The Project Gutenberg eBook of Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844, by Mauno Rosendal

I. "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä Sanomia".
II. Vanhan puutarhurin kirjeet.
III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.
IV. Kalajoen käräjät (1838-1839).
V. Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.
VI. Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.
VII. Turun tuomiokapitulin päätös Östringin ja Kalajoen
pappien käräjäjutussa.
VIII. Kalajoen käräjäjutun loppu.
IX. Östringin oikeusjutun jatkoa.
X. Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan
vastaan.
XI. Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen
K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.
XII. "Evangeliskt Veckoblad".
XIII. Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden
riveissä vuoteen 1840.
XIV. Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.
XV. Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842.
Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.
XVI. Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.
XVII. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
XVIII. Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.
XIX. Herännäisyys Turun pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.
XX. Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.
XXI. Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.
XXII. Ajan saarnatapa ja heränneet papit.
XXIIII. Uusia vainoomishankkeita heränneitä vastaan.
XXIV. Herännäisyyttä arvostelevia kirjoituksia vuosina 1841-1844.
XXV. Hedbergiläisen riidan alku.
XXVI. Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.
XXVII. Jälkikatsahdus.

"Seisomme nyt Suomen nykyisen kristillisyyden rakennuksen edessä. Jos vain pintapuolisestikin sitä katselemme, huomaamme helposti, että sitä tuskin voi korjata. Miltä näyttää sitten tämä rakennus? Näemme siinä suuren yleisön tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä, uneliaisuutta, väärinkäsitystä, ylönkatsetta, syvään juurtuneita ennakkoluuloja. Ja tuossa kansalaistemme suhteellisesti pienessä joukossa, joka pitää huolta autuudestaan, huomaamme suuria erehdyksiä, Kristuksen etsimistä kammioissa ja erämaassa, pyrkimistä sovinnon osallisuuteen itsetekoisilla ulkonaisilla ja sisällisillä parannuskeinoilla, itsevanhurskautta, levotonta pyhityksen tavottelemista ja siihen luottamista ilman sitä ennen tapahtunutta vanhurskauttamista y.m. ja syrjäyttämällä autuuden elävää Kristuskalliota. Semmoinen on rakennus. Sen korjaaminen olisi vanhan vaatteen paikkaamista uudella tilkulla. Se on revittävä ja uudestaan rakennettava. Kuinka tässä on meneteltävä? Mielipiteeni on, että kristinuskon kaikki totuudet ovat vapautettavat siitä kuonasta ja pimeydestä, johon ne ovat joutuneet. Hellällä ja hoitavalla kädellä tulee meidän vetää valkeuteen kaikki tietämättömyyden ja kevytmielisyyden synnyttämät, menneiltä ajoilta perityt sekä yleiset että yksityisten ennakkoluulot ja näyttää ihmisille, millaisia ne ovat evankeliumiin verrattuina. Emme saa kirjoittaa sanaakaan, säilyttääksemme ihmisten suosiota, emmekä kiertämällä puhua mistään totuudesta, vielä vähemmän vaitiololla sitä syrjäyttää, siten säästääksemme mielipiteitä, joihin ihmiset ovat tottuneet. Asettukaamme vanhurskauttamisoppia peräytymättä puolustamaan; se olkoon meille kaikki kaikessa. Jesus Kristus on esitettävä tienä, totuutena ja elämänä, syntisten ainoana auttajana. Lähin seuraus tämmöisestä päämäärän alituisesta silmällä pitämisestä on oleva sisällinen eripuraisuus heränneitten kesken, tahi oikeammin heränneitten ja meidän välillä. Emmehän voi kieltää, että moni heistä on muodostanut itselleen ykspuolisia mielipiteitä ja vanhurskauttamiseen ehkä sekoittanut töitä y.m. He eivät olisi ihmisiä, jolleivät olisi sangen taipuvaisia itsevanhurskauteen. Mutta me emme ole, mitä meidän tulee olla, ellemme rakkauden äänellä puhu heille Jumalan karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin, ja veljen kädellä osoita heille häntä" [Akiander VI, 245-246.]

Näin kirjoitti tammikuussa 1836 Jonas Lagus J. Fr. Berghille "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengelliset sanomat" nimisten aikakauslehtien ilmestymisen johdosta, joiden toimittamiseen he muiden heränneitten pappien avustamina vuoden alusta olivat ryhtyneet. Selvä ohjelma. Aate yksin, ei mikään muu, ohjaajaksi, yksin jumalallinen totuus, Jesus Kristus keskustana, silmämääräksi. Berghin kanta oli sama, mutta hänen luonteensa oli toisenlainen. Ja hyvä oli, että niin oli laita, sillä muussa tapauksessa olisi silloinen sensuuri pian tehnyt lopun koko hankkeesta.

Vaikea oli näiden lehtien toimittaminen jo siitä syystä, etteivät Lagus ja Bergh olleet tilaisuudessa tapaamaan toisiansa. Kirjeet heidän välillään viipyivät matkalla noin kolme viikkoa, lehdet tarkastettiin Porvoossa ja painettiin Helsingissä, muista ja vielä suuremmista vaikeuksista puhumattakaan. Mutta innostus asiaan ja toimittajani keskinäinen rakkaus voittivat kaikki esteet.

