Produced by Tapio Riikonen

SYYN SOVITUS

Murhenäytelmä yhdessä näytöksessä

Kirj.

THEODOR KÖRNER

Saksasta suomentanut Suonio [Julius Krohn].

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1863.

Painoluvan antanut. L. Heimbürger.

HENKILÖT:

Wilhelm.
Klaara.
Konrad.

Teateri huoneena metsäherran talossa. — Seiniltä rippuu metsästysaseita. — Ovia perässä ja molemmin puolin. — Vasempaan ikkuna.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Klaara kehräämässä; Konrad metsämiespu'ussa puhdistelee pyssyä.

Konrad.
Kas, armas vaimoin! täss' on sama pyssy,
Mill' ampujaisissa sain palkinnon,
Kun Buchen'iss' Sun ensikerran näin.
Sun veljellein ol' isäs kihlannunna,
Vaan mielessäni tuntui: tään ma saan!
Sydäntäin tytkytteli aivan niin,
Kuin koska taidon näytteess' ammuin kyyhkyn
Kreivimme nähden haukan kynsistä.

Klaara.
Ma vielä muistan. Wilhelm lähestyi:
"Tuo reima ampuja on veljein Konrad!"
Niin virkkain viittasi, ja tullessais — —

Konrad.
Koht' ihmeen tuliselta tuntui mun!

Klaara.
Kävikös munkaan paremmin? Vai sainkos
Ma suustain kunnon sanaakaan, kun hän
Toi mykän morsiamensa luokses? Eikös
Tulena poskein hehkuneet? Sen hän
Kyll' immen kainoudeks' selitti,
Olipas sala lemmen aamurusko.

Konrad.
Mun nykäis Wilhelm: "Ootkos pökkelö,
Kun hempukalle täll' et virka mitään?
Ethän oo muulloin niukka sanoiltais!" —
Ma reima poikapa hämmästyneenä
Vaan ängitellen nyhdin lakkiain.

Klaara.
Tulipa silloin vuoros ampua.
"Min saanen nyt, se Teille, kaunis Klaara!"
Niin huutain riensit pois. —

Konrad.
Ja kädessäin
Kivääri heilui, sormet vavahtelit.
Kas, silloin tuntui: Klaaran tällä saan!
Käs' lujentuu, ma tähtään vakavasti
Ja aivan kohti luoti lentävi.

Klaara.
Sun toivat riemuhuudoin takasin;
Sa olit voittanut ja palkinnoksi
Sait silkkihuivin.

Konrad.
Sen ma Sulle toin,
Kuin kevättuuli mielin keikahdellen.

Klaara.
Me ensitanssin yhdess' astuimme.
"Kas noita kaksi!" kuului suusta suuhun;
Ma olin pyörtyä.

Konrad.
Mut veljeni
Pois ä'issänsä kääntyi nurkkaanpäin.
Yht'äkkiä Sun tempas joukostamme
Ja väkisin vei pois. Kas mielestäin
Ilo Sun kanssas tuntui paenneen.
Minua metsään ajoi synkeähän;
Jos hänet siellä silloin tapasin,
Suo anteeks' Luoja, ei ois hyvin käynyt.

Klaara.
Hän isää kärtti laittamahan häät;
Ma laps' en tiennyt vastustellakaan;
Niin minut vei hän majakaupunkiinsa, —
Vaan kerran ainoankin nähtyäin,
En kuvaasi saanut mielestäni.

Konrad.
Minunpa sortui mielein iloinen
Ja kuin mun kävi niin, en tiennytkänä.
Isäpä nähden reiman poikansa
Verevät posket riutuin vaalenevan,
Sen tuskan syytä turhaan kyseli.
Sotapa syttyi. Miehes siihen läksi,
Sanoma pian kuului: joukkomme
Kahdest' on voitettu ja Wilhelm kuollut.
Kylähän palausi karkuri;
Hän tiesi: "Wilhelm kaatui!" Kammariinsa
Isäni salpausi itkemään. —
Minäp' en itkenyt, suo auteeks' Luoja!
Ei lempeä meiss' ollut ennenkään,
Ja Sun kun hänen kainalossaan näin,
Ijäksi ratkes side heimoisuuden.

