Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

YÖN LAPSI

Kirj.

Jack London

Suom. Viljami Ventola

Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1922.
Öflund & Pettersson, Kirja- ja kivipaino.

SISÄLTÖ:

Yön lapsi.
John Harned'in raiviovimma.
Kivikauden mies.
Epäilyttävä tapaus.
Lujat nyrkit.
Aurinkoteltan alla.
Ihmisen tappaminen.

YÖN LAPSI.

Eräänä lämpöisenä yönä istuttiin vanhassa Alta-Inoyo -kerhossa San Franciscossa ja avonaisista ikkunoista tulvi katumelu huoneeseen tukahdutettuna ja etäisenä. Keskusteltiin siitä lahjomisjärjestelmästä, mikä oli vallalla ja viimeisenä tunnustimena siihen seikkaan katsoen, että kaupungin hallitusta tultaisiin puhdistamaan sen päivänvaloa arastelevista aineksista. Sitten oli ruvettu pohtimaan tuota alhaista, ilettävää ja halpamaista mädännäisyyttä, mikä on olemassa, kiusaten kaikkia ihmisvihaajia. Aivan vahingossa sattui sitten joku läsnäolijoista mainitsemaan nimen O'Brien. — O'Brien — nuori ja lupaava nyrkkeilijä — oli saanut surmansa eilisiltaisessa palkinto-ottelussa. Tuntuipa ilma heti puhtaammalta. O'Brien oli näet ollut moitteeton nuorimies ja ihanteilla varustettuna. Hän ei juopotellut, ei tupakoinut eikä käyttänyt kiroussanoja, vielä oli hänen ruumiinrakenteensa kuin nuoren Jumalan. Hänellä oli ollut rukouskirjansa mukanaan tuossa ottelussa. Sen he löysivät hänen takkinsa taskusta pukuaitiossa … jälkeenpäin.

Täällä oli läsnä puhtain, raikkain ja saastuttamaton Nuoruus, jotain kunnioitusta ansaitsevaa ja ihanaa ihmisten ylistettäväksi, sittenkun he sen ovat kadottaneet ja tulleet keski-ikään. Ja niin ylistimmekin Nuoruutta niin haltioituneesti, että saimme Romantiikan esilleloihdituksi ja annoimme sen tunnin ajaksi houkutella meidät kauas pois inhimillisen yhteiskunnan rajalta ja sen uhkaavalta hälinältä. Bardwell alkoi kyllä puhelun lainaamalla Thoreau'n mielipiteitä, mutta vanha Trefethan, kaljupäinen ja pöhöttynyt, oli se kun sieppasi itselleen tuon lainan ja ruumiillistutti Romantiikan keskuuteemme koko tunniksi. Ensiksi ihmettelimme kylläkin montako whiskitotia hän oli saanut päivällisen jälkeen, mutta pianpa unohtui tuonlainen huolittelu.

"Se oli vuonna 1898 — olin silloin viisineljättä vuotta vanha", sanoi hän. "Tiedän kyllä teidän harjoittavan päässälaskua. Teillä on oikein. Olen nyt tasan neljäkymmentä, näytän kymmenen vuotta iäkkäämmältä ja lääkärit sanovat … piru periköön kaikki lääkärit!"

Hän vei korkean lasinsa suulleen ja latki hitaasti sitä rauhoittaakseen suuttumustaan.

"Mutta olen ollut nuori … kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, päässäni oli minulla hiuksia, olin hoikka ruumiiltani kuin kilpajuoksija ja pisin työpäivä ei minulle ollut kyllin pitkä. Olin voimapoikanen vuonna 98. Sinä muistat minut, Milner. Sinä tunsit minut siihen aikaan. Enkö ollut jokseenkin tanakka poika!"

Milner nyökkäsi päätään ja myöntyi. Hänkin kuten Trefethan oli kaivosinsinööri ja oli koonnut omaisuuden Klondykessä.

"Olithan sinä sitä, vanha ystäväni", sanoi Milner. "En milloinkaan unohda miten hyvin selviydyit metsätyöläisistä tuona iltana kun tuo pikkunen toimittaja järjesti siellä tappelun. Slavin oli siellä sattumalta" — tämä näet sanottiin meille — "ja hänen isännöitsijänsä halusi ruveta nyrkkeilyyn Trefethanin kera."

"Niin, katsohan nyt minua", komenti Trefethan suuttuneena. "Tällaiseksi on Goldstead minut tehnyt… Jumala yksin tietää montako miljoonaa, mutta sielustani ei jälellä mitään … eikä suonistanikaan… Tuo kelpo punanen veri on nyt poissa. Olen kuin maneettieläin, vain paksu kerros väreilevää protoplasmaa … vain … vain…"

Mutta sanat ehtyivät ja hän etsi lohtua korkeasta lasistaan.

"Naiset minua katselivat … siihen aikaan ja kääntelivät päätään katsellakseen minua kerran vielä. Omituista etten milloinkaan mennyt naimisiin. Mutta tyttö sitten. Siitähän minun pitikin puhua. Tapasin hänet tuhat peninkulmaa kaiken kunnian ja rehellisyyden takana, niin, vieläpä enemmänkin. Ja hän toisti minulle juuri nuo Thoreau'n sanat kun Bardwell lainasi hetkisen sitten — juuri tuo päivällä ja yöllä syntyvistä jumalista, valkeat ja mustat jumalat.

"Tämän jälkeen sitten tein valtauksiani Goldstead'in luona — enkä minä edes aavistanut minkälainen kultakaivos tuosta joenpohjukasta sittemmin tulisi — tein tuon retken itään yli Teräkallioitten ja viistoon yli Ison Orjameren. Siellä ylhäällä pohjoisessa eivät Teräkalliot muodosta pelkkää harjaa. Se on vain raja, erottava muuri, mahdoton vallata ja luoksepääsemätön seinämä. Siellä ei ole minkäänlaista johtavaa tietä, vaikkakin kuljeksivat kauppiaat vanhoista ajoista asti silloin tällöin ovat kulkeneet niitten ylitse … no, tälle tielle hukkuneitten luku on monta vertaa isompi kuin perillepäässeitten. Ja juuri siksi rupesin siihen hommaan. Se oli retki mistä ken tahansa saattaa ylpeillä. Olen vielä tänäkin päivänä ylpeämpi juuri siitä kun mistään toisista myöhäisimmistä saavutuksistani.

"Se on tuntematon maa. Laajat alueet siitä ei milloinkaan ole tutkittu. Siellä on suuret laaksot mihin valkonen mies ei milloinkaan ole jalallaan astunut ja intiaaniheimot ovat samanlaisella kehitysasteella kuin kymmenentuhatta vuotta sitten … melkein … heillä kun on ollut niin hiukan yhteyttä valkoisten kanssa. Silloin tällöin tuli heitä muutama parvi kaupantekoon, siinä kaikki. Muun muassa Hudsonbay-komppania ei onnistunut heitä tavottamaan ja voittamaan.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin muuatta jokea — Kaliforniassa nimitettäisiin senlainen joki virraksi — se oli nimetön eikä kartoitettu. Siinä oli komea laakso, toisinaan koristettuna kanyonpensaan seinämillä, toisinaan taas avautuen ihaniin, leveisiin ja pitkänomaisiin seutuihin, missä miltei miehenkorkuista ruohoa kasvoi pohjalla, kukkaisniittyjä ja kuusipuisia viidakkometsiä, neitseellinen ja komea asultaan. Koirat kantoivat pakkauksen selässään ja olivat arkajalkaiset ja loppuun väsyneet; tähystelin jotain vähäpätöistä intiaaniyhteiskuntaa saadakseni rekiä ja koiranajajia, jotta voisimme jatkaa matkaa ensimäisellä lumella. Tämä oli syksyllä myöhään ja minä olin vallan hämmästynyt kun vielä silloin löytyi kukkia. Luulin olevani Amerikan pohjoispuolella, korkealla Teräkallioitten tukipilarien välissä ja kuitenkin löytyi niin paljon kukkia kaikkialla. Ennen tai myöhemmin tulevat valkoiset alkuasukkaat sijoittautumaan siihen ja viljelemään vehnää koko laaksossa.

"Sitten näin savua ja kuulin koirien haukuntaa — intiaanikoirien — ja tulin erääseen leiripaikkaan. Siinä piti luullakseni olla viisisataa oikeata intiaania ja minä huomasin kuivauskehyksistä syysmetsästyksen olleen anteliaan. Ja silloin kohtasin tytön — Lucy'n. Sellainen oli hänen nimensä. Vain merkkikielellä saatoimme ymmärtää toisemme kunnes veivät minut jonkinlaiseen suureen suojaan — puoleksi teltta, mikä oli auki siltä puolelta jolla leirituli paloi. Tuo teltta oli kokonaan hirvennahoista, jotka olivat savustetut, käsin kiiltäviksi hangatut ja kullanruskeat. Sisällä oli kaikki niin somaa ja järjestyksessä; sellainen tapa ei ole vallalla missään intiaanileirissä. Vuoteen muodostivat tuoreet kuusenhavut. Siellä oli isohko joukko nahkapatjoja ja kaiken päällä oli joutsenuntuvapeite — en milloinkaan ole sattunut näkemään mokomanlaista peitettä! Ja sillä vuoteella istui Lucy jalat ristissä. Hän oli ruskea kuin pähkinä. Tyttö, sanoin, mutta sitäpä hän ei ollutkaan, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsooni, kaikinpuolin kehittynyt täysiverinainen, majesteetillisen kypsä. Ja silmät olivat siniset.

"Ne valloittivat minut paikalla — hänen silmänsä — siniset, ei posliinisineä, vaan tummat kuin meri ja taivas yhteen sulautuneina, ja hyvin viisaat. Niin, ja vielä enemmän — niissä oli naurua — lämmintä naurua, auringonlämpöä ja inhimillistä, ylen inhimillistä ja … sanonko naisellista? Niin, siinä oli naissilmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Voinko sanoa enemmän? Ja noissa sinisissä silmissä oli samalla kertaa kuohuva levottomuus, uneksiva toive ja lepo, ehdoton lepo sekä eräänlaista kaikkitietäväistä ja filosoofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä.

"Luulette kai minulla olevan jotain nokassani. Mutta sitä ei ole. Se on vasta viides totiannos päivällisaterian jälkeen. Olen selvä. Olen juhlatuulella. Istun täällä rinnakkain pyhän nuoruuteni kera. Enhän minä — 'vanha' Trefethan — puhu, sehän on nuoruuteni ja tämä sanoo näitten silmien olleen ihmeellisimmät kun milloinkaan ennen näkemäni — niin tyynet ja kuitenkin levottomat, niin viisaat ja kuitenkin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin ikävyyttä kuvastavat. En voi niitä sanoin kuvata, pojat. Kun hänestä olen teille kertonut, ymmärrätte kai paremmin itse.

"Hän ei noussut. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'oli kivaa nähdä teitä.'

"Ajatelkaahan — tuollaista aitoa nurkkakieltä! Voitte kuvitella tunteeni. Hän oli nainen, valkoinen nainen mutta tuo nurkkakieli! Oli kerrassaan hämmästyttävää tavata valkoista naista täällä maailman rajojen ulkopuolella — ja tuo kieli sitten! Se rämisi korvissani, voitte uskoa. Se pisti kun väärä ääni. Ja kuitenkin väitän tuon naisen runoilijaksi. Saattepa kuulla.

"Hän toimitti intiaanit pois. Ja todentotta he menivätkin. Sokeina alistuivat he tottelemaan hänen käskyjään. Hän oli hi-yu-skookumi , päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttämään minulle teltan ja huolehtimaan koiristani. Ja sen he tekivätkin. Ja he tunsivat päällikkönsä siksi hyvin, etteivät he uskaltaneet päästää mokkasiinihihnaa minun varustuksistani. Hän oli Taipumaton Laki lihaa ja luuta. Sanon vaan, että kylmä väristys kävi läpi luitten ja ydinten sekä pitkin selkäpiitäni tavata valkoinen nainen tuolla ylhäällä villin intiaanirodun päällikkönä tuhatta peninkulmaa Ei-kenenkään-maan takana.

"Kuten sanoin oli juuri tuossa soraääni. Mutta tuo kohta, unohtakaa, pyydän. Minäkin sen unohdin siinä istuessani joutsenuntuvapeitteellä ja kuullen ja katsellen tuota ihmeellistä naista, joka ei ole löytänyt vastinettaan Thoreau'n enemmän kuin muittenkaan runoilijain tuotannossa.

"Viivyin siellä viikon päivät. Se johtui hänen pyynnöstään. Hän lupautui koirien, rekien ja intiaanien avulla viemään minut ylitse Teräkallioitten parhainta solaa. Senlainen matka on viisisataa engl. peninkulmaa. Hänen telttansa oli pystytetty syrjään korkealle virtaäyräälle ja parisen intiaanityttöstä valmisti hänen ruokansa ja hoitivat teltta-askareet. Ja me puhelimme ja puhelimme ensi lumen sataessa ja jatkoimme kunnes sain oivallisen rekikelin. Ja tänlainen on hänen elämäkertansa.

"Hän oli syntynyt rajalla ja oli köyhien alkuasukkaitten tytär. Ja tiedättekö mitä tämä merkitsee: työtä, työtä, alituista työtä, työtä suurin piirtein ja äärtä vailla.

"En milloinkaan ole nähnyt maailman koreutta", sanoi hän. "Minulla ei ole senlaiseen aikaa. Tiesin sen olevan tuolla jossakin etäällä meidän tupamme ympärillä, mutta aina oli leivottava, kuurattava ja pestävä ja työtä riitti aina. Toisinaan tulin oikein sairaaksi halusta päästä matkalle ja varsinkin keväällä sai lintujen laulu minut miltei villiytymään. Tahdoin juosta ulkona korkeassa ruohikossa, kostutella jalkojani sen kasteessa ja ulotella matka metsien halki kohti vuorenharjannetta nähdäkseni ympärilleni. Oi, minulla oli koko joukko houreita — seurata jokivarsia ja loikkia lätäköstä toiseen, tehdä ystävyyttä sisiliskojen ja taimenien kanssa, katsella aivan salaa ja huomioida oravia ja jäniksiä sekä pieniä turkiseläimiä; omin silmin katsella niiden elämää ja oppia tuntemaan niiden salaiset käytävät. Jos suinkin olisi riittänyt aikaa otaksuin voivani hiipiä kukkien lomitse ja jos olisin ollut kiltti ja hiljaa voinut kuulla mitä ne toisilleen kuiskivat; senlainenhan kuvastaisi kaikkea viisautta mitä eivät ihmiset tunne."

Trefethan vaikeni ja huolehti lasinsa täyttymisestä.

"Erään toisen kerran hän puhui: 'Tahdon öisin juosta kuin villipeto, vain juosta kuutamossa ja tähtien alla, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä. Pimeydellä on mielestäni viileän sametin tuntu — juosta ja vain juosta loppumattomiin. Eräänä iltana ollessani oikein loppuunajettu — oli nähkääs ollut hirveän kuuma päivä, eikä taikina millään ottanut noustakseen, kirnuaminen oli kerrassaan epäonnistunut ja tunsin itseni ärtyneeksi ja kiukkuiseksi — puhuin isälleni juoksuhalustani.' Hän katsoi minua aika pitkään ja hiukan kummeksivana. Sitten hän antoi nautittavakseni kaksi pilleriä. Käski sitten minua menemään levolle ja nukkumaan makeasti, niin olisin aamulla muka virkeä. Päähänpistoistani en sen koommin puhunut hänelle enemmän kuin kenelle muullekaan.

"Koti siellä ylhäällä vuoristoseuduilla purettiin sittemmin — elintarpeitten puutteesta luullakseni — ja perhe jäi asumaan Seattleen. Siellä oli hän työskennellyt eräässä tehtaassa — pitkinä tunteina sangen raskaasti. Vuoden päästä tuli hänestä tarjoilijatar kovin kehnoon ravintolaan — 'syltty' nimitti hän sitä.

"Kerran sitten sanoi hän minulle: 'Romantiikkaa kai ajoin takaa. Mutta minkäänlaista romantiikkaa en löytänyt tiskipaljuista ja pesupunkeista eli tehtaista ja syltyistä.'

"Kahdeksantoista vuotiaana meni hän naimisiin — hänen miehellään oli määränään matkustaa Juneau'n ja siellä avata ravintola. Hänellä oli muutama dollari säästettynä ja kuulosti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut tuota miestä, niin hän minulle sanoi, mutta toiselta puolen oli hän aivan väsähtänyt ja tahtoi millä hinnalla tahansa päästä tuosta ijänikuisesta raadannasta. Sitäpaitsi oli Juneau Alaskassa ja hänen ikävänsä muodostui haluun nähdä tuo ihmeellinen maa. Mutta ei hän paljoakaan saanut siitä nähdä. Hänen miehensä avasi pienen ja vaatimattoman ravintolan ja tyttö huomasi hyvinkin pian miksi he olivat naimisiin menneet … päästäkseen palkkaamasta palvelijatarta. Vaimo siinä miltei hoiteli koko lafkan ja suoritti kaiken työn yleisön palvelusta tiskaukseen saakka. Ja miltei aina keitti hän ruokaa. Tätä kesti neljä vuotta.

"Voitteko kuvitella tuota aarniometsäolentoa täynnänsä luonnonelämän kaikkia vaistoja, kaihoten vapaita lakeuksia suljettuna ahtaaseen ruokalaan orjana raataen neljä sietämätöntä vuotta?

"'Kaikki oli tarkoituksetonta', sanoi hän. 'Mitä tuo kaikki oikeastaan hyödytti? Miksi olin syntynyt? Oliko tämä elämän tarkoitus — vain työtä ja työtä ja aina olla väsynyt? Mennä levolle väsyneenä, nousta väsyneenä, joka päivä edellisen kaltainen, mahdollisesti vieläkin orjuuttavampi?' Hän oli kuullut kyläpappien — niinkuin hän ilmaisi — puhuvan kuolemattomuudesta, mutta ei voinut käsittää työnsä sopivaksi esivalmisteluksi kuolemattomuuteensa.

"Mutta vieläkin oli hänellä unelmansa, vaikkakin sangen harvoin. Hän oli lueskellut muutamia kirjoja. Mitä kirjoja, kysynette. Mahdollisesti lainakirjastoromaaneja, mutta nekin olivat ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'kun olin päästäni aivan sekaisin hellan kuumuudesta olisin kerrassaan pyörtynyt ellen olisi saanut edes hiukkasen raitista ilmaa; silloinpa pistin pääni ulos keittiön akkunasta ja tällöin suljettuani silmäni näin minä mitä ihmeellisimmät asiat. Äkkiä olin vaeltavinani maantietä ja kaikki oli sunnuntaisiistiä ja rauhallista. Ei likaa missään, ei tomua, vain yli ihanien niittyjen liriseviä puroja ja leikkiviä lampaita, tuulen tuomaa kukkaistuoksua ja kaiken yli lauhkeaa auringonpaistetta; lehmät siinä seisoivat polviin saakka lätäköissä märehtien ja nuoret tytöt kylpivät joen mutkassa, valkoisina, joustavina ja luonnollisina — ja silloin tiesin olevani Arkadian satumaassa. Olin lukenut jostakin kirjasta tuosta ihmemaasta. Taikka myös tulivat auringonvalossa säkenöitsevät ritarit ratsastaen tietä pitkin eli neitsykäinen lumivalkealla hevosella ja näen etäällä linnantornien kohoavan. Tai myöskin ensimäisessä tienmutkassa näen erään palatsin, valkosen, ilmavan ja satumaisen, vettäsuitsuavine suikkukaivoineen. Kukkia kaikkialla. Riikinkukot ruohikkonurmella … ja sitten avaan silmäni … kuumuus keittiönhellasta kietoutui ympärilleni ja kuulin Jaken sanovan Jake, hän oli mieheni — niin, kuulin Jaken sanovan: mikset nosta papuja padasta! Luuletko minun tässä koko päivää odottelevan? — Romantiikkaa! Tämä muistutti lähinnä sitä tapausta, kun muuan juopunut armenialainen kokki villiytyi ja kyökkiveitsellä yritti leikata kurkkuni poikki ja minä poltin käsivarteni hellillä ennenkuin ennätin iskeä häntä perunanuijalla.'

"'Halusin mukavaa elämää ja kauniita esineitä ja muuta senkaltaista, mutta tuo ei juuri ottanut onnistuakseen ja niinollen olinkin syntynyt vain laittamaan ruokaa ja tiskaamaan. Siihen aikaan oli Juneau'ssa suuria rauhattomuuksia ja kun katsoin toisia naisia siellä ei heidän elämäntapansa minua houkutellut. Tahdoin tietystikin olla puhdas. En tiedä miksi, vain siksi kun niin tahdoin ja ajattelin yhtä kernaasti voivani kuolla tiskauksestakin kuin kuolla heidän laillansa.'"

Trefethan keskeytti silmänräpäykseksi ja solmi ajatuksissaan muutamia kertomuksen lankoja jatkaakseen.

"Niin, tuon naisen kohtasin siellä ylhäällä napamailla halliten villiä intiaaniheimoa ja muutamia tuhansia neliöpeninkulmia metsästysmaita. Ja kaikki oli sitäpaitsi sangen yksinkertaista ja luonnollista, olisihan hän voinut elää ja kuolla kattilain ja patojen seoksessa. Mutta sittenpä 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Siinä oli kaikki mitä tarvittiinkin.

"'Heräsin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Tapasin sen eräällä sanomalehtikaistaleella. Muistan joka ainoan sanan ja saatan sen lukea teille.' Ja niin luki hän Thoreau'n ' Ihmisen luonto huutaa ':

"' Ne nuoret männyt mitkä vuosi vuodelta varttuvat ovat minusta virkistävät katsella. Puhumme intiaanin sivistyttämisestä, mutta tuopa ei ole samaa kuin häntä parannella. Hämärän metsäelämän heränneellä itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä säilyttää hän kanssakäymisensä heimonsa jumalien kera ja silloin tällöin on havaittavissa harvinainen ja omituinen yhdyselämä luontoon. Hän saa välkkeitä tähtitieteestä, mikä on vierasta meidän salongeillemme. Hänen sielunsa alituinen valo on hämärä vain siksi kun etäisyys sinne on niin suuri, mutta se on kuin heikko vaan ihana tähtivalo verrattuna keinotekoisen valon häikäisevään mutta lyhytaikaiseen loistoon. Saarten asukkailla on päiväsyntyiset jumalansa, mutta ne eivät ole niin iäkkäitä kuin … yösyntyiset jumalat .'

"Niin, tämä oli juuri se minkä hän luki. Hän toisti tämän sanasta sanaan jolloin unohdin kokonaan hänen entiset alhaiset sanontansa, sillä sehän oli juhlallista, kerrassaan uskontunnustus — pakanallinen jos niin tahdotte ja valettuna elävään muotoon; mutta siinä oli hän kuitenkin oma itsensä.

"'Jäännös lehdestä oli poisrevittynä', jatkoi hän, äänessä syvä kaipauksen tuntu. 'Se oli vain lehtipalanen. Mutta tuon kirjoittaja Thoreau oli viisas mies. Minä haluaisin kernaasti tietää hänestä enemmän.' Hän jäi tähän silmänräpäykseksi ja minun täytyy todistaa että hänen kasvonsa olivat sanomattoman pyhimyskaltaiset hänen sanoessaan: 'Olisin kylläkin saattanut olla mieheni hyvä vaimo.'

"Ja sitten jatkoi hän: 'Kun tuon luin tiesin aivan tarkalleen minun suhdettani siihen. Olin yön lapsi. Minä joka olin viettänyt koko elämäni päivällä syntyneiden kera olinkin yön lapsi. Siksi en milloinkaan tuntenut minkäänlaista tyydytystä ruuanvalmistuksessa ja tiskauksessa, siksi himoitsinkin alastonta tanssia kuutamossa. Ja tiesin ettei tuo likainen ja pieni Juneaukapakka ollut minun oikea paikkani. Ja sanoinkin heti paikalla: Minä lähden täältä pois". Kokosin siis kaikki vaaterepaleeni ja läksin. Jake huomasi tuon ja yritti estää minua siitä.'

"'Mitä siitä nyt tulee?' sanoi hän.

"'Sinun ja minun välille avioero', sanoin. 'Lähden täältä suuriin metsiin … sinnehän kuulun.'

"'Sitäpä sinä et tee', sanoi hän ojentaen käsivartensa minuun tarttuakseen. 'Keittiökuumuus on mennyt päähäsi. Kuulehan nyt mitä minä sanon ennenkun rupeat tekemään hullutuksia.'

"Mutta minäpä otin esille pienen revolverin sanoen; tämä on puhuva puolestani.

"Ja niin menin sen tien."

Trefethan tyhjensi lasinsa ja käski tuomaan uuden.

"Tiedättekö, pojat, mitä tuo tyttö oikeastaan teki? Hän oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Koko ikänsä oli hän ollut tiskipaljun ääressä eikä tiennyt maailmasta sen enempää kun minä neljännestä tai viidennestä suuruusluokasta. Kaikki tiet johtivat hänelle maaliin. Mihinkään balettiseurueeseen hän ei antautunut. Alaskassa on paras kulkea veneellä. Hän meni rannalle. Intianilainen palkovene oli juuri lähtemäisillään Dyea'an — tiedättehän senlainen vene kun on kaiverrettu yhden ainoan puun rungosta ja kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi heille parisen dollaria ja astui veneeseen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. Sitä se oli jo ensi hetkestä. Tuossa veneessä oli yhteensä kolme perhettä ja niin ahdasta, ettei voinut kääntyäkään, siinä oli koiria ja intiaanikakaroita, jotka ryömivät joka taholla ja jokainen veneessä olija sousi pitäen vauhtia yllä. Molemmin puolin nuo suuret juhlalliset vuoret ja taivaalla auringon valkaisemia pilvenhattaroita. Ja oi — hiljaisuus! Tuo syvä, ihmeellinen hiljaisuus! Toisinaan saattoi etäällä, nähdä savun nousevan jonkun metsästäjän leiristä ja kohoavan ylös korkeuksiin puitten lomitse. Se oli kuin huviretki, juhlallinen laivaretki ja näin unelmani täyttyvän. Olin sitäpaitsi valmistautunut siihen, että jotain odottamatonta voisi sattua minulle milloin tahansa. Ja niin kävikin.

"Oi, ensimäinen leiripaikka saarella! Kalat mitkä pojat pyydystelivät erään puron suussa ja tuo suuri hirvi minkä muuan nuorista miehistä ampui juuri meidän kääntyessä niemenkärjen ohitse. Ja kaikkialla oli kukkia ja kappaleen matkaa rannasta oli paksu mehevä ja miehenkorkuinen ruoho. Muutamat tytöistä kulkivat kanssani niityn poikki ja sitten kiipesimme vuoren rinnettä minkä takana noukimme marjoja ja happamelta maistuvia juuria, mitkä kuitenkin olivat hyvät syödä. Ja marjamaassa kohtasimme suuren karhun, joka söi siellä illoin. Se sanoi 'Uff!' ja juoksi tiehensä yhtä pelokkaana kuin mekin. Ja leiri ja leirituli sitten, entäpä kiehuvan metsästyssaaliin synnyttämä haju! Tuo kaikki oli ihanaa. Vihdoin olin siis joutunut yön lasten pariin ja tiesinkin sinne kuuluvani. Ensi kerran elämässäni tunsin itseni onnelliseksi ruvetessani ehtoolla levolle. Ja telttakankaan alta tarkastin salaa tähtitaivasta, minkä suuri vuorenharjanne jakoi kahtia ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin että samanlainen oli oleva seuraavakin päivä ja aina, aina, sillä takaisin en ajatellutkaan lähteä. Enkä myöskään milloinkaan palannut.

"Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän täytyi kulkea leveän lahdenpoukaman ylitse vähintäinkin kaksitoista, viisitoista peninkulmaa ja keskellä lahtea ollessamme rupesi ankarasti tuulemaan. Illalla laahasi minut sitten muuan susikoira maihin ja olinkin ainoa hengissä oleva.

"Ajatelkaa nyt itse!" keskeytti Trefethan. "Palkovene oli hylkynä ja upposi ja kaikki saivat surmansa häntä lukuunottamatta. Hän kahlasi rantaan, tarttui erään koiran häntään, vältti rantaluodot ja joutui pienelle hiekkasärkälle ainoa mikä oli näkyvissä pitkän matkan päähän.

"'Kaikeksi onneksi oli se kiinteää maata', sanoi hän. 'Lähdin siis kulkemaan halki metsien, ylitse kallioitten ja suoraan eteenpäin aina vaan. Oli kuin olisin etsinyt jotakin varmana siitä, että se löytyy. En pelännyt. Olinhan yön lapsi eikä suuri metsä voinut minua tappaa. Ja seuraavana päivänä löysinkin sen. Minä nähkääs löysin pienen ränsistyneen töllipahasen. Kukaan ei ollut siinä asunut vuosikausiin. Kattokin oli romahtanut. Lahonneet filtit olivat makuusijoilla ja hellillä oli pannuja ja kattiloita. Mutta se ei vielä ollut ihmeellisintä. Ulkopuolella, metsän reunassa, ette voi arvata mitä sieltä löysin. Kahdeksan hevosen luurangot, jokainen sidottuna eri puuhun. Ne olivat kaiketi kuolleet nälkään ja jälelle on jäänyt vain erillänsä olevia luita! Ja jokaisella hevosella oli ollut kantamus selässä. Kääreet olivat siinä luitten seassa — vernissoituja säkkejä ja niitten sisässä taas hirvennahkasäkkejä ja niitten sisällä — mitä uskotte?'

"Hän vaikeni, pisti kätensä kuusenoksavuoteensa erään kulman alle vetäen sieltä nahkapussin esiin. Sitten hän avasi sen ja kaatoi käteeni sieltä kultaa aivan virtanaan — puhdistamatonta kultaa, virutettua kultaa, hieman karkeata kultahiekkaa, mutta enimmäkseen kultaharkkoja. Ja se oli niin uutukaista, että tuskin saattoikaan huomata sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tätä maata. Voitteko mainita sellaista kullanpitoista jokea, josta löytyisi tällaista kultaa?'

"Sellaista en tainnut mainita. Siinä ei ollut jälkeäkään hopeasta. Se oli miltei puhdasta ja sen sanoin hänelle.

"'Niin siitä voitte olla varma', sanoi hän. 'Myyn sen yhdeksästätoista dollarista unssi. Te saatte Eldoradokullasta enemmän kuin seitsemäntoista ja Minookkullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. Niin, tuon löysin luitten seasta — kahdeksan hevoskuormaa sataviisikymmentä naulaa jokaisessa kääreessä.'

"'Neljännesmiljoonaa dollaria!' huudahdin.

"'Siihen olen minäkin sen arvioinut', vastasi hän. 'Tuota saattaa sanoa romantiikaksi! Olinkin ollut orjana niin monta monituista vuotta ja päästyäni irti tapahtui tänlaista ja kolmen päivän kuluttua. Ja minne ovat joutuneet miehet, jotka ovat kaivaneet kaikkea tätä kultaa? Tuota ihmettelen usein. He jättivät hevoset kuormitettuina ja sidottuina kadoten sitten maan pinnalta eikä heidän jäljistään löytynyt hiuskarvaakaan. En kuullut milloinkaan heistä puhuttavankaan. Kukaan ei heistä mitään tiedä. No, kun kerran olen yön lapsi, olen kai heidän oikeutettu perillinen.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikaarin.

"Tiedättekö mitä tuo tyttö teki? Hän piiloitti kullan lukuunottamatta kolmeakymmentä naulaa, mitä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän antoi merkin ohisoutavalle kanootille, lähti Pat Haley'n kauppapaikkaan Dyea'n luona, varustautui ja kulki yli Chicootsolan. Se oli vuonna 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöjä kun Yukon vielä oli villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, vaan otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki merten poikki ja virtoja alas kohti vanhoja leiripaikkoja alemman Yukon'in varrella. Hän risteili monta vuotta näillä seuduilla ja lähti sitten sinne, mistä minä hänet tapasin. Hänelle oli mieliksi juuri tuo maa, hän kun siellä niinkuin itse sanoi: 'näki suuren uroshirven kahlaavan polviin asti laakson punaisissa kurjenmiekoissa.' Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän tautinsa, saavutti heidän suosionsa ja sai vähitellen johdon käsiinsä. Tuon seudun oli hän sittemmin vain kerran jättänyt kulkiessaan ylitse Chilcoot'in seuranaan parvi nuoria intiaaneja, etsi piilopaikan sekä toi kullan mukaansa.

"'Ja tässä olen nyt, muukalainen', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on kallein omaisuuteni.'

"Hän otti esille pienen nahkaisen pussin, minkä kantoi kaulassaan kuin aarretta ja avasi sen. Pussin sisällä oli käärittynä rasvaiseen silkkiin, minkä ajan hammas oli kuluttanut, tuo sanomalehtikaistale Thoreau'n lauseilla.

"'No, oletteko nyt onnellinen … ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana ette enää tarvitsisi tehdä työtä
Yhdysvalloissakaan. Kylläkai te kuitenkin kaipaatte koko joukon
koruesineitä.'

"'En paljonkaan', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa osaani kenenkään naisen kanssa koko Yhdysvalloissa. Tämä on minun kansaani ja kuulun tänne. Mutta toisinaan' — ja hänen silmistään kiilsi jälleen tuo sama uneksiva kaipaus, mistä jo äsken puhuin — 'toisinaan toivon aivan kiihkeästi Thoreau'n tänne tuloa.'

"'Miksi?' kysyin.