Jo joulukuun alussa 1835 lähetti Lagus J. I. Berghille, joka Helsingissä valvoi toimituksen juoksevia asioita, [Kert. (1896) rovasti N. G. Arppe y.m.] muutamia kirjoituksia lehteen. Ne viipyivät matkalla niin kauan, ettei hänen "Uudenvuoden tervehdys", [Akiander VI. 245.] joka silminnähtävästi oli aiottu yleisölle lyhyesti, muutamin rohkein piirtein ilmaisemaan "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisten sanomain" kantaa ja tarkoitusta, tullut julkisuuteen. Laguksen sujuva kynä oli taitava varsinkin tuommoisia piirteitä muodostamaan, ja jonkummoisella pettymyksellä kaipaamme juuri tämänkaltaista kirjoitusta lehden ensimmäisessä, tammikuun 8 p:nä 1836 ilmestyneessä numerossa. Semmoinen "tervehdys" olisi muotoonkin nähden paremmin sopinut nuorta herännäisyyttä elähyttävien aatteiden tulkiksi, kuin se sävyisä, osaksi viralliseen ulkoasuun pukeutunut kirjoitus, jossa toimitus ilmoittaa lehdelle annetusta ilmestymisluvasta sekä lyhyesti tekee selkoa sen suunnitelmasta. Tämä henkii kyllä elävää kristillisyyttä ja ainakin siinä kohden ilmaisee se uuden, valoisamman ajan koittoa Suomessa, että siinä ensi kerran julkisesti puhutaan hengellisen äänenkannattajan tarpeellisuudesta maassamme, vaan enemmän sopisi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa vaatia toimituksen ensimmäiseltä kirjoitukselta, se kun sitäpaitsi silminnähtävästi on lähtenyt J. Fr. Berghin kynästä. Oudolta tuntuu myös, varsinkin ensimmäisen vuosikerran alkupuoliskoon nähden, alkuperäisten kirjoitusten harvalukuisuus. Paitsi mainittua kirjoitusta sisältää lehden kolme ensimmäistä numeroa yksinomaan käännöksiä ja otteita ulkomaan sanoma- ja aikakauslehdistä ilman että edes niitä valitessa kylliksi on pidetty silmällä sitä käytännöllistä kristillisyyttä, jonka herättäminen kuitenkin oli lehden päätarkoitus. Lähetystoimenkin alalla, johon heränneet papit ja heidän kauttansa herännyt kansakin alusta alkaen kiinnittivät huomionsa ja jonka aatteen toteuttamiseksi moni heistä auliisti uhrasi pienet säästönsä, löytyy lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, samoinkuin seuraavissa, yksinomaan Tukholmassa vuodesta 1834 ilmestyneestä "Missions-Tidning" nimisestä kuukausilehdestä sekä muista ulkomaan sanomalehdistä lainattuja kirjoituksia ja kertomuksia. Väärin olisi vaatia, että "Tidningar i andl. ämnen" ja "Hengellisten sanomain" olisi pitänyt tässäkin suhteessa olla tienviittaajina muille sanomalehdille, joiden toimittamisessa, oman maan oloja syrjäyttämällä, yleisesti noudatettiin samankaltaista menettelytapaa, vaan kun ainakin yksi toimittajista, Jonas Lagus, tämän kysymyksen suhteen selvään edusti toista kantaa, sopisi odottaa, että toimitus enemmän olisi noudattanut hänen mielipiteitään. Pari esimerkkiä. Alusta alkaen ja sittemmin tuon tuostakin oli lehteen otettu kirjoituksia hurskasten sielunpaimenten ja muiden kristittyjen viimeisistä hetkistä. Näiden kirjoitusten sisällys oli kyllä poikkeuksetta sopusoinnussa elävän ja itsekieltävän kristillisyyden kanssa ja siis omiaan tukemaan herännäisyyden taistelua kaavakristillisyyttä vastaan, vaan paljoa suoranaisemmalla tavalla olisi lehti voinut toteuttaa tätä tarkoitusta. Tämän lisäksi on huomattava, että kysymyksessä olevat kertomukset vielä aivan alkuperäisellä kannalla olevan suomenkielisen lukijakunnan mielestä epäilemättä monesti tuntuivat oudoilta, ne kun melkein kaikki olivat syntyneet vieraissa maissa ja käsittelivät ventovierasten henkilöiden elämänvaiheita. Tapahtuihan Suomessa hengellisellä alalla juuri niinä aikoina niin paljon huomattavaa, ettei Laguksen kertomuksen hänen omasta kääntymisestään (I osa, 257) aineiden puutteen tähden olisi tarvinnut jäädä laatuaan ainoaksi. Ja tämäkin kertomus ilmestyi ainoastaan ruotsinkielisessä lehdessä, ei "Hengellisissä sanomissa". Laguksen käsitys asiasta näkyy muun ohessa hänen huhtikuussa 1836 J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun mielestäni olisi hyödyllistä supistaa uskovaisten viimeisiä hetkiä ja esimerkkiä rohkeudesta kuolinhetkellä y.m. käsitteleviä kirjoituksia ja antaa semmoisten vain silloin tällöin esiintyä kaskujen ja pienempien kertomusten sijalla. Käytännöllistä elämää koskevien ja suoranaisesti opettavien kirjoitusten julkaiseminen on pidettävä pääasiana. Toivon ettei semmoisia tulevaisuudessa puutu, jos minun mielipiteeni ja esitystapani saavuttavat hyväksymistä. Muidenkaan apua ei meidän tarvinne kaivata". [Akiander VI, 248.] Samasta kirjeestä näkyy, että Bergh ei ollut taipuvainen lehteen ottamaan erästä Laguksen hänelle lähettämää, Malmbergin kirjoittamaa kirjoitusta. Tästä kirjoituksesta, johon Malmbergin ennen (I osa, 317) mainittu väittely "Helsingfors Morgonbladet'issa" lienee antanut aihetta, [Kert. (1896) past. J. Hemming.] kirjoitti Lagus: "Kirjoitus Kajaanilaisista sisältää kyllä väittelyä, mutta mitä on kristinusko muuta kuin väittelyä koko ihmiskuntaa vastaan? Eihän siinä ole katkeria eikä loukkaavia lauseita, ja pitäisihän ajattelevan yleisön saada kuulla ajattelevan miehen ajatuksia asiasta, joka ei ole mikään pikkuseikka. Kirjoita siis lyhyt, taistelun syytä ja sen vaiheita näihin asti ilmaiseva alkulause ja toimita kirjoitus sitten ensi tilassa lehteen. Siten saamme luultavasti myöskin lupaavan aputoimittajan". Mutta kirjoitus jäi kun jäikin lehteen ottamatta. Pääsyynä, ehkä ainoana, olivat silloiset paino-olot, joiden monet karit Bergh, ollen maltillisempi ja väkirynnäkköihin haluttomampi, näki selvemmin kuin Lagus. Sitäpaitsi asui hän lähellä Porvoota ja oli tilaisuudessa neuvottelemaan asianomaisten kanssa. Berghin silloiset sisälliset ahdingot ja kiusaukset, joita lisäämässä oli jonkunmoinen häälyväisyys Ruotsalaisen ja Renqvistin kannattajien välillä jatkuvien riitojen johdosta, näkyvät myöskin lamauttaneen hänen tarmoaan ja tehneen hänet haluttomaksi pukeutumaan taisteluasuun. Jonkunlainen levottomuus sen johdosta, että maailma yhä kuuluvammin alkoi soimata herännäisyyttä lahkoksi, lienee myöskin painaneen hänen mieltään. Toisin arvosteli Lagus asemaa. Hänen kantaansa kuvaavat esim. seuraavat sanat, joilla hänen Berghille kirjoittamansa vasta mainitsemamme kirje päättyy: "Sarkasmi puree kipeämmästi kuin mikään muu kirjoitustapa. Hurskaus ilman voimaa on lapsen leikkiä — lausuu Tegnér — ja näiden sanojen merkitys on syvä. Valitettavasti on sanomalehtemme useimmissa seurakunnissa aivan tuntematon vielä. Siitäkin syystä olisi välttämätöntä, että kylväisimme vähän suolaa lehteen nukkuvaa papistoa varten. Ehkä tuo avaisi monenkin silmät. Älä sitä oudoksu, että sinua ja meitä kaikkia, jotka halajamme elävän kristillisyyden leviämistä, pidetään kerettiläisinä. Niin on käynyt ennen, niin vastakin käy. Emme saa maailmaa vakuutetuksi puhdasoppisuudestamme, jollemme poikkeuksetta kaikissa asioissa noudata sen elämäntapoja ja lihallista vapautta". —

Ruotsinkielisen lehden 4:ttä numeroa kaunistaa Stenbäckin runo "Katumus". Lainaamme sen tähän kuvaamaan runoilijan omaa ja samalla lehden Helsingissä ja sen läheisyydessä asuvien kannattajien silloista uskonnollista katsantotapaa, jonka ehkä huomattavinta piirrettä sekä runon nimi että sen pääsisältö mitä selvimmällä tavalla ilmaisee. Jo v. 1835 [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 195.] se luultavasti on kirjoitettu. Stenbäckin runokokoelmassa esiintyy se toisessa asussa. Sisällykseenkin nähden on erotus huomattava. Sanomalehdessä "Tidningar i andliga ämnen", jossa se ensin painettiin, on runoilija antanut sille seuraavan muodon: [Yrjö Veijolan käännös.]

Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.

Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
Sai sieluraukka runon haaveihin
Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.

Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,
Ja elon valo väistyi edestäni,
Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,
Mut synnist' erota ei tahtonut.

Niin, synnist' ei se raukka enää erii,
Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.
Ei sillä lohduttajaa päällä maan,
Ei ystävätä taivahassakaan.

Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän
Nyt kirjaas panet syntieni määrän.
Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun
Pois ajat katalan ja kirotun.

Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,
Ja paljastettuna mä syntinen
Nyt Herran tuomiota vapisen.

Tok' ensipäivinäni mulle loisti
Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;
Hyv' enkel' silloin ain' oi' lähelläin
Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —

Jumalan poika, suuri sovittaja,
Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;
Mi synnit kaikki kantoi maailman
Ja voitti helvetin ja kuoleman;

Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,
Mua armahda ja auta hädässäni!
Voit vihollistas vielä vapahtaa
Ja vastustajaasi voit armahtaa.

Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
Oi, kiitos olkoon sulle taivaan, maan!
Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Yhtä kauniita, vaan toivosta rikkaampia ovat Stenbäckin "Gaseleja" nimiset runot, jotka hän seuraavana vuonna julkasi lehdessä. Nimen (persialainen sana) on hän lainannut saksalaiselta runoilijalta Rückertiltä, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 212.] jota hän paljon ihaili.

