Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PIKKU FADETTE

Kyläkertomus

Kirj.

GEORGE SAND

Ranskankielestä suomentanut Ester Peltonen

Suurten kertojain teoksia II.

WSOY, Porvoo, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo, marraskuun 22 p:nä 1904.

GEORGE SAND.

Viime heinäkuun 5:s päivä (1904) oli merkkipäivä koko kirjalliselle maailmalle. Silloin nim. oli kulunut 100 vuotta sen naisen syntymästä, joka käytti yllämainittua miehen nimeä kirjailijanimenään — nimeä, joka on tunnettu kaikissa maissa ja joka epäilemättä on säilyvä sukupolvesta sukupolveen kaikkien aikojen kuuluisimpien kirjailijanimien joukossa.

Tämä nainen, omalta nimeltään Amandine Aurore Lucie Dupin , syntyi Pariisissa 1804. Vanhempien avioliitto oli onneton. Isä oli vanhaan ylhäiseen porvarisukuun kuuluva upseeri, äiti halpasyntyinen rahvaannainen, lahjoiltaan heikko, luonteeltaan seikkailuhaluinen. Tyttö peri molemmilta: isältään lahjakkuutensa ja kirjailijataipumuksensa, äidiltään runsaan annoksen oikeata rahvaanverta, jolla sittemmin oli niin suuri merkitys hänen kirjallisessa toiminnassaan.

Aikaisemmat lapsuusvuotensa vietti pieni Aurore tässä sekasointuisessa kodissa, mutta joutui isänsä kuoleman jälkeen isoäitinsä luo Nohant nimiselle maatilalle, jossa eli aina 18:een ikävuoteensa saakka. Tämä aika oli hänen kehitykselleen kaikin puolin suuriarvoinen. Isoäiti oli sivistynyt, valistusajan rientoja harrastava nainen, vaikuttaen tuntuvasti nuoren tytön herkkään mieleen. Opillisesta puolesta piti huolta erikoinen opettaja, jonka työtä täydensi 3-vuotinen kurssi luostarikoulussa ja isoäidin suuri kirjasto. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että hän täällä tutustui perinpohjin luontoon ja kansan elämään. Hänellä oli avoin silmä kaikelle, mitä ympärillään tapahtui, ja hänen suonissaan pulppusi tuo voimakas rahvaanveren pisara, joka sai hänen kiintymään kansaan ja erikoisella mielihartaudella tutustumaan sen elämään ja sielunliikunnoihin. Näistä ajoista hän sitte myöhemmässä kirjailijatoimessaan ammensikin suurimmat ja puhtaimmat vaikuttimensa.

Isoäidin kuolema v. 1822 tempasi nuoren Auroren irti tästä onnellisesta maalais-maaperästä, siirtäen hänet äitinsä luo Pariisiin. Mutta äiti ja tytärpä eivät sopineetkaan yksiin, eikä kulunut monta kuukautta ennenkuin tästä 18-vuotiaasta tytöstä tuli rouva Dudevand . Avioliitto solmittiin miltei leikiten, mutta jatko oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Toisella puolella lahjoiltaan keskinkertainen upseerikasvatuksen saanut aatelismies, luonteeltaan raa'ahko ja aatteellisia harrastuksia vailla — toisella puolella nuori, tulinen, nerokas nainen, joka vaati elämältä ja tahtoi elämälle antaa. Sakea olut ja kuohuva viini eivät sopineet yhteen, tasapainoa ei syntynyt; välit kävivät riitaisiksi, mies alkoi juoda ja elostella muiden naisten kanssa — toverina nuoren aviovaimon avioton veli. Kaiken tämän onnen-orpouden ja viheliäisyyden keskellä elää kituutti nuori vaimo vuodesta vuoteen, ainoana lohdutuksenaan avioliitosta syntyneet lapsensa, poika ja tyttö. Vihdoin tämän 9 vuotta kestäneen avioliiton ulkoisetkin siteet katkesivat v. 1831, mies ja vaimo menivät eroon asumaan — ja siihen päättyi Auroren elämän ensimäinen ajanjakso, n.s. porvarillinen aika .

Seuraavaa on sanottu hänen seikkailu-aikakaudekseen . Se alkoi siten, että nuori rouva siirtyi Pariisiin, mieli täynnä kärsimystensä tuntoa, onnenkaipuuta ja vapaudenhalua — lapset jäivät toistaiseksi isän luo maalle. Hän päätti ruveta kirjailijaksi ja kirjotti ensi työkseen tunnetun kirjailijan Jules Sandeau'n kanssa "Rose et Blanche" nimisen romaanin sekä yhtä rintaa sanomalehti "Figarohon". Mutta jo seuraavana vuonna hän esiintyi yksinään sillä nimellä, jolla jälkimaailma hänet varsinaisesti tuntee — George Sandin nimellä. Se oli romaani "Indiana", joka teki hänet heti kuuluisaksi, ja sitä seurasi yhtämyötään uusia: "Valentine", "Lélia" y.m., jolla viimemainitulla hän jo voitti eurooppalaisen maineen. Ne kaikki pulppusivat hänen omasta elämästään, väkevinä ja mukaansa tempaavina kuin keväinen koski. Ne olivat syvästi loukatun, kärsivän naisen hätä- ja vapautushuutoja — naisen oikeuksien, sydämen oikeuksien ja vapaan rakkauden puolesta yhteiskunnan sovinnaisia tapoja ja avioliiton useinkin puristavia ja kuolettavia kahleita vastaan. Hänen mielestään rakkaus oli Jumalan ääni ihmisessä, syvä ja voimakas synnynnäinen intohimo, joka vain vapaan antautumisen pohjalla voi tehdä ihmisen onnelliseksi — ja onneen oli ihminen oikeutettu! Hänen tarkotuksensa siis oli suuri ja puhdas, ja hän puhui sen puolesta kärsineiden ja vertavuotavien sydämien elämänkokemusten valtavalla voimalla. Mutta samaan aikaan hän itse antoi omalla elämällään paljo puheen ja moitteen aihetta. Jo ensimäiseen työtoveriinsa Jules Sandeau'hon hän oli rakkaussuhteessa; sitte hän rakastui intohimoisesti kuuluisaan kirjailijaan Alfr. Musset'iin, mikä rakkaus alkoi suurella ilolla, mutta loppui suureen suruun. Senjälkeen hän kiintyi erääseen italialaiseen lääkäriin Pagelloon, sitte sellaisiin kuuluisuuksiin kuin runoilija Prosper Mérimée sekä säveltäjät Liszt ja Chopin, jonka viimemainitun kanssa hän eli yhdessä kokonaista 8 vuotta. Tämä oli hänen onnetonta seikkailuaikaansa, josta hän on itse tunnustanut ettei hän kenenkään kanssa löytänyt sitä suurta ja kokonaista lemmen onnea, jota hän niin palavasti etsi. Koko aikana hän kuitenkin hoiti ja kasvatti lapsiaan niinkuin hellä äiti ainakin, ja hänen eronsa Chopinin kanssa tapahtui siten, että poikansa Maurice mieheksi kasvettuaan ei jaksanut sietää äitinsä suhdetta tähän mieheen, vaan George Sandin täytyi valita poikansa ja rakastajan rakkauden välillä, ja hän valitsi — pojan rakkauden.

Näiden repivien elämänkokemusten pohjalta kumpusi romaani toisensa perään hänen vireästä kynästään. Eikä hän kirjottanut yksistään omia kokemuksiaan, vaan yhtä paljon niiden lukuisten etevien henkilöiden vaikutuksen alaisena, joiden kanssa hän joutui tekemisiin — hän oli kuin kaiku, joka toi eri äänet vahvistettuina kuuluviin. Niinpä hän, jouduttuaan sosialistien tuttavuuteen, kirjotti toisena seikkailu-vuosikymmenenään etupäässä yhteiskunnallisia romaaneja, joissa hän esitti puseropukuisia talonpoikia ja käsityöläisiä, julistaen veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Yksityiset henkilöt ja niiden kärsimykset saivat jäädä syrjään, kun hän nyt käsitteli kokonaisten kansanluokkien elämän ja onnen ehtoja, ollen tuon meidän aikanamme niin suurimerkityksellisen yhteiskuntaromaanin ensimäinen tienraivaaja.

Tätä aikajaksoa seuraa George Sandin elämässä lyhyt aikakausi, jota voisimme sanoa hänen valtiolliseksi aikakaudekseen . V. 1848 puhkesi Ranskassa n.s. "helmikuun vallankumous". Antaessaan vastamainituissa yhteiskuntaromaaneissaan sosialistien aatteille kuuluvuutta ja kantavuutta, oli George Sand osaltaan ollut muiden mukana tätä vallankumousta valmistamassa. Luonnollista oli että hän, jonka mielilause oli että "tasavalta on paras perhe, kansa paras ystävä", oli vallankumouksen puhjetessa mukana. Hän kirjotti uutterasti väliaikaisen hallituksen lehteen "Bulletin de la République", jopa perusti omasta puolestaan kansanvaltaisen viikkolehden, muusta puhumatta. Mutta kun vallankumous, josta hän oli niin suuria toivonut kansansa ja koko ihmiskunnan tosi hyväksi, päättyi veriseen kesäkuun kapinaan, vetäytyi George Sand masentuneena rakkaaseen Nohantiinsa. Hän oli tosin vielä kirjevaihdossa vallankumousmiesten kanssa aina 1855:een, mutta kun se kansa, joka vallankumouksen kautta pyrki tasavallaksi, jo 1852 suuteli nöyrästi Napoleon III:n kunnianhimoista keisarisapelia, niin ymmärtää sanomatta miten musertavasti sellaisen lopputuloksen täytyi vaikuttaa George Sandiin.

Vallankumous hänet siis tavallaan karkotti nuoruudenaikansa rakkaaseen Nohantiin. Ja siellä hänessä heräsivät voimakkaina eloon nuoruudenajan muistot ja kokemukset rahvaan keskuudessa — heräsivät ja pulppusivat paperille monina ihanina kyläkertomuksina : "La petite Fadette", "François le Champi", "Les Maîtres Sonneurs" y.m., joista ensinmainittu, mestarillisin kaikista, nyt ilmestyy suomeksi. Näillä kertomuksilla hän vallotti koko Ranskan kansan, ja ne ovat juuri ne, jotka epäilemättä kantavat hänen nimeänsä kauvimmin jälkimaailmaankin. Niissä hän ei ole enää tultasäihkyvä, taisteleva nainen, eikä intoileva sosialististen aatteiden ja teorioiden julistaja, vaan paljon kokenut, malttunut ja vakaantunut, miltei äidillinen vaimo, joka kirjottaa niin lämpimästi ja yksinkertaisen kauniisti, että sitä lukee ihastuksella kaikkien maiden syvät rivit. Ja ne siveelliset aatteet, joita hän näissä kertomuksissaan ajaa, tapaavat vastakaikunsa kaikkien maiden ja kaikkien aikojen rahvaan sydämessä — ne ovat koko maailman yhteistä omaisuutta.

Mainitsimme näissä kyläkertomuksissa ilmenevän äidillisen piirteen. Se tuleekin hänessä tästä lähtien yhä voimakkaammaksi ja kirkkaammaksi, niin että hänen viimeistä kahtakymmentä elinvuottaan onkin sanottu hänen äidilliseksi aikakaudekseen . Hän asuu yhä edelleen rakkaassa Nohantissaan, ja kirjottaa yhä edelleen pari kolme teosta vuodessa, romaaneja ja näytelmiä, jopa viime aikoinaan lastenkertomuksiakin. Se on tämä paljon kokenut, lämminsydäminen äiti ja vanhus, joka nyt puhuu viisaan tyyneydellä, mutta jonka mielikuvitus on vielä yhtä eloisa ja luonne yhtä verevä kuin nuorempinakin päivinään. Hän elää "tyynen ja onnellisen vanhuuden päiviä", niinkuin hän itse sanoo. Poikansa ja tyttärensä ovat menneet naimisiin, ja elämä lasten ja lastenlasten keskuudessa valaa hänen viimeisiin vuosiinsa kauneutta ja onnea (sivumennen olkoon mainittu, että pojallakin oli kirjallisia lahjoja, hän m.m. julkaisi äitinsä kanssa kokoelman kansansatuja). Hänen luonaan käy Ranskan kuuluisimmat kirjailijat ja älyniekat vieraisilla, hän on viimeisiin saakka terve ja työkykyinen, paljon hälyä herättäneet seikkailuvuodet ovat unohtuneet ja hän kuolee v. 1876 kansansa ihailemana rauhallisessa Nohantissaan lähes 72 vuoden vanhana.

George Sand oli tuottelias, sillä hänen sydämensä pysyi aina nuorena ja mielikuvituksensa pirteänä, ja hän kirjotti helposti — viimeisinä aikoinaan hän ei edes lukenut läpi kirjottamaansa, vaan lähetti sen sellaisenaan painoon. Siksipä hänen kynästään onkin lähtenyt kaikkiaan toistasataa teosta. Hänen tuotteensa eivät niinmuodoin ole hiotun hiottuja, mutta ne ovat aina lyyrillisen lennokkaita, kaunopuheisia ja mukaansa tempaavia; tyyli on yksinkertainen, mutta varma ja sopusuhtainen suuren kertojan tyyli. Jotkut ovat sanoneet että hän liiaksi kaunisteli ja ihannoitsi, mutta toiset väittävät sitä erehdykseksi ja että tuskin kukaan on kuvannut Ranskan kansaa uskollisemmasti ja koristelemattomammasti kuin hän — se on vain tuo hänen lämmin, lennokas kirjotustapansa, joka valaa kaikkeen runollista hohdettaan. Eikä sovi unohtaa että hän oli romantikko, ja sellaisena hän epäilemättä liikkuu todellisuuden maakamaralla uskollisemmin kuin useimmat muut sen suunnan edustajista.

Jotkut ovat tahtoneet julistaa George Sandin pannaan noiden hänen vapaata rakkautta vaativien aikaisempien teostensa ja omien lemmenseikkailujensa vuoksi. Se on sokeata ahdasmielisyyttä, sillä jokaisen rehellisen ihmisen täytyy tunnustaa että hän silloinkin etsi totuutta ja onnen syntysanoja, että nuo vuodet olivat hänen puhdistavia kiirastulivuosiaan ja että hän koko elämänsä ajan taisteli kaikkea kehnoa, väärää ja kahlehtivaa vastaan, päämääränään koko ihmiskunnan kohoominen ja menestys, kaikkien sen jäsenten sekä yksityisen että yhteiskunnallisen elämän onnen-ehdot. Elämä ja taistelu sellaisen päämäärän eteen on kokonaisuudessaan suuri ja jalo elämä, jonka edessä pikkuseikat häipyvät kuin kedon epätasaisuudet rehevän, tähkivän laihon alle.

I.

Isä Barbeau, la Cossen kylässä, oli varakas mies — muuten häntä ei olisi kunnallishallinnon jäseneksi valittukaan. Hänellä oli kaksi peltoa, jotka antoivat perheelle elatuksen, jopa rahaistakin rahaa kirstunpohjaan kartuttivat. Niityistään hän korjasi kukkuraiset kuormat heinää, ja lukuunottamatta pitkin joenvartta kasvavaa, joka oli hiukan saraheinän sekaista, ei juuri parempaa rehua saatu koko seutukunnalla — se oli yleisesti tunnettu asia.

Ukko Barbeaun tiilikattoinen, hyvin rakennettu talo sijaitsi aukealla paikalla kukkulan rinteellä, antoisan vihannestarhan ja kahden tynnyrinalan suuruisen viinitarhan ympäröimänä. Vielä oli riihen takana kaunis hedelmäpuutarha, joka kasvoi runsaasti luumuja, kirsikoita, päärynöitä ja pihlajanmarjoja, ja sen laitamalla rehottavat pähkinäpuut olivat koko paikkakunnan vanhimmat ja suurimmat.

Ukko Barbeau oli rehti, hyväsydäminen mies, erittäin hellä perheelleen eikä suinkaan nurja naapureitaan ja pitäjäläisiäänkään kohtaan.

Hänellä oli jo kolme lasta, kun äiti Barbeau, joka nähtävästi arveli että heillä oli varaa elättää niitä vaikka viisikin ja joka halusi kiirehtiä, koska hänelle alkoi jo ikää karttua, sai päähänsä lahjottaa miehelleen yhtaikaa kaksi reimaa poikaa. Ja kun uudet tulokkaat olivat siinä määrässä samannäköisiä, että niitä tuskin saattoi toisistaan erottaa, huomasi jokainen heti ensi silmäyksellä että ne olivat kaksosia.

Sagette-muori, joka otti ne ihmisten ilmoille tullessaan esiliinaansa, piirsi ensiksisyntyneen käsivarteen neulalla pienen ristin, sillä, sanoi hän, joku nauhanpätkä tai kaulavitja voi hävitä ja koko esikoisoikeus siten mennä hukkaan. Kun lapsi kasvaa suuremmaksi, pakisi eukko, on häneen pantava sellainen merkki, joka ei lähde milloinkaan. Ja niin tehtiinkin. Vanhempi sai nimekseen Sylvain, mikä pian muuttui Sylvinetiksi, jotta hänet erotettaisiin vanhemmasta samannimisestä veljestään, joka oli ollut hänen kumminaan; toinen ristittiin Landryksi, minkä nimen hän sai pitää semmoisenaan, koska setäänsä, jonka mukaan hän oli nimensä saanut, aina pikku pojasta asti oli sanottu Landricheksi.

Ukko Barbeau hiukan hämmästyi, kun hän torilta palatessaan näki kehdossa kaksi pientä päätä. "Katsoppas!" virkkoi hän; "tuo kehto on aivan liian pieni, minun täytyy sitä huomenna suurentaa." Hänessä näet oli hiukan puusepän vikaa, niin että vaikkei ollutkaan milloinkaan saanut mitään oppia nikartelutaidossa, hän oli sentään itse tehnyt puolet huonekaluistaan. Ukko ei sen enempää ihmetellyt, menihän vaan vaimonsa luokse ja ojensi hänelle täyteisen lasin lämmitettyä viiniä, mikä suuresti virkisti sairasta. — "Sinä hommailet niin uutterasti, eukkoseni", sanoi hän, "että pitääpä minunkin ruveta tässä hiukan puuhiani terästämään. Meillä on nyt kaksi suuta lisää, joita emme suinkaan olisi välttämättä tarvinneet; se on minulle muistutukseksi että isken tanakammin maankamaraan. Ole huoletta, minä kyllä isken aivan hartiain takaa; mutta pidähän sentään varasi ettet lahjota minulle ensi kerralla kolmea yhtaikaa, sillä se olisi jo melkein liikaa."

Barbeaun muori pirahti itkuun, ja se koski kovasti miehen mieleen. "No", sanoi hän; "älähän nyt turhia tillittele, muoriseni! En sitä moittiakseni sanonut, vaan päinvastoin kiittääkseni. Pojat ovat kauniita ja hyvin kehittyneitä, niissä ei ole mitään ruumiinvikaa, ja siitä saatamme olla iloisia."

"Oi", sanoi vaimo, "tiedän kyllä ettet sinä, Barbeau, minua pahoin moitikkaan; mutta minä suren, kun olen kuullut sanottavan ettei mikään ole niin vaikeata ja tarkkaa kuin kaksoisten kasvattaminen. Ne ovat toisilleen alituiseksi haitaksi, niin että tavallisesti toisen täytyy kuihtua, jotta toinen viihtyisi."

"Vai niin", virkkoi mies; "onko asia sillä lailla? Minä puolestani en ole milloinkaan ennen nähnyt kaksosia — eihän sellaisia niin usein näe. Mutta Sagette-muori kai tuntee ne asiat hyvästi ja voi meitä neuvoa."

Kun Sagette-muorin mieltä kysyttiin, vastasi tämä: "Uskokaa minua, teidän kaksosenne kyllä jäävät eloon ja edistyvät eivätkä tule sairastamaan enemmän kuin muutkaan lapset. Olen jo viisikymmentä vuotta hoitanut kätilöntointa ja olen nähnyt kaikkien pitäjän lapsien syntyvän, elävän tai kuolevan. Eivät nämät siis ole ensimäiset kaksosetkaan. Samannäköisyys ei ensiksikään vaikuta mitään heidän terveyteensä. On sellaisia, jotka eivät ole enemmän toistensa näköisiä kuin te ja minä, ja useasti kuitenkin sattuu että toinen on voimakas ja toinen heikko, joten toinen jää eloon ja toinen kuolee. Mutta katselkaapas noita lapsia! Ne ovat molemmat yhtä kauniita ja yhtä kehittyneitä, aivan kuin kumpikin olisi perheen ainokainen. Ne eivät ole olleet toisilleen haitaksi äitinsä kohdussa; ne ovat tulleet maailmaan tuottamatta hänelle tavallista suurempia tuskia ja itse mitään erikoisempaa kärsimättä. Ne ovat kauniit kuin kaksi enkeliä, eivätkä suinkaan aijo kuolla. Rauhottukaa siis, äiti Barbeau; saatte niistä vielä paljo iloa, kun näette niiden kasvavan, ja jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, niin ei heitä voi enää toisistaan erottaa muut kuin te ja ne, jotka heidät näkevät joka päivä, sillä en ole milloinkaan nähnyt toista niin samannäköistä kaksoisparia. Nehän ovat aivan kuin kaksi vasta munasta puikahtanutta peltokanan poikasta, niin suloiset ja niin toistensa näköiset, ettei kukaan muu kuin peltokanamuori itse voi niitä toisistaan tuntea."

"No niin, käyhän se laatuun", sanoi ukko Barbeau korvallistaan raappien. "Mutta olen kuullut sanottavan kaksoisten kiintyvän niin toisiinsa, etteivät ne erotettuina enää jaksa elääkään, vaan ainakin toinen lopulta kuolee suruun ja ikävään."

"Sekin on totta", sanoi Sagette-muori; "mutta kuulkaahan nyt, mitä vanha kokenut vaimo teille sanoo. Älkää unohtako neuvojani, sillä kun lapsenne ovat ennättäneet siihen ikään, että joutuvat teistä eroon, silloin ei minua enää ole maailmassa. Pitäkää varalla siitä lähtien, kun kaksoset rupeavat ympäristöään tarkastamaan, ettette anna heidän olla alati yhdessä. Ottakaa toinen mukananne ulkotöihin ja jättäkää toinen kotiin. Kun toinen menee onkimaan, lähteköön toinen metsästämään; toisen kaitessa lampaita vartioikoon toinen härkiä laitumella; kun annatte toiselle viiniä, antakaa toiselle lasi vettä, ja päinvastoin. Älkää nuhdelko tai rangaisko molempia yhtaikaa, älkää pukeko heitä samalla tavalla; kun toinen saa hatun, antakaa toiselle lakki, ja varokaa varsinkin ettette teetä molemmille puseroita samasta sinisestä kankaasta. Kaiken kaikkineen, teidän tulee käyttää kaikkia mahdollisia keinoja estääksenne heitä liittymästä liian läheisesti toisiinsa ja tottumasta liiaksi toistensa seuraan. Pelkään pahoin että annatte näiden neuvojeni mennä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jos ette niitä seuraa, saatte vielä kerran katkerasti katua."

Sagette-muori puhui hyvin ja hänen sanojansa uskottiin. Luvattiin seurata hänen neuvojaan ja eukko sai ennen lähtöään kauniin lahjan. Ja kun hän oli vakavasti varottanut ettei kaksosia ruokittaisi samalla maidolla, ruvettiin kiireesti etsimään imettäjää.

Mutta sellaista ei ollut niiltä seuduin saatavissa. Barbeaun muori, joka ei ollut odottanut kahta lasta ja joka itse oli imettänyt kaikki muut lapsensa, ei ollut ryhtynyt etukäteen mihinkään sensuuntaisiin kuulusteluihin. Isä Barbeaun itsensä täytyi lähteä liikkeelle imettäjää hakemaan, ja kun äiti ei voinut antaa pienokaistensa nähdä sillaikaa nälkää, imetti hän itse molempia.

Meidän seudun rahvas ei tee yhdessä kädenkäänteessä päätöksiään, ja rikaskin tinkii aina mielellään jonkun verran. Barbeaun väellä tiedettiin olevan varoja ja arveltiin että äiti, joka ei enää ollut kukoistus-ijässään, ei kauvankaan jaksaisi rasittumatta imettää molempia lapsia. Kaikki imettäjät, jotka isä Barbeau sai käsiinsä, pyysivät häneltä 18 livreä kuussa, ei enempää eikä vähempää kuin herrasmieheltä konsanaan.

Ukko Barbeau ei tahtonut maksaa kuin 12 tai 15 livreä, koska se oli hänen mielestään kylliksi talonpoikaisissa oloissa. Hän kuulusteli ja kyseli joka taholta, mutta sopimusta vaan ei syntynyt. Asia ei muuten ollut niin varsin kiireellinenkään; kaksi niin pientä lasta eivät voineet juuri äitiään uuvuttaa, ja ne olivat niin terveitä, niin hiljaisia ja tyytyväisiä molemmat, etteivät tuottaneet sen enempiä vaivoja kuin jos talossa olisi ollut yksi ainoa lapsi. Kun toinen nukkui, nukkui toinenkin. Isä oli laittanut kehdon kuntoon, ja kun he tavallisesti itkivät yhtaikaa, niin heitä yhtaikaa soudatettiin ja tyynnytettiinkin. Lopulta isä Barbeau sopi erään imettäjän kanssa 15:sta livrestä, eikä riidanalaisena enää ollut kuin jonkun sadan soun käsiraha. Silloin hänen vaimonsa eräänä päivänä virkkoi: "Kuuleppas, ukkoseni; en tosiaankaan ymmärrä minkätähden meidän pitäisi tuhlata 180 tai 200 livreä vuodessa, aivan kuin olisimme hienoa herrasväkeä ja aivan kuin minä olisin liian vanha lapsiani imettämään. Minulla on enemmän maitoa kuin tarvitaankaan. Poikamme ovat jo kuukauden vanhat, ja katsohan itse miten terveennäköisiä ne ovat! La Merlande, jonka tahdot toista imettämään, ei ole läheskään niin terve kuin minä; hänen maitonsa on jo kohta puolentoista vuotista, eikä se ole sopivaa niin pienelle lapselle. Sagette -muori kielsi meitä imettämästä kaksosiamme samalla maidolla, jotteivät he kiintyisi liiaksi toisiinsa; niin hän tosin sanoi, mutta hän sanoi myöskin että meidän pitää hoitaa molempia yhtä hyvin, koska kaksoset eivät kuitenkaan ole yhtä voimakkaita kuin muut lapset. Näen mieluummin että lapsemme rakastavat toisiaan liiaksi, kuin että toinen kärsii toisen vuoksi. Ja kummanko sitte antaisimme imettäjän huostaan? Tunnustan suoraan että eroan yhtä vastahakoisesti kumpaisestakin. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen sydämestäni rakastanut kaikkia lapsiani; mutta minä en ymmärrä mistä se johtuu, että tuntuu kuin nämä olisivat kaikkein kauniimmat ja suloisimmat mitä olen sylissäni kantanut. Tuntuu siltä — en tiedä oikein miten — kuin pelkäisin aina heidät kadottavani. Pyydän, ukkoseni, ettemme ajattelisi enää ensinkään koko imettäjäjuttua; tehkäämme vaan muuten kaikki, mitä Sagette-muori on meille neuvonut. Sillä en voi käsittää kuinka imeväiset voisivat liiaksi toisiinsa kiintyä, nuo, jotka tuskin voivat erottaa käsiään ja jalkojaan siinäkään ijässä, jolloin heidät vierotetaan."

"Saatat olla oikeassa, muoriseni", vastasi ukko Barbeau katsellen vaimoaan, joka näytti vielä harvinaisen terveeltä ja voimakkaalta. "Mutta jos sinä kuitenkin heikontuisit sikäli kuin lapset varttuvat?"

"Ole huoletta", vastasi vaimo; "minulla on vielä sellainen ruokahalu kuin jos olisin viidentoista ikäinen. Sitäpaitsi, jos tunnen heikontuvani, lupaan kertoa asiasta, ja silloin ennätämme kyllä vielä liiaksikin lähettää toisen lapsiparoista muiden imetettäväksi."

Ukko Barbeau suostui tuumaan, sitä mieluummin, kun hän ei pitänyt turhista kulungeista. Barbeaun muori imetti kaksosensa sairastumatta tai muutenkaan rasittumatta, jopa oli siinä määrässä terhakka, että hän kaksi vuotta kaksosparin syntymän jälkeen synnytti vielä pienen sievän tytön, joka sai nimekseen Nanette ja jota hän samoin itse imetti. Se oli kuitenkin vähän liikaa, ja tuskinpa eukko olisi suoriutunut kunnialla koko asiasta, ellei vanhin tyttärensä, joka hiljattain oli saanut ensimäisen lapsensa, silloin tällöin olisi avustanut äitiään antamalla pienelle sisarelleen rintaa.

Sillä tavoin kasvoi ja lisääntyi perhe, ja päivänpaisteessa myllersi sekaisin pienet enot ja tädit pienten sisarenpoikiensa ja -tytärtensä kanssa, kaikki jokseenkin yhtä vallattomina tai yhtä vakavina.

II.

Kaksoset kasvoivat ja viihtyivät sairastamatta sen pahemmin kuin muutkaan lapset, jopa olivat niin hyviä ja tyytyväisiä, että näytti kuin ei heitä olisi milloinkaan vaivannut hammassärky tai sen semmoinen lastentauti.

He olivat vaaleaverisiä molemmat ja pysyivät sellaisina koko elämänsä. Kasvot olivat kauniit, silmät suuret ja siniset, hartiat kohtalaisen leveät, vartalo suora ja sopusuhtainen. He olivat pitemmät ja rohkeammat kuin kaikki muut ikäisensä, ja kaikki kylän läpi kulkevat pysähtyivät heitä katselemaan, ihmetellen poikain yhdennäköisyyttä ja virkahtain mennessään: "siinäpä kaunis kaksoispari!"

Ja juuri senvuoksi, että kaksoset jo aikaisin tottuivat olemaan muiden huomaavaisuuden ja kysymysten esineinä, eivät he jääneet typeriksi tai ujoiksi. He olivat reippaita ja ujostelemattomia kaikkia kohtaan, ja sensijaan että olisivat kätkeytyneet pensaisiin, niinkuin meikäläisillä lapsilla on tapana vieraita nähdessään, he menivät kohteliaasti tulijan luo ja vastasivat kysymyksiin luomatta katsettaan maahan tai hidastelematta. Ensi silmäyksellä ei heissä voinut huomata mitään erilaisuutta, he olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi marjaa konsanaan. Mutta ken tarkasti heitä yhtärintaa neljännestunnin verran, hän huomasi helposti että Landry oli pikkuruisen pitempi ja kasvultaan vankempi, että hänen hiuksensa olivat hiukan paksummat, nenä suurempi ja silmät vilkkaammat. Hänellä oli myöskin leveämpi otsa ja päättäväisempi kasvonilme, ja syntymämerkki, joka oli veljen oikealla poskella, oli Landrylla vasemmalla puolella ja muutenkin paljoa selvempi. Naapurit siis tunsivat heidät hyvin, mutta toisinaan hekin sentään erehtyivät, ja hämärissä taikka pienen välimatkan päässä miltei kaikki sekottivat heidät keskenään, sitä helpommin kun kaksosten äänensointukin oli aivan sama ja kun he, hyvin tietäen että heidän suhteensa saattoi erehtyä, vastailivat toistensa puolesta, huolimatta koskaan hairahdusta oikaista. Itse ukko Barbeaukin iski toisinaan kiveen. Kävi niinkuin Sagette-muori oli ennustanut, että ainoastaan äiti ei milloinkaan hairahtunut, ei edes pilkkopimeässä tai pitkänkään matkan päässä; heti kun hän vain näki heidän tulevan tai kuuli heidän äänensä, erotti hän poikaset toisistaan.

Toinen ei voinut ylvästellä olevansa toista parempi, sillä jos Landry olikin jonkun verran iloisempi ja rohkeampi kuin hänen vanhempi veljensä, niin oli Sylvinet sensijaan niin sydämellinen ja älykäs, ettei häntä voinut rakastaa vähemmin kuin hänen nuorempaa veljeäänkään. Kokonaista kolme kuukautta koetettiin heitä estää liiaksi toisiinsa kiintymästä. Kolme kuukautta on pitkä aika maalaisille, kun on kysymys jostain tavallisesta poikkeavasta. Mutta sen pahempi ei tuosta hommasta voitu huomata minkäänmoisia tuloksia, toisekseen oli kirkkoherra sanonut että Sagette-muori oli hölynpölyn puhuja ja että sitä, minkä Jumala oli luonnonlaiksi asettanut, ei ihmisten pitäisi ruveta muokkailemaan. Niin koko asia vähitellen unohtui. Ensimäinen kerta kun pojilta riisuttiin mekot ja heidät vietiin housuniekkoina kirkkoon, olivat nuo vaatekappaleet samasta kankaasta ja samaan malliin leikatut, sillä ne olivat tehdyt äidin hameesta ja pitäjänräätäli tunsi ainoastaan yhden housunmallin.

Aikaa myöten huomattiin että he suosivat samoja värejä, ja kun heidän Rosette tätinsä tahtoi antaa kummallekin kaulahuivin uudenvuodenlahjaksi, valitsivat molemmat samanvärisen sinipunervan huivin ympärikulkevan rihkamakauppiaan varastosta, jota tämä kuletti talosta taloon vanhan hevoskonin selässä. Täti kysyi johtuiko heidän vaalinsa siitä, että kummankin pitäisi aina olla samalla tavalla puetut. Mutta kaksoset eivät niin kauvas tähdänneet; Sylvinet vastasi että hänen valitsemansa huivi oli sekä väriltään että kuosiltaan kaunein kauppiaan koko varastossa, ja heti paikalla vakuutti Landry että kaikki muut kaulahuivit olivat rumia.

"Entäs mitä pidätte hevoseni väristä?" kysyi kulkukauppias nauraen.

"Se on hyvin ruma", vastasi Landry; "aivan kuin mikähän vanha harakka."

"Kerrassaan ruma", virkkoi Sylvinet; "ihan kuin pörhöinen harakka."

"Näettehän", sanoi kauppias viisastellen tädille, "että lapsilla on sama maku. Jos toisen mielestä punainen on keltaista, niin toinenkin heti vakuuttaa punaisen keltaiseksi, eikä kannata ruveta heidän kanssaan reistailemaan, sillä sanotaan että jos tahdomme estää kaksoisten pitämästä itseään kahtena saman mallin jäljennöksenä, niin he tulevat paksupäisiksi eivätkä tiedä enää mitään."

Niin sanoi kauppias sentähden, että hänen sinipunaiset kaulahuivinsa olivat arkavärisiä, joten hän halusi myydä niitä kaksi yhtaikaa.

