The Project Gutenberg eBook of Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta, by Frans Eemil Sillanpää

Alkulause.
Ohrankylvö.
Kertomus järvestä.
Juhlien vaiheissa.
Aamusta iltaan.
Aviopuolisot.
Niemisen perheestä.
Pikku Irjan loppu.
Kun elämä riutuu.
Kadonnut.
Rakas isänmaani.

Vuodet vierivät kunkin yksilön kohdalla. Yksi tapa viitata siihen perusilmiöön, jota sanotaan elämäksi, on viitata vuosiin. Vaikka ajan-käsite ja elämän-käsite syvemmältä ottaen ovatkin toisilleen vieraat, niin voi osuva kosketus kuluneisiin ja edessä oleviin vuosiin hetkellisesti hiukan auttaa itse elämän olemuksen kirkastumista ihmiselle. Sillä ihminen sitoo omaksi mukavuudekseen elämän seikat ja sykähdykset omaan luomaansa ajan-käsitteeseen.

Näin ajatellen sanon: kolmekymmentä vuotta. Aina sieltä asti, jolloin oli vain auringon valoa — tai sen puutetta — ja aurinkoisia pintoja; jolloin keväinen koivunlehti kiilsi kellanviheriänä eikä ajatusta vaivannut kysymys, mitä tapahtui sen hienoissa suonissa, jotka silmä kyllä iloksensa näki; jolloin kaikki oli vain ollakseen, ei henkeä eikä ainetta, vaan pelkkää olevaista: äidin itku, oma itku ja ilo, tuomenkukka, lumikinos. Sieltä asti aina tähän asti, kun viimeisenä mielteenä on astunut tajuntaan isänmaa; niin viimeisenä, että se vielä epäilyttää…

Sieltä alkaen ovat vuodet, nuo aineettomat ohikiitäjät, näytelleet monenlaista: tytön lempeä ja naisen rakkautta — elämän ihaninta harhakuvaa; miehen taistelua; lukemattomia lähimmäisiä — toisia ihmislapsia kohtaloineen. Hiljaisena hetkenä sinne katsoen niiden kaikkien yhteisenä ja voimakkaimpana, ahdistavimpana piirteenä on se, että ne ovat kadonneet. Vuodet ovat kadonneet ja yhä uusia vuosia katoo. Ei ole mitään pelastusta siitä. En pääse sinne asti, minne lopullisesti mennään.

Menen makuulle ja jatkan tätä ahdistavaa ajatusta pimeässä hiljaisuudessa — ahdistus ei ole niin pahaa silloin kun ei kukaan sitä näe. Ja kun unen vihdoin lähestyessä päivätajunta ohenemistaan ohenee, jysähtää siihen erillisenä, mistään johtumatta, yksi ainoa käsite: kuolema . Juuri siinä tilassa se useimmiten jysähtää.

Kirkastunut sisäinen katse näkee kuoleman täällä ja lapsuuden auringon tuolla ja niiden välissä ikäänkuin laajan alueen myriadeine kohtineen.

Mutta siellä noiden "kohtien" keskuudessa soveltuvat toiset sanat kuin täällä "yleisnäkemyksen" kukkulalla…

Äskettäin sattui täällä minun nykyisessä kodissani seuraava, semmoisenaan vallan mitätön tapaus.

Äiti oli mennyt koti-ihmiseksi erääseen lähiseudun taloon, josta emäntä oli lähtenyt Helsinkiin leikkauksille. Äiti on jo vanha ja heikko eikä senvuoksi olisi mielellään lähtenyt kotoisilta askareiltaan isoväkisen talon silmälläpitäjäksi, mutta kun meidän väki oli tuon talon isäntäväestä silloin tällöin riippuvainen, ei hänen auttanut muu kuin suostua emännän tahtoon. Isä ja minä jäimme kotiin hiukan heikoille oloille. Oli aivan asiaankuuluvaa, että isä tällöin joutui kivun valtaan ja minun oleskeluni kotosalla tuli jotenkin kiusalliseksi. Minä käyskentelin ympäri tienoita ja poikkesin joskus katsomaan äitiä, kuinka hän avuttoman näköisenä istui laajassa kyökissä ja talon viurunaamaiset lapset hänen ympärillään nauraa röhöttivät omille typeryyksilleen hienoksestaan tarkoittaen kiusata äitiä. Mutta iltapäivisin minun oli tultava kotiin, kun isä oli taas kipeä…

Muuan vaimo oli äidin poissa ollessa käynyt aamuin illoin lypsämässä meidän kutun. Mutta nyt se vaimo oli lähtenyt kaupunkiin, ja toiset vaimot eivät olleet meidän kanssa sovussa, niin että olisivat voineet tulla lypsämään. Äidin suu jäi tuskastuneesti raolleen, kun hän kuuli minulta miten asiat olivat. Minä, joka en voi sietää, että ihmiset, etenkään isäni ja äitini, tuskastuvat jostain arkiasiasta, ilmoitin tällöin äidille, ettei kai mikään estänyt minua suorittamasta tuota tärkeätä suurtyötä. Minulle tuotti aina erikoista tyydytystä, kun saatoin noin laiskan levollisesti osoittaa vanhemmilleni heidän tuskiensa äärettömän mitättömyyden…

Illalla minä hyräillen menin lypsämään, mutta kuttu ei pysynyt minun käsiteltävänäni. — No, oikeastaan oli maailman pienin asia, tuliko muuan kuttu lypsetyksi vaiko ei.

Mutta vähän päästä näin kamarin akkunasta, kuinka isä meni tarhaan päin lypsinastia kädessä. Hän meni perin hiljaa, tuijottaen eteensä maahan, kasvoilla älytön liikkumattomuus, silloin tällöin töksähdellen olemattomiin esteisiin. Hän laitteli itsensä sisälle matalaan koppiin, viipyi siellä jonkun aikaa ja palasi, lypsettyään kutun. — No, sehän oli hyvä se. Siinä nyt ei ollut aihetta ei suruun eikä iloon.

Tämä mitätön tapaus toi jonkin ajatusyhtymän kautta mieleeni toisen tapauksen, erään kokonaisen kevätpäivän etäisestä lapsuudestani. Isä ja äiti asuivat silloin vielä sitä omaa rakentamaansa metsätölliä, jossa minäkin synnyin. Pienten peltojen kasvuvoima oli vasta nousemassa, ja sen vaaliminen oli isän ja äidin ainoa mutta ankara ja voimakas elämänaate. Ja minun on myöntäminen nyt, kun katselen sitä oloa aivan ulkopuolelta, että siinä oli jotakin elämän alkuperäistä sisällystä, ihanan itsetiedotonta onnea ja siis kauneuttakin. Isä tuli illalla talosta, oli väsynyt ja harvasanainen. Mutta vähän päästä hän jo otti rouhekopan ja lapion selkäänsä ja painui hämärtyvänä suviehtoona kovasavista kujaa myöten alas siltaveräjälle metsänlaitaan, jossa kyläkunnan yhteinen karja iltapäivisin seisoskeli. Siellä hän hääri myöhäiseen, ajoi koppaansa kaiken karttuneen lannan ja kantoi ja levitti meidän pelloille. Minä nukuin aina ennenkuin hän tuli pirttiin.

Niihin aikoihin meille oli saatu ensimmäinen oma lehmäkin, joka sitten vuosikausia oli perheen kunnioitetuin jäsen, jolla oli omat tapansa ja oikkunsa, niinkuin jollain vanhalla tädillä. Mentiinpä tänä kevättalvena vielä pitemmälle: tuotiin hevonen, pikkuinen seitsemänkymmenen markan hintainen. Naapurissa joen takana asui ikivanha äijänrahjus ja hänen latteahampainen akkansa. He tulivat huonosti toimeen ja kadehtivat hiukan meitä. Mutta meidän elämä oli hiljaista ja sitkeätä nousua — vielä siihen aikaan. Myöhemmin se alkoi nousta nopeammin ja epävakaisemmin, kunnes kukistui — nykyisekseen.

Meillä oli päästy hyvin talven yli, mikään ei ollut loppunut, ei ihmisiltä eikä elikoilta. Eräänä pyhänä vähää ennen vapunpäivää puhelivat isä ja äiti keskenään pirtissä hyvin pitkän tuokion. Minusta se oli outoa ja ikäänkuin hiukan vastenmielistä; tuommoinen liiallinen sopusointu isän ja äidin kesken etoi luontoani, niinkuin jotkin kiusapuheet morsiamesta. Sama hempeä tunnelma vallitsi vielä maata mennessäkin ja viivytti minulta unentuloa. Mitä ihmettä nyt oli hankkeissa?

Aamulla sen näin. Äiti latoi valkoiseen pussiin eväitä, saappaita ja vaatteita, ja suurusta syötyään isä lähti. Hän meni taakkoineen pitkin tietä riihelle päin ja eteni sieltä hakaa myöten puhtaan pussin vilkkuessa puiden välistä. Kun hän katosi näkyvistä, lehahti meidän pihamaalle ja pirttiin se kevyt viihtymyksen sävy, joka aina vallitsi isän poissa ollessa. Päivemmällä tuli mummokin kaukaisesta kylästään meille käymään, ja silloin minä sain tietooni, että isä oli mennyt tukinuittoon viikkokausiksi, rahaa ansaitsemaan… Äidillä oli koko päivän onnellinen hykertelevä ilme, eikä hän pitänyt minusta väliä mitä tein tai missä liikuin. Minä seurustelin alkaneen kevään kanssa aamusta iltaan. Mieleni raukeni lämpenevien seinustoitten lemuun, tulvaveden kohina kiihotti laulamaan, ja taivaan sinessä vaakkuvien varisten salaviisaat retkeilyt viettelivät metsänrannalle pesiä urkkimaan. Suvi oli tulossa ja isä oli mennyt kauas pois, pitkäksi aikaa.

Seurasi ihania viikkoja. Ruoho kasvoi ja piha tuli siistimmäksi, kun sitä laastiin iltaisin. Kerran kun sauna lämpisi, huomasin, että sen katolla keikkui västäräkki, ja ikäänkuin tunsin sen puhtaitten höyhenien sileyden. Koko ilmiö vaikutti siltä, kuin olisin saanut huulilleni jonkin pienen kesäisen herkun. Kokosin rankaläjästä puunpartoja, rakensin niistä pesän pinonrakoon ja olin sopivinani västäräkin kanssa, että siihen hän munii, otin västäräkin leikkikumppanikseni. Saunanpesässä leperteli tuli ja ilmaan levisi paahdetun kahvin haju. Äiti oli paahtaessaan avannut pakarin oven, kun ulkona oli niin leuto ilma. Mummo oli jo lähtenyt meiltä, eikä isä vielä varmaan tulisi pitkiin aikoihin. Olimme äidin kanssa kahden täällä kotipaikoissa. Iltaisin lukitsimme ovet ja vetäydyimme pirtin turvalliseen hämärään. Tuntui kuin akkunoitten taakse olisi pysähtynyt jotakin, joka ei päässyt sieltä sisälle meidän luo.

Tämä onnellisuudentunne laajentui ja vahveni suuresti sinä päivänä, jona kyläkunta toi karjansa yhteiseen perämaahan. Karjaa oli ensimmäisenä päivänä hiukan vartioitava, ja sen mukana tuli aina kylästä karjatyttöjä, laukuissaan maitoa, voita, kahvia. Tuli myös poikia aitoja ja veräjiä korjaamaan. Meillä iloittiin, paistettiin pannukakkuja, keitettiin kahvia ja kuorittiin vispilänvarpuja. Ilmassa tuntui oudoksestaan parhaassa iässä olevien ihmisten ja heidän kesävaatteittensa lemua. Äiti ja minä unohdimme toisemme ja haimme kumpikin tahollamme viehätystä vieraista. Mutta tähän huolettomaan iloon liittyi minun mielestäni jokin hienonhieno luvattomuuden tunne. Se johtui siitä, että isä yhä oli poissa, vaikka tämä seikka toisaalta juuri aiheuttikin mielialan keveyden. Jotkut enteet odottivat ilon tyyntymistä voidakseen tulla ilmi. Ajan näin kuluessa aleni aurinko, tuli vaisu ilta ja karjat painuivat kiemurtelevaa kujaa myöten meidän ohi kylään päin. Kellojen kalkatus ja paimenten äänet häipyivät, värit vilkkuivat näkymättömiin. Paljon eväittenloppuja oli jäänyt meidän hyväksi, mutta sittenkin tuntui äidistä ja minusta olo tyhjältä vieraitten mentyä. Emme oikein tienneet miten olla tätä iltaa näin kahden, tämmöisen päivän jälkeen. Ne odottavat enteet olivat hiipineet meitä lähemmäksi. Isäkin oli jo ollut poissa neljättä viikkoa…

Se ilta meni kumminkin, ja niin menivät lähinnä seuraavat päivätkin, mutta jokin näkymätön seikka himmensi yhä äidin ja minun oloa. Meiltä ei puuttunut mitään eikä meille tapahtunut mitään. Lehmä vietiin laitumelle, kauemmas, toisen kylän karjaan, ja se herui huomattavasti. Kesänalku oli kaunis, peltojen multa kuivui ja tuomi alkoi kukkia alhaalla jokikoluissa. Minä näin joka päivä aamuin illoin ihmisiä, karjankuljettajia. Olin silloin aina yksin kotona, sillä juuri niinä aikoina äiti vei ja toi meidän omaa lehmää toisaalla päin. Minä seisoin kuopan seinällä ja katselin, kuinka iso punaposkinen tyttö ajoi karjaa siitä ohi hymyillen minulle.

Joka aamu oli ilma lämpöisempi ja kesäisempi. Eräänä aamuna naapurin äijä rupesi muokkaamaan peltoansa, kylvi sen ohralle ja sekoitti. Meidän ohra oli vielä kylvämättä. Se oli suunniteltu kylvettäväksi viimevuotiseen perunanjälkeen. Nyt se myöhästyi hiukan, muutamia päiviä, sillä isää ei kuulunut vielä.

— Nyt se teidänkin ohramaa olisi hyvässä kunnossa, — tarvitsisi muuta kuin kylvää, sanoa kähisi naapurin äijä ja hymyili, niin että mustat hampaat näkyivät. — Äiti ei pysähtynyt hänen puheilleen, vaan sanoi mennessään jotakin, että "kyllä se pian kylvetäänkin".

Mutta isää ei kuulunut, ei vaan kuulunut. Äiti oli harvasanainen ja joskus töykeä minua kohtaan, josta seurasi, että minä aloin katsella häntä kummallisella tavalla. Tarkastelin hänen kasvojensa piirteitä, hänen ruumistaan ja liikkeitään, ja mieleeni jysähti ensi kerran eläissäni, selvästi ja mistään johtumatta, äidin nimi , hänen ristimänimensä. Tätä pientä tapausta seurasi hetkellisesti jokin kauhistava tunne. Minä pakenin sitä ja koko äidin näköä ulos pihamaalle, alas joelle. Mutta äidin ristimänimi soi mielessäni koko päivän ja tuotti minulle hiljaista ahdistavaa tuskaa. Äiti oli vaimoihminen, jota isä oli joskus halannut… Se oli minulle kauhea päivä, josta ei kukaan tiennyt.

Meni taas päiviä. Isä ei tullut. Mutta paljoa enemmän kuin isän viipyminen painoi äitiä ja minua jokin muu epämääräinen asia; se, ettei mitään tapahtunut. Sillä jotain aivan erityistä oli nyt tulossa, se oli varma. Luin sen päivisin äidin kasvoista ja olin levoton. Äidin yhä lisääntyvä töykeyskin meni ikäänkuin ohi sieluni.

Laukeeminen tapahtui sitten eräänä aamuna. Sen päivän kiihkeät tapaukset alkoivat heti kun avasin silmäni.

Kuulin jo viimeisen uneni keskelle vierasta puhelua. Kun sitten oikein heräsin, huomasin ensimmäiseksi, että aamu oli tavallista aikaisempi. Muuan mies oli juuri noussut penkiltä seisaalleen ja teki lähtöä, katseli äitiä, joka ei näyttänyt ollenkaan huomaavan häntä, vaan istui vesissä silmin ääneti paikoillaan.

Mies sanoi hyvästi ja lähti, mutta äiti itki itkemistään. Vähän päästä hän käänsi silmänsä sänkyyn päin, suoraan minuun, mutta ei puhunut mitään. Sellainen äidin katse oli minulle tähän asti tuntematon, enkä minä osannut muuta kuin pysyä paikoillani sängyssä siinä asennossa, johon olin herännyt. Olin suoraan unesta joutunut aivan outoon mielialaan. Ympäröivät esineet, jotka tavallisesti aamuisin kohtasin kuin samanikäiset ja samanmieliset toverit, ne tuntuivat nyt koko päiväksi siirtyneen jonnekin sivullepäin tajunnassani. Siellä vallitsi nyt tuo äsken lähtenyt mies ja se tuntematon seikka, jonka hän oli jättänyt jälkeensä. Hän oli pannut koko seisoneen elämän liikkeelle, liike jatkui kiihkeästi hänen lähdettyään, äidin itkukin kuului tuohon uuteen liikkeeseen. Minut valtasi heti voimakas halu liittyä samaan menoon: kyyneleet tulivat aivan itsellään silmiini.

… Maan ruohot ja lehtevät puut katselivat hiukan arkaillen, kun minä ensi kerran eläissäni talutin lehmää haan läpi laitumelle. Mutta minun mieleeni oli noussut outo vireys. Minua jotenkin miellytti tämä kummallinen olo, en osannut pelätä lehmän puskemistakaan. Kun koto oli jäänyt näkymättömiin, ajattelin: äiti itkee siellä ja isä … isä… Se mies oli varmasti tuonut jotain tietoa isästä. Olisikohan…

Minun ei tarvinnut ajatella sitä loppuun. Äkillinen itkun puuska sai vallan, erotin kellon kannikkeesta ja vaivuin mättäälle. En olisi voinut sanoa syytä itkuuni. Ajatus isän kuolemasta vaikutti semmoisenaan pikemminkin vapauttavasti, tunsin kovasti rakastavani hänen muistikuvaansa, mutta tämän rakkauden ehtona oli se, että hän nyt oli kuollut, ehkä jo aikoja sitten. Tältä kannalta ottaen tuntui nykyhetki villin mielenkiintoiselta. Mutta itkeä minun piti, itkeä intohimoisesti. Itku oli kuin jotain salaista hyvää, josta sain nautiskella näin itsekseni, kenenkään näkemättä, mielin määrin.

Itkua seurasi tyydytys ja kevyt raukeus. Vuokonkukkanen oli aivan lähelläni ja katsoi minua niinkuin olisimme yhdessä tehneet jotain pahaa. Lehmä oli ihmeissään poikennut tieltä ja kävellyt sinne tänne. Minut valtasi hetkellinen kyllästys tähän tilanteeseen, nousin tarmokkaasti ylös ja lähdin ajamaan lehmää edelleen.

Suvinen aamupäivä oli ehtinyt ihanimmilleen kun palasin. Olin itkenyt itseni virkeäksi, näin aurinkoisen kototöllin nyt ihan uudessa valossa, ja minussa sykähti outo halu tehdä siellä jotain oikein itse, ilman apua nyt, kun asiat olivat näin. — Olin vain tässä saatellut lehmän laitumelle ja palasin nyt muihin töihin.

Saran päässä oli sahra, ja aisat kakkuloineen oli otettu ulos vajasta. Lähestyessäni pihaa koettivat pirtin pakarin ikkunat jo matkan päästä ilmeellään ikäänkuin sanoa minulle, mistä oli kysymys: tänäpänä kylvetään ohramaa … äiti kylvää … se on raskasta … ei ole mistään apua … sinä kuljetat lehmän.

Äiti tuli pirtistä ja sanomatta mitään loi minuun taas samanlaisen laajentuneen katseen kuin aamullakin. Minä en osannut nytkään muuta kuin ääneti seurata hänen toimiaan. Hän talutti lautakojusta esiin hevosen ja alkoi nöyrtyneen näköisenä, tottumattomin liikkein asetella sitä sahrain eteen. Silloin tällöin hän katseli minuun, ikäänkuin tulkiten että: näethän kuinka meidän asiamme nyt ovat, poika parka. — Ja minä näinkin kaikki hänen sanomattaan. Näin vielä naapurin äijänkin, joka nousi portaitaan ylös hitaasti, niinkuin sopii vanhan, jolle kipu on kunniaksi. Hän katseli tänne. Olin kuulevinani hänen hengityksensä köhinän sieltä portailta tänne asti.

Minä tunsin voimakkaasti olevani äidin kanssa kahden maailmassa. Mielessäni vallitsi koko päivän suloisen itkettävä tunnelma, johon liittyi hempeitä mielikuvia siitä, kuinka nyt rupeisimme äidin kanssa elämään. Äidin, hevosen ja lehmän kanssa, täällä pikkuisessa, turvallisessa kodissa.

Tämä tunnelma saavutti hienoimman vivahtelunsa sitten illalla, kun äiti itse oli mennyt lehmää noutamaan ja minä istuin yksin pirtissä. Katselin suurin silmin ulos ikkunasta ja hyräilin. Näin naapurin väkienkin liikkuvan pihassaan, mutta he olivat päivän kuluessa siirtyneet mielestäni jonnekin niin kauas, ettei minulla ollut mitään tunnetta heitä kohtaan. Katselin vain ja hyräilin. Päivälliset itkut vavahuttelivat vielä huokauksiani.

Ilta tuli ja minä menin äidin kanssa sänkyyn, samoin kuin vuorokausi sitten. Mutta nyt äiti hämärässä peiton alla syleili minua ja suuteli. Sitä hän ei ollut tehnyt enää pitkiin aikoihin ja luulen, ettei ole tehnyt sitä senjälkeen milloinkaan.

Ohrankylvöpäivän voimakas tunnelma unohtui pian. Koko asialle naureskeltiin sittemmin suvella, kun isäkin, parannuttuaan, oli palannut kotiin työmailtaan. Tultiin taas hyvin toimeen, aherrettiin ja edistyttiin. Edistyttiin aikansa ja taannuttiin sittemmin — nykyiselleen.

Mutta aina kun minä kirjoista luen jotakin pojan rakkaudesta äitiinsä, tulee tuo päivä mieleeni. Olen kokenut sen tunteen kerran lapsuudessa. Silloin minua kauhisti ajatella äidin ristimänimeä, nyt se tulee vallan helposti mieleeni eikä siinä ole mitään erityistä. Sen sijaan etoo nyt kevyesti mieltäni, jos kuvittelen jotain sellaista, jota tapahtui ohrankylvöpäivän iltana sängyssä, maata mentyä.

Minä kierrän maailmaa, en mistään seikkailuhalusta, vaan siksi, että olen joutunut kiertämään. Kuljen paraiten mitättömillä sivukulmakunnilla, missä elämällä on arkinen matala sävy. Siellä minun ei tarvitse hurjastella estääkseni entisyydenkaihoa heräämästä, aikani kuluu jähmeästi vuodenajasta toiseen, olen toisten joukossa tavallinen mitätön yksilö. Pitkiin aikoihin en huomaa, että elämäni olisi synkkää tai valoisaa, tunnen vain eräänlaista tyydytystä siitä, että se on jotenkin tyhjää. On kuin hiljallensa, voimieni mukaan lyhentäisin jotain velkaa.

Mutta joskus tulee taka-askel, en voi sille mitään. Joudun kulkemaan pitkän taipaleen yksinäni selvän puhtaan luonnon parissa. Siinä se vähitellen alkaa, ja ennen pitkää on edessäni järvi, maiseman ilmeikäs katse. Kaihomielenkohtaus saapuu nyt kuin jokin vanha synti, varmana ja voittavana, ja minä antaudun sille ehdoin-tahdoin, nautin siitä että jälleen herpaannun kenenkään näkemättä. Järvi ei ota siihen osaa, sen ilme minua kohtaan on jotenkin viileä. Syy ei ole sen, ehkei minunkaan, kenpä ne voisi kaikki syyt selvitellä. Kumminkin meillä on paljon yhteistä entisyydestä ja siksi ei meidän kahdenkeskinen tapaamisemme koskaan ole aivan merkityksetön. Ja siksi minä nyt, kun kaihomielenkohtaus on ohi ja minä jälleen jonkin aikaa voin katsella asioita, entisiäkin, jotenkin kaukaa ja korkealta; siksi minä nyt haluan kertoa mitä tiedän järvestä.

Järvettömällä maisemalla on kyllä oma tunnelmansa, aivan kuin nukkuvan ihmisen kasvoistakin voi lukea yhtä ja toista, tarkata hänen sieluaan hänen itsensä aavistamatta. Mutta kun hän avaa silmänsä, voimme joskus aivan yhdyttää sielumme hänen sieluunsa. Rakkaasta ihmisestä muistan silmät, rakkaasta maisemasta, jolle olen paljon kahdenkeskistä uskonut, muistan järven pilkotuksen. Kauhean tuskan, joka ei siedä ketään näkijää, sen olen vuodattanut itkuna metsään, jonka majesteetillinen liikkumattomuus on kuin Jumalan katse. Mutta kaikille sieluni mieluisille soinnuille, liikkuivatpa surun tai ilon asteikossa, niille on paras kaikupohja järven etenevä laine. Järvi on herkkä ystävä. Siltä puuttuu metsän ylevä yksinäisyys, mutta se on aina samanikäinen katselijansa kanssa ja senvuoksi sopiva uskotuksi. Joskus se tulkitsee mielentilani tyvenellä katseella, useimmiten se ilmaisee sen hyräillen kevyenä virinä, joskus se laulaa täysin äänin aallokkona. Kun nyt sanon itsekseni: järvi , tulee se mieleeni sielullisena olentona, johon tutustuin jo kahdeksanvuotiaana ja joka siitä ruveten kokonaisen elämänvaiheen ajan oli minun silmäni ja sieluni uskollinen ystävä, monien ihmeellisten elämysteni hyväksyvä toveri, ja sitten kerran vieraantuneesti katsoi muualle…

Minun syntymäkotiini ei järveä vielä näkynyt. Sitä kiersi sensijaan syvä ja suuripiirteinen uoma, jonka pohjalla juoksi parin sylen levyinen joki. Uoman vastarinne kohosi sorjana männikkönä, mutta joki itse ilmestyi kotitöllini alueelle kuin salaa aidan alitse matalasta kuusikosta ja painui jälleen pieneksi koskeksi kiihtyen tuomien ja kiiltoleppien aarnioon. Sillalta näki sinne alas katsoen myllyn katon ja ruuhen suun, niiden takaa aavisti pieniä puikkelehtivia niittytäpliä. Mutta yhdestä raosta sinersi etäinen maailma, palanen kaukometsän rantaa.

