The Project Gutenberg eBook of Kevättä ja kesää: Valikoima kirjailijan suorasanaisesta tuotannosta, by Joel Lehtonen and Aukusti Simojoki

Joel Lehtonen. Eräitä hajapiirteitä.
Paholaisen viulu. (1904)
Hääpikarien kilistessä.
Kehtolaulu.
Voisiko illanruso hulmahtaa kerran.
Viuluniekan kuolinvirsi.
Isohärkä.
Tuuli Kolman hongissa käy.
Pilari Kolmassa.
Villi. (1905)
Alkusointu.

Punainen mylly. (1913)
Laulu maantielle.
Apachin lempeä.
"Sulo Suomi, Pohjola."

"Joel Lehtonen on niitä tukevia kykyjä, joihin voi luottaa" — niin lopettaa eräs tunnettu arvostelija Joel Lehtosen laajan "Putkinotko"-romaanin esittelyn. Ja siinä hän kieltämättä osuu oikeaan. Joel Lehtonen on todella "tukeva" tämän sanan kahdessakin erilaisessa merkityksessä. Ei nimittäin riitä, että se kirjallinen tuote, minkä hän laskee käsistään julkisuuteen, on tukevaa, lujaa työtä, vaan sen lisäksi hän todella on kyky, joka tukee kertomakirjallisuuttamme, merkiten, kuten mainittu arvostelija toteaakin, hyvin paljon sen tulevaisuudelle. Hänen omalaatuisuutensa — todellisen kyvyn tuntomerkki — ja piittaamattomuutensa muusta kuin siitä, mitä itse tahtoo taiteessaan toteuttaa, hänen pyrkimyksensä, joita ei suinkaan aina ole kyetty tajuamaan, ovat saattaneet hyvin eri lailla arvostelemaan häntä; mutta mitä muuten ajateltaneekin, lienee kuitenkin kirjallisuutta hiukankin ymmärtävissä piireissä yhteinen se mielipide, että hän on nykyään kaikkein huomattavimpia ilmiöitä kirjallisessa maailmassamme. Jo sen perusteella, mitä hän tähän saakka on julkaissut, hänen nimensä on ainaisiksi ajoiksi piirtynyt kunnioitettavana Suomen kirjallisuuden historiaan, ja jos se kehitysviiva, joka on hätien tuotannossaan alati kohoavana kaarena huomattavissa, saa häiriytymättä jatkua, niin tämä vielä verrattain nuori kirjailija kerran varmaan mainitaan kaikkein suurimpiemme joukossa.

"Mun äitini — kuin synkkä kirja, jota hän tutki, vanhaa Testamenttiaan: Ismailin orvon äidin turmiota ja Saulin tietä synkän-ylpeää, näkyjä kuumeisia Ilmestyksen. Niist' älyn ymmärtääkö elämää hän löysikö, vai … älyn hämmennyksen? Hän tuumiin tuskastui, hän alla taivaan mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi. Ja niinpä taivaan koston lyödä soi. Ah, leikkien hän elon riemuun, vaivaan loi poikasensa, syntyi lapsi lehdon, — maantiestä, siinä enne, mulle kehdon hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä, unohti, huonon, tylyn-sydämellä,"

Hän on syntynyt Säämingin pitäjässä, Haukiniemen kylässä. Siellä on korkea harju, näköalat yli Saimaan selkien, Haukiveden melkoisen ulapan. Ja erikoisesti hän onkin mieltynyt sellaiseen maisemaan, jonka siellä kohtaa: maantie kulkeva läpi kylän, jättäen molemmille puolilleen sen 10-15 taloa, halki sen pienten, kivisten viljapeltojen; matalain, harmaiden talojen päädyt pilkistelevät heinäkuussa lainehtivan rukiin takaa; toisella puolen järvi, toisella valtavia metsiä — sellaisen maiseman synnyinseudustaan hän esittää esimerkiksi "Mataleenassa".

Koulunkäyntinsä hän alotti Savonlinnassa. Sieltä hän siirtyi Kuopion suomalaiseen yhteiskouluun, jossa kävi viidennen luokan. Tätä siirtymistä Lehtonen pitää hyvin merkittävänä tapauksena kehitykseensä nähden. Savonlinnan lyseota hän muistelee tyypillisenä, enemmänkin kuin tyypillisenä maaloukon kouluna, jossa opetustapa oli päähänpänttäävä, liiaksi lukemiseen pakottava. Mutta Kuopion yhteiskoulussa hän ilokseen tapasi toisenlaisen opinahjon: opetustapa oli havainnollisempaa ja ennen kaikkea opettajien ja oppilaiden välit toverilliset.

Vain yhden vuoden Joel Lehtonen, kuten sanottu, kävi Kuopiossa koulua. Sitten tuli taas muutto, tällä kertaa Helsinkiin, jonka suomalaisessa realilyseossa hän kävi kolme ylintä luokkaa, tullen ylioppilaaksi keväällä 1901.

Siirtyminen näin koulusta toiseen, paikkakunnalta toiselle, johtui siitä, että Joel Lehtosen kasvatusäiti, papin leski Augusta Cecilia Wallenius , jolla oli ollut Säämingissä maatila, möi sen ja aikoi ensin asettua Kuopioon, mutta muuttikin sitten lopullisesti Helsinkiin, missä eli kuolemaansa saakka, v:een 1908. Tuleva kirjailija asui hänen luonaan koko kouluaikansa.

Joel Lehtonen puhuu aina mitä suurimmalla kiitollisuudella ja kunnioituksella rakkaasta kasvatusäidistään, jolle hän Rakkaissa muistoissaan on omistanut kauniit muistorivit. Oli epäilemättä erittäin suuri onni, että hän joutui hellän ja ymmärtäväisen, sivistyneen naisen hoiviin, joka älysi, miten sellaista temperamenttia on ohjattava, jollainen nuorella kirjailijan-alulla oli. Jo lyseon yläluokilla Joel Lehtosta lähestyi hänen "myrsky- ja kiihkokautensa". Hän eli silloin erillään tovereistaan, — hänen luonteensa vaati sitä, — käveli enimmäkseen yksinään Sörnääsin perukoilla saakka, mietiskeli maailmanmenoa ja tahtoi elämään kuusi-, seitsenvuotisen "lukuhorroksen" jälkeen. Kotona hän kuului jurrottaneen puhumattomana, eikä lukeminenkaan miellyttänyt. Kasvatusäiti ymmärsi senkin, hänen psykolooginen vaistonsa oli tarkka. Hurskaan ja hienon, herkän naisen varma, lempeä luottamus epäilemättä oli omansa herättämään nuoressa mielessä halua olla tuon luottamuksen arvoinen ja terästi siten hänen mieltänsä ja luonnettansa.

Toverikunnan lehdet ovat ne "julkaisut", joissa koulupoika tavallisesti ensin koettelee "kirjailijakykyänsä". Kuopiossa hän ei kuulu, mikäli olen saanut häneltä tiedustaneeksi, kirjoittaneen vielä mitään omintakeista. Yksinpä ainekirjoituskin, joka Savonlinnassa oli luistanut hyvin, oli Kuopiossa työlästä eikä ottanut onnistuakseen: Kuopio oli välikausi, väsymyskausi, jonkinlainen murroskausi. Helsingissä hän alkoi jo onnistua vapaa-aineissakin, vieläpä niissä parhaiten, Kirjoittipa hän tällöin muistelma-novellinkin, josta hän arvelee, että se vielä nytkin saattaisi tiputtaa vettä varsinkin naisten silmistä.

Ne kirjailijat, joita hän tähän aikaan luki — vaikka hän ei silloin paljon enää lukenut kaunokirjallisuutta, vaan kaipasi omaa elämäänsä — olivat Tegnér, Runeberg ja jotkut muut samanhenkiset runoniekat. Heitä hän ei voinut sulattaa. Runebergistä häntä miellyttivät vain "Hirvenhiihtäjät", Tegnéristä ei mikään. Saatuaan toverikunnalta Schillerin teokset palkinnoksi joistakin kirjoituksistaan hän pian rupesi suorastaan inhoamaan tätä suurta "nuorten runoilijaa", hänen paatostaan ja "kamarityötään".

Paljon voimakkaammat vaikutelmat hän oli saanut teoksista, jotka lapsuuden aikana olivat joutuneet hänen luettaviksensa.

Pikku poikana oli hän kaivanut ullakolta käsiinsä kansansatuja, joita hän siellä hämärässä ahkerasti ja innostuneena tutki. Niissä oli pelottavan tehoavia pirun-kuvia: alastomia, siivet kuin piikkiset ahvenen-evät. Ja kielenkäyttö voimakasta, yksinkertaista, melkein töykeätä, mutta sitä rehellisempää ja sitä enemmän nuoren lukijan mieltä lumoavaa. Se tehosi melkein yhtä voimakkaasti kuin Vanha Testamentti, josta Joel Lehtonen jo silloin piti — ja josta hän yhä vieläkin pitää sen voimallisen sana-asun takia.

Mainittakoon, muuten, tässä, että Joel Lehtosen äiti on, kuten alussa olevasta runosäkeistöstäkin näkyy, ahkera raamatuntukija, on merkinnyt raamattuunsa erikoisia lehtiä ja kohtia, joissa on väkeviä metaforeja. Ihastus voimakkaisiin kuviin ja vertauksiin näyttää siis olevan suoranaista äidin perintöä.

Silloin ei Joel Lehtonen kuitenkaan ollut nimenomaan "ihastunut" noihin mahtaviin kuviin, vaikka ne tehosivat mieleen: enimmin ihastuttivat häntä lapsena jotkut Homeroksen vilahdukset, joita hän näki… Gruben historiassa. Varsinkin, jos niihin oli pistetty jokunen runosäe, vaikkapa kömpelössäkin suomenkielisessä asussa. Homeroksen yksinkertaisuus, selvyys, havainnolliset kuvat ja suuri jumalainen maailmanriemu oli jo lapsena Joel Lehtosen mielelle ilon ja virkistyksen lähteenä.

Lyseon yläluokilla ollessaan oli Lehtosenkin runoilijana sama kuin monen muun nuorukaisen: Heinrich Heine. Hänen henkeensä hän sepitti suuren määrän sonetteja, jopa tertsiinejä. Ne hän kuitenkin pian kaikki hävitti, ne eivät olleet hänelle muuta kuin muotoharjoittelua niitä vapaampia runomittoja varten, joilla hän sitten on parhaita näkemyksiään joskus tulkinnut. Heinen ohella rohkaisivat häntä tällaisten vapaampien muotojen tavoitteluun Strindberg ja vanha kreikkalainen runous, joihin hän tutustui ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan.

Kymmenkunta vuotta ensin toimia siellä täällä, siirtymistä paikasta toiseen. Luonto veti enimmin kirjalliseen työhön, ja sanomalehtimiehenä Joel Lehtonen enimmäkseen toimikin, monessa paikassa: Mikkelissä, Porvoossa, Hämeenlinnassa, Lahdessa. Sitä ennen jo kotiopettajana, maanmittausoppilaana, vieläpä maanviljelysoppilaanakin. Oma varsinainen ura ei ollut vielä viitoittunut. Hän etsi yhä, pyrki sisäiseen selvyyteen. Mielentilakin milloin riehakkaan iloinen, milloin synkkä, musta. Ihmisiä hän aina tahtoi tavata, sellaisia, joita hänen mielestään saattoi "oikeiksi" ihmisiksi sanoa. Ja niitä olivat ne, jotka eivät olleet virkoihinsa ja kaavoihinsa kangistuneita, vaan joilla oli historiaa: hiukan rappiolla olevia lukumiehiä, tai yksinkertaista kansaa, tai pikku porvareita, — kaikki nämä olivat hänen silmissään jo tavallista virkaihmistä rikkaampia.

Mitään erityistä kirjallista tuotetta ei tästä elämän tarkkailusta, tästä "kokoilusta", havaintojen ja elämysten hankkimisesta kuitenkaan ollut moniin vuosiin tuloksena. Jokunen lemmenlaulu kyllä syntyi — niitä on eräitä runokokoelmassa Nuoruus —, ja myöskin jokunen kapakkakuvaus-proosa. "Mikkelin Sanomissa" hän kerran sellaisen julkaisikin. Nimeltään se on Viheriä helvetti , ja varmaankin hyvin tyypillinen kirjailijan sille kehityskaudelle. Tässä kertomuksessa, jota sittemmin ei ole muualla julkaistu, on jo Joel Lehtosen oman proosan rytmiä, ja siinä on jo omin silmin nähtyjä vertauskuvia.

Näistä pikku tuotteista alettiin vainuta hänessä kirjailijaa; pyydettiin häneltä runoja juhliin, ja joskus hän innostui kirjoittamaankin "sopivia" säkeistöjä — mutta poltti ne sitten heti. Ei, se ei käynyt, ei ollut sopusoinnussa hänen kirjailijaluonteensa kanssa. Sellaisissa teelmissähän oli seurattava, jonkun verran ainakin, yleisön makua, oli sen mukaan esitettävä "aatteita", ja niitä Joel Lehtonen piti kirjallisuuden lyhytikäisimpänä tavarana. Ja oli myöskin käytettävä pateettisia, lausuttavia muotoja. Mutta niitähän hän ei ollut rakastanut enää poikas-unesta herättyään! Tämän ajan tuotteista — ajan, jolloin ei syntynyt mitään laajempaa, kokonaista — löytää etsijä m.m. "Hämettäressä" merkillisen katkelmasarjan Mielipuoli, joka näyttää olevan tuskallista omien ajatusten etsimistä.

Nuo omat ajatukset saivat sitten varsinaisen ja siihen saakka parhaan tulkintansa Paholaisen viulussa, joka on Joel Lehtosen ensimmäinen teos ja ilmestyi v. 1904, Hiukan sitä aikaisemmin pääsi jo julkisuuteen runomittainen syysyön tarina Perm, joka kuitenkin on synnyltään myöhäisempi kuin romaani Paholaisen viulu. Näillä teoksilla Joel Lehtonen — kuten on sanottu — rupesi runoille rajuna uusromantikkona, oikeana myllertävän 'myrskyn ja kiihkon' edustajanaa.

Paholaisen viulu on romanttisen Uorolan hovin ja viuluniekan, oikeastaan kahdenkin, tarina, jossa ajatukset ja kuvat seuraavat kuohuvana ryöppynä toisiaan, esitettyinä voimakkaalla, omituisella, hiukan katkonaisella, hypähtelevällä tyylillä, missä jo kuitenkin pistää esiin se tyylitaituri, joka kirjailijasta sittemmin on kehittynyt. Arvostelu väitti teoksen ilmestyessä, että Nietzsche oli siihen ajatuksellisesti hyvinkin paljon vaikuttanut. Ehkä niin on. Kuitenkaan ei Lehtonen, muistaakseni, tämän arvostelun tullessa julkisuuteen myöntänyt Paholaisen viulua kirjoittaessaan vielä tunteneensa Nietzschestä muuta kuin jonkun sanomalehdissä olleen tai jonkun henkilön suusta kuullun lauseen. Kirjan ajatukset ovatkin epäilemättä — sanokaamme — melkoisen omia, ehdottomasti omempia kuin muoto, jossa huomaa selvää vaikutusta Selma Lagerlöfistä. Omaa muotokieltään tekijä ei silloin vielä ollut löytänyt, — sen hän on saavuttanut varsinaisesti vasta suuressa Putkinotko -romaanissaan ja ehkä sitä ennen jo joissakin pikku kuvauksissa.

Paholaisen viulun ajatuksellisena tarkoituksena voinemme katsoa olevan: antaa lukijoille persoonallista voimaa hänen taisteluissaan, saada hänet iloitsemaan elämästä ja kärsimään tuskat tietäen, ettei toinen voi lopultakaan, kovimman tullen, auttaa. Sama ajatus esiintyy Permissä, mutta supistuneempana, tiivistetympänä. Kirjan runoasu sitäpaitsi on oivallinen kuva niistä "vapauspyrkimyksistä", joita kirjailija muotoon nähden harrasti; se on jo "oikeata Lehtosta" alusta loppuun. Siitä on sanottu, Joel Lehtosen käyttämästä runoasusta ylimalkaan, että se verhoaa kuin repaleet prinsessaa hänen voimakkaita näkemyksiään, kauniita kuviaan, runollisia ajatuksiaan. Sitä on saatettu pitää hutiloituna ja huolimattomana, mutta se onkin sisäisen vaatimuksen ja harkitsevan työn tulos, — eikä sitä vastaan sellaisena kuin se esiintyy esim. kokoelmassa Puolikuun alla voine ankarimmallakaan "muodonpalvelijalla" olla paljon muistutettavaa. Mutta tottahan on, että mainitun kokoelman kypsyyteen onkin tarvittu vuosien uurastus.

Joel Lehtosen ensimmäisen tuotantokauden hedelmiä, Paholaisen viulun ja Permin ryhmään kuuluvia, ovat hänen kaksi seuraavaa teostansa: Villi ja Mataleena. Ne ovat varsin tyypillisiä kirjailijan — sanoisimmeko — kiihkoisimmalle ajalle. Villi on, kuten kirjailija itse on kertonut, "kahden viikon työ", — "semmoistakin hätiköimistä saattaa nuorena huimapäänä sattua!" — mutta sellaisekseen se on varsin kunnioitettava saavutus. Nuorin intomielin siinä käydään sotaa ennakkoluuloja vastaan. Ja Mataleena on metsäläispersoonallisuuden riemua, hullun-hurjaa. Se on suorasanainen runoelma, väkevä sanoiltaan ja näkemyksiltään.

Molemmat viimemainitut teokset ilmestyivät v. 1905. Kirjailija oli tullut tunnetuksi, hänestä väiteltiin, ja mielenkiinnoin odotettiin hänen uusia teoksiansa.

Mutta niitä saatiin kauan odottaa. Vasta kuusi vuotta myöhemmin, v. 1911, ilmestyivät hänen seuraavat tuotteensa; matkakuvauskokoelma Myrtti ja alppiruusu sekä runokokoelmat Nuoruus ja Rakkaita muistoja, viimemainittu sisältäen neljä kuvausta, joista ensimmäinen, kirjalle nimen antanut, on hauskoin värein maalattu taulu kirjailijan muistoista hänen lapsuuskaupungistaan ja sen ympäristöstä.

Pitkän vaitiolonsa aikana Joel Lehtonen oli ollut ulkomaanmatkalla — niitä hän sittemmin on tehnyt useita! — oli nähnyt "Juutin, Saalen, Provencet, kulta-templit Morrealen". Kokemukset olivat lisääntyneet, silmä nähnyt uutta, mieli ottanut vastaan uusia vaikutuksia.

Niitä oli tuonut jälleen myöskin kirjallisuuden viljeleminen. Aleksis Kivi oli yhä enemmän selvinnyt hänelle suureksi esikuvaksi, ja ulkomaalaisista kirjailijoista olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen esiin. Cervantes ja Boccaccio; viimemainitun Decameronea hän suomensikin valikoiman. Boccaccion roomalainen, rauhallinen, yksinkertainen tyyli, hänen majesteettinen puhtautensa "vaarallisistakin" asioista puheen ollen, hänen elämäniloinen, hetkelliset aatteet unohtava renessanssihenkensä — kaikki tuo tuntui kirjailijasta sellaiselta, mitä lähenemään oli omia teitä kulkien yritettävä päästä, sillä omaan ja omintakeiseen päätyminen on Joel Lehtosella, kuten sanottu, aina ollut määränä.

Ja aivanpa ihmeteltävässä määrin hänen proosatyylinsä onkin esikoisteoksiin verraten tasoittunut, silti kuitenkaan menettämättä mitään voimastaan ja värikkyydestään; tekisipä päinvastoin mieli sanoa, että se hillitympänä on tullut entistään vaikuttavammaksi. Samalla ei kuitenkaan voi olla panematta merkille, että Myrtti ja alppiruusu, verrattuna sekä aikaisempaan että myöhempään tuotantoon, tuntuu — uskaltaisimmeko sanoa — hieman väsyneeltä, tai: pieneltä väsyneen levähdykseltä. Teoksen perus-ajatuksena näyttää, muuten, olevan tunnustus, ensimmäinen tekijältään, ettei persoonaan, yksilölliseen persoonallisuuteen, kuulu painiskelu maailmaakaan vastaan: ihminen voi olla rauhassa omineen, vaikka ympäristö onkin erilaista, toisenhenkistä kuin hän itse.

