Produced by Jari Koivisto

SUUTARIN OPPI-POIKA

Kertoelma lapsille

Kirj.

TEKLA VON GUMPERT

Suomennos.

G. L. Söderströmin kirjapaino, Porvoo, 1863.
Omalla kustannuksella.

"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
Jumalan siunauksesta hedelmä-puu."

Imprimatur: L. Heimbürger

Pienessä kaupungissa noin päivän-matkan päässä eräästä pääkaupungista Saksanmaalla asui kultasepän leski ainuane poikalapseneen. Hän elätti itsiänsä käsityöllä, sillä mies-vainajansa oli kuollut lopen köyhässä tilassa. Tämän kuoltua myötiin suurin osa jälkeenjääneestä omaisuudesta, ja myöskin tarpeellisimmat huonekalut. Leski oli aivan ahkera; kehräsi ja kutoi yöt päivät, ja levähti vaan muutamat tunnit vuorokaudessa. Hän oli myös sangen säästäväinen; asui vähäsessä yläkammarissa ja ainuastaan kerran viikkaudessa osti itselleen ja pojalleen puolen naulaa lihaa. Työansiollaan olisi kyllä saattanut asua paremmassakin korttierissä ja muutenki elää vähän varakkaammasti, mutta mielessä oli jotain, jonka tähden oli niin varsin ahkera ja säästäväinen.

Kultasepällä oli aikanaan ollut erinomainen taipumus ja halu kuvain piirustamiseen ja maalaamiseen, mutta oli näissä taiteissa oppia vailla, josta pahoillaan, ei sietänyt omia teoksiaan, vaan hävitti melkein kaikki tekemät kuvansa, niin kohta kuin sai ne valmiiksi. Ja havaittuaan ei maalajana tulevansa toimeen, rupesi hän väkinäisesti kultasepäksi; mutta vaikka tässä ammatissaan oli kyllä osaava sekä ahkera, niin ei kuitenkaan ollut siinä onnellinen. Monet vastoinkäymiset riistivät häneltä vähitellen kaiken vähäisen omaisuudensa; hän kuoli peräti köyhänä.

Poikansa Wille oli perinyt hänen taipumuksensa, ja äitillä oli mielessä ahkeruudella ja säästäväisyydellä saada kokoon niin paljon varoja, että taitaisi niillä pitää häntä maalaustaiteen opissa, toivoin siten valmistavansa pojallen onnellisemman tilan, kuin isän oli ollut.

Kohta kuin poika alkoi ymmärrellä, opetti äiti häntä lukemaan, kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, kertoili hänelle tästä ihmeellisestä maastamme ja Jumalan vieläkin ihmeellisemmästä taivaasta, johon isä oli muutainut, ja jossa Wille kerran oli hänet näkevä, jos oli nöyrä ja kuuliainen Jumalan käskyille.

Kostaaksensa pojan ahkeruutta näytti äiti hänelle suurta kirjalaukkua, jossa piti tallella isävainaan jälkeen jäänneitä piirustuksia. Katsella näitä oli Willelle mieleistä. Ei mikään leikitteleminen toisten lasten kanssa huvittanut häntä niin, kuin kuvat laukussa. Toisinaan sai hän niistä ottaa jonkuun pienemmän ja koetella kopioita sitä. Tämä oli vieläkin huvittavampaa! Lyijyspännällään koki hän sitte niin tarkkaan, kuin mahdollista oli, tehdä paperille samanlaisia huoneita, puita ja eläimiä, kuin isän teoksessakin oli, ja äitin suureksi iloksi onnistuiki hänelle yrityksensä välistä oikein hyvästi.

Kuvain piiruaminen oli Willen paras huvike; aina lopetettuaan lukujen laskennon piirusi taululleen linnun, koiran eli huoneen, ja pieniä monenlaisia kuvia oli pännällä tehnyt ololta kirjoitus-kirjaansa. Usein varoitti äiti häntä laimiinlyömästä tärkeempiä asioita, mutta ei kumminkaan rohjenut kieltää häneltä parasta huvitustaan, pelosta kielolla tukahuttavansa hänen taipumusta.

Ja siinä tekikin oikein, sillä Wille oli varsin ahkera; kahdeksan vuotiana luki hän aivan selvästi, kirjoitti sanat virheettömästi ja helposti laski lukuja.

Sydämen ilolla kuvaili äiti itselleen, miten poika vasta oli varmistuva maalaus-mahtissa, kuinka hän matkusti Italian maahan, johon kaikki taideniekat rientäävät saamaan korkeampaa oppia suurten vanhan-aikuisten mestarien teoksista, ja kuinka häneltä, sieltä jälleen palattuaan mainiona maalaajana, rikkaat tulivat tilaamaan kalliita kuvia, ja kuinka hän oli kaunistava kirkkoja hartauutta herättävillä tauluilla.

Huvittavaiset olivat nämät mietteet; mutta Kaikkivaltiaan sallimuksesta kääntyvät asiat toisinpäin; äiti tuli kivuloiseksi, ja herkeämättä työstään sekä lääkärin neuvoa kysymättä poti hän monta kuukautta yskä-tautia. Kuin vihdoin — mutta varsin myöhään — oikean tilansa tuli tuntemaan, niin katkerat kyyneleet virtasivat silmistä ajatellessaan sitä kurjuutta, mihin lapsensa saattoi joutua, kuin itse ei enään ollut häntä neuvomassa ja varoittamassa.

Mutta oli sydämessään nöyrä ja luotti Jumalan armoon. Hän rukoili usein: "Taivaallinen Isä, jos mahdollinen on, niin menkään tämä kalki minusta, tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi, ja ei minun!" Rukouksesta saatuansa rauhan ja tuntein taudinsa pahenevan, laski hän täydellisellä luottamuksella lapsensa onnen Jumalan käsiin ajatellen: Jumalasta on hänelle aina oleva parempi turva, kuin minusta koskaan taitaa olla.

Kesällä, eräänä tyynenä ja kauniina iltana otti äiti Willeä kädestä ja vei hänet kanssaan hautaus-maahan isän haudalle. Tässä istuikse äiti viherjöitsevälle kummulle ja lausui, että Jumala kohta oli ottava hänenki pois, että hän kentiesi jo ennen moniaita viikkoja lepäisi maan povessa isän vieressä ja että Wille sitte olisi yksinään maan päällä. Wille-parka! Sangen syvään koski häntä nämä äidin sanat! Isä oli häneltä otettu pois, mutta silloin oli vielä pieni ja ero ei ollut hänelle niin katkera — mutta äiti, hyvä äitinsä, johon oli kiinitetty hellimmällä rakkaudella, — että erota hänestä oli niin erittäin outoa, ettei sitä voinut käsittää. Itkein äitinsä sylissä rukoili hän: "Älä äitini kuole! taikka ota minut kanssasi, minä tulen kerallasi isän ja Jumalan tykö!"

Nyt täytyi äidin lohduttaa poikaansa, ja tekikin sen. — Siihen antoi Jumala hänelle voimia, niin että löysi sanoja lapsi-raukan lohdutukseksi. Hän puhui niin hennosti, niin vakuuttavasti, että pojan silmät jälleen kirkastuivat ja sydämen tykitys lakkasi. Tieto että Jumala oli oleva hänelle isän sekä äitin siassa, selkeni ja paistoi hänelle kirkaasti.

"Et jää yksinäsi!" vakuutti se hurskas vaimo. "Jaa, Jumala on kanssani!" sanoi lapsi sydämessään. — Paljon puhui äiti vielä pahain haluin vallasta ihmisessä, mutta myöskin Jumalan voimasta auttamassa heikkoja näitä haluja vastaan, ja että ihmisen pitää Jumalalta apua lakkamatta rukoileman, hän selitti itsepäisyyden, valhettelemisen olevan vikoja, jotka saattavat ihmisen turmellukseen; hän sanoi pojalleen sydämen olevan ikään kuin valkean lehven, joka kerran saastutettu, työläästi takaisin saapi entisen puhtaudensa. — Näitä äitinsä pyhiä sanoja kuunteli poika tarkasti, ja ne kätkeytyvät syvästi hänen sydämeheensä.

Pääkaupungissa asui muuan isä-vainaansa omainen, ainua jolla oli sen verran varaa, että taisi ottaa äitin kuoltua pojan luokseen. Hän oli suutari. Tälle kirjoitti se kovin sairastava vaimo ja rukoili häntä rupeemaan lapsensa hoitajaksi ja pitämään huolta sen kasvatuksesta, niin kohta kuin lapsi jäi äidittömäksikin. Naapuri, eräs leipuri, lupasi joko itse saattaa pojan pääkaupunkiin eli laittaa hänet sinne jonkuun toisen luotettavan miehen keralla. Näin pääsi äiti siitä huolesta; hän oli poikansa edestä tehnyt mitä voi; lopun huolen heitti Jumalan haltuun. Moniaita päiviä sen perästä kuin olivat hautaus-maalla täytyi hänen, ehkä vastenmielisesti, sioittua vuoteesen, — josta ei enään noussut. Pappi kävi ripittämässä ja antoi hänelle Herran ehtoollisen. Hellästi rakastetun äidinsä tätä pyhää ja sydäntä virvoittavaa ateriaa nauttiessa sai Wille laskeita polvilleen sängyn viereen. Pojassa vaikutti tämä paljon; se ei koko elämänsä ajalla mielestä haihtunut, mitä tässä näki ja tunti. Täydestä sydämmestä kiitti hän Jumalata siitä lohdutuksesta, jonka poteva, kuoleva äidinsä sai papin suun kautta.

Wille oli vasta kahdeksan vuotinen; tosin aivan nuori, mutta hetkiä löytyy lapsen elämässä, joina hän selvästi käsittää ymmärryksen Jumalan vakaasta, syvällisestä sanasta. Äidin maahanlaskiaispäivänä ilmoitti leipuri pojalle, että hänen kohta oli lähdettävä suutarin tykö. Tämä ilmoitus teki pojan surumieliseksi; mielellään olisi jäänyt pieneen koto-kaupunkiinsa, sillä siinä olisi toisinaan päässyt käymään vanhempainsa haudalla. Siinä oli hänellä myöskin pieni ystävä, leipurin poika. Tämä hyväluontoinen poika piti Willestä paljon ja autti häntä usein pienissä asioissa.

Kuin kävi eräässä koulussa, jossa opetettiin viivanto-taiteessakin, ja tietäin Willen tätä erinomattain rakastavan, niin oli sen oppimisessa tarkka, Pani mieleensä kaikki temput, taitaakseen sitte kotona neuvoa Willeä.

Näin sai hän Willen joka päivä koko tuntikaudeksi vetämään suoria viivoja, tekemään kolme- ja neljäkulmioita, ja harjoittamaan itsiänsä viivannossa, aivan niinkuin koulussakin tehtiin, joten Wille tulikin tässä hyvin osaavaksi, vaikka hänellä ei ollut sen parempaa oppimestaria.

Erota tästä pienestä ystävästä, Juliuksesta, oli Willelle järin raskasta. Mutta hänen piti jättämän kaikki, kuin oli hänelle rakkahinta maan päällä, ja matkata vento-vieraan miehen tykö.

Lähtö-päivä kodista oli määrätty ja aamulla varhain päivää ennen meni hän jäähyväisille vanhempainsa haudalle. Haudan-kummulla oli kauniita kukkasia. Äidin tapa oli ollut jokaisena merkillisenä päivänä istuttaa ruukkuun pienen puun eli kukan, muistoksi semmoisesta päivästä; niin teki hän kuin poikansa kastettiin, samoin kuin isä haudattiin, kuin Wille rupesi puhumaan ja niinikään silloin kuin pani ensimmäiset rahat säästökassaan, johon aikoi koota varoja, niillä kustantaaksensa Willeä maalaus-taiteen koulussa. Näitä kasvia oli äiti huolellisesti vaalinut, että tarpeeksi saivat sekä kostuketta että päivän-paistetta. Ikään kuin kiitollisina tästä huolenpidosta kukoistivat ne ihanasti joka kesä, ja olivat hoitajansa kuollessaki kukkia täynnä.

Wille oli pannut ruukut maahan, jonka alla vanhempansa lepäsivät. Jokapäivä keräsi hän kukkia läheisiltä nurmeilta, ja teki niistä seppeleitä, joilla myös koristi haudan. Hyvältä hajahtivat kukat, ja niiden päällitse lenteli lintuja ja perhosia. Kun tämä orpo-poika nyt tuli viimeisen kerran kukka-tarhaansa, lankesi hän itkein polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalata. — Sitte nousi hän ylös, istuikse toiselle haudan-kummulle, otti taskustaan paperia ja lyijys-pännän ja piirusi kuvan vanhempainsa haudasta. Saatuaan sen valmiiksi, suuteli hän sitä ja ratkesi taas itkemään haikiasti. Äkillinen rapaus säikäytti häntä. Hän katsoi taaksensa, siinä seisoi vieras herra, joka jo kauan oli pitänyt poikaa silmällään. Wille nousi seisalleen, herra nyykähytti hänelle ystävällisesti päätään ja kysyi:

"Ken lepää tuon kukka-kummun alla?"

"Isäni ja äitini!" vastasi poika.

"Isäsi ja äitisi?" sanoi vieras vesi silmissä ja lisäsi: "Poika-parka, minkä rakkauden aarteen ovat tuohon sinulta haudaneet; — kuka nyt pitää huolen sinusta?"

"Huoltajani!" vastasi poika.

"Se on hyvä lapseni; Jumala on niinmuodoin antanut sinulle johdattajan.
Pyydä aina noudattaa hänen mieltään ja ole kuuliainen sekä ahkera!"

"Niin, hyvä herra, mielin ollakin!"

"Sitte iloitseevat sinusta vanhempasikin taivaassa, sieltä nähdessään olevasi hyvä lapsi."

"Jaa, tiedän sen!" sanoi Wille. "Äitilleni lupasinki ennen kuolemataan aina olla hyvä!"

Vieras herra katsoi liikutuksella pojan silmiin, joiden kirkkaus osoitti hänen puhuvan täyttä totta, ja laski siunaten kätensä lapsen pään päälle ja sanoi:

"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu!"

Iloisella hämmästyksellä silmäili poika vierasta; äiti oli usein pannut siunavan kädensä hänen kähära-tukkaisen päänsä päälle; se oli hänestä niin hyvää taas tuntea käden siinä; mutta sanoja ei ymmärtänyt.

"Lausettani et taida käsittää?" jatkoi vieras. "Sentähden tahdon selittää sen sinulle. Kun istutat oksan maahan, niin se tekee juuria; sinä kastelet sitä, ettei pääse kuivamaan; Jumala antaa auringonsa lämmittää, kasteen, sateen virvoittaa sitä; — niin se kasvaa ja tulee suuremmaksi, kunnes suuri kaunis puu seisoo edessäsi. Kun ihminen päättää ruveta olemaan hyvä ja hurskas, niin istuttaa hän tämän päätöksen sydämmeensä, niinkuin pieni oksa pannaan maahan; hän harrastaa olla päätöksessään uskollinen, ja uskollisuus juurtuu hänen sydämmessään. Tämä on Jumalalle otolliista, ja tätä siunaa Hän; ja samoin kuin Hän päiväpaisteella lämmittää sitä pientä vesaa, virvoittaa sitä kasteella ja sateella; samoin lämmittää hän ihmisen sydäntä rakkauudellaan ja sallien hänelle monenlaisia kohtauksia vahvistaa hänen uskollisuuttaan, kunnes se seisoo voimakkaana ja vahvana, kuin puu, josta puhuin. — Hyvä sille ihmiselle, jossa tämä lauseeni toteutuu!"

Nyt käsitti Wille tarkoituksen vieraan kauniista ja merkillisistä sanoista, ja se oli hänestä ikään kuin olisi Jumala nyt ensikerran virvoittanut hänen uskollisuuttaan, jonka sydämmessään oli luvanut. Vieras taisi arvata mitä pojan mielessä oli, hän ei tahtonut hämentää sanainsa vaikutusta, vaan jätti pojan ajatuksiinsa ja läksi kävelemään hautaus-maalla.

Kuin hän vähän ajan perästä palasi, istui Wille taas vanhempainsa haudalla. Hän ei enään itkenyt; rauha, joka luottamusta Jumalaan aina seuraa, kuvasti hänen kasvoistansa; kädessään piti hän piirustusta, jonka oli tehnyt itselleen muistoksi ja katseli sitä.

Vieras läheni taas häntä, ja kysyi ystävällisesti: "aivotko väritä piiruamasi kuvan? se koristaisi sitä, kukat saisivat siitä luonteamman näön ja koko tekosi olisi kauniimpi!"

"Minulla ei ole värilöitä," vastasi poika; "enkä osaakkaan maalata, mutta katsellessani piirustustani kuvailen mielessäni kaikki kukat kirjaviksi."