"'Siksi, että voisin mennä hänen kanssansa naimisiin. Toisinaan tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut puhuttavan toisenlaisistakin naisista, mitkä ovat olleet vauhkoja niinkuin minäkin ja aikaansaaneet ihmeteltäviä seikkoja — senlaiset kun tulevat joko sotilaiksi tai merimiehiksi. Mutta senlaiset naiset ovat kokolailla mutkikkaita. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he muistuttavat suuresti miehiä eikä heillä ole edes tavallisten naisten tarpeita. He eivät tahdo rakkautta tai pikkulapsia käsivarrelleen ja polviensa ympärillä. Minä en ole sitä lajia. Eikö totta, muukalainen, näytänkö edes mieheltä?'

"Sitä ei hän tehnyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, hänen ruumiinsa oli voimakas, terve ja täyteläinen ja ihanat tummansiniset naissilmät.

"'Enkö minä ole nainen?' puhui hän. 'Kyllä sitä olen. Kokonaan nainen, vähimmin sanottuna. Ja kaikkein hauskin puoli asiassa on tämä, että vaikkakin olen yön lapsi tai luonnon lapsi kaikessa muussa, en sitä ole kun on rakkaus kysymyksessä. Minusta tuntuu kun siinä suhteessa eniten pitäisi omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja niin on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Tarkoitatte…?' alottelin.

"'Ei milloinkaan', sanoi hän katsoen rehellisesti minua silmiin. 'Minulla on ollut vain yksi mies — minä nimitin hänet Häräksi ja luullakseni on hän vielä Juneau'ssa hoitaen kuppilaansa. Jos joskus tulette takaisin ottakaa hänestä selvä, niin huomaatte nimitykseni oikeaksi.'

"Otin todellakin selvän tuosta miehestä kaksi päivää senjälkeen. Hän oli täsmälleen näköisensä kömpelö ja tyhmä, Härkä siis — hän hääräsi ympäri ja tarjoili itse pöytävierailleen.

"'Tarvitsette vaimon apua', sanoin.

"'Minulla on ollut yksi', vastasi hän.

"'Leski siis?'

"Niin. Hän hiukan hullaantui. Hän väitteli hellakuumuuden vaikuttavan päähänsä ja sen se kylläkin teki. Eräänä päivänä tähtäsi hän minua revolverilla ja lähti tiehensä muutamien siwashi-intiaanien kera palkoveneessä. Heitä kohtasi ankara myrsky rannikon lähellä ja kaikki upposivat."

Trefethän kääntyi lasinsa puoleen ja istui vaiti.

"Mutta tyttö?" muistutteli Milner. "Sinä keskeytit kertomustasi juuri kun se rupesi käymään mielenkiintoiseksi ja helläpitoiseksi. Eikö se käynytkin?"

"Kyllä", vastasi Trefethan. "Niinkuin hän itsekin sanoi oli hän villiytynyt kaikessa muussa paitsi rakkaudessa; siinä tahtoi hän oman rotunsa. Hän oli sangen herttainen siitä puhuessaan tullen suoraan asiaan. Hän tahtoi minut aviomiehekseen.

"'Muukalainen', sanoi hän. 'Minä tahdon teidät. Te pidätte tämänlaisesta elämästä, muuten ette olisi täällä yrittämässä kulkea Teräkallioitten ylitse syyssateessa. Tämä on kaunis seutu. Ette tapaa paljoakaan mikä olisi kauniimpaa. Miksi ette rupea tähän? Minusta tulisi teille kelpo vaimo.'

"Sitten tuli minun vuoroni vastata. Ja sitä hän odotti. En kiellä ettenkö ollut kiusallisessa asemassa. Olin jo puoliksi häneen rakastunut. Kuten tiedätte en ole koskaan mennyt naimisiin. Kun katselen mennyttä elämääni saatan sanoa ettei kukaan nainen ole minuun niin suuresti vaikuttanut. Mutta kaikki tuo oli minusta niin hassunkurista ja valehtelin kuin herrasmies ikään.

"Sanoin hänelle jo olevani naimisissa."

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän.

"Vastasin: 'kyllä.'

"Ja siinä kaikki. Eikä hän ollut itsepäinen … kerran oli hän hiukan tulinen.

"'Kaikki minun tehtäväni, sanoi hän, sisältyy yhden sanan sanontaan ja silloin ette täältä enää lähde. Jos sanon tuon sanan jäätte tänne. Mutta sitä en aio sanoa. En halua teitä, ellette te halua … ja jos ette minua tahdo…'

"Hän rupesi hankkimaan minulle varusteita ja auttoi minua matkalle.

"'On suuri vahinko, muukalainen', sanoi hän erotessamme. 'Pidän ulkomuodostanne ja teistä itsestännekin. Jos kadutte niin tulkaa takaisin.'

"Tuota seikkaa halusin itsekin ja sen piti varmennettavan jäähyväissuukolla, mutta en tiennyt miten käyttäytyä tai miten hän asiasta selviytyisi. Niinkuin sanoin olin häneen rakastunut. Mutta itse teki hän asiassa käänteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Antakaa minulle jotain ajateltavaa.'

"Ja me suutelimme toisiamme lumessa Teräkallioitten laaksoissa ja erosin hänestä tiellä mennessäni koirieni jälkeen. Kesti kuusi viikkoa ennenkuin olin kulkenut solan ja tullut Suuren Orjameren rannalla sijaitsevaan ensimäiseen kauppapaikkaan."

Katumelu tunkeutui sisälle kuin kaukaisen meren tyrske. Palvelija tuli äänettömästi tassutellen ja antoi meille uusia sifonipulloja. Ja tuossa hiljaisuudessa kuului Trefethan'in ääni kuin tuonenkello ikään.

"Parempi olisi ollut jäädä sinne. Katsokaahan minua."

Katselimme häntä. Harmaat viikset, tyhjä paikka päälaella, pussit silmien alapuolella, riippuvat posket, paksut kaula-ajokset ja yleinen väsymys, heikkous ja lihavuus. Vahvan miehen rauniot. Hän oli elänyt yltäkylläisyydessä ja loistossa.

"Ei ole vieläkään myöhäistä, vanha ystäväni", sanoi Bardwell miltei kuiskien.

"Todellakin toivoisin etten olisi tuonlainen pelkuri!" virkkoi Trefethan. "Silloin saattaisin mennä takaisin hänen luokseen. Hän on yhä siellä. Voisin virkistyä ja elää vielä monta vuotta … hänen seuranaan … tuolla ylhäällä. Tänne jääminen on suorastaan itsemurha. Mutta olen jo — vanha mies neljäkymmentäseitsemän! Katsokaahan minua. Surullisinta kaikesta on", hän nosti lasinsa katsellen siihen, "että tämänlainen itsemurha on niin helppo tehtävä. Olen leväperäinen ja kärsimätön. Ja pelkkä ajatuskin tuosta pitkästä matkasta koirien kera vallan peloittaa minut ja aamuisin vallitseva ankara pakkanen ja jäätyneet rekiohjakset ovat minun kauhuni."

Lasi liukui tottuneesti hänen huulilleen. Äkillisen raivon valtaamana tahtoi hän viskata sen lattiaan. Hän katui tuota ja epäröi. Lasi nostettiin hänen huulilleen jääden siihen paikkaan. Hän naurahti katkerana, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, yön lapsen malja. Tuo nainen oli luonnonihme."

JOHN HARNED'IN RAIVIOVIMMA.

Tämä on päivän totuus. Se tapahtui härkätaistelukentällä Quito'ssa. Istuin aitiossa John Harned'in, Maria Valenzuela'n ja Luis Cervallon kera. Näin kun se tapahtui. Näin kaikki alusta loppuun. Olin matkalla Panamasta Guayaquil'iin "Ecuadore"-laivalla. Maria Valenzuela on serkkuni. Olen tuntenut hänet kaikkina aikoina. Hän on erittäin kaunis. Olen espanjalainen — tosiaankin Ecuadorista, mutta isäni oli Pedro Patino; hän oli muuan Pizarron kapteeni. Eikö Pizarro kuljettanut kolmesataa viisikymmentä espanjalaista ja neljätuhatta intiaania kauas Kordillien saariin aarteita etsimään? Ja eivätkö kaikki nuo neljätuhatta intiaania ja kolme sataa reipasta ratsastajaa näillä turhilla etsiskelyillä kuolleet? Mutta Pedro Patino ei kuollut. Hän jäi elämään ja tuli esi-isäksi Patino'n suvulle. Olen tietysti ecuadoriano mutta olen myöskin espanjalainen. Nimeni on Manuel de Jesus Patino. Minulla on usea viljelys ja kymmenen tuhatta intiaania ovat orjinani, vaikkakin laki määrää heidät vapaiksi miehiksi, jotka työskentelevät sopimuksen mukaan. Laki on sangen hauska. Me ecuadorianolaiset nauramme sille. Se on meidän lakimme. Itse laadimme sen. Nimeni on Manuel de Jesus Patino. Pistä se nimi muistiin. Se tulee eräänä päivänä olemaan historian lehdellä. Meillä on vallankumouksia Ecuador'issa. Me nimitämme senlaiset: elections. Se on hyvä pila, eikö totta? Sitä te sanotte sanaleikiksi.

John Harned oli amerikkalainen. Tutustuin häneen Tivoli-hotellissa Panamassa. Olen kuullut sanottavan, että hänellä on viljalti rahaa. Hänen aikomuksensa oli lähteä Lima'an, mutta silloin tapasi hän Maria Valenzuela'n Tivoli-hotellissa. Maria Valenzuela on serkkuni ja on kaunis. Hän ei kuitenkaan ole Ecuadorin kaunein nainen. Mutta on hän silti joka maan kaunein — Parisin, Madridin, Newyorkin, Wienin. Aina katselevat miehet häntä Panama'ssa. Tiedän aivan varmaan, että hän rakasti tuota neitoa. Hän oli oikeastaan ecuadorianolainen, mutta kuului kaikille kansallisuuksille, kuului koko maailmalle. Hän puhui useita eri kieliä. Hän lauloi — kuin taiteilija ikään. Hänen hymynsä — ihmeellinen, kerrassaan jumalallinen. Hänen silmänsä — oi, olen nähnyt, miesten katselevan syvälle hänen silmiinsä. Te englantilaiset nimitätte senlaiset silmät hämmästyttäviksi. Ne lupasivat paratiisia. Miehet upottautuivat hänen silmiinsä.

Maria Valenzuela oli rikas — minua rikkaampi, joka pidetään hyvin rikkaana Ecuador'issa. Mutta John Harned ei suinkaan kysellyt hänen rahojaan. Harned'illa oli sydän, mutkallinen sydän. Hän vaikutti hassahtavalta. Eikä hän lähtenyt Lima'an. Hän jätti höyrylaivan Guayaquil'iin ja seurasi naista Quito'on. Hän oli kotimatkallaan Euroopasta ja toisilta paikoilta. En voi ymmärtää mitä hän [Maria] miestä katsoi, mutta hän piti miehestä. Se tiedän aivan varmaan, muutenhan he eivät olisi seuranneet toisiaan Quito'on. Neitonen käski miestä seuraamaan mukana. Muistan aivan tarkalleen tuon tilaisuuden. Hän sanoi:

"Tule mukana Quito'on, niin menemme härkätaisteluun — komea, mallikelpoinen, suurenmoinen."

Mutta mies vastasi: "Matkustan Lima'an, ei vaan Quito'on. Senlainen on höyrylaivalippuni."

"Hauskuudeksihan te matkustatte", sanoi Maria Valenzuela ja hän katsoi miestä niin kuin vain Maria Valenzuela saattaa. Silmät olivat täynnänsä lupauksia.

Ja hän tulikin mukaan. Ei yksistään härkätaistelu häntä houkutellut. Hän tuli kun oli nähnyt jotain outoa neitosen silmissä. Maria Valenzuelan tapaisia naisia syntyy vain kerran vuosisadassa. He eivät lukeudu mihinkään maahan eikä aikakauteen. He ovat niinkuin sanotaan kansainvälisiä. He ovat jumalattaria. Miehet lankeavat heidän jalkainsa eteen. He vain leikkivät miesten kera ja sallivat niiden juosta kuin hiekka kauniitten sormiensa lomitse. Cleopatra on ollut sellainen nainen — ja Circe. Hän muutti miehet sioiksi. Ha! ha! ha! Eikö ole totta?

Kaikki johtui siitä kun Maria Valenzuela sanoi:

"Te englantilaiset olette — mitä pitää minun sanoa — raakoja, eikö totta? Teillä on nyrkkitaistelunne. Kaksi miestä pieksävät toisiaan nyrkeillään niin, että saavat silmänsä piloille ja nenäluunsa murretuksi. Kerrassaan hirvittävää! Ja katsojat paukuttelevat käsillään ollen haltioissaan. Tuo on raakuutta, eikö totta?"

"Mutta ovathan he ihmisiä", sanoi John Harned, "ja nyrkkeilevät ilokseen. Kukaan ei heitä pakoita rupeamaan ammattinyrkkeilijöiksi. He tekevät tämän koskapa se ilahduttaa heitä enemmän kuin mikään muu maailmassa."

Maria Valenzuela — hänen hymyilystään loisti vihaa sanoessaan:

"He usein tappavat toisensa — eikö totta? Niin ovat sanomalehdet kertoneet."

"Mutta härkä", sanoi John Harned, "härkä usein tapetaan härkätaistelussa, eikä se mene vapaaehtoisesti kentälle. Tuo ei ole oikeudenmukaista sitä kohtaan. Se pakoitetaan taisteluun. Mutta nyrkkitaistelijaa ei pakoiteta."

"Sitä suurempi raakalainen hän on", sanoi Maria Valenzuela. "Hän on villi. Hän on sivistymätön. Hän on eläin. Hän iskee raajoillaan kuin karhu pesästään ja lisäksi on hän julma. Mutta härkätaistelu — oi! Oletteko nähneet härkätaistelun — ette? Taistelija — on älykäs mies. Hänen tulee olla taitava. Hän on ajan tasalla. Hän on romanttinen. Hän on vain hento ja kärsimätön ihminen ja kohtaa villiytyneen härän taistelussa. Hän tappaa kapeahkolla miekalla suuren eläimen yhdellä pistolla sydämeen. Se on ihailtavaa. Sydän rupeaa lyömään sitä katsellessa. Pieni mies ja suuri eläin isohkolla hiekkakentällä, tuhatlukuinen ihmispaljous seuraa henkeään pidätellen. Tuo suuri eläin hyökkää, mutta pieni mies seisoo vain kuin patsas liikkumatta ja pelkäämättä ja tuo kapea miekka hohtaa kuin hopea auringonvalossa. Yhä lähemmäksi tulee suuri eläin terävine sarvineen, vaan mies ei liiku ja silloin … silloin … säkenöi miekka; isketty on sydämeen. Härkä vähitellen vaipuu hiekalle ja kuolee, mutta mies on vahingoittumaton. Se on urheata, suurenmoista! Ollappa rakastunut tuohon härkätaistelijaan. Mutta nyrkkeilijä on eläin, ihmiseläin, raakalainen, hassuttelija; hän kun nauttii iskuista tyhmään naamaansa. Mennäänpä Quito'on niin näytän teille urhean, miehisen urheilulajin: taistelijan ja härän."

Mutta eipä John Harned lähtenyt Quitoon härkätaistelun, vaan Maria Valenzuelan takia. Hän oli suuri mies ja leveäharteinen. Hänellä oli siniset silmät, vaikkakin olin nähnyt ne harmaina ja toisinaan on niissä kylmän teräksen väri. Hänen kasvonpiirteensä olivat myöskin suurenlaiset — ei hienot kuten meillä on. Hänen leukansa oli melko voimallinen, ja sileäksi ajettu kuin papin ikään. Miksi mies häpeää kasvoillaan olevia karvoja? Eikö Jumala ole ne siihen asettanut? Niin, minä uskon Jumalaan. En ole pakana kuten usea englantilainen. Jumala on hyvyys. Hän on tehnyt minut ecuadorianoksi kymmenellätuhannella orjalla. Ja kun kuolen tulen Jumalan luokse. Niin, papit ovat oikeassa.

Mutta John Harned. Hän oli hiljainen ihminen. Hän puhui aina matalalla äänellä, eikä liikutellut käsiään puhuessaan. Olisi saattanut uskoa hänellä olevan jääpalanen sydämenään; mutta löytyi kuitenkin hänen veressään hiukan lämpöä kun hän seurasi Maria Valenzuela'n mukana Quito'on. Vaikka hän puhui hiljaa eikä liikutellut käsiään oli hän kuitenkin eläin, minkä saatte kuulla — muinaisajan eläin, tylsä, verenhimoinen villi-ihminen varhaisimmilta ajoilta. Sellainen alusti maaluolissa karhujen ja susien kera.

Luis Cervallos on ystäväni; hän on parahin ecuadorianos. Hänellä on kolme kaakkaoistutusta Naranjito'ssa ja Chabo'ssa. Milagro'ssa on hänen suuri sokeriruokoviljelyksensä. Hänellä on suuret hasiendat Ambato'ssa ja Latacunga'ssa ja rannikkoseuduilla omistaa hän osakkeita öljykaivoissa. Hän on myöskin uhrannut paljon rahaa kumipuuistutuksiin pitkin Guayas-virtaa. Hän on uusiaikainen ja liikeasioilla kuormitettu kuten amerikkalainen. Hänellä on viljalti rahaa, mutta se on sijoitettuna useaan huonoon yritykseen ja tarvitsee aina rahaa uusiin yrityksiin niinkuin vanhoihinkin. Hän on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken. Ollessaan nuori kävi hän amerikkalaista sotakoulua, jota kutsutte West-Point-nimellä. Siellä syttyi rähinä. Hänen oli siitä luovuttava. Hän ei suosi amerikkalaisia. Mutta hän piti Maria Valenzuela'sta, hän kun oli syntyisin hänen omasta maastaan. Ja sitten hän tarvitsi tuon neitosen rahoja liikeyrityksiinsä ja kultakaivokseensa itäisessä Ecuador-saaressa, missä tatueeratut intiaanit asustavat. Olin hänen ystävänsä. Toivomukseni oli että hän naisi Maria Valenzuelan. Sitäpaitsi olin sijoittanut paljon rahaa hänen liikeyrityksiinsä ja vielä enemmän tuohon kultakaivokseen. Tämä vaati tullakseen tuottavaksi hyvin suuret kustannukset ennenkuin se saattoi antaa rikkauksiansa. Jos siis Luis Cervallos naisi Maria Valenzuelan saisin heti takaisin rahojani.

Mutta John Harned seurasi Maria Valenzuelaa Quito'on ja heti meille selvisi — nimittäin Luis Cervallos'ille ja minulle — että hän katsoi John Harned'ia hyvinkin suopein silmin. Sanotaan naisten aina saavan tahtonsa perille, mutta tässä ei ainakaan niin käynyt. Maria Valenzuela ei saanut tahtoansa perille ainakaan mikäli John Harned on kysymyksessä. Olisi käynyt niinkuin pitikin vaikkemme Luis Cervallos ja minä olisikaan istuneet aitiossa sinä päivänä kun härkätaistelu tapahtui Quito'ssa. Mutta senverran on totta, että istuimme aitiossa sinä päivänä ja kerronpa mitä silloin tapahtui.

Istuttiin neljä samassa aitiossa, nimittäin Luis Cervallon vieraat. Istuin lähinnä presidentin aitiota. Vastaisella puolella oli kenraali Jose Eliceo Salazar'in aitio. Hänen seuranaan olivat kenraalit Joaquin Endara ja Urcisino Castillo sekä eversti Jacinto Fierro ja kapteeni Baltazar de Echeverria. Vain Luis Cervallos'illa oli senlainen asema ja niin suuri vaikutusvalta, että hänellä annettiin presidentin viereinen aitio. Itseasiassa oli presidentti johtokunnalle lausunut toivomuksenaan, että Luis Cervallos saisi tuon aition.

Orkesteri oli juuri lopettanut Ecuadorin kansallislaulun. Härkätaistelijain kulkue oli ohi. Presidentti antoi alkumerkin päännyökkäyksellä. Torvilla toitotettiin ja härkä syöksyi kilpakentälle — tiedättehän miten se tapahtuu. Kiihoittunut villieläin, nuo pienet, polttavat keihäät niskassaan etsii raivossaan vihollista. Härkätaistelijat piiloutuivat verhojensa taakse ja odottivat. Äkkiä astuivat he esiin ilmassa heilutellen kirjavia suojiaan. Viisi ottelijaa kummaltakin puolelta. Härkä jäi seisomaan nähdessään niin monta vihollista, tietämättä oikein ketä rupeaisi ahdistamaan. Sitten astui yksinäinen taistelija esille mennen härkää vastaan. Härkä heitti hiekkaa etujaloillaan ilmaan ja koko kenttä oli yhtenä ainoana tomupilvenä. Sitten ryhtyi se pää alhaalla hyökkäämään suoraan kohti tuota yksinäistä taistelijaa.

Ensimäisen härän ensi hyökkäys on aina mielenkiintoisin. Onhan varsin luonnollista että hetken päästä hiukan väsähtää ja jännitys kadottaa uutuutensa. Mutta ensimäisen härän ensi hyökkäys! John Harned näki sen ensi kerran eikä hän niinollen voinut välttää jännitystä nähdä mies asestettuna vain kangaskappaleella ja härän hyökkäävän hänen päällensä halki hiekkakentän terävin ja levein sarvin.

"Katsokaa", huudahti Maria Valenzuela, "eikö ole mainiota?"

John Harned nyökkäsi päällään häneen katsomatta. Hänen silmänsä hohtivat ja olivat suunnatut kentälle. Taistelija väistyi syrjään härän tieltä kääntäen suojansa, käärien sen olkapäilleen.

"Mitä pidätte tästä", kysyi Maria Valenzuela. "Eikö se ole — niinkuin sanotte — hieno urheilutehtävä?"

"Sitä se kyllä on", vastasi John Harned. "Se on sangen taitavasti tehty."

Nainen paukutti käsiään ihastuneena. Hänellä oli pienet kädet. Myöskin yleisö taputti käsiään. Härkä kääntyi tullen takaisin. Jälleen vältti kilpailija sen, levitti suojan harteilleen ja taaskin oli yleisö haltioissaan. Kilpailija oli kerrassaan mainio. Sitten vetäytyi hän pois kentältä ja toiset tulivat tilalle. Sitten he iskivät kukkapäiset piikkinsä härkään, molemmin puolin lapaan, kaksi kerrallaan. Senjälkeen astui Ordonez, ensimäinen matadoori, esiin kantaen pitkää miekkaa ja punaista lippua. Torvet toitottivat kuolonsanomaa. Hän ei kuitenkaan ollut niin etevä kuin Matestini. Mutta oli hänkin sentään hyvä ja yhdellä pistolla onnistui hän pistämään miekkansa sydämeen; härän jalat taipuivat vähitellen, se laskeutui hiekalle ja kuoli. Se oli tehoisa isku, suora ja varma ja sitä aplodeerattiin paljon ja roskaväki heitti hattunsa kentälle. Maria Valenzuela löi käsiänsä yhteen niinkuin toisetkin ja John Harned katsoi häntä kummeksien; tämän herran kylmä sydän ei lämmennytkään tuosta tapahtumasta.

"Pidättekö te tästä", kysyi hän.

"Aina", sanoi neiti jatkaen käsiensä taputtamista.

"Aina siitä saakka kun oli pieni tyttö", sanoi Luis Cervallos.
"Muistan hänen ensimäisen härkätaistelunsa. Hän oli nelivuotias. Hän
istui äitinsä polvella ja hän taputteli käsillään aivan kuin nytkin.
Hän on aito espanjatar."

"Nyt olette tekin sen nähneet", sanoi Maria Valenzuela John
Harned'ille, kun kentällä valjastettiin aasit vetämään pois kuollutta
härkää. "Olette nähneet härkätaistelun ja pidätte siitä, eikö totta?
Mitä pidätte tästä?"

"Minusta ei härällä ollut lainkaan mahdollisuuksia", sanoi hän. "Se oli tuomittu jo etukäteen. Lopputulos oli selvä. Ennenkuin härkä oli tullutkaan esille olivat kaikki tietoiset sen kuolemasta. Jos on kyseessä ensiluokan urheilutehtävä, niin täytyy lopputulos olla epätietoinen. Kysymyksessä oli tyhmä härkä joka ei ollut milloinkaan otellut ihmisen kanssa ja viisi viisasta ihmistä, jotka olivat otelleet monen härän kera. Jos olisi yksi mies ja yksi härkä, voitaisiin puhua oikeudenmukaisuudesta ."

"Tai yksi mies viittä härkää vastaan", sanoi Maria Valenzuela ja kaikki nauroivat. Luis Cervallos nauroi äänekkäimmin.

"Niin", sanoi John Harned, "juuri viittä härkää vastaan ja mies ei milloinkaan ennen astunut kilpakentälle — senkaltainen mies kun te, senjor Cervallos."

"Mutta me espanjalaiset pidämme härkätaistelusta", sanoi Luis Cervallos ja minä saatan vannoa itse paholaisen kuiskanneen hänen korvaansa sen mitä nyt tulen kertomaan.

"Silloin täytyy olla koulutettu maku", vastasi John Harned. "Chicagossa tapetaan kyllä tuhansittain härkiä päivittäin, mutta ei kukaan maksa sisäänpääsymaksua sitä katsellakseen."

"Se on teurastusta", sanoin ininä, "mutta tämä sensijaan — oi, tämähän on taidetta. Se on erikoista. Se on kaunista. Se on hienostettua."

"Ei toki aina", sanoi Luis Cervallos. "Olen nähnyt parisen kömpelöä taistelijaa ja vakuutan, ettei se ollut kaunista."

"Hän värisi ja kasvot kuvastivat sellaista tuskaa, että arvelin paholaisen hänelle kuiskivan; hän rupesi nyt näyttelemään jotain osaa."

"Senjor Harned on ehkä oikeassa", sanoi Luis Cervallos. "Ehkäpä ei ole oikeudenmukaista kohdella härkää tuolla tavalla. Sillä kaikkihan tiedämme ettei härkä saa juomavettä kahteenkymmeneenneljään tuntiin ja vasta juuri ennen näytännön alkua saa se sammuttaa janonsa."

"Ja se tulee kilpakentälle raskaana vedestä", sanoi John Harned äkkiä ja huomasin hänen silmänsä olevan harmaat, terävät ja kylmät.

"Se on aivan välttämätöntä taistelun tähden", sanoi Luis Cervallos. "Tahdotteko pitää härän niin voimakkaana, että se tappaisi kilpakumppaninsa?"

"Minun mielestäni pitäisi härälläkin olla jonkunlaisia mahdollisuuksia taistellakseen", sanoi John Harned kääntyen kilpakentän puoleen nähdäkseen toisen härän sisääntulon.

Seuraava uhri ei ollut mikään hyvä härkä. Se pelkäsi. Se juoksi kilpakentän laitoja etsien ulospääsymahdollisuutta. Taistelijat astuivat esiin heiluttaen suojiaan. Mutta härkä ei vain tahtonut hyökätä.

"Tyhmä eläin", sanoi Maria Valenzuela.

"Anteeksi", sanoi John Harned, "mutta minusta on se viisas härkä. Se tietää, ettei taistele ihmisten kera. Katsokaahan! Se tuntee kuoleman hajun täällä kilpakentällä."

Härkä pysähtyi tosiaankin siihen kohtaan, mihin edellinen oli kaatunut. Haisteli kosteata hiekkaa ja aivasti. Se juoksi uudelleen kilpakentän ympäri nostetulla päällä, katseli niitä tuhansia ihmiskasvoja, jotka sille huusivat, heittivät appelsiininkuoria ja karkeita haukkumasanoja ammentamalla. Mutta veren haju kiihdytti sitä päätökseen ja se hyökkäsi erään taistelijan kimppuun niin äkkiä, että tämä hädintuskin ennätti väistyä. Hän hukkasi suojansa ja sukeltautui varjon taakse. Härkä puski sarvillaan kentän seinustaan, jotta rysähti. Ja John Harned sanoi tyynellä äänellä kuin itsekseen:

"Lahjoitan tuhat sucress'ia Quito'on sairaalaan, jos härkä tänään surmaa miehen."

"Pidättekö häristä", kysyi Maria Valenzuela hymyillen.

"Pidän ihmisistä paljon vähemmän", sanoi John Harned. "Härkätaistelija ei ole mikään urhea mies. Eikä hän saata olla mikään urhea mies. Katsokaa, härän kieli riippuu ulos suusta. Se on väsynyt jo alkuunsa."

"Se on veden syy", sanoi Luis Cervallos.

"Niin, veden", sanoi John Harned. "Ennen kentälle pääsyä olisi siltä pitänyt leikata kinttusuonet poikki, eikö sellainen menettely olisi ollut varmempi?"

Maria Valenzuela suutahti tuosta pilkallisesta äänensävystä John Harned'in lausunnossa. Mutta Luis Cervallos hymyili niin ettei sitä huomanneet muut kuin minä ja nyt ymmärsin minkälaista komediaa hän esitti. Hän ja minä olisimme taisteluun kiihoittajat. Suuri amerikkalainen härkä istui aitiossa seuranamme. Me pistäisimme piikit häneen kunnes suuttuisi ja sitten ei syntyisi minkäänlaista naimiskauppaa Maria Valenzuelan kanssa. Tuopa oli mainio ottelu. Ja meillä kun oli veressämme härkätaistelijan henki.

Härkä oli nyt hermostunut ja ilkeä. Taistelijoilla oli siitä paljon puuhaa. Se oli kovin nopea liikkeissään ja toisinaan kääntyi se niin nopeasti, että takajalat kadottivat tasapainonsa ja se kynti hiekkaa takaosallaan. Mutta se puski aina laskettuja suojia tekemättä kenellekään vahinkoa.

"Sillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia", sanoi John Harned. "Se taistelee tuulta vastaan."

"Se luulee tuon suojan vihollisekseen", selitteli Maria Valenzuela.
"Katsokaahan, miten härkätaistelija eksyttää sen."

"Eksytys kuuluu sen luontoon", sanoi John Harned. "Siksi on se tuomittu puskemaan ilmaa. Kilpailijat sen tietävät; yleisö sen tietää, te sen tiedätte, minä sen tiedän — me kaikki tiedämme etukäteen sen puskevan suotta ilmaa. Härkä on ainoa joka ei ole siitä tietoinen. Se riippuu hänen tyhmästä eläinluonteestaan. Sillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia."

"On aivan yksinkertaista", sanoi Luis Cervallos. "Härkä on nukuksissa hyökätessään. Siksi…"

… "astuu mies syrjään ja härkä hyökkää ohitse", keskeytti John Harned.

"Niin", sanoi Luis Cervallos, "niin se on. Härkä uinuu ja mies on siitä tietoinen."

"Mutta lehmät eivät uinu", sanoi John Harned. "Tiedän siellä kotosalla löytyvän lehmän — oikein hyvälypsyinen Jersey-lehmä — joka pieksisi koko joukon!"

"Mutta härkätaistelijat eivät taistele lehmien kera", sanoin minä.

"Ne pelkäävät lehmiä", sanoi John Harned.

"Niin", sanoi Luis Cervallos, "ne välttävät taistelun lehmien kera. Se ei olisi urheilua lainkaan, jos härkätaistelijat sattuisivat saamaan surmansa…"

"Sepä vasta olisi kelpo urheilua", sanoi John Harned, "jos silloin tällöin härkätaistelijakin tapettaisiin. Kun tulen vanhaksi ukkeliksi ja vielä vaivaiseksikin ja ehkäpä minun on hankittava itselleni toimeentuloni pystymättä raskaaseen työhön, rupean härkätaistelijaksi. Se on varsin helppo toimi iäkkäimmille herroille ja myöskin eläkettä nauttiville."

"Mutta katsokaahan", sanoi Maria Valenzuela, kun härkä urheasti hyökkäsi ja taistelija väisti suojaansa kääntäen. "Tuonlaisessa tehtävässä kysytään suurta taitoa."

"Aivan oikein", sanoi John Harned. "Mutta uskokaa minua, vaaditaan tuhatta kertaa enemmän taitoa väistää ne monet ja nopeat nyrkkeilijän lyönnit, se kun pitää silmänsä auki ja lyö järkevänä olentona. Kaiken lisäksi ei tuo härkä tahdokaan tapella. Sehän juoksee tiehensä."

Se ei ollut mikään hyvä härkä, sillä taaskin se juoksi kilpakentän ympäri etsien ulospääsyä.

"Mutta tuonlaiset härät ovat toisinaan kaikkein vaarallisimpia", sanoi Luis Cervallos. "Ei voi koskaan tietää mitä ne tekevät. Ne ovat aikalailla viisaita. Ne ovat miltei lehmän kaltaisia. Härkätaistelijat eivät senlaatuisista pidä. — Katsokaahan! Se on kääntynyt."

Pettynyt ja ärtyinen kentän seinämille ne kun eivät päästäneet sitä pois, hyökkäsi härkä taaskin urheasti vihollistensa kimppuun.

"Sen kieli riippuu ulkona suusta", sanoi John Harned. "Ensiksi täytetään eläin vedellä. Sitten ne väsyttävät niitä yksi kerrallaan ja houkuttelevat sen väsyttämään itsensä taistelulla tuulta vastaan. Sillä aikaa kun toiset eläintä kiusaavat lepäävät toiset. Mutta härkä ei saa milloinkaan levätä. Lopulta kun se on loppuunpiesty eikä enää ole nopea liikkeissään, pistää härkätaistelija miekkansa sen lävitse."

Nyt oli esitaistelijain vuoro. Kolmasti yritti yksi heistä keihästää elukan yhtä monta kertaa siinä epäonnistuen. Hän vain pisteli härkää saattaen sen raivoon. Esitaistelijan tehtävänähän on, niinkuin tiedetään, koettaa iskeä härkään kaksi keihästä, kummallekin puolelle yksi. Jos vain toinen keihäistä saadaan kiintymään on tuo teko epäonnistunut. Yleisö suhisi kutsuen Ordonez saapuville. Ja silloinpa teki hän suurtyön. Neljästi hän esiintyi ja yhtä usean kerran pisti hän kukkapiikkinsä härän selkään; silloin oli kahdeksan senlaista sen selässä. Yleisö hullaantui ja suoranainen hattu- ja rahasade tulvi arenan hiekalle.