Tämä kaukorannan palanen veti mieltäni kummallisella tavalla sinnepäin. Joen pyörteetkin riensivät alati sitä kohden päivästä päivään, kesästä kesään ja tuntuivat ulisevan siitä keskenään niinkuin jostain päämäärästä, jonne yhä uusilla pyörteillä oli luontainen kiire. Minä, yksinäinen poika, istuin rannalla ja hyräilin kaivaten jonnekin, tietämättä minne. Kaukoranta veti sekä jokea että minua; joki pääsi, minä jäin. Tunnelmaani liittyi kuva nuorista miehistä, joita joskus lujasti hoilaten kulki meidän ohi kylille päin pyhäiltaisin. Niillä oli leveät hatut ja kiiltävät kellonperät ja meillä vihattiin niitä. Mutta ne painuivat karskina metsän taa, sinne mistä kaukoranta katseli, minne jokikin alati juoksi. Mielikuvitukseni loi sinne jotakin huimaavan hurjaa, vallan toista kuin täällä kotona, jossa tunsin vain kaksi elämänmuotoa: vanhat, jotka huokaillen kulkivat pieniä polkujaan, ja lapset, joita he toruivat. Olin kuullut outoja sanoja: tanssi … järvi … ymmärtämättä mitä ne olivat. Mutta sen ymmärsin, että ne kuuluivat yhteen noiden laulavien miesten kanssa ja että ne olivat siellä kaukorannan tienoilla. Hyräilin itsekseni: "järvellä-järvellä tanssit-tanssit" ja mieltäni ravisteli hurjuuden väristys.

Eräänä kevätkesän sunnuntai-iltapäivänä hyppelin yksinäni haassa valkovuokkojen seassa. Koivujen välistä näin kuinka tietä pitkin meni kaksi miestä suuret lipot olalla. Minä seisahdin heitä katselemaan. Silloin toinen heistä omituisen sorealla äänellä huusi minulle: "Tule nyt sinäkin Eemeli kuorreita lippoamaan." He menivät menoaan, mutta minä jäin itsekseni taistelemaan. Nyt pääsisin, nyt näkisin! Mutta kotoa päin tuulahti uhkaava ilmanhenki: isä ja äiti ovat siellä, kohta tulee jo ehtoo…

Näin aatellen olin kävellyt miesten perässä pitkät matkat, ja mieltäni vavisutti jokin lähenevä. Koto jäi, olin jo tehnyt pahaa, miksen siis menisi loppuun asti. Haka harveni, näkyi outo tölli ja kauempana toinen, punainen. Kodon kuva kutistui mielessäni vanhaksi ja heikoksi. Siellä ei tiedetä mitä näen. Tuossa se on!

Nähdessäni raikkaan sinisen järven koin sellaisen hurmantunteen, että sen vertaista sain kokea vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun ensi kerran puhuttelin erästä tyttöä. Tuskin tulin ajatelleeksi, että kaikki tuo sininen oli vettä, pikemmin ajattelin taivaan pintaa, jota minä nyt olin päässyt näin lähelle. Silmäni suurenivat ja moittiva omatuntoni vaikeni. Olisin voinut kylläisenä, tyydytettynä kääntyä tästä takaisin, sillä tuo oli nyt järvi, olin nähnyt sen salaa yksinäni. Ja jokin ääni sanoikin, että onnellisinta olisi, jos tästä palaisin. Mutta siihen samaan ehti outo hekkuma: päästä aivan lähelle, kosketella… Minä tunsin taas tekeväni pahaa, mutta lähdin kuitenkin lähemmäksi.

Koko tämän elämykseni hienoin kohta oli tuo järven ensimmäinen pilkahdus. Koko ilta oli kyllä minulle tavaton tapaus, olin ensi kertaa luvattomasti näin kaukana kotoa. Tulin rantaan asti, sain sieraimiini huumaavan kaislanhajun, näin kevyet nuorteat laineet vallan läheltä, kuulin niitten liplatuksen, joka ikäänkuin puheli minulle, että tämmöistä se on maailma. Ja tämmöistä on leveälti, laajalti pitkin rantoja, ja vielä noitten niemien takana, ja jossain noitten vastarannan metsien takana. Ilta herkkeni yötä kohden, kaikki suli yhteen, rantojen tuomet, kalliolla tanssivat miehet ja tytöt, ja siinä alati lähellä ja kaukana suuri samanmielinen eloisa jättiläiskatse, järvi. Minä kävelin lautalle, asetuin pitkälleni ja katselin vedenpintaa parin tuuman päästä. Olin järven kanssa kahdenkesken, siinä se kuiskasi minulle, että kohta kasvan suureksi eikä kotoa enää voida kieltää minua lähtemästä pyhäiltana kylille. Silloin tulen tänne, ehkä tuonne toiselle rannalle, sieltä näkyy nyt hämyssä laakea asumus. Tämä on yhtä ja samaa vettä sinne asti, tässä katson sitä ihan läheltä, mutta tuolla on kaukainen etäisyys.

Äiti tuli suuttumuksesta vapisten ja nouti minut nopeasti pois joukosta. Sinne jäi järvi kosteaan kesäyön hämyyn. Katsoin sitä taakseni, ja se näytti olevan pahoillaan, kun minä kiukkuisen ja uhkailevan äidin perässä kiiruhdin metsän halki kotia kohden, jossa ilmapiiri hämärtyi ja pieneni.

Kymmenen vuotta myöhemmin hiipi tämä tapaus hiljallensa mieleeni, kun katseeni osui saman lahden perukkaan, mutta toiselta puolen vesistöä, eräästä porstuanperäkamarista läpi vihertävän ruudun. Istuimme erään tytön kanssa ja katselimme kuunpaistetta, joka veden päälle muodosti lahden perukasta suoraan meitä kohden tulevan hohtavan tien. Elimme molemmat silloin ensi kertaa tällaista, ja siitä johtui, että meidän kummankin mieli liikkui ihanasti samassa vireessä, tehden itsekseen samoja huomioita: kuinka me nyt olimme aivan eri ihmisiä kuin ne, jotka viime pyhänä ujostelivat toisiansa. Mutta mitään emme nytkään puhuneet, emme silmillämmekään, sillä me katselimme molemmat järvelle, tuota hohtavaa hopearataa. Sitä pitkin oli alati tulossa suoraan meidän silmiämme kohden lukematon joukko pienenpieniä tervehtiviä olentoja, niinkuin joitakin pienoishaltioita, joilla meidän kahden tähden oli jokin salainen kiireellinen tehtävä, joka oli suoritettava nyt, juuri tänä hetkenä. Tätä suurta asiaa varten tuntui itse aika pysähtyneen, me kaksi olimme koko ympäröivän olevaisen keskus. Ja meistä oli karissut pois kaikki ajan tartuttama jokapäiväisyys, oli meidän perusihmisemme lyhyt vuoro kurkistaa sisälle jonnekin — —

Tuttu järvi oli mukana tässä. Se näytti itse viettävän onnellisinta hetkeään ja siksi se ei kadehtinut meitä. Lempeä ajattomuus kuvastui sen välkkeestä, johon hämärtynyt vesilakeus oli keskittänyt valvovan sielunsa.

Vielä on kuvaamatta se kerta, jolloin järvi, sama tuttu järvi vieraantui minusta. Haluan tehdä sen niin lyhyesti kuin voin.

Olin elänyt voimakkaimmat vuoteni, pari kolme sellaista kesää, joina minä keskipäivälläkin tunsin olevani kaiken keskus. En tuntenut hyvää enkä pahaa, en rumaa enkä kaunista, tunsin vain voimallisen, sykkivän elämäni. Silloin tapahtui paljon sellaista, jossa ei järvi ollut mukana, oli vain pienen huoneen kiihtynyt ilmapiiri. Enkä minä silloin pois soutaessani katsellut, oliko järvi nukuksissa vai valveilla, ja mitä mieltä se oli. Kuumina poutapäivinä minä korkeintaan katselin sitä mahtavana ilmiönä, joka kuvasteli omaa voimaani.

Mutta sitten minä eräänä elokuun yönä, kun kuu oli pilvessä, naputin tuttuun ikkunaan. Kuuntelin. Kuulin ensin pöytäkellon käynnin ja sitten laineitten tasaisen kohun, joka oudosti tuntui menevän jonnekin ohitseni. Taas naputin ja turhaan. Näin oli käynyt jo kahdesti ennen, mutta nyt vasta minä masennuin. Sillä kolmannen kerran naputtaessani näin, kuinka joku siellä sisällä nousi istualleen, katseli minua ja painautui takaisin.

Menin rantaan ja istuin veneeni luo. Olin aivan tyhjä. Laineet kulkivat kohisten ohitseni, minua huomaamatta. Ne eivät huomanneet minua sittenkään kun jo soutelin niiden päällä.

Kuljeskelen taas maailmassa vallan mitättömänä ja näen usein järven.
Mutta meidän välimme eivät ole ehjät. Joskus tulee mieleeni muuan asia,
joka vielä voisi meitä yhteisesti kiinnittää. Sanon sille silloin:
"Sinun syvyyksiisi on painunut niin monta ihmishenkeä…?"

Mutta laineet kulkevat viileinä ohitseni, ne eivät kiellä eivätkä käske. Niille on vilpittömästi yhdentekevää, mitä teen tai jätän tekemättä. Tuttu järven lakeus on jälleen siinä edessäni, mutta nyt näen siinä vain vettä, jota maa rajoittaa. Ihan ilmeetön ei se ole nytkään. Jossain ulapan keskivaiheilla luulen nytkin erottavani katseen. Mutta siinä katseessa ei asu enää suru eikä suuttumuskaan, vaan suuri masentava välinpitämättömyys. Laineet liukuvat senkin ohi ja yli, mutta aineeton katse pysyy siellä alati muuttumatta, niinkuin kiveen hakattu tarina.

Minä olen sen katseen orja. Välillä juoksen metsään ja kätken pääni sammaleen, mutta pian taas aavistan järven läheisyyden ja palaan sen rannalle. Olen taas kahdeksanvuotias, jota vihastunut äiti, luonto, vie kotiin rankaisten luvattomista retkistä. Riittäneekö ikäni katumukseen?

Oikeastaan nuo vanhat juhlat meille aikuisille merkitsevät enemmän muistoa kuin todellisuutta, enemmän kuviteltua ihannetta kuin jotain olevaista. Kun itsekseni ajattelen noita nimisanoja: joulu, juhannus — niin ne kyllä herättävät oman tunnelmansa, mutta se on väriltään kaihoisa ja sen säkeet johtavat menneeseen aikaan; joulun nimi vie etäiseen lapsuuteen, juhannuksen taas melkein yhtä etäiseltä tuntuvaan miehuuden alkuun. Siinä välillä ovat poikuudenaikainen pääsiäinen ja nuorukaisiän hentomielinen helluntai. Nyt juuri huomaan, kuinka noiden tunnelma- ja muistosäkeiden alkukohdat todella noin järjestelmällisesti sattuvat noihin ikäkausiin. Pääsiäis- ja helluntaitunnelmat ovat heikoimpia sen vuoksi, että poika- ja nuorukaisvuodet ovat kuin vierailla vuoteilla nähtyä unta. Pääsiäismuistot liittyvät kouluaikoihin. Kuinka leudon päivän jälkeen ehtoolla maa kahertui ja kuu nousi ja mieleni ensi kertoja paloi kylän tanhuville, jonnekin sinne, missä huone- ja puuryhmät erottuivat tummaa taivasta vastaan; missä keinupaikoilla hakokasojen vaiheilla parhaillaan sykähteli se, jota vanhemmat sanoivat nuoruuden hurjuudeksi, iltahämärän hillityt ilot, joiden sisällys silloin oli onnellisen tuntematonta… Kuinka tuo kaipuu sitten puhtaimman valkolakin päivinä vihdoin löysi kaivattunsa lapsuudentutussa ikätoverissa helluntain pyhinä tuomien ja mansikoitten kukkiessa. Viettelys on kyllä minulla suuri tänä myöhäisenä iltahetkenä vieläkin kertomaan niistä päivistä ja niistä ajoista, joista alkoivat elämäni helluntaivuodet, silloin ja sinänsä kyllä ihanat. Ne päättyivät sittemmin eräitten toisten vuosien kyyneliin, joiden vieriessä myös vieri pois koko tuo aika, joka nyt tuntuu oudolta unelta…

Mutta vanhan joulun kuva on taas tullut ikäänkuin selvemmäksi. Joulu-aattoiltoina saapuvat vaikutelmat muistosäkeiden etäisistä alkukohdista. Suloisen yksinäinen lapsuuteni, jota eivät minkäänlaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja pyrkimykset hämmentäneet, se eristyy taas sisäisen silmäni nähtäväksi, ja minusta tuntuu siinä tilassa ollen erikoisen turvalliselta tietää, että isä ja äiti vieläkin elävät. Joulun muisto on minulla pysyväisesti liittynyt siihen pieneen lämpöiseen ilmapiiriin, jota isä ja äiti vallitsevat.

Koillisessa Satakunnassa tuttujen matkojen päässä valtateiltä on erään metsäjoen töyräällä nyttemmin ränstymässä oleva pieni pirtti, minun syntymäkotoni. Siellä tultiin hyvin toimeen. Isä ja äiti tekivät molemmat työtä täysissä tosissaan, ja leipää, silakkaa, perunaa ja piimää oli minun muistinaikanani jo aina puuttumatta. Lepopäivä pyhitettiin ehdottomasti ja oli minunkin, ainoan lapsen, otettava se askareissani huomioon. Siellä ei ollut mitään "ajan henkeä". Elämän virta juoksi pienenä purona, saattoi lapsikin helposti ja selvästi nähdä siinä kaiken: rannan mättäät ja pohjan kiiltohiukkaset; mitä ulompana löytyi, se ei kuulunut meille. Juhlahetket saapuivat sinne aikoinaan, ne olivat meidän omia erikoisia juhlia, joita mummut ja taatat monissa polvissa olivat meitä varten viljelleet. Ja vaikka juhlilla oli yleiset kaikkien käyttämät nimet, niin olivat meidän juhlahetket kuitenkin yksinomaan meidän, ne saapuivat ikäänkuin ilmasta suoraan meidän pirttiin ja pihaan, muualle poikkeamatta. Ne saapuivat samaan tapaan meikäläisinä kuin saapuivat suru ja ilo, tuska ja toivo, kaikki meidän pienoissielujemme tutut ja taitavat hoitelijat.

Kun jouluaaton matala päivä alkoi hiukan hämärtyä, olivat kaikki aamun kiireet jo ohi ja juhlarauha odotteli jossain asumuksen lähettyvillä. Sitä läheisyyttä tunteaksemme me kaikki kolme, isä, äiti ja minä, istuimme lämpöisen pirtin hämyssä. Valmiit ruoat olivat jossain pesän vaiheilla. Isä sanoi erikoisen sovinnollisella äänellä: "Eikös sauna jo rupea pääsemään?" johon äiti vastasi: "Kyllä mar" ja alkoi riisuutua. Äiti ja minä menimme ensin saunaan. Kiukaasta kohosi suloinen joululöyly, ulkona oven takaa kuului jonkun myöhäisen lihanhakijan ohikäyvät askeleet. Saattoi ihan selvästi havaita, kuinka joulu laskeutui ja levisi meidän asumukseen. Minulla oli sellainen tunne, ettemme me itse olisi voineet joulua tehdä, jollei se näin olisi saapunut ja itse asettunut paikoilleen sillaikaa kun minä olin äidin kanssa vihtomassa.

Ulkona vihertävällä taivaalla näkyi jo tähtiä, kun me palasimme ja isä pihassa tuli meitä vastaan. Minä kiiruhdin edellä tyhjään pimeään pirttiin ja ehdin kokea lyhyen hetken kahdenkesken alkaneen joulun kanssa, ennenkuin äiti saapui. Siinä pitivät ikkunaruudut, pirtin ilma ja vasta tuodut oljet omaa jouluaan, syvän hiljaisuuden soittaessa jouluvirttä. Koko joulukäsitteen syvin olemus ympäröi hetken ajan salotöllin pientä poikaa. Ikäänkuin sitä arkaillen tuli äiti ja otti verkalleen tulen täytettyyn ja kiilloitettuun joululamppuun.

Luulen, että me koko jouluiltana tuskin sanallakaan häiritsimme läsnä olevaa juhlahenkeä, joka ikäänkuin vaimensi äidin välttämättömiä askareitakin, kun hän nosteli ruokia pesän edestä pöydälle. Syötiin räätikkälaatikkoa ja sianlihaa — ainoan kerran vuodessa. Ruokia ei korjattu pöydältä pois eikä lamppua sammutettu, pienessä pirtissä vartioi tuli joulun tunnelmaa koko juhlayön… Pienen pirtin asukkaat eivät jouluyönään muistele Vapahtajan syntymää, ja jos evankeliumia luetaan ääneen, niin se on kuin hiljaista musiikkia, jonka kauneutta ei määrää sanojen sisällys, vaan lukemisen sanomaton hartaus, johon kuulijat yhdessä ympäristönsä kanssa hiljallensa vaipuvat. Heidän joulutunnelmansa on sopusoinnussa evankeliumin hengen kanssa, mutta he eivät ajattele, että Petlehemin kaupunki tai Jerusalemin kaupunki on olemassa missään muualla kuin heidän joulumielessään, ja Vapahtajan syntyminen on heille tapahtuvinaan heidän oman jouluyönsä hiljaisuudessa… Pieni poika on ehtoollisen jälkeen nukahtanut pahnoille. Isä on oikaissut sängylle, mutta hänen ei sentään tulekaan uni. Hänen mieleensä tulevat ne ajat, jolloin hän tähän pensaikkoon teki tämän pirtin. Hän nousee, näkee vaimonsa ja ainoan eloon jääneen poikansa nukkuvan noin samaan tapaan puolipukeissaan, kuin viime joulunakin. Hän juo pöydältä kaljaa, hakee virsikirjan ja alkaa omalla nuotillaan hyräillä jouluvirttä. On hiljaisista hiljaisin juhlayö. Nukkujat kuulevat unensa keskellä isän veisuun, niinkuin Jumalan hillityn puhuttelun. Sitten veisuukin vaikenee ja vain Jumalan puhe kuuluu… Ympäröivät metsät ja kinokset ovat pirtin asukkailta sillä hetkellä unohtuneet, on vain seinien rajoittama lampun valaisema lämmin ala, joka ikäänkuin liikkuu, verkalleen jouluaamua kohden.

Minun syvin käsitykseni sekä arki- että juhla-asioista on peräisin noilta ajoilta ja kaikessa hiljaisuudessa varsin vanhanaikainen, vaikka kilpailenkin lähimmäisteni kanssa vanhojen "arvojen" mullistamisessa ja uusien luomisessa. Sanojen ja kirjoitusten löyhässä maailmassa vallitsee "ajan henki", jonka päämääränä on aina ja joka paikassa loukata minun syvintäni, sitä minun olemukseni ikuisinta kohtaa, joka silloin tällöin sumein silmin pyrkii esiin sieltä syvyydestään. Jokin pinnallisempi vietti ajaa minuakin tuota ajan henkeä vahventamaan. — Ettei vain naapuri pääsisi sanomaan, etten minä ymmärrä ajan henkeä! — Ja jos käy niin, että naapuri yllättää minut yksinäni hyräilemästä vanhaa jouluvirttä, niin minä häpeen, sillä "ajan henki" ei suosi sellaista. Ei mikään ajan henki milloinkaan voi suosia mitään ikuisuuden ilmiötä, sillä aika ja ikuisuus ovat toistensa vastakohdat.

Mutta miltä näyttäneekin päältä katsoen, niin pitää ikuisuus kuitenkin puolensa. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, helluntaivuosien ja niitä seuranneiden vuosien jälkeen olen minä taas lähempänä niitä näkemystapoja, joita oli salotöllin hennolla poikasella. On juhannusaatto eräässä töllimäessä, jossa isä ja äiti nyt asuvat, erinäisiä vaiheita hekin koettuaan. Kello seitsemän aikaan on aurinko koivumetsän takana, jonka latvusten yli sen valo osuu kauaksi niitulle suolaheinäin punaisiin latvoihin. Tiellä palaa muonamies talosta pieneen mäkipirttiinsä, josta on hävinnyt ahtauden tunne, kun ovi on auki, niin että hän jo pihalta näkee peräakkunan kautta läpi koko pirtin. Iltavalo puuntaa hänenkin kasvoillaan, kun hän lähestyy oveaan. Minä näen hänet ja hän näkee minut, kun menen meidän veräjästä haan puolelle ja edelleen maantielle. Kahvia juodessaan hän puhelee siitä vaimonsa kanssa; he tietävät mihin minä tähän aikaan lähden hyvä takki yllä ja kengät jalassa.

Kun pääsen hakamaiden varjosta kylän aukealle, on suoraan edessäni taivaanrannalla helottava aurinko. Metsät ja mäet erottavat minut matkani päämäärästä, mutta aurinko on juuri sillä kohdalla ja se jollakin tavoin saattaa minut jo täältä asti näkemään kaikki. Kulkiessani halki taloisten kylien vetää aurinko yhä huomiotani sinne omaan suuntaansa, hamaan siihen asti kunnes kartanon kohdalta käännyn hoitamattomalle kärrytielle ja ensi kerran vilahtaa tutun harmaan töllin katto. Siinä käänteessä jää aurinko minusta sivulle, näen vain sen punaisen valon navetan katossa ja saunan päädyssä. Näen että lehtimaja jo on tehty ja että liinaharjainen pikkutyttö minut keksittyään juoksee mäeltä pirttiin.

Minä ajattelen: tämmöisen ruohottuneen pienoismaiseman keskellä minä siis vaellan tänä juhannusaattoehtoonani. Kaikki koulunkäyntini ja opinsaantini ovat ikäänkuin laskeutuneet tämän maiseman ruohostoihin, pieliin ja pihamaille, ovat täältä ikäänkuin löytäneet sen viihdyttävän sovellutuksen, jota ovat vuosikausia kaivanneet. Minulla on se tunne, että kaikkien noitten lehtevien kukkaruohojen kasvu on minulle tutumpi kuin kenellekään, samoin ihmiskohtaloiden monimuotoinen meno ja suuripiirteinen kaikki-yhteys. Ne tulevat täällä vastaani selvempinä kuin millään opintiellä. Huomaan, että kaiken, mitä minulle on yritetty opettaa, olen aina tietänyt, ja ettei tämä syvempi tietäminen ole missään tekemisissä ajanlaskun kanssa. Leinikön ja kurjenpolven kukat olivat yhtäläisiä minun lapsuudessani, kun minä juhannusaattoehtoona asetin niitä pullon suuhun, samaan tapaan kuin nyt tuossa maatuneen pirtin perä-akkunalla, jonka ohi kuljen. Olen noissa kirjavissa kukissa tuossa akkunalla näkevinäni sitä samaa juhannusaattoehtoon punahohdetta, joka kolmekymmentä vuotta sitten syntymäkotoni vaiheilla ympäröi sikäläisiä leiniköitä. Ja oman olemukseni pohjalta katselee hetken ajan kirkkain silmin sama silloinen muuttumaton ihmisolento.

Ja siihen samaan sopeutuu kaikki mitä tämä ilta sisältää. Se naisen nimi, joka täyttää mieleni tätä piennarta edetessäni, on kuin sattuva nimitys jollekin tunnelmalle sieltä salotöllin ajoilta, jossa hohteestaan huolimatta tuntuu elämän kulun tinkimätön totisuus: kun eräänä ehtoona joku kylän palvelustyttö tuli meille ja puhui äidin kanssa kahdenkesken. Seuraava päivä oli juhannus, ja silloin iltapäivällä tuli meille joku iloinen mies ja myöhemmin se sama tyttö… Tämä illan kostea lemu ja ruohojen alkavat uniasennot ihan pakottavat tuntemaan sen tapauksen tajunnassani. Minä en silloin ollut tietoinen heidän asioistaan. Nyt kyllä tiedän, mutta kuinka laihaa onkaan tietäminen. Pohjimmainen vaikutelmani on nyt juuri yhtä aavistuksellinen kuin silloin.

On juhannusaattoehtoo. Minä istun yksinäni pienen töllin porstuanperäkamarissa, sillaikaa kun pakarin liedessä kypsyy munaruoka. Minä saan olla melkein vallan yksinäni. Vanhukset eivät millään tavoin puutu meidän asioihimme, mutta seinien läpikin minä tunnen heidän siunaavan suosiollisuutensa. Akkunasta näkyvät kedon kukkaset ja puun oksat nyökkäävät minulle.

Kun minä sitten syön munaruokaa, on jo juhannusyö, vanhukset pirtin puolella ovat nukkuneet. Mekään emme puhu mitään juhlayön valoisassa hämyssä. Meidän on helpompi olla hiljaa, sillä meidän onnemme tunnelma on väriltään hiukan kaihoisaa, niinkuin maan kasvot tällä hetkellä ja niinkuin kaikki sellainen onni, jota ei tarvitse säikkyä; joka ei ole pyrkimyksillä saavutettua, vaan on tullut arvaamattomien ansioiden jälkeen.