Ja tämän huomion merkeissä alkaakin taas uusi kausi kirjailijan kehityksessä, hänen — niin sanoaksemme — objektiivinen kautensa. Siilien kuuluu jo edellä mainittu Rakkaita muistoja, joka onkin syntymäaikaansa nähden paljon myöhäisempi kuin Myrtti ja alppiruusu, siihen myöskin Nuoruus, vaikka julkaisemisvuosi sattuu molemmilla olemaan sama kuin Myrtillä ja alppiruusulla Ja siihen kuuluviksi on luettava kaikki hänen sen jälkeiset teoksensa, joita ovat runokokoelmat Markkinoilta (Rakkaiden muistojen sarjaa), Munkkikammio ja Puolikuun alla, kertomuskokoelmat Punainen mylly ja Kuolleet omenapuut sekä laajat romaanit Kerran kesällä ja Putkinotko (ensin ilmestynyt kahtena osana, Putkinotkon metsäläiset ja Putkinotkon herrastelijat ) Hän on voittanut ahdistavan ja ahtaan ympäristönsä, sulkeutunut — anteeksi vertaus! — kilpikonnan lailla omaan kuoreensa, jonka alta katselee vastakkaisia mielteitä ja ajatuksia täydessä turvassa, tyytyen vain toteamaan olevan ja tapahtuvan. Hän laulaa lapsuutensa ja nuoruutensa moninaisia muistoja ja havaintoja, esittää ulkomaamatkan synnyttämiä kuvia ja herättämiä mietteitä tai kuvailee savolaisen kotiseutunsa kansanelämää. Hän ei karta jyrkintäkään realismia, ja hän on saavuttanut todella boccacciolaisen puhtauden esittäessään "vaarallisiakin" asioita, — joten ne hänen esittäminään eivät olekaan enää "vaarallisia", vaan puhdasta luonnollisen elämän kuvailua. Jos hän onkin joskus naturalistisen kova paljastamaan juuri moraalittomuutta ja epämoraalia, niin voi nähdä sen johtuvan siitä, että hän isoo ja janoo moraalia.

Saattaa olla miltei varma siitä, ettei Joel Lehtosen kaltaisen etsijän kirjallinen työ — jos hän, kuten toivomme, saa elää ja olla terveenä — pääty nykyiseen objektiivisuuskauteen. Hänen viime teoksissaan tuntuu kenties jo hiukan tuulahdusta uudesta ajasta. Kaikkinainen ennustelu tulevaisuuteen nähden on kuitenkin vaarallista, — hyvin usein joutuu vääräksi profeetaksi, — mutta sen ainakin voi sanoa, että Joel Lehtonen on mennyt yhäti eteenpäin, saavuttanut yhä suurempia tuloksia, ja että hän, jos ikä ja ruumiilliset voimat sallivat, on pääsevä yhä huomattavampiin taiteellisiin saavutuksiin, kirjallisuudellemme kunniaksi. —

Se valikoima, joka tässä esitetään Joel Lehtosen proosateoksista, antanee jo jonkinlaisen kuvan hänen kirjailijapersoonallisuudestaan. Paitsi yleisenä silmäyksenä kirjailijan tuotantoon sitä lienee sopiva käyttää kirjallisuuden opetuksen havainnollistuttamiseksi esim. kansanopistoissa j.n.e. Kustantaja on sen yhteydessä tahtonut esitettäväksi hiukan viitteitä kirjailijan kehityskulkuun, jotta oikean ymmärtämyksen syntyminen luetun ja lukijan välille siten helpottuisi. Yllä onkin senvuoksi pyritty vain yleisten suuntaviivojen vetoon, eikä ole kosketeltu edes kaikkia puolia Joel Lehtosen kirjailijatoiminnassa. Mainitsematta on siten jäänyt hänen erittäin laaja toimintansa suomentajana (kääntänyt suomalaiseen asuun paitsi Decameronea m.m. Ibsenin, Strindbergin, Romain Rollandin ja monien muiden ulkomaalaisten teoksia, sisällöltään sangen kirjavaa laatua, kaunokirjallista ja filosoofista). Niin paljon kuin työtä ja taitoa niihin — valitettavasti, sanoisin — on pantukin, ovat ne tietysti kuitenkin pääasiallisesti vain hengenpitimiksi tarkoitettua askartelua, jonka tällaisessa katsauksessa saakin sivuuttaa.

Joel Lehtonen hautoo alati uusia kirjallisia suunnitelmia, mietiskelee alati elämän ongelmoita, on alati työssä, pyrkimässä. Toivokaamme, että hän pääsee pyrkimystensä päämäärään. Hän on persoonallinen, rehellinen, sympaattinen taiteilija. Ja hän on harvinainen kyky, josta, kuten sanottu, täydellä syyllä saamme toivoa vielä paljon kirjallisuudellemme.

PAHOLAISEN VIULU

HÄÄPIKARIEN KILISTESSÄ.

Noh, miehet, miehet, veikkoset, näin näitä häitä juodaan: lopussa viel' ei entiset ja toista aina tuodaan.

Lennä kauas kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan ja taivaanrannan kajo pimenee hiljaa.

Liidä kauas kaipaus kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on rakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea puutun.

Nouse kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden lehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus, ihmislasten ainoa onni!

Solisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa on sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä värehtii.

Solisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina kuin kaukainen, vieno sade.

Kolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Akkunat kahtena valorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin pylväissä ja sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel ja raskaiden kupariruunujen kimalteessa kohoovat kirkkaat lasit ja vanhat hopeapikarit.

Uorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä viettävät.

Kartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan varjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin ovesta ja rikkoimista akkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru ja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin isäntänsä häitä viettää.

Rikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot kuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut kohoovat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa, viisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien ylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento Seelia, jonka silmät kimeltelevät hellän hymyilevinä kuin tähtien värisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.

Ilo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin akkunoista tuikkavat talikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.

Liian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä ovat häät ylkämiehen rikkaassa Uorolassa.

Mutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen kajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan kaiteella istuu yksin Viuluniekka. Peljätkää häntä! Hän on kuin kulo, joka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten soiden tahrautumatta.

Surkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa, rauhaa.

Kumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja pykälät otsaansa merkityt, kahleita ei kärsi enemmän kuin metsäin uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois väistää.

Kumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän kärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.

Mitä tekee hän puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku Uorolan vanhojen kupariruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua naikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla katseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna sävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?

Oi: Seelia, morsian, oli hänen rakastettunsa. Monasti on hän Seelian polttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea sivellyt, ja nyt viettää Seelia Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa on Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut ja kuumat katseensa ovat sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, vaan Viuluniekka sanoo olevansa vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa naisotsaa ja janoovia huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.

Kesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensikerran Seelian. Se sattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talopahaista. Metsän hietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta taivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin palavia ihmissydämiä ja oluentiputtaja piiputteli auringonpaisteessa. Silloin lepäili Seelia metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon kiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki pitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän runsaat ja tummat, silmiensä kimellys tiedottomamman avuton ja avoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä Viuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi uutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä viinin iloja, ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui kirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli Seeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras. Pian istuivat he kummulla syli sylissä, Viuluniekka otti esiin viulunsa ja soitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi vaarojen varjoja, sumut rusoissa punersivat.

Mutta viikkoa pitkinä aikoina senjälkeen ei Viuluniekka unohtanut käydä tuomarin talossa, Loppilassa sillä Viuluniekka, ilojen perho, oli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan hetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut iloissakeijumis-kiihkossaan.

Seelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli kova ja ahnas: hiipi aamuisin väen vielä maatessa pirttiin ja siirsi kellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän ja pelastaaksen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari joi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi tyttärelleen rikkaita ihailijoita saadakseen kerran yltäkylläisesti käydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan rahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista sentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkuili. Milloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsiä ja huudettiin:

Loppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin sai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämässä, ja Viuluniekka oli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit kernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä Loppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi soi tuomari Viuluniekan hyväillä Seeliaa mielinmäärin.

Oi miten köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten koko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!

Viuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Oli, Viuluniekka, kemujen kuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörittäjä, hänpä tahtoi palkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian pois Loppilasta kemuihin ja viulujen vinguntaan; käsikädessä he kauan kulkivat kuin kuningas ja kuningatar, ihmetyksen soluna kävi joukoissa: he olivat molemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti uutta ihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin kimellys oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.

Ja Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi ja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.

Näkipä sitten Seelian Uorolan majuri, Piru-majuri, joksi rahvas häntä myös tapaili sanoa. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla rahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidille. Ihastui ikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati. Yhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.

Silloinpa havaitsi Viuluniekka parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän koskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!

Kuiskasi Seelia hänelle: jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan sua niin!

Oh, hän, Viuluniekkako! Kuinka voisi hän hoitaa taloa ja vielä velkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous kulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan määrätöntä synkeyttä kohti!

Hän, joka on sukunsa rikkaan talon viulua soittaen ja juoden menettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä Loppilassa!

Suru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskansa edes Seeliallekaan ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien ihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan, että hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa päättömien teiden varrella!

Kerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa, itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.

Viuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut! Oh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä Seelia juopporentulla! Parempi hänet reväistä heti sydämestään, itse kulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja ihanaa hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa keralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi ja kaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin onkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja siksi uskoo ja hän on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.

Hän piti Seeliaa käsistä, kyyneleet valuivat silmistään, sanat olivat tuskaa ja hehkuvaa riemua.

— Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut monta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa täytyy minun olla kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten kuohuun. Minä olen Viuluniekka!

— Rakastan sua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä kulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen ja itken, mutta oi, että ymmärtäisit, mitä itsekään en ymmärrä, kun käsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä kuohuu ja tiet ovat avarat!

— Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tiennee, vaan sepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa, ja niitä on tuhat kertaa kymmenen tuhatta.

— Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on tuomiona yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan menetetty, rikos kostoa huutaa — sepä on elämä, kun toivotta itsensä toivoon pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi.

— Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua, taittua, vaan ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden verenpisaran vuoksi antaa — kaikki antaa tahtomatta mitään — sepä on elämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä.

— Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot ihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee ja kehrää! Iloitkoot ihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja ilosta.

— Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta kahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Tottamar: vain Mooses oli se, joka kymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, vaan taivas kirjoittaa eläviin sydämiin tulisia käskyjä kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta: kullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä seuraa!

— Riko mitä tahansa, vaan älä itseäsi vastaan. Siten sammutat elämäsi liekin.

— En sano sinulle, Seelia, että minun uskojani seuraisit, vaan kukin etsiköön omat lakinsa. Yhden käsky on toiselle lainattuna köyhä ja polkeva.

— Itsellesi uskollinen kuolemaan saakka, Seelia, oi Seelia! Luokoon ihminen unelmia, korkeita, saavuttamattomia, ja niiden edestä uskaltakoon elää kuin ei kuoloa olisi ja kuolla, kuin alkaisi elää. Antakoon avokäsin, ottakoon osansa, niin kukin on ylempänä toistaan.

— Seelia, enhän vaadi sinulta mitään enkä lupaa sinulle mitään: mutta että olen otsaasi hivellyt, siitä on minulle yksinäisten hetkien riemu.

— Miksi et uskalla olla vapaa ja kulkea omien uskojesi kuningattarena? Et ihmisiä pelkää, sillä vaikka he ovat niin paljon kuin ihmisiä, niin sitä olet sinäkin, itseäsi pelkäät? Vaan sitä et saa peljätä, sille tulee sinun olla ystävä uskollinen yli kaikkien riemujen ja kipujen, jos itsesi jätät, niin elämä jättää sinut.

— Ole vapaa kuin kuutamon hattara, jota, valkeana säteilevää, ilma vie aavojen kautta tähdistä tähtiin. En mitään vaadi, vaan kaikkeni annan sinulle, kun rukoilen: ole uskollinen itsellesi kuolemaan saakka! Rakastat minua, syväsilmä; ole uskollinen itsellesi, itsellesi, itsellesi!

— Etsi määräsi. Mun määräni ei liene sinussa, vaikka sua rakastan, rakastan!

— Mun määräni on olla ihmisten ilona, iloa antaa surua saaden, näyttää, miten voima paisuu ehtymättömänä käsivarsissa, miten rinnassa hetkien riemun koski käy ja silmistä säteilee kärsivällä ikuinen nuoruus; käydä yksin, palvella surussa, ilossa, myrskyssä ja hopeaa satavan auringon alla elämän surumielistä uljuutta. Vasta kun ihmiseltä on kaikki viety, hän kaikki voittaa. Tohtikoon kerran heittää kaikkensa kuin syviin vesiin, ja niistä kohoaa hänelle kolmilaita-kuutti täynnä säkenöiviä jalokiviä!

— Mun määräni on suruissa riemuita yli muiden kuin mahtavat, vyöryvät mainingit, kun iltatuuli hongissa hiljeten humisee ja luode punaisena palaa, aallot asettuvat yön viluiseen rauhaan!

— Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet aallot asettuvat lepoon!

— Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkosäänin laulamaan, että taivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa, pienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!

Niin puhui oudosti Viuluniekka. Vaan Seelia, joka värisevänä oli nojautunut hänen rintaansa, jota mies vyötäreistä kietoi, jonka polttavia käsiä hyväili, Seelia hätkähti sanoja kuullessaan, sydämeensä tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, kyyneleensä lakkasivat valahtelemasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui irti syleilystä ja virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena vihiäsi:

Ja loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen syliin.

Niin vieroitti Viuluniekka Seelian itsestään. Niin Viuluniekka sydämensä särki.

Viuluniekka istuu häiden remutessa Uorolan puistossa sammaltuneen keilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan. Laineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan. Ne humisevat, isot salot, kuin kaukainen urkujen soitto, aallot hämäryydessä laulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan silmistä kyyneleet vuotavat.

Sureeko hän! Oi, ei hän tahdo surra! Kaihonsa täytyy olla korkeampi surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!

Miksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi?
Kerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse
Viuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta kuinka hänen sydäntänsä
rinnasta riistetään!

Miksi ei keinujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten?
Viuluniekka on kuitenkin heikko.

Suurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien köyhyyden lapsi on Viuluniekka. Elämänsä on kuin kohoova ja laskeva aalto, kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.

Taukosivat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin kuuluvat nauravain äänten humina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain rähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.

Silloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on pukunsa, mutta tummat ja kosteat ovat silmäkulmainsa varjot. Seelia, Viuluniekalle ylpeäksi tullut Seelia: niin ahdistavat ylpeys ja tuska.

Seelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot kyyneleistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin huulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.

Seelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot kiiltelevät kyyneleissä.

Oi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi rakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri Hullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan elämänsä menettämistä.

Viuluniekka säpsähtää, rintaansa painaa kuin kivinen käsi. Rinnassaan pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä, suudella Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran, vavahuttaa morsianpovea rintaansa vasten. Ah, ihanaa on syleillä toisen morsianta! Ken on herra Viuluniekalle, ken voi sanoa hänelle: tee tämä, tätä älä tee! Onnensa heittäen on hän vapauden itselleen saanut.

Viuluniekan sielussa välähtää kuin salama ja kaikki taas pimenee. Yhtäkkiä Seelian olkapäille, kaulaan hurjan miehen käsivarret kietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttiruunu putoaa päästä, poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimman väkevä on kylmäin huulten kosketus.

Silloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, povensa pohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, sormensa, kätensä vapisevat, ääni on tukahutettu hetken, vaan katse kiehuu puiden varjosta halveksien, povi käy.

Viuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa ja tuuli tukassaan liikkuu.

— Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla tulisi miehen peljätä! Elo on kukistaa pelkonsa!

— Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä! ja
Seelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.

Missä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskan ylpeänä Viuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli otsansa, hymynsä keveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä ja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen sinne ilmestyessään.

Onnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät kiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään sekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi kellastunein ikenin, mutta riemu pakahutti nuorten sydämiä, kun he tanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja kultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.

Sydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet olisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei viulun punaiseen kanteen.

— Ihan se soi kuin mitkä urut! sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään pyyhkien rouvassyötinki.

— Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurinkin häissä! sanoivat ivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria, joka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi sanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia vanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja konkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen kalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan hietaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein oli hän riidoissa naapuriensa kanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen vihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että kauhistus tuvassa vaelsi ja saanut räyhäämisestä sakkoja.

Mutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausajalla ollut vihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.

— Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi helistä! haaveilevat neitoset.

Viuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi, rallatteli.

Aamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaan sinertävänä, tulet kalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa, istui Viuluniekka vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä. Pää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse; viulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.

Hän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi ylös, otti viulunsa, pakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä vilisi. Kun hän kulki koivukujalle lähteäkseen pois kesken häitä ja katsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille laskeutunut valkeaa kuuraa ja tehnyt ne arkisiksi, harmaiksi.

KEHTOLAULU.

Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen. Käy, unonen, kätkemähän kultaisehen korjahasi, hopiaisehen rekehen! Ajele tinaista tietä, kuletellos kultaistani harjulle hopeavuoren kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopealinnut!

Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena Kaisa Röttö, majurinnan huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.

Oi, eihän vanha Liena Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja huonomuistinen. Se laulu on poikansakin lapsille kelvannut. Miksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa Liena Kaisan kehdon luota ja sanoo:

Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena Kaisa lauloi parhaan kehtolaulunsa?

Nytpä on majurinna kahden Alin kera. Seelia-rouva tuudittaa Alia, tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.

Lemuava vehreys on huoneessa, sillä puiston sireenit kurottelevat korkealle avattuun akkunaan ja vaahterat aivan akkunan edessä heloittavat vehreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät akkunalle ja sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma ja vaaranteiden takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.

Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja karjaa, niin ei sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan akkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.

Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä saanut!

Kun Viuluniekka itsestään Seelian korkein sanoin vieroitti, niin Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Siiloinpa hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle, majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.

Vaan kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, veriä hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona lemuisaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yhtäkkiä havaitsi edessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain silmänsä katsoivat syvinä niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten poltti.

— Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta! huoahti
Seelia.

— Seelia, oi Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi hyvästiksi, oi Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa!

— Monasti olen itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, vaan hattarat eivät tiedä kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin siellä, jossa se vasten tahtoani on!

— Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea jääpylväs!

— Kaikki ovat heikkoja ja vahvoiksi mainittujen avu on vain siinä, että rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän itkee, pakoittavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikkei voitosta ole toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi mainitut taistelun vuoksi. Mun elämäni on olla Viuluniekka ja harvoille annan kunnian nähdä minussa muun, mutta näe edes sinä, oi Seelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla heikko.

Niinpä ei Viuluniekka Seelialle ollut ennen puhunut! Hän oli joko iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien rakasti.

Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.

Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuutensa oli lohtu, kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa näki Viuluniekka kyynelten jälleen kimaltavan Seelian poskilla, huulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia lohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan kietoi.

Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti, vaikkei tahtonut uskoa senjälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut kylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän riemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin kesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua uneen, eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän tekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille tähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi kuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien valoja, niin sittenkin aavisti Seelia hänen murheensa, ja senjälkeen kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.

Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua, hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän, jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä itseään syyttää!

Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja kumminkin rakastaa.

— Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava! on Viuluniekka sanonut.

Ja eihän Seelia menneitä kadu. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu, peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.

Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.

Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekan lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi on hän majurille niin hyvä kuin unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi sitoo haavat palvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen heinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään, hoitaa puiston kukkaset palaviksi ja lemuaviksi, että Ali saisi upean ruusun peitolleen kehtoon.

Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali joka ruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.

VOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.

Vaan kun kultani tulisi, armahani asteleisi, sille suun-anto sopisi. Sill' on päivä silmissänsä, tähet taivon hartehilla, olkapäillänsä Otavat.

En surisi iltaisesta, murkinat' en muisteleisi. Armas minun aamustaisi, kasvo kaunis syötteleisi.

Kun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan: kyyhkyset lakastaan kuusesta ympärilleen lennähtävät; aitasta pirttiin ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hymynsä väsynyt, sillä häntä painaa elämän ikävyys.

Majuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa kortteja tuolille tai kiillottelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin ja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.

— Rehellinen, rehellinen! kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel. Puut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi sulkee majurinna sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?

Majurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia, kemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan kulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille ja pelokas verho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti vavahtaa ja vaikenee.

— Mies käyköön ylevänä ja iloisena! leimahtaa Seelian sielussa, kun näkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia tukehuttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.

Kaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on
toivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma.
Uskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa
Alia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa
Ali tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.

Mutta miksi alkaa Alin sielu Seeliasta edetä kuin kuulijasta kajastuksiin kuoleva kaiku?

Koska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä rakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään majuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.

— Oi päivät ovat niin harmaat ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat kuin kuolonsoittoa! huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana Uorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa, sillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa talossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.

— Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee! supattaa naurahdellen tyttärelleen rouvassyötinki ja kallistaa leveää silkkihamettaan.

Kyllä hän kerran kuolee, vaan silloin on jo yö, majurinnan silmät himmenneet.

Ah, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa Uorolankin, jonka vanhoissa kupariruunuissa valo säteilisi ja saleissa viulu soisi. Silloin olisi Ali Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä säteilisi avoinna Alille.

Ja tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä edes Uorolassakaan. Usein katosi Viuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen säteily ja katse kipeästi hapuili jotain saavuttamatonta. Hän on heikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden, laulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.

VIULUNIEKAN KUOLINVIRSI.

Matkamiehet me olemme, keisarit ja kerjäläiset, maaksi, mullaksi tulemme matkan päähän päästyämme.

Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat, kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina juoksemaan katon räystästä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.

Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut, kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja lauluja kaivattiin, vaan nyt tuntuu monten sydämissä tyhjältä, kun kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa, lasittuneina katsovat monten silmät kauas, kauas talvituiskun harmauteen.

Miten hän oli sanonut? Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille on teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä valo ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet ja kaksi tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy.

— Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä vaivainen, syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä, ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä ja sielu on sävelten laulava meri ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa, kun ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.

— Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä tahtoo. Kellä on oikeus sanoa minulle: kas sinulla homeinen leipä, sinulla repaleinen takki! kun itse rakastan homeista leipää enkä repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme, kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä. Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti, vaan nyt on elämä hämärä ja tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.

Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:

— Mitä minä, joka juon ja elämäni luikkaan! Olen kuin Vihta-Paavo, menen kuin Vihta-Paavo.

Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa tuisku kohahteli, koreat maalaukset katon hämärästä loistivat kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä katseli himmeänä alttariakkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit kamelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä ja uusi virsi taas oli alotettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka. Alussa ei häntä huomattukaan, vaan kun yksi huomasi, niin pian kaikki sinne katsoivat ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen sohina. Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit, kurotteleva laululeuka ja osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa, säikähti alussa, vaan kun Viuluniekka hänelle jotain kuiskasi ja katsoi lukkariin silmät surunvoittoisesti säteillen, niin aleni lukkari hiljaa tuolistaan ja päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä olisi halunnutkaan, vaikka virka menisi. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari olivat ystäviä, ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin majassa, jonka akkunassa kukonharjat ja palssamit kukkivat. Ja Viuluniekka alkoi soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa. Mutta miten se virsi kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun paisutti! Kuin komean joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu ja ennen silmäinsä sammumista laulaa menneen elon riemuvirren iltarusolle, jossa auringon kultaiset säteet himmenevät! Kaari kielikolla hyppi kuin visertelevät keltasirkut koivunritvoilla, sävelet ylhäältä kirjavan katon hämärästä alenivat kuin auringonsäteet syviin, välähteleviin vesiin.

Sellaistapa virttä ei oltu ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin oli se virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli, hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät; kasvot, olkapäät värähtelivät kuin olisivat kuulijat tulleet vilusta lämpöiseen ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas, alenivathan purppurasiipiset kerubit akkunain hämärästä seiniltään, ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset, sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien, verenpisaraisten rubinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa olijan vierelle soittaen kummallisia kumisevia jättiläisviuluja ja siipisulat timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.

Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi kuin olisi kiehahteleva viinivirta suoniinsa tulvahtanut, hän tunsi mustan kasukan niin raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu onnea seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen rinnassaan vapautuivat vangitut sävelet. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti, mutta outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, vaan poskilla paloi kaksi sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta ja silmistä lähti kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: hullu vihan päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.

Ihmiset kuuntelivat soittoa ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten äänettömänä ylös Viuluniekkaan ja silmänsä mustat oudoiksi suurenivat, sydämessään kävi pelottava tunto: kuoleva nyt soittaa!

Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista kesää, vaan holvikatossa jylähteli tuisku niin että rikkaiden lahjoittamat ruunut ristallineen värisivät, peilejä pitävät jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen, profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli ihana se jumalanpalvelus.

Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi kaikkineen ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja kysyi, eikö Viuluniekalta puuttuisi jotain, niin hymähti Viuluniekka:

— En juo juomarinakaan! hän sanoi. Antakaa toisillenne rauha, ihmiset, ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille vakuuttaa.

— Viuluniekka raukka! huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!

Pian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, tempasi viuluaan kaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.

Maailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita elämässään oli jakanut ja surulliseksikin kohtaloaan, kun kirkonkellojen soimatta hänet hautaan saattaa täytyy.

ISOHÄRKÄ.

Niin kulkee vuosia muutamia keväihin ja Loppilan tuomarikin on kuollut. Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee punaista horsmaa.

Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki rakkaimpansa ovat kuolleet ja Alia ei hän tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja ajattelee Alin hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin, kun olen kerran rikkonut.

Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi ja parrassa kuultaa vain jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään haraten hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee, nahkasohvalla köllöttää, päätään usein pakottaa, juo kivennäisvesiä. Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa kumuuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäreillä, vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevat voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!

Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan jykevät kirjakaapit on hän kolunnut ja tyhjentänyt rokonarpisen kotiopettajan älykopan.

Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin korpiin, vaan isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen pisteltäväksi! Rämisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen saattamana kaikuviin hongikoihin ja isohärkä kuuntelee yksin navetassa, miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa, sinistä, vehreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska se on vihainen ja monasti karjakoita puskenut.

Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää, likaista pöytää.

Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä karkealla kielellään nuolla.

Vaan turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.

Yhtäkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä, mutta sieraimet veren himona paisuvat ja hillittömästi, haljetakseen, vavahtelevin kyljin nostaa karjojen kuningas villin, käheän ammunnan kuin tuomiopäivän pasunan jättiläissävelen!

Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah jos harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isohärän irti, niin sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu vangin toivoton viha!

Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden seljillä ja räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien, punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin tuomien rintaa ahdistavassa, paisuttavassa tuoksussa luhdista luhtiin; — silloin olivat Ali ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat kirkonkylässä kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies usein Uorolasta lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua tai joskus räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia, vaan kun juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta vaaralle kiisivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti kirkonkylään tanssiin näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei ollut Ali edes kirkonkylässäkään käynyt, joskus ostoksilla, kirkossa tai Loppilan vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä ahdistivat oudolla tuskalla.

Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä. Siellä on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat pihoissa kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on kirkonkylä: toistakymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa ovensa auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai metsästä pilkottaviin huviloihinsa kiertelevän joen varrelle.

Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään. Ali tahtoo ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, pelotella hevosta hyppimään! Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan lemu käy vastaan! Ali tahtoo nauraa auringon taivaanrannalla punaisena hehkuvalle kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah, Alin rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieramin ja suin hän ahmii ilman lemua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!

Vaan perillä kun hän kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon sydämen pohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: mitä tuo oli, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Päätään huimaa riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma, luinen nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukehuttaa. Hän tahtoisi itkeä, vaan ei voi.

Tuntuu puuttuvansa iloa, sieluunsa tulee jotain outoa, tylyä, kamalaa. On kuin musta kyy sydämessään kieppuisi, sitä jyrsisi, myrkkyhampain iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua sutena, ei tiedä ketä vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö? Niitä, niitä, ei niitä! Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah niitä, ivata niitä, itkeä, kuristaa! Ja ei kumminkaan niitä, oi ei, ei!

Sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, vaan ei pois Uorolaan. Miten siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain varjossa! Miten siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen naama on niin ivallinen ja ruma!

Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella iso, luuhottava pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii heiniä kuin viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä heillä on, Uorolasta tulleilla.

Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot, ja kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari, flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti ja silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee värisevän, ruusuisen poven, joka kiihtyneenä kohoo ja laskee, hehkuvat posket tai valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan äänettömästi lentävän, ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän tuntee ahdistavaa poltetta, jalkansa vapisevat polvista, hän tahtoisi syöksyä, pusertaa, tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!

Hän ei osaa tanssia — missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja seinäkuvatkin hämähäkin verkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole kiltisti; ja tyhmästi!

— Oh, ei sinusta tule koskaan mitään! kaamottaa joku jäykistävä, toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.

Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on vaikea hengittää. Oi jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa! Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.

Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo pelottavan kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeän palavin huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse lapsensilmiänsä kohtaa, vaan sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia! ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle ja ruskeat kiharat ylpeästi huiskahtavat, hän hammasta puree.

Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso yhteenkään naissilmään, vaikka rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä ja otsa vihaisena varjoo silmiä. Kun hän on pakotettu tarttumaan pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:

Oi miten tuntee itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isohärän viha?

— Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena ja kurjana kotiin.

— Mikä se tuo jörökki on? kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkkuen
Aliin.

— Ahaa, sekö sitä vaivaa! Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan kääntää tavallisiin ihmisiin.

— Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa hänestä on oivallinen, ettei muuta silmää tarvitse ihmisten kanssa seurustellessa!

— Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai halveksuminen, kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi? kysyy kauppiaalta muudan kesävieras.

— Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista, vaikka on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen Simson, jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan väet aina olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai teki ihmisaraksi ja höpsäkäksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin edespäin aina siivun loppuun!

Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi, vaan joka kamalan kostonsa oli saava! Ali on kalpea ja silmissä, otsaluissa kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta. Jos torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin sähähtää Ali kuin ruuti, lasittuneet silmänsä hirveää säentä iskevät, hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:

— Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on vanha koni, ei kuin selkäruota jälellä koko hevosesta! ja nyt sen pitää saaman!

Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemasta, hevosparka vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.

Mutta Ali ajaa rokonarpisen vastaintteistä huolimatta valveille juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin riisumaan hevosen.

TUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.

Kun on mulla heikko henki, varsin vailla tarkoitusta, kun se työntääpi tukulta ajatusta aivohoni! Onko kuussa karjat, linnut, kissat kiertotähtilöissä? Miks' on kehno kerjäläinen, miksi keisari komia? Miksei papit paljon usko sanojansa, saarnojansa? Mitä mahassa maamme, niitä pahamme perästä?

Vanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla, kaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat valkeina kuin kukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoo louhikon seinä ylös kohiseviin honkametsiin, alaalla vaahtoilevat laineet, kun tuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä kiviä pitkin, pihlajan marjat punottavat rantalehdossa, vilisten kiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri, katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat polvien yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.

— Karjapaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut. Ja vaikka vain pankon tuhkassa iltojani istun, niin kumminkin sanon sinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!

Niin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat hänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman poikana iloinnut ennenkun suuret surut tulivat.

Kas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa huhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu, eivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee edessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa makaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikkei hän niitä sanoilla saata tulkita, karjapaimen. Santeri tuntee, vain tuntee sävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä:

— Kun syysyön pimeys on, ja tuuli kolkkona käy, rakeet ruutuihin lyövät ja hohkuu jää, silloinpa puhaltakaa pankon hiiliin, sytyttäkää loimuva päre, painakaa luomenne umpeen ja nähkää suurta unta! Sillä unet ovat elämästä puolet.

— Nähkää suurta unta kuin pohjaton vesi, joka taivaat ja hongat kuvaa. Nähkää unta, sille myös uskolliset olkaa, kun taivas on viluinen ja harmaa. Unten ilo olkoon morsiamenne, jonka kanssa käytte läpi elämän kuin häiden vain, vierellenne asetatte, kun ikä saapuu. Kuolo palvelija olkoon, saapuva koska vain käskee, ja kun henkeänne ruumiin raihnaus raiskaa, lähtekää ikuiseen lepoon! Sillä maailma on uudistuvan nuoruuden perintömaa, jota älköön rumentako valitus ja arkuus.

— Kun surette kukkaron tai maineen vuoksi, niin ajatelkaa kaiken katoomista kerran, ja saatte katoomisen säihkyvän riemun, sillä kuta enemmän uskallatte antaa pois, sitä enemmän te takaisin saatte.

— Autuaat he, jotka pystypäin, huiluja soittaen uskaltavat kuohuvain aaltojen varaan, siliä kuta mustempi Eetenin taivas on ja lähempänä kuohu ammoo, sitä suurempi ylpeäin ilo, sillä se on lyhyt!

— Autuaat ovat, jotka opettavat horjuville ikuisuuden iloa, henkensä heittävät syvyyksien varaan! Kaikkensa uskaltaminen on autuus, mitä ei kenkään saaneelta ota.

— Olkaa tyyniä, mutta ylpeitä ja vapaita, sillä suuttunut tuo surun itselleen ja suru on monta murtanut. Ihmisten tylyys on hyvyydestä syntynyt ja tylyydestä hyvä, joten paha on hyvä ja hyvä on paha, vaan ymmärtämys yli kaiken ja ymmärtämyksen yli on uljuus. Arkuus on maailmain ainoaa nurjaa.

— Rohkean köyhän on ilo, ettei mitään kadottaa voi, kaikki voi voittaa. Rohkean rikkaan, että osansa on saanut, vaikka sen nielisi meri. Mitä siis nurkua on? Pyrimme saamaan ja iloitsemme saadusta.

— Rohkeuden on elämä, ei rukousten, sillä kukapa toiselle kätensä ojentaa, jos sanoo: ellet auta, niin hukun! Älä rukoile, vaan ota, sillä kukin ihminen on saanut osakseen sen minkä toinenkin ja rammallekin on annettu viisaus, joka vie eteenpäin sen minkä jalka jättää, mutta arkaa ei seuraa elämän apu. Jumala tyhmät jättää, koska eivät juoneet pikarista, minkä heidän huulilleen asetti, ja aratkin ovat osansa valituksissaan saaneet, sillä arat ovat valittavat, vaikka kaiken saisivat, ja itkuun tottuneen ainoa ilo on itku.

— Älkää kurotelko taivaisiin voivotellen: herra, auta! vaan pystyssäpäin vannokaa: minun oikeuteni, minun uskoni! ja te saatte, vaikka taivaalta päivän tahtoisitte, sillä mikä on meiltä pakolla otettu, sitä ei ole meiltä viety, vaan minkä vapaasti annamme, se ei meille palaa. Sillä taivaan lahja annetaan vain kerta ja niille, jotka sen hengellään ostavat, ja ken ei henkeään tahdo antaa asiansa vuoksi, asiaansa halveksii.

— Häpeä, ken tavoittelee tyhmien kuninkuutta tai säästämistä saarnaten kolikoita ahnehtii tai mukavuuttaan lihottaa tahi kirjavissa kaavuissa kulkeakseen meille uskottelee: olemme heikot, taipukaamme! Oh, me näemme heidän jättiläistyhmyytensä, joka paisuu ja puhkuu, vaan kerran sammakkona halkeaa. Me nauramme, nauramme! Katseellamme lyömme heidät, joiden sielu on liian tyhmä ollakseen suljettu, ja me huudamme: pää pystyyn! Jos olemme pienet, niin sitä pystympään! Pienellä ei ole varaa kumarrellen pituuttaan vähentää! Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

— Enpä sano vahvalle: hylkää heikko! vaan heikolle: käy omin jaloin, sillä olet yhtä vahva kuin vahvin, kun löydät tavan, jolta olet vahva.

— Uskolliset itsellenne kuolemaan saakka! Lyökää sitä, ken uskoanne vastaan uskaltaa henkensä, vaan matelijoista erotkaa käden iskutta, niin teette ihmisille hyvän, kun näytätte heille, miten köyhinä ollaan rohkeat, rohkeina vapaat, vapaina kärsivät ja iloiset ja rikkaat! Taistelu on taistelun arvoinen!

Niinpä kulkevat sävelet Santerinkin sielussa, ikuisesti nuoret, vaikkei hän niitä lauluin ja soinnuin virkkaa voi, hän, ken on vain karjapaimen. Hän ne vain tuntee, joka on itsekin nuori ollut, riemuinnut aikansa, vankaksi vanhaksi elänyt. Näinpä karjapaimen kiusastuneelle Alille virkkaa, sävelet tulkitsee:

— Uorolaa kammot! Lähde pois! Niin justiinsa sanon minä, vaikka minulta kahdeksan lastani riistettiin, yksin pankon tuhkassa iltoja vietän. Lähde pois, Ali. Itse mä poikasena kotoani lähdin.

Ja tuuli käy, aalloissa Kolma kuohuu, haukat viheltävät yli huoju vain honkain, sävelet kiitävät vesillä ja mailla.

PILARI KOLMASSA.

Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä vuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele, mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä vuotta.

Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä on heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko paahtaa apilasten lemuun, hikipisareet kiiltäen pirahtelevat, valkeat pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita, säteileviä jättiläisiä otsillaan säihkyvät ruunut.

Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan sireenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä lemuaa korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat; sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset kohoovat ilmanrannoilta ja kuninkaina kulkevat yli aavan, ihanan maan.

— Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa punaisenaan kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa ollut näillä seuduin, jossa kansantarinoita puhkee loistamaan kuin kirjavuutta heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.

— Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä kerron mikä oli Viuluniekka!

— Näetkös tuonne, sakastin kirjavain akkunain ohitse, sieltä kuumottaa sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä jyrkillä. Kas kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat, taas pimenevät!

— Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa, louhisella saarella on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.

— Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa, hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.

— Itsekäs, tunnoton hän monasti oli, mutta voi hänet ymmärtää.
Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.

— — Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla. Sillä on aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.

— No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammaleissa. Se on autio Uorola.

— Siellä asui Hullu-majuri, siksi mainittu, kun oli äkäinen pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan hoidellen.

— Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta — Loppila on nyt talonpojan hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.

— Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut, omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun Viuluniekka kuoli.

— Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että Viuluniekka kuoli lukkarivainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei ruumis olisikaan tässä ruusukummun alla. Oli nimittäin talvella, kun Viuluniekkaa haudattiin, noussut yhtäkkiä hirveä tuuti ja tuiskun myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin outojen lintujen siipien suhina, arkku oli reväisty auki, ruumis viety.

— Kesäehtoina kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöittävät sumuisina, suurina, silloin kaukaa kuuluu pilarista Kolmassa ihana soitto, mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä, tulikivinen katseensa tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.

— Viuluniekka on vangittu pilariin! sanoo kansa. Pilarin akkunasta hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa, mutta outo, musta lintu istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle kerron.

— No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maanpallo pyörii edessä kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että voi sanoa sydämensä ja itketyt kyyneleensä olevan viulussa, ja ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan, viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.

— Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä hän lähti Uorolasta äitinsä luota, eikä ole siellä sitten koskaan käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.

— Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan, sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja, joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoskahaudan hoidosta.

— Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta ei se siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äitivainajalleen olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi Viuluniekka sen mokoma kuin hän lapsena uskoi.

— Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä. Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen, huonekaluineen, vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa vaahterissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.

— Kun hän kerallani tänne haudoille astuu — tuo tiilikammio tuolla on hänen sukuhautansa — niin on hän synkkä kun ripustaa kammion ovelle seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken miettii, huokaa, yhtäkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään paiskaa korkeuteen.

— Silloin on hän kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta
Viuluniekan haudalla.

— Ja näinpä hän monasti on minulle puhellut, helposti muistan hänen usein toistetut sanansa.

— En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän! hän sanoo. Kun astun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, ken on syynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: ei tottatosiaan hetkeni vielä ole tullut!

— Ei tottatosiaan ihmisen hetki voikaan tulia, ennenkun hän on löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin merenulapalla vetten pohjattomiin pohjiin, myrskyn rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei elämäntyönsä olisi täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos elämäntyönsä on kesken.

— Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, min ääret taivaista eroovat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen — vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja on työnsä tehnyt! Ah monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla, vaan aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut ennen kun on tehnyt työnsä!

— Elämän meri on ihana ja taistelu on pyhä. Ellen viululla ole osannut elämän hymniä soittaa, niin elämälläni sen kuitenkin soitan aina viimeiseen hengenvetooni saakka!

Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle, jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.

— Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa! hän sanoo. Elämä on viuluniekkojen koti.

