (Menee ähkyen huoneeseensa.)

ELIINA (vaalea ja hento tyttönen) tulee sisään ja panee tuomansa vesikarahviinin pöydälle.

ARTTURI: En ole saanut tavata sinua, Eliina. Miten pitkät ovat päivät olleet.

ARTTURI: Elä pelkää (hyväillen). Ei hän muita kummempi ole. Ei hetikään niin suloinen kuin sinä, armas. Hän on kylmä. Täällä kotona rakastavat häntä vain siksi, kun hän on ainoa nainen koko suvussa.

ARTTURI: Olet itkenyt? (Eliina vaikenee.) Miksi olet itkenyt? (Ottaa häntä käsistä.) Miksi olet itkenyt?

ARTTURI: Ajattele kauniita asioita. (Levottomana.) Ukko puhui jotakin, että minun pitäisi lähteä. Tahtovat laittaa minut pois täältä. Oletko varma, ettei äitisi tästä mitään tiedä?

ARTTURI: Ja sinä itkit. (Valoisasti.) Lapsi. (Miettien, otsa hiukan rypyssä.) Miksi sitä itkit, eihän sinun silti tarvitse mennä?

ELIINA: Ei — (tuskallisemmin) Tulin vain ajatelleeksi, että kuitenkin pitäisi tehdä jotakin.

ARTTURI (ponnahtaa erilleen): Herra Jumala, mitä on tehtävä, johan minä pelkäsin. Mitä on nyt tehtävä?

ELIINA: Olen koettanut ajatella, vaan en voi, en voi auttaa asiaa,
Artturi. Elä ole minulle vihainen siksi.

ARTTURI: Rakas lapsi (syleillen Eliinaa). Mitä sinä puhut! Vaan järkevästi pitää asiaa ajatella. Ei ole sinun eikä minun syyni tämä, Jumala sen tietää. Jos ne antaisivat meidät toisillemme — vaan ne eivät anna —

ARTTURI: Mitä siitä. Kun vain tietäisin keinon miten selviytyä tästä.
(Pyyhkii hikeä otsaltansa.)

ELIINA: Jollekulle, joka ottaa, eikä välitä, jos —. Eikä ajattele asioita niinkuin toiset — mennä Halliselle.

ARTTURI: Taasko hän on sinua pyytänyt? Ja sitäkö sinä nyt ehdotat?
Minun tähteni sen tekisit, että minun rauhani säilyisi. Ei —

ELIINA: Niin, Artturi. Sinun tähtesi sen tekisin. Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä. Ettei sinulle mitään ikävyyttä tapahtuisi, tekisin senkin, jos sinä sallit. Vaan ei sitten, jos sinä et salli etkä tahdo.

ARTTURI: Tahdo. Kuinka voisin sitä tahtoa? Ei, en voi. (Tuskissaan.) Ja kuitenkin on se ainoa keino, kun ajattelen. Vaan ei, en voi, (silmät ummessa) en voi sitä nähdä.

ARTTURI: Eliina, minulla on ikävä olla (syleilee häntä). Miten elämä on ikävää ja kurjaa! Jos sinä minut jätät, ei minulla ole ketään, ei ketään koko maailmassa, ja minulla on niin vaikea olla.

HALLINEN (nuori työmies tulee sisään): Artturi-herraa kutsutaan. Siellä yksi kone reistaa.

Artturi lähtee, katsoo Eliinaan. Hallinen on lähtevinään
perästä, vaan pysähtyy ovessa, kääntyy takaisin.

HALLINEN: Ei tahdo tavata teitä missään. Onko Eliina nyt ajatellut?
Vaan ehkä kiusaan taas teitä?

HALLINEN: Et huono silti ole, Eliina. Sekö siinä vain olikin? Elä luule, että siihen kompastelen, jos jotakin väliä on sinulla ollut.

HALLINEN: Ei sinne päinkään. (Tarttuen Eliinan käsiin.) Ja saanko nyt katsoa niin, että omani tunnen?

HALLINEN: En. Kaikilla on joskus omat haaveensa, ymmärränhän minä siksi. Eliina, saanko pitää sinut omanani?

HALLINEN: Elä anna enää kaukaa odottaa — kuule — (Vetää häntä luoksensa.)

Ekbomska tulee sisään ja huomaa nuorten hämmästyksen, vaan ei ole näkevinään. Hallinen väistyy ja menee ulos.

EKBOMSKA: Vaan mitä hän kanssasi puheli? Kosiko sinua? Näinhän minä.
Noo? Ja silloin sano sinä: jaa. Sanoitko sinä: jaa?

EKBOMSKA: Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistansa. Niin on ferskin maku elämällä silloin. (Menee, katsoo ovesta.) Tuossapa tuo Hallinen vasta menee — (Huutaa huitoen kädellään.) Ihminen, ihminen, te siellä. (Vilkuttaa Hallista sisään.)

EKBOMSKA: Eliina kertoi minulle jo kaikki. Onneksi olkoon. (Kättelee ja taputtaa Hallista.) Niin olin hyvilläni. No, ei muuta kuin pusut päälle vain. Eliina — noo. (Työntää Eliinaa.) Noo, en katso. (Kääntyy pois.)

EKBOMSKA: Kaino on vielä. Ei pidä Hallisen sitä viaksi lukea. Ennen oli niin, että kuta kainompi, sen parempi. Nyt on aika toisenlainen.

EKBOMSKA: Sehän onkin pääasia, jos tyttö on mieleisenne. Ja jos saan luvan esittää itseni lähempään tuttavuuteen. Ole sinä sinä, Kalle, ja minä olen minä, Fiina-täti, faster, sanovat ruotsiksi, vaan minä suomea kaikin puolin enemmän suosin. Ja se, että sinä olet sosialisti, Kalle, on sinussa pahinta. Muuta pois uskoa.

EKBOMSKA: Olkoon, minun puolestani ihminen kuin ihminen, vaan kauppiaan puolesta —

EKBOMSKA: Ha-ha-haa, oikein vastattu. Etpä tietenkään. Ja minun puolestani usko mitä uskot. Olen minä siksi vapaasukuinen, että minä tätä yleistä vapausaatetta enin hyväksyn. Etten minä muille härski, kun eivät muutkaan minulle härski. Ja se on sivistyksen kaunein perusta, että sopiutua ja ymmärtää kaikkea. Noo? Hee, tulehan iltasilla sitten, niin kihlajaisia juodaan.

EKBOMSKA: Rohkea rokan syöpi, kaino ei kaaliakaan. Vaan en pakottaa tahdo. Olen minä siksi vapaasukuinen. Vaan voi, ihan se ilosta sydäntäni kääntää, kun kaikkea tätä ajattelen.

EKBOMSKA: Noin se tyttö mennä suikahti kaupaksi kuin ei mitään. Vasta sitä naitu ihminen tietää ihminen olevansakin. Kokemus se oli, joka minulle opetti, että lainmukainen naiminen se on elämän ensi peruste. Sille pohjalle kun rakennat, mitäpä rakennat, hyvä tulee.

ELIINA (joka on syrjässä seisonut, väistynyt vähitellen ovelle, kuuntelee, sanoo hätääntyen): Äiti, maantieltä kuuluu kärryjen rätinää. (Menee.)

EKBOMSKA (kuuntelee, sitten mennen Jynkän kamarin ovelle vasemmalle):
Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.

JYNKKÄ: Taidat kuulla kuulumattomia. (Kuulostaa.) Kun minä en mitään kuule. Vanhapa olet sinäkin jo, Viina. Kaikki tässä vanhetaan. (Istuutuu kiikkutuoliin.) Vaan ei nykypolvi jaksa enää sitä, mitä meidän on pitänyt. Tässä sitä on yhtenä kemmerretty, kemmerretty ja monet koetukset koettu. Eikä sinulla helpointa ole ollut. Ja noin pulski olet vielä ja aina nurkumaton. Ei ne nykyaikaiset naiset enää mitään jaksa.

Teresia tulee sisään. Hän on pitkä, solakka ja joustavan näköinen, alle kolmenkymmenen. Iho kalpea ja tukka väliväriä. Puettu rikkaasti.