"Anna, lapseni, minulle paperisi!" sanoi herra, "minä panen kukkiin värin; illan-suussa saat tulla perimään sitä ravintolasta, jossa asun kammarissa N:o 1, siellä saat myös kertoa minulle enemmän vanhemmistasi!"

Herra meni pois ja Willekin palasi kohta sen jälkeen kotiin. Iltapuolella meni hän ravintolaan ja kysyi isännältä kammaria, johan herra oli käskenyt hänen tulemaan: Mutta isäntä, antain hänelle sinetillä lukitun kirjeen, sanoi, että vieras oli jostakusta syystä täytynyt kiireellä matkusta pois, ja lähteissään jättänyt kirjeen annettavaksi sille pojalle, joka iltapuolella tuli häntä kysymään.

Tämä ystävällinen herra oli niinmuodoin poissa: siitä oli Willen paha mieli! Kuinka mielellään olisi poika hänelle puhunut vanhemmistaan, joista hän oli sanonut tahtovansa saada tietoja! — Wille otti kirjeensä ja astukseli hiljalleen kotiin. Sillä hyvällä herralla mahtoi aika olla tiukassa; mutta lupauksensa oli pitänyt; kirjeessä löysi poika tekemänsä kuvan värittynä ja takapuolella oli kirjoitettu: mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.

Moniaita viikkoja kului; Wille oli jo isänsä sukulaisen, suutarin luona, ja hänestä itsestäänkin piti tulla suutari; tämä ei ollut hänelle mieleistä ja kirjoitti siitä ystävälleen:

Hyvä Julius!

Minä lupasin toisinaan kirjoittaa sinulle ja tahdon myös pitää sanani, kuin ei vaan mestari toruisi että menetän aikaa. Minä kutsun häntä aina mestariksi, niinkuin sällikin tekee, sillä hänelle on mahdotointa uskoa olevansa setä; eihän setä voi kaiket päivät torua! Oi, hyvä Julius! minun on kovin ikävä! kuinka toisin eikö kuitenkin ollut olla hyvän äitini luona! — Minä olen nyt suuressa kaupungissa; mutta mitä hyvää on minulle niistä monista komeista huoneista? Paljoa ennen olisin rakkaassa pienessä kaupungissamme, hyvän äitini tykönä. Se on tosi, hän ei asu enään siellä, hän lepää isäni kanssa ulkopuolella kaupunkia, viherjöitsevässä hautaus-maassa — — Hyvä Julius, mene sinne ja vie minulta terveisiä vanhemmilleni ja sano heille jokapäivä rukoilevani Jumalata, että Hän tekisi minun oikein hyväksi ja hurskaaksi, jotta pääsisin taivaaseen ja he kernaasti siellä lapsenaan ottaisivat minun vastaan.

Usein itken minä täällä. Mestari on aina vihainen, eikä minulla olekkaan halua tekemään kenkiä; ennen käyn paljain jaloin kaiken ikäni! Mitäs luulet, uunin takana on suuri joukko rikkinäisiä kenkä-rania, joita pitää paikkaamani; luulen kaikkien ihmisien kaupungissa lähettävän rikkinäiset kengänsä meille korjattavaksi. Kadulla kävellessäni katson aina ihmisten jalkimia, jos niissä näen reijän, niin pelästyn, sillä tiedän sen olevan minun paikattavani. On niin ikävä korjailla vanhoja kalseita kenkiä. Ennen piirustelisin. — Mutta et usko kuinka äkäinen mestari on, kuin piiruan! Minulla on aina syden pala taskussani, ja kuin on aikaa, niin kohta vedän pari viivaa. Mitäpä luulet siitä, eräänä päivänä piirusin minä rouvan kuvan, sillä välin kuin mestari oli selin minuun ja leikkasi keltasien tohvelien tarpeita. Minä tein kuvan pöytään, sälli nauroi ääneensä sille, mestari lensi ylös istualtaan, näki kuvan ja laski minua tohveli nahoilla molemmin puolin korvalle — Minä itkin vielä sittekin, kuin kipu jo oli ohitse; sillä olin pahoilla mielin siitä, että kuvasin rouvan pitkällä nenällään ja että sälli oli sille nauranut; olenkin pyytänyt rouvalta anteeksi.

Tämän kirjeen saat eräältä räätäliltä, joka ompeli harmaan nutun mestarille; hän matkustaa moniain päiväin perästä pieneen kaupunkiimme ja minä pyysin häntä ottamaan myötänsä tämän kirjeen; palkinnoksi olen luvanut paikata parin saapaita hänen pojalleen, joka on liian vallatoin. Rakasta, Julius, aina

ystävätäsi Willeä.

Kastele myöskin, rakas Julius, joka ilta kukkiani haudalla, ei ne saa lakastua. Vieläkö ruusun-kukka kukoistaa? Pyytä isältäsi lupaa saada talveksi ottaa ne pienet puut ruukkuneen leipä-puotiin; siinä on aina niin lämmin, etteivät suinkaan kylmety; kaikki kuivat lehdet pitää noukkimasi pois; niin teki äitini aina.

Kuuleppas, luulen sällimme olevan huonon ihmisen, sillä hän valehtelee usein. Äitini kielsi minua niin yksivakaisesti valehtelemasta. Eipä se mies ole muutoinkaan mieleiseni, vaikka aina on ystävällinen minulle. En vielä voikkaan pitää kestään ihmisestä niin paljon kuin sinusta — ja vielä vähemmin niin paljon kuin äidistäni. Minulle ei olekkaan kukaan hyvä, ei mestari, eikä rouva, minua torutaan ja sysitään yhä. Ei kukaan suutele minua, kuin sanon hyvää huomenta, eikä kukaan siunaa minua maata pannessani. Oi, äitini, miksi olet poissa! —

Tervehti isääsi, hän oli aina niin hyvä, monta vehnä-leipää lähetti hän potevalla äidilleni. Jos minusta kerran tulee maalaaja, niin kaikesta siitä hyvästä, kuin hän on tehnyt, palkitsen hänet; ehkä vielä tulen rikkaaksi, sillä eihän sitä kukaan tiedä, mitä vasta tapahtuu. Suutariksi en rupea! Voi hyvin; olen kolme aamua kirjoittanut tätä kirjettä, vähän kunakin päivänä.

Lakalla pani Wille kirjeensä kiini ja lähetti sen räätälin keralla. Poika-parka! Surullinen oli hänen kirjeensä ja tilansa olikin hyvin vaikia. Koko elämänsä oli peräti toisenlainen, kuin ennen kotona äidinsä luona. Aamuilla tuli äiti hänen pienen vuoteensa luoksi ja herätti häntä suun annilla; täällä tuli mestari hänen makuu-huoneseensa, nykäsi häntä käsivarresta ja kiljasi: "etkö nouse ylös, vai pitääkö sinua kepillä auttamani sängystä?" Äidinsä keitti hänelle aamiaiseksi maitoa, jota leivän kanssa sai nauttia puhtaasta vatisesta. Täällä annettiin hänelle määrän jälkeen rikkinäisessä kiviastiassa vesivelliä ja siihen pala kovaa leipää!… Ruoka-laitosta vastaan ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sanomista, mutta poika-rukka ei koskaan saanut siitä tarpeeksi asti; kasvava lapsi tarvitsee paljon ruokaa tullaksensa ravituksi. Äidin halpa, mutta ravitseva päivällinen asetettiin hänelle siisteissä astioissa pöydälle, johon oli levitetty puhdas liina. — Nyt kuin mestari rouvineen meni rualle, laitettiin hän kyökkiin; siellä oli liedellä talrikillinen ruokaa hänelle, ja siellä, savun kiertäissä veden silmistä, piti hänen syödä vähän ateriansa.

Kerran rohkeni hän rouvalle ilmoittaa, että hänellä vielä oli nälkä; mutta siitäpä nousi tora ja mestari kysyi, oliko hänellä rahaa maksaa niin paljosta ruasta; jaa, vihoissaan ajoivat he hänen porstuaan, niin ettei toisen kerran tohtinut sanaakaan virkkaa, vaikka nälkä kirveli sydämmessä. Perästä puolenpäivän joivat mestari ja rouva kahvia suuresta pannusta, ja tämä muistutti pojalle sitä kirkasta pientä pannua, josta hänen hyvä äitinsä, hänelle suureksi iloksi, sunnuntai-aamuina kaatoi hänen kuppiinsa hiukan paljon maidon sekaan.

Hyvän lemun antoi kahvi, maidon-päällinen oli paksu: Wille heitti monta kertaa haluavan silmäyksen pöydälle, jossa pannu oli, ja jonka vieressä istui mestari rouvineen mukavilla tuoliloilla; kuppien ja lusikkain kalina soi hänen korvissaan viehättävästi; sillä neljä tuntia oli päivällisestään kulunut ja hänellä oli jo kauan ollut nälkä. —

Vasta sitte, kun kahvi-pannu ja kupit olivat korjatut pois, toi rouva pojalle pienen voileivän. Iltaseksi oli taas velliä ja, syötyään sen, laitettiin hän tavallisesti viemään valmiita saappaita ja kenkiä niille, jotka semmoisia olivat teettäneet.

Toisinaan lähetettiin häntä jo päivällä, ja tämä oli hänelle aivan mieleistä.

Nyt taisi hän muutamiksi minuutiksi seisahtaa katselemaan vaski-piiroksia kirja-kauppoin ikkunoissa. Tästä oli hänelle suuri huvitus! Silmillään tahtoi hän oikeen syödä kuvat. Jonkuun kerran viipyi hän liian kauan, josta kotia tullessaan sai mestarilta selkäänsä; ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään tätä huvitusta, ja keksi keinon saada katsella kuvia — tulematta myöhään kotiin. Hän juoksi katuja myöten, kuin olisi häntä takaa ajettu, seisahtui hengästyneenä ja hiessä ulkopuolelle kirja-puotien koristettuja ikkunoita, levähti siinä vähän ja juoksi taas toisen kirja-kaupan luo — ja niin teki hän, kunne tuli matkansa päähän; kotia juoksi hän samalla tavalla.

Kerran kuin oikein uuvuksissa tuli kotiin, vapisivilla käsillä tarttui työhön ja hengästyneenä istuikse vastapäätä sälliä, sanoi tämä kevytmielinen veitikka hänelle: "olet, Wille, oikeen yksin-kertainen, kuin juokset niin kovaa! jos haluat katsella kuvia, niin seisahda, mutta käy sitte vitkaan kotiin. Näethän kuinka toiset suutarin oppipojat viheltäin ja laulellen, saappaat olalla, hätäilemättä käveleevät pitkin katua. Kuin mestari uhkaa, niin sano, että täydyt odottaa siltä eli siltä herralta rahaa, — tahi että se eli se rouva ei ollut kotona ja piika käski sinua odottamaan sen kotia tuloa, jotta kohta saisi koetella kenkiä, eli jotain semmoista."

Työ putosi Willen kädestä; suurilla silmillä katsoi hän hämästyksissä sälliä. "Mutta — olishan se — vale!" virkkoi hän hiljaan, sillä tuskin rohkeni hän näin sanoa.

"Vale se tosin olisi!" vastasi sälli; "mutta etköhän osaa valehdella?"

Poika punehtui, ja hänen otsaansa nousi hiki. "Minä — valehdella en suinkaan!" vastasi hän suoraan.

"Miksi et?" kysyi hänen kevytmielinen neuvon-antajansa.

"Äitini on kieltänyt!" sanoi Wille senmuotoisella vakavalla äänellä, että sälli, vaikka oli jo paljon turmeltunut, vaikeni ja jatkoi työtään, houkuttelematta sen enemmän poikaa. — Moniaita minuuttia myöhemmin tuli mestari ulkoa sisään ja alkoi torua, josta syystä puhe myöskin täytyi lakata.

Kerran laitettiin Wille viemään parin kauniita jalkimia ulos kaupungista yhteen niistä somista taloista, joihin kaupungin varakkaammat asukkaat muuttaivat kesäksi. Kuin hän kiirehti pulskeiden kartanojen sivutse, lykkäsi iso koira, joka juoksi kadun poikki, yhtäkkiä hänet suinpäin maahan. Nykyjään oli satanut, kadun-ojat olivat ropakko-vettä täynnä ja valkeat silkki-kankaasta tehdyt kengät, joita kantoi kädessään, putosivat semmoiseen veteen.

Kauhistuksella näki Wille likasen veden juoksevan niiden koreiden kengäin päälitse, joista hänen kotiin piti tuoman kokonaisen thalerin, hätäisesti pisti hän kätensä ojaan ja otti kengät sieltä, mutta myöhään; ne olivat jo pilaantuneet. Wille ratkesi itkuun.

Toisella puolen katua olevan huoneen avonaisessa ikkunassa seisoi eräs herra; hän kumarsiikse ulos karistamaan tuhkaa sikaristaan, hoksasi itkevän pojan ja kysyi häneltä ystävällisesti: "mintähden itket?" — Wille näytti kengät, ja herra ymmärsi, enempää kysymättä, koko asian.

"Mikä hinta oli kengillä?" kysyi hän säälien poikaa.

"Mestari käski niistä vaatimaan kokonaisen thalerin", vastasi poika, pyyhkien nuttunsa liepeellä kenkiä.

Ikkunasta putosi thalerin kappale. — "Lahjoitan tuon sinulle," sanoi herra, "ja tässä on vielä pieni kirkas hopia raha peljästyksestäsi."

Pieni raha myös putosi kadulle; herra katosi ikkunasta, ennenkuin Wille kerkisi häntä kiittää. Kohta jälkeen näyttiikse samasta ikkunasta pieni tyttö, noin kuuden eli seitsemän vuoden vanha; käsivarrella oli nukki, melkein niin kookas kuin kantajakin; lapsi katsoi ikkunasta poikaa ja juoksi taas tiehensä.

Wille odotti vielä moniaita silmänräpäyksiä; hän toivoi saavansa nähdä sitä hyvää herraa, mutta tämä ei enään tullutkaan ikkunaan ja pieni ystävämme täytyi kääntyä kotiin.

Tullessaan työhuoneesen ärjäsi mestari: "minkäs näkönen olet, lurjus? Kasvosi ovat ryvettyneet kuin katu; olet kuin noen-nuohoja!" Näin sanoen otti hän pojan käsivarresta kiini ja vei hänet vaimonsa peilin eteen, joka riipui seinällä, ja tökkäsi Willen kasvot lasia vastaan.

Poika raukka oli pyyhkinyt kyyneleitä käsillään, joilla oli ottanut kengät likasesta purosta ja kasvonsa olivat oikeen kirjavat. Nähtyään peilistä minkä näkönen oli, unhotti hän kovan vastaan oton, ja rupesi ääneensä nauramaan omaa näköään. Nyt sai hän vasta oikeen tuntea mestarin kovaa kättä; hän sai selkänsä täyteen siitä että oli nauranut. — Ilo oli silmänräpäyksessä tiessään ja lapsi-parka seisoi vapisten kovan, äkäsen miehen edessä.

"Missä on rahat kengistä?" kiljasi mestari hänelle.

Wille antoi hänelle thalerin ja pienen rahansaki, sekä kertoi kuinka hänelle oli käynyt. Mestari pisti rahat taskuunsa ja huusi vaimolleen, joka oli kammarissa: "kuulekkos! osta vehnäsiä kahdella rossalla! Olen lahjaksi saanut rahaa, niillä pitää saaman jotain parempaa syötävää." Sitten otti hattunsa ja virkkoi mennessään ulos: "Minä tulen välleen takaisin; laita kahvi siksi valmiiksi!"

"No! en hullumpaa poikaa ole milloinkaan nähnyt, kuin sinä olet", sanoi mestarin mentyä sälli hiljaan; "minkätähden annoit pienen hopiarahanki hänelle? eihän kengät maksaneet enemmän kuin thalerin, olihan siis liika raha sinun? Vehnäsistä et saa rahtuakaan."

Aina siitä, kuin sälli ensi kerran pyysi vietellä Willeä valehtelemaan, ei Wille pitänyt sälliä uskottavana, vaan oli aina ollut lujana hänen houkutuksia vastaan. Hän ajatteli: sälli ei ole hyvä ihminen, hänen puhesiin en voi luottaa! Mutta nyt tällä kertaa oli pojan mielestä sälli oikiassa. Olihan herra — sanoi hän itsekseen — lahjoittanut minulle sen pienen rahan! Kuinka paljon vehnäsiä enkö minä olisi sillä voinut ostaa — eli — mikä olisi ollut parempi — minä olisin monta päivää peräkkäisin voinut syödä sämpilän. — Nyt sitä vastaan täytyy olla joka päivä nälissäni. Toisen kerran olen viisampi; se hyvä herra kummeksisi epäilemättä tuhmuuttani jos tietäisi mestarin nauttivan hänen lahjaansa.