Juuri samassa hyökkäsi härkä kenenkään aavistamatta erään esitaistelijan kimppuun. Mies kompastui ja kadotti tasapainonsa. Härkä otti miehen — onneksi etäällä toisistaan olevien sarviensa väliin. Ja sen ajan kun yleisö katsoi äänettömänä ja henkeänsä pidätellen, nousi John Harned seisomaan ulvoen ihastuksesta. Tuossa äänettömyydessä kuului pelkästään John Harned'in ääni. Ja hän huusi eläköötä. Kuten kuulitte toivoi John Harned miehen kuolemaa. Hän oli raaka ja sydämetön. Harnedin häpeämätön esiintyminen suututti kenraali Salazar'in aitiossa istuvia henkilöitä jotka hiljensivät hänet sanatulvalla. Ja Urcisino Castillo sanoi hänelle vasten naamaa että hän oli koira gringo [espanjalainen haukkumasana kohdistuen englantilais-amerikkalaisiin] j.n.e. Mutta hän puhui espanjan kieltä eikä John Harned sitä ymmärtänyt. Hän seisoi vain siinä hurraten, kenties kymmenen sekuntia, mutta sitten houkuteltiin härkä toisten taistelijain kimppuun ja mies nousi jälleen vahingoittumattomana.

"Eläimellä ei ole lainkaan mahdollisuuksia", sanoi John Harned ja istuutui. "Mies oli vahingoittumaton. Härkä houkuteltiin pois hänen luotaan." Sitten kääntyi hän Maria Valenzuelan puoleen sanoen: "Pyydän anteeksi. Minä tulistuin."

Nainen hymähti ja löi häntä soimaten käsivarrelle viuhkallaan.

"Tämä on ensimäinen härkätaistelu minkä näette", sanoi hän. "Sittenkun olette nähneet useampia, ette varmaankaan toivo miehen kuolemaa. Huomaatteko amerikkalaisten olevan meitä julmempia. Tämä johtuu nyrkkitaistelusta, siinä kun voittaja palkitaan. Tulemme tänne vain nähdäksemme härkää tapettavan."

"Mutta minäpä toivoisin härällekin joitakin mahdollisuuksia", vastasi Harned. "Silloin en enää suuttuisi miehille, joilla on yliote härkään nähden."

Torvet toitottivat kuolinsanoman. Ordonez astui esiin muassaan miekka ja punainen lippu. Mutta härkä oli tällävälin muuttanut mieltään eikä tahtonut tapella. Ordonez polki hiekkaa, huusi ja heilutteli punaista lippua. Silloin hyökkäsi härkä, mutta vailla pontta. Hyökkäyksessä ei ollut lainkaan voimaa. Siitä tuli aivan kehno kuolinisku. Miekka sattui luuhun ja taipui. Ordonez otti uuden miekan. Härkää houkuteltiin uuteen hyökkäykseen. Viidesti yritti Ordonez saada iskunsa sattumaan, mutta joka kerralla tunki se vain vähäisen lihaan tai sattui luustoon. Vasta kuudennella kerralla tunki miekka kahvaan asti. Mutta se oli huono isku. Miekka ei sattunutkaan sydämeen vaan näkyi toisella puolella puolisen metriä kylkiluitten välissä. Yleisö sihisi härkätaistelijalle. Katselin John Harned'ia. Hän istui vaiti ja liikkumatta, mutta näin hänen purevan hampaitaan ja kädet olivat lujasti kiinni aition rintasuojassa.

Härkä oli nyt menettänyt kaiken taisteluhalunsa ja vaikkakaan ei isku ollut hengenvaarallinen juoksi se vain väsyneesti. Tämän väsymyksen aikaansai sen lävitse pistetty miekka. Se juoksi poispäin taistelijoista, ympäri kilpakentän ja katsoi ylös moniin ihmiskasvoihin.

"Se sanoo: 'Päästäkää minut Jumalan tähden, en tahdo enää tapella'", sanoi John Harned.

Siinä olikin kaikki. Se ei senkoommin puhunut, istui vaan katsellen Maria Valenzuelaa nähdäkseen miten hän asiaan suhtautui. Hän vihasi kilpailijaa, tämä kun oli kömpelö. Maria Valenzuela oli kuvitellut näkevänsä ensiluokkaista näytelmää.

Härkä oli nyt suuresti väsähtänyt ja menehtymäisillään verenvuodosta, mutta kuolemasta vielä pitkällä. Hitaasti se kulki pitkin kentän seinämää, etsien ulospääsytietä. Se ei enää halunnut hyökätä. Se oli jo saanut tarpeekseen. Mutta sen täytyi kuolla. Niskassa on härällä muuan kohta aivan sarvien takana, missä selkäydin on miltei paljaana; siihen paikkaan annettu isku tappaa heti. Ordonez asettui härän eteen laskien punaisen lippunsa maahan. Härkä ei vaan hyökännyt. Se seisoi paikallaan haistellen lippua ja taivutti tällöin päätään. Ordonez löi sarvien väliin aseellaan ja yritti satuttaa tuota niskassa olevaa arkaa paikkaa. Härkä viskasi päänsä pystyyn. Isku oli epäonnistunut. Sitten tähysteli härkä miekkaa. Kun Ordonez taas laski lippunsa maahan unohti härkä tuon miekan taivuttaen päänsä alas haistellakseen lippua. Jälleen uusiutui Ordonez'in isku jälleen epäonnistuen. Hän yritti useat kerrat. Se todisti tylsämielisyyttä. Eikä John Harned sanonut mitään. Lopulta onnistui muuan miekanisku ja härkä lysähti hiekkaan, kuoli paikalla; muulit valjastettiin ja se kiskottiin pois.

"Gringot pitävät tuonlaista urheilua raakana, eikö totta", sanoi Luis Cervallos. "Se ei muka ole ihmismäistä. Ne säälivät härkää. Eikö totta?"

"Ei", vastasi John Harned. "Härkää ei suureksikaan arvioida. Katsojia on sääli. Se on katsojille arvotonta. Se opettaa katsojat nauttimaan eläimen kärsimyksistä. On raukkamaista kun viisi miestä tappelevat avutonta härkää vastaan. Siksi oppivat katsojat raukoiksi. Härkä kuolee, mutta katsojat elävät ja ovat oppineet jotakin. Miesten urheus ei ainakaan kasva moisista pelkuruus-näytännöistä."

Maria Valenzuela ei sanonut mitään. Eikä hän edes katsellutkaan John Harned'ia. Mutta hän kuuli jokaisen sanan ja oli kalpeana suuttumuksesta. Hän katsoi kilpakentälle ja leyhytteli itseänsä viuhkallaan, mutta näin miten kädet vapisivat. Eikä myöskään John Harned tuota naista katsellut. Hän jatkoi istumistaan niinkuin ei Maria Valenzuelaa olisi ollut olemassakaan. Myöskin hän oli suuttunut ja katkeroittunut.

"Se on pelkurikansan kehno urheilu."

"Ah", sanoi Luis Cervallos hiljaa, "luulette meidät ymmärtävänne."

"Ymmärrän kyllä espanjalaista inkvisitsioonia", sanoi John Harned.
"Se on kaiketi ollut paljon hauskempi kuin härkätaistelu."

Luis Cervallos hymyili mitään puhumatta. Hän piti Maria Valenzuelaa silmällä ja tiesi härkätaistelun aitiossa saaneen sievän voiton. Ei milloinkaan joutuisi hän tekemisiin niin rumia sanoja puhuneen gringon kera. Mutta ei Luis Cervallos sen enemmän kuin minäkään ollut valmistuneet sellaiseen lopputulokseen. Pelkäänpä ettemme ymmärrä gringo-laisia. Miten saatoimmekaan ymmärtää John Harned'in, joka oli niin suuresti katkeroittunut, äkkiä villiytyvän? Että hän hullaantui sen saatte kuulla. Härkää ei arvioitu suurestikaan, tuon sanoi hän itse. Miksi siis hevosta arvioitiin niin suureksi? Tuota minä en ymmärrä. John Harned'ilta puuttui logiikkaa, siinä ainoa selitys.

"Quito'ssa ei ole tapana tuoda hevosia härkätaisteluun", sanoi Luis Cervallos ja käänsi katseensa ohjelmasta. "Espanjassa ovat ne aina mukana. Mutta tänään on meilläkin hevosia erikoisella luvalla. Seuraavan härän mukana tulevat hevoset ja niitten hoitajat — tiedättehän, hevosilla ratsastavat peitsellä varustetut miehet."

"Härkä on jo etukäteen tuomittu", sanoi John Harned. "Ovatko hevosetkin tuomitut?"

"Niillä ovat silmät peitossa etteivät näkisi härkää", sanoi Luis Cervallos. "Olen nähnyt monta hevosta tapettavan. Senlainen on sangen pirteä näky."

"Olen nähnyt kuinka härkää teurastetaan", sanoi John Harned. "Nyt saan nähdä hevosta teurastettavan, jotta pääsisin täydelliseen käsitykseen tuon jalon urheilulajin suuresta hienorakenteisuudesta."

"Ne ovat vanhoja hevosia", sanoi Luis Cervallos, "eivätkä ne muuhunkaan kelpaa."

"Ymmärrän", sanoi John Harned.

Kolmas härkä päästettiin taistelukentälle ja heti oli sillä kaikki taistelijat kimpussaan. Muuan taistelija asettui aivan meidän alapuolellemme. Myönnän tuon ratsuhevosen olleen vanhan ja kuluneen, pelkkää luuta ja nahkaa.

"On kerrassaan ihme että elukkaraukka jaksaa kantaa ratsastajan", sanoi John Harned. "Ja nyt kun tuo elukka ryhtyy taisteluun härän kera, mitä aseita se saa?"

"Hevonen ei ryhdy taisteluun härän kanssa", sanoi Luis Cervallos.

"Vainiin", sanoi John Harned, "hevonen siis pusketaan kuoliaaksi. Siksipä olivat sen silmät peitetyt ettei se näkisi milloin härkä hyökkää puskien sen kuoliaaksi."

"Ei aivan niin", sanoin minä. "Taistelijan peitsi estää härän puskemasta hevosta."

"Joutuvatko hevoset toisinaan puskun uhriksi", kysyi John Harned.

"Ei", sanoi Luis Cervallos. "Sevillassa näin kahdeksantoista hevosta tapettavan samana päivänä ja kansa vaati lisää hevosia."

"Olivatko niittenkin silmät peitetyt niinkuin tämän", kysyi John
Harned.

"Kyllä", sanoi Luis Cervallos.

Sitten emme puhuneet sen enempää, vaan katselimme härkätaistelua. Koko tänä aikana oli John Harned vähitellen suuttunut, vaikkakin emme siitä tienneet. Härkä ei tahtonut hyökätä hevosen kimppuun. Hevonen seisoi liikkumatta ja kun se ei voinut mitään nähdä oli se epätietoinen siitä, että härkätaistelijat yrittivät kiihoittaa härkää hevosen kimppuun. Taistelijat ärsyttivät härkää varjoillaan ja kun se hyökkäsi heidän kimppuunsa juoksivat he joko hevosen luo tai esiripun taitse. Lopulta härkä tuli oikein raivostuneeksi ja tällöin äkkäsi se hevosen edessään.

"Hevonen ei tiedä mitään", kuiskasi John Harned itsekseen, eikä huomannut puhuvansa ääneen ajatuksiaan.

Härkä ryhtyi hyökkäykseen, eikä hevonen luonnollisestikaan tiennyt mitään ennenkuin taistelija epäonnistui puolustuksessaan ja se tunsi härän sarvikärkien tunkeutuvan vatsaansa. Härkä oli harvinaisen voimakas. Oli suurenmoista nähdä miten voimakas se itse asiassa oli. Se nosti hevosen ilmaan ja kun se kaatui sivulleen maahan loikki ratsastaja pois selästä ja pääsi pakoon, kun taas taistelijat viekoittelivat härän puoleensa. Hevosen sisälmykset vuosivat hiekalle. Mutta kuitenkin se nousi ja äänsi julmasti. Tuo hevosen ääni oli ratkaiseva, mikä teki John Harned'ista perin hullautuneen olennon, sillä hänkin nousi. Kuulin hänen kiroavan matalalla bassoäänellään. Hän ei ottanut katsettaan hevosesta, joka edelleenkin surkeasti valittaen yritti juosta mutta kaatuikin samaan paikkaan, kieri selällään ja potki ilmaan kaikilla neljällä jalallaan. Sitten hyökkäsi härkä uudelleen sen kimppuun puskien sitä monta kertaa kunnes se kuoli.

John Harned oli noussut. Hänen silmänsä eivät enää olleet teräksenkylmät. Niissä ikäänkuin paloi sininen tuli. Hän katsoi Maria Valenzuelaa, joka myöskin katseli Harned'ia; tämän katse ilmaisi syvintä inhoa. Nyt oli hän aivan mielipuoli. Kaikki katsoivat nyt kuollutta hevosta ja John Harned oli suuri mies, joka näkyi kaikkialle.

"Istukaahan", sanoi Luis Cervallos, "muutenhan joudutte naurunalaiseksi."

John Harned ei vastannut. Hän iski sensijaan nyrkillään. Hän löi Cervallos'ta kasvoihin niin lujasti, että tämä kaatui kun kuollut tuolien yli, eikä siitä enää noussut. Hän ei voinut nähdä tapahtumia kentällä. Mutta minäpä näin paljon. Urcisino Castillo kumartui seuraavasta aitiosta ja iski kepillään John Harned'ia kasvoihin. Ja John Harned löi takaisin nyrkillään, jotta lyöty kaatoi mukanaan kenraali Salazar'in. John Harned oli nyt kuten sanotaan raiviovimmassaan — eikö totta? Villieläin oli päässyt hänessä valloilleen ja ulvoi — entisajan villieläin luolastaan tai onkalostaan.

"Olette tulleet tänne härkätaistelua katsomaan", kuulin hänen sanovan, "mutta minäpä näytän teille ihmistaistelun!"

Siitä tulikin aika kahakka. Presidentin aition luona seisoskelevat sotilaat tulivat juosten kentän yli, mutta miehemme tempasi yhdeltä sotilaalta kiväärin ja iski sillä toisia päihin. Eräästä toisesta aitiosta ampui eversti Jacinto Fierro revolverilla villiytynyttä. Ensimäinen laukaus kaatoi erään sotamiehen. Sen tiedän varmasti. Näin sen. Mutta toinen laukaus sattui John Harned'in sivustaan. Hän kirosi, ryhtyi hyökkäykseen ja työnsi kiväärinsä pistimen eversti Jacinto Fierron ruumiiseen. Sitä oli hirvittävä katsella. Amerikkalaiset ja englantilaiset ovat kerrassaan hurjaa sukua. Ne pilkkaavat meikäläisten härkätaisteluja, mutta nauttivat saadessaan vuodattaa verta. Sinä päivänä tapettiin useampia ihmisiä John Harned'in tähden kun milloinkaan ennen, vaikkakin otetaan lukuun kaikki härkätaistelut Quito'ssa, Geicyaquil'issa ja koko Equador'issa.

Hevosen valitushuuto oli kaiken aikaansaanut. Mutta miksei John Harned hullaantunut kun härkä surmattiin? Eläinhän on eläin olkoonpa se sitten härkä tai hevonen. John Harned oli mielipuoli. Muunlaista selitystä ei löydy. Hän oli verenhimoinen, itse oli hän eläin. Niin, tuomitkaahan itse. Mikä on kauheampi, häränkö teloittama hevonen vaiko John Harned'in pistimen silpoma eversti Jacinto Fierro? Ja John Harned lävisti vielä toisiakin pistimellään. Hän oli täynnänsä pahoja henkiä. Hän otteli vielä usea kuula ruumiissaan. Ja Maria Valenzuela oli urhea nainen. Hän ei huutanut tai pyörtynyt niin kuin toiset naiset. Hän istui paikallaan aitiossaan ja katseli kilpakentälle. Hän oli kalpea ja huiskutteli viuhkallaan, vaan ei milloinkaan katsonut taakseen.

Joka suunnalta tulvi sotilaita, upseereja ja tavallisia siviilihenkilöitä aika urhoollisesti kurittamaan tuota hulluttelevaa gringo'a. Totta puhuen — kansa vaati kaikki gringo't tapettaviksi. Latinalaisissa ja amerikalaisissa maissa inhotaan gringo'ja ja heidän sivistymättömiä tapojaan. Mutta rehelliset ecuadorianoslaiset tappoivat vain John Harned'in sittenkun hän oli surmannut heikäläisistä kaikkiaan seitsemän. Paitsi sitä saivat useat vammoja. Olen nähnyt moniaita härkätaisteluja, vaan en milloinkaan niin hirveätä kuin tapahtumat aitioissa härkätaistelun loputtua. Se oli kuin taistelukenttä. Kaikkialla makasi kuolleita ja haavoittuneet nyyhkyttivät ja ähkyivät vaivojaan; muutamat heistä kuolivat sittemmin. John Harned'in vatsaan pistämä mies piti mahastaan molemmin käsin ja huusi. Sanonpa vaan totuuden nimessä, että se tuntui paljoa kamalammalta kuulla kuin jos tuhat hevosta olisi valittanut.

Maria Valenzuela ei mennyt naimisiin Luis Cervallon kanssa. Ikävä kyllä. Tämä mies oli ystäväni ja olin sijoittanut paljon rahaa hänen liikeyrityksiinsä. Viipyi viisi viikkoa ennenkuin välskäri poisti siteet hänen kasvoiltaan. Ja hänellä on vielä tänäkin päivänä arpi poskella, silmän alapuolella. Ja kuitenkin löi John Harned häntä vain kerran ja pelkällä nyrkillään. Maria Valenzuela on nyttemmin Itävallassa. Sanotaan hänen puuhaavan itsensä naimisiin arkkiherttuan tai jonkun muun ylhäisen herran kanssa. En minä vaan tiedä. Luulen tuon naisen pitäneen John Harned'ista ennenkuin tämä saattoi tyttösen mukanaan Quito'on härkätaistelua katselemaan. Mutta miksi juuri hevonen? Sen tahtoisin kaikin mokomin tietää. Miksi katsoi hän huoleti härkää sanoen ettei sitä ollenkaan otettaisi lukuun. Sitten kävi aivan erikoisen villiksi, erään valittavan hevosen äänestä. On mahdoton ymmärtää gringo'ja. He kun ovat karkeita.

KIVIKAUDEN MIES.

I.

Hän oli erittäin tyyni ja hillitty mies, joka istui silmänräpäyksen muurin päällä vakoillen kostean pimeyden mahdollisesti aiheuttaman vaaran. Mutta hänen tarkka kuulonsa keksi vain tuulen huminan näkyvissä puissa ja havujen kahinan huojuvissa kuusissa. Tuuli kuljetti tiiviin sumun ja vaikkakin hän ei tainnut nähdä tuota sumua tunsi mies sen kuitenkin kostuttavan kasvojaan, ja muuri millä hän istui oli märkä.

Hän oli ääneti kiivennyt muurille ulkoapäin ja ääneti liukui hän maahan muurin sisäpuolella. Hän otti sähkölampun taskustaan, vaan ei sytyttänyt sitä. Todellakin vallitsi pimeys, mutta hänpä ei valoa oikeastaan kaivannutkaan. Lamppu kädessään ja sormi koskettimella kulki hän eteenpäin pimeydessä. Maa tuntui sametinsileältä ja joustavalta jalkojen alla, sillä sitä peitti kuivuneet havut ja lehdet ja multa jota ei kukaan vuosikausiin nähtävästi ollut liikuttanut. Lehdet ja oksat koskettivat häneen, mutta oli niin pimeätä ettei voinut niitä välttää. Kohtapuoleen täytyi hänen kulkea kädet ojennettuna eteensä ja useimmin kuin kerran kulki hän kohti puitten runkoja. Tietoisena siitä, että hänet ympäröitsi pelkät puut aavisti hän niitten kohoavan hänen yläpuolelleen joka suunnalle ja tunsi itsensä mitättömän pieneksi näitten mahtavien honkien keskellä; ne kumartuivat murtavina hänen ylitseen. Hän tiesi tuolla takana talon olevan ja kulkija toivoi löytävänsä jonkunlaisen tien tai mutkikkaan polun, mikä johtaisi suoraapäätä sinne.

Kerran tunsi hän olevansa kuin hiirenloukussa. Joka puolella koski hänen etsivä kätensä puita ja oksia tai myöskin eksyi hän tiivisrakenteisiin pensaikkoihin, mistä ei näyttänyt löytyvän minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Varovasti sytytti hän silloin lyhtynsä suunnaten siitä tulevan valon maahan aivan jalkojensa kohdalle. Hän yritti hitaasti ja varovasti sillä valaista kaikkea mikä esti eteenpäinpääsyn. Hän äkkäsi aukon korkeitten puitten välissä ohjaten sinne kulkunsa. Sitten sammutti hän lyhdyn kulkien kuivalla maalla, minkä tiheä lehdistö vielä oli suojannut tihkuvalta kasteelta. Hänellä oli melko hyvä paikallinen vaisto ja tiesi varmasti lähestyvänsä taloa.

Mutta silloinpa sattui tuo aavistamaton ja odottamaton tapaus. Kun hän polki jalkansa maahan sattui se pehmeään ja elävään olentoon, joka säikähtyi astujan ruumiinpainosta nousten pystyyn. Vaeltaja teki hyppäyksen sivulle ja kumartumalla valmistui uuteen hyppäykseen minne tahansa ja jännittyneenä hän odotti tuon tuntemattoman olennon hyökkäystä. Silmänräpäyksen odotus ja ihmettely siitä, minkälainen eläin oli sattunut hänen jalkansa alle ja nyt ei päästänyt ääntä tai liikahtanut ja luultavasti myöskin kumartui odottaen hyökkäystä niin suurella jännityksellä kuin hänkin. Jännitys tuli sietämättömäksi. Hän piti lyhdyn edessään painaen nappulaa ja katsoi … ja kirkasi ääneen kauhusta. Hän oli valmistunut mihin tahansa, nähdä säikähtynyt vasikka, pukki tai taisteluhaluinen jalopeura, mutta ei ollut valmistunut sen laiseen mikä näkyi. Voimakas, valkoinen valo oli silmänräpäykseksi näyttänyt hänelle jotakin, jota ei unohtaisi tuhanteen vuoteen — nimittäin miehen, pitkän ja vaaleahkon, varustettuna vaalealla tukalla ja parralla, aivan alastomana lukuunottamatta mokkasiinit jalassa ja otaksuttavasti vuohennahka vyötäröllään. Käsivarret ja jalat olivat alasti, samoinkuin olkapäät ja rinnasta suurin osa. Hänen ihonsa oli sileä ja karvaton, auringon ja tuulen paahtamana ja sen alla kiemurtelevat tukevat lihakset; ne muistuttivat paksuja käärmeitä.

Niin odottamaton kuin tämä tapahtuma olikin ei se yksistään ollut syynä miehen huutoon. Enemmän häntä kauhistutti tuo kuvaamaton villi kasvojen ilme, sinisten silmien petoeläinkiille, mikä tuskin valossa häipyi, tukkaan ja partaan sotkeutuneet havuneulaset ja koko tuo pelottava ruumis. Tämä mies oli myöskin eteenpäin kumarassa valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tämän näki hän yhdessä ainoassa silmänkäänteessä ja kun tämän oudon miehen huudot vielä kaikuivat metsässä, teki tuo mies aika hyppäyksen. Hän heitti lyhtynsä suoraan miestä kohti ja viskautui itse maahan. Hän tunsi tuon toisen miehen jalat ja nilkat hipaisevan kylkiluitansa ja syöksi pystyyn ja poispäin, kun taas villimies raskaasti kuului putoavan eteenpäin pensaikkoon.

Kun oli hiljaista, hillitsi villimies itsensä ja seisoi siinä polvillaan odotellen. Hän kuuli tuon oudon liikkuvan, etsien juuri häntä ja siis pelkäsi ilmaisevan itsensä jos jatkaisi pakoyritystä. Hän oli tietoinen pensaitten rapinasta ja tulevansa takaa-ajetuksi. Erään kerran tarttui hän revolveriinsa, mutta katui. Hän oli saavuttanut tyyneytensä ja toivoi pääsevänsä pakoon huomaamatta. Useat kerrat kuuli hän villimiehen harhailevan tiheikössä ajaen häntä takaa, toisinaan seisoen paikallaan kuunnellen. Tuopa johti mieleen mukavan ajatelman. Hänen toinen kätensä kun nojasi lahonnutta puuosaa. Ensin hän haparoi ympäriinsä pimeässä tullakseen vakuutetuksi käsivartensa kääntöpiiristä, nosti sitten puukappaleen viskaten sen. Se ei ollut raskas ja lensi kauas pudoten voimakkaalla rytinällä erääseen pensasviidakkoon. Hän kuuli tuon olennon hyökkäävän pensaikkoihin ja tällä aikaa hänkin ryömi pakoon. Hän ryömi eteenpäin käsin ja jaloin verkalleen ja varovasti, kunnes polvet kastuivat kosteahkossa hiekassa. Kuunnellessa ei kuullut muuta kuin valittava tuuli ja usvan tippuminen puitten oksilta. Niin varovasti kuin tähänkin asti hän nousi mennen kiviaidan luo, kiipesi sen ylitse ja oli nyt jälleen ulkotiellä.

Hän hapuili eräästä pensaikosta esille polkupyörän aikeessa ruveta sillä ajelemaan. Hän oli kääntämäisillään polkupyörän oikeaan asentoonsa kun hän tunsi raskaan ihmisruumiin putoavan aivan hänen jaloilleen. Sen koommin hän ei odottanut enempää, vaan juoksi tietä pitäen polkupyörän ohjaustangosta kiinni kunnes saattoi hypätä sen satulaan, jaloillaan saavuttaa polkimet ja lähteä matkaan. Takanaan kuuli hän askeleita jysähtävän tien tomuun. Mutta ajaen poispäin minkä suinkin ennätti ei hän kuullut sen enempää.

Onnettomuudekseen oli hän kaupungille kääntänyt selkänsä ohjaten nyt menonsa yhä korkeampaan vuoristoseutuun. Hän tiesi etteivät mitkään tiet mene tämän kanssa ristiin. Ainoa tie kulki taaksepäin ohitse tuon kauhistuttavan paikan ja häneltä puuttui rohkeutta jälleen kohdata se. Kun nousu puolituntisen ajon jälkeen kävi verrattain jyrkäksi, astui hän tielle kulkemaan. Varmuuden vuoksi jätti hän polkupyöränsä tien viereen, kiipesi ylitse aidan mikä otaksuttavasti kuului jollekin vuoriston laidunniitylle ja levitti lehden maahan istuutuen sille.

"Uff!", puhui hän ääneen pyyhkien hien ja kosteuden kasvoiltaan.

Ja "uff!" sanoi hän vielä uudelleen pyörittäen itsellensä savukkeen ja miettien miten pääsisi täältä takaisin.

Mutta hän ei edes yrittänytkään palata takaisin. Hän oli päättänyt ettei pimeässä lähtisi tuota tietä ja pää kumarassa polvien päällä istui hän siinä leväten ja odottaen aamun valkenemista.

Hän ei tiennyt miten paljon aikaa oli kulunut, kun nuori aavikkosusi hänet herätti nalkuttavalla ulvonnallaan. Kun hän katseli ympärilleen huomasi hän suden tulevan metsänreunasta tuossa takana samalla huomaten kuinka yö tällä aikaa oli muuttunut. Sumu oli poissa, tähdet ja kuu loistivat, vieläpä tuulikin oli laannut. Ihana kalifornialainen kesäyö oli koittanut! Hän yritti uudelleen uinahtaa, vaan aavikkosuden ulvonta häiritsi sitä. Puolittain nukuksissa kuuli hän villin ja omituisen laulun. Katsellen ympärilleen huomasi hän aavikkosuden laanneen meluamasta, se oli juossut kunnaan kukkulalle. Ja sen jälestä juoksi, ei enää laulaen, tuo alaston olento minkä oli puutarhassa tavannut. Otus oli juuri vähällä joutua saaliiksi kun koko metsästysretki katosi näkyvistä. Mies värisi kuin kylmyydestä ikään, noustessaan ja kiipiessään yli aitauksen ja istahtaessaan polkupyrörälleen. Mutta hän tiesi tämän lähdön ainoaksi keinoksi. Tuo kauhea olento ei sen koommin ollut hänen ja Mill Valley'n välillä.

Hän ajoi huimaavaa vauhtia rinnettä alas, mutta mutkassa ja pimeässä laski hän erääseen tiekuoppaan ja viskautui tällöin pää edellä ohjaustangon yli.

"Tämäpä ei ole minulle mikään onnekas yö", mutisi hän itsekseen tutkiessaan polkupyöränsä katkennutta haarukkaa.

Hän nosti rikkinäisen polkupyöränsä olalleen ja käveli edelleen. Lopulta hän pääsi kivikkomuurin luo ja miltei luullen uneksineensa kaiken tuon etsi hän tiellä jälkiään ja löysikin ne — suuret mokkasiinijäljet, varpaat syvällä maantietomussa. Ollessaan kumartuneena niitten ylitse kuuli hän jälleen tuon kamalan laulun. Hän oli nähnyt tuon olennon seuraavan aavikkosutta ja tiesi ettei hän riittäisi kilpajuoksussa. Hänpä ei sitä yrittänytkään, vaan tyytyi piiloutumaan tien toiselle puolelle.

Taaskin näki hän tuon olennon, joka muistutti alastonta miestä, juoksevan nopeasti ja kevyesti ja laulaen. Haamu pysähtyi aivan hänen eteensä ja miehemme sydän oli pysähtyä. Sensijaan että olisi kulkenut kohti miehemme piilopaikkaa suoritti olento korkeahkon hypyn ilmaan tarttuen tien ylitse kaartuvan puun oksaan kieputtaen itsensä reippaasti ylös oksalta oksalle kuin mikäkin apina. Samalla kiipesi olento kivikkomuurille ja kymmenen tai kaksitoista jalkaa sen yläpuolella heittäytyi hän viereiseen puuhun, hypähti tämän jälkeen maahan kadoten näkyvistä. Toinen mies siinä ihmetellen seisoi odotellen muutaman minuutin, sitten jatkaen matkaansa.

II.

Dave Slotter nojautui uhmailevana pöytään mikä sulki tien James Ward'in yksityiskonttoriin. James Ward oli vanhempana osakkaana toiminimessä Ward, Knowles ja Kumpp. Dave oli vihainen. Kaikki ulommassa konttorissa olijat olivat epäluuloisina tirkistäneet hänen päällensä ja se mies, joka nyt oli hänen edessään herätti myöskin suurta epäilystä.

"Sanokaa hra Ward'ille että on jotain tärkeätä kyseessä", kiivaili hän.

"Kuulettehan hänen sanelevan tahtomatta tulla häirityksi", kuului vastaus. "Tulkaa huomenna toistamiseen."

"Huomenna on se jo myöhäistä. Puikkikaa vain sisälle ja sanokaa mr
Ward'ille asian merkitsevän joko elämää tai kuolemaa."

Sihteeri epäröi hiukan ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Sanokaa hänelle vain olleeni lahden toisella puolella, Mill
Valley'ssa viime yönä ja antavani hänelle erään tiedonannon."

"Mikä on nimenne?"

"Älkää nimestä välittäkö. Ei hän minusta tiedä mitään."

Kun Dave päästettiin yksityiskonttoriin oli hän vielä sotatuulella. Mutta nähdessään kookkaan vaalean miehen, joka saneli naispikakirjoittajalle, kääntyvän tuolillaan nähdäkseen tulijan muuttui heti Daven käytös. Hän ei ollut selvillä miksi niin kävi ollen salaa vihassa omalle itselleen.

"Oletteko mr Ward?" kysyi Dave tylyllä äänellä mikä häntä yhä enemmän ärsytti. Hän ei tätä aikonut kysyä.

"Olen", kuului vastaus. "Ja kuka te olette?"

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Te ette minua tunne ja minun nimeni on teille yhdentekevä."

"Lähetitte sanantuojan kera tiedon käynnistänne Mill Valley'ssa viime yönä?"

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave katsellen epäilyttävästi konekirjoittajatarta.

"Kyllä. Mikä on asianne? Minulla on erikoisen kiirettä."

"Olisin tahtonut puhella kanssanne kahdenkesken, sir."

Mr Ward loi häneen pikaisen, lävitsetunkevan katseen, epäröi hetkisen, mutta teki sitten päätöksensä.

"Olette muutaman minuutin vapaa, neiti Patter."

Tyttö nousi, kokosi papereitaan ja poistui. Dave katsoi hämmästyneenä James Ward'ia, kunnes tämä henkilö katkaisi Daven juuri alkanutta ajatusrengasta.

"No?"

"Olin viime yönä Mill Valley'ssa", alkoi Dave hämmästyneenä.

"Tuon olen jo kuullut. Mitä haluatte?"

Ja Dave jatkoi huolimatta kasvavasta varmuudentunnosta.

"Olin luonanne eilen, puistossa, tarkoitan."

"Mitä siellä teitte?"