Keskiyön aikaan menen, porstuan kolkkuvia permannoita kartellen, vähäksi aikaa pihamaalle. Aurinko on poissa. Kukkaset ja puut eivät enää nyökkää minulle, ne tuntevat, että minä tällä hetkellä kuulun heidän maailmaansa, siihen, missä totinen lapsuus on elämän korkein aste. Taakseni porstuan ovelle on ilmestynyt toinen. Juhannusyön punertavan tyvenen maiseman edessä on meidän herkin ja ratkaisevin koettelemuksemme hetki.

Kesäaamuna nousen aikaisin, sillä vähitellen olen joutunut siihen, että nämä aikaiset aamuhetket ovat ainoat, joina voin "nauttia elämästä" s.o. tuntea eläväni. Koko ympäröivä paikkakunta hyvineen ja pahoineen nukkuu vielä, ja jos jossain näen jonkun yksinäisen liikkujan, niin ei se säikytä minua, sillä hänen valtansa on vielä masennettu. Kesäisen kaikkeuden mahti tekee hänet vaarattomaksi, liitelevä pääskynen on tämmöisellä hetkellä paljon tärkeämpi olento kuin hän. Tunnen turvallisuutta, kun tiedän, ettei kukaan tule minua puhuttelemaan eikä vaihtamaan ajatuksia tärkeistä kysymyksistä. Kaikki kysymykset ja kyselijät nukkuvat mikä selällään, mikä kyljellään, ja näkevät unissaan painajaisena oman köykäisyytensä. On pääskysten ja kukkanurmien ja järvenpintojen elämisen hetki. Tulee mieleeni "maailmankatsomus" ja mitä se on.

Maailman-"katsomus" on hyvä sana. Todellakin, kun katson akkunasta ulos tänä varhaisena aamuhetkenä, niin saavuttaa minun sieluni sillä yhdellä katseella erinomaisen kevyesti kaiken sen, minkä tarvetta se tulkitsee tuolla sanalla. Ei niin, että minä voisin sanoilla selittää sen olemuksen. Näen taivaan, järven, pellon, metsän, kylän, maantien ja lennätinlangat. Mutta jos ajatuksellani syvennyn johonkin niistä, niin joudun asiasta asiaan loppumattomiin; kaikki ne ovat yhtä luontevia äärettömyyden lähtökohdiksi. Vaistoni sanoo, että sellainen syventyminen on kaikkein lapsellisinta. Mutta kun minä tänä kirkkaana ja hiljaisena hetkenä vain katson niitä, niin ne katsovat vastaan ihan kuin persoonalliset olennot, ja tuo niiden katse sisältää kaiken tiedon. Minä tunnen että saan tässä tuon kaiken tiedon omakseni — taas niinkuin monessa pienoistilanteessa tätä ennen. Mutta minun aivoni suhtautuvat tuohon tietoon samoin kuin silmäni äärettömyyteen.

Yksinkertaisuudessaan valtava kaikkiyhteisyyden tunne täyttää sieluni ja mieleni. Jokapäiväinen ajallisuuden tuska — yhteiskunnan ja muiden samanarvoisten seikkain aiheuttama — on hetkeksi helpottanut ja minun on hyvä olla maan pinnalla. Yleisen ihmisyyden raskas tuntu on poissa, minulla on tilaisuus oman poveni kautta kuulla yksityisen ihmisyyden arka ja avuton kuiskaus. Se kuiskaa ja ikäänkuin lohduttautuu sillä, ettei sen asia milloinkaan voi iäksi menehtyä; se ikäänkuin viittaa kesäaamun maisemaan, jonka katseessa se näkee ikuisen takeen omalle asialleen. — Mitkä mullistukset voisivat katkaista sen yhteisyyden joka meidän välillämme vallitsee, minun ja kesäaamun? Jos sinä raivoat onnen tai onnettomuuden, tuskan tai toivon tähden tai liityt joukkoihin samantapaisissa raivoamistarkoituksissa — ja jos sinä sitten yhtäkkiä joudut katsomaan silmästä silmään vaikkapa tällaista kesäaamua, niin sinä hölmistyt ja lopulta hymähdät niinkuin se, joka huomaa raivonneensa erehdyksestä. Sillä se "sinä" joka raivosi, on aina sellaista, jolle "minä" voi hymähtää.

Käväisee siinä sattumalta mielessäni yhtä ja toista eilisestä ajallisuudesta uneni takaa: suuret sodat, valtojen kumoutumiset, ihmisryhmien väliset jännitykset. On melkein huvittavaa katsahtaa noita mahtavia asioita tässä kosteassa aamuvalossa. Eilenhän minä niistä viimeksi keskustelin ja mitä enemmän niihin syvennyin ja koetin osoittaa viisauttani niiden arvostelemisessa, sitä valtavammiksi ne kasvoivat. Vielä kerran: mihin ne ovat nyt jääneet? missä on eilinen päivä? Eikö se ole yhtä kaukana kuin tietoisuuteni ensimmäinen päivä — jommoista päivää ei tajuntani muuten sisällä. Kaikki ne ovat nyt jossain tuolla ilmassa kasteisen ruohoston vaiheilla, katselevat siellä aineettomin aamukatsein.

Pöydän kulmalla on tämän maapallon pienoiskuva — kuten se tällä hetkellä kiiluu tuhansien alchimillain lehtipoimuissa — sen pintaan osuu suoranainen auringonvalo ikkunapielen ohi, läpi ilman ja ruudun. Näen kuvattuina Suuren valtameren ja Polynesian saaret. Erään kesän aamuina liikkuivat siellä eräällä saarella Loti ja pieni Rarahu — olen äskettäin sattumalta taas joutunut heidän lähelleen. Maan nimi oli Tahiti ja sitä hallitsi vanha kuningatar Pomarê. Tuolla valtameren keskellä kirkastui jo silloin aamu ja he kylpivät lähteessä. Tällainen aamu on muuan olento, joka elää elämäänsä täällä kaikkeudessa — maapallolla on vain yksi aamu, joka ikuisesti etenee sen pintaa pitkin… Kun taas katson akkunasta noita aitoja, järviä ja taloja, niin näen selvästi, kuinka niissä on jotain, jota niissä vielä äsken ei ollut, ne ovat vapautuneet ja laajentuneet… Polynesian aamu oli sama kuin tämä aamu.

Aamu on kuin suunnaton aarre, jonka omistan, kun jälleen palaan siihen huoneeseen, josta äsken lähdin. Täällä on hämärämpi, kun tänne ei vielä osu aurinko. Vuoteessa nukkuvat yhdeksäntoista-vuotias vaimoni ja nelikuukautinen tyttäreni rinnatusten onnellisen unen luomissa asennoissa: yksi kukkiva oksa ja sen oheen irtautunut pienen pieni silmu. Tuossa ne nukkuvat; peiton alta näkyy kasvot ja leuanalus ja niiden lähellä toiset pienet kasvot ja pieni sileä leuan alus ja ohimoille nostetut kädet.

Ne kaikki liittyvät mielialani, maailmankatsomukseni, edellisiin aineksiin. Tämä olento, jota sanon aamuksi, on sama kuin minun maailmankatsomukseni. Olisiko tämä teennäistä? Ei ole, sillä minä tunnen aivan tyynesti ja vahvasti, että minun tällaisella aikaisella aamuhetkellä on helppo olla kysymättä mitään, kaikki olevainen riittää itse omaksi selityksekseen.

Mutta aamu menee ja jättää minut päivän kanssa kamppailemaan, päivän, illan ja yön. Yhäti uusiutuva koettelemus.

Päivä tuo minulle tiedon, että jossain on joku voittoisa keisari, josta minä muka en voi olla piittaamatta. Minä en tunne mainittua keisaria, mutta minä vakuutan, että jos minulle sanottaisiin: saat tutustua häneen tai rauhassa kuunnella Beethovenin sonaattia, niin minä valitsisin sonaatin. Ei mikään tunnu niin tympeältä kuin mahtavuus jollakin sellaisella alalla, jonka perustetta ei ymmärrä. Minä en ymmärrä keisarin alaa enkä liioin sillä alalla saavutettua mahtavuutta.

Eräästä ikkunasta näen, kuinka muuan talon isäntä vie suuhunsa keitettyä sianlihan palasta, koettaen välttää rasvaa tarttumasta suupieliin. Suuri ikkuna, josta tämän näen, on yksi monista komeaksi maalatussa seinässä, mutta isäntä nuolaisee välistä sormiaan ja pyyhkäisee niitä sitten vaatteeseensa. Hänen olkapäänsä takaa näkyy samean värinen kartiini. Seuraavissa ikkunoissa ei näy ketään, mutta kartiinit ovat hehkeän valkoiset. Isäntä syö tarmokkaasti ja hyvin; tavallinen ruoka-aika on jo ohi; hänellä on ollut jotain käytävää sillaikaa kun väki söi. Hän on muuten kaikin puolin oivallinen isäntämies. Minä olen keskustellut hänen kanssaan yhteiskunnallisistakin kysymyksistä. Häntä ei erikoisemmin näytä kauhistavan se tavarain tasajako, jota työväki vaatii…

"Työväki" on erittäin juhlallinen käsite. En tunne ainoatakaan sen yksityistä jäsentä, mutta sen itsensä näin keväällä lakkoaikana. Nuo miehet, jotka tuolla pellolla tekevät heinää sillaikaa kun isäntä syö, ne minä tunnen hyvin. He ovat sellaisessa hullunkurisessa asemassa, että heidän on joka viikko tultava tänne näille pelloille sen vuoksi, että sattuvat asumaan eräässä vississä maanpinnan kohdassa. Kesken omien töittensä on heidän tultava tänne isännän töihin, ja isäntä saa sitten pitää kaiken, minkä he täällä tekevät työksi ja vielä hiukan rahaa sieltä kotoa. Tämän asian kierouden he ovat hoksanneet, ovat siitä perin vihaisia ja tahtovat, että maan pitää olla heidän eikä isännän. Lakkoaikana oli heillä pientä aietta antaa isännälle hiukan selkään, mutta se jäi silloin, eikä se nyt taas enää käy päinsä.

Suutari on työväen miehiä — totisesti hän on jalkineentekijä, en voi sille mitään. Hän on nuorehko, huonoihoinen, hän on köyhistä vanhemmista, mutta on menestynyt. Minä tiedän, että hänellä on rahoja ja hän on aatteensa ulkopuolella puhellut, että kun ompelukoneet halpenevat niin hän laittaa kaksi tai kolme konetta ja ottaa sitten miehiä neulomaan. Hän on ruma ja mitättömän näköinen ja aikoo piakkoin mennä naimisiin.

Tämä on päivää. Näen silmilläni kaikki samat seikat, jotka näin aikaisella aamuhetkelläni, mutta ne ovat siitä tähän asti paljon muuttuneet. Minä vain näen ne, mutta en pääse lähelle. Paraiten sen huomaan, jos katselen kauempaa näkyviä taloja. Kun näen maalatun pytingin seinän, niin vaistomaisesti arvioin sen laajuuden, sitten maalin hinnat ja kuinka suuri pääoma on kiinni maalauksissa ja koko rakennuksissa. Kuvittelen näkeväni sen markkoina pöydällä, koko tuon talon arvon ja sen isännän muun omaisuuden. Ihan kuin markkojen tuoksu tulee siltä puolen maisemaa, missä kylä on.

Tuuli hengähtää ja haavan lehdet kahahtavat takanani, kun istun pihassa. Jos oikein harkiten tahdon, voin vähän aikaa ikäänkuin pitää kiinni siitä tunnelmasta, että koko kesäisen luonnon elämällä nytkin on entinen hurmaava kiihkonsa. Luulen olevani niiden kiihkojen vanha tuttu, mutta tänä päivänä ne eivät päästä minua osallisuuteensa, eivät ole päästäneet enää monena muuna päivänä. Ne käyvät kaukana minusta, ikäänkuin olisin loukannut niitä, ikäänkuin olisin lähennellyt niiden vihollista. Ja niin tunnen tehneenikin. Valtavan ja tiedottoman kaikkeuden keskellä minä olen tuskallisesti takertunut muutamiin sen surkeihin osiin, jotka ovat — "tietoisia".

Minun maailmankatsomukseni on kesän hehkeyden puristuksessa kuin hätääntynyt lapsi oudossa väkijoukossa. Olen nähnyt monta ansiokasta kuvausta sellaisista ihmisluonteista, jotka eivät ole tätä maailmaa varten, ja aina kauhistunut sellaista ajatustakin, että minulla olisi jotain yhteistä semmoisten kanssa. Se hetki, jona saisin varmuuden, että olen sellainen, se olisi lopullisen masennukseni hetki.

Tänä päivänä pyrkii sellainen aavistus taas silmieni eteen. Olen yksinäisenä poutaisen avaruuden keskellä. Isäntä joka syö, väki joka tekee heinää, haapa jonka lehdet lepattavat — kaikki ne etenevät minusta. Se jokin, josta kolmekymmentä vuotta olen imenyt henkistä elinvoimaani, se on ehtynyt. Se mitä koin aikaisin tämä päivän aamuna, ei todellisuutena tunnu kuuluvan elämääni. Minun kohdaltani on maailma tyhjä. Auttakaa minua, sanokaa, onko vika minussa vai maailmassa. Vaikka minulla olisi kaikki valta ja voima, niin en minä voisi maailmaa parantaa, sillä tyhjää ei voi parantaa. Eikö koko ihmiskuntaa paina se, että se on sidottu pieneen Maapalloon? Jotkut taistelevat ja käyvät sotaa. Jos joku voittaa, niin mitä hän tekee voitollaan? En näe mitään mahdollisuutta voiton nauttimiseen. Vai vieläkö jotkut jaksavat jatkaa siihen suuntaan mihin voitto auttaa!? Minua ei kenenkään voitto auttaisi.

Viiden kilometrin päässä täältä asuu muuan nuori ihmispariskunta, jonka tunnen. Ennen minä tähän aikaan kesästä ja päivästä katselin keltavästäräkkejä ruismaan vaiheilla. Nyt lähden vaeltamaan sen pariskunnan luokse ikäänkuin jotain turvaa hakemaan. Heidän puutarhassaan on kauniita kukkia ja heidän huoneensa ilmassa huokuu musiikin henki. Matka heidän luokseen on niinkuin jokin säästöön karttunut aarre, jonka nyt taas toistaiseksi tuhlaan.

Tulen heidän huoneeseensa, kättelen heitä, puhelen heidän kanssaan ja nautin jotain. Kaikki nämä seikat ovat kuin pieniä olentoja, jotka meistä riippumatta pitävät omaa menoaan. Meidän ulkomuotomme, asentomme ja äänenpainomme kuuluvat kaikki siihen menoon, vieläpä se tietoisuutemme, että olemme taiteilijoita, että tunnemme toistemme saavutukset ja pidämme niitä arvossa. Se päiväinen isäntä ja hänen väkensä ovat minulta kutistuneet vaivaisiksi kuvioiksi, joiden väliset kireät "kysymykset" näyttävät hullunkurisilta, kun ajattelen niitä tässä istuessani tuota rouvaa vastapäätä. Maalattujen talojen markkatunnelma on haihtunut; jos tästä näen semmoisen talon, niin se on vain viehättävä luonnonilmiö. Koko elämä taisteluineen ja sotineen on tästä katsoen ensi kädessä viehättävää. Minä nautin siitä, että minulla ja noilla ystävilläni on tämän ajan mukaiset vaatteet, että olemme europalaisia, että joudummepa millaisiin tilanteihin tahansa, aina löydämme niistä tämän viehätyksen, että meille ei ole olemassa muuta kuin eleganttia.

Kun ensimmäiset pianon sävelet koskettavat ilmaa, värähtää minun tajunnastani viimeisetkin arkipäiväisyyden rippeet. Minä ikäänkuin joudun takaisin sinne aamuun, mutta se ei ole enää tämän päivän aamu, vaan eräs elämäntila, minun ominainen elämäntilani. Kaunis naisen ääni tulee ja pianon ääni siirtyy ikäänkuin syrjemmäksi. Ne alkavat yhdessä liikkua, eikä koko ympäröivässä maailmassa — kun se siinä sivussa yhä jatkaa vaikutustaan minun tajuntaani — siinä ei ole aivan ainoata pienoiskohtaakaan, joka jäisi pois sen liikunnan piiristä. En osaisi puhua noista lauluista alkeellisimpiakaan asioita. Mutta jonain hyvin kaukaisena ja lapsellisena hetkenä olivat pilvet taivaalla niin-ja-niin, oli se-ja-se hetki päivästä ja minun sieluni osui tietoiseen yhteyteen noiden seikkojen kanssa. Se minun silloinen sieluni tila laulaa nyt tuon laulun sävelten välistä. Minun olisi vastenmielistä ja mahdotontakin ruveta puhelemaan tästä asiasta noiden ystävieni kanssa.

Tulee Ave Maria . Sieluni sisäinen kirkkaus yhä tiivistyy. Jos karkeasti yrittäisin siitä jotain sanoa, niin kertoisin kuinka kuolleet esi-isäni kuuntelevat yhdessä minun kanssani. Olen näkevinäni heidät kunkin paikoillaan, leuka nojaten kämmenpäähän ja vanhanaikaisilla kasvoillaan ja suurissa kuvitelluissa silmissään heidän silloinen ja sikäläinen hartautensa. Naisen ääni laulaa heille samoin kuin minulle, kaikki me kuuntelemme samoin, ja meidän ympärillämme on jokin etäinen yhteinen sunnuntai…

Kun taas kotiin palatessani olen taivasalla, on kuin olisin joutunut jonnekin kylmään, vaikka on lämmin heinäkuun ilta. Mieltäni eivät kiinnitä puut eikä pensaat, ei aidat eikä asumukset, ei taivaan viipyvä vaaleus. Ne ovat minulle saman tekeviä kuin nuo hämärät ihmisolennot, joita seisoo tuossa raitilla hattu silmillä ja lemahtaen kuivuneelle hielle ja halvalle paperossille. Ne ovat naurettavan kaukana Ave Mariasta , minun esi-isistäni ja ystävistäni, jotka jäivät sinne asuntoonsa. Me ikäänkuin purjehdimme noitten muodostamassa meressä emmekä tiedä, minne tuuli vie.

Elämä on tarkoituksetonta — en ymmärrä kuinka kukaan on voinut toisin väittää. Siinä on sen suurin viehätys, ettei sillä ole mitään rajoja, enempää kuin millään muullakaan. Se on ikuisuuden ja äärettömyyden rinnakkaisilmiö, muuan kaikkeuden ulottuvaisuus, dimensio. Voiko olla yksinkertaisempaa seikkaa.

Kun tulen sisälle, kuulen kuinka vaimoni viereisessä huoneessa nukuttaa lastaan ja laulaa "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi" — sävel kuuluu kai raitille asti, sillä hetken päästä kuulen minä tähän avonaisen ikkunani ääreen, kuinka nuo samaiset hämärät raittiolennot alkavat hekotellen rääkyä laulun mukaan. Minä suljen ikkunan ja kuuntelen edelleen laulua, kunnes lapsi nukkuu. On jo myöhäinen ilta. Ikuinen aamu ikuisella kierrollaan on taas pian kulkeva ylitseni.

Elettiin syyskesää 1916. Oli pyhäinen aamu, sää lämmin ja tyven. Lauantai-illan sälliäänet olivat kuin pois pyyhityt teillä ja raitteilta; niillä vallitsi vanhanaikainen rauha. Auringon valossa oli surumielinen sunnuntaivivahdus. Ehkä se laveammilla kylän mailla oli hiukan iloisempi, mutta siinä metsänaukeamassa, jossa Järvisen asumus sijaitsi, ilmaisivat sen säteet jo peittelemättä syksyn läheisyyttä.

Järvisen asumus — jolla ei ollut käytännössä muuta nimeä kuin Järvinen — näytti ensi katsannolta uutistorpalta. Ympärillä olevat peltotilkut olivat ohutmultaisia ja niillä näkyi raivaamattomia kanto- ja kivisaarekkeita. Pihassa taas seisoi tasakertaan rakennettu katoton ja ikkunaton asuinrakennus. Mutta lähemmin katsoen huomasi, että pelto ei ollut ohutta nuoruuttaan, ja että pirtin kehä oli semmoisenaan ollut ajan purtavana jo ainakin kymmenen vuotta. Nurkissa taisi olla jo lahon vikaa ja seinissä oli runsaasti semmoista harmaata höytyä, jota vapsaiset käyttävät pesänsä kuoriaineeksi. Tässä asumuksessa ei ollut mitään, ei sisällistä eikä ulkonaista, mikä olisi vastannut sitä myötätuntoista mielikuvaa, joka liittyy sanaan uutistorppa.

Pihan sivussa oli jonkinlainen ulkohuonerivi ja se kätki itseensä senkin komeron, jossa kuusihenkinen perhe asui, oli asunut jo kymmenisen vuotta, asetuttuaan siihen silloin kolmihenkisenä väliaikaisesti siksi kunnes asuinrakennus valmistuisi. Alkuperäisesti se oli suunniteltu talliksi ja oli rakenneltu lahoneen entisen pirtin jätteistä. Ensimmäinen suvi siinä oli kulunut hauskasti. Kun ei uusi pirttirakennus syksyksi valmistunutkaan, puserrettiin talliin hätäpikaa suurempi akkuna ja muuri.

Siitä akkunasta paisteli vielä nyt kymmenen vuoden kuluttua tuo surumielinen aurinko karttuneen perheen yli. Silloin tehdyssä pesässä lekotteli tuli, ja sängyllään lojuva Järvinen saattoi siitä Kansan Lehtensä takaa nähdä harmenneen pirtinteelmän tyhjät akkunalävet.

On omituista, kuinka pyhäaamut ovat vaarallisia tuommoisen perheen kotisovulle. Jos elämä vaan on pitemmältä ollut yhtäläistä, niin on jokseenkin varmaa, että sunnuntaiaamuna siinä suuruksen aikaan syntyy riitaa aviopuolisoiden kesken.

Järvinen lojuu itsepintaisesti sängyllä ja hillitsee äkäisyyttään. Joskus hän toisella silmällään vilkaisee, ikäänkuin todetakseen, että sama jatkuva pikku tukaluus yhä vallitsee. Ei ole päästy aamulla aikanaan ylös, huone on vielä siivoomatta, nuoremmat lapset puolipukeissa. Ei ollut vettä ja vaimo ei milloinkaan käske miestä vettä noutamaan ja mies ei huomaa käskemättä. Mutta sillaikaa kun vaimo on vettä noutamassa, täytyy miehen nousta sängyltään estämään lapsia, mukuloita, pahanteosta. Siitä mies tulistuu; lapsia on neljä, niitä ei ollut pitkään aikaan määrä tulla muuta kuin yksi… Ja asuinrakennus jää tältäkin syksyltä valmistamatta.

Pesän suussa kiehuu vellimaito yli. Järvinen syöksähtää apuun ja on polttamaisillaan nuorimman lapsen, joka pyörii jaloissa. Hän kiroo ihmistä, joka voi jättää maidon tulelle ja mennä pois. Nuorinta lasta on napattava sormiin, kun se tahtoo lykätä ne kuumaan maitopannuun pesän edessä. Se tillahtaa itkuun ja Järvinen tiuskaa vanhimman pitämään siitä huolta. Sillaikaa repii lähinnä nuorin lattialle pudonneen sanomalehden.

Semmoista se on aina, eikä se siitä parane. Ei se riipu ansioistakaan, sillä Järvinen tietää vuoden mittaan ansainneensa kolmatta tuhatta; hänellä on ollut pari hyvääkin urakkaa, hän on saanut makailla viikkokausia ja kumminkin on niin paljon ansainnut. Mutta vaikka hän ansaitsisi kymmenen tuhatta, niin on asia aina sama, puolinainen puute ja muu tukaluus. Ei osata eikä opita. Ja mukuloita on kuin hiiriä. Jumalauta — sen on Järvinen toisenkin kerran sanonut sekä ääneen että ääneti näinä kymmenenä vuotena. Järvinen on neljissäkymmenissä oleva vetelähkö, hiukan rasvoittunut, kosteasilmäinen, riippuviiksinen mies. Raa'aksi häntä ei voi sanoa; harvoin kuluu vuorokausi niin, ettei hän osoittaisi hellyyttä vaimolleen.

Iita tulee kantaen puisella ikeellä kahta täysinäistä sankoa. Hän näkee että maito on jäähtynyt ja tuli sammunut ja hän tuntee että ilmassa on ärtymystä. Mutta hän ei ala. Hän toimittaa maidon uudelleen tulelle, vispilöi siihen ryynit ja käskee vanhimman tytön sekoittaa. Itse hän ottaa luudan ja ryhtyy lakaisemaan. Hänen kyllästymisensä miestä kohtaan lähentelee jo vihaa.

Mies menee pihamaalle, seisahtaa ja katselee kaikkia näitä paikkoja, ikäänkuin nautiskellen niitten huonosta kunnosta. Tähän nautiskeluun kuuluu vielä se, että hän uudelleen ryhtyy mielessään laskemaan niitä muhkeita ansioita, joita hänellä vuosien mittaan on ollut. Harva äijä näillä paikkeilla lyö häntä hyppysiin. Viidettä sataa hän on ansainnut sitten juhannuksen; on kutkuttava nautinto ajatella, että ne eivät ole riittäneet, ettei vielä tänäkään syksynä tule kysymykseen pirtin valmistaminen.

Mutta aurinko paistaa, ja sisällä tuolla könsässä häärii Iita. Se häärii — eikä vika ole yksin senkään. Se on tavallinen vaimoihminen — se on oikein hyväkin vaimoihminen. On mukuloita pirtillinen, eikä vielä ole tullut sen huonommaksi. Järvinen muistaa sen uuden puvun, joka viime rahansaaliista sille laitettiin. Hän kaivaa paperossin, sovittaa sen imukkeeseen ja ajattelee valoisammin. Päivä paistaa yhä lämpöisemmin hänen vetelähköön olemukseensa, kellot kuuluvat, ruoka on valmista.