Vielä kauan mietti hän tätä asiata; vihdoin suuttui hän omaan itsehensä, kun ei voinut unhottoa vehnäsiä, ja päätti ruveta ajattelemaan jotain muuta. — Jos edes olisin kiittänyt herraa hänen suuresta hyvyydestään, sanoi hän itsekseen. Se kuitenkin pahoittaa mieltäni ettei hän tiedäkkään, kuinka ilonen olen siitä, että mestarin vahingon sain palkituksi. Nyt tiedän: se pieni tyttö oli vissiin hänen tyttärensä, ja sen suurelle nukelle teen kengät.

Tämän päätöksensä täyttikin Wille. Illalla keräsi hän punasia nahan paloja, jotka mestari oli viskanut pois, ja vei ne makuu-huoneseensa. Hämärissä seuraavana aamuna nousi hän ylös ja leikkasi kengät. Ompeli ohuen anturan, otti sinisen nauhan, jolla isänsä laukku, jonka oli perinyt, oli kiini sidottu, ja reunusti sillä kengät, teki pienet reijät ja pujotti nauhan niiden lävitse. — Työnsä saatuaan valmiiksi, tansasi hän kenkineen; kääri ne sitte kauniisti paperiin, pisti tukun taskuunsa ja meni työhönsä, mieli hyvissään ettei mestarin tänäin tarvinut herättää häntä.

Iltapuolella oli uudet kengät silkki-vaatteesta valmiit ja Wille lähetettiin taas niitä viemään. Nähdessään talon, jonka ikkunasta herra oli pudottanut hänelle rahaa, tykytti hänen sydämmensä ilosta; — hän seisoi nyt sen kohdalla ja näki ikkunan olevan auki.

Sepä oli hyvä! Hän otti pienet kengät taskustaan ja lyijys-pännän, jonka äiti oli hänelle lahjoittanut ja jonka aina piti luonaan; asettiikse pytingin leveille rappusille istumaan, ja piirsi sukkelaan kenkien ympärillä olevaan paperiin pojan kuvan, jonka kädessä oli kengät, siihen viereen suuren koiran, ja kirjoitti alle: Suutarin Oppi-poika kiittää nöyrimmästi! Sen perästä meni keskelle katua, viskasi kengät paperissa ikkunasta sisään ja taaksensa katsomatta juoksi jonka jaksoi tiehensä. Silkki-vaatteesta tehdyt kengät vei onnellisesti tällä kerralla, mihin olivat vietävät; rouva antoi uusia töitä ja pitkän matkan tähden vähän juomarahaa. Lahjoituksesta oli Wille oikein mielihyvissään, päätti tällä kerralla olla viisaampi ja itse pitää lahja-rahat. Nyt ostan sämpylän, mietiskeli hän, ja riensi katua pitkin toivossa kohta saavansa nähdä jonkuun leipä-puodin. Hän nosti päätään ja hoksasi kirjakaupan. Nyt meni mielestä sekä sämpylä että juomaraha, hän unohutti kaikki ympärillään, kuin silmiinsä edessä oli kauniita vaski-piiroksia.

Voi, jos kumminkin osaisin tuommoisia kuvia tehdä! huokasi hän vesi silmissä; mielelläni kopioitsisin tuon kerjäläis-ukon, joka riippuu tuolla, eli tuon ison koiran… Kodissa teen niin, lohdutti hän itsiään; nousen varhain ylös ja piiruan kerjäläis-ukon kuvan… Pitkällä laihalla nenällä, silmät taivaseen päin, suu vähän auki, ikään kuin hän puhuisi, pieni parta leuassa, päässä hiuskarvat harvassa, hattu, jolla kerää almuja, — jaa, minä piiruan kerjäläis-ukon! — Kuinhan vaan olisi arkki paperia! — Mutta onhan rahaa! — — Tämä kun johtu mieleen, teki pojan iloseksi, hän lensi pois, osti paperia ja palasi joutusasti kotiin.

Kengistä antoi rahat mestarille ja ilmoitti mitä uusia töitä rouva oli tilanut.

— "Etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" kysyi mestari, jota pojan rehellisyys päivää ennen oli huvittanut. — Wille punehtui; hän katsoi sälliin päin, joka seisoi mestarin takana; tämä viitoi pojalle, että hänen piti vastaaman: en saanut.

Wille oli ääneti. Mestari kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä: "etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" Poika muisti että oli rahat jo päästänyt ja ällämystyi vielä enemmän; sälli antoi taas merkkiänsä ja kun mestari nyt käy kiini pojan olkapäähän ja ravistain kiljasi: "missä on juomarahat, poika?" — vastasi hän vapisten: "en saannutkaan juomarahaa!"

Lapsi raukka, kiusaus oli liian suuri; usein on vaikia seisoa kiusausta vastaan.

Mestari älysi miten asian laita oli, ja rankasi Willeä kovuudella, ei parantaaksensa häntä, mikä aikomus on vanhemmilla lapsiaan kurittaissa, vaan se suututti häntä, että poika oli käyttänyt juomarahat omaksi hyväksensä. — Mutta seuraus oli hyvä, lapsen omatunto heräsi.

Nyt oli lauantai-ilta ja Wille sai mennä kammariinsa; siellä itki hän katkerasti. Jos äitini tämän tietäisi! ajatteli poika-parka; en hänen eläissään koskaan puhunut valhetta, — aina kielsi hän minua olemasta vierain lasten seurassa; hän sanoi niistä saattavani oppia tekemään sitä kuin ei ollut oikeen, ja että minun ensin oli tultava ymmärtäväisemmäksi sekä opittava kiusa tuntemaan ja sitä vastaan sotimaan! — Voi, olen ilkeä lapsi! En enään millonkaan valehtele ja joka päivä rukoilen: älä johdata minua kiusaukseen! — Hän itki ääneensä. Levollisemmaksi tultuaan otti hän paperin, jossa oli vanhempain hauta kuvattu ja jonka tallelsi nahka laukussaan toisten kuvien joukossa. Hän luki lauseen, jonka vieras herra oli kirjoittanut paperin toiselle puolelle, ja kyyneleet vuotivat herkästi. Hän heittiikse vuoteesensa ja nukkui vihdoin, mutta unessakin vielä itki.

Seuraavana aamuna heräsi aikaseen; mutta ei nyt ruvenut piiruamaan, vaan otti toisen puolen paperi-arkistaan ja kirjoitti siihen ystävälleen Juliukselle:

Hyvä Julius!

Minä rukoilen sinua, mene hautauus-maahan, — kukat taitavat jo olla lakastuneet ja se kaunis hauta kolkon näkönen! — Minun hyvä Juliukseni, ilmoita äitilleni että olen valehtellut; — minä en enään ole hänen vilpitöin poikansa; vaan en koskaan enään tee sillä tapaa. Kuuleppas nyt kuinka oli! Eräs rouva antoi minulle juomarahaa ja ne tahdoin pitää omanani: se nyt ei vielä ollut synti, sillä olihan rouva ne lahjoittanut minulle, mutta kuin mestari niitä kysyi, vastasin minä en saaneeni mitään ja se oli suuri, suuri synti! — Sinä tiedät kuinka eräs vieras herra koristi kuvani värilöillä; sinä tiedät myöskin hänen kirjoittaneen kuvapaperin toiselle puolelle: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." Minä pelästyin eilen kovasti sitä lukeissani! Minussa ei uskollisuus milloinkaan kasva tukevaksi puuksi, kuin valehtelen … ja minä, kun jo uskoin sen juurtuneen! Se vieras herra selitti asian minulle niin kauniisti: Jaa, silloin luulin aina pysyväni uskollisena! — On mieleni niin paha! — Nyt hyvä Julius, täytyy lopettaa, sillä rouva on jo keittänyt vellini, minä kuulen tänne kammariini kuinka hän vispilöi sitä; minun pitä nyt mennä syömään. — Huomen aamuna varhain kirjoitan vielä vähän.

Seuravana päivänä:

Tänäin on mieleni vieläkin raskaampi kuin eilen, sillä olen nähnyt Apostolin Pietarin kuvan, se oli näöltään, kuin nuhtelisi Jumala minua! — Eilen illalla lähettivät minua ostamaan reunus-nauhaa; tieni vei erään kirjapuodin sivutse, minä seisahdin ja näin Pietarin, kuvattu itkevänä sitä, että oli kieltänyt Herransa! Vieressä olevan oven päällä oli kukko, se aukasi nokkaansa, juuri kun yrittäisi laulamaan.

Minäkin rupesin itkemään, kuin näin kuvan, sillä ajatuksissani oli äitini edessäni ja kirkasti sen minulle. Ennen oli hän niin usein kertonut minulle tämän surullisen tapauksen. Joka kerta kuin vakuutin: en äitini koskaan valehtele, sanoi hän: lapseni, muista Pietaria! Hän oli luvanut Wapahtajansa edestä antaa vaikka hengensä, ja kumminkin kuin kiusaus tuli, kielsi hän Hänen kolme kertaa! Oi, kuinka murheelliseksi eikö se mahtanut tehdä Wapahtajata, että tietää Pietarin, jota niin paljon rakasti, olleen Hänelle petollisen: Hyvä Julius, minä itken niin katkerasti, kuin Pietarikin itki; olenha minäki tehnyt samalla tapaa; hän valehteli — niin minäkin olen tehnyt. Mutta tästedes tahdon olla kavahtavainen ja varallani kiusaa vastaan. Jaa, niinkauan kuin äitini vielä eli, sanoi hän monta kertaa: kas tuo, Wille, on kiusaus, ole varallasi; Nyt ei kukaan niin neuvo minua, vaan täytyy itseni huomata, kuin kiusaaja tulee. Kuinka hyvä siis, että Kristus on opettanut meitä rukoilemaan: älä johdata meitä kiusaukseen! — Niin aivon jokapäivä rukoilla Jumalata.

Jää hyvästi, hyvä Julius, mene pian hautaus-maahan ja tervehti isääni ja äitiäni!

Minä lähdetän tämän kirjeen postissa; mutta minulle ei ole posti-rahaa. Isäsi on rikas, pyydä häntä lunastamaan kirje. Kun tulen isoksi korjaan maksotta hänen saappaansa, — tahi kukaties tulee minusta vielä maalaja, ja sitte maalaan hänelle kauniin leipuri-taulun, keskelle monenlaatusia vehnä-leipiä ja ympärille pieniä rinkilöitä, joita molemmat syömme mielellämme.

Uskollinen ystäväsi Wille.

Wille lähdetti kirjeensä ja tuli sen perästä levollisemmaksi; hän oli tottunut äidilleen puhumaan kaikki; nyt, kuin oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä menemään hautaus-maalle ja siellä kalliille haudalle kertomaan mielipiteensä, sai hän sydämmensä levollisemmaksi. Rikoksensa tunnustaminen on ensimmäinen askele parannukseen; kuin oikein selvästi älyämme pahuuden luonnon, niin kauhistuttaa meitä ja pelkäämme syntiä.

Kerran lähdetti mestari Willen erääseen kylään, noin parin virstan päässä kaupungista. Oli muka tehnyt eräälle rouvalle, joka asui siellä olevassa hovissa, pienet saapaat, jotka pojalta itseltään pitivät sinne vietämän. Kolme tuntia halvan päivällisensä jälkeen oli Wille lähtenyt kotoa; hänen oli nälkä ja tiesi vasta myöhään kerkiävänsä takaisin, ja että silloin välipalan aika jo ammon oli ohitse. — Hän mietiskeli surulliista oloansa ja vertaili nykyistä tilaansa entisiin päiviin, jolloin oli yhdessä äitinsä kanssa.

Semmoiset ajatukset saattoivat hänen murheellisena itsekseen sanomaan:
Ah, minä tosin olen onnettomin lapsi maan päällä.

Hän oli käynyt joutusasti ja likeni nyt kylää; näki jo hovin, jonka suuri pytinki oli toisia huoneita paljon korkeampi, näki puutarhan pitkän pysty-aidan ja rupesi astumaan vielä joutusammasti.

Yhtäkkiä seisahtui hän, sillä ojan reunalla maantien vieressä istui pieni kärjäläis-tyttö rikkinäisissä vaatteissa, ja itki. Helmassa oli, puoleksi peitettynä hajalliselta esiliinalta, lakeerattu pieni arkkuinen, jonka kansi oli auki; arkun sisässä oli pieniä laatikkoja ja kannessa neula-tyyny silkkisellä päälyksellä. Wille meni likemmäksi; olihan hänki itkenyt ja sääli sydämmestään surevaa tyttöä. Hän istui tämän pienen viereen pehmiälle nurmeelle ja, omista ajatuksistaan vedet silmissä, kysyi: "minkätähden sinä itket?"

Pieni tyttö katsoi kummeksien poikaa, mutta ei vastanutkaan, vaan kysyi häneltä sen siaan: "itkethän sinäkin? — Onko sinunki nälkä?"

"Niin muodoin on sinulla nälkä?" — sanoi Wille. "Voi, se on raskasta! jaa, nälkä on minunkin. Mutta kuka auttaa sinua, minulla ei ole niin mitään."

Moniaita silmänräpäyksiä kului molempain lasten itkeissä; Wille, joka oli paria vuotta vanhempi tyttöä, alkoi jälleen puheen.

"Kuinka kaunis arkku sinulla tuossa?" virkkoi hän, "mitäs sillä aivot tehdä?"

"Aivon viedä kaupunkiin myytäväksi," vastasi tyttö. "Äitini-äidillä ei ole ruokaa meille, kuin on sairas, eikä enään jaksa kehrätä."

"Ja tuo arkkuinen on mummosi?" kysyi Wille taas.

"Ei," äänsi tyttö, "sen teki isäni minulle! Hän oli nikkari ja teki kaikki kaapit ja tuolit talonpojille, niinikään ruumiin kirstut niille, jotka kannetaan hautaan. Hän teki omankin kirstunsa, jossa hautasivat hänet. Ah, kauan oli hän kipiä. Lääkäri, kun kerran näki hänet, sanoi hänellä olevan hivutus-taudin.

"Isäni, sen kuultua, lupasi samassa tehdä itselleen ruumis-kirstun, ja sen valmiiksi saatuaan, teki hän vielä muistoksi minulle tämän pienen arkun. Liisa, virkkoi hän, tämä pitää pitämäsi tallella! — Jaa, niin sanoi isäni; ja — nyt täytyy se myydä!"

Taas alkoi tyttö itkun ja Wille otti hänen esiliinansa ja pyyhki sillä kyyneleitä poskilta. Vähän ajan päästä sanoi Liisa: "katsoppas tarkempaan arkkuani, kuinka kaunis se on. Sisällä on neljä laatikkoa, kaikilla pieni kansi, jotka saapi nostaa ylös noista pienistä valkeista luu-nupuista, ja kannessa on neula-tyyny, — näethän kuinka silkkinen päälys hohtaa. Tuon tilkun oli rouva, neuloisansa hametta tyttärensä tyttärelle, heittänyt ulos hovin ikkunasta; minä näin hänen sitä neulovan, sillä silloin oli meillä kanoja ja minä myin munia. Tilkun otin minä maasta ja aivon pitää sen tallella, mutta isäni teki siitä neula-tyynyn."

"Eikö kukaan sitte voi antaa sinulle ruokaa?" kysyi Wille, "niin että saisit pitää arkkusi."

"Ei kukaan," vastasi Liisa; "tolparit ovat meille antaneet leipää ja potaattia; mutta ne ovat itsekin köyhiä. Sen jälkeen kuin aamulla naapurin Mikko antoi palan leipää, en ole mitään syönyt. Mummo itse sanoi: mene, Liisa, arkkunesi kaupunkiin! muutoin kuolemme nälkään; sinun pitää myymäsi isäsi lahja!"

Vähää ennen oli Wille ajatellut: Ah, minä vissiin olen onnettomin lapsi maan päällä! — nyt näki että pieni Liisa oli vieläkin onnettomampi. Saihan hän itse määrätyllä ajalla aamiaisensa, päivällisensä ja iltasensa, Liisa sitä vastaan eli siitä mitä sai köyhiltä naapureilta, ja hänellä oli pääliseksi sairas mummo, joka oli niinikään apua vailla.

Nyt aikoi tyttö-parka myydä ainuan omaisuudensa, jonka oli saanut isä-vainajaltaan muistoksi… Voi, ajatteli Wille, kuinka raskasta, jos täytyisin myydä isäni piirustukset! Minä olen kuitenkin oikeen onnellinen! — Pitää aina muistamani tätä pientä tyttöä, kuin minulla kotonani on nälkä. Hän oli melkein jo unhottamaisillaan oman nälkänsä; mutta tyhjä vatsansa muistutti kurinalla häntä siitä; samalla kertaa kuului samanlainen valitus tytön tyhjästä vatsasta, ja tämä yhtäläisyys sai lapset unhottamaan kyyneleensä; molemmat purskahtivat nauramaan. Muutos surusta iloon on lapsille keviä; totuuden tästä huomaitsi Wille nyt.