Muita Stenbäckin runoja ei näy lehden palstoilla. Ei sovi kummastella, ettei niitä koetettukaan kääntää "Hengellisten sanomain" lukijakunnalle. Sensijaan löytyy viimemainitussa lehdessä muita runoja, joiden perin suomalainen muoto viittaa herännäisyyden monessa suhteessa likeiseen suhteeseen silloiseen kansalliseen herätykseen. Tarkoitamme tässä lähinnä Kalevala-runoja, joiden keräilemiseen Lönnrot vasta oli ryhtynyt. Kernaasti myönnämme osaksi oikeaksi tuon monesti lausutun arvostelun, että herännäisyys esti kansaa tajuamasta kansallisepoksemme ihanuuksia tuomitsemalla noita vanhoja, pakanuuden ajoilta perittyjä runoja perkeleen virittämiksi, taikauskon ja muiden eksytysten ansoiksi. Mikäli kysymys koskee heränneitten syvien rivien käsitystä asiasta, oli tämä katsantotapa ainakin alkuaikoina siksi luonnollinen, ettei se kaipaa mitään selitystä. Vaan että Kalevalan runollinen henki sai osakseen monen heränneenkin mitä lämpimimmän myötätuntoisuuden, sitä ei suinkaan saa kieltää. Tämä koskee tietysti etupäässä sivistyneitä, vaan se tiedetään myöskin, etteivät kaikki heränneet kansanmiehetkään ehdottomasti vanhoja runoja hyljänneet. Todistuksena on muun ohessa sanomalehti "Hengellisiä sanomia", jossa löytyy verraten paljon sekä oppineitten että talonpoikien runomitalla sepittämiä hengellisiä lauluja. Toiset näistä ovat käännöksiä, toiset alkuperäisiä runoja. Ensinmainituista ansaitsevat huomiota varsinkin muutamat tähän muotoon pukeutuneet Davidin psalmit. Kieli on harvinaisen puhdasta, sisältö oivallisella tavalla säilytetty muuttumattomana. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä asussaan 1:sen psalmin käännöksen:

1. Autuus ompi aivan varma
Tuolla miesi miekkoisella,
Jok' ei juonissa kävele
Julki jumalattomien
Taikka tiellä turmeltuen
Seiso syntisten, seassa
Istu pahain pilkkaitten,

2. Vaan on halu Herran laissa,
Herran käskyissä hyvissä;
Yöt ja pitkät päiväkaudet
Herran lakia lukeepi,
Mietiskelee mieluisesti.

Kaunihisti kasvavaisen
Puisen varsin viherjäisen,
Ihanaisen, istutetun
Ojan juoksevan ohessa
On hän kaltainen alati,
Joka hyvän hedelmänsä
Kantaa kauniin, kelvollisen
Ajallansa antimensa;
Jonk' ei katoo kannihinen
Lehti liioin lenneksele
Tuulen tuiman turmellessa,
Mitä tehdä tahtoneepi,
Ottaneepi etehensä
Mieluisesti menestyypi.

4. Toisin käy kelvottomalle
Rikkojalle röykiälle;
Sillä kuin tuulessa tuhka,
Ruumen ilmassa rajussa
Sinne tänne temmatahan,
Jätetään myös jumalatoin
Oman onnensa nojahan.

5. Ei siis julki jumalatoin
Pidä paikkaansa pitämän
Herran istuimen edessä
Tullessa tuomiohetken;
Eikä syntinen suruton
Pysy parissa pyhien.

6. Tien vanhurskaan Herra tietää, Väärähän väärin tekijän Polut poikkeevat peräti.

Tämän niinkuin muidenkin psalmien käännösten alla on nimimerkki J(ulius) K(allio). Se johtaa huomiomme J. I. Berghiin, joka varmuudella tiedetäänkin näiden käännösten tekijäksi. [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] Alkuperäisiäkin runoja on sama mies "Hengell. sanomissa" julkaissut. Koska Berghin lahja tällä alalla tuskin ensinkään on tunnettu ja koska hänen runotuotteensa ilmaisevat mitä syvällisintä uskonnollista valistusta, otamme tähän seuraavan hänen "Hengellisissä sanomissa" (N:o 27, 1837) julkaisemansa runon:

Istuin kerran itkusilmin,
Lahden rannalla lepäsin.
Murhe mieltäni muserti,
Sydäntäni synti särki,
Enkä löynnyt lievitystä,
Huolilleni huojennusta,
Levottomuudessa lepoa.

Luonto, kaunis Luojan laitos,
Oli aivan otollinen
Ympärillä ihanainen,
Lahti liikkumattomana,
Eikä tuuli tuuvitellut,
Ilman henki heilutellut
Kalvoansa kaunokaista.
Lehto kaunis lintuinensa
Ranta varsin vihantoinen
Kuvans kaavaili vedessä.
Linnut lehdossa lokersit
Vihannossa visertelit,
Luojalle kiitosta kannoit.

Tuossa minä turpehella
Makaisin maan manterella,
Mietin mielialojani,
Huolissani huokaelin.

Tasaisesti taivahalla
Päivä luoteelle likeni,
Armas aurinko aleni
Ehti ehtotienoillensa.
Minä vilkaisin visusti
Tähyistin päivän teräistä;
Kovin koski kuitenkini
Sätehensä silmihini;
Pistämällä päivä paistoi,
Näön hiukais ja hävitti.
Vesi kasvoille valuupi
Putoo kyynel poskelleni,
Katkerasti kangertaapi,
Suru särkeepi sydäntä,
Muistuessa mieleheni,
Kuinka samoin sieluiseni
Huolellisest' huikeneepi,
Pahoin kyllä peljästyypi,
Koska kasvot kirkkahammat,
Aurinkota ankarammat,
Näkee julkisen Jumalan.
Raskas tuosta rinnalleni
Kuorma lankesi kovempi,
Sydäntäni synti särki,
Kipu kangers' ja kivisti.

Tuossa toki tuskissani,
Katkerassa kivussani
Vielä nyt vilkaisin kerran
Veden kantta kaunukaista,
Peiliä perin puhasta,
Lahtea liikkumatointa.
Tuolta loisti lempiästi
Lahden puhtahan povesta
Päivän kuva kaunukainen.
Kärsi silmät surevatkin
Sätehensä säästäväiset,
Hellät veissä heikonnetut.
Suloisest' ne suutelivat,
Hellimmästi huvittivat
Kasvot kyllin kostutellut,
Kyyneleen kylvämät silmät.

Tuosta muistu mieleheni
Aivan iloinen ajatus,
Miten samoin suloisesti
Herran valon hurskas helle
Pojastansa poikkeneepi
Jesuksesta jakauupi,
Kuvastuupi Kristuksesta,
Niinkuin veissä päiväpaiste,
Että sielu särjettykin
Valoo Herran voimallista,
Armoansa avarata
Kyllin kärsiipi katella.

Sieltä kautta sievimmästi
Viriästi virvoittava
Vuoti sieluuni valistus.
Ilo alkoi ihanampi
Riemu runsas rinnassani
Raittihin rannalla lahden.
Synnin sumu silmistäni
Alkoi hiljankin hajoita,
Katsellessa kaunuisia
Sätehiä suloisia
Herran hellästä povesta.

Usein sitte ehtoisilla
Tulen, tultua tyvenen,
Lahti, luoksesi lähenen
Katselemaan kasvojasi
Puhtahassa peilissäsi,
Aurinkota armiasta,
Josta muistuu mieleheni
Armas armon aurinkoinen,
Ylhäält' Isän istuimelta
Koriasti koittavainen,
Peiliss' sitä puhtaammassa
Poikans' pyhässä povessa.

Paitsi Berghin kynästä lähteneitä muita alkuperäisiä runoja sekä käännöksiä vanhasta ruotsalaisesta virsikirjasta, joiden viimemainittujen käännösten etevyys silloisen vieläpä myöhempienkin suomenkielisten virsikirjojen virsien rinnalla on silmiin pistävä, tapaamme "Hengellisissä sanomissa" muidenkin sepittämiä runoja. Nimimerkillä —n. —r. — silminnähtävästi joku suomalainen pappi Inkerinmaalla — ilmestyi tuon tuostakin kauniita kyhäelmiä, milloin alkuperäisiä runoja, milloin käännöksiä. Ja ettei toimitus suinkaan vastustanut talonpojissakin herännyttä runoilemishalua, näkyy siitä, että se otti lehden palstoihin tunnetun kansanrunoilijan Pentti Lyytisen runon "Yksinkertainen ja lapsellinen kiitosvirsi hyvästä vuodesta monen hallavuoden jälkeen", [Hengellisiä sanomia 1836, n:o 36.] vaikkei hän kuulunut heränneisiin ja vaikka runo uskonnollisessa suhteessa on verraten köykänen. Muidenkin talonpoikien sepustukset saivat sijaa lehdessä. Seuraava toimituksen taitamattomille runoniekoille kerran lausuma oikaiseva huomautuskin sisältää paljon enemmän kehotusta kuin moitetta: "Hyvä olisi, jos halulliset virtten tekijät osaavammiltansa tiedustelisivat siinä vaarinotettavia ohjeita. Tavallinen runo, s.o. runomitassa sepitetty (toimitus mainitsi esimerkkinä erään semmoisen lehdessä vasta ilmestyneen), luonnistaa kyllä selvälle suomalaiselle suuria kouluja käymättäkin. Mutta muut virrenlajit vaativat tekijältänsä vähän enemmän taitoa ja tottumusta — ei kuitenkaan niin paljon, ettei halullinen sitä vähällä vaivalla käsitä". [Hengellisiä sanomia 1837, n:o 28.]

