The Project Gutenberg eBook of Orleans'in neitsyt: Romantillinen murhenäytelmä, by Friedrich Schiller

Kaarlo VII , Franskan kuningas.
Kuningatar Isabella , hänen äitinsä.
Agnes Sorel , hänen lemmittynsä.
Filip Hyvä , Burgund'in herttua.
Kreivi Dunois , Orleans'in Bastardi.
La Hire , | kuninkaan upsierejä.
Du Chatel , |
Rheims'in arkkipiispa .
Chatillon , burgundilainen ritari.
Raoul , lothringilainen ritari.
Talbot , englantilaisten pääpäällikkö.
Lionel , | englantilaisten alipäälliköitä.
Fastolf , |
Montgomery , nuori Wales'ilainen.
Orleans'in raatiherroja .
Englantilaisten sanansaattaja .
Thibaut d'Arc , rikas maamies.
Margot , |
Louison , | hänen tyttärensä.
Johanna , |
Etienne , |
Claude Marie , | heidän kosiansa.
Raimond |
Bertrand , toinen maamies.
Mustan ritarin haamu .
Kolari ja Kolarin vaimo .
Sotamiehiä ja Kansaa, Kuninkaan kruunupalvelioita, Piispoja,
Munkkeja, Marsalkkeja, Hallitusmiehiä, Hovikansaa ja muuta
kruunaus-kulkuun kuuluvaa, äänetöintä väkeä.

PROLOGI.

THIBAUT d'ARC, hänen kolme tytärtänsä,
KOLME NUORTA PAIMENTA, heidän kosioitansa.

Thibaut.
Niin, veikot, tänään franskalaisia
Viel' ollahan ja haltioita maassa,
Jot' isät kynsivät; vaan kenpä tietää,
Ken huomeltaisin meitä vallitsee!
Englantilaisen lippu kaikkialla
Jo voitollisna liehuu; hevosillaan
Hän Franskan kukkaistantereita polkee.
Pääkaupunkimme häll' on antaunna,
Ja Dagobartin ikivanhan kruunun
Se vieraan rungon oksaselle tarjoo.
Kuin loisen, kuningasten jälkeisen
Nyt maassa omassansa kiertää täytyy,
Ja häntä vastaan vihollisten puolla
Pää-pääri taistelee ja lähin lanko
Ja korppi-äiti itse heitä johtaa.
Ylt' ympäritse kylät, kaupungit
On lieskana, ja hävityksen sauvu
Jo laaksoamme rauhallista lustuu.
— Sen vuoksi Herran kanssa päättänyt
Oon tyttäreni naittaa, nyt kun vielä
Sen tehdä voin: sill' sodan ahdingossa
On nainen holhomiehen tarpehessa,
Ja lempi kuormat kaikki huojentaa.
(Ensimmäiselle paimenelle).
Etienne! Te Margot'ani halajatte.
On pellot vierekkäin ja sydämet,
Ne yhtä ääntä soivat. — Hyvän liiton
Se tuottaa!
(Toiselle paimenelle).
Claude Marie! Te vaiti ootte,
Ja Louisonini silmät maahan luo?
Kaks' syöntä yhtynyttä jakaisinko,
Vaikk' aartehia ette tarjoo? Kellä
On aartehia? Huonehet ja aitat
Ne vainon saalihiks' tai liekin käyvät —
Ja kunnon miehen vahva rinta vaan
On murtamatoin muuri näihin aikoin.

Thibaut.
Kolm' kymment' auramaata kullekin
Ja talon, naveton ja karjan annan —
Mun Herra siunas, teitä siunatkoon!

Margot (syleillen Johannaa). Oo isän mieliks! Jälkiämme seuraa! päivä kolmet riemuliitot luokoon!

Thibaut.
Nyt toimeen! Huomispäivänä on häät:
Ma kaikki kyläläiset niihin tahdon.

THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.

Thibaut.
Jeannette, siskos häitä hankkivat,
Ma heidän onnellisna näin, he hoivaa
Mull' tuottavat, sa, nuorin, huolta saatat.

Thibaut.
Tää uljas nuorukainen, jonka vertaa
Ei kylässämme oo, tää kelpo poika,
On sydämensä sinuun kääntänyt
Ja miellä hiljaisella hartahasti,
Tää kolmas syksy on, sua kosioitsee;
Sa lemmetöinnä hänen työnnät pois,
Kun muutoin paimenista muista joka mies
Voi naurahdusta lauhaa sulta saada.
— Sun hempeimmässä nuoruudessas nään,
Sun kevääs tullut on, tuo toivon aika,
Sun ruumiis kukka puhjennut on myös;
Vaan turhaan toivon, että lemmen kukka,
Tuo hento, verhostansa kehkeäis
Ja kultaheelmän riemullisna loisi!
Oi, tää ei mulle kelpaa ensinkään,
Se luonnon hakausta suurta tietää!
Se syön ei kelpaa, joka sulkeuu
Jääkalseana tunnon aikakaunna.

Raimond.
Oi älkäät, isä d'Arc! Oi malttakaatte!
Mun aimo Johannani rakkaus
On hellä, kallis taivaan kukkanen,
Ja hiljaa, vähitellen oiva kypsyy!
Hän vuoriloilla vielä olla mielii
Ja kankahilta aukehilta käydä
Ei tahdo asuntoihin alhaisiin,
Miss' huolet ahtaat viihtyvät. Päin häntä
Ma laakson syvyydestä ihmetellen
Luon silmäni, kun vuorilaitumella
Hän lauman luona korkeana seisoo
Ja kaunihina vartaloltaan maata,
Niin pientä vakavaisna katselee.
Hän silloin korkeampaa tietää, luulen,
Ja toisten aikain kuiskatusta kuulen.

Thibaut.
Se juuri mull' ei tahdo kelvata!
Hän siskoin hilpeätä seuraa karttaa,
Hän autioita etsii, öisen vuoteen
Jo ennen kukon laulamista heittää
Ja hirmuhetkenä, jon' ihminen
Niin mielellänsä ihmisihin liittyy,
Hän niinkuin lintu, yksin liikkuva,
Yön kolkkoon henkimaailmahan hiipii,
Käy ristipolkua ja vuoren ilman
Kanss' salaisessa haastelussa viipyy.
Miks' valitsee hän aina vaan tän paikan
Ja juuri tänne lampahansa tuo.
Ma hänen miettivänä pitkät hetket
Nään Druidien tammen alla, jota
Kaikk' ennen lapset tarkoin karttavat.
Siin' ei oo turvallista: tammen alla
Tyyssiaa häijy henki pitänyt
On pakanuuden hämärästä asti.
On siitä puusta kylän vanhimmilla
Niin paljon kauheata kertomista,
Ja kummallisten äänten kaikua
Sen synkeöistä oksasista kuullaan.
Ma itse, koska iltapuhtehella
Sen ohi kerta jouduin kulkemaan,
Näin naisen haahmon täällä istuvan:
Se laajalaskuisista vaattehistaan
Mull' kättä kuivaa työnsi verkalleen,
Kuin viitannut se oisi; pois ma riensin
Ja Herran haltuun pyysin sieluni.

Raimond (osoittaen pyhimyksen kuvaa kappelissa).
Tuo armokuva, joka siunausta
Ja taivaan rauhaa huokuu, tytärtänne
Tänn' johdattaa, ei häijyn hengen vehkeet.

Thibaut.
Ei, ei. Tuot' unissain en nähdä saa
Ja tuskaisissa, ilmiöissä turhaan.
Kolm' kertaa hänen Rheims'in kaupungissa
Ma kuningasten istuimella nähnyt
Oon seitsentähti kruunu otsallaan
Ja käissä valtikka ja valtikassa
Kolm' liljakukkaa valkeaa, ja mie
Ja hänen sisarensa molemmat
Ja ruhtinaat ja kreivit, arkkipiispat
Ja kuningaskin häntä kumarsimme.
Kuin mökkihini moinen loisto sattuu?
Se syvää lankeemusta tietää vaan.
Se uhka-uni mulle kuvaa, kuinka
Hän joutavia kerkkii mielessään.
Hän alhaisuuttaan häpeää — kun Herra
Häll' ruumiin kumman kaunihin on luonut
Ja suuret ihmelahjat suonut, jotta
Tän laakson kaikki tyttöset hän voittaa,
Hän ylpeyttä kantaa synnillistä,
Ja ylpeyspä enkelitkin vietti,
Ja sillä horna ihmisiä kietoo.

Raimond.
Ken hiljaisempi on ja säysevämpi,
Kuin tyttärenne? Kuinka mielellään
Hän siskojansa aina palvelee?
Hän suurilahjaisin on lapsistanne;
Vaan kuuliasna töissä raskaimmissa,
Kuin tyttö alhaisin hän aina hyörii,
Ja hänen käsiensä alla karjat
Ja laihot ihmeen lailla viihtyvät;
Jos mihinkä hän ryhtyy, verratoin
Ja outo onni siihen oitis tulvaa.

Thibaut.
Niin! Outo onni — Mua kauhistaa,
Kun siunausta tuota aattelen!
— Vaan olkoon. Vaiti oon. Ma vaiti olla tahdon:
Ma omaa lasta syyttäisinkö? Muuta
En voi, kuin varottaa ja Herraa huutaa!
Vaan varottaa mun täytyy — Puuta tuota
Sa karttaos, äl' yksin jää, yösydännä
Äl' etsi juuria ja jouttehia
Äl' laadi, merkkejä äl' uurra hiekkaan!
On helppo henget nostaa, vartoen
Ne hienon peiton alla piilevät
Ja, hiljaa kuullen, ilmiin syöksevät.
Äl' yksin jää! Sill' erämaassa ennen
Tul' saatanakin taivaan Herran luo.

Thibaut.
Niin kyllä. Lausukaat,
Kuin kyperän te saitte, miksikä
Sen pahan merkin rauhan seutuun tuotte?

(Johanna, joka molemmissa edellisissä kohtauksissa
on seisonut syrjempänä, hiljaisena ja keskusteluun
osaa ottamatta, rupee tarkastamaan ja astun lähemmäksi).

Bertrand.
Ma tuskin itse tiedän, kuinka mulle
Se sattui. Vaucouleurs'in kaupungissa
Ma olin raudan ostannossa; siellä
Näin suuren tungon; pakolaisia
Ol' Orleans'in luota äsken tullut
Ja huonot sotatiedot tuotu. Niin-
Kuin kapinassa kansa riehui, tietä
Kun melskehessä raivosin, tul' musta
Bohemin vaimo, käissä kyperä,
Mua vastahan ja lausui, silmiin katsoin:
Te veikko, kyperätä tarvitsette,
Ma tiedän, tuota tarvitsette. Tässä!
Tää ottakaat! Sen huokeasta myyn.
— Te sotamiesten luoksi menkäät, lausuin,
Maamiesi oon, en kyperätä kaipaa,
Vaan hän ei luopunut ja lausui vielä:
Ken kerskaella voi, ett' kyperää
Ei kaipaa? Rautakatto päätä vasten
On kallihimpi nyt kuin kivisuoja.
Niin minua hän seuras, kyperää
Mull' vasten tahtoani tunkien.
Ma kyperätä katselin, se kirkas
Ja kaunis ol' kuin urhon päähän tehty,
Ja empien kun sitä nostelin
Ja tapausta kummallista mietein,
Ol' vaimo kadoksissa, kansan tulva
Ol' hänen poijes temmannut, ja mulle
Jäi kyperä.

Bertrand.
Mik' apu tuosta kapineesta teille?
Se koristeeks' ei neidon päähän sovi.

Raimond.
Se hälle suokaat!
Se koristus on hälle niinkuin luotu,
Hän miehen mielen kantaa rinnassaan.
Oi muistakaat, kuin ilveksen hän voitti,
Tuon julman pedon, paimenien kammon,
Jok' ilkeästi karjojamme raasti.
Hän ihka yksin, neito urhokas,
Sai suden kimppuhun ja riisti lampaan
Sen suusta pois. Mit' urhopäätä vielä
Tää rautalakki peittää, arvokkampaa
Se kaunistaa ei voi!

Thibaut (Bertrandille)
No, lausukaat!
Mit' uutta vauriota kuuluu? Mitä
Nuo pakolaiset tiedoks' toivat?

Bertrand.
Herra
Nyt kuningasta suojelkoon ja maata!
Kaks' suurta voittoa on meistä saatu,
On vainolainen Franskan sydämessä,
Loireen asti maa on menetetty —
Nyt kaikki joukkionsa on hän koonnut
Ja Orleans'iamme piirittää.

Bertrand.
Kaikkialta.
On suuren suuret ampuneuvot tuotu,
Ja niinkuin mettiäisten tumma parvi
Kes'aivoin pesän ympärillä pyörii,
Tai niinkuin heinäsirkat taivon alta,
Kuin summa pilvi, syöksevät ja laajat
Maaseudut kihinällään peittävät:
Niin kansat mustanansa langenneet
On Orleans'in tantereille myös,
Ja kielten outoin sekasortoa
Tuo leiri suuri häiryksissä kaikuu.
Sill' sinne myös Burgund, tuo voimakas,
Maanvaltias, on joukkionsa tuonut,
Lüttichiläiset, Luksempurilaiset,
Hennegaulaiset, miehet Namur'in
Ja rikkaan Brabant'in ja Gentiläiset,
Jotk' aina silkkivaattehissa käyvät,
Seelantilaiset, joitten kaupungit
Niin puhtahana veestä nousevat,
Hollantilaiset, karjaa lypsäväiset,
Utrechtilaiset, Läns' Frieslantilaiset,
Jotk' äärtä pohjan katsovat — ne kaikki
On seurueessa mahtavan Burgund'in
Ja Orleans'ia nyt saartavat.

Thibaut.
Oi kurjaa, onnetointa riitaa, joka
Päin Franskan maata Franskan miehet kääntää.

Bertrand.
Ja Isabella kuninkaatar vanha,
Tuo Baierikko, rautatamineissa
Käy ratsahilla leirin käytävillä
Ja myrkky-syytöksillä kiihottaa
Kaikk' kansat vasten poikaa, jonka itse
Hän äidinhelmassansa kantoi kerta.

Bertrand.
Salis'bury, muurimurtaja, tuo julma.
On piirityksen päällysmiehenä,
Ja hänen kanssaan ilves Lionel
Ja Talbot, joka murhamiekallaan
Kuin heinää ihmisiä kaatelee.
He miellä riettahalla vannoneet
On neidot kaikki häpiähän antaa
Ja miekan uhriiks' miekan saamat heittää.
On neljä torniloa tehty, joista
Voi nähdä kaupunkiin; kreiv' Salishury
Sielt' itse murhasilmin kurkistaa
Ja kattiloilla rientäjöitä tarkkaa;
On tuhatmäärin sentner-kuulia
Jo kaupunkihin lennätetty, kirkot
On murskana ja Notre Damen torni
Jo päätä korkeata notkistaa.
Ja ruutisuonia on tehty myös,
Ja niinkuin hornan kuilun päällä seisoo
Nyt Orleans ja joka hetki valmis
On jyskehellä ilmaan lentämään.

Thibaut.
Vaan missä olivat nuo urho-miekat,
Saintrailles, La Hire ja Franskan suojamuuri,
Tuo uljas Bastardkin, kun vainolainen
Niin kaikkivaltiaana eemmäs tunki?
Miss' kuningas on itse? Katseleeko
Hän valtakunnan vauriota jouten?

Bertrand.
Hän Chinon'issa istuu: Väkeä
Hän puuttuu, tanterella ei voi kestää.
Mit' auttaa suurten uljaus, urhoin voima,
Kun pelko valju sotilaita rampaa?
On säikähdys, kuin taivahista tullut,
Kaikk' uljahatkin voittanut, ja turhaan
Nyt ruhtinasten nostohuuto kaikuu.
Kuin lampaat säikyksissä tunkevat
Päin toisiaan, kun suden ääni kuuluu,
Niin Franskainen, mainehensa heittäin,
Nyt linnoitusten turvaa etsii vaan.
Yks' ainoo ritari, niin kuuluu, koonnut
On heikon seurueen ja kuninkaan
Luo kuusitoista lippua nyt saattaa.

Bertrand.
Baudricour. Töin tuskin hän
Tok' vihollista välttää taitaa, joka
On hänen kintereissään kaksin joukoin.

Bertrand.
Kun vihollisten valta yhä kasvaa,
Ja kuningas ei turvaa antaa voi,
On Vaucouleurs'ilaiset yksin neuvoin
Burgund'in alle mennä päättäneet.
Niin vierahasta ikehestä päästään
Ja vanhan suvun alle jäädään — ken-
Ties vanhan kruununkin all' joudutaan,
Jos Franska ja Burgund taas rauhaan käyvät.

Johanna (innostuneena).
Pois suostumus! Pois antaunta kehno!
Jo joutuu auttaja, hän työhön hankkii.
Orleansin eessä vainolainen sortuu!
On hällä määrä täynnä; kaartavaksi
Hän valmis onpi: sirppi käissä neitsyt
Käy ylpeyden viljaa niittämään;
Hän taivahista riistää kunnian,
Jon tähtihin he riippumahan nostit.
Oi toivokaat! Oi oottakaat! Sill' ennen-
Kuin laiho kellastuu ja kuuhut täyttyy,
Loiren loistavista aaltoloista
Englannin hepoa ei juoteta.

Johanna.
Oi syntyy — Valko kyyhky uljahana
Kuin kotka lentelee ja haukkaparven
Jok' isänmaata raastaa, karkottaa.
Burgundin pöyhkeän, maanpetturin,
Hän maahan lannistaa ja Talbotin
Tuon sotakäden taivaanryntäjän,
Ja Salisburyn, kirkonryöstäjän,
Ja saarelaiset riettaat kaikki tyyni
Kuin lammaslauman pois hän säikyttää.
On Herra, voiton Herra hänen kanssaan.
Hän luodun vapisevan valitsee,
Hänt' impi heikko kirkastuttaa saa,
Sill' Herra kaikkivaltias hän on!

Raimond.
Kyperä
On hänen intoon saanut. Tytärtänne
Nyt katselkaatte. Silmä leimuaa
Ja hehkutulta posket tuikkivat.

Johanna.
Tää maako lankeais? Tää maineen maa,
Tää kaunihin, jon päivä nähdä saa,
Tää maitten paratiisi, jota Herra
Kuin silmätereänsä hellii, tääkö
Nyt vieraan kansan kahlehia kantais?
— Tääll' pakanoitten valta murtui. Täällä
Ens' risti, armon merkki, nostettiin;
Tääll' pyhä Ludvigimme lepää! Täältä
On Jerusalemikin vallotettu.

Bertrand (hämmästyksissä).
Oi kulkaat hänen puhettansa! Mistä
Tuon ennushengen korkean hän sai?
— Teill' kummanlainen tytär suotiin, d'Arc!

Johanna.
Meill' kuninkaita omia ei olla
Sais vastapäin, ei kotimaista herraa —
Se Herra, jok' ei kuole, maalimasta
Ois kadonnut — hän, joka korjaa suojaa,
Jok' auraa suojaa, maata hedelmöittää —
Jok' orjat vapauttaa, riemullisna
Ymp' ympärilleen kaupunkeita nostaa —
Jok' arkaa auttaa, ylpeätä sortaa,
Jok' yrmeä ei oo — sill' suurin on hän —
Jok' ihminen ja armon enkeli
On vihan maassa. — Kuningasten istuin,
Jok' ihanuutta hohtaa, vahva turva
On hyljätyille — siellä seisoo mahti
Ja armo — rikollista vavistuttaa,
Vanhurskas luotuu luottamuksella.
Ja jalopeuran kanssa leikitsee!
Tuo vieras, kaukaa tullut kuningas,
Jon valta-isän luut ei täällä lepää,
Hän Franskan maata voiko helliä?
Hän jok' ei nuorra nuoriemme kanssa ollut,
Hän isänämme olla voiko?

Thibaut.
Herra
Nyt maata suojelkoon ja kuningasta!
Maakansaa rauhallista oomme, miekkaa
Me emme kantaa taida, ratsua
Ei suistaa. — Kuuliaisna vartokaamme,
Ken kuninkaaksi meille sallitaan.
On tappelujen päätös päätös Herran,
Ja kuninkaamme on se, joka voiteen
Ja kruunun Rheims'in kaupungista saa.
— Me työhön lähtekäämme! Aatelkaamme
Kaikk' ensi päivää vaan ja antakaamme
Maan valtiasten arpaa lyödä maasta;
Me tyynnä turmaa voimme silmäellä,
Se tannertamme ei voi säikytellä.
Jos sodan liekki kylät polttaa maahan,
Jos jalkain alle laihot tallataan,
Tuo uusi kevät uudet laihot vaan,
Ja mökit halvat huokeasti saadaan!

JOHANNA.

Johanna (yksin).
Hyvästi, te lempilaitumet ja vuoret,
Hyvästi, te laaksot tyynet, tuttavat!
Johanna nyt ei teitä kulje koskaan!
Hän hyvästit teill' lausuu ikuiset!
Te niityt, joita kastelin, te lehdot,
Joit' istutin, te kauvan kukkikaat!
Hyvästi, te luolat, lähteensilmät raittiit!
Sa kaiku, laakson ääni hilpeä,
Et vastausta mulle toisten työnnä,
Johanna käy, ei tänne koskaan riennä!

Te paikat kaikki, missä riemuella
Ma sain, te iki päiviks' jäätte nyt!
Te lampaat, hajotkaatte laitumella!
Oon teitä viimis kerran syöttänyt!
Mun toista laumaa täytyy paimennella
Tuoll' vaaran hurmetanterella nyt.
Niin hengen nostohuuto mua kohtaa;
Ei mailman turha mieli mua johtaa.

Hän joka pensahassa leimueli
Ja Moosen kukkuloilta Horebin
Luo Faaraonin käymään ohjaeli,
Hän joka hurskaan taimen lisäin,
Tuon paimen pojan, urhoks' intoeli,
Hän, jok' on paimenille suopuisin,
Hän mulle lausui tammen huminassa;
"Käy, todistusta kanna maalimassa".

"Sun vaskeen täytyy ruumiis sulkiella,
Ja hento rintas rautaan kätkeä!
Ei miehen lempi mielees nostatella
Saa turhan hehkun syntileimua,
Ei vihkiseppel päätäs kaunistella,
Ei rintas lempilasta helliä;
Vaan eellä naisten kaikkein kunnialla
Sun kirkastuttaa tahdon sotaisalla".

"Kun uljahimmat taisteluhun suuttuu,
Kun Franskan viime hetki luontelee,
Sun kätees silloin Orileimu muuttuu,
Ja niinkuin miehet heinää niittelee,
Niin voittajahan ylpeään se puuttuu;
Se onnen pyörän hältä kiertäisee;
Sa pelastusta tuotat Franskanmaalle
Ja voitehen ja kruunun kuninkaalle!"