Klaara.
Mun isäs käski tulla luoksehen,
Häll' antamaan ja saamaan lohdutusta.
Ma tulin. Jalkain vavahtivat kun
Talohon astuin, joss' Sun kohtoaisin.
Sa olit arka, yhtä sanaakaan
Rakkaudestas salaa polttavasta
Ei suustas luikahtanut. Isäs jos
Ei kuolinvuotehellaan itse pannut
Ois siunaellen kättä kätehen,
Me vielä salaa huokaisimme! — Nytpä
Ah! kaulahasi kavahdella saan
Ja päälain painaa tätä rintaa vastaan!

Konrad.
Oi armas Klaarain! Milloin aavistin
Niin autuaaksi maassa tulevani! —
Jos unt' ei lie se, kirkastettuna
Jos voipi vainaa tuolta maata nähdä
Ja rakkaittensa onnest' iloita,
Niin Wilhelmikin nähnee liehesuulla,
Kuin haudastansa meille kukkivi
Tää onni tyyni, autuas.

Klaara.
Hän kuoli
Meill' onneksi. Sen Luoja palkitkoon!
Hän oli oiva, josko ankarainen,
En valhekyynelein hänt' itkenyt —
Metsäänkös taas?

Konrad (suorii ulos menemään).
Mun täytyy kultasein!

Klaara.
Palaahan pian?

Konrad.
Hyvin pian!

Klaara.
Kovin kauan
Tok' ellös viivy. Tiedäthän kuin se
Minua peloittaa.

Konrad.
Oi ällös huoli; —
Nyt kerran suuta, sitten hyvästi!

(Lähtee perä-ovesta).

Toinen Kohtaus.

Klaara (yksinään.)

Klaara (huutaa Konradin perään.)
Pidätkös sanas kaunihisti? Kuule!
Jumala kanssas! — Konrad armahain! —
Kuin minua hän rakastaa! — Ah kuinka
Sen hälle palkinnenkaan ikänäin! —

(Ikkunassa.)

Tuoss' astuu hän ja heittää suuteloita. —
Hyvästi nyt! — Jo katos' nurkan taa. —
Kuukautta kolme hänen vaimonaan
Jo olen ollut, enkä totu vielä
Hänettä hetkeäkään olemaan,
Hän kovin armas onkin. — Kammaristain
Ma hänet vielä nähnen. — Koitellaan!
Kyll' laaksossa jo alkaa hämärtyä,
Vaan vaimon silmä vielä selittää;
Ei lemmen tiellä koskaan ole yötä.

(Menee ulos oikealle.)

Kolmas kohtaus.

(Yö pimenee. — Wilhelm valkeassa viitassa
astuu perä-ovesta sisään.)

Oi terve, terve pesä nuoruutein!
Kotinikulta ollos siunattuna!
Ajona hurjain myrskyin maailman
Verissä uinut oon ja tappeluissa. —
Sill'aikaa rikkoi säännöt maailman
Tuo muutos ijänikuinen. Ma nähnyt
Oon la'it vanhat, vallat mahtavat,
Niin monen ihmispolven rakentamat,
Tään ajan järkähtyvän myrskyissä,
Ja hävityksen valtans perustavan
Sukujen raunioille vaipuvain.
Sinäpä muinaisille tavoilleis
Oot uskollinen. Tässä viel' on kaikki
Kuin lähtiessäin. Tämä pyhä on
Perintö paremmilta päiviltä,
Ja myrsky kauhea, mi linnain murti
Komeat patsaat, vahingoittamatta
Tään katon yli kulki matalan. —
(Riisuu viitan päältänsä).
Kaikk' armahani tässä tapaan jälleen.
Isäni ynnä armaan vaimoni. —
Elämän taisteluista palaun
Nyt puhdistettuna. Sen hyvin tunnen
Nyt että olin kovin ankara
Ja valju, äreä, — vaan ajan symti
Sen lauhduttanut ompi valjuutein. —
Nyt syyni kaiken tahdon palkita,
Nyt kaksin verroin olla lempiä!
Ah, lyhyt maass' on aika ihmisen:
Kuin hetki yks se tuntuu riemuisesta,
Tuskallisestap' onpi ikuisuus. —
Tokkos mun tuntevatkaan? — Tää arpi,
Min Ranskan miekka leikkas', oudoks'
On tehnyt tutut kasvot Wilhelmin;
Vaan Klaara tuntee varmaankin. — Kas tuskin
Ma luulinkana kuvansa ett' ois
Niin syvään piirtynynnä sydämeeni.
Vaan luotia kun ympärilläin tuiski
Ja Surma uhkaeli kalvallaan,
Kas silloin oikein tunsin lempeni.
En hengestäni huolinut, sen antaa
Mies oiva riemust' eteen kotimaan;
Vaan mua piti side vahvempi,
Ikävä laimiinlyötyyn onneheni. —
Siit' on kaks' vuotta; kuolleheksi hän
Jo mua luullee, sillä tanterella
Makasin pahoin haavoitettuna.
Voi riemuansa, tervehenä kun
Ja uskollisna hälle kädet vahvat
Taas ojennan! — Ma kuulen askeleita.
Se onkin hän, hän ompi! — Sydämein
Vakaudu! Hyi poika, ole mies!
Olithan miesi muissa taisteluissa,
Älähän vapise nyt riemusta!