TERESIA (rynnäten Jynkän luo, syleillen): Ukki, rakas ukki. Siinä se istuu entisellä paikallaan vielä, vanha pesäkarhu. Siinä yhä istuu, miksi et liiku pesästäsi.

TERESIA: Elä niin puhu. (Katsellen ympärilleen.) Miten hauskaa ja kodikasta ja turvallista on tässä vanhassa pesässä.

TERESIA (kuin yksin): Miten tätä kaikkea rakastan ja kaipaan — ja öillä uneksin usein — niin usein — — (Hän seisoo kuin muistellen jotakin ikävää, kääntyy sitten iloisesti Ekbomskaa tervehtimään.) Ja Ekbomska on yhtä nuori yhä, hauskaa taas nähdä. (Antaa päällysvaatteensa, jotka Ekbomska niiailtuaan vie mennessään)

TERESIA (istuutuu Jynkän viereen, ottaa häntä kädestä): Niin ovat vuodet menneet kuin uni vain.

TERESIA: Sinä pysyt kuitenkin terveenä ja vankkana. Niin sitä pitää nuorille näyttää.

JYNKKÄ (ilostuen): Mitä minusta. Vaan sinäpä vasta itse kukoistus olet. Sopiipa miehesi olla tyytyväinen. Miehesi, mikä hän nyt taas olikaan — niin, Rankki. Miksi ei se Rankki itse tullut?

JYNKKÄ: Se työ. Kuuluihan hän jotakin aikaankin saaneen, oli sanomissa, jotakin tieteellistä.

JYNKKÄ: Tieteet ne ovat tieteitä, sitä korkeampaa oppia. Ne eivät ole tavallista kuolevaista varten. — Noo, sittenhän teillä on hyvin kaikin puolin. Varoja vankasti? (Hän katsoo Teresiaan ja Teresia myöntää äänettömästi.) Varat, ne ovat maan tuki ja turva. Näes, ilman niitä mitä on elämä, mitä ihminen? Kuin tuulessa heiluva rihma.

JYNKKÄ: Sitä minäkin. Kun minulla oli vain tuo yksi poika — noo — en moiti sinulle isääsi — niin kiinnyin minä tähän nuoreen polveen. Te olitte kuin omia lapsiani, sekä sinä että veljesi. Teidän parastanne tahtoisin. (Peläten liikoja sanovansa.) Noo, ja kuulepa, mitä ajattelin. Ajattelin Artturinkin laittaa nyt sinne pääkaupunkiin. Mitäs sanot? Minulla on omat tarkoitukseni siinä. Hee —

JYNKKÄ: Onhan aika. Vaan siitä toiste, siitä toiste. Sitten oikein rauhassa pakisemme.

JYNKKÄ: Kiitos kysymästä. Hyvin ovat. Paremmin vielä olisivat, ellei tämä nykyinen työkansa — (nousee ylös, ähkää) työkansa olisi —

JYNKKÄ (kävelee): Niin näkyy kaikki kasvaneen. Ehkä olet sinäkin sen kasvamisen puolella?

JYNKKÄ: Et vastaan? Vai et vastaan? Vaan minun, minun pitää olla vastaan. Jos en olisi vastaan, ei tätä kotia tässä olisi. — Vai et vastaan. — No niin. (Huutaa ovesta oikealle kiivaasti.) Eikö se aamiainen ala olla jo kohta valmis? Vai niin. Lähettäkää sana sitten tehtaalle tai konttooriin, että vieraita on tullut. (Katsoo toisesta ovesta.) Kas tohtori, huomenta, huomenta.

TOHTORI: En tiennyt, että on vieraita. Suokaa anteeksi. Tohtorinna on vihdoinkin tullut vanhaa kotiaan katsomaan.

JYNKKÄ: Unohtaa ja kasvaa irti, irti näistä vanhoista, vanhasta kodista ja vanhoista tavoista.

TERESIA: Kuitenkin se on välttämätöntä ja pahalta tuntuvanakin joskus terveellistä.

JYNKKÄ (hilliten kiivastumistaan): Pahastipa, pahastipa taitaisi saada pettyä silloin.

Eevertti kurkistaa ovesta. Jynkkä katsoo muiden huomaamatta
tuimasti häneen. Eevertti katoaa. Jynkkä vetää oven kiinni.

TERESIA (kuunnellen): Isä sieltä tulee, tunnen askeleista. (Nousee vastaan, taluttaa isää käsipuolesta.)

JYNKKÄ (tohtorille): Jospa me sillä aikaa tämän maallisen linnan varustuksia tarkastaisimme. (Huutaa ovesta.) Miina, tulepas vähän auttamaan.

Tohtori ja Jynkkä poistuvat, ja Miina, vanhanpuoleinen, laiha hieroja, jolla on niskaan solmittu huivi päässä ja ylöskäärityt hihat, kulkee varpaisillaan toisten huomaamatta huoneen läpi vasemmalle.

TERESIA: Rakas isä, (silittää hänen harmaita hiuksiaan) oma isä.
Sellainen hiljainen isä. (Painaa päänsä isän olkapäätä vasten.)

TERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan päällä.

TERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt johtamaan. Että olet kiinni nyt tässä — elämässä. Isä, sinä et usko, minkä ilon minulle sillä tuotit.

TERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.

IISAKKI (tuskallisempana): Teresia — aina vaadit sinä minut tilille. Vaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei olisi voinut muuttaa.

TERESIA: Ymmärrän sinua, isä. Elä luule, että — — (voimakkaasti) Rakastan sinua juuri sellaisenaan ja iloitsen kaikesta siitä ihanasta, tuskaa tuottavasta, jota minulle antanut olet.

IISAKKI (joka levottomana on siirtynyt oven suuhun): Ette mitenkään. Olin juuri lähtemässäkin. Jäi konttooriin asiamies. Tehkää hyvin, tohtori, istukaa. (Kumartaa hätäisesti, menee.)

TOHTORI: Aika kuluu onnessa nopeaan. Yksinäisyydessä vierivät hetket hitaasti.

TERESIA: Noo — onnessa? Eikö se ukki äsken niin sanonut? Hän on sen ajan lapsia, jolloin onni vielä eli.

TOHTORI: En. Todellakaan en. Aina se on pujahtanut pakoon. Luvannut ja houkutellut.

TOHTORI: Aavistin, että te täällä olisitte. Tahi ei, ajattelin juuri tullessani teitä. Ja kun kuljin tuota lehtikujaa — unohtuiko vuodet — tuntui kuin olisin teidät eilen nähnyt. Puut, nurmet ja kukat ovat minulle samat kuin viisi vuotta sitten. Niin unohtuu aika, kun mennyttä kuvittelee. Ja joskus tuntuu kuin se, jota kuvittelee, olisikin vain totta ja elämää, ja muu ei mitään.

TOHTORI: Niin ei aina tunnu. Tahi ehkä ei ole teille mikään syvästi kipeää tehnyt?

TERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin.
(Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään.
Eikö se ole naurettavaa?

TOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä on. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi — rakastanut. Vaan mitä puhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan —

TERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut. Ettenkö ole "rakastanut?" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa onnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen, sillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti. Ja eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein todella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.

TERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet! Vaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori nousee, kävelee levottomana.)

TERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä lasten seikkasista.

TOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista.
Siitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.

TOHTORI (pakotetusti): Te tiedätte sen kuitenkin, tiedätte, että, että (tahtomattaan ratkeaa hän sanomaan välittömästi) — kuinka olen kaivannut teitä. Jos te tietäisitte, kuinka —

TERESIA (seuraten tohtorin tuskaa, heijastaen sitä, myös puhkeaa sanomaan välittömästi): Ja jos te tietäisitte, kuinka kauan, (ummistaen silmänsä) kauan sitten kaipasin teitä kerran.

TOHTORI: Miksi en tavannut teitä ennen? Miksi tapasin liian myöhään, kun jo toiselle menemään valmistauduitte?

TOHTORI: Muistatteko, kun kävelimme ja puhelimme tuolla kujalla ennen? Siitä on kuitenkin jo kauan, kuin iäisyys. Se oli teidän hääaattoinanne, kun te toista tänne jo odotitte. Muistatteko ne illat? Niiden muisto voi sairaaksi tehdä.