Mull' neitsyt luvannut on merkin näyttää
Tän kyperän hän mulle lähettää,
Se taivon lujuudella minun täyttää
Ja Kerubien mieltä sytyttää;
Se sodan melskeesen mun tahtoo käyttää,
Se myrskyn lailla pois mun kiidättää:
Mull' tunnushuuto mahtavasti kaikuu,
Ja ratsu kavahtaa, ja torvet raikuu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Dunois.
En, tät' en kestä. Kuninkaan ma hyljään,
Jok' arvotoinna itsestänsä luopuu.
Mun sydän uljas polttaa rinnassain
Ja kyyneleitä itken kuumia, ett' rosvot
Tän Franskanmaamme kuninkaallisen
Jo raastavat, ett' jalot kaupunkimme
Jotk' yksivallan kanssa vanhentuivat,
Heill' avaimensa käyvät heittämään,
Kun täällä, joutilaana siekaellen,
Me pelastuksen aikaa tuhlataan.
— Orleans'in kuulen saarretuksi, sinne
Ma kiiruhusti riennän, kuninkaan
Jo valmihina sotajoukon eessä
Ma luulen löytäväin, ja löydän — täällä!
Ylt' ympärillään trubadureja
Ja pilkkasuita, ongelmoita mietein,
Ja Sorel'ille kenstit kestit antain,
Kuin vahva rauha vallitsisi maassa!
— Pois Connetabli lähtee, kauhua
Ei nähdä voi. — Ma hänen heitän myös
Ja sattumuksen saalihiksi annan.

EDELLISET. KUNINGAS KAARLO.

Kaarlo.
Mull' Connetabli miekan työntää jälleen
Ja palvelustaan kieltää — Herran nimeen!
Me känyksestä päästään, joka meitä
Vaan meistaroita pyysi kiusaksemme.

Dunois.
On miesi kallis kallihilla aikaa:
Ma tyynin mielin hänt' en päästäis pois.

Kaarlo.
Sen lausut vastustaakses vaan; kun täällä
Hän ol', sa hänt' et koskaan suosinut.

Dunois.
Hän korska, sietämätöin narri ol'
Ja lopettaa ei tiennyt — mutta sen
Hän tietää nyt. Hän tietää lähteä,
Kun kunniaa ei täältä koota taida.

Kaarlo.
Oot parhaimmalla tuulellas: ma sua
En tahdo häiritä. — Du Chatel! Tänne
On tullut airueita kuningas
Rene'lta, mestareita laulannassa
Ja mainioita. — Heitä kestitä
Ja jokaiselle kultavitjat anna.
(Bastardille).
No, mitä naurat?

Kaarlo.
No hanki! —
Ei kunniatta jalot lauluniekat
Voi hovistamme mennä. Kukkimaan
He meille saavat kuivan valtikkaan,
He elontaimen ikituorehen
Meill' autiohon kruunuhumme tuovat,
He suurra verroiks' käyvät suurien,
He toivehista istumia luovat,
Ne eivät maassa oo: ja tähden sen
On kuningasten luona paikka heillä,
Ne kumpaiset on mailman ylänteillä!

Du Chatel.
Oi kuninkaani! Korvias ma säästin.
Niin kauan kuin vaan suinkin neuvo auttoi:
Vaan pakko vihdoin kieleni jo päästää.
— Sull' ei oo mistä annat, sulla ei
Oo millä huomispäivän itse päätät!
On rikkauden tulva juossut pois,
Ja luode kurja aarre-aittaas tullut.
On sotajoukkos palkkaa vailla: mennä
He uhkaavat. — Töin tuskin taidankaan
Sun omaa huonettas ma kannattaa,
Ei arvos, mutta tarpeen jälkeen vaan.

Du Chatel.
On kruunun saatavat ja tullit, Sire,
Jo kolmeks' vuodeks' pantiks pantu ennen.

Dunois.
Jos Herra suo ja miekka Talbotin!
Kun Orleans on langenunna, voit
Rene'si kanssa lampahissa käydä.

Kaarlo.
Sa kuningasta tuota ilkut aina;
Se maatoin ruhtinas on mulle tok'
Nyt lahjan suonut kuninkaallisen.

Dunois.
Vaan eipä Neapelin kruunua,
Ei Herran tähden! Sillä kaupan on se,
Niin kuuluu, hän kun lampahisin lähti.

Kaarlo.
Se leikkiä, se riemua on vaan,
Jon itselleen ja syömelleen hän tarjoo,
Kun raa'an tosimailman pyörteesen,
Hän puhtauden valtakunnan hankkii.
Vaan suurta, kuninkaallista, mit' aikoo —
Hän vanhat ajat aikoo palauttaa,
Kun tunto valtiaana ol', kun lempi
Sai ritarien rinnat nousemaan,
Ja naiset jalot oikeutta istui
Ja hienoutta hellämielin suori.
Kas, niissä aivoin ukko liikkuu, niin-
Kuin laulelmissa vielä säilyvät,
Ne ajat niinkuin taivaan kangastuksen
Hän maahan siirtää tahtoo uudestaan —
Hän lemmen hovin aikaan pannut on,
Jonn' oiva ritareita rientää, jossa
Naispuolet siivot valtiaana ovat,
Joss' lempi puhdas viihtyy jällehen,
Ja mun hän lemmen ruhtinaaksi katsoi.

Dunois.
Niin tykkänään en sukuani kiellä,
Ett' lemmen valtaa halveksuisin. Siltä
On mulla nimeni, sen poika oon,
Se perimystä mulle yksin tuottaa.
Mun isäni ol' Orleans'in prinssi,
Ei vaimon syöntä, hälle kuuroa,
Vaan eipä linnaa liian vahvaa myös.
Jos lemmen ruhtinaasta käydä tahdot,
Oo uljahista uljain! — Vanhat kirjat,
Ne kertovat, ett' lempi liittynynnä
Ol' korkeahan urhotyöhön aina,
Ja sankareita pyöröpöydässä
Ma tiedän istuneen, ei lampureita.
Ken kauneutta turvata ei jaksa,
Se kauneuden palkan hylkää myös. —
Tääll' tanterees on! Isäis istuimesta
Käy taisteluun! Sun omaisuuttas turvaa
Ja naisten kunniaa kuin urho aina —
Ja vihollisten hurmehesta jos
Oot kruunun ikivanhan voittanut,
On silloin aika, silloin ruhtinaana
Voit lemmen myrtit kantaa.

Kaarlo.
He tulkoot!
(Hovipalvelia menee.)
He apuani vaativat; vaan mitä,
Its' avutomna, tehdä taidankaan!

EDELLISET. KOLME RAATIHERRAA.

Kaarlo.
No terve, Orleans'in miehet! Kuinka
Sen kunnon kaupunkimme on?
Niin urhollisna vastustaako vielä
Se vihollisten saartaa kuin ennen?

Raatiherra.
Ah Sire! On hätä suurin, kasvamistaan kasvain,
Päin suojiamme turma paisuu. Maassa.
On ulkolaitokset, ja rynnäköllä
Jok' ainoalla saarto ahtahammaks'
Käy. Muurit miehiä jo puuttuvat,
Sill' kaupungista kaikki hyökkäävät,
Vaan kotiportin harvat nähdä saavat.
Ja nälkäkin jo uhkaa. Sempätähden
On hädän ahdingossa päällikkömme
Kreiv' Rochepierre vihollisten kanssa
Nyt suostununna, vanhan tavan jälkeen,
Ett' kuudentoista päivän päästä hän
Ois valmis annantaan, jos sitä ennen
Ei apujoukko tarpeeks' suuri saavu.

Raatiherra.
Ja täällä oomme
Nyt vieraan turvan alla pyytämässä,
Ett' syömes suuren meihin kääntäisit
Ja apujoukon meille soisit ennen-
Kuin kaupunkimme antauta täytyy.

Raatiherra.
Ei herra! Ei!
Niinkauvan kuin se pylväs seisoi, eipä
Ois antaunta puheiks tullut koskaan.

(Yksi ritari tulee ja kuiskaisee muutaman sanan
Bastardille, joka säikähtää ja näyttää hämmästyneeltä).

Dunois.
Kreiv' Dauglas antaa tietää,
Ett' Skottilaisit mennä uhkaavat,
Jos täyttä palkkaa eivät oitis saa.

Kaarlo.
Ei heidän vertojansa miehissäin!
Mua hyljätä nyt eivät saa, ei, ei!

Kaarlo (epätoivon tuskissa).
Oi voinko armeijoita maasta nostaa,
Tai onko kämmeneni viljapelto?
Mua jaatkaat, sydämeni kiskokaat
Ja rahaks' laatikaatte! Vereni
Teill' antaa voin, en miehiä, en kultaa!

Kaarlo.
Oi Agnes armas! Sydämeni riemu!
Sa ennät epätoivon synkiöstä
Mua päästämään! Oot täällä, rintaas riennän,
On kaikki mulla, mun kun olet vielä.

Sorel.
Oi herra!
(Katselee levottomin silmin ympärillensä).
Dunois, se totta onko?
Du Chatel!

Sorel (tyrkyttäen hänelle lipasta)
Tässä, tässä helmilöitä
Ja kultaa — Hopeani sulatkaat
Ja kartanoni myykäät — Morsioni
Provencilaiset pantatkaatte — Rahaks'
Kaikk', kaikki tehkäät, palkat maksakaat!
Pois, poijes! Viipymättä!

Kaarlo.
No Dunois? Du Chatel? Oonko vielä
Ma köyhä mielestänne, naisten naisen
Kun sain? — Niin jalona kuin mie hän syntyi;
Ei verta puhtahampaa Valois'ilta;
Maailman istuinpaikkaa ylhäisintä
Hän kaunistais — vaan tuota hylkää hän
Ja armahani olla tahtoo vaan.
Häll' muuta lahjaa sainko koskaan antaa
Kuin kukan talvisäällä puhjenneen
Tai heelmän oudon? Multa uhria
Ei salli hän, vaan itse kaikki tarjoo,
Kaikk' koristeensa, maansa onnelleni,
Jo laskevalle, altihiksi uskoo.

Dunois.
Hän hourailee kuin sinä, tavaransa
Hän huonehesen syttyneesen viskaa
Ja Danaidein seulaa täyttää pyytää.
Sua ei hän auttaa voi, vaan sinun kanssa
Saa surman itsekin —

Sorel.
Hänt' ällös kulko!
Sun eestäs tuhat kerrat elämänsä
Hän altiiks' pannut on ja suuttuu, että
Ma kultani nyt uhraan. Enkö sulle
Oo suonut kaikki, mi kallihimpi
Kuin kulta on, ja onneain en antais?
Käy, turhat hemmut heittäkäämme kaikki!
Oi, salli luopumuksen esimerkki
Mun miellä riemuisella antaa sulle!
Sun hovilaises sotureiksi muuta,
Sun kultas raudaks! Kaikki omaisuutes
Oo kruunus tähden valmis heittämään!
Oi tullos! Vaivat, vaarat jakakaamme!
Me ratsahille oitis astukaamme,
Me päivän kärsikäämme nuolia,
Me pilvet suojaksemme ottakaamme
Ja paateroiset kylmät patjaksemme.
Ei raaka joukko suutu vaivoihinsa,
Kun kuningas, kuin halvin alammainen,
Käy vajavuutta kestämään ja tuskaa!

Kaarlo (hymyillen).
Niin, nytpä täyttyy vanha ennustus,
Jon Clermont'issa muuan nunna kerta
Mull' innostuksissansa lausueli:
Mua nainen, nunna virkki, auttava
Ois vainolaisiani voittamaan
Ja isäin kruunun mulle tuova. Kaukaa
Ja vihollisten luota häntä etsein:
Ma äidin syömen toivoin leppyvän;
Tääll' on se urho, joka Rheims'iin vie:
Sun lempes, Agnes, mulle voiton tuottaa!

Kaarlo.
Ma vihollisten eripuraisuuteen,
Myös luottaun — On varma tieto mulla,
Ett' ylpeäin Englannin lordien
Ja serkkuni Burgundin kesken kaikki
Ei oikeassa oo — La Hiren kautta
Oon herttualle viestin pannut siis,
Jos päärin suuttuneen mun onnistuisi
Taas suopeaks' ja kuuliaaksi tehdä. —
Ma joka hetki häntä ootan jälleen.

Kaarlo.
Oi terve tultuas! Nyt tietää saamme,
Ken tappiolle käy ja kenkä voittaa.

Kaarlo (menee häntä vastaan).
La Hire! Tuotkos toivoa, vai ei?
No, lausu suoraan! Mitä oottaa voin?

La Hire.
Hän eellä kaikkien ja ennenkuin
Sua kuullaksensa ottaa, vaatii, että
Hän valtahansa saa Du Chatelin,
Jon taattosensa murhaajaks' hän kutsuu.

Kaarlo.
No, haastitkos hänt' otteluhun, niin-
Kuin käskin, Montcreaussa Siltasella,
Miss' isä hältä kaatui.

La Hire.
Hansikkas
Ma viskasin ja hälle lausuin, että
Sa ylhäisyyttäs kieltäin ritarina
Käyt valtakunnastas nyt otteluun.
Vaan hänpä vastas, ettei kiistaella
Hän viitsis siitä, jok' on hällä ennen.
Vaan otteluun jos mieles laatinee,
Sa hänen löydät Orleans'in eessä,
Jonn' huomispäivänä hän mennä hankkii,
Ja sillä pois hän kääntyi nauraen.

La Hire.
Sen puolueitten raivo vaijentaa.
On parlamentin päätös istuimelta
Sun pannut, sun ja kaiken sukus myös.

La Hire (hetken mietittyänsä.).
Ol' juuri kruunaus, kun Saint Denis'iin
Ma ennätin. Kuin triumfia varten
Ol' kansa koristeissa; kaikkialla
Ol' riemukaariloita, joitten kautta
Englannin hallitsia kulki. Tie
Ol' täynnä kukkia, ja riemuiten
Kuin ihanimman voiton Franska saanut
Ois, rahvas vaunuin ympärillä juoksi.

Sorel.
He riemuitsit — he riemuitsit, ett' syöntä
Niin hellän kuninkaan he polkivat!

La Hire.
Ma Harry Lancaster'in, pojan nuoren,
Näin istuimella pyhän Ludvigin;
Ja hänen rinnallansa seisoivat
Bedford ja Gloster, langot ylpeät,
Ja polvillaan ol' Filip herttua
Ja maakuntainsa eestä valan antoi.

La Hire.
Ol' poika pelvossaan ja kompastui,
Kun istuimelle korkealle astui.
Se huono merkki, kansa jupisi,
Ja räikkä nauru huonehessa kaikui.
Tul' silloin leskikuningas, sun äitis,
Jo — tuota kammon kielin kertomasta!

La Hire.
Itse Burgunditkin,
Nuo joukot hurjat, murhaan tottuneet,
Tuon nähden häpeästä kiihottuivat.
Vaan senpä huomaten hän ääneen huusi:
Mull' kiitollisna, Franskalaiset, olkaat,
Ett' puuhun lahonneesen oksan tuoreen
Ma istutan ja teitä autan houru-
Pää isän luoti-lasta torjumaan.

(Kuningas peittää kasvonsa, Agnes rientää hänen luoksensa
ja sulkee hänen syliinsä, kaikki läsnä-olevaiset osottavat
inhoa ja kauhistusta).

Kaarlo (hetken päästä raatiherroille).
Te kuulleet ootte, kuinka tääll' on seikat.
Orleans'iin viipymättä kääntäkäät,
Sill' kunnon kaupungille viestit vieden:
Ma valastaan sen päästän, parastansa
Se aatelkoon ja armoihin Burgundin
Nyt pyrkiköön: hän Hyväks' mainitaan,
Hän sääliväinen ollee.

Raatiherra (polvillansa).
Oi kuningas! Sun kättäs ällös meistä
Viel' ottako! Sun kaupunkias ällös
Englannin ruoskan alle heittäkö!
Se kruunussas on kallis helmi, eikä
Niin uskollisna esi-isilles
Oo ollut yksikään.

Dunois.
Kuin? Oommeko
Jo lyötynä? Oi, käykö tanner heittää
Jo ennenkuin on taistelussa oltu?
Oi, tahdotkos sa sanan lausumalla
Ja ilman verta parhaan kaupungin
Pois Franskan sydämestä antaa?

Kaarlo.
Kylliks
On verta vuotanut ja turhanpäiten!
On taivon käsi mua vastaan: multa
On sotajoukot lyöty, parlamentti
Mun hylkäjää, pääkaupunkini ottaa
Mun vainojani riemullisna vastaan,
Mun heimot heittävät, mun pettävät,
Ja rinnoillansa oma äitini
Käy korpinsikiötä ruokkimaan.
— Loiren yli kulkea ma tahdon
Ja taivon ankarata kättä karttaa,
Jok' Englantia suojelee.

Sorel.
Sen Herra estäköön, ett' toivotoinna
Tän valtakunnan heittäisit! Se sana
Sun uljahasta rinnastas ei käynyt.
Mun kuninkaani urhosydämen
On äidin raaka käytös murtanut!
Sa mieles maltat, taasen rohvaistut,
Käyt miesnä kohtaloa vastaan, joka
Sua raivokkaana vainoo.

Kaarlo (synkkiin ajatuksiin vaipuneena).
On synkän sallimuksen johdon alla
Tää Valois'in huone; Jumala
Sen hyljännyt on; äidin pilttotyöt
On furiat sen kimppuun saattanut.
Mun isäni ol' mielipuolla kauvan,
Kolm' veljeä on kuolo ennen mua
Jo vienyt, huone Kaarlo kuudennen,
Se taivon päätös on, en seistä saa.

Sorel.
Sun kanssas on se uunna nouseva!
Sa itsees luota vaan. — Ei turhan vuoksi
Sua onni armas säästänyt ja suonut
Sun viimesyntynehen, istuimelle
Niin oottamattomalle astua.
Sun hiljaluontehessas lääkärin
On taivas harkkinunna haavoin, jotka
Tää Puolueitten raivo maahan iski.
Sie veljes riidan liekin häädät vihdoin,
Sie rauhan istutat, sen tunnen tarkoin,
Sie Franskan vallan laadit uudestaan.

Kaarlo.
En mie. Tää raaka, melskehinen aika
On mahdikkkaisen miehen tarpehessa.
Ma säysyn kansan voisin onnistaa;
Vaan kapinoitsevaa en suistaa taida,
En miekoin päästä sydämihin, jotka
Mua kammovat ja multa sulkeuivat.

Sorel.
On kansa hurjapäänä, hourehissa,
Se vimma tok' ei kestä; kiihtyvä
On taas, ja kaukana ei oo se päivä,
Tuo lempi kuninkaasen perittyyn,
Mi Franskaisten sydämihin juurtui,
Ja kiihtyvä on vanha vaino myös
Ja luulevaisuus, joka ikipäiviks'
Nää kaksi kansaa toisistansa kääntää.
Tuo korska voitonsaaja onnellensa
On lankeava. Tanteretta älä
Siis pikapäissä heitä, taistele
Jok' ainoasta jalan alueesta,
Tät' Orleansiasi suojele
Kuin omaa rintaas! Kaikki venheet ennen
Sa vaivuta ja sillat polta, jotka
Tuon valtakuntas jakajan Loiren
Veen stygiläisen poikki saattavat.

Kaarlo.
Oon tehnyt, minkä taisin. Kruunustain
Ma ritarillisehen otteluun
Oon tarjounna. — Vaan se estetään.
Ma kansalaisten verta turhaan tuhlaan,
Ja kaupunkini maahan uupuvat.
Kuin äiti julma oman lapseni
Ma miekan jaattavaksi antaisinko?
En, siitä luopua ma tahdon ennen.

Dunois.
Kuin, Sire? Niin, niinkö haastaa kuningas?
Niin kruunu heitetäänkö? Omaisuutta
Ja verta kurjin kansalainen valmis
On lemmen, vainon eestä uhraamaan;
Kaikk', kaikki lahkouu, kun purpuraisna
Tuo veljesriidan lippu nostetaan.
Maamiesi auraa, vaimo kehrävartta
Ei muista, lapset, vanhat aseisin
He käyvät, kaupunkinsa porvari,
Maanviljeliä maansa polttaa itse,
Sull' hyötyä tai turmaa tuodakseen
Ja tuumiansa puolustaakseen. Hän
Ei säästä, eikä säästämystä pyydä,
Kun kunniata etsii jumalainsa
Tai epäjumalainsa eestä reutao.
Pois sääli heikko siis, se kuninkaalle
Ei sovi. — Anna sodan riehua,
Kuin alkanut se on. Sa itse tuota
Et kevytmielin leimumahan saanut.
Ett' kuninkaansa eestä kansa uupuu,
On sallimus, on mailman järjestys.
Ei Franskalainen muuta voi, ei tahdo.
Se kehno kansa, joka kaikkia
Ei kuninkaansa eestä uhraa.

Kaarlo (raatiherroille).
En tiedä — Herra teitä suojatkoon.
Se mull' on mahdotointa.

Dunois.
Selän sulle
Nyt voiton jumalatar kääntäköön,
Kuin peritylle maalles käänsit itse.
Sa itses heitit: mie sun heitän myös.
Englannin ja Burgundin valta ei,
Sun oma arkuutes sun langettaa.
Ol' sankareita Franskan kuninkaat.
Jo syntyään; sie arkurina synnyit.
(Raatiherroille).
Hän teidän hylkää. Mutta Orleans'iin.
Mun isän kaupunkiin, ma syöstä tahdon
Ja sinne raunioitten alle jäädä.

Sorel (kuninkaalle).
Äl' anna hänen vihapäissä mennä!
Hän suulla herjaa, mutta sydämensä
Kuin kulta puhdas on, se vanha sydän,
Mi sulle verta vuosi useasti.
Oi, tulkaat, Dunois! Oi myöntäkäät,
Ett' innoissanne hairahduitte — Sie
Suo ystävälle jyrkät sanat anteeks'!
Oi, tulkaat! Sydämenne sallikaat
Mun kohta liittää, ettei vihan puhti
Sais sammumattomana leimuumaan!

Sorel (vääntäen käsiänsä epätoivon tuskissa).
Jos pois
Hän lähtee, turvatoinna oomme!
(La Hirelle).
Käykäät
Ja häntä suositella koittakaat.

Kaarlo.
Kuin? Onko kruunu ainoo tavara?
Niin raskas onko siitä luopua?
Ma tunnen mit' on raskahampi vielä!
Kun mielten korskain mestaroittavana
On ainiaan ja itsepintaisten
Vasalliloitten armon alla, tuo
On sydämelle tuntevalle kovaa
Ja kovempaa kuin sallimuksen puuska!
(Du Chatelille, joka vielä empii).
Tee tehtäväs?

Du Chatel.
Burgundin herttuan kanss' rauhan käy!
En muuta pelastusta tiedä sulle.

Du Chatel.
Täss' pääni on. Sun eestäs tappeluissa
Sen altihiksi annoin ja sun eestäs
Sen pyövelille riemuiten nyt kauppaan.
Tee herttualle mieliks'! Työnnä minä
Häll' ankarimman koston uhriks', anna
Tuo vanha viha verelläin mun häätää!

Kaarlo (katselee häntä hetken alkaa liikutettuna ja äänetöinnä).
Se totta onko siis? Niin kehno oonko,
Ett' ystäväni, jotka sydämeeni
Voi nähdä, häväistystä neuvovat?
Ma syvän lankeemukseni nyt tunnen,
Kun luottamusta kunniaani puuttuu.

Kaarlo.
Ei, vaiti! Sata valtakuntaa
Jos selin nähdä täytyis, pelastusta
En ystäviä uhraamalla osta.
— Tee tehtäväsi. Sotakuormastomme
Vie laivahan.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä).
Äl' itke, Agnes kultani! Loiren
Tois' puollakin on Franskanmaata vielä,
Me rikkahampaan maahan muutetaan.
On taivas siellä lauha, pilvetöin,
Ja tuulet lempeät ja tavat miedot
Ja puhtahat; siell' laulut soivat aina
Ja rakkaus ja riemu kukkivat.

Sorel.
Sen kurjan päivän nähdä saanko vielä?
Maankiertäjäksi kuninkaamme kääntyy,
Pois isän huonehesta poika siirtyy
Jo kehtoansa selin katselee.
Oi, maata herttahaista, meiltä jääpää,
Sua emme riemullisna polje koskaan!