"Ah!" äänesi hän, "hyvä äitini sanoi minusta aina, että taidan itkeä ja nauraa samalla kertaa! kuuleppas Liisa," jatkoi hän puhettaan, "kun nyt kerran olemme iloiset, niin emme me enään saa itkeä, kas tuossa, ota esiliinasi, pyyhi pois kyyneleet, yksi riippuu silmäripsissä, toinen poskella; — kas niin, nyt ei kukaan taida tietää sinun itkeneesi. — Ei sinun ole tarves myydä arkkuasi, minä uskon Jumalan sinulle antavan ruokaa. Jumala on laupias; äitini sanoi usein, kuin kaikki omat neuvot ovat lopussa, niin pitää kaikesta sielusta ja mielestä rukoiltaman Jumalata, niin sitten auttaa Hän totisesti! — Kuuleppas, Liisa, rukoile kanssani; vissiin tulee sitte jokuun tuomaan sinulle ruokaa, eli löydät sinä mansikoita eli jotain muuta; — Äitini sanoi Jumalan aina kuulevan sen rukouksen, joka ei ano jotain pahaa!" Liisa silmäili uutta ystävätään lapsellisella luottamuksella; mummo oli opettanut häntä rukoilemaan ja hän oli usein kuullut isänsä tautivuoteellaan pelastusta rukoilevan. Hän suostui siis kohta esitykseen ja molemmat lapset lankesivat nurmeelle polvilleen.

Wille sanoi: "Hyvä Jumala, minä rukoilen sinua, anna Liisalle ruokaa!" — Iloisella toivolla nousivat lapset jälleen ylös, Wille kädet vielä ristissä; hän katsoi suoraan eteensä ja ajatteli: kyllä Hän auttaa; — Liisa katsoi ylös pilviin päin; hän luuli nyt mannaa satavan, niinkuin Israelin lapsille korvessa, josta mummo oli hänelle kertonut. Mannaa tosin ei satanut, mutta jotain tapahtui, kuin ihmiset kutsuuvat sattumuseksi.

Hovin rouvalla oli alju korppi; se oli tunnettu varkauksistaan ja oli sentähden kaikilta hovissa pidettävä tarkalla silmällä; erittäinki piti kyökkipiian olla varallaan, sillä kun hän vaan vähäksi aikaa joudu pois pöydän tyköä, jossa oli leipää eli lihaa, niin samassa oli korppi siitä ottamassa jonkuun palan.

Samana päivänä kuin lapset kohtasivat toisensa maantiellä odotettiin hoviin vieraita; rouva oli ruoka-kammarissa ja leikkasi paistia ja sian lihaa, jotka olivat aivotut iltaseksi.

Korppi hyöri hänen ympärillä ja noukki pieniä paloja, joita hän viskasi sille. Yhtäkkiä tuli piika rouvaa hakemaan ja tämä lähtiki ruoka kammarista ulos, unhottain ottaa linnun myötänsä. Varas oli kentiesi kauan odottanut tätä tilapäätä, sillä tuskin oli rouva sulkenut oven, kuin se jo hyppäsi pöydälle, sieppasi käyrällä noukallaan ison kappaleen paistia ja lensi ikkunasta tiehensä. Sitä oli usein rangaistu varkauksistaan, ja monta kertaa oli siltä saalis otettu pois; päästäksensä nyt rauhaan, lensi se puutarhan poikki kauaksi pellolle, jossa asettautui pientareelle, lapsia hoksaamatta, likeelle heitä. "Ah, katsos tuota onnellista lintua!" kiljasi tyttö, kun näki sen suuren paistin kappaleen, joka oli korpin kynsissä. Korppi, jolla oli paha omatunto — luontokappaleetkin osaavat olla arkoja, kuin tietäävät tehneensä pahaa, peljästyi lapsen äänestä, sillä luuli itsiänsä ajettavan takaa; lensi pois ja jätti saaliinsa.

"Tuon on nyt Jumala lähdettänyt sinulle Liisa!" huusi Wille; "nyt saat syödä itsesi kylläiseksi, etkä tarvitse myydä arkkuistasi." — Hän otti sen hyvän paistin-kappaleen ja antoi sen tytölle.

"Tule, niin syömme sen yhdessä," vastasi tyttöraukka iloissaan, "onkos sinulla veitsi, niin leikkaa se kahtia." — "En minä tahdo siitä vähääkän," vastasi Wille, "kotonani saan syödä. Vie se mummollesi, olette molemmat nälässä ja teillä ei ole mitään iltaiseksi."

Tämä oli Willeltä hyvin tehty. Hänen oli nälkä, mutta ei syönyt paistista, sillä hän muisti sitä vierasta ämmää, Liisan äidin-äitiä. Hän kääri arkkuisen ympärille tytön esiliinan, keräili lehtiä, pani ne paistin ympärille ja molemmat riensivät kylään.

Wille saattoi pientä onnelliista kumppaniaan sen kotiin, jouduttiikse sitte hoviin, antoi rouvalle kengät, sai maksun ja palasi kaupunkiin.

Tämä tapaus painui syvästi hänen mieleensä ja sitä ajatteli hän kauan; siitä kirjoitti myöskin ystävälleen Juliukselle seuraavan kirjeen.

Rakas Julius!

Taas kirjoitan sinulle, mutta kirjettäni en nyt kohta lähdetä, sillä isäsi taitasi olla pahoillaan, jos hän saisi maksaa niin monesta kirjeestä. Post-mestari sanoi minulle jokainuan maksavan neljä rossaa, isäsi täytyy siis myydä kymmenen vehnä leipää, ennenkuin saapi ne rahat kokoon. Räätäli on luvanut antaa tiedon, milloin tilaisuus on saada hänen kauttaan kirjani toimitetuksi teidän kaupunkiinne; hänen poikansa kuluttaa paljon saappaita ja niitä minä paikkaan lauantai iltoina: sentähden hän onkin kernas auttamaan minua; nykyjään ompeli hän kiini hihani reijän, josta koko kyynäräpää tuli ulos. Huoltajani pitää hankkia minulle kohta uusi nuttu, saihan hän vähän rahaa äitini kaluista, jotka myytiin.

Tiedäppäs se, Julius, että nyt olen paljoa tyytyväisempi, kuin ennen. Jumala on näyttänyt minulle olevani paljoa onnellisemman, kuin moni muu köyhä lapsi. Ennen rukoilin minä Jumalata jokapäivä auttamaan itsiäni vaikeasta tilastani ja antamaan minun saada opetusta piirustus-taiteessa! — Nyt sitä vastaan sanon minä: minä kiitän, Jumala, sinua, että olen niin onnellinen etten tarvitse kerjätä! minä olen puhunut erään pienen tytön kanssa, jolla oli kovempi nälkä, kuin minulla, ja jolla ei ollut mitään iltaseksi. Mutta Jumala ei antanut hänen kuolla nälkään. Mitäs luuleet siitä, me rukoilimme yhdessä ja muuan korppi toi meille paistin! Se oli luultavasti varastanut sen ja aikoi ruveta sitä syömään ihan silloin, kuin näki meidät ja pelästyi niin, että lensi tiehensä ja jätti lihan sillen pienellen tytöllen. En koskaan enään ole tyytymätöin, kuin olen nähnyt etten olekkaan niin onnetoin. Tilaisuutta piirustamisen oppimiseen rukoilen minä kyllä vieläki ja uskon Jumalan kerran kuulevan rukoukseni, niin kuin hän kuuli sen pienen tytönkin rukouksen.

Nyt minua herättää joka aamu yövartia; minä solmian käteeni paksun rihman, jonka toinen pää riippuu ikkunasta ulkona.

Kellon lyödessä neljä tulee yövartia ja vetää rihmasta; minä herääjän, nousen ylös ja alan piiruamiseni. Et usko, kuinka onnellinen olen kopioittaisani isäni kuvia, pieniä enkeleitä ja neitsy Mariata, — ja yövartia kaupitsee niitä tuttavilleen; minä saan joka kuvasta kaksi rossaa; näillä rahoilla ostan lyijys pänniä ja paperia, ja tähteillä? — minä tiedän hyvin, mihin ne panen.

Oikein olisin tyytyväinen, kun en vaan silloin kerran olisi valehdellut. Sitä en koskaan unhota. Äitini sanoi aina: muista poikani, puhdas sydän on valkean lehden kaltainen, joka, kerran saastutettu, ei enään saa entistä puhtauuttaan! — Mutta olen päättänyt olla aivan kavahtavainen, niin ettei lehti toki enään tule tahratuksi. Kyllä hairahdan jokapäivä, mutta taas parannain kohta, — ja niin teen itseni kanssa samalle tapaa, kuin piirustustenikin kanssa, että kuin vedän viivan väärin — niin hivuttelen sen tarkkaan pois; mutta valhe, — se on läkki-viiva — ei se koskaan lähde pois. Jää hyvästi, hyvä Julius! Minä panen tänne kirjeeseni kukan, — se on lakastunut, mutta vie se kuitenkin vanhempaini haudalle.

Sinun uskollinen ystäväsi Wille.

Siitä päivästä, jona Wille kohtasi sen pienen tytön, ei kulunut pitkää aikaa, kuin hän taas lähdetettiin viemään kenkiä samaan kylään, jossa lapsi mummoneensa asui. Hän toimitti asiaan ja meni sitten heidän kotiinsa, tervehtimään uutta tuttavataan.

Ikkuna oli auki ja siitä näki hän heidän mökkinsä sisään. Vanha ämmä makasi huonolla olki-vuoteella, vieressä matalalla tuolilla istui Liisa ja kehräsi. Uunissa ei suinkaan ollut pidetty tulta moneen aikaan, sillä ei siinä näkynyt tuhkaa, eikä hiiliä. Liedelle oli hajotettu ohuelta valkeata hiekkaa, ja siinä, joka oli ainua pöytä, piti lapsi kalliin omaisuudensa, arkkuisen, kukka-kiehkuran keskellä. Joka päivä teki hän uuden kiehkuran kukista tämän kalliin, isältään hänelle muistoksi tehdyn kappaleen ympärille.

Tyttö, nähtyään Willen, jätti työnsä ja hyppäsi ikkunaan.

"Onko sinulla tänäin nälkä?" kysyi Wille ja pisti hänen käteensä pitkän vehnä-leivän, jonka oli tuonut myötänänsä.

Liisa, kun näki leivän, ei voinut hillitä itsiään, vaan melusi riemusta niin, että mummo heräsi; lapsi, otettuaan lahjan vastaan, likisti sitä niinkuin nukkea rintaansa ja riensi ilosta kiiltävillä silmillä sairaan luoksi.

"Katsos, mitä olen saanut hyvältä ystävältäni!" virkkoi hän. "Se nyt vasta maistaa! Sinun pitää syömäsi kaikki pehmeä, sillä eihän sinulla ole hampaita, minä syön kuoret. Siitä päivin kun isäni kuoli en ole maistanut sämpylää; viimeisen toi hän minulle markkinoilta."

Wille oli tällä välin lähtenyt ikkunan luota ja tuli ovesta sisään.

"Jumala on sinut, lapseni," sanoi ämmä hänelle, "jo toisen kerran lähdettänyt pelastamaan meitä suuresta hädästä! — Jumala mahtaa paljon rakastaa sinua, kuin on sinut valinut meidän hyväksi enkeliksemme!"

Wille seisoi tauti-vuoteen vieressä kokonansa ihastuneena. Hän, köyhä poika, oli jo kahdesti lohduttanut heitä, jotka olivat häntä köyhemmät! Sydämmensä tykki ilosta. Jaa, Jumala rakastaa minua paljon, ajatteli hän; Hän rakastaa minua, vaikka olen saastuttanut puhtaan sydämmen, jonka on antanut minulle. — Tästedes tahdon karttaa kaikkea kun on väärin, että Hän saisi iloita minusta!

"Kuka on lahjoittanut sinulle tämän pitkän vehnä-leivän?" kysyi Liisa, taittaissa siitä palaa, josta pehmiän osan antoi mummolleen, ja itse söi herkkuna kuoren.

"Minä olen sen ostanut," vastasi Wille.

"Onko sinulla sitten rahaa?" kysyi tyttö kummeksien; "luulin sinun köyhäksi, niinkuin me olemme."

"Rahaa on minulla niin paljon, että joka viikko voin lähdettä sinulle vähän leipää. Kolmessa päivässä piiruan kuvan, sillä saan kaksi rossaa, viikossa saan niinmuodoin neljä rossaa, niillä ostan leipää. Sunnuntai-päivinä piiruan kokonaisen kuvan valmiiksi; sen hinnalla ostan paperia, ja jos jääpi rahaa jälelle, niin sillä ostan teille palan lihaa; sen sinä Liisa voit keittää mummollesi."

Liisa putkahti ilosta ja hyppi ympäri huonetta. "Joka viikko neljän rossan edestä leipää ja ehkä pala lihaakin!" kertoi hän kolme, neljä kertaa. "Lihan keittää Mikon eukko, meillä ei ole puita; se maistaa hyvältä! Eikö niin, mummo? Saanhan minäkin maistaa sitä, kuitenki kastaa palan liemeen? kyllä nyt, mummo, tulet terveeksi. Sinä olet niin huono, kuin aina olet nälissä."

Kyyneleet vuotivat ämmän silmistä ja hän ojensi kätensä pienelle hyväntekiälleen. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni" sanoi hän, "minä rukoilen sinun edestäsi!"

"Jaa, rukoile minun edestäni!" vastasi Wille, "minulla ei enään ole äitiä, joka sen tekisi!"

Pitemmältä ei Wille nyt voinut viipyä, sillä mestari odotti häntä aikaseen takaisin; pikimältään neuvottelivat lapset vielä, millä tavalla Liisan piti saaman leivät. Poika itse ei tohtinut juosta sitä pitkää matkaa, paitsi silloin kuin oli asialla! Liisan piti tuleman kaupunkiin.

"Osaathan tien," sanoi hän, "ja talon minä neuvon sinulle. Oikealla kädellä ihan tulliportin vieressä on iso keltanen pytinki; siinä asuu mestari ylhäällä neljännessä kerrassa, ja minä makaan vielä ylempänä vinnillä. Et saa tulla minun tyköni, sitä ei mestari suvatsisi; mutta tule pihaan, pieni portti on auki, ja vedä nauhasta, jonka näet riippuvan seinällä; sen toinen pää on kammarissani, — kyllä olen saapuvilla sitomassa leipää nauhaan ja laskemassa alas. Mutta pitää tulemasi ennenkuin kello lyö kuusi, sillä myöhempään olen työssä. Ylihuomena saat tulla ensi kerran ja nyt jää hyvästi!" Näillä sanoilla alkoi hän juosta kaupunkia kohti, sillä hovin kello kuulu lyövän viisi ja puoli kuusi piti hänen olla kotona.

Monta kuukautta kului. Kesä, syksy olivat ohitse, ja suureksi suruksensa ansaitsi Wille nyt aivan vähän ystävilleen. Päivä oli lyhyt, ainoastaan hoikan kynttilän valossa, jonka joka päivä osti, taisi hän aamuilla piiruta; mutta kylmä pakotti hänen pian luopumaan siitä, sillä kohmettuneilla ja värisevillä käsillä ei piirtäminen käynyt laatuun; hänellä ei ollut sänkyäkään, jossa olisi tainut lämmittää itsiänsä, vaan riensi, niin pian kuin suinkin mahdolliista oli, kyökkiin, jossa paloi tuli rouvan keittäissä aamiaista.

Kun herkesi piiruamasta, niin ei saanut rahakaan, eikä niinmuodoin voinut ostaa leipää; mutta nyt keksi toisen keinon, jolla pitkitti apuaan.

Hän osti itselleen kaksi pientä kivi-vatia; joka aamu kaatoi hän puolet aamiaisestaan toiseen niistä ja vei sen kammariinsa. Kun tyttö sitte tuli nykäsemään nauhasta, niin sitoi hän sen täytetyn vadin, jossa ruoka toisinaan oli oikeen jäässä, nauhaan ja laski alas. Liisa otti sen vastaan ja sitoi nauhaan sen kivivadin, jonka oli kotonaan tyhjentänyt ja ottanut myötänsä, ja Wille veti sen ylös ja täytti taas seuravana aamuna.

Tämän jäätyneen ruan kantoi lapsi — nyt tuli hän joka aamu — mummolleen; kivi vati vietiin jonkuun naapurin uuniin lämpiämään ja niin sai se vanha ämmä tyttärensä tyttäreneen vähän lämmitettyä keitosta. Näillä vaivaisilla ei ollut ruokaa, eikä puitakaan. Mummo oli vielä kipiä. Liisa ei enään voinut kohmettuneilla sormillaan kehrätä, hänen täytyi kerjätä koko päivän, milloin kylässä, milloin kaupungissa, kävi talosta taloon, sai toisinaan palan leipää, toisinaan raha-kopeekan, ja kaikki vei uskollisesti mummolleen, jonka kanssa söi saadut ruoka-aineet; rahat antoivat sille, jolta olivat vouraneet pienen majansa.