"Aioin murtautua luoksenne", vastasi Dave kerrassaan totuudenmukaisesti. "Kuulin teidän siellä asustavan aivan yksinään muuan kiinalainen kokkina. Ja senlainen tilaisuus on houkutteleva. En kuitenkaan minnekään murtautunut. Sattui nähkääs tapaus, mikä sen esti. Siksi olen nyt täällä. Tulen varoittamaan teitä. Tapasin teidän puistossa erään villin miehen vapaana — oikea piru mieheksi. Senlaisen miehen kun minut esimerkiksi olisi tuo villi repinyt tuhansiin osiin. Milloinkaan en ole juossut niin kovaa kun häntä pakoon mennessä. Tuskin on hänellä vaatteita yllään, kiipeilee vain puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin hänen juoksevan erään aavikkosuden jälkeen ja todentotta eikö hän saavuttanut eläintä juuri kun katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni kuullakseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
Mutta ne eivät vaikuttaneet mitään. James Ward oli tyyni ja utelias.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte. Miksi tulette tänne minulle puhumaan senlaista asiaa?"

"Varoittaakseni teitä uhkaavasta vaarasta. En juuri itse lukeudu hellämielisten joukkoon, mutta en juuri siedä ihmisiä tapettavan … turhan takia, sanokaamme. Ymmärsin teitä uhkaavan vaaran. Pidin sopivana varoittaa teitä sen varalta. Näin on asian laita, totta pulmakseni. Jos tahtoisitte korvata vaivani ottaisin tietystikin vastaan senlaisen. Se oli myöskin tarkoitukseni. Mutta en kysy annatteko minulle vai ei. Joka tapauksessa olen teitä varoittanut ja samalla täyttänyt velvollisuuteni."

Mr Ward mietti ja näppäili sormillaan kirjoituspöydän suojuskantta. Dave huomasi suuret, voimakkaat ja hyvinhoidetut kädet, vaikkakin suuresti auringon paahtamat. Hän pani myöskin merkille mitä aikaisemmin oli huomannut — nimittäin kapeahkon kaistaleen iholaastaria otsassa toisen silmän kohdalla. Mutta häneen juurtunut ajatus oli vieläkin aivan mahdoton.

Mr Ward otti sisätaskustaan lompakon ja avaten sen antoi hän sieltä setelin Davelle, joka pistäessään rahan taskuunsa huomasi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi mr Ward tarkoittaen sillä keskustelun olevan lopussa. "Minäpä tutkitutan tuon asian. Vapaana kulkeva villi mies on aina vaarallinen."

Mutta mr Ward oli niin tyyni, että Dave jälleen saavutti rohkeutensa. Sitäpaitsi oli uusi päätelmä sukeltautunut esiin. Tuo villi mies oli kaikesta päättäen Ward'in veli, muuan mielipuoli, joka pidettiin teljettynä yksityisten luona. Dave oli kuullut sellaista puhuttavan. Kenties toivoikin mr Ward sen pysyvän salassa. Siksi oli hänkin saanut nuo kaksikymmentä dollaria.

"Kuulkaahan", aloitteli Dave, "ajatellessani lähemmin tuota asiaa, oli tuo villi mies miltei teidän näköinen…"

Dave ei puhunut enemmän, sillä tässä silmänräpäyksessä tuli hän todistajaksi suureen ilmemuutokseen ja seisoi siinä tirkistellen edessään samat hirvittävän äkäiset, siniset silmät kuin viime yönäkin, samat kynsimäiset puristuspihtikädet ja sama suuri jättiläisolento, joka kaikin mokomin tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla ei Davella ollut viskattavana sähkölyhtyä ja häntä vangitsivat jäntevät käsivarret senlaisella pelottavalla otteella, että hän suorastaan ähki tuskasta. Hän näki vielä valkeat hampaat paljaina aivankuin purevan koiran. Mr Ward'in parta kosketti hänen kasvojaan juuri kun hampaat oli valmiit puremaan kurkun poikki. Mutta puremisesta ei tullut mitään. Sensijaan tunsi Dave miten tuon toisen miehen ruumis kerrassaan jäykistyi kuin raudanlujan tahdon pakottavasta voimasta ja sitten viskattiin hän syrjään ponnistuksetta mutta senlaisella voimalla, että vain seinä hiljensi hänen vauhtinsa ja tuossa permannolla makasi hän nyt läähättäen.

"Mikä on tarkoitus kun tulette tänne ja tahdotte anastaa rahaa?" sihisi mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa rahat takaisin."

Dave ojensi hänelle setelin sanaakaan sanomatta.

"Luulin teidän tulevan tänne kelpo aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pitäkää huoli siitä, että ette enää täällä näyttäydy, enkä tahdo teistä edes kuulla puhuttavankaan. Jos tulette tänne, pistän teidät vankilaan, siellä on oikea paikkanne. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, sir", läähätti Dave.

"Menkäähän nyt."

Ja Dave läksi sanomatta sen enempää. Hänen molemmat käsivartensa särkivät armottomasti tuon äärettömän voimakkaan otteen jälkeen. Kun hänen kätensä piti avata oven, estettiin hänet.

"Teitä on suosinut onni", sanoi mr Ward ja Dave huomasi, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teitä on suosinut onni. Jos tahtoani olisi seurattu olisin voinut riistää lihakset käsivarsistanne ja viskata ne paperikoriin tuolla."

"Niin, sir", sanoi Dave ja hänen äänensä ilmaisi vilpitöntä uskoa lausuttuihin sanoihin. Dave avasi oven mennen ulos. Sihteeri katsoi kysyvästi häneen.

"Uff!" oli kaikki minkä Dave sanoi. Tällä sanalla katosi hän sekä konttorista kuin tästä kertomuksestakin.

III.

James G. Ward oli neljänkymmenen vuoden ikäinen; hän oli hyvin menestynyt liikemies ja peräti onneton. Neljänkymmenen vuoden ajan oli hän yrittänyt ratkaista oman itsensä arvoitusta, mikä vuosi vuodelta tuli hänelle yhä suuremmaksi koettelemukseksi. Hän muodostui itse asiassa kahdesta eri henkilöstä ja ajanlaskun mukaan puhuttaessa oli usea tuhat vuosi noiden kahden ihmisen välillä. Luultavasti oli hän tutkinut kysymystä ihmisten kaksinaisopista syvemmin kuin puoli tusinaa tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologisen alan johtavaa erikoistuntijaa. Hänen tutkimustensa tulokset olivat aivan erilaiset kuin aikaisemmat. Ei edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvitusolennotkaan päässeet hänen tasolleen. Hän ei ollut mikään tohtori Jekyll tai Mr Hyde, ei myöskään ollut sen onnettoman nuoren miehen kaltainen Kipling'in "Greatest story in the world." Hänen molemmat henkilöyksilöt olivat niin sekaantuneet, että ne itseasiassa tiesivät itsestään ja toisistaan.

Hänen ensimäinen minänsä oli uudenaikaisen kasvatuksen saanut mies ja oli elänyt jälkiosan yhdeksästätoista vuosisadasta ja hyvän erän kahdeskymmenen vuosisadan ensimäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään näki hän villin barbaarin, joka eleli alkeellisissa olosuhteissa useita tuhansia vuosia sitten. Mutta kumpiko minä oli toinen tai toinen ei hän milloinkaan voinut selvittää. Sillä hän oli molemmat minät ja koko ajan molemmat minät. Sangen harvoin tapahtui ettei ensimäinen minä tiennyt minkä toinen teki. Toinen asia oli ettei hänellä ollut näkyjä ja muistoja menneisyydestä missä tuo esihistoriallinen minä oli elänyt. Tämä alkuperäinen minä eleli nykyaikaan, mutta oli se pakotettu elämään sitä elämää mikä oli vietetty harmaassa muinaisuudessa.

Lapsuudessaan oli hän ollut ratkaisematon pulma isälleen ja äidilleen sekä kotilääkäreille, mutta ne eivät milloinkaan päässeet selville siitä, mistä hänen omituinen käytöksensä oli peräisin. Niinpä esimerkiksi eivät voineet selvittää, mistä johtui tuo suunnaton uneliaisuus aamupäivisin tai ylenmääräinen vilkkaus yöaikaan. Kun tapasivat hänet kuleksimassa portaissa ja eteiskamareissa pimeässä tai korkeita kattoja kiipeämässä tai harhailemassa vuorilla, luultiin hänet unissakävijäksi. Mutta itseasiassa oli hän aivan valveilla, vain hänen alkuajanminän vaisto vaati, että hänen piti vaeltaa öiseen aikaan. Kun muuan typerä lääkäri erään kerran tahtoi tietää totuuden, kertoi hän tälle avomielisesti asian oikean laidan, mutta sai hän tällöin kestää sen häpeän, että koko kertomus leimattiin ala-arvoiseksi ollen muka pelkkää "unelmaa."

Totuus asiassa on senlainen että hän hämärän ja illan tullessa jäi valveille makaamaan. Silloin tuntuivat huoneen neljä seinää suorastaan ärsyttävän. Tuhannet äänet kuiskasivat silloin pimeydestä. Yö häntä kutsui, sillä tämän osan vuorokaudesta oli hän suurimmalta osaltaan yökulkija. Kukaan ei häntä ymmärtänyt eikä hän tämän jälkeen yrittänytkään tehdä selvityksiä kenellekään. Ne nimittivät hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin — useasti kuitenkin tuloksetta. Lapsuusvuosinaan oli hän enemmän viekkaanpuoleinen; hän oleskeli suurimman osan öistään vapaassa luonnossa missä hän eli toisen minän elämää. Seurauksena tästä oli että hän nukkui aamupäivisin. Aamupäiväluku ja koulukäynti oli mahdoton ja loppujen lopuksi huomattiinkin että hän vain iltapäivisin saattoi jotain oppia. Näin kasvatettiin ja kehitettiin hänen uudenaikainen minänsä.

Mutta lapsena oli ja jäi hän arvoitukseksi. Hänet tunnettiin pienenä paholaisena jolla oli sydämetön julmuus ja pahuus mielessään. Kotilääkärit kutsuivat häntä keskenään sielutieteelliseksi kummittelijaksi tai huonontuneeksi olennoksi. Hänen harvat leikkitoverinsa pitivät häntä ihmetekeleenä, mutta silti pelkäsivät häntä. Hän voitti ne kaikki kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja pirunjuonien keksinnässä eikä kukaan uskaltanut ryhtyä tappeluun hänen kanssansa. Hän oli nimittäin hirvittävän voimakas ja hulluuteen saakka häijy.

Yhdeksänvuotiaana karkasi hän suurille vuoristoille; missä eleli seitsemän viikkoa ihanaa yökulkijaelämää ennenkuin hänet keksittiin ja vietiin kotiin. Miten hän oli onnistunut hankkimaan ruokaa ja pitämään itseään kunnossa niin pitkän ajan oli kerrassaan ihmeellistä. He eivät tienneet eikä hänkään kertonut montako kaniinia oli tappanut, montako nuorta tai vanhaa viiriäistä oli ottanut kiinni ja syönyt, montako talonpojan kanatarhaa oli ryöstänyt. Myöskään hän ei puhunut montako pesää oli itselleen valmistanut ja sitten pukeutuneena kuivain lehtien ja yrttien mattoon oli nukahtanut lämpöisesti ja ihanasti useina aamupäivinä.

Yliopistossa tunnettiin hänet uneliaisuudestaan ja tylsyydestään aamupäiväluennoilla ja loistavasta pirteydestään iltapäivillä. Yksityisluennoilla käymällä ja lainaamalla tovereittensa muistiinpanot onnistui hänen korjata nuo halveksitut aamupäiväluennot; mutta iltapäiväluennot olivat hänelle voitonhetkiä. Jalkapalloilussa oli hän mestari ja kaikkien kauhu ja miltei kaikenlaatuisissa voimakilpailuissa oli hän varma voittaja; mutta toisinaan sai hän omituisia raiviovimmakohtauksia. Hänen toverinsa suorastaan pelkäsivät nyrkkitaistelua hänen kanssaan ja viimeisessä ottelussaan oli hän purrut vastustajaansa olkaan.

Yliopistoajan päätyttyä lähetti epätoivoinen isä poikansa Wyomingin karjanhoitolaan. Kolmen kuukauden kuluttua huomasivat nuo miehekkäät partiolaiset etteivät voineetkaan selviytyä hänen kanssaan ja sähköttivät isälle, että tämä tulisi noutamaan tuon villin ihmisen. Ja kun isä saapui paikalle noutaakseen poikaansa tunnustivat karjanhoitajat paljoa mieluummin tahtovansa joutua tekemisiin ulvovain raakalaisten, räkättävien hullujen, loikkivain gorillain, purevain karhujen ja ihmissyöjä-tiikerien kun tämän ihmeellisen nuoren ylioppilaan kanssa. Hänellä on muuten tukkansa jakauksella keskellä otsaa.

Yhdessä suhteessa puuttui häneltä muisto tuon alkeellisen minän elämästä ja tämä koski kieltä. Jonkun omituisen atavistisen oikun avulla oli hänelle jäänyt muistoon hiukkasen alkuajanminän kielestä kuin rotumuistona. Riemun, innostuksen tai taisteluhalun hetkinä saattoi hän ryhtyä laulamaan villejä raakalaiskansan lauluja tai esittää runonlausuntoa. Tällä tapaa kykeni hän saada kuntoon tuon eksyneen minäpuolikkaan omasta itsestään, joka muuten olisi ollut tomuna jo tuhansia vuosia sitten. Kerran hän tahallaan lauloi usean vanhan laulun professori Wertz'in läsnäollessa; tämä professori opetti saksan kieltä ja oli sitäpaitsi huomattu ja suuresti innostunut kielentutkija. Heti ensimäisen laulun kuultuaan teroitti professori korviaan kysyen mitä sekasotkua tai alasaksaa tuo oli. Kun hän oli lopettanut toisen laulunsa tuli professori vallan haltioihinsa. James Ward lopetti tällöin esiintymistilaisuutensa laulamalla erään laulun, jonka aina sai kielellensä ollessaan mukana ankarassa painissa tai tappelussa. Silloin selitti professori Wertz ettei se ollutkaan alasaksaa vaan vanhaa saksaa tai muinaista teutonikieltä niin vanhalta ajalta, ettei sitä edes oltu kielellisesti tutkittu. Se oli niin vanhaa ettei sitä tuntenut, mutta siinä oli kummittelevia sananmuotomuistoja seassa, mitkä professori tunsi ja hän harjautuneella mielihavainnollaan piti oikeina ja todellisina. Hän kyseli sitäpaitsi mistä laulut olivat peräisin pyytäen lainata laulut sisältävän kallisarvoisen kirjan. Sitäpaitsi halusi hän myöskin tietää miksi nuori Ward alati on teeskennellyt sanoen olevansa epätietoinen saksankielessä. Ja Ward ei taitanut selvittää suhdettaan saksankieleen eikä lainata kirjaakaan. Sittenkun viikkokausia oli rukoillut ja houkutellut tunsi professori Wertz vastenmielisyyttä tuota nuorta miestä kohtaan luullen hänet valehtelijaksi ja nimitti hänet uskomattoman itsekkääksi ihmiseksi. Tämä kaikki johtui siitä, ettei tuo nuori mies johdattanut häntä syvällisemmin perehtymään tuohon omituiseen sekasotkuun; tuo kieli oli vanhempi kun mikään kieli jota tutkija on konsanaan tutkinut tai edes uneksinut tutkivansa.

Mutta ei ollut mikään erikoinen ilo tälle sekarotuun kuuluvalle nuorelle miehelle se tietoisuus, että hänessä yksi puoli on nykypäivän amerikkalainen ja toinen puoli vanhan ajan teutonisukua. Nykypäivän amerikkalainen hänessä itsessään ei ollut mikään veltto ihminen ja hän (jos hän oli yksi hän ja omasi edes jonkunverran olemusmuotoa näitten kahden ulkopuolella) aikaansai eräänlaisen tasoituksen tai sopimuksen yhden minän — yökulkijan — joka oli liikkeellä yöllä ja väsytti toisen puolen aamupäivillä sekä toisen minän, sivistynyt, hienostunut ja pyrkimys pysytellä normaalitasolla, elävänä, rakastettavana ja liikettään hoitavana niinkuin toisetkin ihmiset. Iltapäivänsä ja osan illastaan antoi hän yhdelle, yöt taas toiselle, aamupäivisin ja osia yöstä nukkuivat molemmat kaksoset. Mutta aamupäivänsä nukkui hän taas vuoteessa kuin valistunut ihminen konsanaan. Yönsä nukkui hän villieläimen lailla, niinkuin oli tehnyt silloinkin kun Dave Slotter astui hänen päällensä puistikossa.

Hän suostutteli isäänsä luovuttamaan pääomaa ja rupesi liikemieheksi perustamalla liikkeen, mikä hoidettiin järkevästi ja tuli kukoistavaksi, Ward kun koko sielullaan kiintyi siihen iltapäivinä, hänen yhtiötoverinsa hoitaessa liikettä aamupäivinä. Alun illasta vietti hän seuraelämässä, vaan kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä valtasi hänet vastustamaton levottomuus ja katosi ihmisten parista taas seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tuttavat uskoivat hänen kuluttavan, suuren osan ajastaan urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, vaikka eivät milloinkaan olisi aavistaneet minkälaiseen urheiluun, vaikkakin olivat nähneet hänen ajavan erämaansusia yöllisillä kilpajuoksuilla Mill Valley'in kukkuloilla. Eivät myöskään uskoneet, kun merikapteenit kertoivat nähneensä kylminä talviaamuina erään miehen uivan useampia peninkulmia rannasta Raccoon salmessa tai voimakkaissa pohjavirtapaikoissa Goat Islannin ja Angel Islannin välillä.

Mill Valley-huvilassa asusti hän yksinään lukuunottamatta kiinalaista kokkia, kaikkitietäväistä, joka tiesi paljon isäntänsä omituisuuksista, mutta hyvästä maksusta visusti vaikeni. Yöllisten riemujen ja aamupäiväunen jälkeen matkusti James Ward yli lahdelman San Franciscoon keskipäivällä kulkevalla höyrypurrella ja meni kerhoonsa ja omaan konttoriinsa aivan normaalina ja sovinnaisena liikemiehenä kuin ken tahansa siinä kaupungissa. Mutta kun päivä oli kulunut iltaan kutsui yö hänet luokseen. Hänen kaikki aistimuksensa saivat eloa ja hänet valtasi levottomuus. Hänen kuulonsa tuli samassa tarkaksi. Yön tuhannet äänet kertoivat houkuttelevan ja tunnetun tarinan ja jos hän sattui olemaan yksin rupesi hän kulkemaan edestakaisin pienessä huoneessaan kun synkän metsän vangittu eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä huvitusta hän sitten myöhemmin visusti karttoi. Hän kävi araksi. Ja useana päivänä oli tuossa nuoressa naisessa, joka pelkästä säikähdyksestä menetti ainakin osan arvokkuuttaan, siniset jäljet käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa hänen kaikessa rakkaudessa myöhäisinä iltahetkinä tuhlaamistaan hyväilyistä. Tuossa myöhäisessä iltahetkessä piili hänen hairahduksensa. Jos hän iltapäivällä olisi kunnioittanut morsiantaan hellyydellään olisi kaikki ollut hyvinpäin. Silloin olisi hän esiintynyt neitosen edessä kuin hillitty herrasmies konsanaan. Mutta öiseen aikaan oli hän kun hillitsemätön naisryöstäjä pimeissä aarniometsissä. Hänen älynsä kyllä soi iltapäiviksi hänelle kyvyn esiintyä rakastajana, mutta toiselta puolen oli hän selvillä siitäkin tosiasiasta, että avioliitto johtaisi hirvittävään epäonnistumiseen. Häntä kauhistutti jo pelkkä ajatus olla kahdenkesken aviosiippansa kera pimeän tullen.

Siksi oli hän välttänyt kaikkinaisen mielistelyn, järjestänyt kaksoisolentonsa, ansainnut miljoonan liikeasioistaan, pysyen etäällä tytärtään naittavista äideistä. Ja kirkas- ja pirteäsilmäiset nuoret naiset kaikilta ikäluokilta olivat tutustuneet Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti kielletyt oleskelemasta hänen seurassaan illalla kello kahdeksan jälkeen. Hän metsästi öisin erämaansusia ja nukkui niitten pesissä metsässä. Tuon seikan oli hän onnistunut pitämään salaisuutena kaikilta muilta paitsi Lee Sing'iltä … nyttemmin vielä Dave Slotter'ilta. Viimemainitun tekemä paljastus säikähdytti hänet kerrassaan. Vaikkakin hän oli yrittänyt synnyttää kauhua tuossa murtovarkaassa saattoi tämä vallan hyvin puhua suunsa puhtaaksi ihmisten kesken. Ja vaikkapa ei tämä puhuisikaan, paljastaisi hänet joku toinen ennen pitkää.

Siksipä teki nyt James Ward uusia voitokkaita yritteitä saada mitättömäksi tuo muinaisajan minä omassa itsessään. Hän seurasi aivan täsmälleen tuota mielijohdettaan tavata Lilian vain iltapäivisin ja ensimäisinä iltatunteina ja uskoi varmaan ajan koittavan, milloin tämä neitonen suosii hänen lähestymistään ja toivoi salaa ettei hänen tuota tarvitsisi katua. Mikään nyrkkeilijä ei ole milloinkaan harjoituttanut itseänsä hartaammin, ankarammin ja niin tunnontarkasti kilpaotteluun kun hän tänä aikana yrittäessään tukahduttaa villiolennon itsessään. Muun muassa yritti hän väsyttää itsensä päivän kuluessa, jotta uni tekisi hänet kuuroksi yön kiusauksille. Hän irtautui helpolla konttoritehtävistään tehden pitkiä metsästysretkiä, ajoi hirviä takaa miltei pääsemättömillä ja tiettömillä alueilla mitä konsanaan saattoi löytää — ja alati päivisin. Yöt oli hän sisällä ollen tyystin väsynyt. Asunnossaan laittoi hän kuntoon voimistelutelineitä ja kun toiset suorittivat liikkeen kymmenen kertaa teki hän sen sata kertaa samassa ajassa. Mutta korvaukseksi rakensi hän itselleen nukkumis-aitan ylhäällä katolla. Täällä sai hän toki hengittää tuota siunattua yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoaidat estivät häntä karkaamasta metsään. Joka ilta sulki Lee Sing oven avaten sen seuraavana aamuna.

Elokuussa pestasi hän useita palvelijoita Lee Sing'in avuksi ryhtyen järjestämään vastaanottotilaisuuksia huvilassaan Mill Villey'ssä. Lilian, hänen äitinsä ja veljensä sekä puolisen tusinaa yhteisiä ystäviä olivat vieraina. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kaikki hyvällä tolalla. Ja kolmantena iltana hänen pelatessaan noppapeliä kello yhteentoista saakka oli hänellä jo täysi syy olla ylpeä itsestään. Hän onnistui salaamaan levottomuutensa, mutta kohtalo oli satuttanut niin, että Lilian Gersdale istui pelipöydässä hänen oikealla puolellaan. Tämä neitonen oli puhdas pieni kukkanen ja yötunnelmassa ärsytti häntä tytön hauraus. Hän ei kuitenkaan rakastanut tuota naista sen vähemmin, mutta hän tunsi miltei vastustamattoman halun kietoa käsivartensa tytön ympäri ja piestä häntä. Etenkin koska Lilian näytti voittavan hänessä alaa.

Hän lähetti noutamaan metsästyskoirat ja tuntien miltei halkeavansa kiukusta hyväili hän koiraa ja tämä ote tuntui lieventävän. Kosketus tuohon villakarvaiseen koiraturkkiin tuotti hänelle helpotusta ja näytti siltä kuin kestäisi hän koko illan. Kukaan vieraista ei aavistanut minkälaista kauheata taistelua isännän sisimmässä riehui hänen suruttomasti naurahtaessaan ja siinä pelatessaan mitä suurimmalla tarkkuudella. Kun hän tuli nukkumis-aittaansa ollen varmasti sisäänsuljettuna teki hän kolmasti tai neljästi niin monta ruumiinharjoitusta kuin tavallisesti, kunnes väsähtäneenä kaatui vuoteelle maaten siinä unettomana ja pohtien kahta kysymystä, mitkä erittäin häntä vaivasivat. Yksi näistä oli nuo voimisteluharjoitukset. Ne olivat mahdottomat. Mitä enemmän hän harjoitti tällä rajattomalla tavalla, sitä vahvemmaksi hän kävi. Tietysti väsytti hän näin yökulkijan ja muinaisuuden minän, mutta luultavasti viivytti tämä vain sitä onnettomuuspäivää kun hänen voimansa kävisi hurjaksi ja ylittäisi oman itsensä. Silloin tulisi tuo voima peloittavammaksi kuin ennen milloinkaan. Toinen kysymys oli hänen avioliittonsa ja se viekkaus jota hän pimeyden tultua käytti välttääkseen vaimonsa. Näissä tuloksettomissa mietteissä tulikin uni.

Mistä tuo suuri taistokarhu tuona yönä saapui oli pitkän ajan salaisuutena. Springs Brothers'in sirkus, joka esiintyi Sausalitossa toimeenpani pitkät ja turhat etsiskelyt löytääkseen "Big Benin", suurimman kaikista kesytetyistä karhuista. Mutta "Big Ben" pääsi pakoon ja tuhansien huvilain ja herraskartanoitten parista valitsi se juuri James G. Ward'in huvilan temmellyspaikakseen. Äkkiäpä herra Ward seisoi permannolla väristen jännityksestä ja taisteluhalua uhkuva povi sekä vanha tuttu sotahuuto huulillaan. Ulkosalta kuului koirien kiivas haukunta. Ja ylinnä kaiken hälinän keskeltä kuului koiran kuolinvalitus — Ward tunsi sen omakseen.

Avonuttuun puettuna ja ennättämättä edes ottaa aamukengät jalkoihinsa murtautui hän ovesta minkä Lee Sing oli huolella sulkenut ja syöksyi alas portaita ulos pimeyteen. Kun hänen alastomat jalkansa tunsivat hietakäytävän, pysähtyi hän pistäen kätensä portaitten alle ja veti esille tutunomaisesta piilopaikasta kookkaan kuhmurasauvansa — muuten vanha seuralainen jollakin järjettömällä vuoristoseikkailulla. Raivostuneitten koirien haukunta tuli yhä lähemmäksi ja heilutellen tuota kuhmurasauvaansa syöksyi hän suoraan pensastiheikköön, siellä kohdatakseen petoeläimen.

Heränneet vieraat kokoontuivat suurelle parvekkeelle. Joku heistä sytytti sähkövalonkin, mutta eivät nähneet yön pimeydessä muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana muodostivat puut tiiviin muurin; siitä ei valokaan päässyt pilkahtamaan lävitse. Mutta jossakin täällä pimennossa suoritettiin kauhea taistelu. Kuului hitonmoinen seos eläinääniä; koirien haukuntaa ja karhun mörinää. Kovat iskut siinä jaettiin ja raskaat ruumiit rysähtivät pensaikkoon.

Taistelu siirtyi puitten välistä tielle aivan parvekkeella olevien katsojain eteen. Ja nyt he näkivät. Rouva Gersdale huusi kietoutuen puoleksi tiedottomana poikaansa. Lilian tarttui niin voimakkaasti parvekkeen kaidepuihin, että se koski hänen sormissaan monta päivää jälkeenpäin ja tirkisteli kauhistuneena vaaleatukkaista, villisilmäistä jättiläistä, tuntien hänet siksi mieheksi, jonka kanssa oli määrä solmia avioliitto. Hän heilutteli suurta kuhmurasauvaansa ja tappeli jäykkäniskaisesti mutta tyynesti takkuista villipetoa vastaan. Otus oli suurempi kuin uskalsi kuvitellakaan. Eläimen raajat olivat loppuun kuluttaneet Ward'in aamukauhtanan ja sitäpaitsi kynsineet hänen ihonsa verinaarmuihin.

Lilian Gersdalen kauhun muodosti pääasiassa tuo levottomuus rakastetustaan, mutta oli siinä suuri osa pelkoakin siitä, miten hänelle lopulta kävisi tuossa ottelussa. Ei milloinkaan olisi tuo nainen saattanut uskoa senlaisen kauhistuttavan ja inhoittavan villin piilevän hänen sulhasensa silitettyjen paidanrintojen ja virheettömän pukimen takana. Ja milloinkaan ei hän ole saanut nähdä miten mies taisteli. Senlainen kamppailu ei tosiaankaan lukeutunut nykyaikaan eikä hänen edessään ollut nykyajan ihminenkään, mutta tuota hän ei tiennyt. Sillä nyt ei mies ollut herra James Ward, Washingtonin liikemies vaan muuan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteitten pakottamana oli eläytynyt uudelleen kolmentuhannen vuoden perästä.

Koirat piirittivät taistelevia yhä edelleen haukkuen tai riehuivat edestakaisin herättääkseen karhun huomiota. Kun eläin sitten kääntyi ympäri torjuakseen tuonlaiset hyppäykset sivultapäin, syöksyi mies esille pakottaen kuhmurasauvallaan vastustajansa menemään edellään. Joka lyönti kohotti karhun vihan, eläin ryhtyi hyökkäykseen, hypäten otti mies aimo askeleen sivulle koirien ohitse, vetäytyi sitten taaksepäin taas uudistaen hyökkäyksen toiselta suunnalta. Silloin koirat pitivät sopivana hyökätä, vaan eläimen raivo kääntyi jälleen heidän puoleensa.

Äkkiä tuli sitten loppu. Karhu teki käänteen antaen käpälällään eräälle koiralle ankaran iskun; koiran viskasi sitten eläin murtunein kylkiluin ja taittunein selin pitkälle syrjään. Silloinpa vasta ihmispeto tuli haltioihinsa. Kuohuvana raivosta päästi hän itsestään villiytyneen, töykeän äänen juostessaan näkyville ja molemmin käsin heiluttaen kuhmurasauvaansa antaen sen sattua ulvovan karhun keskikalloon. Ei edes karhun kallokaan kestänyt tuonlaista murtavaa iskua; eläin menikin nokilleen kumoon ja koirat heittäytyivät empimättä saaliinsa kimppuun. Ja keskellä koirien myllerrystä loikkasi herra Ward karhun ruumiille seisoen sen päällä hohtavassa sähkövalossa nojautuen kuhmurasauvaansa ja ylisti voittoaan laulamalla tuntemattomalla kielellä erään laulun. Laulu oli niin vanha, että professori Wertz olisi antanut kymmenen vuotta elämästään sen muistiin merkinnästä.

Vieraat riensivät kilvan esille ottaakseen herra Wardin hoitoonsa ja kunnioittaakseen häntä, mutta silloinpa James Ward jälleen katsahti muinaisihmisen silmistä. Hän katsoi vaalean puhtoista rakastamaansa nykyajan tyttöä ja tunsi omituisesti ratkeavan aivoissaan. Hän horjui väsähtäneenä tytön luo, irroitti kuhmurasauvansa ja oli vähällä kaatua. Jotakin oli hänessä epävireessä. Hänen järkensä pirstoutui käsittämättömistä tuskista. Oli kuin hänen sieluansa olisi reväisty kahtia. Hän seurasi toisten katseita huomaten karhun kuolleen ruumiin. Se näky vaikutti häneen kauhistuttavasti. Hän päästi huudon ja olisi karannut tiehensä elleivät toiset taluttaneet häntä sisälle huvilaan.

James J. Ward on edelleenkin toiminimen Ward, Knowles & C:o:n päällikkönä. Mutta hän ei kauemmin asusta maalla eikä myöskään metsästä erämaansusia kuutamossa öiseen aikaan. Muinaisihminen hänessä kuoli tuona yönä, kun tappoi karhun Mill Valley'ssa. James J. Ward on nyttemmin kokonaan James J. Ward, hän ei enää anna osaa omasta itsestään jollekin eksyneelle muinaisajan olennon laskuvirheelle. Ja James J. Ward on täysin uudenaikainen, että hän kaikessa laajuudessaan elää sivistystuskan kirouksen alaisena. Hän pelkää pimeyttä ja yö metsässä tuntuu hänestä hirvittävän kauhuaherättävältä. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee kerrassaan turhantarkka järjestys ja hän on äärimmilleen innostunut kaikkiin keksinnöihin, mikäli ne koskevat suojaa murtovarkautta vastaan. Hänen kotinsa on sähköjohtojen sokkelo ja illan tullen vieras tuskin saattaa huoneustossa liikkua herättämättä hälyytyskelloja soimaan. Myöskin on hän keksinyt avaimettoman ovilukon, minkä hänen matkustavat vieraansa pitävät liivintaskussaan ja käyttävät nopeasti ja vaivatta kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei katso miehensä arkailevan. Siinä suhteessa tuntee vaimonsa hänet liiankin hyvin. Ja toisten sankarisielujen tapaan on hän tyytyväinen levätessään laakereillaan. Eivätkä hänen rohkeuttaan epäile ne, jotka tuntevat Mill Valley'n tapahtuman.

EPÄILYTTÄVÄ TAPAUS.

I.

Carter Watson tuli hitaasti astuskellen viimeinen numero muuatta aikakauslehteä kainalossaan katsellen uteliaana ympärilleen. Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi kulki tällä kadulla. Muutokset olivat suuret ja suorastaan hämmästyttävät. Tämä länsiamerikkalainen kaupunki kolmellasadallatuhannella sielulla oli vain kolmekymmentätuhatta asukasta käsittävä kaupunki kun hän pikkupoikana oli maleksinut sen katuloilla. Se katu mitä hän nyt kulki oli siihen aikaan reunustettu työläisasunnoilla mitkä olivat sangen kunnioitettavat ulkomuodoltaan. Mutta nyt näytti sen yli lepäävän lievimmin sanottuna kaksinainen piirre. Siellä oli paljon kiinalaisia ja jaappanilaisia pikkukauppoja ja peliluolia ripotettuina valkorodun pesikköjen ja kapakkain väliin. Nuoruutensa rauhaisa katu oli nyt muuttunut kaupungin viheliäisimmäksi kortteliksi.