Sorel.
Te yksin? Häntä ette jällen tuo?
(Häntä tarkemmin silmäillen).
La Hire! Mik' on? Min katsantonne lausuu?
Mit' uutta turmaa taasen?

La Hire.
Ne luokses kutsu! Kääntynyt on onni,
On tappelussa oltu, voitto saatu.

Kaarlo.
La Hire! Ei, tyhjä huuto sinun pettää.
On voitto saatu! Voittoihin en usko.

La Hire.
Sa suurempiinkin kohta uskot vielä.
— Tuoll' arkkipiispa on. Hän Bastardin
Sun syliis tuo.

Sorel.
Oi voiton kukkaa.
Mi, niinkuin taivon heelmät, sovitusta
Ja rauhan kantaa!

EDELLISET. RHEIMS'IN ARKKIPIISPA. DUNOIS. Du CHATEL haarniskaan
puetun ritarin RAOULIN KANSSA.

Arkkipiispa (saattaa Bastardin kuninkaan luo ja panee heidän kätensä yhteen).

Syleilkäätte, prinssit!
Pois riita heittäkäät ja vihan kauna,
Kun taivas itse puolellemme käy.

Kaarlo.
Mua hämmingistä päästäkäätte. Mitä
Tää vakavaisuutenne tietää? Kuinka
Tuo äkki muutos syntyi?

Raoul.
Kuus' toista lippua, Lothringin kansaa,
Ol' meillä koossa, sulle tuotavaksi,
Ja Baudricour, yks' Vaucouleurs'in mies,
Ol' johtajamme. Vermantonin luo
Kun päästy ol' ja laaksoon tultiin, josta
Yonne juoksee, tanterella vastassamme
Ol' vainoja ja miekat välkkyivät,
Kun taaksepäin me katsottiin. Ol' meidät
Kaks' joukkiota saartanut, ei voiton,
Ei pääsön toivehetta ollut: silloin
Ei mielet uljahimmat kestäneet,
Ja antauntaa aattelivat kaikki.
Kun päällysmiesten kesken neuvoa
Viel' etsittiin, vaan eipä löytty — silloin
Meill' outo kumma silmihimme astui!
Kas, metsän synkiköstä äkkiä
Tul' neitsyt nuori, päässä kyperä
Kuin sodan jumalalla, kaunihina
Ja hirveänä nähdä; kiehkuroina
Sen hiukset hartioille vierivät,
Ja valo kirkas niinkuin taivahista
Hänt' ympäröitsi, äänehen kun lausui:
Mit' aattelette! Vihollista vastaan!
Jos heitä ois kuin meren hiekkaa, Herra
Ja pyhä neitsyt teitä johdattaa!
Ja lipun kantajalta äkkiä
Hän lipun temmasi ja joukon eessä
Niin valtiaana, rohkeana riensi.
Me hämmästyin ja vasten tahtoamme
Minn' lippu vie ja neitsyt, seurataan,
Ja vihollista vastaan oitis käymme.
Hän pakosalle syöksähtää,
Hän häiryksissä, liikkumatta seisoo
Ja avo-silmin ällämöitsee kummaa,
Jon eessään nähdä saa — vaan äkkiä,
Kuin taivas itse häntä säikyttäisi,
Ja kilvet, miekat luotaan viskaten
Tuo joukko suuri sinnetänne juoksee;
Kuin suunniltansa, taakse katsomatta,
Niin mies kuin ratsu virtaan karkaja
Ja vastuksetta surman saaliiks käy;
Miestappoo se ol! ei tappelua!
Kaks' tuhat miestä tanterelle jäi
Pait niitä, jotka virta vei, ja meistä
Ei ainoata puutu.

Raoul.
Sen hän kuninkaalle
Vaan ilmottaa. Hän tietäjäksi lausuu
Ja taivon profetaksi itseään.
Ja ennenkuin jo kuuhut vaihtuu, tahtoo
Orleansia hän auttaa. Kansa häneen
Jo uskaltaa ja tappeluhun hartoo.
Hän sotajoukkoamme seuraa, tänne
Hän kohta saapuu.
(Kellojen ääntä ja aseitten kalsketta kuuluu.)
Kuulkaat pauhua
Ja kelloja! Hän on se, kansa häntä
Nyt tervehtää.

Kaarlo (Du Chatelille).
Hän tänne tuokaat —
(Arkkipiispalle).
Kuinka?
Mull' tyttö voiton tuo ja juuri nyt,
Kun taivon urho yksin auttaa taitaa!
Se ei oo luonnollista, saanko, piispa,
Niin, saanko — ihmehiä uskoa?

Kaarlo.
Hän tulee!
(Dunois'ille)
Paikkaa vaihtakaamme, Dunois,
Tuot' ihmetyttöä ma koittaa tahdon.
Jos tietäjä hän on ja taivahinen,
Hän kuninkaan voi muista erottaa.

(Dunois käy istumaan, kuningas ja Agnes Sorel seisovat hänen oikealla puolellansa, arkkipiispa ja muut vastapäätä, niin että keskikohta jää tyhjäksi).

EDELLISET. JOHANNA RAATIHERRAIN ja useampain RITARIEN seurassa, jotka täyttävät peräpuolen näyttämöstä; astuu uljaana esiin ja katselee läsnä-olevia järjestänsä.

Dunois (pitkän, juhlallisen äänettömyyden jälkeen).
Sie, siekö tyttö kumma? —

Johanna (keskeyttäen, kirkkaasti ja ylevästi häntä katsellen).
Bastardi,
Sa Jumalata pyydät kiusata!
Se paikka heitä, sulle ei se sovi!
Tän vihaisemman luo ma pantu oon.

(Lähestyy kuningasta vakavilla askeleilla, notkistaa toista
polveansa hänen edessänsä ja nousee kohta seisoalle, astuen
taaksepäin. Kaikki läsnä-olevaiset osottavat hämmästystä.
Dunois nousee istualta, jättäen siaa kuninkaalle).

Johanna.
Sun näin,
Miss' muut ei nähnehet pait Herra yksin.
(Lähestyy kuningasta ja lausuu salamielisesti).
Sa viimis yönä, tuota muistele,
Kun ympärilläs kaikki unen helmaan
Ol' uupununna, nousit vuoteheltas
Ja Herraa hartahasti rukoilit.
Nuo syrjäytä ja sun rukoukses
Ma kerron.

Kaarlo.
Mitä taivahalle uskoin,
En ihmisiltä peitä. Pyyntöni
Tuo ilmi, enkä epäellä tahdo,
Ett' Herra itse sua innostuttaa.

Johanna.
Kolm' anomusta sulla ol': no, huomaa
Nyt tarkalleen, Dauphin, ne mainitsenko!
Sa taivahilta pyysit ensin, että
Jos väärää voittoa sun kruunuhus
On tarttunut tai josko velka muu,
Sun esi-isies, viel' maksamatta jäänyt,
Tän sodan surkean on nostanut,
Se uhriksensa kansan kaiken eestä
Sun ottais vastahan ja vihan maljan
Sun pääsi päälle vuodattais.

Kaarlo (astuu säikähtyyneenä taaksepäin).
Ken oot sa, mahtava? Ja mistä saavuit?

Johanna.
Sa taivahalta pyysit toiseks', että,
Sen tahto korkea ja päätös jos
Ois jälkeisiltäs riistää valtikka,
Se sulta ottais kaikki, jonka Franskan-
Maan kuninkaat on nauttinunna ennen —
Kolm' ainoata lahjaa pyysit vaan
Sen jättämään, sun rintas rauhaisen
Ja vanhat ystävät ja Agneksen.
(Kuningas peittää kasvonsa, itkien katkerasti; suurta
hämmästystä läsnä-olevissa. Hetken äänettömyyden jälkeen).
No, mainitsenko viime pyyntös?

Kaarlo.
Ällös!
Sun ilman uskon! Moista ihminen
Ei tehdä voi! Sua Herra johdattaa.

Arkkipiispa.
Ken oot sa, tyttö pyhä, ihmehinen?
Mik' onnen maa sun siittää sai, ja kutka
Ol' vanhempas, nuo taivahalle rakkaat?

Johanna.
Oon Johannaksi, herra hurskas, pantu
Maamiehen halpa tytär olen vaan
Mun kuninkaani kauppalasta Dom
Rem'ista, jok' on Toulin kirkkokuntaa,
Ja isän lampahia paimentanna
Oon lapsuudesta — Ja ma kuulin paljon
Sen vieraan saarikansan vehkehistä,
Jok' yli vetten saapunut on tänne
Meit' orjiks saattamaan ja uutta herraa
Meill' tunkemahan, jok' ei kansaa helli,
Ja että suuren Parisin he saaneet
Jo ol' ja hallituksen. Herran äidin
Luo huusin silloin pyytäin, ett' meistä
Hän kahlehetten häväistyksen kääntäis
Ja kuningasta kotimaista suojais.
Ja ulkopuolla kylää, missä synnyin,
On vanha Herran-äidin kuva, jonka
Luo paljon vaelluksia on tehty,
Ja pyhä tammi seisoo siellä myös,
Niin monen ihmelahjan kautta tuttu.
Ja tammen alla paimenessa istuin
Niin mielelläin, sill' niinpä sydän vaati,
Ja vuoristoon jos multa lammas eksyi,
Sen unelmassa aina nähdä sain,
Kun tammen varjohon ma maata laskin.
— Ja kerta kun sen pitkän yösen siellä
Ma tammen alla istuin harrasmiellä
Ja unta torjuin pois, mun luokseni
Tul' pyhä neitsyt miekkaa kantaen
Ja lippua, vaan vaattehissa muutoin
Kuin paimen ainakin ja lausui mulle:
"Mie, mie se oon. Johanna! Laumas heitä!
Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois
Tää lippu saa! Tää miekka vyölles vyötä!
Sill' vainolaiset Franskan maasta torju
Ja Herras poika saata Rheims'ihin
Ja kuningasten kruunu hälle anna!"
Vaan hälle vastasin: Oi, kuinka mointa
Ma rohkenisinkaan, ma tyttö heikko
Ja tappeluille turmaisille outo!
Ja vastahan hän virkki: "Puhdas neitsyt
Maan päällä mainioimmat aikaan saa,
Jos miehen lempeä hän vastustaa.
Mua katso! Neinnä puhtahana, niin-
Kuin sie, ma Herran, taivahisen, siitin,
Ja taivahinen itse oon!" — Ja sillä
Hän mua koski, ja kun silmät nostin
Ol' taivas täynnä enkeleitä, joilla
Ol' valkoliljat käissä kullakin,
Ja ääntä herttaisinta ilma kaikui.
— Ja kolme yötä niin hän ilmestyi
Ja mulle huusi: "Nouse, Johanna!
Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois!"
Ja kolmannenkin kerran tultuansa,
Hän kiivastui ja lausui soimaten:
"On kuuliaisuus naisen määrä suuri,
Häll' palvelusta pantiin ankaraa;
Hän kärsimällä puhdistuukin juuri;
Ken täällä kestää, siellä voiton saa."
Niin lausuen hän paimenpuvun heitti,
Ja taivon kuninkaattarena nyt
Hän aurinkoitten loistehessa hohti,
Ja kultapilvi, nousten hiljakseen,
Vei hänen poijes riemun maita kohti.

(Kaikki ovat liikutettuna. Agnes Sorel kätkee kasvonsa
kuninkaan rintaa vastaan, itkien kiihkeästi).

Arkkipiispa (pitkän äänettömyyden jälkeen).
Kun vahvistusta moista taivas antaa,
Ei epäilystä järki aikaan saa.
Työ itse hälle todistusta kantaa;
Nää ihmeet Herra yksin vaikuttaa.

Dunois.
En ihmisiin, vaan hänen silmähänsä
Ja katsantoonsa puhtahasen uskon.

Kaarlo.
Ja ansaitsenko syntisparka moista?
Oi silmä kirkas, sisimmäiseni
Sa näet ja nöyrän sydämeni tunnet!

Johanna.
On suurten nöyryys suuri taivon alla:
Sa nöyristyit, siks' seisot korkealla.

Dunois.
Tää neitsyt meille johtajaksi anna!
Me empimättä käymme, minkä vaan
Se taivahainen meitä viedä tahtoo,
Ja häntä suojaa urhomiekka tää!

La Hire.
Maa-ilman sotavoimaa emme pelkää,
Kun joukkojemme eessä neitsyt käy.
On hällä rinnallansa voitontuoja:
Hän meitä johdattaa, tuo vahva suoja!

Kaarlo.
Niin, neitsyt, joukkojamme johda sie,
Ja ruhtinaamme sua seuratkoot.
Tää miekka, korkehimman johdon merkki,
Jon Connetabli suutuksissa hylkäs,
On arvoisamman käden löytänyt.
Se ottaos, oi profetissa suuri,
Ja ollos vieläkin —

Johanna.
Ei, korkea Dauphin!
Maa-ilman välikappaleella tuolla
Mun herrallein ei voitto lankeaa.
Ma toisen miekan tiedän, jolla voiton
Ma saan. Sen sulle neuvon, niinkuin henki
Sen mulle näyttikin; se tuota.

Johanna.
Fjerboys'in vanhaan kaupunkiin sa pannos,
Siell' pyhän Katarinan kirkkomaalla
On holvi, jonne sotasaalihista
On paljon rautaa koottu. Miekka, jonka
Ma tarvitsen, on sälyn alla siellä.
Se kolmois-liljasista kultaisista,
Sen lappehesen poltetuista, tutaan.
Se miekka tuota, sillä voitto saadaan.

Johanna.
Ja lippu valkea mun kantaa anna
Ja ruusureunuksella ympäröitty.
Ja lippusessa taivon kuninkaatar
On Jeesus-lapsen kanssa nähtävä
Maapallon päällä seisomassa. Sillä
Niin pyhä äiti neuvonut on mulle.

Johanna. (Arkkipiispalle).
Hurskas piispa, pankaat
Mun pääni päälle pappiskäsi hellä,
Ja neitoselle siunausta suokaat.

Arkkipiispa.
Sa tullut olet siunausta tuomaan,
Et vastaan-ottamaan — Käy Herran kanssa!
Myö halpoja ja syntisiä ollaan.

EDELLISET. AIRUT.

Airut.
Ken on se, joka Kaarlo Valois'in,
Ponthieu'in kreivin, eestä haastaa täällä.

Dunois.
Haa, airut kurja, konna kunnotoin!
Vai tohdit Franskalaisten kuninkaan
Sa alustalla omallansa kieltää?
Sua sotapukus suojaa, muutoin sinun —

Airut.
Pääpäällikkömme, surkutellen verta,
Jo vuotanutta, vasta vuotavaa,
Ei anna miekan irki päästä vielä
Vaan ennenkuin Orleans'iin hyökätään,
Sull' suostumusta huokeaa hän tarjoo.

Johanna.
Se valhe on. Sun kauttas hän ei haasta.
Ken elää, haastelee, ei kuolehet.

Johanna.
Hän eli lähteissäs. Tän' aamuna
Hän ammuttiin, kun Orleansïa
Hän Latournelle'n tornilosta väijyi.
— Sa naurat kaukanaista mainitessain?
Mua ällös, silmiäs sa usko vaan!
Sa hänen saattoseurueensa kohtaat,
Kun jalkasi sun täältä vievät pois!
No, airut, lausu, mik' on asias.

Airut.
Jos käsketyitä ilmi tuoda tiedät,
Sen tunnet, ennenkuin sen lausunkaan.

Johanna.
No, tunnen niin, vaan minun asiani
Sie kuule nyt ja ruhtinaille, jotka
Sun tänne työnsivät, nää sanat lausu:
— Englannin kuningas ja herttuat
Bedford ja Gloster, maamme raastajat!
Te taivon kuninkaalle vastatkaat
Sen veren eestä, jonka vuodatitte!
Te kaupunkimme heittäkäätte, jotka
Te vasten oikeutta vallotitte?
Kas, neitsyt entää taivon kuninkaalta
Teill' rauhaa tarjomaan tai turmiota.
No, valitkaatte! Sillä teidän tietää
Sen lausun nyt: Ei Franskan maata teille
Oo suonut poika Marian — vaan Kaarlo,
Dauphin, mun herrani, joll' Jumala
Sen antoi, Parisiin on astuva,
Kaikk' valtakunnan suuret seurassaan.
— Nyt, airut, joudu joutumalla täältä,
Sill' ennenkuin jo leiriin ennätät
Ja viestit saatat, neitsyt siellä on
Ja Orleans'in voitonmerkin tuo.

TOINEN NÄYTÖS.

TALBOT ja LIONEL, englantilaisia sotapäälliköitä.
FILIP, BURGUNDIN HERTTUA. RITARIT FASTOLF ja
CHATILLON sotamiesten ja lippujen kanssa.

Talbot.
Tääll' vuorten keskustassa viipykäämme
Ja leiri luja laatikaamme, josko
Nuo karkujoukot koota voitaisiin,
Jotk' ensi kauhu, sinne tänne temmas.
No, vahdit vahvat siis, ja kukkuloille,
Jos mihinkään; Yö meitä kyllä turvaa,
Ja jollei siipiä oo vainojilla,
En hyökkäystä pelkääkään. Vaan huolta
Tok' tarvitaan, sill' vainolainen meillä
On rohkea, ja lyötynä me ollaan.

Lionel.
Me lyötynä! Pois huuliltanne tuo!
En aatellakaan voi, ett' franskalainen
Englantilaisen selän nähnyt on.
— Oi Orleans! Sie mainehemme hauta!
Sun tantereilles kunniamme jäi.
Oi pilkan päivää! Kenpä vastapäin
Sit' uskoinkaan! Poitiers'in, Crecy'n
Ja Azincourt'in luona voittaneet
Naispuolen kautta pakosalle syöstyt!

Burgund.
Sa lohdukkeena tok', ett' ihmiset
Ei meitä voittaneet, vaan itse piru.

Talbot.
Niin hulluutemme piru — Säikyttääkö
Se rahvan peikko teitäkin, Burgund?
Ei pelkuruutta taika-usko peitä —
Pois teidän puolla ensin pötkittiin.

Talbot.
Ei Herra! Teidän puolla alku tehtiin.
Te leirihimme syöksähditte huutain:
Nyt horna riivaa, piru Franskaa puoltaa!
Ja niinpä kaikki muutkin häiritsitte.

Talbot.
Niin, tyttö leirin heikon kohdan tunsi!
Hän tiesi missä pelkoa hän kohtais.

Burgund.
Orleans'ia te ette nähneet oisi!
Ken teille tänne raivas tietä, kenpä
Teill' uskollista kättä tarjoa, maalle
Kun ventovierahana käkesitte?
Ken Henrikkinne kruunas Parisissa
Ja hälle Franskalaisten mielet voitti?
Tää vahva käsi ellei teitä maahan
Ois saattanut, te ette savua
Ois Franshan lietosista nähdä saaneet.

Lionel.
Jos suuret sanat auttais, yksinpäin
Te Franskan voittaneet jo olisitte.

Burgund.
Te pahaksutte, että Orleans
On teiltä hukkunut ja sappeanne
Mull' ajelette. Miksi hukkunut
Se meiltä on pait ahnuutenne tähden?
Se mulle ol' jo antauntua,
Te itse, kaihelmanne siitä esti.

Lionel.
Ei huonommin kuin Azincourtin luona,
Miss' Franskan maan ja teidän lannistimme.

Burgund.
Ol' ystävyyteni tok' teille tarpein,
Ja kallihisti vallanhoitaja sen osti.

Burgund.
Vait' oitis! Katumusta karttakaa!
Kuin? Hyljäsinkö herran laillisen
Ja pettäjäksi inhotuksi käännyin,
Ett' vierahalta moista kuulisin?
Miks' täällä viivyn, Franskaa vastustain;
Jos kiittämättömiä palvelen,
On vanha kuuinkaani suotuisampi.

Talbot.
Dauphin kanssa kauppaa hieroksitte,
Se tuttu on; vaan kavaluutta vastaan,
Me neuvot löydetään.

Burgund.
Haa, hornan pätsi!
Niin mua kohdellaanko? — Chatillon!
Pois väestömme säälikäätte: kotiin
Me mennään.

Lionel.
Onnellista matkaa! Niin
Ei Brittiläisten maine loistanut,
Kuin koska, kelpo miekkahansa luottain,
Hän auttajatta työnsä täytti. Kukin
Nyt taistelunsa yksin taistelkoon;
Se totta: Englannin ja Franskan veri
Ei kunnon lailla koskaan yhdy.

Isabella.
Mitä
Mun kuulla täytyy? Malttakaatte, herrat!
Mik' aivonhäiritsiä kiertotähti
On aistit terveet teiltä riivannut?
Yks'mielisyys kun yksin auttaa voi,
Te riidoin erkanette keskenänne
Ja toinen toisianne turmelette.
— Tuo äkki käsky, jalo herttua,
Taas purkakaatte. Talbot mainio,
Te suuttunutta taasen suositelkaat!
Te, Lionel, nää henget ylpeät
Mua auttakaatte rauhaan kääntämään.

Lionel.
En, rouva, mie. On minun kaikki yhtä.
Ma aattelen: jotk' yhtenä ei viihdy,
Ne toisistansa irrallensa käykööt.

Isabella.
Kuin? Vaikuttaako hornan ilvejuoni,
Mi tappelussa meille turmaa tuotti,
Nyt täällä myöskin, mielet muuttaen?
Ken riidan alkoi? Lausukaat! — Mylord!
(Talbotille),
Niin hyötyänne unhotitteko,
Ett' kunnon liittolaisen loukkasitte?
Mit' ilman häntä voitte? Kuninkaanne
Hän istuimelle nosti, ja hän itse
Sen kannattaa ja mieltä myöden kaataa;
Hän joukoillansa teitä vahvistaa
Ja nimellään. Jos kaikki asukkaansa
Englanti tänne tois, tää valtakunta
Ei, koossa ollen lankeis sittekään;
Ei, Franska yksin Franskan voittaa taitaa!

Talbot.
Me kunnon ystävälle arvo suodaan,
Vaan vilpillistä vastustamme syyllä.

Burgund.
Ken kiittämättömyyttä harjottaa.
Se valheen merkin kantaa otsassaan.

Isabella.
Kuin, herttua? Niin, niinkö häpeän
Ja kunnian te hylkäsitte, että
Sen kätehen, jok' isän teiltä murhas,
Te teidän laskisitte? Niinkö hurja
Nyt ootte, että kunnon suostumusta
Dauphinin kanssa aattelette, jonka
Te turman partahalle itse veitte?
Niin täperälle hänen saitteko,
Ett' itse työnne purkaisitte taas?
Tääll' ystävänne! Menestystä teille
Englannin yhtyydessä löytyy vaan.

Burgund.
Dauphin kanssa suosioon en pyydä;
Vaan hylkimistä korskan Englannin
Ja röyhkeyttä kärsiä en voi.

Isabella.
Oi tulkaat! Hälle anteeks' antakaat!
On huoli raskas päälliköllä aina,
Ja nurjamieliseksi turma saattaa.
Oi tulkaat! Syleilkäätte! Sallikaat
Tuo säre uutena mun parantaa.

Talbot.
Burgund, mit' aattelette! Sydän jalo
On valmis järjen alle taipumaan,
Sen viisahasti kuninkaatar lausui;
Tää käden-anto haavan lääkitköön,
Jon kieleni on vahingosta lyönyt.

Burgund.
Hän järki sanan lausui, vihani
Ma välttämättömyyden tähden uhraan.