Verrattuna "Hengellisiin sanomiin" on "Tidningar i andliga ämnen" runotuotteisiin nähden köyhempi, lukuunottamatta tietysti Stenbäckin runoja, joita siinä kuitenkin, kuten olemme nähneet, löytyy ainoastaan kaksi. Muut lehteen otetut säkeet, virret y.m. senkaltaiset, eniten aivan lyhyet runotuotteet ovat melkein kaikki lainatut ruotsalaisista lehdistä. Niiden valintaakin täytyy usein oudoksua. Paitsi Stenbäckiä olisi Lagus kyllä pystynyt runoja sepittämään, vaan hän ei näy halunneen tälle uralle antautua. Muussa suhteessa on toimitus sitävastoin hieman äitipuolen tavoin kohdellut "Hengellisiä sanomia". Niihin näet ei ole otettu kaikkia ruotsinkieliseen lehteen toimitettuja alkuperäisiä kirjoituksia, vaan sensijaan käytetty yleiskristillisiä neuvoja sisältäviä, "Oulun viikkosanomista", "Mehiläisestä" sekä Ruotsin ja Saksan aikakauskirjallisuudesta lainatuita kertomuksia ja kirjoituksia. J. Fr. Berghin hellä huolenpito kansan syvien rivien johtamisesta kristillisen sivistyksen osallisuuteen ei kyllä tässäkään valinnassa kiellä itseään, mutta epäilemättä olisi sekin tässä osannut oikeampaan, jos lehdessä olisi käytetty enemmän alkuperäisiä kirjoituksia. Ja Suomen kansan ihmisauktoriteetin orjuudesta ja muukalaisuuden vallasta yhä vapautuva uskonnollinen itsetietoisuus kykeni kyllä omien edustajainsa kautta tulkitsemaan hengelliset tarpeensa ja toivomuksensa. Näitä edustajia löytyi jo monta, ja uusia astui näyttämölle. Ei sovi kieltää Laguksen käsittäneen tämän paremmin kuin Bergh. Kun esim. viimemainittu oli päättänyt heränneitten lehdissä julkaista erään Nohrborgin pitkän saarnan, jotta yleisölle perusteellisesti saataisiin näytetyksi se vanhurskauttamiseen perustuva uskon varmuus, johon jokaisen autuutta etsivän tulee pyrkiä, ja tästä kirjoitti Lagukselle, vastasi tämä: "Parempaa saarnaa kuin Nohrborgin on ei löydy. Myöskin olisi hänen nimensä hyvänä takuuna ja varmuutena lukijalle, mutta kaikki lukijamme eivät ole kristittyjä. Ne, jotka omistavat postillan, vaan lukevat sitä harvoin tahi eivät ensinkään, eivät huolisi lukea otetta, kun kirja on omalla hyllyllä. Kääntymättömän joukon silmissä, joka aina on suurin ja josta nyt on kysymys, joutuisi sanomalehti tämän kautta huonoon maineeseen. Miten vähäpätöisiltä minun esiintuomani syyt saattavatkin näyttää, en voi niistä luopua. Ehdotan siis, että pidät Nohrborgin saarnaa pohjana, vaan korjailet sitä toisenlaiseksi, muodostamalla sitä jyrkemmäksi, jotta se tuntuvammin koskisi. Siten se varmaan paremmin avaisi asianomaisten silmät". [Laguksen kirje J. Fr. Berghille 11/7 1836 (Akiander VI, 256).] Bergh ei noudattanut Laguksen neuvoa, vaan otti Nohrborgin saarnan, mitään siinä korjaamatta, lehteen. Alkuperäisten suorasanaisten kirjoitusten alla ei ole nimiä, ei edes nimimerkkiä, joista voisi päättää, keiden kirjoittamia ne ovat. Sana "lähetetty", jonka silloin tällöin tapaa, ei paljon asiaa valaise. Mitä erittäin Lagukseen tulee, on huomattava, ettei hän tahtonut käyttää tätäkään merkkiä kirjoituksissaan. Toimitus, johon virallisesti kuuluivat J. Fr. Bergh ja K. Aspegrén, ehdotti, että hän käyttäisi tätä sanaa, vaan sai kieltävän vastauksen. "Emmehän kokoa lehtiä ajallisia kuolemattomuuden seppeleitä varten" kirjoitti Lagus, "ja jos niitä pyytäisimmekin, niin olisivat minun kirjoitukseni varmaankin niiden halvimmat lehdet". [Akiander VI, 247.] Varmuudella tiedetään kuitenkin, että kirjoitukset "Mikä on oikea kristillisyys?" ja "Herätys", kumpikin vuodelta 1836 ovat lähteneet viimemainitun kynästä. [Katso Akiander VI, 250 ja 259.] "Epäusko ja sen hedelmät", "Miten voin päästä uskoon Kristukseen?", "Getsemane" sekä "Kristinuskon ikäluokat", jotka kuuluvat samaan vuosikertaan, [Seuraamme tässä "Tidningar i andl. ämnen", koska "Hengellisiä sanomia" on käännös siitä. Kuten olemme maininneet, ei sitäpaitsi kaikkia kirjoituksia otettu viime mainittuun lehteen.] ilmaisevat siksi selvästi Laguksen käsialaa ja katsantotapaa, että miltei yhtä suurella varmuudella voi päättää niidenkin syntyneen Ylivieskan pappilassa. Tulkitkoot muutamat näistä kirjoituksista lainatut otteet, miten niiden innostunut, aatteen palvelukseen antautunut tekijä käsitti silloisen aseman ja arvosteli papin velvollisuutta.

"Heti kun herätyksiä sanan voimasta tapahtuu, on juonikas epäusko valmis huolellisesti salaamaan Jumalan vanhurskautta sekä todistamaan hänen rakkauttaan rakkaudeksi, joka ei muka tahdo, että syntinen huolehtisi ja paljon surisi syntejänsä. Tämä valheen saarnaaja ei tiedä, että juuri Jumalan rakkaus vaikuttaa tuon hänen vanhurskautensa vakavan tunnon, jotta kukistuisivat syntisen petolliset ja ylpeät luulot omasta täydellisyydestä, eikä tajua, että Jumala tällä tiellä, jonka hän itse on viitottanut, tahtoo johdattaa ihmistä vastaanottamaan Jesuksen Kristuksen vanhurskautta, joka ainoana hänelle kelpaa. Epäusko on ylpeä eikä siitä syystä tahdo kuulla puhuttavankaan hengellisestä köyhyydestä, ei murheesta eikä vanhurskauden isoomisesta ja janoomisesta. Se vihaa armon ihmissielussa vaikuttamaa muutosta, julistaen kerettiläisiksi ne, jotka tuota ovat kokeneet. Raamatun oppi herätyksestä, kääntymisestä, uskosta y.m. on turhaa lorua vain, jota se rohkeasti pilkkaa. Ja kun aina, varsinkin suurten herätysten aikoina, toiset tietämättömyydestä erehtyvät, toiset ensimmäisen kiivauden kuumuudessa eksyvät sanoissa, suistuvat syrjäteille tahi sortuvat hurmahenkisyyteen, niin käyttää epäusko tuota pilkataksensa Jumalan työtä ja korottaaksensa omaa, hengellisesti sokeaa järkeään tuomariksi asioissa, joita järki ei ensinkään käsitä. Täten koettaa epäusko estää uuttasyntymistä, jota paitsi emme, niinkuin Kristus itse on sanonut, voi päästä Jumalan valtakuntaan, ja sentähden on tämä jumalallinen oppi kaikissa säädyissä monelle tuntematon. Jos oikein saarnattaisiin ja opetettaisiin Jumalan sanaa, — — — niin ei kansaparka — — — sokeasti luottaisi töihin ja ulkonaiseen kunniallisuuteen, vaan se tulisi johdatetuksi luokse Jumalan Karitsan, joka ottaa pois maailman synnit, eikä puuttuisi myöskään elämän vanhurskautta, kun ihmiset uskosta tulisivat vanhurskaiksi". [Tidn. i. andl. ämnen ja Hengellisiä s. 1836, n:o 6.]