Nyt tapahtui kerran että mestarin rouva haki jotain Willen kammarissa, jossa oli moniaita suuria kirstuja, ja löysi kivi-vadin velliä täynnä. Poikaparka säikähti. Paikalla tutkittiin asia tarkasti ja poika puhui väristen kaikki. Sen vanhan ämmän kurjuudesta puhui hän niin surkuttelevalla tavalla kuin taisi, luulten siten voivansa herättää rouvan sääliväisyyttä. Mutta siinä erhettyi; rouva oli ahne, ja ahneus tekee ihmisen sydämmen kovaksi. Kuin poika oli lopettanut kertomuksensa, lensi rouva kivivadilla alas raa'an miehensä luoksi ja huusi:

"Katsoppas tänne vatiin! — Poika valittaa ei saavansa ruokaa kyllältä! ja kuitenkin säilyttää hän muille, mitä ei itse jaksa syödä, niinkuin taitaisimme me elättää kaikki, jotka eivät viihti tehdä työtä!"

Mikä kahakka tästä seurasi, sitä en nyt huoli kertoa; sen vaan sanon, että Wille vastedes ei saanut aamiaiseksi kuin puolet siitä, mitä ennen sai, niin että hänelle oli mahdotoin jakaa siitä muille. Tästä oli hän pahoilla mielin ja itki katkerasti mestarin julistaissa tämän tuomion.

Istuissa työssään tipahti nahalle kynele kyneleen perästä: sälli katsoi säälien pojan päälle, sillä hän oli kevytmielinen mutta hyväsydämminen ihminen, jonka mieleen vanhempansa olivat laimiin lyöneet juurittaa hyviä opetuksia. Sentähden piti hän valheen luvallisena. Semmoisia ihmisiä löytyy paljon maailmassa; ne kulkeevat tavallisesti askeleen toisen perään syvemmälle turmelukseen. — Me emme tietä miten vasta sällin kanssa kävi; vaan kun mieltämme karvastele uskoa jonkuun kevytmielisyydensä tähden joutuneen onnettomaksi, niin toivomme Jumalan hänenki silmänsä aioissa auvaiseen. — Se ei ollut vielä myöhään; hän ei miettinyt koskaan miten piti käyttäimän; hän teki mitä hänelle mieleen johtui, ja ei milloinkaan ajatellut mitä Jumala käskyissänsä vaatii.

Mestari meni kaupunkiin ostamaan nahkaa ja samassa oli sälli taas valmis houkuttelemaan sitä huolelliista poikaa.

"Jos olisin sinun siassasi, Wille," sanoi hän, "niin sen siaan että itkisin niinkuin lapsi, kyllä tietäisin, kuinka tekisin. Liikahan se on, että mestari akkoineen pitää saaman tietää kaikki. Sinä olet oikeen hölmö; aina annat niille juomarahat, kuin saat; — minkätähden teet niin? Aivan sentähden ettet rohkene sanoa: en saanut juomarahaa. Semmoinen pieni valhe ei vahingoita ja sinä voisit niillä rahoilla itsellesi, minulle ja köyhille tuttavillesi paljon hyvää tehdä."

Wille istui vasta päätä kiusaajata; kuin kuuli hänen niin puhuvan, niin tuo hyvä lapsi pani pöydän alla kätensä ristiin ja rukoili ajatuksissaan: Ah, minun Jumalani, älä johdata minua kiusaukseen!

Sälli pitkitti puhettaan: "oikeenhan se on ilkeästi tehty mestarilta: sinä et koskaan syö itsiäsi kylläiseksi ja nyt julkeevat ottaa sinulta ne palat, joita et raahti nauttia! Semoiset ihmiset ei ansaitse sitä, että heille puhutaan totuus, he ansaitseevat tulla petetyksi, se on oikea kosto heille."

Minun hyvä äitini, ajatteli Wille, jos olisit nyt luonani, niin vissiin sanoisit: lapseni, ole varallasi, kiusaaja on edessäsi? Kuinka usein etkö kertonut kärmeestä paratiisissa; se liene puhunut noin makiasti, ennenkuin sai Eevan uskomaan mitä tahtoi.

"Moniaita päiviä sitte," jatkoi sälli, "unhotti rouva avaimen kaapin oveen, ja minä sanoin: joudu nyt poika! ota pala leipää kaapista; rouva on poissa, niinikään mestari, ei kukaan näe sinua ja minä en kanna kieltä! — Miksi et totellut minua? Sinä seisahdit kaapin eteen, silmäsi suorana ja — — hiivit pois!"

Wille nosti päätään ja katsoi rehelliisillä silmillään sälliä niin nuhtelevaisesti, että sällin täytyi paina silmänsä alas.

"Te sanoitte silloin", vastasi hän, "ei kukan näe sinua, ota pala leipää! minä seisoin kaapin edessä — ei yhtäkään ihmistä ollut huoneessa; — mutta — yksi näki minut kuitenkin — ja se oli Jumala! Minä katselin kaappia, mutta en voinut kajota avaimeen; oli kun jokuun olisi pitänyt käsiäni kiini; se oli omatunto. Äitini sanoi aina, jos et koskaan tukahuta omaa tuntoasi, niin se saapi semmoisen voiman, että voisit luulla jonkuun väkevän käden estävän sinua tekemästä väärin. — Minä muistin kohta äitiäni ja sitä voimallista omaa tuntoa, kuin huomaitsin en voivani kajota avainta."

Sälli ei virkkanut mitään, teki vaan työtään silmät alaspäin; hän tunsi tuomionsa lanketetuksi ja häpesi lapsen edessä. Vaara oli tällä kerran ohitse, sillä sälli ei enään rohjenut asiasta virkkaa sanaakaan.

Kotia tultuaan lähetti mestari Willen viemään parin silmäkenkiä eräälle rouvalle, joka asui kaupungissa. Tavallisuuden jälkeen kiirehti poika ja ennätti välleen taloon, mihin kenkät oli jätettävät, sillä hän oli murheissaan, eikä tällä kertaa huolinut kirjakaupoista.

Hän astui rappusista ylös ja tuli erääsen huoneesen, jossa vanhanlainen herra istui kirjoituspöydänsä ääressä. Herra käänsiikse ja sanoi ystävällisesti; pane, poikani, kengät tuohon tuolille, vaimoni ei ole kodissa; tule jälleen moniain päiväin perästä, niin saat tietää onko kenkät mukavat. Tässä on kaksi rossaa vaivastasi.

Wille otti rahan, hän punehtui ja katseli rahaa kädessään.

"No?" kysyi herra kummastellen; "etkö ole tyytyväinen, luulitko saavasi enemmän?"

"Ei! Ei!" kiirehti poika vastaamaan; "mutta — minä — minä pitäisin mielelläni rahat itselläni."

"Saat pitääkin, sinun omaksesihan minä ne annoinki," sanoi herra.

"Mutta en saa, mestari ottaa kaikki pois, mitä minulle annetaan," vastasi Wille ja lisäsi rukoillen: "Ottakaat rahanne takaisin; sitte käypi minun valehtelematta sanoa mestarillen, etten ole mitään saanut; huomena lähetän pienen tytön tänne, antakaat sille."

"No, mitä sinä teet tuolla rahalla?" kysyi herra taas, sillä hän luuli tytön tulevan sitä hakemaan pojalle.

"En minä tätä rahaa tahdo itselleni;" vastasi Wille; "Liisa antaa sen mummollensa."

Muuan vieras, joka tuli sisään, keskeytti puheen, jota se vanha herra olisi muutoin kentiesi pitkittänyt; poika pani rahan pöydälle ja meni tiehensä.

Seuraavana aamuna, kun Liisa nykäsi nauhasta, ja luuli saavansa nähdä pienen kivi-vadin tulevan alas — juoksi poika rappusia alas pihaan ja kertoi hätäisesti kuinka rouva oli häneltä ottanut keitoksen pois, ja ettei hän nyt enään tohtinut, eikä taitanut antaa aamiaisestaan mitään. Tämä odottamatoin tieto säikähytti Liisa, niin että kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä. Mutta Wille lohdutti häntä, luvaten hänelle kaksi rossaa, jolla voisi ostaa leipää. — Nyt neuvoi hänelle talon, jossa se ystävällinen herra asui, ja käski hänen joutumaan pois, sillä pelkäsi saavansa toria mestarilta, joka oli äkäinen, kun ei päivää ennen saanut juomarahaa.

Mutta Liisa ei kuitenkaan herennyt käymästä nykäsemässä rihmasta, sillä se ajatus ei mahtunut päähän, että vadin alas laskeminen jo jäi. Viedä kotiin sitä jäätynettä velliä, lämmittää sitä naapurissa ja saada se mummolle, oli, paitsi sitä että itsekkin siitä sai lämmintä ja jokseensaki sillä sammutti nälkäänsä, tälle pienelle tytölle niin hupaista, että hän aina vielä toivoi mestarin rouvan leppyvän, ja taas antavan pojalle entisellä tavalla keitosta. — Mutta vati ei nyt enään riippunut nauhassa: — Ja Willeäkään ei enään näkynyt ikkunassa. Mestari oli hänen muuttanut asumaan semmoiseen kammariin, jossa ei ollut ikkunata ja niinmuodoin ei poika tietänyt niin mitään tytön käymisistä.

Vähän aikaa sen perästä laitettiin Wille taas saman herran luoksi kysymään, kelpasiko kengät hänen vaimollensa; iloisena lähti hän tielle, sillä toivoi saavansa kentiesi taas jonkuun rossan. Herra oli provessori ja istui kaiket päivät kirjainsa ääressä; Willen tullessa sisään oli hänellä paksuja kirjoja edessään auki, joista luki; kynä oli korvan takana, silmälasit nenän päällä, ja kaikesta näkyi että hän kokonansa oli vajonut aineidensa tutkintoon.

"Ahaa, poikani, minä olen tukkunaan unhottanut kenkäsi!" sanoi hän, kuin hoksasi Willen; "kas tuossa, ovat samalla tuolilla, johon ne panit, ota ne siitä! Vaimoni ei vieläkään ole kodissa, hän on miniänsä luona esikaupungissa, H:n puutarhassa, tiedäthän missä se on. Vie kengät sinne ja tässä on sinulle kaksi rossaa siitä pitkästä matkasta! Jaa vainki — tyttö! pitääkö antamani rahat sille? — No, pidä nuo, tyttö oli vastikään täällä, se on hyvä lapsi; minä käskin hänen tulemaan tänne joka lauantai saamaan vähän rahaa vanhalle mummolleen. — Mutta mene nyt, ei minulla nyt ole aikaa!"

Tämän sanottuaan käänsiikse provessori taas kirjoihinsa päin huolimatta Willestä, joka oli iloissaan. Kaksi rossaa! ajatteli hän. Toisen niistä annan mestarille, sillä luultavasti kysyy hän kohta juomarahoja ja toisen säästän minä Liisalle. Kuin hovin rouva taas tahtoo uusia kenkiä, niin poikkean Liisalla; rouva tarvitsee kohta uudet, sillä hänen entiset päälyskengät nahka-vuorilla liene jo kuluneet.

Wille meni H:n puutarhaan ja pian oli hän sen kauniin talon edessä, jossa rohvesorin rouva oli nyt kestissä. Ajo-portti oli kiini, mutta näki pienen portin, josta meni sisään ja tuli ryytimaahan, jonka toisella puolella pytinki oli. Tämän ovi oli lukottu. Wille käveli edestakasin, mutta ei nähnyt ketään, jolle olisi taitanut sanoa asiansa. Pytinki oli vaan yksinkertainen ja kahdeksalla ikkunalla. Sen ulkoseiniä vastaan aina katon rajaan kasvoi kesällä puitteita myöden runsaslehtisiä kasvuja, jotka nyt olivat lakastuneet; mutta puitteet olivat vielä paikallaan ja Wille nousi niitä myöden ylös ikkunasta katsomaan, oliko kukaan pytingissä.

Hän näki suuren salin kolmella ikkunalla, joka näyttiikse kouluhuoneelta; siinä oli vorttepiano, jonka edessä noin kahdentoista vuoden vanha tyttö istui opettajaneen; opetus-tunti oli luultavasti juuri nyt alkamaisillaan, sillä opettaja käänteli nuottikirjan lehtiä, ikään kuin hakisi kappaletta, jota mieli opettaa. Pöydän ääressä toisella puolen salia istui toinen pieni tyttö ja kirjoitti. Ei kukaan huomanut katsella, sillä kaikki olivat selin häneen päin. Nyt alkoi tyttö soittaa.

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, — ei niin joutusasti, Laura"; sanoi opettaja, "yksi, kaksi, kolme, neljä, — nosta kätesi, kun pysähys tulee — tämä on soitettava vitkaan, — etkö kuule että nyt menee väärin? oikeen käy kipeästä korviin; — voi, voi jo taas; niin, nyt vasta oli oikeen; kyllä harjaanut, kuin vaan otat tarkan vaarin nuottiloista!"

"Mutta Auneetta, istuthan taas nenä kirjassa kiini!" sanoi hän sille pienelle tytölle pöydän vieressä. "Sillä tapaa turmelet silmäsi. Muista kirjoittaa kaikki kirjaimet oikeen. — Näytäppäs kirjoitustasi, — soita sinä Laura sillä välin, — kirjoituksesi, Auneetta, on hyvä, mutta tuossa olet alkanut nimen pienellä kirjaimella; siihen täytyy panna kaksi ristiä; tähän taas olet kirjoittanut suuren kirjaimen, minkätähden olet sen tehnyt? — Tuosta olet jättänyt kirjaimen pois; katso paremmin, lapseni, miten esikirjoituksessa on; kun jo olet kahdeksan vuoden vanha, niin semmoisia virheitä ei saa enään kirjoituksessasi olla. — Mutta Laura! johan sinä nyt taas olet väärässä! muista, että tahdot osata isäsi syntymäpäivänä soittaa sen kappaleen. Pitää harjottaimasi enemmän."

Wille oli tällä välin ikkunassa onnellisempi kuin jos olisi ollut näytelmässä. Laura pitkitti soittoaan, Auneetta kirjoitustaan. Poika rupesi nyt silmäilemään toisiakin paikkoja salissa. Likeellä ikkunaa oli kirjoitus-pöytä pienine hyllyneen, ja siinä kirjoja ja muutamia kirjoitus-pöytään kuuluvia pieniä kapineita; hän näki kauniin linjaimen, pännä-veitsen kanteleen näköisellä varrella, hopiaisen sinetin, jonka vartena oli miehen kuva. Pöydällä oli kirjoitus-kalut; vieressä paperia ja pännä — jokuun oli arvattavasti äskettäin kirjoittanut siinä. Yhdessä salin nurkassa oli sohva, johon kolme suurta nukkea oli asetettu istumaan. Poika oli vähällä kiljaista äkki-luulemattomasta ihastuksesta, kun näki ne; ei siitä että nämät nahka rouvat olisi niin mielyttäneet häntä, sillä eihän pojat pitä lukua nukkiloista, mutta suurimman jaloissa havaitsi samat punaset sinisellä nauhalla reunustetut kengät, jotka hän kiitollisuudesta siitä, että oli saanut thalarin kappaleen, kerran viskasi erään talon ikkunasta sisään.

Samassa aukeni salin ovi ja noin neljän-toista vuoden vanha poika, pyssy ja jahti-laukku olalla, astui sisään. "Laura," kiljasi iloisena hän, "minä olen ampunut kuusi varpuista; Antonin kanssa olin linnussa suuressa puutarhassa; ne syömme tänäin puolipäiväiseksi."

Mutta nyt katkesi yksi liista puitteesta ja Wille putosi rötkälleen maahan; hän säikähti niin, että päästyään ylös alkoi juosta minkä jaksoi ryytimaan portin kautta tiehensä; hän unhotti jättää kängät ja juoksi kotiin, niin kuin häntä olisi takaa ajettu.

Tavalliisella vilpittömyydellä kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, ja otti sanaa virkkamatta mestarin torat ja korvapuustit vastaan, — sillä hän tiesi tehneensä väärin, kun niin huonosti toimitti asiansa — ja asettaui työhönsä.

Koulu-salissa H:n puutarhassa kuulivat lapset kyllä romahduksen ulkopuolella ikkunaa, mutta sen syytä ei joutaneet tutkimaan, kun heillä nyt oli tekemiistä Jyrin varpusien kanssa. Niin pääsi Wille pakoon, ettei kukaan nähnyt häntä.

Seuravana päivänä vei mestari itse kengät ja Willellä ei ollut asiaa uudelleen mennä H:n puutarhaan.

Joulu-aatto läheni. Meidän pienelle ystävällemme oli tämä päivä aina ollut suuri Juhla, sillä hänen hyvä äitinsä, vaikka köyhä, oli aina hankkinut joulupuun pojalle. Lahjat tosin eivät olleet suuret, mutta moniaat lyijys-pännät, paperi, omenat, pähkinät ja muut semmoiset pienet tavarat ynnä ne pienet vaksikynttilät vaikuttivat poijassa verrattoman ihastuksen.