TOHTORI: Siitä saakka ei koko maailmassa ole minulle muita ollut kuin te. Siitä saakka, nämä pitkät vuodet, olen sitä sairautta katkeruudetta kantanut.

TERESIA: Ja minä. Luuletteko, että helpommalla olen ollut? Ei kukaan voi aavistaa, minkä tappion tunsin kärsineeni.

TERESIA: Mitä olisin voinut sanoa? Enkä minä tiennyt vielä, kuinka oikein oli. Ja jos olisin tiennyt, enhän minä voinut aavistaa, että se tunto niin sitkeässä oli. Mitä tietää ihminen tunnoistaan? Ja jos tietää, luottaa voiko? Sitten jälestäpäin huomasin vasta, että ajatukseni tänne jäivät.

TERESIA (kohoten ylös, hillityssä, salatussa riemussaan): Jos sanon sinulle totuuden. Sinua varten tänne tulin. Tiesin löytäväni täältä sitä, jota missään muualla ei ollut. Tiesin löytäväni rakkautta, tiesin löytäväni sinut, sinut, jota nämä vuodet olen kipeästi kaivannut.

Tohtori on kohonnut kalpeana ylös. Teresia seisoo äänetönnä, katkera, kärsinyt piirre ilmaantuu hänen suupieliinsä ja katoaa vähitellen. Kirkas hymy valaisee hänen kasvonsa. Hän kulkee ajatuksissaan ikkunan luo, vetää verhot syrjään, niin että auringonpaiste lankeaa hänen kasvoilleen. Tohtori tulee hänen luokseen, ottaa arasti hänen kätensä.

TERESIA: Katso, taivaan ikuinen valo kylvää siunaavia säteitään yli koko luonnon. Onnellinen ihminen, joka katoavan hetken ihanuutta nauttia saapi, nauttia autuuden kultaisista ikiunelmista. Vaan onni häipyy. Kuinka jaksaisimmekaan sen autuutta kauan kantaa?

TERESIA (hiljaa, kuin anteeksi pyytäen): Ystäväni, niin on. Niin kipeätä — elämää ajatella.

TOINEN NÄYTÖS

Lasiveranta, jonka takaseinän muodostavat köynnöskasveilla ja kukilla koristetut ikkunat. Verantakoristukseksi hakatut tuuheat koivut jakavat ikkunaseinän osastoihin. Oikealta taustalta kohoavat ulkoa portaat. Oikealla sivuseinällä on ovi kyökkiin. Vasemmalla kaksi ovea. Verantakalusto korkeaselkäisine korituoleineen. Ikkunoista näkyy puutarha, kauempana tehdas ja kesäinen järvimaisema. Valaistus aurinkoisen iltapäivän.

Teresia istuu vaaleassa kesäpuvussa hypistellen kukkaa. Kauempana ikkunasyvennyksessä seisoo tohtori Friman, ja tuijottaa vähäväliin ajatuksissaan Teresiaan.

TERESIA: Jos paljon vaadimme, otetaan meiltä pois sekin vähä, mikä meillä on.

TOHTORI: Vaan sinähän olet kuin aurinko, joka lämpöä hehkut. Todellakin. Ja kuinka kaikki sinua rakastavat ja kaikilla on oikeus rakastaa.

TERESIA: Mitä sieltä? Sieltä ei ole mitään kerrottavaa. Siellä on ikävää ja harmaata. Illat pitkät ja sydän raskas. Niin, mitään muuta ei olekaan.

TERESIA (kevyesti): Miksi onneton? Ikävä ja yksitoikkoisuus ei ole sama kuin onnettomuus. Ei. Onneton en ole.

TERESIA: Mitä hänestä. Hän on kunnon mies. Olen häneen tavallaan tyytyväinen.

TERESIA: Niin se on. Rakastaa vain omaa rakkauttaan. Omia unelmiaan.
Vaan puhukaamme liioittelematta. En ole enää nuori. Siinä se.

TERESIA (seuraa hänen kulkuansa, vaipuu ajatuksiinsa, nousee ylös ja puhuu hellästi kuin lapselle): Lupaan ajatella — olla mieleisesi. Oletko siis tyytyväinen?

TOHTORI: Kiitän sinua. Kiitän ikuisesti lainehtivaa elämää, kun se minutkin loi ja sinun lähellesi saattoi.

TERESIA (nousten): Ei, tule, kävelkäämme tuonne. Ilta on viileä ja ranta on tyyni. Tule, menkäämme sinne hetkeksi, unohtakaamme oma itsemme.

Ekbomska kurkistaa kohta kyökin ovesta ja katoaa heidän jälkeensä. Hän viittilöi kädellä ajatuksissaan. Sitten puhelee hän porraskaiteen yli Miinalle, joka on puutarhassa, vaan jota ei näy.

EKBOMSKA: Muuttunut on tuo tohtori. Herranen aika, sanon minä. Ennen ajattelin, että heistä pari olisi tullut. Vaan ei. Ihminen päättää, Jumala säätää. Miina, katsos nukkuuko tuo Eevertti tuossa puutarhapenkillä. He-hee — vai nukkuu. Aina huoletonna kuin taivaan lintu. Elä herätä, anna olla. Ha-haa. Eikö se nukkunutkaan, säikäyttipä sinua. Tulkaa vain. Tulkaa vain — ha-ha-haa.

EKBOMSKA: Eliinan kihlausta. Sillä, jos saan luvan ilmoittaa, on ristityttönne jo kihlattu miehelle.

EKBOMSKA (kyökin ovelta): Eliina, tuopas niitä viinipulloja joku tänne. Kummit täällä vain ovat. Tuohan, lapsi. (Toisille.) Ei tässä pitäisi liikettä ennen illallista olla. Ja omaa viiniähän se on. Kauppiaan itsensä antamaa.

EKBOMSKA: Vaan on kuin kuorma olisi pois päältäni pudonnut, kun tyttö on turvattu.

EKBOMSKA: Ptsit — ei hölyksi nosteta asiaa vielä, ennenkuin lakko on loppunut. Sitten julki kihlaus julaistaan.

EKBOMSKA: Vaan koska tämä ilonpäivä koitti —. Eikös katsottaisi korteista nyt elämän juoksua eteenpäin?

MIINA: Katsotaanpa vain. (Kaivaa kortit poveltaan, sotkee. Toiset, paitsi Eliina, joka istuu syrjässä neuloen sukkaa, kurottavat katsomaan povausta.) — Katsos, häähuone hyppäsi ja mikä iloinen trahteeraus kiirehtii tässä mamma-rouvalle. Rahoja syliisi nostat, ai sen tuhannen seteleitä. — Vaan pois muuttavat tältä paikkakunnalta nuoret. Eivät kasva nämä ahot marjoja heitä varten, eivät kuku tämän puolen käet heidän kuherruksillensa. Pois menevät — ja katso, heidän teilleen lankeaa kyyneleitä, aamupäivän kyyneleitä, keveitä kuin aamukaste. Vaan mikä on tuo nuori poikanen, joka lemmenliittoa tarjoaisi? Kaunis se on kuin metsänhirvi. Vaan katso, senkin sydänajatus on synkkä. Katsokaa, mustaa, pelkkää mustaa. Ikävää tapahtuu sinulle, Eliina. Niin ikävää, ettet aavistaa voi. Ei, pois panen kortit. Ne eivät puhu totta, levottomiksi kävivät. Ah, suuta jo kuivaa. (Ryyppää lasistaan.)

EEVERTTI (hyvitellen): Jos ikävää tapahtuu, mitä siitä. Kuin palavin rukous on ihmisrinnan puhtaan tuskan tunto. Ja kenelle tapahtuu muuta kuin ikävää? Kuka voi kerskata saaneensa, mitä halasi? Vain houkkio ja sokea, joka mitään ei nähnyt ja jonka elämä suurinta jumalanpilkkaa oli.

MIINA: Mitä minä laulaisin? No kuulepas, miten ennen morsianta opasteltiin. (Laulaa kiehauttaa vanhaa morsiamen opastuslaulua.)