"Olet ehkä muiden opettaja, jonka tulisi vakaasti ja tarkkaan osoittaa tietä autuuden elävään tuntoon. Mitenkä tätä voit tehdä, kun itse hylkäät ainoan tien ja arvaamalla annat muille petollisia neuvoja?" [Tidn. i. andl. ämnen 1836, n:o 15 (Ei löydy Hengellisissä sanomissa).]

"— — — Kun nyt lähestymme (Getsemanen) porttia, niin muistakaamme, että myöskin Judas Iskariot kerran kulki tätä tietä, kun hän petti Jesuksen. Millä sydämellä me nyt astumme portista sisään? Soimaako ratiseva lehti meitäkin Jesuksen vihollisiksi, jotka tahtovat ottaa hänet kiinni ja viedä ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi, jotta Barrabas, vanha turmeltunut luontomme säästyisi ja jäisi eloon? Näetkö: pitkä ruoho kasvaa poluilla ja tuskin ainoaakaan jälkeä näkyy hiedassa. Kuinka harvat lienevätkään täällä käyneet ja miten harvoin niinä monina vuosisatoina, joina tämä paikka on ollut nimeltään tunnettu kautta maailman. Ei nytkään näy kukaan tulleen tänne murheellista sydäntänsä virvoittamaan: ei täällä kuulu kiitollisia ylistysvirsiä Jumalalle, ei nouse täältä ilonsäveleitä taivaaseen. Emme täällä näe katumuksen kyyneleitä emmekä huomaa niiden taivaallisten hedelmien nälkää, joita täällä on niin runsaasti tarjona. — — — Kuuletko noita etäämmältä uhkaavia huutoja. Joukko lähenee — mikä heidän mielessänsä lie? He ovat tulleet ottamaan kiinni ja ristiinnaulitsemaan elämän Herraa, Jumalan Poikaa ja syntisten Vapahtajaa. Heillä on lamput ja tulisoitot. Mitä? Häpeätkö maailmanviisauden, kateuden ja vainon valossa Jesuksen seuraa? Haluatko kaiken sen perästä, minkä täällä olet nähnyt ja kuullut, paeta ja salata rakkauttasi häneen tahi ehkä liittyä hänen vihollisiinsa? Miksi ujostelet, kun lähestyypi kansanjoukko, jossa on niin monta entisistä ystävistäsi ja tuttavistasi? Pelkäätkö, että he ottavat sinut kiinni ja rääkkäävät sinua, kun olet hänen seurassaan? Etkö tiedä että Kristuksen piti kaiken tämän kärsiä ja sitten kunniaansa mennä? Etkö siis sinäkin tahdo jotakin kärsiä Hänen tähtensä? Rohkaise mieltäsi! Jesus on kerta voittava kaikki vihollisensa. Seuratkaamme häntä Getsemanesta kärsimisiin ja kuolemaan, niin mekin saamme osan siinä autuudessa, jonka hän meille sillä tavoin on hankkinut". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 21 ja Hengellisiä sanomia n:o 22.]

"Epäilemättä on nykyaika uskonnollisessa suhteessa merkillinen. Valon ja rauhan halu on syntynyt kaikissa maissa, ja tuon rauhoittavan totuuden etsiminen on kieltämätön. Mutta kun tämä tarve pyytää tulla tyydytetyksi, niin huudetaan toiselta puolen uutuuksista, lahkolaisuudesta, pietismistä y.m. ja puhutaan eksytyksistä sekä siellä, missä niitä löytyy, että siellä, missä niitä ei ole. — Kristinuskosta väitteleminen kuuluu miltei jokaisen ohjelmaan, ja suurin osa ihmisiä joka säädyssä pilkkaa vielä tänään n.s. pietismiä, josta sanellaan mitä surkuteltavimmalla sydämmettömyydellä ja tietämättömyydellä. Uskonnonopettajienkin joukossa on niitä, jotka ovat kylliksi tunnottomia sanoillaan ja toimillaan vainoomaan seurakuntansa heränneitä, kun heidän sensijaan tulisi johdattaa ja neuvoa näitä hellällä rakkaudella. Heidän pitäisi toki huomata, että kansa kaipaa vakavalle pohjalle perustettua kristinuskoa, semmoista, joka johtaa rauhaan ajassa ja ijankaikkisuudessa ja joka siis on toista laatua kuin se kristinusko, jota niin usein esitetään julkisessa opetuksessa. — — — Varma on, että se uskonnollinen henki, joka nyt leviää meidänkin maassa, ei enää ole tukehutettavissa eikä masennettavissa. Onnetonta olisi, jos niin kävisi, ja onnetonta on, että ne, joita asia lähinnä koskee, toimettomina katselevat tätä eivätkä Jumalalta saadulla ja Jumalan tykö johtavalla viisaudella koeta ohjata herännyttä autuuden halua hyvään loppuun. — — — Kun ensimmäiset kristityt kokoontuivat, oli heidän suurin ilonsa saada puhua Jesuksen armosta, ylistää Hänen rakkauttansa sekä kehottaa toisiaan uskollisesti seuraamaan Häntä. Jumalan Pojan kärsimistä ja kuolemaa syntisten edestä ja heidän siihen perustuvaa vapautumistansa ja autuuttaan ei silloin vielä pidetty häpeällisenä asiana, jota olisi täytynyt kätkeä sydämmen salaisimpaan loukkoon ja josta puhuminen olisi häirinnyt seurailoa. Että nyt on toisin, että kristikunnassa hävetään Kristusta, ettei kukaan saata puhua Jumalan syntisille osoittamasta armosta, tuon tietää aivan hyvin jokainen, joka joskus käypi tavallisissa säätyläisten tahi talonpoikien seuroissa". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 23 ja Hengellisiä sanomia n:o 25-26.]