— Uorolan majurin poika, juopporenttu palaa täältä maailmalle kuin uutena miehenä vain, jälleen yrittää. Yrittäminen ja ponnistelu on elämä.

Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien ristien joukossa, sireenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.

Ja talkooväki se aurinkoisella vainiolta leikkasi, hosui, jutteli ja nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten vierellä kiistasivat, jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.

VILLI

ALKUSOINTU.

Yli kimeltävän maan lennä korkealla pohjatuuli sinisissä ilmoissa, älä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaiset vaippansa, kun aamuisen auringon ensi säteet kimeltävät kaukaa lumisten metsävaarain harjanteilta.

Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi, hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan kuuraa kimeltää. Kiireestä kantaan laskeu kuurainen, purppurainen vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnoilla kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä liikahtelevat.

Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille, kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.

Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea, kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outoina yli muiden puiden seisoo kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä heloittaa kummallisen valkeana kuin päätään kuroitteleva, kuunteleva metsän haltija, jättiläiskokoinen puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kuroittaa kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä kuuntelee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa tai pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi metsän kuuraisiin kouruihin höyhenkeveästikään koske.

Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on ihmeellinen vaalean vehervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä kiiluvat.

Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.

Vaan talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät kultaiset tähdet ja nouse kirkas kuu.

Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiemankin liikahdat, niin leimahtaen puhkee jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähyttävä tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, minkä jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten, raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä puhkee tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä, sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset kuvastaisi.

Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon alannetta.

Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin akkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt. Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki seinää vasten kuin tiheän tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.

Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä lieden rouhuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta. Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään sängyn laidalla, hiljaa posliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat, liekkien kalpeaa otsaa valaistessa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat nousseet polvilleen akkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen akkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko hopeisena kimeltelee.

— Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea! sanoo toinen pojista.

— Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää tien yli, nyt se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti, mitenkä se oli… kuolleet ajaa keveästi…

— Äiti, mitenkäs se olikaan! sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin ääreen kyselemään. Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin riikinkukkoja istuu joka oksalla?…

— Ohhoh… Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitä sen enempää ollut. Kun tulee talvi, niin jostain kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja, tuhansia ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieriviereen, vain purstot riippuvat alas tuuheina kuin riippuvat koivunlehvät ikään. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vierivieressä, toistensa kupuja lämmittävät, päät siipien alla. Vain valkeat purstot oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden purstot kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella kiiluu ikään. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia … hievahtamatta valkeita lintuja…

— Närekö tämä on tässä akkunassa? kysyy poikanen osoitellen jääkuvioita.

— Näre taitaa olla … oikea oravikuusi… Tuossa on kuivettunut kuusi kaatunut rytöön toisia vastaan…

— Ja tässä lampi… Metsähän tähän on akkunaan kuvattu, ja tuosta metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni … ja tuossa on kuin ristejä, pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie … siitä ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat… Jospa siinä näkyisi ajaja … hevonen ja reki ja kaikki…

Samalla alkaa jostain kaukaa hienosti kuulua kuin keilojen kilinää. Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä ja kirkkaita säveliä.

Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yhtäkkiä äänien remahtaessa väkevinä aisakelloista, kulkusista, tiuvuista syöksyy akkunan ohi maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat, kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea, sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.

Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille korville heittää. Vaan yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan villiyttään riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakoina kuin teräsvasaroilla kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja kumisuttaen ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat, kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.

— Pam … pam — pam … pam! paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen kirkkaassa helinässä.

— Montakohan noita on? Kaksi … neljä … kuusi … kaupungin herrat kai huviajolla … kymmenen.

— Voi … voi! sanoo oudolla, inisevällä äänellä. Ne nyt sitten lentävät! Montako noita oli?

Vaikenee hetken ukki, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään inisten jatkaa:

— Hah? sanoo ukki kaulaansa kuroittaen, pienillä rotansilmillään tirkistellen.

— Voi voi! inisee ukko. Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se on se neljästoistakin… Tässä muudanna vuonna oli kaupungissa se Sumu-Kalle pitänyt kekkerejä toisten samanlaistensa kanssa…

— Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo … voi voi. Sumu-Kalle oli sen ostanut… hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan. Asetti kynttilät akkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset kokoontuivat torille akkunainsa alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusotti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo menosta virkkaisi. Kovin ihmettelevät, sättivät! sanoi poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun akkunan, käski musiikin vaikenemaan ja kohti kurkkua nauraa rähähti akkunasta alas väkijoukkoon… voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?

— Hehe… Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista samallaiselleen. — Tässä talossa asuu aaveita! sanoi Sumu-Kalle ystävilleen; näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.

— Mutta minä en heitä pelkää! sanoi ystävä Sumu-Kallelle. Minä en pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.

— Mutta sinä pelkäät! väitti Sumu-Kalle. Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain raatihuoneen torniin kellon rasvaa ottamaan. Saat nähdä!

— Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin… Menen vaikka keilan lyöntiin … taikka kortin… Mutta muita pelaajia pitää olla mukana…

— Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan… Keilat otettiin mukaan ja pieni lyhty. Voi voi miten kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa… Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti, verkkaan tokittanut. Tok … tok! oli heiluri selvästi, oudosti toksautellut, kun pojat kulkivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok … tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?

— Hehe! naurahti ukki. Mikäkö tokutti? Kello… saatte kuulla. Kirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi:

— Nyt on minun vuoroni nakata! sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon. Niin koilta kuula lensi kalloon… Hah?

— Huiko? Vai hui! Hihi … poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut pakoon… Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä yksi pojista kuolleena… Hihi… Hah?

— Kolmetoista on mukava luku! jatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen… Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista… Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli… Kuulan se paiskasi kalloon… Hah?

Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota koivikoiden satuinen varjo väliin hämärtää, välitse tähtiä leimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhinä kuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.

Kauas ovat he lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin. Aamuyö on oleva kynttiläin levotonta loistetta, soiton remakkaa ja kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimeltäessä ovat päättäneet jälleen huomenna palata.

Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin piiloihin. Aukeepa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka rannat mustan synkeinä kohoovat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet.

Alkaapa rekiretkeläisille viiman viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu, paiskaa soittaja hanurin jatkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo, pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan, korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet polttaisivat! Mitä, ohi lumivalkean hevonkinko uskallat, vimmassa ravaava varsa! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä! Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.

Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo, vaan sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina heloittavat, silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on rypäleitä, janoa kiihoittavia, lemuavia rypäleitä; omenia, kylmiä, tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen — vähät siitä. Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.

Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita, laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä punssin imelää kellervyyttä? Tahi neljätähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa, olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoovat laseista höyryt.

Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimäiseksi ehtinyt nousulieskaan. Jo alkaa tavallisesti liiasta juonnista körisevä äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia suonia ja silmäin alle kotoutuu silmistä tihisevä kyynellammikko; koko laihat, ruskeat kasvonsa, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle, vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää nykikö toisianne kylkiin, älkää alkako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä, muuten hän alkaa torata ja toraa kerallanne koko illan, kunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä, puristakaa väliin kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi että on humalassa, tarjoo teille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotain hyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.

Ali-Oili kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten häneltä oli muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää, ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin pulskasti lie sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden juttuaan uskovan, alkaa itsekin siihen uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmäinsä edessä, laajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistään poskille vuotavat, kertoo kaiken alusta pienimpine yksityiskohtineen, tekee sen niin täydellisellä suruunsa antautumisella, kyyneleitään nieleskellen, mestarillisella traagillisuudella, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, niin että melkein vahvimmatkin, jotka varmaan tietävät jutun tehdyksi, sitä kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.

— Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi! rukoilee Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukehtuvalla äänellä, nieleksii kyyneleitä ja konjakkisylkeä. Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää!

— Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjä. Kukko kykötti orrella; alkoi laulaa.

— Tappakaa tuo kukko myös! huusin eläinvälskärille! Tappakaa tuo kukko myös! ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin…

— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti on pahaksi, mutta kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä, hekumalliselta, unohtaa, että jälestä koetellaan päähänvilauksen tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain päähänvilauksista.

Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja tanssitaan.

— Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on sitä mitä tahtoo niinkauan kun annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oltiin pitäjällä täällä pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo, laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti:

— Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita! ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut mitään soittaa… Älä enää soita sitä tuuria…

— Aih … aaih! pitkään, läähättävästä, sen jälkeen raskas jysäys, naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolaus. Soitto vaikenee, huutavat, voivottavat.

Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, keinuja rakastava emäntä siellä viruu pöydän vieressä permannolla. Rinta ja käsivarret vielä vavahtelevat.

Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa taas kuin silkka selvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:

— Jumalan tähden, jumalan tähden! Tulkaa auttamaan! — Koettaa nostaa vaimoaan ylös lattialta, kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon. — Jumalan tähden, tulkaa auttamaan … sänkyyn… Eikö teissä ole ainoatakaan miestä! Voi … voi…

— Näette, henki on vaarassa! … mennyttä… Ei ole miestä … sellaisia raukkoja… Uh … ooh! Mariana! Mariana…

Vihdoin laukee ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen käsiksi, viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja järjetön juoksenteleminani lähetetään lääkäriä noutamaan.

— Arvoisat vieraat!… Te näitte … te näitte että hän löi ohimonsa naulaan … te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa … voih … naulan päähän… Voi Mariana … kuolee, kuolee … rakas Mariana…

Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monasti olisi vaimoaan tukasta pitkin permantoa venytellyt.

— Näitte sen … todistakaa … näitte: rautanaulaan … ohimo puhki … rakas Mariana…

Vieraat näkevät mielessään vertä tihkuvan haavan jykevässä ohimossa, joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.

— Niin, arvoisat vieraat … te sen todistatte… Arvoisat vieraat, pidot ovat poikki … ymmärrättehän … suokaa anteeksi… Anteeksi, arvoisat vieraat… Tämä on kovin koomillinen juttu … anteeksi…

Kiiruusti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät tallista hevosensa, valjastetaan, paiskataan kulkuset ja kellot rekiin, lähdetään ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää aikaiselle paluulle.

Kimeltää öinen kuudan, koivikot häämöittävät hopeauduissaan; vielä on pitkä yö siihen kun huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.

MATALEENA

MATALEENAN IHMEELLINEN TARINA.

Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoovat salojen keskeltä vehreinä kumpuina kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen äärettömään, laitaansa löytämättömään, katosin tuhanten suhisevain koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle etsien sukuani kuin kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.

Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen sänkiposken, joka hammasta kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle saloa maaemolle pystyttänyt syltäkorkeita alttareita: köyhäin peltojen harmaita kiviraunioita sata!

Ensimäinen mikä ahtaassa töllissä loisti katseeseni oli punainen hame. — Ah! ajattelin, sen jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan olla äitini.

Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli kellervän kalvaat, oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti ääneen tuumin: tuossahan se on äitini! Arvasin oikein. Ajatelkaa, en ollut häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen ja vain kerran sitä ennen.

Hän istui oljilla permannolla selkä takan seinää vasten. Hän oli niin oudon kellervä ja ihana, silmäluomet olivat raskaasti puoli ummessa, katse tuijotti permantopaikkoihin kuin kivussa, korkealla otsalla helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä näin vankan poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten yhtämittainen, iankaikkinen rääkkäys; ja minä riemuitsin. Kummallisesti punertavat huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet riippuivat sivuille niin laihoina että ohuen, valkean ihon läpi luut punaisina kuumottivat.

Hän oli puoli sokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä, kyyneleitä kimaltava lovi. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut sokeita, lankeevatautisia, hulluja.

Miten se oikea silmänsä tuijotti minuun kauan, sitten ojensi äitini kätensä — ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet huulet alkoivat yhtäkkiä vavista, ja jo vieri poskille kyynelten kimaltava, loppumaton parvi.

Tosiaan, minä en nykyään itke aivan tyhjistä, kun suru pienoinen tulee, niin minä kirota järäytän, vaan kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut minuun katsoa edes, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti säteili, vapisevilla huulilla oli samalla itku ja punertava hymy, katsoi, hiljaa sanoi:

— Voithan antaa minulle anteeksi? niin sydämeni hytkähti, muistin pitkät vuoteni vieraiden vallassa ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi käsiini painuivat. Sitten yhtäkkiä aloin nauraa.

— Äiti! sanoin, jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se tosiaan parahin erehdys, mikä monasti lie tehty. Ihana on elämäni oleva.

— Mitä on minun kauneudestani! huokasi minulle valittaen äitini, Mataleena. Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt — siitä on jo monta vuotta! hän kipeää päätään pidellen valitti.

— Mitä on minun voimastani enää! valitti minulle äitini. Niin, tosiaan minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani — nyt en pääse oljiltani ylös — luuletko että tässä viruisin, jos voisin päästä pois. Kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt! valitti minulle äitini.

— Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt! valitti minun äitini, Mataleena.

— Ei ole kotia, ei kontua minulla sulle. Kaikki on mennyt, äly, älykin on mennyt! valitti äitini, Mataleena.

— Miten sinun käsivartesi ovat valkeat! liverteli minulle äitini, silmänsä säteili kummallisesti. Niin oli synnyttyäsi ihosi valkea, ihan sinisenä se kuulsi! hän sanoi ja katse kummallisen kirkkaana säteili. Minä hymyilin.

— He siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon sellaisella joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei sovi korven hirvelle sahrain veto.

Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi, minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan permannolla. Muu tölli jo miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö hämärtyi, sirkat uunin holmissa helisivät.

Kesäyön rusoitus oli tullut korven takaa ja heitti akkunaan veripunaisen heiasteen, veripunaisena loisti takan karsina, jossa äitini istui. Oli äitini kuin pyhimys, päänsä ympärillä rusoituksen veripunainen, haikea loiste säteili, kun hän siinä virui kalveana ja sairaana hiljaa jutellen.

Kun viimein puhe välillämme vaikeni ja minäkin heittäysin sänkyni oljille, en unta silmiini saanut, sielussani säteili Mataleenan tarina kuin mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.

Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Niinhän me runoilijat olemme lörppösuita.

Korvesta oli äitini äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka rikkaiden, kyläisten harjujen alla leviää kuin rannaton, viheriä meren ulappa aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa väsyisi, jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli äärettömän salon.

Oli äitini isällä ollut sillä rikkaalla vaaralla salon keskellä talo. Siellä auringonpaisteisella vaaralla, minkä yli kesäpäivinä hopeiset pilvet mahtavina vyöryivät, olivat äitini ja enoni syntyneet. Vaan jo miehuuden vankimmassa ijässä kadotti äitini isä sillä auringonpaistetta huikaisevalla vaaralla näkönsä. Lapset olivat pieniä vielä, talo palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista myydä. Köyhänä ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli häntä ennen sukuani pitkä liuta köyhtyneinä ja sairaina kuollut. Kun enoni miehiksi kasvoivat, joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen torpan palojen perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista nuorin. Siellä korvessa Mataleena tyttösenä eli.

Siellä eli hän helmassa metsän, jossa sakean, suhisevan havukaton alla petojen polut painuivat viitain tiheisiin piiloihin, jossa ikivanhain kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeain jättiläisten haparoivat, karvaiset kämmenet ja lehväiset latvat huojuivat niin korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa kohotti, jossa koivujenkin hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana, vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista lehdistä, muurahaisten väkevälle löyhähtävät tiet veivät risujen piiloitse keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen notkistelIut vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi luokeiksi kuin hentoja pajun varpuja ikään.

Siellä reunalla ruohoisen alhon, jossa syltäkorkea heinä ja angervot väkevästi tuoksuvat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina ja kummallisina. Niiden päälailla nuokkuivat tuuheat, vehreät sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan pitivät, ja alhaalle alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui kuuntelijoina metsän punaisia piruja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet vatsaansa saakka tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet välkkyivät kuin olisi joka toinen karva ollut hopeasta, toinen silkistä, niiden niskassa ja sarvien välissä päälaella hohtivat tuuheat, hopeiset karvatöyhdöt. Ne kalusivat alhon laidassa haapojen kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän menninkäisiä, pirun poikia, niiden silmät punaisina leimusivat.

Siellä salon pimennossa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä, pelottavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon punahuulinen tyttö, kysyit tokko hän noilla lammilla oli ongella käynyt, niin saattoi hän vastata kuten pienet lapset vielä nytkin autioissa metsissä vastaavat:

— Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on vesi kuin kymmenen kaivoa päällekkäin.

Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyyteen louhien välistä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan, niin yhtäkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen pohjattomaan syvyyteen kiskovat sen onkijan, joka on uskaltanut liian lähi louhiselle rannalle.

Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia, missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten ohdakkeiden juurella, kiviaitain takana lainehtii tuleentuvain laihojen kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen lukemattomat päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät säihkyvinä vuorina hopeiset pilvet — minä, joka kernaasti kuljen tuoksuvia pientareita myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä, minä ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti pois salotöllistä ja ilmestyi korkeille kylille.

Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä naiseksi — ja se tapahtui hänen ijässään sangen varhain — seisoi synnyinkyläni korkeimmalla harjanteella Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna se talo, Korkeakattoiset rakennukset olivat tiheässä neliskulmassa ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka nurkassa suvituulessa suhisi ja päiväpaisteessa välähteli pihlaja. Talon ulkoseinät seisoivat lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina, pihalle päin olivat akkunoista useimmat.

Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin tuossa tiheässä vaaran kylässä. Vanhat ukot kertovat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia taistelutantereita.

Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille lepikkojen laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmain sineen välähtelevää latvaansa pyhä pihlaja.

Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti, jonka silmäluomet olivat punaisen pöhöttyneet, joka ei monta sanaa päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili; joka ei usein suuttunut, vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili; joka oli hyvä köyhille eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin lammas, kärsivällinen kuin karitsa, Hänenpä luokseen joutui alhaalta korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.

Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun kamarissa kangaspuiden ääressä, kuului kalke kylille, sukset natisivat ripeästi polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili Mataleena. Akkunan kukkasten takaa kimeltelivät hopeiset, oikulliset, ihanat sisämaan vedet.

Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui. Ojentui vartalo solakka, sirppi välähti, paisui upea, valkea povi avautuneen paidan kätköistä, silmät kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilivät ja suun hymykuopat värisivät. Poskille syttyi polte kuin kiihkeä, hillitön halu hekumaan. Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.

Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla mäntyisillä mäillä. Talot vaipuivat öiseen tummuuteen laihojensa välillä, vain kalveain haapain lehdet läpättivät, kesäöiset ilmain ääret heleinä loistivat yli maan ja keinuahon laidassa kasteinen lehto heinäsirkkoja sirisi ja tuoreet sanajalat raittiisti tuoksuivat.

Ah, mun sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja, joissa Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä sopissa viulut vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen tavannut synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina, ravistuneina ja torakkain asumina, jotka tahtoisin saada jälleen unestaan heräämään ja väkevän riemukkaina soimaan muinaisia säveleitään.

Ah, rakkaat ystävät, mitä on teillä sanomista siihen, jos kylillä äidistäni Mataleenasta paljon pahaakin kerrottiin? Jos sanottiin, että Söyrharjulla hänen aittansa ovella kuului läpi öiden rystyiden naputus, usein kajahti sieltä nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu, aidan seivästen rusahteleminen taistelun rähinässä sekä Söyrharjun isännän valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän vieraan kylän pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan ripustettuina. Kylän omat urhot olivat ne sinne raahanneet vieraille kosijoille vihaa kantaen. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteilla viettäneensä monta yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Kateellinen pahansuopaisuus ja kalpeanaamainen pietismi voivat, hyvät ystävät, sellaisia kehuja kyllin tosiksi uskoa! Missä monet kilpailevat, siellä ei ole yksikään kaikkivaltiaana herrana.

Ja voidaanko sitäpaitse estää perhosten kihisten lentelemästä tuoksuvalla apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine ajatuksinenne tehdä tekemättömäksi sen mikä jo on tapahtunut: äitini hillittömän, välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden riemun!

Siihen aikaan tapahtui kerran, että kahdeksantoistavuotias nuorimies Mikael Söyrharjun myllyltä — mylly on varjoisassa laaksossa kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käyttää — vanha ja raihnainen oli mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten kuollut; poika oli palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan isänsä ammattia maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle — siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu umpimieliseksi ja sävyisäksi, kuten köyhän ainakin pitäisi olla — tapahtui kerran, että Mikael kylällä talkookisoissa yritti yhtäkkiä iskeä puukkoaan jonkun kylän nuoren miehen selkään. Hänet estettiin siitä, hänet ajettiin kemuista pois.