Hän katsoi kelloaan. Puoli kuusi. Vaikkakin hyvin tiesi tämän tunnin kuolleeksi hetkeksi tässä korttelissa, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista nyt katsella ympärillensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän harhaillut ympäri tutkimassa koko maailman yhteiskunnallisia kysymyksiä. Koko tämän ajan oli hän alati muistellut kotikaupunkinsa olevan miellyttävän ja sitäpaitsi terveellisen. Nyt näkyvä muutos oli sangen yllättävä. Hänen täytyi ehdottomasti kulkea eteenpäin ja lähemmin katsella minkälaiset muutokset olivat kohdanneet kaupunkia.

* * * * *

Ja lisäksi tuli Carter Watson'in valveilla oleva sosiaalinen ja kansallinen yhteistunto. Ollen rikas ja riippumaton oli hän kyllästynyt tuhlaamaan voimiansa kirjavan ylhäisöelämän teekutsuihin ja päivällisiin. Naisnäyttelijät, kilparatsastustilaisuudet ja senlaatuiset huvit olivat hänestä yhdentekevät. Hän suosi tieteitä, ollen suuri maailmanparantaja, vaikkakin hänen tähänastinen toimintansa pääasiallisesti oli muodostunut vakavampien aikakauslehtien avustamiseen, älykkäästi ja loistokkaasti kirjoitettuihin kirjoihin työväenluokan asemasta ja köyhäin korttelien asukkaista. Ne kaksikymmentäseitsemän kirjaa kun tähän saakka olivat julkaistut nimitettiin muunmuassa seuraavasti: "Jos Kristus tulisi New Orleans'iin", "Työssä loppuunkulunut työläinen", "Uudistuksia Berliinin työväen asunto-oloissa", "Köyhäinhoito Englannin maaseudulla", "Syrjäkaupungin asukkaat", "Uudistus ja vallankumous", "Yliopistojen kasarmijärjestelmä radikalismin pesäpaikkana" ja "Sivistyksen uranuurtajat."

* * * * *

Mutta Carter Watson ei ollut tunteiltaan sairaaloinen eikä oikullinen. Hän ei menettänyt malttiansa niissä löytämissään kurjuusoloissa joita tutki ja paljasti. Häntä ei vaivannut mikään yltiöpäinen tunteellisuus. Hänen hyvätuulinen mielensä, laaja kokemuksensa ja filosoofinen taipumuksensa pelastivat hänet siitä. Ei hän myöskään harrastanut salamanpikaisia uudistuksia. Hänen mielipiteensä mukaisesti parannettiin yhteiskuntaa vain äärettömän pitkällä ja paljon kärsivällisyyttä kysyvällä kehityksellä. Ei löytynyt minkäänlaisia oikoteitä eikä äkkinäinen uudestaan syntyminen saattanut tulla kysymykseen. Ihmiskunnan parannus tulee käydä pitkällisen tuskan ja kärsimyksen kautta niinkuin kaikki yhteiskuntaparannukset menneinäkin aikoina.

Mutta tänä kesäisenä iltapäivänä oli Carter Watson sangen utelias. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle; sen nimikilpi oli perin loistava ja siinä luettiin nimi "Vendôme". Ravintolaan johti kaksi sisäänkäytävää. Nähtävästi niistä toinen vei kapakkaan. Siitä ei hän välittänyt. Toinen porras oli kapea eteinen. Kun Watson oli kulkenut sen läpi seisoi hän suuressa huoneessa, mikä oli täynnä tuolien reunustamia pöytiä ja aivan tyhjänä vieraista. Hämärässä valossa näki hän pianon huoneen nurkassa. Hän päätti tulla toisen kerran katsomaan ja tarkastamaan minkälaisia ihmisiä siellä tapasi istua juomassa näissä monissa pöydissä. Nyt kulki hän kuitenkin huoneen ympäri.

Huoneen taaimmasta osasta johti ovi pieneen keittiöön. Siellä istui Vendôme'n isäntä, Patsy Horan, yksin pöydän ääressä syöden kevyen päivällisen ennenkuin iltakiireet alkoivat. Patsy Horan oli koko maailman vihollinen. Hän oli noussut aamulla väärällä jalalla ja koko päivän oli kaikki käynyt hullusti. Jos olisi kysynyt viinureilta Patsy Horan'in olotilaa olisivat he vastanneet hänen sairastavan luulotautia. Mutta siitä ei Carter Watson ollut tietoinen. Kun hän kulki tuon pienen oven ohi sattui Patsy Horan'in äkäinen katse aikakauskirjavihkoseen mitä hän kantoi kainalossaan. Patsy ei tuntenut Carter Watson'ia eikä myöskään tiennyt, että mies kantoi kainalossaan juuri aikakauskirjaa. Aiheeton kiukuntunne sai Patsyn ajattelemaan, että tuo tuntematon mies oli yksi niitä leukavia nulikoita, jotka pilaavat seinät hänen huoneustossaan liimaamalla niille kaikenlaiset ilmoituslehtiset. Kansilehden väri osoitti selvään tuon olevan juuri senlaisen julistuksen. Se oli riidan alkusyynä. Pöytäveitsi ja haarukka kädessään juoksi Patsy Carter Watson'in jälkeen.

"Ulos!" huusi Patsy. "Tiedän mitä teillä on tekeillä!"

Carter Watson säpsähti. Mies oli sukeltautunut esiin yhtä nopeasti kuin taikarasian ukko.

"Te likaatte seiniäni", huusi Patsy ja sitten seurasi kokonainen sarja haukkumasanoja.

"Pyydän anteeksi siinä tapauksessa että…" Pitemmälle ei hän päässyt. Patsy keskeytti. "Ulos! Ja pitäkää suunne kiinni!" karjasi Patsy ja varmentaakseen sanojensa vaikutusta heilutteli hän veistä ja haarukkaa.

Carter Watson kuvitteli tuon pöytähaarukan epämiellyttävällä tavalla iskettynä kahden kylkiluun väliin ja käsitti hän olevan tyhmää puhua tuon enempää kääntyen äkkiä mennäkseen. Näky tuosta nöyränä peräytyvästä selästä näytti ärsyttävän Patsy Horan'in vielä enemmän, sillä hän heitteli luotaan veitsen ja haarukan ja hyökkäsi Carter Watson'in kimppuun.

Patsy painoi kahdeksankymmentä kiloa. Saman painoi myöskin Watson. Siinä suhteessa olivat miehet tasaväkiset. Mutta Patsy oli vain tavallinen kapakan oviloikkari ja Watson nyrkkeilijä. Tuossa oli jälkimäinen voitokkaampi, sillä Patsy karkasi päälle ja kohotti oikean kätensä murhaavaan iskuun. Watson tarvitsi vain antaa kohtisuora isku vasemmalle puolelle ja lähteä pakoon. Mutta Watson'illa oli toinenkin etuisuus. Hänen nyrkkeilytaitonsa ja kokemukset kaiken maailman rosvokortteereista olivat opettaneet hänelle itsensähillitsemistaidon.

Hän kääntyi ja sensijaan että olisi lyönyt, väistyi hän Patsy'n hyökkäyksiä. Mutta Patsy syöksi kuin härkä täyttä vauhtia kun Watson taas kääntyi kohdatakseen riitakumppaninsa ollen aivan vauhtia vailla. Tulos oli se, että molemmat kaatuivat lattialle kaikkine satakuusikymmentäkiloineen hirveällä rytinällä. Watson oli alinna. Hän makasi permannolla niin että pää kosketti suuren huoneen ulommaista seinää. Kadulle oli sataviisikymmentä jalkaa, ajatteli Watson nopeaan. Hänen ensimäinen päätöksensä oli yrittää välttää kaikkea riitaa. Ei hän tuntenut minkäänlaista halua nähdä nimensä lapsuuskaupunkinsa sanomalehdissä; kaupungissa eleli sitäpaitsi useita sukulaisia ja perhetuttavia.

Sitten sitoi hän käsivarsillaan hänen päällään makaavan miehen, pitäen häntä kiinni ja odotti tulevaa apua, minkä heidän niskaheittonsa aiheuttama kolahdus aikaansai. Apu tulikin — kuusi miestä syöksyivät kapakkapuolelta asettuen puolipiiriin heidän ympärilleen.

"Nostakaa hänet pystyyn, pojat", sanoi Watson. "En ole häntä lyönyt, enkä tahdo tapella."

Mutta puolipiiri vaikeni. Watson ei päästänyt otettaan, vaan odotti. Useitten epäonnistuneitten yritysten jälkeen aikaansaada Watson'ille pahaa rupesi Patsy sopimaan.

"Päästäkää minut, niin minäkin päästän", sanoi hän.

Watson päästi otteensa, mutta kun Patsy oli ryöminyt pystyyn, seisoi hän siinä uhaten yhä makaavaa vihollistaan valmiina iskemään.

"Nouskaa pystyyn", komenteli Patsy.

Hänen äänensä oli ankara ja lannistumaton kuin Jumalan ääni viimeisellä tuomiolla. Watson tiesi ettei Patsyltä ainakaan armoa olisi odotettavissa.

"Menkää pois tieltä niin nousen", vastasi hän.

"Jos olette herrasmies, niin nouskaa", sanoi Patsy. Hänen vaaleansiniset silmänsä säkenöitsivät vihasta ja hänen nyrkkinsä oli suunnattu surmaniskuun.

Samassa silmänräpäyksessä vei hän jalkansa takaisin potkiakseen toista kasvoihin. Watson nousi pystyyn niin nopeasti että valtasi kokonaan vastustajansa ennenkuin tämä kerkesi lyömään. Pitäessään häntä kiinni sanoi Watson katsojille:

"Ottakaa hänet varteen, pojat. Näettehän, etten häntä lyö. En suorastaan tahdo tapella. Tahdon päästä täältä pois."

Mutta piiri ei liikahtanut eikä puhunut, sen hiljaisuus oli niin onnettomuutta ennustava että Watson oikein värähteli. Patsy ponnisteli poistaakseen häntä yltään, mutta seurauksena tästä oli Patsyn joutuminen selälleen. Watson riisti itsensä irti hänestä syösten ovea kohti. Mutta puolipiiri asettui väliin kuin muuri. Hän huomasi heidän kalpeanlihavat kasvonsa, senlaiset kun eivät milloinkaan ole auringonpaisteessa ja hän tiesi, että tietä sulkevat miehet olivat yölintuja ja petoeläimiä kaupungin viidakossa. He tunkivat hänet kohti Patsyä.

Syntyi uusi ottelu jolloin Watson, varmana jonkun silmänräpäyksen, kääntyi piirin puoleen. Taaskin puhui hän kuuroille korville. Silloin rupesi hän pelkäämään. Sillä hän oli nähnyt monta senlaista tapausta senlaisissa huonoissa pesissä kuin tämä oli, missä nuoret miehet ovat joutuneet pahoinpitelyn esineiksi, saaneet rintakehänsä ja kasvonsa rikkipoletuiksi ja toiset menettäneet henkensäkin. Hän tiesi myöskin, jos onnistuisi selviytymään tästä pelistä ei hän saanut vastustajalleen enempää kuin hänen seuralaisilleenkaan antaa minkäänlaisia lyöntejä.

Hän paloi oikeutettua kiukkua. Seitsemän yhtä vastaan ei missään suhteessa ollut tasaväkistä. Hän oli vihainen ja hänessä heräsi tuo eläimellinen taisteluhimo mikä piilee joka miehen povessa. Mutta hän muisti vaimonsa ja lapsensa, vielä tekeillä olevan kirjansa; laajat, lainehtivat viljavainiot maatilallaan korkealla ylänkömaalla, joihin hän oli erikoisen kiintynyt. Hän näki salamannopealla välkkeellä sinisen taivaan, kultaisen auringonpaisteen mikä virtasi hänen kukkaisniityilleen, tuon laiskan alhaalla joessa polvia myöten seisovan karjan ja säkenöivät taimenkalat koskessa. Elämä oli ihanaa — aivan liian ihanaa, ettei sitä kannattanut uhrata hetken eläimelliselle vaistolle. Lyhyeen sanottu oli Carter Watson kauhistunut mutta jääkylmä.

Hänen vastustajaansa vangitsi voimakas ote, mutta hän yritti riistäytyä irti siitä. Taaskin pisti Watson hänet nurin juosten sitten tiehensä mutta nuo kalpeanlihavat estivät sen ja hänen täytyi väistää Patsyn nyrkiniskuja ja uudelleen puristaa nyrkkiään vihollistaan vastaan. Tämä ote uusiutui monta kertaa. Ja Watson kävi yhä kylmäverisemmäksi, kun taas Patsy raivosi yhä villimmin, hän kun ei päässyt hänen kimppuunsa. Nyrkkeilyn aikana rupesi hän sitäpaitsi päällään puskemaan. Ensikerran se sattui Watson'in nenään. Sitten piiloitti hän nyrkkeilyn aikana kasvonsa Patsyn rinnalla. Mutta vimmattu Patsy jatkoi puskemistaan ja satutti pahasti omat silmänsä, poskensa ja nenänsä iskemällä ne vastustajan pääkalloon. Mitä enemmän Patsy vahingoitti itseänsä, sitä enemmän ja rajummin hän puski.

Tämä tappelu kesti noin kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Watson ei milloinkaan tehnyt iskua, yritti vain päästä pois. Ollessaan toisinaan vapaa ryömi hän pöytien välitse päästäkseen ovelle, mutta kalpeanlihavat tarttuivat takin helmaan viskaten hänet ryntäävän Patsyn luo. Kerta toisensa jälkeen vieläpä lukemattomia kertoja nyrkkeili hän asettaen Patsyn selälleen mutta joka ainoa kerta kieritti tämä ensin Watsonia ympäriinsä ja lennätti hänet ovea kohti. Watson siis näin joutui hiukan lähemmäksi omaa päämääräänsä.

Hattua vailla, revittynä, vertavuotavin nenin ja toinen silmä ummessa tuli Watson vihdoinkin kadulle erään poliisin luo.

"Pidättäkää tuo mies", sähisi Watson.

"Terve, Patsy", sanoi poliisi. "Mitä on tekeillä?"

"Terve, Charley", kuului vastaus. "Tuo sälli tulee sisään hiipien…"

"Pidättäkää tuo mies", toisti Watson.

"Älkää lörpötelkö!" sanoi Patsy.

"Älkää lörpötelkö!" toisti poliisimies. "Muuten teidät pidätetään."

"Ei ennenkuin olette pidättäneet tuon miehen. Hän on hyökännyt päälleni raakamaisesti ja aivan syyttä."

"Onko tuo totta, Patsy?" kysyi poliisi.

"Ei. Sallikaa minun selvittää tuo asia, Charley. Minulla on todistajia jotka puheeni pätevyyttä varmentavat, vaikkapa Jumalankin edessä. Istuin keittiössäni syöden lautasellisen soppaa, silloin tuleekin tuo roisto sisään ruveten metelöimään. Milloinkaan elämässäni en ole miestä nähnyt. Hän oli juovuksissa…"

"Katsokaahan minua, poliisi", väitti sosioloogi harmissaan. "Olenko juovuksissa?"

Poliisi katsoi häneen katkerin ja uhkaavin silmin ja nyökkäsi
Patsy'lle kehoitukseksi jatkamaan.

"Tämä lurjus laski pilaa kanssani. 'Olen rosvokuningas Dodo', sanoi hän, 'ja tulen leikkaamaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!' sanoi hän. Suuni vetäytyi vehnäseen hymyyn, mutta samalla veteli hän kahdesti minua korville ja kaasi soppani lattialle. Katsokaa silmäni. Hän miltei murhasi minut."

"No, miten käynee, pidätättekö hänet?" kysyi Watson.

"Leipälaukku kiinni", kuului vastaus, "muuten teidät pidätetään."

Carter Watson'in kansallinen oikeustajunta heräsi.

"Herra poliisi, panen vastalauseeni…"

Samassa tarttui poliisi häntä käsivarteen niin rajusti, että oli vähällä kaatua.

"Mars mies! Olette pidätetty."

"Pidättäkää sitten hänet myöskin", sanoi Watson.

"Ee-ei", vastasi poliisi. "Miksi hyökkäsitte hänen kimppuunsa hänen istuessaan kaikessa rauhassa syömässä soppaansa?"

II.

Carter Watson oli todella suuttunut. Hänen kimppuunsa oli aivan syyttä hyökätty, hänet oli vaikeasti pahoinpidelty ja kaikenlisäksi vielä pidätetty. Aamulehdet sisälsivät poikkeuksetta kauheat kuvaukset siitä, miten hän juovuspäissään oli ruvennut riitelemään tunnetun Vendôme-kahvilan isännän kanssa. Patsy Horan ja hänen seuralaisensa kuvasivat yksityiskohtia myöten tuon ottelun. Ehdoton totuus oli se, että Carter Watson oli ollut juovuksissa. Kolmasti oli hänet viskattu katuojaan ja kolmasti oli hän palannut takaisin kuin kiljuva jalopeura ja vannonut ajavansa kaikki kadulle. " Etevä sosioloogi saa vasten naamataulua " oli ensimäinen otsake, minkä luki sanomalehden ensi sivulta, ja alla oli suuri kuva hänestä itsestään. Toiset otsikot lukivat: "Carter Watson tavoittelee maailmanmestaruutta"; "Carter Watson saa lämpöisen ruokansa"; "Tunnettu sosioloogi yrittää puhdistaa nurkkakahvilan" ja "Carter Watson hävinnyt Patsy Horanille kolmessa ottelussa."

Seuraavana aamuna saapui Carter Watson, hänet oli vapautettu takuuta vastaan, poliisituomioistuimeen kuulusteltavaksi jutussa "Valtio Carter Watson'ia vastaan" koskeva erään Patsy Horan'in pahoinpitelyä. Mutta yleinen syyttäjä, joka nautti palkkaa siitä kun hän syytti kaikki rikokset kaupunkilaisten turvallisuutta vastaan, vei häntä ensiksi syrjään puhutellen Carter Watson'ia yksityisesti.

"Miksette anna jutun raueta?" sanoi syyttäjä. "Sanonpa teille mitä on tehtävä: ojentakaa herra Horan'ille kätenne ja selvittäkää asia, niin saa juttu heti raueta. Vain sana tuomarille ja juttu teitä vastaan raukeaa aiheettomana."

"Mutta minäpä en anna tuon jutun unohtua", kuului vastaus. "Virkavelvollisuuksiinne kuuluu syyttää minua sensijaan että pyydätte sopimaan tuon … tuon vekkulin kanssa."

"Niin, minä kyllä haastan teidät oikeuteen", vastasi toinen.

"Silloin on teidän annettava haaste myös Patsy Horan'ille", neuvoi
Watson, "sillä minä kyllä vangitutan hänet pahoinpitelystä."

"On parempi että ojennatte hänelle kätenne ja sovitte", sanoi yleinen syyttäjä ja tällä kertaa kuului hänen äänensä miltei uhkaavalta.

Molempain miesten kuulustelu oli määrätty samaksi aamupäiväksi viikkoa myöhemmin tuomari Witberg'in osastolle.

"Sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia", sai Watson kuulla eräältä lapsuudenystävältään, kaupungin suurimman lehden ent. toimittaja. "Kaikki tietävät sinun saaneen selkääsi tuolta mieheltä. Hän on perin huonossa maineessa. Mutta sinua se ei auta pienimmässäkään määrässä. Molemmat jutut raukeavat. Siitä saat kiittää että olet se mikä olet. Tavallinen ihminen saisi tuomion."

"Mutta minäpä en ymmärrä", väitteli sosioloogi hämmästyneenä. "Tuotapikaa hyökkäsi tuo mies kimppuuni lyöden minut vallan pahanpäiväisesti. Minä en lyönyt häntä kertaakaan. Minä…"

"Se ei tähän kuulu", keskeytti toinen.

"Mitä tähän sitten kuuluu?"

"Sen sanon sinulle. Aiot ruveta kamppailuun kaupungin poliisia ja koko poliittista koneistoa vastaan. Kuka olet sinä? Et ole edes tämän kaupungin henkikirjoissakaan. Asut maalla. Sinulla ei ole täällä äänioikeutta. Vielä vähemmin voit käyttää toisten ääniä. Tuo pelihuoneen isäntä voi komentaa koko joukon ääniä piirissään … koko joukon ääniä."

"Tahdotko sillä sanoa tuomari Witbergin väistyvän pyhistä virkavelvollisuuksistaan ja poikkeavan valastaan päästämällä vapaaksi tuon roiston?" kysyi Watson.

"Saatpa nähdä", kuului katkera vastaus. "Oo, hän tulee menettelemään varsin hienosti. Hän tekee esittämättä muodollisen ja lainopillisesti moitteettoman lausunnon, täyteen sullottu sanakirjan kauniilla sanoilla, jotka ovat yhteydessä oikeuteen."

"Mutta löytyyhän sanomalehtiä", virkkoi Watson.

"Ne eivät nyt ole kapinassa kaupunkihallituksen kanssa. Ne tulevat härnäämään sinua aivan kauheasti. Olethan nähnyt mitä jo ovat tehneet."

"Vainiin, nuo poliisitutkintojen selostajat siis eivät kirjoita totuudenmukaisesti?"

"Heidän on vain kirjoitettava jotain niin lähelle totuutta, että yleisö heitä uskoo. Hehän kirjoittavat selostuksensa saamiensa kaavojen mukaisesti. He ovat saaneet käskyn väärentää ja värittää eikä sinusta jää paljoakaan jälelle kun ovat lopettaneet. On parasta antaa koko jutun heti raueta. Sinä kyllä vedät lyhemmän korren."

"Mutta tutkinto on määräpäivänä." "Sano vain yhden ainoan sanan, niin se peruutetaan. Ihminen ei voi tapella koneen kanssa, ellei hänelläkin ole konetta apunaan."

III.

Mutta Carter oli itsepäinen. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että tuo koneisto hänet voittaisi. Mutta hän oli koko elämänsä ajan yrittänyt koota sosialiset kokemukset itselleen ja tässä oli epäilemättä jotakin uutta.

Oikeudenkäyntipäivän aamuna teki yleinen syyttäjä uuden yrityksen saada asia sovintoon.

"Jos tuohon suuntaan puhutte on parasta minulle kääntyä asianajajan puoleen", sanoi Watson.

"Senlaista ei tarvita", sanoi yleinen syyttäjä. "Minulle maksaa kaupunki palkan syyttäjäntoimestani ja kyllä minä syytän. Mutta kuulkaahan mitä teille sanon. Teillä ei ole minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia. Me yhdistämme molemmat jutut yhdeksi ainoaksi ja silloinpa saatte nähdä."

Tuomari Witberg'in näkeminen vaikutti edullisesti Watson'iin. Jokseenkin nuori mies, pieni ja kylliksi lihava, sileäksi ajetuilla sekä verrattain älykkäillä kasvoillaan tuntui hän itseasiassa sangen suopealta. Tätä edullista vaikutusta lisäsivät vielä nuo hymyilevät huulet ja mustien silmien naurunhaluinen kimmellys. Watson'in lähemmin tarkastaessa ja arvostellessa häntä oli hän varma vanhan ystävänsä suuresti erehtyneen.

Mutta Watson tuli piankin toisille mietteille. Patsy Horan ja kaksi hänen apureistaan antoivat senlaisen todistuksen missä oli kokonainen paljous valheita. Watson ei olisi milloinkaan tuota uskonut ellei olisi itse kuullut. He kielsivät toisten olleen tilaisuudessa saapuvilla. Niistä kahdesta todistajasta väitti toinen olleensa keittiössä ja nähneensä Watson'in aiheettoman hyökkäyksen Patsy'n kimppuun kun taas toinen, kapakkahuoneessa ollut, todisti kuinka Watson oli toisen ja kolmannen kerran tullut sisäänhyökäten yrittääkseen tappaa viattoman Patsy'n. Ne syytökset kun asetettiin Watson'in harteille olivat niin suurenlaiset, niin sanomattoman raa'at että hän uskoi niillä vahingoittavansa oman asiansa. Ei voinut ajatellakaan hänen voivan käyttää niin voimakkaita sanoja. Mutta kun he kertoivat niistä raivokkaista lyönneistä, mitkä olivat satamalla sataneet Patsy-raukan kasvoille ja tuolista mikä särettiin hänen turhaan yrittäessään potkaista Patsya, tunsi Watson itsensä samalla kertaa sekä huvitetuksi että surulliseksi. Tutkinto oli kerrassaan ilveily, mutta toiselta puolen oli masentavaa nähdä sitä alhaista tapaa ajatellessa kuinka pitkä on se tie jota ihmiskunnan on kulettava ylöspäin.

Watson ei tuntenut itseänsä. Eikä hänen pahin vihollisensakaan olisi tuntenut häntä siinä kuvassa, minkä todistajat maalasivat äänekkäistä yli-ihmisistä. Mutta niinkuin mutkikkaissa tapauksissa yleensä, oli tässäkin aukkoja ja ristiriitaisuuksia eri kertomusten välillä. Tuomari ei niitä näyttänyt huomioivan ja yleinen syyttäjä ja Patsy'n asianajaja sivuuttivat ne helposti. Watson ei vaivautunut hankkimaan itselleen asianajajaa ja siitä oli hän nyt mielissään.

Mutta hänellä oli jälellä hiukan luottamusta tuomari Witberg'iin kun hän itse astui esille ja rupesi kertomaan omaa historiaansa.

"Satuin aivan sattumalta kulkemaan tuota katua", aloitti Watson, mutta tuomari keskeytti.

"Emme ole täällä kuulemassa mitä te ennen teitte", sanoi tuomari
Witberg. "Kuka löi ensimäisen iskun?"

"Herra tuomari", vastasi Watson, "minulla ei ole todistajia tuosta tappelusta ja voin vain toteennäyttää väitteitäni kertomalla kokonaan koko jutun…"

Taaskin tuli hän keskeytetyksi.

"Täällä ei ole tarkoitus kertoa jännittäviä nurkkanovelleja", ärtyi tuomari Witberg ja katseli ankarasti ja pahaatarkoittavasti häntä. Watson tuskin saattoi uskoa tuon samaksi mieheksi jota oli tavannut ja puhutellut joku minuutti sitten.

"Kuka ensiksi löi?" kysyi Patsy'n asianajaja.

Yleinen syyttäjä tarttui nyt asiaan pyytäen saada tietää, kumpiko tämä oli kahdesta yhdistetystä jutusta ja millä oikeudella Patsy'n asianajaja juuri asiakirjojen tässä kohdassa ryhtyi asiaan. Patsy'n asianajaja vastaili. Tuomari Witberg asettui molempien väliin selittäen olevansa epätietoinen kahden eri jutun yhdistämisestä. Kaikki tuo piti selvittää. Syntyi ankara suukopu, mikä päättyi asianajajien anteeksipyyntöön toisiltaan ja oikeudelta. Sitten oikeuskäsittely jatkui ja Watson'ista tuntui kuin olisi joukko taskuvarkaita pahoinpidellyt ja tuuppinut rehellistä miestä sillä aikaa kun vievät hänen kukkaronsa. Kone työskenteli, siinä kaikki.

"Miksi menitte tuohon huonomaineiseen huoneustoon?" kysyttiin häneltä.

"Valtiotaloutta harrastavana ja sosioloogina olen useana vuotena pitänyt tapanani…"

"Sallikaa meidän päästä 'oloogien' kuulemisesta", nuhteli tuomari
Witberg. "Tämähän on yksinkertainen kysymys. Vastatkaa siihen myöskin
yksinkertaisesti. Onko totta tai eikö teidän juovuksissa olonne?
Siitä kaikki riippuu."

Kun Watson yritti kertoa miten Patsy oli itse pilannut kasvonsa puskien päällään, tehtiin julkista pilaa Watson'ista ja tuomari Witberg läksytti hänet uudelleen.

"Ettekö muista juhlallisesti vannoneenne, että todisteluissanne puhutte vain totta, ei muuta?" kyseli hän. "Mitä nyt kerrotte on vain lasten satuja. Ei ole ymmärrettävää, että ihminen itseään vahingoittaa iskemällä arimmat osansa kasvoistaan teidän kalloonne. Tehän olette älykäs mies. Ei senlainen ole ymmärrettävissä, eikö totta?"

"Ihmisiä on yleensä vaikea ymmärtää kun ovat ilkeitä", vastasi Watson sävyisästi.

Mutta silloinpa vasta tuomari Witberg syvästi loukkaantui ja puhkesi puhumaan oikeutetun harmin sävyyn:

"Mitä oikeutta teillä on niin sanoa? Se on turhaa. Ei kuulu asiaan. Te olette täällä todistaaksenne tapahtuneita tapahtumia. Tuomioistuin ei ollenkaan tahdo kuulla mielipiteitä."

"Vastasin vain kysymykseenne, herra tuomari", väitteli Watson nöyränä.

"Sitä ette suinkaan tehneet", kuului seuraava nuhtelu. "Pyydän huomauttaa, että teette itsenne syypääksi loukkaustaherättävään esiintymiseen oikeuden edessä senlaisilla häikäilemättömillä lausunnoillanne. Ja tahdon teille ilmaista että me tässä vaatimattomassa tuomioistuinsalissa tiedämme soveltaa niinhyvin lain pykäliä kuin vaarinottaa kohteliaisuuden vaatimuksia. Häpeän puolestanne."

Seuraavan kärkkään kinastelun jatkuessa asianajajain välillä keskeytyi hänen kertomuksensa tapahtumista Vendôme-kahvilassa ja Carter Watson katsoi eteensä — kaikkea katkeruutta vailla, huvitettuna, mutta samalla kertaa surullisena. Häntä hämmästytti suuresti ne maata hallitsevat suuret ja pienet vehkeilykoneistot, rankaisematon ja hävytön juonittelu minkä tuhansissa yhteiskunnissa tuon koneiston sydämettömät käskyläiset harjoittavat. Tässä hän seisoi tuomiosalissa ja tuomarin edessä, jonka koneisto pakoitti alamaisimmasti ryömimään erään pelihuoneenisännän edessä; tuo isäntä komenteli koko joukon ääniä. Miten halpamaista ja likaista tämä kaikki olikin, niin oli se kuitenkin pilkahdus siitä äärettömän suuresta ja monimutkaisesta koneistosta jokaikisessä yhteiskunnassa, joka kaupungissa ja joka tuhansin eri muodoin koko maata pimensi.

Hän kuuli korvillaan vanhan sanonnan: 'on kun voisi nauraa itsensä kuoliaaksi!' Suurimman suunsoiton aikana naurahti hän kerran äänekkäästi saaden siitä tuomari Witberg'in ärtyneen silmäyksen. Nämä törkeät asianajajat ja törkeä tuomari — ajatteli hän — olivat tuhatta kertaa pahemmat kuin raa'aksi parkitut perämiehet kaikkein kurjimmalla merimieslaivalla. Heillä ei ollut vain oikeus haukkua, vaan he tekivät muutakin suojellakseen itsensä. Nämä pikkutirannit sensijaan hakivat suojaa lain majesteetilta. He löivät vaan ei kukaan saanut lyödä takaisin. Suojanaan oli heillä vankilakomerot ja tyhmien poliisien ruoskat — palkatut tappelupukarit. Mutta katkera ei hän silti ollut. Hän unohti koko heidän raakuutensa ja likaisuutensa siksi kun se oli niin hassunkurinen. Hänen iloinen luonnonlaatunsa oli tässä hyvänä apuna.

Mutta kuinka pilkattu ja naurunalainen hän olikaan, onnistui häneltä kuitenkin antaa yksinkertainen ja totuudenmukainen selostus tapahtumista. Ja tehokkaasta ristikuulustelusta huolimatta ei hänen todisteistaan ainoatakaan kohtaa voitu kumota. Se oli jotakin aivan muuta kun ne valalla vannotetut valheet mitkä olivat esiintyneet Patsy'n ja hänen seuralaistensa lausunnoissa.

Niinhyvin Patsy'n asianajaja kuin yleinen syyttäjäkin jättivät jutun sinänsä tuomioistuimen ratkaistavaksi ilman sen enempiä muistutuksia. Watson kyllä puolestaan yritti sitä kumota, mutta yleinen syyttäjä pakoitti häntä vaikenemaan ilmoittaen samalla kuka oli ja sanoi olevansa tietoinen velvollisuuksistaan.

"Patrik Horan on todistanut olleensa hengenvaarassa ja täytyi ryhtyä itseänsä puolustamaan", alkoi tuomari Witbergin päätös. "Herra Watson on väittänyt sitä samaa. Molemmat ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä olisi lyönyt ensimäisen iskun; molemmat ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä oli hyökännyt syyttä toisen kimppuun. Laki säätää, että vastaajalle epäilyttävissä tapauksissa luetaan hänen hyväkseen se tapaus. Tässä on aivan selvään esillä epäilyttävä tapaus. Riita-asiassa Valtion ja Carter Watson'in välillä tunnustetaan siis mainitulle Carter Watson'ille tuo etuisuus ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edusvastuusta. Samaa sanottakoon Valtion ja Patrik Horan'in välisessä jutussa. Hän saa laskea hyväkseen tuon epäilyttävän tapauksen ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edesvastuusta. Kehoitan molempia asiakkaita ojentamaan toisilleen kätensä ja sopimaan."

Ensimäinen Watson'in huomiota herättävä päällekirjoitus iltalehdissä oli seuraava: " Carter Watson vapautettu ." Seuraavan päivän lehdissä oli luettavana seuraavaa: Carter Watson vapautetaan sakolla . Mutta ensi sijalle tuli muuan lehti aloittaen: " Carter Watson kunnon mies ." Seuraavan päivän lehdestä luki hän tuomari Witberg'in kehoittaneen molempia taistelupukareita ojentamaan toisilleen kätensä, minkä heti tekivätkin. Alempana luki hän:

"Nyt menemme tämän asian päälle ottamaan ryypyn", sanoi Patsy Horan.

"Sama se", sanoi Carter Watson.

Ja käsikädessä marssivat he lähimpään anniskelupaikkaan.

IV.