Hoi mutso, sisar hyväni,
Elä anna armoasi,
Heinäsistä hempeyttäsi,
Rahasista rakkauttasi.

'Ei nyt joua lempimähän
Kesäisiltä kiirehiltä;
Kala kultainen kutevi,
Lohenkala karkeloivi.'

EKBOMSKA: Kaunista. Niin, niin, tässä samalla paikalla David-vainajan kanssa kihlat juotiin. Ai, Eliina, katsopas, ettei tuli hellasta putoa. Ja tuo se toinen pullo tullessasi.

EEVERTTI: Tässä kihlat juotiin. Ero vain, että kauppias itse oli puhemiehenä.

EKBOMSKA: He. Se kun leikittelee. Olipa lapsi vaikka itsensä kuvernöörin, ei Ekbomskan suusta se tieto ulos tulisi. On sitä toki siksi ihmisyyttä ja naisellisuutta.

MIINA: Ja kuntoa vielä tämän ajan naisissakin. Ja niin kauniisti kun
Ekbomska usein sanoo, että moni asia ei puhuen parane.

EEVERTTI: Sinä sitä liikut vain maailmanparannuspuuhissa. Vaan mikä on pahinta, on täällä. (Painaa rintaansa.) Mitenkäs sen ajattelit parantaa?

EEVERTTI: Jaksatko odottaa, kun et jaksa pienempien seikkojen parannusta odottaa?

EEVERTTI: Vaan piru se nauraa teille, ja Jumala on vanhoillinen. Ketä on sitten puolellanne?

EEVERTTI: Toinen suuruus! 'Suurin oikeus on suurin vääryys', sanotaan jossakin.

HALLINEN: Nämä ehdot olisi jätettävä vain. (Ojentaa paperit
Ekbomskalle, joka ne ottaa.) Tänä iltana julistetaan lakko.

HALLINEN: Asia ei ole yksin meidän. Muidenkin maiden työväki pyrkii vapautumaan. (Katsoen Eliinaan, joka tulee kyökistä tuoden toisen pullon pöydälle.) Yhteisen hyvän vuoksi on uhrattava aikansa ja toimeentulonsa ja onnensa, jos siitä on kysymys.

HALLINEN: Olosuhteet pakottavat. Eikä pahuutta aina hyvyydellä saa voitetuksi. Eikä oikeudellakaan. Olemmehan nähneet kurjuutta. Mitä se oikeudesta tietää ja mitä se oikeudesta kertoo! Vaan yläpuolella oikeuden on ihmisyys, ikuisesti taisteleva ja oikeuksiansa etsivä. Kuin nälkäinen ja kahlehdittu eläin kohottaa se päätään, ja sen tuskanhuuto kajahtaa yli maanpiirin.

HALLINEN: Lakkorahasto on pieni ja lähden täältä kaupunkiin tovereilta apua saamaan. Eliina, tule minun omakseni. Ehkä puutettakin kärsimään. Se meidät yhteen vihkiköön!

HALLINEN: Eikö ole meidän oma asiamme, milloin toisiimme suostumme?
Mitä sillä asialla on papin kanssa tekemistä?

EKBOMSKA: Ei, sanon minä. Kihlaus on sillä purettu. Etkös häpeä, kunniallisille ihmisille mokomaa sanoa. Häpeä, sanon minä. Kaikkien kanssa sitä tekemisiin sattuukin. Luulin teitä ihmisiksi, koiria olette.

EKBOMSKA: Mitä sinä itket, Eliina? Häpeätä tuo onkin. Kaikkea sitä pitää kuulla. Että vihkimättä. Onko Eevertti kummempaa kuullut?

EKBOMSKA: Vaan ettäkö julkisesti? Ei. Vihittiin minutkin ennen, ja niin on koko ihmispolvi vihitty aina Aatamista tänne asti. Eihän sitten koira koiran hännälle astu. Vaan olkoon. Ei sanaakaan tästä enää. Eliina, elä itke, kyllä minä sinulle toisen löydän. Kaikkiakin.

Menee papereineen oikealle. Eevertti työntää täyden pullon housuntaskuunsa, ottaa toisenkin ja menee. Eliina pyyhkii silmiään ja kerää laseja.

MIINA: Sitäkö, kun kihlaus raukesi? Kuule, sanon sinulle, et sitä itke.
Sinun asiasi eivät ole oikein, Eliina. Kyllä vanhan silmä näkee.

MIINA: Tyhjästä olla onneton. Niinkuin se ansaitseisi. Ja kiittämätöntä se on Jumalaakin kohtaan olla onneton. Ihmisasioita ne ovat kaikki ja järjestää kaikki voi. Kyllä kummi auttaa. Niin, (kuiskaa) ei suinkaan se Artturi-herra ollut?

MIINA: Lapseni, luuletko, ettei maailma ole murhetta täynnä? Se on murhetta täynnä. Ei maailmassa ole niin onnellista kuin näyttää. Jokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu. Vaan toisia on aina onnettomampia vielä. Vaan mistään ei tiedetä, kun lapsellinen ja nuori on ihmisajatus vielä. Elä pelkää, kyllä kummi auttaa.

MIINA: Elä pelkää, en pahaa tahdo. Elä sano vain äidillesi tästä. Elä kenellekään, niin on asia autettavissa. Sillä tässä on se paikka, jossa ihmisen velvollisuus on Luojan töitä noin niinkuin vähän korjailla. Niin, lapsukainen, koeta olla iloisempi hiukan ja kunnialla kuormasi kantaa.

IISAKKI (juopuneen tavoin): Antakaa minun olla. Missä on minun tyttäreni, Teresia, minun iloni?

MIINA: Ukko on vihainen, kuulkaa. Siellä se tepastaa kuin ärsytetty peto, kun lakot ja kaikki sattui.

Miina koettaa houkutella Iisakkia pois, Iisakki vastustelee ja
Teresia, kuultuaan ääniä, tulee puutarhasta isäänsä asettamaan.

IISAKKI: Kuulitko, lapseni? Katsos, taas olen minä näin. Anna minulle anteeksi, Teresia, tämä lepo, tämä ilo.

IISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä ketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.

EEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän voimamme on meidän heikkoudessamme.

IISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun isäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä elämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko tähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä syvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole oikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.

MIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna.
Tuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa?
(Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)

IISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti. Emmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin ne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme paljastaneet?

EEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät, miten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et kuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä puhtaana, poikani.

TERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi): Isä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me molemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.

IISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun paikkani ei ole sinun vierelläsi.

IISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä itket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi pitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi pitänyt olla toinen —

Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.

TOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi? Minäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet sinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat minut itkemään. Ja sinun kyyneleesi — (Ottaa hellästi Teresian pään käsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)

TERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän rauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus, kauas. — Mitä on tämä ihminen täällä? — Tuolla on loputon avaruus ja avaruuksien kauneus.

TOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle rakkaampaa vain ja läheisempää.

TOHTORI: Sinun olentosi saattaa minut hulluksi. Sinun liikkeesi, sinun sanasi, sinun äänettömyytesi ennen kaikkea. (Tarttuu rajusti Teresian käteen, vetää hänet luoksensa.)

JYNKKÄ (tulee samassa sisään vasemmalta Hallisen jättämät paperit kädessään. Nähtyään nuoret jää hän seisomaan kuin kivettyneenä): Teresia! (Hänen äänensä jylisee.) Teresia!

Teresia ja tohtori eroavat. Tohtori painaa päänsä alas, vaan Teresia katsoo lujana ja tyynenä kumpaakin. Heikko hymy kierii hänen suupielissään, kun hän näkee tohtorin hämmästyksen ja heikkouden.

JYNKKÄ (viittaa kädellään, kun tohtori koettaa sanoa jotakin, ja painaa toisella kädellä sydäntään): Ei mitään, ei mitään. Alan ymmärtää.

JYNKKÄ: Alan ymmärtää tätä uutta aikaa, tätä vapautta, tätä mätää, jota joka puolelta löyhkää.