Yksin hän harhasi kotiin sydänyöllä etsien syrjäpolkuja pellon pientarilla humalistojen ja saunain tausten pimeydessä, oli kuin pahantekijä julkisesti kirkossa häväisty. Säikkyi askeltensa kuminaa kyläraitilla kuin takaa ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä, villinä oli kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona heittäytyi hervotonna haavan lehdille aittansa permannolle. Valvoiko, nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa, jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja ohimoissa jyski niin että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan. Sakeana, raskaana vuoti suonissa veri ja rintakehää ahdisti kuin olisi joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut tai tahtonut tylsällä veitsellä sydänalaa halaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä tuska, tuska!

Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla väännellessään aivan huutaa, yhteen ainoaan parkaisuun rintansa pohjimmat pakotukset purkaa, kiljaista kuin Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaa. Vaan ei hän jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä kuten myrkyn juonut ja vuoroin päätään ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt, vaikka koko olentonsa raivona kuin puoli kuolleeksi ruoskittuna poliisi ja kohisi: tuska, tuska!

Ystävät, te ette ole tienneet mikä on metsäeläinten epäluuloinen, villi, kylmä rakkaus!

Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, aina siitä saakka kun isän sairastuttua palasi vieraista seuduista kotikylille ja näki Mataleenan tukan tummana, upeana kiiltävän, silmäin kummallisen palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa värisi hillitön hymy. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut se rakkauden käärmepoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin että se usein oli pakahtua tuliseen tuskaan. Vaan nyt se oli pahempi kuin koskaan ennen, sillä se kyyn poikanen, kavalin ja mustin, oli nyt suureksi kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne hampaat terävät ja pistävät se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen upottanut, karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.

Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas ja hänen rinnallaan hohtivat hopeasoljet, vaan Mikaelin yllä oli kulunut sarkatakki ja köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki Mataleenan riemuitsevan ja sen toisen riemuitsevan, silloin ajatellen köyhyyttään maailma silmissään mustui, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki: Mataleenan keralla toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei nyt muista kuin että sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista puukolla. Eikä hän kadu sitä että yritti iskeä ja että nyt yksin kivussa makaa!

Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä tuoksuu, sirkka soi saunassa ja ruisrääkkä raaksuttaa kuhilaitten takana, kaste nousee ruohistoon ja punertava iltataivas piilipuiden ja haapain välitse loistaa.

Sattuu silloin että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, sielustaan väikkyy silmäinsä eteen armas kuva kasvoilta vaaleampana kuin illan hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin varjojen tummuus. Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.

Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle satujen pohjattomista syvyyksistä, itsekseen, höperö, hymyilee ja kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille, vaikka muut ovat hänelle hyviä. Miten hän koko kyläin miehet tahtoo valtaansa kietoa, vaikkei yhdestäkään heistä paljon itse asiassa välitä! Miten tahtoo jokaisen kanssa kuhertaa kuin valitakseen paraan. Miten valheellisesti panettelee toisia yhdelle saadakseen nähdä tokko tämä yksi siiloin on mies edes paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti jotakuta yhtä imartelee saadakseen nähdä pettyykö tämä hassu raukka imarruksista ja alkaako itsekin itseään kiittää. Sellainen on etsivä Mataleena, ilkeä ja viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat.

Oh, hän vaistomaisesti niin hyvin tuntee koko kyläin miehet. Mutta
Mikaelia ei hän tunne.

Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää sanaa. Mikael on kuin peljännyt häntä koettaen karttaa vastaan tullessa ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa. Mikael oli käsittämättömän raivo viime kisoissa, ei hän suutaan avannut juttuun Mataleenaa hypittäessään, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin Mataleena riemuitsi ja kauhistui, vain outo pelko esti hänet lähtemästä tanssituvasta pois ajetun pojan jälkeen.

Mataleena muistelee silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään seisauttaen, näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas, lemmen kateutta vääristynyt ilme vain kaunistaa, hänellä oli siniset silmät, samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät, uneksivat; ripsien alla oli silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä sädehdys.

Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.

Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta Samuelien, Natanien ja Natanaelien joukossa. Vaan tämä nimi, Mikael, miten oudolta, melkein ihanalta se nyt hänelle tuntuu.

Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin varjoisiin laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia hän uteliaana tahtoi tavata.

Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.

Silloin he tienpolvessa yhtäkkiä toisensa kohtasivat, Mataleena ojensi kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, rintansa vain kohoili. Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulensa vapisivat kuin mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti vavahti. Silloin Mikaelinkin suu vääntyi kankeaan nauruun ja ahtaalla, soinnuttomalla äänellä hän sanoi itsekään tietämättä mitä:

Kummallisesti se vaikutti, Mataleena nauroi tietämättä nauravansa. Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen oudoksuen ja poistui vastaten Mikaelin sanoihin jotain mitä ei itsekään tiennyt.

Mitä Mikael vastasi ei Mataleena tiennyt, vaan sydän vavisten hän Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: hän on joko hullu tai sitten hän minua ivasi … niinkuin minä hänelle olisin rakkauttani tungetellut!

Mitä Mataleenalle oli sanonut ei Mikael muistanut, vaan sen hän muisti, että Mataleena oli vastannut hänelle:

— Oi! ajatteli Mikael; lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät saariin, joista suvella nuori joukko kieloja poimi. En kertaakaan ollut siellä Mataleenan kanssa kuten muut.

— Oi! ajatteli Mikael; silmäni ovat kyyneleissä, Mataleena katsoi äsken mua oudoksuen. Mitä minä puhuin! Hän vetäytyi pois … hänessä oli jotain heräävää, vaan tylyä. Jumala, jumala miten hän sanoi: kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!

Sitten he raskaan työn lomassa jälleen päivällä toisensa kohtasivat kuin salaa etsien.

Eivät he hyvää päivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä, vapisivat, sokenivat, kun toisensa kyläraitilla kohtasivat, olivat toisensa syliin ryöstää. Armahda jumala! he itsekseen rukoilivat.

Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja sairasta katsetta? Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.

Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, katseensa hämärtyi, silmäluomet raukenivat, kiireesti hän lähti.

— Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa valkeaa unta! Rakastan häntä.

— Ja minä menen luokseen jo tänään kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi täynnä räkättäviä harakoita, tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä, köyhyyttäni irvisteleviä poikia, jotka hänen helmaansa himoovat, niin menen, sillä hän, hän mua kutsuu!

— Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät kädet kokisi estää, niin minä kätensä kaulastani julmasti repisin ja menisin. Sillä hän mua kutsuu!

— Vaikka ruumiiden yli ryömiä jalatonna tuhat peninkulmaa, niin minä menen, menen!

— Halata häntä hurjana kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää täytyy huutaa ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin: rakastan, rakastan sua!

— Ah, jos susi-ilves olisin, että kalanmykän sydämeni kynsilläni huutoon pusertaisin: helpoittuisi sanavoimattomuuden tuska: rakastan sua!

Mutta kun Mikael syysyönä oli tullut Söyrharjulle ja Mataleenan aitan porraskivelle jalkansa painoi, sieluaan ahdisti, päässä huumasi, raskaasti rinta hengitti — silloin tuikki valo aitan oven raoista — hetken seisoi Mikael kuunnellen — kuului lukuisia tuttavain miesten ääniä aitasta — silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipasi ja silmissään musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.

Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, näki Mataleenan edessään tummana haamuna, otsaansa pitelevän — sanoi Mikael silloin kylmästi, hammasta kiristäen:

— Ah Mataleena, Mataleena, ethän sinä nyt vain epäile, ethän sinä vain — pelkää!

Mikaelin sydämessä oli outo viha, hän uskoi tapaavansa Mataleenan yksin, nyt parvi poikia juuri hänen silmiensä edessä lyhdyn valossa istui Mataleenan huoneessa ja kirjavat kortit läiskyivät kirstun kannella, nauru kajahteli.

— Sinä kutsuit minut luoksesi … sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun varaltani. Aah, mä olen sairas … jumala, jumala, … minä syleilen sinua. Ah, sinä säpsähdät, pelkäät… Pelkää vain, siitä minä iloitsen. Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!

— Järkevä, järkevä! Haha … minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen tiedät!

Kiroillen ja nyyhkien, viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä Mikael, lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne sirpaleiksi sinkautti.

Iäti epäilevä, loppumattomasti viilaava, kylmä kuin jää, alati raivoisaa kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien parissa viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piiloista lennätetty nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään käteesi asetti pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta vain pieni verenpisara pirahti; iäksi on hänen verensä sinulle mustaksi, hirvittäväksi, leppymättömästi vainoovaksi myrkyttynyt!

He kohtasivat toisensa usein, vaan kertaakaan eivät he rakkaudestaan toisilleen puhuneet.

Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä syttyy kiihkeä jano.

Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi, syvinä katsovat silmät aavistavat ja pelkäävät.

Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla, ei tiedä miksi — joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta anteeksi rukoilla. Mutta suutaan hän ei saa auki — niin on hänet vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.

Ja kuitenkin Mikael vain Mataleenan päivällä nähdäkseen aamuisin unestaan herää.

Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon puhua, Mikaelin kärsivä katse häntä näännyttää, hänen suunsopissaan on suloinen, karvas, katkera kipu — vaan jos Mataleena nöyrän sanankin virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun — silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa! Puristuu nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.

Mikä on Mataleenan mieli, kun jälkeen yön herää syksyisen aamun harmauteen?

Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla näkee hän kisatuvan ja ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyölleen, syttyvät povessaan janoisina ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu silmistään säteilee.

Vaan syysaamuna varhaisena sade akkunoissa rapisee: arki, työ, arki, työ, arki, arki, työ. Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa välähtelevät.

Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua, että näkisi onnen edes unessa.

Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin kaukaisista uruista ja lähteväin, seuduilta pakenevain joutsenten laulu.

Ensimäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: kaikki on pois, pois! Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa: kaikki unten ilo on pois!

Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: nykyhetken ikävä on suloinen seura! Ja Mataleena hiljaa hyräilee: nykyhetken ikävä on suloinen seura!

Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä ja sen laulu huutaa: kaikki tuleva on turhaa!

Silloin Mataleena säikähtää, silmissään on ikuinen tuska, suka kädestään putoo ja hän parahtaa: pois, pois, lennä kauas toivottomuuden musta lintu! Kaikki tuleva on turhaa?

Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun tuvassa, niin hän säikähti, kätensä vapisivat, oli sortua maahan. Suloinen, hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.

Vain Mikaelin kellervän tukan Mataleena jo etempää näki, silmänräpäys kului kuin ihana uni.

Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä tukehtua. Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi aikonut seisahtua Mataleenaa tervehtimään.

— Isännälle minulla on asiaa! sanoi Mikael, heitti Mataleenaan ilkkuvan katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.

Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä menettäneenä. Sitten alkoi poveaan pusertaa ahdistava tuska.

Jumala, jumala, lohduta nyt Mataleenaa, ettei hän jälleen itketyitä kyyneleitä itkisi.

Mataleena ei jaksa uskoa … aavistaa, että Mikael hänet tahtoo hyljätä … niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin hyljänneet!

Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!

Mikael! Miksi uhmaat ja koetat aidoilla tukkia korven ylpeän naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli hyppää, ettei häntä aituuksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi Mataleena!

Niin kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen, lakea vaari, virsiä veisaava, kalveakasvoinen, nauramaton körttiläinen. Ei ole Mataleenalta hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta eikä kirjavia hunnun nauhoja, niin pietisti ja koreutta kammova kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut Mataleenaa kylän juoruamasta kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti, silmät vesissä ja sanaakaan sanomatta on hän häneen katsonut jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli kylän miehiä pihoiltaan ajellut. Ei ole hän raaskinut estää Mataleenaa etsimästä nuorten keinuja, viulujen vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia lattiapalkkeja avaralla, korkealla kylällä.

Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelisi Mataleenaa itselleen, vaan ettei Mataleena hänestä muka välittäisi, hänen itkusta punaisille silmilleen nauraisi. Mataleenalla on tarjolla niin monta nuorta rikasta. Onhan Mataleena riha ja taitava, vankka on hän tekemään työtä.

Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista välittäisi, sillä Mikael on köyhä. Sen jutun on Mataleena itse levittänyt kylille.

Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan
Söyrharjun vanhaa miestä.

Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat, jonka rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttävät nuolet!

Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, tapasi hän isännän kamarissa
Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä sängyn laidalla.

Hämillään, pelokkaana lähti isäntä kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä
Mataleenaa.

Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin nälkäiset, punakitaiset korpit.

— Ah Mataleena, mitä sinä vavahdit! Oi, sinähän näytät haluavan vain ilkkuen hymyillä. Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä tahdon olla, minä sinut revin! Oi Mataleena, osaatko sinä alati noin hymyillä! Oh, ethän sinä enää osaakaan, ethän… haha! Ilkiön kynsillä revin kasvoiltasi pois hymyjen verhot! Mitä on hymyjen alla? Haha, petosta, petosta!

Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa ja katseessaan, huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.

— Oh, hymyile vain! jatkaa Mikael, Katso vain noin vihaten, inhoten! Sydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon vain! Tahdonhan vihdoin nähdä mitä kiehuessa ylös kuohahtaa!

Ah niitä sanoja, mitkä huuliltaan puhkeevat! Hornan ihania sanoja niin että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan ennen ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja.

Kymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta, älyttömyydestä! Kuin sähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan, kömpelöstä käytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen köyhyydestään, isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri suku, hourupäiden suku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas ja vanhana joutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania sanoja Mataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita kipunoita, naurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän ja enemmän niitä ihania lauseita, jotka alati päättyvät sanoihin: raukka, raukka olet sinä, Mikael! Raukka!

Ei jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt Mataleenan puolelta on ollut pelkkä, pettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Miten saattaa, miten saattaa ihminen noin toista pettää? Ei jaksa hän käsittää, se vain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut vain pelkkä hymy, pelkkä, pettävä hymy vain! Armon jumala!

Seisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräillä, luminen on maa ja viluinen ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin kuin jäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoisi eteensä kosken nainen. Hänelle näkyy läpi kyynelten, mitkä silmäripsiinsä huurteeksi jäätyvät, aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät hänen edessään kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä täynnä tummat kiharat, joita Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö, mikä saa Mataleenaa syleillä, kun hän levolle asettuu.

Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia. Vaan yhtäkkiä alkaa nainen ilkkuen nauraa.

— Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. Minä kipeä mies, joka kammon maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.

Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa rinnassa selittämätön, raivo kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen kuivuvat, tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.

Kerran vielä etsi Mataleena Mikaelia kirkkaana talvipäivänä, kun korkeain kyläin yli siinti sininen taivas ja myllylaakson metsät säteilivät pakkasen kimeltävässä kuurassa. Askelissa vinkuvalla tiellä kiiruhti hän myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään huudahti; Mikael vavahtaen seisahtui ja kääntyi.

Mutta sillä hetkellä muisti Mikael, miten hän oli nähnyt Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä. Söyrharjun mies oli kumartunut Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen asemassa Mataleenan pehmoisia huulia, uhallaankin olisi hän sen tehnyt perkeleenä rääkäten jotakuta toista, ken nääntyen ja lemmenkateena olisi hyväilyjä katsonut kuten Mikael silloin katsoi.

Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia rääkännyt. Rauhallisesti hymyillen oli hän Mikaelin mielestä irroittanut kätensä Mataleenan vyötäreiltä. Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa levollisuutta ja samalla sitä siunaa. Muutoin voisi Mikael Söyrharjun vaarin tappaa.

Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muullainen hänelle, hyljätylle Mikaelille!

Sen muisti Mikael, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael karvaasti kylmeni.

— Mitäs tulet? hän sanoi. Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi näin, lohennut hammas. Olet tullut rumaksi!

— Ah! ajatteli Mataleena; mitä minä ponnistelen? Tämä olo ei käy, se ei käy — olenhan minä sen itselleni sadasti sanonut: se ei käy ja se ei hyvin pääty.

Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu povessa näännyttävä, lohduton kipu ja tuska, tuska. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. — Sinun elämäsi ei käy, ei käy! hänelle alati sielustaan huutaa joku rääkkäävä ääni.

Hän on kuin houreessa, vain kipu povessaan ei huumaudu ijäksi. Turhaan hän ponnistelee sielunsa ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa kaiken epätoivo korvaansa alati: kuule, kuule, ota lahjamme… mene Mikaelin luo ja sano: kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi! Ei jaksa hän ajatella muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä ajatellessaan on sielullaan armas lepo.

Yksi on suloinen, kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää — kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.

Oi ylpeys, sä korkeuden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet jääkyyneleitä kimaltelevat, säteilevät vaikeina kuin lumi. Kuta ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin lumivalkeiden, taitettaviksi luotujen kukkain!

Ennen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva isänsä juonitellen karkoitetut keskellä vuokra-aikaa Söyrharjun myllyltä. Tämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun itkusilmäinen mies oli kuin sormiensa ympäri kietoma lauhkea lanka.

Mutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen kuuli Mataleena Mikaelin kosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisestä naimisesta oli lasta monta.

— Ehdin ennemmin! nauroi Mataleena ja viikkokauden päästä olivat hänen ja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.

Mutta vain muudan päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin Paunolaan Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja edellisiä komeammat olivat ne häät.

Sitten oli monta herran vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha, leppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.

Kun Paunola kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin avasi kasken avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin tottatosiaan: seuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman. Jättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea sauhu.

Kun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten laihojensa laiteille kiviaidan kyynärää korkean ja kahta paksun vasten Paunolan vihatuita alueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen aidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja vihatumman röykkiöjononsa. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei tyytynyt Paunolan isäntä.

Kun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten muikkujen satakyynäräistä kokoojaa monien käpyjen vilkkeellä, niin ilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuottaukkoja. Kolmensadan kyynärän nuottaa siellä kudottiin.

Laitattipa Söyrharju kirkkoveneen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon väkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.

Mutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa kirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka, jonka kyljet ja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden valkeankimaltavasta vaahdosta.

Ylpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon portaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta vielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa korjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen huulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi peittona ruskean tukan ja reunusteena katveiden, vihan punertamain kasvojen.

Tapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa oli lannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, jonka jälkeen myös Söyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei Söyrharjun taikoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne palkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla helistää tahti remuavaan hienohelmaan.

Mutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä tavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota pahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun parin viikon kuluttua jokin ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää, viilteli puukolla Söyrharjun nuotanperän tuiki kelvottomaksi ja Söyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen kanssa, missä rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella käsivarsi poikki, niin mentiinpä jo käräjiin.

Ylpeänä astui voittanut Paunolan isäntä oriin rekeen käräjätalon portailta. Mutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille Söyrharjun emäntä vierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies. Kahahti tuuhea silkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin jälkeen.

Niin he toisiaan panettelivat, kavalasti vahingoittivat, käräjissä riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat kuin kaksi kuollutta, jotka haudoistaan nousseina, kylminä, leppymättöminä toisiaan vainoovat. Ei ole iloa ei tuskaa siinä missä haudoistaan nousseet haamut kostamaan kohoovat.

Kului muutamia vuosia ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli ystäväinsä heittämänä, velkaisena, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena, jolla miesvainajansa siittäminä oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja viekkaat veli- ja sisarpuoleni.

Jatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi Söyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoomassa, joutui vasaran alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.

Huutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä, synnyinvaaraini yllä kaareili sinisen ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimelsivät kuuraiset koivut ja pihlaja, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat, lumiset vedenselät. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasarat iloisesti paukkuivat.

Huutokauppa-iltana tuli Mikael Söyrharjulle humalaan itsensä juoneena, iloisena ja haikeana, ylpeänä ja kalvaana, raivona, vihaavana ja rakastavana.

Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he siittivät minut onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan, viekkaan, oikullisen lapsen.

Kiitän sua isäni, ellen sua suinkaan monesta hyvästä kiitä, niin kuitenkin siitä, että ohimoillasi kimelsivät viinan hehkuvat helmet silloin kun ihanan elämäni minulle lahjoitit!

Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä on eloni kuin metsän rajun hirven, ja rypäleet kulmillani kukoistakoot — lyhyen hetken!

Kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun juorut kylillä jo kulkivat ja vanhain akkain punaiset pienet silmät alkoivat kiihkeinä kiilua ja heidän leukansa lonksuttaa Paunolan isännästä, perheellisestä miehestä ja Mataleenasta, lapsikkaasta naisesta; kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun jo tunsi minun kohdussaan liikahtelevan:

Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä, kostonriemuisena:

— Me olemme olleet oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet liiaksi pahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä ijankaikkisesti, ijankaikkisesti!

Mataleena, silloin hän tuli ensi kertaa heikkomieliseksi — kun minä verestään jo elin.

Hän kulki mieron tiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä huolinut avuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa. Leppymätön, jäinen, mielipuoli on toisilleen kuolleiden viha.

Isäni sanoi Mataleenalle: vaikken sua rakasta, niin lapsen kuitenkin pidän. Se on kunniani asia.

— Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se on kunniani asia!

Oi voiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat kirjavin vaattein silloin kun jo on vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä heikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!

Ja nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista perhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen kylmään, jäätävään tuskaan herää.

Heräsi äitini neljäkolmatta-vuotias elonsa väkevimmässä loistossa kylmään, jäätävään tuskaan.

Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, varasti repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein pirttien ovipielistä ulos ajettiin ja porton nimen on hän niistä ajoista saakka tottunut kylmästi kantamaan.

Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä käyttänyt omain pyyteittensä uhreina, monet häntä kirosivat ja ilkkuivat. Harva hänelle puhui: muistan vielä että minulle anteliaana hyvää teit; siksi sanon sinulle: vuota kevättä vielä; keväällä kuloruohokin kukoistuu ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!

— Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni alkavat valkeat toukat elää!

Koleilla kallioilla synnyinkyläni ihanilla rannoilla seisoi syysyössä yksin nuori äiti Mataleena. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon uumissa hänen iki-ihanista tuskistaan elin.

Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla jumalan viha. Seisoi äitini ja itki, itki.

Niin, hän itki, itki, Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään ranteeseen painoi hullua otsaa — lyijyisen raskasta, haljeten pakottavaa, pyörtymyssekavaa — hullua, hullua otsaa.

Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä, hätäisesti sykkivä lämmöin kohdannut nyyhkeistä värisevää povea… Kylmää huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kenkään kolkossa yössä kuullut.

— Jesus Ristus! äitini itki. Oi Ristus sä vaivaisten syntisten sopu ja lepo ja rauha — miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä, hymysyinen, viaton keltakihara, ihana — miksikä viheliäinen, heikko sydämen-lämpö kohdussani sykkii, miksi tänne syntyy!

— Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne, ihmisten nauruun, kultapäisten Herodesten ahnaaseen vainoon, äidin povet särkeväin — miksi yksin ollaksensa syntyy!

— Nähdäkseen kironälkää, janoa nääntymään, kitumaan puutetta — enimmin orpoutta, lemmettömyyttä. Ei toisen vertä tunne vieras veri.

— Miksi ei kauan sitten elonsa alkuun tyytynyt, kovennut, paatunut sydämen heikko lämpö? Olisin jo syntymästä saakka ollut nylkyri, rosvo, konna — parempi olisi mun olla ihmisten kiroomana, kivisenä, vahvana kuin horjuen näin janoovin sieluin, löytämättä lohdutusta mistään, omaa kurjuuttani lapsessa jatkan.

— Tyhjäksi muutuin, narriksi muutuin. Pettynein hetkin laskeutuvaan päivään katsoin, iltani, yöni itsekseni itkin. Aamulla länteen tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut päivä sieltä koskaan.

— Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin — mitä se auttoi! Turhaa on eloni ollut, sata kertaa olen sanonut: turhaa!

— Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin mun itkeä täytyy. Itkeä, vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka silmät eivät itkeä jaksaisi enää.

— Itken, itken mä kyyneleittä: itken ruumiini verettömäksi, kasvoni kalman kauheiksi itken; silmäni sokeiksi, vereni kyyneleinä — päästäni kurjan järjen.

— Aivoni kiehuvat kipua täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus, tunteeton tyhjyys, määrätön vaiva.

— Maailma silmissäni mustenee, kieppuu — kuulooni myrskyssä, yössä pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret, avokitakellot. Allani horjuu, maan kita aukee — nielee mun — ja lapseni, lapseni — alas vaivun, mustaan, syvään yöhön.

— Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä katoavan korkeuden syliin, pimeyteen syvälle vaivun.

— Vain joskus vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti — viimeinen järjen valo.

— Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. — Vaan kas nyt: yhtäkkiä kirkkaasti, metallirinnoin väristen, heleän suloisena, kyynelten hellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni, kutsuu, kutsuu, kutsuu.

— Oi, vuoda silmistä viime kyynelvirta, vavahda sydämeni kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin. Sielussani aaltoo kyynelten meri, ihanain sävelten metallin värisevä riemujen meri.

— Kellot, kellot, ah: hulluuden kellot, unohduksen kellot, toivotut kellot, suloiset kellot, vapautuskellot - pääsiäiskellot!

— Oi te hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä, laulakaa kuorossa helein äänin te iloiset immet ja nauravat poiat:

Heikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. Heikkopäiseltä minut kyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.

MYRTTI JA ALPPIRUUSU

ITALIAN PORTILLA.

Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tavoittavat alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä, raitit viinitarhain muurien sulkemia; siellä on viisi kirkontornia, — ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät.

Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensi kerran Italia ja sen kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä, — ajelinko siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin, — pitkin vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset, lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa jossa tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet samettihousuissa, naiset korvaheloineen, läpi valkean kylän, kohti kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui kuin kaivattu maa ja sen kauneus olisi henkilöitynä tullut vastaan. Sillä pian näin, että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden ilmestys, — ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus olisi siinä minua tervehtinyt, — ja enemmän: aavistelevasti luvannut kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein, — ikäänkuin ihmeitä tekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.

Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa, iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli, kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiänsä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, — Italian portilla, vuorisolasta tullessamme.

Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän helähytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen kiireisestä liverryksestänsä montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan soitettuaan hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.

Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli, liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänin. Ja kun hän suutatusten sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet, kaartunevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, niin loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen sävelsoinnutuksen.

Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon siloisuutta! Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Minun mieleni keveni, nääntynyt sydän riemahti, epämääräisestä, selittämättömästä toivosta. Ikäänkuin olisi taivas tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palasin, tuntui kuin olisi etelän Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.

Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen. Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista kuvasta, ajatus:

Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokaadilla kirjailtua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi, hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin, sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta, tietämättäsi.

Niin hän hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; helähytti vielä hyvästinsä, ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän, ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti, katsoi taakse, ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti valkea talo päiväpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimäinen kypressi.

Mutta kauan hänen visertelevä äänensä nauroi korvissani. Se kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa, sokerrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa tehtaanpiiputkin kietoo ikivehreä muratti; — se soi Apenninien rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin etsin: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.

Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno, silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva koko Italiasta, toive, käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta tavoittavat alppimuurit, Italian portilla.

FLORA-TARINA.

Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä. Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun, alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama, ensin Colosseum. Kullankellervässä autereessa kylpevät pyöröteatterin kaaripiirit, kolmikertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman ja Venuksen templin raunioiden ohi.

Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen raunioilla piiniapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium, keskellä siro kellotorni.

Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorinvalkea Forumin pääpaikka; temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.

Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta. Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, — ja altaaseen kuvastuivat mustanpunaiset ruusut, — hymyillen tummaa, salaperäistä hymyänsä. Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.

Silloin tuntui siellä usein kuin vanhat jumalat eivät olisikaan kuolleet. "La résurrection des dieux" soitti mielessä! Ne nukkuivat vain levon unta muinaisuuden paatten alla.

Hyvä oli levätä puitten varjossa, ja antaa entisten kevättarujen herätä mielessä.

Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä Feidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostansa kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet hänen kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta ei hän ollut niitä huomannut, Feidon. Niin myös kirsikkain kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena, kaidoille kaduille ja tuli kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi, ja kirjavat vaunut vierivät, kuormanansa kevätkukkien uhkeutta, ruusujen punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla. Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleiltä ja kukkaisköynnöksillä, siksi oli torilta vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Feidon kulki ajatuksissansa. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan ja kohotti kasvojansa, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, itseään katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttansa. Tietysti eivät nuo sadat oudot hänen suruansa tienneet, eivät häneen katselleet. Mutta kiireesti hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin, kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei: keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille; ja asettui sinne piiniain siimekseen. Siihen hän istahti penkille, pää kumarassa, kulmat varjossa, suihkualtaan eteen, jonka kupeissa lähdeneidot ja faunit löivät leikkiänsä. Mutta kas, kun hän istui, niin kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Feidon sattui kasvojansa kohottamaan, niin käärmeen hän nyt huomasi, vaikkei ollut kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän nousi ylös, ja matelijan varalta, joka hänelle peljästyneenä hampaitansa näytti, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi, ikäänkuin sille vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi, ja istahti taas penkilleen varjoon, ottaen poveltaan pienen punaisen kiven, ja alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden merkkiä.

Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen, ja tumman kiven muovailuun, josta kuulsi Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Feidon oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, — nimeltä Flora, hänkin, — saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudellensa. Tällä naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä, hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen temppelissä, jota Feidon koristi kelloin ja lootuskukkaisin ja jossa Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessansa painumus mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa hänen luotansa kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut, ja itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti uskollinen, teki hyvää elämässään, ja kävi joka päivä rukoilemassa ja uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisattuessa, Feidon oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään suloon, ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Feidonin ja että hän halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin Feidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin, ja kävi temppelissä yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös peljäten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Feidonhan oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta hänen ohitsensa temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai Osiris hänen sielussansa Feidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin hän nousi ylös ja pakeni pois, palataksensa temppeliin jälleen. Yhä hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luoksensa. Ja siellä Feidon ja Flora tutustuivat toisiinsa. Feidon näytti hänelle veistoksiansa, joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Feidonin ääntä, niin hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi, vai Feidon, vaippa olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Feidon huomasi hänet sellaisena, niin hän oli kyllin onnekas.

Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi, ja lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Feidon sai kokea outoa, avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja lausuen. Flora väistyi valkeana; huulet hehkuen ja silmät loistaen, mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän Feidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle tulleet itämaiset, hämärät ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin, hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan pitkällisellä tuonelalla.

Mutta Eros taisteli itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Feidonin tulla kotiansa, hänen kammioonsa, ja hänen suudella noita haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Feidon silloin anoi kirkkainta, puhkesi Flora kyyneleihin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio. Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, — silloin sinkautti Flora auki vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei hänen rakkaudellansa ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Feidon veisi hänet pois, kauas jonnekin. Mutta Feidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö olisi hennonut viedä lemmittyänsä kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi, ja kääntyi sitä tulisemmin kuvaamaan heidän parhainta nuoruudenkukoistustaan, elon kultamaljaa, jonka ikivaltiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneleitä ja kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi paisui.

Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä; naisen silmät vuodattivat kyyneleitä yhä viljemmin ja hänen kasvonsa harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden iloa itse kyyneleistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei vielä ollut tullut.

Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti Floran kyyneleitä, niin hänen vaivansa unhoittuivat; mutta sensijaan hänen vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, — leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska Flora sitä jumalaa rakasti.

Hän toivoi, että surma ampuisi häneen nuolensa, ja hän kulki tahallansa Suburran myöhin illoin arveluttavilla kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä hän oli jalosti kaunistanut, hän kai Feidonia suojeli, tuo hänen vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen itseltänsä; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna kuin juopuneena, Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia. Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni remuisesta väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.

Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt, ja usein päättänyt palata kotimaahansa, kirkkaan Afroditen Melokseen, heittääkseen siellä sielustaan surun paulat.

Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä terveyden-jumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina hohtivat Aventinuksen kypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat, siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita lastattiin ja varustettiin matkalle. Feidon meni, tiedusteli trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja heittääkseen Floran.

Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät hänen askeleensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan, ohitse, jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut rakastettunsa. Siihen hän seisattui nytkin, hätkähtäen, huoaten — ja meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen, tuijottaen kaikkein pyhintä kohti, Floraa ei ollut siellä, mistä tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä ryntäillä.

Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi, pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkakorien kantajain, joiden toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja palmun lehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin. Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Feidonin seisovan siinä synkkänä taas, — ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tiennyt heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Feidonin luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa osattiin ajatella kirkkaasti, Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden ja hyvyyden henkien, maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti kätensä tutusti Feidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.

Pian astuikin Feidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsipuu, täynnä hentoja valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne huomasi. Ja pappi ja Feidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäten eri suunnillensa.

Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin elfenluusta piirrettyinä, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako Osiriksen vai ei, — ja vaaka oli huolettavasti Feidonille kallistumassa. Monta päivää oli Feidon väistänyt häntä; millä kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Feidon, hän on kaikki, mitätön muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Feidon: mitä on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Feidon oli sanonut: rakkaus on virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Sitä se ei saanut olla, Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja lohdutusta. Siiloin ilmoitettiin, että pappi häntä tahtoi tavata. Ja pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris muistanut ja heltynyt, ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis, koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Feidon matkustaa pois, Melokseen, — ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuansa tulla Floraa noutamaan, niin astuessaan hän hymyilee tyytyväisenä.

Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää tyttäreltänsä taakan, jonka on hänelle koetellen määrännyt.

Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, hän vie hänet vakavan Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja mieluista uskomista, — sillä se hetki oli tullut, — temppelin tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuansa, levätä ja odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.

Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, ei ajatellen mitään; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Feidon on mennyt, iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, sellan oven tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.

Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallansa sulka-diadeemi; se oli Feidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin koski sitä suloutta katsoa, — ja huulet sulkivat hänen janoavan suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin korkealle, yli maan, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Feidonin, hänen muotoisensa.

Mutta aamulla, kun päivä sarasti, — silloin hälveni Osiris jälleen tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen hän lähti keveänä temppelistä.

Feidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja, ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun, parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylvähikköihin, joissa lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä pantterivaljaikolla; tuolla kukilla koristettuna, korkeissa kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttava ja valkokäsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin kevätlumi.

Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi, ja Feidon kulkueessa. Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään silkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalallensa, temppeliin menossa alttarin luo. Feidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora. Ja Flora näki, Feidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi, mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltansa ja suuteli sitä Feidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina siltä, jonka hän oli valinnut onnelliseksi tulemaan, — asteli ylpeänä, sylinsä täynnä narsisseja ja liljoja.

SISILIA.

Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokin väri, — samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.

Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.

Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tumman värinen, autereinen, utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisenpunerva. Se on Sisilia, muinaisuuden Trinakria.

Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä, kotkakorkeina: pohjoisessa ja idässä.

Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana, että eroittaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat, jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat korallit sen pohjasta.

Mutta paikoitellen ovat rannat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä, joihin Jonian meren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta hymyilevästä merestä kohoillen.

Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa, suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.

Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä, viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja, iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin meripääskyn pesä, — turvallisina kuin merikotkain pesät.

Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena kiiluu, kirsipuut kantavat raskaan taakan, — öljypuut, leipäpuut. Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisee vuorilaitumilla ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis. Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.

Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa saaren muitten ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen pyramiidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmeissä laskoksissa, sen helmoissa on rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvien-ylisessä, terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä kaikkea pitää sillä saarella olla.

Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee kiviä ja suitsuu tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.

Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen kaakkoiselta Jonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai kuin himmeää hopeaa.

Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää: ylimmät huiput käärittyinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten takaa, kiittää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.

Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaan rantaa kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.

Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.

Näin ikkunain kimaltavan kultaa, — vuoristojen sauhuiset autereet, satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.

Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä — Polyfemokseen! Sehän on Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa vastaan! Polyfemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!

Tällä saarella se kuului olleen se Polyfemos. Aavalla rantahietikolla, korkean vuoriston juurella, seisoi Polyfemos, toissilmäinen, järeä vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällänsä, korkea

— — — kuin salon tuuhea huippu, jok' yli vuoristomaan pääns' yksin ja suurena nostaa.

Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna. Sellaisena seisoi Polyfemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä historiantakainen sikaani, sikuli, Trinakrian ensimäinen eläjä. Seisoi vaari rannalla, — aamun meri läikkyi maidonkarvaisena, mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.

Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntänsä paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin kultavihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsilehdot, sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin lempeänä utuviivana, pehmoisna kuin sininen öljy. Mitä oli muilla siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?

Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.

Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoansa.

Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan lattialle.

Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt vieraita kilijuustolla, ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedotonna rovionsa ympärillä, jalat pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun silmässään ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyfemoksen ainoaan silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa, kiliensä ja karitsainsa joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos, sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa piiloittanut.

Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta näkeville kimalsi.

Nyt tempaisi Polyfemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki rannalla verensekaisia kyyneleitään. Mutta Odysseus uhrasi piripintamaljasta kiitosuhrin jumalillensa.

Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset, kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit, itägootit, Bysantti; sarasenit, normannit, berberit, Ranska, saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei, tuota rikasta, ihanata saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista raskas arkku, jonka jokin outo jumala, idän tai lännen, oli jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.

Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä Polyfemoksen luut rojottelivat, Tyyron ja Sidonin maanääristä Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen pylväille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor palasi noilta retkiltänsä hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereillensa, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tulta syöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi lepäämään saarelle, ja Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, — estäen halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tahi hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lie saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaiden kanssa, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyyron mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.

Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle viljelyksen ja marmori kuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille rannoille, joiden kaarilahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit hyökyvät, sinne perusti Theokles valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja, joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kumpuaville rannikoille. Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja. Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinamäkien puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli satatuhantinen, ja niiden pohja-ala peninkulmainen. Pieni taiteen kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet, linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamatonna kappaleena: alat aavistaa, pientäkö se kansa vain rakasti. Näet hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti airon ja verisen miekan yhtä taitavasti kuin talttansa.

Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto? Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: — jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat. Niin, Theokles voitti; mutta sai käydä veristä sotaa Zorin hengenperijän, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin tarukirjan lehtiä kääntelisi.

Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle, kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä sotalaivoillansa, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikalaisen erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, — kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartiat huomasivat heidät jonkin Euryeios-linnan muureilta. Kiireesti marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset erämaan hyenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areen ja vaahtosyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta notkistettaessa.

Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren helmaan.

Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaasen sinimereen.

Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeun alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan, tanssittiin haltioittuneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain huisketta.

Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseänsä veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiansa Molokin tulipunaiseen syliin.

Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin hämärä, verikultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa melooni ja viikuna. Mahtavat jumalten temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä, niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse jääneet suistuvain jättiläisarkitraavien alle. Vain aika kaasi gigantit, ja kuljetti museoihin, — herättääkseen katsojien sielussa pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, seljällään: iskee hymyillen silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä, meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.

Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskein teitä. Kreikkalaisten avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan, puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskunta-uskonto. Gladiaattori-teatterit ja kilpa-ajoradat.

Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi, ja joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.

Raunioina ovat nyt gladiaattori-teatterit; petolinnut pyöröjen yllä kaartelevat ja huutelevat.

Vaan vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago. Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät, ltägootit sitä koettivat pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.

Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta ihostaan, ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.

Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin kiskovia käskynhaltioita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli "kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen! Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli mantereen, — kunnes tuli meri vastaan.

Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen, ja päätti valloittaa myös meren ja saaret. Niin tuli saraseni Abdallah tarujen saareen, ja vuodatti viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi yhdellä ratsastuksella.

Vaan kun hän sen sai omakseen, niin näytti siinä olevan kyllälti hänelle paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa saan levätä!

Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia juottaessaan. Mikä kukkaiskimppu tämä saari! Paratiisista mereen pudonnut. Siellä tuli Abdallah rauhan-haaveilijaksi.

Saraseni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita, rakensi huvilinnoja. Mikä kaarten loisto! Hän rakensi pihoja, joissa suihkulähteet sorisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret hienot kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäisarabeskeja.

Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui lepoon ja sohisi jo suurena univirttänsä, kajahti moskeain minareteista kiitoslaulu rauhan Allahille!

Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu ollut loppuva.

Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja suolalta tuoksuvina hyrskähtelivät, — sieltä tuli Roger. Normannit lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin. Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja — nyt Roger seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen. Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat Sisiliassa kansain aseet; sarasenien ruostuneet käyräsapelit ja pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.

Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty, eikä pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään maata.

Ei, Roger otti vaan vallan, ja tummat sarasenit saivat palvella häntä ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.

Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkultuurista. Normanni-kirkko, — kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvältä mosaikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanni-ruhtinas. Arkkitehti saraseni. Muhamettilainen rakensi — kristityn kirkon. Arabialaisilla kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarten päälle kymmeniä kuvia raamatusta, heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta. Siellä on Noakit, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka ei olisi saanut kuvaa piirtää, ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla: heillä on pukuna — klassilliset helleniviitat ja roomalaiset toogat!

Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin hukkui Anjou, tunkihe tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.

Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.

Kunnes viimein italialainen sekarotu, herraties miten monista kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti Garibaldin punainen pusero.

Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan, levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.

Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preettorlt. Ja itägootit, Bysantti, Abdallah, ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki menneisyyden utuihin haihtuen.

Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina, kone jyskyi kumeasti.

Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen; korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria eli sirmakkaa soittaen: toisella heistä kotkannenä ja vaalea tukka, — minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset, otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten sisilialais-murrettansa. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun. Päässä heillä oli siniset fetsit, ja toisella fetsin ympärillä kirjava turbaani: sarasenien jälkeläisiä.

"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi, laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.

Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia hattaroita.

Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa olivat Aioloksen saaret, ja tuossa lähellä Skylla.

Kuin houkuttelevat sireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren mustanvälkkyvästä pinnasta.

PUNAINEN MYLLY

LAULU MAANTIELLE.

Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa lauluni sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet rajaton, lopunnäkymätön!

Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.

Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta vasten nojaten:

— — oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimäinen oli kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.

Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. — Ja silloin huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana, aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään, rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta, poppeleja ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.

Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin aavistus.

Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua rakastanut enimmän maailmassa, — ehkä yhtä paljon vain liitäviä pilviä, — kotimaassa ja muuallakin, — sillä sinä olet universaali kuin itse kauneus.

Ensimäisillä seikkailuilla diligensissä mielistyin varrellasi majatalojen vallattomaan riemuun.

Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että sinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien. —

Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensi lauluni olet sinä innoittanut. Ensimäiset ihanat, melkein lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.

Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta joita seurasi muuta, — elämän vaihtelu kuin maantie, joka päiväpaisteisilta vainioilta painuu metsän pimentoon.

Sinulle, uskottu, ovat kyyneleeni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin unhoituksen virroille, — kunnes taas olet kutsunut minut elämään suloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.

Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut kanssani kuin ystävä käsikoukkua, — kesin, talvin, keväällä, rattaiden pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin harmahtava nauha.

Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiisin seurassasi hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?

Enkö sinun varrellasi metsäruusu-lehdossa voittanut sinisilmäistä neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani.

Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, — tuskaan, että olin unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa sinua parempana!

Taas kiisin veikkojen kanssa elonuhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen, syksyn keltaisen kuun kumottaessa.

Ah, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.

Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat jo astelivat.

Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma, kääntyi ja kietousi kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.

Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa naista, — senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia kuljettavaan pilveen…

Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä, mitä tulevassa käänteessäsi kätket? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle! Viisautta, — hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. —

Ah, maantie, miten syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten keikaileva ja kevyt olet, kun kevätilta hymyilee ja sielussa herää suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.

Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas kuin elämä! — Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet lumivalkea, — siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.

Miten erilainen kuin koti-tuulella ollessasi, — lapsuuden laakson maantie, jonka vaaralla emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista kirkasta viinaa.

Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. — — —

Ja sinä, joka olet kaikkea, — sinulle en ole ennen laulanut! — Parhaallensa on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on kuitenkin uskollinen? — Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin se rakkaus, jota — ei ole missään.

Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa, kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakin ihmistä, johon tutustuu tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi, suuri, tuntematon, iäti uutta antava!

Mutta tänään näin sinut jälleen — Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran kuolemasta, paikalleen juurtumasta kuin puu? — Näin sinut taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Pariisin ruohoisilta valIeilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!

… Menet jonnekin, riemastut, katselet, — kaikki tulee pian tutuksi, nähdyksi, — rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin määrätön, että se aina pysyy kauniina, — sitä kauniimpana, kaunoiseni.

Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen rakastanut enimmän maailmassa.

APACHIN LEMPEÄ.

Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella, niin hän kai lauloi ajatuksissaan, — ehkä oikeille naisille, jotka ohitse kulkivat:

— Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.

Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni minä olen saanut luottaa kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, — kuinka voisi se olla sillä, joka on varhain paljon nähnyt, — ja nähnyt vain tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.

Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, jossa köyhyys asuu? Hyvyys on rikkaiden ylellisyys, — rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.

Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden olen minä nähnyt. Mutta taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa, kuin että narrien on siinä paha olla.

En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. Enkä usko siihenkään oikein, sillä kaikki olen varhain saanut nauttia, ja ihmisen nautintomahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Enää suurempaa nautintoa en tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.

Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua, typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus — köyhyys.

Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja jalon ja viisaan kaipaukseksi — valtaa tuossa ainoassa tunteessani, joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka — tiedän, että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin, enkä siinä viihtyisi. Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, — kurjuutta ja kirousta, jota ei kannata mainitakaan.

Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia, valtaa tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan sielussani noille kulkijattarille:

Te oikeat naiset, — te rikkaat. Elämän jalokiviksi voin imarrella teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän näköisiä, — rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!

Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä ihailen, mutta teitä rakastaisin, ehkä, jos olisitte sitä, mitä silmäni valehtelevat.

Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain luomien alla syvä kimallus, — että te olette viisaita ja hyviä. Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taakse taipuisat, ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, — teidän oikeain, porvarillisten naisten, kaitauumaisten ja siro-otsain.

Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, — kun sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden varieteehuikaisuun. Teitä minä rakastaisin, — ehkä.

Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne on muka totta ja puhdasta, — kun te ohi rientäessänne luotte kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa koreilevan proletääri-siskonsa vyötäreillä, — tuon, jonka huulet ovat veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, — kasvot, joista mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, — tyhjinä ja suruisina, — köyhinä.

Se viiltää sydäntäni, varsinkin jos teidän epäilevä katseenne on kummastuksesta kaunis.

Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne, noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille, porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, — koska hän näkee rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa vyöryvän ohitseen sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, — teidän yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas, typerä kauneutenne perustuu.

Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, paljon kultaa ja varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta kauneuttanne Brysselin pitseissä.

Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, — jos sitä olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla teidät on ostettu, sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, — jos sitä olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!

Mutta kaikkialla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemasta kirjaviin lasihelyihin, — niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te laajauumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, — joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.

Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon tallattavan ja hetkeksi juopuneen rintoja — tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, mikä on epäuskoisen ja voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin verinen viiva, pilkan veriviiva, — hän unohtaa köyhyytensä huokaukset hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka suuren hatun otsikossa paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin indiaanin päähine. Apachitar! Suuri punaiseksi värjätty sulkaviuhka, kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.

Häntä minä ihailen, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset, kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette elämästä mitään tiedä!

"SULO SUOMI, POHJOLA…"

Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vinosti, ja sireenipensaissa nuokkuivat tertut.

Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla ja paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:

Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.

Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi.

Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa…

Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä, tahi keinuvan meren rantamilla…

Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät… Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla…

Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin sävel, jota soitetaan ensimäisen viulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan.

Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tahi aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys…

Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin sinne, — pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:

… Koivut armaassa lehdessä, sireenien tertut nuokkuvat ja aurinko säteilee vienosti.

Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin pauhaten pasuunalla.

… Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien siimeksessä…

Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä… Sinivalkea tangossa … kun aurinko välkkyi suhisevalla koivikkorinteellä…

KERRAN KESÄLLÄ

MOOTTORIRETKI.

Moottorilaiturilla seisoi jo kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa; ja hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli punainen päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella; jalassa hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat, joiden väriä nosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen pitsiään päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkin ulkomaalaisen komean puvun hän sanoi:

Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoliselle rannalle, kuten olisi jotain odottanut, levottomasti päätänsä käännellen siihen saakka, kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin hän ihmetteli:

"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on tokig! Ja meidän täkkimme, minun uusi Pietarista tilattu täkkini, miksi hän on sen siihen levittänyt. Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla? Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko selskaapi käynyt jo kolmasti odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät taas Kasinolla. Ja jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden pois."

Ja rouva aikoi nousta ylös ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:

"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, jos Bongmanin moottori onkin tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä hinattavaksi toisen, pienen venheen, pitkänsiiman heittoa varten!"

Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta tuleviin.

Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa, sääret notkuivat omituisen ryhdittömästi, ison, kyhmyisen otsan alla silmissä oli tuijottava, suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen sahansa konttoristi Heitukka… Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle, meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:

"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammaleita sahan työläisasumuksiin…"

"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään hymyyn, "minä … haha … makasin… Ukko odottaa… Ja kun menen sitten sinne … vei se aikaa … niin sammaleet ovat märkiä, sanoin; niin, tällä poudalla…"

"Ukko antoi silloin sammaleet puolella hintaa … kun oli kauan odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä … kun kauppaneuvos oli lähdössä … jos vähän rahaa…"

"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan; muistin tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja. Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi hän hienosti silmää iskien. Sitten iski hän vielä tuikeammin ja naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."

Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yhtäkkiä ja vilkaisi silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti mieheltään:

Rouvasta oli tuo sahan konttoristi inhoittava, hyh: melkein kääpiö, sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä hyötyä ukolla saattoi olla tuollaisestakin.

Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan
Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo
Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:

Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei olisi sekaantunut; sillä yhtäkkiä hän värähti ja hytkähti ja hänen kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen, leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys, ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi, muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:

"Se olen minä vaan ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt ennätä. Sellainen mies se Muttinen."

Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola, penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla rauhassa.

Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi; viimemainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli merimiespuku ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle matruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin kirjaimin: "Farväl".

"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka, jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan syynätä. Onneksi kulkee tämä alus nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole paljon väkeä, ei kuin kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin. Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja muut…"

"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole muuta kuin tervaa. Äsh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle. Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam, asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka, tulette minulle hantlankariksi."

Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois. "Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä koivuiltakaan oikein eteeni". Viimein lähti moottori pieni venhe perässä laiturista, jolle oli kerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille. Bongman huudahteli koneen ääressä seisten: "Puhu piru purjehesen, anna airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun tultiin suuren ulapan suulle, joka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!" Niin, siinä hän näki itsensä sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä, punainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava koskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.

Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle hän oli joutunut: "Kuinka, eikös me olla tuttuja?" Konttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa päätänsä ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän katsoi Falkiin.

"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En uskaltanut kysyä…"

He kättelivät nyt hartaasti, Heitukan muisti Lauri, olivat samasta kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen, hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen hattu pirahti.

Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa leukaansa. Yhtäkkiä hän kysyi sitten pianistilta, aivan kuin hänen pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin joissakin muissa mietteissään:

"Hm, opiskelemaan. Condén [tarkoittaen konservatorion johtaja Lucien Cepétä] johdolla", valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.

Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko, olikohan rouva jo huomannut jotain, että hän ja Svea…? Hänen sydämensä läikähti lämpimästi.

"Festatkaa ne rahat vaan täällä", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen.

Eihän se Sveasta ollutkaan, huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä saattanutkaan; nyt, sehän olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk pohjaltaan raskastuntoiseksi. "Festatkaa vaan", ajatteli hän itsekseen; "muuta keinoa niistä tullee?"

Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa
Tommolan kanssa ja huudahti yhtäkkiä:

"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola, korkki pois!"

"Me juoraan Muttisen maljat", nauroi Oiva Tommola, joka oli jo kiskonutkin korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille toimitettaviksi peremmälle muille.

Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä kirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse väikkyvät saaret näyttivät sen huikaistessa silmiä aivan mustilta, mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena, kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat, riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.

Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin pilviin, joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti, että tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä, oli hän tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu, luultavasti Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut aina myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin sen keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma, iankaikkisen vanha pihakuusi.

Ja silloin nousi Lauri Falk, — ehkäpä siihen olivat syynä myöskin surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, — Lauri nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa italialaista kansanlaulua:

Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla makaavan rakastettunsa ääressä.

Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys, hänen silmänsä hymyilivät levollisina ja poskipäihin syttyi läikkä punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa proomujen kupeissa:

Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin, Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla ollut öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän siellä lämpimillä kallioilla lekotteleisikaan, ei tiedä.

Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättään vedessä ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi Könölinille, silmissään säälivä kimeltely, ikäänkuin kaikua jostakin vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:

"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin iloisia lauluja."

Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yhtäkkiä kalkutukseksi, kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä, huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.

Bongman loikkasi perään päin niin että venheeseen läikähti laidan yli vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen päällä olevan petroolisäiliön.

Nyt seistiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana, autereesta terävin huipuin.

"Ei, ei", varoitti ukko Könölin, "olihan siinä vielä öljyä. Mutta kaasuttaja on tukossa."

"Kaasuttaja, kaasuttaja!" matki Bongman koettaen saada konetta käyntiin, "itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee paljon paloöljyä!"

"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?" suuttui
Bongman..

"Kaasuttaja tukossa!" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä. Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään kauppaneuvoksen rintapieliin. "Voisaksa, lautasaksa!" huudahteli hän, hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon, katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.

"Ei sitä nyt taas saa menemään", voivotteli hän. "Senkin holo … kasteretkellään…"

Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.

Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä. Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä läksivät kauppaneuvos rouvineen ja kalavehkeineen.

"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?" väitti
Maissi-rouva vastaan.

"Ei", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hau'in-Iierejä.

"Paatilla makaamaan", matki surkeasti Bongman. "Maissi-rouva! Miksi ei Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä, ja Svea Ruusa. Miksi ei Saima, Inari, Ivalo, Koli…"

"Niin, Hirssi-rouva", jatkoi Bongman. "Niin juuri, suokaa anteeksi, katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes…"

Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimäinen venhekunta lähti menemään, Oiva Tommola soutajana.

Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.

Toinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen jälkeensä kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo kultainen illansuu, vesi välkkyi kuin sulattu hopea keveän ilman alla. Lahden poukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin sinkki, lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen kydöltä tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva kahvia. Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola käsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataiseen koukkuun, jutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.

Svea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin kasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada häntä nähdä, joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin jotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin surullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen Joukahaiseensa; Heitukka souteli.

"Ah, noita kukkia!" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään tultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita, hopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti irti aironsa ja veti toisella niistä muutamia noiden tähtimäisten kukkien sikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne Svealle. Svea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten hän kiitti aivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään rantaan ja Svea jätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea säpsähti ja katsahti nopeasti Lauriin.

"Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me tarvitsemme sitä!" huudahti
Tommola kalliolta.

Juotiinpa kahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa. Ja sitten lähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja, Bongmanin, konttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä toisiin koukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar kanteli tarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä ja istui sitten kalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien kiiltävät kärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa saaret kuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman manasi suurelle kastemadolle: "Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen, kääkeröinen, hah-hah, mainiota!" niin rallatteli Maissi-rouva nenä punoittaen:

"Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda rödaste smultron i mjölk och vin…"

Svea oli väistynyt hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän varjoon, kun Falk oli yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja samalla upeana kuin nuori kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja tuokion kuluttua hän alkoi ajatuksissaan kuljeksia sinne päin kuin Sveakin. Hän näki sitten Svean istumassa tuolla kivellä, vastapäätä toista pientä saarta, jonka kuva kuulsi vedessä tummanvihreänä, keskellä tummuutta pitkä, hopeinen viiru. Svean kasvot näyttivät nyt omituisen totisilta, melkeinpä närkästyneiltä.

Silloin katsoi Svea häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön eteen kivelle. Yhtäkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:

"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa. Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa…"

Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa ja pehmeällä äänellä: "jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää." Silloin Svea virkkoi yhtäkkiä: "Ettekö ole kuullut jotain … että olen talossa ikäänkuin lapsipuoli?"

Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin, tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin jutut Könölinien perheestä. Hän vaikeni hetken, mutta kun selitys viipyi, kysyi hän hiljaa:

"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin mielelläni teitä kuulla!"

Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti arasti. Sitten hän sanoi:

"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki, äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo, Adler, saattoi olla sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."

"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen kasvoiltaan. Svea sanoi: "Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin julmaa. Mutta hän toki kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin matala. En voi puhua nyt. Ehkä toiste…"

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea vastasi ainoastaan:

"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä sen, kai te olette näkevä, herra Falk?"

Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikkei hän virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus ja hän otti lujemmin Sveaa kädestä ja huudahti:

"Oi, kun minä pääsisin täältä!" huudahti tyttö yhtäkkiä ja nousi.
"Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä…"

"Lähdetään sitten", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. "Minä tulen oppaaksi."

"Ottaisinko, teidät?" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet yhtäkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä, Svea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi lehdikon.

"Svea, Svea!" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. "Nyt eväille ja sitten taiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon."

Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset, lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta viinaa.

Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa; ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja kitaran näppäyksiä.

Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän ajatteli neitoa, joka yhtäkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä, että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään oli hän sitten kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä. Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli, kurja raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui kuuntelu Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan viereen kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.

Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan. Ja huutoon jostakin päin rannalta. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt kuului:

Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.

Uimaan, pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä, luonnon sylissä.

Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon.
Kiljaisten ja kädet avoinna ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana ja
voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen satyyrin;
Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.

Mutta tullessaan rantaan aukealle kuuli Lauri Falk yhtäkkiä naisten kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi, pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.

Bongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli ollut ongella, ja sanoi:

"Mainiota, uusi lento, hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille hyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!"

"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää", jatkoi Bongman ja tahtoi kiskoa Falkin takaisin rannalle.

"No, älä nyt noin, signor Falco! Voih, nyt minun pitää soutaa se takaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas odottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi jalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?"

"Niin, täytyneepä tästä sinnekin", vastasi Falk huokaisten pukeutuessaan. "Työhön; vaikkapa huomenna … miten vaan…"

"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä", sanoi silloin Bongman; "mennään nyt laivalla, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin taloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis kaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan myllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan tuon Holoferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun syvemmälle saloon…"

"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!" kaikui Oiva Tommolan ääni, ja samassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui: "Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen. Mutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin peijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen."

"Minä tutkin, tutkin tuota isi-pappaa; tahto hänellä on morski kuin saatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on itseoppinut."

"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh", arveli sitten Tommola.
"Entä tuo Svea Rosa?"

Lauri Falk ei vastannut, vaan lähti nenäänsä tuhauttaen nyt rannalle.
Siellä tuli häntä vastaan ensimäisenä Maissi-rouva, joka lausui:

"Anteeksi, että näitte minutkin näin, dekoltee. Mutta mitä se tekee, täällä luonnossa, herra Falk?"

Ja Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin ja jota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän kaulan.

KUOLLEET OMENAPUUT

MUTTISEN ONNI

LAULU LYYGIALLE.

"Mitä, häh?" sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. "Ettäkö minä olen pomo mies?… Että asun kuin Horatius? Että minulla on Tusculum. No, hän palveli keisaria, minä yleisöä … viidenkymmenen pennin kirjoja myymällä…"

Se Tusculum on Muttisen maatila. Ihana Tusculum, jota on rauhoittavaa ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee Muttisen otsan rypyt kaksinverroin lukuisammiksi. Pikku Tusculum, kesäisen ajan työtön paratiisi…

Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa lahdelle hänen parvekkeensa.

Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimäisinä päivinä, juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden ja kulumattoman lumous.

Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana töröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas. Olla kuin hän ei olisi minkäänmoinen olento.

Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on hetkellistä, epämääräistä rauhaa.

Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän ensimäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.

Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut hiljaisuudessa, kellertävät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan, rehoittaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka et ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin ripoteltu täyteen riisiryynejä, tahi kasautunut oksille lunta: niin niissä on nuppuja, vasta puhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen mainio haju.

Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, — sillä niinkuin Horatiuksella muinoin oli keisarin lahjoittamia orjattaria, on Aapelilla Lyygia, — nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vielä pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.

Sitten syö Aapeli ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii kannun hapanta piimää päälle. Sitten kuhnailee hän tyytyväisenä, täysin vatsoin.

Ja nyt lähtee hän Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja kädessä suuri vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, — niillä kätkee hän veikeileviä, kirkkaita silmiään, — kävelemään, katselemaan, näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he lähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille mantereille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinertävinä. Rantojen parhaiksi hiirenkorvalle päässeet koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin mitäkin keveitä, vihertäviä strutsinsulka. Lahden suussa aukeavat näkyviin etäiset maisemat: niistä ei eroita kesäisissä autereissa mitään yksityiskohtia eikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja sinertävää, ikäänkuin unta.

Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heiastuvat ulapan syvään ja suureen veteen monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja hiljaa…

Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne ovat leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä säde. Muttinen sanoo: "Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!" Leppäterttuja, jotka ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet lämpöiseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät vielä. Niitä on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä kuoria salmi täynnä.

Toisella rannalla nousevat he hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä, joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot aukeavat.

Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu, että he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä istuvat he suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa ja viipyvät siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin, tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä. Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.

Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki pursuu puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia, syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta, kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli ajatuksissaan jotain leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: Lyygia. — Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja hän virkkaa puolittain itsekseen: "Tästä minä ennen kuljin, noin pienenä", silloin painaiksen Lyygia hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta…

Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä. Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihaisillaan; hiljainen, iloinen puhelu kuuluu venheistä kauas…

Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.

Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa, asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen, Muttinen onnellisena, ajatuksettomana … sillä tavalla vain siinä kesää viettäen…

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä, on kesä, lämmin. Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten jotakin arasti…

Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä. Iltapuoli on jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja käkien kukkumista.

Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden heiastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee pelkkää hyvyyttä.

Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja kukkivan kalmistonsa keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin yllyttää heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren liikuttavan.

On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein pakahtumaan, pyörryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla; viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin jälleen Muttisen Aapelin Tusculumia kohti.

Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät utuiseksi yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä, pienennä eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse. Lyygia on jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään laitoihin nojaten, aivan kuin jännityksessä, ja jotain yhä ihanampaa ja ihmeellisempää odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan jotakin, onnellisena maailman kauneudesta, lyhyeen, hellällä, hiljaisella äänellä. Jotain laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee metsistä. Mutta silloin vaientaa Muttinen leikkiä laskien hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.

Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä hetkellä, kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. "Katso, Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin", sanoo Muttinen matalasti. "Minä pelkään", vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa kallionseinää. Nyt työntää se heidän päittensä ylitse reunansa ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla, viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin raoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa näyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan vähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne pelottavat. Alla on musta ja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy yhä hiljaisemmaksi, hellemmäksi: "Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla vuoren seinässä, pientä, pientä." Muttinen laskee leikkiä: "Hyst, älä hiisku, lohkareet voivat kuiskauksestakin irtautua…"

Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän laajalta näyttää se yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä. Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin laskenut. Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen punainen lyhty tuikkaa kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää kone kulkiessaan, ja sieltä kuuluu sirmakan soittoa.

Kun laiva on kulkenut ohitse, jättää se valtavat mainingit, joihin juuri laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät nyt korkeina, ne keikuttavat venettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot, jotka ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevan väkevää, kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua laskevasta auringosta.

Tusculum… Siellä jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona, mitä on kevätkesän yö. Mutta kun hämärä katoaa, ja Lyygia on poistunut, kellertävä, kukankuvilla kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa ummistanut päivä avaa ne uudestaan loistaen sisään Aapelin ikkunoista, iloisesti säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja pilkistäen kukkivien tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteellensa avoimesta ovesta, — kun pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa, silloin kuulee Muttinen Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua, joka koettaa vaientua. Muttinen tietää, mitä se merkitsee.

"Onnellinen päivä", mutisee hän itsekseen. "Niin, onnellisin päivä mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen… Voisinpa antaa sinulle, mitä kaipaatkin, raukka, — onnenuskoja. Voisin, jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet ovat sammuneet, sen tiedän minä, vanha möhkäle. Autuaimmat päivät menevät niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys, lakastuminen…"

Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei hänellä ote oikeutta antaa toisille, jälkeläisille, enimmäkseen pahaa, inhottavaa elämän taakkaa.

URHEILIJA TOMMOLA

"MENS SANA IN CORPORE SANO"

Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.

Äskettäin alkoi hän kuitenkin tuntea sydämessään merkillisiä pistoksia, jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi. Tommolan punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja kiiltää kuin saippuoituna. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin, hänen syödessään illoin vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita, afääreistään jutellen, kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka hän sitten ryntäisi tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisen luuli hän kestävänsä, vaikkei joskus saanut öisin unta: niin mietti hän päässään tulevaisuutensa afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta sitten alkoivat ne pistokset! Ja omituinen ahdistus sydämessä. Oiva Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori sanoi kyllä, että sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihoittuneet: sopisihan Tommolan, jos hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi ja pienempi luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset menisivät vielä mukiin… Silti Tommola peljästyi. Hänen mieleensä johtui kauppaneuvos Könölin, joka oli kuollut yhtäkkiä sydänhalvaukseen, juuri kun hän oli kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola aikoi itsekin kerran rikkaaksi.

Hän osti "Myllerin Systeemin" ja muita arvokkaita urheilukirjoja, jopa hän lainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja illoin. Kesäkuussa meni hän kylpemään, Ollin saunaan, pikkukaupungin kylpylaitokselle.

Mutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalleiksi. Kylpylän hierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo keltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella kokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen minuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, — ja se maksoi kerralta kauniin viitosen.

Sitäpaitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja ihotautisia; ja niin paksuja venakoita, että kun nuo pallomaiset mammat loikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni penkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin venakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei saanut, sydänvian vuoksi, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan ärsyttämässä. Samoin kuin pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.

Ja ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan kallista.

Ja tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli kylpenyt, ishiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut, resoorivuoteessa filosofeeraamisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli Aapelus.

Silloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella jälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella siellä konttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla auringonpaisteessakin ruhoaan…

"Saunalla ja tervalla!" huudahti Oiva Tommola siihen. "Kuules, veli, — minä tulen mukaasi maalle, — hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko näihin kylpyafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne… Entä viina! — Jos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen sananlasku… Vanhan kansan viisautta. Ja lisäksi auringonkylpyjä, ja yleensä potraa maalaiselämää…"

Hän nousi siellä ensimäisenä aamuna vuoteestaan vahvalla päätöksellä hoitaa terveyttään, — ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli kymmenen, sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat käyvät unen pohjaan asti, oli Oiva Tommola sanonut. Se oli yksi hänen terveysohjeitaan, jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä, päätettyään lähteä maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki lääkärien kalliit ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän tervettä maalaiselämää. Siinä uskoi hän nykyään pihvien ja pienten naukkujen menevän mukiinsa.

Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. Yhtäkkiä hän peljästyi kuullessaan viereisestä yliskamarista, johon Tommola oli sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola se siellä ponnahti sängystä permannolle, sellaisella voimalla, että koko huvilan välisilta huojui.

Sitten alkoi Tommola voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks, kaks, yks, kaks", jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla, ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi:

"Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiastasi. joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen uimaan."

Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin että luukut ja ovet paukkuvat. Hän törmää alasti kuistille ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja reipasta maalaiselämää hän tahtoo. Sitten juoksee hän pihalta rinnettä alas lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on edellisenä iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle ilmaan. Tommola pärskyttää vettä; pian istuu hän keskeltä lahtea näkyvällä kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja maalaista, sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä maalla, ajattelee hän. Niin laulaa hän hetken kovaäänisesti, kimeällä ja vähän väärällä nuotilla.

Sitten juoksee hän takaisin ylös rannalta, loppuosan mäkeä jalkojaan tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin emännöitsijäkin. "No nyt kahvia, onko se valmis?" huudahtaa Tommola. Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa portaille, niin kellahtaa Tommola kahvia odottaessaan siihen vatsalleen piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo hetken seljällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja katselee itseään, rintapieltään ja reisiään.

Muttinenkin on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa, niin vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin filosofeeraamista, tai koreaa romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen ja sitten omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista venakoista, nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin.

"Ovatkohan venakot paremmat kuin ruotsalaiset, sveesittäret?" sanoo Tommola. "Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja pienijalkaiset? Entä neekeritytöt? Eh-eh, on minulla voimaa! Katsopas näitä lihaksia! Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista, eh-eh. Oletkos nähnyt tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä? Taitaa olla turha se juttu taudista… ja sydänvian ainakin tämä parantaa, tämä maalaiselämä. Se antaa nälkää. Eiköhän se kahvi nyt ole valmis?"

Tommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis. Hän huutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä pöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta viisi siitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne kaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria sellaisille, naisväelle yleensäkin, nimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Yhteen ne kyllä ovat tarpeen, mutta muuten… Ruvetapa häiritsemään kesäistä elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua ruokapöydässäkin alasti. Tai ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin Jukolan pojilla. Ja jos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin oikeat Jukolan veljekset, se olisi hupaisaa…

Pian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut naukun parrunpäästä, jonka hän on tuonut maalle mukaansa, niin sittenpä se homma täksi aamuksi jo riittääkin, täällä maalla, terveyttä hoitaessa. Tommola lähtee yliskamariinsa pieneksi aikaa ruokalevolle.

Muttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka metsässä tuolla keinuvat notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten. Oiva Tommolakin on onnellinen, maaten ullakkokamarissa, jonka ikkunat hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkko-pimeässä, alasti peiton alla.

Yhtäkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huihkaus, joka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas. "Nyt täytyy lähteä auringonkylpyyn", huudahtaa hän. "Täytyy paistaa itseään aikanaan, ja nyt me otetaan sitä tervaa mukaan, eh-eh. Ja me urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä. Katso, tällä tavalla! Ja näin sinun on voimisteltava. Tällainen liike se venyttää sitä ishiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä? Iskias? Hahaa. Sano ishias. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama. Mutta nyt me haetaan tervaa. Ja pitkä nuora."

He etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät rannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä, jokin kirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda sinne myöhemmin päiväkahvit.

Aurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa jalkapohjia. Muttinen riisuutuu ja ähkii, kääntelehtii hiekassa, kaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii taas. Tommola pingoittaa puusta puuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:

"No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. — Katsos, noin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia, terveitä miehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää, minä annan starttisignaalin."

"Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Ha haa, niin menit turvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän korkeammalle! Nyt lähden, tämä tällainen on startti… Sinä annat nyt signaalin…"

He hyppäävät. Ja sitten he juoksevat. Ja kun Muttinen jälleen istuu läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa, puhuu Tommola:

"Tämä se on jotain. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että tämä terva ja viina… Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi minulle, että pikiöljyn pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa — se kai on sama kuin ishias — vielä parempaa kuin terva, jota sinä aiot käyttää, ja sanoipa hän, että kipeää paikkaa olisi voideltava jollakin … mitä se olikaan?… Kolotiita ja korpinrasvaa. Ha haa, mitä ne ovat? Kolotii, kolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No, sama se, mutta nyt me ensin koetetaan tervata. Katso, näin mies tervaa."

"Tervaatko sinä pääsikin?" huudahtaa Muttinen. "Hihii, tukkasi on paksussa tervassa… Ja nyt piehtaroit hiekassa…"

"Niin, se on päänahalle hyvää", vastaa Tommola. "Täytyy olla työssä perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?"

"Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin", jatkaa Tommola. "Siksi varustaudun jo ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin mikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys on toista. Sitä on hoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä myöhäiseksi… Voi helkkari, kuinka terva kirvelee silmiä… Panepa sinäkin silmiisi tervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi pestä terva silmistä pois?"

"Ehkäpä se on parasta", sanoo Muttinen. "Voisi muuten käydä kuin kullatulle pojalle Mereshkowskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis."

"Kuoliko?" huudahtaa Tommola. "Mereshkowskin? Ja Calibanin. Mutta tämä saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me nyt tehdään. Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne pata, jolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan. Kokoa sinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa."

Tommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä ja paikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät vaivoin saattavat sinertää tervan läpi. — Rannalle palattuaan sanoo hän Muttiselle:

"Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa aina tutkit! Minä annan luikuria — romaaneille … näin kesällä. Tärkeintä on ihmiselle, että hän on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään, vaan sen sijaan urheilla. Urheilla … terve mies. Oh, onpa täällä metsässä risuja. Puhdistettava olisi … lähtisi enemmän rahaa myödessä … olisi kuin paratiisi… Ja kymmenen Eevaa täällä pitäisi juosta, alasti, eh-eh, jos tämä olisi minun. Minkälaistahan ne neekeritytöt … tai jaavattaret…"

Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois kuumalla vedellä, heittäytyvät he jälleen hiekkaan, auringonkylpyyn. Hetken makaavat he siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. Tyynellä ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen. Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena, leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten. Ne pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaimenevat lempeäksi kuiskaukseksi.

Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon sivuitse. Veden heiastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.

Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken olemattomuus. Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt olla ajattelematta mitään, levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään. Myöskin ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen… Ja villit jaavattaret, jopa mustalaislikat … täällä, miettiessä maaelämään sulkeutumista…

Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista, venakoista, ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan kääpiökansain tytöt olisivat? Olisiko niillä… Sekä afääreistä: hän haluaisi nykyään leikkauttaa jollakin taiteilijalla — sellaisia halvan työn tarvitsijoitahan on paljon — kuvakirjan korkkimattoon. Hän painattaisi kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja Muttinenhan möisi sitten sitä kirjaa kaupassaan. "Se olisi kekseliäs afääri, eikö niin, eh-eh?"

Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus. Se vaivaa yhä Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja sitten hän huudahtaa:

Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää seljällään, kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa, ja huutaa:

"Tule tänne ploiskimaan, Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se kyllä … se sinun ishiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin koeteltaisiin tuota korpinrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi? Arentaattorisi muijalla sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy koettaa parantaa itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas! Yksi täys-nelson… Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa starter. No, lähdetkö? Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia…" Lyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta kantaen kahvivehkeitä. Tommolaa harmittaa ja kiihoittaa nähdä naisväkeä, täällä… Tulevat mieleen ne nuoret venakot kaupungissa … ja mustalaistytöt…

Siksi vetää hän sekä kiukusta että omituisesta ilosta jälleen rekilaulun, kovalla ja väärällä äänellä… Sitten juovat he kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä hän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo vähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin auringonkylpy. Siksi hän sanoo:

"Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään, päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua, kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota. Sitäpä me katselemme sitten yhdessä."

Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka alkaa itkeä jossakin… nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan. Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen tuuheista sanajaloista; he hymyilevät onnesta.

Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä ja kyhnytellä hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se auringonkylpy olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän nousi siis, meni alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan. Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän hätään tuota korpinrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut, mutta… Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä hän odotteli, hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi otti hän aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan, ja rupesi lueskelemaan, hiukan epäillen, että olisiko siinä hauskaa. Mutta se hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, kohottaa hän levottomana päätänsä, näyttää koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä, sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:

"En minä tuosta Tolstoista… Sen romaanit ovat sellaisia … kaikki on niissä niinkuin on! Ja filosofeeraa vääryyksistä… Koska kaikki on vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla… Ja minä annan Toistoille huin. Oikeita romaaneita minä… Mutta kuules, kylläpäs se auringonkylpy kirveli … vai olisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia."

Vaseliinia on sittenkin; Tommolan hartiat voidellaan korpinrasvan päälle vaseliinilla, jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä. Sitten sanoo Tommola:

"Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni. Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä, urheilukirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista, tämä maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen, Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Senhän me teemme. Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi kirja, se on tässä. — Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? — Kas niin, saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin, perkeleet. Ne ovat poikia … keksinnöillään he… Keksisivät jotakin … ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh. Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit…"

Tommola hyräilee jotain, josta vähitellen eroittuu sanoja: "Nouse, riennä, Suomen kieli." ja sitten hän jatkaa:

"Mutta Saksassa onkin terveyttä … tai urheilijoita … nimittäin ylioppilaat miekkailevat… ja silti juovat olutta, eivät filosofeeraa… Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä, tietäisin, minkälaisen tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat lisäpalkkaa… Mutta mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta? Kas, Kenkura on taas saanut maailmanrekordin, hyppäämisessä, Filadelfiassa. Se, se on … suomalaista. Me ollaan ensimäisiä jo jalkapalloilussakin … ja Marathonin juoksussa; niin, me ollaan kuin muinaisia kreikkalaisia, eh-eh. Marathonia juostaan. Sellaisia poikia meillä enemmän pitäisi olla… Urheilijoita, terveitä… Kerrotaan, että itse Saksan keisari on sanonut meidän suomalaisista, että ollapa minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura. Mutta noudattakaamme hänen esimerkkiänsä: hoitakaamme hyvin terveyttämme. Kun olemme saaneet päivällistä, makkaraa ja kunnon naukun, niin me menemme ongelle."

Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa. Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla, pesäpaikkansa ympärillä valittavasti itkien. Viimeinenkin tuuli tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa. Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen, hänen huulensa väräjävät, ja hän kääntyy pois. Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimeila räpistelemään. Niitä on aivan satoja… Ja ne tytöt siellä kaupungissa.

"Pääsettekö siitä", äännähtää Tommola sudenkorennoille ja lyö niitä ongenvavalla.

"No, lauletaanpa sitten!" arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:

"Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Täytyy pitää huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja tervahan se täällä oli sitä terveyskuuria. Ja minä olen ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana. Onhan sinulla jokin pesupunkka? Se on omituinen parannuskeino, se kuhniminen: taitavat parantua sillä munuaistaudit ja kaikki. Minä koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat sanovat kuitenkin, että se on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa liian kylmää, ei liian lämmintäkään…"

He lähtevät kotiin ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin ilta jo kulunut, ja täällä maalla olisi Tommolasta mentävä aikaisin levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa kolmannen uunillisen loppuun palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä kekälettä heittämällä vähäisen vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään hän samalla kuhnii ja lukee: hän on ottanut mukaansa Gogin ja Magogin sodan, jota hän tutkii, huuhdellen pakaroitaan ja käsivarsiaan.

"Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos", vastaa Tommola. "Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt itseäni pikiöljyllä ennenkuin nousen lavalle. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt … minäkin taidan tuntea reidessäni jotain, tuolla juuressa … vihlomista… Olisikohan se ishiasta? Sille täytyy antaa löylyä ajoissa…"

"Ai, perkele, kuinka polttaa … auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla. Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla auringonkylvyn päälle. — Uhhuh … ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen vielä järveen. Tämä on vain finaali… Täällä maalla jos ei parane, niin ei missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh."

Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on mennyt nukkumaan.

Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii käsi pään alla maailman mutkia.

Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan, mutta sittenkin yksi hyttynen… Nyt alkaa hän ähkiä. Ja viimein hän kysyy, nukkuuko Aapeli… Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt sitä Magogin sotaa… Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä ennustetaan … raamatun pohjalla. Kummallista… käsittämätöntä … ennustettu tämä suurvaltain sota … ja että Ryssän keisari näkee valtakuntansa ikkunastaan. Se on jo totta.

"Mitä kysyit, Aapeli? Että onko sanottu Venäjän keisari? Ei, mutta tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähdä unissa. Minä … minä en näe unessa mitään … ainoastaan tyttöjä … eh-eh. Mutta kuulehan Muttinen, minä … minä luulen, että olen sairas…"

"Niin, ei se illallinen nyt oikein maistunut. Ja nyt minusta tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee. Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa tulla hulluksi. Ei tällaisesta ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja … filosoofeja. Ei pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Uih, nyt minua yököttää… Hahah, sen ohjeen minä annan Tolstoille … tule, Muttinen… Se Maakokki, merikokki…"

Muttinen mutisee jotain auringonkylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja vaseliinista ja uimisesta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja korpinrasvasta, kun menee alas hakemaan sairaalle veikolle naukkua. Hänen tullessaan takaisin, istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan ja nousee jälleen, hän voivottelee:

"Oi, oih, minua vilustaa … alkaa tuntua kuin horkka… Olisikohan sydän…? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva … tukki ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se kullattiin? — Ei, minä en kestä tätä… Lähetä, Aapelus, joku hakemaan… Jos se on sydän … koetapas, kuinka se lyö … oksennuttaa niin … joku hakemaan lääkäriä. Oi, että täytyykin … olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on … valehteli lääkäri ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot… Ehkä se on muutakin. Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee ulos. Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi… Muttinen, lähetä sittenkin hakemaan lä … lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana, ja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka… Oili, mikähän tähän oli syynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli, olisikohan… Olisikohan niissä makkaroissa, joita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄTTÄ JA KESÄÄ: VALIKOIMA KIRJAILIJAN SUORASANAISESTA TUOTANNOSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.