(Vetäytyy vähän peremmäksi).

Neljäs kohtaus.

(Wilhelm. Klaara oikeanpuolisesta ovesta, kynttilä kädessä).

Klaara.
Minusta kuului ovi aukeevan.
Olisko hän jo palannut? —

Wilhelm.
Klaarain!

Klaara.
Jumala, mikä ääni!

Wilhelm.
Wilhelmis
Se ompi!

Klaara.
Wilhelm? — Herra Jumalani!

(Nääntyy maahan).

Wilhelm (estäen häntä lankeamasta).
Oi Klaara! Armas Klaara! Minua
Ei kuule hän ja ummess' ovat silmät!
Voi varomattomuuttain! Sen nyt tein!
Kuukausia ma mieltäin valmistelin,
Vaan hällen ilo ukkoisnuolena
Armahtamatta säihkyi sydämmehen! —
Mut kas, jo tointuu jälleen! Kiitos Luojan!
Oi Klaara! armas vaimoin suloinen!
Ma Wilhelm oon, se kuolleheksi luultu.
En aavistanutkaan ett' äkkiriemu
Sydäntä hellää niin vois runnahtaa!

Klaara.
Voi Wilhelm, Wilhelm!

Wilhelm.
Tyynny kultani!
Täss' olen luonas jälleen! — Haaveihini
Ma kaaduin alla Ranskan miekkojen,
Vaan taito lääkärin mun saattoi henkiin.
Mu' yli Reinin vietiin vankina;
Kuukaudet pitkät nääntyen siell' istuin,
Sikskunnes uskaljaasti karkasin,
Ja kotimaahan pääsin armahasen. —
Täss' olen nyt! — Mit' ihastellut siellä
Oon unissain, se onni astuvi
Suloisna totena nyt eteheni,
Ja ilokyyneleitä silmistä
Valuvi uskollisen vaimoin, joka
Ei tätä vielä uskois onnea. —
Oi virka miss' on isä? —
(Klaara osoittaa taivaasen).
Jumalani!
Voi ymmärsinkös? — tuolla? — Kuollut? — kuollut? —
Ah itaraks' en saakaan elämää
Ma moittia, sill' ammoin isän päässä
Jo tukka vaaleni, jo lähteissäin
Hän horjui hautaan päin, vaan kuitenkin
Sen tuskin käsitän! — Ah kuollut! — kuollut!

Klaara.
Voi Wilhelm!

Wilhelm.
Ensin salli isällein
Mun kyyneleitten maksaa pyhä velka,
Ja sitten vasta lemmen onnea
Saan nauttia. — Nyt sinne tahdon mennä,
Miss' ukko aina istui, viimeisen
Miss' antoi mulle siunauksen. Siellä
Ma vainajata tervehdin. — Vaan sä
Pysyös tässä; anna yksinäin
Mun olla. Huoahusta Sun on tarvis,
Miessydämmenikin kun vapisee.
Oi itke vaan! sull' ilokyyneleitä
Vaan onkin; munpa silmäni,
Se vuotaa haikeamman huolen vettä.
Oi vaimoin uskollinen! Pian viihtyy
Taas mielein.

(Lähtee pois vasemmalle).

Klaara.
Vaimo uskollinen! Ma
Veljensä vaimo! — Herra Jumalani!
Kuin oletkaan nyt minut hyljännyt!

(Lähtee pois oikealle).

Viides kohtaus.