Niinkuin jo näistä otteista näkyy, ei Laguksen kirjoitusten päätarkoituksena ollut opin esittäminen, vaan sen soveltaminen elämään. Ne eivät ole dogmatiikkaa, vaan sydämmeen tähtäävää, elävää, käytännölliseen elämään kohdistuvaa todistusta synnistä ja armosta. "Mikä on oikea kristillisyys?" niminen kirjoituskin, jossa hän pääpiirteissään, paikoin jokseenkin tyhjentävästikin, esittää autuuden järjestystä, kantaa kuitenkin kauttaaltaan herättävän hartauskirjoituksen leimaa. Niin myöskin "Herätys", ensimmäinen niistä kirjoituksista, joissa hän, kuten eräästä hänen J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä [Akiander VI, 253.] näkyy, tarkemmin aikoi selvittää tämän järjestyksen eri asteet. Virkistävää on lukea näitä kirjoituksia. Niissä on aaterikkautta, henkeä, ja raitista runoutta tuoksuvat somasti muodostetut lauseet. Stiiliin nähden vetävät ne vertoja Stenbäckin suorasanaisille kirjoituksille; uskonnollisessa suhteessa ovat ne näitä etevämmät. Mutta toisin niitä Laguksen aikana arvosteltiin. Kirkollinen ja maallinen virkavalta, nukkuva papisto ja sen suruttomat sanankuulijat eivät olleet alttiit tämmöistä kuulemaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sensuuri alkoi ahdistaa heränneitten aikakauslehtiä. Syynä siihen olivat lähinnä Laguksen kirjoitukset. Marraskuussa 1836 kirjoitti G. H. Forsius, joka Porvoon tuomiokapitulin puolesta tarkasti tämän virkakunnan valvonnan alaiset painotuotteet, J. Fr. Berghille: "Älkää paheksuko, etten ole hyväksynyt tänne viimeksi lähettämiänne kirjoituksia. Toivon ja pyydän sitäpaitsi teitä huolellisesti lukemaan sekä, jos tarvitaan, korjaamaan toimitukselle lähetettyjä kirjoituksia, ennenkuin jätätte ne sensuurin tarkastettaviksi. Siten välttäisin paljon vaivaa. 'Ihmisen turva' on pääpiirteiltään kristillisesti hurskas, vaan yksityiskohdat ovat sepitetyt Simonismin hengessä. Kirjoitus 'Valistus' on tavallista kristillisen aineen esittämistä, vaan kaipaa korjauksia sekä sisällyksen että muodon puolesta, ennenkuin sen painettuna voi jättää yleisön luettavaksi. Senkaltaiset perustelmat saavat aikaan eksytyksiä vain ja käsitteiden hämmennystä, varsinkin yksinkertaisissa. Mitä taas tulee kirjoitukseen 'Ajan merkit', sisältää se kyllä monta todenmukaista huomautusta, mutta ilmaisee tämän ohessa, vallitseviin oloihin sovellettuna, kirjoittajan hengellistä ylpeyttä, jonka paisuttamana hän Rooman paavien tavoin luulee voivansa singottaa pannajulistuksiaan kaikkiin säätyihin, kyntömiehestä valtiolaivan peräsimen hoitajiin asti, elleivät suosi sitä uskonnollista puoluetta, jonka asianajaja kirjoittaja on". [Akiander VI, 260.] Ikävä kyllä, eivät yllämainitut kirjoitukset ole jälkimaailmalle säilyneet. Bergh lähetti Forsiuksen kirjeen Ylivieskaan. Millä mielellä Lagus vastaanotti uutisen, näkyy hänen joulukuun 16 p:nä 1836 Berghille kirjoittamastaan vastauksesta. Se alkaa seuraavilla sanoilla: "Rakas, rehellinen ystävä! Oletko joskus nähnyt miten levotonna lintunen, illan tyynnyttyä, siipiänsä räpsyttää puiden latvoissa, epätoivoisena mistä yösijansa löytäisi? Sen näköinen olin minä kirjeesi luettuani. Mitä nyt on tehtävä? Selvä on, että tahdotaan sulkea minut pois toimituksesta, ja siihen olen osaksi itse syypää. Puetin rauhan ruhtinaan haarniskoihin, jotta hän hyvästi varustettuna sotilaana ryntäisi vihollisten leiriin, ja poishakatulla Malkus-korvalla luulin tehneeni urostöitä". Puolustaen kantaansa ja lausuen muun ohessa, että asianomaiset pitävät materialismiakin vähemmän vaarallisena kuin pietismiä, kehottaa Lagus toimitusta täyttämään lehtiä otteilla Pontoppidanin, Spenerin, Francken y.m. teoksista. Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Jos tahdot, lähetän kyllä silloin tällöin jotakin viatonta ei-mitään, mutta siinä tapauksessa täytyy jommankumman meistä pitää huolta kirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, sillä muuten niitä ei saada painetuiksi". [Akiander VI, 259-261.]

Pari päivää sen jälkeen, kun Lagus oli toimittanut tämän kirjeen postiin, saapui hänen luokseen Malmberg muutamien muiden seudun heränneitten pappien kera. Oli sunnuntai-ilta. Pappilan tupaan oli kokoontunut paljon kansaa, ja täysistä sydämmistä kaikui sieltä veisuu. "Nuo eivät kiellä meitä puhumasta" lausui Lagus, joka vierailleen vasta oli kertonut kirjoitustensa kohtalosta, "mennään sinne". Ja siellä puhuttu elävä sana löysi vielä paremmin, kuin paras sanomalehtikirjoitus, tien ihmisten sydämmiin. Erotessaan lausuivat nuo innostuneet paimenet toisilleen: "Jos nämä seuratkin kielletään, leviää herätys kuitenkin. Jumalan sanaa ei voi mikään tuomiokapituli kahlehtia". [Kert. (1896) J. Hemming.] Ja J. Fr. Berghille kirjoitti Lagus muutamia viikkoja myöhemmin: "Totuutta, kristinuskon kallista totuutta, tulee jokaisen tosi kristityn aina, siis tänäkin aikana, rohkealla suoruudella julistaa, teeskentelemättä ja ilman kursailemista. Niin ovat Kristus, apostolit ja kaikki Herran uskolliset todistajat kaikkina aikoina tehneet — — —. Joka kauniilla ja koristetuilla sanoilla tahtoo salata Kristuksen oppia, hän ei ole oikea tunnustaja, eikä hänen opetuksensa vaikuta mitään niissä, joiden edestä hän noin pelonalaisena tekee työtä. — — — Meidän tulee pelkäämättä kirjoittaa ja saarnata emmekä saa antaa kääntämättömien syntisten kuolleen uskon ja väärien mielipiteiden hallita kieltämme, sydäntämme eikä kynäämme. Onko Jumala antanut meille valkeutta, jotta sen vakan alle kätkisimme? Ja mitä se meitä auttaa, jos väärien vaikuttimien ohjaamina sammuttaisimme valkeuden ja sanoisimme yleisölle: vaeltakaa sen loistossa. Jumala ei milloinkaan ole ollut todistuksitta ja todistajitta, ei tänäkään aikana. Hän tahtoo tulevienkin aikojen nähtäviksi jättää lapsiaan kohtaan osoittamansa rakkauden ja armon jälkiä. — — — Tehkäämme minkä voimme. Saarnattakoon ja kirjoitettakoon kuinka paljon hyvänsä tuosta pehmeästä, ryhdittömästä ja voimattomasta rakkaudesta, se on vahanenä ja pysyy semmoisena, ja teeskentelevä aika vääntää sen minne tahansa. — — — Se evankeliumi, joka miellyttää ihmisiä, ei ole Kristuksen ja apostolien evankeliumia. Emme saa puhua yleisin sanoin vain, vaan meidän tulee kuuluvalla äänellä nuhdella synnin suruttomuutta, epäuskoa, itsevanhurskautta, tietämättömyyttä y.m. Muoto, ajatusten ulkoasu on hyvin tärkeä; sillä orjallisen pinnan alla Jesuksen henkeä ei ole; vapaus vallitsee siinä, missä tämä henki liikkuu". [Akiander VI, 263-265.]

Jonkun ajan kuluttua alkoi Laguksen kirjoituksia jälleen ilmestyä heränneitten lehdissä. Ja ilahuttavaa on nähdä, että toimitus, sensuurin pakkokeinoista huolimatta, ei ensinkään muuttanut niiden suuntaa. Seuraavinakin vuosina ilmestyi alkuperäisiä kirjoituksia, joissa peittelemättä, jos kohta jyrkkiä sanoja välttämällä, tarkastettiin yleistä, raamatun totuudesta poikkeavaa uskonnollista katsantotapaa ja kirkossa vallitsevia epäkohtia Jumalan sanan valossa. Semmoisia kirjoituksia ovat esim.; "Lahkolaisuudesta", "Sananen maailmankaltaisuudesta", "Mitä tulee meidän sanoa suuresta joukosta?", "Aiot papiksi tahi olet pappi etkä tiedä tietä autuuteen", vuodelta 1837. Toimituksen katsantotapa lehdessä käytettävästä kirjoitustavasta oli sama, kuin Laguksen. Vaikka sensuuri kävi yhä ankarammaksi, kirjoitti viimemainittu vielä sanotun vuoden alussa siitä J. Fr. Berghille: "Olemme alottaneet tämän työn Herran nimessä ja luottaen häneen. Älkäämme antako sijaa toivottomuudelle, jos kohtaisimme vielä kovempia tuulenpuuskia totuutta julistaessamme. Jos me kukistumme, niin ei kukistu Jumala; ja olkoon se minkä me hänen avullaan ja hänen armostaan saamme aikaan, jälkimaailmalle todistuksena hänen heikoissakin aina vaikuttavasta voimastaan. Aika tulee, jolloin meitäkin oikein arvostellaan. Ja jos niin ei kävisikään täällä, niin odotamme sitä päivää, jolloin jokaisen teon ydin ja vaikutin tutkitaan ja jolloin ei hyljätä sitä, minkä usko Jesukseen on vaikuttanut". [Akiander VI, 263.]