Nyt tällä kertaa ei hänellä ollut mitään toivomista, kuitenkin odotti hän suurella malttamattomuudella päivää, sillä hän oli itse itselleen valmistanut juhlan.

Kuin nyt joulu-aatto tuli, niin lähdetti mestari Willen hämärissä viemään muutamia paria kenkiä, jotka samana päivänä olivat saatu valmiiksi ja jotka olivat aivotut joulu-lahjaksi. — Tämä teki hänelle suuren ilon, sillä jo kauvan oli aikonut täksi illaksi rukoilla mestarilta lupaa; nyt laitettiin hän ulos ja tarvitsi vaan anoa lupaa siksi ajaksi, kuin, asiat toimitettuaan, jäi illasta jälelle. Mestarilla ei ollutkaan mitään sanomiista pojan anomusta vastaan; tämä pani sentähden työnsä pois, otti kengät ja joudutiikse kammariinsa.

Täällä oli hänellä pieni laatikko tulitikkuja, jotka oli ostanut, ja kynttilän pätkä. Nämä kalut pisti hän taskuunsa. Vuoteensa alla oli säilyttänyt kuusen oksan, jonka päivää ennen oli löytänyt pihalta. Tähän oksaan sitoi hän parin kenkiä ja nuken, joka oli lystin näköinen! Vanha sukka, täytetty kaikenlaisella töryllä, oli vartalona; vaatteet olivat tehdyt kirjavista nahanpalasista, jotka oli löytänyt työ huoneesta; missä kasvot piti olla, siinä oli palanen paperia, johon oli lyijys-pännällään piirunut silmät, nenän ja suun, — ja kirjavasta silkkisestä tilkusta, jonka kerran oli löytänyt kadulta, oli tehnyt nukellensa pään-peitteen. Kenkät jotka rippuivat oksalla olivat oikein kauniit. Willellä oli pussikko, jonka peri äidiltään ja joka oli kudottu monenvärisistä villasista langoista; tämän leikkasi hän rikki ja valmisti siitä sällin avulla parin kenkiä. Anturat oli sälli ostanut hänelle, ja vuorin oli saanut vanhasta verka-nutusta ja punasen nauhan, joka oli reunoin ommeltu, oli eräs rouva antanut hänelle.

Pienen kynttilänpään oli hän ostanut toisella niistä rossista, jonka oli saanut provessorilta. Muistahan pienet lukiani, että provessori antoi hänelle kaksi rossa, joista hän toisen antoi mestarille, ja toisen aikoi antaa Liisalle. Mutta hovin rouvan päälyskenkät lienevät vielä nahka-vuorineen kestäneet, sillä ei pitkään aikaan ollut tettänyt mestarilla mitään työtä, ja Wille ei siis saanut tilaisuutta kohdata Liisaa. Nyt oli hän käyttänyt rahat muuhun.

Oksalla nuttunsa liepeen alla riensi hän asialleen. Kun tuli kyökkiin, oli rouva, joka oli tilanut kengät, keittämässä jouluruokaa. Rouvan koettaissa kenkiä ja niitä maksaissa, heitti poika haluavat silmänsä monta kertaa patoin päin, jotka olivat tulella, ja nenäänsä tuli niistä makia haju. Eräässä pannussa oli monta paksua makkaraa paistumassa, joita pojan erinomaisesti teki mieli.

Rouva katseli häntä ja naurahti. "Sinun silmäsi, lapseni, ilmoittavat mitä sinulla on mielessä", sanoi rouva, "minä näen että tahtoisit suuhusi yhten näistä makkaroista. Kiitä onneasi, että minulla on niitä niin kyllältä, että voin lahjoittaa sinulle yhden". Tämän sanottuaan, meni rouva kaappiin, otti sieltä leivän puoliskan, josta leikkasi vähän pehmiää sisustaa pois, niin että se tuli veneen muotoiseksi, sekä pani siihen paksun, kihisevän makkaran. "Kas tuossa, lapseni", virkkoi hän, "vie tuo kotiisi ja ja'a siellä vanhempiesi eli sisariesi kanssa!"

Näin suuresta onnesta hämmästyksissään oli Wille vähän aikaa kuin mykkä, sitte suuteli sydämmelisellä ilolla hyväntekiänsä kättä ja kiirehti pois saadulla tavarallansa. Jo oli pimiä, kun tuli pienen ystävänsä majaan. Hiljakseen varpaisillaan astui hän porstuaan, leikkasi kääntöpää-veitsellään kynttilän pään monesta kohdin poikki, istutti palat kiini kuusen oksaan, sytytti tuli-tikuillaan kaikki kynttilät ja astui yht'äkkiä siihen pimeään tupaseen.

Mikä ilo eikö nyt noussut! — Liisa hyppi hänen ympärillään niinkuin koiran penikka ja se vanha mummo pani sängyssään kätensä ristiin rukoukseen.

Wille otti kaksi tiili-kiveä ja asetti niiden väliin pienen joulupuunsa; sen jälkeen otti ne kauniit kengät ja Liisan piti kohta koettaman niitä; ne olivat oikeen mukavat hänen jalkoinsa — ja hän alkoi taas tansia; se pieni tyttö otti kengät jaloistaan, suuteli niitä ja likisti rintaansa vastaan. Huvituksella katseli Wille häntä, osoittain sormellaan nukkea, joka oli oksan takapuolella: "katsoppas tänne Liisa, tätä pitää suutelemasi, mutta kengät panemasi taas jalkaasi." Kun se pieni tyttö näki kirjavan nahka-nuken, putosi kengät kädestä; ei mikään ollut hänelle niin mieleistä kuin nukki! Hän oli usein puupalikan ympärille käärinyt tilkkuja ja pitänyt sitä nukkena; nyt oli hänellä oikia nukki nenällä, silmillä ja suulla. Hän juoksi sen kanssa mummonsa luoksi ja huusi: "katsos mummo, nyt olen rikas! niin rikas kun rouva hovissa! Enempätä en enään koskaan halua!"

Ja kun Wille otti esiin leipänsä, jonka sisälle oli makkara ja kaikki kolme maistoivat siitä ja vähittäin söivät kaikki tyyni — niin ilosta ei loppua tahtonut tulla; ne lyhyet kynttilän päät olivat jo ammoin sitte sammuneet, mutta molemmat lapset pitkittivät leikkiään kuun valossa, melkein huomaamatta että joulupuu ei enään valaissutkaan sitä pientä majaa.

Vihdoin läksi Wille kotiin päin, mutta tuskin oli kerinyt tulli-portille, kun kuuli yövartian huutavan kello kymmentä. Säikähtyneenä alkoi hän juosta, sillä hän pelkäsi kototalonsa portit olevan jo lukitut kiini. Niin olivatki ja Wille-raukka luuli nyt täytyvänsä olla koko yön kadulla ja pääliseksi seuraavana aamuna saavansa mestarilta kovan selkäsaunan. Hän alkoi itkeä ja olikin tosiaan pahassa pulassa.

Nyt muistui mieleen yö-vartia, hänen hyvä ystävänsä; tällä kentiesi liene portin avain; iloisena pyyhki hän taas kyyneleet pois silmistään ja päätti kävellä katua edestakaisin ja niin odottaa yövartian tuloa. — Astuttua parin askeletta näki hän jotain kiiltävän kadulla; hän otti sen ylös, se oli raha-kukkaro kultarengailla ja tupsuilla. Hän aukasi sen; toisella puolella oli kaksi thalerin kappaletta; toisella puolen muutamia pieniä rahoja ja yksi paperiin kääritty kultaraha.

Löytö ihastutti häntä aluksi. Tästä nyt saapi Liisa ja hänen mummonsa hyvät lahjat! ajatteli hän; mutta kukahan ne on pudottanut? oli hänen toinen ajatuksensa; jos kuitenkin voisin ne saada omistajalle takaisin! Huomena pitää kuulustelemani naapureissa, onko kukkaro keltään likeellä asuvalta pudonut. — Wille pisti sen taskuunsa. Samassa tuli yö-vartia, aukasi portin, poika pääsi sisään ja hiipi hiljaa rappusia ylös kammariinsa.

Seuraavana aamuna oli hän kipiä; viipyminen ulkona kylmänä yönä oli tehnyt hänen oikeen sairaaksi, niin ettei hän voinut nousta vuoteeltaan. Niin makasi hän kokonaisen viikon yksinään; huolta ei hänestä pidetty, kuin vaan niin paljon, että rouva toi hänelle kerran päivässä vähän ruokaa. Uuden vuoden aattona iltapuolella tuli hänen luokseensa sälli; tämä oli ollut joulun pyhinä poissa tervehtimässä äitiään, joka asui maalla.

Wille oli pannut löydetyn raha kukkaron makuu-vuoteensa alle; hän ei tahtonut ilmoittaa löytöänsä mestarille, sillä pelkäsi mestarin sen kanssa tekevän samoin, kuin juomarahainki kanssa — ja kukkaron sisältö oli liikuttamatta.

Nyt tuli sälli. Hän oli ystävällinen ja Wille ei malttanut olla hänelle kertomatta, mitä oli löytänyt; käski häntä myös kuulustelemaan, oliko kukaan naapureista pudottanut kukkaron.

"No, sitä en minä tee!" vastasi sälli. "Mitä olet löytänyt on omasi, — ja jos et yksinäsi tahdo rahoja pitää, niin anna minulle puolet ja Liisalleki osa! — Mikä tyhmyys että antaa rahat takaisin! Joka ne on pudottanut, on varmaan rikas, — Mitä hän sitte niillä tekee, kuin on kukkarossa; varmaan on hän jo totuttanut itsensä olemaan ilman niittä, — sinä ja minä olemme köyhiä ja tarvitsemme kyllä rahat!"

Nyt oli kiusaaja taas siinä, eikä Wille tienyt, mitä piti tekemän. Löydetty ei tosin ole varastettu, ajatteli hän, — pitääkö takaisin annettaman, mitä on löydetty? Liisa saisi vissiin niin paljoilla rahoilla kokonaisen hameen. Ei kuitenkaan rohjenut luottaa sällin puheesen. Jos äitini nyt vaan eläisi, sanoi poika itsekseen, niin hän kohta ilmoittaisi jos tämä on kiusaus. Luulen kuitenkin sällillä tällä kertaa olevan oikeen; mutta, jos tuo kuitenkin on synti? — jos taas omatuntoni tule saastutetuksi?

Sälli katsoi kysyvillä silmillä poikaa. "No Wille," virkkoi hän, "missä on kukkaro? Pannaan kahtia!"

Poikaa arvellutti asia, sydän oli levotoin, hän yritti jo ottamaan kukkaron piilosta, — mutta rouva tuli samassa tuomaan ruokaa ja sanoi sällille: "mieheni tahtoo puhutella teitä:" "Jää hyvästi, Wille, huomiseksi;" sanoi sälli mennessään, "varhain huomen aamulla tulen tervehtimään sinua."

Pieni ystävämme söi keitoksensa, heittiikse taas hiljaan pitkälleen ja muisti äitiänsä. "Oi, olispa hän vielä hengissä!" ajatteli hän, "kuinka vaikea on aina tietää mikä on oikeen, mikä väärin! Äitini neuvosi minua eroittamaan hyvän pahasta." Poika itki. Kukkaro teki hänelle huolen.

Kuin hän tuumi taitavansa ostaa Liisalle hameen ja toisinaan kukatiesi mummolle leipää eli muuta einettä, niin ilo, jonka täten ystävilleen tekisi, ihastutti häntä jo edeltäpäin; sen perästä taas johtui mieleen ettei rahat olleetkaan hänen omansa. Ohhoh, vuosi takaisin eli vielä äitini, silloin kirjoitettiin viimeisen kerran 1842, nyt viimeisen kerran 1843. Silloin sanoi äitini: vuoden lopussa pitää, poikani, muistelemasi, miten olet käyttäinyt kuluneella vuodella, oletko paljon väärin tehnyt ja senperästä lujasti päättää seuravana vuotena karttaa kaikkea pahaa. Minä tein niinkuin hän vaati, ja senjälkeen valvoimme vielä, kunnes yö-vartia huusi kaksitoista; sitte sanoi: jää hyvästi vuosi 1842! — ja suutelin äitiäni ja lupasin etten milloinkaan uudella vuodella saattaisi hänen mieltänsä pahaksi. — Minun rakas äitini! Hän kuoli pian — paljoa ennen vuoden loppua; mutta tahdon kuitenkin ilahuttaa häntä taivaassa! — Kun vaan tietäisin miten pitää tekemäni kukkaron kanssa.

Poika parka itkeä nyyhkytti, sillä se ei ollut mikään helppo asia, että luopua ilosta saada ostaa Liisalle uusi hame. Vihdoin nukkui hän ja heräsi vasta yövartian huutaissa kaksitoista. — "Jää hyvästi, jää hyvästi, vuosi 1843!" ajatteli hän, "nyt on uusi vuosi! Tänäin en saa suudella äitiäni, mutta tahdon katsella hänen hautaansa, sen taidan minä tehdä!"

Hän putkahti sängystä, sytytti pienen kynttilä-palan, joka oli jäänyt jälelle joulupuusta, ja otti käsille laukun piirustuksineen, joiden joukossa oli myöskin haudan kuva. Hän pani paperin matalalle tuolille, asetti kynttilän viereen ja lankesi polvilleen. "Rakas Jumala," sanoi hän, "Sinä olet ottanut isäni ja äitini minulta, minä en enään taida luvata heille olla kuuliainen lapsi; minulla ei enään ole muuta, kuin tämä hauta: nyt lupaan Sinun ja haudan edessä mielelläni tehdä kaikki, kuin sinä tahdot ja on sinulle otolliista!"

Poika käänsi paperin ja luki: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." "Anna minulle, o Jumala, siunauksesi, ja anna minun tulla hedelmä-puuksi!"

Kynttilä oli sammumaisillaan, ja Wille kerkisi sen palaissa tuskin panna kuvansa jälleen laukkuun ja mennä vuoteesensa. Hän nukkui kohta ja näki unta: Hän oli seisovinansa isossa pytingissä jonka ikkunat ja ovet olivat lujasti kiini suljetut, se oli vanki-huone: kaikki huoneet olivat täynnä onnettomia ihmisiä, jotka olivat tehneet syntiä. Eräässä nurkassa istui nuori mies kahleissa, jota pojan erinomattain oli sääli. "Mitä pahaa on tuo tehnyt?" kysyi hän eräältä mieheltä, joka näkyi olevan vankien vartia. "Hän on varastanut, pettänyt ja ei enään pääse vapaaksi"; vastasi mies, "hän on suuri pahantekiä, askeleen toisen perään on hän ottanut synnin tiellä, ja kuitenkaan ei hänen ensimmäinen rikoksensa ollut suuri; hän oli pitänyt itsellään kukkaron, jonka oli löytänyt, ja niin ensikerran eläissään tehnyt pahoin."

Wille heräsi, kello löi samassa yksi, yövartia huusi. Täynnä kauhistusta nousi Wille ylös, unen-pöppörässä sieppasi hän kukkaron ja juoksi porstuaan, jonka ovi oli katuun päin. "Yö-vartia!" huusi hän niin kovaan, kuin voi. Yövartia seisahtui kuuntelemaan. "Minä löysin joulu-aatto-iltana kadulta kukkaron, kuulustele kennenkä se on!" huusi Wille ja samassa viskasi kukkaron kadulle; yövartia otti sen ylös ja pisti taskuunsa. Mutta poika kääntyi takaisin ja puhtaalla omalla tunnolla laskiikse vuoteelleen, Pani kätensä ristiin ja sanoi rukoillen: "Minä kiitän sinua, o Jumala, että olet ohjanut minua oikealle tielle!"

Seuraavana aamuna tuli sälli lapsen vuoteen luoksi; kuume oli yölisistä tapauksista väkinyt. Wille ojensi tulikuuman kätensä houkutteliaalle ja sanoi lempeästi: "Jumala on ottanut minulta rahat; niitä ei minulla enään ole!"

Taas kului moniaita kuukausia. Wille oli jo kauan ollut terve ja kertonut sällille unensa uuden vuoden yönä; ja se nuori mies, vaikka oli varsin kevytmielinen, ei tohtinut soimata poikaa hänen työstään. Joitakuita päiviä ennen paranemistaan oli Wille kysynyt ystävältään yö-vartialta, oliko hänelle onnistunut saada tietoa kukkaron omistajasta ja tähän oli hän vastanut antaneensa sen eräälle mainiolle maalajalle, joka asui H:n puutarhassa. — "Luultavasti isä niille kolmelle lapselle, jotka näin koulusalissa," ajatteli Wille.