Ja kun Iita, Järvisen sisään astuessa, juuri vie vellivatia pöytään, laskee Järvinen kämmenensä hänen olkapäälleen. Iita on tyyntyneen näköinen, ei ole kylmä hyväilylle, mutta ei antaudukaan. Hän sanoo:

Mies ja vaimo, jotka ovat kymmenen vuotta eläneet yhdessä ja saaneet neljä lasta, ovat niin sitoutuneet toisiinsa, ettei heitä mikään erota. Kaikki ne hempeät, hienot seikat, jotka kaukaisena morsiusaikana sykähyttelivät, ovat jo moneen kertaan kuluneet ja tympeytyneet, mutta sijaan on kasvanut ikäänkuin yksi suuri seikka, joka ei ole sykähtelyjen kanssa missään tekemisissä. Pikemmin se on yhteydessä iän karttumisen kanssa, suurien ja pienien laiminlyöntien kanssa, elämän velton, välttämättömän menon kanssa. Aamut, päivät ja illat ovat kuin yhtämittaista hangottelua tuota näkymätöntä seikkaa vastaan, mutta se pitää. Se ikäänkuin odottaa jotain suurempaa, erikoista tapausta, paljastuakseen silloin koko mahtavuudessaan.

Syönnin jälkeen istuu Järvinen jo keinutuolissa nuorin lapsi sylissään ja laulaa niin että kellanruskeat hampaat välkkyy. Lapsi nukkuu ja Järvinen pälyy salavihkaa Iitan silmistä, olisiko se vihainen, jos hän nyt lähtisi kylälle. Joutilaana pyhäpäivänä pääsee perheensä kahlitsema äijämieskin kylän pihoissa ja pientareilla hiukan henkäisemään sällielämän viehätystä. Kun pääsisi, kun voisi muutamiksi kesän viikoiksi päästä rennosti elämään, vielä tällä iällä. Mutta siellä ei ole tuota ämmää — se on se… Mutta olisi se vähästä mukavaa muutenkin. Täällä maatuu, ämmänkin kanssa.

Järvinen nostaa lapsen sängylle hyvin hellävaroen, ikäänkuin viitaten vaimolleen, että näin minä taas lapsenkin nukutin. Sitten hän hidastellen ottaa nallihattunsa ja lähtee; hän käyttää pyhäisin aina nallia.

Näin on siis tämä pyhäaamu kulutettu, omalla tavallaan, kuten kymmenet, sadat aikaisemmat.

Mutta saman sunnuntain iltapäivä sisälsi taas kiivasta tempomista tuota kasvanutta näkymätöntä aviosidettä vastaan.

Järvinen palasi kylältä silminnähtävästi hyvällä tuulella ja ilmeisesti jotain uutta aikoen. Iita puolestaan ei voinut, ei parhaalla tahdollaankaan voinut mitään sille, että hän miehessään sellaista havaitessaan aina alkoi murjottaa.

Kylältä lähti miehiä vallitöihin Helsingin puoleen. Siellä oli toisia kotona käymässä ja ne olivat tuntikausia kertoneet, mimmoista elämä oli noilla työmailla. Järvinenkin istui siellä heitä puhuttamassa, ja hänen mielensä raikastui, tuli hyvä olla, vanha tuttu toveruuden henki heräili paisteisena sunnuntaina pihamaalla istuskellessa. Ei hän mitenkään harkinnut lähtöä, mutta kotiin kävellessään hän huomasi, että hän jo oli päättänyt, oli sopinut toisten kanssa, lainannut yhdeltä rahaakin. Nyt oli hivelevä kiire. Kotoasumus, Iita ja lapset olivat pieniä harmittomia seikkoja. Oli melkein mukavaa, että ne olivat, että oli jotain jätettävää.

Sisälle astuessa tuntuu kyllä kiusalliselta, kun niin varmaan tietää, että Iita jo etukäteen murjottaa eikä tule tähän asiaan eläytymään. Se on niin varma ja vanha asia se. Ja se tekee niin pirun vaikeaksi asian esittämisen.

Seuraa tuo tavallinen meno. Järvinen sanoo asian ja kipenöi jo sanoessaan. Heti kun Iita sitten on siihen masentuneesti hymähtänyt, on miehellä avoin tilaisuus päästää kipenät näkyviin.

— Tämä on sitten yhtä kirottua — et ikinä, et ikinä sinä… Mies ei löydä sanaa. Vaikka hän on vallan varma lähdöstään, on hän kumminkin hänkin jollakin lailla lysähtävinään. Pahimmin tehoo häneen se, kun Iita ei puhu mitään. Hän ikäänkuin aavistaa koko sen erikoisen maailman, josta käsin Iita tähän asiaan suhtautuu. Jos se puhuisi, niin sitä voisi vastustaa. Mutta tuota sen vaitioloa vastaan tuntee mies niin kiusallisen selvästi oman masennuksensa teennäisyyden. Kumminkin hän jatkaa omaa murjotustaan, sillä sovittuun lähtöön on vielä kolmatta tuntia. Hän ei ole huomaavinaan, kuinka Iita alkaa hääriä, hakee pussin, paitoja, sukkia. Vasta kun Iita kysyy: "otatko sinä molemmat työhoususi?" hän havahtuu ja vastaa:

— Mitä minä sitten otan — en suinkaan minä mihinkään lähde kun sinä tuolla lailla mökötät.

Iita huokaa entistä syvempään ja Järvinen jatkaa istumistaan, koko ajan ajatellen lähtöhetkeä. Sillä lailla pyritään, pyritään minuutti minuutilta. Lopulta päästään jollakin lailla puheen alkuun. Iita taipuu, mikä siinä auttaa. Hän ilmaisee taipumisensa tuskastuneesti huomauttaen, että ompelukoneestakin tulee asiamies pian kuukausimaksua perimään.

Järvinen antaa hädissään kympin. Sitten rupeekin jo lähtöaika lähenemään. Täytyy kiirehtää nyt jo. — Kyllä minä rahaa sitte lähetän oitis kun ma tilin saan. — Iita hymähtää siihenkin.

Mutta Järvistä eivät nyt pienet hankaluudet saa häiritä. Hän lähtee työmaille, huomaamattaan hän jo hyräilee saappaita sitoessaan. Ja hän on malttamaton kun Iita vielä on ruvennut jotain neulomaan. Monesti hän on noista lähtöneulomisista tulistunut, mutta nyt hän ei tulistu.

Lähteissään hän pyrkii halaamaan Iitaa. Iitan kasvoilla on niinkuin jotain hymyntapaista kun hän torjuu hyväilyn.

Kohta menee Järvinen jo herttaista metsätietä kylälle päin. Auringonvalo on vallan toisenlaista kuin aamulla mennessä. Hän on raikas ja vapautunut. Pienessä talli-pirtissä istuu vaimo silmissä laimeat kyyneleet, jotka hiljallensa huuhtoilevat pois tyttöaikaisten sulojen heikkoja jätteitä.

Kalle Nieminen oli äitinsä ainoa poika; isä oli kuollut juuri niihin aikoihin, jolloin Kalle tuli mieheksi.

Ihmiset olivat omituisesti kiinnittäneet huomiotansa Niemisen väkeen. Niemisläisten elämässä oli ikäänkuin jotain liian sopusointuista. He puhuivat avoimesti kaikista asioistaan, mutta sittenkään eivät ihmiset mielestään heistä mitään tienneet. Nieminen oli muurari ja oli suvet melkein yhtä mittaa Tampereella. Talvisin hän teki nikkarin töitä kotonansa. Tiettävästi hän siis ansaitsi melkoiset rahat, mutta ne eivät näkyneet missään. Niemiseltä ei kuulunut mitään erityistä, piha ja nurkat olivat aina puhtaat ja sisällä vallitsi tasainen elämä. Kun sitten Nieminen Tampereella sairastui lavantautiin ja siihen kuoli, niin ihmisten mielissä hienosti tulvahti, niinkuin olisi tapahtunut jotain erinomaista. Vaikka toisistaan riippumattomien ihmisten suhteet näennäisesti ovat aivan yhtäläisiä, yhtäkaikkisia tuttavuuksia, niin vaikuttaa kumminkin yhden kuolema eri lailla kuin toisen. Paikkakunnan mahtavimman isännän kuolema ei olisi tehnyt semmoista vaikutusta kuin Niemisen. Siinä oli ikäänkuin jotakin kaunista, jota itsekukin tunsi, virkkamatta siitä mitään toiselle. Oli kuin Niemisen kuolema olisi todellakin juuri nyt pitänytkin tapahtua, sitä ikäänkuin vaati se vakava sopusointu, joka aina oli säilynyt Niemisen asumuksen ja perheen ympärillä. Läheisten tajunnassa kuului siihen sopusointuun myöskin se, että Kalle oli heidän ainoa poikansa ja nyt juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Hän oli suorakasvuinen ehjävärinen mies, poskissa ajamatonta vaaleata karvaa.

Isän kuoltua joutui Kallen kannettavaksi suurempi vastuu tuon hienon niemisläisen hengen säilymisestä. Perheen toimeentulossa ei ollut mitään erityistä vastattavaa, mutta kumminkin Kalle tunsi isän kuoleman jälkeen jollakin lailla kohonneensa. Kun hän kahden viikon päästä sai sahalta tilinsä, olivat rahat ikäänkuin tärkeämpiä; hän antoi ensikerran ne äidillensä. Äidin ja pojan taloudelliset välit muodostuivat täten itsestään. Kallella ei ollut täyttä selkoa perheen varoista, mutta kun hän sitten meni naimisiin, antoi äiti hänelle kaikki ne rahat, mitä hän oli ansainnut kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen.

Siihen aikaan kun Niemisen Kalle jo julkisesti seurusteli tulevan vaimonsa kanssa, seisoskeli hän myös joskus toisten poikain kanssa kylän raitilla. Vaisto sanoi, että tällainen raitilla seisoskelu oli hänelle näissä oloissa välttämätöntä, vaikka sydämessään tunsikin olevansa siinä avuton ja saamaton. Se oli hänen elämänsä suuri ja synkkä salaisuus, ettei hänellä ollut vähääkään todellista sällihenkeä; muutamanlaiset rivoudet esimerkiksi olivat hänelle suorastaan vastenmielisiä, vaikka hän sydämellisimmin nauroi niitä kuullessaan. Se voittamaton hyväntunne, jota hän aina tunsi kotiin palatessaan, sekin oli sitä samaa onnetonta lapsekkuutta: yhdestä polun kohdasta katsoen oli pirtin päädyssä vieläkin se sama kiusallisen lämmin henki, joka siinä oli ollut jo kiertokoulua käydessä. "Isä on kuollut, minä olen tuon asumuksen mies, minä olen seuraa Selman kanssa."

Seurustelu Selman kanssa avasi hänelle sentään jonkinlaisen oikotien. Hän vaistosi, ettei hänen nyt miesten lukuun päästäkseen välttämättä tarvinnut kehittyä täyteen sällimäisyyteen; naimisiin hankkiva mies oli yhtä täysi mies kuin sällikin. Raitilla seisoskelu oli kuitenkin välttämätöntä ja kaikkein vaikeinta oli raittijoukosta luontevasti suoriutua Selman seuraan. Täytyi suvaita ja pitää "kivana" sakin henkeä, kuulla reimoja hyväntahtoisia rivouksia, nähdä toisten leikillisesti kiusoitellen halailevan ja pusertelevan Selmaa maantiellä. Sillä tämä oli joka tapauksessa Niemisen Kallelle kevyin ja rauhallisin tie Sarvan Selman luokse. Ja Selman kanssa kahden päästyään sai hän vapaasti hengittää, sai täysin päästää valloilleen tuon perusheikkoutensakin. Hän ihan tietoisesti havaitsi Selmassa lapsellisuuksia ja nautti näistä havainnoistaan salaa sanomattomasti.

Mutta vähäpätöisemmissäkin ihmisen kehityskausissa on aina jokin huippukohtansa. Kerran taaskin oli Niemisen Kalle yhtenä pyhäehtoona poikien kanssa raitilla. Oltiin rauhallisella ja haluttomalla tuulella, vaikka oli tanssitkin tiedossa työväen Pirtillä. Silloin lähestyi joukkoa Huikun Jalmari, talon isäntä. Talollisia kohtaan tunsi joukko yleensä kertakaikkista tylsää vihaa, joka ei kyllä tullut sanottavammin näkyviin puheina eikä tekoina, se vain eli sameana ja jatkuvana. Mutta Huikun Jalmarin suhteen voitti ihailu vihan, sillä Jammu oli aika poika. Sillä oli talo Tampereellakin ja sen tiedettiin siellä olevan tuttua "eri humujen" kanssa. Ja oman kylän poikien kanssa se oli melkein hyvissä väleissä. Joukko näki nimittäin Huikun Jammussa hartaimmat mieskohtaiset unelmansa toteutuneina. Talonjussi se kyllä oli ja kapitaali, mutta ei se ollut sitä laatua, jota vihattiin. (Niemisen Kallella, sivumennen sanoen, oli tässäkin kohden sisälliset ikävyytensä: hänellä ei ollut mitään erityistä paikkakunnan talollisia vastaan — muita kuin Huikun isäntää, jota hän oli lapsuudestaan asti kartellut. Kaikilla niemisläisillä oli tässäkin sama kanta.)

Huikun äijä siis lähestyi joukkoa viikset ja silmät kosteina, alkoi veistellä poikien kanssa ja lasketella kullekin sopivia sukkeluuksia, etenkin tyttöasioissa. Niemisen Kalle oli jännittynyt ja pyrki pysymään niin huomaamattomana kuin suinkin, kasvoilla punastunut hymy. Mutta jo se huomasi hänetkin ja sanoi jotain sakeaa Selmaan viittaavaa. Kalle ei osannut vastata, hänen nenäänsä tunki jo Huikun hengen lemu. Huiku otti rehevästi leikitellen häntä niskasta ja yritti heiluttaa, ja kun Kalle punnersi vastaan, niin Huiku samaan tapaan tuttavallisesti sanoi kiusoitellen: "Älä yhtään sankaile, kyllä minä sinun sentään vielä lannistan." Kallen kasvoille oli unohtunut hymy, mutta silmät kostuivat ja poskien puna kuumeni, kun hän työnsi toisella kädellään Huikua poispäin, niin että se takaperin kammertui ojaan. Asia ei enää voinut jäädä silleen. Kallen oli toistamiseen ja kiivaammin survaistava Huiku ojaan.

Tällä kohtauksella oli Kalleen nähden monet pienet vaikutukset. Samana iltana hän ilmestyi Selman kanssa Pirtille tanssiin ja tunsi siellä koko ajan olonsa aivan erilaiseksi kuin ennen. Ikävältä se ei tuntunut, vaan juhlalliselta ja ikäänkuin turvallisemmalta. Tuli oudosti täälläkin mieleen, että hän on Niemisen asumuksen mies, on sama kuin isävainaa eläissään. Ja Selman kanssa hänellä oli tanssin jälkeen paljon puhumista, sellaista josta ei päiväsaikaan koskaan puhuta oikean pariskunnan kesken. Se alkoi siitä, mitä Huiku oli maantiellä naljaillut, ja päättyi kyyneliin, jotka olivat runsaammat ja rajummat kuin missään muussa heidän kihlausaikansa yökohtauksessa.

Kalle ei ollut äitinsä kanssa koskaan puhunut Selmasta. Nyt puhuttiin kylällä, kuinka Kalle oli kahdesti paiskannut Huikun ojaan ja mistä syystä se oli tapahtunut. Siinä asiassa oli äidillekin paljon sulatettavaa, sillä hänen tajunnassaan oli Kalle yhäti pikkupoika, jota ennen kaikkea oli estettävä kiintymästä vieraaseen ilmapiiriin. Erinomaisen varovasti ja etovin tuntein hän siis kerran johdatti puheen Selmaan, sitten tyttöihin yleensä ja lausui heistä joitain hienoja epäilyksiä siihen suuntaan kuin Huikukin oli raitilla naljaillut. Mutta heti samassa käsittivät sekä äiti että poika, että oli tapahtunut vaikea loukkaus niemisläistä henkeä vastaan. Äiti katui sitä puhettaan syvästi; vielä kahden vuoden päästä se tuli hänen mieleensä, kun Kalle Selman kuolinpäivänä, tottumattomasti verhottu lapsi sylissään, taas muutti Niemiselle äitinsä tykö. Hän otti lapsen Kallelta ja purskahti rajuun itkuun.

Kallen avioliitto ei ottanut oikein sujuakseen, vaikka he kolme, äiti, Selma ja Kalle, panivat paraansa varjellakseen sitä kaikilta häiriöiltä. Mitään varsinaisia häiriöitä ei oikeastaan sattunutkaan, mutta muuten vain oli kaikki ikäänkuin pysähtynyt paikoilleen, ensimmäisten päivien tunnelma viipyi viipymistään. Lapsen syntymisestä oli kyllä niinkuin jotain uutta alkavinaan, mutta ei sekään päässyt vauhtiin. Selma ei koskaan oikein toipunut synnytyksestä. Sitä toipumista odotettiin ja odotettiin — kunnes Selma kuoli. Kalle ei sanottavammin murtunut, vaan pikemminkin parantui Selman kuoleman jälkeen. Ensimmäisinä päivinä hän puheli ihmeellisen paljon äitinsä kanssa, enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän vain istuskeli kotona, puheli ja hyväili lasta ja kyseli äidiltänsä, millä iällä lapselle mitäkin tulee tapahtumaan. Jos hän olisi osannut oloaan tarkastaa, olisi hänen täytynyt sanoa, että hän oli tavattoman onnellinen. Tässä kaikessa oli jotakin niin kovin ehjää. Mutta kun asiat ovat täpärällä, voi pienikin seikka tehdä suuria… Kun Kalle oli menossa ilmoittamaan Selmaa haudattavaksi, sattuivat menomatkalla asiat niin, että Huiku sai tilaisuuden sanoa Kallelle nämä sanat: "No, et sinäkään saanut ämmääs kauaa viljellä." — Huiku ei ollut Kallelle siitä silloisesta ollenkaan vihainen, mitäs niistä pöhnäpäissä sattuneista. Kalle oli mies niinkuin muutkin ja sen vuoksi saattoi Huiku sille ämmän kuoleman johdosta sanoa niin miesmäisen osaaottavasti kuin konsanaan.

Niin elelivät sillä paikkakunnalla Niemiset ja Järviset, niin myös Muikut ja Mattilat ja Mikkolat. Ja samanlaista "paikkakuntaa" on kaikkialla, suuria ja pieniä ihmispesiä on sijoittuneina soveliaisiin maanpinnan paikkoihin. Ja ihmisten äärettömät elämyssarjat risteilevät ja koskettavat toisiaan ja luovat seikkoja, jotka näyttävät olevan kokonaan toista kuin ihmiset ja heidän aivoituksensa. Se on siitä, että tietoisinkaan ihminen ei tiedä mitä hän on — tietää vielä vähemmän kuin "tiedoton". Se on kaikki niin yksinkertaista, mutta jatkuvasti viehättävää.

Selman kuoleman jälkeen tunsi Niemisen Kallekin vain luisuvansa siihen, mikä maailmassa hänen ympärillään yhä jäyhempänä nouseskeli. Hänhän oli hiljaisessa hengessään pitänyt onnettomana salaisena kohtalonaan sitä luonteensa piirrettä, ettei hänellä ollut mitään oikeata kykyä tuohon nouseskeluun, ei edes tuohon vaatimattomaan kotikylän raittielämään. Mutta juuri Selman kuoleman jälkeisinä aikoina tapahtui ikäänkuin järjestelmällisesti, hiljallensa, hyvin pieniä asioita, jotka muuttelivat Kallen sisäisiä näköaloja. Sitä voisi ehkä verrata johonkin lahoomisilmiöön luonnossa. Tuo viimeinen kohtaus Huikun kanssa silloin kuolinilmoitusmatkalla oli jo pieni, mutta paha romahdus yhdellä näköalan kulmalla. Siihen nimittäin jostain selittämättömästä syystä hiipi mukaan se tosiasia, että Huiku oli talollinen . Oli vielä niinkuin jotain kohtalon kiusaa siinä, ettei yksikään raittisälli sanonut hänelle niin sanaakaan sen johdosta, että Selma oli kuollut; he olivat kaikki sattumalta tavatessa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Muuten tunsi Kalle yhä enemmän saavuttavansa sitä miehuuden selkänojaa, jota sällien seurassa tarvittiin. Häneltähän oli jo vaimo kuollutkin ja jäänyt pieni lapsi; ja hän oli vain yhtä jäykkä ja oleili sakissa. Hän alkoi irtaantua äidistäänkin, hän havaitsi sen itsekin. Ei hän tosin voinut myöntää, että tämä uusi suunta nyt olisi mitenkään ollut sen parempaa kuin entinenkään. Elämä kyllä jotenkin laajentui, mutta samalla se myöskin ikäänkuin tyhjentyi. Mutta ei se entinen sisällyskään äiteineen ja muine semmoisineen enää tuntunut miellyttävältä. Ja yhä selvemmäksi kävi hänelle se elämän ilmiö, että oli talollisia ja että hän ei kuulunut niihin. Jonain satunnaisena hetkenä hän tosin tunsi, että hänellä tässäkin kohden oli ristiriitaa sakkihengen kanssa; hän ei vähääkään kadehtinut talollisia eikä pitänyt heitä mitenkään ylempinä olentoina ja sen vuoksi vihattavina. Hänen tunteensa heitä kohtaan oli jotakin aivan toista alkuperää.

Kallen äiti havaitsi tuon uuden suunnan hiipimisen aivan selvästi, mutta hän ei osannut sanoa siitä muuta kuin että se oli hänelle vierasta. Hänen ei tullut mieleensäkään sellainen ajatus, että Kalle mitenkään huonontuisi. Selman kuolema ja lapsen eloon jääminen olivat vanhuksen huomaamatta suuresti hienontaneet ja lämmittäneet hänen äidinrakkauttaan, ja niinpä hän melkein tyydytyksellä suhtautui Kallen alkavaan vieraantumiseen, vaikka jo tapahtui joskus niinkin outoa, että poika sanoi äidilleen jotain vihaisesti. Kaikkien sattuneiden tapausten jälkeen ei Kalle hänen mielestään voinut juuri toisenlainen ollakaan; jos joku elämän suunta katkesi, niin otti elämä tietysti toisen suunnan.

Marraskuussa 1917 oli Niemisen Kalle jo mukana silloisessa joukkotoiminnassa. Haulikkoa hänellä ei kyllä ollut, mutta koko sunnuntaipäivän hän oleili joukoissa kirkonkylän vaiheilla ja näki kaikki asetoimet ja muut tarkastukset. Maa oli jäässä ja rattaanpyörät tärisivät, kun joku talollinen saattoi pyssyjänsä esikuntaan. Illalla Kalle tuli kotiin, joi kahvia äitinsä kanssa ja hymyili hänelle, niinkuin olisi tavoitellut veikeyttä kertoessaan päivän tapauksista. Iltapimeässäkin hänen vielä teki mieli lähteä jonnekin; äitinsä ihmeeksi hän lähti ulos, sanoen menevänsä "vähän vaan". Hän käveli ja seisoskeli ulkosalla. Järvellä meni laiva, tulet sammutettuina, siellä saatettiin pois ryssäpoikia ja naapuripitäjän miehiä. Ehkä siellä vietiin pyssyjäkin. Maailmassa oli uusi henki. Vanha henki talollisineen, isän aikoineen, hempeine tunnelmineen oli jossakin kyyrysillään pimeässä ja ikäänkuin toivoi, että tätä pimeyttä nyt vain jatkuisi. Ilma oli kostean raikas ja raaka, täyteläisesti tulkiten sällimäisyyden, oikean sakkihengen juhlallista puolta, semmoista mikä sisältyy sanaan työväki silloin kun se oikein sanotaan… Ensi kerran tunsi Kalle vapautuneensa tuosta salaisesta kykenemättömyydestään. Hän tunsi tuon raa'assa marraskuun illassa vallitsevan nykyisyyden leyhkän omakseen. Tämä on työväen aikaa; työväellä on taloja, sanomalehtiä, omia isoja herroja. Sällit ovat maailmaa kulkeneet, ei niitä petetä eikä voiteta.

Tähän marraskuun iltaan sisältyi Kallen korkein tunnelma tällä alalla; kun se oli koettu pimeässä hiljaisuudessa, niin ei se voinut ehjänä soveltua muunlaiseen tilanteeseen. Kallen kehitys tähän suuntaan pysähtyi taas tähän iltaan, tuli samanlainen pysähdys kuin aikoinaan avioliittoon mennessä. Hänen suhteensa näihin uusiin asioihin jäi paikoilleen ja hänen huomaamattaan se tietysti taantuikin uutta kaikkein mahtavinta romahdusta kohden, josta jälleen uusi syvällisin kausi oli alkava. Sen kauden ensimmäisiin nyyhkytyksiin tahdomme hänet saattaa.