Jos lainattujen kirjoitusten luku vuodesta 1837 alkaen onkin entistä suurempi, ovat ne sitä paremmin valitut ja soveltuvat hyvin silloisiin oloihin. Semmoinen on esim.: "Sananen Spenerin kirjasta Pia desideria" (1837). Etenkin hyvästi valitut ovat niinikään varsinkin Ruotsissa ilmestyvästä "Missionstidning" nimisestä lehdestä lainatut kirjoitukset ja otteet lähetystoimen alalta. Niiden suuri luku osoittaa, miten kallis tämä asia oli Suomen heränneille. Niitä sovellutettiin sitäpaitsi silloin tällöin meidän maan oloihin. Paitsi Laguksen kynästä lähteneitä, iskevät ajan mätähaavoihin kipeästi kirjoitukset: "Sananen lahkolaisuudesta" (1837) sekä v. 1838 "Vaaroista varomattomasta seurustelemisesta ihmisten kanssa", "Aikamme väärä kristillisyys opissa ja elämässä" ja "Vääristä profeetoista".

Vaikea on sanoa, mihin määrin päätoimittaja, J. Fr. Bergh, itse otti osaa lehden toimitukseen. Varmuudella tiedetään [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] nim., että muiden kera hänen veljensäkin, J. I. Bergh, paitsi runoja kirjoitti alkuperäisiä suorasanaisiakin kirjoituksia lehteen, vaikkei mikään nimimerkki, ei edes sana "lähetetty" sitä ilmaise. Yhtä vähän tahtoivat muutkin, jotka lehteen kirjoittivat, nimillään herättää huomiota. He taistelivat asian, eivätkä oman kunniansa edestä. Miltei varmuudella saattaa kuitenkin väittää, että esim. kirjoitus "Mietteitä juoppouden hävittämisestä" [Tidn. i andl, ämnen 1836 n:o 20. Hengellisiä sanomia n:o 21.] on J. Fr. Berghin kirjoittama. Se näkyy lähinnä aiheutuneen hallituksen säädöksistä tuon paheen vastustamiseksi. Kirjoittajan kunnioitus esivaltaa kohtaan, joka tässä kirjoituksessa paikoin esiintyy jokseenkin liioitetussa muodossa, sekä Berghin likeinen suhde Renqvistiin johtavat heti ajatuksen ensinmainittuun. Kirjoitus on muuten hyvä ja sisältää monta mietittävää ajatusta. Niinpä siinä esim. lausutaan: "Ei sillä vielä kaikki olisi saavutettu, jos ainoastaan juoppous saataisiin estetyksi, koska tämä kuitenkaan ei voi tapahtua ilman koko sisällisen ihmisen muutosta. Parannettava on johdatettava katuen tuntemaan kaikki pahat taipumukset ilman poikkeuksetta, hänen tulee vakavasti ja inholla pitää syntinä kaikki, mikä on pahaa Jumalan silmissä. Tässä eivät auta yksinomaan uhkaavat ja pelottavat lainsaarnat. Ne päinvastoin monesti paaduttavat vielä enemmän tahi korkeintaan ajavat syntisen etsimään pelastusta itsetekoisen parannuksen ja omien hyvien päätösten toivottomalla tiellä. Olkoon nuhde rakkauden nuhdetta. Ennen kaikkea johdatettakoon eksynyttä etsimään apua hengelliseen tautiinsa syntisten vapahtajalta, Jesukselta, pelastusta ei ainoastaan ansaitsemastaan rangaistuksesta, vaan myös pahan vallasta. — — — Jos tämä laiminlyödään, ovat kaikki yhdistykset ja rikoslain määräykset vastedes, niinkuin ennenkin, voimattomat, ja juoppous, murhanhimo ja kaikenkaltaiset paheet saavat vallan isänmaassamme. Tiedämme aivan hyvin, etteivät nämä sanat sisällä mitään uutta; päinvastoin olemme vakuutetut, että esittämämme väitteet perustuvat hyvinkin vanhaan totuuteen. Mutta se on uutta, ja epäilemättä moni sitä sinä pitääkin, ettei tätä totuutta käytännössä noudateta sille tulevalla vakavuudella, uutta se, etteivät kaikki sitä tajua eivätkä hyväksy. Muussa tapauksessa eivät paheet olisi saavuttaneet sitä valtaa, kuin valitettavasti nykyään useassa paikassa. Monen papin kurja valitus kruununpalvelijain leväperäisyydestä, joiden toimenpiteiltä odotetaan miltei kaikki, todistaa miten vähän luotetaan evankeliumiin. Tahi eikö Jumalan sana enään olekaan tuo ihmisen sisimpään tunkeutuva kaksiteräinen miekka, joka häntä valaisee ja jalostuttaa? — — — Kun rikoksellinen lyödään kahleisiin, kun julkiset synnit yhä enemmän todistavat kasvavasta tapainturmeluksesta, todistakoon papin herännyt omatunto, kuinka vakavasti hän on tehnyt kaikki, minkä hän armon kautta on voinut ja on ollut velvollinen tekemään onnettoman pelastukseksi. Paheen valtaan sortunut kärsii kyllä ansaitun yhteiskunnallisen rangaistuksensa, mutta laiskan palvelijan, huolimattoman palkkapaimenen kädestä vaaditaan kerran hänen verensä ja hänen onnettomuutensa".

Melkein joka numeron lopussa löytyy kummassakin lehdessä "Ajatuksia ja mietteitä". Toiset niistä ovat ajan oloihin sovitettuja, sattuvasti valittuja otteita kirkkoisien, Lutherin, Arndtin, Spenerin y.m. teoksista, toiset alkuperäisiä kirjoituksia. Viimemainituissa huomaa usein Laguksen ja Stenbäckin hienosti terotettujen kynien jälkiä. Muut ovat sisällykseltään ja hengeltään näiden vertaisia. Useat niistä kantavat selvästi Bergh-veljesten kirjoitustavan leimaa.

Kaikkiin oloihin pyysivät "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" sovittaa raamatun koko totuutta. Ne käsittelivät pyhäpäivän viettoa ja arkielämän oloja, puhuen papeille ja sanankuulijoille, oppineille ja oppimattomille vakaata, korutonta kieltään. Ne olivat uskonnollisessa suhteessa valoisamman ja tietorikkaamman ajan tienraivaajia. Jos tie jäikin epätasaiseksi vielä, ojat monessa paikoin kaivamatta, sillat rakentamatta, rotkot täyttämättä ja liejupaikat perustamatta — ken tuota oudoksuu? Eikä tätä työtä sentähden saa ylimielisesti arvostella, etteivät sen rakentajat aina ymmärtäneet välttää mäkiä ja alankoja, joista sitä tulevaisuudessa täytyi siirrellä pois. Tärkeintä on, että tie tuli raivatuksi ja että sen pääsuunta oli oikea. Tätä tunnustusta tuskin kukaan nyt enää kieltäytyy antamasta sen tekijöille.

Jo vuoden 1838 lopussa lakkasivat "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" ilmestymästä. Paitsi tukalia paino-oloja aiheutui tämä päätös osaksi myöskin menoihin nähden pienistä tuloista. Palkkaa ei kukaan toimittajista tietysti pyytänyt, vaan tätä lukuunottamatta tuotti yrityksen rahallinen puoli heille liiaksi paljon huolta. Pääsyynä oli kuitenkin eräs toinen seikka. Lehtien lukijakunta oli sivistykseen, tietoihin ja vaatimuksiin nähden niin monenkaltainen, että sen vaatimusten tyydyttäminen alusta alkaen oli tuntunut Berghistä ylen vaikealta. Epäilemättä oli tämä epäävä ajatus oikeutettu. Hän kirjoitti asiasta Lagukselle, vaan tämä vastasi: "Tuleehan lehden olla Jumalan ihanan luonnon kaltaisen, missä löytyy mitä monenkaltaisimpia kasveja ja kukkia, jotta jokainen tuosta rikkaasta varastosta saisi, mitä häntä hyödyttää. Talonpoika tarvitsee osansa, niin myös oppinut". [Akiander VI, 248.] Vuosi vuodelta kävi yhä selvemmäksi, että Berghin mielipide oli oikea. Koetettiin valita kirjoituksia kummankin lehden eri lukijakuntien tarpeen mukaan, vaan tämä kävi vaikeaksi, kun pääasiallisesti samaa periaatetta kummankin toimittamisessa kuitenkin noudatettiin. Sentähden päätti toimitus pyytää lupaa 1839 v:n alusta saada siten muuttaa ruotsinkielisen lehden suunnitelmaa, että siihen otettaisiin yksinomaan sivistynyttä luokkaa varten aijottuja kirjoituksia. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto ja lehtien tilausilmoitukset.] Lupa saatiin, ja lehti ilmoitettiin tilattavaksi nimellä "Evangeliskt Veckoblad" . "Hengellisiä sanomia" sitävastoin aikoi toimitus julkaista entisen ohjelman mukaan. Viimemainittu päätös jäi kuitenkin riippuvaksi tilaajamäärästä. Tämä osoittautui yhä edelleen niin pieneksi, ettei lehden ulosantamista heinäkuussakaan, josta ajasta alkaen uudestaan aijottiin ryhtyä sitä toimittamaan, voitu jatkaa.