Samoin kävi aina myöhemminkin, ja kaksoset olivat niin samalla tavalla puetut, että heitä oli entistäkin vaikeampi toisistaan erottaa. Ja liekö se sitte ollut lasten vallattomuutta taikka niitä luonnonlain seurauksia, joita kirkkoherra piti mahdottomana hävittää, mutta niin vain kävi, että kun toisen puukengästä sattui kärki irtautumaan, niin oli heti toisellakin saman jalan kenkä repaleina; kun toinen sai reijän lakkiinsa tai takkiinsa, puhkasi toinenkin viipymättä samanlaisen niin taitavasti, että olisi voinut väittää saman onnettomuuden kohdanneen molempia, ja jos joku tahtoi asiaa lähemmin tutkia, purskahtivat kaksoset täyttä kurkkua nauramaan, veitikkamaisen viaton ilme kasvoillaan.

Olipa sitten pahaksi tai hyväksi, mutta tämä ystävyys yhä vaan lisääntyi vuosien kuluessa, ja sinä päivänä, jolloin pojat kykenivät jonkun verran ajatuksiaan ilmaisemaan, sanoivat he toisilleen että heillä ei ollut lainkaan hauskaa muiden lasten seurassa, elleivät molemmat olleet saapuvilla, ja kun eräänä päivänä isä otti koetteeksi toisen mukaansa koko päiväksi toisen jäädessä kotiin äidin luo, oli molemmilla niin ikävä ja he olivat niin alakuloisia, kalpeita ja hitaita, että heitä luultiin sairaiksi. Ja kun he illalla tapasivat toisensa, läksivät he käsikkäin kävelemään eivätkä tahtoneet palata ollenkaan sisään, niin hyvä oli heidän mielensä kun taasen saivat olla yhdessä, ja samalla he olivat hiukan loukkaantuneita vanhemmilleen, jotka olivat heille tuottaneet tämän surun.

Eikä tätä yritystä enää uudistettukaan, sillä totta puhuen sekä isä että äiti, jopa enot ja tädit, veljet ja sisaretkin tunsivat kaksosia kohtaan sellaista hellyyttä, että se tuntui miltei heikkoudelta. He olivat pojista oikein ylpeitä, kun olivat kuulleet heitä niin paljo kiitettävän, ja todellakaan eivät kaksoset olleet ei rumia, typeriä eikä pahanilkisiä. Toisinaan isä Barbeau tuli vähän levottomaksi tuosta heidän ainaisesta yhdessäolostaan, ajatellessaan mitenkä sitten kävisi, kun pojat joutuisivat miehen ikään, ja muistellessaan Sagette-muorin sanoja hän koetti ärsyttää heitä toisiaan vastaan ja herättää heissä kateutta. Kun he olivat syypäät johonkin pieneen virheeseen, nipisti hän esim. Sylvinetiä korvalehdestä sanoen Landrylle: "Tällä kertaa annan sulle anteeksi, koska sinä tavallisesti olet kiltimpi". Mutta Sylvinet tyytyi kernaasti rangaistukseensa, kun näki veljensä pelastuvan, ja Landry itki ikäänkuin häntä olisi kuritettu. Toisinaan koetettiin antaa ainoastaan toiselle jotain, jota molemmat halusivat; mutta jos se oli jotakin syötävää, jakoivat he sen paikalla; jos se taasen oli joku leikkikalu tai muu sellainen, käyttivät he sitä yhteisesti taikka vuorotellen, erottamatta kummanko se varsinaisesti oli. Jos toisen käytöstä kiitettiin ja toisen avut jätettiin huomioon ottamatta, niin toinen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään kaksoisveljeään kiitettävän ja hyväiltävän ja hänkin puolestaan alkoi häntä kiittää ja hyväillä.

Sanalla sanoen, oli turhaa koettaa heitä erottaa enemmän sielun kuin ruumiin puolesta, ja kun ihmiset eivät yleensä henno kieltää mitään sellaisilta lapsilta, joita rakastavat, ei edes silloinkaan kun se olisi heidän onnekseen, niin annettiin asiain mennä menoaan Jumalan huomassa, taikka tehtiin pientä pilaa, mikä ei kaksosia liioin hämmentänyt. He olivat erittäin oveloita, ja saadakseen olla rauhassa, olivat he toisinaan kiistelevinään ja tappelevinaan jotta pölisi, mutta se oli heille pelkkää huvia, ja kieritellessään toistensa yli he varoivat tarkoin etteivät vain vahingossa toisiaan loukkaisi. Kun joku naapurein pojista ihmetteli nähdessään heidän toisiaan höyhentävän, nauroivat he häntä salavihkaa ja puhelivat ja visertelivät keskenään kuin kaksi pääskystä samalla oksalla.

Tästä suuresta yhtäläisyydestä ja ystävyydestä huolimatta tahtoi Jumala, joka ei milloinkaan ole luonut mitään täydelleen samanlaista ei taivaassa eikä maan päällä, muodostaa heillekin erilaisen kohtalon, ja silloin nähtiin että he olivat kaksi erilaista olentoa niin Jumalan edessä kuin keskenään.

Siitä päästiin selville vasta erään koettelemuksen kautta, ja tuo koettelemus sattui sen jälkeen, kun kaksoset jo olivat suorittaneet ensimäisen ripilläkäyntinsä. Barbeaun perhe karttui karttumistaan, etupäässä vanhempien tyttärien ansiosta, jotka väsymättä tuottivat maailmaan kauniita lapsia. Vanhin poika Martin, kaunis ja reima miehenalku, suoritti paraikaa sotapalvelustaan; vävypojat tekivät lujasti työtä, mutta sitäkään ei ollut aina riittämään saakka. Meidän seudullamme on ollut jakso huonoja vuosia, riippuen osaksi sopimattomista säistä, osaksi huonoista liikeajoista, jotka ovat poimineet talonpojan taskusta enemmän rahaa kuin mitä ovat sinne koonneet. Sentähden ei Barbeaullakaan ollut varaa pitää koko joukkoa luonaan, vaan hänen täytyi ajatella lähettää kaksoset muuanne palvelukseen. Isä Caillaud, Prichessä, tarjoutui ottamaan toisen heistä härkiä ajamaan, hänellä kun oli suuri talo hoidettavana ja omat poikansa olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tuohon toimeen. Äiti Barbeau sekä pelästyi että kävi surulliseksi, kun hänen miehensä ensi kerran puhui asiasta. Näytti kuin hän ei milloinkaan olisi aavistanutkaan että mitään sentapaista voisi kohdata hänen kaksosiaan, ja kuitenkin hän oli sitä pelännyt pitkin aikaa; mutta kun hän oli kaikessa miehelleen kuuliainen, ei hänellä ollut tähänkään mitään sanomista. Isäkin puolestaan oli levoton ja rupesi jo hyvissä ajoin asiaa valmistamaan. Aluksi kaksoset hyrähtivät itkuun ja viettivät kokonaista kolme päivää ulkona metsässä ja vainioilla, tullen muiden näkyviin ainoastaan ruoka-aikoina. He eivät sanoneet sanaakaan vanhemmilleen, ja kun kysyttiin olivatko he valmiit alistumaan kohtaloonsa, eivät pojat vastanneet siihen mitään, mutta toisilleen he puhelivat paljonkin kahdenkesken ollessaan.

Ensimäisenä päivänä he myötänään valittelivat ja syleilivät toisiaan, aivan kuin olisivat pelänneet että heidät väkisin erotetaan. Mutta sitä ei ukko Barbeau olisi tehnyt millään ehdolla. Hän talonpoikien tapaan luotti siihen, että aikaa myöten kaikki kyllä selviää itsestään. Niinpä, kun kaksoset seuraavana aamuna huomasivat ettei heitä kohtaan käytetty väkivaltaa, vaan luotettiin siihen että heidän järkensä voittaisi, he pelästyivät paljoa enemmän isän lujatahtoisuudesta, kuin jos heitä olisi taivutettu uhkauksilla ja ruumiillisella kurituksella.

"Kaipa meidän täytyy siihen suostua", sanoi Landry. "On vaan kysymys siitä kumpi lähtee, sillä siinä suhteessa on päätösvalta jätetty meille ja ukko Caillaud on sanonut ettei hän voi molempia ottaa."

"Minusta on yhden tekevää menenkö vai jäänkö", sanoi Sylvinet, "kun meidän kuitenkin täytyy erota. Itse asiassa ei vieraaseen paikkaan joutuminen ole niinkään vaikeata, ja jos pääsisin sinne sinun kanssasi yhdessä, niin en ensinkään ikävöisi kotia."

"Niinhän sitä voisi luulla", vastasi Landry, "mutta kuitenkin on sillä, joka jää vanhempien luo, enemmän lohdutusta ja vähemmän ikävää kuin sillä, jonka täytyy jättää niinhyvin kaksoisveljensä kuin isänsä ja äitinsä, ja puutarhan, ja eläimet, ja kaiken muun, mistä on ennen iloinnut."

Landry sanoi tämän jotenkin päättäväisesti; mutta Sylvinet ratkesi itkuun, sillä hänellä ei ollut niin paljo päättäväisyyttä kuin veljellään, ja jo ajatus, että pitäisi jättää kaikki yhtaikaa, tuotti hänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut kyyneleitään hillitä.

Landry itki hänkin, vaan ei niin kiihkeästi eikä aivan samalla tavalla, sillä hän aikoi aina itse ottaa vaikeamman tehtävän osalleen ja halusi nähdä paljoko veljensä saattaisi kärsiä säästääksensä häneltä loput. Landry tiesi aivan hyvin, että Sylvinet paljoa enemmän kuin hän pelkäsi joutua vieraaseen ympäristöön ja elää jonkun muun perheen keskuudessa kuin kotonaan.

"Kuulehan, veliseni!" sanoi hän Sylvinetille. "Jos kerran voimme päättää erota toisistamme, niin on parempi että minä menen. Tiedät hyvin että olen vähän vahvempi kuin sinä ja että kun olemme sairaita, joka miltei aina sattuu yhtaikaa, niin kuume ahdistaa sinua ankarammin kuin minua. Sanotaan että me ehkä kuolemme, jos meidät erotetaan. En usko että minä puolestani kuolen, mutta sinusta en takaa ja sentähden tahtoisin mieluummin että sinä olisit äitimme luona, joka sinua lohduttaisi ja hoitaisi. Jos tosiaankin täällä kotona tehdään jotain erotusta välillämme, vaikkei sitä suinkaan osaa huomata, niin luulen että sinua pidetään rakkaampana, ja tiedänhän että sinä olet kiltimpi ja sydämellisempi. Jää sinä tänne, minä lähden. Me emme joudu varsin kauvas toisistamme. Ukko Caillaudin maat ovat meidän maittemme rajalla ja me näemme toisemme joka päivä. Minä rakastan työtä, ja kun juoksen paremmin kuin sinä, niin tulen heti työn päätyttyä sinua tapaamaan. Sinä, jolla ei ole niin paljo puuhaa, voit aina kävellessäsi pistäytyä työpaikalle minua katsomaan. Olen silloin paljoa levollisempi sinun suhteesi kuin jos sinä olisit poissa ja minä kotona. Pyydän siis sinun jäämään kotiin."

III.

Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Vaikka hän oli paljoa lujemmin kiintynyt isäänsä, äitiinsä ja pieneen Nanetteen, niin häntä kauhistutti heittää koko taakka rakkaan kaksoisveljensä niskoille.

Väiteltyään asiasta pitkän aikaa he vetivät "pitkäätikkua", jolloin Landry sai lyhyemmän tikun. Mutta Sylvinet ei ollut ratkaisuun tyytyväinen, vaan ehdotti että heitettäisiin "kruunua ja kantaa" kuparirahalla. Kruunu osui hänelle kolme kertaa peräkkäin; se oli siis Landry, jonka lopultakin täytyisi lähteä.

"Näethän että kohtalo on niin määrännyt", sanoi Landry, "ja sinä tiedät että kohtalolleen ei kukaan voi mitään."

Vielä kolmantena päivänä vetisteli Sylvinet, mutta Landry ei enää itkenyt. Ensimäinen lähdön ajatus oli hänelle tuottanut ehkä suurempaakin surua kuin veljelleen, mutta onnettomuutta alati ajatellen oli hän pian siihen tottunut ja pakottanut itsensä ottamaan asian järkevältä kannalta, kun Sylvinet sensijaan oli heittäytynyt tolkuttomaan epätoivoon. Landry oli siis jo päättänyt lähteä, kun Sylvinet vielä ei ollut ennättänyt veljensä lähtöä edes ajatellakkaan.

Niinpä olikin Landryn itsetunto suurempi kuin veljen. Heille oli siksi useasti toistettu ettei heistä milloinkaan tulisi oikeita miehiä, elleivät tottuisi olemaan toisistaan erossa, että Landry neljäntoistavuotiaan heräävän itsetietoisuuden kannustamana alkoi tuntea halua näyttää ettei hän enää ollut mikään lapsi. Hän se aina oli veljeään kehottanut ja johtanut siitä asti, kun ensi kerran ottivat linnunpesän puunlatvasta alas. Hänen onnistui tälläkin kertaa rauhottaa veljensä, ja kun he illalla tulivat kotiin, selitti Landry isälleen että hän ja veljensä olivat päättäneet täyttää velvollisuutensa, että he olivat heittäneet arpaa ja että hänen, Landryn, osaksi oli langennut mennä Pricheen ajamaan suuria härkiä.

Isä Barbeau otti kaksosen kumpaisellekin polvelleen, vaikka he olivat jo suuria ja kookkaita poikia, puhutellen heitä seuraavasti:

"Lapseni, olette nyt ennättäneet järkevyyden ikäasteelle; näen sen teidän alistumisestanne ja olen siihen tyytyväinen. Muistakaa, että kun lapset tuottavat iloa isälleen ja äidilleen, silloin he tuottavat myöskin iloa taivaan Herralle, joka heitä siitä vielä kerran palkitsee. En halua tietää kumpiko teistä on ensin alistunut. Mutta Jumala sen tietää ja hän on häntä siunaava siitä, että on antanut hyvän neuvon, samoinkuin hän on siunaava toista, joka on neuvoa seurannut."

Senjälkeen hän vei kaksoset äidin luo, että tämäkin lausuisi heille kiittävän sanan. Mutta Barbeaun muorin oli niin vaikea pidättää kyyneleitään, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan otti heidät syliinsä.

Ukko Barbeau ei ollut mikään pölkkypää ja hän tiesi varsin hyvin kumpiko pojista oli rohkeampi ja kummalla oli hellempi sydän. Hän ei tahtonut antaa Sylvinetin auliuden laimentua, sillä hän huomasi että Landry puolestaan oli järkkymätön päätöksessään ja että yksi ainoa seikka voi saattaa hänet horjumaan: levottomuus veljen puolesta. Siitä syystä hän herättikin Landryn ennen päivännousua, varoen tarkoin koskettamasta vanhempaan veljeen, joka nukkui hänen vieressään.

"Kas niin, poikaseni", kuiskasi hän; "meidän täytyy nyt lähteä Pricheen ennenkun äitisi näkee sinut. Tiedäthän että hän suree, ja meidän täytyy säästää häntä jäähyväisiltä. Seuraan sinua uuden isäntäsi luo ja kannan tavarasi."

"Enkö sano veljelleni hyvästi?" kysyi Landry. "Hän suuttuu minuun, jos menen hyväisiä sanomatta."

"Jos veljesi herää ja näkee sinun lähtevän, niin hän alkaa itkeä ja herättää siten äitinne, ja äiti taas itkee sitä enemmän, kun näkee teidän surevan. Kas niin, Landry; sinulla on sydän paikallaan etkä sinä tahdo tehdä äitiäsi sairaaksi. Suorita asiasi miehekkäästi loppuun saakka, poikani, ja mene huomiota herättämättä. Jo tänä iltana tuon veljesi luoksesi, ja kun huomenna on sunnuntai, niin saat tulla kotiin äitiä katsomaan."

Landry totteli reippaasti ja meni ovesta ulos taakseen katsomatta. Mutta äiti Barbeaupa ei ollutkaan nukkunut niin syvään ja levollisesti, ettei olisi kuullut kaikkea mitä miehensä sanoi Landrylle. Vaimoraukka, joka käsitti että miehensä oli oikeassa, ei liikahtanut paikaltaan, nosti vain jonkun verran sänkyverhoja katsellakseen Landryn jälkeen. Hän oli niin epätoivoinen, että syöksyi suinpäin sängystä rientääkseen poikaansa syleilemään, mutta pysähtyi kuitenkin kaksosten vuoteen ääreen, jossa Sylvinet vielä raskaasti nukkui. Poikaparka oli itkenyt niin paljo viimeisenä kolmena päivänä ja kolmena yönä, että oli aivan uupunut, jopa hiukan kuumeinenkin. Hän heittelihe levottomasti vuoteellaan, huokaili syvään ja valitti hiljaa, kuitenkin heräämättä.

Kun äiti Barbeau siinä katseli jälelle jäänyttä kaksoisveljeä, ei hän voinut olla itsekseen ajattelematta että tämä poika oli juuri se, josta hän olisi kaikkein vastahakoisimmin eronnut. Hän oli noista kahdesta tunteellisempi, johtuipa se hellemmästä luonteesta tai siitä Jumalan järjestyksestä että kahdesta rakastavasta, olkoonpa heidän kiintymyksensä ystävyyttä tai rakkautta, toinen aina antautuu kokonaisemmin kuin toinen. Landry oli jossain määrin isä Barbeaun suosikki, tämä kun piti ahkeruutta ja reippautta suuremmassa arvossa kuin sydämellisyyttä ja ystävällistä käytöstä. Äiti sensijaan suosi hellempää ja ventomielisempää Sylvinetiä.

Katsellessaan näin poikaansa, joka makasi vuoteessaan kalpeana ja uupuneena, ajatteli äiti että olisi ollut vahinko lähettää häntä muiden palvelukseen ja että Landry oli vahvempi vastuksia kestämään eikä muutenkaan niin kiintynyt äitiinsä ja kaksoisveljeensä, että olisi ollut sairastumisen vaarassa. Sillä pojalla on ankara velvollisuudentunto, ajatteli hän; mutta eikö hän liene samassa hiukan kovasydäminen; muuten ei hän olisi mennyt tiehensä noin päätään kääntämättä tai edes kyyneltä vuodattamatta. Hän ei olisi voinut astua kahtakaan askelta heittäytymättä polvilleen, pyytääkseen Jumalalta voimaa, ja hän olisi tullut vuoteeni ääreen, vaikkapa vaan minua katsellakseen ja sänkyverhojeni lievettä hyväilläkseen. Minun Landryni on oikea poikainen poika! Liikkua, puuhata, siirtyä hommasta toiseen, muuta hän ei kaipaa; mutta tällä toisella on tytön sydän, hän on niin hellä ja lempeä, ettei voi olla häntä rakastamatta kuin omaa silmäteräänsä.

Näin ajatellen palasi äiti Barbeau takaisin vuoteeseensa, saamatta kuitenkaan unta silmäänsä, sillaikaa kun isä Barbeau saattoi poikaansa niittyjen ja laitumien poikki Pricheen. Saavuttuaan pienelle kukkulalle, jonka toiselta puolelta ei enää näkynyt Cossen taloja, Landry pysähtyi taakseen katsoen. Hänen sydämensä oli liian täysi ja hän istuutui sananjalkojen keskelle, voimatta kulkea enää askeltakaan. Isä-ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan asteli eteenpäin. Mutta hetkisen päästä hän huusi lempeästi:

"Päivä alkaa jo valeta, Landry; joudutetaanpas matkaa, että ennätämme perille ennen auringon nousua."

Landry nousi, ja kun hän oli päättänyt olla isänsä nähden itkemättä, niin hän nieli silmiinsä tunkeutuneet kyyneleet. Sitte hän oli kadottavinaan veitsensä, jotta voi kääntyä poispäin, ja saapui Pricheen näyttämättä suruaan, joka ei ollut niinkään pieni.

IV.

Kun isä Caillaud näki että hänelle lähetettiin kaksosista vahvempi ja vikkelämpi, otti hän pojan erittäin ystävällisesti vastaan. Hän tiesi ettei ero ollut tapahtunut naurusuin, ja hyvä ihminen ja kelpo naapuri kun oli sekä samalla Barbeaun hyvä ystävä, koetti ukko parastaan huvittaakseen ja lohduttaakseen nuorta renkiään. Hän käski paikalla antaa pojalle aamiaista ja maljallisen viiniä, sillä helposti näkyi että hän oli surullinen. Sitte otti ukko hänet kanssaan härkiä valjastamaan ja näytti kuinka se oli suoritettava. Landry ei ollutkaan aivan vast'alkaja näissä toimissa, sillä hänen isälläänkin oli kaunis härkäpari, jota hän oli usein valjastanut ja ajanut kuin mies konsanaan. Kun poika näki isä Caillaudin suuret härät, jotka olivat koko seudun väkevimmät, paraimmin ruokitut ja paraimmin hoidetut, tunsi hän itsensä ylpeäksi saadessaan ajaa noin kauniita juhtia. Hän oli samalla innostunut näyttämään ettei hän ollut typerä eikä laiska ja ettei hänellä ollut paljokaan uutta opittavaa. Isänsä niinikään teki parastaan antaakseen hänen osottaa taitoaan, ja kun oli tullut aika mennä työhön pellolle, niin kaikki isä Caillaudin lapset, pojat ja tytöt, suuret ja pienet, syleilivät Landryta ja pienin tytöistä kiinnitti hänen hattuunsa nauharuusukkeen ja kukkakimpun, koska tämä oli hänen ensimäinen palveluspäivänsä ja samalla sen perheen juhlapäivä, jonka keskuuteen hän oli joutunut. Ennen poislähtöään piti isä pojalleen uuden isännän läsnäollessa kehotuspuheen, käski hänen kaikessa noudattaa isäntänsä tahtoa ja hoitaa hänen elukoitaan aivan kuin omiaan.

Landry lupasi koettaa parastaan ja meni senjälkeen työhönsä. Hän puuhasi pitkin päivää reippaasti ja taitavasti ja palasi illalla työmaalta tuiki nälkäisenä, sillä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt niin ankarasti työtä, ja pieni väsymys on paras keino ikävääkin vastaan.

Mutta sitä vaikeampi oli se päivä Sylvinet-raukalle Kaksolassa , sillä sen nimen oli isä Barbeaun talo saanut siitä pitäin, kun molemmat pojat syntyivät ja kun vielä muuan talon palvelijattaristakin synnytti kaksoset. Maalaiset keksivät mielellään lisänimiä ja kompasanoja, ja missä ikinä Sylvinet ja Landry näyttäytyivätkään, kertyivät lapset heidän ympärilleen huutaen: "Katsokaapas Kaksolan kaksosia!"

Se oli tosiaankin surun päivä Kaksolassa. Kun Sylvinet heräsi ja näki veljensä tyhjän sijan vieressään, aavisti hän heti mitä oli tapahtunut. Mutta hän ei saattanut uskoa että Landry olisi mennyt noin vaan hyvästiä sanomatta, ja hän oli kesken suruaankin siitä veljelleen suuttunut.

"Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?" sanoi hän äidilleen. "Minkätähden Landry on minuun loukkaantunut? Olen tehnyt aina hänen neuvonsa mukaan, ja kun hän varotti minua itkemästä niin, että sinä sen näkisit, rakkahin äitini, pidätin kyyneleitäni, vaikka tuntui kuin olisi pääni halennut. Hän lupasi minulle ettei lähtisi puhumatta muutamia lohduttavia sanoja ja syömättä kanssani aamiaista hamppupellon nurmikolla, jossa meidän on tapana puhella ja pitää hauskaa. Minä olisin kerännyt hänen tavaransa ja antanut hänelle veitseni, joka on parempi kuin hänen omansa. Sinä, äiti, olet eilenillalla laittanut hänen tavaransa kuntoon minulle sanaakaan virkkamatta ja sinä tiesit hyvin, että hän aikoi mennä minulle jäähyväisiä sanomatta."

"Tein isäsi tahdon mukaan", vastasi äiti Barbeau.

Äiti teki voitavansa poikaa rauhottaakseen. Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sitä eikä tätä, ja vasta kun näki äitinsä itkevän, syleili hän häntä pyytäen anteeksi että oli vaan lisännyt hänen huoliaan ja lupasi jäädä äitinsä luokse häntä lohduttaakseen. Mutta tuskin oli äiti lähtenyt kanatarhaansa ja pesuaan katsomaan, kun Sylvinet jo oijusti Pricheen päin, ajattelematta sen tarkemmin tietä; hän vain seurasi vaistoaan aivan kuin kyyhkynen, joka lentää puolisonsa luo milloinkaan tiestä erehtymättä.

Hän oli vähällä ennättää jo Pricheen saakka, mutta silloinpa tuli paluumatkalla oleva isä vastaan. Ukko Barbeau tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan sanoen: "Mennään sitte illalla; nyt ei meidän sovi häiritä veljesi työtä, eikä siitä pitäisi hänen isäntänsäkään. Sitäpaitsi on äitisi ikävissään ja minä toivon että sinä lohdutat häntä."

V.

Kun Sylvinet palasi kotiin, riippui hän äitinsä hameissa kuin mikähän pieni lapsi, hellittämättä koko päivään ja puhuen alituiseen Landrysta. Hän ei voinut pidättäytyä veljeään ajattelemasta nähdessään kaikki ne paikat, joissa heidän oli ollut tapana yhdessä oleksia. Illalla hän meni Pricheen isänsä kansa, joka tahtoi seurata mukana, Sylvinet aivan paloi halusta saada syleillä veljeään eikä voinut syödä illallistakaan, niin kiire hänellä oli päästä matkaan. Poika toivoi että veljensä tulisi häntä vastaan ja hän oli aina näkevinään hänen rientävän juoksujalassa heitä kohti. Mutta vaikka Landry kyllä olisi omasta puolestaan ollut siihen halukas, ei hän kuitenkaan tehnyt niin. Hän pelkäsi että Prichen pojat ja rengit tekisivät pilaa tuosta kaksoisystävyydestä, jota pidettiin jonkinlaisena tautina, niin että kun Sylvinet saapui perille, tapasi hän veljensä istumassa pöydän ääressä, syöden ja juoden ikäänkuin olisi ollut koko ikänsä Caillaudin perheessä.

Kun Landry näki veljensä tulevan, rupesi hänen sydämensä rajusti ilosta lyömään, ja ellei hän olisi itseään pidättänyt, olisi hän varmaan sysännyt kumoon pöydät ja penkit saadakseen pikemmin veljeään syleillä. Mutta sitä hän ei tohtinut, sillä isäntäväkensä katseli häntä uteliaasti; heitä huvitti tarkastaa tuota ystävyyttä, jossa ilmeni jotakin uutta, luonnonvaistoa, niinkuin koulumestarilla oli tapana sanoa.

Kun siis Sylvinet heittäytyi hänen syliinsä suudellen häntä, itkien ja pusertuen häntä vastaan kuin lintu pesässä toveriaan vastaan lämmintä etsiäkseen, oli Landry häneen tyytymätön muitten tähden, vaikka omasta puolestaan kyllä tunsi tyytyväisyyttä. Mutta hän tahtoi esiintyä järkevämmin kuin veljensä ja teki senvuoksi hänelle tuon tuostakin pieniä huomautuksia, jotka kovasti harmittivat Sylvinetiä. Kun sitten isä Barbeau oli istuutunut juttelemaan ja tyhjentämään pari lasia isä Caillaudin seurassa, riensivät kaksoset yhdessä ulos, sillä Landry halusi salassa hyväillä veljeään. Mutta toiset pojat tarkastivat heitä kaukaa ja pieni Solange, isä Caillaudin nuorin tytär, vallaton ja utelias tytönleiju, hiipi heidän jälkeensä aina pähkinäpuumetsään saakka. Hän nauroi vähän nolon näköisenä, kun hänet huomattiin, mutta vartiopaikastaan hän ei silti väistynyt, sillä tyttö kuvitteli saavansa nähdä jotakin merkillistä, vaikka hän ei tosiaankaan ymmärtänyt mitä merkillistä siinä oli, että kaksi veljestä pitää toisistaan.

Vaikka Sylvinetiä hiukan hämmästytti veljensä levollinen kasvonilme ensi tapaamisessa, ei hän kuitenkaan aikonut häntä moittia; niin tyytyväinen hän oli saadessaan jälleen olla hänen kanssaan. Seuraavana päivänä oli Landry oma isäntänsä, sillä isä Caillaud oli hänet vapauttanut kaikista tehtävistään, ja poika lähti liikkeelle niin varhain, että luuli yllättävänsä kaksoisveljensä vuoteessa. Mutta vaikka Sylvinet oli aamu uninen, heräsi hän kuitenkin Landryn astuessa puutarhan portista sisään ja juoksi ulos avojaloin, ikäänkuin joku olisi hänelle sanonut että veljensä oli tulossa. Se oli Landrylle tavattoman hauska päivä. Hän oli onnellinen nähdessään jälleen omaisensa ja kotinsa, varsinkin nyt kun tiesi ettei hän saisi juosta kotona joka päivä ja että tämä käynti olisi hänelle jonkunlainen palkinto. Sylvinet unohti kaikki huolensa puoliinpäiviin saakka. Aamiaisella istuttaessa hän ajatteli että saisi syödä päivällistä veljensä seurassa, mutta kun päivällinen oli ohi, muisteli hän että illallinen olisi heidän viimeinen ateriansa ja kävi sen johdosta alakuloiseksi. Hän hyvitteli veljeään paraimpansa mukaan, antoi hänelle ruokapöydässä paraimmat palat, leipänsä pehmeimmän sisuksen ja sallattinsa sydämyksen. Sitte hän tarkasteli levottomasti veljensä vaatteita ja jalkineita, aivan kuin Landryn olisi pitänyt lähteä hyvinkin pitkälle matkalle ja ikäänkuin hän olisi kovin surkuteltavassa tilassa, huomaamatta lainkaan että hän itse oli heistä kahdesta surkuteltavampi, koskapa oli surullisempi.

VI.

Koko viikko kului samaan tapaan. Sylvinet kävi joka päivä Landryta katsomassa ja Landry viipyi hänen luonaan minuutin tai pari käydessään Kaksolassa päin. Landry tyytyi kohtaloonsa yhä paremmin, mutta Sylvinet oli levoton, laskien päiviä ja tunteja kuin kuolemaan tuomittu.

Ei kukaan muu kuin Landry saanut veljeä järkiinsä. Äitikin turvautui häneen ja pyysi hänen rauhottamaan Sylvinetiä, sillä tuon lapsiraukan suru lisääntyi päivä päivältä. Leikki oli unohtunut, työtä hän teki vain käskyn pakosta ja pikku sisarensa kanssa liikkuessaan hän ei välittänyt lainkaan hänen huvittamisestaan, pitihän vain silmällä ettei tyttö kaatuisi ja loukkaantuisi. Ja niin pian kun hän pääsi vanhusten näkyvistä, juoksi hän omia teitään, piiloutuen niin taitavasti ettei kukaan voinut häntä löytää. Hän ryömi kaikkiin ojiin, kaikkiin pensaikkoihin ja kiviröykkiöihin, missä hänen oli ollut tapana leikkiä ja puhella Landryn kanssa; hän istuutui puiden juurille, joilla he olivat yhdessä istuneet; hän kastoi jalkansa kaikissa pikku puroissa, joissa he olivat loiskineet kuin ankanpoikaset; hän tuli tyytyväiseksi kun löysi muutamia puunpalasia, joita Landry oli vuoleskellut veitsellään, tai joitakuita veljensä käyttämiä linkokiviä. Sylvinet poimi ne kaikki ja kätki johonkin onttoon puuhun tai puunkuoren alle, käyden tuon tuostakin niitä katsomassa kuin mitäkin aarteita. Kulkiessaan hän aina muisteli menneitä tapauksia, etsien niistä kadonneen onnensa jälkiä. Joku toinen ei olisi niille antanut mitään arvoa, mutta Sylvinetille ne olivat kaikki kaikessa. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, sillä hänellä ei ollut rohkeutta kuvailla mielessään kokonaista pitkää jaksoa samanlaisia päiviä kuin nämä. Hän ajatteli ainoastaan menneitä aikoja ja kidutti itseään loppumattomilla unelmillaan.

Muutamia kertoja hän oli näkevinään ja kuulevinaan kaksoisveljensä, ja hän puheli hänelle ääneen, luullen Landryn vastaavan. Taikka hän nukahti siihen paikkaansa, nähden unta veljestään, ja kun hän heräsi, niin hän itkeä tihuutteli että olikin yksin. Kyyneleensä hän antoi vapaasti vuotaa, sillä hän toivoi itsekin että ne lopulta uuvuttaisivat ja asettaisivat hänen surunsa.

Eräänä päivänä, jolloin hän oli kulkeutunut aina Champeauxin metsänhakkuupaikalle asti, löysi hän muutaman puron luota, joka sadeaikana kulkee metsän läpi mutta joka nyt oli aivan kuivunut, pienen myllynpyörän, sellaisen, joita lapset tekevät tikuista ja panevat juoksevaan veteen pyörimään; ja ne pyörivät väliin pitkät ajat itsekseen, kunnes toiset lapset ne rikkovat tai tulvat vievät mukanaan. Se, minkä Sylvinet nyt tapasi aivan eheänä ja entisellään, oli ollut siellä jo kolmatta kuukautta, ja kun seutu oli yksinäinen, ei kukaan ollut sitä ottanut tai vahingoittanut. Sylvinet tunsi sen heti veljensä tekeleeksi, ja sitä kyhättäessä he olivat luvanneet tulla sitä uudelleen katsomaan, mutta olivat unohtaneet koko asian ja tehneet senjälkeen monta muuta myllyä muihin paikkoihin.

Sylvinet tuli sentähden hyvin iloiseksi nähdessään myllyn jälleen, ja hän kantoi sen vähän kauvemmaksi, paikkaan, josta ei puron vesi vielä ollut kuivunut, nähdäkseen sen kieppuvan ympäri ja muistellakseen miten iloinen Landry oli ollut myllyä liikkeelle pannessaan. Sinne hän sen sitte jättikin, nauttien siitä tuumasta että hän palaa ensi sunnuntaina sinne Landryn kanssa, näyttääkseen hänelle kuinka hyvin heidän myllynsä oli kestänyt, kuinka tanakka ja hyvätekoinen se oli.

Mutta hän ei voinut olla sinne menemättä jo seuraavana päivänä, jolloin näki että härät olivat tallanneet puron rannat kauttaaltaan käydessään laitumelle mennessään siellä juomassa. Hän astui hiukan eteenpäin ja näki että elukat olivat käyneet hänen myllylläänkin ja musertaneet sen niin perinpohjin, että hän löysi ainoastaan muutamia sirpaleita. Silloin hänen sydämensä kävi raskaaksi, hän kuvitteli mielessään että joku onnettomuus oli sinä päivänä kohdannut hänen veljeään ja juoksi suoraa päätä Pricheen, vakuuttuakseen ettei mitään pahaa ollut tapahtunut. Mutta kun hän oli huomannut että Landry ei pitänyt siitä, että hän tuli hänen luokseen työaikaan, koska pelkäsi isäntänsä suuttuvan että häntä häirittiin askareissaan, tyytyi hän katselemaan kaukaa kuinka veljensä puuhasi työssään, näyttäytymättä lainkaan hänelle. Poikaparkaa olisi hävettänyt tunnustaa mikä mielijohde hänet oli sinne tuonut, ja hän palasi kotiin sanaakaan sanomatta ja kenellekään huolistaan kertomatta.