Koko juttu ei Watson'in mieleen jättänyt mitään katkeruutta. Se oli eräänlaista uutta sosiaalista huomiota ja aiheutti uuden kirjan kirjoittamiseen nimellä: Poliisituomiomenetelmä. Erittely-yritys.

Eräänä kesäaamuna vuosi jälkeenpäin oli hän maatilallaan. Watson laskeutui hevosenselästä ja kiipesi muuatta kalliotietä pitkin tarkastamaan edellisenä talvena istuttamiaan saniaispensaita. Tullessaan kalliotien ylimpään päähän oli hänen edessään muuan kukkaniitty, ihastuttava palanen luontoa matalain kunnaitten ja puittenlatvain eristämänä suuresta maailmasta. Ja täällä tapasi hän erään herran, joka nähtävästi oli kävelyllä pikkukylän kesähotellista. Senlainen sijaitsi kivenheittomatkan päässä. He tapasivat ja tunsivat heti toisensa. Tämä oli tuomari Witberg. Tässä oli myöskin aivan selvä tapaus kuuluva lainkohtaan: "tunkeutuminen vieraille alueille". Watson oli rajoilleen asettanut kilpiä: "Kielletty alue". Hän ei kuitenkaan koskaan sitä käytännössä soveltanut.

Tuomari Witberg ojensi kätensä, mutta Watson ei ollut tuota näkevinään.

"Politiikka on lokainen ammatti, eikö totta herra tuomari?" sanoi hän. "Näen kyllä kätenne mutta en välitä siihen tarttua. Sanomalehdet sanoivat minun ravistaneen kättä Patsy Horan'in kanssa tuon kuulustelun jälkeen. Tehän tiedätte ettei niin tapahtunut. Mutta nytpä sanon teille että tuhatta kertaa mieluummin antaisin käteni Patsy Horan'ille ja hänen viheliäiselle koiraseurakunnalleen kuin teille."

Tuomari Witberg'iin koski tämä sangen kiusallisesti ja kun hän änkytti ja karisti kurkkuaan yrittäen jotakin sanoa, katsoi Watson häntä. Tällöin sai hän omituisen päähänpiston ja päätti järjestää katkeran ja toiselta puolen hupaisen ilveilyn.

"Tuskinpa saattaisi odottaa teiltä tuonlaista pitkävihaisuutta, lahjakkaalta ja maailmaanähneeltä henkilöltä", sanoi tuomari.

"Pitkävihaisuutta?" toisti Watson. "Ei suinkaan. Senlainen on minulle vierasta. Ja osottaakseni sen teille tahdon näyttää teille jotain erikoista mitä ette koskaan ole nähneet". Watson katsoi ympärilleen ja otti nyrkinkokoisen rosokiven maasta. "Katsokaa tätä. Pitäkää nyt varanne."

Tuota sanoessaan löi Carter Watson itseään kasvoihin kivellä. Kivi leikkasi posken luuhun saakka ja veri kuohui.

"Kivi oli liian terävä", sanoi hän hämmästyneelle poliisituomarille, joka luuli hänen tulleen hulluksi. "Minun on myöskin hankittava itselleni joitakin sinisiä kohtia. Silloin ei saata olla tarpeeksi realisti."

Carter Watson löysi nyt sileän kiven ja löi sillä poskelleen usean kerran sangen varovasti.

"Kas noin", sanoi hän tyytyväisenä. "Tämä tulee kauniin siniseksi ja keltaiseksi muutaman tunnin kuluttua. Se tulee ehdottomasti näyttämään vakuuttavalta."

"Te olette hullu", sanoi tuomari Witberg värisevällä äänellä.

"Älkää minulle puhuko noin epäkohteliaasti", sanoi Watson. "Näettekö minun rikkinäiset ja vertavuotavat kasvoni? Tuon olette te tehneet oikealla kädellänne. Te löitte minua kahdesti — noin ja noin. Se on törkeä, aiheeton pahoinpitely. Olen hengenvaarassa. Minun on puolustettava itseäni."

Tuomari Witberg peräytyi toisen miehen uhkaavia nyrkkejä.

"Jos minua lyötte vangitsen teidät", uhkasi tuomari Witberg.

"Tuon sanoin minäkin Patsy'lle", kuului vastaus. "Ja tiedättekö mitä hän sanoi sen sanottuani?"

"Ei."

"Näin."

Samassa silmänräpäyksessä sattui Watson'in oikea nyrkki tuomari
Witberg'in nenään. Oikeudenedustaja kaatui taaksepäin ruohikkoon.

"Nouskaa pystyyn!" komenteli Watson. "Jos olette herrasmies niin nouskaa — tuon sanoi Patsy minulle, niinkuin tiedätte."

Tuomari Witberg ei tahtonut nousta, mutta Watson tarttui hänen kaulukseensa, nosti hänet pystyyn ja antoi hänelle sinisen silmän kaataen uudelleen. Sitten seurasi rangaistus kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuomari Witberg sai aimo selkäsaunan. Hän sai korvapuusteja ja nyrkiniskuja poskilleen ja hänen nokkansa kynti vaon maahan. Koko ajan muistutteli Watson miten Patsy Horan oli käyttäytynyt. Silloin tällöin antoi tuo raivostunut sosioloogi uhrilleen oikein turkin liiasta. Kerran nosti hän pystyyn tuomariraukan ja satutti tahallaan nokkansa tämän pääkalloon. Nenä rupesi heti verta vuotamaan.

"Katsokaahan!" huusi Watson ottaessaan askeleen taaksepäin ja taitavasti salli veren pirskoutua omalle paidanhialleen. "Tuon olette te tehnyt. Omalla nyrkillänne. Sehän on kauheata. Olette suorastaan murhannut minut. Taaskin on minun puolustettava itseäni."

Vielä kerran sai tuomari Witberg nyrkiniskun naamaansa ja löysi itsensä ruohikosta.

"Minä vangitsen teidät", nyyhkytti tuomari makuupaikaltaan.

"Juuri niin sanoi Patsykin."

"Raaka — niff, niff — hyökkäys — niff, niff — aivan syyttä."

"Juuri niin sanoi Patsykin."

"Minä vangitsen teidät, siitä voitte olla varma."

"Pitäkää kiinni leipälaukkunne, niinkuin puhutaan sakilaiskielellä."

Sen sanottuaan ratsasti Carter Watson kalliopolkua pitkin alas kylään.

Kun tuomari Witberg linkkasi ajotietä ylämäkeä hotelliinsa pysähdytti hänet muuan maalaispoliisi, joka ilmoitti hänelle Carter Watson'in ilmiantaneen hänet päällekarkauksesta ja pahoinpitelystä.

V.

"Herra tuomari", sanoi Watson seuraavana päivänä kylätuomarille. Kylätuomarina toimi muuan varakas talonpoika, joka kolmekymmentä vuotta sitten oli läpäissyt maanviljelyskoulun. "Koska tuo Sol Witberg on katsonut hyväkseen haastaa minut oikeuteen muka pahoinpitelystä sittenkun minä ensin haastoin hänet pahoinpitelystä, haluaisin ehdottaa, että molemmat jutut yhdistetään. Todistajat ja asiakirjat ovat molemmissa jutuissa samat."

Tuohon kylätuomari suostuikin ja kaksoisjuttu alkoi. Watson syyttäjänä astui ensin esiin kertoen jutun.

"Olin juuri kukkasia noukkimassa", sanoi hän. "Noukin kukkia omalla maallani enkä osannut ajatellakaan minkäänlaista vaaraa. Äkkiäpä syöksyi tuo mies esille puitten takaa ja heittäytyi kimppuuni. 'Olen rosvopäällikkö Dodo', sanoi hän, 'ja minä hakkaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!' Vedin suutani hymyyn mutta samassa löi hän minua niin, että kaaduin ja hukkasin kukkani. Kauhea minkälaista kieltä hän käytti. Se oli raaka pahoinpitely aivan syyttä. Katsokaapa poskiani. Katsokaapa nenääni. En voinut sitä ymmärtää. Luultavasti oli hän juopunut. Ennenkuin olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni ennätti hän lyödä minut näin. Olin hengenvaarassa ja minun oli pakko puolustautua. Siinä kaikki, herra tuomari, vaikka viimeksi tulee minun painostaa, etten voi kylliksi ihmetellä. Miksi sanoi hän olevansa rosvopäällikkö? Miksi hyökkäsi hän kimppuuni aivan syyttä?"

Sol Witberg tuli näin saaneeksi ilmaisia opetustunteja valehtelemistaidossa oikeuden edessä. Hän oli usein tuomarituoliltaan kärsivällisenä kuunnellut tuonlaisia valejuttuja ja vääristelyjä, mutta ensi kerran suunnattiin ne nyt häntä itseänsä vastaan eikä hän sen kauemmin istunut poliisituomioistuimella oikeuspalvelijat, poliisien ruoskat ja vankilakopit takanansa.

"Herra tuomari", virkkoi hän, "en milloinkaan ole kuullut tuonlaista paljoutta valheita punottavan kokoon noin kärkkäältä valehtelijalta…"

Watson nousi rajusti pystyyn.

"Herra tuomari, asetan vastalauseeni. Teille herra tuomari, kuuluu ratkaista mikä on totta tai valetta. Tuo todistaja on täällä lausumassa mitä todellakin on tapahtunut. Hänen henkilökohtaiset ajatuksensa asioista ja laaduista yleensä ja minusta eivät ollenkaan ole tämän jutun yhteydessä."

Tuomari kynsi päätään ja ärtyi.

"Tämä on aivan oikein", selitti tuomari. "Ihmettelen suuresti että te, herra Witberg, joka pidätte itseänne tuomarinveroisena ja olette perillä lain muodoissa, teette itsenne syypääksi tuonlaiseen laittomaan menettelyyn. Te esiinnytte kuin jokin paloviina-asianajaja. Täällä on yksinkertaisesti kysymys päällekarkaamisesta ja pahoinpitelystä. On ratkaistava kumpi löi ensimäisen iskun ja me emme välitä mielipiteistänne ja hra Watson'in henkilökohtaisesta luonteesta. No, mitä teillä on sanomista?"

Sol Witberg oli raivossaan purrut arkaa ja paisunutta huultaan ettei se olisi tuottanut kipua. Mutta hän hillitsi itsensä kertoen yksinkertaisesti, suoraan ja totuudenmukaisesti tapahtumasta.

"Herra tuomari", sanoi Watson, "pyydän, että kysytte häneltä mitä hän teki tiluksillani?"

"Hyvä. Mitä oli teillä tehtävää hra Watson'in tiluksilla?"

"En tiennyt että ne olivat hänen maitansa."

"Hän on ollut kielletyllä alueella, herra tuomari", virkkoi Watson.
"Kukaan ei saata olla näkemättä varoituskuulutuksiani."

"En nähnyt mitään kuulutuksia", sanoi Sol Witberg.

"Olen itse ne nähnyt", soimasi tuomari. "Ne pistävät hyvin silmään. Ja tahdon huomauttaa, herraseni, jos te pikkuasioissa viekastelette tulevat tärkeämmät tiedonantonne epäilyksenalaisiksi. Miksi löitte hra Watson'ia?"

"Herra tuomari, en ole häntä sormellani koskenut, niinkuin jo sanoin."

Tuomari katsoi Carter Watson'in paisunutta ja pahasti survottuja kasvoja ja kääntyi Sol Witberg'in puoleen häijysti mulkoilevin silmin.

"Katsokaa tuon miehen poskea!" ärjyi hän. "Ellette sormellannekaan ole häneen koskenut, mistä johtuu että häntä on näin lyöty ja pahoin tärvelty?"

"Niinkuin olen todistanut…"

"Ajatelkaa mitä puhutte", varoitti tuomari.

"Minä ajattelen eteeni, herra. Puhun vaan senlaista mikä on totuus.
Hän löi itse itseänsä kivellä. Hän löi itseänsä kahdella eri kivellä."

"Onko siinä järkeä, että senlainen ihminen, joka ei ole hullu, noin tekee itselleen pahaa ja jatkaa sitä hakkaamalla arimmat osat kasvoistaan kivellä?" kysyi Carter Watson.

"Se kuulostaa lapsensadulta", komenteli tuomari. "Olitteko juovuksissa herra Witberg?"

"Ei, herra tuomari."

"Ettekö juo milloinkaan?"

"Toisinaan."

Tuomari mietti tätä vastausta hiotulla syvämielisyydellä.

Watson sovitti katseensa ja vilkutti silmillään Sol Witberg'iä. Mutta tuo pahasti putiloitu henkilö ei voinut nähdä mitään lystillistä tässä tapahtumassa.

"Hyvin omituinen juttu, hyvin omituinen juttu", selitti tuomari ruvetessaan antamaan lausuntonsa. "Molempain asianosaisten lausunnot ovat aivan vastakkaiset. Ei ole muita todistajia, kun molemmat asianosaiset. Molemmat väittävät toisen hyökänneen, enkä tiedä minkäänlaista mahdollisuutta laillista tietä saada tietää totuus. Mutta minulla on yksityinen mielipiteeni, herra Wiberg ja neuvon teitä tästälähin pysyttelemään Watson'in tiluksien ulkopuolella eikä näyttäytymään näilläkään seuduilla…"

"Tuo on minusta loukkaus!" virkkoi Sol Witberg.

"Istukaahan, herra!" jyrähteli tuomari. "Jos kerran vielä keskeytätte tuomaria tuolla tavalla, sakotan teidät oikeuden edessä suuttumusta herättävästä käytöksestänne. Ja sanonpa vielä etukäteen että tulen tuomitsemaan teille melko korkean sakon — teidän — itse tuomarina, pitäisi kai huomioida taitavaa ja arvokasta esiintymistä oikeuden edessä. Nyt julistan päätökseni:

"Lainopillinen sääntö määrää, että vastaaja epäilyksenalaisessa tapauksessa saa laskea tuon epäilyksenalaisen hyväkseen. Niinkuin olen sanonut ja toistan vielä kerran, ei löydy minkäänlaista mahdollisuutta minulle ratkaista kumpi riitapuoli löi ensimäisen iskun Siksi olen pakotettu suureksi ikävyydekseni" — hän piti väliajan ja vilkkui Sol Witberg'iä — "tunnustaa molemmille riitapuolille tuo etuisuus. Hyvät herrat, poistukaa."

"Tämän asian muistoksi juomme grogi-juoman", sanoi Watson Witberg'ille heidän jättäessään tuomioistuinsalin. Mutta tuo loukattu mies ei antanut käsivarttaan eikä myöskään marssinut lähimpään anniskelupaikkaan.

LUJAT NYRKIT.

"Samoset"-purrella oli ryhdytty suurenmoisiin toimenpiteisiin joulunviettoon nähden. Koska pursi ei useampaan kuukauteen ollut poikennut missään ihmismäisessä satamassa, ei purren muonavarasto voinut kehua lukuisilla herkuilla. Kuitenkin oli Minnie Duncan onnistunut suunnittelemaan oikeita juhlaruokalistoja niinhyvin hienommalle yleisölle kuin laivamiehistöllekin.

Boyd Duncan, purren omistaja, oli omaperäinen ihminen. Niin sanoivat ainakin hänen ystävänsä. Melkoisen rikkaana ei hänen tarvinnut muuta kuin huolehtia mukavuudestaan ja tähän tarkoitukseen oli hän sittemmin valinnut matkustuksen maailman ympäri syrjäisiä ja suuresti epämukavia teitä pitkin. Hänen vaimonsa Minnie Duncan pidettiin myöskin omaperäisenä naisena hän kun suurella mieltymyksellä seurasi mukana miehensä harharetkillä.

Lasikellon lyödessä kahdeksan kertaa kokoontui purren miehistö ruorirattaan luo ja Boyd Duncan tuli näkyville musta pullo ja kipponen kädessään. Joulun kunniaksi tarjosi hän rommijuoman itse, puoli kipposta päätä kohti. He nielivät juomansa tehden suillaan joukon mieliteltyjä irveitä ja äänekkäitä maiskutuksia, vaikkakin rommi oli melko karvas ja kylliksi voimakas kuumentamaan heidän limakalvojaan. Kaikki joivat juomansa lukuunottamatta raitista kokkipoikaa.

Rouva Minnie kutsui sitten jokaista nimeltään jakaen joululahjat. Jokaista lahjaa seurasi sitäpaitsi antajan puolelta hauskasti lausuttu leikillinen omistuslause mikä suuressa määrässä oli omiaan enentämään jouluaaton hupia. Lahjoina jaettiin halvat kellot, tuppiveitset, suuri valikoima ongenkoukkuja, tupakkarasioita, tulitikkuja ja koreat karttuunivaipat vyötärön ympärille. Raikuvat naurupuuskat olivat todisteena siitä, kuinka runsaasti Minnie Duncan'in leikilliset sanasutkaukset tervehdittiin.

Oli vielä varhainen ilta — lasikello oli juuri lyönyt kahdesti — jolloin Duncan ja vaimonsa seisoivat hyttinsä edustalla, katsoivat yläsuuntaan tuumien jos mahdollisesti voisivat sijoittaa, vuoteensa purren kannelle. Pieni tumma pilvenlonka näkyi nousevan taivaanrannalla, uhaten kylläkin sateella. Tästä seikasta juuri puhuivat kun laivan kapteeni, Dettmar, tullen perältä ja ollen menossa kannen alle äkkiä katsoi puhujiin sangen epäilevästi. Kapteeni seisahtui ja lihakset hänen kasvoillaan liikkuivat kouristuksentapaisesti. Sitten kysyi hän: "Minustako te puhutte?"

Hänen äänensä oli käheä väristen suuttumuksesta. Minnie Duncan säpsähti katsoen miehensä liikkumattomiin kasvoihin. Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen ja vaikeni.

"Puhutte minusta, sanon minä", toisti kapteeni; tällä kertaa oli ääni uhkaava.

Hän ei horjahtanut; vain nuo kouristuksentapaiset ilmeet kasvoilla ilmaisivat hänen juoneen liikaa.

"On parasta, että menet alas, Minnie", sanoi Duncan aivan tyynenä. "Sano Lee Goom'ille meidän nukkuvan alhaalla. Ei viivy kauan kun tulee oikea rankkasade."

Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen mennen vasta luotuaan levottoman katseen molempain miesten heikosti valaistuihin kasvoihin.

"No?" kyseli Duncan hiljaa mutta varmana.

"Sanoin teidän minusta puhuneen. Sanon sen vielä kerran. Oo, en ole sokea. Päivä toisensa jälkeen olen kuullut teidän minusta puhuvan. Miksi ette tule luokseni ja puhu suoraan? Olen kyllä tietoinen, että tiedätte tuon kaiken. Ja tiedän myöskin teidän päättäneen eroittaa minut toimestani seuraavassa satamapaikassa, mikä on Attu-Attu."

"Olen pahoillani kun järjestätte mokomankin riidan turhasta", vastasi
Duncan tyyneesti.

Mutta kapteeni Dettmar oli päättänyt puhua.

"Tiedänhän saavani eron. Mielestänne olette liian hyvät ollaksenne minun seurassani — te ja vaimonne."

"Olkaa hyvä ja älkää sekoittako vaimoani tähän", varoitteli Duncan.
"Mitä haluatte?"

"Tahdon tietää aikeestanne."

"Eroittaa teidät Attu-Atussa sen jälkeen mitä nyt on tapahtunut."

"Sen olette aikonut koko ajan."

"Päinvastoin. Se on teidän käytöksenne joka minut siihen pakoittaa."

"Tuota ei teidän tarvitse minulle uskotella."

"En voi kauemmin käyttää senlaista kapteenia palveluksessani, joka nimittää minut valehtelijaksi."

Kapteeni Dettmar oli silmänräpäyksen vastaamatta.

"Lee Goom nouti postin Tahitissa", rupesi kapteeni Dettmar puhumaan. "Olimme lähtövalmiit. Ette katsoneet kirjeitänne ennenkun olimme nostaneet ankkurimme ja silloin oli se myöhäistä. Siksi ette minulle antaneet matkapassia Tahitissa. Oo, minä kyllä tiedän. Näin tuon pitkän kirjekuoren Lee Goomin tullessa laivaan. Kirjeen oli lähettänyt Californian kuvernööri. Niin oli kirjekuoreen painettuna joten ken tahansa saattoi sen lukea. Olitte toimineet selkäni takana. Joku vietävä rakkari Honolulu'ssa oli kuiskannut jotain korviinne ja niin kirjoititte kuvernöörille saadaksenne lähemmät tiedot minusta. Ja tuon vastauksen jätti Lee Goom teille. Miksi ette tullut suoraan luokseni niinkuin miesten kesken on tapana? Ei, teidän piti menetellä kierosti minua vastaan, vaikkakin tiesitte tämän toimen olevan minulle ainoa mahdollisuus päästä uudelleen jaloilleni. Ja niinpian kun olitte lukenut kuvernöörin kirjelmän tiesitte että teidän oli saatava minut eroon. Sen olen lukenut kasvoiltanne näinä kuukausina. Olen nähnyt teidän molempain — pirun kohteliaina edessäpäin — vetäytyvän sokkeloihin puhumaan minusta ja tuosta San Franciscon tapahtumasta."

"Oletteko jo lopettanut?" kysyi Duncan ankaralla mutta silti hiljaisella äänellä. "Oletteko jo päässyt pisteeseen."

Kapteeni Dettmar ei vastannut.

"Silloin puhun teille yhtä jos toistakin. Juuri tuon Frisco-tapahtuman vuoksi en teitä eroittanut Tahitissa. Jumala tietäköön että annoitte siihen riittävät syyt. Jos joku ihminen tarvitsee tilaisuutta kohotakseen maailman silmissä, olette te niistä numero yksi. Ellette jo ennestään olisi ollut merkitty, olisin eroittanut teidät paikalla kuultuani miten olette minulta varastanut."

Kapteeni Dettmar näytti hämmästyneeltä, tahtoen katkaista puhujan, vaan katui lopulta.

"Tuo työ käsitti purrenkannen tilkitsemisen, uuden peräsinraudan asettamisen, koneenkorjauksen, uuden puomin valmistuksen ja pelastusveneen kuntoonsaattamisen. Te tarkistitte veistämöltä tulleen laskun. Se oli kaikkiaan neljätuhatta satakaksikolmatta frangia. Tavallisen taksan mukaan ei lasku olisi kohonnut centimeäkään ylitse kahdentuhannen viidensadan frangin."

"Jos enemmän luotatte satamasaikkareihin kuin minuun…", aloitti toinen puhumaan matalalla äänellä.

"Älkää vaivautuko keksimään uusia valheita", jatkoi Duncan kylmänä. "Minä tarkastelin laskun. Haastoin Flaubin'in kuvernöörin eteen vastaamaan ja tuo vanha juutas tunnusti velkoneen minulta liikaa kuusitoistasataa frangia. Hän sanoi teidän suostutelleen hänet siihen tekoon. Kaksitoistasataa oli teidän osuutenne ja neljäsataa hänen osuutensa lukuunottamatta työstä ansaitsemaansa summaa. Älkää minua keskeyttäkö. Minulla on hänen kirjallinen tunnustuksensa alhaalla hytissä. Ellei teillä olisi ollut tuo rajuilmapilvi yllänne olisin päästänyt teidät maihin. Teillä oli vain tämä ainoa mahdollisuus … tai myöskin täytyy teidän alistua. Soin teille tuon mahdollisuuden. No, mitä on teillä sanottavana?"

"Mitä sanoi kuvernööri?" kysyi kapteeni Dettmar happamena.

"Mikä kuvernööri?"

"Californian. Valehteliko hänkin teille niinkuin kaikki toiset?"

"Sanon teille mitä hän teistä puhui. Hän sanoi, että tuomionne langetettiin epävakavien todistusten nojalla ja siksi saitte elinkautisen rangaistuksen kun se toisessa tapauksessa olisi ollut kuolemantuomio; että olette Marymaa-perheen Dettmar'in musta lammas; että he sekoittivat maan ja taivaan saadakseen teille armon; että käyttäytymisenne vankilassa oli ollut esimerkiksi kelpaavaa; että hän toimi yleisenä syyttäjänä silloin kun saitte tuomionne; että hän teidän oltua seitsemän vuotta kuritushuoneessa antoi myötä perheenne rukouksille ja armahti teidät, ja että hän puolestaan epäili teidän murhanneen McSweeny'n."

Syntyi vaitiolo, jolloin Duncan jatkoi nousevan pilven tarkastelua ja kapteeni Dettmar'in kasvot työskentelivät kauheasti.

"Kuvernööri oli väärässä", selitteli hän lyhyesti nauraen. "Minä tapoin McSweeny'n. Minä juotin yövartijan juovuksiin. Minä iskin McSweeny'n kuoliaaksi omassa kojussaan. Käytin siihen laivakaraa mikä näytettiin oikeusistunnossa. Hän ei voinut puolustautua. Hakkasin hänet makkararuuaksi. Tahdotteko kuulla lähemmät yksityiskohdat?"

Duncan tarkasteli häntä kuin kummitusta, mutta ei vastannut.

"Minä en pelkää puhua siitä teille", virkkoi kapteeni Dettmar äkkiä. "Täällä ei ole todistajia läsnä. Ja sitäpaitsi olen nyt vapaa mies. Olen armahdettu, eikä minua todentotta enää pistetä tuohon läpeen. Ensimäinen isku murti McSweeny'n leukaluun. Hän makasi selällään ja nukkui. Hän sanoi: 'Herra Jumala, Jim … herra Jumala!' Oli sangen koomillista nähdä tuon murtuneen leukaluun heilua sinne tänne tuota sanoessaan. Sitten annoin hänelle kuoliniskun … no, tahdotteko kuulla enempää?"

"Onko siinä kaikki mitä teillä on sanottavana?" kuului vastaus.

"Eikö siinä ole riittävästi?" kysyi Dettmar.

"Riittäähän se."

"Miten aijotte menetellä?"

"Asettaa teidät maahan Attu-Atussa."

"Ja siihen saakka…?"

"Siihen saakka…" Duncan oli ääneti. Tuuli kävi tuimemmaksi ja löi leikkiä hänen tukassaan. Tähdet taivaalla katosivat ja "Samoset" keinui rajusti taitamattoman perämiehen ohjaamana. "Ensiksi ja viimeiseksi, irroittakaa köydet … ja ruvetkaa perää pitämään. Minä jakelen käskyt laivamiehistölle."

* * * * *

"Kaikki on selvää", huusi Duncan iloisena vaimolleen "Vain yksi sadekuuro."

"Entä kapteeni Dettmar?" kysyi vaimo.

"Hän on juonut liikaa, siinä kaikki. Tulen poistamaan hänet laivasta
Attu-Atun satamassa."

Mutta ennenkuin Duncan kiipesi kojuunsa, otti hän mukaansa tukevan revolverin. Hän nukkui miltei heti, sillä hän omasi jännittyneitten hermojensa vallitsemiskyvyn.

Hän heräsi kuitenkin ennen pitkää. Ilma tuntui tukahduttavalta ja pää raskaalta. Siinä maatessaan kuuli hän vaimonsa liikkuvan hytissään ja menevän peräkannelle. Hän tahtoi luultavasti kannella hengittää raikkaampaa ilmaa ja päätti Duncan'kin seurata vaimonsa esimerkkiä.

Duncan asetti juuri jalkansa märälle kannelle kun kuuli vaimonsa kirkaisevan. Se oli äkillinen kauhunhuuto ja päättyi se siihen että jotakin kuului loiskahtavan mereen. Duncan juoksi purren peräpuolelle. Tummahkossa tähtien valossa tunsi Duncan vaimonsa pään ja olkapään purren vanavedessä.

"Mitä se oli?" kysyi kapteeni Dettmar joka hoiteli peräsintä.

"Rouva Duncan", vastasi Duncan kiskoessaan naulakosta pelastusvyön ja viskasi sen kauas mereen laivan perältä. "Kääntäkää laivan kulkusuuntaa", komenteli hän kapteeni Dettmar'ia.

Mutta sittenpä teki Boyd Duncan erheen. Hän hyppäsi myöskin mereen.

Tultuansa jälleen pinnalle näki hän pelastusvyön heikon sähkövalon, mikä oli itsestään syttynyt sen koskiessa veteen. Hän ui sen luo ja huomasi Minnien jo tavoittaneen sen.

"Hoi", huusi hän, "viileyttäkö sinä etsit?"

"Oi, Boyd!" vastasi hän asettaessaan märän kätensä miehensä käden päälle.

Sähkövalo sammui. Lamppu oli kaiketi jollakin tavalla vioittunut.

"Minun täytyy sanoa kapteenin käyttävän runsaasti aikaa", sopersi Duncan, "Miksi hän ei käännä purtta! Siellä se vain purjehtii eteenpäin…" — Duncan kuunteli. "Se oli isopurje", jatkoi Duncan. "Hän kääntää purren aivan päinvastaiseen suuntaan kun minä määräsin…"

Uhrit nousivat jälleen aallon harjalle, mistä saattoivat nähdä "Samoset'in" vihreäin lamppujen valonpilkkeen. Mutta sen sijaan että pursi olisi pysähtynyt merkiksi haaksirikkoisille, rupesi se menemään heistä poispäin.

Duncan kirosi.

"Miksi tuo kuhnuri pysyttelee tuolla kaukana", kysyi hän. "Onhan hänellä kompassinsa ja tietää missä me olemme." Duncan yritti huutaa useampia kertoja.

"Miten saattaa hän kuulla avunhuutojamme, kun purressa on senlainen hälinä", sanoi Duncan paheksuvalla äänellä.

"Hän elämöi siksi, ettei laivamiehistö kuulisi sinua", sanoi Minnie.

Hänen varmassa äänessään oli jotakin terästä, mikä herätti miehensä uteliaisuutta.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan ettei purren kapteeni edes yritäkään nostaa meidät täältä", vastasi vaimo samassa tyyneessä äänensävyssä. "Hän viskasi minut mereen."

"Ellet vaan erehdy?"

"Kuinka se olisi mahdollista? Minä seisoin purren kaiteen luona ja katselin jos mahdollisesti olisi odotettavissa lisää sadetta. Pitelin toisella kädellä kiinni. Hän tarttui vapaana olevaan käteeni takaapäin ja heitti minut yli kaidepuun. Oli paha ettet sitä tiennyt, muutenhan olisit jäänyt purteen."

Duncan sätkähti pahasti eikä useampaan minuuttiin sanonut mitään.
Vihreä valo muutti suuntaa.

"Pursi on kääntynyt", sanoi Duncan. "Sinulla on oikein. Hän ohjaa purren tahallaan väärin. Jos tuuli on vastassani en saa ääntäni kuuluville. Mutta turhaa on hyvällä antautua…"

Pitkän ajan hän huusi lyhyin väliajoin. Vihreä valo katosi ja sitä seurasi punainen valo. Tästä saattoivat haaksirikkoiset päättää purren taaskin muuttaneen kulkusuuntaansa.

"Minnie", puhui Duncan lopulta, "on surullista tunnustaa olevasi avioliitossa hullun kera. Hulluksihan sitä sanotaan, joka hyppää mereen, niinkuin minä tein."

"Mitä mahdollisuuksia on meillä pelastautua … johonkin toiseen laivaan, tarkoitan?" kysyi Minnie.

"Yksi mahdollisuus kymmenestä tuhannesta tai kymmenestä tuhannesta miljoonasta. Tässä ei kulje mikään höyrylaiva eikä kauppalaivakaan. Ja Etelämerellä ei kohtaa minkäänlaisia valaanpyytäjiäkään. Voisihan sattua, että joku kuunari sattumalta sivuuttaisi matkalla Tutuwanga'sta. Mutta se saari saa vain kerran vuodessa tervehtijöitä. Niin olen kuullut. Meidän pelastusmahdollisuutemme on yksi miljoonasta."

"Sen mahdollisuuden asetamme sitten peliin", vastasi Minnie rohkeana.

"Sinä vasta oletkin kruunu!" Hän vei vaimonsa käden huulilleen.
"Kuitenkin ihmetteli täti Elisabeth aina, mitä sinusta olin löytänyt.
Luonnollisesti asetamme ehdoksi pelastusmahdollisuutemme. Ja me
voitamme. Muuta keinoa ei ole ajateltavissakaan. Hyvästi pistooli."

Hän irroitti raskaan pistoolin vyöstä antaen sen vaipua meren syvyyteen. Mutta vyön piti hän tallella.

"Ui pelastusvyöhön ja nuku hiukan. Sukella."

Minnie Duncan sukelsi totellen miehensä käskyä tullen näkyviin kelluvan renkaan sisäpuolella. Duncan kiinnitti vyöt vaimonsa ympäri ja teki samoin itselleen renkaan ulkopuolella, kiinnittämällä pistolivyön olkapäittensä ympäri.

"Näin tulemme toimeen koko huomisen päivän", sanoi mies. "Jumalan kiitos, vesi on lämmintä. Ensimäiset neljäkolmatta tuntia eivät missään tapauksessa tule käymään vaikeiksi. Ellemme tule pelastetuiksi pimeän tullen saamme kauniisti riippua vielä päivän, siinä kaikki."

Puolisentuntia olivat he ääneti. Duncan näytti lepäävän sillä käsivarrella jonka hän oli kiinnittänyt renkaaseen.

"Boyd", sanoi Minnie hiljaa.

"Luulin sinun nukkuvan", sopersi hän.

"Boyd, ellemme läpäise kaikkea tätä…"

"Pidä suusi kiinni", virkahti mies epäkohteliaasti. "Luonnollisestikin läpäisemme. Sitä seikkaa emme tarvitse epäilläkään. Jossakin täällä merellä kulkee laiva suoraan meitä kohti. Odotahan, niin tulet näkemään. Mutta toivoisin järjelläni olevan langattoman sähkölennättimen. Nyt rupean nukkumaan, ellet sinä sitä tee."

Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tunti jälkeenpäin tunsi hän Minnien liikkuvan ja tiesi hänen valvovan.