JYNKKÄ: Ei mitään pyytämistä. Tokko tuota tiedät, miksi tätä pahetta ennen sanottiin, tätä uuden ajan rutsaa ja löyhkää?

TERESIA (levollisesti): Ettei se ole yksin uuden ajan, sen sinä itsestäsi tiedät. Ja ettei se kohdaltani ole pahetta, sen minä tiedän, ja se riittää.

TERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä voi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe meissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.

TERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää ollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.

TERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt. Pakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken. Että hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin talonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi sait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta tehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja toisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä olet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja onko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?

TERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten sinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua vastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat ovat.

TERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako lasta sinulla on ollut.

TERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa pidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä polvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?

TERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla sikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.

TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain — erehtyvä ihminen.

JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.) Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)

TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi en tiedä — Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat, on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset — kohota ajatuksen saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.

TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.

TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan, ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.

TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden velvoituksen tuntee.

TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt toinen toistansa.

TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut väärin.

TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin: elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.

TOHTORI: Kuinka raskasta — raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt.
Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin —

TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi, ystäväni.

Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee
tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.

ARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti huoneessaan ja valittaa.

TERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää vastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.

ELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko tohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.

ARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi. (Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut — ja minulle on selvinnyt nyt moni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy tulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää ajatella muuta kuin sinua.

ARTTURI: Minä katselen, katselen sinua aina. Sinä olet omani. Ei kukaan muu. Sinä olet ikuisesti omani. Anna anteeksi heikkouteni. Olen ollut kuin sairas ja sekaisin. Vaan nyt on selvinnyt minulle elämäni arvoitus.

ELIINA: Artturi, jätä minut. Onnettomuus vaanii meitä. Ukko on liikkeellä siellä. Kuule — tulee tänne —

ARTTURI: Tahdon sanoa hänelle kaikki. Tahdon sanoa, mitä olen nyt ajatellut ja päättänyt. Ellei hän suostu, jätän kodin. Lähdemme yhdessä kauas, Eliina. Jos tämä sukupolvi on heikko, kasvakoon jäljestä toinen, joka tietää, mitä tahtoo, joka uskaltaa katkoa ne kahleet, jotka sen tahdon ja terveen elämänvoiman tukahduttavat, uskaltaa kerran nousta meitä vastaan ja kulkea omia teitänsä.

JYNKKÄ (tulee laahustaen huoneestaan. Puhuu vaivalloisesti): Artturi.
Tahdon puhella kanssasi. Eliina — (viittaa, että Eliina poistuisi).

JYNKKÄ: Kotoiset seikkansa pakottavat hänen lähtemään. Olen päättänyt nyt, huolimatta lakkoseikoista, jotka ilman sinuakin selviävät, päättänyt kysyä.

JYNKKÄ: Sanoa, että sinun on samalla lähdettävä täältä, niinkuin puhe oli, että tässä selviämään pääsisi —

JYNKKÄ: Et voi? Sinun on voitava. (Lauhasti.) Katsopas, lapseni, kun sinulle selitän. Minun elämässäni, tuota, on ollut vikoja — vikoja monia. Minä tuota, huoneeni ikäänkuin hiedalle rakensin. Se, jonka aviokseni otin, ei ollut varoja vailla. Mutta hän oli toista säätyä. Ja sitä on pitänyt sietää täällä sitä sivistystä (rypistäen silmäkulmiaan) kaikenmuotoisena. Sitä et saanut mieleiseksesi puhdistaa, et kyllin kiinteäksi rakentaa tätä kotia. Täällä ovat päässeet rehoittamaan kaikenlaiset rikkaruohot, täällä ovat päässeet puhaltamaan kaiken maailman tuulet. (Kuin itsekseen.) Tyhjään haihtuvat sinun töittesi jäljet — (katkerasti) ja sinun elämäsi. (Vaikenee.) Ja kun se parhain on ollut, on se tuska ja vaiva ollut. (Vaikenee.) Sinulle elköön käykö niin, lapsi. Lähde sinä täältä ja valitse vertaisesi.

ARTTURI: En. Tahi jos minä lähden, jos pakotat, en enää tule tänne. Sinä syytät aina voimattomuudesta. Ja sinä käytät kovinta pakkoa — niinkuin isänkin suhteen olet käyttänyt. Vaan nyt tahdon minä astua omia teitäni. Tiedän, ettet sinä sitä salli. Vaan minä tahdon kuitenkin. Minä olen aikoja sitten tehnyt jo valintani (tarttuu Eliinan käteen). Eliina on minun vaimoni Jumalan edessä, minä tahdon, että hän on sitä ihmistenkin edessä.

JYNKKÄ (katsoo heitä kauhistuneena. Hän koettaa nostaa kättänsä, saa vaivoin sanotuksi): Sinun vaimosi — lapseni, lapseni — Mikä kirous painaa meitä? (Vaipuu tuolille.)

ARTTURI: Valheen kirous. Vaan se ei paina tulevia, ei meidän lastamme, joka syntyy kohta.

JYNKKÄ (voihkaisten kuin satutettuna, syyllisenä): Minä, — minä, mitä olen tehnyt — ah, aah — (painaa sydäntään ja vaipuu kuolleena paikoilleen).

ARTTURI (painuu isoisän eteen): Ukki, ukki, rakas ukki — ei kuule.
(Eliinalle.) Hae tohtoria! (Eliina menee.)

ARTTURI (tuskissaan): Mitä minä olen tehnyt? Mitä olen minä tehnyt, minä onneton, mitä olen tehnyt?

KOLMAS NÄYTÖS

Kyökkikamari. Oikealla seinällä vanha, aukivedettävä sohva, perempänä ovi, nurkassa uuni. Peräseinällä uunin vieressä ovi, vasemmassa nurkassa Eliinan sänky uutimineen. Vasemmalla seinällä piironki. Vieressä pieniruutuinen ikkuna, jonka edessä on yksinäinen verenpisara. Keskellä lattiaa suuri, pyöreä pöytä ja sen ympärillä vanhoja, erilaisia tuoleja. Pöydällä juomatavaroita. Muuten raskaan ja painostavan näköistä.

EEVERTTI:

EEVERTTI: Vaan pientä on ilo yksin, pientä. Vapaus se on toista. Ja suurin vapaus on mikä, Miina? On elämisen vapaus. Kun et olekaan kuollutta ainetta. Vaan lämmintä, sykkivää verta. Kun uneksit — Ja miten uneksit?

"Moni katsoi muotohoni,
Iski silmät varteheni.
Vilmui katse viiden, kuuden,
Seuroi seitsemän sydämet."

EEVERTTI: Kuin kukka on ihminen. Vaan pian se lakastuu ja maaksi maatuu. Siinä kaikki. Siinä koko elämän palkka.

MIINA: Vaan kuule, kauppiaan vasen silmä jäi auki. Se toista perässään kutsuu. Kuolee joku.

EEVERTTI: Siitä kun tulit täysi-ikäiseksi, poikani, ja holhoojasi pudisti maan tomut jaloistansa Miinan avulla.

IISAKKI (turruksissa, välinpitämättömästi): Niin, minä unohdin sen. Se se olikin. Minä kun ajattelin tuossa juuri, että mitä on äskettäin tapahtunut, jotakin uutta, vai näinkö unta. Ja muistelin, muistelin, enkä voinut muistaa. Vaan sehän se olikin.

MIINA: Ja tehdas seisoo. Artturi-herra ei kuulu ryhtyvän neuvotteluihin. Isän asia on, sanoo. Vaan kuuluikin tyytymättömyyttä Hallista kohtaan olevan. Kyllä ne siitä tulevat työhön pyrkimään.

IISAKKI: Nyt muistan. Jahaa — (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata ajatella. Mitätöntä.

IISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele sellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun muutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)

EEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä paljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät, vaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden tiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.

IISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin, mitä olet!

EEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä, niinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä minusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät minusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon sydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen, eikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä. Hän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni kotipihani.

IISAKKI: Vaan ei minun. Koska, tuota, käypäläinen olen, vieras — ja kotia kohti kuljen.