Kallen sileät vaaleahaiveniset kasvot kävivät totisiksi, kun helmikuun alussa kaksi kylän arvokkainta sälliä — toinen oikeastaan palstatilallinen — päätä pahkaa saapui hänen luokseen, ihan niinkuin mennään vieraanmiehen kanssa jotain velkaa irtisanomaan. He ottivat tupakkia, istuivat tuoleillaan ja puhuivat toistaan säestellen ensin ilmoista ja sitten pääasiasta. Se oli sitä, että Kallen oli nyt kanssa yhdyttävä. Kun oli pyhäpäivä ja nämä olivat tuttuja ikämiehiä, jotka eivät koskaan olleet niemisläisille pahaa sanaa antaneet, niin tarjosi Kallen äiti heille kahvia ja otti osaa puheluun, todeten, että työkansan asema kyllä on hädänalainen, mutta ettei sitä sentään pitäisi ruveta aseilla auttamaan. Taisipa hän mainita jotain Jumalastakin, johon miehet hyväntahtoisesti naureskellen vastasivat, että Jumala on kapitaalin puolella, ei meidän siihen ole turvaamista, ja että jollemme me nitistä porvaria, niin nitistää porvari varmasti meidät. Vielä he sanoivat, niinkuin olisivat lukeneet ulkoa jotain painettua kirjoitusta, etteivät he nykyisissä olosuhteissa voi vastata sellaisten henkilöiden turvallisuudesta, jotka eivät ota osaa kansan vapauden puolustukseen. Vaikka lause tämmöisten ihmisten kesken oli muodoltaan perin keinotekoinen, niin äiti ja poika kumminkin täydellisesti tajusivat sen sisällyksen, ja äiti sanoi, ettei mikään asia voi vaatia lesken ja orpolapsen ainoata turvaa, johon miehet kiiruhtivat selittämään, ettei Kallen suinkaan tarvinnut lähteä rintamille, kyllä niitä on, jotka sinne menevät. Kallea tarvittaisiinkin esikunnassa. Sitten miehet jo lähtivätkin ja sanoivat vielä mennessään hyvin ystävällisesti, että kyllä on vaan parasta yhtyä sakkiin sen, joka huolitaan. Pyrkii niitä semmoisiakin, joista ei huolita.

Oli onneksi äidin ja pojan keskinäisille väleille, ettei heillä miesten lähdettyä ollut juuri mitään puhumista. Ilmassa tuntui lähestyvien uhkaavien tapausten paino, jonka alta eivät niemisläisetkään voineet vetäytyä. Seinät ikäänkuin kävivät läpinäkyviksi ja kaiken maailman ihmiset yhtenä joukkona katsoivat tänne päin. Niin Kalle kuin hänen äitinsä näkivät todellakin kaikki muut ihmiset tällä hetkellä vain yhtenä joukkona; sillä seikalla, että he sotivat keskenään, ei ollut mitään kiinnevoimaa niemisläisten tajuntaan. Koko tämän vakavan ja ahdistavan kysymyksen suhteen he eivät aavistaneet muita näkökohtia kuin yksilöllisiä.

Tunnin päästä miesten lähdettyä tuli äiti, lapsi käsivarrellaan Kallen tykö ja sanoi: "Etkö sinä jo lähde?" johon Kalle vastasi: "Kai mar minä tästä kanssa lähden." Murhenäytelmä oli alkanut.

Se oli alkanut ja ensimmäinen uuvuttava näytös kesti tasan seitsemän viikkoa, kynttilänpäivästä palmusunnuntaihin. Kalle meni tietä pitkin Rinnelle päin paremmat vaatteet ja uusi villapaita yllään ja mielessä tunne siitä, että tämä hänen menonsa ei ole ollenkaan hänestä riippuvainen. Hänen ohitsensa ajoi hiljallensa kaksitoista hevosta, laitiot täynnä eri asennoissa loikovia miehiä, laulaen jotain uutta laulua — "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on". Ne eivät sanoneet päivää eivätkä lakanneet laulamasta hänen kohdallaan. Ne pysähtyivät Rinnen kohdalle, melusivat ja menivät sisälle. Kun Kalle sinne saapui, niin siellä syötiin, Rinneska toi Kallellekin voileivän, joka oli tehty nopeasti ja tasoittelematta. Samalla hän sanoi jonkin leikkisän ja ystävällisen sanan tervetuliaisiksi. Muutamia muitakin naisia hääri ruokatoimissa ja kaikki he olivat erinomaisen reippaita ja ikäänkuin pitotunnelman vallassa.

Se oli kynttilänpäivä. Ja siitä hetkestä ruveten olivat Niemisen Kallen tottumattomat aistit yhtämittaisen oudon sohinan vallassa. Se muistutti lievää jatkuvaa kuumetta, joka ei tee kipeätä, vaan tuntuu joskus melkein nautinnolliselta, kun silmät katselevat toisten toimia ja mielikuvitus liittää niihinkin vaistomaisesti samanlaisen tahdottoman kuumetunteen. Ne, jotka eivät tänne kuuluneet, poikkesivat nöyrän ja köykäisen näköisinä pyytämään kulkulupaa; toiset olivat kovasti hevelin puheliaita. Sanomalehdet vilisivät Helsingin päämiesten määräyksiä; pian supistiin myös murhista, jota sanaa tosin ei koskaan käytetty. Päivät pitenivät, kaateiset tiet kertoivat tuhansista kuormista, jotka hiljaisina jonoina olivat liukuneet kirkonkylää kohden ja siitä eteenpäin.

Kallen elämyksistä oli oudoin ja hänen sisimmälle luonnolleen oikeastaan vastenmielisin paikkakunnan talollisten tavaton nöyryys. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa käskeä; muutamille annettiin joskus pelkän huvin vuoksi jokin määräys, jonka he naurettavalla täsmällisyydellä täyttivät. Eräältä kerran huomaamatta jäi semmoinen noudattamatta, ja se ilmestyi seuraavana päivänä esikuntaan ja tarjosi vapisevalla äänellä sataa markkaa. Sanottiin, että pitää olla sata viisikymmentä. Sillä ei ollut mukana muuta kuin sata neljäkymmentäseitsemän markkaa, jonka vuoksi sai antaa sen sata markkaa ja vaihtaa saappaansa Letku-Jussin tallukkaisiin.

Niin jatkettiin ja tämän uuden elämän juuret tunkeutuivat yhä syvemmälle vanhan elämän kasvinaloille. Eräänä päivänä seisoi Huiku tiellä talonsa kohdalla, kun Kalle oli menossa noutamaan säästöpankista rahoja. Kallen oli tuskallista kulkea Huikun ohitse sen säälittävän, lähentelevän vakavuuden vuoksi, joka asui Huikun muuten naljaisilla kasvoilla. Kalle meni menojansa, vaikka Huiku teki toverillisen pehmeällä äänellä hänelle jonkin kysymyksen, että joko tämän kulman kyytimiehet ovat palanneet. Huiku lähti hänen jälkeensä ja huusi nimeltä. Kalle pysähtyi vastenmielisesti. Huiku pisti hänen käteensä suuren setelin ja puhui, että jos pitäisit vähän minun talo-huononi ja henki-huononi puolta, vaikka kyllä tavaraa saatte senpuolesta… Kalle ei hennonut olla ottamatta seteliä, vaikkei hän koko asiaan pannut vähintäkään mielenkiintoa.

Kalle oli itse juuri menossa ottamaan isompia rahoja säästöpankista. Miesten palkkarahat eivät olleet saapuneet aikanansa ja sen vuoksi täytyi nyt ottaa täältä.

Tämmöisellä yksinäisellä pankkimatkalla pyrkivät Kallea muutenkin kiusaamaan eriskummalliset ajatukset. Ei tosin minkäänlaista varjon väikähdystäkään sinne päin, että tässä olisi mitään väärää tai rikollista. Kallen tajunnassa ei oikea- ja vääräkysymyksellä näiden asioiden kanssa ollut niin minkäänlaista kosketuskohtaa. Jos hän nyt keskellä päivää menee ja ottaa säästöpankista kymmenentuhatta miesten palkoiksi, niin on se yhtä luonnollista kuin se olisi ollut luonnotonta vielä silloin marraskuussa. Hän oli kyllä havainnut, että jotkut olivat kahmaisseet jotain omiksikin hyvikseen, ja se tuotti hänelle aina melkein ruumiillista kipua. Paljon sitä oli semmoistakin, mutta se ei ollut pahinta. Pahinta oli, näin yksin ajatellen, se, että hän, Kalle Nieminen, ja ne muut siellä Rinnellä olivat joutuneet näin tavattomaan asiain aallokkoon, josta ei näkynyt rantaa ei edessä eikä takana. Peräytyä ei voinut, siihen ei ollut mitään muuta mahdollista muotoa kuin lahtarien tulo ja siihen ja sen seurauksiin ei Kallen mielikuvitus pystynyt. Mutta entä jos tämä jatkuu ja menestyy? Mitä sitten? Mitä tämä oikein on? Ruvetaanko vielä työtä tekemään? Miksei koskaan puhuta töistä? Kuinka ensi kesä ollaan? Mikä tästä oikein peräksi tulee? Nyt on Rinnellä jo hirvittävästi kaikenlaisia asioita. Se menee ja puhuu sitä räntti-kieltänsä aamusta iltaan.

Asioiden rannaton — ja kuten Kallesta pohjaltaan tuntui — älytön ja tarkoitukseton aallokko, se Niemisen Kallea tässä kaikessa eniten huimasi ja sen vuoksi hän syvimmässään niin kovasti himoitsi rauhaa näistä kaikista. Sellaisissa asiain sokkeloissa eleleminenhän oli tunnusmerkillisin piirre siinä kuvassa, jonka Kallen vaistot olivat lahtarimaailmasta luoneet. Niillähän ne juuri olivat protokollat ja asiakirjat; nehän eivät saaneet junaa kulkemaan ilman asiakirjojaan, mansettejaan, virkojaan. Kallen mielestä oli jotain toivottoman naurettavaa siinä, että heikäläistenkin oli semmoisia yriteltävä: pöytäkirjoja ja valtakirjoja.

Tällaisten yksinäisten ahdistavien arvelujen jälkeen oli hänelle kymmenentuhannen ottaminen pankista yhtä mitätön asia kuin yhden tuhannen ottaminen äsken Huikun sormista.

Ja käymään vedetty kello kävi laahusti yhä käyntiään. Sadat tylstyneet aivot tuhertelivat tuhansien kopelosormien välityksellä pykäliä ja "traportteja". Moni hämärä velvollisuus täytettiin sellaisella riitaan asti kehittyvällä tarkkuudella, että sitä täytyi jumaltenkin nauraa. Ja sillaikaa kulkivat nuoret ruokaantuneet huligaanit kaula sangalla ja hymisivät hiljaa itseksensä sitä vaikutusalojen suunnatonta rehevyyttä, mikä nyt oli auennut. Mutta penikulman päässä jyskivät tykit jo toista kuukautta ja yhä uudet hevosjonot laahasivat sinne ammuksia ja etäisten maanpaikkojen miehiä. Siellä olivat lahtarit, joita ei kukaan ollut nähnyt. Kuultiin, että heitä oli kaatunut taas senkin järven jäällä kuusisataa. Mitä lahtarit oikeastaan olivat ja mistä niitä oli niin paljon? Minkä vuoksi he lähtivät kaatumaan? Jos oli Niemisen Kallelle punaisten taistelu hämärää, niin oli lahtarien taistelu aivan käsittämätöntä, ja sen vuoksi niiden voitonmahdollisuus ei tullut hänen mieleensä enempi kuin toistenkaan täkäläisten mieleen. Kuka voisi voittaa kaikki maailman sällit, kun ne näin ovat yhtyneet? ja vielä Venäjän sällit, jotka ovat niin paljon ylempänä näitä kotoisia?

Niin sitä kyllä sopi luullakin. Mutta maarianpäiväehtoona vielä hämärissä vonkuivat tykit niin kiihkeästi, että Koivisto, vanha kaljupää äijänrehju, jolla oli kirjoittelemisen intohimo, ei enää viipynyt pöytänsä ääressä. Hän oli yötä päivää "laatinut" jotakin, parta oli jäänyt ajelematta, hän oli kuin tautivuoteelta noussut, kun hän meni puhelimeen. Aikansa yritettyään kunnollista puhelua hän huomasi puhuneensa yksin. Tykinjyske ja kiväärinrätinä olivat katkenneet. Maailmaan oli äkkiä tullut kuumeinen hiljaisuus. Mikä nyt oli? Ei ollut Rinnekään kotona, se oli päivällä jo mennyt sinne rintamille päin. Rinneska ja lapset katselivat kauhistunein silmin. Ei kukaan tiennyt mitään muuta kuin että oli sydäntä leikkaava hiljaisuus. Vanha Koivisto, joka oli ollut lukemattomissa toimissa puheenjohtajana ja piti sitä seikkaa elämänsä murtumattomana perustana, hänkin vapisi ja vaikutti naurettavalta yrittäessään pitää tavanmukaista esitelmäänsä jostakin kratekiikasta. Yksi sanoi: "Eikös Koivisto enää kirjoittele?" ja kun kaksi sälliä toisiinsa merkitsevästi katsahtaen lähti ulos, niin hän jatkoi: "Ne miehet kirjoittele vielä tänä yönä."

Jäällä näkyi ensimmäisiä pakolaiskuormia mustina liikkuvina läjinä. Rinneska ei saanut mitään selvää vastausta telefonista. Kyökissä retkotti vielä äsken tuotu sianruhon puolikas ja avattu voitynnyri. Koivisto sai aikaan, että mentiin taloista määräämään hevosia. "Ja jos kysytään kuka käski, niin sanokaa, että Taipaleen yhdistyksen puheenjohtaja." (Puheenjohtajasta Koivisto puhui vielä mestauspaikallakin.) Vasta yhdeltätoista tuli Rinne yhdessä jonkun kirkonkylän esikuntalaisen kanssa. "Mikä nyt on?" kysyi Rinneska. "Helvetti nyt on", sanoi Rinne ja meni suoraan puhelimeen.

Lopullinen lähtöpolska oli alkanut. Puhelimessa puhuttiin nyt paljon asioita, joita jännittyneet korvat kuuntelivat pitkin pitäjää ja joita sittemmin naureskeltiin komppanian ruokapöydässä. Seitsemän viikkoa oli kulunut siitä varman kirkkaasta kynttilänpäivästä, jolloin Niemisen Kalle lähti Rinnelle. Nyt oli palmusunnuntai kohta valkenemassa. Perheellisten miesten ja naisten kasvoissa asui seisahtunut kauhu, kun he sonnustivat itseään ja omiaan pakomatkalle, mutta nuorten ruokaantuneitten huligaanien silmissä paloi sellainen elämisen riemu, kuin olisi heille nyt vasta alkanut se, jota odotellen he tähän asti olivat vetelehtineet. Ja se olikin heille alkanut, sillä monet näistäkin tiesivät jo, missä jäähtyvää yksityistä verta äsken isketyistä haavoista parhaillaan huppelehti.

Niemisen Kalle sai tilaisuuden pakoyönä neljän aikaan pikimmältään käydä kotona. Hänen mielensä oli jo laskeutunut olosuhteiden tasalle, hän tiesi, että muutamia paikkakuntalaisia oli juuri surmattu, ja se seikka vaikutti häneen omituisen vapauttavasti. Hänestä ihan tuntui, ettei hän ole ollenkaan ollutkaan mukana näiden toimissa. Se vanha raittihenki ikäänkuin pisti päänsä esiin ja nauroi hänelle, että hän sittenkin vain oli seitsemän viikkoa täysissä tosissaan ollut sen asiaa auttamassa. Hän tunsi olevansa melkein vanhan Koiviston veroinen, jonka kaljua päätä ja näivettyneitä aivoja hän koko ajan oli tuntenut säälivänsä, koska niiden ärtynyt ahertelu aina oli tuntunut niin surullisen naurettavalta. Eihän siihen kirjoittelua tarvita kuin porvareita tapetaan. Ja sitähän se oli ollut: se vanha sakkihenkihän tässä pohjimmaisena oli ollut. Kansanvaltuutetut ja muut prokuraattorit — hm — he olivat varmaan semmoisia vanhoja Koivistoja, jotka luulivat tässä tosiaan olevan jotain asiaakin… Kalle käveli tietä pitkin, kuunnellen hirvittävää hiljaisuutta ja muistellen äitiänsä ja lastansa, jotka puoliuneliaina olivat jääneet kotiin aikomatta paeta… Nyt siis tulevat ne lahtarit, joitten olemusta hän ei ymmärrä. Nyt ne tulevat ja hän, Niemisen Kalle, jää yksin ottamaan niitä vastaan, hän osaa niille sanoa monta asiaa joita nekään eivät ollenkaan tiedä. Hän on jo kerran nähnyt yhdet veriset turkit, joista sanottiin, että ne ovat lahtarivainaan. Silloin häntä jo säälitti, sillä hänestä tuntui, että se lahtari oli kuollut saamatta tietoa kaikista asioista. Nyt ne tulevat ja hän saa niille selittää…

Aamu-yö oli todellakin kovasti hiljainen. Ei laukausta, ei edes pakenijain muminaa kuulunut, vaikka kaksituhatta miestä ja joukoittain muuta väkeä oli jonkin tunnin aikana tästä ohi paennut.

Kun Niemisen Kalle siis tunsi itsessään, ettei hänellä perästäkään ole mitään yhteyttä näitten sällien kanssa, niin ei hän liioin pelännyt sitä, mitä tuleva oli. Hän pistäytyi vain johonkin tuttuun tölliin odottamaan vangiksi joutumistaan. Sisäisiä pettymyksiä oli Kalle paljon kokenut ja pettymys tuli tästäkin. Kun ensimmäiset valkonauhaiset tulivat siihen tölliin, ajatteli Kalle: nyt minä siis näen niitä läheltä. Ja hän näkikin, mutta näiden olemus oli tykkänään vieras kaikille hänen mahdollisille kuvitelmilleen. Nämä olivat punakoita kyömynenäisiä pohjalaisia, joille hänellä, Niemisen Kallella, ei voinut olla mitään selitettävää. Matkalla ne vain puhelivat siitä, jätettäisiinkö ukko kankaan laitaan vai viedäänkö herja perille.

Mitä lähemmäksi päämajoja päästiin, sitä selvemmin ailahteli ilmassa se vieras itsetietoisuus, jolla ei ollut Kalle Niemiseltä mitään opittavaa. Jos hän näille kertoisi huomiostaan, ettei hän sentään kuulukaan paenneitten punaisten joukkoon, että hänellä on vanha äiti ja lapsi, niin nämä nauraisivat. Siinä tuli vastaan kuorma, jossa oli vanha Koivistokin; saattomiehet huusivat jotain näille saattomiehille. Kalle ymmärsi asian; hänen luontoaan karmaisi, niinkuin olisi lievä salama jatkuvasti kulkenut hänen ruumiinsa läpi. Entisyys, vieläpä eilinenkin, oli äkkiä siirtynyt huimaavan kauaksi. Siellä jossain oli hänellä ollut äiti ja lapsikin ja vielä kauempana Selma, lapsellinen Selma. Silmäkulma pyrki kuumenemaan, mutta hän puri hampaitaan. Salamantunne jatkui yhä tainnuttavampana, kohta kai hän siitä pääsee. Tässä eteisessä lemahtaa sikarinsavu, pihamaalla kävelee Huiku. Vormupukuinen herra menee sisään ovesta. Eivät nämä ole lahtareita, nämä ovat jotain muuta, josta ei punaisillakaan ollut aavistusta.

Kallen hätä oli suuri. Se ei johtunut niin paljon kuolemanpelosta kuin siitä tunteesta, että hänen ja näiden ihmisten välillä on tuo hirvittävä ymmärtämättömyyden kuilu; ettei hän mitenkään voi näille sanoa sitä jotakin, jota nämä eivät tiedä ja joka kumminkin olisi kaikki kaikessa. Hätääntyneet aivot koettivat hirvittävässä tuskassaan hakea jotakin. Ei mitään puolustusta, ei armon pyyntöä, niistä ei nyt ole kysymys. Mutta jotakin, jotakin; hänellähän ei ole mitään. Aikaisimman lapsuuden kultahetket tulevat etäisyydestään aivan lähelle ja vaativat häneltä jotakin. Ne eivät ole koskaan aikaisemmin noin tulleet; nyt ne tulevat ja kysyvät, mitä hänellä on. Ja hän tuntee, että hänellä pitäisi olla niille jotakin näyttämistä. Kohta hänet ammutaan eikä hän ehdi enää mitään hankkia. Auttakaa, auttakaa…

Rakkaus poikaan tuli Niemisen Kallelle siksi mitä hän etsi. Hän ei ollut sitä rakkauttaan koskaan tietoisesti tuntenut, nyt se humahti hänen tietoisuuteensa pelastavana ja uuvuttavana Hän on laiminlyönyt Viljon, se ryömii nyt kotona ja odottaa. Hänen sielunsa ja ruumiinsa täytti suloinen, järjetön varmuus siitä, että hän vielä saa ottaa pojan syliinsä. Kuolema, kuolema, eihän se ole mitään erinomaista. Hän pääsee vielä Viljon luo, Viljon ja Selman.

Kallen varmuus ei horjahtanut koko tutkinnon aikana. He sopivat erinomaisen hyvin yhteen tuomarin kanssa. Kalle ei horjahtanut vielä sittenkään, kun tuomari lopuksi sanoi tjah — ja oli pitkän ajan vaiti. Hiukan malttamattomuutta hän tunsi, olisi pitänyt kaikki pikemmin käydä.

— Tjah, sanoi tuomari taas, kyllä asia on niin, että minun on kysyttävä, mikä on teidän viimeinen toivomuksenne.

— Kävisin katsomassa äitiä ja Viljoa, sanoi Kalle vihdoin. Itku oli tulemaisillaan ja hänestä tuntui, kuin hän olisi pilannut koko asian sillä, että sanoi sen.

— Mikä se Viljo on? kysyi tuomari. — Se on minun poikani. — Kuinka vanha? — Toisella vuodella. — Joko se puhuu? — Puhuu se vähän. — Onko sinne pitkä? — Viisi kilometriä.

Tuomari katsoi kelloaan ja sanoi: — Te saatte käydä sanomassa hyvästi äidillenne ja Viljolle. Tulkaa sitten yhdeksältä tänne silloin teidät ammutaan.

Huiku hääri sotamieheksi muuttuneena toisten joukossa pihassa ja kun näki Kallen tulevan ulos ilman vartijaa, hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa ja alkoi huutaa, että mihin tämä pankkirosvo laputtaa. Tuomari tuli kanssa portaille ja Kalle sai mennä. Koko kohtaus ei muuten tehnyt Kalleen niin minkäänlaista vaikutusta.

Hän tuli kotiin, näki äitinsä itkettyneet silmät ja sanoi, että hänen on yhdeksältä oltava jälleen tutkittavana. Äiti näkyi heti arvaavan asian oikean laidan. — Onko sinulla edes tupakkia? kysyi äiti. Kalle huomasi, ettei hänellä tosiaan ollut. Äiti toi jonkun laatikon lopun omista kätköistään ja meni sitten keittämään kahvia.

Kahvi juotiin mitään puhumatta. Viljossa oli hiukan kuumetta ja yskää ja hän oli sen vuoksi itkuinen. Mutta kun isä sitten otti sen syliinsä ja sanoi: "hyvästi nyt pikku kulta", niin se hymyili, näytti sormellaan seinään ja äänsi: "kelloh — kelloh". Äiti sanoi: "Älä huolehdi Viljosta, kyllä me toimeen tulemme — Jumalan avulla". — Viimeiset sanat sanoessaan ratkesi itkuun.

Minä joka tätä kirjoitan, tunsin hyvin Niemisen Kallen lapsuudesta asti ja sain kapinan aikana tilaisuuden jotenkin tarkoin seurata hänen toimiaan. Tunsin myös hyvin paikkakunnan mielialan ja tiesin, mikä häntä kirjaimellisen säädännön mukaan odotti. Mielipahani oli suuri, kun en saanut olla sillä paikkakunnalla silloin, kun Kalle tuomittiin. Olisin ehkä voinut tehdä jotain hänen armahtamisekseen.

Sain kumminkin vielä kuulla hänestä. Tapasin vanhan tuttavani tuomarin, joka vuosistaan huolimatta oli jättänyt kihlakuntansa jonkun nuorukaisen haltuun ja itse ruvennut kenttätuomariksi, "koska tiesi, että poikaklopit mielellänsä tekevät tyhmyyksiä", kuten hän sanoi. Keskustelimme ja hienokseen väittelimme kuolemanrangaistuksesta. Kesken kaiken hän kysäisi, tunsinko minä yhtä Kalle Niemistä kotokylästäni. — Kyllä, vastasin minä innostuen. — Mimmoinen mies se oikein oli? — Minä kerroin mitä tiesin ja arvelin. — Jaa, sanoi hän ja sytytti uuden sikarin, sillä pojalla oli kyllä vahva syntisäkki, mutta se oli niin reilun näköinen, että minä armahdin sen. Hän kertoi sitten kuulustelusta ja tuomiosta ja jatkoi:

— Minä sain Laurilan (suojeluskunnan päällikön) puolelleni, että jos se tulee yhdeksältä eikä ruikuta, niin se armahdetaan ja Laurila ottaa sen takuullansa pakkotöihin. Se tuli, ja naama yhtä silkona kuin lähteissään, ei ollut nähtävästi itkenytkään. Kun se oli vähän aikaa seisonut porstuassa, niin minä käskin sen sisälle ja ilmoitin asian. Minulla oli oikein teatraalinen tunnelma, kun se vihdoin lysähti maahan niinkuin lankavyhti ja minun yksinkertainen sielutieteeni oli osunut oikeaan.

Me emme enää osanneet jatkaa väittelyämme kuolemanrangaistuksesta. Silloin tällöin sanoi tuomari vain "juu — juu" ja puhalteli savuja sikaristaan. Luultavasti me molemmat koetimme mielikuvituksessamme eläytyä Niemisen Kallen kahteen kotiinpaluuseen, jotka tapahtuivat samana iltana, mutta olivat toisiinsa jotenkin samassa suhteessa kuin kuolema ja ylösnousemus.