Isabella.
No niin! Tää uusi liitto suudelmalla
Nyt päättäkäät, ja äkkilausehenne
Sitt' taivon tuulet vieköön!

Lionel (katsellen heitä, itsekseen).
Onnea
Vaan liittohon, jon Raiviotar laatii!

Isabella.
Yks' tappelu on meiltä hukkaan mennyt.
Ol' onni vastollisna, vaan sen vuoks'
Ei sortua nyt auta. Taivaan suojaa
Dauphin ei toivokaan, ja pirun juonta
Hän avuksensa huutaa; mutta turhaan
Hän surman saalihiksi antauu,
Ja horna itse hänt' ei auttaa voi.
On uljas neito vihollisten eessä;
Mie teitä tahdon johdattaa ja neinnä
Ja profetissana teill' olla vasta.

Lionel.
Pois Parisihin, rouva! Kelpo miekoin
Me voittaa tahdotaan, ei naisten kautta.

Talbot.
Pois, poijes! Tänne tultuanne kaikki
Käy taaksepäin ja siunausta puuttuu.

Burgund.
Pois! Hyötyä ei tästä täällä synny:
On soturille teistä loukkausta.

Isabella (katselee keitä miehestä mieheen hämmästyneenä).
Burgund, te myöskin! Kiittämättömäin
Lord — kurjain kanssa mua vastustatte.

Burgund.
Pois! Soturilta puuttuu rohkeutta,
Kun teidän eestä toimivansa luulee.

Isabella.
Ma teitä tuskin rauhaan saattaa taisin,
Kun mua vastaan liittohon jo käytte.

Talbot.
Pois täältä, rouva! Perkelettäkään
Me emme pelkää, kun vaan teistä päästään.

Talbot.
Vaan teidän ei tok' meidän. Kunnon työtä
Me täällä toimimassa ollahan.

Talbot.
Vaan tottakin, se mitä
Te Dauphinille teette, kelvotointa
On Jumalan ja ihmistenkin eessä.

Isabella.
Häll kirousta polveen kymmenenteen!
Hän äidin päätä ilkastellut on.

Isabella.
Mull' kirousta, jos häll' anteeks' annan.
Ja ennenkuin hän isän valtakunnan
Saa —

Isabella.
Te heikot sielut ette tiedä,
Mit' ärtyneenä äidin sydän voi.
Me suosiaani suosin, vainojaani
Me vainon, ja sen katkerammin juuri,
Jos poikani se on, jon itse siitin.
Joll' hengen annoin, siltä myös sen ryöstän,
Jos riettahalla konnan julmuudella
Hän helmaa loukkaa, jossa maannut on.
Te jotka poikoani ahdistatte,
Teill' ei oo oikeutta siihen eikä syytä.
Mit' on hän teitä vastaan tehnyt taikka
Ees laiminlyönyt? Kunniaa ja valtaa
Te ahnehditte; häntä vihata
Mie yksin saan: sill' itse hänen siitin.

Isabella.
Te lipilaarit,
Te jotka itseänne luulotatte
Ja maailmaa, oi, kuinka teitä kammon!
Te Brittiläisil rosvokäsillänne
Tänn' kurotatte, miss' sen verta maata
Ei teillä oo, kuin hevon jalka peittää. —
Tää herttua jok' itsensä hyväks'
Voi houkuttaa, hän isiensä vallan,
Hän isänmaansa ikikammotulle
Ja vierahalle myy. — Ja yhtäkaikki
On huulillanne aina oikeus.
— Ma viekkautta kammon. Niinkuin olen,
Mun maailma nähköön.

Isabella.
On mulla luonto vilkas, veri lämmin
Kuin muillakin, ja kuninkaattareksi,
Ei varjohaltiaks' ma tänne saavuin.
Ma riemun kaiken heittäisinkö, syystä
Ett' onnen puuska nuorra, hilpeällä
Mun hourupäiseen puolisohon liitti?
Kuin henkeäin ma vapautta lemmin,
Ja kenpä tuota loukkaa — Mutta miksi
Täss' oikeuksistani ma riitelenkään?
On teissä veri sakea, ja raivo
Teill' tuttu on, vaan eipä nautinnot!
Tää herttua, jok ijän pitkän pahan
Ja hyvän vaihe'illa horjui, vihaan
Ei pysty, eikä lempehenkään oikein.
— Melun'iin lähden. Kumppaniks ja ratoks
(Osoittaen Lionelia.)
Tuo mulle antakaat ja mieltä myöden
Sitt' tehkäät! Mie Burgundilaisia
Ja Brittiläisiä en muistakkaan.

Lionel.
Sen lupaan. Kaunihimmat pojat, jotka
Me voitetaan, Melun'ihin me pannaan.

Isabella (palaten).
Te miekallanne tiette hyöriellä,
Vaan Franskalainen yksin sievistellä.

TALBOT. BURGUND. LIONEL.

Lionel.
No herrat! Paetaanko
Nyt kauvemmaksi pois, vai käännetäänkö
Jo rohkealla väkirynnäköllä
Tän päivän häväistystä torjumaan?

Burgund.
Sit' emme voi, on kansat pakotiellä
Ja miehet kaikki kammoksissa vielä.

Talbot.
On kauhu tyhjä, hetken liikutus
Vaan meidän voittanut. Se kummitus
Jon arka mieli säikyksissä nosti,
Ei, likemmältä nähden, kestäkään.
Mun neuvoni on siis, ett', päivän tullen
Me armeijamme vihollista vastaan
Taas viedään.

Lionel.
Suokaat anteeks'.
Täss' ei oo miettimistä. Takaisin
On tuota päätä kaikki saatava,
Jos iki-häväistystä emme tahdo.

Talbot.
Niin huomispäivänä jo taistelemme
Ja kauhun valhehaamu poistetaan,
Mi kansojamme huumettaa ja sortaa.
Tuon neito-pirun kanssa kaksinkimppuun
Me yhtykäämme. Meitä vastaan jos
Hän käy, no niin, niin viimis kerran meille
Hän turman tuotti nyt; vaan josko ei —
Ja tuota löylyä hän karttanee —
Niin tenhoksista armeijamme pääsee.

Lionel.
Niin, niin. Ja mulle, herra, heittäkäät
Tää helppo leikki, jok' ei verta vaadi.
Tuon kouvon elävältä tahdon ottaa,
Ja Brittiläisten leiriin, Bastardin,
Tuon hänen hellikkonsa, silmäin eessä,
Ma kansan riemuks hänen kannan pois.

Talbot.
Jos hän saatais,
En häntä suinkaan hemmotella aivo.
No tulkaat! Luontoamme uupunutta
Me huopehella virkistyttäkäämme,
Ja päivän valjetessa matkaan sitte!

JOHANNA, lippu kädessä, kyperään ja rintahaarniskaan puettuna, mutta muutoin naisen vaatteissa. DUNOIS, La HIRE, RITAREITA ja SOTAMIEHIÄ ilmestyvät ylhäällä vuoritiellä, hiipivät hiljaa eteenpäin ja tulevat kohta sen jälkeen näyttämölle.

Johanna (ympäröitseville ritareille, sillä välin kuin vielä astutaan ylhäältä alas).

On vuorten taakse päästy, leiriin tultu!
Yön hiljaisuus, mi kulkuanne suojas,
Nyt rikkokaat ja vihollisten kauhuks'
Yks' äänisesti: Jumala ja neitsyt!
Jo huutakaatte.

Kaikki (huutavat korkealla äänellä hurjasti aseitansa kalskuttaen).
Jumala ja neitsyt!

Johanna.
Nyt soitot tänne! Tulta viskatkaat!
Nyt kauhistusta liekit lisätköön,
Ja kuolon uhka kaikki saartakoon!

Dunois (pidättäen häntä).
Johanna, tehtäväs nyt tehnyt oot!
Tänn' leirin keskukseen oot meidän tuonut
Ja vainolaiset valtahamme saanut,
Vaan taisteluun äl' itse lähde nyt,
Tää hurmehetki meille yksin heitä!

La Hire.
Sie voiton tietä armeijalle näytä,
Sie lippu käissä meitä johdata;
Vaan kuolon miekkahan äl' itse ryhdy,
Sie tappelujen vilppi-jumalaa
Äl' lähde koittamaan: se silmitöinnä
Ja säälitöinnä vallitsee.

Johanna.
Ken mua
Sais estetyks'? Ken käskiääni käskis?
Siinn' nuoli lentää minne joutsi johtaa.
Miss' vaara on, Johannan olla täytyy;
Ei nyt, ei täällä kaatua mun määrä:
Mun henkeäin ei kenkään ennen ryöstä,
Kuin irrallein ma pääsen Herran työstä.

Talbot.
He eivät kuule — seisahtaa ei huoli!
On kuuliaisuus kaikki katkennut!
Kuin horna joukottakin kirotuita
Ois oksentanna, hurja luulo hemmon
Ja uljaan mieletöinnä temmaa pois;
Ma pientä parvea en asettaa
Voi vihollisten tulvaa vastaan, joka
Tänn' aaltoellen, yltyin tunkee! — Kuinka?
Mie yksin oonko selkeä ja kaikki
Muut taudin huumehesta raivoksissa?
Vai Frankki — raukkoja me paetaan,
Joist' ennen voiton saimme tuhat kerrat!
Ken, kenpä on tuo voittamaton siis,
Tuo hirmuhenki, joka sodan onnen
Saa kääntymään ja kehnon sotajoukon
Voi lampahasta leijonaksi muuttaa?
Vai velho, sankariksi teeskelenä,
Nyt tosi-sankareita säikyttää?
Vai nainen maineheni multa ryöstää?

Talbot (pistää hänen kuoliaksi).
Poijes hornaan
Sie itse! Sen tää miekka tappaa, joka
Mull' pelkoa ja karkaamista haastaa!

MONTGOMERY.

Montgomery (yksin).
Minn' riennän? Kaikkialla vainojia vaan!
Tuoll' inha johtaja, jok' uhkamiekallaan
Kuin surma itse meitä kuoloon ahdistaa,
Ja tuolla neitsyt julma, joka raivoaa
Kuin liekin voima — eikä viitaa missäkään
Tai luolan suojaa, jossa piileskellä vois!
Oi, etten koito merten taakse konsanaan
Ois saapunut! Mun mieli turhan-aikainen —
Sai kunniata halpa täältä etsimään,
Ja onni nurja kauheahan tappeluun
Mun ohjaa nyt. — Oi, josko täältä kaukana
Ma oisin kukkaisrannikolla Savernin,
Sen suojan alla, jonne multa äiti jäi
Ja hento hellä morsiankin murheesen.
(Johanna ilmestyy etäältä).
Oi mua! Mitä nään! Tuoll' on se hirmuinen!
Hän liekin pyörtehestä astuu synkkänä
Kuin hornan syvyydestä öinen kummitus. —
Minn' pääsenkään! Hän mua leimusilmillään
Jo tavottaa ja matkan päästä tarkastaa
Kuin käärme voittosaalistansa ainakin.
Mua taikasolmu kiertää kiertämistään nyt,
Niin etten kahlehista pääse minnekään!
Jos kuinka sydämeni vastaan tylkiköön,
Tuo kuolon haamu silmiäni kietoo vaan!
(Johanna astuu muutaman askelen lähemmäksi,
mutta seisahtuu jälleen).
Hän luotuu! Hänen hyökkäystään odottaa
En tahdo! Hänen polviansa syleilen
Ja henkeäni rukoilen — hän nainen on —
Kentiesi kyyneleillä hänen taivutan!

(On neitsyttä lähestymällänsä, mutta tämä astuu
urheasti häntä vastaan).

JOHANNA. MONTGOMERY.

Montgomery (lankee hänen jalkoihinsa).
Oi, malta julma! Suojatointa säästäös!
Oon miekan heittänyt ja kilven. Jalkoihis
Ma turvatoinna, rukoellen lankean,
Mull' henki suo ja lunnahia ottaos!
Mull' isä voimakas on maassa Vallis'in,
Miss' kiertäen, kuin käärme, hohto-aaltojaan
Saverné vihreöille tantereille tuo,
Ja piirikunnat laajat häntä kuulevat.
Hän suuret kullat maksaa lempi pojastaan,
Jos Franskan leirihin mun kuulee joutuneen.

Johanna.
Oi tyhmä! Surman ruoka! Neidon kynsihin,
Niin julmiin, lankesit, joist' ei oo pääsöä
Tai lunastusta toivomista konsanaan.
Jos krokodiilin suuhun oisit sattunut
Tai saalihiksi täplikkäisen tiikerin,
Jos jalopeuran pennut oisit ryöstänyt,
Sa laupeutta löytäisit ja sääliä!
Vaan kuolemaksi neitsyt aina kohdataan,
Sill' liitto ankarainen henkimaaliman,
Tuon loukkaamattoman, kanss' tehty velvottaa
Mun miekoin kaikki eläväiset tappamaan,
Jotk' eteheni tappelujen Herra tuo.

Montgomery.
On sanas kauheat, vaan silmäs hellät tok'.
Et lähemmältä hirveälle näytäkään:
Sun lempimuotos sydäntäni viehättää!
Oi, kautta hellyyden, sun sukuus juurtuneen,
Sua rukoilen. Mun nuoruuttain sa sääliös!

Johanna.
Vait su'ustain! Mua naiseks' mainita et saa!
Kuin henget vapaat, jotka niinkuin ihmiset
Ei kosi, sukupuolihin en liity mie,
Ja rautapaidan alla syön ei liikukaan.

Montgomery.
Oi, kautta rakkauden, kaikki voittavan
Ja kaikkivaltiaan, ma sua rukoilen!
On mulla hellä morsian, niin kaunoinen
Kuin sie, ja niinkuin nuori kukka hempeä.
Hän itkusilmin sulhoansa oottelee.
Jos itse toivot lempiväs ja onnea
Sen kautta saavas, ällös jaatko kahtia,
Min lemmen liitto toisihinsa kiinnittää.

Johanna.
Sa jumaloita huudat uppo-outoja,
Joist' ollenkaan en huoli. Lemmen liittoa,
Jon kautta mua rukoilet, en tunne, en
Sen palvelusta turhaa suosi milloinkaan.
Käy vastarintahan. Sua kuolo kutsuu pois.

Montgomery.
Min sääli isä-raukkaa, sääli äitiä,
Jotk' kotihini jäivät, Varmaan sullakin
On vanhemmat, jotk' onneas nyt itkevät.

Johanna.
Oi kurjan kurja! Mieleheni johdatat,
Kuin monta äitiä tääll' lasta vailla on,
Kuin monta lasta orpona, kuin montapa
On morsianta teidän tähden leskenä.
Englannin äidit hornan tuskaa vuorostaan
Nyt tuntekoot ja kyyneleitä koittakoot,
Joit' onnetoinna Franskan äidit itkivät.

Johanna.
Ken teitä maahan vierahasen käski, ken
Tänn' tantereitten ahkeruutta raastamaan,
Meit' tuviltamme tempomaan ja suojihin,
Niin rauhaisihin, sodan tulta tuottamaan?
Te turhan mielen unelmissa näitte jo,
Kuin vapaan Franskalaisen orjan häpeään
Te syöstää saitte ja tän suuren, laajan maan
Kuin purren heikon laivahanne kiinnittää!
Te hourut! Franskan kilpi ripustettuna
On Herran istuimelle: ennen tähdenkin
Te Otavasta poijes riistää voitte, kuin
Tän valtakunnan helmilöistä yhdenkään!
On koston päivä tullut: eläväisenä
Te ette merta pyhän mittaella saa,
Jon maitten jakajaksi Herra pannut on,
Ja jota riettahasti saitte viiltämään.

Montgomery (hellittää hänen kädestänsä).
Mun kuolla täytyy! Kuolo julma ahdistaa.

Johanna.
No kuole, veikko! Miksi kammot kuolemaa,
Jok' edessäs on kuitenkin? — Mua katsopas!
Ma neitsyt oon ja paimeneksi synnyin vaan!
Ei tottununna miekkahan oo hyppyset,
Jotk' ennen paimen sauvaa tyyntä kantoivat.
Vaan riistyneenä kodon tantereilta pois,
Pois isästäin ja helmasesta siskojen,
Mun täällä täytyy — toivon ääntä tottelen,
En omaa mieltä — teille tuskaks', itsellein
Ei riemuks', peikon julman lailla kulkea
Ja turmaa tuoda, turmaan tulla itsekin!
Sill' paluupäivän riemua en nähdä saa.
Ma monta, monta teistä vielä kuoletan
Ja monta leskeks' vielä teen, vaan viimeiseks'
Ma itse sorrun, kohtaloni täyttäen.
— Sie kohtalos nyt täytä myös. Käy miekkahan,
Me hengen aimo — lahjan eestä taistellaan.

Montgomery (nousee seisoalle).
Jos kuolevainen oot, kuin mie, ja miekkani
Sun ihoos pystyy, voipa munkin onnistaa
Englannin turvaks' hornaan sinut uuvuttaa.
Ma Herran armohoimiin kohtaloni tuon,
Sie, hylky, hornan enkeleitä avukses
Nyt huuda! Henkeäs käy puoltamaan!

(Tarttuu aseisin ja hyökkää häntä vastaan; sotamusikkia
kuuluu kaukaa, Montgomery kaatuu vähän aikaa taisteltuansa).

JOHANNA.

Johanna (yksin).
Sa surman suuhun riensit — Lähde matkojas!
(Kääntyy hänestä pois ja seisoo ajatuksiin vaipuneena).
Oi neitsyt suuri, mahtavia vaikutat:
Mun kättäni, niin rauhallista, karkaiset
Ja mielen hennon taipumattomaksi teet.
Mun sieluani viiltää, kättä vavistaa,
Kuin pyhyyteen se tunkisi, kun loukkaamaan
Ma vainojani uhkeata vartta käyn,
Ja miekan huotraa kiiltävää jo säikähdän;
Vaan tarvittaissa voimaa kohta saan,
Ja eksymättä säikkyneessä käissäni
Kuin eläväinen henki miekka reutoaa.

Ritari.
Haa, heittiö! Sun hetkes tullut on,
Sua, kouko julma, tappotanterelta
Oon kauvan etsinyt! Mee hornahan,
Miss' kotos on ja mistä nousit tänne.

Johanna,
Ken, kenpä sie, jon häijy henki mulle
Toi vertahan? Kuin ruhtinas sa liikut
Ja Brittiläiseltä et näytä myös:
Sun merkkinäs Burgundin vyöhyt on,
Jon eessä miekan kärjen maahan lasken.

Ritari.
Sa hylky, ruhtinaisen käden kautta
Et' kuolla ansaitsiskaan. Kirves pyövelin
Sun kurjan pääsi ruumihistasi
Sais leikata, vaan eipä urho miekka
Burgundin kuninkaisen herttuan.

Johanna.
Tuo jalo herttua oot itse siis?
(Ritari avaa silmikkonsa).
Niin olen. Kurja, säikähdä ja kammo!
Sua pirun juonet eivät auta nyt,
Oot pelkureita ennen voittanut;
Nyt miehen näet.

La Hire.
Me profetissan päätä suojelemme:
Tän rinnan miekkas ensin puhkaiskoon —

Burgund.
En tuota Circe-hylkyä ma pelkää,
En teitä liioin, jotka niin hän muutti.
Hyi, hävetkäätte, Bastard ja La Hire,
Ett' vanhan uljuutenne hornan juoniks'
Te alennatte, aseenkantajiksi
Nais saatanalle käytte. Tänne tulkaat!
Ma teitä käsken kaikkia! Se Herraan
Ei luota, joka pirun turvaa etsii.

Johanna.
Hiljaa! Hillitkäätte,
La Hire, heitä — Pranskan verta säästäkäät,
Tää taistelu ei miekkasilla pääty.
On tähtilöissä toisin suotu — Pois,
Pois toisistanne — Kuulkaat, totelkaat
Sen hengen ääntä, joka mua johtaa.

Dunois.
Miks' kättä nostamaani hillitset
Ja miekan hurmeratkaistusta estät?
On rauta paljastettu, isku lankee,
Jon kautta Franska sovitusta saa.

Johanna (astuu heidän väliinsä ja erottaa molemmat puolet kauvas toisistansa; Bastardille).

Sie syrjään astu!
(La Hire'lle).
Paikastas äl' liiku!
Ma herttuata puhutella aivon.
(Kaikki rauhotettuansa).
No kuinka, Burgund? Miss' on vihamiehes,
Jot' ahmaellen silmäs etsivät?
Tää prinssi Franskan poika on kuin sie;
Tää urho veljes on ja kansalaises;
Ma itse isänmaasi lapsi oon.
Me kaikki, joita hukuttaa sa tahdot,
Sun heimojasi ollaan — helmat kaikki
Sull' auki on ja polvet valmihit
Sull' taipumahan — sulle kärjetöinnä
On miekkasemme. Ylevältä tuntuu
Sun kasvos vainojankin kyperässä,
Ja kuninkaamme muodon niissä näämme.

Burgund.
Sa makealla liehasuulla pyydät,
Sireni, uhriasi kutsua.
Vaan minua et hurmaa. Sulkehessa
On kieles käärmehiltä korvani,
Ja silmäs leimunuolet liukuvat
Mun kelpo-pantsarini päältä pois.
Aseisihin, Dunois!
Ei haastaen, vaan lyöden taistelkaamme.

Dunois.
Nyt haastaen, sitt' lyöden. Pelkäätkös
Sa haastantaa? Se arkuutt' onpi myös,
Ja kehnonlaista asiata tietää.

Johanna.
Ei pakko vaativainen meitä tuo
Sun jalkais juureen! rukoellen emme
Sun luokses saavu. Katso ympärillesi
On Brittiläisten leiri tuhkana
Jo kuolleitanne tanner täpö-täynnä,
Sa Franskalaisten toitotusta kuulet:
On Herra ratkaissut, on voitto meidän.
Tän nuoren, kauniin laaker'oksan jaata
Me ystävämme kanssa tahdotaan.
— Oi tullos! Jalo, karkulainen, tullos
Sinn' kussa oikeus ja voitto on.
Mie, taivon lapsi, kättä sisaren
Sull' tarjoon. Puolellemme puhtahalle
Sun saada tahdon. — Taivas Franskaa suojaa.
Sen enkeleitä — niitä et sa nää —
On kuninkaamme eestä taistelussa;
He liljat käissä käyvät. Asiamme
On päivänvalkoinen kuin lippu tää,
Ja puhdas neitsyt on sen vertakuva.

Burgund.
On valheen viekas kieli hurmaavainen,
Vaan niin kuin lapsi ainakin se haastaa.
Jos häijyt henget sille sanat saavat,
Ne puhtautta apinoivat tarkoin.
Oon tarpeeks' kuullut. Aseisin! Ma tunnen,
Ett' korvani on kättä taipuvampi.

Johanna.
Mua velhoks' kutsut, hornan juonihin
Mua syypääks' lausut — Rauhaa laatia
Ja vihaa estää hornan työtä onko?
Tai voiko sopu manalasta nousta?
Mit' on niin viatointa, pyhää, suurta,
Kuin isänmaansa eestä kilvotella?
Oi, koska luonto niin on häirennyt,
Ett' taivas asiata oikeaa
Jo hylkäjää ja lemmot suosivat?
Jos otollista sulle lausun, mistä
Sen saada taisin, ellei taivon maista?
Ken lammaslaitumella luokseni
Ois tullut lapsellista paimenpiikaa
Niin korkeoihin toimiin johtamaan?
En ruhtinasten eessä seissyt koskaan,
Ja puheenlahja suulleni on outo.
Vaan nyt kun sua taivuttaa mun täytyy,
On mulla ymmärrys ja tieto suuri,
Ma maitten, kuningasten onnen nään
Mun silmieni eessä selkeään,
Ja ukonnuoli suussani on juuri.