EEVERTTI: Terve, luonnon ihanin kaunistus: lämmin, sykkivä ihmisruumis ja värähtävä ihmissielu!

IISAKKI: Terve sen kaunistuksen tumma ja kylmä kivipohja: eloton, kivettynyt luonto!

EKBOMSKA (käsiään yhteen lyöden): Täällä sitä vain juhlitaan ja ruumis on talossa.

IISAKKI: Tulkaa, istukaa! Ei suinkaan ruumis sitä pahakseen pane, että elävät elävät ja häntä muistelevat.

EEVERTTI: Silloinpa pieni unohduksen pisara hyvää tekee. (Hakee lasin, johon kaataa Ekbomskalle.)

MIINA: Ja olisiko kauppiaan Ekbomskan mielestä pitänyt yli ikänsä elää? Eikö korkeimmassa paikassa ole säädetty näin, ja eikö itsekullekin ole parempi näin, että väljemmille tiloille muuttamaan pääsee?

IISAKKI: Totta on sekin, että hän oli isäni. Vaan minkäs minä taidan, että hän, minun isäni, kuoli. Hän kuoli, vaikka hän oli isäni, eipä siltä, ja minä poika elän, vaikka olen vain poika, eipä siltä. Vaan niinhän useimmin käy, että poika on nuorempi ja jälemmä jää, niin ettei sille mitään taida.

IISAKKI: Niin. Ja se on hyvä. Ja oikeus siinä vain tapahtuu. Sillä kuolema on lepoa ja vieläkin ihanampaa. Mitä sinä olit ennen syntymääsi? Nichts, ei mitään. Ja oli hyvä olla. Minä sinä olet kuoltuasi? Samaa kuin ennen syntymääsi: Nichts, ei mitään. Ja on hyvä olla.

EKBOMSKA: Vähätpähän muusta, kunhan autuutta saisi. Kovin olisi kurjaa ikuinen kadotus.

MIINA: Ei ole meidän asiamme pohtia näitä kysymyksiä. Vaan suorittakoot he keskenään asiansa siellä taivaan portilla, jonne kuolevan katse ei ulotu. Ja luottakaamme me ikuisien tuomiokirjojen järkähtämättömiin ja kiveen kirjoitettuihin lakipykäliin. Vaan nämä asiat täällä olkoot meidän asioitamme. Missäs menee kyökin puolella hautajaisvalmistukset, Ekbomska?

EKBOMSKA: Luojan kiitos, hyvällä alulla ollaan. Ehkä siitä selviää tavallisella kunnialla vielä. Vaan niin tuo suru päähän pakkaa, että on kuin sekaisin.

MIINA: Antakaahan, kun minä hieron surut alemma. Tässä ovatkin suonet sellaisella solmulla, ettei ihme, jos suru ei alemma painumaan pääse. Vai alulla ovat jo hautajaispuuhat. Pitää sitä ruokaa ja juomaa olla, ihan haljetakseen kiskoa. Kiittää pitäisi suurta tekijää.

EEVERTTI: Minultako mielenmalttia puuttuisi? Enkö aina sano, että jos sinulle hyvin käy, mielenmalttia, ja jos sinulle ei hyvin käy, mielenmalttia. Minultako suvaitsevaisuutta puuttuisi? Enkö ole sanonut, ymmärrä kaikkea ja vaikene? Äänettömyys yksin osoittaa ymmärrystä. Vaan vieläkin suurempaa ymmärrystä ja suurempaa inhimillistä sydäntä tyhjät sanasi. Niin, veljeni. Ja kuitenkin sanot sinä varoittavia sanoja, jotka loukkaavat tunteitani. Kun sitä ajattelen, hellyn, hellyn siihen paikkaan.

IISAKKI: Jos sinä sanoille sen arvon annat, eno, mihin joudummekaan? Ei. Terve, sinä elämän lämminsydäminen katselija! (Kohottaa lasiaan, vaan käsi painuu alas, kun Teresia tulee sisään.)

MIINA: Eihän tohtorinna toki? Tuleekin pulskat hautajaiset. Pitää olla ruokaa ja juomaa.

MIINA: Suokaa anteeksi, tohtorinna, tätä kodikasta järjestystä.
Miesväkeä kun on talossa, niin sitä se on, sitä se on.

IISAKKI (huomaten Teresian peitetyn kärsimyksen): Elä ole minun tähteni murheissasi, Teresia. En ole sen arvoinen. Ja jos sinä tietäisit, miten minulla on hyvä olla ja mikä rauha on täällä (painaa rintaansa).

MIINA: Antakaa anteeksi tälle isäraukallenne, tohtorinna, hyvä hän pohjaltaan on.

IISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi, tahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se mitään merkitseisi.

MIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä mieltä?

MIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää rajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja seurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan kanssa?

MIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden, siitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia esi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä leviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi sitä, mitä tehdä voit.

MIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua. Eikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna tahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna, minkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna, että Eliinalla on aivan samanlainen?

MIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa. Vaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä todistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se Eliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni, kihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.

MIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.) Surkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan oikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja siksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee suonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia teitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.

TERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen Ekbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja pyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias on muistanut teitä testamentissaan.

Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta ilosta.

EEVERTTI (puhuu mennessään ovessa Artturille, jota vielä ei näy):
Täällä, täällä kaikki ovat.

TERESIA: Lähden. Lähde mukaan. Olet niin sairaan näköinenkin. Lähde, sehän oli ukonkin toivo.

ARTTURI: En tiedä. Tokko tullen. Täällä on minun paikkani. Oli vain ikävä, että satuit niin pahaan aikaan.

ARTTURI (hillittömänä): Kammottaa. Minua kammottaa hänen loppunsa. Minä vastustin häntä. Hän voihkaisi. Se ääni vaikeroi ja huutaa yhä korvissani.

TERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha, lääkärikin sanoi sitä odottaneensa.

ARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.)
Vaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut.
Minä olen syyttänyt itseäni — vaan minä en olisi voinut välttää.

IISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia.
Sano, onko sinulla hyvä siellä olla?

IISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi meille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.

ARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon sen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita sinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia minua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.

ARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt sinua mielessäni aina — kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku, joka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja rikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se, jota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.

IISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti oikeaa ja —

ARTTURI (keskeyttäen): On oikeaa ja väärää. Ja minä tahdon pyrkiä — rukoilla, että oikeus elämässäni voiton saisi.

TERESIA: Niin, lapsi. Vaan sinua vaivaa jokin. Onko se se, että kun Ekbomska jää tänne vielä, tahi se, että häntä on testamentissa muistettu?

TERESIA: Nuorena on arka ja kiivas tuomitsemaan. Erottaa jyrkästi oikean ja väärän. Ajattelin vain, että jos sekin sinun ajatustasi loukkasi, että hän jää, kun hän nyt oli niin läheinen — oli, kuten kaikki tiedämme, oli ukon vaimo.

TERESIA: Elä ota sitä niin raskaasti. Koettakaamme ymmärtää — jo
Eliinankin vuoksi. Jos myöntäisimme hänelle perintöosaa?

Iisakki nyökäyttää päällään hyväksyvästi. Artturin tuska näyttää
yhä kasvavan.

TERESIA (lujemmin): Onhan hänellä sama oikeus, onhan hän samoja jälkeläisiä.

TERESIA: Voisiko isä mennä ja puhua hänelle — selvittää jotakin — sanoa jotakin?

TERESIA (yksin): Kotona. Tämä oli minun kotini. Muuta kotia ei ollut. Jos minä olen siellä taikka minä olen täällä, vieras olen, vieras, outo ja yksin, yksin kaikkialla. En luullut sitä! (Valoisasti.) Mitä minä uneksinkaan elämästä! (Raskaasti.) — Ja mitä se oli!

TERESIA: Tule tännemmäksi, rakas lapsi. (Ottaa Elinaa kädestä, painaa hänet vierelleen istumaan.) Sinä olet niin kalpea, lapsi. Oletko tehnyt liian paljon työtä? Ei saa rasittaa itseänsä. (Silittää hänen kättänsä.) Tahi oletko surrut jotakin?