Kukapa olisi uskonut, että pikku Irja Kyllikkikin, räätäli Malmion nelivuotias tyttö, sai uhrata henkensä semmoisessa sodassa, jossa suomalaiset tuota pikaa hankkivat itselleen täydellisen itsenäisyyden ja jossa molemmat taistelevat puolet ilmoittivat taistelevansa vapauden puolesta. Malmion koko perhe kyllä tuhoutui siinä sodassa. He pakenivat ensin toisten mukana ja Malmio itse joutui monituhantiseen vankileiriin, jossa ennen tuomiotaan kuoli, "lihavampana kuin koskaan eläissään ja valkoisena kuin lumiukko", kuten ehdollisesti vapautetut palatessaan kertoivat. Malmion rouva taas oli niin ajattelematon ja ansioitansa käsittämätön, että palasi jo parin penikulman päästä takaisin, kun Irjan kuoltua hänen toinenkin lapsensa oli sairastunut. Hän tuli lapsineen paikkakunnalle ihan vapaasti keskellä päivää — vanha Korkee häntä vielä viimeisillä virstoilla kyyditsikin — ja samana iltana hänet ammuttiin että paukahti. Sairas vanhempi tyttö kuoli sitten kanssa jossakin.

Mutta pikku Irja oli itsepintaisesti säilyttänyt hengenkipinäänsä niin vaikeissa olosuhteissa, ettei olisi luullut sodankaan enää häneen pystyvän. Ensin oli kuukausimääriä odotettu hänen kuolemaansa, sitten oli jo lakattu odottamasta, alistuttu hänen jatkuvaan kurjuuteensa ajatellen, että tottapahan kuolee kun hänen aikansa tulee. Niihin aikoihin oli helppo unohtaa yksityisiä tukaluuksia, oli niin paljon yleistä. Vasta kun tämä unho sodan pyörteissä oli tullut täydelliseksi, oli Irjankin aika tullut; hän ikäänkuin tahtoi näyttää, että hän kaikista pauhinoista huolimatta kykenee hetken ajan kiinnittämään itseensä ainakin yhden ihmisen koko huomion.

Pikku Irjan tapaturma oli sattunut Tampereella loppukesällä 1916; joka on vähänkin taipuvainen taikauskoon, saattaa nyt jälkeenpäin helposti tulla siihen vakaumukseen, että tuolla onnettomuudella oli enteellinen merkitys. Se räätälimestari, jonka työssä Malmio silloin oli, oli ruvennut jollakin lailla rettelöimään tarihvista, ei ollut noudattanut tarihvia; ja oli sitäpaitsi ajanut pois yhden sällin. Miehet jättivät silloin mestarille lakon uhkan ja lähtivät kesken iltapäivää kävelemään kaupungille. Malmionkin liikehti rauhallisen rentona helteistä kotikatuaan ylöspäin, poikkesi portista pihaan ja näki silloin yhden kaupungin lääkärin tulevan alas heidän portaita. Mikäs siellä nyt oli? Hän tuli kyökkiin, jossa ei ollut ketään, mutta kamarista kuului liikettä ja uupunutta nyyhkytystä; ovi oli raollaan.

Isän ja äidin kohtaus tämmöisessä tapauksessa, kun avioliitto on näinkin pitkälle ehtinyt, on vaikea — usein ruma. Miehen silmissä on päällimmäisenä kiukkuinen syytös, kun hän niillä hakee vaimon silmiä: sinä olet vetelä ja sinä olet huolimaton. Vaimo on mielestään jo muutenkin tarpeeksi onneton, ja kun hän huomaa miehen silmissä tylyä, niin vastaavat hänen silmänsä samalla mitalla. Ja tämän sanattoman esikeskustelun jälkeen ei vaimo tahdo saada sanotuksi mitä Irjalle on tapahtunut, sillä hänen pitäisi yhtaikaa samalla iskulla saada musertavasti näytetyksi, ettei hän ole vähääkään syypää. Hän vaihtoi kolme sanaa Heinoskan kanssa, sillaikaa irtosi Irja hänen kädestään ja kun hän vielä jotain sanoi siihen asiaan, oli Irja juossut pyykkitupaan ja juonut livekiveä. — Se oli siis sinun ämmämäistä vetelyyttäsi sittenkin. Mitä lääkäri sanoi? — Vaimo ei vastaa.

Malmio oli kuvitellut, että kotona pitkästä aikaa tulee sisältörikas hetki, kun hän kertoo uhkaavasta lakosta. Siitä ei nyt tullut mitään kun sattui tämmöinen herpaannuttava sivutapaus. Eikä koko lakosta tullut mitään, mestari suostui miesten vaatimuksiin, mutta kävi niin nolosti, että se erotettu sälli oli jo ehtinyt livistää kaupungista, jotenka vaatimusta hänen takaisinotostaan ei mitenkään voitu täyttää. Mestari kyseli pirullisen hurskaan näköinä miehiltä, mitä hänen tässä suhteessa oli tehtävä.

Tyttö ei kuollut, vaikka luultiin, se eli vaan, eli ja korisi. Kaiken mitä se yritti syödä, se heti antoi ylön. Se laihtui ja itki hiljaista uikuttavaa itkua. Pellavainen tukka kävi entistä kiharampaan.

Malmion perheessä vallitsi suuri kyllästyminen. Isä ja äiti riitelivät usein: tulot eivät tahtoneet riittää. Irja tarvitsi alituista holhousta ja se joutui vanhemman siskon huoleksi. Mutta siihen tarvittiin pakkoa ja niin kuului Malmiolta usein molempien lasten itku yhtaikaa. Heidän toimeentulonsa oli jo ollut niin hyvä, että heidän oli kannattanut sillä hiukan kopeillakin. Nyt uhkasi koko perhe rappeutua, sen saattoi jo nähdä naapurimuijien katseista. Ja vaikka kaupungista maalle muuttaminen aina on mitä nöyryyttävin teko, niin tuli se kumminkin Malmion rouvan mieleen semmoisina hetkinä, kun Irja oli nukahtanut ja vanhempi tyttö päässyt pihalle leikkimään. Jos he nyt muuttaisivat hänen kotiseudulleen, niin hän olisi sentään paljoa korkeammassa arvossa nyt kuin sieltä lähteissään, sillä silloin hän oli ollut piika. Näin ajatellessa tuntui siltä kuin Irjakin olisi nukkunut pitempään ja rauhallisemmin.

Malmiota itseäkin kyllästytti. Vapaa-aikansa hän vietti jokseenkin tyystin Työväentalolla, mutta sielläkin oli nykyään tympeätä. Puhe alkoi keskiajan feotaalilaitoksesta ja päättyi nykyajan kapitalismiin; mitä useampi sen oppi ulkoa, sitä useammin sen kuuli, ja sitä tylsemmältä se tuntui. Jos muuttaisi maalle — pitämään tuota samaa puhetta. Ja pitkästä aikaa tapahtui, että kun mies teki ehdotuksen, niin vaimo hillitsi itsensä eikä kivahtanut vastaan. Samana syksynä he jo muuttivat, ja hämäränä iltana sanoi kylän raitilla yksi vaimo toiselle: "Se Alviinakin on muuttanut tänne miehinensä." — "Niin aina; joko niillä kuinkakin on perhettä?" — "On niillä kaksi tyttöä; toinen on semmoinen huono, kun on saanut livekiveä, antaa ylön vaan kaikki — —."

Kukaan ei ole mielellänsä sairaan korisevan pikku Irjan parissa. Äiti jättää Irjan Helmille ja Helmi jättää Irjan yksinään. Irjan on aina jano, eikä tahdo saada hengitettyä. Irja kuulee usein puhuttavan siitä, että hän kuolee pian. Mutta hän ei kuole vielä, hän pääsee ohi matalan alkutalven. Silloin tällöin hän on lääkärin käsissä kuihtuneena, uikuttavana, kiharatukkaisena. Vaikka hän itkee, taipuu hän silti nöyrästi lääkärissä käyntiin. Matkalla hän katselee taloja, joista toiset ovat ystävällisen, toiset tylyn näköisiä. Äiti tuntuu olevan lähempänä taloja kuin Irjaa. Irja kuolee pian, mutta Irjan pitää ensin tehdä tämmöisiä matkoja. Eipäs Helmi koskaan pääse tämmöisille matkoille. Janottaa ja polttaa ja kurkku korisee.

On yksitoikkoinen talvinen iltapuhde. Seinän takana hurisee räätälin kone aina vähän päästä pitkän kiihkeän hurinan ja vaikenee taas. Äiti on kyllästynyt Irjan ruokkimiseen, ottanut sen syliinsä ja tuntee silmissään kosteata. Hänen mieleensä tulee Jumalakin niinkuin jokin voitettu, muistonakin kiusallinen seikka joltain entiseltä elämän asteelta. Ei edes sairas lapsi siinä hänen sylissään sovi yhteen Jumalan kanssa. — Tuolla hurisee ompelukone, se ansaitsee hyvin, mutta mikään ei meillä enää riitä ja joka päivä on katkerasti todettava riippuvaisuus ympäristön talollisista. Ei ole sen tympäisevämpää kuin Jumalan ajatteleminen näissä oloissa, tässä ummehtuneen kankaan lemussa. Eikä pääse eroon tästäkään onnettomasta, ei kuole tämäkään. Kuinka olikaan olevinaan silloin kun tämäkin syntyi ja sille nimeä valittiin: Irja Kyllikki, uh! — Malmion rouva tunsi kasvoissaan väänteitä ja nytkähtelyjä ja tunsi että ne olivat rumia.

Pikku Irja olisi nytkin melkein mieluummin muualla kuin äidin sylissä. Hän ei kumminkaan pyri poiskaan, mutta kun äiti aikoo ruveta häntä riisumaan, niin hän panee vastaan. Hänellä on tällä hetkellä suunnaton vastenmielisyys riisumiseen. Äiti tekee väkistä ja Irjan käheä itku kuuluu isän korviin. Isä tulee, Irja näkee isän silmät ja viikset ja parkaisee kiihkeämmin. Isä läiskäyttää häntä sormillaan takapuoliin.

Itku kuivaa kurkkua, siellä on ikäänkuin kuumia neuloja, jotka yhä syöpyvät. Kuihtuneet kasvot ovat itkiessä nuhraantuneet, tukka näyttää luonnottoman kiharalta ja vahvalta. Irja painaa päätänsä tyynyyn ja tuntee siitäkäsin taas tänäkin iltana pienen olemuksensa ympärillä yhden eletyn, hyvin tavallisen päivän äärettömän sisällyksen, joka polttavaa kurkkua myöten yhäti koskettaa häneen.

Sillä lailla jatkuu päivien raskas sarja. Kun ei luonto saa lasta paranemaan, niin se muovaa hänen elämälleen näissä poikkeusoloissakin jonkinlaisen ehjyyden. On välillä joulunpyhät, Irjan kärsimys on leppeämpää. Sitten aurinko alkaa paistella kamarin lattialle ja pikku Irjan ajatus kääntyy ensi kerran selvästi kauemmaksi taaksepäin: että ennenkin on ollut tämäntapaista auringonvaloa, että on niinkuin tässä olemisessa jotain palautuisi. Yllään nuhraantuneita vaatekappaleita hän istuu yksin kamarin lattialla, ja kun ei kukaan näe, painaa päänsä lämmenneeseen riepumattoon, kuvitellen olevansa piilosilla hiljaisuuden kanssa. Menee päiviä, joina ei ompelukone ole hurissut ollenkaan. Kurkkuakaan ei aina polta, tuntuu niinkuin siellä olisi vain kuivaa puuta. Isä ja äiti ja Helmi ovat kukin tekemässä jotakin, jota heidän pitääkin tehdä. Kun on näin hyvin hiljaa, niin sitten ei ahdista niin.

Näin liikkuu pikku Irjan sielu jatkuvien päivien aarnioissa koskaan palaamatta semmoiseen sokkeloon, synkkään tai valoisaan, jossa se ennen on käynyt. Hän ei koskaan enää itke kiihkeästi ja jotkut jo arvelevat, että hän sentään paranee nyt kun on suvi ja päivänpaistetta. Mutta tämä hiljainen muutos ei johdu paranemisesta, vaan siitä, että näkymätön ilmapiiri pikku Irjan ympärillä on muuttunut ja yhä muuttuu. Irjasta tuntuu, niinkuin isä ja äiti ja Helmikin olisivat tulossa jollakin lailla sairaiksi; ei niin, että heidän tarvitsisi itkeä, mutta muuten vaan he ovat tulossa samanlaisiksi kuin Irja. Isällä ja äidillä on vielä jotakin hyvin pitkällistä toimitettavaa ennenkuin he pääsevät ihan Irjan tasalle; he toimittavat sitä monien muiden ihmisten kanssa, joita heillä käy ja joiden luona he käyvät; eivätkä he koskaan enää vihastu Irjalle. Helmin tekee mieli olla siellä missä isä ja äitikin, mutta mielellään hän on myös Irjankin luona. Irja ei enää muista semmoista kuolemaa, josta aikaisemmin puhuttiin; tämä on jotakin muuta, johon he kaikki ovat valmistumassa; ei se ole kuolemaa, kun isä ja äiti ja Helmikin ovat siihen tulossa, ja eiväthän he ole juoneet livekiveä eivätkä siis kuole.

Huolimatta noista hienoista näkymättömistä sielunliikunnoista ei Malmion Irja ulkonaisesti enää ollut mikään miellyttävä nähtävä. Hänen kasvoillaan, käsillään ja vaatteillaan oli omituinen taipumus aina pysyä hiukan nuhraisina, ja kuihtuneeseen ruumiiseen nähden oli tukan luonteessa ikäänkuin jotain suhdatonta. Hänen olemuksessaan oli jotain sanomattoman hentoa, joka ikävän näköisen pinnan alta kiusasi herkkätuntoista ihmistä. Lääkäriäkin vaivasi epämukava tunne aina kun hän hoiti Malmion tyttöä, vaikkei se millään tavalla ollut hankala potilas. Ja kun santaläjässä oli leikki parhaillaan ja Irja tulla paarusti siihen viereen, niin tulivat leikkijät haluttomiksi, vaikkei Irja mitenkään häirinnyt leikkiä, ei muuta kuin katseli ja korisi. Helmi kyllä tällöin, nyttemmin jo, erosi toisten joukosta ja tuli holhoamaan Irjaa poispäin; hän ei yhtynyt toisten haluttomuuteen, tahtoi ikäänkuin pitää Irjan puolta heitä vastaan. Se oli uusi piirre Helmissä.

Isän ja äidin tympeytyneeseen elämään taas oli vallankumous tuonut suurta virkistystä. Heidän silmänsä tosiaan aukenivat ja heidän tajuntaansa valui mahtavana tunne siitä, kuinka hekin taas pääsevät tyhjyydestänsä kohoamaan siihen asemaan, mikä heille kuului. Kuinka saattaakin ihminen kangistua oleviin oloihin. Kun Malmion rouva ajatteli näitä talojen emäntiä, niin häntä sekä harmitti että säälitti. Ne kulkevat vuodesta vuoteen pakarin, puodin ja navetan väliä päällyshame nostettuna vyötäisille ja kasvoilla ainaisen aherruksen tylsä ilme. Ne eivät ole milloinkaan nähneet ainoatakaan teatterikappaletta, eivät tiedä teatterista muuta kuin että se on pirun puolella samanlainen laitos kuin on kirkko jumalan puolella. Ne eivät tiedä mikä mies oli Tarviini ja mikä oli Marksi. Niiden tietämättömyys oli suorastaan ilmiömäistä. Mutta kun Malmion rouva meni taloon, niin ei emäntä yhtään pysähtynyt retkellään pakarista navettaan, vaan antoi hänen kulkea perässään ja siinä puhua asiaansa, ja ennenkuin vastasi hänen puheeseensa, niin huusi jotain piialleen. Malmion rouva ei semmoisesta loukkaantunut, häntä vain ylväästi hymyilytti tämä hurskaan moukkamaisuuden mahti.

Malmion pariskunnan henkinen elämä virkistyi ja kohosi. Monta unohtunutta elämystä elettiin uudestaan, hienoina vivahduksina puolisot jälleen näkivät toisissaan ne piirteet, jotka kerran olivat saaneet heidät yhtymään. Pienistä asioista ei enää tullut kinoja, tuo suuri yhteinen nousu vei niiltä maun ja kärjen. Tämä oli kuin yhä edistyvää soitantoa. Oli suloista saada uusi sanomalehti käteensä, kun tiesi että siinä aina oli uusia nousun viestejä. Nyt vasta alkoi selvitä sekin asia feotaalilaitoksesta nykyajan kapitalismiin. Niin, juuri niinhän se oli. Porvarit — miksi heitä vihata, kehittymättömiä olentoja, joille todellinen tiedon maailma, kaikenlaisista opistoista huolimatta, oli niin tuiki tuntematonta. Malmion rouva muisteli kaupungista tuttuja perheitä, jotka olivat samalla tiedon asteella kuin hekin. Kaikki he nyt nousevat, mutta kyllä heille on tilaa. Me olemme tällä paikalla ainoat kehittyneet, tavallaan kuin herrasväkeä… Mielessä vilahti, että heillä sitten on palvelija…

Nämä olivat Malmion rouvan pieniä, pieniä sydämen iloja tähän aikaan. — Nyt elämä kohoo, entisyys on unta… Minun runoni painetaan… Sairas pikku Irja vain oli huomattavin entisyyden viipyvistä jäännöksistä. Äiti — ja isäkin — pitivät siitä yhä parempaa huolta aina kun vain sopi. Harvoin se heille kyllä sopi, sillä aika riensi sitä kohden mikä tuleva oli. Yhä huimemmin ja yhä kauemmaksi jäivät taakse ne ajat, jolloin Irjan onnettomuus sattui. Irjalla itsellään ei tietysti ollut mitään täsmällistä käsitystä siitä mitä tapahtui; sen hän vain käsitti, että maailmassa oli nyt paljon semmoista, mikä oli paljon tärkeämpää kuin hän ja hänen kipunsa.

Kunnes hän eräänä yönä hyvin pitkien aikojen kuluttua heräsi siihen, että isä otti hänet syliinsä, kääri äidin vanhaan takkiin ja kantoi rekeen. Helmi oli silloin jo reessä valmiina.

Keskellä levotonta yötä riehuu Malmioska kirkonkylän tiellä. Hän on sotkeutumaisillaan kiitävien hevosten jalkoihin, kun hän tavoittaa suitsipieliin ja huutaa: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita!" Yhdessä reessä on kahdeksankin miestä, kasvoillaan villiintynyt ulkoilman luoma ilme. Toisessa reessä on korkea röykkiö laatikoita ja niitten päällä kolme miestä. Toisia juoksee jalkaisin. Tuolla tulee yksi ratsain ja ulvoo: "Oo, rinta puhke, rinta puhke!" Se on kirkiisi. Se sivaltaa ohi ajaessaan Malmioskaa piiskalla, mutta Malmioska yrittää yhä kiihkeästi palauttaa pakenijoita. Kahden puolen tietä on pimeitä herrasasuntoja.

Keskellä humua pysähtyy reki tien sivuun, hiukan ojaan kallistuen, ja Malmioska temmataan reen luo. Hän tuntee raa'assa yöilmassakin Irjan uikutuksen, tuntee Helmin muodon ja älyää lopulta miehensäkin. Koti? kuinka koti jäi? Mies ottaa ensin Irjan syliinsä, työntää vaimon tilalle ja antaa sitten Irjan hänen syliinsä, istuu poikkipuolin vaimon jalkojen päälle ja sivaltaa hevosta, naapuritalon tuttua harmaata. Reet kalahtavat yhteen, kirotaan. Perässä tulevat tykkirattaat. Suu toistaa itkien: "Älkää jumalan tähden päästäkö lahtareita" — ja mielessä käväisee jokin hellä tunne miestä kohtaan.

Pikku Irjan hiljainen korina se vain kuuluu äidin korvaan tämmöisessäkin menossa. Mutta mitä pikku Irjan hämärtyvässä sielussa nyt liikkuu, sitä ei tavoita joustavinkaan mielikuvitus. Mutta sen tajuaa, että hän on hyvin keskeinen olento tässä joukossa. Hän edustaa sitä tulevaa polvea, joka ei koskaan tule; jonka ei enää tarvitse jäädä odottamaan, mitä tästä "lopuksi" tulee; jonka kohdalta tämä siis on valmista.

— Ei lapsikulta, jumalan tähden… Kun äiti korjaa lapsen peitteitä tuntee hän, että poski on tulisen kuuma.

Pitkä jäätie rahisee monisataisen hevosjonon alla. Etupää pääsee jo maihin ja samalla leviää saattueessa jokin tieto kenenkään sitä sanomatta. Kukin saa sen nähdä kun ehtii kohdalle: tien vieressä on nukertuneena lihava herrasmies sukkasillaan.

Hevosjono kaikkinensa etenee yhä samaa vauhtia. Aamun valjetessa päästään rautatieasemalle. Huppujen sisältä ei ole enää kotvaan kuulunut häpänpyyntöä, mutta hengitys on käynyt lyhyemmäksi ja läähättäväksi. Joskus koko huppu kiihkeästi hytkähtää. Äiti hokee: "Herra jumala — lapsikulta."

Asemalla he jossain kolossa pääsevät istumaan ja saavat vettä, jota ei pikku Irja kumminkaan enää juo, vaikka huulet elehtivät. Silmät ovat raollaan ja niistä vilkkuu valkoista. Tampereella 1916 alkanut kärsimys päättyy. Kun äiti alkaa päästellä huppuja, huomaa hän, että isä on koonnut lapsen ympärille kaikkein likaisimmat ketteet, joita äiti ei viime viikkoina ole ehtinyt pestä.

Pikku Irja oli kuollut ensiksi. Sitten kuoli äiti, joka ammuttiin kauhean kiihoituksensa vuoksi. Sitten kuoli Helmi, joka pakomatkalla myös oli saanut taudin, ja sitten kuoli isä vankilassa. Sitten suomalaiset jo saavuttivatkin täydellisen itsenäisyyden ja sitten alkoi kiihkeä, vaikka aseeton taistelu kuninkuudesta ja tasavallasta.

On heinäkuun loppupuoli, aikainen aamu. Vanha tuttu tunne kesän katoovaisuudesta vivahtelee jo aamuauringossakin, sen kirkkaus on jäykempää. Heinätyö on lopullaan, ruis vaalenee. Siellä täällä katsahtaa toisestaan tietämättä ihmissilmä ulos aamun koskemattomuuteen, ja elettyjen vuosikymmenien kertyneet elämykset ovat kunkin silmän taustalla hetkisen saapuvilla ikäänkuin antamassa väriä tämänkin hetken elämykselle. Ja päivä, vanha, iäti kiertävä jättiläisilmiö, nousee taas ja ottaa kaiken elämän haltuunsa — elämän ja kuoleman. Valtava on tämmöinen aamuhetki, kun miljoonat erilaiset ihmissielut siirtyilevät unen todellisuudesta päivän harhaan.

Valoisassa, laakeassa pirtissä lähestyy kello neljää. Kahdesta sängystä kuuluu hengitystä. Toinen on ovensuussa sisääntullessa oikealla kädellä, ja siinä makaa loimen alla tämän asumuksen mies, jäyhäkasvoinen, kaljupäinen, vanhuuden kaluama isä. Hänen päänsä takana on kuusiruutuinen ikkuna kukkasineen, silmälaseineen ja virsikirjoineen, joista näkee että ne ovat sillä samalla paikalla jo vuosikymmenien aamuauringoissa lämmitelleet. Hämärässä peränurkassa on äidin sänky. He ovat ikäloppuja mäkitupalaisia, jotka ovat kahden jääneet tähän pirttiin. Pirtin ilmassa leyhyy omituisen viehättävä vanhuuden lemu ja seinissä, ikkunapielissä ja monen monissa esineissä ovat pienimmätkin raot, rikkoutumat ja oksan kohdat vahvasti yksilöityneet. Tällainen viehkeä tuvan sisus asukkaineen, sehän on kuvaavien ja kertovien taiteiden lempiaiheita. Ja nautinnollista onkin antaa mielikuvituksensa vaikkapa tällaisena aikaisena suviaamun hetkenä liukua päivän mukana tupaan, istahtaa muuripenkille ja siitä katsella nukkuvaa muoria ja vaaria, joiden pitkä elämä on sisältänyt paljon pieniä julkisia ja suuria salaisia vaiheita, nyt jo tyyntyneitä ja unohtuneita. On rauhoittavaa ja kohottavaa todeta elämän ääretön ja totinen suuruus tällaisissa sen yksinkertaisimmissa kohdissa.

Mummu nousee ensiksi. Taata makaa vielä hiljaa sängyssään, mutta mummu ei ollenkaan huoli katsoa, joko hän on valveilla. Neljäkymmentä vuotta on aamunousu aina tapahtunut tähän samaan tapaan… Mummu menee ja täyttää ensin kahvipannun, panee sen hellalle ja tekee tulen alle. Sitten ottaa käsi luontevasti määrätyistä paikoistaan myllyn ja rasian ja suorittaa jauhamisen. Kun se on tehty, alkaa kiehumisen odotus, tulen hiljaa kohistessa ja aamun edistyessä.

Ei tarvitse muuta kuin seurata näitä kahvinkeittohetkiä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, voidakseen piirtää tämän vanhentuneen avioparin sisäisen historian. Oli ennen toivorikkaita nousun aikoja. Kun äiti silloin nousi sängystään, peitti hän ensi työkseen pojan nuorekkaat jäsenet, jotka unessa liikehtiessään olivat paljastuneet. Ja kahvin kiehumista odottaessaan hän jo puheli isälle, useimmiten kertoen uniaan niinkuin joitain todellisuuden tapauksia, mainitsematta että ne olivat unia. Isä kuunteli makuullaan puolella korvalla, silmän katsoessa ikkunasta ulos ja aivojen harkitessa alkavan päivän monia toimia. Kahvin juotuaan he siihen aikaan molemmat painuivat ulos ja leivän palanen ja maitotuoppi jäivät sängyn viereen odottamaan ainoan pojan yksinäistä heräämistä.