Konrad (perä-ovesta).
Nyt työ on tehty! Kahta sulommalta,
Työst' ahkerasta tullen, tälläinen
On ilta maistuva. — Ah parempaa
Mit' avarassa onkaan maailmassa,
Kuin omatunto puhdas rinnassa
Ja Klaaranmoinen vaimo kainalossa!
Kun väsyneenä päivän vaivoista
Ma illall' astun kotikultahani,
Hän sylihini kiitää iloiten,
Mull' autuaalle suuta suikkajavi,
Kaikk' otsan kurtut silittävi pois;
Hän toimissansa riisuu selästäni
Kontinkin raskahan ja pyssyn tempaa,
Samettilakin painaa päähäni;
Koht' olen kotivaatteissani jälleen;
Hän sitten kiikkuu istuin polvillain.
Me puhelemme rakkaudestamme. —
Ken uskonutkaan olis että niin
Puhelemista siit' ois kauvan! — Missä
Hän viipyneekään nyt? — Hän varmaan keittää
Nyt mulle iltalientä väkevää.
Se armas vaimo! — senpä oikein tein,
Kun tänne käskin Bömin soittoniekat.
Kuink' ihastuin hän säikähtyvä on,
Kosk' ikkunasta soitto äkkiään
Heleä kuuluu. Sitten sylihini
Ma häntä hehkuvasti likistän,
Ja lemmen ynnä soiton hekkumaan
Yö hiljaan peittää kaksi autuasta. —
Tuoss' on hän.

Kuudes kohtaus.

Edellinen; Klaara oikeanpuolisesta ovesta.

Konrad.
Klaara armas, suloinen!
Kas! sanain oon ma pitänyt ja työni
Jo tehty on. Tään päivän kaunis loppu
Me lemmen puhein viettäkäämme. Niin
Tänään on mielein autuas, niin lämmin,
Kuin häittemme ois vuosipäivä nyt.
Sen itsellemme voimme kuvitella.
Tehkäämme niin! Hääjuhla ikuinen
Avioliitto oiva onkin. — Vaan
Näenkös oikein? Tulvillaan on silmäs!
Jumalan tähden virka, mi Sun on?

Klaara.
Voi riemus raatelevi sydäntäin; —
Ah, Konrad, mieltäs karkaise! ja heitä
Mit' onnesta ja riemust' elämän
Unessa näimme, myrskyyn maailman.
Sydämmestäsi verta vuotavasta
Repäise muisto hetkein autuain;
Sydämestäsi pyyhki uskollinen
Kuvanikin! Ma sult' oon kadonnut:
Eloss' on Wilhelm! —

Konrad.
Wilhelm? Elääkös?
Ei, se on mahdotonta! — Saalfeldissa
Hänet on Ranskan miekka kaatanut;
Sanoma perätöin Sun säikähytti!

Klaara.
Wilhelmi elää.

Konrad.
Ei:

Klaara.
Hän täällä on
Ja minä hänen vaimonsa!

Konrad.
Hän täällä!

Klaara.
Hän tuossa kammarissa itkevi
Isäänsä maasta eronnutta.

Konrad.
Siellä!
Se mahdotonta on! — Sen haahmon Sulle
Vaan sairas mieli kuvitellut on.
Hän makaa haudass'.

Klaara.
Ei, hän elää! elää!
Kas täss' on viittansa. Se totta on,
Ei unta. Kadonnut sä olet multa!

Konrad.
Ei kaikkein pyhäin kautta! Vaimoni
Sä olet! Luoja minkä yhteen liitti,
Sit' eroittaa ei saakaan maailma! —

Klaara.
Siteemme purkaa side vanhempi!

Konrad.
Ei, sanon minä kautta Jumalan!
Hän kanssain taistelkohon onnestani,
Hän taikka ma! —

Klaara.
Ah Konrad, veljeshän
Hän on. Yks' äiti Teit' on kantanunna!

Konrad.
Mun veljein! Veli! — Luojani! —
Ah hirveää on taivaan suloimmista
Unista tämmöisehen totehen
Helvetinlaiseen herätä! — Ei jaksa
Tät' ihmissydän kantaa! Maahan tää
Sydämen koko urheuden sortaa,
Ja luonto tähän kariin rikkouu!

Klaara.
Ah malta mieltäs! —

Konrad.
Koski hillitse,
Kun kallion se jyrkält' alas syöksyy!
Kylmäksi tuli käske! Viihdytä
Vienoksi tuuloseksi myrsky, kun
Sun ympärilläs ulvoo raivossansa
Ja kaikkein sydänjuurta säikyttää! —
Mun malttaa mieltäin'? — Sana mieletöin!
Jos vaan ois hengen vaara, josko onni
Maallista, turhaa ryöstäis tavaraa;
Vaan Sinut, Sinut! — Ei, sen kuulkoon taivas!
En tahdo viihtyä, en mieltä malttaa!
Velvollisuunna täss' on epäilys;
Epäillä tahdonkin! Ken lohdutusta
Anovi tämmöisiin on heittiö!