TERESIA: Onko pikku ystävä surrut? Elämä on sellainen. Se ei ketään jätä. Se vaatii paljon ja antaa vähän. Se vaatii meitä jättämään kaiken kalliin, luopumaan kaikesta rakkaasta, ennenkuin se rauhan antaa. Onko sinulle tapahtunut sellaista? Onko sinun ollut vaikea luopua?

TERESIA: Pikku ystävä. Minun pieni sisareni. Olet kärsinyt. Rakastanut ja kärsinyt.

TERESIA: Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut rakastaa edes kerran.
Rakkaus, se on kuin unelma, taivaan laina, joka otetaan sinulta pois.
Sillä se ei ole ihmisiä varten. Anna se, elä säästä sitä. Vaan rukoile,
että jaksat köyhyytesi kantaa. Tahdotko?

TERESIA: Rakastat häntä. Se ei ole syntiä, jos rakkaudessasi olet antautunut hänelle. Ja kuka tietää, eikö näin pitänyt käydä oman parhaasi vuoksi? — Täälläkö sinä nukut, ystäväni?

ELIINA (hymyilee): Vaan minä en voi ajatuksistani jättää häntä vielä nytkään. En sille mitään taida. En voi olla rakastamatta häntä. Ja Artturikin sanoi, ettei hänkään voi elää minutta. (Hymyilee.) Niin sanoi, ajattelehan.

ELIINA: Niin, Artturi. Näinhän minä, että sen tiesit, (hymyilee) ja sanoit kuitenkin, ettei se ole synti. Minulle tuli siitä niin hyvä olla. Kuin rauha ja siunaus olisi ylitseni laskeutunut.

TERESIA (nousee kauhuissaan, ojentaa, vääntää käsiänsä voivotellen):
Voi teitä, voi, voi.

ELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että se oli väärin.

ELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen rikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.

TERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos sinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä tietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki — (kiihkeästi, sekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois — tahi Artturinko on lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä — jotakin on tehtävä, kun lankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.) Ei — ei — lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin. (Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) — Menen ja ajattelen näitä asioita — näitä asioita yksin ajattelen.

ELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni levoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt niin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee peloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa) tahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä — minua kammottaa kuolla — (kauhuissaan) — ja jos se nyt minut viepi, olen — kadotettu!

ELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä niin pelkäsin yksin.

ELIINA: Kun kuollutkin on talossa, kammottaa yksin. Ja minä näin viime yönä unta. Kauppias tuli ja viittasi minulle. Ja minä seurasin häntä pitkin monia kukkivia niittyjä. Ja pieni metsälampi oli siellä, jonne tulimme. Ja hän hyppäsi lampeen ja veti minua mukanaan, ja minä painuin sinne syvälle. Ja sitten enää en muista. Mitähän se oli, sanokaa?

EEVERTTI: Tyhmyyksiä. Anna siis tyhmyyksien olla ajattelematta. Vaan minä kun näin unta, se oli toista.

EEVERTTI: Alahan asettua nukkumaan sinäkin. (Riisuu nuttunsa.) Minä tässä viskaudun vain tuohon sohvan kannelle.

EEVERTTI (heittäytyy sohvan kannelle ja viskaa nuttunsa peitteeksi):
Näin on niin hyvä.

ELIINA: Jos te ette täällä nukkuisi, en minäkään yksin uskaltaisi. Olen niin kiitollinen teille, kun nukutte täällä. Minua kun pelottaa yksin. Vaan mitä unta te näitte, kertokaa. (Istuutuu jakkaralle sohvan luokse.)

EEVERTTI (pitkollaan): Kultainen kuun sirppi laskeutui taivaalta alas ja minä istuuduin hajareisin sen selkään. Ja se alkoi kohota, se kohosi, se kohosi.

EEVERTTI: Ylös avaruuksiin, jotka olivat kuin loputtomat meret — ja maa oli pieni pilkku allamme ja katosi näkyvistäni tuhansien toisten tähtien taakse. Tähdet loistivat kuin timantit, kimmelsivät kirkkaat auringot ja häikäisivät aurinkojen auringot, hehkuvina kuin suuret tulipallot ja säteilivät lämpöänsä kiertäessään ratojansa niissä mitattomissa äärettömyyksien merissä.

EEVERTTI: Kaikki kaunis. Kaikki mitä on, ja kaikki mitä ei ole, kaikki, mistä emme mitään tiedä.

ELIINA: Kuoltua. Vaan kuinka ne, jotka ovat pahaa tehneet? Ne eivät sinne joudu. Ne eivät näe Jumalaa.

EEVERTTI: Kaikki näkevät, mitä nähdä voi. Kaikki nukkuvat samoin, yhtä kevyesti sitten, ilman pahoja unia. Ja kaikilla on hyvä olla.

ELIINA: Ei kaikilla. Ei niillä, jotka ovat syntiä tehneet ja paljon pahaa ajatelleet, ei niillä. Eikä niillä, jotka ovat maailman pahennuksena olleet ja paljon rikkoneet (ummistaa silmänsä), ei niillä. Ne eivät koskaan lepoa löydä.

ELIINA: Minä olen syntiä tehnyt ja rikkonut Jumalan tahtoa vastaan.
Siksi on minulla vaikea olla.

EEVERTTI: Ihminen tahtoo, että aina hyvin olisi, ei kärsimystä, ei jaksettavaa.

EEVERTTI: Opi erottamaan, mikä on sinun syysi ja mikä ei ole sinun syysi. Ja miksi tuskistella? Eikö oppia kestämään tapauksia, mitä tahansa, eikö oppia köyhtymään ja nöyrtymään ja löytämään oikean itsensä ja oikean rikkautensa? Niin — ja kyllä Hallinenkin kohta takaisin tulee ja kaikki asiat selviävät. Menehän nukkumaan vain. Oh hoh — (haukottelee) kun nukuttaa minuakin.

ELIINA: Mitähän se tarkoitti? (Äänettömyys.) Kun nukkui. (Panee kätensä ristiin.) "Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu" — (Hänen päänsä painuu alas, levottomana.) Ei, ei. Minä en voi, minä en voi rukoilla.

Äänettömyys. Eliina tuijottaa peloissaan pimeihin nurkkiin ja vilkuilee ympärilleen.

EEVERTTI: Jos sinun täytyy ajatella, ajattele kauniita asioita.
Ajattele kauniita tarinoita, niitä on niin monenlaisia. Ihanoita.
Niistä voi löytää lohdutuksen. Oli kerran eräs nuori äiti ja Jumala
siunasi hänet ja hän synnytti pojan maailmaan. — Muistatko?

EEVERTTI: Ja poika kasvoi ja vahvistui hengessä ja viisaudessa ja oppi rakastamaan maailmaa ja elämää ja sen kauneutta omalla tavallaan. Vaan ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, he pilkkasivat ja vainosivat häntä. Hän kärsi paljon, vaan hän ei ollut katkera, hän rakasti heitä, siunasi niitä, jotka häntä sadattelivat. Niin pitää oppia tyytymään ja ymmärtämään ja kärsimään. Vaan ajattelehan, että hän oli herttainen, pieni lapsi ensin. Ajattelehan sitä, ajattele ilolla. Lapsi, kenelle sellainen on uskottu, on siunattu maan päällä. Miten ihanaa, (unissaan) eikö kaikkea kärsisi — oh-hoh — (Vaipuu unen horrokseen uudelleen.)

ELIINA: Herttainen, pieni lapsi — kuulkaa, sanoitteko te — (kuuntelee) — Nukkui. (Mennen vuoteensa luo, riisuutuen hiukan.) Nyt voin ehkä nukkua ja ajatella siten, kauniisti. (Istuallaan vuoteella, kädet ristissä.) Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu. Hän kaitsee minua ja vie minut virvoittavien vesien tykö. — Kiitos, Jumala, kun rauhan annoit. Varjele Sinä minua. Johda minua teillesi. Anna kärsiä, kun kärsittävä on. Koettele minua. Ja jos minun sydäntäni ahdistaa ja mieleni on raskautettu, anna Sinä armosi ja käännä kasvosi minun puoleeni ja anna minulle iankaikkinen rauha. (Laskeutuu pitkälleen rauhallisena.)