Mutta siitä on aikoja kulunut. Isä ja äiti ovat jo viidentoista vuoden ajan saaneet herätä ilman poikaa, ja niinä vuosina on heidän elämänsä hiljallensa riutunut ja aamuhetkiin on tullut kiireetön, nöyrtynyt sävy. Suuri totinen seikka lähettelee näinä kirkkaan hartaina hetkinä herpaantuvaan tajuntaan ensimmäisiä aavistuksia lähestymisestään: kuolema, se on jossain lähimailla; kuolema, se odottelee jo, vaikka päivä vieläkin näin nousee… Mummu haukottelee kevyesti ja hänen unenrippeiset silmänsä jäävät värähtämättä katsomaan hyötykasvuista marjatonta varelman oksaa; katse ikäänkuin jättää tajunnan vartioimatta ja heti sinne valuu yhä vahvistuvana tuntemuksena jonkinlainen yhteenveto kuluneesta elämästä: nykyisyyden tilanne asettuu menneisyyden taustaa vastaan. Nyt on hiipivä puute, jota ei enää käy torjuminen; taata ei enää voi sille mitään, se vain on masentunut siitä, että puut tänä syksynä ensikerran loppuivat ennen rekikelin tuloa. Poika oli unohtunut jo kauan sitten, mutta aina oli kumminkin se tieto, että sekin jossain elää; kävi täälläkin kolme vuotta takaperin pulskana ja herrasmaisena, vieraantuneena, oli jo konttoristi. Silloin äiti huomasi, että hän oli täysin kadottanut poikansa. Ja pojan läsnäolo hävitti vielä kauniin kaipauksenkin niin että äiti oli melkein onnellinen, kun poika taas lähti. Eikä pojasta sittemmin mitään kuulunutkaan, isä ja äiti saivat häiritsemättä riutua. Mutta keväällä oli tullut kirje sen tuntemattomalta vaimolta että oli urhoollisesti taistellut isänmaan puolesta ja kaatunut, ollut ryhmäpäällikkö… Ja sen jälkeen on monena kahvinkeittotuokiona vedet tulleet vanhan äidin silmiin. Hän on salaa vilkaissut nukkuvan isän kaljuun päälakeen, ikäänkuin sieltä tukea etsien; sillä suurin tuska on siinä, että pojan kuolema on niin käsittämätön, joskus melkein ärsyttävä. Mummu ja taata ovat vanhoja ja yksinkertaisia, he eivät milloinkaan elämänsä aikana ole tarvinneet eivätkä käyttäneet sitä sanaa: isänmaa. He eivät tiedä, mikä se on, he eivät käsitä sitä eivätkä enää voi oppia käsittämään. Punakaartilaisetkin puhuivat aina valtiosta, se on sitä yhtä ja samaa, ja siihen käsittämättömään piti pojankin hävitä. Mutta sen mummu käsittää, ettei heillä ole enää entisiä siistejä halkopinoja, että suola loppuu, ettei saa vanha huono enää kahviakaan. Jouluna, viime jouluna sitäkin vielä oli… Kuolema, se odottaa, ei kyllästy. Mummun silmät ovat taas kosteat: kuinkahan me hautaan pääsemme? mistä talosta hevonen annetaan? ja mitä meidän päällemme pannaan arkuun?

Mutta kahvi on valmistunut ja nostetaan pöydälle selkiämään. Ja sill'aikaa menee mummu nytkin, tänäkin aamuna, keinutuoliin toisen akkunan eteen ihan taatan pään taakse, panee lasit päähänsä, avaa Virvottajan siltä kohdalta, missä merkkinä on pojan joskus lähettämä painettu joulukortti, ja alkaa lukea päivän lukua. Hän tietää, että taata on hereillä ja kuuntelee lukua. Ja hän tietää senkin, mitä taatan riutuvassa mielessä liikkuu, ja että taata puolestaan näkee hänen mielensä liikunnot. Tämän maailmalle tuntemattoman hartauden jälkeen juodaan kahvi, ja päivän askartelut alkavat.

Mummun ja taatan toimeentulo on kyllä jo heikkoa, mutta lopussa se ei vielä ole. Säädyllisesti elävälle kansalaiselle heidän elämisensä on käsittämätöntä, sillä kunnan apua he eivät vielä ole pyytäneet. Heillä on perunat omasta kohden ja sitten heillä on kuttu, joskus kaksikin. Kuinka he voivat keinotella leivän, se on arvoitus. Kutun heinät he saavat lempeäluontoiselta isännältä, joka järjestää asian niin, ettei se näytä armopalalta: mummu ja taata ovat tekevinään niistä jonkinlaista korvaustyötä. Heinän saa taata tehdä vainion keskellä olevista kivikkomäistä ja pensaikkojen välistä. Häneltä kuluu siihen toista kuukautta, ja se aika on täynnä ponnistusta, huolta ja uupumusta, sillä se on kaikki sirpillä leikattava, moneen kertaan kuivailtava ja sitten nuoralla kannettava kotimäkeen.

Näihin asti on taatan heinätyö sentään vielä jotenkin sujunut; kun pienet suojat ovat täyttyneet, on hän tuntenut jonkinlaista vaisua iloakin saavutuksestaan. Hän on viivyskellen katsellut heinälatoaan, perunamaataan ja halkopinoaan, ja hänellä on ollut selvä mielle tulevan talven elämästä.

Mutta tämä sodanjälkeinen suvi on tuonut taatalle ikäänkuin jonkin laajan näkymättömän vastustajan, joka kaikkialla seuraa hänen töksähteleviä askeleitaan ja lepohetkinä painaa mieltä, niinkuin istuisi hartioilla suuri, harmaa lintu. Kun hän vainion mäessä niittäessään pahasti lankeaa ja satuttaa lonkkansa, niin on se vastustaja siinä vieressä katsomassa, kuinka harmin ja avuttomuuden kyynel väkisin vierähtää silmästä päivettyneelle kuihtuneelle poskelle. Ja kun hän sitten koettaa mummulta salata, kuinka hänen on käynyt, sanoen jalkaa vain muuten särkevän, niin on se taas väkisin läsnä hänen katseessaan ja päästää mummun aavistamaan asian laidan. Suvi tuntuu pitkältä ja hitaalta, ja ensi talven elämän kohdalla on mielikuvissa kaamea tyhjyys, ajatus ei ponnistaenkaan ylety tulevaan suveen. Kaikista itsevakuutteluista huolimatta tuntuu tämä tämänsuvinen heinänteko omituisen turhalta ja kyllästyttävältä, vaikka kutut määkivät aituuksessaan niinkuin ennenkin.

Taata oli kyllä tänäkin aamuna hereillä jo silloin kun mummu nousi. Hän näki vanhan vaimonsa ilmeistä, että se ajatteli poikavainaata ja että sitäkin jo näin aamusta alkain painoi elämän kuihtumus. — Jos minä kuolen, niin se jää vallan ihan yksin, silloin ei se enää istu tuossa aamupannuaan kiehuttamassa… Ei saada edes silakoita tänä syksynä, ei saada mistään sitä rahaa, jonka ne maksavat — saataisiin edes suolaa maidon sekaan. Taas näkyy tulevan kirkas kuuma pouta — minun on mentävä niittämään — on mentävä vaan — ehtoopäivällä minä saan korjata ne ruot sieltä — pitää koota vaan heiniä. Ennen oli toiset ajat.

Ja taatan ajatus pyrkii nyt taaksepäin yhtä eloisasti, kuin se aikoinaan pyrki eteenpäin. Hän vetää syvään henkeään, niinkuin vielä nukkuisi, ja mieli asettuu petollisesti nautiskellen johonkin onnelliseen menneisyyden kohtaan. Hän maiskuttaa suutaankin ja kykertyy leppoisampaan asentoon, siinä kun mummu nostaa pannun pöydälle.

Mutta se on vain lyhyttä harhaa. Sillä kun mummu ottaa Virvottajan, raapaisee taatan sisimmässä: Jumalan sanakin on tullut hänelle vieraaksi. Kuolema odottelee jossakin, hänellä on vielä aikaa päästä siksi Jumalan sanan turviin, mutta hän ei pääse, siinäkin on se näkymätön vastustaja. Ennen oli tämä suviaamuinen Virvottajan luku hänen päivänsä kaunein hetki, mummun luku valui hänen unessa puhdistuneeseen tajuntaansa yhdessä auringon valon kanssa ja ulkona odotti lupaava menestyvä työ. Ne seikat sopivat yhteen, ja kesäinen ripillä käynti… Oh, taatan tuska lisääntyy. Tänä kesänä tapahtui ensikerran, että mummun ja taatan oli jäätävä pois siitä rippikirkosta, johon olivat kirjoittautuneet. Talosta oli kyllä luvattu heille hevonen mutta kun taata pyhäaamuna köpitti sitä noutamaan, niin olivatkin kaikki hevoset takamaan laitumella, josta ei niitä enää voinut lähteä hakemaan, eikä olisi taatassa ollut hakijaakaan. Emäntä ne oli isännän tietämättä sinne lähettänyt. Taatan palatessa pääsi mummulta itku, kun hän alkoi riisua yltään muistorikkaita kirkkovaatteitaan; hän laski vitipuhtaan nenäliinan pois ja pyyhki kyyneleltä rystöihinsä. He eivät jaksaneet jalkaisin mennä; mummu oli jo pelännyt sitäkin, kuinka taata pääsisi kirkon portaat ylös. — He olivat ottaneet kauniin tunnelmansa etukäteen, ja niin se luhistui. Seuraava rippi oli huomisena sunnuntaina, ja sinne heidän nyt sitten oli määrä varmasti saada hevonen. Tämän kaiken taata muisti, kun mummu rupesi lukemaan Virvottajaa, ja koko luvun ajan pyöri hänen ajatuksensa tuskallisesti noissa yhä karttuvissa häiriöissä.

Mutta päivä on kuuma jo aikaisesta aamusta. Talojen laajoilla heinämailla lämpiävät upeat kylvöheinät seipäissään, niiden sato on tänä suvena ollut kaksinkertainen. Muonamiehiä lähtee tönöistään taloja kohden päivätöihin, heinänkorjuuseen, jättäen sameamieliset vaimot lapsiliutoineen päiväkaudeksi oman onnensa nojaan. Taatakin menee piennarta pitkin sirppi kädessä ja kepin avulla tarkoin asetellen vapisevia askeleitaan. Karttuva päivänpaiste lämmittää hänen kuihtunutta niskaansa ja ikäänkuin ärsytellen näyttelee hänelle hänen omien heinämaittensa runsaita aarteita, kivikkoisten vainiomäkien monikukkaista, kovakortista ruohopehkua.

Taata tulee päivälliselle. Hän on tehnyt kovasti työtä, sillä huomenna on sunnuntai ja sen suhteen täytyy heinäntekonsa niin järjestää, ettei keskeytys tule haitalliseksi. Hänellä on nyt luokona isot alat sekä entisiä rukoja että tänään niitettyä. Hän on ärtynyt ja huohottaa helteen uuvuttamana, ja vaikka mummu koettaa olla niin huomaavainen kuin suinkin ja leppeästi kysähdellä hänen töitään, viipyy taatan kasvoilla kumminkin tuskastunut ilme. Ennenkuin hän mitään vastaa, laahustaa hän vesiämpärille ja juo, ilmeisesti enemmän kuin olisi tarpeellista ja sitten vasta huohotuksensa ohessa vastaa tuskin kuuluvasti. Mummu nostaa pöydälle vadin, jossa on höylättyä leipää; perunat ja suolattu maidon tilkka ovat siinä jo odottamassa.

Taata syö äänetönnä ja tavantakaa pyyhkäisten sormiansa housujensa sääriin; se liike on vaistomainen ja peräisin niiltä ajoilta, jolloin vielä oli jotain pyyhkimistä, lihanpalanen tai ainakin silakka… Taata syö, ja ulkona paahtaa heinäkuun helteisin aurinko maanpinnan tummuneeseen vihantaan, perunamaahan ja siistiin heinänsänkeen. On tämän kesän kuumin päivä ja ihan tyven, mutta hyönteisten kiihkeässä hyrinässä on alakuloinen sointi: kesän katoovaisuus.

Koillisella taivaalla oli pieniä hyvin tummia pilvenrippeitä, mutta taata ei usko niistä tänä päivänä satavan. Huomenna niistä sataa ja he kastuvat kirkkomatkallansa, kun eivät päässeet viime sunnuntaina. Kun olisi taas sekin matka tehtynä, kun eivät taas veisi niitä hevosia, sitten ei ole taas rippiä kolmeen viikkoon, tulee kylvökiireet eikä saa perästäkään hevosta.

Taata kulkee pöydän vierestä sängyllensä yrittäen röyhtäystä, joka ei kumminkaan tule. Tekee mieli hiukan oikaista, vain hyvin hiukan nukahtaa, vaikka onkin lauantai. Mummu on mennyt juottamaan kuttua, on hiljaisuus, kärpäset ja seinäkello vallitsevat tupaa, taata on nukahtanut.

Mutta kellon pitkä viisari ei ole vielä päässyt yhtä numeronväliä, kun hän jo havahtaa, on kai nähnyt pahaa unta. Mitään ei kuulu eikä ole kuulunutkaan, mutta taatan uni on mennyttä. Eikö sittenkin kuulu jotain? Kolisteleeko mummu siellä, vai? Jyrähtää, jyrisee. Onko hän nukkunut kauan? Ei hän ole ollenkaan nukkunut. Sade tulee — taatan silmäkulmissa tuntuu kuumaa, hän on hervahtamaisillaan itkuiseen avuttomuuteen. Ei hän jaksa huomennakaan kirkkoon, hän tuntee jo, ettei hän jaksa Mutta heinät on korjattava; loppu tulee, mutta heinät on korjattava. Ukkonen käy. Rappusilla tulee mummu vastaan silmät totisina ja osaaottavina ja kysyy, tarvitseeko hänen tulla. Taata on niin ärtynyt, ettei vastaa mitään, omien askelten töksähtely ärsyttää vielä enemmän. Hän rientää taakkavitsa kädessä, mummu jää…

Talon miehetkin rientävät ajaen juoksujalkaa. Epätoivo tuo taatan mieleen semmoistakin, että ne voisivat siinä sivussa siirtää hänenkin heinänsä, mutta eihän sitä voi, ei, ei… Taata on jo luokonsa laidassa ja haravoi, koko ajan tuntien voimiensa vähyyden työn paljouden rinnalla. Uskomattoman pian on hänellä kumminkin taakka valmiina, hän katsoo, eikö mummu jo ole tullut että auttaisi selkään. Ei ole tullut, tuolla asti se vasta tulla laappii. Taata tulistuu ja alkaa yksin yrittää taakkaa selkäänsä. Mutta se on liian suuri. Ukkonen paukahtaa jo pään päällä, taata yrittää toisen kerran, mutta kaatuu maahan asti pitkälleen. Päässä humisee huominen kirkkoon meno, heinien kastuminen, ensitalvisen elämän mahdottomuus, kuolleen pojan kiittämättömyys… Mummu on jo ehtinyt paikalle, mutta ei uskalla puhua mitään.

Elämän riutumuksen tuska on vanhan pariskunnan saavuttanut. Heidän mökkinsä ja pihansa on tuolla pitkähkön välimatkan päässä, ja taivaalta katsovat armahtamattomina synkät pilvet.

Loppu ei kumminkaan vielä tullut. Taata nousi sittenkin sai mummun avulla punnerrettua taakan selkäänsä ja mummu yritti tavanmukaisesti vielä raapaista siitä varisteitakin. Noin viisi askelta hän pääsi. Silloin valahtivat sekä taakka että taata maahan ihan yhtaikaa. Mummu päästi äänekkään nyyhkäyksen, sillä hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Taata jaksoi vielä luoda mummuun yhden silmäyksen, joka oli ihmeellisen lempeä, melkein nauravainen, niinkuin joskus maailmassa hyvin, hyvin kauan sitten.

Sadetta ei kumminkaan tullut pisaraakaan koko päivänä; vasta yöllä sato runsaasti. Ilmastosuhteet olivatkin koko suven olleet maataloudelle harvinaisen suosiolliset.

Martti Virtanen — nimi ei ole ollenkaan tekaistu, vaan on semmoisenaan löydettävissä tämän pitäjän kirkonkirjoista kymmenien muitten Virtasten joukosta. Mutta mieltäni leikkaa, kun kuvittelen, että joku asiantuntematon tulisi sattumalta luoneeksi itselleen hänestä mielikuvan kirkonkirjojen tiedonantojen nojalla. Sieltä nimittäin näkyy, että hän on parinkymmenen ikäinen mies, renki, rangaistu varkaudesta ja kapinan aikana kadonnut tietymättömiin. Siis ihka tavallinen punaryssä-suomalainen otsahiuksineen ja luihuine silmineen, joka jossain käänteessä on saanut ansaitun palkkansa ja sen tien hävinnyt.

Mutta näin saadussa virallisessa mielikuvassa ei ole ainoatakaan piirrettä, joka vastaisi kyseessäolevaa elävää — nyttemmin kuollutta — ihmistä. Joka taas kohdaltaan todistaa, kuinka vähän semmoisilla kirkonkirjatiedoilla on arvoa pastorinkanslian ulkopuolella. Martti-vainaa oli ainaisesta muhevan muikeasta hymystään huolimatta perin onneton ihmislapsi; miestä ei hänessä vielä kolmannen kymmenensä alussa ollut rahtuakaan. Hän oli kuuro, risainen, kömpelö, paksuposkinen renkipoika. Tunnen hyvin hänen elämäkertansa. Hänen äitinsä, pieni mitätön ihmisemo, kuoli siihen aikaan, kun kolmivuotiaan Martin korvia pahimmillaan särki. Isä, pyöreäpaikkainen rehevän puhelias äijä, oli vähän aikaa tosissaan ja toimitti sitten itsensä uusiin naimisiin pariakymmentä vuotta nuoremman kunnon ihmisen kanssa, joka ei paljoa puhellut, mutta kasvatti Marttia kärsivällisesti ja vakavasti, niin ettei kylän ihmisillä ollut siihen mitään sanottavaa. Hän oli itse naimisensa taitteessa saanut lapsen, ja Martti sai nyt olla "lapsentyttönä". Kuurossa Martissa ei ollut mitään tavallisen poikaviikarin sielunpiirteitä, eikä hän osannut asettua vastahankaan, kun äitipuoli opetti hänet sukkaa kutomaan. He asuivat silloin pienessä tönössä maantien varrella, ja siinä kedolla oleili Martti pienen sisarpuolensa kanssa sukankudin käsissä kesän pitkät päivät vanhempien ollessa vieraan töissä. Meidän asumus oli siinä lähellä, ja usein sai äitini mennä luikkaamaan, kun viikaripojat poikkesivat kiusaamaan Marttia. Martti vain oli ja hymyili pienet silmät killillään ja päästeli omituisen mölähtäviä veikeitä lausahduksia, joiden kuuroille ominainen alkuperäisyys pakostakin nauratti aikuisia.

Sillä lailla Martti kuteli sukkiaan toiselle kymmenelle. Hän ei paljoa oppinut tämän maailman pahuutta, ei kaikkein törkeimpiä sanoja eikä lauluja, sillä kukaan ei viitsinyt niitä moneen kertaan hänen korvaansa kiljua. Se pahuus, mitä hänessä ilmeni, oli sekin sävyltään erikoista, puhtaasti luonnon kasvattamaa. Lukemaan hän oppi verraten helposti, ja hauska oli kuulla, kuinka hän suvisin ulkona kedolla paukautteli sanoja kuuron-äänellään. Olipa hän saanut päähänsä jonkinlaisen nuotinjonotuksenkin aapisessa olleeseen lauluun "Täällä pohjan tähden alla". Niitäkin esityksiä saimme me naapuriasumusten ihmiset huviksemme kuunnella. Kaikki, mikä tuli Martilta, oli aina huvittavaa ja suopean matkimisen arvoista.

Siinä neljän-viidentoista iässä täytyi Martin sitten yrittää vieraan palvelukseen. Siinä oli todellakin yrittämistä. Isäntä pyrki väkisinkin kyllästymään häneen työmaalla, Martti kun ei ollut eläissään muuta oppinut kuin lasta hoitamaan ja sukkaa kutomaan ja oli päällisiksi varsinkin ulkosalla kuuro kuin seinä. Se oli surullisen lystillistä ponnistelua. Martissa oli kumminkin se suuri etu, ettei hän osannut niskotella ja että hän syvällä hartaudella ymmärsi oman vajavaisuutensa. Ja pian hän sentään oppikin valjastamaan hevosen ja ajamaan sitä, sai kuin saikin jo jonkinlaisen olkikuorman riihiladosta navetanparveen. Ja sitten ei hänen palkoistaan ollut paljoa murehtimista. Häntä sanottiin milloin harjoittelijaksi, milloin pehtooriksi.

Vielä hullumpaa oli iltaisin pirtissä, kun ei ollut isäntää ohjaamassa. Pirtissä ei tehty muuta puhdetyötä kuin hyvin karkeata kujetta, ja selvää on, että Martti kaikin puolin kykenemättömänä tällöin joutui ikävään asemaan. Hän möläytteli vanhoja lauseitaan ja nauroi niille, kun toisetkin nauroivat. Mutta kun toiset kävivät häneen käsiksi, hieroivat nenää lattian märkyyteen, avasivat housut j.n.e., niin hän ei osannut muuta kuin surkeasti pyristellä vastaan. Siitä kehittyi sitten jokin oiva tepponen, jolle vielä seuraavanakin päivänä räkätettiin, kun Marttikin toisten mukana hemppaloi työmaalla. Vasta aikojen päästä Martti oppi sanomaan: "älä jumalauta". Sekin kuului niin hullunkuriselta hänen suussaan, mutta ilmaisi sentään jonkinlaista kehitystä.

Martissa ei ollut muuta ruumiin vikaa kuin kuurous, hän oli päinvastoin ruumiiltaan turpea, hyvinvoipa vetkale. Aikanaan hänessä siis kehittyivät tavallisen nuorukaisen arkaluontoisetkin taipumukset, eihän sille mitään voinut. Mutta niitä ei ohjattu oikeaan, terveeseen ja jaloon suuntaan, vaan niin päinvastoin kuin suinkin mahdollista. Siitä seikasta tuli uusi numero pirtti-iltojen ohjelmaan, ja ajettiin sitä joskus niin pitkälle, että kerran muuan taloon yöpynyt torppari näki parhaaksi ruveta pitämään isällistä komentoa. Kuurous oli ihmeellisesti tylstyttänyt Martin vaistoja, hän ei osannut ujoilla, ja niitä harvoja raakuuksia, mitä hänen oli onnistunut kuuloonsa saada, hän nyt käytti missä hyvänsä. Siitä tuli lopulta sellainen sekasorto, että sitä jo naurettiin pitkin kylää. Vakavimmatkin äijät nauroivat, nauroivat sillä lailla, että silmät olivat vihaisessa kurtussa, mutta suu hymyili. Martin äitipuolen oli lopulta puututtava asiaan, toiset rengit saivat isännältä kelpo saarnan, ja niin asia vähitellen vaimeni ja unohtui.

Martti vaelsi edelleen elonsa epävakaista tietä. Hän joutui rengiksi toiseen kylään ja oli siellä samassa talossa pari vuotta. Hänen kuulonsa näytti iän mukana hiukan parantuvan, ja samalla parani myös hänen asemansa renki- ja soovaripiireissä. Hänestä ei kuulunut mitään erinomaista ennenkuin kolmantena kevättalvena, jolloin hän sekaantui siihen onnettomaan perunajuttuun. Oli samassa kylässä muuan harmaaihoinen, harvahampainen jäykkäniskainen Pajusen Kalle, jonka ääni aina oli painuksissa ja takinkaulus neulalla kiinni — (kuoli sittemmin Lappeenrannan vankileirissä) — ja tämä Kalle oli siitä erikoinen, ettei hän ollut koskaan Marttia sortanut. Hänen oli sen vuoksi helppoa saada Martti apulaisekseen, kun hän pimitti perunoita saman talon kuopasta. Martti joutui kolmeksi kuukaudeksi linnaan; Kalle itse sai yhdeksän kuukautta.

En ollut ollut Marttia lähellä sen jälkeen, kun hän kotitönöstään lähti maailmalle. Mutta hänen linnasta päästyään jouduimme taas vuosikaudeksi lähekkäin. Minä muutin asumaan samaan taloon, jossa hän nyt oli renkinä, vieläpä niin, että renkipirtti koko leveydeltään rajoittui meidän huoneistoon: välillä oli suljetut ovet.

Minun huligaanivihani oli silloin sähisevimmillään. Kun etäältä näin tulevan vastaani soovarinnäköisen nuorukaisen, puristuivat käteni nyrkkiin ja arvioin heti hänen mahdolliset ruumiinvoimansa, taitonsa ja rohkeutensa ja vertasin niitä omiini, kuvittelin nyrkkeileväni hänen kanssaan. Hylkäsin tarjolla olevan edullisen asuinpaikan omista salaisista syistäni: lähimailla oleili pari sälliä, joiden kanssa en tosin ollut koskaan joutunut tekemisiin, mutta joita erikoisesti vihasin. Tämä talo viehätti minua nimenomaan sen vuoksi, ettei siinä ollut renkejä muita kuin Martti ja toinen häntä nuorempi, melkein lasten luokkaan kuuluva. Kumminkin olin ensimmäisenä iltana jännittynyt ja hain tilaisuutta yhteenottoon poikien kanssa saadakseni heti kertakaikkisen yliotteen. Se tulikin, kun pojat rupesivat kopeloimaan meidän puolelle johtavaa ovea. Minä tempasin oven auki ja tiuskaisin. Myöhemmin menin sitten muina miehinä pirtin puolelle ja tarjosin pojille paperossit.

Pian huomasin, ettei vanhasta tutusta Martista ollut linnassakaan tullut sitä olentoa, jota vihasin. Hän kuuli nyt jo läheltä auttavasti, hymyili ja yritti jutella, ollen aina myöntyväinen kaikkeen, mitä minä sanoin. Usein kun iltani tuli pitkäksi, menin pirtin puolelle poikia katsomaan, kuuntelin Martin alkuperäisiä kuvauksia vankilaelämästään ja koetin hyvin ovelasti tehdä häneen kehittävää ja jalostavaa vaikutusta. Martti katseli minuun luottavaisesti pienillä silmillään ja hymyili turpeilla poskillaan. Jos ei ketään kyläläistä sattunut pirttiin poikkeamaan, oli meidän iltamme varsin ehyt, kunnes kaikin menimme nukkumaan.