"Sano, tiedätkö mitä minä olen ajatellut?" kysyi Minnie.

"En tiedä, mitä sitten?"

"Tahdon toivottaa sinulle hyvää joulua."

"Tuhat tulimmaista, sen olen unohtanut. Nythän on joulupäivä. Ja me tulemme vielä viettämään monta senlaista. Tiedätkö mitä minä olen ajatellut? Me olemme itsellemme järjestäneet kirotun ikävän joulupäivällisen. Odotahan kunnes tapaan Dettmar'in. Silloin saa hän maksaa meille tämän. Ei mitään aseita siinä käytetä. Vain pari lujaa nyrkkiä. — Ja toivon nyrkkieni säästyvän hänen kurituksessaan", sanoi hän hetkistä myöhemmin.

Päivällinen tuli ja meni ja haaksirikkoiset ajautuivat edelleen, nehän olivat merivesi ympyrän keskipisteenä. Kuolevan passaadituulen lempeä hyväily viihdytti heitä ja he laskivat ja nousivat yksitoikkoisesti kiiltävillä kesälaineilla.

"Minnie!" — Minnie ei vastannut ja hän huusi uudelleen tuon nimen vaimonsa korvaan sillä äänenvoimalla mikä oli jälellä. Minnien silmät avautuivat ja ilmaisivat ne vuoroon tajuntaa ja houretta. Mies löi vaimonsa käsille ja käsivarsille, kunnes kipu hänet herätti.

"Tuolla tulee pelastuksemme", huusi mies. "Höyrylaiva, joka ohjaa suoraan tänne! Se on itseasiassa panssariristeilijä! Nytpä tiedän! Se on 'Annapolis', joka on Tutuwanga'sta noutanut tähtientutkijat."

* * * * *

Yhdysvaltain konsuli Lingford oli hommaava vanhempi herrasmies ja ne kaksi vuotta mitkä hän oli Attu-Atussa palvellut ei hän ollut tavannut Boyd Duncan'in tapaista. Ainoalaatuinen tapahtuma. Viimeksimainitun ja hänen vaimonsa oli "Annapolis" nostanut merestä; ja laiva lähti heti Fiji'in tähtientutkijoineen.

"Sepä oli kylmäverisesti suunniteltu murhayritys", sanoi konsuli Lingford. "Laki pitää paikkansa. En oikeastaan määrälleen tiedä, miten minun tulee ryhtyä vastaanottamaan tuota kapteeni Dettmar'ia, mutta jos hän poikkeaa Attu-Attu'un, voitte olla varmat siitä, että ryhdyn — hm — ryhdyn häneen käsiksi. Siihen mennessä tutkin lakia. Suvaitsetteko te ja kiltti vaimonne nyt syödä aamiaista kanssani?"

Kun Duncan vastaanotti tuon tarjouksen, seisoi Minnie ikkunan luona katsellen satamaa ja nyt kumartui hän miehensä puoleen koskettaen hänen käsivarttaan. Mies seurasi vaimonsa katsetta ja näki "Samoset"-purren lippu puolitangolla liukuvan satamaan ja pudottavan ankkurinsa tuskin sata metriä täältä.

"Tuossapa tulee minun laivani", sanoi Duncan konsulille. "Ja nyt laskevat pelastusvenheen vesille ja kapteeni Dettmar astuu siihen. Ellei aavistukseni ole väärä on hän tulossa tänne tuomaan tietoa meidän kuolemastamme."

Vene tuli valkoseen hiekkarantaan, ja silläaikaa kun Lorenzo askarteli moottorin kera, kulki kapteeni Dettmar tietä pitkin konsulivirastoon.

"Sallikaa hänen antaa tiedoituksensa", sanoi Duncan. "Me seisomme viereisessä huoneessa ja kuuntelemme."

Ja puoleksi avoimen oven kautta kuulivat Duncan ja hänen rouvansa kapteeni Dettmar'in itkunsekaisella äänellä kertovan miten hän kadotti isäntänsä ja tämän rouvan.

"Käänsin purren ja purjehdin takaisin siihen paikkaan, missä olivat menneet mereen", sanoi kapteeni lopuksi. "Heistä ei näkynyt jälkeäkään. Huusin sinne, huusin tänne, vaan vastausta en saanut. Minä risteilin edestakaisin runsaasti kaksi tuntia, sitten purjehdin myötätuulessa aamunkoittoon ja risteilin takaisin ja jatkoin etsiskelyäni koko päivän kaksi miestä tähystäjinä. Tämä on kauheata. Olen aivan murtunut. Herra Duncan oli kunnon mies ja minä en milloinkaan…"

Mutta hän ei saanut puhetta loppuun, sillä samassa tuli tuo kunnon mies suoraan käsiksi kapteeniin, kun taas Minnie seisoi ovella. Kapteeni Dettmar'in kalpeat kasvot tulivat vielä kalpeammiksi.

"Tein parastani ottaakseni teidät vedestä, herra", rupesi hän puhumaan.

Boyd Duncan vastasi hänelle nyrkkikielellä ja lujat nyrkit iskettiin kapteeni Dettmar'in oikealle ja vasemmalle poskelle. Kapteeni Dettmar hoippuroi taaksepäin, tointui ja syöksyi nostetulla käsivarrella isäntäänsä vastaan, mutta se vastattiin iskulla silmien väliin. Nyt tokeni hän vetäen kirjoituskoneen ylitsensä kun kaatui lattialle.

"Tämä on täällä luvatonta", sähisi konsuli Lingford. "Minä pyydän, jättäkää tuonlainen sikseen!"

"Maksan korvauksen konttorikaluista", vastasi Duncan ja löi samalla
Dettmar'in silmiin ja nenään lujilla nyrkeillään.

Konsuli Lingford sipsutteli ympäri tuossa sekasorrossa kuin muniva kana, sillä hänen konttorikalunsa särkyivät. Kerran tarttui konsuli Duncan'in käsivarteen, mutta tällöin viskattiin hänet huoneen toiselle puolelle ja hengitys näytti olevan tiukalla. Sitten kääntyi hän anomuksella Minnien puoleen.

"Rouva Duncan, olkaa hyvä ja hillitkää miehenne!"

Mutta vaikkakin nainen oli kalpea ja värisi puisti hän päättäväisenä päätään eikä laannut seuraamasta tapahtumain kulkua.

"On kerrassaan häikäilemätöntä", huusi konsuli Lingford ja väisti kahta keskenään painiskelevaa miestä. "Tämä on hallituksen häpäisemistä … Yhdysvaltain hallituksen. Ja sanon tässä jo etukäteen, ettei tätä jätetä silleen. Olkaa hyvä ja hellittäkää, herra Duncan. Tehän tapatte miehen. Pyydän teitä, vannotan teitä…"

Mutta hän vaikeni, kun korkea vaasi täynnä punaisia ruusuja meni tuhansiksi sirpaleiksi.

Lopulta ei kapteeni Dettmar voinut enää nousta. Hän yritti kohota polvilleen ja käsivarsilleen, mutta vaipui kokoon. Duncan liikutteli jalallaan tuota ähkyvää hylkyä.

"Nyt on hän saanut osansa", sanoi Duncan. "Olen vain antanut hänelle saman kurituksen minkä kapteeni on antanut monelle merimiehelle."

"Ikuinen Herra!" räjähti konsuli Lingford ja tirkisteli kauhuissaan sitä henkilöä minkä oli aamiaisilleen kutsunut.

Duncan naurahti vastahakoisesti, sitten hän hillitsi itsensä.

"Pyydän anteeksi, herra Lingford, pyydän todellisesti anteeksi. Olen peloissani kun tunteeni kuohahtivat ehkä liian paljon."

Konsuli Pingford nielasi ja levitti käsivartensa.

"Liian paljon, herra. Liian paljon", onnistui konsuli saamaan suustaan.

"Boyd", huusi Minnie hiljaa oven aukosta. Hän kääntyi katsellen vaimoaan. "Olet kruunu", sanoi hän.

"Ja nyt, herra Lingford, olen hänestä kuitti", sanoi Duncan. "Kaikki mitä hänestä on jälellä jätän teille ja lain kouraan."

"Tuonko?" kysyi konsuli Lingford kauhuissaan.

"Niin, juuri tuon", vastasi Boyd Duncan ja katseli säälien pahasti survottuja nyrkkejään.

AURINKOTELTAN ALLA.

"Voiko mies — tarkoitan herrasmies — sanoa naista haaskaksi?"

Tuo pieni mies viskoi kysymyksensä koko seuralleen nojautuen senjälkeen kansituolinsa selkämykseen ja maisteli limonaadistaan. Hänen ilmeensä kuvasti samalla kertaa jonkinlaista varmuustuntoa ja odotettua taisteluhalua. Kukaan ei vastannut. Kaikki olivat tottuneet tuohon pieneen mieheen ja hänen äkillisiin mielenpurkauksiinsa ja pikaisuuteensa.

"Toistan sen olleen minun läsnäollessani, kun hän kutsui muuatta teille vierasta naista haaskaksi. Hän ei sanonut heitukka. Hän sanoi kerrassaan paksunlaisesti haaska. Ja minun mielestäni ei mikään mies joka todellakin on sitä, saa käyttää naisesta senlaista sanontatapaa."

Tohtori Dawson imi välinpitämättömänä mustaa piippuaan. Matthews istui käsivarret nostettujen polviensa ympärillä ja oli vaipunut tarkastamaan laivan ympärillä kiertävää lintua. Sweet joi whiskysekotelmansa pälyellen jotakin laivapoikaa.

"Kysyn teiltä, herra Treloar, voiko naista kutsua haaskaksi?"

Treloar sattui istumaan hänen vieressään, säpsähti saadessaan tuonlaista odottamatonta hyökkäystä ja ihmetteli minkä aiheen hän milloinkaan oli antanut tuolle pienelle miehelle kysellä, jos hän saattaa nimittää naista haaskaksi.

"Minä puolestani olisin sanonut", aloitti hän epäröiden vastauksensa, "että sellainen riippuisi - hm — riippuisi — hm — naisesta itsestään."

Pieni mies vallan hämmästyi.

"Tarkoitatte…?" sanoi hän sammaltaen.

"Nähneeni naisolentoja mitkä ovat haaskoja — niin vieläpä kauheimpiakin."

Syntyi pitkä ja rasittava äänettömyys. Tuota pientä miestä näytti kerrassaan hämmästyttävän vastauksen raakuus. Hänen ilmeensä oli surullinen todistaen suurta suuttumusta.

"Te olette puhuneet epähienoa puhetapaa käyttävästä miehestä ja tehneet hänestä klassikon", sanoi Treloar kylmän tyyneellä äänellään. "Rupean kertomaan teille eräästä naisesta — pyydän anteeksi, eräästä neitosesta ja kun olen lopettanut pyydän teitä sanomaan, minkälainen hän mielestänne on. Kutsun hänet neiti Caruthers'in nimellä, etupäässä siitä syystä ettei se ole hänen oikea nimensä. Oltiin eräässä postihöyrylaivassa ja sattui tuo tapaus jo monta vuotta sitten.

"Neiti Caruthers oli ihastuttava. Ei, tuo ei ole oikea sana. Hän loi suloa ympärilleen esiintymisellään. Hän oli nuori neitonen ja paitsi sitä nainen. Hänen isänsä oli muuan korkea virkamies jonka nimi olisi teille kaikille tunnettu jos sen sanoisin. Neitonen oli nyt äitinsä ja kahden kamaripalvelijattarensa kera matkalla etsimässä tuota vanhaa herraa jostakin idästäpäin.

"Hän — anteeksi kun sanon sen vielä kerran — oli ihastuttava. Se on ainoa sopiva sanonta. Ei löytynyt senlaista mitä hän ei olisi tehnyt paremmin kun mikään muu nainen tai mies konsanaan. Laulaa, soittaa — voi! Uida! Hän olisi voinut luoda itsellensä nimen ja kokonaisen omaisuuden järjestämällä julkisia näytäntöjä. Hän oli yksi niitä harvoja naisia jotka taitavat syrjäyttää kaiken itsensä koristamisen ja täten tulla vielä suloisemmaksi vaikkapa vain yksinkertaisimmassa uimapuvussaan.

"Mutta vielä puhuaksemme uinnista. Ruumiillisesti katsoen oli hän täysin kypsä nainen — tiedätte mitä tarkoitan: ei minkäänlaisia voimaihmisen lihaksia, vaan selvät piirteet ja hienon joustava ruumiinrakenne. Sitäpaitsi oli hän voimakas. Ja kuinka hän saattoi senlainen olla, se oli luonnon ihmetyö. Ajatelkaahan ihanteellista naiskäsivartta: kuinka somasti se kapenee olasta alas pieneen kyynärpäähän ja kuinka se sitten paisuu pehmeänä ja kiinteänä. Sitten tulee kapeahko, suloisesti pyöristynyt ranne. Tämänlaiset olivat hänen käsivartensa. Ja kuitenkin kun näki hänen uivan englantilaiseen tapaan sivullaan nopealla vauhdilla oli se kertakaikkiaan suurenmoista! Olen tutkinut anatomiaa ja atletiikkaa ja muuta senlaista ja että juuri hän taisi tuon kaiken oli salaisuus.

"Kaksi minuuttia taisi hän olla vedenpinnan alla. Katsoin kelloa. Päivällä ei kukaan Dennitson'ia lukuunottamatta pystynyt keräämään niin monta rahaa kuin hän yhdellä ainoalla sukelluksella. Välikannen etuosalla oli suuri purjekangassäiliö, jossa oli kuusi jalkaa vettä. Siihen oli meillä tapana viskata pikkurahoja. Olen nähnyt hänen yläkannelta sukeltavan siihen — itseasiassa ei mikään pikkuasia — kuuden jalan syvään säiliöön ja tuovan sen pohjasta ei vähemmän kuin neljäkymmentäseitsemän rahaa hajalla siellä täällä koko pohjalla. Muuan nuori englantilainen, juuri tuo Dennitson, ei onnistunut voittamaan neitosta vaikkakin usein asetti päämääräkseen lyödä tuo ennätys.

"Tosiaankin oli hän merenneito. Mutta hän oli myöskin maaneito, hevostyttö — niin, hän osasi kaikkea. Kun häntä ympäröi puolentusinaa haltioitunutta ihailijaa taisi hän heistä välittämättä antaa sukkeluuksien kimmeltävän sadekuuron tulla heidän ylitsensä. Tällöin saattoi vieras uskoa ettei hän kelpaa mihinkään muuhun koko maailmassa. Senlaisina hetkinä pakottauduin ajattelemaan hänen seitsemänviidettä rahaansa uimasäiliön pohjalla. Niin, senlainen hän oli, tuo ihme naisten parissa joka taisi tehdä kaikki hyvin.

"Hän sähköitti jokaiselle läheisyydessään olevalle mieshenkilölle. Hän sai minutkin — en häpeä sitä tunnustaa — hän sai minutkin toisten mukana liittymään tuohon pitkään ihailijariviinsä. Nuoret poikaklopit ja harmaaturkkiset vanhukset joilla luulisi olevan enemmän järkeä — oi, ne tulivat kaikki esiin ryömimään hänen hameittensa ympäri naukuillen ja heilutellen häntäänsä hänen vain viheltäissä. Kaikki he olivat samassa synnissä siinneet. Ensiksi tuo rusoposkinen, yhdeksäntoistavuotias keruubi Ardmore matkalla kirjoitustehtäviinsä johonkin ulkomaiseen lähetystöön ja viimeksi kapteeni Bentley, jo harmahtunut ja myrskyn pieksemä ja luultavasti vailla tunteita kuin kiinalainen epäjumalankuva. Oli siinä keski-ikäinenkin herra, Perkins luulen nimen olleen. Hän oli kokonaan unohtanut, että hänen vaimonsakin oli mukana laivassa kunnes miss Caruthers antoi hänelle läksytyksen lähettäen hänet sen luo, joka miestä vallitsi.

"Miehet olivat hänen käsissään pelkkää vahaa. Hän joko sulatti heitä tai muovaili heitä uudelleen tai poltti heidät tuhaksi aina oman mielensä mukaisesti. Hänellä ei ollut passaripoikaa miten ylhäinen ja saavuttamaton olikaan; tuo poika olisi hänen mielikseen voinut kaataa lautasellisen soppaa itse kapteenin yli. Kaikki olette nähneet senlaatuisia naisia — jonkunlaisia maailmanmestareita miellyttämistaidossa. Sydämien murtamistaidossa oli hän saavuttamaton. Hän oli piiska, sauma, liekki ja sähkökipinä. Uskokaa minua, toisinaan hän kauneudellaan ja taikavoimallaan ampui tahtonsa salamia uhriinsa, joka tällöin muuttui tutisevaksi idiootiksi.

"Ja mitä nyt hänestä kerron ette saa unohtaa: hän oli ylpeä nainen — rodun, suvun, sukupuolen ja vallan ylpeys. Sitä oli hänessä rajattomasti, tuota omituista, rajatonta ja peloittavaa ylpeyttä.

"Hän ohjasi laivan, hän ohjasi matkan, hän ohjasi kaikkea ja hän ohjasi Dennitson'in. Vähemmänkin tarkkanäköinen huomasi hänen ottaneen koko koplan johdon käsiinsä. Ei ollut epäilystä siitä, etteikö tuo nainen olisi rakastanut tuota miestä ja tunne häntä kohtaan kasvoi yhä. Varmasti voin vakuuttaa hänen katsoneen Dennitson'ia suotuisimmin silmin kun ketään miestä konsanaan. Me palvoimme häntä jatkuvasti ja kuljimme alati odottaen, että hän viheltäisi meitäkin vaikkakin tiesimme Dennitson'in etumatkan melko suuremmaksi. Miten tässä lopultakin olisi käynyt sitä emme milloinkaan saaneet tietää, sillä me saavuimme Colombo'on ja silloin tapahtui jotakin muuta.

"Te tunnette Colombo'n ja miten alkuasukkaitten poikanaskalit siellä sukeltavat rahojen perään lahdelmassa kun haikalat ikään. He uskaltavat luonnollisesti vain matalikkohaikalojen parveen. On miltei kauheata miten he tuntevat haikalat ja pystyvät sanomaan milloin tulee oikea ihmissyöjä — esimerkiksi tiikerihaikala taikka Austraalian vesistöiltä eksynyt harmaa haikala. Jos senlaatuinen haikala näyttäytyy on joka nallikka ylhäällä vedestä juosten tiehensä.

"Oltiin aamiaisen jälkeen kannella ja neiti Caruthers piti tavanmukaisen hoviväkensä aurinkoteltan alla. Vanha kapteeni Bentley oli vastikään vihelletty hänen luokseen ja oli kapteeni myöntynyt senlaiseen jota ei kenellekään ollut varhemmin tai myöhemmin tehnyt — nimittäin että poikaviikarit saisivat tulla laivan kävelykannelle. Neiti Caruthers oli nähkääs uimari hänkin ja hän oli asiaan innostunut. Hän keräsi kaikki meidän pikkurahamme ja viskasi itse ne mereen yksi ja useampia kerrallaan. Sitäpaitsi määräsi hän kilpailun ehdot, antoi epäonnistuneelle läksytyksensä ja ylimääräiset palkinnot kelpo voittajille. Sanalla sanoen hoiteli hän koko esityksen.

"Erikoisesti tarkkasi hän heidän hyppyjään. Tiedättehän sen, että kun hyppää jaloillensa korkealta on sangen vaikea pitää ruumis kohtisuorana kun se halkaisee ilman. Miehisen ruumiin painopiste on korkealla ja niinollen on sillä taipumus kääntyä. Mutta pikku rakkarivekaratpa käyttivät menettelytapaa mikä oli hänelle uutuus, niinkuin hän suvaitsi sanoa ja jota hänkin halusi oppia. Ne nimittäin hyppäsivät hänen yläpuolella olevilta silloilta, halkasivat ilman kasvot ja olkapäät eteenpäin taivutettuina ja katse suunnattuna veteen. Vasta viimeisessä silmänräpäyksessä ojentautuivat he äkkipikaa tullen veteen aivan kohtisuorina.

"Kaikki onnistui erittäin hyvin. Heidän sukelluksensa ei kylläkään ollut niin erikoisen merkillinen. Oli siinä joukossa kuitenkin yksi, joka tuli huomatuksi sukelluksessa kuten muissakin urheilulajeissa. Joku valkearotuinen mies oli kaiketi häntä tuohon opettanut, sillä hän teki oikean joutsensukelluksen kauniimmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään sen suorittavan. Tiedättehän kun päällään syöksee veteen suurelta korkeudelta on taikana kohdata vettä juuri oikeassa asennossa. Jos joku sattuu epäonnistumaan merkitsee senlainen tapaturma taittunutta selkää ja niinollen vauriota elämän iäksi. On se myöskin tuottanut kuoleman useille yrittelijöille. Mutta tuo poika taisi sen suorittaa — seitsemänkymmenen jalan korkeudelta hän selvisi hypätessään ylhäältä mastosta. Kädet oli rinnan päällä ja pää taka-asennossa. Hän purjehti miltei linnun tapaan, ylös ja ulos, ulos ja alas ruumis vaakasuorana ilmassa. Jos se vaakasuorana olisi pudonnut mereenkin olisi ruumis haljennut kuin silli. Mutta juuri silmänräpäys ennen veteentuloa taipui pää eteenpäin, käsivarret kietoutuvat kaareen pään ympäri ja ruumis taipuu sulavasti tullen veteen oikeassa asennossa.

"Tuon hypyn teki poika uudelleen ja yhä uudelleen meidän kaikkien ja erittäin neiti Caruthers'in mieleksi. Hän ei ollut minuuttiakaan yli kahden- tai kolmentoista vuoden, mutta kuitenkin oli hän etevin koko parvesta. Hän oli poikien suosikki ja heidän johtajansa. Oli joukossa vanhempiakin mutta kuitenkin tunnustivat he hänet johtajakseen. Hän oli kaunis tuo poika, joustava kun nuori hengittävä pronssijumala silmien väli pitkä, älykäs ja terhakka — saippuakupla, auringon välke ja ihana elonpilke. Olette nähneet senlaisia ihmeellisen suloisia olentoja — eläimiä tai mitä tahansa, leopardin, hevosen — väsymättömiä, raastavia, liian vilkkaita ollakseen rauhassa; niillä on silkinpehmeät lihakset; pieninkin liike todistaa jumalallista syntyperää, vapautunutta ja kaiken yllä elävän valon kiille ja hohto. Pojalla oli sitä kaikkea. Miltei säteilevää elämää tulvi hänestä. Hänen ihonsa loisteli sitä. Hänen silmissään se loimusi. Saatan vannoa, että hänen läheisyydessään tunsin kipunan tuoksun. Häntä nähdessä sai ozon'in hajun nenäänsä — niin raikas ja nuori oli hän, terveyttä uhkuva ja villin luonnollinen.

"Senlainen oli poika. Ja hän hälyytti leikin vielä kestäessä. Pojat syöksyivät kääntösillan luo, uiden niin nopeasti kuin suinkin pääsivät, kaikki sekaisin, polkaisten ja räiskien vedessä, säikähtänein ilmein, suorastaan lensivät vedestä rajusti loiskien ja hypäten, tarttuivat kiinni mihin taisivat auttaen toisiaan merestä ja vihdoinkin seisoivat kaikki kääntösillalla ja tirkistivät veteen.

"Mitä on tekeillä?" kysyi miss Caruthers.

"Luultavasti on se haikala", vastasi kapteeni Bentley. "Onni suosi poikia ettei se saanut jonkun heistä hampaittensa väliin."

"Pelkäävätkö ne haikaloja?" kysyi neitonen.

"Pelkäättekö te?"

Hän värähti, katsahti kaidepuun yli veteen tehden suullaan eleen.

"Vaikkapa saisin koko maailman ja paljon lisää en uskaltaisi lähteä mereen jossa saattaa olla haikaloja", sanoi hän uudelleen värähtäen. "Ne ovat sietämättömät! Sietämättömät!"

Pojat tulivat ylös komentosillalle, nojautuivat kaidepuuhun ja ylistivät neitiä Caruthers'ia, joka oli heittänyt heille mereen niin suuren aarteen. Kun esitys oli loppunut, antoi kapteeni Bentley niille viittauksen poislähtöön. Mutta neiti Caruthers esti häntä siitä.

"Vielä silmänräpäys, kapteeni. Olen aina kuullut sanottavan, etteivät alkuasukkaat haikaloja pelkää."

"Hän viittasi luokseen joutsensukeltajan puhuen merkkikielellä että hän sukeltaisi uudelleen. Hän niinkuin koko poikalauma ravisti päätään ja naurahti kuin hyvällekin pilalle.

"Hai", sanoi poika osoittaen merta.

"Ei", sanoi hän. "Ei siellä ole mitään haikalaa."

"Mutta poika nyökkäsi tarmokkaasti päätään ja toiset pojat hänen takanaan tekivät samoin.

"Ei, ei, ei", virkahti nainen. Ja sitten kääntyi hän meidän puoleemme: "Kuka lainaa minulle puolisen kruunua ja englantilaisen kultarahan.

"Silmänräpäyksissä ojensi puolitusinaa miestä kruunuja ja kultarahoja ja hän otti rahat nuoren Ardmoren kädestä.

"Hän näytti puolikruunun pojille. Mutta ei tullut minkäänlaista hyökkäystä kaidepuulle. Pojat vain seisoskelivat siinä virnistellen. Hän tarjosi rahan vuorotellen kullekin erikseen, mutta kaikki tekivät saman tempun: ravistelivat päätään ja irvistelivät. Silloinpa viskasi hän puolikruununsa mereen. Halukkain ja samalla valittavin silmäyksin katsoivat he sen synnyttämän hopeaviirun ilmassa, mutta kukaan ei liikkunut paikaltaan.

"Älkää viskatko sitä kultarahaa", sanoi Dennitson hänelle puoliääneen.

"Siihen hän ei kiinnittänyt huomiotaan, vaan piti kultarahan joutsensukeltajan silmien edessä.

"Olkaa viskaamatta", sanoi kapteeni Bentleykin. "Minäpä en viskaisi sairasta kissaakaan mereen, kun haikala on lähistöllä."

"Mutta neiti Caruthers naurahti ollen itsepäisenä päätöksessään ja jatkoi pojan kiihoitusta.

"Älkää kiusatko häntä", pyyteli Dennitson. "Se on hänelle kokonainen omaisuus ja ehkäpä hän hypähtää…"

"Ettekö te tuota tekisi?" sanoi hän nopeasti. "Jospa heitän sen?"
Viimeisen lauseen sanoi hän sävykkäämmin.

"Dennitson ravisti päätään.

"Tehän olette kallis", sanoi neiti Caruthers. "Monestako kultarahasta te hyppäätte?"

"Ei ole niinpaljon lyötyä rahaa mikä houkuttelisi minua mereen", vastasi Dennitson.

"Minun tähteni", sanoi nainen mahdollisimman pehmeästi.

"Pelastaakseni henkenne — kyllä. Mutta muuten ei."

"Hän kääntyi uudelleen pojan puoleen. Taaskin piti hän rahan näkyvissä ja vallan sokaisi pojan sen korkealla arvolla. Sitten oli neiti Caruthers heittävinään tuon rahan ja vastahakoisesti teki poika puoliliikkeen vasten kaidepuuta, mutta toveriensa varoittavat huudot estivät tuon liikkeen. Niitten äänet ilmaisivat sitäpaitsi vihaakin.

"Tiedän tämän olevan pelkkää leikkiä", sanoi Dennitson. "Menkää niin pitkälle kuin itse tahdotte, mutta älkää Jumalan tähden viskatko…!"

"Jos nyt naisen omituinen erikoistunne vaikutti tai epäilikö hän että poika suostuisi houkutteluihin, on mahdotonta tietää. Meille kaikille tuli se kuitenkin yllätyksenä. Aurinkoteltan varjosta lensi kultaraha auringonpaisteeseen lähestyen vettä kimmeltävässä kaaressa. Kenenkään ennättämättä estää tuota joutsensukeltajaa oli hän kaidepuun takana ja lensi sulavasti rahan perään. Molemmat olivat yhtäaikaa ilmassa. Tuo oli kaunis näkemys. Kultaraha halkaisi vedenpinnan ja samaan pisteeseen ja miltei samalla kertaa putosi poikakin melkein ilman pienintäkään vedenloisketta.

"Vilkkaampia katsojia kuin me olivat nuo kannella seisoskelevat mustaihoiset pojat ja ne päästivät surkean hätähuudon. Kaikki seisoimme kaidepuun luona. Älkää minulle sanoko että haikalan välttämättä tarvitsee kääntyä selälleen. Sitä ei tämä kuitenkaan tehnyt. Kirkkaassa vedessä näimme ylhäiseltä paikaltamme kaiken. Haikala oli suuri peto, se kun yhden kerran haukahti oli poika kahtia.

"Joukossamme kuului vastenmielinen mutina en tiedä keneltä, ehkäpä juuri minulta. Ja sitten vallitsi syvä hiljaisuus. Neiti Caruthers oli ensimäinen kun jotakin puhui. Hän oli kuolonkalpea.

"Minä … minä en voinut koskaan uskoa…" sanoi hän ja päästi lyhyen naurun.

"Hän käytti koko ylpeytensä pysyäkseen tasapainossa. Avuttomana kääntyä hän ensin Dennitsonin puoleen ja sitten kaikkien toisten puoleen vuorotellen. Hänen silmänsä kuvastivat kauhua ja huulet värisivät. Me pysyimme epäkohteliaina — nyt sen ymmärrän kun ajattelen menneitä aikoja. Mutta emme tehneet mitään.

"Mr Dennitson", hän sanoi, "Tom, ettekö tahdo olla ystävällinen ja auttaa minua alas?"

"Mutta mr Dennitson ei muuttanut suuntaa katseessaan, joka oli mustin kaikista mikäli olen miehen katseita nähnyt. Eikä hän edes räpäyttänyt silmiään. Kotelostaan otti hän savukkeen, minkä sytytti. Kapteeni Bentley karisti epämiellyttävästi kurkkuaan ja sylkäisi yli kaidepuun. Siinä kaikki… ja sitten hiljaisuus.

"Neiti Caruthers kääntyi mennen kiintein askelin pitkin kantta. Kahdenkymmenen askeleen jälkeen hän horjahti kädellään nojaten seinää vasten pystyssä pysyäkseen. Ja sitten läksi hän edelleen kulkemaan, nojautuen uudelleen hytin seinämään kulkien hyvin hitaasti."

Treloar vaikeni. Hän käänsi päänsä suunnaten tuohon pieneen mieheen kysyvän ja kylmän kalsean katseen.

"No", sanoi hän lopulta. "Luokitelkaapa hänet."

Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän yritti nielaista.

"Ei minulla ole mitään sanottavaa", vastasi hän. "Ei kerrassaan mitään sanottavaa."

IHMISEN TAPPAMINEN.

Vaikkakin tummat yölamput paloivat, liikkui hän kuitenkin esteettä suurissa huoneissa ja avaroissa halleissa turhaan etsien tuota vain puoleksi luettua runokokoelmaa minkä hän oli unohtanut ja vasta nyt sen muisti. Kun hän väänsi sähkövalon salonkiin seisoi hän siinä puettuna laahustavaan, ruusunpuneiseen yötakkiin kaula ja olkapäät kiedottuina pitsiseen vaippaan. Hänellä oli vielä sormukset sormissaan eikä hänen paksu, vaalea tukkansa ollut alaspäästetty. Hänen kauneutensa oli ihana ja sulava, hän omasi kapeat, soikeat kasvot, punaiset huulet, poskilla heikko punerrus ja sinervät kameleonttisilmät. Ne saattoivat hänen tunteensa mukaisesti tulla suuriksi ja lapsellisen viattomiksi, koviksi ja harmaiksi ja hohtavan kylmiksi taikka liekehtiä milloin kuuma omanarvon tunne ja ylimielisyys ilmeni.

Hän sammutti valon kulkien hallin halki aamiaishuoneeseen. Tullessaan sisään siihen pysähtyi hän kuunnellen. Etäältä kuului ei juuri mikään kovempi kolina, mutta kuitenkin tuntui kuin olisi jotain liikkunut. Hän olisi vaikkapa saattanut vannoa ettei hän mitään kuullut, mutta kuitenkin oli jotain muuttunutta tuossa huoneessa. Yön hiljaisuus oli häiriintynyt. Hän suuresti ihmetteli kuka palvelijoista vielä valvoi. Ei ainakaan pikentti, sillä hän oli tunnettu varhaisesta levollemenostaan, paitsi erikoistapauksissa. Eikä se saattanut olla kamarineitsytkään, hän kun siksi illaksi oli saanut vapautta.

Hän jatkoi ruokasaliin; ovi sinne oli sulettuna. Ollen epätietoisena siitä, miksi hän sen avaisi meni hän kuitenkin sinne; ehkäpä hän sisimmässään tunsi tuon häiritsevän olion, mikä se nyt saattoikaan olla, olevan tuolla sisällä. Huone oli pimeä ja hän haparoi eteenpäin virrankatkaisijan luokse vääntäen nappulat. Kun valonvirta sitten syttyi astui hän taaksepäin päästäen huudon. Se oli kuitenkin vain "oo" sangen tukahdettuna.

Häntä vastapäätä virrankatkaisijan vieressä seisoi muuan mies seinään painautuneena. Kädessään piti mies revolveria millä tähtäsi tulijaa vastaan. Tuon odottamattoman näyn herättämä kauhu oli siihen määrin vaikuttanut naiseen, että hän vain huomasi pistoolin mustaksi ja suunnattoman pitkäpiippuiseksi. Hän tiesi sen Koltrevolveriksi. Mies oli puolipitkä, huonosti vaatetettu, ruskeasilmäinen ja auringonpaisteen mustaama. Hän tuntui kovin kylmäveriseltä. Revolveri ei miehen kädessä vapissut ja se oli suunnattuna naisen keskiruumista kohtaan. Käsivarsi ei myöskään ollut ojennettuna, vaan oli se lanteiden kohdalla mihin käsivarsi nojautui.