Klaara.
Jos mua rakastat, oi mua kuule!
Olishan mahdollista, Wilhelmi
Ett' oikeudestansa lempehein
Sull' luopuu, kun saa kuulla — —

Konrad.
Oletkos
Sa hullu? — Luuletkos ett' yksikään
Niin tuhmast' onnens antais alttihiksi? —
Kun taivas löytty on, ja portti kun
Jo paratiisin aukeaa, ei muu kuin hullu
Ne kiinni paiskoaisi jällehen.
Sen uhrin verralla min veljen kiitos
On maksava? Ja millä laajakaan
Maailma aarteineen vois korvata
Autuuden tuhlatun? — Ei millään, millään! —

Klaara.
Lujasti luottaa Wilhelm minuhun.
Hän ilon helmiksi ne vedet luuli,
Mit tuska puserteli silmistäin.
Vapaasti tunnustaa mun anna kaikki;
Hän ompi veljes, hän sun armahtaa. —
Vaan nyt, ma rukoilen sen, häntä vältä!
Nyt kohtaaminen oisi hirveä,
Kun veri hurja kiehuu suonissanne.
Jos mua rakastat, niin vältä nyt.
Isäsi poika en hän.

Konrad.
Vahvimmatkin
Sitehet veren lempi katkaisee; —
Sukulaisuutta se vaan ompi, lemmen
Min liitti luote jumalallinen.
Sun sydämeis niin löysin heimokseni,
Ja vaikka myrskyyn koko maailma
Hukkautuisi, sinussa ma riipun,
Ei helvettikään Sua ryöstää saa!

Klaara.
Niin vähässäkös Sulla arvoss' on
Sanani, tuskain, ett'et mieles hurjan
Tulistuessa huoli ensinkään
Mit' anelevi Sulta vaimo-parka?
Mun ensin anna hälle puhua,
Sä karkaa metsän yöhön, siellä pauhaa,
Niin tyynempänä kohtaat veljesi. —

Konrad.
No olkoon niin! Ma kaiken miehuuteni
Sydämen perimmistä säilyistä
Kokohon haalin. Mutta, Jumal' auta!
En kauan malta. Tee vaan joutuisaan.
Ma kauhistun kun ajattelen että
Hän Sua halailee, hän vaimoni
Saa poskiin painaa huulet huoralliset!
Tee kiireesti! Sen Sulle neuvon, jos
Et mua tahdo hurjaksi ja että
En unhottaisi ihmissääntöjä.

Klaara.
Nyt joudu! hän vois tulla.

Konrad.
Herran haltuun!
Jo lähden.

(Hän lähtee. — Klaara rientää perään ja kavahtaa
hänelle kaulaan).

Klaara.
Konrad!

Konrad.
Armas vaimoni!
Sinustakos ma luopuisin? — Ei helvetissä!
Ma ennen heitän henkeni kuin Sun!

(Lähtee perä-ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Klaara yksinään.
Se kuitenkin Sun täytyy Konrad-parka!
Me oomme uhrit, oomme syylliset.
Se hyvä Wilhelm, vakavasti luottain
Uskollisuutehein, on palannut;
Sen luottamuksen ansaita ma tahdon. —
Yks mullen armas sydän särkyvi —
Hän sylin luottamuksess' ojentavi,
Ma luottamuksen maksan pistolla! —
Mill' olen vainos nostanut, oi Luoma,
Kun kaiken tuskakuorman elämän
Sälytät hellän sydämeni päälle?
Mit' olen, Lempi, vastais rikkonut,
Kun tämän hirmusodan keskeen syöksit
Mun surmantuojaksi, sentähden veljet
Vihaavat veljiään, — ja vaimona,
Voi hirmua! ma olen kummankin. —

Kahdeksas kohtaus.

Edellinen, Wilhelm vasemmalta puolelta.

Wilhelm.
Oi armas vaimoni! — nyt tyyntynyt
On mielein, ensituska viihtynynnä;
Nyt muiston hellät kyynelehet vaan
Valuvi silmistäin. — Ne anna vuotaa!
Niin ennen unhotetun velkani,
Niin laiminlyödyn lapsilemmen maksan.
Tää kotiintulon ilta kokonaan
Vaan pyhitetty olkoon vainajalle. —
Nyt kerro kuin hän kuoli; vieläkös
Mun siunas? Muistikos hän Wilhelminsä?
Oi virka!

Klaara.
Sun jo kauan edelleen
Hän luuli mennehen, ja ilomielin,
Tuoll' autuasta poikaa kohtaamaan,
Hän läksi.

Wilhelm.
Voi, hän siinä kovin pettyi!

Klaara.
Ah pettyi!

Wilhelm.
Pettynythän minäkin
Oon rohke'issa toivossain. Vaan enpä
Olekaan pettynyt! Sun kuitenkin
Tapasin, vaimoin uskollisen! muuta
Mit' itaralta onnelt' odottaa
Ma taisinkaan?

Klaara.
Hän särkee sydämeni.

Wilhelm.
Isäni koti, henki vainajan
Min läpi puhaltaisi vielä, toimes
Tuo hiljainen, mi joka nurkasta
Tään katon matalaisen alla tuntuu,
Eikös se enemmänkin ole kuin
Voin odottaa, kuin unelmissakana
Voin suloisinta totta kuvata?

Klaara (itsekseen).
En saa nyt vaiti olla. —

(Ääneen).

Wilhelm kulta!
Ah, kaikk' ei niin kuin toivot olekaan.
Iloiset miettehes kuvastelevat
Vaan omaa sulle tyyntä sydäntäis;
Mut aika, onni unet hajottaa
Sulohisimmatkin. Siis ole miesnä,
Lujana oo, kun tosi herättää.

Wilhelm.
Mitä nyt kuulla saankaan? Mitä. — Mutta —
Ei, Klaarani, ei tänäpäivänä,
Et nyt! Mun uskoss' anna pysyä!
Mi sanomist' on, virka huomenna;
Suloista untain tänäpänä sääli!

Klaara.
En, Wilhelm, saa, en saa! — sult' armotta
Ma revin rikki peittehen, — mun täytyy! —
Sun veljes Konrad — —

Wilhelm.
Sua onkos hän
Pahoittanut tuo heittiö? — Niin Hiisi vieköön!

Klaara.
Ei Wilhelm! Ei hän mua milloinkaan
Oo pahoittanut; aina lempeästi
Kuin veli kohdellut.

Wilhelm.
Se kumma on.
Mi mulla armasta, hän vihas aina. —
Vaan missä viipyy hän?

Klaara.
Hän metsäss' on. —
Sä väärin luulet häntä; Kovin itki
Hän sua — —

Wilhelm.
Hänkös? Mua naurattaa —
Hän ainoo ihminen on maailmassa,
Jon kanss' en koskaan ole sopinut.
Ma mihin tulin, läksi hän, ja aina
Pidimme eripuolta leikissäi;
Kadotus toisen oli toisen voitto. —
Hänestä ällös puhu! Illan tään,
Tään koko julman pilaat, veljeäni
Kun mainitset.

Klaara.
Voi Herra Jumala!
Niin syväänkös on miesten rintahan
Tuo viha juurtunut, min nuoruus kylvi,
Kaikk' että hellät tunteet pakenee? —

Wilhelm.
Ah vaikene jo! — Sua raukaisevi.
Kas kyyneleitä kiiltää silmistäis
Ja rintas riehuu rajusti. — Oi sääli
Tok itseäis! Kuin kieltääkänä voit
Mult' ensipyyntöäin? — Ei sanaakaan
Hänestä enempää! ja huomenna
Sa salautes virkat tyynempanä.

Klaara.
Ei, nyt, nyt juuri! Etkös näekään
Kuin sydäntäni tuska ahdistavi?
Se täytyy virkkaa sana hirmuinen;
Se kolminaiseen ihmisonneen koskee, —
Sydämen toivoon kahden rakkahani. —
Ah kuule, minä olen —

(Vaipuu uupuneena maahan).

Jumalani! —
En jaksa enää! Silmäin tummenee —
Jumala armahda! —

Wilhelm.
Hän vaipuu! kuolee! —
Voi armas! — toinnu! Myrsky hirmuinen
Sinussa raivonnee, järkähytellen
Rajusti sydänjuuriasi. — Ah!
Hän herää! — Klaarain armas! — Yksi hetki
Suo rauhaa itsellesi. — Anna vaan
Vavahtelevan henkes ruumihinsa
Verevän kaikki voimat ponnistaa,
Ett' tässä taistelussa voiton saisi. —
Paneu vuoteellesi. — Suoniais
Pudistelevi tauti. —

(Peittää hänet viitallaan).

Tämä viitta
On lämmin; hyvin siihen kääriy!
Koe nyt nukkua, kun heräät sitten,
Sanomaa hirveät ma kuultelen. —
Suo siks' itselleis ja muille rauhaa. —

Klaara.
Ah! ijäksi jos voisin nukkua! —
Ma oon niin heikkona, niin uuvuksissa! —
Ma tuskin niin kuin muulloin kykenen
Koroittaa ääntäin. —

Wilhelm.
Vaiti armas kulta!
Nyt nuku sikeään! ja unonen
Sydäntäs hyväelköön hempeämmin,
Kuin sua kohtelevi elämä.
Nuku nyt suloisesti, vaimoin armas!
Ah Jumalani unta siunaos
Tään hellän sielun, peitä suloisilla
Näöillä kauhea tuo salaisuus,
Mi sydäntänsä kipeätä kalvaa. —
En sitä voi, en tahdo arvata;
Liianhan aikaiseen tuo paha päivä
Valennee itsestäänkin! — Nukkuneen
Hän näyttää. — Luoja! se ei ole unta!
Sulkeunut on henki, rintakaan
Ei kohoa! — Voi Klaara, Klaara! — Niinkös
Eroat luotain jäähyväisittä? —
Voi Jumala! Hän makaa tainnoksissa
Kuin kuolevainen. Mistä avun saan?
Ah mistä, mistä? minä onnetoin!

(Menee kynttilä kädessä ulos vasemmalle).

Yhdeksäs kohtaus.

Yöllä. Klaara makaa sohvalla; Konrad tulee perä-ovesta,
salalyhty kädessä.

Konrad.
Kaikk' onpi hiljaa — minussapa raivoo!
Kaikk' elimeni, säikähdyksissään
Täst' onnen sallimasta kauheasta
Nyt sydämessäin kammoin riehuvat!
Itsekin Luoma kummastellen itkee
Omoa kavaluuttaan, kauhistuin
Sodasta veljien. Voi Jumalani! —
Pitikös siksi tulla? — Täytyikös
Niin herätäni lemmen unelmista? —
Mi tuossa liikkui? — Miksi vapisen
Tuon viitan nähden? Mitä verisiä
Näköjä ympärilläin hiipivi? —
Mit' on sun, Konrad? — Äl' oo arka, poika!
Mit' onkaan tästä? — Hän on veljes, on
Sun ystäväkses luotu. — Ystäväksi? —
Eikös oo Klaara hällä vaimona?
Ja me, me olisimme veljeksiä?
Ei milloinkaan! Jo taasen liikkui — Konrad!
Makaaja niin jos sua säikyttää,
Kuin valvovalle tohdit vastata? —
Vaan miksi valvoa hän tarvitseekaan?
Saishan se maata, — maata. — Herra laupias
Suo kaikki rakkautes rintahani,
Ettei tuo vihan hirmuhaltia
Himoa veren saata sydämeeni. —
Hän maata vois, — ma oisin autuas! —
Hän maata vois, ja Klaara oisi vaimoin! —
His, vaiti, vietttelijä sydämein!
Sinulta piru taivaan viekoittaa.
Se vanha kärme on! — sit' ällös usko!
Oi sydän tartu kiinni Jumalaan! —
Hän ainoa on veljein! Itkein äiti
Hänenkin toivoi onneen syntyneen. —
Ei mua oo hän rakastanut koskaan; —
Hän verikourin riisti autuuden
Mun sydämestäin rikki sorretusta; —
Vaan äitin tähden, joka molemmat
Meit' imetteli yhtä hellin lemmin, —
Ma unhotan nyt, pistos rohkea
Ett' aukaiseisi mulle taivaan portit.
Hän päättäköön — jos ei hän luovu, niin
Onhan tuo keino mulla, jolla urho,
Mi haudan teljet tohtii ruhdaista,
Tien raivaa tuskan korvest' itselleen.

(Heleä iloinen metsälaulu tärähtää hurjin sävelin).

Mitäs se on? — Ah Jumalani! — Tästä
Sävelten ryöpyst' ai'oin herätä
Omani rinnalla, ma tahdoin näillä
Sävelten riemuhuudoill' uudestaan
Hää-yön pyörryttäväiset houraukset,
Ens' innostukset lemmen henkiin nostaa. —
Ja nyt? Maan madoks' sorrettuna nyt
Ma seison täss' ja lemmen nautinnon
Päihdyttäväisen sijasta nyt pauhaa
Minussa epäilyksen jyrinä. —
Sävelet toisiaan kuin syleilevät,
Kuin sointukäsin hekkumallisesti
Halaelevat! — — Missä oisinkaan
Nyt taivahassa, jos ei haahmojansa
Ois hauta oksentanut, jos ei hän
Ois Tuonelasta tullut, elämäni
Autuutta murhaamaan? — Hah! — Kuule kuin
Tuo soitto kutsuvi, kuin kiihkeästi
Sydäntä lempiriemuun yllyttää!
Ja nauttimatta tässä seison; multa
On paratiisin portti teljetty! —
Wilhelmkös nauttia sais ahnehesti,
Kun minä nälkään näännyn? Rinnassa,
Joss' autuus mulle kukki, huulten hehkun
Hänkös sais suuteloilla apattaa? —
Ei helvetissä! sitä hän ei saa,
Vaikk' autuuteni siitä täytyis antaa! —
Sävelet, ymmärränkös Teitä? — Rohkeutta! —
Pois valo! sydän arka laimentaa
Vois käden rohkeutta, tutut kasvot
Kun näkisin. — Pois valo, pois!

(Panee lyhdyn kiini).

Huh, yö
Kuin kammottaa! — Hei, riehu, soitto, riehu!
Vastustavaista mieltä päihdyttäin,
Kiihoita mua tähän verityöhön.
Maailman kruunuja ken tavoittaa,
Parhaansa uskaltakoon parahasta.

(Hän tempaa metsäpuukon tupesta, viskauu Klaaran päälle
ja pistää häneen).

Klaara.
Ai! auta, auta! —

Konrad.
Petos helvetin!
Mik' ääni!

Klaara.
Auta! Murhaa!

Konrad (syökseyy avatulla lyhdyllä hänen päälle).
Jumalani!
Ma oman vaimoin olen murhannut!

Klaara.
Ah Konrad! Konrad!

Kymmenes kohtaus.

Edelliset; Wilhelm kynttilä kädessä
vasenpuolisesta ovesta.

Wilhelm.
Avuksi ken huutaa?
Voi Klaara! Klaara-kulta! — Kuka on
Tään julman veriteon tehnyt?

Konrad.
Minä!

Wilhelm.
Sun nielköön helvetti! — Sä murhamies!
Sa kirottu! — Tämmöistä hemmukkaista! —
Tät' ainoon veljen aarrett' ainoaa! —

Konrad.
Hän enemmänkin oli mulle — oli
Mun vaimoni! —

Wilhelm.
Sun vaimos! — Kaikki, Hah!
Nyt kauheasti mulle selviää!
Tää puukko tavoitteli?

Konrad.
Sinua! —

Klaara.
Voi Luoja! —

Wilhelm.
Hirmuteko mahdotoin! —

Konrad.
Majahan meille, Luoma kauhealla
Vihalla astuu! — Klaara! kultani!

(Hän kallistuu Klaaraan).

Wilhelm.
Pois! tätä ruumist' älä saastuta! —
Pois murhaaja! Mun vaimoni on hän! —

Konrad.
Sun oli hän, nyt minun; murhalla
Ma hänet sain! ma oman sieluni
Hänestä maksoin!

Wilhelm
Poijes tästä herja!

Konrad.
Ei milloinkaan! En morsiamestani
Murhalla äsken kihlatusta luovu. —
Säveltä kuuletkos? — Hääriemua
Se on; häät meille perkele nyt pitää!

Klaara.
Sull' anteeks' suokoon Luoja!

Wilhelm.
Murhamies!
Pois! — Älä vaimoraukan haikeata
Nyt myrkyttele erohetkeä!
Pois tästä!

Konrad.
Turhaan! Tästä paikasta
Ei mua helvettikään voiminensa
Voi siirtää, vaikka henkein menköön. — Tään
Maantilkun uskallatkos verell' ostaa? —
Kas, tuolla mulle taivas sulkeuu;
Tää iloin viimeinen on, viimeinen! —
Ei oikeutta Sulla vaimohoni
Oo murhattuun.

Wilhelm. (Tempaa pyssyn seinältä ja laukasee Konradiin).
Niin mene helvettiin! —

Konrad.
Jumala mua armahtakoon!

(Vaipuu polvilleen).

Klaara (Panee kuollen kätensä hänen päälle).
Amen!

(Huikeasti riemahtava ja sitten vaikeneva torven soitto).

Esirippu lankee.