Sylvinet kävi kalpeaksi, nukkui huonosti eikä syönyt juuri mitään; äitinsä oli surullinen eikä tiennyt mitä tehdä häntä lohduttaakseen. Hän koetti ottaa pojan kanssaan toripäiville, taikka lähettää hänet eläinmarkkinoille isänsä ja setiensä kanssa; mutta mikään ei häntä huvittanut, mikään ei tuottanut hänelle iloa. Isä Barbeau, pojalle mitään asiasta puhumatta, koetti jo taivuttaa isä Caillaudia ottamaan molemmat pojat palvelukseensa. Mutta ukko antoi hänelle hyvin järkevän vastauksen:

"Vaikkapa ottaisinkin molemmat pojat joksikin aikaa, niin sitä ei voisi kuitenkaan kauvan kestää, sillä missä tarvitaan vaan yksi palvelija, siellä ei kahta suotta pidetä. Vuoden lopussa täytyisi teidän kuitenkin sijottaa toinen heistä jonnekin muuanne. Ettekö luule että jos Sylvinetinne olisi sellaisessa paikassa, jossa hänen olisi pakko tehdä työtä, niin hänellä ei olisi niin paljon aikaa tuumailuihin, vaan hän puuhaisi niinkuin toinenkin, joka on niin reippaasti kohtaloonsa alistunut. Ennemmin tai myöhemmin on niin käyvä. Te kenties ette saa hänelle paikkaa siellä, missä haluaisitte, ja jos kaksoset kerran joutuvat loitommaksi toisistaan eivätkä voi tavata useammin kuin kerran viikossa tai kuussa, niin on parasta totuttaa heitä jo ajoissa, etteivät aina ole toistensa kintereillä. Olkaa toki järkevä, vanha ystävä, älkääkä välittäkö niin paljo lapsen oikuista, lapsen, jota vaimonne ja toiset lapsenne ovat liiaksi hellineet. Pahin askel on jo otettu, ja uskokaa minua, hän kyllä tottuu kohtaloonsa, kunhan vain ette anna perään." Isä Barbeau myönsi naapurinsa olevan oikeassa ja että mitä useammin Sylvinet näki veljensä, sitä enemmän hän häntä ikävöi. Ja hän päätti hankkia hänelle jonkunlaisen paikan ensi muuttopäivästä, jotta poika, tavatessaan harvemmin veljeään, lopulta alkaisi tulla muiden kaltaiseksi ja vapautuisi tuosta sairaloisesta veljesrakkaudesta.

Mutta sitäpä tuumaa ei voinut ottaa puheeksikaan äiti Barbeaun kanssa, sillä hän puhkesi jo ensi sanasta viljaviin kyyneliin ja pelkäsi että Sylvinet vielä voisi riistää hengen itseltään. Ukko Barbeau kävi aivan ymmälle. Isänsä, isäntänsä ja äitinsäkin kehotuksesta Landry koetti puhua järkeä kaksoisveli-raukalleen. Sylvinet ei väittänyt vastaan ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei kyennyt voittamaan itseään. Ja hänen surussaan oli vielä jotain muutakin, josta hän ei milloinkaan puhunut, koska ei olisi mitenkään voinut sitä selittää: hänen sydämensä syvimmässä syvyydessä oli herännyt kiihkeä mustasukkaisuuden tunne Landryta kohtaan. Hän oli tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen nähdessään miten kaikki ihmiset pitivät hänen veljeään arvossa ja että hänen isäntäväkensä kohteli häntä yhtä ystävällisesti, kuin jos hän olisi ollut talon omia lapsia. Mutta vaikka tämä toiselta puolen häntä ilahuttikin, niin toiselta puolen häntä suututti ja loukkasi että Landry hänen nähdäkseen aivan liian lämpimästi vastasi tuohon uuteen ystävyyteen. Hän ei voinut sietää että Landry riensi täyttämään Caillaudin pienintäkin toivomusta, unohtaen isänsä, äitinsä ja veljensä ja ollen halukkaampi täyttämään velvollisuuksiaan kuin nauttimaan ystävyydestä.

Lapsiraukka oli nyt saanut aivan uuden päähänpiston, että nimittäin hänen veljensä oli kylmä hänen tunteilleen ja että niin oli aina ollut, vaikka hän ei ollut sitä huomannut, tai että hänen kaksoisveljensä tunteet olivat viime aikoina kylmenneet, kun hän oli muualla tavannut henkilöitä, joista hän piti enemmän ja jotka häntä enemmän huvittivat.

VII.

Landrylla ei ollut aavistustakaan veljensä mustasukkaisuudesta, sillä omasta puolestaan hän ei voinut tuntea kateutta ketään kohtaan. Kun Sylvinet tuli Pricheen häntä katsomaan, tahtoi Landry huvittaa veljeään ja otti hänet sentähden mukanaan katselemaan talon suuria härkiä, kauniita lehmiä, muhkeita lampaita ja Caillaudin runsaita satoja, sillä Landry ihaili suuresti kaikkea sellaista, ollen huvitettu maataloustöistä ja karjanhoidosta sekä kaikesta kauniista ja hyödyllisestä, mitä maalaiselämä voi tarjota. Hän nautti nähdessään nuoren hevosen, jota hän kuletti laitumelle, puhtaana, lihavana ja kiiltävänä, eikä hän voinut sietää että pieninkään asia suoriteltiin huolimattomasti taikka että mikään Jumalan lahja, joka saattoi elää ja hedelmää kantaa, hoidettiin huonosti. Sylvinet katseli kaikkea tuota välinpitämättömästi ja ihmetteli että veljensä osotti sellaista harrastusta asioille, jotka eivät kuuluneet hänelle. Hän oli kateellinen kaiken suhteen ja sanoi Landrylle:

"Oletpa sinä noihin häränkönttyröihin ihastunut! Etkö enää lainkaan ajattele meidän nuoria härkiämme, jotka muuten ovat niin äkäisiä, mutta jotka ovat meitä molempia kohtaan niin sävyisiä ja mieluummin sallivat sinun kuin isän panna itsensä liekään? Et ole edes kysynyt mitään meidän lehmästämme, joka lypsää niin hyvää maitoa ja katselee minua niin surumielisesti, kun vien sille ruokaa, ikäänkuin hän ymmärtäisi että olen yksinäni ja tahtoisi kysyä missä kaksoisveljeni on."

"Niin, onhan se hyvä eläin", sanoi Landry; "mutta katsoppas tätä! Jää tänne lypsyaikaan saakka, niin saatpa nähdä ettet ole milloinkaan nähnyt niin paljon maitoa yhtaikaa."

"Saattaa niinkin olla", vastasi Sylvinet. "Mutta lyön vetoa ettei maito eikä kerma ole niin hyvää kuin meidän Ruskolla, sillä Kaksolan laitumet ovat paremmat kuin tämän talon."

"Mitä vielä! Luulen että isä mielelläänkin vaihtaisi saraniittynsä isä Caillaudin laajoihin laidunmaihin."

"Kaikkea!" vastasi Sylvinet olkapäitään kohauttaen. "Saraniityssä on paljoa kauniimpia puita kuin teillä missään, ja jos ruoho on hiukan harvahkoa, niin se on sitä parempaa, ja kun se korjataan latoihin, leviää siitä pitkin tietä mitä ihanin tuoksu."

Näin he väittelivät tyhjästä, sillä Landry tiesi aivan hyvin ettei ihmisestä tunnu mikään niin hyvältä kuin se, minkä hän itse omistaa, ja Sylvinet ei tarkottanut sitä eikä tätä lausuessaan ylenkatseensa Prichen olojen ja elojen suhteen; kaikki nuo tyhjät sanat merkitsivät vain, että toinen pojista oli onnellinen työtä tehdessään ja tuntiessaan voimiensa varttuvan, olipa hän missä hyvänsä, ja että toinen ei voinut ymmärtää kuinka veljensä hetkeksikään saattoi tuntea iloa ja onnea ilman häntä.

Jos Landry otti hänet mukanaan isäntänsä puutarhaan ja siellä kesken heidän puhettaan keskeytti lauseensa katkaistakseen hedelmäpuusta kuivan oksan tai nyäistäkseen ryytimaasta rikkaruohon, niin se harmitti Sylvinetiä että veljensä aina ajatteli miten hommata talon hyväksi, sensijaan että olisi, niinkuin hän, ahminut toisen vähäpätöisimmätkin sanat. Hän kuitenkaan ei ilmaissut ajatuksiaan, koska häntä hävetti näyttäytyä niin helposti loukkaantuvalta, mutta jäähyväisiä sanoessa hän virkkoi usein: "No niin, nyt olet kai jo saanut minusta kylläsi tänäpäivänä; ehkä olet saanut liiaksikin, ja olet minuun ikävystynyt".

Landry ei ymmärtänyt tuollaisia moitteita. Ne saivat hänet pahalle mielelle ja hän vuorostaan moitti veljeään, joka ei voinut eikä tahtonut selittää mistä tuo kaikki johtui.

Poikaraukka oli siis mustasukkainen vähäpätöisimmällekin esineelle, jonka suhteen Landry osotti mielenkiintoa, ja vieläkin mustasukkaisempi niille henkilöille, joille Landry oli ystävällinen. Hän ei voinut sietää että Landry oli hyvässä toveruus- ja ystävyyssuhteessa toisiin Prichen poikiin, ja kun hän näki veljensä puuhailevan pikku Solangen kanssa, hyväilevän häntä tai leikkivän hänen kerallaan, syytti hän häntä siitä, että oli kokonaan unohtanut pikku Nanette-sisarensa, joka hänen mielestään oli sata kertaa hauskempi, hienompi ja rakastettavampi kuin tuo häijy tytönletukka.

Mutta ihmiset ovat aina epätasaisia ja vääriä, kun mustasukkaisuus kalvaa heidän sydäntään, ja kun Landry tuli Kaksolaan, harmitteli Sylvinet taas että hän askaroi aivan liian paljon pikku Nanetten kanssa. Hän syytti veljeään siitä, ettei tämä välittänyt kenestäkään muusta kuin tuosta tyttösestä ja että hänen oli ikävä veljensä kanssa.

Sylvinet muuttui lopulta niin vaativaiseksi ja hänen mielialansa niin synkäksi, että Landry alkoi siitä suorastaan kärsiä eikä välittänyt vaikkeivät he tavanneetkaan kovin useasti toisiaan. Häntä alkoi väsyttää nuo alituiset nuhteet siitä, että hän oli kohtaloonsa tyytyväinen, jopa näytti siltä kuin Sylvinet olisi ollut vähemmän onneton, jos olisi voinut tehdä veljensäkin yhtä onnettomaksi kuin itse oli. Landry käsitti selvästi ja tahtoi saada veljensäkin oivaltamaan, että liiallinen ystävyys voi toisinaan olla onnettomuudeksi. Mutta Sylvinet ei ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviinsakaan, jopa väitti että veljensä puhui sydämettömästi. Hän oli ajoittain varsin epäystävällinen veljeään kohtaan eikä mennyt toisinaan moneen viikkoon Pricheen; mieli kyllä paloi, mutta hän piti kunnia-asianaan pysyä kotona.

Kun näin sana seurasi sanaa ja ikävyys ikävyyttä, kehittyi asia lopulta niin pitkälle, että Sylvinet-raukka, joka aina pahastui Landryn ystävällisistä ja viisaista kehotuksista, katkeroitui ja sydämistyi niin, että hän väliin kuvitteli vihaavansa noin suuren rakkauden esinettä. Eräänä sunnuntaina hän läksi kotoa pois, jottei tarvitseisi viettää päivää yhdessä veljensä kanssa, joka kaikesta huolimatta kävi joka pyhä kotona.

Tuollainen lapsekas ilkeys harmitti suuresti Landryta. Hän rakasti huvia ja liikettä, sillä hän varttui päivä päivältä yhä vahvemmaksi ja notkeammaksi. Kaikissa leikeissä hän jo oli ensimäinen sekä ketteryytensä että tarkan silmänsä vuoksi. Siksi hänelle olikin pieni uhraus jättää veljensä tähden Prichen iloiset pojat, ollakseen joka sunnuntai Kaksolassa, jossa hänen ei milloinkaan onnistunut saada veljeään kylän torille leikkimään tai kävelemään. Sylvinet, joka oli veljeään paljoa lapsellisempi sekä ruumiinsa kehitykseltä että mieleltään ja joka ei ajatellut muuta kuin tuota ainaista asiaa, mitenkä voisi rakastaa veljeään yli kaiken ja saada häneltä vastarakkautta, tahtoi että he menisivät yhdessä heidän paikoilleen, niinkuin hän niitä nimitti, katsomaan kaikellaisia lymypaikkoja ja pensastoja, joissa he olivat ennen leikkineet, laatien pieniä pajukärryjä tai myllyjä tai ansoja pikkulinnuille, taikka huoneita pikkukivistä ja nenäliinan suuruisia peltotilkkuja, jommoisia lapset tekevät jäljitellen pienoiskoossa vanhempien puuhia: kyntöä, kylvöä, äestämistä, niittämistä ja korjaamista ja suorittaen tunnissa kaikki vuoden kuluessa esiintyvät maanviljelystyöt.

Tuollaiset huvitukset eivät enää olleet Landryn mieleen; hän jo nykyään itse suoritti sellaisia toimia aikaihmisten tavoin tai oli ainakin niissä mukana, ja hän tahtoi mieluummin ajaa suurta heinäkuormaa, jonka eteen oli valjastettu kuusi härkää, kuin valjastaa koiransa pienten pajurattaiden eteen. Häntä olisi huvittanut painiminen Prichen suurten, vahvojen poikien kanssa ja keilan heittäminen, sillä hän oli varttunut oikein taitavaksi suuren kuulan heittäjäksi ja kaatoi koko pataljoonan kolmenkymmenen askeleen päästä. Ja jospa Sylvinet joskus suostuikin tulemaan mukaan, ei hän leikkinyt lainkaan, vaan istuutui johonkin nurkkaan mitään puhumatta, lopen ikävystyneenä ja pahoillaan, jos leikki näytti Landryta liiaksi huvittavan.

Landry oli sen lisäksi oppinut Prichessä tanssimaankin, ja vaikka hänen karkeloimishalunsa oli herännyt niin myöhään — Sylvinet kun ei koskaan ollut siitä välittänyt — liikkui hän kuitenkin jo tanssissa yhtä notkeasti kuin ne, jotka oppivat tanssimaan melkein yhtä rintaa kävelemään oppiessaan. Häntä pidettiin Prichessä hyvänä burreen tanssijana, ja vaikka häntä ei vielä huvittanut tuo joka tanssin jälkeen tavallinen tyttöjen suuteleminen, niin hän sentään mielellään teki sitäkin, koska se näytti niin miesmäiseltä, jopa olisi toivonut että tytöt olisivat tehneet vähän vastarintaakin, kuten aikamiehille. Mutta sitä ne eivät vielä tehneet, päinvastoin vanhemmat tytöt kiersivät nauraen kätensä hänen kaulaansa, ja se häntä hiukan harmitti.

Sylvinet oli erään kerran nähnyt hänen tanssivan ja suuttui siitä aivan silmittömästi. Hän raivostui nähdessään Landryn suutelevan muuatta Caillaudin tytärtä, niin että hän itki mustasukkaisuudesta ja piti semmoista tekoa kokonaan sopimattomana ja synnillisenä.

Joka kerta kun siis Landry ystävyydestä veljeään kohtaan uhrasi oman huvinsa, oli hänellä varsin ikävä sunnuntaipäivä, mutta hän ei kuitenkaan jäänyt koskaan tulematta, sillä hän arveli että Sylvinet oli hänelle siitä kiitollinen, eikä hän välittänyt vähästä ikävästä, kunhan vaan voi tuottaa veljelleen iloa.

Kun nyt Landry näki että veljensä, joka oli ollut hänelle epäystävällinen kaiken viikkoa, oli livistänyt tiehensä, välttääkseen sovintoa hänen kanssaan, niin hän vuorostaan suuttui ja itki katkerasti vetäytyen piiloon, sillä häntä hävetti näyttää suruaan vanhemmilleen ja hän pelkäsi siten vain enentävänsä heidän huoliaan.

Landrylla, jos kellään, olisi kuitenkin ollut syytä mustasukkaisuuteen. Sylvinet oli äidin lemmikki ja jopa isä Barbeaukin, vaikka salaa pitikin enemmän Landrysta, osotti Sylvinetille paljoa suurempaa myöntyväisyyttä ja anteeksiantavaisuutta. Poikaraukkaa, joka oli sekä hennompi että heikommalla järjellä varustettu, oli kuitenkin enin hemmoteltu ja koetettu välttää tuottamasta hänelle ikävyyksiä. Hänellä oli paras osa, sillä hän sai olla omassa kodissaan, jotavastoin kaksoisveljen osaksi oli tullut ero ja palvelushuolet.

Ensi kertaa selvitti Landry nyt noita asioita itselleen ja tuli siihen johtopäätökseen, että hänen veljensä oli menetellyt kovin väärin häntä kohtaan. Tähän saakka oli hänen hyvä sydämensä estänyt häntä veljeään paheksumasta, ja sensijaan että olisi häntä syyttänyt, oli hän mieluummin moittinut itseään liiallisesta elonhehkeydestä ja liiallisesta työ- ja huvihalusta sekä siitä, ettei voinut puhua yhtä kauniisti eikä olla yhtä hieno ja huomaavainen kuin veljensä. Mutta tällä kertaa hän ei voinut havaita rikkoneensa vähääkään heidän keskinäistä ystävyyttään vastaan. Sillä voidakseen viettää tämän päivän kotonaan, oli Landry kieltäytynyt hauskasta kravustusretkestä, josta Prichen pojat olivat puhuneet koko viikon ja vakuuttaneet siitä tulevan oikein repäsevän hauskaa, jos Landry tulisi mukaan. Hän oli siis tehnyt suuren kieltäymyksen, ja se on hyvin paljo siinä ijässä. Itkettyään pitkän ajan hän vihdoin herkesi ja rupesi kuuntelemaan: oli joku toinenkin, joka itki aivan lähellä ja puheli itsekseen ääneen, niinkuin maalaisnaisilla on tapana, kun heillä on suuri suru. Landry huomasi heti että itkijä oli hänen äitinsä, ja kiirehti hänen luokseen.

"Oi", nyyhkytti äiti, "millaista surua se poika minulle tuottaakaan!
Se aivan varmaan vie minut lopulta hautaan."

"Minäkö se olen, joka teille surua tuotan, äiti?" huudahti Landry heittäytyen hänen kaulaansa. "Jos se olen minä, niin rangaiskaa minua, älkääkä itkekö enää. En tiedä mitenkä lienen mieltänne pahottanut, mutta pyydän joka tapauksessa anteeksi."

Silloin käsitti äiti, ettei Landry ollutkaan niin sydämetön kuin hän usein oli luullut. Hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja tietämättä oikein mitä puhuikaan, sillä hän oli niin onneton, vastasi hän että se oli Sylvinet eikä hän, jota hän moitti, että hän oli toisinaan ajatellut Landrysta väärin ja pyysi sitä anteeksi, mutta että Sylvinet käyttäytyi kuin mielipuoli ja että hän oli niin levoton tuon pojan puolesta, hän kun oli mennyt tiehensä jo ennen päivännousua suupalaakaan syömättä. Aurinko oli nyt jo laskemaisillaan, mutta Sylvinetiä vaan ei kuulunut. Päivällisaikaan oli hänen nähty kulkevan joelle päin ja äiti Barbeau pelkäsi pojan heittäytyneen sinne, tehdäkseen itsestään lopun.

VIII.

Ajatus, että Sylvinet ehkä oli tahtonut surmata itsensä, tarttui äidistä Landryyn yhtä luonnollisesti kuin kärpänen takertuu hämähäkin verkkoon, ja hän lähti nopeasti veljeään etsimään. Hän oli hyvin surullinen kuleksiessaan ympäri ja ajatteli itsekseen: Ehkä äitini oli oikeassa, kun taka-aikoina moitti minua kovasydämiseksi. Mutta tällä kertaa lienee Sylvinet aivan sairas, kun voi saattaa äitiraukallemme ja minulle näin suurta surua.

Landry juoksi joka taholle löytämättä jälkeäkään veljestään, huuteli häntä vastausta saamatta ja kyseli kaikilta ihmisiltä kenenkään voimatta antaa hänestä tietoja. Vihdoin hän joutui saraniityn luo, sen oikealle puolelle, ja meni niittyyn sisään, kun muisteli siellä olevan erään paikan, josta Sylvinet erikseen piti. Se oli suuri onkalo, jonka myrsky oli muodostanut maaperään kaatamalla juurineen muutamia leppiä, jotka nyt makasivat pitkällään joen yli, juuret ilmassa. Isä Barbeau ei ollut tahtonut niitä poistaa, koska ne noin maatessaan pidättivät juurillaan maata vierimästä, mikä oli hyvinkin tärkeätä, sillä tulva vahingoitti joka talvi suuresti hänen niittyään, sortaen aina joka vuosi siitä jonkun osan.

Landry lähestyi "luolaa", niinkuin veljesten oli ollut tapana tätä paikkaa nimittää. Hän ei malttanut mennä sinne niitä pieniä portaita myöten, jotka he itse olivat tehneet latomalla kivien ja puunjuurien päälle turpeita. Hän hyppäsi suoraan luolan keskelle, sillä sen edessä, pitkin joen rantaa, kasvoi niin korkeita pensaita ja kaislaa, ettei hän sieltäpäin olisi ylettynyt näkemään veljeään, vaikka tämä olisi siellä ollutkin.

Landry astui luolaan suuresti liikutettuna, sillä hänen mielessään väikkyi yhä että Sylvinet tahtoi lopettaa päivänsä. Hän tutki tarkoin lehdistön ja ruohikon huutaen veljeään nimeltä ja viheltäen hänen koiraansa, joka epäilemättä oli hänen kanssaan, koskei sitä oltu nähty koko päivään, yhtä vähän kuin sen nuorta herraakaan.

Mutta miten paljo Landry haki ja kuuntelikin, veljeään hän vaan ei löytänyt. Ja kun hän oli perinpohjainen ja älykäs poika, niin hän tutki äyräätkin, nähdäkseen löytyisikö jotain jälkeä hävinneestä. Se oli ikävä ja vaikea tehtävä. Koko oikeanpuolinen ranta oli ruohojen peitossa ja luolan hietikkopohjalla kasvoi saraheinää ja kukonkuusia niin tiheään, ettei voinut jalan jälkeä erottaa. Vihdoin Landry kuitenkin uutteran etsinnän jälkeen löysi koiranjäljen ja lopulta erään paikan, jossa ruoho oli painunut, ikäänkuin Finot taikka joku toinen sensuuruinen koira olisi siellä maannut.

Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kehotti häntä vielä kerran tutkimaan joen rantaa. Siellä hän oli löytävinään aivan vastasyntyneen uurron, jommoinen voi syntyä kun ihmisen jalka luisuu rinnettä alas, ja vaikka asia ei suinkaan ollut selvä, sillä uurto olisi yhtähyvin voinut olla jonkun suuren vesirotan työtä, jommoisia aina liikkuu tuollaisissa paikoissa, tuli hän kuitenkin niin tuskiinsa, että jalkansa tuskin enää kannattivat, ja hän heittäytyi polvilleen, uskoakseen asian Jumalan haltuun.

Landry jäi hetkiseksi paikoilleen; hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta mennä kenellekään kertomaan suurta tuskaansa ja hän katseli kyynelsilmin jokea, ikäänkuin olisi tahtonut vaatia sitä tilille siitä, mitä se oli tehnyt hänen veljelleen.

Joki virtasi sillaikaa tyynesti eteenpäin, poristen veteen riippuvia oksia vasten ja solisten hiljaisesti salavihkaista pilkkanaurua muistuttavalla äänellä.

Landry-raukka oli niin synkkien aavistustensa vallassa, että hän oli aivan kuin järkensä menettämäisillään ja onnettomuuden mahdollisuus näytti hänestä niin hirvittävältä, että hän joutui aivan epätoivoon Jumalan avusta.

"Tuo ilkeä joki ei virka sanaakaan", ajatteli hän itsekseen; "se antaa minun itkeä vaikka vuoden, luovuttamatta takaisin veljeäni; sitäpaitsi se on tällä kohdalla syvin ja pohjaan on kertynyt niin paljo puunjuuria siitä lähtien, kun se on alkanut niitynreunoja kaivertaa, ettei se, joka sinne putoaa, pääse milloinkaan ylös. Oi Jumalani, onkohan minun kaksoisveli-raukkani tuolla pohjassa, ehkä parin askeleen päässä minusta, enkä minä voi häntä nähdä enkä löytää risujen ja kaislojen keskeltä, vaikkapa koettaisinkin tunkeutua sinne alas!"

Sitte hän purskahti itkuun ja rupesi veljeään soimaamaan, hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut niin suurta surua.

Vihdoin juolahti Landryn mieleen mennä kysymään neuvoa eräältä vanhalta leskeltä, jota sanottiin Fadetin muoriksi ja joka asui saraniityn toisessa päässä, aivan joen yli asetetulle portaalle johtavan tien varrella. Tämän naisen, jolla ei ollut muuta kuin pieni mökkinsä ja puutarhansa, ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan kerjätä, sillä hän taisi lääkitä monenlaisia tauteja ja hänen luokseen tultiin kaikilta tahoilta neuvoa kysymään. Hän tunsi salaisia keinoja parantaa haavoja, venähtämisiä ja kaikellaisia ulkonaisia vammoja. Sen ohessa hän kyllä uskotteli ihmisille vähän enempääkin taidostaan, parantaen semmoisistakin vammoista, joita ei asianomaisella koskaan ollutkaan, niinkuin lennosta ja mahakohjusta; mutta minä puolestani en ole milloinkaan oikein uskonut noita juttuja, yhtävähän kuin uskon sitäkään tarinaa, että hän voi siirtää hyvän lehmän maidon huonoon, vaikka eläin olisi ollut kuinka vanha ja laiha.

Mutta mitä tulee niihin hyviin lääkkeisiin, joita hän tunsi ja käytti vilustumisessa, tai niihin oivallisiin voiteisiin, joita hän valmisti kaikellaisiin haavoihin, tai niihin rohtoihin, joita hän keitti kuumeen poistamiseksi, niin on varmaa että hän ansaitsi rahansa rehellisesti ja että hän on parantanut monta sairasta, jotka lääkärin lääkkeillä olisivat saaneet muitta mutkitta kuolla. Niin hän ainakin itse vakuutti, ja ne, joita hän oli auttanut, uskoivat mieluummin hänen sanojaan kuin kääntyivät lääkärin puoleen.

Kun maalla ei kukaan voi käydä taitoniekasta osaamatta samalla jonkun verran yliluonnollisiakin asioita, niin oli monta, jotka uskoivat että Fadetin muori osasi enemmänkin kuin mitä tahtoi ilmaista; väitettiin että hän tiesi ilmottaa kadonneista tavaroista, jopa kadonneista henkilöistä, sanalla sanoen: sentähden että hän oli kyllin viisas ja ymmärtäväinen auttaakseen pulasta luonnollisissa asioissa, otaksuttiin hänen voivan suorittaa yliluonnollisiakin tehtäviä.

Lapset kuuntelevat aina mielellään kaikellaisia juttuja, ja Landry oli kuullut Prichessä, jossa kansa, kuten tunnettu, on paljoa taikauskoisempaa ja yksinkertaisempaa kuin Cossen kylän asukkaat, kerrottavan että Fadetin muori eräitten siemenien avulla saattoi löytää hukkauneen ruumiin. Eukko heitti, muutamia taikasanoja mumisten, siemenet veteen, ja ne uivat veden pinnalla virtaa myöten kunnes pysähtyivät siihen paikkaan, missä kuolleen ruumis oli. On monta, jotka luulevat että ehtoollisleivällä on sama ominaisuus. Mutta Landrylla ei ollut mitään sellaista, Fadetin muori asui aivan niityn kupeella ja hätä ei keinoja punnitse.

Hän siis juoksi Fadetin muorin asunnolle ja kertoi hänelle hätänsä, pyytäen eukon tulemaan kanssaan luolan luo ja koettamaan salaisilla taidoillaan hankkia hänelle veljensä takaisin joko elävänä tai kuolleena.

Mutta Fadetin muori, joka ei pitänyt siitä että hänet syrjäytettiin, eikä halunnut käyttää taitojaan ilmaiseksi, teki hänestä vain pilaa ja käski hänen lähtemään tiehensä, sillä hän oli nyreillään siitä, että Kaksolassa oli aikoinaan käytetty Sagette-muoria eikä häntä, kun oli kätilöä tarvittu.

Landry, joka oli luonteeltaan ylpeä, olisi ehkä jossakin toisessa tilaisuudessa suuttunut, mutta nyt hän oli niin suunniltaan, ettei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi takaisin luolaan päättäen mennä veteen, vaikkei osannutkaan sukeltaa eikä edes uida. Mutta siinä astellessaan pää kumarassa ja katse maahan luotuna, hän tunsi jonkun lyövän olkapäähänsä ja näki kääntyessään edessään Fadetin muorin tyttärentyttären, jota sanottiin pikku Fadetteksi, osaksi sentähden että se oli hänen sukunimensä ja osaksi koska hänenkin luultiin osaavan taikatemppuja. Fadet eli farfadet , josta toisin paikoin käytetään follet nimeä, on kuten tunnettu hyvännahkainen, hiukan vallaton tonttu. Fades nimeä käytetään myöskin haltijattarista, mutta niitä ei juuri enää meidän tienoillamme uskota. Mutta tytön nähdessään tuli Landry ehdottomasti ajatelleeksi pientä haltijatarta tai naispuolista tonttua, sillä tyttö oli siinä määrässä pieni, laiha, huonosti kammattu ja rohkea. Hän oli hyvin puhelias ja vallaton, vilkas kuin perhonen, utelias kuin punatulkku ja musta kuin sirkka.

Verratessa pientä Fadettea sirkkaan, käy samalla selväksi ettei hän ollut mikään kaunotar, sillä tämä niittyjen ja ketojen pieni sirkuttajaraukka on kaikkea muuta kuin kaunis. Jos kuitenkin muistatte lapsena leikkineenne sen kanssa, pitäneenne sitä vankina puukengässänne, ärsyttäneenne sitä ja saattaneenne sen kitisemään, niin tiedätte kokemuksesta etteivät sen pienet kasvot suinkaan ole tuhmannäköiset. Cossen lapset, jotka eivät ole tuhmempia kuin muutkaan ja jotka yhtähyvin kuin muutkin lapset huomaavat yhdenkaltaisuuksia ja tekevät vertauksia, kutsuivat sentähden pikku Fadettea Sirkaksi, kun tahtoivat tehdä hänelle kiusaa, jopa toisinaan käyttivät sitä hyväilynimenäkin, sillä vaikka he hieman pelkäsivät hänen terävää kieltään, eivät he kuitenkaan tunteneet häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hän kertoi heille koko joukon satuja ja opetti heille aina uusia leikkejä, joita hänen sukkela päänsä keksi.

Mutta kaikkia näitä lisänimiä luetellessani unohdan mainita sen, jonka hän oli saanut kasteessa. Hänen oikea nimensä oli Françoise ja hänen isoäitinsä nimitti häntä sentähden aina Fanchoneksi.

Kun Fadetin muorin ja Kaksolan väen välillä oli jo pitemmän aikaa vallinnut jonkunlainen epäsopu, eivät kaksosetkaan puhuneet paljo pikku Fadetten kanssa, päinvastoin heillä oli jonkinlaista vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. He eivät olleet milloinkaan mielellään leikkineet hänen eikä hänen pikku veljensä Heinäsirkan kanssa, joka oli vieläkin kuihtuneempi ja hullunkurisemman näköinen kuin sisarensa, pieni raukka, joka aina riippui hänen hameistaan, suuttuen kun sisar juoksi häntä odottamatta ja heitellen kiviä hänen jälkeensä, ja kun sisar kujehti veljensä kanssa, äksyytyi Heinäsirkka yhä enemmän ja kiusotti sisartaan, mutta pikku Fadette oli omalta luonteeltaan iloinen ja nauroi mielellään kaikelle. Mutta Fadetin muorista oli niin huono käsitys, että muutamat, ja varsinkin Barbeaun suku, kuvittelivat Sirkan ja Heinäsirkan ystävyydestä olevan onnettomat seuraukset. Se ei kuitenkaan estänyt molempia veljeksiä puhelemasta heidän kanssaan, sillä he eivät olleet luonnostaan ylpeitä, ja pikku Fadettelta puolestaan ei milloinkaan puuttunut hullutuksia ja sutkauksia "Kaksolan kaksosista", milloin vaan sattui heidän läheisyyteensä.

IX.

Kun Landry-raukka kääntyi ympäri, vähän harmistuneena lyönnistä, jonka oli saanut olkapäähänsä, näki hän pikku Fadetten ja aivan hänen takanaan Jeanetin, Heinäsirkan, joka seurasi liikaten, sillä hän oli syntymästään halvattu ja ontuva.

Ensin Landry aikoi mistään välittämättä jatkaa matkaansa, sillä hän ei ollut naurutuulella, mutta Fadette löi häntä toiseenkin olkapäähän virkahtain: "Oi, oi! Kappas kaksosta, poikapuoliskoa, joka on kadottanut toisen puoliskonsa!"

Mutta Landryta ei haluttanut antautua enemmän solvauksen kuin leikinkään alaiseksi, siksi hän kääntyi ja viritti pikku Fadettea kohti voimakkaan iskun, jonka tyttö olisi kyllä luissaan tuntenut, ellei olisi väistynyt sivulle, sillä Landry oli jo viidennellätoista ja hänen nyrkissään oli painoa, jotavastoin neljätoistavuotias Fanchon oli niin pieni ja hintelä, että tuskin olisi luullut hänen olevan kahtatoista ja että voi pelätä hänen särkyvän ensi kosketuksesta.

Tyttö oli liian viisas ja liian nopsa odottaakseen lyöntiä, voimiensa heikkouden hän korvasi nopeudella ja viekkaudella. Hän hyppäsi syrjään juuri viime hetkenä, niin että Landry miltei oli iskeä nyrkkinsä ja nenänsä suureen puuhun, joka oli heidän välillään.