"Oo", sanoi nainen. "Anteeksi, te säikähditte minua. Mitä te tahdotte?"

"Kernaimmin olisin tahtonut päästä ulos", vastasi mies ja huulilla liikkui lystillinen vivahdus. "Olen luullakseni eksynyt tässä suuressa huoneustoryhmässä. Ja jos tahdotte olla ystävällinen ja auttaa minua pois täältä en tule toimimaan mitään teille vastenmielistä. Luikkisin vaan tieheni."

"Mutta mitä varten olette täällä?" kysyi nainen. Hänen äänessään oli määrätty sävy kun tottuneella käskijällä konsanaan.

"Varastan, miss, suoraan sanoen. Minä olen puikkinut tänne katsomaan mitä täältä voisin anastaa. Luulin teidän olevan poissa kotoa, koskapa näin teidän automobiilissä lähtevän yhdessä miehenne kera. Mutta se oli kai pappanne ja te olette miss Setliffe."

Mrs Setliffe arvosteli edullisesti tuon yksinkertaisen kohteliaisuuden minkä hänen erehdyksensä aiheutti ja päätti ettei sano totuutta.

"Kuinka tiedätte minun olevan miss Setliffe?" kysyi talon rouva.

"Tämähän on ukko Setliffen talo, vain kuinka?"

Nainen nyökkäsi päätään.

"En tiennyt teillä olevan tyttären, mutta arvelen että te sitä olette. Ja jos ei se tuota teille suurta vaivaa olisin kiitollinen jos minulle neuvoisitte ulospääsytien."

"Miksi sen tekisin? Tehän olette rosvo, murtovaras."

"Ellen olisi ammatissani alottelija ottaisin sormukset pois sormistanne sensijaan että puhun kohteliaisuuksia", sanoi mies. "Olen täällä iskeäkseni ukko Setliffen rahoihin, vaan ei ryöstääkseni naisväkeä. Jos menette pois tieltä, niin ehkäpä tässä selviydyn omin voimin."

Mrs Setliffe oli älykäs nainen ja ymmärsi ettei hänen tarvinnut paljoa pelätä tuota miestä. Hän oli varma siitä ettei tämä mies ollut mikään tavallinen rikollinen. Puhelusta kuuli nainen ettei hän ollut kaupunkilainen ja oli tuntevinaan tuulahduksen suurten arojen raikkaammasta ilmastosta.

"Ajatelkaa jospa huudan?" sanoi nainen uteliaana.

"Ajatelkaahan, jos huudan apua? Ettehän te minua ampuisi … olenhan nainen?"

Hän huomasi pettyneen ilmeen miehen ruskeissa silmissä. Hän vastasi hitaasti ja ajatusrikkaasti kun jos olisi vaikea kysymys ollut ratkaistavana:

"Silloin täytyy minun varmaankin kuristaa teitä ja tehdä muutakin pahaa."

"Naistako kuristaa?"

"Kyllä minun täytyisi", vastasi mies ja nainen huomasi hänen katkerana purevan huuliaan. "Olettehan vain heikko nainen, miss, mutta minä en saata antautua vangiksi. Ei, neiti, sitä en mitenkään voi. Minulla on hyvä ystävä kaukana Lännessä, joka minua odottaa. Ystäväni on nimittäin sangen ahtaalla ja minun täytyy häntä siitä pulmasta auttaa". Suu puristautui yhteen yhä katkerammin. "Ehkä voin teitä kuristaa tekemättä juuri mitään pahaa."

Naisen silmät suurenivat lapsellisessa epäuskossa katsellessaan edessään olevaa miestä.

"En ole milloinkaan ennen nähnyt murtovarasta", vakuutti nainen, "ja on vaikeata sanoa miten mielenkiintoista se itseasiassa on."

"Minä en ole mikään murtovaras, neiti. Ei mikään oikea", riensi hän lisäämään kun nainen näytti huvitettuna epäilevän. "Siltä se kyllä saattaa näyttää koska kerran olen teidän talossanne. Mutta se on ensikertaa kun yritän tätä hommaa. Tarvitsin ehdottomasti rahaa. Muuten pidän itseni oikeutettuna perimään sitä, mikä oikeastaan kuuluu minulle."

"En ymmärrä", sanoi nainen rohkaisevasti hymyillen. Tulitte tänne varastamaan ja varkaushan on samaa kun ottaa sitä, mikä ei ole omaa.

"Niin kyllä … mutta ei tässä erikoistapauksessa. Nyt on kaiketi parasta minun lähteä."

Mies meni kohti ruokasalin ovea mutta nainen asettui hänen eteensä ja vastassa oli hyvin kaunis este. Mies ojensi vasemman kätensä kuin tarttuakseen häneen vaan epäröi. Mies nähtävästi kunnioitti tuota "heikkoa naista".

"Nähkääs!" virkkoi hän riemuiten. "Tiesinhän varmaan että tuota ette tekisi."

Mies oli aivan hämmästynyt.

"En ole milloinkaan ennen tehnyt naiselle pahaa", selitteli hän, "eikä se ole helppo tehtävä. Mutta aivan varmaan tulen nyt sen tekemään, jos vaan rupeatte huutamaan."

"Ettekö malta viipyä muutaman minuutin ja puhua?" sanoi nainen houkuttelevalla äänellä. "Minusta on se niin mielenkiintoista. Tahtoisin kuulla teidän selittävän miten murtovarkaus on samaa kuin periä senlaista, mikä oikeastaan asianomaiselle kuuluu."

Ihaillen katsoi mies naista.

"Olen aina uskonut naisväen pelkäävän varkaita", tunnusti hän.
"Mutta ette te näytä sitä tekevän".

Nainen naurahti iloisesti.

"On nähkääs ero varkailla ja varkailla. Minä en pelkää teitä, kun olen varma siitä että ette lukeudu senlaisiin, jotka tahtovat tehdä naiselle pahaa. Kasniin, puhukaa nyt hetkisen kanssani. Kukaan ei häiritse meitä. Olen aivan yksin. Minun … minun isäni on matkustanut yöjunalla Newyorkiin. Kaikki palvelijat nukkuvat. Mielelläni tahtoisin antaa teille jotain syötävää — naiset asettavat aina iltaruuan esille keksimilleen murtovarkaille, ainakin sanomalehtien nurkkanovelleissa niin kerrotaan. Mutta en tiedä mistä ruokaa löytäisin. Kenties tahtoisitte jotain juotavaa?"

Mies epäröi eikä vastannut, mutta nainen huomasi hänen silmistään miten ihailu häntä kohden kasvoi.

"Ette suinkaan pelkää?" kyseli nainen. "En myrkytä teitä, sen lupaan. Rupean juomaan kanssanne osoittaakseni kaiken olevan asianomaisessa kunnossa."

"Te olette ihmeellisin nainen minkä olen tavannut", selitti mies ensi kerran laskien aseensa sivulleen riippumaan. "Kukahan pystyy minulle sanomaan, että kaupunkilaisnaiset pelkäävät. Te ette ole mikään riitapukari, vaan hauras, mieluinen, pieni tytöntynkä. Mutta rohkeutta, sitä teillä on. Ja sitten on vielä päällepäätteeksi luottamusta. Ei moni nainen tai mies kohtelisi minua sillä lailla kun te olette tehneet."

Nainen hymyili ihastuneena tuosta kohteliaisuudesta ja hänen ilmeensä oli sangen vakava sanoessaan:

"Se johtuu siitä kun pidän ulkomuodostanne. Te olette liiaksi rehellinen ollaksenne varas. Teidän ei pitäisi sitä tehdä. Jos olette pinteessä pitäisi teidän hankkia työtä. Kasniin, asettakaa pois tuo viheliäinen revolveri ja puhukaamme asiasta. Mitä teidän tulee tehdä on työtä."

"Ei tässä kaupungissa", sanoi hän katkerana. "Olen kuluttanut kaksi paria puolipohjia työnetsinnässä. Rehellisesti puhuen olin oikein siisti mies … ennenkuin antauduin etsimään työtä."

Se hupainen nauru millä nainen kuunteli hänen sanontaansa miellytti miestä. Nainen huomasi sen heti ja käytti sitä hyväkseen. Hän kulki ovelta lähestyen senkkiä.

"Kasniin, teidän on nyt puhuttava minulle kaikki sillä aikaa kun tarjoon teille jotakin juotavaa. Mitä saa luvan olla? Whiskiä?"

"Kyllä kiitos", sanoi mies seuratessaan hänen jälkeensä. Mutta mies kantoi vielä tuon suuren revolverin sivullaan, heittäen samalla epäilyttävän katseen tuohon vahdittomaan oveen.

Nainen kaasi hänelle lasillisen senkin luona.

"Lupasin juoda kanssanne", sanoi hän epäillen.

"Mutta minä en joisi whiskiä. Minä … mielisin sherriä."

Hän otti esille sherripullon saadakseen miehen suostumuksen.

"Kyllä varmasti", vastasi hän ja nyökkäsi päällään.

"Whiski on miesten juoma. En voi sietää nähdä naisten juovan whiskia.
Viini on heille sopivampi juoma."

Hän kohotti lasinsa miehen lasin tasolle ja hänen silmänsä olivat sulavan ystävälliset.

"Malja teidän uudelle hyvälle työpaikallenne…" Mutta hän katkaisi esityksensä nähdessään miehen hämmästyneet irvistykset. Miltei koskematon lasi laskeutui hänen vääriltä huuliltaan.

"Miten onkaan?" kysyi hän innokkaasti. "Ettekö senlaisesta pidä?
Olenko osunut harhaan?"

"Sepä vasta konstikas whiski. Maistuu kun pohjaan palanut."

"Oi, miten tyhmä olinkaan! Annoin teille skotlantilaista whiskiä. Te olette luonnollisestikin enemmän tottunut viljapaloviinaan. Tässä on toinen merkki."

Nainen oli miltei äidillisesti puuhaava vaihtaessaan lasin toiseen ja löytäessään oikean pullon.

"Onko tämä parempaa?" kyseli nainen.

"Kyllä kiitos. Siinä ei ole savua. Se on ihanaa kelpo tavaraa. En ole maistanut pisaraakaan yhteen viikkoon. Tämä on reilua, tämä liukuu alas kun rasvattu eikä tämä ole minkälaisen kemiallisen tehtaan tuotteita."

"Oletteko juoppo?"

Tuo oli kysymys ja vaatimus, puoleksi kumpaakin.

"Ei, neiti. Ei kannata niin vähästä puhuakaan. Olen ollut vauhko menijä ajoittain, vaan hyvin harvoin. Mutta sattuu tilaisuuksia kun pisarakin vaikuttaa hyvältä minne osuu vain tulemaan ja tämä on nyt juuri senlainen tilaisuus. Kiitokset nyt kaikesta ystävyydestä, neiti, nyt on parasta pötkiä tieheni."

Mutta rouva Setliffe ei tahtonut päästää murtovarastaau. Hän oli liiaksi selkeä asenteeltaan ollakseen haaveellinen, mutta tässä tapahtumassa oli jotakin miellyttävän jännittävää. Sitäpaitsi oli hän tietoinen, ettei minkäänlaista vaaraa saattanut tulla kysymyksenkään. Huolimatta ulkonevasta leuastaan ja terävistä silmistään oli miestä tavattoman helppo hillitä. Ja kaukana hänen tietoisuudessaan pilkisti esiin ajatus ihailevasta kuulijakunnasta. Oli kerrassaan ikävää, ettei hänellä nyt ollut mitään yleisöä…

"Ette ole selittäneet, murtovarkaus siis, teidän päätelmänne mukaan, on samaa kuin vaatisi takaisin mitä itseasiassa teille jo kuuluu", sanoi nainen. "Tulkaahan istumaan ja puhukaa minulle siitä … tänne pöydän luo."

Nainen meni omalle tuolilleen ja sijoitti murtovarkaan pöydänkulman toiselle sivulle. Nainen huomasi kyllä hänen vielä pitävän varansa ja katsovan terävästi ympärilleen, vaikkakin hänen silmänsä alati kuitenkin palasivat naisen luo hiljaista ihailua puhuvina. Mutta milloinkaan eivät ne kauan viipyneet. Vielä huomasi nainen että mies hänen puhuessaan jännitettynä kuunteli toisia ääniä kuuluvan. Myöskään ei hän päästänyt revolveriansa. Se makasi pöydänkulmalla, heidän välillään, perä aivan lähellä hänen oikeata kättään.

Mutta hän oli aivan tietämättään joutunut toiseen vaiheeseen. Tuo metsissä ja lakeuksilla hyvin kotiutunut mies Lännestä eli alituiseen tarkasti katsoen ja terävin korvin kummelien. Mutta hänpä ei ollut tietoinen pöydän alla aivan naisen jalkojen vieressä löytyvästä sähkönappulasta ja tässä joutui hänen valppautensa ja varovaisuutensa hunningolle.

"Asianlaita on seuraava, neiti", rupesi mies kertomaan, ollen ne vastauksena neidin kiihkeisiin kysymyksiin. "Ukko Setliffe on minua hämmästyttänyt eräässä pienessä liikeyrityksessä. Se oli häpeällinen teko, mutta se meni täydestä kenenkään huomaamatta. Kaikki käy täysin laillisesti, kunpahan vaan on jokunen miljoona selkänojana. Minä en valita enkä liioin tahdo saattaa isäukkoanne varjoon. Hän ei minua tunne, vaikkakin hän kompastuu päälleni eikä hän tiedä käyneensä minua liian läheltä. Hän on aivan liian suurellinen, liikuttelee vain miljoonia ajatellessaan ja toimiessaan ei ole milloinkaan kuullut puhuttavankaan minunlaisestani köyhästä oliosta. Hän on senlainen joka panee suuret yritykset käyntiin. Hänellä on palveluksessaan useanlaisia apulaisia, jotka ajattelevat ja suunnittelevat hänen puolestaan. Olen kuullut joillakin olevan toimestaan suurempi palkka kuin Yhdysvaltain presidentillä. Olen vain yksi tuhansista, jotka ovat joutuneet puille paljaille isäukkonne takia, siinä kaikki.

"Katsokaahan, neiti, minullakin oli pieni kuoppa maassa — muuan mitätön kaivos pienoiskoossa. Kun sitten Setliffe-yhtiö asettui Idaho-alueelle järjestäen uudelleen kaivostrustin ja otti kiluineen ja kaluineen ja perusti tuon suurenmoisen vesipaine-laitteen Twin Pines'in luona, silloin halkesin luonnollisesti. Sain vain pikkasen rovon rahoistani. Jouduin pois puhalletuksi kuin untuva ikään, ennenkuin tiesin mitään koko asiasta. Ja tänä iltana kun olin rahatta ja ystäväni senlaisessa pinteessä tirkistin tänne iskeäkseni isäukkonne suonta pikku hiljaa. Se tuli mieleeni ollessani niin suuressa avun tarpeessa."

"Jos nyt asia on kuten sanotte", sanoi nainen, "on sisäänmurto joka tapauksessa sisäänmurto. Sillä ette voi puolustaa itseänne oikeuden edessä."

"Senhän kyllä tiedän", myönsi mies laupeana. "Se mikä on oikein ei ole aina laillista. Siksi istunkin tässä kuin neuloilla ja puhun kanssanne. Ei siksi kun en nauttisi seurastanne — senhän kyllä teen — mutta en millään muotoa tahdo joutua kiinni. Muuan vekkuli sai näinä päivinä viisikymmentä vuotta murhattuaan erään viikarin kadulla kahdesta dollarista ja viisiyhdeksättä sentiltä. Tuon uutisen luin sanomalehdestä. Ihmiset joutuvat pois suunniltaan kun sattuu vaikeus eikä ole työtä saatavissa. Nekin joutuivat pois suunniltaan joilla oli jotain varastettavaa ja antoivat toisten maksaa vahingon. Jos minut vangittaisiin, saisin kymmenen vuoden rangaistusajan. Siitä syystä istunkin kun neulasilla ja pyrin päästä pois täältä."

"Ei, odottakaa." Nainen teki estävän liikkeen ottaen samalla kertaa jalkansa soittojohdonnappulasta, jota silloin tällöin oli polkenut. "Te ette vielä ole sanoneet nimeänne."

Mies epäröi.

"Kutsukaa minua Dave'ksi."

"Siis … Dave…", nainen naurahti sydämellisesti. "Jotakin täytyy tehdä teidän hyväksenne. Olettehan nuori mies ja vasta huonon yrityksen alkupäässä. Jos alatte yrittämällä anastaa senlaista mikä mielestänne teille kuuluu rupeatte myöhemmin omin lupin ottamaan senlaista, mistä olette varma ettei se teille kuulu. Ja tiedätte kuinka lopulta käy. Meidän täytyy keksiä teille jotakin rehellistä tehtävää."

"Tarvitsen rahaa ja tarvitsen ne juuri nyt", vastasi mies itsepäisenä. "Se ei ole itselleni, vaan tuolle ystävälle mistä minä puhuin. Hän on nähkääs kirotussa satimessa ja hänen täytyy saada apua nyt tai ei milloinkaan."

"Voin hankkia teille työpaikan", vastasi nainen nopeasti. "Ja minulta saatte lainaksi ne rahat kun tarvitsette lähettää ystävällenne. Nuo rahat voitte maksaa takaisia palkastanne."

"Noin kolmisen sataa riittäisi", sanoi mies hitaasti. "Kolmellasadalla hän kyllä läpäisee. Työskentelisin vuoden mittaan sormeni verille ansaitakseni nuo rahat. Ja sitten oli ylöspitoni lisänä sekä muutama sentti savukkeisiin."

"Vai niin, poltatte tupakkaa! Tuota en ajatellut."

Nainen, ojensi kätensä revolveriin päin miehen käden luo. Miehen sormenpäät olivat keltaisessa värissä. Samalla kertaa mittasi naisen silmät oman kätensä ja miehen käden etäisyyden revolverista. Nainen paloi himosta, tarttua siihen nopealla liikkeellä. Hän varmasti luuli sen osaavansa, mutta koska ei siitä ollut aivan varma, niin sitten vetikin kätensä pois.

"Ettekö tahtoisi polttaa tupakkaa?" sanoi hän kutsuvasti.

"Miltein kuolen tupakan halusta".

"Tehkää se sitten. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Pidän paljon siitä — savukkeista, tarkoitan."

Hän pisti vasemman kätensä sivutaskuun ottaen sieltä irtonaisen tupakkapaperin ja muutti sen oikeaan käteensä revolverin viereen. Taaskin sukeltautui hänen kätensä taskuun ja asetti hyppysellisen ruskeahkoa, siruista tupakkaa paperiin. Sitten kääri hän savukkeen molemmilla käsillään aivan revolverin yläpuolella.

"Te pidättäydytte tuon kauhean aseen lähellä, näyttää siltä kun pelkäisitte minua", sanoi nainen vaativalla äänellä.

"En juuri teitä pelkää, mutta olosuhteitten pakosta täytyy olla varuillaan."

"Vaan minäpä en ole teitä pelännyt."

"Teillä ei ole mitään kadotettavaa."

"Henkeni", sanoi nainen.

"Totta kylläkin", myönsi mies heti. "Ettekö ole minua edes säikähtäneet. Olen ehkä liian levoton."

"Minä en tahtoisi tehdä teille mitään pahaa." Juuri tuota sanoessaan harhaili hänen tossunsa kohti soittokellon nappulaa polkien sille. Mutta naisen silmät puhuivat vakavaa ja kohteliasta kieltä. "Osaatte arvostella miehiä ja naisia, sen tiedän. Minähän yritän pelastaa teitä rikoksen teiltä hankkimalla teille rehellistä työtä…"

Mies tuli hetimiten katuvalle tuulelle.

"Pyydän todellakin anteeksi, neiti", sanoi hän. "Minun epäluuloni ei nyt ole juuri…"

Tuota sanoessaan nosti hän oikean kätensä pöydältä ja sittenkun oli savukkeensa sytyttänyt antoi hän käden riippua sivua pitkin.

"Kiitos luottamuksestanne", kuiskasi nainen hiljaa samalla kun hän päättäväisesti esti silmänsä mittaamasta etäisyyttä revolveriin ja piti jalkansa lujasti nappulaan painautuneena.

"Puheen olleen niistä kolmestasadasta", aloitteli mies. "Voisin sähköttää ne yöllä Länteen. Ja minä sitoudun vuoden ajaksi työskentelemään tuosta rahaerästä sekä ylöspidostani."

"Tulette ansaitsemaan vielä enemmän. Lupaan teille vähintään viisikahdeksatta dollaria kuukaudessa. Ymmärrättekö hevosten hoitoa?"

Miehen kasvot hohtivat ja hänen silmänsä kiilsivät.

"Silloinpa saatte palveluspaikan luonani — tai oikeammin sanottuna isäni luona, vaikkakin minä pestaan kaikki palvelijat. Tarvitsen alikuskia…"

"Rupeaisinko pitämään livrépukua?" katkaisi hän äkkiä vapaasyntyisen länsiamerikkalaisen halveksiminen äänessä ja huulilla.

Nainen hymyili suopeasti.

"Senlainen toimi ei nähtävästikään sovi teille. Sallikaa minun ajatella. Niin. Osaatteko taltuttaa ja opettaa varsoja ratsastukseen?"

Hän nyökkäsi.

"Meillä on karjafarmi ja siellä löytyy kiinteä paikka teidänlaiselle miehelle. Suostutteko rupeamaan?"

"Josko suostun, neiti?" Lämmin oli hänen äänensä kiitollisuudesta ja pelkästä innostuksesta. "Sanokaa osoite. Lähden sinne jo huomispäivänä. Ja yhden seikan voin teille varmasti luvata, neiti. Milloinkaan ette tule katumaan ojentaneenne Hughie Lukelle auttavan käden hänen hädässään…"

"Minusta tuntui kuin olisitte sanoneet nimeksenne Dave", sanoi nainen lempeästi nuhtelevalla äänellä.

"Niin sanoinkin, neiti, ja pyydän sen teiltä anteeksi. Sillä nimi oli keksitty. Oikea nimeni on Hughie Luke. Jos suvaitsette antaa minulle osoitteen teidän karjafarmillenne ja rahaa rautatielippuun, matkustan sinne ensimäisellä junalla huomenaamuna."

Koko tämän keskustelun aikana oli hän lakkaamatta jatkanut temppuiluaan tuon soitto johdon kera. Hän oli polkenut nappulaa kaikilla mahdollisilla tavoilla jotka suinkin hälyyttävät — — kolme lyhyttä ja yksi pitkä, kaksi ja yksi pitkä, viisi. Hän yritti pitkiä sarjoja lyhyitä soittoja ja erään kerran oli hän pitänyt nappulan painettuna kolme minuuttia. Eikä hän tiennyt pitikö hänen soimata laiskaa, yhä raskaasti nukkuvaa pikenttiä tai pitikö uskoa soittojohdon olevan epäkunnossa.

"Olen niin iloinen", sanoi hän, "niin iloinen suostumuksestanne. Ei tarvita montakaan valmistelua. Mutta ensin tulee teidän luottaa minuun kun menen yläkerrokseen noutamaan rahakukkaroani." Hän näki miehen epätoivoisen katseen ja lisäsi nopeaan: "Näettehän minun luottavan teihin mikäli se koskee noita kolmeasataa dollaria."

"Minä uskon teitä, neiti", vastasi hän kohteliaasti. "Mutta en mahda mitään hermostuneisuudelleni."

"Menenkö noutamaan nuo rahat?"

Mutta ennenkun hän oli ehtinyt vastaamaan kuuli naisen tarkka korva tukahtuneen kitkuvan äänen etäältä. Hän tiesi sen johtuvan pikentin huoneen ovesta. Mutta tuo ääni oli niin heikko — enemmän hiljainen värähdys kuin kuuluva ääni — ettei hän olisi sitä kuullut ellei hänen korvansa olisi olleet niin jännittyneet pitkästä odotuksesta. Mutta mieskin oli kuullut sen. Hän kävi levottomaksi maltillisella tavallaan.

"Mitä tuo oli?" kysyi hän.

Naisen vasen käsi ojentautui kiireesti revolverin luo ja veti sen puolelleen. Hän oli joutunut ennen miestä ja se olikin täpärällä sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä tempasi mies kätensä sivultaan haparoiden tyhjää ilmaa revolverin paikalta.

"Istukaa", komenteli nainen ankarasti vallan uudessa äänilajissa.
"Älkää liikahtako. Pitäkää kädet pöydällä."

Nainen oli tuolta mieheltä jotain oppinut. Sensijaan että olisi pitänyt tuon raskaan aseen ojennettuna sijaitsi sen perä samoinkuin naisen kyynärpää pöydällä ja piipun suuaukko ei tähdännytkään miehen päätä, vaan hänen rintaansa. Ja mies näytti aivan tyyneltä ja totteli ehdottomasti naisen käskyt tietoisena siitä, ettei mitenkään ollut tilaisuudessa iskemään revolveriin, jotta se olisi ampunut harhaan. Myöskin huomasi hän revolverin pysyvän liikkumatta paikallaan, ettei sitä pitävä käsi edes vapissut ja tiesi tarkalleen suurenko reiän tuo soikea kuula aikaansaisi. Hän ei edes katsellutkaan enää naista vaan pyssyn hanaa, mikä oli kohonnut kun naisen etusormi kosketti liipasinta.

"On kai parasta kun sanon teille, että tuo hana on äärimmäisen herkkä. Älkää painako liian lujasti, silloin saan ruumiiseeni pähkinänkokoisen reiän."

Nainen hellitti hanaa hiukkasen.

"Näin on parempi", sanoi mies. "Paras päästää se kokonaan alas. Näette kuinka keveästi se toimii. Jos vain tahdotte voitte kevyellä ja nopealla paineella aiheuttaa sen alas- ja ylösmenon, niin syntyy verilätäkkö tähän hienolle permannollenne."

Muuan ovi avautui miehen takana ja hän kuuli jonkun tulevan huoneeseen. Mutta hän ei kääntänyt päätään.

"Thomas", käski nainen, "menkää puhelimeen ja kutsukaa tänne poliisi.
Miksi viipyi tulonne niin kauan?"

"Tulin niin nopeasti kun kuulin kellon soivan, rouva", vastasi pikentti.

Murtovaras ei laannut katsomasta naista silmiin, eikä hänkään laannut katsomasta murtovarasta. Mutta pikentin puhuessa kellosta huomasi nainen hänen silmänsä saavan hämmästyneen ilmeen.

"Pyydän anteeksi", sanoi pikentti takaalta, "mutta eiköhän olisi edullisempi jos hankkisin aseen ja herättäisin palveluskunnan?"

"Ei, soittakaa vain tänne poliiseja. Voin tätä miestä hallita. Menkää ja tehkää niin — heti."

Pikentti tassutteli huoneesta pois ja mies ja nainen istuivat siinä katsellen toisiaan silmiin. Naisesta oli tämä ihastuttavan jännittävää ja hän ajatteli miten seurustelutoverit puhuivat ja näkivät uutiset aikakauslehdissä nuoresta ja kauniista neiti Setliffe'stä joka omasta alotteestaan oli vanginnut aseistetun murtovarkaan. Hän oli varma siitä että senlainen herättäisi suurta huomiota.

"Kun saatte tuon tuomionne josta puhuitte", sanoi nainen kylmästi, "tulee teille aikaa ajatella miten tyhmä olette ollut ottaessanne toisen omaisuutta ja uhatessanne naisia ampuma-aseella. Silloin tulee teille aikaa sulattaa nyt saamanne läksyn. Sanokaahan nyt totuus. Ei teillä ole ketään rappiotilassa olevaa ystävää. Kaikki mitä olette kertoneet on ollut silkkaa valhetta."

Mies ei vastannut. Hänen silmänsä olivat kylläkin puhumattomina suunnatut naiseen. Tässä silmänräpäyksessä oli nainen ikäänkuin verhottu häneltä ja hän näki Lännen aurinkoon uponneet lakeudet, missä miehet ja naiset olivat ylevämmät kuin turmeltuneet asukkaat — senlaisina kun hän oli ne nähnyt — Idän kolmasti turmeltuneissa kaupungeissa.

"No, mennään eteenpäin. Miksi ette puhu enää? Miksi ette jatka valheitanne? Miksi ette rukoile vapaaksi pääsyä?"

"Sen kyllä ehkä tekisin", vastasi mies kastellen kuivuneita huuliaan, "ehkä kylläkin pyytäisin vapautta jos…"

"Jos mitä?" kyseli nainen töykeästi, kun mies vaikeni.

"Yritän keksiä muuatta sanaa minkä olette muistuttaneet. Kuten sanottu, ehkä rukoilisin teiltä vapauttani jos olisitte kunniallinen ihminen."

Nainen kalpeni.

"Varokaa", varoitti hän.

"Uskaltaisitteko minut tappaa", sanoi mies halveksivasti. "Maailma on kyllä aika matalalla asteikolla koskapa teidän kaltaisella olennolla on siinä pesäpaikkansa. Mutta niin matalalla se ei vielä liene, että se myöntäisi teille luvan ampua minut kuoliaaksi. Olettehan te alhainen, mutta kaikkein ikävintä on että olette pelkuri kaikessa alhaisuudessanne. Ei tarvita suurtakaan rohkeutta tappamaan ihmistä, mutta te olette sitä vailla. Siinäpä teidän heikkoutenne."

"Ajatelkaahan mitä puhutte", toisti nainen. "Muuten tulee teille ikävyyksiä, sen sanon jo etukäteen. Se saattaa vaikuttaa rangaistukseenne tehden sen joko lievemmäksi tai raskaammaksi."

"On jotain hullusti meidän Herraamme nähden", sanoi mies ilman johdonmukaisuutta, "koskapa antaa teidän vallita. Se on aivan horisonttini yläpuolella mitä hän ajattelee sommitellessaan ihmiskunta-raukalle tuonlaisia kommelluksia. Jos minä olisin Herramme…"

Mies ei saanut puhua lausettaan loppuun, sillä nyt tuli pikentti sisään.

"Puhelin on epäkunnossa, rouva", sanoi sisääntulija. "Täytyy olla joku linjavika, koska en pääse asemalle".

"Menkää herättämään joku palveluskunnasta", käski rouva. "Lähettäkää hänet noutamaan poliisin ja tulkaa sitten tänne takaisin."

Nuo kaksi jäivät taas yksin.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja vastata yhteen kysymykseen?" sanoi mies. "Tuo vastainen pikenttinne puhui jotakin kellosta. Olen valvonnut ylitsenne kissan tarkkuudella ettekä mitään kelloa ole soittaneet."

"Se on pöydän alla, tyhmeliini raukka. Painoin nappulaa jalallani."

"Paljon kiitoksia. Ajattelin juuri nähneeni teidän kaltaiset ennenkin ja nyt olen varma että niin onkin asian laita. Puhuin teille vilpittömästi ja täydellä luottamuksella ja koko ajan te valehtelitte minulle kun itse piru."

Nainen naurahti pilkaten.

"Mennään eteenpäin, sanokaa mitä tahdotte. Tämä on sangen mielenkiintoista."

"Olitte minulle sangen suosiollinen, olitte lauhkea ja ystävällinen ja uskottelitte olevanne hameisiin puettuna vaikkakin astelitte housuissa — ja koko ajan kosketitte jalallanne soittokellonnappulaa pöydän alla. Noniin, sehän on kerrassaan lohduttavaa. Tahdon kernaammin olla köyhä Hughie Luke kymmenvuotisine rangaistustöineen kuin kulkea teidän vaatteissanne. Helvetti on täynnä teidänlaisia naisia".

Tuli hetkisen hiljaisuus. Hän ei ottanut silmiänsä tuosta naisesta, vaan tutkien häntä harkitsi hän päätöksensä.

"Jatkakaa", innoitti nainen. "Sanokaahan jotakin".

"Kyllä, neiti, minä sanon jotakin. Ehdottomasti sanon jotakin. Tiedättekö mitä aion tehdä? Aion nousta tältä tuoliltani ja mennä ovelle. Voisinhan minä ottaa teiltä tuon revolverinkin, mutta ehkäpä te silloin hullaantuisitte ja antaisitte sen paukkua. Revolverin saatte itse pitää. Se on hyvä. Kuten sanoin aion mennä suorinta tietä tuosta ovesta. Ettekä te ammu pistoolillanne. Tarvitaan rohkeutta ihmisen ampumiseen ja sitä ei teillä ole. Pitäkää varanne ja katsokaa että voitte laukaista. Minä en aio tehdä teille mitään pahaa. Menen ulos tuosta ovesta ja nyt lähden."

Katse kiinnitettynä tuohon naiseen siirsi hän tuolin takaisin ja nousi hitaasti. Hana nousi puolitiehen.

Nainen piti sitä silmällä. Mies myöskin.

"Painakaa lujemmin", neuvoi mies. "Vielä se ei ole puolitiessä. Toimikaa, painakaa hanaa ja tappakaa ihminen. Kuten sanoin, tappakaa ihminen, sallikaa hänen aivonsa vuotaa permannolle, ampukaa häneen nyrkkinne kokoinen reikä. Se on: tappaa ihminen."

Hana vaipui nopeasti mutta varovasti. Mies käänsi selkänsä ja meni hitaasti ovelle. Nainen käänsi myös revolverin niin, että se suuntautui miehen selkään. Kahdesti nousi hana puolitiehen ja laskeutui vastahakoisesti uudelleen.

Ovessa kääntyi mies silmänräpäyksen ennen katoamistaan. Hänen huulillaan oli pilkallinen hymy. Mies sanoi hänelle jotakin hiljaisella äänellä. Se kuulosti suurinta halveksumista, se kun oli niin likainen parjaussana ettei sitä voinut ääneen sanoa.