Burgund (nostaa silmänsä häntä kohden ja katselee häntä hämmästyksellä ja syvästi liikutettuna).

Oi, kuinka on mun? Kuinka? Jumalako
Mun sydämeni ajatukset muuttaa?
— Se hellä muoto vilpistää ei voi?
Ei, ei! Jos tenhon mahti mua hurmaa,
Se taivon voima on. Mull' ääni soi,
Ett' enkeleitten Herra häntä turvaa.

Johanna.
Hän liikutettu on! Ma turhanpäiten
En rukoillut; kiukun ukkoispilvi
On hänen otsaltansa sulannut,
Ja hänen silmistänsä rauhaisista
Jo tunnon kultapäivä pilkistää.
— Pois miekat pankaat — rinta rintaa vastaan —
Hän itkee, hän on voitettu, on meidän!

(Miekka ja lippu vaipuvat hänen kädestänsä, hän rientää Burgundia kohden ja painaa häntä tulisella innolla rintaansa vastaan. La Hire ja Dunois hellittävät miekoistansa ja kiiruhtavat Burgundia syleilemään).

KOLMAS NÄYTÖS.

Dunois.
Me ystävät ja sotaveljet oltiin,
Me yhtä asiata puolustettiin
Ja kuolemahan rinnatuksin käytiin.
Tää liitto, kohtaloissa koeteltu,
Nyt naisen tähden älköön rikkuko!

Dunois.
Ihmeneittä rakastatte,
Ja hyvin tiedän, mik' on päätöksenne.
Luo kuninkaan on teidän mieli mennä
Ja neitokaista hältä lahjaks' pyytää —
Hän urhoudeltanne palkkiota
Ei kieltää voi. Vaan tietäkäät, ett' ennen-
Kuin toisen kainalossa Johannan
Ma nään —

Dunois.
Hänen luokseen
Ei silmän äkki hehku mua temmaa.
Tää mieli voittamaton naisehen
Ei koskaan taipununna, ennenkuin
Tuon taivahisen näin, joss Herran tahto
Soi Franskan auttajaks' ja mulle vaimoks',
Ja sinä hetkenä ma valan vannoin,
Ett' morsianna hänen kotihin
Ma veisin. Sillä väkevälle kelpaa
Vaan väkevä, ja leimusydän tää
Ei tyydy, ellei liity rintaan, joka
Sen voiman ymmärtää ja kestää jaksaa.

La Hire.
Kuin voisin, prinssi, urhokunniaanne
Mun vähät ansioni verrata!
Miss' kreivi Dunois käy kilpasille,
Ei tanterelle jäädä tohdi kenkään.
Vaan halpa paimentyttö puolisoksi
Ei teille käy. Se veri kuninkainen,
Jon suonissanne tiette juoksevan,
Niin alhakaista yhdistystä hylkää.

Dunois.
Hän luonnon suuren lempilapsi on,
Kuin mie, ja mulle yhden vertainen.
Hän kättä ruhtinaista halventaisi,
Hän, jok' on enkeleitten morsian,
Hän joka päänsä sulkee loistohon,
Maa-ilman kruunuloita kirkkahampaan,
Hän joka kaikki, mit' on suurta, korkeaa,
Niin piennä jalkojensa alla näkee?
Sill' ruhtinasten kaikki istuimet
Jos päällistyksiin, tähtiin asti, koottais,
Ei sinne ennättäis, miss' yllä maan
Hän seisoo majesteetissaan.

Dunois.
Ei itse
Hän päättäköön. Hän Franskan vapautti
Ja sydämeltään vapaa olkoon itse.

Kaarlo (Chatillonille).
Hän tulee? Kuninkaaks', te mainitsette,
Mua tunnustaa ja kunnioittaa tahtoo.

Chatillon.
Tääll' kuninkaallisessa kaupungissaan,
Chalons'issa, mun herrani Burgund
Sun jalkais juureen lankee. — Minun käski
Hän kuninkaana sua tervehtää.
Hän mua seuraa, itse kohta saapuu.

Chatillon.
Hän kahden sadan huovin kanssa tulee
Ja jalkais juureen tahtoo langeta;
Vaan hänpä oottaa, ettet tuota salli,
Ett' orpanana häntä syleilet.

Chatillon.
On pyyntö herttuan, ett' riidastanne
Ens' kohtelussa hiiskumallakaan
Ei mainittaisi.

Kaarlo.
Lethe-virta nielköön,
Mit' ollut on. Me riemupäiviä,
Nyt alkavia, katselemme vaan.

Chatillon.
Ja Isabella kuninkaatar rauhaan
On suljettava myös, jos siihen suostuu.

Kaarlo.
Hän mua vastustaa, ma häntä en.
On riita loppunut, kun hän sen päättää.

Chatillon.
Ja arkkipiispa sun
Ja hänen kesken, rauhan vahvistukseks'
Ja sinetiksi, rippileivän jaatkoon.

Kaarlo.
Niin taivaan autuus mulle suotakoon,
Kuin sydän käden-antoani seuraa.
No, mitä muuta vaatii herttua?

Chatillon (silmäillen Du Chatelia).
Tääll' yhden nään, jon läsnä-olo voisi
Ens' tervehdystä myrkyttää.

Kaarlo.
Niin, lähde,
Du Chatel! Kunnes herttua sun kasvos
Voi kärsiä, sa piiloksissa ollos!
(Seuraa häntä silmillänsä, kiiruhtaa sitte
hänen perässänsä ja syleilee häntä).
Oi Ystäväni! Enemmän kuin sen
Mun eestäni sa tehdä tahtoisit!

Kaarlo (Arkkipiispalle).
Tää toimeen pankaat! Kaikki vahvistamme.
Me ystävästä emme hintaa kiellä.
Te Dunois, nyt sadan ritarin
Kanss' hertuata vastaan lähtekäät.
Puunlehvät käissä sotajoukot kaikki,
Ne veljiänsä vastaan astukaat.
Kaikk' kansa juhlavaattehisin käyköön,
Ja kaikki kellot ilmaiskoon, ett' Franska
Burgundin kanssa liittyy uudestaan.
(Hovipalvelia tulee. Torvien ääntä kuuluu).
Kah! Mitä tietää torventoitotus?

Kaarlo (Sorelille).
Sa itket, Agnes! Tuskin itsekään
Tän hetken ankaruutta kestää jaksan
Kuin monta miestä kuolo korjas, ennen-
Kuin rauhallisna yhteen tulla voimme!
Vaan myrskyn raivo taukoo, synkehimmän
Yön jälkeen päivä koittaa, ja kun hetki
On tullut, heelmät myöhät kypsyvät.

Arkkipiispa (ikkunassa).
Hän ahdingossa viipyy. Ratsahilta
Hän nostetaan ja hänen jalkojansa
Ja liepeitänsä kansa suutelee.

Kaarlo.
Tää oiva kansa on, niin lemmessään
Kuin vihassansa kiivas. — Kuinka pian
Se unhottaa, ett' vanhemmat ja lapset
Tää herttua on heiltä surmannut:
On tuokiossa elin-aika pitkä!
Oi malta, Sorel! Riemus innokas
Voi häntä pistää myöskin; häntä täällä
Ei loukata, ei huolestuttaa saa.

BURGUNDIN HERTTUA. DUNOIS. La HIRE. CHATILLON ja KAKSI MUUTA RITARIA herttuan seurueesta. Herttua seisahtaa ovelle, kuningas rientää häntä vastaan, Burgund astuu kohta likemmäksi ja hankkii kumartua toiselle polvellensa, mutta kuningas ottaa hänen syliinsä.

Kaarlo.
Te meitä heijahdatte — Teitä vastaan
Me panna hankittiin — Vaan ripeät
On hevosenne.

Burgund.
Velvollisuuteeni
Ne mua toivat.
(Syleilee Sorelia ja suutelee hänen otsaansa).
Sallikaattc, serkku!
Tää oikeus on Arras'in haltialla,
Ja nainen kaunis tottumusta vanha
Ei kieltää saisi.

Kaarlo.
Kartanonne, kuuluu
On lemmen valkama ja kauppapaikka,
Miss' kauneutta kaikenlaista viihtyy.

Burgund.
Me kauppakansaa oomme, kuninkaani!
Mit' oivallista kaikkialla kasvaa,
Se Brüggen kaupungissa näytteheksi
Ja nautteheksi pannaan; eellä kaiken
On naisten kauneus tok' meille kallis.

Sorel.
On naisten lempi kallihimpi vielä;
Vaan myytävillä sit' ei nähdä missään.

Kaarlo.
Te epämainehessa ootte, serkku,
Ett' naisten suurin lahja teill' ei kelpaa.

Burgund.
Se synti mulle maksaa. Onni teidän!
On sydän teille varhain neuvonut,
Mit' olo hurja mulle vihdoin viimein!
(Havaitsee Arkkipiispan ja kurottaa hänelle kättä).
Oi arvon herra, siunausta teiltä!
Te hurskauden tiellä aina löytään:
Ken teitä etsii, oikeassa käyköön.

Arkkipiispa.
Jos koska mestarini mua kutsuis,
Oon kylliks saanut, ilomielin lähden,
Kun silmilläin tän riemupäivän näin.

Burgund (Sorelille).
Te juvelinne hukkasitte, kuuluu,
Ett' asehiksi mua vastahan
Ne ta'ottais? Kuin? Ootteko niin uljas?
Ja täyttä tottako mua vainositte?
Vaan loppunut on taistelumme nyt:
Kaikk' kadonneet nyt ilmi käyvät taas.
On juvelinne myöskin löytyneet;
Ne mulle turmioksi määrättiin,
Vaan rauhan merkkinä ne teille tarjoon.

(Ottaa seuralaisen kädestä juvelilippaan ja kurottaa
sen hänelle avoinna. Agnes Sorel katselee kuningasta
hämmästyneenä).

Burgund (pistäen komean ruusun hänen hiuksiinsa).
Miks' Franskan kruunu tää ei olla saa?
Ma yhtä mieluisalla sydämellä
Tän kassapäänne sillä kaunistaisin.
(Tarttuu hartaasti hänen käteensä).
Ja — minuun luottakaat, jos ystävää
Te joskus tarvitsette!

(Agnes Sorel purskahtaa itkuun ja astuu syrjemmäksi,
kuningaskin taistelee liikutustansa hillitäksensä, kaikki
läsnä-olevaiset luovat heltyneellä mielellä silmänsä
molempiin ruhtinaisin).

Burgund (katselee kaikkia miehestä mieheen ja lankee kuninkaan syliin).
Kuninkaani!

(Ne kolme burgundilaista ritaria rientävät samalla Dunois'in,
La Hiren ja Arkkipiispan luo ja sepäilevät heitä. Molemmat
ruhtinaat ovat hetken aikaa äänetöinnä toinen toisensa sylissä).

Burgund.
Tuon Brittiläisen
Ma kruunautin! Häntä tottelin!
Ja teitä, haltiaani, surmaan syöksin!

Kaarlo.
Ei siitä! Kaikk' on anteeks' suotu. Kaikki
Tää ainokainen hetki pyyhkii pois.
Se sattumaa, se onnen juonta ol!

Burgund (tarttuu hänen käteensä).
Ma kaikki korvaan! Mua uskokaat!
Kaikk' kärsimykset teille palkitaan,
Te valtakunnan kaiken saatte jälleen —
Maakylää pientä ei se vaille jää!

Burgund.
Uskokaat, ett' ilomielin
En kiistaan käynyt. Oi, jos tietäisitte —
Miks' ette häntä luokseni te panneet?
(Osottaen Sorelia).
En hänen itkuaan ois kestää voinut,
— Nyt hornan valta meitä toisistamme
Ei riistä, rinta rintahan kun liittyi!
Nyt paikkani ma löysin oikean:
Tän syömen luona harhatieni loppuu.

Arkkipiispa (astuu heidän väliinsä).
Te yhtynynnä ootte. Franska nousee
Kuin Feniks-lintu nuorra tuhastaan,
Ja loiston aika vastahamme koittaa.
Maan haavat käyvät kiinni, kaupungit
Ja kylät raastetut, ne raunioistaan
Niin uljahana taasen nousevat,
Ja ruoho uusi tantereita verhoo —
Vaan taistelunne uhrit, kuolon vieraat,
Ei nouse; kyyneltulva tuottamanne
On vuotanut ja vuotaneeksi jää;
On polvi kasvavainen kukkiva,
Vaan mennyt surman saalihina ol',
Ja lasten onni isiä ei nosta.
Se heelmänä on veljesriidastanne!
Siit' oppikaatte! Sodan jumalaa
Te kammokaat, kun miekan paljastatte.
On helppo suurten vaino nostattaa,
Vaan nöyränä, kuin haukka ilman teiltä
Taas miehen käille laskee, ihmis-ääntä
Tuo raivojumala ei kuulla tahdo.
Ei vasta päin, kuin äsken, taivahista
Käy avuntuoja oikeahan aikaan.

Burgund.
Oi Sire! On rinnallanne enkeli
— Miss' on hän? Miks' en häntä täällä nää?

Kaarlo.
Miss', missä on Johanna? Miksi puuttuu
Hän tänä suurra juhlahetkenä,
Jonk' itse meille tuotti?

Arkkipiispa.
Neitsyt pyhä
Ei joutohovin laimeutta kestä,
Ja ellei taivon käsky häntä vaadi
Maa-ilman markkinoille, kainostellen
Hän kansan turhaa silmäilystä karttaa!
Hän Herran kanssa haastaa luultavasti,
Kun Franskan eestä ei hän työtä tee:
Sen tähden häntä seuraa siunaus.

EDELLISET. JOHANNA, (neitsyt tulee haarniska päällä. Mutta
ilman kyperää, pää seppeleellä kaunistettuna).

Burgund.
Kuin kauhea ol' neitsyt tappelussa,
Ja kuinka rauha häntä kirkastaa!
— Johanna, oonko tahtos tehnyt? Ootkos
Nyt tyytyväinen? Suosiotas saanko?

Johanna.
Sull' itselles teit parhaan palveluksen,
Nyt siunatussa loistehessa hohdat,
Sie, joka veripunaisessa välkkehessä,
Kuin kammo kuuhut, taivahalla riipuit.
(Katsellen ympärillensä).
On monta kunnon ritaria täällä,
Ja kaikki silmät riemun tulta välkkyy,
Vaan yhden huoleisen ma tiedän tok'.
Jon riemun riehuessa piillä täytyy.

Johanna.
Hän tulla saako? Lausu, että saa!
Tee täydeks' ansios. Se sopimus
On tyhjä, jok' ei syöntä muuta varsin
Yks' vihan eine, riemun maljaan jäänyt,
Voi siunauksen juoman myrkyttää.
— Ei loukkausta moista, jota Burgund
Tän ilopäivänä ei unhottaisi.

Johanna.
Ja tahdot anteeks antaa?
Sa tahdot, herttua? — Du Chatel, tullos!
(Avaa oven ja johdattaa Du Chatelin sisälle;
tämä jää etäälle seisomaan).
On vihamiehillensä herttua
Nyt leppynyt ja sulle myös.

(Du Chatel astuu muutaman askelen eteenpäin
ja etsii herttuan silmistä vastausta).

Johanna.
On hellän herran portit aina auki,
Hän vieraitaan ei torjuu; vapaana,
Kuin taivon kansi maata ympäröitsee,
Niin armo ystävän ja vihamiehen
Myös sulkekohon; päivä sätehillään
Kaikk' avaruuden ääret valaisee,
Ja kastettansa taivas tasaisesti
Suo tantereille; mit' on oivallista
Ja taivahista saatua, se kaikki
On yhtehistä myös ja ehdotointa;
Ja laskoksissa vaan on synkeys.

Burgund.
Hän minun tehdä voi, min tahtoo vaan:
Häll' sydämeni on kuin meden vaha.
— Du Chatel, tulkaat! Teille anteeks' annan
Sa isä, ällös suuttuko, jos kättä,
Sua surmannutta, lempeästi painan.
Te tuonen henget, mulle anteeks suokaa
Ett' koston lupausta hirveää
En täytä. Siellä kuolon iki-yössä
Ei sydän liiku, ikikestävää
Ja seisovaista kaikki on — vaan toisin
On täällä päivän valkeassa laita.
Tääll' ihminen, tuo herkkätuntoinen,
On hetken valtiaisen helppo saalis.

Kaarlo (Johannalle).
Mit' enkö, neitsyt, sulle velkaa oo!
Kuin ihanasti lupaukses täytit!
Kuin nopeasti kohtaloni muutit!
Mull' ystäväni voitit, vihamieheni
Löit maahan, kaupunkini vieraan ikeen
Alt' autit pois. — Sa yksin teit sen kaiken.
Oi, lausu, kuinka sulle kostaa voin!

Johanna.
Oo laupiainen onnen päivinä
Kuin vaurionkin — loiston kukkuloilla
Äl' unhota, mit' ystäväinen maksaa:
Sen alhaisuudessas sa tuta sait.
Äl' armoa ja oikeutta kiellä
Ees halvimmaltakaan: sill' paimenen
Sun auttajaksi Herra tuotti — Franskan
Maan kaiken koota saat, saat kanta-isäks'
Ja pääksi suurten ruhtinasten tulla;
Sun oksas kirkkahammin loistavat,
Kuin valta-istuimellas ennen olleet.
Sun sukus kukostaa, niinkauvan kuin
Se kansan lemmen säilymähän saa.
Se ylpeyden kautta lankee vaan,
Ja hökkeleistä, joista avuntuoja
Nyt sulle lähti, salaisesti kasvaa
Syyn-alaisille jälkeisilles turma.

Burgund.
Oi neitsyt, hengen ilmestystä täynnä!
Jos silmäs vastaisiin voi tunkea,
Mull' su'ustain nyt lausu myös. Niin suureks',
Kuin alku ennustaa, se leviääkö?

Johanna.
Sa ylhäiseks', valt'istuimehen asti,
Teet istuimes ja vielä ylemmäksi
Sun mieles pyrkii; rakennuksen uljaan
Se pilviin nostattaa. — Vaan käsi taivaan
Sen kasvamista estää äkkiä.
Sun huonees ei sen vuoksi sorru toki!
Se neitsyessä loistokkaana jatkuu,
Ja valtikkaita, kansankaitsioita,
Sen helmasesta kukkimahan käy.
Kaks' suurta valtakuntaa heillä on,
Maa-ilma tuttu heitä tottelee,
Ja uusi myös, jon Herran käsi vielä
Tois puolla merten käymätöinten kätkee.

Kaarlo.
Oi, lausu, jos sen näet, yhdistääkö
Tää ystävyyden liitto, jonka nyt.
Me uudistimme, jälkeisemme myös?

Johanna (hetken vaiti oltuansa).
Te kuninkaat ja herrat! Vainoa
Te kammokaat! Karttakaatte riitaa,
Kun luolassaan se nukkuu, nostamasta:
Se myöhän jällen talttuu! Lapsia
Se siittää, rautahisen sukukunnan,
Ja liekki liekin voimaa kartuttaa.
— Se kylliks! Nykyisyttä riemuitkaat,
Ja vastaisuus mun peittää antakaat.

Sorel.
Sa, neitsyt pyhä, sydämeni tutkit,
Sa tiedät, loistoako etsin turhaa:
Oi, anna lempivastausta mullekin.

Johanna.
Maa-ilman suuret vaiheet näen vaan;
Sun kohtalos sa sydämessäs kannat!

Dunois.
Vaan minkä kohtalon sa itse saat,
Sa neitsyt jalo, jota taivas suosii?
Sull' hurskahalle, puhtahalle varmaan
Maa-ilman suurin onni kukkii.

Kaarlo.
Sun onnes kuninkaasi huolla olkoon!
Sun nimes Franskan maassa loistavaksi
Ma tehdä tahdon; su'ut myöhäisimmät
Sua autuaaksi kiittävät — ja kohta
Sen täyttän. Polvilles laske!
(Vetää miekan ja koskee häntä sillä).
Nouse
Nyt aatelisna! Syntys halpuudesta
Ma, kuninkaas, sun nostan — Haudassaan
Sun esivanhempas ma aateloitsen —
Sa liljan vaakunassas kantaa saat,
Sa ylhäisinten vertaiseksi käyt,
Ja veri Valois'in, tää kuninkainen,
Sun vertas korkeampi olkoon vaan!
Sun kättäs suuren suuret pyytäköön;
Ma itse puolisolle ylevälle
Sun naittaa tahdon.

Dunois (astuu esiin).
Sydämeni hänen
On alhaisuudessansa valinnut:
Tää uusi loisto, häntä ympäröivä,
Ei hänen arvoansa nosta eikä
Mun lempeäni myös. Täss' kuninkaani
Ja pyhän arkkipiispan eessä hälle
Ma ruhtinaista kättä julki tarjoon,
Jos moista ansainneeks' hän minun katsoo.

Kaarlo.
Oi neitsyt kaikkivoipa, ihmeinä
Sa kartutat! Nyt uskon, ettei mikään
Sull' mahdotointa oo. Tän rinnan uljaan
Sa voitit, joka lemmen valtaa aina
On pilkannut.

La Hire (astun esiin).
Jos Johannan ma tunnen,
On sydän nöyrä paras lahja hällä.
Hän suurten suosimusta ansaitsee,
Vaan heihin ei hän toivoansa nosta.
Hän korkeutta joutavaa ei pyydä;
Hän kunnon miehen rakkauteen tyytyy
Ja kohtalohon hiljaisehen, jonka
Ma kättä kaupaten nyt hälle tarjoon.

Kaarlo.
Sa myös, La Hire! Kaks kelpo kosiaa
Yht' urhokkaat ja kuulut. — Tahdotkos
Sa, joka vainojaani suositit
Ja maani yhdistit, mult' ystäväni
Nyt erotta? Yks hänen saada voi,
Ja kumpikin sen palkan ansaitsee.
No, Agnes sydämes nyt päättäköön.

Sorel (astuu lähemmäksi).
Ma jalon neidon näen hämillään,
Ja kainouden hehku posket punaa.
Häll' aikaa suotakoon, ett' sydäntään
Hän kuulla saisi, ystävähän luottaa
Ja rinnastansa murtaa salpaus.
On hetki tullut, jolloin sisarena
Tät' ankarata urhoneittä miekin
Voin luotua ja helmaa uskollista
Häll' kaupata. — Kuin naiset naisellista
Me ensin punnitkaamme. Päätöstämme
Niin kauvan oottakaatte.

Johanna.
Ei, Sire! Mun poskiani kainous
Ei punannut. Tän jalon rouvan kanssa
En haastaa saata, mitä miesten eessä
Ma häpeäisin. Kunniaksi mulle
On näitten urhoritarien pyyntö;
Vaan lammaslaumastain en luopunut
Maa-ilman turhan korkeuden tähden
Ja vihkiseppelettä hartoen
En vaski hankkinahan sulkeunna.
On mulla toinen toimi tykkänään
Sen neitsyt puhdas yksin täyttää taidaa.
Ma korkehimman käskyläinen olen
Ja miehen puolisoks' en tulla voi.

Arkkipiispa.
Miespuolle rakkahalle kumppaniksi
On nainen syntynyt — jos luontoa
Hän tottelee, hän taivon mieltä parhain
Myös noudattaa! Jos Herran käskyä
Sa tehdä taisit, tappotanterella
Kun sinun huusi, asees luotas laske
Ja hempeämpään sukukuntaan käänny,
Jon kieltännynnä oot, ja jot' ei pantu
Oo miekan tuhotöitä laatimaan.

Johanna.
En tiedä, arvon herra, vielä virkkaa,
Min henki mulle työksi antanee;
Vaan ajan tultua, sen ääni kaikuu,
Ja tuota kuulen. Työni täyttämään
Se mua vaatii nyt. Mun herrani
Ei otsallansa kanna kruunua
Ja voitelusta kiirehensä puuttuu,
Ei kuninkaaksi häntä puhutella.

Johanna.
Ei viivytystä, sillä kaikkialla
On vainojia tietäs sulkemassa.
Vaan halki kaikkien sun saatan tok?

Dunois.
Vaan kaikki kun on päätetyksi saatu,
Ja Rheims'ihin me voitollisna tullaan,
Oi, sallitkos mun silloin, neitsyt pyhä —

Johanna.
Jos voiton seppelellä taivas suo
Mun tästä kuolon taistelusta päästä,
On työni loppu — paimenella ei
Oo tointa muuta kuninkaansa luona.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä).
Sun hengen ääni hurmaa nyt, ja vaiti
On kiihtyneessä sydämessäs lempi:
Vaan aina ei se vaiti oo, se usko!
Taas miekka talttuu, voitto rauhan tuo:
Kas, silloin riemu kaikki rinnat täyttää,
Ja tunnot lempeämmät sydämissä,
Nyt elpyneissä, vallan saavat taas —
Ne sunkin sydämessäs vallan saavat,
Ja kaipauksen kyyneleitä itket,
Niinkuin et koskaan ennen — sydämes,
Jon taivas täyttää nyt, päin ystävää
Maan päällä kääntyy miellä rakkahalla —
Sa tuhansia onnistuttaa sait
Ja päätät yhtä onnistuttamalla!

Johanna.
Dauphin, oi ootkos taivon ilmestykseen
Jo suuttunut, kun Herran astian
Sa särkeä, tän neidon puhtahan
Maan rikkasihin tempauttaa tahdot?
Te sokeat! Te heikko-uskoiset!
Te taivon kirkkautta nähdä saatte,
Se ihmehiä teille ilmaisee,
Ja mie en teistä oo kuin nainen vaan.
Oi, voiko nainen vaskivaattehissa
Miestappeluhun ryhtyä? Voi minua,
Jos Herran kostomiekkaa käissä
Ma kantaisin ja sydämessä toki
Miespuolen rakkautta kätkisin!
Mun syntymättäkin ois huokeampi!
Ei siitä sanaakaan, se muistakaat,
Jos mua ette raivouttaa tahdo!
Jo miesten silmäkin, kun mua pyytää,
Mull' kauhistukseks' on ja saastutukseks'.

Johanna.
Käsky anna
Ett' sotatorvi taasen kaikukoon!
Tää hiljaisuus mua ahdistaa ja painaa!
Se uupumasta nostaa jällehen,
Se työhöni mull' uudet voimat lainaa,
Mua sallimaani kohden temmaten.

Johanna (innoksissa).
No eija! Siteistään nyt sielu pääsee.
Aseisin! Ma joukot järjestän.

Kaarlo.
La Hire,
Sa häntä seuraa — Rheims'in eessä vielä
Me kruunustamme kiistaella saadaan!

Kaarlo.
Burgund,
En teitä kiihota. Nyt päivä on
Niin monta turman päivää palkita.

Kaarlo.
Edellänne
Ma itse kuljen tiellä kunnian,
Ja kruunun saantikaupunkimme eessä
Ma kruunun voitan. — Agnes, ritaris
Jäähyväiset sull' lausuu!

Agnes (syleilee häntä).
En itke enkä sinun tähtes pelkää,
Ma uskon vaakuudella tähtiin katson.
Niin monta armotyötä taivas ei
Meill' tehnyt ois, jos meiltä vaatis verta.
Ma Rheims'in kartanoissa herroain
Saan helmaella voitollisna kerta.

(Torvet raikkuvat rohkeaa toitotusta, joka näyttämöä muutettaessa vaihtuu hurjaksi sotamelskeeksi; soittokunta alkaa näyttämön avoinna ollen soittaa, ja sotatorvien ääni kuuluu näyttämön takaakin).

(Näyttämö muuttuu aukeaksi maisemaksi, jota puut ympäröitsevät. Soiton kestäessä nähdään sotamiesten kiiruhtavan teaterin ylitse peräpuolelle näyttämöä).

Talbot.
Tänn' puitten alle mua saattakaat,
Ja tappeluhun jällen kääntäkäät:
Ma apumiestä kuollaksein en kaipaa.

Fastolf.
Oi onnetointa, surkeata päivää!
(Lionel astuu esiin).
Oi mitä nähdä saatte, Lionel!
Tääll' päällikkömme kuolinhaavaa potee.

Lionel.
Sen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi!
Ei aikaa uuvuksissa maata nyt.
Pois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne,
Niin mahtavalla, luonto karkaiskaat.

Talbot.
Ei turhaa! Koston päivä tullut on,
Jok' istuimemme Franskan maalla murtaa.
Ma tappelussa hurjimmassa tyhjään
Kaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt
Ma nuolen iskemänä loijun, enkä
Voi nousta milloinkaan. — Rheims kadotettu
On, Parisia auttakaatte siis!

Lionel.
Dauphinin kanssa on se liittoon käynyt;
Sen tiedon lentoviesti tuotti äsken.

Talbot (temmaa kääreen auki).
Niin vuotakaatte virrat purpuraiset,
Tää päivä kirkas mua inhottaa.

Lionel.
En jäädä ehdi. — Fastolf, päällikkömme
Te suojaan saattakaatte: kauvan aikaa
Me tällä paikkaa emme kestää voi.
Pois kaikkialta meikäläiset karkaa,
Ja hillitöinnä neitsyt rynnistää —

Talbot.
Sa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy;
Ei typeryyttä voita jumalatkaan!
Sa, järki, taivahisen päästä saatu,
Maa-ilman viisas luoja, tähtien
Tien johtaja, oi, missä valtas on,
Jos typeryyden raivohevon häntään
Niin takerruit, ett', turhaan huutaen,
Tuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun
Sun, silmät auki, syöstä täytyy vaan!
Se kurjan kurja on, jok' ylhäisen
Ja suuren eestä miellä viisahalla
Saa elämänsä altiiks! Houkkiolle
Maa-ilma kuuluu. —

Talbot.
Jos meidät urhona
Ois urhot voittaneet, vois lohdutukseks'
Meill' olla sallimus, jok' ensinkään
Ei pyöreänsä kierämästä lakkaa —
Vaan ilki-juonen tähden uupua!
Tää vieras elämämme eikö voinut
Ois julkisemmin päättyä.

Lionel (kurottaa hänelle kättä).
Mylord!
Jää hyvästi! Kun tappelusta päästään,
Teill' kyynelvelkaa maksan, elävänä
Jos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu,
Jok' oikeutta tappotanterella
Viel' istuu arpojansa puistaen.
Tois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt
On pitkän ystävyyden suhteen ero.

Talbot.
On kohta loppu, maalle ikuiselle
Ma tomurahdut annan, jotka tuskan
Ja riemun vuoks' ma ruumihiksi sain —
Ja mahtavasta Talbotista, joka
Maa-ilman mainehellaan täytti, muuta
Ei jää kuin kouran täysi multaa. — Niin
Käy ihmisen — ja voitto ainoa,
Jon elon taistelusta saavutamme,
On varma tieto mailman tyhjyydestä
Ja harras kammo niihin kaikkihin,
Mit' arvokasta oil ja suurta meistä.

Kaarlo (havaiten Talbotin).
Kah, kenpä tuossa vastenmielisesti
Jäähyväisiä auringolle heittää?
Se hankinnaltaan halpa mies ei oo.
Hänt' auttakaat, jos apu häll' on hyödyks'.

Fastolf.
Pois, Burgund! Urhon viime silmäystä
Ei haahmo petturin saa myrkyttää!

Dunois.
Oi Talbot julma! Voittaa mahdotoin!
Kah, mahdatkos niin ahtahasen paikkaan,
Ja Franskan laaja maa sun roima-mieltäs
Ei voinut tyydyttää. — Nyt vasta, Sire,
Ma kuninkaaksi teitä tervehdän:
Niin kauvan otsallanne kruunu horjui,
Kuin tuossa ruumihissa henki liikkui.

Kaarlo (kuollutta äänetöinnä katseltuansa).
On ylhäisempi hänen voittanut,
Me emme! Franskan tanterella nukkuu
Hän niinkuin urho kilvellänsä, jota
Ei jättää tahtois. Pois hän kantakaat!
(Sotamiehet nostavat ruumiin maasta ja kantavat sen pois).
Häll' rauha olkoon! Oivan muistomerkin
Hän saakoon! Franskan sydämessä, jossa
Hän urhotyönsä päätti, hänen luunsa
Myös kätkyköön! Niin kauvas miekallaan
Ei kenkään tunkenut. Se paikka, missä
Hän löytään, hautakirjoituksen antaa.

Kaarlo (antaa miekan hänelle takaisin).
Ei tunnon työtä
Ei sota julma estä, vapaana
Te haltianne hautaan saattakaat.
Du Chatel — Agnes pelkää, tuskastaan
Hän päästäkäät ja tieto viekäät, että
Me eletään ja voiton saimme; Rheims'iin
Hän loistehella saattakaat!

Dunois.
Voi meitä! Missä on hän? Turmaa pelkään!
Oi tulkaat, tulkaat häntä auttamaan. —
On into hänen liian kauvas vienyt.
Hän saarroksissa yksin taistelee.
Ja ylivoiman eessä uupuu vihdoin.

Autio seutu, toinen osa sotatannerta. Rheims'in tornit näkyvät etäältä auringon valaistuksessa.

RITARI ihan mustissa tamineissa, silmikko silmäin edessä.
JOHANNA ajaa häntä takaa, karkottaen hänen etupuolelle
näyttämöä, johon hän seisahtaa neitsyttä odottamaan.

Johanna.
Nyt, ilkipintainen, sun juones huomaan!
Mun valhekarkailulla tappelusta
Oot houkutellut, monta Brittiläistä
Sen kautta kuolemasta auttain. Vaan
Nyt turmio sun itses sauttaa.

Musta Ritari.
Miksi
Mua tavotat ja kintereissäni
Niin hurjapäänä kuljet. Minun ei
Oo määrä sinun miekkas kautta kuolla.

Johanna.
Sua sydämeni pohjukasta kammon,
Kuin yötä, jonka muodon lainasit.
Sua maalimasta pyyhkimähän pois
Mua vihan kiihko vaatii ankarasti.
Ken ootkaan? Silmäs näytä. — Talbot'in
Jos tappelussa kaatuvan ma nähnyt
En ois, sun Talbot'iks' ma luulisin.

Musta Ritari.
Johanna
D'arc! Rheims'in porttiloille tunkenut
Oot voiton lentimillä. Kunniaas
Jo tyydy. Laske onni, joka sua
Kuin orja palvellut on, ennen kuin
Se suutuksissa karkaa: vakavuutta
Se kammoo, isäntänsä pettää aina.

Johanna.
Miks' kesken kulkuani käsketkään
Mun seisahtaa ja työni heittää. Sen
Ma täytän, lupaukseni ma suorin.

Musta Ritari.
Sua vastustaa ei auta. Taistelussa
Jok' ainoassa voitat. — Taisteluun
Äl' lähde toki. Varotusta kuule!

Musta Ritari.
Kas, tuolla nousee tornin korkehin
Rheims, matkas määrä — hiippakirkkojen
Näät välkkyvän: sinn' loistehella riennät,
Sun kuninkaasi kruunaat, lupaukses
Sa suoritat. — Vaan käännä takaisin!
Äl' lähde sinne! Varotusta kuule!

Johanna.
Ken oot sa valhekieli liukas, joka
Mua säikyttää ja huumauttaa pyydät?
Kuin rohkenitkaan väärää ennustusta
Mull' viekkahasti lausua!
(Musta ritari koettaa paeta, mutta neitsyt astuu hänen tiellensä).
Ei, vastaa
Mull' puolestas, tai kuole tuohon paikkaan.

Musta Ritari (koskee häntä kädellänsä, neitsyt jää järkähtämättä seisomaan).

Johanna.
Tuo eläväinen ei. Se valhe-haamu
Ol' tuonelasta, henki ilkeä,
Jok' allikosta tulta suitsuvasta
Nous' säikäystä mulle tuomaan. Keitä
Ma Herran miekan kanssa pelkäisin?
Ma voitollisna tieni käydä tahdon,
Ja vaikka horna itse ahdistaisi,
Se rohkeuttani ei lannistaisi!

LIONEL. JOHANNA.

Lionel.
Käy taisteluhun hylky. — Molemmat
Me elävänä emme täältä lähde.
Sa uljahimmat meistä lyönyt oot;
On Talbot jalo suuren elämänsä
Mun helmahani heittänyt. — Sen sulle
Ma kostan taikka kuolen itse. Mutta
Ett' tietäisit, jos elän taikka kuolen,
Ken kunniaa sull' tuo — Oon Lionel
Englantilaisten viime päällysmies,
Ja voittamatta miekkani on vielä.
(Hyökkää häntä vastaan; hetken taisteltua
neitsyt lyö miekan hänen kädestänsä).
Oi, onnen juonta!

Johanna (tarttuu takaa päin hänen kyperätöyhtöönsä ja temmaa kyperän hänen päästänsä, niin että kasvot paljastuvat ja sivaltaa samassa oikealla kädellänsä miekan häntä tappaaksensa).

(Katsoo häntä silmiin; tulee hänen silmäyksestänsä liikutetuksi,
jää järkähtämättä seisomaan ja antaa sitte käden hiljaa vaipua).

Lionel.
Miks' emmit? Miksis kättäs viivytät?
Vie henki myös, kuin kunniankin veit;
Sun käissäs oon, en säästämystä pyydä!
(Neitsyt viittaa häntä pakenemaan).
Ma karkuun lähtisinkö? Hengestäin
Sua kiittäisinkö? Ennen kuolen!

Johanna (silmät toisaalle käännettynä).
En muistaa tahdo ollenkaan, ett' henkes
Mun vallassain on ollut.

Lionel.
Sua kammon, lahjaas kammon. Säästämystä
En pyydä — Tapa vihamiehes, joka
Sua tappaa tahtois.

Lionel (astun häntä lähemmäksi).
Englantilaiset kaikki tappelussa
Sun tiedän tappavan — Miks' minua
Vaan säästät?

Johanna (nostaa äkkiä miekan häntä vastaan, mutta laskee, häntä silmiin katsottuansa, sen kiiruusti alas).

Johanna (tuimimmassa tuskassa).
Oi, mitä tehnyt oonkaan!
Ma lupaukseni oon rikkonut!

Lionel (katselee häntä säälien ja astuu lähemmäksi).
Oi tyttö raukka! Sua surkutan.
Mua liikutat; mull' yksin jaloutta
Oot osottanna; vihani ma tunnen
Jo lauhtuvan, ja heltyä mun täytyy!
Ken ootkaan? Mistäs tulet?

Lionel.
Sun nuoruuttas, sun kauneuttas säälin!
Sun silmäs sydämeeni tunkevat.
Sua auttaa tahtoisin — Vaan lausu, kuinka?
Käy, kauheasta yhtyydestä luovu —
Nuo sota-aseet heitä!

Lionel.
Voit autetuksi tulla. Mua seuraa!
Sua auttaa tahdon, älä viivy vaan.
Sun tähtes huolen tunnen haikean
Ja halun oudon sua auttamaan —

Dunois.
No juoskoon!
Johanna, oikeus on voiton saanut.
Rheims porttilonsa avaa, riemastellen
Kaikk' kansa kuningasta vastaan käy.

Dunois.
Hän haavotettu on — Pois pantsari —
Se kyynär'varsi on — ei haava suuri.

NELJÄS NÄYTÖS.

Juhlallisesti koristettu sali. Pylväät ovat kukkaiskiehkuroihin puetut; näyttämön takaa huilun ja torven soittoa.

JOHANNA.

Johanna.
On myrsky laannut, miekka käistä vaipuu,
Ja karkeloiksi vaarat vaihtuvat,
Tiet, tanhuat nyt riemu-ääntä raikuu,
Kaikk' alttarit ja kirkot loistavat,
Ja lehvät nuoret voittokaariks' taipuu.
Ja kiehkuroita pylväät kantavat;
Tää laaja Rheims ei riitä vierahille,
Jotk' aaltoellen käyvät juhlasille.

Ja yksi riemutunto rinnat täyttää,
Ja yksi aatos mielet hallitsee.
Ja riitaveljet ystävyyttä näyttää
Ja innostuksen maljaa maistelee.
Ken Franskan kieltä huulillansa käyttää,
Se Franskan nimeä nyt uljailee:
Nyt uuden hohdon kruunu vanha voittaa,
Ja Kaarloansa Franska kunnioittaa.

Vaan mull', jok' oon tän loiston tuottanunna,
Mull', mulle ei se tyydytystä saa;
Mun mieleni on suurin muuttununna,
Ja voiton juhlia se karkoaa,
Se Brittiläisten luo on kulkenunna
Ja silmä vainolaista tarkastaa;
Mun ystäviltä täytyy piileskellä
Ja rinnan raskas velka kätkiellä?

Ken? Miekö? Miekö syömessäin
Nyt miehen muodon kantaa voisin?
Mie, miekö, taivas mielessäin,
Maailman rakkautta joisin?
Mie, Franskalaisten auttaja,
Mie, Herran sanansaattaja,
Mie vainoojata armastaisin?
Sen auringolle ilmottaisin,
Ja häpeään en kuoliskaan?

Voi, voi! Säveleitä näitä!
Mua kuinka hurmaavat!
Hänen muotoaan ne tuovat.
Hänen ääntään soittavat!
Oi jos myrsky taasen entäis.
Nuolet ympärilläni lentäis,
Missä kuolo raivoaa!
Mieltä saisin rohkeaa!

Äänet hellät, sointu kaunis
Sydäntäni kiedottaa!
Voiman kaiken rinnassani
Huoliks' herttaisiksi muuttaa,
Kaihon kyyneliksi uuttaa!

Hänt' oisko tappaa tarvinnut? Oi kuinka
Sen tehdä taisin, häntä silmähän
Kun näin? Ei, ennen omaan rintanani
Ma kalvan syössyt oisin? Väärin ol'ko,
Ett' ihmisyyttä tunsin? Syntiäkö
On sääli? — Sääli! Kuulitkos sen ääntä,
Kun surman saalihiksi toiset syöksit?
Se ääni miks' ei soinut. Wales'ilainen,
Tuo hemmokas, kun henkeänsä pyysi?
Oi sydän! taivon valkeutta peijaat,
Kun säälin ääntä kuullehesi kiistät.

Miks' hänen silmähänsä katsoa,
Miks hänen kasvojaan mun nähdä täytyi?
Oi onnetoin! Kun katselit, sun velkas
Jo alkoi. Sokeoita Herra käyttää;
Sun umpisilmin tuot'ois tullut täyttää!
Kun katselit, sun Herra hylkäs pois,
Ja hornan alho, sulle aukes!

Sauva hurskas! miksi, miksi
Miekkahan sun vaihdoin pois!
Tammi pyhä! etten ääntäs
Milloinkaan ma kuullut ois!
Taivon neitsyt! ettet mulle
Tullut oisi konsanaan!
Kruunus korjaa, siit' en sulle
Ylistystä annakaan.

Taivon näin ma avonaisna,
Autuasten kasvot näin!
Maassa viivyn hehkuvaisna,
Taivas taantuu mielestäin!
Miksi työtä raskahinta
Tahtos tuima mulle toi!
Voiko puutua se rinta,
Jolle taivas tunnon loi?

Voimas jos sa tahdot näyttää,
Voitpa puhtaina käyttää,
Enkeleitä, heimojas,
Saada loistohuoneestas,
Autuaita, joit' ei vaiva
Sorra, eikä tunto kaiva!
Toimestaan siis neito päästä,
Paimentyttö heikko säästä!

Huolinko ma tappeluista,
Taisteluista valtiain?
Viatoinna vuoriloilla
Lampahissa kuljin vain.
Mutta sieltä pois mun ryöstit,
Ruhtinasten seuraan veit,
Synnin suuhun niin mun syöstit,
Syylliseksi itse teit!

AGNES SOREL. JOHANNA.

Sorel (tulee syvässä mielenliikutuksessa; nähden neitsyen hän kiiruhtaa esiin ja lankee hänen kaulaansa; vähän mietittyänsä hellittää hän äkkiä pois ja lankee hänen jalkainsa juureen).

Johanna (hankkii nostaa häntä seisoalle).
Nouse!
Mik' on sun? Itses unhotat ja mun.

Sorel.
Oi salli! Riemun pakko jalkoihis
Mun viskaa — sydämeni tunnontulvaa
Mun Luojan eessä täytyy tyhjentää:
Sun haahmossas ma häntä palvelen,
Sie taivon enkelinä herrani
Toit Rheims'ihin ja kruunun hälle annat.
Mit' ennen hurmoksissakaan en nähnyt,
Käy täydeks'! Saattojoukko valmistuu,
On jnhlahankkinassa kuningas,
Ja koossa päärit, kruunun mahtavan
Sen arvomerkkilöitä kantamassa;
Päin hiippakirkkoa jo kansa tulvaa,
Ja riemastusta kuuluu, kellot soivat.
Tät! onnenrikkautt' en kantaa voi!
(Johanna auttaa häntä hiljaa seisoalle. Agnes Sorel hillitsee
itsensä hetkeksi, katsellen neitsyttä tyyskemmin silmiin).
Yks'vakaiseksi, jäykäks' aina jäät;
Luot onnea vaan onnea et maista.
On rintas kylmä, riemujamme hylkäät,
Oot taivon kirkkautta nähdä saanut,
Ja mailman onni sydämees ei koske.
(Johanna tarttuu kiireesti hänen käteensä,
mutta hellittää siitä äkkiä taas).
Oi, joska tuntisit, jos nainen oisit!
Paa poijes taminees, on sota loppu,
Käy su'un hempeämmän puolle taas!
Sua sydämeni säikähtää, niinkauvan
Kuin ankara sa oot kuin itse Pollos.

Sorel.
Asees riisu!
Pois tamineesi heitä! Rakkaus
Ei rautapaidan alle päästä voi,
Oi, nainen oo, ja rakkautta tunnet.

Johanna.
Ne riisuisinko? Nytkö? Kuolemalle
Ma rinnan tahdon paljastaa! Ei nyt!
— Oi, joska vaski seitsenkertainen
Mua juhliltanne itseltänikin suojais!

Sorel.
Kreiv' Dunois sua pyytää. Sydän jalo,
Jok' urhotöille vaan ja kunnialle
On altis, sulle hartahasti hehkuu.
Oi, ihanaa on urhon lempi saada,
Vaan ihanampi vielä häntä lempiä.
(Johanna kääntyy kauhistuksella pois).
Sa häntä kammot! — Hant'et lempiä
Vaan taida — Häntä kammoisitkos! Kammoks'
Se onpi, joka hellikkomme ryöstää,
Vaan hellikosta sie et tiedäkään!
On mieles tyyni — tuntea jos voisit —

Sorel.
Mit' onnestas vois vielä puuttua?
Oot sanas täyttänyt, on Franska vapaa,
Sun kuninkaasi voitollisna tuonut
Oot Reims'ihin ja mainioksi tullut;
Sua suuri kansa kiittää, kunnioittaa;
Sun ylistystäs kilvan veisataan,
Sie juhlan jumalattarena oot;
Ja kruunu päässä itse kuningas
Ei julkisemmin loista.

Sorel.
Mikä
Sun on? Mik' outo mielenmuutos tää?
Ken rohkeasti katsahtaa nyt tohtis,
Jos silmät maahan luoda sunkin täytyy?
Mie kainostella saan, mie, joka tunnen
Niin pieneks' itseni ja sinuhun,
Sun urhovoimahas en nousta taida!
Oi tunnustanko heikkouteni
Sull' tykkänään? Ei isänmaamme onni,
Ei valta-istuimemme uusi loisto,
Ei kansalaisten ylpeys ja riemu
Saa sydän-raiskoani sykkimään.
Yks' ainoa sen täyttää solkenansa:
Tää yksi tunne siihen mahtuu vaan:
Hän palvelusta saa, hän siunataan,
Nää kukkaset, ne hälle kylvetään,
Ja hän on mun, mun armahani on.

Johanna.
Oi miekkoinen! Oi autuas! Sa lemmit,
Miss' kaikki lempivät! Sun sydämes
Saat ilmi tuoda, ihastukset virkkaa
Ja inhimisten eessä julki näyttää!
Tää kansan juhla lempes juhla on,
Nää joukot kaikki, jotka kaupungissa
Nyt tunkevat, sun mielenliikutustas,
Ne tuntevat, sen tehden pyhemmäksi;
Sie seppeleitä saat ja riemastusta,
Sie kansan innostukseen yhdistyt,
Sie kaikki voittavaista armastat,
Ja mitä näät, on lempes heijastusta.

Sorel (lankee hänen kaulaansa).
Oi, mua ymmärrät! Oi, väärin sua
Ma tuomitsin, ei lempi outo sulle,
Min tunnen, mahtavasti lausut sie.
Nyt pelvostansa sydämeni pääsee
Jo empimättä sua vastaan kiitää —

Johanna (temmaa itsensä irki hänen syleilyksestänsä).
Ma heitä! Ruttolähisyyteni
Sua saastuttaa! Oo onnellinen lähde!
Suo yöhön synkeähän vaurioni
Ja kauhistukseni ja häpeäni
Mun kätkeä —

Sorel.
Mua säikäytät, sua
En ymmärrä; vaan ymmärsinkö koskaan?
En, sulkehessa rintas synkkä multa
Ain' ollut on. — Ken pyhän sydämes,
Ken puhtaan sielus säikähdystä arvais!

Johanna.
Sie pyhä oot! Sie puhdas! Sydämeeni
Jos silmäs nähdä voisi, vihollisna
Ja pettäjänä pois mun syöksisit!

Dunois.
Sua, neitsyt, tavoitamme. Valmihina
On kaikki; kuninkaamme tahto on,
Ett', lippu käissä hänen eellään kuljet;
Saat ruhtinasten joukkoon liittyä
Ja häntä lähimmäisnä käydä: sillä
Ei kiellä hän, ja koko maalima
Voi todistusta kantaa, että sulle
Tän päivän kunnian hän myönnyttää.

La Hire.
Täss' lippu onpi. Siihen tartu, neitsyt!
Sua ruhtinaat ja koko kansa oottaa.

Dunois.
No kenpä? Kellä kättä kelvollista
On, niinkuin sulla tuota kantamaan.
Se tappelussa kanssas kulki, sitä
Nyt rauhan tiellä kaunisteena kanna.

La Hire.
Mik' on sun? Omaa lippuas
Sa säikähdät. — Oi, katso tuota oikein!
(Levittää lippua).
Se on se, jota voitollisna kannoit.
On taivon kuninkaatar seisomassa
Maanpallon päällä siinä: sillä niinpä
On pyhä äiti sulle neuvonut.

Johanna (kauhistuksella lippua katsellen).
Hän on se, hän! Niin mulle ilmestyi hän.
Oi, kuinka kulmiaan hän synkistää,
Ja vihantulta julmin silmin iskee!

Sorel.
Hän haltioissaan on! Oi malta mieles!
Oi toivu! Olevaisia et nää!
Se maalikuva pettäväinen on,
Hän itse taivon kuoriloissa kulkee!

Johanna.
Oi julma, käytkö rankaistusta tuomaan?
Mua ruhdo, raasta, tartu ukonnuolees
Ja syntiraskas pääni sirkaleiksi lyö.
Oon liiton rikkonut, sun pyhän nimes
Oon pilkaks' tehnyt, suurin solvaissut!

Du Chatel.
Mitä aattelen en virka.
Oi että kaikki tehty oisi, että
Jo kruunu päässä kuninkaamme ois?

La Hire.
Kuin? Onko kammo, jonka lippu nosti,
Jo itseheskin tarttununna? Anna
Englantilaisten tuota säikähtää,
Se vainoojille kauhistusta liehuu,
Vaan ystäville on se armias.

Johanna.
Niin ystäville on se armias,
Vaan vainolaisten päälle kauhun tuottaa.

(Tunkevat hänelle lippua; hän ottaa sen käteensä kovasti
vastusteltuansa ja lähtee liikkeelle; toiset seuraavat
häntä).

Perällä paljon katselijoita; niitten joukossa BERTRAND,
CLAUDE MARIE ja ETIENNE astuvat esiin, sittemmin myöskin
MARGOT ja LOUISON. Kruunausmarssin säveleitä kumisee etäältä.

Bertrand.
Jo soitto kuuluu! Kohta luotuvat!
No kuinka? Kiivetäänkö portahille
Vai koitetaanko eemmäs tunkea,
Ett' juhlaretki oikein nähdä saadaan?

Etienne.
Ei auta. Kaikki raitit ihmisiä,
Niin ratsahin kuin vaunuloissa, kuohuu.
Ei, liittykäämme näihin huoneisin,
Täält' estämättä retken kulkua
Me nähdä voimme.

Claude Marie.
Onpa aivan niin,
Kuin puoli Franskaa täällä koossa oisi;
Niin vahva virta on, ett' meidänkin
Se Lothringista kaukaisesta tänne
On temmannut!

Bertrand.
Ken laaksossansa nyt
Vois jouten istua, kun isänmaassa
Niin mahtavia sattuu! Yltä kyllin
On työtä maksanut ja verta, ennen-
Kuin kruunu oikeahan päähän joutui!
Ja kuninkaamme synnynnäinen, jolle
Nyt kruunu annetaan, ei huonompaa
Saa juhlasaattoa kuin vieras, jonka
Parisilaiset Saint Denis'ssa kruunas!
Se mies ei ole, joka juhlaa hylkää
Ja kuninkaall' ei huuda: eläköön!

Margot.
Loistehessa hänen
Me nähdä saamme, saamme lausua:
Se Johannamme, sisaremme on!

Louison.
Ma tuota uskoa en taida, ennen-
Kuin hänen silmin nään, ett' sankari,
Jok' Orleans'in neitsyeksi huutaan,
On sisaremme, meiltä hukkaan mennyt.

HUILUN- ja TORVENSOITTAJAT alottavat juhlasaaton; niitten perässä tulee LAPSIA, valkoisissa vaatteissa, lehvät kädessä; sitten kaksi SANANSAATTAJAA; sitte järjestyksessä joukko PERTUSKAMIEHIÄ ja RAATIHERROJA; sen jälkeen kaksi MARSALKKIA, sauvat kädessä; BURGUNDIN HERTTUA, kantaen miekkaa, DUNOIS valtikan kanssa, muita YLIMYKSIÄ, kantaen kruunua, valtio-omenaa ja tuomarin sauvaa sekä toisia, kantaen uhrilahjoja; niitten perässä RITARI täysissä tamineissa sekä KUORIPOIKIA suitsutus-astian kanssa; sitten kaksi PIISPAA pyhän voidepullon kanssa ja ARKKIPIISPA kristuskuvan kanssa; häntä seuraa JOHANNA, kantaen lippua. Hän kulkee alla päin ja epävakaisin askelein; sisaret osottavat hämmästystä ja iloa, kun näkevät hänen. Hänen perässänsä tulee KUNINGAS kunniataivaan alla, jota neljä PARONIA kantaa, sitte HOVILAISIA ja viimeiseksi SOTAMIEHIÄ. Kun juhlasaatto on kirkossa, marssi taukoo.

LOUISON. MARGOT. CLAUDE MARIE. ETIENNE. BERTRAND.

Claude Marie.
Häntä, joka
Tuoll' kultahankkinassa, lippu käissä,
Käv' eellä kuninkaan?

Louison.
Ja meitä ei hän tuntenut, ei luullut!
Ett' siskorinnat täällä sykkivät!
Hän maahan katsoi, kalvealta näytti
Ja säikähdellen lippuansa kantoi —
Ma riemuita en voinut häntä nähden.

Margot.
Ma suuruudessa, loistehessa nähnyt
Oon sisaremme. — Kenpä unissaan
Ois aatellut ja ounastellut, kun
Hän paimenessa vuorillamme kulki,
Ett' moista kirkkautta hälle syntyis.

Louison.
Tää isän unta, Rheims'in kaupungissa
Ett' sisartamme kumarrella saadaan.
Kas, tuolla kirkko, jonka unissaan
Hän näki, kaikki toteen käynyt on.
Vaan surkeoita isä näki myös!
Mua huolettaa, niin suurra häntä nähden!

Louison.
Meihin ei
Hän enää kuulu; ruhtinasten luona
On hällä paikka — Keitä oommekaan,
Ett' hänen loistohonsa tunkisimme?
Hän vieras ol', kun meidänkin hän ol'!

Bertrand.
Kuningaskaan
Ei meitä hylkää! Ystävällisesti
Hän alhaisinta tervehtää. Jos kuinka
Hän noussut oisi, häntä ylhäisempi
On kuninkaamme.

THIBAUT tulee, mustissa vaatteissa. RAIMOND
seuraa häntä, tahtoen häntä pidättää.

Raimond.
Oi älkäät, isä, ahdinkohon käykö!
Tääll' ihmisiä hilpeöitä näätte,
Ja nurjuutenne juhlaa häiritsee.
Oi tulkaat! Kaupungista lähtekäämme!

Thibaut.
Oi huomasitkos, kuinka jalka horjui.
Kuin kalvea hän ol' ja riutunut!
Se kurja kohtalonsa tuntee; nyt
On avun hetki, tuota käyttää tahdon.

Thibaut.
Ma hänen heijahdan, ma hänen syöksen
Pois valhe-onnestaan; niin, väkisin
Ma hänen Herran luokse saatan, josta
Hän poijes luopui.

(Johanna syöksee kirkosta ilman lippua, kansa tunkee
häntä kunnioittamaan ja suutelee hänen vaatteitansa,
väen ahdinko pidättää häntä perällä).

Tuoll' on hän! Kalveana pyhyydestä
Hän syöksee. Tuska hänen sieltä temmaa.
Se taivon oikeus on, joka häntä
Nyt saavuttaa!

Raimond.
Jää hyvästi! Ma teitä
En eemmäs seuraa! Täynnä toivoa
Tänn' ennätin, ja täynnä huolta lähden.
Ma tyttärenne nähdä sain ja tunnen,
Ett' uudestaan hän multa hukkaan joutuu.

Johanna (on torjunut kansan luotansa ja tulee esiin).
En jäädä voi — Mua henget väijyvät,
Kuin Herran voima urvut kaikuvat,
Ja päähäni nuo kirkon holvit lankee;
Mun taivas-alle täytyy! Pyhyyteen
Jäi lippu multa, siihen sormillani
En konsanansa koske! Ol'pa juuri
Kuin siskoseni armahat, kuin Margot
Ja Louison, ois unen-näkönä
Mun silmieni eessä kulkeneet —
Se pettäväinen ilmestys ol' vaan!
He kaukana, he siintämättömissä,
Kuin puhtaus, kuin lapsen onni multa!

Johanna.
Ei harhausta tuo — Ma teidät nään,
Sun, Louison, ja sunkin, Margot'ini!
Tääll' ihmis-rikkahassa autiossa
Ma siskorinnat lempiväiset kohtaan!

Johanna.
Ja lempi teidän tänne johdattaa,
Niin kauvas, kauvas! Ette suutu mulle,
Vaikk' lemmetöinnä, hyvästittä lähdin!

Margot.
Sun mainehes, mi mailmaa liikuttaa,
Mi nimes kaikkein huuliloille saattaa,
On laaksostamme meidän nostanut
Ja juhlan viettehesen tänne tuonut.
Sun kirkkauttas katsomaan me tultiin,
Ja yksin emme oo!

Johanna.
Oi eikö? Lastaan eikö
Hän nähdä tahdo? Siunaustaan eikö
Hän antanut?

Johanna.
Miks' ei?
Te hämmennytte! Maahan katselette!
Oi, lausukaat, miss' isä on?

Louison.
Oi lohdu! Isän ennushengen tunnet!
Hän taasen rauhottuu, kun meiltä kuulee,
Ett' onnellisna oot.

Margot.
Niin, onellisna
Tok' ootkin? Muut' et olla voi, niin suurra
Ja arvollisna ollen.

Johanna.
Oonpa kyllä,
Kun teidän nään, kun lempi-ääniänne
Ma jällen kuulla saan ja muistelen,
Kuin taaton tantereilla ennen kuljin.
Kun vuorillamme karjoani kaitsin,
Kuin eedenissä olin onnellisna —
Siks' enkö jällen tulla voi?

(Kätkee kasvonsa Louisonin rintaa vastaan. Claude Marie, Etienne
ja Bertrand ilmestyvät ja jäävät kainona etäälle seisomaan).

Margot.
No tulkaat!
Sie Etienne! Sie Bertrand! Claude Marie!
Ei sisko ylpiele; leppeästi
Hän haastelee, niinkuin ei koskaan ennen.
Kun meidän keskellämme vielä liikkui.

(He astuvat lähemmäksi ja hankkivat antaa hänelle kättä; Johanna
katselee heitä tylsin silmin ja vaipuu syvään hämmästykseen).

Johanna.
Miss' ollut oon? Onk' unta pitkällistä
Kaikk' ollut vaan, ja valvahdinko? Oonko
Ma Dom Remi'sta poissa; Eikö totta?
Ma taikatammen alle uinahdin
Ja valvahdin, ja ympärilläni
On hellät tuttavani seisomassa?
Ma kuninkaista, tappotantereista
Ja urostöistä unta näin — Ne kaikki
Ol' haavehia vaan — Sill' unta selvää
Sen tammen alla nähdään — Kuinka Rheims'iin
Te saittekin? Ja kuinka itse tänne
Ma sain? En Dom Remi'sta koskaan
Oo lähtenyt! Se myöntäkäät ja hoivaa
Mull' antakaat.

Louison.
Tää Rheims on. Urostöistä
Et unta nähnyt vaan; ne täyttä totta
Oot itse tehnyt. — Ympärilles katso
Ja kultatamineitas sormin koske!

Claude Marie.
Ei ihmekään, ett' unta näkevänne
Te arvelette; työnne, vehkehenne
Ei unta nähden kummemmasti liittyis.

Johanna (äkkiä).
Oi tulkaat! Joutukaamme! Teidän kera
Käyn suojahamme, isän helmaan taas.

Johanna.
Kaikki ylön määrin
Mua kiittävät! Te lapsellisna, piennä
Ja heikkona mun näitte: lempeä
Te mulle suotte, kumarrusta ei!

Johanna.
Ma hemmun heitän, joka sydämenne
Mun sydämestäni vaan luovuttaa,
Ja paimeneksi tulla tahdon taas.
Kuin palkkalainen teitä palvelen,
Ja ankarinta vaivaa siitä kärsin,
Ett' teitä korkeammaks' nousta tahdoin.

KUNINGAS tulee kruunauspuvussa kirkosta. AGNES SOREL, ARKKIPIISPA,
BURGUND, DUNOIS, La HIRE, Du CHATEL, RITAREITA, HOVILAISIA ja KANSAA.

Kaikki Äänet (huutavat huutamistaan, kun Kuningas tulee esiin).
Oi, terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!

(Torvet alkavat yhteen ääneen räikkyä Kuninkaan antamasta
viittauksesta, sananjulistajat nostavat sauvansa ja vaativat
vaikenemista).

Kuningas.
Suur' kiitos lemmestänne, kansalaiset!
Tää kruunu, jonka Herra päähäni
On pannut, miekan tutkaimella saatiin,
Ja kansalaisten verta siihen tarttui;
Vaan öljy-oksa, tuota rauhaisesti
On ympäröivä. Kiitos puoltajille
Ja unhotusta vastaanseisojille,
Sill' armoaan on Herra meille suonut,
Ja ensi lausuntomme: armo, olkoon!

Kuningas.
Tän Franskan kruunun taivon Jumala
On kuninkaille aina antanut.
Vaan senpä nähtävällä muotoa
Me hältä saimme.
(Kääntyen Johannaan).
Kas', tässä Herran käskyläinen, joka
Teill' synnynnäisen kuninkaanne tuotti
Ja niskoiltanne vieraan vallan mursi!
On hänen kunniansa kuin Denis'in ,
Tuon pyhimyksen, maamme suojaajan,
Ja alttareita hälle nostetaan.

Kuningas (Johannalle).
Jos ihmislapsi oot kuin myö, niin lausu,
Mik' onni sua riemastuttaa voi?
Vaan isänmaas jos taivahissa on,
Jos korkeamman luonnon kirkkautta
Sa neidon ruumihissa kätket, pois
Tää silmiemme peite korjaa, että
Sua hohtohaahmossas me näämme, niin-
Kuin autuaat, ja maassa matalassa
Sua kumarramme.

Thibaut.
Niin, niinpä niin,
Mie kurja, jonka taivon oikeus
Toi omaa lasta vastaan kantajaksi.

Thibaut (kuninkaalle).
Sa Herran kautta luulet voittaneesi
Oi tyhmä ruhtinas! Oi kansa hurja!
Sa hornan kautta voitit.

Thibaut.
En mie, sa itse hourailet,
Ja kaikki nää ja viisas arkkipiispa,
Kun luulla voitte, että taivon Herra
Naishyljyn kautta ilmi tulla tahtois.
Saas nähdä, julkeneeko isän silmiin
Tuon jyrkän valheen syytää, jolla kansan
Ja kuninkaan hän petti. Jumalan
Kolm'yhtehisen eessä mulle vastaa:
Vanhurskas ootkos, ootkos ilman saastaa?

(Yleistä äänettömyyttä; kaikkein silmät
tähtäävät häntä; hän seisoo järkähtämättä).

Thibaut.
Niin, niinpä, hirmunimen eessä,
Jot' itse hornan syvyydet
Ei kestää jaksa! — Hänkö hurskas ois
Ja Herran käskyläinen? — Turman teillä
Nää aateltiin, tuon taikatammen alla,
Miss' häijyt henget vanhastansa liikkuu —
Hän siellä sielun kuolemattoman
Möi ihmiskunnan vainojalle, jotta
Maa-ilman kunniata tuokioksi
Häll' annettais — Hän kättä nostakoon,
Ett' merkit, hornan polttamat, me nähdään!

Burgund.
Oi kauheaa! — Vaan isän todistusta
Ei kieltää voi, kun tytärtään hän syyttää!

Sorel (Johannalle).
Oi haasta! Vaiti-olo kurja heitä!
Sua uskotaan. Niin, sinuun luotetaan.
Yks' sana suustas vaan, yks' ainoa
On meille kylliks' — Mutta haasta! Tyhjäks'
Tuo julma syytös tee. — Oi lausu, että
Sa syytön oot, ja sua uskotaan!

La Hire.
Hän hämillään on. Säikähdys ja kammo
On hänen vaijentanna — Moinen syytös
Voi itse puhtauden tyhmistyttää.
(Lähestyy häntä).
Oi neitsyt, toinnu! Puhtokaisuudella
On kieli, voitonmuoto, joka niin-
Kuin ukon-nuoli solvauksen sortaa!
Oi nouse ylevässä kammossas
Ja häväistykseen, rankaistukseen saata
Ne, jotka puhtauttas herjaavat.

(Johanna seisoo järkähtämättä. La Hire peräyntyy
kauhistuneena; mielen liikutus kasvaa kasvamistaan).

Dunois.
Miks' kansa pelkää, miksi ruhtinaatkin
Jo empivät? Hän puhdas on — sen tiedän,
Sen urhokunnialla taata tahdon,
Ma hansikkani tuohon paikkaan viskaan:
Ken häntä syylliseksi väittää tohtii?

Thibaut.
Sen Herran kautta, joka tuolla jyskii,
Mull' lausu, ootkos syytön? Koita kieltää,
Ett' sydämessäs vihamiestä kätket!

Arkkipiispa (Johannalle).
Ma Herran kautta kysyn: syyttömyys
Vai syyllisyyskö kieles kiedottaa?
Jos ukon ääni puolestas nyt pauhaa,
Tää seppel ottaos ja merkki anna!

(Johanna jää järkähtämättömäksi. Vielä ankarampia
ukkosen jyräyksiä. Kuningas, Agnes Sorel, Arkkipiispa,
Burgund, La Hire ja Du Chatel menevät).

DUNOIS. JOHANNA.

Dunois.
Mun, mun sa oot — Jo ensi katsannossa
Ma sinuun luotin, luotan nytkin vielä.
Sua uskon enemmän kuin merkkejä
Ja itse jyristystäkin, mi tuolta kuuluu.
Sa ylevässä kammossas oot vaiti,
Ja puhtauden valkovaattehissa
Et solvausta julmaa maahan lyö.
— Niin ällös, mutta mulle itses usko:
En puhtauttas epäellyt koskaan.
En pyydä sanaakaan, vaan kättä anna
Sen pantiks', että miekkahani luotat
Ja kunnon asiaasi turvallisna.

(Tarjoo hänelle kättä, mutta hän kääntyy vavahtaen
pois; Dunois jää tyrmistyksissä seisomaan).

Du Chatel (palaten),
Johanna d'Arc! On kuninkaamme tahto,
Ett' ilman loukkausta mennä saatte.
On portit auki. Rauha kuninkaan
On suojananne. Teit' ei solvata —
Kreiv' Dunois, no käydään — Kunniaa
Ei teille täällä kasva — Mikä loppu!

(Menee. Dunois kavahtaa tyrmistyksistänsä, luo vieläkin silmänsä
Johannaan, ja lähtee pois. Johanna seisoo tuokion aikaa varsin
yksin, viimein ilmestyy Raimond, jää hetkeksi etäälle seisomaan
ja katselee häntä hiljaisella surulla. Astuu sitte likemmäksi
ja tarttuu hänen käteensä).

Raimond.
Tää hetki käyttäkäät. On kadut tyhjät.
Mull' kättä antakaat, Ma teitä seuraan.

(Hänen nähdessään Johanna antaa ensimmäisen tunnon merkin,
katselee häntä tuijottaen ja luo silmänsä taivasta kohden;
tarttuu sitte tulisesti hänen käteensä ja lähtee).

VIIDES NÄYTÖS.

Jylhä metsä. Etäällä kolarinmajoja. On varsin pimeä.
Kovaa jyrinää ja ukontulta, sillä välin ammutaan.

Kolari.
On Herran ilma: taivas, tulta lyöden,
On niinkuin virtaellen maahan vuotais,
Ja valko päivänä on täysi yö,
Niin että tähdet nähdä voisi. Niin-
Kuin irtipäässyt horna myrsky raivoo,
Maan pohja täräjää, ja vonkuen
Nää ikivanhat saarnet notkuvat.
Tää ilmapiirin raivo kauhea,
Jok' itse metsänpedot taltuttaa,
Niin että luolissansa piilevät,
Ei ihmisiä rauhaan taivuta —
Ma tuulten raivotessa, myrskyn kesken
Voin ampumista kuulla; sotajoukot
On toisiaan niin läsnä, että heidän
Vaan metsä erottaa, ja joka hetki
Voi verenvuodatusta julmaa tuoda.

Kolarin vaimo.
Voi, Herra auttakoon! Ol' vainolaiset
Jo lyötynä ja hajallansa. Kuinka
Nyt meidän kimppuhumme taasen käyvät?

Kolari.
He kuningasta eivät enää pelkää.
Kun neitsyt Rheims'in kaupungissa velhoks'
On muuttunut, ja horna meit' ei auta,
Käy kaikki taaksepäin.

Raimond.
Ma mökkilöitä näen. Täällä suojaa
Me myrskyn julmuudelta saamme. Eemmäs
Te ette jaksa. Kolme päivää ootte
Jo kiertänynnä, ihmisiä karttain
Ja metsän juuret ruokananne.
(Hyrsky asettuu, taivas seestyy ja kirkastuu).
Täällä
On armiaita kolareita. Tulkaat!

Kolari.
Te hoivan tarpehessa ootte, näyttää.
Min huonehemme tarjoo, teidän on.

Kolarin vaimo.
Miks' hennon neidon rautatamineessa
Ma nään? Vaan onpa juuri moinen aika,
Ett' nainenkin jo pantsaria kaipaa!
Its' Isabella rouva, mainitaan,
Käy miekka vyöllä Brittiläisten luona,
Ja neitsyt nuori, paimentyttö halpa,
On kuninkaamme eestä taistellut.

Raimond (Johannalle).
No, näätte sen, ei kaikki julmia,
Ja korpikaan ei sydämiä puutu.
Oi, reippautta siis! On myrsky laannut,
Ja rauhallisna päivä mailleen käy.

Kolari.
Te kuninkaamme luokse matkustatte,
Sen asustanne nään. — Vaan varotkaat,
On Brittiläisten leiri aivan läsnä,
Ja heitä metsä vilisee.

Kolari.
Jääkäät siksi,
Kuin poikani on kaupungista tullut,
Hän teitä johdattaa, niin ettei syytä
Oo peljätä. Me polvut kaikki tiemme.

Raimond (Johannalle).
Pois kyperänne, tamineenne pankaat:
Ne ilmi saattavat, ei teitä suojaa.

Kolarin vaimo.
Se poika on, jot' ootetaan.
(Johannalle).
No juokaat!
Teill' onnea!

Kolarin poika (on tarkasti silmäillyt neitsyttä, joka juuri panee pikarin huulillensa; hän tuntee Johannan, astuu hänen luoksensa ja sieppaa pikarin pois).

RAIMOND. JOHANNA.

Johanna (tyynesti ja lempeästi).
Mua kammoo seura, kaikki karkaavat:
Pie huolta itsestäs ja karkaa myös.

Johanna.
En johdatusta puutu.
Sa jyristyksen pääni päältä kuulit.
Mua kohtaloni johtaa. Määrän päähän
Mä pyrkimättänikin ennätän.

Raimond.
Minn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset,
Jotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla
Taas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.

Raimond.
Ken teitä ruokkii? kenpä eläimiltä
Ja ihmisiltä, julmemmilta, suojaa?
Ken sairahana teitä hoitelee?

Johanna.
Ma kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen:
Ma lampahista syötävät ja hyljyt
Oon oppinut — Ma tähtilöitten retket
Ja pilvilöitten kuivun ymmärrän
Ja vesisuonten juoksun kuulen. Suurta
En kaipaakaan, ja täynnä eloa
On luonto.

Raimond.
Se syytös julma teidän vaikahutti?
Nyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä
Kun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?

Johanna.
Ma äänetöinnä taivuin kohtaloon,
Jon mestarini, taivon Herra, sääsi.

Raimond.
Yks' ainokainen sana
Ois teidän voinut puhdistaa, ja mailman
Tän hairauksen valtaan hylkäsitte?

Raimond.
Sen häväistyksen kaiken viatoinna
Te suvaitsitte, valitusta teiltä
Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn,
Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy!
Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs
Ol' teitä syylliseksi luullakaan.
Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän
Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!

Johanna.
Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks',
Jos umpi-silmin hänt' en tottelis?
Niin huono enpä oo, kuin arvelet,
Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni
Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä
Ja karkurina oon, vaan erämaassa
Sain itseäni tuta. Urhon loiste
Kun mua ympäröitsi, rinnassani
Ol' riita; kurjan kurja olin silloin,
Kun onneani mailma kiitti — Nyt
Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka
Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol':
Se luonnon puhdisti ja munkin myös.
Mull' rauha on — Nyt tulkohon jos mikä
En heikkoutta tunne ensinkään!

Raimond.
Oi rientäkäämme, puhtauttanne
Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.

Johanna.
Ken vimman tuotti, siitä päästää myös!
Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo!
Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta,
Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa,
Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä
Mull' itketään.

Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä).
Sie kappaleitten ulkopuolen näät,
Ja luonnon verho silmäs himmentää.
Mie näillä silmin henkimaaliman
Oon nähnyt — Jumalitta hiustakaan
Ei ihmiseltä lankee — Näätkös, kuinka
Tuoll' aurinkoinen laskee — Aivan niin
Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa,
Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!

(Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen,
Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).

Isabella.
Aavehia näättekö?
Te sotureitako? Ei pelkureita!
(Tunkee toisten välitse, astuu esiin
ja säikähtää, kun huomaa Johannan).
Oh, mitä näänkään!
(Malttaa äkkiä mielensä ja astuu häntä vastaan).
Vankini sa olet!

Isabella (sotamiehille).
Rautoihin hän kohta pankaat!
(Sotamiehet lähestyvät neitsyttä peljäten;
hän tarjoo kätensä ja pannaan kahleisin).
Tää mahtava ja julma onko, joka
Kuin lampahia joukkojanne seuhtoi,
Jok' itseään ei suojata nyt voi?
Hän ihmehiä toimittaako, missä
Hänt' uskotaan, vaan naiseks' muuttuu kun
Hän miehen kohtaa?
(Neitsyelle).
Miksi joukkos heitit?
Miss' Dunois, sun ritaris, nyt on?

Isabella (astuen hämmästyksissä taaksepäin).
Karkotettu? Kuinka?
Dauphinin luota?

Isabella.
Oot karkotettu, siekö, joka hänen
Oot turman suusta auttanunna, joka
Oot kuninkaaksi hänen tehnyt itse?
Oot karkotettu! Poikani ma tunnen!
— Hän leiriin saattakaatte. Armeijalle
Tuo kouko kammoksuttu näyttäkäät!
Hän taikuriko? Hänen taikanansa
On hulluutenne, arkuutenne vaan!
Hän narri on, jok' eestä kuninkaansa
On itsens' uhrannut ja oivan palkan
Nyt saapi. — Lionelin luo hän viekäät —
Ma Franskan onnen kahlehissa
Häll' annan.

Johanna.
Lionelin luokse? Ennen
Mua kohta, tappaos, kuin hänen luo
Mun työnnät.

JOHANNA. SOTAMIEHET.

Johanna (sotamiehille).
Englantilaiset! Älkäät kynsistänne
Mua päästäkö! Mull' kostakaatte! Miekat
Mun sydämeeni syöskäät! Hengetöinnä
Ma päällikkönne luokse laahatkaat!
Oi aatelkaat, ett' teidän mainoimmat
Ma surmasin, ett' teit' en säälinyt,
Ett' brittiläistä verta virrottain
Ma vuodatin, ett' urhopojiltanne
Ma paluupäivän riemun ryöstin pois!
Mun vertani nyt etsikäätte! Nyt
Oon vallassanne: heikkona kuin nyt
En aina liene —

Johanna.
Oi täytyneekö
Viel' kurjemmaks' kuin nyt mun muuttua!
Oi hirmuneitsyt! Lyöntis kirveltää!
Oi, ootkos tykkänään mun hyljännynnä?
En jumalaa, en enkeleitä nää;
On ihmeet poissa, taivas peittynynnä.

Arkkipiispa.
Tuo synkkä mieli voittakaatte, prinssi!
Luo kuninkaanne kääntäkäätte taas,
Oi, älkäät heittäkö nyt asiaamme,
Kun, ahdingossa ollen uudestaan,
Me urhomiekkoanne tarvitaan.

Dunois.
Miks' ahdingossa ollaan? Miksi noussut
On vainolainen taas? Ol' kaikki tehty,
Ol' Franska voittanut ja sota loppu
Te auttajamme karkotitte: itse
Nyt auttajanne olkaat! Leiriä
En nähdä tahdo, miss' ei häntä löydy.

Dunois.
Du Chatel, vaiti!
Ma teitä kammon, teit' en kuulla voi:
Te ensimmäisnä häntä epäilitte.

Arkkipiispa.
Ken eikö eksynyt ja horjununna
Sin' inhopäivänä, kun kaikki
Vaan häntä vastaan todistusta kantoi!
Me hurmoksissa oltiin, heijahtain
Se puuska sydäntämme kohtas — Kenpä
Ois tutkimahan ehtinynnä silloin?
Nyt malttia me saamme uudestaan;
Me hänen näämme semmoisna kuin täällä
Hän kulki, moittimista emme löydä —
Me väärin tehnehemme peljätään —
On kuninkaamme katumuksissaan,
La Hire on lohdutoinna, itseään
Burgundi syyttää, kaikki murheesen
Nyt sulkeuu.

Dunois.
Hän pettäjäkö? Totuus
Jos näkyväisen muodon ottaa tahtois,
Sen hänen katsantonsa kantaa täytyis!
Jos puhtautta, vakavuutta maassa
On niissäkään — ne hänen huulillaan
Ja hänen silmissänsä olla täytyy!

Arkkipiispa.
Meit' ihmehellä taivas johtakoon
Ja salaisuuden ilmi tuokoon, jonne
Ei kuolevaisen silmä tungekaan,
Vaan kuinka tuota selvitän ja suorin,
Me jomminkummin oomme rikkoneet:
Me hornan juoniloilla taistelimme,
Tai pyhän karkotimme, kummallai
Me taivon rankaistusta kartutimme
Tän kurjan maamme päälle uudestaan.

Aatelismies.
Yks' nuori paimen teitä etsii, prinssi,
Teit' itseä hän puhutella tahtoo,
Hän neitsyeltä viestit tuopi —

Dunois.
Joudu!
Hän tänne saata! Hältä viestit tuo hän!
(Aatelismies avaa oven Raimondille.
Dunois rientää häntä vastaan).
Miss', miss' on neitsyt!

Raimond.
Onni teidän, prinssi!
Ja minun myös, ett' hurskaan arkkipiispan,
Tän pyhän miehen, sorretuitten turvan
Ja hyljätyitten isän, täällä nään!

Raimond.
Hän ilki-taikuri ei oo; Sen vannon
Ma Jumalan ja pyhimysten kautta.
On kansa eksyksissä. Puhtauden
Te hylkäsitte; Herran valikoitun
Te karkotitte!

Raimond.
Hänt' Ardenneissa kierrellessään
Ma seurasin; hän sydämensä mulle
Toi ilmi. Vaivoihin ma kuolla tahdon.
Ma autuudenkin panen altihiksi,
Jos virheetöin ja puhdas ei hän oo!

Raimona.
Oi, jos sydämenne
On Herra kääntänyt — niin joutukaat,
Hänt' auttakaat! Hän Brittiläisten luona
On vankina.

Raimond.
Kun Ardenneissa suojaa etsittiin,
Sai kuninkaatar hänen kynsihinsä,
Ja Brittiläisten valtahan hän joutui.
Oi, auttakaatte hirmukuolemasta
Teit' auttanutta!

Dunois.
Aseisihin kohta!
Nyt torvet soikohon! Nyt rummut käyköön!
Kaikk' kansat, koko Franska nostakaat!
Pois poijes! Panttina on kunniamme,
On särkymäisillänsä valtikkamme.
Nyt verta uhratkaat ja henki myös!
Me ennen iltaa hänen kirvotamme.

FASTOLF. ISABELLA. JOHANNA. LIONEL. ERÄS KAPTEINI.

Fastolf (äkkiä sisään tullen).
On mahdotointa kansa hillitä.
Se raivokkaana neidon surmaa vaatii,
Hän tappakaat ja hänen päänsä maahan
Tän tornin harjakkeelta viskatkaat.
Ei verta näkemättä joukot tyynny.

Isabella (tulee).
He tikapuita tuovat, tänne käyvät.
Jo myöntykäätte! Onko oottamista,
Siks' kunnes koko tornin raivossaan
He saartavat, ja surman saamme kaikki?
Hänt' ette auttaa voi. Hän altiiks' pankaat.

Lionel.
He ryntää koittakoot! He melskatkoot!
Tää linna vahva on, sen raunioihin
Ma ennen jään, kuin heille lannistun.
— Oi, vastaa mulle, neitsyt! Ollos mun,
Ja koko maalimalta sua suojaan.

Lionel.
On omaises
Sun hyljänneet; oot tehtävästäs päässyt
Nyt isänmaatas kohtaan. Kosiaskin,
Nuo pelkurit, on sinun jättäneet;
Sun kunniaas he eivät puoltaa tohdi.
Vaan mie mun kansaltani ja sunkin myös
Sua suojelen. — Mun kerta luulla annoit,
Ett' henkeni sull' kallis ois! Ja silloin
Sun vainolaisna taistelussa näin:
Nyt ystäväs oon ainokainen.

Johanna.
Oot maani vainolainen. Yhteyttä
Ei meidän keskenämme olla taida.
Sua lempiä en voi, vaan sydämes
Jos mulle taipuu, anna siunausta
Sen kansoillemme tuoda. — Sotajoukkos
Vie isänmaani tantereilta pois,
Kaikk' avaimemme työnnä kaupunkeihin,
Jotk' anastitte, ryöstöt kaikki korvaa,
Saa vangit irti, pyhän liiton panttia
Käy antamaan, niin kuninkaani eestä
Ma sulle rauhaa tarjoon.

Johanna.
Tee aikanaan, min tehdä täytyy toki
Englannin ruoskaa Franskan maa ei kärsi.
Ei, eipä koskaan! Sotajoukoillenne
Se haudaks' muuttuu ennen. Kaatuneet
On parhaimpanne, paluuretkeä
Jo aatelkaatte; kunnian ja vallan
Te hukkasitte tok'.

Kapteini.
Joutukaatte!
Oi joutukaatte joukkojamme viemään!
Tänn' Franskalaiset lippunensa käyvät,
Ja heidän miekkojansa laakso vilkkuu.

Johanna (innostuksissa).
Tänn' Franskalaiset käyvät! Taisteluun
Englantilaiset korskat! Urhoutta
Nyt koitetaan!

Johanna.
Mun maani voittaa, kuolla taidan! Urhot
Mun kättäni sen koommin eivät kaipaa.

Lionel.
Ma noita pelkureita ilkun. Heidän
Kaks' kymmenesti karkotimme, ennen-
Kuin urhoneitsyt heidän eellään kulki!
Ma yhtä vailla koko kansaa hyljin,
Ja senpä heittivät. No, Fastolf, käydään!
Crecyn ja Poitierin päivä uusi
Me heille hankitaan. Te, kuninkaatar
Tänn' neidon vartiaksi jääkäät, siksi
Kuin tappelusta päästään! suojaksenne
Viis' kymment' urhoo ma torniin heitän.

Fastolf.
Kuin? Vihollista vastaan lähdetäänkö,
Tää hurja selkähämme jättäen?

Isabella.
Häll' kolmet raudat pankaat! Hengelläin
Ma vastaan, ettei karkuhun hän pääse.

Lionel (Johannalle).
Sen tahdot! Meitä vaadit! Viel' on aika:
Sie Franska heitä, liity Englantiin,
Ja irki pääset, ja ne hurjat, jotka
Nyt vertas etsivät, sun mieltäs noutaa.

Fastolf.
Te tehtävänne, kuninkaatar, tiette!
Jos meistä onni luopuu, armeijamme
Jos pakosalla näätte —

Isabella (paljastaen tikarin).
Älkäät surko,
Hän tuhoamme näkemään ei jää.

ISABELLA. JOHANNA. SOTAMIEHIÄ.

Johanna.
Sen tehdä tahdon juuri!
Siit' eipä kenkään estä — Kulkaat, Kulkaat!
Se Franskan marssi on! Kuin rohkeana
Se sydämeeni soi ja voitollisna!
Englantilaisten turma! Meidän voitto!
No urhokkaani! Nouskaat! Teitä läsnä
On neitsyt: edellänne niinkuin ennen
Hän lippua ei kanna — raudat raskaat
Hänt' estävät; vaan tyrmästään kuin lintu
Pois soiton lentimillä henki kiitää.

Isabella (yhdelle sotamiehelle).
Käy tannerpuolisehen vahtimoon,
Ja mulle virka, kuinka onni kääntyy.

Johanna.
No, rohkeutta, kansa! Viime puuska
Nyt on! Yksi voitto vaan, ja vaino vaipuu!

Sotamies.
He yhteen sattuvat,
Yks' hurja, yllä talja tiikerin,
Tuoll' Berber-ratsullansa eellä syöksee.

Sotamies.
Lord Fastolf miesnä häntä vastaan hyökkää.
He maahan astuvat, mies miestä vastaan
Käy herttuan ja meidän joukot.

Isabella.
Etkös
Dauphinia voi nähdä? Etkös tunne
Siell' kuninkuuden merkkilöitä?

Johanna.
Multa jos
Hän silmät saisi, tai jos tuolla oisin,
Ei pienen pientä huomaamatta jäisi
Mie viiriäiset taivon alla luen
Ja haukan ilman äärilöiltä tunnen.

Sotamies (äkkiä).
Hän vapaaks' pääsee. Fastolf vihollista
Käy selkähän — hän heidän parveen hyökkää.

Sotamies.
Tuoll' haavotettu viedään. Kansa häntä
Käy auttamaan, hän ruhtinaalta näyttää.

Sotamies.
Hält' orhi säikähtää — se nousee — kaatuu —
Hän irki ponnistaa —
(Johanna noudattaa näitä sanoja kiihkeillä liikenteillä).
Sinn' meikäläiset
On täyttä vauhtia jo luotumassa —
Hän kiinni saadaan — ympäröitään —

Johanna (lankee polvillensa ja rukoilee erinomaisen hartaalla äänellä).
Mun kuule, Herra hädän hieverissä!
Sun puolees, sainehesti rukoellen,
Sun taivahases sieluni ma nostan.
Sie hämmähäkin siimat kestäviksi
Kuin laivanköydet tehdä voit; sun mahtis
Voi tukevimmat vaskikahlehet
Kuin hämmähäkin siimat pirstata —
Sie tahdot, ja nää raudat kirpovat,
Tää muuri halkee — Simsonia autoit,
Kun sokeana, kahlehissaan seisoi
Ja pöyhkeöiltä vainolaisiltaan
Sai irvistystä. — Sinuun luottaen
Hän pylvähisin voimakkaasti tarttui
Ja tempasi, ja huone raukes.

(On molemmin käsin ja kaikin voimin tarttunut kahleisinsa ja repinyt ne rikki. Hyökkää samassa silmänräpäyksessä lähimmäisen sotamiehen päälle, temmaa häneltä miekan ja kiiruhtaa ulos. Kaikki tuijottavat hänen peräänsä hämmästyneenä).

Isabella (pitkän äänettömyyden jälkeen).
Kuin? Unta näinkö? Kuinka pois hän pääsi?
Kuin kahlehensa mursi? Koko mailma
Mua tuota uskomaan ei saisi, ellen
Sit' itse nähnyt ois.

Sotamies (vahtimosta).
Häll' siivet onko?
Vai veikö tuulenpuuska hänen maahan?

Sotamies
Tappelussa
Hän kulkee — näköäni vikkelämmin —
Nyt tuolla on hän — ja nyt tuolla taas —
Yht' aikaa hänen moniaalla nään!
Hän joukot jakaa — Kaikki häntä karkaa;
Hän Franskalaiset taasen järjestää!
— Voi mua! Meikäläiset aseitaan
Jo heittävät, ei lippujamme näy —

Sotamies.
Hän kuningasta kohden ryntää — hänen
Hän saattaa — tappelusta hänen vie.
— Lord Fastolf kaatuu — Päällikkömme vangiks'
On käynyt.

Sotamies.
Oi paetkaatte! Teidän kimppuhun
Jo luotuvat, päin torniamme käyvät.

La HIRE saapuu SOTAMIESTEN kanssa, hänen tullessansa
Kuningattaren väki heittää aseensa.

La Hire (lähestyy häntä kunnioituksella).
Herran tahdon
All' taipukaatte — Ritarinne meille
On autaunna, vastustaa ei auta!
Teill' apuani tarjoon. Määrätkäät,
Minn' teidät viedä saamme?

Perällä SOTAMIEHIÄ liehuvilla lipuilla. Enemmän etupuolella
KUNINGAS ja BURGUNDIN HERTTUA, molempain ruhtinasten käsivarsilla
JOHANNA, kuolinhaava rinnassa, aivan tunnotoinna. Astuvat verkan
eteenpäin. AGNES SOREL syöksee sisälle.

Burgund.
Hän on kuollut!
Hän enkelinä lähtee! Tuskatoinna
Kuin nukkuvainen laps' hän tässä lepää.
On taivon rauha hänen kasvoissaan;
Ei rinta nouse, mutta henkeä
Tok' hänen lämpimässä käissään tunnen.

Kuningas.
Hän mennyt on — ei valvehille nouse,
Hän maata matalaa ei koskaan nää.
Hän tuonne kirkkahana siirtyy, hän
Ei suruamme nää.

Burgund (hämmästyksissä).
Hän tuonelasta palajaako vielä?
Hän nousee taas! Hän seisoo!

Kuningas.
Sa hurskas oot kuin Herran enkeli;
Vaan meidän silmiämme yöhyt peitti.

Johanna (katselee ympärillensä iloisesti hymyillen).
Oi, oonko tottakin nyt omaisissa,
Mua eikö kammota ja hyljätä,
Mua eikö sadatella, katsotaanko
Mua leppeästi? — Nyt ma kaikki tunnen.
Tää kuninkaani on! Nää Franskan liput!
Mun lippuain en näe vaan — Miss' on se!
En ilman lippua ma tulla tohdi!
Sen mestarini mulle antoi, sen
Mun hänen istuimelleen tuoda täytyy;
Sen näyttää voin, sen uskollisna kannoin.

Kuningas (silmät pois käännettynä).
Häll' lippu antakaat!
(Hänelle kurotetaan lippu. Hän seisoo varsin suorana
lippu kädessä. — Rusottava hohde valaisee taivasta).
Oi, näättekö te, ilman kaarta tuolla?
Nyt taivas kultaporttilonsa avaa.
Siell' enkeleitten seurueessa loistain
Hän poika kallis paarmoillansa seisoo
Ja helmojansa armahana tarjoo.
Kuin minun on? — Mua pilvet nostavat —
Mun haarniskani siipiverhoks' muuttuu.
Pois täältä — pois — maa taantuu — lyhykäinen
On tuska — ijankaikkinen on rauha!

(Lippu lankee hänen kädestänsä, hän uupuu kuolleena sen päälle maata. — Kaikki seisovat pitkän aikaa äänettömässä mielenliikutuksessa. — Kuningas viittaa hiljaa, ja kaikki liput lasketaan hänen päällensä, niin että kokonaan peittävät hänen).

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORLEANS'IN NEITSYT: ROMANTILLINEN MURHENÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.