"Ilkeä Sirkka", huusi poika harmistuneena, "sinulla varmaankaan ei ole sydäntä, kun voit tehdä kiusaa ihmiselle, joka on niin surullinen kuin minä. Sinä olet jo pitkät ajat kiusannut minua nimittämällä minua poikapuoliskoksi. Haluaisin tänään hakata sinut ja sinun ilkeän Heinäsirkkasi neljäksi kappaleeksi, nähdäkseni voiko teistä kahdesta tulla edes neljännes semmoista, joka johonkin kelpaa."

"Oo! Kuulkaahan nyt, armollinen Kaksolan kaksonen, saraniityn korkea herra", vastasi pikku Fadette yhä nauraen; "olette typerä kun suututte minuun, joka juuri tulin antamaan teille tietoja kaksoisveljestänne ja sanomaan mistä voitte hänet löytää."

"Se muuttaa asian", sanoi Landry sovinnollisemmalla mielellä; "jos sinä sen tiedät, Fadette, niin sano minulle; olisin siitä kovin iloinen."

"Vaan eipä Fadette enemmän kuin Sirkkakaan ole halukas tällä hetkellä teitä ilahuttamaan", vastasi tyttö. "Olette puhunut tyhmyyksiä ja olisitte minua lyönytkin, ellette olisi niin kömpelö ja taitamaton. Hakekaa itse hupsua kaksoisveljeänne, koska olette niin oivallinen etsijä."

"Olenpa tosiaankin typerä, kun kuuntelen mokoman ilkimyksen loruja", sanoi Landry kääntäen hänelle selkänsä ja jatkaen matkaansa. "Sinä et tiedä enempää kuin minäkään missä veljeni on; siinä suhteessa olette yhtä tietämättömiä sekä sinä että isoäitisi, joka on vanha valehtelija ja ihmisten puijaaja."

Mutta pikku Fadette veti mukanaan veljensä, jonka oli onnistunut saavuttaa hänet ja joka nyt riippui kiinni tytön kuluneesta, tuhkan likaamasta hameesta, ja seurasi Landryta yhä virnistellen ja vakuuttaen pojalle, ettei hän ilman hänen apuaan milloinkaan löytäisi kaksoisveljeään. Lopulta Landry, huomattuaan mahdottomaksi päästä hänestä eroon ja kuvitellen että isoäiti tai hän itse jonkun taikatempun kautta tai yksissä neuvoin joenhaltijan kanssa estäisivät häntä Sylvinetiä löytämästä, päätti palata saraniityn poikki kotiinsa.

Pikku Fadette seurasi häntä aina aidan luokse saakka, ja kun Landry oli päässyt sen ylitse, hypähti tyttö kuin harakka ylimmälle porrasaskelmalle, istahti siihen ja huusi hänen jälkeensä: "Hyvästi sitten, sydämetön kaksonen, joka hylkäät veljesi; saat turhaan odottaa häntä kotiin illalliseksi, etkä näe häntä tänään etkä huomennakaan; sillä siellä, missä hän on, hän makaa liikkumattomana kuin kivi, ja tuolta nousee myrsky. Tänä yönä taas puunrunkoja vierii jokea alas ja virta kulettaa Sylvinetin mukanaan niin kauvas, niin kauvas ettet milloinkaan enää häntä löydä."

Nuo ilkeät sanat, joita Landry miltei vastoin tahtoaan kuunteli, saivat kylmän hien kihoomaan hänen ruumiilleen. Hän ei niitä tosin aivan uskonutkaan, mutta Fadetin perhe oli joka tapauksessa tunnettu yhteydestään paholaisen kanssa, niin ettei hän voinut olla aivan varma niiden mitättömyydestäkään.

"No niin, Fanchon", sanoi Landry pysähtyen; "jaa tahi ei, jätä minut rauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?"

"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin sade alkaa?" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.

Landry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella että tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli, joka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät hänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt rajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei näyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut mielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden takaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla jokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa ennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja juuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen villit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn, toisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan ilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain vaivoin pidätetyksi oman hattunsa.

Sitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette, joka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa tavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.

"Fanchon", sanoi hän tytölle; "teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni takaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä tyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä hyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät ja mitä sanasi ilmaisevat."

"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?" vastasi tyttö, "sinulle, joka sanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle, jotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole minulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?"

"No niin, Fadette", sanoi Landry. "Sinä tahtoisit että antaisin sinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko uuden veitseni?"

"Näytäppäs!" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.

Kun hän näki veitsen — joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn kummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla — niin hänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se oli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä valkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla oli höyheniä aina kynsiin saakka.

"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni", vastasi Landry; "mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei äitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään jälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä."

"Kuuleppas!" sanoi pikku Fadette. "Jos tahtoisin teidän pienen mustaturpaisen karitsanne, antaisiko äiti Barbeau senkin minulle?"

"Oi miten olet hidas lunnaissasi, Fanchon! Tähän asiaan riittää yksi ainoa sana: jos minun veljeni on vaarassa ja sinä heti viet minut hänen luokseen, niin ei ole koko meidän talossamme kanaa eikä kananpoikaa, vuohta eikä vuohenkaritsaa, jota eivät isäni ja äitini mielellään antaisi sinulle kiitollisuuden osotteeksi, siitä olen varma."

"Olkoon menneeksi, Landry", sanoi pikku Fadette ojentaen hänelle pienen laihan kätensä sopimuksen merkiksi. Poika tarttui siihen hieman väristen, sillä tytön silmät liekehtivät nyt niin, että hän näytti milteipä peikolta.

"En sano sinulle vielä tällä hetkellä mitä sinulta tahdon, ehken vielä sitä tiedäkkään, mutta muista tarkoin mitä olet nyt luvannut, ja jos et sitä pidä, niin sanon kaikille ihmisille että Landryn lupauksiin ei voi luottaa. Hyvästi nyt, äläkä unohda etten tahdo sinulta mitään ennenkuin tulen luoksesi sitä vaatimaan, ja sinun on se täytettävä ilman vastaväitteitä."

"Sen lupaan, Fadette — se on päätetty", sanoi Landry kättä lyöden.

"No niin", sanoi tyttö ylpeällä ja tyytyväisellä äänellä; "käänny heti takaisin joelle ja kule rantaa pitkin, kunnes kuulet lampaan määkyvän; ja missä näet ruskean karitsan, siellä myöskin tapaat veljesi; ellei asia ole niin kuin olen sanonut, olet lupauksestasi vapaa."

Senjälkeen tarttui Sirkka veljensä käsivarteen, välittämättä vähääkään että poika kiemurteli vastaan kuin ankerias, ja veti hänet mukanaan pensaikkoon, jonka jälkeen Landry ei heistä nähnyt eikä kuullut mitään — kaikki oli kuin unennäköä. Hän ei menettänyt aikaa aprikoimalla oliko pikku Fadette tehnyt hänestä pilaa, vaan juoksi samassa hengenvedossa niityn poikki ja seurasi joen rantaa luolalle asti, aikoen mennä yhä edelleen, sillä hän oli jo tarpeeksi tutkinut luolaa tietääkseen, ettei Sylvinet ollut siellä. Mutta ihmeekseen hän kuuli karitsan samassa määkyvän.

"Jopa jotakin", ajatteli Landry. "Tyttö puhui totta: karitsa määkyy ja veljeni on täällä. Mutta onko hän kuollut tai elävä, sitä en tiedä."

Hän hyppäsi luolaan ja tunkeusi pensaikkoon. Siellä ei hänen veljensä kuitenkaan ollut, mutta kun Landry oli astunut vielä kymmenisen askelta rantaa pitkin, karitsan koko ajan määkyessä, näki hän veljensä istuvan toisella rannalla pieni karitsa puseroon käärittynä, ja karitsa oli todellakin ruskea turvasta aina hännännipukkaan saakka.

Kun Sylvinet oli hengissä eikä näyttänyt vahingoittuneelta enemmän ruumiin kuin vaatteitten puolesta, tuli Landry niin iloiseksi, että hän kiitti sydämestään Jumalaa, ollenkaan muistamatta pyytää häneltä anteeksi, että oli; käyttänyt taikatemppujen apua. Mutta juuri kun hän oli huutamaisillaan veljelleen, joka ei vielä häntä nähnyt eikä näyttänyt häntä kuulevankaan, sillä vesi kohisi näillä seuduin kovasti kiviä vasten, pysähtyi hän veljeään katselemaan. Häntä hämmästytti löytää veljensä juuri sillä tavoin, kuin pikku Fadette oli ennustanut, puiden keskellä, joita tuuli kovasti huojutti, ja liikkumattomana kuin kivipatsas.

Jokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän jokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat ja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä juuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta vanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä pyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä uhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt ensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin oivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja umpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut jokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa ja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö, katse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka, suu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta, hiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota pienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän oli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa, mutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle eksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi surkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen ettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään tai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien peittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi pelkäsi aivan kauheasti.

X.

Ellei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken kaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin sitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin leveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt veljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten Landrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja sitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka aikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen suuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai porrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.

Landry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä, jolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi tällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau käyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei näyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut aikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai houkuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä, taaskin huonolla tuulella ollessaan.

Hän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita laulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän aikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä, häpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu huomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta erittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin että voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:

"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko aamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle, läksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun sillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään yhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin yhdytään vierinkiviportaan luona." (Sama porras, joka oli Fadetin muorin mökin oikealla puolella.)

"Niin, mennään vaan", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka oli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen. He kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa, sillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä surettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina silloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi veljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet oli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut vastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei osannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry huomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:

"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä silloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta nyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu."

Itsekseen hän ajatteli: "Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan että löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti tietää enemmän kuin me muut."

Hän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia itsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään kuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä lähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin muoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta kuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei ollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte hän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan saraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle, taikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella hänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta tyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.

Sylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää huonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei aavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun kertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä salannut mitään veljeltään.

Poika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki, sillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa pulasta päästäkseen.

Kun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli Landry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin, mutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei veljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen kaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan Fadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään pikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta ovi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa, joka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään, niinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä tai ei.

Sylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen: "Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja lyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa nulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta souta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää eikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja kurittaa heitä kaikesta."

"Niin ei ole meidän kotonamme", vastasi Landry. "Isä ja äiti eivät ole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä lapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi, etteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian onnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku Fadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa, hän vaan nauraa eikä valita milloinkaan."

Sylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin jo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo monesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä hänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään, mutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: "Nyt on rankkasade, veljeni, juostaan kotiin!" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry koetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan ollakseen veljensä mieliksi.

Kun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt latoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä Barbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen vaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli saanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan. Mutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen ääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän oli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin, surullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä kanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä siksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt tuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan makuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys vihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun hän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja hänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja Landry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään omassaan.

Kun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen jäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista sydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin paljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan päätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen osan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon kunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka oli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.

Seuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen, ennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa, katumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina tuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli Landrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli mielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä tästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia todistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut vapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä naisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli usein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän kohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina moitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin mitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä siinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli tuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut valittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen myönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin hän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.

Mutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen äitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen valituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse koetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen, jäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. "Veljeni", ajatteli hän tietämättään, "on meistä kahdesta parempi kristitty ja oikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin; mutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin hän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita." Ja Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä ilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän oli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän itse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan sellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut hänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei veljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta käytöstä. "Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle", ajatteli hän itsekseen, "niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen että hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että se olisi hänelle niin helppoa." — Näin huokaili tuo onneton poika itsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.

Mutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa hänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta paljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut hänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja hänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista sielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin työtä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä vähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan ole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä. Niinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui sinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne pienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät selvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain täyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis nuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän oli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää sekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa kaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä voinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana, koska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti niiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai paria vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta Landryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin ruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.

XI.

Ensi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika hiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin tyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja äitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta kun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin päähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi hän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi palkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja Landryn lupauksesta.

Tuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen surunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli voinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista. Hän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut hänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin otaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden nojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle niin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt mitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut kunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.

Mutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä seuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku Fadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö ei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä Barbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa ulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli hyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen, joko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen, nauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen kiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.

Mutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei ollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä tulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa toisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.

Eräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka tavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut hakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen päin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka johtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on niin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton toisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö nyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi siihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen selkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla hevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut. Saapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut vilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko varsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette jo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö edes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään kehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin että Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta kiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti mieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen kautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään huomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.

Joka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi jotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että uskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli ymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen mieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön aivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä hyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan käänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta yhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa täydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi hän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut kiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut, olipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta. Hän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä, ja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin kymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.

Mutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei loukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen niin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan eikä rohennut häntä puhutella.

Se oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin läheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun johdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan tulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen häntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen siitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen vastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut päättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut muiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan, ja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja, sillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että viimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty huonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän ylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy ruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset tapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään pojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan tapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä kaksoiskuumeestaan ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt lainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä vakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö saattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta. Hän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään, ja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet tuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin tai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa elämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se tapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu sen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä ja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat lapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi korkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän siisteydestään huolta.

Landrykin, vaikkei ollutkaan yhtä ylpeä kuin Sylvinet, tunsi kuitenkin kaikkien noiden syiden vuoksi vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, ja kun häntä kadutti että oli antautunut mihinkään tekemisiin tytön kanssa, varoi hän tarkoin ilmottamasta siitä kenellekään. Salasipa hän sen yksin kaksoisveljeltäänkin, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa hänen tähtensä levoton, ja Sylvinet puolestaan ei virkkanut mitään kaikista pikku Fadetten ilkeyksistä häntä kohtaan, sillä häntä hävetti tunnustaa että tyttö oli arvannut hänen mustasukkaisuutensa.

Mutta aika kului. Siinä ijässä, kun kaksoset nyt olivat, tuntuvat viikot kuukausilta ja kuukaudet vuosilta, niin suuresti vaikuttavat ne sielun ja ruumiin kehitykseen. Landry unohti pian seikkailunsa, ja vaivattuaan itseään jonkun aikaa Fadettea muistelemalla, herkesi hän lopulta kokonaan häntä ajattelemasta — kaikki oli kuin pelkkää unennäköä.

Landry oli ollut Prichessä jo kymmenen kuukautta, ja nyt lähestyi juhannus, jolloin hänen palvelusvuotensa Caillaudilla oli umpeen kulunut. Mutta ukko oli häneen niin tyytyväinen, että tahtoi mieluummin hänen palkkaansa korottaa kuin antaa hänen muuttaa, eikä Landry puolestaan halunnut muuta kuin saada jäädä omaistensa läheisyyteen ja tehdä uuden sopimuksen Prichen väen kanssa, johon hän oli sydämestään kiintynyt. Jopa hän alkoi hieman rakastuakkin erääseen Caillaudin veljentyttäreen, Madelon nimiseen sangen sievään tyttöön. Hän oli vuotta Landryta vanhempi ja kohteli häntä vielä jonkinlaisella ylimielisyydellä, mutta se tasaantui päivä päivältä; vuoden alussa tyttö pilkkasi Landryta, kun tämä oli liian ujo suudellakseen häntä leikkiessä tai tanssiessa, mutta vuoden lopulla hän jo punastui, eikä enää kiusannut häntä eikä tahtonut olla hänen kanssaan kahdenkesken tarhassa tai luuvassa. Madelon ei ollut köyhä, ja avioliitto olisi kyllä voitu solmia heidän kesken aikanaan. Molempien perheet olivat seudun kunnioitetuimpia ja arvossapidetyimpiä. Ja kun Caillaud huomasi miten molemmat nuoret alkoivat toisiaan samalla sekä kaihtaa että etsiä, sanoi hän Barbeaulle että heistä voisi tulla soma pari ja ettei haittaisi vaikka he saisivatkin lähemmin toisiinsa tutustua.

Suostuttiin siis, kahdeksan päivää ennen juhannusta, että Landry jäisi Pricheen ja Sylvinet vanhempainsa luokse, sillä tämä oli nyt järkiintynyt ja oli hoitanut Barbeaun horkkaa sairastaessa talon ulkotyöt sangen hyvin. Sylvinet oli pahoin pelännyt että hänet lähetettäisiin muuanne palvelukseen, ja tuo pelko oli vaikuttanut hyvää, sillä hän ponnisteli nyt yhä enemmän voittaakseen liiallisen kiintymyksensä Landryhyn, tai ainakin estääkseen sitä liiaksi näkymästä. Kaksolassa vallitsi siis taasen rauha ja tyytyväisyys, vaikkeivät kaksoset tavanneetkaan toisiaan kuin kerran pari viikossa.

Juhannuspäivä oli heille ilon päivä, silloin he menivät yhdessä kaupunkiin pestimarkkinoita katsomaan ja huvittelivat senjälkeen suurella torilla. Landry tanssi monta burreeta kauniin Madelonin kanssa ja Sylvinetkin koetti tanssia, tehdäkseen veljelleen mieliksi. Hän suoriutui siinä sangen huonosti, mutta Madelon, joka oli hänelle hyvin kohtelias, asettui häntä vastapäätä, tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä pysymään tahdissa. Sylvinet, joka siten sai olla veljensä kanssa yhdessä, lupasi oppia hyvin tanssimaan, voidakseen ottaa osaa huveihin, jossa asiassa hän siihen saakka oli ollut Landrylle haitaksi.

Hän ei ollut kovinkaan mustasukkainen Madelonille, sillä Landry ei ollut vielä huomattavammin tyttöön kiintynyt. Madelon puolestaan taas imarteli ja rohkasi Sylvinetiä. Hän oli vapaa häntä kohtaan ja se, joka ei sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi luullut hänen antavan Sylvinetille etusijan. Landry olisi hyvinkin voinut käydä mustasukkaiseksi veljelleen, ellei hän olisi luonnostaan vihannut tuota tunnetta, ja ehkä oli sentään jokin, en tiedä oikein mikä, joka sanoi hänelle että Madelon käyttäytyi noin ainoastaan ollakseen hänelle mieliksi ja saadakseen siten olla useammin Landryn seurassa.

Kaikki sujui hyvin noin kolmen kuukauden ajan, aina Saint-Andochen päivään saakka, joka on Cossenkylän suojeluspyhän juhla ja vietetään syyskuun viimeisinä päivinä.

Se päivä, joka aina oli ollut molemmille kaksosille suuri juhlapäivä, koska silloin tanssittiin ja leikittiin kirkon ulkopuolella kasvavien suurten saksanpähkinäpuiden alla, toi tullessaan suruja, joita he eivät olleet lainkaan odottaneet.

Isä Caillaud oli antanut Landrylle luvan mennä jo edellisenä iltana Kaksolaan, voidakseen ottaa jo aamusta aikain juhlaan osaa, ja Landry lähti matkaan ennen illallista, hyvin iloisena tietäessään yllättävänsä kaksoisveljensä, joka ei häntä odottanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna. Siihen vuodenaikaan ovat päivät lyhyet ja pimeä tulee äkkiä. Landry ei milloinkaan pelännyt mitään päiväiseen aikaan, mutta hän ei olisi ollut ikäisensä eikä niiltä seuduin kotoisin, ellei hän olisi kavahtanut liikkua yksin yöllä ulkona, varsinkin syksyllä, jolloin kaikellaiset haltijat ja peikot pitävät pimeän suojassa peliään. Landry, joka oli tottunut liikkumaan ulkona iltahämyssäkin päästäessään härkiä laitumelle tai tuodessaan niitä kotiin, ei pelännyt sinä iltana juuri enemmän kuin muinakaan iltoina; mutta hän käveli nopeaan ja lauloi ääneensä, niinkuin aina teemme pimeässä, sillä ihmisen laulu, niinkuin tiedämme, säikyttää villit eläimet ja pahat ihmiset pakoon.

Kun hän tuli vierinkiviportaan luo — sille oli annettu sellainen nimi, koska se oli tehty lukuisista pyöreistä kivistä —, kääri hän housunsa hiukan ylemmäksi, sillä vesi nousee portaalle toisinaan aina nilkkaan saakka, ja hän katsoi tarkkaan mihin astui, sillä molemmin puolin porrasta on vesilätäköitä. Landry tunsi portaan niin tarkoin, ettei hän saattanut harhaan astua. Sitäpaitsi hän näki miltei jo lehdettömien puitten läpi valonhohteen Fadetin muorin mökistä, niin että eksymisestä ei saattanut olla pelkoakaan.

Puitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli kepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään tavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen luona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina. Mutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui rohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin jo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan joutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta siellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina sulkuluukkujen luona kuului yhä — olihan se sangen kummallista.

XII.

"Olen varmaankin eksynyt", ajatteli Landry; "sillä nyt näen valon Fadetin mökistä oikealta puolelta, vaikka sen pitäisi näkyä vasemmalta."

Hän meni takaisin Croix-au-Lièvreen ja kulki siellä olevan ristin ympäri suletuin silmin, vapautuakseen harhauksestaan; ja katseltuaan tarkoin puita ja pensaita; luuli hän nyt olevansakin ympäristöstä selvillä ja meni takaisin virran rannalle. Mutta vaikka ylipääsy siltä kohdalta näytti helpolta, ei hän uskaltanut astua kuin kolme askelta, sillä nyt näkyi valo Fadetin mökistä miltei takaapäin, vaikka sen olisi pitänyt näkyä suoraan edestä. Hän pyrki nyt joen yli viistoon, mutta silloin nousi vesi miltei vyötäisiin saakka. Hän astui kuitenkin eteenpäin siinä luulossa, että oli sattumalta joutunut johonkin syvempään paikkaan, mutta että kaikki suoriutuisi hyvin, kun hän vaan jatkaisi samaan suuntaan valoa kohti.

Mutta hän teki oikein pysähtyessään, sillä joki muuttui yhä syvemmäksi ja kylmä vesi nousi jo aina olkapäihin saakka. Hän arveli hetkisen pitäisikö hänen kääntyä ympäri, sillä valo näytti muuttavan paikkaa: hän näki sen liikkuvan, kiitävän, hyppivän, siirtyvän rannalta toiselle ja lopulta kuvastuvan veteen kaksinkertaisena, liitelevän ilmassa kuin lintu levitetyin siivin ja pirahtelevan kuin pihkainen puu tulessa.

Silloin Landry pelästyi ja oli aivan malttinsa kadottaa. Hän oli kuullut sanottavan ettei mikään ole niin petollista eikä ilkeätä kuin virvatuli; se huvitteleksen eksyttämällä niitä, jotka sen näkevät, ja vie heidät syviin kuiluihin, nauraen ja pilkaten heidän hätäänsä.

Landry sulki silmänsä päästäkseen virvatulta näkemästä, kääntyi nopeaan aivan umpimähkään ja nousi jälleen rannalle. Hän heittäytyi ruohikkoon ja katseli tulta, joka yhä jatkoi tanssiaan ja nauruaan. Se oli suorastaan ilkeätä katsella. Toisinaan se liiteli kuin lintu, toisinaan se kokonaan katosi. Väliin se oli kuin suuri häränpää, ja heti senjälkeen kuin kissansilmä. Se läheni Landryta tanssien hänen ympärillään niin nopeaan, että hän aivan soentui; lopulta se, nähdessään ettei poika tahtonut sitä seurata, kääntyi takaisin kaislikkoon, jossa se riehui kuin suuttuneena ja ikäänkuin olisi tahtonut huutaa hänelle haukkumasanoja.

Landry ei uskaltanut paikaltaan liikahtaa, sillä takaisin kääntymälläkään hän ei olisi voinut ajaa virvatulta pakoon. Sanotaan että se juoksee pakoon yrittävien jälkeen, asettuen heidän tielleen, kunnes he joutuvat aivan pyörälle ja putoavat johonkin koloon tai kuoppaan. Landryn hampaat kalisivat vilusta ja säikähdyksestä. Juuri silloin hän kuuli vienon, lempeän äänen takanaan laulavan:

"Sirkka, sirkka, pikku sirkka, ota myssy ja huivitirkka! Mulla on viitta niin välkkyvän soma, joka sirkalla sulhonsa oma."

Ja pikku Fadette, joka aikoi mennä rivakasti joen yli pelkäämättä tai kummastelematta virvatulta, törmäsi Landryta vasten, joka oli istuutunut pimeässä maahan. Tyttö vetäytyi takaisin ja kirota räväytti kuin mikähän poika, eikä aivan pikkupojan tavoin, vaan melkeinpä kuin mies. "Minä se olen, Fanchon", sanoi Landry kohoten seisomaan. "Älä pelkää; en minä sinulle mitään tee."

Poika puhui noin pelätessään tyttöä melkein yhtä paljon kuin virvatulta. Hän oli kuullut hänen laulunsa ja luuli sitä jonkinlaiseksi aarnikeijun manausluvuksi, aarnikeijun, joka hyppi ja tanssi tytön edessä kuin hupsu ja näytti olevan aivan ihastuksissaan Fadetten tavatessaan.

"Näen kyllä, armollinen herra Kaksonen", sanoi pikku Fadette vähän mietittyään, "että puhut noin armollisesti, kun olet pelästyksestä miltei puolikuollut ja äänesi vapisee kuin vanhan isoäitini. Niin, raukkaseni, pimeässä ei käy komeileminen yhtä ylhäisesti kuin päivällä; lyönpä vetoa ettet uskalla mennä joen yli ilman minun apuani."

"Olin siellä äsken", vastasi Landry, "ja olin vähällä upota. Uskallatko sinä, Fadette, todellakin? Etkö ensinkään pelkää ettet löydäkkään porrasta?"

"Miksikäs en sitä löytäisi? Mutta minä näen kyllä mitä sinä pelkäät", vastasi pikku Fadette nauraen. "No niin, anna tänne kätesi, pelkuri; ei aarnikeiju ole niin paha kuin luulet, eikä hän tee muille pahaa kuin niille, jotka sitä pelkäävät. Minä olen hänet nähnyt monesti, niin että me olemme vanhoja tuttuja."

Sitte veti tyttö hänet käsivarresta portaalle, voimakkaammin kuin mitä poika olisi luullut hänen jaksavan; veti, hyppi ja lauloi:

"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."

Landry ei tuntenut juuri suurempaa turvallisuutta tuon pienen noidan seurassa kuin äsken aarnikeijunkaan parissa. Mutta kun hän mieluummin katseli paholaista oman sukunsa hahmossa kuin pahanilkisenä, harhailevana tulenliekkinä, ei hän pannut vastaankaan, jopa tunsi itsensä rauhalliseksi huomatessaan Fadetten kulettavan niin hyvin, että hän voi kulkea aivan kuivin jaloin. Mutta kun he kulkivat nopeasti eteenpäin, syntyi siitä ilmanvetoa, mikä sai virvatulen seuraamaan koko ajan jälessä — tuon luonnonilmiön, joksi koulumestarimme sitä nimitti, vakuuttaen ettei sitä tarvitse lainkaan pelätä.

XIII.

Mahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen alkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä pelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia — sillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain pelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin nähnyt lähempää — tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka niitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle muuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan virvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:

"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin nopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään jälkeensä."

"Sehän on yhä pahempaa", ajatteli Landry, "tuli, joka ei polta — tietäähän jokainen ettei se voi olla mikään Jumalan luoma, sillä Jumalan tuli lämmittää ja polttaa."

Mutta hän ei sentään lausunut ajatuksiaan pikku Fadettelle, ja kun he olivat päässeet onnellisesti toiselle rannalle, olisi hänen tehnyt kovasti mielensä jättää tyttö siihen paikkaan ja rientää Kaksolaan niin pian kuin suinkin. Mutta Landry ei ollut luonteeltaan kiittämätön eikä tahtonut erota tytöstä sillälailla.

"Olet nyt toisen kerran tehnyt minulle palveluksen, Fanchon Fadet", sanoi hän tytölle, "enkä minä olisi tinanapin arvoinen, ellen sanoisi sinulle että olen muistava tätä apuasi koko elämäni ijän. Olin aivan kuin järjiltäni kun taannoin minut löysit; aarnikeiju oli minut tenhonnut ja lopen väsyttänyt. En olisi milloinkaan päässyt joen yli, vaan ihan varmaan sinne uupunut."

"Olisit ehkä hyvinkin päässyt, ellet olisi niin typerä", vastasi Fadette. "En olisi milloinkaan luullut, että tuommoinen suuri poika kuin sinä, joka käy jo seitsemäätoista ja pian saa parran leukaansa, olisi niin helposti säikkyvä, ja minua oikein ilahuttaa että sinä olet sellainen."

"Minkätähden se sinua ilahuttaa, Fanchon Fadet?"

"Sentähden etten pidä teistä", vastasi tyttö ylenkatseellisesti.

"Ja miksi te ette pidä minusta?"

"Sentähden etten kunnioita teitä", vastasi Fadette; "en teitä enkä teidän kaksoisveljeänne, enkä isäänne enkä äitiänne, jotka ylpeilevät rikkaudestaan ja luulevat että kaikkein muiden velvollisuus on vain heitä palvella. He ovat opettaneet teidätkin, Landry, kiittämättömäksi, ja se on pelkurimaisuuden jälkeen miehen rumin vika."

Landryta nöyryytti suuresti tytön sanat, sillä hän tunsi etteivät ne olleet aivan perää vailla, ja hän vastasi:

"Jos olen rikkonut, Fadette, niin tuomitse siitä minua yksin. Ei veljeni, isäni eikä äitini eikä kukaan muukaan kotiväestäni ole koskaan kuullut siitä avustuksesta, minkä kerran ennen olen sinulta saanut. Mutta tällä kertaa he saavat sen tietää ja sinä olet saava sen palkinnon, minkä haluat."

"Olettepa nyt miestä olevinanne", sanoi pikku Fadette, "kun luulette pääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin isoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan vaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä välitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te haluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että olisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi, vaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne."

"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut", sanoi Landry, jota suorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä kertaa ajatuksiaan lausuvan. "Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi. Se ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä varmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi kanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka moitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit minun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut minut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin tapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta sinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on vähentänyt apusi arvoa suuresti."

Pikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä, seisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:

"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi kiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään velkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin että sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut etten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut kiittämättömyydestäsi."

"Se on totta, Fanchon", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta; "minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin. Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt niin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan."

"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen ja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut, vaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja meistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä huonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua omin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin kuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa, tuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'."

Samassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin laulaen:

"Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,
Barbeaun Landry, Kaksolan herra!"

Tällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän olisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa, jolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen olemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen eikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi tytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:

"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla selvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen. Sinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä."

"Haluan ettei minun enää ikinä tarvitsisi sinua nähdä", vastasi Fadette ankarasti. "Tuo mitä tahansa, mutta muitta mutkitta heitän sen vasten kasvojasi takaisin."

"Se on liian kovaa puhetta sille, joka tarjoo hyvitystä. Ellet tahdo mitään lahjaa, voin ehkä jollakin toisella tavalla tehdä sinulle palveluksia ja siten näyttää tahtovani sinulle hyvää. Sano siis mitä tekisin, ollakseni sinulle mieliksi?"

"Ettekö voisi pyytää minulta anteeksi ja ruveta ystäväkseni?" sanoi
Fadette pysähtyen.

"Ohoh, se on toki liian paljo!" vastasi Landry, joka ei voinut voittaa ylpeyttään tuota tyttöä kohtaan; jolle ei annettu ikänsä mukaista arvoa ja jonka oma käytöskään ei aina ollut mallikelpoista. "Mitä sinun ystävyyteesi tulee, Fadette, niin olet niin kummallinen, ettei sinuun ole liioin luottamista. Pyydä sentähden jotain, jota voin heti antaa ja jota minun ei mahdollisesti tarvitse ottaa jälleen takaisin."

"Olkoon menneeksi", sanoi Fadette kylmänkirkkaalla äänellä; "tapahtukoon tahtonne mukaan, Landry! Olen teille tarjonnut anteeksiantoa, mutta se ei ole kelvannut. Nyt vaadin lupauksenne täyttämistä, ja se on että tottelette käskyäni minä päivänä sitä vaadin. Se päivä on huomenna, Saint-Andochen juhlapäivänä, ja nyt sanon mitä tahdon. Teidän täytyy tanssia kanssani kolme burreeta päivämessun jälkeen, kaksi iltamessun ja kaksi angeluksen jälkeen, siis yhteensä seitsemän. Koko päivänä, siitä asti kun nousette aina levolle menoon saakka, ette saa tanssia burreeta kenenkään muun kanssa, ei tytön eikä vaimon. Jos ette tee niinkuin nyt sanon, niin tiedän teillä olevan kolme rumaa virhettä: kiittämättömyyden, pelkurimaisuuden ja sanassaan pysymättömyyden. Hyvää yötä, odotan teitä huomenna kirkonportin luona tanssin alkaessa!"

Ja pikku Fadette, jota Landry oli saattanut mökille asti, työnsi, salvan ovelta ja pujahti sisään niin nopeasti, ettei poika ennättänyt sanoa sanaakaan ennenkuin hän jo oli kadonnut.

XIV.

Landryn mielestä tuntui Fadetten päähänpisto aluksi niin naurettavalta, että sille kannatti paremmin nauraa kuin harmitella. "Tyttö on pikemmin vallaton kuin paha", ajatteli hän, "ja hän on vaatimattomampi kuin luulisikaan; ei hänen maksuvaatimuksensa suinkaan kotiani köyhdytä." Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän huomasikin tuon velkansa maksutavan paljoa ilkeämmäksi kuin miltä alussa näytti. Pikku Fadette tanssi erinomaisen hyvin; hän oli nähnyt hänen pyörivän paimenten kanssa ulkona kedolla tai tienohessa, ja tyttö hyppi kuin pieni paholainen, niin nopeaan että oli vaikeata pysyä tahdissa hänen kanssaan. Mutta hän näytti kaikkea muuta kuin sievältä ja oli niin huonosti puettu, yksinpä sunnuntaisinkin, ettei kukaan Landryn ikäinen poika tahtonut hänen kanssaan tanssia, ei ainakaan niin että ihmiset näkivät. Korkeintaan sikopaimenet ja ripillä käymättömät poikaset pitivät häntä sen arvoisena, että pyysivät kanssaan tanssimaan, ja kylän kaunottarista hänen läsnäolonsa tanssissa tuntui milteipä loukkaukselta. Landry tunsi sentähden hirmuiseksi nöyryytykseksi viedä tanssiin moista toveria, ja kun hän muisteli pyytäneensä kauniin Madelonin ainakin kolmeen burreehen, ihmetteli hän itsekseen mitä tyttö arvelisi sellaisesta häväistyksestä, johon hän nyt oli pakotettu täytyessään jättää nuo luvatut tanssit tanssimatta.

Kun hän oli sekä nälkäinen että viluinen ja yhä vielä pelkäsi virvatulen ahdisteluja, astui hän nopeasti eteenpäin, ajattelematta juuri mitään tai taakseen katsomatta. Kotiin saavuttuaan kuivatti hän vaatteensa ja kertoi pimeän tähden erehtyneensä portaasta ja vain vaivoin päässeensä joesta ylös, mutta häntä hävetti tunnustaa pelänneensä, eikä hän maininnut mitään virvatulesta eikä pikku Fadettesta. Landry meni nukkumaan ajatellen itsekseen, että huomenna on kyllä aikaa tuumia tuon vastenmielisen kohtauksen seurauksia. Mutta rauhallista unta hän ei saanut ensinkään. Hän uneksi pikku Fadettesta ainakin viisikymmentä kertaa; hän oli näkevinään tytön ratsastavan haltijan selässä, joka oli kuin mikähän suuri punainen kukko ja piti toisessa jalassaan sarvilyhtyä, jossa palava kynttilä levitti säteitään koko saraniityn yli. Sitte muuttui pikku Fadette vuohen suuruiseksi sirkaksi ja lauloi hänelle sirkan vinkuvalla äänellä jonkun laulun, jonka sisällystä hän ei käsittänyt, vaan kuuli ainoastaan hiukan loppusanoja: "sirkka, huivipirkka, kaksoislirkka". Se sai hänet aivan päästään pyörälle. Sitte ilmestyi virvatuli niin äkkiä ja niin voimakkaana, että hän vielä herätessäänkin näki silmiensä edessä pieniä liiteleviä, tummia, punaisia ja sinisiä pilkkuja, jommoisia näemme kun olemme liian kauvan katselleet aurinkoa tai kuuta.

Landry oli tuon yön jälkeen niin väsynyt, että hän nukkui koko päivämessun ajan eikä kuullut sanaakaan kirkkoherran saarnasta, jossa tämä niin kaunopuheisesti kuvaili kelpo Saint-Andochen hyveitä. Ja astuessaan kirkosta ulos oli Landry niin uninen, että hän oli aivan unohtanut Fadetten. Hän seisoi asehuoneen ulkopuolella, kauniin Madelonin vieressä, joka odotteli tanssin alkamista, varmana että Landry pyytää hänet ensiksi. Mutta kun tämä lähestyi tyttöä häntä puhutellakseen, huomasi hän samassa Sirkan, joka astui askeleen häntä kohti ja virkkoi kuuluvalla äänellä painokkaasti:

"No Landry, pyysit minua eilen illalla ensimäiseen tanssiin, toivon ettet lupaustasi peruuta."

Landry sävähti tulipunaiseksi, ja nähdessään että Madelonkin punastui harmista ja hämmästyksestä, rohkasi hän mielensä.

"Mahdollista kyllä että lupasin tanssia kanssasi, Sirkka; mutta minä olen sitä ennen pyytänyt toisenkin, ja sinun vuorosi on vasta sen jälkeen."

"Eipä niinkään, Landry", sanoi Fadette varmalla äänellä; "nyt muistisi pettää. Et ole luvannut kenellekään ennen minua, sillä lupaus, jonka täyttämistä nyt vaadin, on jo viime vuonna annettu ja sinä sen vaan uudistit eilen illalla. Jos Madelonin tekee mieli tänään tanssia kanssasi, niin on tuolla kaksoisveljesi, joka on aivan sinun näköisesi ja jonka hän voi ottaa sinun sijastasi. Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Sirkka on oikeassa", vastasi Madelon ylpeästi, ottaen Sylvinetiä kädestä. "Kun teillä on niin vanha lupaus, niin se on täytettävä. Minä tanssin yhtä mielelläni veljenne kanssa."

"Niin niin, onhan se saman tekevä", sanoi Sylvinet mitään pahaa aavistamatta. "Tanssitaan kaikki neljä."

Heidän täytyi tyytyä tähän, ollakseen huomiota herättämättä, ja Sirkka alkoi tanssia niin varmasti ja notkeasti, että tuskin milloinkaan oli mitään burreeta paremmalla tahdilla ja vauhdilla suoritettu. Jos hän olisi ollut sievä ja kauniisti puettu, olisi häntä katsellut oikein huvikseen, sillä hän tanssi aivan erinomaisesti ja kaikki nuo muut, kaunottaret, toivoivat sydämestään omistavansa hänen keveytensä ja notkeutensa; mutta Sirkka-raukka oli niin huonosti puettu, että hän näytti kymmenen kertaa tavallistakin rumemmalta. Landry, joka ei uskaltanut katsoa Madeloniin — niin pahoillaan ja nöyrtynyt hän oli hänen tähtensä — katseli tanssitoveriaan ja ajatteli että tyttö oli tänään vielä rumempi kuin tavallisissa arkirepaleissaan; sillä tyttönen oli koettanut koristautua sieväksi, mutta oli siten vain tehnyt itsensä naurettavan näköiseksi.

Hänen myssynsä oli vanhuuttaan aivan keltainen ja sensijaan, että se olisi ollut pieni ja takaapäin ylöstaivutettu seudun viimeisen kuosin mukaan, oli sen kummallakin sivulla kaksi suurta, leveää korvalappua ja takana riippui muuan osa aina kaulaan asti, niin että hän muistutti isoäitiään ja hänen päänsä näytti hennon kepin päässä keikkuvalta suurelta nauriilta. Hänen puolivillainen hameensa oli ainakin kahta kämmenleveyttä liian lyhyt, ja kun hän oli sinä vuonna paljon kasvanut, pistivät hänen laihat, auringon paahtamat käsivartensa hihoista kuin kaksi hämähäkinjalkaa. Hänellä oli sentään punainen esiliina, ja siitä hän oli kovin ylpeä, mutta se oli äidin peruja eikä hän ollut huomannut irrottaa siitä rintatilkkua, jommoista eivät nuoret tytöt olleet käyttäneet enää kymmeneen vuoteen. Tyttöraukka ei suinkaan ollut turhamielinen, eipä tarpeeksikaan; hän eli kuin mikähän poika, ajattelematta lainkaan ulkoasuaan ja haluten vain leikkiä ja nauraa. Siksi hän näyttikin pyhäkoristeihinsa pukeutuneelta vanhalta mummolta ja häntä ylenkatsottiin huonon pukunsa tähden, joka ei ollut niin kehno köyhyyden, vaan yksinomaan isoäidin ahneuden ja tyttärentyttären kauneudenaistin puutteen vuoksi.

XV.

Sylvinet oudoksui että hänen kaksoisveljensä oli lyöttäytynyt Fadetten seuraan, josta hän puolestaan piti vielä vähemmin kuin Landry. Landry ei tiennyt mitenkä hänen piti selittää tätä seikkaa, hän olisi tahtonut vajota vaikka maan alle. Madelon oli hyvin tyytymätön, ja huolimatta siitä että pikku Fadette pakotti heidät karkeloimaan, olivat heidän kasvonsa niin happaman näköiset kuin olisivat kulkeneet hautajaissaatossa.

Ensimäisen tanssin päätyttyä hiipi Landry tiehensä ja meni läheiseen puistikkoon piiloon. Mutta hetken päästä tuli pikku Fadette hänen luokseen Heinäsirkan kera, joka tänään oli tavallista äkäisempi ja äänekkäämpi, hänellä kun oli hatussa koristeena riikinkukon sulka ja valekullalla huoliteltu nappi, ja vaati hänet taasen tanssiin. Tytön jälessä vielä seurasi joukko häntä itseään nuorempia tytönletukoita, sillä yhtikäisensä eivät juuri halunneet hänen kanssaan seurustella. Kun Landry näki Fadetten, ympärillään kaikki nuo rasavillit, jotka hän aikoi ottaa todistajiksi siinä tapauksessa että poika kieltäytyisi, alistui hän kohtaloonsa ja vei tytön saksanpähkinäpuiden luo, jossa luuli löytävänsä jonkun syrjäpaikan tanssiakseen hänen kanssaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei siellä näkynyt Madelonia eikä Sylvinetiä eikä muitakaan kyläläisiä, ja hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen täyttääkseen urakkansa ja tanssiakseen kolmannen burreen Fadetten kanssa. Heidän ympärillään seisoi ainoastaan muutamia syrjäisiä, jotka eivät paljonkaan heitä tarkanneet.

Kohta kun tanssi oli loppunut, juoksi Landry Madelonia hakemaan, pyytääkseen hänet kanssaan lehtimajaan vehnäjauhovelliä syömään. Mutta Madelon oli tanssinut muiden kanssa, jotka olivat jo hänelle tarjonneet, ja hän vastasi Landrylle ylpeän kieltävästi. Kun Madelon näki että Landry vetäytyi johonkin nurkkaan kyynelsilmin — sillä pojan mielestä suuttumus ja loukattu ylpeys tekivät Madelonin entistäkin kauniimmaksi ja sen näkivät varmaan kaikki muutkin — söi tyttö annoksensa nopeasti loppuun, nousi pöydästä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Nyt soitetaan iltamessuun, kenenkä kanssa minä senjälkeen tanssin?" Tyttö kääntyi Landryyn päin, toivoen että tämä kiirehtisi vastaamaan: "Minun kanssani!" Mutta ennenkun Landry vielä oli ennättänyt suutaan avata, ilmautui jo muita pyytäjöitä, ja Madelon riensi uusien tanssitoveriensa kanssa iltamessuun heittämättä häneen silmäystäkään, enemmän nuhtelevaa kuin myötätuntoistakaan.

Iltamessun jälkeen meni Madelon heti ulos Pierre Aubardeaun, Jean Aladenisen ja Etienne Alaphilippen seuraamana, jonka jälkeen kaikki kolme vuoron perään tanssivat hänen kanssaan. Madelonilta ei milloinkaan puuttunut tanssiin pyytäjiä, sillä hän oli kaunis tyttö eikä hän ollut omaisuuttakaan vailla. Landry katseli häntä syrjästä ja pikku Fadette viipyi yhä kirkossa, lukien vielä muiden lopetettua pitkiä rukouksia. Hän teki niin joka sunnuntai; muutamat sanoivat sen johtuvan jumalanpelosta, toiset taas että tyttö sillätavoin tahtoi peittää yhteyttään paholaisen kanssa.

Landry näki ikäväkseen ettei Madelon välittänyt paljokaan hänen seurastaan, vaan oli iloinen ja punainen kuin ruusu ja näytti täysin lohdutetulta sen loukkauksen johdosta, mikä Landryn oli täytynyt hänelle tehdä. Hän huomasi nyt erään seikan, jota hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, nim. että Madelon ei ollut aivan vapaa keikailemisesta ja että tyttö ei missään tapauksessa paljo välittänyt hänestä, kun voi olla ilman häntä noin iloinen.

Hän tiesi voivansa olla väärässä; mutta Madelon oli äsken lehtimajassa nähnyt kuinka hän oli pahoillaan ja hänen olisi pitänyt ymmärtää että sen takana oli jotain, jota hän olisi mielellään tahtonut selittää. Mutta siitä ei tyttö välittänyt vähääkään, vaan oli iloinen kuin kauris samaan aikaan kun hänen oma sydämensä oli surusta halkeamaisillaan.

Kun Madelon oli tanssinut noiden kolmen kanssa, meni Landry hänen luokseen, sillä hän olisi halunnut puhua hänen kanssaan kahdenkesken, puolustaakseen itseään niin hyvin kuin voi. Hän ei tiennyt miten menetellä päästäkseen hänen kanssaan kahden, sillä hän oli vielä siinä ijässä, jolloin nuorukainen tuntee ujoutta toista sukupuolta kohtaan. Ja kun hän ei keksinyt mitä olisi tytölle asian aluksi sanonut, niin hän vaan tarttui hänen käteensä viedäkseen hänet mukanaan, mutta silloin sanoi Madelon puoleksi suuttuneella, puoleksi anteeksiantavalla äänellä:

"Oo, Landry? Joko sinä nyt vihdoinkin tulet pyytämään minua tanssiin?"

"En tule teitä tanssiin pyytämään", vastasi Landry, sillä hän ei ymmärtänyt teeskennellä eikä sanansa rikkominen juolahtanut hänen mieleensäkään; "tahtoisin vaan sanoa teille pari sanaa, jota ette voi kieltäytyä kuuntelemasta."

"Jos sinulla on jokin salaisuus minulle sanottavana, niin olkoon se toiseen kertaan", sanoi Madelon irrottaen kätensä. "Tänään meidän pitää tanssia ja huvitella. En ole vielä lainkaan väsynyt, ja kun Sirkka näyttää sinut noin uuvuttaneen, on parasta että menet nukkumaan; minä jään tänne."

Sitte hän suostui Germain Audouxin pyyntöön, joka tuli hänet tanssiin hakemaan. Ja kun hän käänsi Landrylle selkänsä, kuuli tämä Germain Audouxin sanovan:

"Tuo poika näytti luulevan saavansa tanssia tämän burreen teidän kanssanne."

"Mahdollisesti", vastasi Madelon päätään heilauttaen, "mutta kyllä se nyt jäi tanssimatta!"

Landryta nämät sanat kovin loukkasivat ja hän jäi katselemaan tanssia tarkastaen Madelonin käytöstä, joka ei ollut huolimatonta, vaan päinvastoin niin ylpeätä ja ylimielistä, että poikaa oikein harmitti, ja kun tyttö tuli hänen läheisyyteensä, jolloin Landry katseli häntä hiukan ivallisesti, tokasi tyttö uhmaten: "Vai niin, Landry; sinä et saa tänään ketään kanssasi tanssimaan? Sinun kai täytynee turvautua jälleen Sirkkaan."

"Ja turvaudun mielellänikin", vastasi Landry; "sillä jos hän ei olekkaan juhlan kaunein tyttö, niin hän ainakin tanssii paraiten."

Hän kiersi kirkon ympäri, etsien pikku Fadettea, ja vei hänet takaisin tanssipaikkaan aivan Madelonin eteen, jossa tanssi hänen kanssaan kaksi burreeta peräkkäin. Kelpasi katsella miten ylpeänä ja tyytyväisenä Sirkka karkeloi! Eikä hän salannut mielihyväänsä, vaan hänen veitikkamaiset mustat silmänsä loistivat ja hän heilautteli pientä niskaansa ja suurta päähinettään kuin tupsukana.

Mutta valitettavasti hänen menestyksensä herätti suuttumusta viidessä kuudessa pojassa, jotka tavallisesti pyysivät hänet tanssiin, mutta eivät nyt saaneet häntä kanssaan, vaikka he eivät olleet milloinkaan olleet häntä kohtaan ylpeitä, vaan olivat aina pitäneet häntä tanssinsa tähden arvossa. He rupesivat nyt häntä arvostelemaan, pilkkaamaan hänen korskeuttaan ja tirskumaan hänen ympärillään: "Hei, katsoppas Sirkkaa, joka luulee Landry Barbeaun lumonneensa! Sirkka! Viirikukko! Kikkanokka; Hepsankekka!" j.n.e. mitä parainta osasivat.

XVI.

Kun pikku Fadette meni heidän ohitsensa, vetivät he häntä hihasta tai asettivat jalkansa eteen kaataakseen hänet, ja muutamat — tietysti nuorimmat ja huonoimmin kasvatetut — nykivät häntä myssyn korvalipuista, niin että se pyörähteli kuin väkkärä hänen päässään, ja huusivat: "Katsokaa, katsokaa Fadetin muorin tuuliviiriä!"

Sirkka-raukka läimäytti viisi kuusi kertaa oikeaan ja vasempaan, mutta se vaikutti vain että huomio kiintyi häneen vielä suuremmassa määrässä ja rahvas alkoi pakista: "Katsokaapas meidän Sirkkaa, mikä onni häntä on tänään kohdannut! Landry Barbeau pyytää hänet alati kanssaan tanssimaan! Näkeehän sen jokainen, että hän tanssii hyvin; mutta nyt hän luulee olevansa kauniskin ja keikailee kuin harakka!" Toiset taasen kääntyivät Landryn puoleen: "Onko hän sinut noitunut, Landry-raukka, kun et näe enää ketään muuta kuin hänet? Vai aijotko pyrkiä poppamieheksi? Pian kai näemme sinun tallustelevan susia paimentamassa."

Landryta hävetti, mutta Sylvinet, jonka mielestä hänen veljensä oli paras ja kunnioitettavin ihminen maailmassa, oli vielä enemmän harmissaan nähdessään että hän joutui niin monen ihmisen naurun alaiseksi, jopa ulkopitäjäläistenkin, jotka nekin alkoivat vähitellen asiaan sekaantua ja puhella: "Onhan se kaunis poika, mutta mikä häntä oikein riivaa, kun ihastuu kaikkein rumimpaan tyttöön?" Madelon kuunteli riemuiten kaikkia pilkkapuheita ja otti niihin itsekin osaa.

"Mitäpä siitä!" tokasi hän. "Landry on vielä pieni lapsi, ja hänen ikäisensä ovat kiitollisia kun löytävät jonkun, joka viitsii heidän kanssaan puhella; ei silloin katsota niin tarkoin onko se vuohi vai ihminen."

Silloin tarttui Sylvinet Landryn käsivarteen ja kuiskasi: "Mennään täältä, muuten siitä vielä tulee riita, sillä he tekevät pikku Fadettesta pilkkaa ja heidän kompasanansa sattuvat sinuunkin. En ymmärrä mikä hullu päähänpisto sai sinun tanssimaan neljä viisi kertaa peräkkäin hänen kanssaan. Näyttää kuin tahallasi laittaisit itsellesi harmia; lopeta jo sellainen huvittelu! Voi olla paikallaan että tuo tytönleuhakka joutuu ihmisten pahuuden ja ylenkatseen alaiseksi, sehän on aina ollut hänestä mieluista, vaan meille se ei sovi. Mennään nyt tiehemme ja palataan Angelus-rukouksen jälkeen, niin voit pyytää Madelonia tanssiin, sillä hän on hieno tyttö. Olen aina sanonut sinulle että pidät liian paljon tanssista ja että se vielä viettelee sinut tyhmyyksiin."

Landry seurasi häntä muutamia askeleita, mutta kääntyi kuullessaan takanaan melua ja huutoa, ja näki kuinka pikkupojat Madelonin ja toisten tyttöjen sekä heidän miehisten toveriensa pilan ja naurun yllättäminä olivat riistäneet myssyn pikku Fadetten päästä. Hänen pitkät, mustat hiuksensa hulmuilivat pitkin selkää ja hän huitoi ympärilleen suuttuneena ja epätoivoisena, sillä tällä kertaa hän ei ollut sanonut mitään, mikä olisi antanut aihetta tuollaiseen pahoinpitelyyn, ja hän itki raivosta voimatta riistää takaisin myssyään, jota muuan ilkeä poika juoksutti ympäri kepin nenässä.

Landryn mielestä se oli hävytöntä ja hänen hyvä sydämensä paisui harmista. Hän tarttui poikaan, riisti häneltä myssyn ja kepin, jolla antoi pahantekijälle aika läimäyksen, palasi toisten poikain luo, jotka pakenivat jo hänet nähtyään ja tarttui Sirkka-raukan käteen, antaen hänelle myssynsä takaisin.

Landryn suuttumus ja poikien pelästys herätti katsojissa naurunräjähdyksen. Landryn teko hyväksyttiin yleisesti, mutta Madelon rupesi häntä pilkkaamaan, ja silloin Landryn ikäiset pojat, jopa häntä vanhemmatkin, rupesivat häntä nauramaan.

Landryta ei enää hävettänyt, hän tunsi itsensä rohkeaksi ja voimakkaaksi ja joku epämääräinen miehekkyyden tunne sanoi hänelle, että hänen velvollisuuteensa kuului puolustaa sitä tyttöä, jonka hän oli kaikkien nähden valinnut tanssitoverikseen, olipa se ruma tai kaunis, pieni tai suuri. Huomatessaan miten Madelonin ympärillä seisovat häntä katselivat, meni hän suoraan Aladenisea ja Alaphilippeä kohti ja sanoi:

"Entäs te, mitä teillä on tähän asiaan sanomista? Jos minua haluttaa osottaa tälle tytölle huomaavaisuutta, mitä se teitä liikuttaa? Ja jos se teitä harmittaa, niin miksi käännytte poispäin ja mutisette itseksenne? Seisonhan tässä ihan edessänne! Ettekö näe minua? Joku täällä on sanonut että olen vielä pieni lapsi, mutta sitä ei ole sanonut mikään mies eikä edes mikään puolikasvuinen poika minulle vasten silmiä. Sanokaa se nyt, niin katsotaan uskaltaako kukaan kiusata sitä tyttöä, jonka kanssa tuo pieni lapsi on tanssinut."

Sylvinet pysytteli veljensä kintereillä, ja vaikka hän ei hyväksynytkään että tämä oli tähän jupakkaan puuttunut, seisoi hän kuitenkin lähettyvillä, ollakseen valmiina häntä auttamaan. Ryhmässä seisoi neljä tai viisi nuorta miestä, jotka olivat kaksosia päätään pitempiä, mutta kun he näkivät veljesten päättäväisyyden, arvelivat he paraaksi välttää tappelua noin pienen asian vuoksi, ja niinpä ei kukaan sanonut sanaakaan, vaan jokainen katsoi toisiinsa, ikäänkuin kysellen ketä halutti mittailla voimiaan Landryn kanssa. Kukaan ei astunut esiin, ja Landry, joka ei ollut päästänyt Fadetten kättä omastaan, sanoi hänelle:

"Pane myssy heti päähäsi, Fadette; niin nähdään tuleeko joku ottamaan sen sinulta uudelleen."

"En", sanoi pikku Fadette kyyneliään pyyhkien; "olen jo tänään tanssinut tarpeeksi, loput saa jäädä."

"Eipä saakkaan, vaan me tanssimme vielä!" huudahti Landry, joka aivan leiskui rohkeutta ja ylpeyttä. "Ei kukaan saa sanoa, ettet voi tanssia minun kanssani joutumatta häväistyksen alaiseksi."

Hän tanssi vielä kerran tytön kanssa, eikä kukaan sanonut heille sanaakaan eikä katsonut heihin pilkallisesti. Madelon ja hänen ihailijansa olivat siirtyneet muuanne tanssimaan. Tämän burreen jälkeen kuiskasi pikku Fadette Landrylle:

"Jo riittää, Landry! Olen sinuun tyytyväinen ja vapautan sinut lupauksestasi. Nyt menen kotiin. Tanssi kenen kanssa tahdot vielä tänä iltana."

Hän haki pikku veljensä, joka tappeli muiden lasten kanssa, ja luisti tiehensä niin nopeaan, ettei Landry edes nähnyt minne tyttö katosi.

XVII.

Landry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä oli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen johtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut virvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut pulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä palkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia Saint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei tahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut luullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki oikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan lasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.

Sylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa ja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet, vain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta niin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli joen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku Fadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen hänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.

"Sepä olikin Fadette ", sanoi hän, "joka loihti virvatulen sinua harhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä sallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä. Silloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi ja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua vahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö; kaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan hyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi kanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei Jumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin olisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi."

Landry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin veljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän ei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat virvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän oli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä. Mutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi jo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi sellaisista asioista pilaa — hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin parikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.

Tanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa alakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin kanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi veljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla joutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti, sanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi ettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän pelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle kepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja menisi joen yli ison myllysillan kautta.

Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.

Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta, kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina kivilouhokselle saakka.

Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.

"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.

Ei vastausta.

"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei ilmaisisi itseään.

Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki edessään pikku Fadetten.

XVIII.

Ensin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen tielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:

"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku sinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne piiloutunut?"

"Ei, Landry; ei kukaan ole minua ahdistanut sen jälkeen, kun sinä minua niin urhoollisesti puolustit, ja muuten en edes pelkääkkään ketään. Piilouduin vain saadakseni itkeä, sillä ei ole mitään tuhmempaa kuin näyttää ihmisille että mieli on apea."

"Mutta minkätähden sitte olet pahoillasi? Senkötähden että ovat olleet sinulle niin pahoja tänään? Se on tavallaan oma vikasi, mutta voithan lohduttaa itseäsi ja päättää ettet enää milloinkaan antaudu semmoiseen."

"Minkätähden sanotte sitä minun viakseni? Olenko siis loukannut teitä, kun tahdoin tanssia kanssanne, ja olenko ainoa tyttö, jolla ei ole oikeutta huvitella niinkuin muut?"

"Siitä se ei riipu, Fadette; en moiti teitä siitä että tahdoitte tanssia kanssani. Olen täyttänyt toivomuksenne ja käyttäytynyt teitä kohtaan velvollisuuteni mukaan. Teidän vikanne ei ole tämänpäiväinen, ja jos olette erehtynyt, niin ette ole sitä tehnyt minua vaan itseänne kohtaan, sen kyllä itsekin tiedätte."

"Ei, Landry; niin totta kuin Jumala elää, en tiedä tehneeni mitään vääryyttä; jos minun täytyy lukea jotakin viakseni, niin se supistuu siihen, että olen vastoin tahtoani tuottanut teille ikävyyksiä."

"Älkäämme puhuko minusta, Fadette; enhän valita omaa kohtaloani. Puhukaamme teistä, ja koska te ette tiedä että teillä on virheitä, niin annatteko minun avomielisesti ja ystävällisesti kertoa mitkä ne ovat?"

"Mielelläni, Landry, ja minä olen pitävä sitä parhaimpana palkintonani tai parhaimpana rangaistuksenani minkä voit minulle antaa siitä hyvästä tai pahasta, mitä olen sinulle tehnyt."

"No niin, Fanchon Fadet; kun sinä puhut noin järkevästi ja minä ensimäisen kerran näen sinun hiljaisena ja valmiina kuuntelemaan muiden ajatuksia, niin tahdon sanoa sinulle miksei sinua pidetä siinä arvossa, kuin kuusitoistavuotiaalla tytöllä voisi olla oikeus itselleen vaatia. Sinä nimittäin et ole ensinkään tytön kaltainen, vaan aivan kuin mikähän poika sekä ulkonäöltäsi että käytökseltäsi; sinä et ollenkaan pidä itsestäsi huolta. Ensiksikin et ole siisti etkä säntillinen, ja teet itsesi vastenmieliseksi pukusi ja puheittesi kautta. Tiedät kyllä että lapset antavat sinulle vielä pahemmankin nimen kuin Sirkka, he sanovat sinua usein Villiksi . Sanoppas, onko omasta mielestäsi kaikki niinkuin olla pitää, kun et vielä kuudentoista vuotiaana käyttäydy niinkuin tytön pitää. Sinä kiipeät puissa kuin orava, sinä heittäydyt valjastamattoman hevosen selkään ja ratsastat täyttä laukkaa ilman satulaa ja suitsia, ihan kuin paholainen kiitäisi kintereilläsi. Saattaa olla hyväkin että ihminen on voimakas ja notkea, ja sekin on hyvä ettei pelkää mitään, se on luonnon miehelle suoma lahja. Mutta naisen se sellainen viettelee helposti liiallisuuksiin, ja näyttää niinkuin sinä tahtoisit vain herättää huomiota. Ja huomiota sinä herätätkin kaikkialla; sinulle tehdään kiusaa ja sinulle huudetaan kuin sudelle. Sinä olet hyväpäinen ja annat teräviä vastauksia, jotka herättävät naurua niissä, joihin ne eivät kohdistu. On kyllä hyvä olla muita terävämpi, mutta jos käyttelee terävyyttään liiaksi, niin hankkii itselleen vihollisia. Sinä olet utelias, ja niin pian kun olet urkkinut muiden salaisuuksia tietoosi, viskaat ne heille vasten naamaa, kun vähänkin riitaannut heidän kanssaan. Siitä johtuu että sinua pelätään, ja sitä jota pelätään, sitä vihataankin. Sellaisille maksetaan aina pahemmalla mitalla kuin he ansaitsevat. Ja mitä siihen tulee, osaatko noitua vai et, niin tahtoisin uskoa että sinulla on tietoja, mutta toivon ettet ole antautunut pahojen henkien kanssa tekemisiin; mutta sinä tahdot että ihmiset sellaista uskoisivat, pelättääksesi niitä, joihin olet suuttunut, mutta siten sinä vain saatat itsesi huonoon maineeseen. Niin, nyt olet kuullut virheesi, Fanchon Fadet, ja niitten tähden ihmiset eivät sinusta pidä. Ajattelehan asiaa, niin pian huomaat että jos tahtoisit olla vähän enemmän muitten ihmisten kaltainen, niin sinua pidettäisiin suuremmassa arvossa järkesi vuoksi, jonka suhteen olet heitä etevämpi."

"Kiitos, Landry!" vastasi pikku Fadette vakava ilme kasvoillaan, kuunneltuaan hartaasti hänen puhettaan. "Olet sanonut sen, josta koko maailma minua moittii, ja sinä olet sen sanonut perin sävyisästi ja säälivästi, jota eivät toiset tee. Tahdotko nyt, että minä vastaan sinulle, ja tahtoisitko senvuoksi istua hetkiseksi viereeni?"

"Paikka ei ole juuri hauskimpia", sanoi Landry, joka ei halunnut viipyä kovin kauvan tytön seurassa ja yhä ajatteli mitä hänestä sanottiin, että hän muka loihti ihmisiä silloinkun he vähimmin sitä aavistivat.

"Sinä et pidä tätä paikkaa hauskana", sanoi Fadette, "sillä te rikkaat olette niin vaativaisia. Kun teidän tekee mielenne istua ulkona, niin pitäisi teillä välttämättä olla kaunis nurmikko allanne, ja te voittekin niityillänne ja puutarhoissanne valita kauniimmat paikat ja paraimman siimeksen. Mutta ne, joilla ei ole mitään, eivät vaadi niin paljo, vaan tyytyvät ensimäiseen kiveen, jota vasten voivat päänsä kallistaa. Okaat eivät pistä heidän jalkojaan, ja missä milloinkin liikkuvatkin, on heillä avoin silmä huomaamaan mikä on kussakin paikassa kaunista. Ei ole, Landry, ensinkään rumia paikkoja niiden mielestä, jotka tahtovat ymmärtää sitä hyvää ja kaunista, mitä Jumala on kaikkiin käsialoihinsa kätkenyt. Vaikken olekkaan mikään loihtija, tiedän kuitenkin mihin mitättöminkin kasvi kelpaa, minkä tallaat jalkaisi alle, ja kun kerran tiedän mihin ne kelpaavat, katselen niitä mielelläni enkä halveksi niitä enemmän näkönsä kuin hajunsakaan puolesta. Kerron tätä sinulle, Landry, voidakseni sitte sanoa jotakin, jota voi sovittaa ihmisiin yhtähyvin kuin puutarhakukkiin ja tienohessa kasvavaan rikkaruohoon: ylen usein halveksitaan sitä, mikä ei näytä kauniilta eikä hyvältä, ja jätetään huomioon ottamatta että se voisi olla hyödyksi ja avuksi."

"En oikein ymmärrä mitä sillä tarkotat", sanoi Landry istuutuen hänen viereensä, ja he istuivat niin hetkisen vaiti, sillä pikku Fadetten ajatukset liikkuivat nyt niillä mailla, jonne Landry ei jaksanut häntä seurata. Landry taas ei voinut olla jonkinlaisella mielihyvällä tyttöä kuuntelematta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut niin vienoa ääntä eikä niin hyvin lausuttuja sanoja.

"Tiedätkö mitä, Landry?" puhui tyttö taasen. "Ansaitsen enemmän myötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni kohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista vääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja järkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin rumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan — ja ellet sitä tiedä, voin sinulle kertoa — mikä on ollut kohtaloni siitä asti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota kaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa — enkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on tehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että kun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti surin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa — leikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti anteeksi — ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua pakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö, niinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on viisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä rivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en sitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin äitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en milloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina rakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen seikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta en omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua kohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta, jota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä häntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille totuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään, jota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja hävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte maailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi, jos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita ei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti, en olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten kustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini minulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista. Kukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet — niissä olisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja nuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan milloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä paikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden koskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja viisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se tapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä pienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja joista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään. Niin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun ikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut ja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa pyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat kauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi tilassa."

"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa, sillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia asioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole ilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni heti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte antaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten välitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa etten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun tiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän sen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja nähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille, jotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan huvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut sillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja suojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin, yhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään niitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä — kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi ainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen, asetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat ihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en pidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta jalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat, ajattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä olisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään."

XIX.

Landry tunsi omituista liikutusta pikku Fadetten puhuessa noin rauhallisesti ja nöyrästi rumuudestaan, ja koettaen muistutella mieleensä hänen kasvojaan, joita hän tuskin nyt näki pimeässä kivilouhoksessa, sanoi hän tytölle, ollenkaan yrittämättä häntä imarrella:

"Mutta ethän sinä, Fadette, ole ollenkaan niin ruma kuin itse luulet ja sanot. On niitä paljo rumempiakin, eikä sentään kukaan heitä senvuoksi moiti."

"Olenko enemmän tai vähemmän ruma, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettet voi missään tapauksessa sanoa minua kauniiksi. Älä huolikkaan minua lohduttaa, sillä en minä sure sitä asiaa ensinkään."

"Kuka tietää minkänäköinen olisit, jos olisit huolellisemmin puettu ja kammattu niinkuin muutkin? Yhdestä asiasta ainakin ovat kaikki yksimielisiä, ja se on, että ellei sinulla olisi niin lyhyt nenä, niin suuri suu ja niin tumma iho, et olisi ollenkaan hullumman näköinen, sillä sanotaan niinkin, ettei koko paikkakunnalla ole kellään sellaisia silmiä kuin sinulla, ja että ellet katsoisi niin rohkeasti ja ivallisesti, niin mielelläänkin soisi sinun itseään katsovan."

Landry puhui tuollalailla olematta itsekään selvillä miksi hän niin puhui. Hän koetti muistutella mieleensä pikku Fadetten ulkonaisia virheitä ja etuja, ja hän omisti nyt ensimäisen kerran tytölle huomiota ja mielenkiintoa, jommoista hän ei olisi hetki sitten luullut mahdolliseksi. Tyttö sen kyllä huomasi, mutta ei ollut huomaavinaan, sillä hän oli liian viisas ottaakseen Landryn mielenkiintoa vakavalta kannalta.

"Minun silmäni näkevät kyllä mikä on hyvää", sanoi hän, "ja katselevat huonoa osanotolla. En ole kovin surullinen vaikken miellytäkkään niitä, jotka eivät minua itseäni miellytä, enkä käsitä miksi kaikki nuo kauniit tytöt, joita niin liehakoidaan, koettavat miellyttää koko maailmaa, ikäänkuin he itse pitäisivät kaikista. Minä puolestani, jos olisin kaunis, en tahtoisi olla kaunis enkä miellyttävä muiden silmissä kuin niiden, joista pitäisin."

Landry ajatteli Madelonia, mutta pikku Fadette ei antanut hänen kauvan jatkaa ajatustaan, sillä hän tarttui taasen puheeseen:

"Siinä se on, Landry, se vääryys mitä olen muille tehnyt, etten koeta kerjätä heidän myötätuntoisuuttaan taikka heidän suvaitsevaisuuttaan rumuuteni suhteen. Olen heidän edessään koristelematon, ja se heitä harmittaa ja saa heidän unohtamaan, että olen usein tehnyt heille hyvää, vaan en milloinkaan pahaa. Ja jos tahtoisinkin huolehtia ulkoasustani, niin mistä saisin mitään, millä itseäni somistaisin? Olenko koskaan kerjännyt, vaikkei minulla ole milloinkaan ollut soutakaan, jota voisin omakseni sanoa? Antaako isoäitini minulle mitään, lukuunottamatta ruokaa ja suojaa? Ja jollen kykene muodostamaan itselleni siistiä vaatteita niistä vaivaisista rievuista, joita äitini jätti jälkeensä, niin onko se minun syyni ettei kukaan ole minua opettanut ja että minut on kymmenen ikäisestä jätetty oman hoitoni varaan? Tiedän hyvin mistä muustakin minua moititaan, vaikka olet sääliväisyydestä jättänyt sen mainitsematta; sanotaan että olen jo kuudentoista vanha ja että voisin varsin hyvin mennä palvelemaan, jolloin saisin palkkaa ja ylläpidon, mutta että laiskuuteni ja kuleskelemishaluni pidättävät minua yhä isoäitini luona, joka ei hänkään liioin pidä minusta ja jolla olisi kyllä varaa pitää palvelija."

"Eikö se sitte ole totta?" sanoi Landry. "Sanotaan ettet sinä välitä työstä ja isoäitisi sanoo itse kelle hyvänsä, että hänen olisi edullisempi pitää sinun sijastasi palvelijaa."

"Isoäiti sanoo niin sentähden, että hän mielellään mutisee ja valittelee. Mutta kun otan puheeksikaan lähteä hänen luotaan, niin hänpä ei laskekkaan, sillä hän tietää minusta olevan itselleen enemmän hyötyä kuin hän haluaa itsekään tunnustaa. Hän ei ole enää yhtä tarkkasilmäinen ja ketteräjalkainen kuin viisitoistavuotiaana kootakseen yrttejä, joista hän valmistaa rohtonsa ja pulverinsa, ja jotkut niistä on tuotava kaukaa, vaikeapääsyisistä paikoista. Muuten tunnen minä sellaisiakin kasvien ominaisuuksia, joista hänellä ei ole aavistustakaan, ja hän oikein hämmästyy kun minä laittelen rohtoja, joiden hyvät ominaisuudet hän kyllä sittemmin huomaa. Ja mitä meidän elukoihimme tulee, niin ne ovat niin kauniita, että oikein ihmetellään voivatko ne olla sellaisten ihmisten karjaa, joilla on ainoastaan yleiset maat laitumina. Isoäiti kyllä tietää kenelle kuuluu kiitos siitä, että hän saa niin hyviä villoja lampaistaan ja niin makeata maitoa vuohistaan. Hän ei tosiaankaan halua että hänet jättäisin, sillä tuotan hänelle aina enemmän kuin mitä hänelle maksan. Minä puolestani taas pidän isoäidistäni, vaikka hän onkin ankara ja pitää minut niukalla. Mutta minulla on toinenkin syy minkätähden en tahdo häntä jättää, ja sanon senkin kyllä sinulle, Landry, jos haluat."

"Niin, sanohan vaan", kehotti Landry, joka alkoi yhä innokkaammin
Fadettea kuunnella.

"Sentähden, että äitini jätti minulle, kymmenvuotiselle, perinnöksi poikaraukan, yhtä ruman kuin minä itse ja vielä viheliäisemmän, sillä hän on syntymästään asti ollut ontuva, heikko, kivuloinen, kyttyräselkäinen ja aina jörö ja paha, sentähden että hän on aina sairas, tuo poikaraukka. Kaikki ihmiset suuttuvat häneen, työntävät hänet luotaan ja kiusaavat Heinäsirkka-raukkaani. Isoäiti on hänelle liian ankara ja löisi häntä aivan liiaksi, ellen minä häntä puolustaisi ja olisi häntä kurittavinani isoäidin sijasta. Mutta minä pidän aina tarkoin silmällä, etten häntä loukkaa, ja sen hän tietää hyvin itsekin. Kun hän on tehnyt pahaa, juoksee hän hameeni taakse piiloon sanoen: 'lyö minua, ennenkuin isoäiti saa minut käsiinsä!' Ja minä lyön häntä näön vuoksi, ja tuo vekkuli on huutavinaan. Minä kyllä pidän hänestä huolta, mutta en voi aina auttaa että hänen, pikkuraukan täytyy käydä ryysyissä; mutta kun minulla on jokin vaatekappale, niin laitan siitä hänelle verhoa, ja kun hän on sairas, parannan hänet — isoäidin käsissä hän kuolisi, sillä mummo ei ymmärrä lapsia hoitaa. Lyhyesti, pidän häntä hengissä, tuota kivuloista raukkaa; ellei minua olisi, kävisi elämä hänelle kovin tukalaksi ja hän makaisi pian nurmen alla isäraukkamme vieressä, jota en voinut estää kuolemasta. En tiedä onko siitä hänelle mitään iloa, että pidennän hänen elämäänsä, kun hän kuitenkin on sellainen raajarikko, mutta en voi olla ilmankaan. Ja kun ajattelen mennä palvelukseen, kootakseni itselleni vähän varoja ja päästäkseni nykyisestä viheliäisyydestäni, koskee se sydämeeni ja minä tunnen omantunnonvaivoja, aivan kuin olisin Heinäsirkan äiti ja hänen täytyisi minun tähteni kärsiä. Siinä nyt ovat kaikki virheeni, Landry, ja nyt Jumala minut tuomitkoon; minä puolestani annan niille anteeksi, jotka ovat minua väärinkäsittäneet."

XX.

Landry kuunteli yhä tarkkaavammin pikku Fadettea, voimatta väittää mitään häntä vastaan. Se lämpimyys, millä tyttö puhui nyt viimeksi pikku veljestään, Heinäsirkasta, teki häneen sellaisen vaikutuksen, kuin hän olisi äkkiä tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan ja tahtoisi häntä puolustaa koko maailmaa vastaan.

"Hänen, joka tästä lähtien puhuu sinusta pahaa, hänen ei käy hyvin! Kaikki mitä sanot, on hyvin sanottu, ja kellään ihmisellä ei ole aavistusta kuinka hyväsydäminen ja ymmärtäväinen sinä olet. Mikset näyttäydy sellaisena ihmisille? Silloin ei sinusta puhuttaisi pahaa ja epäilemättä olisi niitä, jotka hankkisivat sinulle oikeutta."

"Minähän olen jo sinulle sanonut, Landry", vastasi tyttö, "etten halua miellyttää niitä, jotka eivät minua miellytä."

"Mutta jos sanot sen minulle, niin se kai merkitsee — —"

Landry katkasi äkkiä puheensa, hämmästyen sitä mitä oli aikonut sanoa, ja jatkoi:

"— niin se kai merkitsee, että tunnet enemmän kunnioitusta minua kuin noita muita kohtaan? Minä luulin että vihaisit minua, kun en ole milloinkaan ollut sinulle ystävällinen."

"Ehkä olen sinua vähän vihannutkin", vastasi pikku Fadette; "mutta jos niin on ollutkin, niin sillälailla ei ole ainakaan tästä päivästä lähtien, ja minä tahdon sanoa sinulle syyni. Luulin että olit ylpeä, ja se sinä oletkin; mutta sinä voit kukistaa ylpeytesi täyttääksesi velvollisuutesi, ja se on sinulle sitä suuremmaksi kunniaksi. Luulin sinua kiittämättömäksi, ja vaikka juurtunut ylpeytesi kehottaakin sinua siihen, niin olet kuitenkin samalla niin uskollinen lupauksissasi, että teet mitä hyvänsä täyttääksesi sanasi. Sitäpaitsi minä luulin sinua pelkuriksi, ja minun teki mieleni halveksia sinua, mutta nyt näen että olet vain taikauskoinen ja ettei sinulta puutu urhoollisuutta, kun on tosi kysymyksessä. Olet tänään tanssinut kanssani, vaikka se oli sinulle kovin alentavaa. Tulitpa vielä iltamessun jälkeenkin minua hakemaan kirkon ulkopuolelta, juuri kun olin rukouksen jälkeen antanut sinulle sydämessäni anteeksi enkä enää aikonut sinua kiusata. Sinä olet minua puolustanut ilkeitä nulikoita vastaan ja sinä vaadit taisteluun suuremmat pojat, jotka ilman sinua olisivat pidelleet minua pahoin. Ja nyt tänä iltana, kun kuulit minun itkevän, tulit luokseni lohduttamaan ja auttamaan. Älä luule että minä sellaista unohdan. Koko elämäni ajan olen osottava että pidän sen muistissa, ja sinä vuorostasi voit pyytää minulta mitä tahdot ja milloin haluat. Tiedän tuottaneeni tänään sinulle suuren surun. Niin, minä tiedän sen, Landry; sillä olen senverran noita, että olen huomannut mitä sinun mielessäsi liikkuu, vaikken tänä aamuna vielä tiennyt siitä mitään. Voit olla vakuutettu, että olen pikemmin vallaton kuin paha, ja jos olisin tiennyt että olit Madeloniin rakastunut, en olisi saattanut sinua riitaan hänen kanssaan, niinkuin nyt olen tehnyt pakottamalla sinun tanssimaan kanssani. Myönnän että minua huvitti nähdä sinun täytyvän heittää sikseen kaunis tyttö, tanssiaksesi minunlaiseni ruman kanssa; mutta minä luulin että se oli vain pieni haava itserakkaudellesi. Mutta kun vähitellen käsitin että se oli todellinen sydämen haava, että sinä vasten tahtoasi alituiseen katsoit Madelonin puoleen ja että hänen epäystävällisyytensä sai sinut miltei itkemään, silloin minäkin itkin — niin, minä itkin todellakin, kun sinä tahdoit taistella hänen ihailijoittensa kanssa, vaikka sinä luulit että ne olivat katumuksen kyyneleitä. Ja sentähden itkin vielä silloinkin niin katkerasti, kun sinä yllätit minut täällä, ja sentähden olen itkevä kunnes olen korjannut sen pahan, mitä olen tehnyt hyvälle ja rehdille pojalle, sillä sellaisena minä nyt sinua pidän."

"Ja jos me nyt, Fanchon-raukka", sanoi Landry aivan liikutettuna niistä kyynelistä, joita tyttö taasen alkoi vuodattaa, "otaksuisimme että sinä olet saanut aikaan epäsopua minun ja semmoisen tytön välillä, johon olen rakastunut, niinkuin luulet, niin mitä sinä voisit tehdä sovittaaksesi jälleen meidän välimme?"

"Luota minuun, Landry", vastasi pikku Fadette. "Minä en ole niin tyhmä, etten voisi selittää tuota kaikkea tyydyttävällä tavalla. Madelon saa kuulla kaikki minun syyni. Minä ripitän itseni hänelle ja puhdistan sinut lumivalkoiseksi. Ellei hän huomenna ole jälleen sinun ystäväsi, niin hän ei ole sinusta milloinkaan pitänytkään, ja — —"

"Ja minä olen typerä, jos häntä kaipaan, Fanchon; ja kun hän ei olekkaan minua milloinkaan rakastanut, niin sinä vaivaat suotta itseäsi. Älä siis välitä koko asiasta mitään, vaan lohduta itsesi sen pienen tuskan suhteen, jonka olet minulle tuottanut. Olen jo siitä parantunut."

"Sellaiset surut eivät niin pian parane", vastasi pikku Fadette — "ainakin niin väitetään", jatkoi hän kuin oikaisten. "Sinä, Landry, puhut noin ainoastaan harmissasi. Mutta kun tulee huomispäivä, olet yhtä pahoillasi, kunnes olet jälleen sopinut välisi tuon kauniin tytön kanssa."

"Ehkä", sanoi Landry; "mutta nyt vakuutan sinulle kunniasanallani, etten ole ensinkään pahoillani ja etten ajattele koko asiaa. Luulen että sinä tahdot minulle uskotella, että tunnen niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, mutta itse olen sitä mieltä, että jos olenkin hänestä pitänyt, niin tuo pitäminen on ollut niin pientä, että olen sen jo unohtanut."

"Onpa se merkillistä!" huudahti pikku Fadette. "Sillätavallako te pojat olettekin rakastuneita?"

"Ja te tytöt ette ole sen parempia; te loukkaannutte kovin pian, ja sitte te etsitte lohdutusta ensimäiseltä, joka vastaan sattuu. Mutta nyt puhumme asioista, joita emme vielä ehkä ymmärrä, et ainakaan sinä, pikku Fadetteni, joka aina pilkkaat rakastuneita. Luulenpa melkein että teet pilaa minustakin, tahtoessasi nyt sovittaa minun ja Madelonin välit. Älä tee niin, sillä hän voisi luulla minun sitä pyytäneen, ja siinä hän erehtyy. Sitäpaitsi hän voisi ehkä suuttua, jos noin esiintyisin hänen sulhasenaan, sillä tosiasia on etten ole milloinkaan hänelle puhunut sanaakaan rakkaudesta, ja vaikka minua onkin huvittanut olla hänen seurassaan ja tanssia hänen kanssaan, niin ei hän ole kuitenkaan milloinkaan käyttäytynyt niin, että olisin uskaltanut puhua hänen kanssaan rakkaudesta. Annetaan siis asiain mennä menoaan; hän kyllä tulee jälleen ystäväkseni, jos tahtoo, ja ellei tahdo, niin usko minua, en minä siitä kuole."

"Luulenpa tietäväni paremmin kuin sinä itse, mitä sinä tästä asiasta ajattelet", vastasi pikku Fadette. "Uskon kyllä kun sanot, ettet milloinkaan ole sanoin ilmaissut ystävyyttäsi Madelonille; mutta olisipa hän todellakin tyhmä, ellei olisi sitä nähnyt silmistäsi, varsinkin tänään. Ja kun minä olen ollut syypää teidän eripuraisuuteenne, niin pitää minun saada rakentaa teidän välillenne sovintokin, ja nyt juuri on oivallinen tilaisuus antaa Madelonin ymmärtää että pidät hänestä. Sen minä teen, ja olen sen tekevä sopivasti ja näppärästi, niin ettei hän voi mitenkään epäillä sinun minua lähettäneen. Luota sinä, Landry, pikku Fadetteen; luota vain Sirkka-raukkaan, joka ei ole sisältä yhtä ruma kuin ulkonäöltään, ja anna hänelle anteeksi että hän on sinua loukannut, sillä siitä voi sinulle seurata suuri onni. Olet näkevä että jos onkin suloista omistaa kauniin tytön rakkaus, niin on hyödyllistä omistaa ruman tytön ystävyys, sillä rumat eivät ole itsekkäitä, eivätkä niin herkkiä suuttumaan, eivätkä niin pitkävihaisia."

"Oletpa ruma tai kaunis, Fanchon", sanoi Landry tarttuen tytön käteen, "niin luulen jo kuitenkin ymmärtäväni, että sinun ystävyytesi on suuriarvoinen, jopa niin suuriarvoinen, että rakkaus kenties ei ole mitään sen rinnalla. Sinä olet kovin hyvä, sen kyllä nyt käsitän, sillä olen sinua tänään suuresti loukannut, vaikket ole ollut sitä huomaavinasi, ja kun sanot minun käyttäytyneen hyvin sinua kohtaan, niin olen itse mielestäni käyttäytynyt huonosti."

"Millälailla, Landry? En tiedä millä tavalla — —"

"Siten, Fanchon, etten suudellut sinua kertaakaan tanssiessamme, ja kuitenkin olin siihen sekä velvotettu että oikeutettu, koska kerran on semmoinen tapa. Olen kohdellut sinua niinkuin kymmenvuotisia pikkutyttöjä, joita ei viitsitä suudella, ja kuitenkin olet miltei minun ikäiseni, ei ole kuin vuosi eroa. Olen siis tehnyt vääryyttä sinua kohtaan, ja ellet olisi niin hyvä tyttö, olisit sen kyllä huomannut."

"En ole sitä edes ajatellutkaan", sanoi pikku Fadette kohoten istualtaan, sillä hän tiesi valehtelevansa, vaikkei tahtonut sitä näyttää. "Kuulehan", sanoi hän koettaen näyttää iloiselta, "kuule miten sirkat soittavat nisupellossa; ne huutavat minun nimeäni, ja pöllö tuolla, katsottuaan tähtien kellotauluun, huutaa mikä hetki on kulumassa."

"Sen minäkin kuulen ja minun pitääkin jo palata Pricheen; mutta tahdotko sinä, Fadette, antaa minulle anteeksi, ennenkun sanon sinulle hyvästi?"

"Mutta enhän minä ole sinuun suuttunut, Landry, eikä minulla ole sinulle mitään anteeksi antamista."

"Onpa", sanoi Landry, joka tunsi omituista liikutusta tytön puhuttua hänen kanssaan rakkaudesta ja ystävyydestä niin vienolla äänellä, että puoliunisten peipposten viserrys pensaissa tuntui sen rinnalla miltei karkealta. "Kyllä sinulla on minulle anteeksi annettavaa, sinun täytyy sanoa että minun pitää suudella sinua, hyvittääkseni mitä tänään olen laiminlyönyt."

Pikku Fadette hiukan säpsähti, mutta voitti pian jälleen iloisen tuulensa ja sanoi:

"Sinä tahdot että minun pitää määrätä sinulle joku rangaistus syntisi sovitukseksi. Minä kuitenkin vapautan sinut siitä, poikaseni. On aivan tarpeeksi kun tanssit minun kaltaiseni tytön kanssa; olisi kerrassaan liian suuri uhraus vielä häntä suudellakkin."

"Ei, älä sano niin", huudahti Landry tarttuen tytön ranteeseen; "en luule sitä miksikään rangaistukseksi — ellei se ole sinulle itsellesi vastenmielistä, nyt kun on minusta kysymys."

Ja näin sanoessaan hän tunsi sellaista halua suudella pikku Fadettea, että hän aivan vapisi ajatellessaan ettei tyttö suostuisikaan.

"Kuulehan, Landry", vastasi Fadette lempeällä, hyväilevällä äänellä; "jos olisin kaunis, sanoisin sinulle että tämä ei ole oikea paikka eikä tilaisuus suudella toisiaan aivan kuin salassa. Jos olisin turhamielinen, niin ajattelisin päinvastoin että nyt on oikea paikka ja aika, koska pimeys peittää rumuuteni eikä täällä ole ketään, jota sinun tarvitsee hävetä. Mutta kun en ole kaunis enkä turhamielinen, niin sanon näin: anna minulle kädenlyönti ystävyytesi osotteeksi, ja minä olen sinun ystävyyteesi tyytyväinen, minä joka en ole sitä milloinkaan kokenut, enkä tule itselleni koskaan muuta ystävää toivomaan."

"Kyllä", sanoi Landry, "puristan kättäsi kaikesta sydämestäni — ymmärräthän, Fadette. Mutta uskollisinkin ystävyys, jommoista nyt tunnen sinua kohtaan, ei estä toisiaan suutelemasta. Jos kiellät, niin luulen että vielä kannat vihaa minua kohtaan."

Hän koetti yllättämällä ottaa tytöltä suudelman, mutta pikku Fadette vastusti, ja kun hän siitä huolimatta tahtoi päästä tahtonsa perille, purskahti tyttö itkuun.

"Anna minun olla, Landry; sinä pahotat mieleni."

Landry katsoi hämmästyneenä, ja kun hän jälleen näki tytön itkevän, tuli hän sekä alakuloiseksi että pahoille mielin.

"Näen kyllä", sanoi hän, "ettet puhu totta sanoessasi ettet tahdo muiden kuin minun ystävyyttäni. Sinun sydämessäsi on voimakkaampi ystävyys, joka estää sinun minua suutelemasta."

"Ei, Landry", vastasi hän nyyhkyttäen; "mutta minä pelkään että kun sinä olet minua suudellut pimeässä, kasvojani näkemättä, niin alat minua vihata, kun näet ne päivänvalossa."

"Enkö sitte ole sinua milloinkaan päivällä nähnyt?" sanoi Landry kärsimättömästi; "ja enkö näe sinua nytkin? Tule tänne kuuvaloon, näen sinut hyvinkin, enkä enää tiedä oletko sinä ruma, mutta minä pidän sinun kasvoistasi, koska pidän sinusta — niin on asia."

Ja hän suuteli tyttöä, ensin arastellen, mutta sitte uudelleen niin hurmaantuneena, että Fadette pelästyi, työnsi hänet luotaan ja sanoi:

"Riittää, Landry, jo riittää! On aivan kuin suutelisit minua uhallasi — tai ehkä ajattelit Madelonia. Rauhotuhan: minä puhun hänen kanssaan huomenna ja huomenna sinä saat suudella häntä suuremmalla mielihyvällä kuin mitä voit tuntea minua suudellessasi."

Tyttö heittäysi nopeasti kivilouhoksen reunan yli ja riensi kevein askelin tiehensä.

Landry oli kuin huumautunut ja hänen teki mieli juosta tytön jälessä. Kolme kertaa se kiusaus hänet valtasi, ennenkun hän vihdoin voi päättää lähteä joellepäin. Lopulta tuntui kuin paholainen olisi häntä ahdistanut, ja hän rupesi juoksemaan eikä pysähtänyt ennenkuin pääsi Pricheen.

Seuraavana päivänä, mennessään aamun sarastaessa katsomaan härkiään ja niitä taputellessaan ja ruokkiessaan, hän ajatteli eilistä pitkää keskusteluaan Fadetten kanssa Chaumoisin louhoksessa, kuinka se oli tuntunut lyhyeltä kuin silmänräpäys. Hänen päänsä oli vielä raskas lyhyen unen ja eilen kokemiensa vaihtelevien mielenliikutuksien vuoksi. Hän oli hämillään ja miltei peloissaan sen johdosta, mitä oli tuntenut tuota tyttöä kohtaan — tyttöä, joka nyt muistui hänen mieleensä rumana ja huonosti puettuna, jommoisena hän oli aina hänet nähnyt. Väliin hän kuvitteli nähneensä sellaista unta, että hän niin mielellään oli tyttöä suudellut ja sellaisella riemulla painanut häntä rintaansa vasten, ikäänkuin olisi ollut kiihkeästi häneen rakastunut ja äkkiä ruvennut pitämään häntä kaikkia muita tyttöjä kauniimpana ja rakastettavampana.

"Hän on noita, niinkuin ihmiset sanovatkin, vaikka hän ei sitä omista", ajatteli Landry; "ja aivan varmaan hän minut eilen illalla loihti, sillä en eläissäni ole tuntenut isää enkä äitiä, enkä sisarta tai veljeä, enpä edes kaunista Madelonia tai rakasta kaksoisveljeäni Sylvinetiä kohtaan niin kiihkoisaa ystävyyttä, kuin mitä tuo noita minussa herätti itseään kohtaan parissa minuutissa. Jos Sylvinet-raukka olisi nähnyt minun tilani, niin hän varmaan olisi aivan hullaantunut mustasukkaisuudesta. Se tunne, mitä tunsin Madelonia kohtaan, ei häirinnyt minun ja veljeni ystävyyttä, mutta jos vain päivänkin olisin yhtä hulluna ja kiihkoisena kuin olin eilen tuon Fadetten seurassa, niin ihan varmaan tulisin hulluksi, enkä välittäisi koko maailmassa muusta kuin hänestä."

Landry oli miltei tukehtua häpeästä, tuntien suurta väsymystä ja alakuloisuutta. Hän istuutui härkien soimen reunalle, peläten että tuo noita oli vienyt sekä hänen sielunvoimansa että järjen ja terveyden.

Mutta kun päivä yhä valkeni ja Prichen miehet nousivat ylös, alkoivat he laskea hänen kanssaan leikkiä siitä, että hän oli tanssinut tuon ilkeän Sirkan kanssa, ja kokkapuheissaan he esittivät hänet niin rumaksi, huonosti kasvatetuksi ja naurettavasti puetuksi, ettei hän tiennyt minne piiloutua; siinä määrässä häntä hävetti ei ainoastaan se, mitä he olivat nähneet, vaan myöskin se, mitä hän varoi kertomasta.

Hän ei kuitenkaan harmistunut, sillä pricheläiset olivat kaikki hänen ystäviään eikä heidän pilassaan piillyt piikkejä. Jopa hän rohkeni heille sanoa ettei pikku Fadette ollutkaan sellainen miksi häntä luultiin, vaan että hän oli yhtä hyvä kuin kuka muu ja kykeni tekemään muille suuria palveluksia. Silloin hänelle tehtiin vielä enemmän kiusaa.

"Hänen isoäitinsä kyllä voi olla ihmisille avuksi", sanoivat he; "mutta tyttö on tietämätön lapsi, ja jos sinulla on sairas elukka, en neuvo sinua käyttämään hänen lääkettään, sillä hän on pieni lörpöttelijä, joka ei ymmärrä vähääkään lääkitsemistä. Mutta hän näyttää osaavan loihtia nuoria miehiä, koskapa sinäkin olit alituiseen hänen kintereillään Saint-Andochen juhlassa. Mutta varohan, Landry-raukka, etteivät rupea sinua sanomaan 'Sirkka-Landryksi' ja Fadetten toveriksi. Paholainen sinua vaanii, ja tulee jonakin päivänä ja tempaa peitteen sängystäsi ja palmikoi hevosesi jouhet yhteen, ja niin täytyy meidän hakea pappi rukouksia lukemaan."

"Minä luulen", sanoi pikku Solange, "että hän eilen aamuna veti toisen sukkansa nurinpäin jalkaan. Silloin saavat peikot vallan ihmisen yli, ja pikku Fadette sen kyllä huomasi."

XXI.

Landry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette kulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa erääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille. Oli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet päivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku Fadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa tuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää mitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi kiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran jäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa, kuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen sanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi vastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta pikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän kuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän puhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle luvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut kymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä milloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin nöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte — koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt — kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt vierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän esitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli johtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia suuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan pienten kanssa.

Mutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena: "Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan kaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua vähääkään, tai että olen siitä kateellinen."

Fadette sanoi: "Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta, Madelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin hän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata." Ja Fadette kuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja niin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki hänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa — hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.

Madeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta hän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.

"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön", sanoi hän, "ja sinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta minä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta, ja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt saanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni, sillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun rumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään, joka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi kuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea raukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet minulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä olisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!"

"Jos se teitä loukkaa", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen koskevalla äänellä, "ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla oikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa hyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun halveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle anteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan aikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan olen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta olen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin milloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka minä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä ja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse näitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen olla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla katsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa pikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta hän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo suostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes rangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän tulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte."

Sensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta nöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien pikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että Landry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon puolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten suuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin Madelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että nuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa muidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei ollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan pikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli kaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun hän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että uskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään voivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.

Illalla hän meni Pricheen — hän asui vain parin kolmen pyssynkantomatkan päässä — ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän elukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan, lähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen kanssaan puhelemaan.

Landry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen selvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun sekaantunut. — "Fadette on noita", ajatteli hän itsekseen; "hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on neljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin mitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja sellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille."

Tätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti, että tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä puhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli selittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin kadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.

Heti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän kapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja sieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä sinäkin iltana. "Sepä hyvä", ajatteli Landry, "ei Fadettekaan nyt ole kaukana." Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan harhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka taholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut ainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka, joka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua, kuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin, meni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen ja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin koiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa. Hänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli häntä niin hyvin auttanut.

XXII.

Koko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka häntä sekä hämmästytti että suretti. "Nyt hän kai luulee että minä taasen olen kiittämätön", ajatteli hän, "ja jos en häntä tapaakkaan, ei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut. Olen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin tahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa tarkotuksessa tai häntä loukatakseni."

Sen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko elämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli hajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään työhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä punerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä vaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.

Torstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi tämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli eriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei samallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin Sylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa, mutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän kysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry vastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan valehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut puhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli vielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.

Joutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun saapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi että pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili aina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän Neitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä häneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla. Tyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut kammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin palasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.

Mutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun häntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli kappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja tunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin puettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa, hänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen liinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut niiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen paremmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin myssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti hänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin oli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen ruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja sensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä, oli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi hän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä kahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa ja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin tuomenkukat keväällä.

Kun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen kädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette kokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi tyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta se teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat silmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin, että hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: "Noita hän on lopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja nyt hän on kaunis; onhan se ihme!" Hän aivan pelästyi, mutta se ei estänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua hänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun loppuun saakka.

Mutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi jäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän nyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin nähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut häntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta tunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän sydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan pienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä ennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen santarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa maksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa määrättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.

XXIII.

Kun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman että olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa eräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat suurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin harvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. "Oletko löytänyt, Fanchon?" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.

"Montakin", vastasi tyttö, "mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka niin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani, mutta niistä ei ole mitään hyötyä."

Landry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän tunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin seurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle sanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.

Pikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään, niin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö kysyi miksi Landry häneen niin katsoi.

"Ehkä katsot sentähden", jatkoi tyttö, "että olen korjannut myssyni. Olen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni samallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden tavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän taasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni miellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta."

"Sanokoot mitä tahansa", sanoi Landry, "mutta minä en ymmärrä mitä oikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt olet tullut, se täytyy sokeankin huomata."

"Älä tee minusta pilaa, Landry", vastasi pikku Fadette. "Sanotaan että kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat epätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo tulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän se ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt minulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi."

"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko hän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen tiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin, että olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa."

"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän sanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?"

"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme sotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä hän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle."

Pikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti. Hänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis, pelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot, mutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon ehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen rakkaudentunnustuksensa vuoksi.

"Mitä Madelon on minusta sanonut?" kysyi hän.

"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö voi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja karttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei tarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut kaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien ihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan sinua, mutta että sinä et rakasta minua."

"Sepä oli pahasti sanottu", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä, sillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry tällä hetkellä oli häntä viekkaampi. "En uskonut Madelonia niin valheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle anteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja harminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa."

"Ehkä", sanoi Landry, "ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun suuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä edes minuun harmistua."

"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole milloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia valheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan toista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut sinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa häntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa."

"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa, sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella syttyi minussa — en oikein tiedä kuinka — sellainen ystävyys sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä, sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti, vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa. Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette. Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"

Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen, että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille, saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä, että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.

XXIV.

Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi jälleen puhua, sanoi hän:

"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."

"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."

"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja ehkä vilpittömämmänkin, sillä minä en ole mustasukkainen, ja sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä edistänyt."

"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse, ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi, Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."

Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.

Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen; sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa juurtuisi ja syventyisi.

Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka, jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.

Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan; jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta, ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias tai pahottaa kenenkään mieltä.

Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja — sellaisia, jotka hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille kyläläisille isän ja äidin veroisia — istui toisinaan Cossen suurten saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan, sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava tyttö, jos vaan saa elää."

Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja arvostelun alaiseksi, sanottiin:

"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."

"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja — kukaties — onhan niitä ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä on putkahtanut aivan kaunottaria."

"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä tule tuhmia juttuja kuulumaan."

"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein kauniisti ja kysyi kuinka voin."

"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."

"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen viime Andochen-juhlassa?"

"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."

Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.

XXV.

Olipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin silmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan, milloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta oltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja tyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi hänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan leikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin, ainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet olivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei ainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta, ei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette puolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa enemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat tulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka tällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry oli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan olisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi sen tiennytkin, — Landry muuten salasi tarkoin tunteensa — olisi hän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että Landry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän hänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen itseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään kehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle, jotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin, ei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan. Sillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt kahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden suostumusta.

Mutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin kuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa aikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi todellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli yhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän rakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin tavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta ja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä ja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä, oli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi, eipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen korkeintaan kättään puristaa.

Ja Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat toisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä määrässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin hullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä määrässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko tyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä viattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse Jeanet, Heinäsirkka.

Hälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt suotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja ja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa perusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin opastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja kun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan saadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään tekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.

"No niin, Landry", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; "ei sinun pidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan yksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen on pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen talonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin minäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki minusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että jos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin uskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin poppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät hyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan saa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia häneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole milloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in mylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri ryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen esiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin hänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko, viheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut, ei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi että paholainen oli häntä pelännyt."

"Mutta", sanoi Landry, "tuo sinun uskosi ettei paholaista muka olekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini."

"Siitä asiasta en kykene väittelemään", sanoi tyttö; "mutta vaikkapa hän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa liikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme Herralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma, niin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia eläviä ja kuolleita kappaleita."

Kun Landry oli vapautunut tuhmasta pelostaan, ei hän voinut olla ihailematta sitä hurskautta, mikä ilmeni kaikissa pikku Fadetten ajatuksissa ja rukouksissa. Olipa hän paljoa hartaampi uskossaan kuin muut. Hän rakasti Jumalaa koko sydämensä lämmöllä, sillä hän oli kaikissa asioissa niin innostunut ja sydämellinen, ja kun hän puhui Landrylle tuosta rakkaudestaan, huomasi tämä kummakseen että hänelle itselleen oli opetettu rukouksia ja uskonnollisia menoja, joita hän ei milloinkaan ollut yrittänytkään käsittämään ja joita hän noudatti kunnioittavasta velvollisuudentunnosta, tuntematta koskaan rakkautta Luojaa kohtaan, niinkuin pikku Fadette.

XXVI.

Kun Landry näin puheli ja kuleskeli pikku Fadetten seurassa, oppi hän tuntemaan monien kasvien ominaisuuksia ja joukon lääkkeitä sekä ihmisten että eläinten parantamiseksi. Hän teki pian kokeen, yrittäen parantaa muuatta isä Caillaudin lehmää, joka oli saanut liiallisesta apilansyömisestä puhallustaudin; ja kun eläinlääkäri oli sen hylännyt, sanoen ettei se voisi elää enää tuntiakaan, antoi hän lehmälle erästä juomaa, jota pikku Fadette oli opettanut hänen valmistamaan. Hän suoritti lääkitsemisensä salassa, ja kun isäntä poikineen, suruissaan niin kauniin lehmän kadottamisesta, tuli aamulla ulos sitä kuoppaamaan, seisoi se jo pystyssä ja haisteli heiniä, silmät kirkkaina ja turvotus miltei kokonaan hävinneenä. Toisen kerran oli kyykäärme purrut nuorta hevosta, ja Landry pelasti sen nopeasti, tälläkin kertaa Fadetten neuvojen avulla. Vihdoin hän sai koetella hänen keinojaan vesikauhuisen koiran parantamisessa, joka paranikin eikä purrut enää ketään. Kun Landry, mikäli mahdollista, salasi tuttavuuttaan pikku Fadetten kanssa, ei hän liioin kehunut taitojaan, vaan elukkain paraneminen luettiin hänen hellän hoitonsa ansioksi. Mutta isä Caillaud, joka hänkin ymmärsi tuollaisia asioita, niinkuin jokaisen oikean maanviljelijän pitää, hämmästyi ja sanoi:

"Isä Barbeau ei ole mikään taitava elukkain hoitaja eikä hänellä ole liioin karjaonneakaan, sillä hän menetti monta eläintä viime vuonna, eikä se ollut ensi kertaa. Mutta Landry on karjanhoitajaksi syntynyt, sillä se on synnynnäinen lahja eikä siihen vaikuta koulunkäynnit eikä tutkinnot, ellei ole sitä luontumusta luonnossa. Mutta Landrylla on sellainen, ja hän osuu aina oikeaan. Poika on luonnolta saanut suuren lahjan, ja se on taloudenhoidossa suuremman arvoinen kuin käteinen raha."