Pojat menivät nukkumaan yhteiseen sänkyynsä muurin viereen. Se oli aina surkeassa kunnossa. Piika, joka joskus kävi pirttiä siivoomassa, ei tavallisesti koskenut poikien makuusijaan, enintään hiukan oikoi peittoa. Jalkopäästä nousivat oljet esiin pitkänä suikkuna, ja alusraiti oli yhteen myttyyn hieroutunut. Poikien likaisia vaatekappaleita ajelehti pahnojen seassa, kun ei ollut niille soveliaampaakaan säilytyspaikkaa.

Pirtti oli tavattoman suuri, hiukan ränstynyt ja vetoinen. Pojat kyyristyivät yhteen kaattuvansa alla. Minä saatoin omalle puolelleni kuvitella, kuinka tähden tuike osui sisään pienistä kuusiruutuisista ikkunoista, ja kuulin selvästi, kuinka pojat siinä maatessaan omituisella hartaudella lausahtelivat erittäin syvämietteisiä ajatuksia; kaksi kohtaloaan toteuttavaa yhteen kyyristynyttä ihmislasta, joitten ulkonaisesta olosta etsimälläkään on vaikea löytää mitään tavallista kauneutta.

Sitten tuli vallankumous ja muuta semmoista, johon me pirttikeskusteluissamme hyvin kaukaa ja puolueettomasti koskettelimme. Maailmassa meidän ympärillämme kävi ja kuhisi, mutta me teimme töitämme kauniin suven vallitessa, niinkuin muinakin suvina. Eräänä päivänä huomasimme, että maantienristeyksessä loikoili sakki miehiä, ja sakista nousi punainen vaate, jossa oli merkit 8 T. T. P. Kun oli päivälliseltä päästy, lähti sieltä kolme miestä tai nuorukaista meidän pirttiin, jossa sitten tapahtui lyhyt kohtaus: isäntä tuli ja ajoi heidät saman tien ulos, ja he menivät "harmaatakkisilla" uhaten.

Martti oli seurannut kohtausta niinkuin jotakin hänelle kokonaan kuulumatonta asiaa, ihaillen vain isännän reippautta. Martti oli tavallisesti pyhäehtoisin käynyt työväentalolla tanssissa. Mutta noin kuukauden päästä eräänä tyvenenä sunnuntaiehtoona hän istui yksinänsä pirtissä ja lauleli sillä tavalla kuin ihminen laulaa luullessaan olevansa vallan yksin. Ymmärsin asian: Martin ei enää ollut menemistä työväentalolle eikä paljon minnekään. Kuulin hänen jonottavasta hyräilystään, kuinka hänen yksinäisyyden tunnelmansa oli harras ja jatkuva. Laulut olivat kaikki haaveellisia ja siistejä, ja minua ihmetytti, mistä tuo puolikuuro poika oli ne oppinut. Nuotti oli huonokuuloisen toivotonta hapuilua, tahtien korkokohdat tulivat aina omituisesti ulvahtaen.

Meit ihmiskurjia säälein
hän kulki kuolemaan —
Se tie vie viimein taivaaseen.
Mutta tuskien tie on se…

Martti yhä hyräili ja ajatteli asioitaan. Sitten hän hiljallensa hiiviskeli jonnekin mäkiin.

Tämä oli viimeisiä rauhallisen tyveniä pyhäiltoja, joina Martti saattoi noin laulella ja minä häntä kuunnella. Meitä ympäröivän elämän meno sai yhä kiihkeämmän vauhdin, yhä vinhemmin ajettiin eteenpäin elämän täristävää tietä. Siinä tärinässä oli kunkin katsottava eteensä, ettei pudonnut tiepuoleen; ei ehtinyt hyräillä eikä hyräilyjä kuunnella. Martti maksoi yhdistykselle kolmekymmentä markkaa rikkurirahaa, teki sen hyvittelevästi sääriään ja hartioitaan hetkutellen. Silloin oli jo vauhti hyvin pitkällä, mutta Martti tunsi siitä ruveten olonsa turvallisemmaksi. Ei hän muuta pelännyt kuin uusia lakkoja. Sillä yhdistyksessä oli sanottu, ettei se ollut sillä kolmellakymmenellä markalla hyvä; "kun nyt taas lakko tulee, niin muistat sitten yhtyä riviin — niin".

Martti kävi taas iltamissa ja oli muutenkin sopuväleissä sällien kanssa. Ei häntä enää kiusailtukaan, sälleillä oli niin paljon muuta uhoa, johon ei Martti kyennyt. Martti sai olla, kuinka hän tahtoi; ei vaadittu enää lakkoonkaan. Martti koetti hajasäärin seisoa sakissa ja kuunnella. Kun pysyisi mukana; mutta ei tahdo pysyä. Hauskaa ja jännittävää tämä on. Juhlallista oli nähdä, kuinka yhdistyksen pojat kävivät ottamassa isännältä pyssyn. Sitten kului taas viikkoja ja yhä jännittävämpiä pyhäehtoita. Kunnes taas tultiin pyssyjä tahtomaan. Sitten tultiin jo tahtomaan leipää ja maitoa. Pohjoisessa alkoi paukahdella, Martti näki ensi kerran kiväärin ja pajunetin ja tunsi vapisevansa. Lahtarit olivat nousseet työväkeä kukistamaan "ja työväen tartti kansa ruveta sotiin". Martti häpesi ja pelkäsi, kun hän liikkui talon töissä, pelkäsi ja häpesi. — —

Pojat eivät mitään tiedä, mutta jännityksen he tuntevat. Eivät ole pitkään aikaan sattuneetkaan näin molemmat olemaan yhtaikaa kyydistä vapaina, mutta nyt ovat. Uni ei tule eikä maita puhelukaan. Jotakin on varmaan tulossa, muutakin kuin kyytiin menoa.

Yö kuluu. Maantieltä kuuluu silloin tällöin hiukan liikettä, mutta isäntää ei kuulu pirttiin, ei siis ole tullut kyytikäskyä. Isäntä on nuoremman renkinsä kanssa piilottanut hevoset, mutta Martti ei tiedä siitä, hän vain odottaa kyytikäskyä. Puolenyön aikaan lyödään ovelle. "Kuka siell' on?" — "Minä", kuuluu uhkaava vastaus, ja kun pojat hiukan vitkastelevat, huutaa hän "jumalauta" ja riuhtaisee ovirähjän auki. Kiväärin tukki kolahtaa permantoon. Poikien kauhu asettuu hiukan, kun he sähkön viritettyään näkevät, että se on tuttu mies, Peltoniemi, oman talon muonamies. Hänen hiuksensa ovat hiestä suortuvilla ja raivo uhoo hänen ilmeestään.

— Missä teidän hevoset on? kysyn minä, huutaa hän uudestaan ja käy nuorempaa, Paavoa, kurkusta.

— En minä tie', parkuu Paavo. — Mistä minä tien, talliin ne ehtoolla jäi.

— Ei ole hevosia enää, sanoo heille Peltoniemi äreästi. He menevät, ja Peltoniemi sanoo Martille: — Tiedät sitten, Martti, että tänä yönä pääset hengestäs, jollet aikanansa siivoo itteäs. Ensimmäinen lahtari nitistää sun ennen aamua. — —

Taas ovat pojat pirtissä kahden, taas on hiljaista, kammottavan hiljaista. Ei suju puhelu. Martti on kauheassa mielentilassa. Jokainen kellonheilurin heilahdus tuo ensimmäistä lahtaria likemmäksi ja vie etäämmälle niitä, jotka äsken lähtivät. Ei kuulu enää tieltä reen rahinaa. Kohta ei uskalla enää lähteä. Kuolema, nyt odottaa kuolema.

Martin sielun hämärissä onkaloissa puhaltaa kylmä viima. Paavo vain katselee kauhuissaan hänkin; kummaltakaan ei ole itku kaukana.

Arkakin rohkaistuu silloin, kun varma kuolema on edessä. Marttihan on käynyt yhdistyksessä ja maksanut sakkorahatkin. Kohta hänet tapetaan, kuolema… Työväki tapetaan nyt kaikki. Kello on yksi. Pojat eivät jaksa puhua sanaakaan; he pukeutuvat molemmat. Paavo ei aio lähteä, hänen kauhunsa ei ole täsmällistä, hän vain ikäänkuin kyyristyy kokoon. Nyt Martti menee.

Martti on mennyt. Sängyn pahnoihin on jäänyt hänen risainen paitansa ja penkin alle moneen kertaan paikatut ja taas rikkuneet saappaat. Paavo on yksin pirtissä. Martti on hänen tajunnassaan jo iäksi kadonneena, ikäänkuin tähän yöhön menehtyneenä. Paavo hiipii arasti ulos pirtin nurkalle. Ei kuulu enää mitään varmaa, vaikka kauhun herkistämät korvat ovatkin kuulevinaan hiljaisuudessa Martin juoksua ja läähätystä. Tai ei enää elävän Martin, vaan sen menehtyneen, vainaan…

Sillä lailla Virtasen Martti siis meni, ihmiskunnan eteenpäinmeno vaati hänet uhrikseen. Hän ei koskaan palannut eikä hänestä mitään kuulunut. Joku vankilasta palannut väitti nähneensä hänet seuraavana aamuna naapuripitäjän kirkolla, pölhön näköisenä kivääri kourassa. Siellä oli vain pieni joukko, joka hajaantui ja suurimmaksi osaksi ammuttiin metsissä, ja hän oli varma, että se oli ollut Martinkin loppu, se kun vielä oli kuurokin.

Minä en voi puhua isäni maasta, sillä isälläni ei tähän asti vielä ole ollut maata. Se tuntuu kyllä omituiselta, sillä hän tulee piakkoin seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi ja hän on suurimman osan noista vuosistaan käyttänyt nimenomaan juuri maan käsittelyyn. Parhaan voimansa päivinä hän yhdessä äitini kanssa melkein luonnon tilasta raivasi hyötyisäksi pelloksi semmoisen alan, että se hänen lausuntonsa mukaan hyvin riitti meidän kokoisen perheen elatukseksi. Se oli ensin hyvin hallanarkaa maata, mutta siinä tapahtui semmoinen ihme, että halla muutaman vuoden perästä lakkasi siihen kajoomasta: sanon ihme sen vuoksi, ettei siinä toimitettu mitään vesiperäisten maitten kuivausta. Ja saavuttamansa ominaisuudet se maa on säilyttänyt ainakin ne kymmenen vuotta, mitkä se on ollut talon hallussa. Isäni muutti näet voimiensa vähentyessä vähäisempään mäkitupaan, jonka "tiluksiin" kuuluu vain noin kymmenen kapanalaa maata, ja siinä hän on jatkanut samaan tapaan. Hän ei voi enää liikkua ilman keppiä, mutta vielä äsken näin hänet maassa polvillaan jotakin tuhertamassa. Viime aikoina olen koettanut saada häntä uskomaan, että yhteiskunta nyt valmistelee hänelle tilaisuutta saada ostaa tämä pirtin sija ja tuo perunamaa omiksensa, mutta hän hymyilee siihen omituisen muikeasti, niinkuin sanoisi, että kylläpä osaa se yhteiskunta vanhaa miestä härnätä.

Ne suhteet, joissa isäni on maahan ollut, ovat kuitenkin, sittenkin, kyenneet kiinnittämään tajuntaani sen käsitteen, jota ilmaistaan isänmaa-sanalla; se on tullut yhtä luonnollisesti kuin soitannollinen tuntoni, jota ei sitäkään ole koskaan harkiten kehitetty. Ne ovat kasvaneet itsellänsä niinkuin jäsenet ruumiiseeni. Olen tänä kesänä jostain syystä tullut erikoisesti syventyneeksi isänmaa-tunteeseeni. Isänmaanrakkaus oli pitkät ajat sellainen käsite, jota en voinut ajatellakaan ilman äitelää sivumakua, enkä siitä puhua muuten kuin ivalla, joka sekin tuntui tylsältä. Isänmaa: siinä sanassa oli hölmöyteen asti naiivin puolisivistyksen tuoksu.

Mutta sentapaisissa sisäisissä asioissa sattuu ihmiselle laajoja lasku- ja nousukausia. Sellaiset seikat kuin rakkauden eri alat, nehän ovat elämänarvoja ja pysyvät semmoisina meistä poloisista yksilöistä riippumatta. Nuo meidän juhlallisen nuorekkaat "kieltämisemme", joista me usein puhumme ainakin naamioidulla ylpeydellä, ovat tarkoin arvostellen peräti surkeita, sillä ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin nöyrään tunnustamiseen.

Tämän viljavan suven hetkinä olen työtä tehdessäni ja levätessäni taas tuntenut isänmaanrakkauden hivelevän tajuntaani niinkuin aurinkoisen tuulettoman laineen. Mieleeni ovat monesti muistuneet samanlaiset hetket isäni torpan paisteisilta pientareilta. Tunnen halua saada jollakin lailla konkreettisesti omikseni joenrannan pienoisniemekkeiden hiljaiset tuokiotilat, kuunvalon kotoni porraskiveltä jonain iltana kun riihi lämpiää, joulu- ja juhannusöiden salaperäiset lumot, jotka johtavat alkujuurensa vieraitten viimeaikojen tuolta puolen, aikaan haihtuneitten sukupolvieni kummallisen tutuista ilmapiireistä. Kaikkien suurten asioitten runkopiirteet ja hahmoviivat kulkenevat juuri tuollaisia yksiöllisiä, koskemattoman hienoja pienoisseikkoja myöten; sikäli kuin niiden ihmeellinen ytimekkyys ihmiselle kirkastuu, kirkastuvat hänelle myös nuo "suuret asiat" todella suurina ja yksinkertaisina.

Minä voin nöyrästi, hiukan arkaillen tunnustaa, että taas rakastan isänmaatani. On himmenevä ehtoo heinäkuun lopulla. Taivas on pilvessä, mutta muuttuu pohjoisessa ensin viheriäksi ja siitä alempana keltaiseksi; keltaisessa on pitkiä ja kapeita tummansinisiä viiruja. Minun ja taivaanrannan välissä ovat tutun maiseman metsät lämpöisenä, pimeänä vyöhykkeenä. Nukutaan jo kaikkialla, ja se kai vaikuttaa, että mielikuvitukseni näkee tuossa tummassa vyöhykkeessä kirkastunutta elämää. Tätä näkemystä on kovin vaikea sanoilla kosketella, se hajoo omaan lapsellisuuteensa. Näen siellä liikkuvan tuttuja aarteita ja niiden aarteiden luojia, ympärillään omituinen ajattomuuden valaistus. Noihin lapsuuteni elämyksiin sointuvat siellä ihmeellisen ehjästi suuren runoilijan aivoitukset ja vaiheet, ja suuren säveltenkuulijan rikkaudet ulottuvat vaivattomasti pohjoisen taivaan keltarantaan, niinkuin oman yksityisen sydämeni tulkitsematon kaipaus. Tunnen olevani läheinen tuttu noiden miesten kanssa, joiden jylhistyneet muodot näen, pysähtyneinä kuulemaan omia töitään tuon tumman juovan hengessä: "Siell' on hieno hietakehto — kaukana kavala maailma." Ja vaikka on tyven yö, näen myös kirkkaita, kiihkeitä päiviä, ja vaikka on lempeä suvi, näen jäisen talven hyyrrettä.

Näin sanat panevat parastaan koettaessaan vangita yksinäisen ihmisen kesytöntä näkemystä. Mutta aivot saavat tietonsa suoraan, ilman sanoja, ja niitä vaivaa ristiriita: on ensin ollut monikohtainen käsite, tuollaisten yksinäisten näkemysten kokoomus — isänmaa, sana on syntynyt ja sitä on paljon käytetty, kunnes käytäntö, sana, on luonut uuden käsitteen. Ja myöhäisenä heinäkuun ehtoona saapuu sanan kasvattama käsite puhtaan näkemyksen rinnalle.

Rakas isänmaani, jossa eräänä kuulakkaana syyspäivänä olen syntynyt; jonka ketojen ja niittyjen kukkamerissä olen viattomana viisivuotiaana kahlannut; jonka taisteluja olen tyyntyneenä aikamiehenä seurannut!

On päivä. Naapurimökin vaimo on yksin kotona lastensa kanssa, ollut jo toista viikkoa. Yksi lapsista, pieni heikosti kehittynyt vaivainen, kuoli eilen tulirokkoon. Me teimme sille yksissä neuvoin pienen vaatimattoman arkun, ja tänään hän on pyytänyt minua kanssansa saattamaan sitä hautaan. On kuuma aika, sitä ei voida pitää kotona kauempaa, ei voida odottaa isän paluuta.

Me menemme veneellä kapeata vesistöä, hän perässä istuen arkku polvillaan, minä soutaen. Rannikoilla kahden puolen leviää isänmaa moneen ristiin aidattuna; me yritämme joskus sanoilla kajota sen näkyväisiin ilmiöihin, mutta vaikenemme taas pian, ikäänkuin pienen vainaan vaatimuksesta; se on nyt kiltimpi kuin se on koskaan ollut, äidin ei tarvitse sitä enää torua eikä lyödä. — Me laskemme veneemme hautausmaan kulmaan ja käymme kantamuksinemme sisään tutusta rautaportista hiekkakäytävää, joka heti haarautuu moniaalle päin. Pian olemme tehtävämme tehneet, vaimo lähtee kylälle asioilleen ja minä jään tänne häntä odottelemaan.

Tunnelma on heti yksin jäätyäni sangen vahva, vaikka epämääräinen. Vainajat vain nukkuvat tässä mykässä rauhassa ja paimentavat omaa totuuttansa, joka on heille kaikille täysin sama; varhaisemmille ja myöhemmille, rintalapsille, miehille ja vanhoille mummoille. Ja minusta tuntuu niinkuin olemustani painaisi kaikki se, mikä erottaa minun elävän maailmani tästä haudatusta maailmasta. Se painaa sen vuoksi etten voi torjua vakaumusta, että täällä ollaan lähempänä totuutta.

"Olet harrastellut isänmaatasi; mitä on siis sinulla, isänmaa, meille sanomista, koska katselet meidän hautojamme? Voisitko ehkä korjata pois nuo lakastuneet kukkaset; ne unohtuivat tänne niiltä, jotka pitivät puheita?"

"Me olemme täällä kaikki yhden arvoisia. Se tapa, millä olemme kuolleet, kuuluu sinne teidän elämänne puolelle, ei tänne. Meidän ei täällä sallita edes tietää sitä."

Käsitteellinenkään isänmaallisuus, joka tänne kiviaitain yli ikäänkuin säteilee ympäröivästä maakunnasta, sekään ei voi tänä vuonna välttyä koskettamasta hautausmaita. Täällä ovat sankarihaudat, juhlalliset kummut, joilla on suuriarvoinen merkitys isänmaallisen tunteen ulkonaisina kiinnekohtina. Se tunne viihtyy kansanjoukoissa juhlahetkinä, eikä se tunkeudu arkkuihin asti. Se pysähtyy kukitettuun kumpuun ja heijastuu siitä takaisin hermoväreitä nostattaen, niinkuin sotamarssin tenhoisa poljento. Se on tämänmaailman aartehistoa, eikä sillä ole mitään tekemistä sankaruuden syvimmän olemuksen kanssa.

Kaikki, jotka tuolla makaavat, olen nähnyt ruumiina ja todennut heidän kasvojensa viimeiset juonteet. Monella oli hymy ja melkein kaikilla näytti olevan salaisuus, jonka olivat saaneet tietää juuri tajuntansa sammuessa. Tuo salaisuus oli varmaan muutamille ollut hyvin raskas, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet. Ehkäpä se oli heille sisältänyt sen, että heidän elämänsä oli siihen hetkeen asti ollut rumaa erehdystä, ja että heidän ainoaksi arvolliseksi teokseen täällä jäi tuon erehdyksen ja sen suuruuden toteaminen. Sillä eivät kaikki, jotka ovat kaatuneet, ole olleet sankareita, ja elämän erheellisyys voi olla sekä rumaa että kaunista… Yksi näistä kaatuneista istui kolmea päivää ennen loppuansa erään tuvan penkillä. Hän ei paljoa liikkunut eikä puhunut, katse oli tyly mutta avoin. Sotamiehet puhuivat ja me puhuimme, pidimme yllä kulunutta lepertelyä vihollisten julmuuksista. Hänen tylyt silmänsä ottivat kiihkeästi osaa keskusteluun, ja jossain sopivassa kohdassa hän sanoi matalalla äänellä painavasti, ja katsoen päin sitä, joka sattui edessä olemaan: "Kyllä ne koiria ovat." Sitten he jo pian lähtivätkin; he olivat kymmenien penikulmien takaa saapuneet ja olleet siinä tuvassa vain neljännestunnin. Neljän päivän perästä näin sen miehen ruumiin, joka oli puhunut koirista. Hänen ilmeensä oli vieläkin sanovinaan vihollista koiraksi, ja hänestä ikäänkuin virtasi jokin suunnaton paine, joka teki, että hänen ehjät ja muuttumattomat kasvonsa olivat kammottavat nähdä. Oli kuin olisi satanut sieluun, kun sen jälkeen katsahti kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen kasvoja. Ne ilmaisivat, että viimeinen salainen totuus oli tullut vaivattomasti ja autuuttavana.

Sankarikummun kukkasilla on erikoinen asema: niiden latvojen loisto hivelee juhlatiloissa kansalaisjoukon isänmaallista silmää, mutta niiden juuripehkosta on yksinäinen hautausmaankävijä kuulevinaan toisenlaisia asioita.

Kaatuneitten ja mestattujen kapinoitsijain hauta on myös tässä aitauksessa, vieläpä niin, että sankarikummulta palaaja tuskin voi välttyä silmäämästä ruohottuvaan hietajonoon. Näin yksinään ja arkipäivänä sinne voi hyvin mennä katselemaankin ja kokeilemaan, minkälaisen tunnelman tuo mykkä harjanne nostattaa. Kuolema on sentään aina kuolema, eikä tavallinen ihminen voi mitään sille, että se tässäkin tapauksessa pyyhkii pois joukon näkökohtia, jotka elävässä elämässä voivat olla ensiarvoisia.

Siinä yhteisen isänmaan povessa nukkuu nyt tuttu huligaani, joka ennen kylän suvihämyisellä raittilla ajatteli monta ruokotonta ajatusta ja teki monta pientä eläimellistä tekoa. Hän oli huligaani, mutta kuinka viattoman mitätön tuo nimitys täällä onkaan! Vielä isona miehenä hän saattoi pitkän tuokion istua äitinsä mökin pesän edessä ja livertävää säveltä viheltäen katsella riutuvaan tuleen. Ja kun tajunta valui ulos silmien väliin tähdätyn luodin repeämästä, luuli hän aamutorkkuisena viipyvänsä onnellisemman kakara-aikansa saastaisella vuoteella. Kuka tietää kuinka paljon nämä seikat painavat siellä, missä suuri tulee pieneksi ja pieni suureksi, kun tuomiota ei lueta painetusta kirjasta.

Muuten on tätäkin kumpua yritetty kaunistella; nähtävästi ovat pikkulapset muistelleet äitejään ja isiään, ja ehkä on joku rankaisematta jäänyt salainen morsiankin täällä hiipinyt, sillä tuossa näen juomalasiin pantuja kuihtuneita orvokkeja. Lapset ovat taitelleet vain lepänoksia ja istuttaneet mitä hietaan kauniisiin riveihin; kehittyneemmät ovat laskeneet ristikkäin maantien pyörtänöltä temmattuja harakankukkia. Nyt ne ovat kellastunutta roskaa, mutta herättävät sittenkin hentomielisiä tunteita; tuo juomalasi orvokkeineen herättää hymyilyäkin: siinähän on kolme ruumista päälletysten, jotenka tuosta hellästä tervehdyksestä voi päästä osallisiksi kaksi vallan vierasta olentoa.

Kumppaninikin saapuu siihen huomaamattani ja kun näkee minun hymyilevän lasten istutuksille, niin sanoo: "Ei niillä ole sen parempia." Sitten hän kääntyy lähteäkseen, silmää vielä mennessään sinne päin, jonne äsken veimme lapsen, ja virkkaa: "Sinne pikku Kallekin nyt sitte jää."

Rakas isänmaani, joka tällä kertaa aamusta iltaan täytät mieleni ristiriitaisilla tunteilla, ota kuitenkin vastaan nöyrä vakuutukseni. Tunnen omikseni sinut ja sinun kansasi polvesta polveen kaikki tyynni. Olemme käyneet kovaa koulua ja käymme vieläkin, sillä meillä ei ole ystäviä — ei ole . Kun meidän on vaikea olla, antaudumme me salaa oman maisemamme pienten ilmiöitten lohduteltaviksi: riittää ruohoinen ojanne, ränstyneen pirtin seinusta, joku aidan kulmaus. Luulen voivani sanoa, että me helpommin kuin jotkut muut kykenemme näkemään "sen ystävälliset äidinkasvot".

Minulle on nyt kallis se pieni sarka, jonka seitsemänkymmeninen köyhtynyt isäni äsken on suurella hartaudella, joskus polvilleen kompastuen, luonteensa mukaan muovaillut; minä kadun, jos olen semmoisesta joskus toisin puhunut. Voi sattua että saan vielä kiittää, jos on rakkaudellani semmoinenkaan esine häiritsemättömänä. Minä kuulun taikauskoiseen kansaan, minä pelkään toivorikkautta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKAS ISÄNMAANI: KOSKETUKSIA RASKAITTEN VUOSIEN VARRELTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Rakas isänmaani: Kosketuksia raskaitten vuosien varrelta

RAKAS ISÄNMAANI

F. E. SILLANPÄÄ

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE