Title : Kynnyksellä: Runoja
Author : Kössi Kaatra
Release date : April 18, 2015 [eBook #48739]
Language : Finnish
Credits : E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Hämeenlinnassa 1903,
Boman & Karlsson'in kustannuksella.
Meri ja luoto.
Getsemanessa.
Pihlajalle.
Lentäkää.
Harhateilläkö?
Sydän-puhtaus matkan määrä.
Maailman hallaa.
Kahdenlaista.
Niin, ellei —.
Yön orja.
Junan lähtiessä.
Ylöspäin.
Yhtä ja toista.
Oikea tie.
Sameriasta.
Matkalla.
Lasten suku.
Lemmon markkinat.
Kalmistossa.
Elonhuolet.
Työmiehen kesähuokaus.
Mitä sä teet.
Kuoleman linnut.
Korppi-valtakunnasta.
Sinä ja minä.
Valkea lilja.
Pieni tarina.
Laulu naurusuista.
Vain sulle.
Mökinpojan hyräily.
Älä kulje sä kuutamolla.
Mun eloni — —.
Laulellaanpas —.
Puuttuvaista.
Peipponen.
Nuorelle parille.
Eräälle.
Tokkohan.
Olet mulle —.
"Suru".
Tuvan tyttö.
Orjan laulu.
Kangaspuilla.
Iltalaulu.
Talvea ja kesää.
Viha ja lempi.
Pakkasessa.
Unten airut.
Siskolle.
Pystyyn noussut.
En tiedä —.
Orvokki.
Vois luulla —.
Tähdelle.
Sanomalehtipoika.
Haudoilla.
Vaiheita.
Kultaa — Katinkultaa.
Tunnelma.
Poikanen pyrkii kynnykselle ja siitäkin vielä yli: Toisella puolla on maailma ja toisella äidin syli .
Salamat särkevät taivahan rataa, ukkonen ulvoo ja tähtiä sataa, yötä on yllä ja pilveä päällä myrskyjen säällä.
Keskellä merta ja myrskyjen pauhun,
keskellä kuohun ja kuolemankauhun
luoto on jyrkkä ja kallioranta,
valkeasanta.
Pursia paljon sen ympäri soutaa.
Mainetta, kultaa ja muuta ne noutaa.
Luotohon joku myös pyrkiä koittaa.
Meri sen voittaa.
Meri sen kätkee, kalat sitä syövät
taikka sen pyörtehet paasihin lyövät.
Uhmaten pauhaa pilvien palkeet,
vyörtehet valkeet.
Puhe käy, luodolla että on kultaa,
minkä on rinnalla muu kulta multaa.
Joka sitä uskoo, sinne se soutaa,
kuolohon joutaa.
Toden on luoto. Meri elonmerta.
Kummatki paljon vaativat verta:
Kovin on kallista kaikkikin kulta,
kulta ja — multa.
Näin minä mietin ja aattelen silloin,
kuoleman kun nään uhrin mä milloin:
Miks niin ankara ajan on myrsky,
julma sen hyrsky?
Puhukaa oi kivet ja haljetkaa
jo kalliot kappaleiksi.
Oi, syöksyös tulta taivas. Maa
nyt kertyös kyyneliksi.
Mitä, Herrako meidän polvistuu?
Oi taivas, kuinka sa sallit?
Hän, Kuningas paatehen kallistuu.
Vaviskaa oi muurit, vallit.
Ei aukea taivas, vapise maa;
yö pimeän peiton kutoo.
Yön helmassa ystävät uinahtaa,
kun kyynel Puhtahan putoo.
Oi, soittaos mulle sä soitintas, oi, laulaos laulu hellä, pyhän että mä saisin tunnelmas ja tuoksuas keväimellä.
Näät, multa on uupunut uskallus,
on sieluni synnin syömä
ja henkeni hillitön kaipaus
on vihan ja vilpin lyömä.
Mun kaihoni kaunihit kukkaiset
jo korsina kellastuivat
ja onneni aavehet armaiset
nyt kyynelvirtoja uivat.
Ja laulua lohdun kuule ma en,
pois multa on hellät hoivat.
Minä korpea kuljen kuunnellen
kuin vihan vain virret soivat.
Oi, soittaos mulle sä soitintas, oi, laulaos laulu hellä, pyhän että mä saisin tunnelmas ja tuoksuas keväimellä.
Lentäkää, oi lentäkäätte valon valkosiivet sinne, missä yötä näätte, sinne lentäkäätte.
Valaiseos valheöissä
pyhän suuri soihtu,
paistaos sä pimeiköissä,
paista yön sä loihtu.
Singahuta säkeniä,
tuiskase sä tulta,
lohdutellos itkeviä
valon etsijiä.
Lentäkää, oi lentäkäätte valon valkosiivet sinne, niissä yötä näätte, sinne lentäkäätte!
Ma sieluni kuisketta kuuntelen
ja kyselen: minne, kunne?
Mitä voin minä poikanen poloinen,
kun tietä en tiedä, en tunne?
Ja synkkänä yö on ylläni mun,
käy kulkuni harhasta harhaan.
Tää oiskohan kulkua kadotetun?
— Epätoivo vie voiman parhaan.
Mut olkoon, olkohon, vaikkapa vaan
tie veisikin Tuonelan taloon,
moni ennen jo eksyi matkallaan
ennenkuin hän ennätti valoon.
Ja jos mun palkkani pettymys ois
ja sortumus suuri ja syvä,
niin siitäkin onnelan peltoon vois
taas poimia pienen jyvän.
Mun pyrkimys näin jos murtuisikin,
esimerkiks' olla se voisi,
ja toiveeni näin jos turtuisikin,
se uusia uria loisi.
Ja siksipä viisainta lieneekin
näin tuiketta etsiä yöstä.
Saan kait minä joskus levätäkin
epätoivon turhasta työstä?
Nyt joukkohon saakohon joka mies, jota mainen painaa murehen ies, joka ompi kyltynyt suruun. Ja yhteen tulkohon tyttäret maan, jotk' ikänsä itkua saivat vaan, jotka ei voi tyytyä muruun.
Ja luokamme puhtausalttari uus, min hehkuhun hukkuvi saastaisuus sekä synnin okahan juuret, ja katsehet nouskoon korkeuteen ylös tähtitanhuin kirkkauteen, näin luokamme aattehet suuret.
Kuin Israeliitat me nousemme
ja nostamme nuorine voimimme
Hyvän-temppelin suojusmuurta.
Me nostamme lippumme liehumaan
ja kantelot saamme me kaikumaan
pyhän voiton laulua suurta.
Kun nuorien rinnat nousevat vaan näin suurta ja kaunista kaipaamaan, kevät-kukka kun luopi terää, niin taivahan henget apua suo ja vahvoiksi heikot voimamme luo ja voittohon antavat erää.
Loan, synnin kahlehet katkottais ja lohtua etsivät lohdun sais ja oikeeksi vaihtuisi väärä. Siks olkohon rientomme täyttymys sekä tunnuslauseemme: pyrkimys, sydän-puhtaus matkan määrä!
Miksi me ihmiset toistamme väärin, väärin ymmärrämme niin ylenmäärin? Miksi me toistamme poljemme, lyömme, kostoa hautoen uinuen yömme? Miksikä rakkaus, lempeys katoo? Miks' vihanlaiho vain he'elmiä satoo?
Emmekö lempenä leimuten voita kirojen uhmaa ja murheita noita? Halla on hallaa! Kevätkin on unta, oraspellon päälle kun lentää lunta. Ihmiset itkevät päivillä, öillä, lohtua etsien vihan vain töillä. Kirous kasvaa ja kuolema uhkaa. Tuolla ja täällä on paljasta ruhkaa!
On salossa Suomen nääntynyt jo nälkähän lasta monta ja puutteen kourissa itkenyt mont' äitiä onnetonta.
Siellä monta on silmää raukeaa
ja monta on murheen alla.
Myös monta on lasta, vanhempaa,
min koti on kankahalla.
On suojana siellä metsän puu
ja hoivana tuonen miesi,
yön mustan kylmä ja kirkas kuu
on kulkijan kurjan liesi.
On riemua juhlasalissa,
on välkettä kynttilöiden,
ne kilvan kiistävät loistossa
kera helmein, juhlavöiden.
Siellä herrat nyökkii neideilleen:
nyt saamme me huvitella.
On vastaus: hymyt suloineen
— Nyt tanssitaan "Tarantella".
Ja nuorten joukkio silkissä
jo tanssivi Tarantellaa.
Ja neitoset helkkyvät helmissä.
— Näin kelpavi iloitella.
Siellä herrain silmät liekehtii
ja neitojen posket palaa,
ja yöstä kun aamuun jouduttiin,
he saivat suukkoja salaa.
Näin siskot nälkähän nääntyvät,
kun kilvan tanssivat toiset,
ja veljet kun Tuoneen eksyvät,
voi riemuita inehmoiset.
Kun tietäis tanssivat keijut nää
sen nälkäisen joukon retket,
niin voiskohan silkit miellyttää
ja maistuisko tanssi-hetket?
Niin hyviä oomme me ihmiset — ellei me pahoja olla. Me samoja polkuja poljemme, jos kuljemme sovinnolla.
Niin paljon me toistamme lemmimme — ellemme vihata voine. Hyvä ei ole ykskään ihminen, vaan paremp' on toista toinen!
Yö musta — ja varjoja liitelee mun sieluni silmäin eessä, kuvat oudot ja kummat rientelee mun syömmeni syvänteessä.
Minä katson ja katson, kauhistun: on rotko viertävä alla, min pohjassa kummat kuiskehet käy, yhä selvemmäksi ne ennättäy, ne huutavat pasuunalla:
"Oi, missä on uskosi voiman mies
ja missä on tahtosi jousi?
— Ken rotkojen rinteillä huhuilee,
se vuorien huipuille hymyilee,
se niille helpolla nousi.
Jos miehellä usko vahva on vaan, on voimakin rinnassansa, ja tahto jos sykkivi sielussaan, niin tarmon se löytävi riemussaan, ne suuret on soinnultansa."
— Minust' on kuin aamu jo hämärtäis ja kahlehet yön nyt kirpois. Ja on kuin päivä mua tervehtäis, ja aatos jo yöstä virkois.
On hiljaisuus kuni hauta.
Ei parku, huuto nyt auta.
Niin paljon sanoja säästellään,
monen monta kyyneltä niellään.
Vain silmät puhuvat kieltä,
ne kaikk' ovat yhtä mieltä!
— Kello soi — ja ihmiset eroo —
elämä vaatii kuoleman veroo!
Isä Ylhäinen,
suuri-voimainen,
sanat omaantuntoosi antoi,
surun maahan kun
hän määräsi sun,
Jumal-lahjat sieluusi kantoi.
Tulikirjaimin
ne piirrettihin
elon-tarkoitus ohjeeksi näin.
Niitä kuullos vain
ja täyttäös ain,
ne kuuluu: Yhäti ylöspäin!
Ilot, riemut ois,
pyhän rauhan tois
tää pyrkimys sieluhun sulle,
kun loasta maan
pois tahtonet vaan
ylös kohota korkealle.
Joka ihmisellä on rinnassaan pyhän-ääni, mi hälle puhuu, ja kaikilla, kaikilla sieluissaan on sävel, mi heille huhuu:
Oi, elkätte korsista kiistelkö,
typötyhjästä, joutavasta,
ja elkätte elämää etsikö
utupilvestä haihtuvasta.
Kas, korret ne korsiksi jäävät vain
ja tyhjä on tuulten uksi.
Se siitä me palkaks saadahan ain,
mitä tullut on ansaituksi.
Ja miehiä varten on miekat vaan
ja naisia varten vartaat.
Käy suurta ja pyhää palvelemaan
vain valiot hengen-hartaat.
Ne, joilt'ei ainehen aatelmat
ole vienehet hengen tulta,
ja jotka tietävät, tuntevat,
millaista on oikea kulta.
Mutt heilläpä vast' on vaikea työ
ja kallion raskas taakka
ja heitä ne kääpiösielut lyö
ja elämä hautahan saakka.
Ja heitä on vastahan maailma,
sen tuulenpieksijä-suku;
ei heill' ole riemuja riemuita,
vaan tuhat on tuskain luku.
Ei tiedä he myös, mitä rakkaus on,
luo heidän ennä ei immet,
on heille kolkkoina korvet, on
suot surkeat, suuret rimmet.
Niin — jyrkkää, pystyä heillä on tie, jokapuolla on ansaraudat, mut eessä ne jumalten juhlat lie ja sivulla — hiiden haudat.
En tiedä, mikä on oikea tie
ja mikä tie lienee väärä.
Ilon, murheen tiehyet tunnen mie,
mut mikä lie niiden määrä?
Yks mullekin sentään varmaa lie:
Oma tie on osana kunkin!
Niin hyvin kun polkuas astut sie,
niin hyvä myös määrä on sunkin.
Nyt ihmiset katsovat kummissaan ja etsivät etsimistään. Epätiedoin käyvät he taivaitaan ja eksyvät eksymistään.
Juur' kun sinä luulit ja uskoitkin:
kas tässä, tässä on hyvä!
niin silloinpa juuri sä kaaduitkin
ja lankeemus oli syvä.
Suon täällä jos sinä kaivoitkin
ja ojitit pyytein parhain,
niin miksikä, miksikä sittenkin
vei halla viljasi varhain?
Tuhat kertaa uskoit sä uudelleen
ja piirtelit pilvilinnan
ja yhtehen liittelit katkenneen
ja rauhotit riehut rinnan.
Sinä luotit Luojahan väkäiseen
ja katsoit taivahan tähtiin,
sinä illoin ja aamusin aikaiseen
päin paljahin, polvin nähtiin.
Sinä uskoit oikean voittohon,
ja toivoit taivahan tarhaan!
ja uhrasit uskosi taistohon
miehuutesi voiman parhaan.
Ja taas sinä lankesit, epäilit,
ja sorruit suurehen suohon
ja uskosi uljahan tuhlasit
epäuskon tuskaan tuohon.
Sinä kirosit taivaan ja kirosit maan,
sinä unelmat, uskot heitit,
ja kadotit kaihosi korkeimpaan
ja toivehet tuhkaan peitit.
Ei anna merkkejä taivas, maa.
Yö uhmaten kaiken kaartaa.
Ja uskon kukka jos kukoistaa,
epäusko jo senkin saartaa.
Niin paljon miksi on pilvistä,
sakeeta, sameriaista?
Miks kaikki on rikki? Ehyttä
nyt löydä ei minkäänlaista!
Taas erhe, pettymys ja mielen muutos ja tyytyväisyyden ja pohjan puutos. Se, jota sielu sairastaa ja janoo ja kerjurina kulkein aina anoo, jot' ei se löydä: lepo, nytkin puuttuu ja epäilyksen suohon sielu juuttuu ja vajoaapi sekä vaikerrellen jo pohjaan painuu yhä uskotellen: — vaikk' on se pelkkä pettymysten haamu — ens' elon hetki huomen on ja aamu! —
Moni täällä on valmis toimintaan, vaan harvat jaksavat seistä. Monet käyvät uhmaten uurtamaan, mut kuin moni kestää meistä. Me olemme sukua lapsosten ja polvea pelkuritten. Me soitamme kannelta kaihojen ja kieliä kyynelitten. Ja usko , se meille on unta vain, jos toiveita kuinkakin meill' ois ain.
Me soudamme merta myrskyävää ja painumme tuulen mukaan, ja ihmettelemme, mitä on tää, jota uskoa ei vois kukaan: Me luulimme, tottahan tuuli vie myös sinne, minne on määrä; on helppoa näin, ja lyhyt on tie! mut suunta olikin väärä. Ja keskellä kuohuja luotoon sai nyt haaksi jo hylyksi mennen kai.
Me apua huudamme hulluina, ja pilveä luulemme maaksi. Niin viisasta ei ole ainutta, joka katsois, kuin on haaksi; sitä eiköhän korjaten kuntoon sais, jos oisikin siinä vuoto, ja ainakin kotihin kuljettais, kun karu ja kolkko on luoto. Mut parkuhun miettehet unhoittuu ja hädässä harkinta karkoittuu.
Me itkemme kyynelin katkerin ja torumme toisiamme, ja etsimme, ken olis syyllisin, mut itsemme puhdistamme. Joku luulee: "Vastaista vainen ois paras ollut purren mennä". Sekä toinen: "Ken sitä kestää vois!" Tosi neuvoa vaan ei ennä. Ja ystävät ystävän kimppuun käy. Yö ympäri mellakan ennättäy.
Ja joku jos niin ois yltiöpää ja sanoa rohkeaisi: "Seis miehet, täähän on kehnoa tää!" Hän merehen viskattaisi. Näät, miehet kun uskoa uupuvat, puhe silloin heille on suotta. He riitelevät sekä nukkuvat ja nukkuvat monta vuotta, tai hukkuvat — riitojen riehuntaan. Niin, näin sitä miehissä taistellaan.
Ken tahansa myötäistä mennä voi, se kulku on mukavata. Ken määränsä vastaista kohden loi, on vaikea hällä rata. Mut hän, jos hukkuvi hyrskyhyn tai sortuvi salakariin, ei vaipune riitojen myrskyhyn, ei kuole hän kehnojen pariin. Hän sortuvi niinkuin sankari vaan, hän kuuli ja palveli uskoaan!
Oi, minne te ihmiset riennätte,
mikä teill' on hätänä, hullut?
Näin miksi te kiirehin kuljette?
— Vai oiskohan loppu jo tullut?
Ei! Vielähän meillä on taivas ja maa
ja vielä on päivää ja yötä.
Hiis' itsekö teillä nyt ratsastaa
sekä teettävi hornan työtä?
— Ei jouda he huutoja huomaamaan,
ei myöskään he vaaroja vältä.
Ken nousisi kulkua salpaamaan?
Ken estäisi tieltä he tältä?
Sanos haudankaivaja, miksikä niin hikihatussa kaivat maata? On loppunut ilta ja saapunut yö, sä etkö jo herjetä saata?
— En lepohon jouda, kiirettä on, kun kuolema teettävi työtä. Nykyaikaan hautoja tarvitahan, siks kaivan ma iltaa ja yötä!
Niin suuria, hyviä ihmiset ois ja jaloja juurta jaksain, he mullasta maan ylös nousta vois ain lemmellä lemmen maksain.
He voisivat lapsina leikitä
ja hymytä hellin mielin
ja tyytyen eränsä etsiä
ja laulella linnunkielin.
Oi, naistemme silmät säihkyä vois
kuin puhtahin aamukaste,
myös vaimot sulona miestens' ois
ja äitinä kunnon lasten.
Jok' ainoa mies ois sankari maan,
niin uljas ja uskollinen,
ja horjua ei vois halvinkaan
maan raataja rauhallinen.
Kevätpellot kiirehin kynnettäis,
ylt'ympäri ojia luotais,
maan mustahan multahan kylvettäis.
— Myös toiselle siunaus suotais.
Ja satoja suuria syksyt tois
ja aumat peltoja peittäis.
Kisalaulut, kantelot kauas sois,
syys-yöt kun huntua heittäis.
Niin — mikä sen kaunihin karkoittaa
ja uskon, toivehet torjuu?
Miks iloita ihmislaps' ei saa,
oi, miks pyhän-pylväs horjuu?
Elonhuolet henkeä herpaisee
ja kurjuus kuntoa myöpi,
sydäntunteita tuskat hallitsee
ja ne sieluhun salvat lyöpi.
Siks miehet miehuutta vailla nyt on
ja neiot neitouttansa,
tosi valhetta vastahan voimaton,
hyvä horjuu heikkouttansa.
Koin syömä ja synnin on onnenpuu ja surun on suuret summat. — Hyvä kerran kaikki kun karkoittuu, jää jälelle kuoleman kummat.
Kuulkaapas te herrat ja ylhäiset, te, joilla on voima ja valta, työmiehen kun kuuluvi huokaus työn raskahan, painavan alta:
Oi, ettekö meillekin tahtoisi
kesäkukkain tuoksua antaa,
sitä taakkaa ettekö huojentais,
jota meidän hartiat kantaa.
Niin murtavan raskasta meillä on työ
ja pitkät, pitkät on päivät.
Ei mieliin lepoa, lohtua luo
elonhuolien synkät häivät.
Laps' raukkojen kasvot on kalvenneet,
veriruusut on kylmän syömät.
Nälän, tuskien alla he vaikertaa.
Isät, äidit on leinin lyömät.
Kotiseinät pienet ja ahtahat
surunsynkeän suojan tarjoo.
Katonräystähät, puistot kaupungin
niin hiukkasen helteeltä varjoo.
Pölypilvet kurkkuja kuivattaa,
tomu raskas rintoja raataa,
savu, saastat, vaivat ja vaikerrus
väkevämmänkin voimat kaataa.
Tää ilmakin ihmistä myrkyttää,
melu, mellakka korvat sulkee.
Lepohetket, illat ja aamutkin
niin kuoleman kiireellä kulkee.
Kesähetkisen siks kai suonette?
Elämää näin meille te luotte.
Ja miksette meillekin antaa vois,
mitä itsellennekin suotte?
Oi, kyllähän iskuja kestää voi, ne edestäpäin jos lyövät, mutt' mitä sä teet, kun käärmeet, — kyyt, sua takaapäin vain syövät?
Juur kuin sinä honkana seisoisit
näin iskuja ottain, antain,
niin silioinpa, silloin ne hiipivät
sun luoksesi myrkkyä kantain.
Ne henkesi kytkevät kahleisiin,
ne vertasi myrkyttävät,
ja sitten ne kasteena katoovat,
ja kostosi eksyttävät.
Ja silloin sulle on saapunut yö, yö pitkän pitkä ja musta. — Joka iskuhan silloin maahan lyö, kun uupuvi uskallusta.
Kuoleman linnut ilmoja kiitää,
Tuonelan tiirat lentää.
Tuonelan tumman mailta ne liitää.
Tännekö asti entää?
Missä ne linnut ilmasta eroo,
missä ne maahan vaipuu,
siellä ne kantaa kuoleman veroo,
siell' on suru ja kaipuu.
Siellä ne kätkee kantelon kielet,
soittajat sorjat säikkyy,
vanhana vaipuvat nuoret mielet,
Tuonelan laineet läikkyy.
Itkun ja vaivan vaikeat virret
yötä ja päivää soivat,
Tuonelan tuomet, hiisien hirret
antavat ainoot hoivat.
Tuonelan tiirat taivahan peittää,
missä ne milloin kulkee.
Keskehen kesää lunta ne heittää,
ihmiset yöhön sulkee.
Kerran kesä-iltasella vaari vanha haastaa: "Haaska ylen haisevainen löytynyt on maasta.
Senpä luokse lentäkäämme
viipymättä suotta.
Oiva löytö, sepä meille
onnenpäivät tuottaa".
Lennettihin haaskan luokse:
syötiin, juotiin, maattiin;
aamusilla aljettihin,
iltasilla laattiin.
Mutta jopa joukon nuorin
soimaamahan rupee:
"Heretkäämme haaskastamme
ennenkuin se hupee.
Kuulkaa kunnon Korppilaiset,
tää on velhon taikaa,
paremmankin etsintähän
ois jo ollut aikaa.
Taudit saamme, tuskat tulee,
kuolemakin kulkee.
Haaskat haisevaiset meiltä
onnenportit sulkee!"
Korppiperhe hämmästyypi,
musta muori pauhaa:
"Rivo kieles hillitsehän!
Miksi häirit rauhaa?"
Eipä huoli huimapäinen,
uhman tulla antaa,
joukost' eroo, sukulaisien
manat myötään kantaa.
— Haaskan luokse jäivät vielä
Korppilaiset sentään.
Kiroinensa heimon hylky
maailmata lentää. —
Me astumme kaihojen kangasta ja kuljemme surusta suruun, me etsimme onnemme taivasta ja tyydymme pieneen muruun.
Nyt sulla on onnena uskosi,
ja sun untesi oraat itää,
ja sulla on korkea kaihosi.
Mutt' mulla ei ole mitään.
Tai — mullakin jossakin, sielussain
on tulenkipinä pieni,
niin pieni, mutta se hehkuu ain,
jos minne mun kulkee tieni.
Nyt tiedä mä tarkoitusta sen en.
Sen tiedän: aina se palaa.
On lohtu se tulisten tuskien,
se ilohon itkua valaa.
Oi äiti, pienet on tuskani mun,
mutt' sullahan oli ne suuret,
ja sentään kestit sä kamppailun
ja säilytit Jumal-juuret.
Oon minäkin särkenyt sydäntäs
ja polkenut pyhimpääsi,
mutt' katsohan, Luojasi, ystäväs,
tai kohtalo kait sen sääsi.
Ja vaikka me ympäri harhaillaan
ja kuljemme eri teitä,
niin sentään me yhtäälle kuljetaan,
sama määrä on varten meitä.
Mutt' mikäpä sitten se määrä lie?
Sen saamme me nähdä kerta.
Vaan paljon voimia vie tämä tie
ja paljon vaatii se verta!
Kylmä on hallan kalsea kehto, kylmempi ihmisrintojen jää. Surun on surkea syksyn lehto, surullisempi vihan on sää.
Lämmin on leuto lounasen tuuli,
lämpeempi käsi on ystävän.
Hyvä on äidin armahan huuli,
parahin oman on ystävän.
Valkea lilja kun kukkii salaa
roudassa hyitten ja hallojen,
onkos ihme, sen luokse jos halaa
poikanen keskeltä pakkasten.
Kukkios lilja, kasvaos kauan, kylmän keskehen lämpöä luo. Kukka, mi tuoksuu tunnetta rauhan, itsellensäkin rauhan se tuo.
Tytön-tyllerö veikeä virnakoi:
Sai mielehen leikin lasku.
Ennenkuin siitä hän viel' ilakoi,
olikin se jo lemmen kasku!
Ja se hongan-ylpeä nuorimies
vain kynti ja kylvi soita,
hän impyen leikeistä tuskin ties,
tai tajunnut ei hän noita.
— Mies korpea kulkee, kaskea käy
ja polttaa ja perkaa soita.
Mutt' neitosen nauruhun ennättäy
jo kyynelekarpaloita. —
Ruskovin huulin
ivaten, luulin,
kulki hän nauraen kiiruhtain,
siitäpä asti
vallattomasti
astelen nauraen taivaltain.
Voi sitä tyttöä,
niin sydämmikköä,
että hän munkin tenhota tais.
Nauraen juoneen
jos vaikka Tuoneen
murehen lapsen se johdattaisi
Naurelen sulle
kuin sinä mulle;
lemmetön leikki on rattoisaa?!
— Naurujen kaita
polku on saita.
Voi sitä sittekin taivaltaa!
Vain sulle ma kaiutan kanneltain, vain sulle mun lauluni helkkää. Oi, kuuletko äänen, mi rinnassain, iki-iloa soi nyt pelkkää!
Sydän katkoo jäisiä kahleitaan,
se lempenä leimuten palaa.
Suvituulten tuoksuhun, tulvintaan,
mun henkeni hehkuen halaa.
Vain päivästä nyt minä laulaa voin,
vain kesästä kertoa tahdon.
Minä lahden laineen läikkynä soin
sekä virtenä virran vahdon.
Tule tyttö lainehen läikyntään,
tule virran vierivän veteen,
tule taivaan pilvien päilyntään,
tule Luojan kasvojen eteen!
Näät, kaikki ne soittavat sielussain, ne yhtehen riemuiten ryhtyy. — Siks sulle ma kaiutan kanneltain, kun Luojakin lauluhun yhtyy!
Mua viihdytti hongat ja hongistot sekä perkuu korven soitten, Mun tyttöni kiehtovat kulkuset ja mellakat markkinoitten.
Mun kultani kulkevi kaupungit,
hän korskan korjassa ajaa.
Ja sittenkään hänen sydämessään
lopu milloinkaan ei vajaa.
Ja kun hän on kyltynyt kulkusten
ja tiukujen toitotuksiin,
väkijoukkioihin ja joutavaan
ja houkkien hoilotuksiin.
Niin silloinpa, silloin hän kiiruhtaa
tien poikki tanhuan laitaan,
mökin pienen hän ääreen astahtaa,
mun luoksein tulla hän taitaa.
Ja siks minä rauhassa raadan vaan ja illat kuuntelen käkee: Pian kait tää poikakin pirtissään jo armaan astuvan näkee.
Jos aijot seisoa pystyssäpäin oma itsesi tahtoin olla, niin karta kuisketta kuutamoyön, älä kulje sä kuutamolla!
Jos kuutamoiltoja kuljetkin,
niin tyttösen kanss' älä kulje,
ja vältä, ettet sä tyttöä vain
käsivarsien keskeen sulje.
— Mut onhan se kaikki niin kaunista
sekä suurta ja juhlallista.
Kuu kaunis ja kullankeltaset veet
ovat tunnetta rauhallista.
On, on, mutta sehän on hulluinta,
että aina et näe kuuta
ja eip' ole aina tyttöäkään,
joka sulle suikkisi suuta.
Kas, kuuhut kun kulkee pilvien taa
ja tyttö kun hyvästit heittää,
niin silloinpa yöhyt ja maailma taas
sun mustina murheina peittää.
Ja silloin oot sinä varjoa vaan, joka itseänsä on vailla, ja silloinpa harhaan vie sua ties, jota astelet orjan lailla.
Mun eloni aavikolle yks palmu varjoa luo. — Miks mulle se vain ei olle, ei mulle suojoa suo?!
Kas sillä on siimeksessä
muu markkinamatkamies,
Siks kuljen ma heltehessä,
siks roihuvi rinnan lies.
Mutt joskus ma mietin tälleen, yö aavikolla kun on: Kuin kauvan se itkijälleen on vaiti ja varjoton?
Laulellaanpas heilini
hento
kymmenkunta vuotta.
En ole sulle ma vieras, en
vento,
vaikka sä luulet suotta.
Erokirjat, joita sä
kannat,
murheita mullen tuottaa.
Sanohan kultani, koska sä
annat
apajan lemmen nuottaan?
Siniset siimat ja suukkos-
suukin —
voikohan niihin luottaa?
Lemmenmarjoja onnen-
puukin
viikkojen vierren uottaa.
Sinä olet niin herkkä ja hertas, ja sulla on viisas pää. Olet julma ja kylmä. Sun vertas kait kattavi talven jää.
Ja muuta ei puutu sulta,
kuin sydän, niin, muuta ei.
— Sentähdenkö muilta ja multa
sydämmet sinun silmäs vei?
Niin, niinhän se aina on täällä, paha kyllä, mut niinpä se on: Kuka koskaan maan tämän päällä ois ollunna puuttumaton?
Lens', lauleli peipponen pikkuinen mun pirttini porraspuulla. Näin laulua leikkivän lintuisen sain illat ja aamut kuulla.
Se viserti virsiä vienoinsuin,
mun peipponi pieni ja pirtee.
Ja uneni, yönikin unhottui
ja päiväni peipon virteen.
Oli silloin laulua aamun koi
ja iloa iltain rusko.
Mun rintani silloin riemuna soi,
sai sieluhun uusi usko.
Sai synkkänä syksy ja tuulispäät, mun peipponi poies läksi, siit' asti on syksy ja syksynsäät vain jäänehet ystäväksi.
Kun yksin asteli matkamies, sai murhe rintahan hälle: niin kaukana tuikkii tähdetkin, ne ainoot ystävät tälle.
Tuhat kertaa mietti hän illoin näin:
miks eloni niin on nurjaa?
Miks yksin astujan taival lie
niin pitkää, pystyä, kurjaa?
Utukuvia syntyi sieluhun
tuvasta ja armahasta,
jok' istuu äärellä hiiloksen
ja polvella tuutii lasta.
Mut mistä se mailmanrannanmies
oman lieden lämpöä saisi
ja mistä hän mökin löytäisi,
josta oman kullan naisi?
Näin kulkee ja miettii — kerran niin —
käy vastahan tyttölapsi,
jok' astuu kuin Sinipiikanen
ja tuulessa leikkii hapsi.
Ja poian rintaan — se ihmett' ei
sai lempi syttyneheksi,
oman kullanpa tunsi tyttökin
nyt vastaan saapuneheksi.
Kuin taisi se poikanen vastustaa
sen tyttösen silmäin tulta,
ja mitäpä mahtoi tyttökään,
kun vastahan sattui kulta?
Ja on kuin lempeä Luojakin
niin hellän katsehen loisi
ja viestin nuorien rintoihin
Hän enkeli-siivin toisi:
Oi nuoret, toistanne lempikää,
mutt' lempenne olkoon pyhä,
se haudan partaalle kulkekoon
ja suurena nouskoon yhä.
Ja silloin lempi lempeä on, se silloin suurta on vasta, kun jälkeen jäänehen kyyneleet pois menneen kumpua kastaa.
Hyvä yllinkyllin sä olla voit ja pahakin — tarvittaissa, mut sitä, mitä osaksi orvon soit, ei mainita lemmen laissa.
Näin, näin sun päätäsi painavan päin polvea poian armaan, näin siinä sun lasna ma nukkuvan kuin päällä äityen parmaan.
Ja sä uinuit niinkuin uinuvi vaan
se, jolle on rauha luotu
ja jolle on outoja murheet maan
ja jolle on unta suotu.
Ja ma mietin: tokkohan talven säät kevätkukkanen kaunis kestää, ja tokkohan tuskien tuulispäät voi armahin hennolt' estää?
Olet mulle sä niinkuin lähde on pojalle aavikon: ves'pisaran yhden tähden tän luokse matka sen on.
Ja vaikka et ole mulle
enempää kuin muillekaan,
toki sittekin minä sulle
näin ratkean laulamaan:
Oi, antaos armahainen, ma katson pintahas vain: Kuva siinä on kainonlainen kuin mullakin rinnassain.
Mulle heilani antoi rukkaset, siks mulla on mieli musta. Oi, mistähän saanevat aatokset sekä syömmein lohdutusta?
En eroa sure ma suurinkaan:
jo mulla on samanmoinen,
mut se minun mieltäni karvastaa:
on hälläkin heila toinen.
Ja siksi on mieleni murheinen ja siksi on mulla hätä, kun en minä sallisi toisellen niin reilua ystävätä!
On vieressä tien tupa pikkunen ja tyttö on ikkunalla. — Miks kylvöt sä virrassa kyynelten näin mielellä haikealla?
On mullakin mieli niin murtunut, on rintani rauha poissa. Mun katseeni usein on harhaillut sen tupasen ikkunoissa. —
Oi, jos sinä tyttöni tietäisit ne tuskat, joita sä annat; vain osaksi jos sinä arvaisit sen myrkyn, mitä sä kannat.
Niin etköhän hetkeksi helpottais
sun orvon orjasi työtä,
valopilkkuna etkö sä pilkahtais
valaisten mustinta yötä?
— Unet uniksi jäivät, pysyivät, vain tosihan niistä puuttui! Ja orjat jos onnea kysyivät, niin herrattaret jo suuttui.
Lanka kätkee, eikä enää suihka sukkulakaan. Kaitehet ja polkimetkin toimetonna makaa.
Kaipaus ja tuska tuima onnen oraat kitkee. — Turhaan, suotta sulhoansa immytrukka itkee.
Epätietoisuus
ja toivottomuus
mun nuoren sieluni särki.
Nyt kuolla jo vois,
kun heitti mun pois
ja yksin jätti jo järki.
Suruvirret soi.
Nyt nukkua voi
ja nukkua kau'an, kau'an.
Menis huolet pois,
uni lohdun tois
ja rinta raukalle rauhan.
Oli talvi. Maa oli jäätä,
ja pakkanen paukkui, soi.
Ja keskellä talvisäätä
luo kullan matka mun toi.
Mut mun oli lämmin. Lunta
ja jäätä mä tuskin näin.
Oi, oisko se ollut unta:
Kesäkukkaset maassa ma näin?
Kesä saapui. Käköset kukkui,
ja kukkaset verhoi maan.
Jo aikoja talvikin nukkui
suvituulien tuudintaan.
Ja ma astelin armaan luota.
Mut mun oli kylmä ja
niin vilu, että mä — tuota —
ihan kaipasin turkkeja.
En tiedä kuin sua lemmin, mut lemmin, lemmin mä sua tuhat kertaa lämpöisemmin kuin milloinkaan sinä mua.
En tiedä miks sua vihaan,
mut vihaan, vihaan ma sua;
se syöpyi luihini, lihaan,
se verenä kiertää mua.
Sua siks minä vihaan, luulen,
niin, siks minä vihaan sua,
kun ain sun ilkkuvan kuulen,
ja vihaa, lemmi et mua.
Mut kaihonpa kyynelettä ei silmäkulmani saa sentähden, ehkäpä, että viha kaihoni karkoittaa.
Paukkuvassa pakkasessa
vinhat viimat ärjyy.
Akkunani ulkopuolla
varpusparka värjyy.
Yltyhyn saa tuli jäinen.
— Koskahan se lakkaa?
Ikkunata yksinäinen
linturukka hakkaa.
— Tyyntynyt on aamusella
pohjan raivohenki.
Turtunut on taistelussa
voimat varpusenki.
Ethän mua tuominnunna,
puuttunut ei lempi:
Tällä puolla ikkunaa ei
ollut lämpöisempi. —
Unten airut iltasella varjokuvat valaa. Rinta raskas rauennunna helpoitusta halaa.
Kaukomaille aatos arka
puhtehella kulkee;
kyynelvirtani lähtehetkin
yöhyt musta sulkee.
Milloinkahan murhemielten tuiverrukset katoo? Koskahan se lohdun laiho unhoitusta satoo?
Sun raukean silmies-katseen nään
ja nään sun raskahan työsi.
Väsyvän nään käden ja kyynärpään.
Nään unta uupuvat yösi.
Ja ma nään sun unelmais umppujen
aukeevan täytehen kukkaan,
ne kostuvat virrasta kyynelten,
oi, eihän ne juosseet hukkaan.
Ja kun minä aattelen ainuttain,
käy mieleni murtuvaksi.
Sua tuulispäihin, talvehen vain
en soisi mä sortuvaksi.
Rajapyykillä kalsean kuoleman maan sä seisoit uskoa vailla. Ei syttynyt sielusi kaihoamaan elävitten sielujen lailla. Sinä olit vain haamua elämän tään, niin — olithan varjoa vallan! Olit uupunut jäihin sä Jumalan sään ja elämän kylmän ja hallan.
Sinä olit kuin on vain mennyt mies, joka mennä antavi purren karikkoihin, minne? — sen yö vain ties — ei riemuiten, ei myös surren. Olit mies, joka murtunut multaan on ja jolta on särkynyt pyhin. Olit mies, jonk' aatelma ainoa on: Mikä tie lie Tuonehen lyhin?
Ja sentään sä nousit, seisot ja lyöt, luot umpeen aukeeta hautaa. Nyt unia vain ovat ilkeät yöt. Taas tarmosi on kuin rautaa. — Näin aina, jos sinä ystävä vaan oman aurasi uskoen taot, täys-tähkäpäitäpä satoamaan saat itsesi kyntämät vaot.
En tiedä, miksikä, värjähtää niin kummana sydänkulta. Kas kummaa, kyynelet kimmeltää ja huokaus pääsee multa.
En tiedä, mikä sen onnen vei,
mut viety se on, ei palaa.
Ja vaikka se milloin saavu ei,
niin sentään mä vuotan salaa.
En tiedä, mikä se tunne lie, mi väel' ei häipynyt multa. On niinkuin kaukana kaartuis tie, jota astuis ainut kulta. —
Orvokki orvon on kukka,
kaihomielten mielitietty.
Senpä sain ma neitoselta,
neitoselta nauravalta.
Neito naurava katosi,
kuihtui, kuoli orvokkikin.
Vois luulla, sullakin että
muru murheita olla vois,
ja että myös kyynelvettä
suru sulle silmihin tois.
Vois luulla: tunteita sulla
on niinkuin väikkyjä veen.
— Eri aatos niistä on mulla.
Eri laskut niistä mä teen.
Olet kullankaivaja-nainen
ja siksi sä myöskin jäät.
— Kera kullankaivajan vainen
myös vietät sä joskus häät?!
Miksi tuikit tähtönen suru-silmin tuolla, kaihomielin katsellen taivahaisen puolla.
Mitä suret tähtönen,
miksi kaihon kannat?
Miksi silmäs kirkkahan
tummentua annat?
— Oisko noussut päältä maan
sinne asti lasten
itku, parku, voivotus,
vaivat valkohasten?
Vaiti ompi tähtönen, virkanne ei vainen, miksi tummui, himmeni silmä taivahainen. —
Uh, huh tätä tuulta ja pakkasta
ja voi tätä kylmää säätä.
Kinoksissa kulku on raskasta.
— Joko korvat ottivat jäätä?
Nenä pieni kylmästä kohmettuu
ja huurretta silmät saavat.
Jalat vallan jo uupuu, kangistuu,
ne tuskinpa kannattavat.
— Emo sairastaa, isä uinahtaa
maan alla, hän, kodin suoja,
ja lapsi, mi tuiskussa taivaltaa
nyt ainoo leivän on tuoja.
Ja siksipä eespäin täytyvi vaan
jos kuinkakin kylmä oisi.
Oi, kunpahan päivä nyt paistettaan
ja Luojakin lämpöä loisi!
Alla hautakumpujen uinuvat vainajat. Päällä hautamultien kukkivat pihlajat.
Täällä loppunevi tie suurien, pienien. Alla mullan määrä lie ilojen, surujen.
Päällä hautamultien kukkivat pihlajat. Alla hautakumpujen uinuvat vainajat.
Keväällä kukkaset umppua loivat, kesällä tuoksuten tunnetta toivat, syksyllä kuolivat, kuihtuivat pois. — Tällaista myöskinkö elämä ois?
Sitä jotkut kutsuvat kullaksi, sen taivahaksikin uskoo, se nähkätte kultana kiiltääki ja pilven reunana ruskoo.
Ja toiset kierohon katsoen
murahtavat: katinkultaa.
Sen kirkkaus heille ja kiillot sen
vain arvotonta on multaa. —.
Mut kuka sen oikein sanoa vois ja kuka sen tietäis tarkoin? — Milloinka se mulle kilissyt ois ja kulissut kultaharkoin? —
Niinipuita tuuli tuudittaapi. —
Rinta aatoksen niin oudon saapi.
Mikä se on, oi, mikä se on?
Lännen maille laskee illanrusko. —
Miss' on miehuus, missä miehen usko?
Sydän sykkivä on levoton.
Yössä unelmoiden nurmi nukkuu,
tuulenhenkäyskin yöhön hukkuu. —
Milloin rintain unta uinahtaa?
Sano mulle taivon valju vaate
levon, lohdun, onnen iki-aate? —
Idän alta aamu kajastaa. —