Isä Caillaud ei puhunut noin yksinkertaisuudesta eikä taikauskoisuudesta, mutta kyllä hän erehtyi aikalailla otaksuessaan että tuo taito ilmeni Landryssa luonnonlahjana; Landryn ainoa ansio tässä suhteessa oli se, että hän seurasi tarkoin ja järkevästi saamiaan ohjeita. Puhe luonnonlahjasta ei silti ole pelkkää tarua, sillä pikku Fadette sen omisti ja voi sen pienen järkevän opastuksen perusteella, minkä hän oli saanut isoäidiltään, aavistaa ja löytää, kuten oikea keksijä ainakin, niitä erinomaisia ominaisuuksia, jotka Jumala on kätkenyt muutamiin kasveihin. Hän ei silti ollut mikään noita, mutta hänellä oli huomiokyky, jonka avulla hän kykeni tekemään vertailuja, vetämään johtopäätöksiä ja suorittamaan kokeita, ja se on kieltämättä luonnonlahja. Isä Caillaud käsitti tämän lahjan vieläkin suuremmaksi. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella karjanhoitajalla ja maanviljelijällä on oma luontumuksensa ja että hänen pelkkä läsnäolonsa joko hyödyttää tai vahingoittaa karjaa. Ja kun kaikissa väärissäkin luuloissa on aina jonkun verran totuutta, täytyy meidän myöntää että huolellisuus, siisteys ja tunnollisuus ovat aina omiaan kääntämään hyväksi sen, minkä huolimattomuus ja tyhmyys yrittävät viemään perikatoon.

Kun Landry oli aina ollut tällaisiin asioihin innostunut, vahvistui hänen ystävyytensä Fadettea kohtaan vielä enemmän kiitollisuudesta hänen neuvoistaan ja kunnioituksesta nuoren tytön taitoa kohtaan. Hän oli Fadettelle erittäin kiitollinen, että tämä oli pakottanut hänen karkottamaan luotaan lemmenhaaveilut heidän kulkiessaan ja keskustellessaan, ja hän käsitti että Fadette ajatteli enemmän ihailijansa etua ja hyötyä kuin omaa huviaan saada alati osakseen hänen ihailuaan, niinkuin Landry alussa oli toivonut.

Landry oli tuota pikaa niin rakastunut, ettei hän enää olisi ensinkään hävennyt osottaa rakastuneensa tuohon pieneen tyttöön, jota pidettiin rumana, häijynä ja huonosti kasvatettuna. Hän tosin käyttäytyi varovaisesti, mutta se tapahtui etupäässä kaksoisveljensä tähden, sillä hän tunsi tämän mustasukkaisuuden ja tiesi miten vaikeata Sylvinetin oli ollut suvaita edes hänen lievää suhdettaan Madeloniin, tunnetta, joka oli ollut aivan pintapuolinen ja tyyni verrattuna siihen, mitä hän nyt tunsi Fanchon Fadetia kohtaan.

Mutta jos Landry olikin liian kiihkeätunteinen käyttäytyäkseen tyynesti, oli pikku Fadette sitävastoin taipuvaisempi säilyttämään salaisuuksia, eikä hän sitäpaitsi tahtonut saattaa Landryta liiaksi tuttaviensa pilan esineeksi, ja kun hän lisäksi vielä rakasti häntä liiaksi tuottaakseen hänelle ikävyyksiä perheensä keskuudessa, pakotti hän Landryn niin suureen salaperäisyyteen, että kului miltei vuosi ennenkun heidän suhteensa tuli ilmi. Landry oli totuttanut Sylvinetin olemaan valvomatta kaikkia hänen tekojaan ja toimiaan, ja seutu, joka ei ole erittäin tiheään asuttu, vaan sensijaan metsäinen ja rotkoteitä täynnä, on aivan kuin luotu salaisia rakkauskohtauksia varten.

Kun Sylvinet huomasi ettei Landry enää ajatellut Madelonia, niin — vaikka hän alussa olikin myöntynyt tuohon veljenrakkauden tasajakoon, varsinkin kun sitä melkoisesti lievensi Landryn ujous ja tytön varovaisuus — tuotti hänelle kuitenkin suurta iloa että Landry ei pitänyt kiirettä riistääkseen rakkauttaan häneltä, antaakseen sen jollekin naiselle, ja kun hän oli mustasukkaisuudestaan vapautunut, soi hän veljelleen enemmän vapautta mennä minne halusi ja toimia mielensä mukaan, niinhyvin sunnuntaisin kuin muinakin lepoaikoina. Landry kyllä keksi verukkeita tullakseen ja mennäkseen miten paraiten soveltui, ja varsinkin sunnuntai-iltoina hän läksi hyvissä ajoin Kaksolasta eikä tullut Pricheen ennenkun vasta keskiyön aikana, mikä oli hänelle hyvin helppoa, sillä hän oli tehnyt vuoteensa kalustovajaan. Siten saattoi Landry tulla kotiin mihin aikaan tahansa ketään herättämättä, ja hänellä oli aina sunnuntaipäivät vapaita maanantai-aamuun saakka, sillä isä Caillaud ja hänen vanhin poikansa, jotka molemmat olivat vakavia miehiä, käymättä milloinkaan kapakassa tai pitämättä kaikkia lepopäiviä kestipäivinä, olivat ottaneet tavakseen sinä päivänä huolehtia talon hoidosta, niin että kaikki nuoret, jotka viikon kuluessa tekivät raskaampaa työtä kuin he, saivat vapaasti liikkua ja huvitella, niinkuin Luojan tarkotuskin on.

Ja talvella, jolloin yöt ovat niin kylmät, että tuskin saattaa käydä ulkona kedolla rakastettuaan tapaamassa, löysivät Landry ja pikku Fadette mukavan turvapaikan Jacotin-tornissa, entisessä kunnan kyyhkyslakassa, joka, vaikka kyyhkyset olivat sen jättäneet jo vuosia sitten, oli vielä hyvin suojattu ja turvattu, sijaiten sitäpaitsi Caillaudin mailla. Ukko käytti sitä ylijäämän viljansa säilytyspaikkana, ja kun Landrylla oli avain ja torni sijaitsi Prichen maitten rajalla, hyvinaidatun apilaniityn keskellä, eikä aivan kaukana vierinkiviportaalta, niin olisipa paholainen ollut jotenkin kekseliäs, jos hän olisi voinut tulla sinne rakastaviamme yllättämään. Kun ilma oli suojainen, menivät he nuoreen metsään, jota kasvaa kaikkialla koko seudulla. Se onkin oiva pakopaikka varkaille ja rakastaville, ja kun meidän tienoillamme ei ole lainkaan varkaita, käyttävät sitä rakastavaiset, ja siellä he voivatkin olla rauhassa eikä heidän siellä myöskään ikävä tule.

XXVII.

Mutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja niinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli kirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen päässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin hiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän olisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.

"Mikset tahdo tulla tanssimaan?" puheli veljen ääni jollekin, jota Sylvinet ei nähnyt. "Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet jäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään sanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää tuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset luulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan hyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä luonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin ennenkin."

"Ei, Landry", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan — pikku Fadette nimittäin oli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä. "Ei", sanoi hän, "parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun, ja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia joka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole varma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että sinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä päivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet ollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua tapaamaan yhtymäpaikallamme."

"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia", sanoi Landry; "sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit niin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea sinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut notkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani."

"Sehän se juuri pahinta olisikin", vastasi tyttö. "Mutta minä huomaan kyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi olet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi oikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua tavallista kärsivällisemmin."

"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä", sanoi Landry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa ominaisuutta; "minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki kuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi suudella, vaikka saisin sata frangia."

"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin", sanoi pikku Fadette, "silloin minun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa heidänkin suudella itseäni."

"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin", sanoi Landry; "minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi."

Senjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei huomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti kirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.

Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa, luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään. Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin, sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."

Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen, ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."

Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.

"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau. "Mutta hän tekee minkä voi, ja kun hän voi, ei hän edes tarpeeksi säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja sitte saisin sitä katua koko elämäni."

Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli, mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.

Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa, ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.

XXVIII.

Se oli Madelon, joka pääsi asian perille. Hän tosin teki tämän keksinnön aivan tahtomattaan, mutta hän käytti sitä kuitenkin hyväkseen, saadakseen aikaan ikävyyksiä. Hän oli jo täydelleen lohduttanut itsensä Landryn suhteen, ja yhtä lyhytaikainen kun hänen rakkautensa oli ollut, yhtä pian hän hänet unohtikin. Hän tunsi kuitenkin yhä vieläkin Landrya kohtaan jonkinlaista vihaa, joka vain odotti tilaisuutta purkautuakseen — naisessa, kuten tiedämme, on harmi pitkäikäisempi kuin kaipaus.

Asia sukeutui näinikään. Kaunis Madelon, joka oli tunnettu siististä käytöksestään ja ylpeydestään poikia kohtaan, oli itse asiassa aikalailla mielistelevä eikä hetikään niin järkevä eikä uskollinen kuin Sirkka-raukka, josta oli puhuttu niin pahaa ja josta oli niin huonot tulevaisuudentoiveet. Madelonilla oli ollut jo kaksi sulhasta, lukuunottamatta Landryta, ja hän suositteli paraikaa kolmatta, joka oli hänen serkkunsa, Prichen Caillaudin nuorin poika. Vyyhti oli kuitenkin hiukan sotkuinen, sillä hänen viimeinen ihailijansa vartioi häntä, ja kun tyttö pelkäsi että tämä panisi toimeen jotain rettelöitä, eikä tiennyt missä saisi rauhassa kuherrella uuden ihailijansa kanssa, suostui hän tämän ehdotukseen mennä hetkiseksi puhelemaan kyyhkyslakkaan, jossa juuri Landry ja pikku Fadette tapasivat toisiaan kaikessa vilpittömyydessä.

Cadet Caillaud oli hakenut uutterasti kyyhkyslakan avainta, mutta löytämättä, sillä se oli aina Landryn taskussa, eikä hän uskaltanut siitä kysyä, sillä hänellä ei ollut sellaiseen mitään syytä. Cadet Caillaud luuli että se oli kadonnut tai että isänsä kantoi sitä avainkimpussaan, eikä ollenkaan epäillyt murtautua sisään. Mutta silloinpa olivatkin Landry ja Fadette jo siellä, ja nuo neljä rakastavaa sielua tulivat hyvin noloiksi toisensa nähdessään. Kaikille neljälle oli yhtä tärkeätä vaijeta eikä kertoa koko tapauksesta kenellekään.

Mutta Madelonille sattui ikäänkuin uusiutunut mustasukkaisuuden ja vihan puuska, nähdessään että Landry, joka nyt oli seudun kauniimpia ja paraimmassa maineessa olevia poikia, aina Saint-Andochen juhlasta asti oli ollut pikku Fadettelle uskollinen, ja hän päätti kostaa. Uskomatta asiaa Cadet Caillaudille, joka oli rehellinen nuorukainen eikä olisi mihinkään sellaiseen sekaantunut, otti hän avukseen pari nuorta ystävätärtä, jotka hekin olivat vähän harmissaan siitä, että Landry näytti heitä ylenkatsovan eikä enää milloinkaan pyytänyt heitä tanssiin. He rupesivat vartioimaan pikku Fadettea, eikä kestänyt kauvankaan ennenkun he olivat vakuutetut hänen hellästä suhteestaan Landryhyn. Niin pian kun he olivat päässeet tästä selville ja nähneet heidät pari kertaa yhdessä, levittivät he siitä tiedon koko seutukuntaan, sanoen jokaiselle, ken vain kuulla tahtoi — ja kyllä korvat ja kielet ovat aina herkkiä, kun on kysymys juorujen kuulemisesta ja levittämisestä — että Landry oli pikku Fadetteen liittyessään joutunut ala-arvoiseen tuttavuuteen.

Nyt tarttuivat kaikki nuoret tytöt asiaan, sillä kun kaunis ja rikas poika osottaa huomiota jollekin määrätylle tytölle, on se aivan kuin loukkaus kaikkia muita kohtaan, ja jos vain ilmautuu tilaisuus päästä tuota tyttöä soimaamaan, niin sitä ei suinkaan laiminlyödä. Ja varmaa on, että kun naiset johonkin juttuun sekaantuvat, niin se leviää nopeasti ja laajalle.

Niinpä, viisitoista päivää Jaccottornin seikkailun jälkeen — tornista ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, enemmän kuin Madelonistakaan, joka oli karttanut ollenkaan itse asiaan sekaantumasta, jopa oli kovin hämmästyvinään tuosta uutisesta, jonka hän oli liikkeelle pannut — tiesivät kaikki ihmiset, pienet ja suuret, nuoret ja vanhat, että Landry Barbeau oli Sirkkaan rakastunut.

Tämä huhu saapui Barbeaun muorinkin korviin, joka tuli kovin surulliseksi eikä tahtonut sitä kertoa miehelleen. Mutta Barbeau sai siitä tiedon toiselta taholta ja Sylvinet, joka oli tarkoin säilyttänyt veljensä salaisuuden, huomasi nyt ikäväkseen että se olikin koko maailman tietona.

Eräänä iltana, kun Landry aikoi tapansa mukaan lähteä aikaisin Kaksolasta, sanoi hänen isänsä — äidin, vanhimman sisaren ja kaksoisveljen läsnäollessa —: "Älä mene niin kiireisesti, Landry; minulla on jotakin sanomista sinulle. Mutta minä odotan kunnes kummi-setäsi tulee, sillä tahdon että ne perheemme jäsenet, jotka kohtalostasi eniten huolehtivat, ovat läsnä, kun nyt pyydän sinulta selitystä."

Ja kun Landryn kummi, setä Landriche, oli saapunut, sanoi Barbeau:

"Se, mitä nyt aijon sinulle sanoa, rakas poikani, on varmaan tuntuva sinusta hiukan hävettävältä, enkä minäkään puolestani ole aivan häpeämättä, kun nyt vasten tahtoani näen olevani pakotettu kuulustelemaan sinua perheemme läsnäollessa. Mutta minä toivon, että tämä häpeä on oleva sinulle hyödyksi ja parantava sinut vaarallisesta kiihkostasi.

"Näyttää että olet joutunut erääseen tuttavuussuhteeseen, joka sai alkunsa viime Andochen-juhlassa pian vuosi sitten. Minä kuulin kyllä siitä puhuttavan jo heti silloin, sillä huomiota herättävää oli nähdä sinun tanssivan koko päivän seudun kaikkein rumimman, siivottomimman ja huonomaineisimman tytön kanssa. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiotani, sillä luulin sinun vain laskeneen leikkiä, vaikken voi sanoa sitä hyväksyneenikään, sillä en pidä kanssakäymisestä huonojen ihmisten kanssa ja vielä vähemmin siitä, että heidän taakkansa tehdään entistäkin raskaammaksi saattamalla heidät ihmisten häpeän ja vihan alaiseksi. En huolinut puhua siitä kanssasi, sillä kun näin sinun seuraavana päivänä niin surullisena, luulin että kaduit etkä tulisi sitä enää uudistamaan. Mutta viime viikolla olen taasen kuullut toista väitettävän, ja vaikka olen sen kuullut luotettavilta henkilöiltä, en tahdo sitä kuitenkaan uskoa, ellet itse sano sitä todeksi. Jos olen väärin epäillyt, niin voit uskoa sen johtuvan siitä mielenkiinnosta, millä sinua seuraan, ja velvollisuudentunnosta valvoa käytöstäsi. Jos koko jutussa ei ole perää, olen kovin iloinen, jos tahdot kunniasanallasi vakuuttaa että niin on ja että on väärin tahdottu halventaa sinua minun silmissäni."

"Isäni", sanoi Landry; "jos tahdot minulle sanoa niistä minua syytetään, niin tahdon sinulle vastata totuuden mukaisesti ja kaikella sillä kunnioituksella, mihin olen sinulle velkapää."

"Luulen jo kyllin selvästi antaneeni sinun ymmärtää, että sinua syytetään sopimattomasta rakkaussuhteesta Fadetin muorin tyttärentyttäreen. Eukko on jotenkin huono ihminen, puhumattakaan että tuon onnettoman tytön oma äiti häpeällisellä tavalla hylkäsi miehensä, lapsensa ja kotiseutunsa seuratakseen muuatta sotilasrykmenttiä. Sinua syytetään siitä, että kuleksit kaikkialla pikku Fadetten kanssa, ja minä pelkään että sinä siten sekaannut kehnoon rakkausjuttuun, jota ehkä saat kaiken ikäsi katua. Joko nyt ymmärrät?"

"Ymmärrän, rakas isäni", vastasi Landry; "mutta salli minun vielä kysyä jotakin, ennenkun vastaan sinulle. Onko Fanchon Fadet sinun mielestäsi minulle ala-arvoinen toveri perheensä vai oman itsensä puolesta?"

"Epäilemättä molempiin seikkoihin nähden", vastasi Barbeau vähän ankarammin kuin alussa, sillä hän oli odottanut saavansa nähdä Landryn alakuloisena, mutta näkikin hänet rauhallisena ja ikäänkuin mihin hyvänsä valmistuneena. "Ensiksikin", sanoi hän, "on huonomaineinen perhe ruma häpeäpilkku, ja niin kunnioitettu ja arvossa pidetty perhe kuin meidän, ei milloinkaan haluaisi yhtyä Fadetin perheeseen. Toiseksi ei pikku Fadette itsekään herätä kunnioitusta eikä luottamusta. Olemme nähneet hänet pienestä pitäin ja tiedämme hyvin hänen maineensa. Olen kuullut sanottavan — ja tunnustan sen itsekin nähneeni pari kolme kertaa — että hän nyt vuoden päivät on pitänyt itsestään parempaa huolta, ei laukkaa enää ympäri pikkupoikien kanssa eikä ole kenellekään epäkohtelias. Sinä näet, etten tahdo olla puolueellinen; mutta tuo ei vielä voi minulle vakuuttaa, että tytöstä, joka on saanut noin huonon kasvatuksen, koskaan tulisi kelpo vaimo, ja kun tunnen isoäidin liian hyvin, on minulla täysi syy pelätä että koko jutun pohjana on juoni, jonka tarkotuksena on houkutella sinulta lupauksia ja siten saattaa sinut häpeään ja ikävyyksiin. Olenpa kuullut sanottavan niinkin, että tyttö on raskas; en tosin ole tahtonut sitä uskoa ihan suoraapäätä, mutta minua surettaisi kovin, jos niin olisi, sillä silloin sinä saisit kantaa syyn ja koko juttu saattaisi päättyä oikeudenkäyntiin ja häväistykseen."

Landry, joka heti ensi sanasta oli päättänyt olla levollinen ja vastata sävyisästi, menetti nyt malttinsa. Hän karahti aivan tulipunaiseksi ja nousi seisoalleen:

"Isäni", sanoi hän; "ne, jotka ovat teille tuollaista sanoneet, ovat valehdelleet kuin koirat! Ne ovat halventaneet Fanchon Fadetia niin katalasti, että jos ne olisivat nyt tässä, niin vaatisin heidän peruuttamaan sanansa tai ottelemaan kanssani, kunnes jompikumpi meistä makaisi hengetönnä maassa. Sano heille, että he ovat roistoja ja pakanoita, että he sanokoot minulle vasten silmiä samaa, mitä ovat sinulle kuiskanneet, kurjat raukat — niin saavat oppia ymmärtämään mitä heidän rauhaansa kuuluu!"

"Älä tuollalailla suutu, Landry", sanoi Sylvinet, joka tuli kovin surulliseksi nähdessään veljensä noin kuohahtavan. "Isähän ei syytä sinua tuon tytön viettelemisestä, vaan pelkää että tyttö on ollut tekemisissä jonkun toisen kanssa ja että hän nyt kuleksii sinun kanssasi yöt päivät, uskotellakseen ihmisille että sinä olet syyllinen ja siis hyvitykseenkin velvollinen."

XXIX.

Kaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei voinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.

"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta", sanoi hän. "Olet aina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne häntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta sanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja minä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei ole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista tyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia, niin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin on, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä syntyperänsä vuoksi syyttää."

"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry", sanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut sallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. "Näen harmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin luullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan, niin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani estääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä isäntäsi luo."

"Sillälailla ette saa erota", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään, joka aikoi lähteä. "Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan sentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna hänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön, ja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta."

Sylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä Landrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry; mutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin toisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä hän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista rakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan, mutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu, vaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry lähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään häntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä menevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle niin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta perheonnettomuuksista.

Landry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina käynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt mistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei nuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin iltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja sielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut häntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa kuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja huomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö koetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin luopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään ajattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi ja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan tulevaisuuteen.

"Kuuleppas, Landry", sanoi hän hänelle; "olen aina aavistanut että näin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme. Isäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani, sillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin paljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön kuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on ollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi kieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen, ja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua rakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni, niin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä minun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi. On sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes ennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät valheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi ja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten tahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä sinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa ja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä keneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka varmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta."

"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa", sanoi Landry; "mieluummin heittäydyn jokeen."

"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi", sanoi pikku Fadette. "Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun joksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin kaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha, että hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän enää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan hyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan hänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että Heinäsirkkaraukkaani…"

Pikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen täytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta maailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen ilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten lasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän surun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin hyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää tekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä, että minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä vallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus. Kun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä todistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla paljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse meitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen."

Landry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui aivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa, että se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.

Pari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi viinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:

"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina ole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt tuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että voit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en ole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on ollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa enkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa. Voinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä tapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta tapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut tietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta hyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan kaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä tuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana, on ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei ainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään on täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan."

Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.

"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka", sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle jäähyväiset."

"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"

"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan. Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."

Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.

Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea eteenpäin.

Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:

"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies, äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi, että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry, että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."

"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."

"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen, ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin sinä."

"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia, eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."

"Minä voin, ja minä annan!"

"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et voisi jättää minua tällä tavalla."

"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut. Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."

"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin sinäkin, se on varma!… Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta levollisuudestasikin minua kohtaan."

"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko oikein varma siitä?"

Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.

"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin erehtynyt?"

"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa. Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä, koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia, jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta, koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."

Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin, jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään seuraamasta ja luvaten palata takaisin.

XXX.

Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja tämä häntä.

"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen. Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen; hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa. Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota, yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä, joka ei voi itseään puolustaa."

Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä näinkin:

"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni, eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko, Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen, suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit tehdä, on tulla minun langokseni."

"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."

Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi, mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden. Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti. Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä, kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia. Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.

Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla että tytön oli pitänyt tehdä niin — siinä määrässä oikeudentuntoinen ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän, "ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa, niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan. Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta, Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."

"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä. Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."

Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli aikaansaanut.

Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin, sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.

XXXI.

Alussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä kuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että hänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä ja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei käynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä, mutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet tahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian kun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille harrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että hän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei sen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän ei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen Cadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän otti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti ja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä pilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä, ettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys mistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään osottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten hän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään muka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet, joka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti kuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin ja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa, joka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä huolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä erittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys tyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka, joka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita hän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja hänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä tyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä huvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja väsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta, sillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista korkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä ja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan häntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä enemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen kuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin säälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo, minkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.

Väliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita, torui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen hän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan. Asia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi isältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume lisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa sydämessään.

Kysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan sanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui tuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai toiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi kysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä — hän oli pitäjän viisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin muorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas vastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:

"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän alkaisi pitää naisista."

"Juuri heitä hän ei voi sietää", sanoi äiti Barbeau. "Ei ole usein nähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina siitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt muuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä kaikkia sentähden, että yksi heistä — ja valitettavasti se ei ole paras — on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen."

"No niin", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja sielun sairaudet, "kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin tyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään. Sanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja omatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei unohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä Jumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin naista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria. Lohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin että luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa se nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää epäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän ei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä suhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme, jotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin tarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta, jota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään."

Isä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän koetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita ja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja hyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset kasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet hänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan inhoavansakin heitä.

Isä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja neuvonantajia, oli oma ajatuksensa:

"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan Landryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä hän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään kuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin useasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme tienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa tyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen kuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää keinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa. Arentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito Artonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas eikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä hän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen avukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä hän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos teillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan hänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi ajaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi päiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan taasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu. Seuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten pojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet liian suuren vallan tässä talossa."

Isä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti Barbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille kuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli ensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta nähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos kävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä Caillaudin neuvoa.

Niin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua loma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella, että isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut oikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi. Hän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja hoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli Sylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli hänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta luopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli Landryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin, viikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli yhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin. Silloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja vaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten keskuuteen — häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan ja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden tekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.

XXXII.

Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti. Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa. Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen. "Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä", ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."

Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita, riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään laulavan näin:

"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."

Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan, kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:

"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"

Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa. He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin koskaan ennen.

Aamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja pyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata häntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti, hänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei heidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt jäädä taas kotipuoleensa.

"Minulla on omat syyni", sanoi hän Landrylle, "jotka kerron sitte myöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene sinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten mukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua vielä johonkuhun aikaan."

"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan", vastasi Landry; "sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään että hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet niin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa."

"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä", vastasi tyttö; "sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka parantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin suuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes tilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa."

"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla on niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain itse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan tunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä anna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa. Pakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni, Fanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei suinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme."

Fanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan toisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat toisiaan.

XXXIII.

Ei kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin mökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä sairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen anteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.

Kaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään pukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen surupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen kauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin, ei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo kaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto, oli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen ijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla tytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi hänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan nekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi ainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut maailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli somin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö koko niillä seuduin.

Hän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa hän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän siellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin vastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi missä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi vastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi. Kun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki ukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain halusi.

Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:

"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle, tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne, pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."

"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."

"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."

"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."

"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne. En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"

"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut. Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi, joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä. Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän voisi sille mitään — kummiraukka ei ole laskutaitoinen."

"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas, että hän hämmästyi ja sanoi:

"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."

Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.

"Eihän se minuun kuulu", sanoi hän, "ja kun en voi sitä tallettaa, niin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan."

"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä", sanoi Fadette. "En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle sadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen arvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja voitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta."

"No niin", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa uteliaisuuttaan; "kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta, niin en tahdo sitä kieltääkkään."

Pikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä kaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.

"Kas, kas, sepä jotain!" sanoi Barbeau. "Onhan siinä sievät myötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita."

"Siinä ei ole kaikki", sanoi pikku Fadette; "on vielä jotain korin pohjassa, jota en oikein ymmärrä."

Hän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä Barbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka saivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän oli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö esille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen — ja yhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille neljäkymmentätuhatta frangia.

Se oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli kiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat omaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon puhdasta rahaa yhtaikaa.

Ja olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa, niin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän vaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun hän oli kaikki laskenut, sanoi hän:

"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä tuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta pistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin seudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän vaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä maitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit antaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin sulhasen."

"Sillä ei ole niin kiirettä", sanoi pikku Fadette; "tahtoisin päinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä rikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni tähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla on näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa, jotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut."

"Mitä rumuuteen tulee, Fadette", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä, jotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, "voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi ja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin että teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte huonoon maineeseenne tulee, niin — jos ette sitä ansaitse, niinkuin mielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja pitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä, joita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin tuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään vaatia.

"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni, niin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus epäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi, jos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi mielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne. Kaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa nimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan saattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen tarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki kyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja piilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin tarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä nyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan, etten unohtaisi."

Eikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau saisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän ylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi häntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.

XXXIV.

Kun Barbeau näki miten viisas tyttö oli ja ymmärsi hänen sievän viekkautensa, ei hän pitänyt erikoisempaa hoppua tytön rahojen sijottamisella, vaan otti ensin selkoa hänen maineestaan Château-Meillantista, jossa pikku Fadette oli palvellut. Sillä vaikka nuo kauniit myötäjäiset häntä houkuttelivatkin ja saivat hänen tyytymään vähemmän arvokkaisiin sukulaisuussuhteisiin, ei hän ollut yhtä mukaantuvainen poikansa vaimon kunniata koskevan puolen suhteen. Hän meni sentähden itse Château-Meillantiin ja kuulusteli tunnollisesti asiaa. Siellä hän sai tietää ettei pikku Fadette ollut suinkaan tullut sinne siunatussa tilassa eikä synnyttänyt lasta, vaan että hän oli käyttäytynyt niin hyvin, ettei ollut vähintäkään muistuttamista hänen suhteensa. Hän oli palvellut vanhaa aatelisneitiä, entistä nunnaa, joka oli häntä kohdellut pikemmin seuranaisenaan kuin palvelijattarenaan, siinä määrässä oli häntä miellyttänyt tytön hyvä käytös, puhtaat tavat ja terävä äly. Hän kaipasi suuresti pikku Fadettea ja sanoi että tyttö oli jumalaapelkääväinen, työteliäs, säästäväinen, puhdas, järjestystä rakastava ja niin hyvänsävyinen, ettei hän milloinkaan enää tapaisi hänen vertaistaan. Ja kun tuo vanha nainen oli jotenkin rikas, niin hän harjotti melkoisessa määrässä hyväntekeväisyyttä, joissa puuhissa pikku Fadette oli suureksi avuksi sairaiden hoitoon, lääkkeiden valmistamiseen ynnä muuhun nähden, oppien samalla niitä uusia tietoja, joita haltijattarensa oli hankkinut itselleen luostarissa ollessaan.

Barbeau tuli hyvin tyytyväiseksi ja palasi Cosseen päättäen jouduttaa asian päätöstä. Hän kutsui perheensä koolle ja kehotti vanhimpia lapsiaan, veljiään ja kaikkia naispuolisia omaisiaan ennakkoluuloitta ottamaan selkoa pikku Fadetten käytöksestä aina siitä asti, kun hän oli tullut siihen ikään, että oli itse töistään vastuunalainen. Jos kaikki paha, mitä hänestä oli sanottu, johtui ainoastaan lapsellisuudesta, ei siihen olisi pantava mitään huomiota, mutta jos sitävastoin joku voi sanoa nähneensä hänen käyttäytyneen huonosti tai sopimattomasti, tulisi hän yhä kieltämään Landrya seurustelemasta hänen kanssaan. Tehtävä suoritettiin niin varovasti kuin hän oli toivonutkin, ja myötäjäisistä ei mainittu sanaakaan, sillä niistä hän ei ollut virkkanut kellekään, ei edes vaimolleen.

Sillä aikaa eleli pikku Fadette kaikessa hiljaisuudessa pienessä mökissään, jossa hän ei tehnyt mitään muutoksia, paitsi että piti kaikki paikat niin puhtaina, että olisi voinut peilata itseään hänen yksinkertaisissa huonekaluissaan. Hän puki pikku Heinäsirkkansa puhtaisiin vaatteisiin ja hankki, niin että sitä tuskin huomattiinkaan, pojalle, itselleen ja kummilleen parempaa ravintoa, mikä piankin näkyi pojan kasvoilla, sillä hän tuli kokolailla paremman näköiseksi ja hänen terveytensä varttui aivan tyydyttäväksi. Onnelliset olot vaikuttivat niinikään hänen mielialaansa edullisesti, ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä isoäidin pauhuja eikä kurituksia, vaan hän sensijaan sai osakseen hyväilyjä, ystävällisiä sanoja ja lempeätä kohtelua, tuli hänestä oikein herttainen poika, mieli alati täynnä kaikenmoisia hauskoja päähänpistoja.

Toisekseen oli Fanchon Fadetin olennossa ja käytöksessä tapahtunut niin suuri muutos, että pahat puheet unohtuivat ja moni poika, nähdessään hänen liikkuvan niin kevyesti ja miellyttävästi, toivoi hänen surunaikansa pian loppuvan, jotta voisi häntä lähetä ja pyytää häntä kanssaan tanssimaan.

Ainoastaan Sylvinet Barbeau ei tahtonut muuttaa mielipidettään hänestä. Hän huomasi kyllä että hänen perheessään oli tyttöön nähden jotakin tekeillä, sillä isä puhui hänestä tuon tuostakin, ja kun hän oli saanut kumotuksi jonkun vanhan Fadettea koskevan valheen, iloitsi hän siitä Fadetten tähden ja sanoi ettei hän voinut sietää, että hänen poikaansa oli syytetty viattoman tytön viettelemisestä.

Puhuttiin niinikään Landryn pikaisesta palaamisesta ja Barbeau näytti toivovan että Caillaud siihen suostuisi. Sanalla sanoen, Sylvinet huomasi ettei enää oltaisi niinkään nurjamielisiä Landryn rakkaudelle, ja silloin häneen iski taasen vanha synkkämielisyytensä. Huikenteleva yleinen mielipide oli viime aikoina kääntynyt Fadetten eduksi; hänen rikkaudestaan tosin ei tiedetty mitään, mutta hänestä pidettiin, ja siitä syystä hän oli Sylvinetille sitä vastenmielisempi, koska hän huomasi hänet kilpailijakseen Landryn rakkauden suhteen.

Aika ajoin virkkoi isä Barbeau hänen läsnäollessaan jonkun sanan avioliitosta, mainiten että kaksoset jo pian olisivat naimaijässä. Landryn avioliitto oli aina ollut Sylvinetille suorastaan kauhistuttava ajatus, sillä se merkitsi jotenkin samaa kuin täydellistä eroa veljesten välillä. Hänen kuumeensa palasi ja äiti kysyi uudestaan lääkärien neuvoa.

Eräänä päivänä äiti Barbeau tapasi tiellä Fanchette-kummin, joka, kuullessaan hänen surevan ja valittavan, kysyi minkätähden hän etsi apua niin kaukaa ja kulutti niin paljo rahaa, vaikka hänellä oli lääkäri aivan lähellä, taitavampi kuin kaikki muut niillä seuduin ja sellainen, joka ei harjottanut ammattiaan maksun vuoksi, niinkuin hänen isoäitinsä, vaan ainoastaan rakkaudesta Jumalaan ja lähimäisiin. Hän mainitsi pikku Fadetten nimen.

Äiti Barbeau puhui asiasta miehensä kanssa, jolla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän päinvastoin tiesi että pikku Fadettea oli pidetty Château Meillantissa hyvinkin taitavana ja että kansaa oli tulvinut joka suunnalta kysymään neuvoa niinhyvin häneltä kuin hänen emännältään.

Äiti Barbeau pyysi siis Fadetten käymään heillä Sylvinetiä katsomassa, joka oli aivan vuoteen omana, ja antamassa hänelle apua.

Fanchon oli useampia kertoja etsinyt tilaisuutta puhutellakseen Sylvinetiä, niinkuin hän oli Landrylle luvannut, mutta Sylvinet oli välttänyt taitavasti jokainoan sellaisen yrityksen. Hän ei sentähden odottanut toista kutsua, vaan riensi suoraapäätä Kaksolaan. Siellä hän tapasi Sylvinetin kuume-uneen vaipuneena ja pyysi perheen jättämään hänet kahden sairaan kanssa. Kun tuollaiset "viisaat" naiset tavallisesti tahtovat toimia salassa, ei kukaan tehnyt vastaväitteitä, vaan hänet jätettiin yksin huoneeseen.

Ensin Fanchon otti käteensä Sylvinetin käden, joka riippui alas vuoteen syrjästä; mutta hän teki sen niin varovasti, että poika ei huomannut mitään, vaikka hän oli niin kevyt-uninen, että suriseva kärpänen voi hänet herättää. Sylvinetin käsi oli tulikuuma ja se tuli pikku Fadetten kädessä vieläkin kuumemmaksi. Nuorukainen näytti tulevan levottomaksi, mutta ei koettanutkaan vetää kättään pois. Silloin pikku Fadette pani toisen kätensä hänen otsalleen, yhtä varovasti kuin äskenkin, jolloin poika tuli entistäkin rauhattomammaksi. Mutta vähitellen hän rauhottui, ja Fadette tunsi että sairaan pää ja käsi vähitellen viileytyivät ja että hänen unensa muuttui levolliseksi kuin pienen lapsen. Niin istui Fadette hänen vieressään, kunnes Sylvinet näytti rupeevan heräämään, jolloin tyttö vetäytyi sängynverhojen taakse sekä poistui huoneesta ja koko talosta, sanottuaan ensin Barbeaun muorille:

"Menkää nyt poikanne luo ja antakaa hänelle jotakin syödä, sillä hänen kuumeensa on jo hävinnyt. Mutta älkää mitenkään puhuko hänelle minusta, jos haluatte että minä hänet parannan. Palaan uudelleen illalla niihin aikoihin, jolloin olette sanonut hänen tavallisesti tulevan huonommaksi, ja tahdon koettaa enkö voisi karkottaa kokonaan hänen ilkeätä kuumettaan."

XXXV.

Äiti Barbeau hämmästyi kovin nähdessään Sylvinetin aivan kuumeettomana, ja hän kiiruhti antamaan hänelle vähän ruokaa, jota poika söikin jommoisellakin halulla. Ja kun kuume oli raastanut häntä kokonaista kuusi päivää, jolloin hän ei ollut syönyt einettäkään, ihailtiin suuresti pikku Fadettea, joka sairasta herättämättä ja lääkkeitä antamatta, ainoastaan loihtimalla, niinkuin luultiin, oli saanut aikaan käänteen taudin kulussa.

Illan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui horroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään olevia.

Fadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden sairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli hänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti viileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla, poisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli mennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa hänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena; hänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt muutenkaan enää sairaalta.

Omituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat opettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka hän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle mitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja henkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä oli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys ja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa sairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa lujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä, luki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi tahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt Landryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas tai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä hän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta ystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota ilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.

Ja kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän Jumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: "Hyvä Jumala, auta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon sairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä kaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat sen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla hänen terveytensä tähden."

Pikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä kuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli tuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa sammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin säädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa enemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi suututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä tekemättä suonut muille kristityille.

Olkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten tahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli vapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää miten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian aikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin hän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä syrjään.

Alussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä päästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään oliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän nähnyt unta, vastasi äiti Barbeau — joka nyt vihdoinkin oli saanut vihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui vastenmielisyydestään tyttöä kohtaan — että Fadette todellakin oli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä hoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.

Sylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa oli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat pelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa muutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle vähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta tytön nimeä.

"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä", vastasi Sylvinet. "Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät kaikki lumonneen."

Itse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut niin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön moitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn takaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen mustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista päähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi milloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi Sylvinet:

"Tehkää miten tahdotte, sillä veljeni täytyy tulla onnelliseksi."

Mutta tuumaa ei uskallettu kuitenkaan vielä toteuttaa, sillä Sylvinet sai kuumeensa takaisin heti, kun hän näytti asiaan suostuneen.

XXXVI.

Isä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä kohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut Landryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli ollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua hänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin isä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.

Vihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea puhuttelemaan.

"Fanchon Fadet", sanoi hän hänelle; "tulen kysymään teiltä jotain, johon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä jo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta, jonka hän teille jätti."

"Oli, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "minulla oli selvä aavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja hopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta kuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni vuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni! Sinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua että voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän, jos sinua vain haluttaa'."

"No", sanoi isä Barbeau, "oletteko kertonut tämän asian Landryllekin, ja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin ihastuneelta?"

"Mitä siihen tulee, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette, "niin olen aina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden, jotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut niin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun kauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka tapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta niin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole ajatellut olenko rikas vai köyhä."

"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen kautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?"

"Voin kyllä", vastasi pikku Fadette. "Niin totta kuin Jumala on, olette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään."

"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita kuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään vakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?"

"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen", vastasi hän, "sillä minä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi minua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi minua vaimokseen."

"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?"

"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta voinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että meillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni ota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa."

Pikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti.
Barbeau tuli levottomaksi.

"Minulla ei ole oikeutta tehdä teille kysymyksiä, Fanchon Fadet", sanoi hän, "enkä tiedä onko teidän tarkotuksenne tehdä poikani onnelliseksi vai onnettomaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta minä tiedän että hän pitää teistä kovin paljo, ja jos minä olisin teidän sijassanne ja tahtoisin tulla rakastetuksi itseni tähden, niin minä sanoisin itselleni: Landry Barbeau on minua rakastanut kun kävin ryysyihin puettuna, kun koko maailma minua vieroi ja kun hänen vanhempansakin, väärin kyllä, häntä siitä ankarasti moittivat. Hänen mielestään olin kaunis jo silloin, kun koko maailma väitti etten milloinkaan tulisikaan kauniiksi; hän on rakastanut minua huolimatta niistä ikävyyksistä, joita tämä rakkaus on hänelle tuottanut, hän on minua rakastanut lähellä ja loitolla olevana, sanalla sanoen: hän on rakastanut minua niin kokonaisesti, etten voi häntä epäillä enkä milloinkaan halua ketään toista miehekseni."

"Tuon kaiken olen jo aikoja sitte itselleni sanonut, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "mutta sanon vielä kerran, että minusta on perin vastenmielistä joutua sellaisen perheen jäseneksi, joka häpeisi minua ja suostuisi asiaan vain hyvyydestä ja säälistä."

"Ellei mikään muu teitä pidätä, Fanchon, niin voitte kyllä tehdä päätöksenne", sanoi isä Barbeau. "Landryn omaiset teitä kunnioittavat ja haluavat teidät sukuunsa. Älkää vaan luulko että muutos johtuu siitä, että olette nyt rikas. Emme ole teitä karttaneet köyhyytenne tähden, vaan kaiken sen huonon tähden, mitä teistä puhuttiin. Ja jos niissä puheissa olisi ollut perää, en olisi milloinkaan suostunut sanomaan teitä miniäkseni, vaikka Landry olisi kuollut kymmenesti sentähden. Minä olen ottanut noista jutuista selkoa; olen varsin sitä varten käynyt Château Meillantissa, olen ottanut tarkan selon kaikesta sekä siellä että täällä, ja tunnustan nyt. että he ovat valehdelleet ja että te olette älykäs ja rehellinen tyttö, niinkuin Landry niin tulisesti aikoinaan vakuutti. Sentähden, Fanchon Fadet, olen nyt tullut luoksenne pyytämään teitä poikani vaimoksi, ja jos te vastaatte myöntävästi, on hän oleva täällä viikon päästä."

Tuo ehdotus, jota pikku Fadette oli odottanutkin, ilahutti häntä suuresti, mutta hän ei tahtonut näyttää liiaksi iloaan, sillä hän halusi ainaisiksi ajoiksi hankkia itselleen kunnioitusta tulevan perheensä puolelta ja vastasi sentähden aivan rauhallisesti. Silloin sanoi Barbeau hänelle:

"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani vastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi, tyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän keskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa isä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt. No niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka olette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa joukkoon?"

Pikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat kätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.

XXXVII.

Pian oli kaikki sovittu. Avioliitto päätettiin solmia heti Fadetten suruajan päätyttyä. Oli enää vain kysymys Landryn kotiinnoutamisesta, mutta kun äiti Barbeau samana iltana kävi Fanchonia katsomassa, syleilläkseen häntä ja antaakseen hänelle siunauksensa, kertoi hän samalla että Sylvinet olikin sairastunut uudestaan kuullessaan veljensä avioliittotuumista, ja hän pyysi että odotettaisiin vielä muutamia päiviä, kunnes Sylvinet tervehtyisi ja lohduttautuisi.

"Ette tehnyt viisaasti, äiti Barbeau", sanoi pikku Fadette, "kun kerroitte Sylvinetille ettei hän ollutkaan nähnyt unta, huomatessaan minut vieressään kuumeesta toipuessaan. Hänen ajatuksensa on nyt haittana meidän välillämme, eikä minulla ole enää samaa valtaa parantaa häntä nukkuneessa tilassa. Onpa mahdollista että hän työntää minut luotaan ja että minun läsnäoloni vain pahentaa hänen sairautensa."

"Sitä minä en usko", vastasi äiti Barbeau, "sillä äsken, kun hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja laskeusi vuoteelle, sanoi hän: 'Missähän se Fadette nyt onkaan? Luulen että hän taaskin parantaisi minut. Eikö hän enää palaakkaan?' Sanoin että lähtisin teitä hakemaan, ja silloin hän näytti tyytyväiseltä."

"Tulen heti kanssanne", vastasi pikku Fadette; "mutta tällä kertaa täytyy minun käyttäytyä toisin, sillä mikä minulle onnistui silloin, kun hän ei tietänyt läsnäolostani, ei nyt enää tee mitään vaikutusta."

"Ettekö ota mukaanne mitään lääkkeitä?" kysyi äiti Barbeau.

"En", vastasi Fadette, "sillä hänen ruumiinsa ei ole sanottavasti sairas, vaan se on hänen sielunsa, joka kaipaa lääkettä. Koetan tunkea oman sieluni hänen sieluunsa, vaikken voi luvata että siinä onnistuisin. Voin ainoastaan luvata että odotan kärsivällisesti Landryn palaamista, enkä pyydä teitä noutamaan häntä ennen, kun olemme ensin tehneet kaiken voitavamme Sylvinetin parantamiseksi. Landry painoi tämän asian niin vakavasti minun mieleeni, että hän aivan varmasti antaa minulle anteeksi, vaikka lykkäämmekin hänen paluunsa ja ilonsa tuonnemmaksi."

Kun Sylvinet näki pikku Fadetten vuoteensa ääressä, kävi hän tyytymättömäksi eikä tahtonut vastata kuinka hän voi. Fadette halusi koetella hänen valtimoaan, mutta Sylvinet veti kätensä pois ja käänsi kasvonsa seinään päin. Silloin pikku Fadette vihjasi että heidät jätettäisiin kahdenkesken, ja kun kaikki olivat menneet, sammutti hän lampun, ettei huoneessa ollut muuta valoa kuin kuunvalo, sillä sattui olemaan juuri täysikuu. Sitte hän meni jälleen Sylvinetin luo ja sanoi hänelle käskevällä äänellä, jota sairas totteli kuin lapsi:

"Sylvinet, ojentakaa minulle molemmat kätenne ja vastatkaa totuuden mukaisesti, sillä minä en ole tullut tänne rahaa ansaitakseni, ja kun kerran olen hyvänhyvyyttäni tullut teitä hoitamaan, niin en siedä liioin että käyttäydytte epäkohteliaasti ja kiittämättömästi. Huomatkaa sentähden tarkoin mitä kysyn ja mitä itse vastaatte, sillä teidän on vaikea minua pettää."

"Kysykää mitä haluatte, Fadette", vastasi Sylvinet hämmästyneenä, kuullessaan tuon vallattoman pikku Fadetten, jolle hän niin useasti ennen oli vastannut kiviä heittelemällä, puhuttelevan itseään noin ankarasti.

"Sylvain Barbeau", sanoi hän; "näyttää siltä kuin tahtoisitte kuolla."

Sylvain epäili hiukan ennenkun vastasi, ja kun Fadette puristi kovasti hänen kättään, ikäänkuin antaakseen hänen tuntea suurta tahdonlujuuttaan, puheli nuorukainen tuskaisena ja hämillään:

"Eikö se olisikin onnellisinta, mitä minulle voi tapahtua — kuolla, kun näen selvästi että tuotan perheelleni surua ja harmia huonon terveyteni kautta ja…"

"Sano vaan kaikki mitä mielessäsi on, sinä et saa minulta salata mitään!"

"Ja oikullisuuteni kautta, jota en voi hillitä", sanoi poika masentuneena.

"Ja ilkeytesi kautta", sanoi Fadette niin ankaralla äänellä, että
Sylvinet sekä suuttui että vielä enemmän pelästyi.

XXXVIII.

"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?" sanoi hän. "Te solvaatte minua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa."

"Sanon teille totuuden, Sylvinet", jatkoi Fadette, "ja sanonpa teille useammankin kuin yhden totuuden. Minä en liioin surkuttele teitä sairautenne vuoksi, sillä ymmärrän ettei se ole erittäin vaarallista ja että jos siinä suhteessa teitä uhkaa joku vaara, niin olette vaarassa tulla hulluksi, ja sitä jouduttaaksenne teette parastanne, tietämättä itsekään mitä seurauksia heikkoudestanne ja pahuudestanne voi vielä olla."

"Sanokaa mielisti että olen heikko", vastasi Sylvinet; "mutta mitä pahuuteen tulee, niin sitä syytöstä en luule ansaitsevani."

"Älkää yrittäkö puolustautumaan!" sanoi pikku Fadette. "Tunnen teidät paremmin kuin te itse, Sylvain, ja sanon teille että heikkous synnyttää vilpillisyyttä, ja sentähden te olette itsekäs ja kiittämätön."

"Jos teillä on minusta niin huonot ajatukset, Fanchon Fadet, niin se johtuu kai siitä, että veljeni Landry on puhunut minusta pahaa ja osottanut teille kuinka vähän hän minusta pitää, sillä jos te tunnette minua tai luulette tuntevanne, niin se ei voi olla mahdollista muuten kuin hänen kauttaan."

"Sitä minä juuri odotinkin, Sylvain! Tiesin ettette voisi puhua kolmea sanaa syyttämättä kaksoisveljeänne, sillä teidän kiintymyksenne häneen on aivan mieletöntä ja uhkaa sentähden muuttua vihaksi ja kiukuksi. Siitä näen että olette puolihullu, ettekä ensinkään mikään hyvä ihminen. Mutta minä sanon teille että Landry rakastaa teitä kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin te häntä, ja todistukseksi voin mainita ettei hän ole vielä milloinkaan teitä moittinut, mutta te sitävastoin kiusaatte ja moititte häntä alituiseen, vaikka hän aina tekee tahtonne mukaan ja palvelee teitä kaikessa. Kuinka voitte luulotellakkaan etten minä näkisi erotusta hänen ja teidän välillä? Ja mitä enemmän Landry on puhunut teistä hyvää, sitä huonommiksi ovat minun ajatukseni teistä muuttuneet, sillä olen tullut siihen johtopäätökseen, että niin hyvää veljeä ei voi syyttää ja soimata muu kuin huono ihminen."

"Vai niin, te vihaatte minua, Fadette? En ole milloinkaan muuta uskonutkaan ja tiesin hyvin että te, puhumalla minusta pahaa, riistitte minulta veljenikin rakkauden."

"Noita sanoja minä myöskin odotin, herra Sylvain, ja olen oikein iloinen että nyt vihdoin alatte minuakin syyttää. Ja nyt saatte kuulla vastaukseni, että olette sydämetön ja valheellinen olento, kun voitte tuollalailla tuomita ja solvata henkilöä, joka on aina teitä palvellut ja puolustanut teitä sydämessään, vaikka tiesikin teidät vihamiehekseen, henkilöä, joka on sata kertaa luopunut suurimmasta ja ainoasta huvistaan, huvista nähdä Landryta ja olla hänen seurassaan, lähettääkseen hänet sensijaan teidän luoksenne ja suodakseen teille sen onnen, minkä hän itseltään kielsi. En ole kuitenkaan ollut teille mitään velkaa. Olette aina ollut viholliseni, ja niin kauvan kun voin muistaa, en ole milloinkaan tavannut niin kovasydämistä ja ylpeätä poikaa kuin te olette ollut minua kohtaan. Olisin voinut monestikin teille kostaa, mutta etten ole sitä tehnyt, vaan tietämättänne päinvastoin palkinnut pahan hyvällä, niin se on johtunut siitä, että minulla on suuret käsitykset kristityn velvollisuudesta antaa lähimäiselleen anteeksi, ollakseen itse Jumalalle otollinen. Mutta kun puhun teille Jumalasta, ette luultavasti ymmärrä minua vähääkään, sillä te olette hänen ja oman autuutenne vihollinen."

"Sallin teidän puhua melkein mitä tahansa, Pädette, mutta tämä on jo liikaa; tehän sanotte minua pakanaksi."

"Ettekö siis äsken sanonut toivovanne kuolemaa? Ja luuletteko että se on mikään kristillinen toivomus?"

"Niin en sanonutkaan, Fadette; sanoin vaan että — —." Sylvinet keskeytti puheensa aivan pelästyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut ja mikä nyt, Fadetten nuhteitten jälkeen, tuntui hänestä itsestäänkin suorastaan jumalattomalta.

Mutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä hyökkäyksiään.

"Onhan mahdollista", sanoi hän, "ettette ajatellut niin pahasti kuin sananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään niin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana perheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy, ja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että tahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin helposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä paljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa pelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette miten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat tyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla — onpa todellakin mukavaa ja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen kaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra. Mutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita keinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä tekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos tottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka on käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä olette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä olisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne, ei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä olisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni, niin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä. Älkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette kuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus muka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä vastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne ääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei ole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin kohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja, joista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette, teette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne veressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne on järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette ole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne, jos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne virhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa arvossa kuin velvollisuuttanne."

Sylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän aikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että Fadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä suhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut koskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan ollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja tahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja hän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen oikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi liiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen hänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja lohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja näyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään häntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että tällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän heidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.

XXXIX.

Asia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin sairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella. Kun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei kuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui siitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa. Fadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen ja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen aikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta hän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki Fadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi vetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.

"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?" sanoi Fadette. "Onko se sitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että se on jo ohi."

Häpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä, johon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:

"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista vaivoistanne minun tähteni."

"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan", sanoi hän tarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, "sillä en milloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin teeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette sitä tuntisi."

Sylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää pitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä äänellä:

"Mutta kuitenkin kohtelitte minua eilen illalla hyvin huonosti, enkä voi käsittää miksen ole teihin suuttunut. Olette mielestäni oikein hyvä, kun tulette tänne minua katsomaan, vaikka teillä on minusta niin huonot ajatukset."

Fadette istuutui hänen vuoteensa ääreen ja puhutteli häntä ihan toisin kuin edellisenä iltana. Hänen puheessaan väreili niin paljon hyvyyttä, lempeyttä ja hellyyttä, että Sylvinet tunsi helpotusta ja tyytyväisyyttä, sitä syvemmin kuin hän oli luullut Fadetten olleen häneen suuttunut. Hän itki, tunnusti kaikki virheensä, jopa pyysi Fadettelta anteeksi niin hienosti ja ystävällisesti, että tyttö kyllä ymmärsi hänen sydämensä olevan paremman kuin hänen järkensä. Fadette salli hänen purkaa tunteensa, moittien häntä vielä silloin tällöin, ja kun tyttö tahtoi vetää kätensä pois, piti Sylvinet siitä kiinni, koska hänestä tuntui että tuo käsi vapautti hänet yhtaikaa sekä sairaudesta että surusta.

Kun Fadette huomasi hänen mielentilansa sellaiseksi kuin oli toivonut, sanoi hän:

"Nyt minä menen ja te nousette, Sylvain, sillä teillä ei ole enää kuumetta eikä teidän pidä laiskotella vuoteella, sillaikaa kun äitinne rasittaa itseään teitä palvelemalla ja kuluttaa aikaansa pitämällä teille seuraa. Teidän on ensinnäkin syötävä mitä äitinne teille antaa minun käskystäni, nimittäin lihaa. Minä kyllä tiedän teidän sanovan ettette pidä lihasta ja että elätte vain viheliäisistä vihanneksista, mutta se asia ei ole sillä autettavissa, vaan teidän täytyy pakottaa itseänne, ja vaikkapa tunnettekin vastenmielisyyttä, ette saa sitä näyttää. Äitinne on suuresti ilostuva nähdessään teidän syövän jotain ravitsevaa, ja mitä teihin itseenne tulee, niin vastenmielisyytenne katoo kokonaan jo kolmannella kerralla. Saattepa nähdä etten ole erehtynyt. Hyvästi siis, ja nyt en soisi teidän enää minua haettavan, sillä tiedän ettette enää sairasta, ellette itse tahdo ."

"Ettekö tule illalla takaisin?" kysyi Sylvinet. "Luulin teidän tulevan jälleen."

"Minä en ole mikään palkan edestä toimiva lääkäri, Sylvain, ja minulla on muutakin tekemistä kuin hoitaa teitä, kun ette enää ole sairas."

"Olette oikeassa, Fanchon, mutta nyt luulette minun taasen haluavan nähdä teitä itsekkyydestä; syynä on kuitenkin se seikka, että puheleminen teidän kanssanne tekee minulle niin hyvää."

"No jos niin on, niin ettehän ole rampa ettekä liioin asunnostanikaan tietämätön. Olette kai kuullut että tulen teidän sisareksenne avioliiton kautta, niinkuin jo olen siskonne ystävyyden kautta; voitte siis hyvin tulla luokseni puhelemaan, siitä ei kukaan voi moittia."

"Tulen, tulen; kun kerran saan luvan", sanoi Sylvinet. "Hyvästi siis, Fadette; tahdon nousta vaikka päätäni kivistää kovasti, kun en ole nukkunut, vaan ollut kuin pyörryksissä koko yön."

"Tahdon vielä kerran vapauttaa teidät päänkivistyksestänne, mutta muistakaa että se on viimeinen kerta ja että käsken teidän nukkumaan hyvin ensi yönä."

Fadette laski kätensä hänen otsalleen, ja viiden minuutin kuluttua oli Sylvinet niin virkistynyt, ettei enää tuntenut mitään kipua.

"Huomaan hyvin", sanoi hän Fadettelle, "että olin väärässä teitä vastustaessani, sillä te olette taitava lääkitsijä ja voitte parantaa minun tautini. Toiset lääkärit ovat vaan minua kiduttaneet lääkkeillään, mutta te parannatte minut pelkällä kosketuksella. Luulen että jos saisin aina olla läheisyydessänne, niin en tulisi milloinkaan sairaaksi tai käyttäytyisi tuhmasti. Mutta sanokaa minulle, Fadette, ettekö enää olekkaan minuun suuttunut, ja tahdotteko luottaa siihen lupaukseen, jonka olen teille antanut, että aina alistun teidän tahtoanne noudattamaan?"

"Minä luotan siihen", vastasi tyttö, "ja jos pysytte päätöksissänne lujana, niin rakastan teitä tästedes kuin olisitte kaksoisveljenne."

"Jos ajattelisitte niin kuin nyt sanotte, Fanchon, niin silloin ette suinkaan teitittelisi minua, sillä eihän kaksoisten ole tapana puhutella toisiaan niin juhlallisesti."

"No niin, Sylvain: nouse, syö, puhele, mene kävelemään ja nuku!" sanoi Fadette, nousten seisoalleen. "Se on määräykseni täksi päiväksi. Huomenna sinun pitää tehdä työtä!"

"Ja tulla sinua katsomaan", sanoi Sylvinet.

"Niin, tule vaan", sanoi Fadette ja loi mennessään häneen niin ystävällisen ja anteeksiantavan katseen, että Sylvinet tunsi äkkiä halua ja voimia nousta kärsimysten ja laiskuuden vuoteelta.

XL.

Äiti Barbeau ei voinut kyllin ihmetellä pikku Fadetten taitavuutta, ja illalla hän sanoi miehelleen: "Sylvinet on nyt terveempi kuin hän on ollut puoleen vuoteen; hän on tänään syönyt kaikkea, mitä hänen eteensä on pantu, virnistämättä kasvojaan tavalliseen tapaansa, ja merkillisintä kaikesta on, että hän puhuu pikku Fadettesta niinkuin itse hyvästä Jumalasta! Tuskinpa on mitään hyvää maan päällä, jota hän ei olisi huomannut tuossa tytössä, ja hän toivoo hartaasti veljensä takaisintuloa ja naimista. Se on kuin ihme, niin etten tiedä nukunko vai olenko valveilla."

"Olkoon ihme tai mikä tahansa", sanoi isä Barbeau, "mutta totta on että tyttö on harvinaisen teräväpäinen, ja luulen hänen olevan niille onneksi, jotka saavat hänet perheeseensä."

Sylvinet läksi kolmea päivää myöhemmin noutamaan veljeään Artonista. Hän oli pyytänyt isältään ja Fadettelta saada ensimäisenä kertoa veljelleen hänen onnestaan.

"Kaikki onnet ne yllättävätkin minut yhtaikaa", sanoi Landry, heittäytyen iloisena veljensä syliin, "kun sinä vielä tulet minua noutamaan ja näytät yhtä iloiselta kuin minä itse."

He palasivat viipymättä kotiin, eikä ollut sen onnellisempia ihmisiä kuin Kaksolan perhe, kun he nyt istuivat kaikki illallispöydässä, pikku Fadette ja Jeanet keskuudessaan.

Ja niin hymyili onni heille kaikille, sillä pikku Nanettekin kihlattiin Cadet Caillaudille, joka oli Landryn paras ystävä hänen lähimpien omaistensa jälkeen. Päätettiin että molempien häät vietettäisiin yhtaikaa. Sylvinetiin taas oli juurtunut niin luja ystävyys Fadettea kohtaan, että hän ei tehnyt mitään hänen neuvoaan kysymättä, ja Fadettella oli sellainen valta hänen ylitsensä, että nuorukainen näytti pitävän häntä sisarenaan. Sylvinet ei ollut enää sairas, eikä mustasukkaisuudesta ollut puhettakaan. Jos hän joskus näyttikin surulliselta ja haaveilevalta, niin Fadette nuhteli häntä, ja nuorukainen tuli heti jälleen iloiseksi ja puheliaaksi.

Molemmat avioliitot vahvistettiin samana päivänä ja saman messun aikana, ja kun ei ollut rahasta eikä riistasta puutetta, sukeutui siitä niin komeat häät, että ukko Caillaud, joka ei koko elämänsä aikana ollut kadottanut tasapainoaan, näytti kolmantena päivänä hiukan päihtyneeltä. Mikään ei häirinnyt Landryn ja koko perheen iloa, jopa voi sanoa: koko seudun iloa, sillä molemmat perheet, jotka olivat rikkaita, ja pikku Fadette, joka oli yhtä rikas kuin Barbeaun ja Caillaudin perheet yhteensä, osottivat suurenmoista anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikille ihmisille. Fanchonilla oli liian hyvä sydän jättääkseen kostamatta pahaa hyvällä kaikille niille, jotka olivat häntä ankarasti tuominneet. Ja sittemmin, kun Landry oli ostanut kauniin talon, jota hoiti mainiosti omalla ja vaimonsa taidolla, rakennutti Fadette vielä kauniin lisärakennuksen, johon kaikki paikkakunnan köyhät lapset saapuivat neljäksi tunniksi jokainoa arkipäivä, ja jossa hän itse veljensä Jeanetin avulla neuvoi heitä lukemaan ja opetti heille uskontoa, jopa auttoi puutteellisimpia heidän tarpeissaan. Fadette muisti olleensa kerran itse onneton ja hylätty pienokainen, ja ne kauniit lapset, jotka hän synnytti, saivat jo aikaisin oppia ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta köyhiä ja hylättyjä kohtaan.

Mutta miten kävi Sylvinetin kaiken tämän perheonnen ohella? Hän teki päätöksen, jota ei kukaan voinut käsittää ja joka antoi isä Barbeaulle paljo ajattelemisen aihetta. Noin kuukauden kuluttua veljensä ja sisarensa naimisesta, kun ukko Barbeau kehotti häntäkin hakemaan itselleen vaimon, vastasi hän ettei hänellä ollut siihen halua, vaan että hän jo jonkun aikaa oli tuuminut erästä asiaa, jonka nyt halusi toteuttaa, se on ruveta sotamieheksi.

Kun meikäläisissä perheissä ei yleensä ole liiaksi miespuolisia jäseniä ja maa kaipaa kipeästi kaikkien käsivarsien työtä, ei juuri milloinkaan satu että joku vapaaehtoisesti rupeisi sotilaaksi. Niinpä nytkin kaikki ihmettelivät tuota päätöstä, jonka perusteeksi Sylvinet ei voinut mainita muuta kuin oman päähänpistonsa ja mieltymyksensä sotilaselämään, jommoista ei kukaan ollut hänessä ennen huomannut. Kaikki mitä hänen isänsä ja äitinsä, veljensä ja siskonsa, jopa Landrykin sanoivat, oli aivan turhaa, joten ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Fanchonin puoleen, joka oli perheen neuvokkain ja lahjakkain jäsen.

Hän puhui Sylvinetin kanssa kokonaista kaksi tuntia, ja kun he erosivat, oli Sylvinet itkeneen näköinen ja hänen kälynsä samoin; mutta he näyttivät niin rauhallisilta ja päättäväisiltä, kun Sylvinet ilmotti pysyvänsä päätöksessään ja Fanchon selitti sen hyväksyvänsä ja toivovansa hänelle siitä suurta hyötyä tulevaisuudessa.

Kun arveltiin että Fadette luultavasti tiesi Sylvinetin syistä vähän enemmän kuin oli tietävinään, ei uskallettu enää hänen päätöstään vastustaa, ja lopulta äiti Barbeaukin suostui, vuodatettuaan ensin runsaita kyyneleitä. Landry oli epätoivoissaan, mutta hänen vaimonsa sanoi: "Jumalan tahto ja kaikkein meidän velvollisuutemme on päästää Sylvinet menemään. Usko, että tiedän mitä sanon, äläkä kysy enempää."

Landry saattoi veljeään niin pitkälle kuin voi, ja kun hän ojensi hänelle matkamyttynsä, jota oli tahtonut kantaa aina siihen saakka olallaan, tuntui hänestä kuin hän olisi antanut hänelle oman sydämensä. Hän palasi kotiin rakkaan vaimonsa luokse, jonka täytyi ruveta häntä hoitamaan, sillä kokonaisen kuukauden ajan hän oli suorastaan surusta sairas.

Mutta Sylvain ei ollut sairas, vaan jatkoi matkaansa rajalle asti, sillä nyt riehui keisari Napoleonin suuri sota. Ja vaikkei sotilaselämä ollut milloinkaan miellyttänyt häntä vähimmässäkään määrässä, tuli hänestä kuitenkin pian kelpo sotilas, taisteluissa urhoollinen kuin mies, joka hakee kuolemaa, mutta kuitenkin lempeä ja tottelevainen kuin lapsi, samalla kun hän oli itseensä nähden ankara ja vaatelias kuin sotavanhus. Kun hän oli saanut kyllin hyvän harjotuksen ja kasvatuksen ylentyäkseen, lankesi sekin onni hänen osalleen, että hänet nimitettiin kymmenvuotisissa seikkailuissa osottamansa urhoollisuuden ja kunniakkaan käytöksen tunnustukseksi kapteeniksi, jotapaitsi hän sai samalla kunniamerkin.

"Oi, jospa hän kerrankin voisi palata!" sanoi äiti Barbeau miehelleen sen päivän iltana, jolloin he olivat saaneet häneltä herttaisen kirjeen, täynnä sydämellisiä terveisiä heille itselleen, Landrylle, Fanchonille ja kaikille perheen nuorille ja vanhoille jäsenille. "Nythän hän on jo miltei kenraali, joten hänellä pitäisi olla aikaa levätä."

"Arvonimensä on kyllin kaunis suurentamattakin", sanoi Barbeau, "ja se on jo semmoisenaan joka tapauksessa suureksi kunniaksi talonpoikaiselle suvulle."

"Fadettehan ennusti, että niin kävisi", sanoi äiti Barbeau. "Niinhän se oli."

"Hm", sanoi isä, "en voi mitenkään ymmärtää mistä hän niin äkkiä sai sellaiset tuumat ja kuinka hänen luontonsa voi niin muuttua, hänen, joka oli niin hiljainen ja rakasti niin suuresti mukavuutta."

"Miniämme tietää tästä asiasta enemmän kuin tahtoo sanoa; mutta äideillä on tavallisesti tarkat silmät, ja minä luulen tietäväni yhtä paljon kuin Fadettekin."

"Oo, siinä tapauksessa olisi sinun aika kertoa siitä minullekin", sanoi Barbeau.

"Niin, katsoppas, rakas Fanchonimme on aivan liian suuri taikuri: hän se lumosi Sylvinetinkin, ja enemmän kuin halusikaan. Kun hän näki että lumous vaikutti niin voimakkaasti, tahtoi hän sitä ehkäistä tai ainakin lieventää, mutta siihen hän ei kyennytkään, ja kun Sylvain huomasi ajattelevansa liian paljo veljensä vaimoa, oli hän kyllin rehellinen lähteäkseen pois, ja Fanchette hyväksyi ja vahvisti hänen päätöksensä."

"Jos asiat on niin", sanoi Barbeau korvallistaan raappien, "niin pelkäänpä ettei hän mene ikinä naimisiin, sillä Clavièresin kylvettäjätär sanoi aikoinaan, että kun se poika kerran rakastuu, ei hän ole enää niin hullu veljensä perään, mutta hän ei tule koko elämässään rakastumaan kuin yhden ainoan kerran, sillä hänen tunteensa ovat liian hempeät ja syvät voidakseen enää senjälkeen muihin kiintyä."