MIINA (ääneen): Eevertti, Eevertti! (Hiljaa.) Jo nukkuu, Luojan kiitos. Nyt, lapseni, nyt tulen avuksesi. Jo on aika, (katsoo ikkunasta) kuu korkealla kumottaa, (kuuntelee) ja yksinäinen yökehrääjä rauhatonna harhailee, harhailee.

MIINA: Omaa parastasi et tiedä. (Kulkee pöydän luo, kaivaa poveltaan pussin, jonka aukaisee ja josta levittää taikakaluja ja pulveripusseja pöydälle. Tunnustelee yhtä pulverilippua ja supisee:)

"Päästä, luoja, päästä, luonto,
Päästä, päähinen jumala,
Suuren mieron suuteloista,
Pahan sijan paisumoista."

MIINA: Rohtoja lapselle annan. Yrttipölyä vain, se pahat mielet poistaa. Ei se ole myrkkyä edes. Vaikka on täällä sitäkin. Sitä kaatuvatautisten pulveriin pannaan. Kaikkea on Miinalla ja kaikkia Miina auttaa. Sääli on ihmisiä, sääli. Syntikö, kun kuorma on liian raskas, kevennellä sitä? Syntikö? Ihmisten keksinnöitä kaikki.

MIINA (kuiskaa): Kuolemaa? Eihän sillä vielä elämää ole. Ennenkö häpeän kärsit?

ELIINA: Minä rukoilen anteeksi siltä. Ajatelkaa, herttainen, pieni lapsi. Kenelle sellainen uskottu on, on siunattu maan päällä.

MIINA: Kun et ymmärrä. Usko minua. Lepo synnittömän on parempi.
Kuolema on onni, lapsen onni.

ELIINA: Minä uskon sen. Lepo synnittömän on parempi kuin kärsimys täällä. Lepo synnittömän on suloinen. — Vaan minä en voi.

MIINA: Et voi! Artturi-herrakin häpeää, pois matkustaa. Siellä tavaroita kokoon panivat, ennen aamua lähtee.

ELIINA (valittaen): Kaikki pakenevat minua. Artturi, Artturi!
(Painautuu pitkälleen itkemään.)

MIINA (lohdutellen): En pahaa sinulle tahdo, olet kuin oma lapseni, siksi, siksi täytyy minun — ja siksi täytyy sinun.

MIINA: En olisi sinulle sanonut tätä, mitä nyt sanon: Kirous on kohdannut tätä sukua ja kirous on ankarampi, jos sen täyttyä annetaan. — Sinun isäsi olikin kauppias ja sinun lapsesi saa kantaa suvun kirot, — siksi — (heikosti) — ajattele vielä — jotakin täytyy tehdä.

ELIINA (kauhistuen): Ei, ei voi olla totta! — Ja se on totta! Nyt näen kaikki. Se tieto murhasi — isäni. Minä murhasin — isäni! Nyt on minun kuoltava. Vaikka olisin — kadotettu! Ja minä olen kadotettu! Armahda, armahda, Jumala! Et voi armahtaa. Lastani armahda, minua elä. Lastani säästä. Hän on viaton. Anna hänelle armosi laupeutesi tähden. Eihän hän ole mitään pahaa tehnyt. Eihän hän ole rikkonut. Minä vain, minua rankaise. (Tuijottaen äänettömänä, painuu köyryyn. Sitten kohottaa päätänsä, katsoo ylös.) Nyt tunnen sen. Sinä armahdat häntä. Sinä ymmärrät ihmisten virheet ja sovitat ne. Sinun poikasihan sovitti ne. (Nousee vuoteeltaan. Valoisammin.) Niinpä menenkin pois sinne, jossa on lapsen hyvä olla, jossa on lepo. Lepo synnittömän on suloinen. — (Menee, ottaa Miinan pussista myrkkypulverin, tyhjentää sen, juo vettä ja kulkee kuin unissakävelijä sänkynsä luo. Viittaa kädellään kuin jollekin loittonevalle.) Hyvästi elämäni, tuskani, iloni. (Haikeasti.) Iloni! Minne haihtuvatkaan ne kaikki? Niin ei ollutkaan elämä siis mitään? (Nyökäyttää hiljaa päätään.) Niin ei olleetkaan kärsimykset mitään. (Painaa kädellä rintaansa, tuntee polttoa.) — Niin ei ollut mikään mitään. — Lepo vain — ihaninta. (Asettuu sänkyynsä.)

Kohta kuuluu heikkoa voivotusta vuoteelta. Miina tulee lämmin maitolasi kädessään.

Eliina voivottaa heikosti. Miina tarkastelee pulvereitaan, huomaa tyhjennetyn paperin.

MIINA: Eliina, Eliina — ei kuule enää. Mitä minä teen? Voi kuitenkin minua kirottua! Kun en katsonut. Eliina, rakas lapsi. (Menee Eevertin luo.) Eevertti, Eevertti, kuulkaa, nouskaa.

Ekbomska painuu sängynlaitaa vasten nyyhkyttämään.
Teresia tulee laahustaen, kalpeana sisään.

MIINA: Ollaan hakemassa. (Koettelee Eliinan käsiä ja rintaa uudestaan.) Vaan ei tässä nyt enää maalliset lääkärit auta. Kylmenevä ruumis. Tuskin sydän riksuttaa — noin — hiljalleen heikkenee — ei mitään enää tunnu. Rauhan sai.

Tohtori ja Eevertti tulevat. Menevät äänettöminä Eliinan luo. Artturi ilmaantuu samassa, seisoo ovipieleen nojautuneena, murtuneena, ja tuijottaa kuin tajuton.

TERESIA: Hän on tilinsä tehnyt ja tutkimuksensa toimittanut. Rauhassa levätköön. Elkää itkekö, äiti. Kuka tietää, eikö lepo ollut hänelle parhain?

EEVERTTI (kuin yksin): Kaunis kuin unelma. — Unelma uupui, lämmin satu sammui. Sammuivat silmät rakkaat, rakkaammat kuin muiden.

MIINA: Kuin kukka oli kaunis. Minä pesen hänet ja puen arkkuun, morsioksi lapsen laitan.

TERESIA (ojentaa kätensä tohtorille, joka seisoo syrjempänä): Hyvästi, matkustan kohta.

TOHTORI: Hyvästi. Matkustatteko? (Epäröiden, hiljaa.) Eikö sanaakaan enää?

TERESIA: Ystäväni, luuletteko, että meillä on sanoja toisiamme varten.
Ymmärtäkäämme sanoitta pienet erehdyksemme. Elämä on niitä täynnä.

TERESIA: Ja toivon, ettei tämä tapaus täällä suurempia tutkimuksia synnytä. Mikä on, se on. Hän lepoa kaipasi. Täällähän voi väsyä (painaa väsyneenä silmänsä kiinni) — voi väsyä ihminen joskus, kun harhailee, harhailee yksin — (Hänen sisäinen tuskansa nousee.) Harhailee yksin koko elämänsä. Missä määrät tuskillensa? Missä sovitus?

EEVERTTI (unohtaen toiset, Eliinalle): Lepo ikuinen hellästi levitä rauhasi viileä syli. Yö ikuinen iäksi peitä lapsesi levoton uni.

EKBOMSKA: Lieneekö poloinen saanut autuutta edes, kun niin äkkiä lähtö tuli?

MIINA: Saanut on. Katsokaa. Rauha kaunis on kasvoillansa, kun elämän kruunua perimään kulkee.

ARTTURI (joka ovipielessä on painunut voimatonna lattialle, huutaa mielipuolen karmivalla ja kolealla äänellä epäinhimillisen suuressa ja ratkeavassa tuskassaan): Elämän kruunua, elämän kruunua, ha-ha-ha-haa.

Kuin kauhun humahdus kulkee läpi huoneen. Teresia painuu kyyryyn ja painaa kädet kasvoilleen. Kuuluu vain Artturin vihlova, epäinhimillinen nauru:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHA KOTI: KOLMINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.