Talvi oli ohitse ja kevät oli käsissä. Aurinko paistoi kirkaasti ja taivas oli seljes, kaikki puut viherjöitsivät ja hedelmä puut olivat kukkia täynnä. Eräänä päivänä istui Wille työhuoneessa tuolillaan ja pujottian uhoja uusiin kenkiin; usein pyörähti hänen silmänsä avatusta ikkunasta ulos, jossa iloisia pääskysiä lenteli ja liehakoiten tekivät pesiään. Nauhat olivat pujotetut — samassa kuuli mestarin sanovan: "ota, Wille, lakkisi ja vie kengät Wirtasen rouvalle! Se asuu H:n puutarhassa, jossa provessorin rouva oli kestissä, se on provessorin rouvan miniä!"

Wille olisi mielellään tämän ilahuttavaisen käskyn tähden halanut mestaria. Kuinka lystiä päästää niin kauniilla ilmalla ulos, ja senlisäksi saada mennä H:n puutarhaan! Ehkä saan taas kurkistaa kouluhuoneesen, mietti hän ja nauroi itsekseen, — Siinä oli niin lysti puitteitten liisteillä istua ulkopuolella ikkunaa ja saada nähdä kaikki, mitä lapset tekivät. Hän juoksi kammariinsa, otti lakkinsa, ja lähti tielle kenkineen. Tänäin ei hän huolinut kirjakaupoista, hän ei tahtonut menettää aikaa ja juoksi riemuiten kaupungin läpi.

Vähässä ajassa tulikin H:n puistoon. Pienen portin kautta meni hän puistosta ryytimaahan, joka oli pytingin piha-puolella, ja, koettelematta oliko ovi auki, kiipesi lapselliisesta uteliaisuudesta puitteille, joita myöden nyt oli kasvanut köynnöksiä suurilla lehdillä ja kellon muotoisilla punertavilla kukkaisilla. Hän teki reijän lehtien ja oksien väliin varovasti, ettei niitä vahingoittaisi, ja katsoi reijästä. Huone oli tyhjä, mutta ikkuna auki, ja hän sai katsella kaikkia.

Mikä onni, jos saisin astua sisään ja oikeen tarkkaan katsella kaikkia kapineita! ajatteli hän; mutta laskii alas liisteiltä ja meni ovelle; se oli lukittu, samoin kuin ensimmäisenkin kerran. Hän alkoi nytkin kävellä ympäri huoneen edustalla, kunnes jokuun tulisi.

Toisessa päässä näki hän ikkunan niin ikään auki; hän seisahtui. "Mitähän tuossa huoneessa on? ehkä siellä on jokuun, jolle voin antaa kengät!" ajatteli hän ja välleen notkiasti kun kissa oli istumassa lehtien ja kukkien keskellä.

Illalla kirjoitti hän sitte ystävälleen Juliukselle mitä hän tässä näki, mutta en tahdo omilla sanoillani kertoa Willen mielipitoja, vaan sen siaan panen tähän pienille lukioilleni kopion hänen kirjeestä:

Rakas Julius!

Nyt taas on minulla erinomainen halu päästä maalajaksi! Minkätähden pitää olemani suutari? Ilkeät jalkimet, ilkeä pikilanka, ilkeät nahat! Kun minusta kerran tulee maalaja, niin kuvaan minä kaikki ihmiset paljain jaloin, ihan sentähden etten tarvitse muistakaan saappaita! — Tänäin olin H:n puistossa, jossa Wirtasen rouva asuu. Ovi oli kiini mutta minä kiipesin puitteiten liisteille niistä nähdäkseni, oliko kukaan huoneessa. — Ah Julius, olisitpa nähnyt sen huoneen! Näethän, minä soisin sydämmestäni jälleen nähdä äitini — ja yhtä sydämmellisesti soisin minä saavani kutsua semmoista huonetta omakseni! voi, Julius, olispa minulla semmoinen huone, niin olisin — jaa — niin olisin minä — maalaaja!!!

Kun seisoin ja katsoin ikkunasta sisään, niin ajattelin: noin kaunis lienee paratisi ollut! Näethän, likeellä ikkunaa oli huoneessa telineet; minä tiesin ne kohta olevan maaluu-jalat, sillä eräässä isäni piirustuksessa on semmoiset maalatut; vieressä oli siveltimiä ja väri-lautainen. Seinällä riippui kuvia — niitä en nähnyt oikeen selvästi — mutta — ei aikaakaan kuin olin keskellä permantoa; niinkuin orava putkahdin minä sisään, ennenkuin kerkisin ajatellakkaan! Mitkä somat kuvat! Eräällä pöydällä oli myöskin vartalokuvia, mutta kuvat seinällä olivat paljoa ihanammat; seinä-kaapissa oli kipsistä valettuja käsiä ja jalkoja, kaikki oli niin ihmeelliistä, mutta, niinkuin sanon, kuvat seinällä olivat kaikein kauniimmat. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä ja sen päällä oli liitua, paperia, lyijys-pännä; lankkuja, samanlaisia kuin isäni; vieressä oli mukava tuoli ja sanomalehtiä oli yltä ympäriseen, niissä oli pieniä kuvia aivan niin kuin sinun piplia-historiassasi; kaikki oli niin kaunista; mutta kuvat, kuvat seinällä olivat kaikkeen kauniimmat, niillä oli kullatut raamit. Minä en voi kaikkia kirjoittaa sinulle, mutta joukossa oli eräs, jossa maisema oli kuvattu; — etpäs usko, kuinka minä nauroin haikara-linnulle joka seisoi heinikossa ja koetti pitkällä jalallaan raapia itseänsä! — Merellä olevan myrskyn kuva on kauhia! Korkeiten valkeapäisien aaltojen keskellä on laiva kaatumaisillaan, merimiehet ovat säikähtyneen näköisiä, niin että mieleni teki rukoilla niiden poloisten edestä. Tämä kuva ei kuitenkaan ole paras. Eräs munkki on molempain tauluin välissä. — Julius, näkisitpä sen, hänen päällään on ruosteen karvainen viitta, hän pitää rukous-kirjaa kädessään ja nojaa itsiänsä patsasta vastaan luostarissa. Sen kasvot vasta on hyvästi tehty! Hän mahtaa vissiin olla hurskas, sen näkee hänen kasvoistaan.

Äiti vainajani sanoi usein: "joka rakastaa ja pelkää Jumalata, sen kasvoin on kirjoitettu, että niin tekee!" — Minä en koskaan ymmärtänyt tätä lausetta, sillä mielessäni oli aina kirjaimet, joita en kuitenkaan nähnyt kasvoissa: nyt ymmärrän mitä äitini tarkoitti, sillä munkin kasvoista taisin lukea että Jumala oli mielessä, ja murheellisen näkönen oli hän, — niin murheellisen — vissiin oli hän rukous-kirjastaan lukenut vapahtajamme kuolemasta! — Oi, Julius! Jospa äitini vielä eläisi että saisin kaikki kertoa hänelle! — Munkin vieressä oli sisilisko, se oli niin elävän näkönen. Opinkohan minä koskaan tekemään semmoisia kuvia? Minä rukoilen että Jumala tekisi minun maalaajaksi. Sanoihan äitini Jumalan kuulevan totisen rukouksen, sentähden rukoilen minä! — ja uskon toivoni tulevan täytetyksi. — Ole niin hyvä, rakas Julius, ja vie tämä viherjäinen lehti, jonka löydät kirjeessäni, äitini haudalle, minä otin sen Wirtaselta; kun en nyt asioistani voi kertoa äidilleni, niin lähetän kumminkin tään lehden. Jää hyvästi hyvä Julius! Sinä piiruat jo vissiin oikeen kauniisti; minä piiruan joka aamu aikaseen porstuan permannolla, sillä kammarissani ei ole ikkunata. Kohta kuin kuulen rouvan vispilöivän velliä, menen kyökkiin.

Ystäväsi — Suutarin oppi-poika, mutta vielä kerran maalaaja

Kuin minusta tulee maalaaja, niin maalaan minä kohta kaksi kuvaa, sen hurskaan munkin, ja — Pietarin, joka kielsi Herransa, ennenkuin kukko lauloi! muistatko vielä, kerroinhan minä sen sinulle. — Minä pidän aina mielessäni munkin kuvan, että tulisin niin hurskaaksi, kuin hän oli, ja Pietarin, etten enään valhettelisi. Jää hyvästi! tervehti isääsi; kuinka mielelläni söisin yhden hänen sämpylöistään! Täällä en koskaan saa sämpylätä.

Sinun Willesi.

Nyt jatkan kertomustani. Wille seisoi kauan huoneessa, joka niin ihastutti häntä. Vihdoin muisti hän, että hänen oli mentävä kotiin, jottei mestari suuttuisi. Hän tuli ulos ikkunan kautta ja löysi oven avoina. Kyökissä tapasi hän piian, joka sanoi hänelle herrasväen olevan kaupungissa provessorin luona ja käski hänen jättämään kenkät itselleen; rahat lupasi sitte tuoda mestarille.

Viikon-päivät kului ja rahat olivat vielä piialta tuomatta; mutta nyt vihdoin tuli niitä tuomaan ja Wille, joka jo toivoi piian unhottaneen koko asian ja mestarin kohta lähettävän häntä rahoja perimään, oli pahoilla mielin. Kuinka piti hänen nyt pääsemän H:n puutarhaan? — Ja sinne piti hänen kuitenkin pääsemän, kuvat piti hänen jälleen näkemän; niitä ikävöi hän niin kuin nälkäinen leipää.

Hän kuulusteli, oliko Wirtasen rouva tilanut kenkiä, ja sai tietää, että hän nykyjään oli ostanut monta paria valmiita ja ettei hän suinkaan moneen aikaan tarvinut uusia. Se oli paha; — Wille ei tietänyt millä keinoin saisi halunsa tyydytetyksi.

Kenkiä ommellessa, kuvia piirustaissa oli pojan mielessä kuvat maalaajan huoneessa, niistä näki hän unta ja tuumi kuinka piti saaman niitä taas katsella.

Jälleen kului viikkokausi; niin eräänä sunnuntaina nousi poika ylös aamulla kello kaksi, vaatettiikse ja juoksi kaupungin läpi esikaupunkiin H:n puistoon. Portti oli suljettu — siinäpä oli temppu, miten siitä päästä; mutta tämä este ei peruuttanut Willeä; hän istuihe maahan odottamaan, kunnes portti avattiin. Kauan odotti hän turhaan, aurinko nousi, kiurut lentelivät korkialla ilmassa; puistossa visersi sata-kielisiä lintuja. Vihdoin näki kärrit tulevan maito astioita täynnä, mies, joka ajoi, veti jämsästä, jonka toinen pää kelloneen oli puutarhan hoitajan asunnossa. Eräs poika avasi haukkottain suuren portin, mies ajoi sisään ja poika seurasi häntä.

Wille pistiikse portista sisään ja riensi ryytimaan pienelle portille, jonka löysi auki. Mutta säikähtyi kun näki ikkunan luukut olevan kiini.

Pytingin vieressä oli lehmus; tähän tuuheaan puuhun kiipesi poika ja aikoi siinä odottaa, kunnes ikkunat avattiin; tästä piilopaikastaan näki hän kaikki mitä alaalla tehtiin! Kuinka lystiä oli hänestä istua viherjöitsevässä puussa, ja hyvin näki siitä ikkunat!

Hän kuuli kellon lyövän — se oli viisi — nyt avattiin ikkunan luukut, ja ikkunatkin. Wille tunsi sydämmensä tykyttävän, siivet olisivat pitäneet hänellä olla taitaakseensa kohta lentää kuva-huoneesen, mutta ei rohjenut vielä liikkua paikaltansa. — Niinkauan kuin piika, joka avasi luukut, oli huoneessa, ei hän tohtinut tulla lehtimajastaan; minkä luulon saisi piika, jos näkisi hänet ikkunasta tulevan sisään? Uteliasuudensa ruvesi hävettämään häntä, hän pelkäsi saavansa toria, — mutta kääntyä takaisin kuvia näkemättä? — sitä hän ei voinut tehdä! "Eihän Jumala sentähden saata vihastua minuun," ajatteli hän, "eihän minulla mielessä ole mitään pahaa — tahdon vaan nähdä niitä kauniita kuvia."

Piika käveli edestakaisin, lakasi ja siivosi huonetta ja meni sen perästä toiseen huoneesen luultavasti tekemään saman. Nyt ei Wille enään malttanut olla alallaan. Hän tuli puusta maahan, juoksi ikkunan luoksi, kiipesi puitteita myöten ylös ja putkahti huoneesen öljy-maalinkilla tehtyin kuvain eteen, jotka niin olivat mielyttäneet häntä. Munkki oli taas hänen silmiensä viehätys; sitä katseli hän, sen kaunista muotoa, sen vieressä olevata pientä sisiliskoa, sen päällä olevaa ruosteen karvaista viittaa, ja rukouskirjaa, josta näytti äskettäin lukeneen, kaikkia silmäili hän vuorottain. Hän seisoi siinä niinkuin naulattu, suu vähän auki ja silmät taulussa kiini; kätensä oli pannut ristiin — hän oli ihastusta täynnä. — Hän ei kuullut kuin ovi avattiin, eikä huomanut että jokuun tuli sisään.

Maalaaja Wirtanen tuli työhuoneesensa; häntä kummastutti se pieni vieras siinä niin varhain aamulla; ensin oli hän valmis luulemaan poikaa varkaaksi, mutta kun näki, kuinka lapsi seisoi vakaisena kuvan edessä, niin tämä luulo haihtu mielestä; hän astui likemmäksi ja seisahtui pojan taaksi. — Samassa likisti tämä ristissä olevat kätensä yhtäkkiä rintaansa vastaan ja sanoi kovalla äänellä: "Ah, hyvä Jumala, salli minunki tulla maalaajaksi!"

Nämä innolla puhutut sanat liikuttivat erinomaisesti Wirtaista; lapsi sai hänestä itselleen ystävän, tämä laski kätensä hänen olkapäälleen ja, ikään kuin unesta heräävä, käänsi Wille itsensä häneen päin. Sanaa virkkamatta seisoi hän herran edessä, joka katseli häntä hämmästyksellä, kuin kohta alkoi tunnustella hänen muotoansa.

"Minä uskon, lapseni, että olemme ennen nähneet toisemme!" sanoi herra
Wirtanen.

"Niin, minä uskon — te olette — te maalasitte vanheimpani haudan — ja kirjoititte kuvaan." —

"No sitte oletkin se sama!" virkkoi maalaaja ystävällisesti; "mutta kuinka olet tullut tänne? — mitäs täällä teet?"

"Voi, nuo kuvat!" vastasi Wille ja löi silmänsä maahan päin; mutta pikaan otti hän herraa kädestä ja sanoi: "minä rukoilen antakaa minulle anteeksi!" Maalaaja, joka jo oli pojan ystävä, lupasi pojalle edeltäkäsin anteeksi, ja kehoitti häntä kertomaan, miten oli tullut huoneesen. — Hän taputti kädellään ystävällisesti poikaa poskelle, ja Wille kertoi hänelle vilkaasti, mikä oli hänen tänne saattanut.

Nyt pitää kertomamme yhtä ja toista sen ystävällisen miehen elämäkerrasta, jonka talossa pieni ystävämme nyt oli. Hän oli ainua poika sille provessorille, jonka Wille parin kertaa oli tavanut lukemassa, ja oli nainut tyttären eräältä rikkaalta kauppamieheltä, joka myöskin asui kaupungissa. — Se oli tämä kauppamies, joka viskasi thalerin Willelle, silloin kuin hänen valkeat silkki-vaate-kengänsä putosivat ropakkoon, ja Laura, hänen tyttärensä tytär, oli samana päivänä hänen luonaan ja katsoi pikimältään ikkunasta sitä onnelliista suutarin oppipoikaa. — Tälle oli ukko lähdettänyt ne pienet kengät, jotka Wille kiitollisuudesta viskasi ikkunasta sisään.

Herra Wirtanen oli varakas mies, hänellä oli välttävä oma omaisuus ja sai vaimoneensa paljon tavaraa, hän eli hyvin onnellisesti; kuitenkaan ei hän ollut luettava niiden ihmisten joukkoon, jotka käyttäävät suurimatkin sisään tulot vaan omaksi hyväksensä; omaisuudensa suhteen olisi hän taitanut elä suurellisemmasti, mutta hän kartti kaikkea ylöllisyyttä taitaakseen auttaa puutteenalaisia.

Hänellä oli kolme lasta, joilla oli opettaja ja opettajatar — nämä lapset olivat ne, kuin Wille näki kouluhuoneessa, joka samalla kertaa oli tyttöjen ja opettajattaren asuma-huone. Viivanto opissa ja piiruamisessa neuvottiin lapset maalaajalta itseltä. Kolme kertaa viikossa piti heidän kokoontuman hänen työhuoneesensa; Jyrillä oli mallina pienet vartalo kuvat kipsistä, Laura teki lyijys-pännällään huoneita ja kirkkoja ja Aunu veti viivoja. Lapsilla oli koko päivän jotain tehtävänä, ainuastaan illoilla saivat olla omassa vallassaan, mutta vapaus oliki sitte vasta heistä oikeen lystiä; ja niin hyvin isälle kuin äitillekin, sekä niiden vanhemmille, jotka kaikki illoiksi tulivat yhteen juomaan teetä, oli paljon huvitusta näiden iloisien lapsien leikittelemiisistä. Perimmäisen hyvä oli tämä kotoelämä, ja jokainen vieras, kuin sattui olemaan heidän joukossa, tunsi pian siitä itsessään hyväntekevät vaikutukset.

Maalaaja Wirtanen oli kaikilta rakastettu; sydämellisellä ystävyydellä kohteli hän jokaista ihmistä, kaikille, etenkin lapsille, osasi hän aina sanoa hyvän sanan. Omista lapsistaan oli hänelle niin paljon iloa, että oli mielellään heidän seurassaan. Kaikki, kuin ilahutti eli suretti heitä, puhuivat he hänelle täydellä luottamuksella ja hän iloitsi ja suri heidän kanssaan, niin totisesti kuin hekin, — hän oli lapsi leikitellessä heidän kanssansa. Luonnollisesti seurasi tästä hänen mielialastaan, tästä rakkaudesta lapsiin että ystävällisesti kohteli vieraitakin lapsia, joka teki että kaikki hänen pienet tuttavansa olivat mielellään ja uskaliaat hänen seurassaan ja rakastivat häntä. Olihan hänen ystävällisyydensä mielyttänyt Willeäkin, jo kuin ensikerran kohtasi hänen vanhempainsa haudalla; samoin vaikutti hänen puheensa ja käytöksensä pojassa nytkin hyvän mielen ja luottamuksen, kuin hän tavallisella hyväntahtoisuudellaan käski tätä pientä kutsumatointa vierasta kertomaan elämänsä vaiheet, ja Wille, joka niin kauan oli tottunut kärsimään mestarinsa kovuutta ja äkäisyyttä, luuli uneksivansa, kuin sai kertoa kaikki ja maalaaja niin ystävällisesti kuunteli häntä.

Ihan kuin hän oli päättänyt kertomuksensa ja Wirtanen vielä kyseli häneltä yhtä ja toista hänen entisestä elämästään ja nykyisestä tilastaan, avasi Jyri oven ja sanoi: "Tule isä juomaan kahvia! Äiti odottaa, Laura ja Aunukin ovat jo tulleet!"

"Tule poikani vähän ensin tänne," sanoi Wirtanen. "Näethän pojan tässä! hän löysi raha-kukkarosi jouluiltana; hän on sama, josta yövartia, joka toi kukkaron, kertoi. Silloin lupasit antaa hänelle lahjan; molempain täytyy meidän hävetä, että olemme unhottaneet koko asian. Mene nyt äitisi puheelle ja sano, että tuon vieraan kanssani kahville; me tulemme kohta perästä! — Tahdotko, lapseni, tulla kahvia juomaan kanssamme?" sanoi hän kääntyen poikaan päin.

Poika, kuin tiesi saavansa hyvän aamiaisen, punastui; kaikki lapset juovat mielellänsä kahvia ja Wille ei pitkään aikaan ollut maistana tätä juomaa, mutta muisti mestarin ja sanoi, ollen kahdan vaiheella: "minä kiitän — mestari saattaisi torua minua — jo on myöhä!"

"Minä laitan mestarilta kysymään lupaa," vastasi Wirtanen; hän soitti kelloa ja palvelia tuli sisään: "Anton," sanoi hän tälle, "mene suutari-mestari N:n luoksi, ja sano hänelle, että hänen oppi-poikansa on meillä ja että minä pyydän häntä antamaan pojan olla täällä vielä tunnin verran aikaa, minä saatan itse hänet sitte kotiin!"

Maalaaja vei nyt poikaa kädestä ruokasaliin; rouva otti hänet vastaan ystävällisesti, Laura ja Aunu katselivat häntä uteljaisuudella, niinkuin kaikki pienet tytöt tavallisesti tekeevät. Kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä, opettaja ja opettajatar olivat myös saapuvilla. Wille sai istua Jyrin ja hänen isänsä välissä, Wirtasen rouva antoi hänelle suuren kupin kahvia ja siihen lisäksi koko joukon vehnäsiä. Tämäpä oli aamiainen!

Wille joi pitkällisesti kahvinsa, kasti vehnäsiään ja nautti niitä nähtävästi mielellään; suurinta vehnäsistään piteli kädessään, hän käänteli sitä ja katsoi herraa ja rouvaa silmiin. Häntä käskettiin sitä syömään, mutta hän ravisti päätään. Toiset lapset olivat jo lopettaneet aamiaisensa, mutta Wille katseli aina vielä kainustellen leipäänsä, ja ei saanut sitä menemään samaa tietä kuin ne vehnäset, jotka jo oli syönyt. Vihdoin virkkoi hän: "Saanko viedä tämän myötäni Liisalle."

"Liisalle?" kysyivät kaikki kummeksien, "kuka se on?"

Nyt kuin poika kerran oli ilmoittanut mielialansa, niin tuli rohkiammaksi. Hän kertoi kaikki mitä tiesi pienestä ystävästään, puhui kuinka se piti paljon arkkuisestaan, sen ilosta kuin hän vei sille leipää ja antoi puolet aamiais-keitoksestaan, ja sen mielipahasta kuin rouva oli saanut tiedon heidän tuumastaan. Hän puhui myös että Liisa sai provessorilta joka viikko kaksi rossa, aina siitä päivin kuin hän oli lähettänyt hänet sinne.

Ne toiset lapset kuuntelivat tarkasti ja ilo mielin hänen kertomusta, ja kun kuulivat että heidän rakas isänsäisä oli asiaan sattuvainen, niin se enensi heidän mielihyväänsä.

"Meidän pitää saaman Liisalle jotakin kokoon!" sanoi Jyri.

"Jok'ainuasta päivällisestä pitää meidän paneman hänelle tallelle ruokaa!" virkkoi Laura ja Aunu sanoi: "Jaa, ja nyt kaadetaan pieneen putelliin kahvia ja lähdetetään Willen keralla putelli Liisalle!" Riemulla otettiin tämä viimeinen esitys vastaan. Laura juoksi hakemaan putellia, ja Wirtasen rouva ei ollut vastaan, että kaasivat tähteet kahvi-pannusta siihen, sokuri ja maidon päällys eivät jääneet unhotukseen, jonka perästä putellin suuhun pantiin tulppa. Jokainen lapsista panivat vehnä-leipäsen pieneen koriin, joka oli salissa, ja Willen piti kantaman kaikki tyyni pienelle ystävälleen.

"No, tuo on kaikki hyvin", sanoi Wirtanen, "mutta Jyrin pitää muistaa, että on velassa Willelle. Jyri pudotti kukkaronsa kaikkine rahoineen, kuin hän jouluaatto-iltana tuli kotiin isänsä-isän luota; kultarahansaki silloin putosi, jonka oli saanut äidinsä isältä."

"Mitä sanoit, Jyri, silloin, kuin havaitsit vahinkosi?" kysyi maalaaja pojaltaan.

"Minä sanoin", virkkoi Jyri heti, "että lahjoittaisin kaikki kukkarossa olevat hopiarahat sille, jolta saisin kukkaroni takaisin; ainuastaan kulta-rahan, jonka äitini isä lahjoitti minulle, pitäisin itselläni."

"Ja tätä lupaustasi et ole pitänyt", sanoi Wirtanen. "Se, poikani, ei ole oikeen tehty; kuinka hyvin olisi Wille käyttänyt rahat! hän olisi uskollisesti niillä auttanut nikkarin tytärtä ja sen vanhaa äidin äitiä."

"Minä tarjosin yövartiaalle rahat", sanoi Jyri hämille tulleena, "mutta hän ei ottanut niitä vastaan, kuin itse ei ollut löytänä kukkaroa."

"Hän puhui kuitenkin pojasta, joka oli antanut sen hänelle ja pyysi sinua silloin asiasta likemmin kuulustelemaan. Minä unhotin sen perästä muistuttaa sinua, mitä olit velkapää tekemään, ja olen siitä nyt pahoilla mielin; kuin sanoin, molemmat olemme tehneet väärin ja pitää nyt miettimämme, kuinka asia on autettava."

Moniaita päiviä tästä tapauksesta kirjoitti Wille ystävälleen
Juliukselle:

Rakas Julius!

Mene hautausmaalle ja kerro rakkaalle äidilleni, että minusta nyt tulee maalaaja! Etpäs usko, minua neuvoo nyt piiruamaan sama herra, joka on maalanut sen kauniin munkin. Voi kun olen onnellinen! Mutta nyt tahdon kirjoittaa mitä minulle on tapahtunut. Sama herra, joka pani värit minun piirustukseeni, on mainio maalaaja; se on juuri hän, joka on maalanut sen hurskaan munkin ja hän opettaa nyt minua! Hän on puhunut huoltajani kanssa ja on saanut hänet pitämään minua koulussa, jossa nyt käyn jokapäivä ja opin paljon uutta. Kuin kello yksitoista pääsen koulusta, niin menen herra Wirtasen luoksi ja saan piiruta samassa huoneessa, jossa munkki riippuu. Perästä puolen päivän teen vasta kenkiä. Herra Wirtanen sanoo, että hän koettelee minua muutamia vuosia. Jos olen tottelevainen mestarille, koulussa ja piiruamisessa ahkera, niin sitte saadaan nähdä, olenko soveljas maalaajaksi ja kelpaako minun tukkunaan antauda tämän taiteen harjoittamiseen. — Jos nyt sentähden herra Wirtanen muutamien vuosien perästä näkee minusta aikoja myöten tulevan oivallisen maalaajan, niin saan lakata kenkien teosta; mutta jos hän sanoo ei kelpaavani siksi, niin jään suutariksi.

Voi, Julius, kuinka tahdon olla ahkera! kuinka mielelläni tahdon tehdä kaikki, mitä mestari tahtoo! En nyt enään väkinäisesti paikkaa vanhoja kenkä-rania — ja jos toisinaan en saa ruokaa tarpeeksi, niin en ole siitä milläänikään; — minä olen kylläinen ilosta! Minulla on niin paljon kuin ilahuttaa minua! Herra Wirtasella on kolme lasta, jotka kaikki saavat kuukaus rahoja isältään; niillä aikoovat he auttaa Liisaa ja hänen mummoansa! Herra Wirtanen on lähettänyt erään lääkärin hänen luokseen, joka tekee hänen terveeksi, niin että taas voipi kehrätä. Liisa pannaan myös kouluun oppimaan neulomaan, että sillä keinoin vastedes, kuin tulee isommaksi, taitaisi elättää mummoansa.

Ja nyt jää hyvästi, rakas Julius, muista mennä hautausmaalle!

Sinun Willesi.

Enemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin nähtiin alkukesänä eräs nuori sälli astuvan sitä kaupunkia kohden, jonka hautausmaassa Willen vanhemmat lepäsivät. Kuin tuli hautausmaan kohdalle, poikkesi hän tieltä ja meni tähän rauhan asumasiaan.

Hautausmaa oli mäen rinteessä; matkustavainen katseli siitä kaupunkita ja silmänsä etsivät ylös kaikki tutut talot; ihmetellen silmäili hän erästä niiden seassa. Hän näkyi tuntevan sen oikeen hyvin, mutta siinä oli jotain, jota hän oudoksui; ennen oli se ollut keltanen, nyt oli se viherjäinen; katto oli ennen ollut laudoista, nyt oli se tehty kaakelista. Sälli valmistiikse kiiruhtamaan alas kaupunkiin, hän tahtoi ainuastaan vielä vähän katsoa ympärilleen hautausmaalla.

Tässäki näki ettei kaikki ollut entisellään. Hän tunsi hyvästi paikan, jossa ennen oli halpa hautakumpu; se oli vielä paikallaan, mutta sen ympäristö oli uusi! kummun ympärillä oli nimittäin viherjöitseväinen pensas-aita. Päällä kasvoi, niin kuin monta vuotta ennenki, neljä kauniisti kukkivaa kasvinta; entiset ei ne voineet olla, sillä ne olivat jo aikoja sitte kuivaneet; sen tiesi sälli. — Tarkemmin katsoissaan näki hän kivi-liuskan kukkien välissä, jossa oli niiden kahden vainajan nimet, jotka lepäsivät kummussa.

Haudan kaivajan vaimo tuli kastelemaan kukkia; sen teki hän joka ilta, sillä sai maksun siitä, että vaali hautaa. Kuin hän likeni vesi-astianeen, kysyi sälli: "kuka on niin kauniiksi koristanut tuon haudan?"

Vaimo seisahti ja vastasi: "Sen on tehnyt se nuori maalaaja N., niiden poika jotka tässä lepäävät. Hänestä on tullut ylistettävä mies, jollen on hyvin käypä maailmassa."

Sälli kuunteli kiiltävillä silmillä vaimon puhetta. "Onko hän täällä?" kysyi hän innokkaasti sydämmensä tykyttäissä.

"On," vastasi vaimo, "hän asuu tuolla viherjäisessä pytingissä, jonka katto on kaakelista, erään leipurin luona, josta hän pitää paljon. Niistä molemmista osaan kauniin kertoelman. Leipoja oli usein auttanut maalaajata ja tehnyt hänelle hyvää, kuin viimemainittu oli pieni, ja silloin oli poika luvanut kasvattuaan isoksi maalata hänelle leipurin taulun. — Mennä syksynä oli valkia valloillaan leipojan luona, tuli poltti katon ja koko joukon muuta tavaraa; vahinko oli suuri ja mies raukan täytyi kuluttaa paljon, ennenkuin sai huoneensa jälleen voimaan. — Siihen tuli vielä että leivän ostajat välillä olivat jättäneet hänet, ja kuin taas alkoi leipoa, niin ei kukaan ostanut hänen leipiänsä.

"Nyt tuli myös menneenä syksynä se nuori maalaaja tänne ja kun sai kuulla leipojan onnettomuudesta, maalasi hän hänelle taulun, niin kauniin, että kaikki ihmiset seisahtivat sitä katselemaan! Mutta se onkin niin luontiasti maalattu, että oikeen mieli tekee haukkaamaan siitä maalatusta leivästä! Nyt alkoi taas ostajat toinen toisensa perään ilmestyä hänen puotiinsa ja menekki on nyt niin suuri että tuskin kerkiää saada leivotuksi tarpeeksi asti. — Ei kauan sitte tuli maalaaja taas tänne, sillä leipuri odottaa poikaansa kotiin, joka kuleksi ympäri sällinä. Tätä tapaamaan on hän nyt tullut, sillä ne molemmat lieneevät hyvät ystävät. Leipurin poika ei tiedä mitään siitä kuin on tapahtunut; siitä eivät ole hänelle mitään kirjoittaneet; ensin ei isä tahtonut tehdä poikaansa murheelliseksi surkeilla sanomilla, kuin onnettomuus sen kautta ei kuitenkaan olisi tullut autetuksi, — ja onnellaan taas tahtoo ilahuttaa poikaansa vasta kuin tulee kotiin!"

Tarkasti kuunteli sälli kertomusta; kaksi suurta vesipisaretta juoksi hänen päivettyneitä poskiansa myöten. Hän kiitti ystävällisesti vaimoa, joka niin hyväntahtoisesti oli vastanut hänen kysymyksilleen ja lähti käymään hautausmaalta. Yhtäkkiä astui hänen eteensä nuori mies, joka jo vähä ennen oli ilmestynyt paikalle, vaikka ei vaimo ja sälli häntä hoksaneet, — ja ystävät, Julius ja Wille seisovat vastakkain ja syleilivät toinen toistaan.

Willestä oli niin muodoin tullut maalaaja! — Siksi oli Wirtanen havainut hänen kelpaavan ja oli mielellään opettanut tätä erinomaisilla luonnon lahjoilla varustettua poikaa. Nyt oli Wille jo kauan ollut kuuluisa ja monesta teoksestaan saanut sekä rahaa että kunniaa, ja ensimmäisen suuren hinnan, kuin sai eräästä kauniista taulusta, oli käyttänyt muistomerkiksi ikuisesti muistossaan pysyväisten vanhempainsa haudalle.

Tulevana vuotena aikoo hän matkustaa Italian maahan saamaan täällä taideiten kotimaassa vielä enemmän oppia. Hänestä on tullut nuori mies, jota kaikki pitäävät, niinkuin hän hyvin ansaitseekin, kunniassa; Wirtanen rakastaa häntä niinkuin omaa lastansa. Hän on ahkera, innokas ja hänellä on vielä lapsellinen mielensä; äitinsä hurskaita opetuksia ja päätöstänsä, että äidillensä vielä taivaassakin olla iloksi, ei ole unhottanut, ja ei vastakaan ole unhottava, sillä

Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa
Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.

End of Project Gutenberg's Suutarin oppi-poika, by Thekla von Gumpert