II.

Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja "synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.] Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin. Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet, joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa, eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme, että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg, kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati, oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] — päinvastoin piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana — mutta antiikin runollisen kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle, levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa; se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken, mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi, kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. — Mutta samassa kun ihminen huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet — legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden vaatimusten sattuvaa torjumista?".

Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa" uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V. Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä, mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo. Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa, vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa, muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan, täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo, kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa, sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta" ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon, joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin, maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys, johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää, oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka aivan vastakkaiseen suuntaan.

Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on saanut mitä huomattavimman sijan.

Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset, ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.

Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä, viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa. Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa", herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.

Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä. Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä — "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee. "Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt" — niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä — "sieluni pimittyi, viha valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen" lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja karkoitat aamun enkelit puistosta".

Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa, vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt, kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta — epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa, hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää, elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys, missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa". He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa. Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt, ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut maasta ja kohonnut auringon tuleen — silloinko sitä rakastaisin? Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!" "Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. — — — He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi: Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".

Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne, hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta", kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen, maailman, maailmojen takaa — mitä on hän löytävä muuta kuin minkä hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä". Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät tuntuvat pitkiltä.

Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi. Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös, kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa", sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan" pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus, ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle, sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.

Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla: [Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]

"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäs' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas".

Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut, kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua, että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin. Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin. Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on tämä väittely niin huomattava.

Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on". — — — "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" — — — "Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta, niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän kruunusta?" — — — "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". — — — "Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää — — jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä!" — — — "Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, — — — Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. — — — Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. — — — Kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista". — — — "Te näytte pitävän varmana, että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta, että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta', että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?' — Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'. Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa — — — voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?" — — — "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo'."

Stenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä olla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä ja tieteellistä selvittämistä, koska "näitä asioita ei voida, niinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä ja hyljätä", koska "valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan nöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen". Hän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen käytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan puutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella, että ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä miltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan välinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle, itsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että moni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon ykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta kieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea arvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri ensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta, kristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin toimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin vastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee, lausuen: "Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä" — "mutta" lisää hän heti "olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan sanassa saarnaa ihan päinvastaista". Lisäys on yhtä oikeutettu huomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen, mutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus alusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan mielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg puhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu Stenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee kysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn suhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck ei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä — hänen tapansa ei ollut kierrellä — mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen, sentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia hyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä "surua, joka on Jumalan mielen mukainen", ja sitä "elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi kohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan, vaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko ajan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen kirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden mitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan tarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan ensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista suoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua paraitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras, vieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei suinkaan vähennä sen arvoa.

Runeberg vastasi "Borgå Tidningissä" ja vähän myöhemmin "Helsingfors Morgonbladissa". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa, samalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin kirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän tahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan tunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan ytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein arvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä ja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden vaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen halu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen perustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa oleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck ajatteli "maailman lapsia", näkyy seuraavista sanoista, joilla hän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: "Nostakaa tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä". Liioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että heränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan, jättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen perussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli on kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen tahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi ei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös monesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät tuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä vastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä, missä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi. Niin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella, että se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla maassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin kirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta kirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan immanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin vastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen sen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä yhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan perusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen ihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan kanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna, raamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin muuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: "Te aitaatte autuuden alan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni, ikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin sydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä, jos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti liikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää ammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja elähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan, taiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin ovat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin tulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka ei ole yksinomaan sydäntä". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee Runeberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin sanoin: "Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti rakastaminen, oikein toimiminen — siinä se ijankaikkinen autuus, jota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia ajatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne olivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman alttarille".

Kuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin kirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta ja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä perustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien väitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten heikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa. Siten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen pietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti oikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat "katsokaa taivaan lintuja", "katsokaa kedon kukkasia" y.m. senkaltaiset raamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.

Stenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä sisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä olisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään jyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa hän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä vastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän uudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan. Mahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.

Huhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen pappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja Runebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja Stenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että kumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan luonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen alan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut askeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin yhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin kirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg IV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun äkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.

Paitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin kirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä lausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu "Helsingfors Tidningarin" N:o 65 (1838) lisälehdessä ja varustettu nimimerkillä (Juliu)s (Ber)gh. Alusta loppuun seisoen yksinomaan raamatun perustuksella, tarkastaa kirjoittaja Runebergin pietismiä vastaan tekemiä syytöksiä. Vastustajaansa säästämättä, näyttää hän mihin johtopäätöksiin hänen mielipiteensä vievät ja miten avara se taistelutanner on, jolle hän vaatii vastapuoluetta. Väitteensä tukee hän miltei lukemattomilla raamatunlauseilla. Nämä ovat hyvästi valittuja, ja Berghin monipuoliset tiedot muillakin aloilla sekä hänen rohkea tunnustuksensa lisäävät niiden todistusvoimaa, osoittaen että hän oli täysin oikeutettu sekaantumaan väittelyyn, vaan tästä huolimatta ei kirjoitus tee hyvää vaikutusta. Pääsyynä on liiaksi opettavainen esitystapa ja siihen liittyvä ylimielinen iva. Sitäpaitsi on stiili pitkäveteistä ja kankeaa, jollei sitä verratakaan Runebergin ja Stenbäckin kirjoitusten loistavaan muotoon. Oudolta tuntuu niinikään senkaltaisessa väittelyssä autuudenjärjestyksen eri asteiden luetteleminen, miten oikeutettua Runebergin esiintymiseen nähden ainakin muutamien uskonopillisten käsitteiden selvittäminen muutoin olikin. Kirjoitus päättyy otteella Tholuckin selityksestä Jesuksen vuorisaarnaan. — Odottamatonta on, että Porvoon tuomiokapituli, jonka tarkastettavaksi J. Fr. Bergh oli jättänyt tämän kirjoituksen, antoi lupaa sen painattamiseen. Pari viikkoa myöhemmin kieltäytyi se antamasta tätä lupaa "Muutama sana nykyajan merkkien johdosta" nimiseltä kirjoitukselta. Forsius, joka sitä, samoin kuin edellistäkin oli tarkastanut, oli siitä antanut seuraavan lausunnon: "Kirjoituksen tarkoitus on 'Helsingfors Morgonbladissa' joku aika sitten alkaneen, kääntymistä ja pyhitystä koskevan riidan uudistaminen — riidan, joka on käynyt katkeraksi ja yltynyt vaativaksi ylimielisyydeksi, mikä ei sovi maltilliselle Siionin muurien vartijalle". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Runeberg ei vastannut Berghin kirjoitukseen. Tähän päättyikin Vanhan puutarhurin kirjeiden johdosta syntynyt väittely, jollei siihen kuuluvaksi lueta "Helsingfors Morgonbladissa" n:o 80 (lisälehti) s.v. löytyvää kirjoitusta, joka on kirjoitettu Berghin esiintymisen johdosta. Sen alla on nimimerkki C. (Gadolin [Aspelin, Lars Stenbäck 245.]). Asettuen välittävälle kannalle, koettaa kirjoittaja sovittaen toisiinsa yhdistää väittelyssä esiintyneet vastakkaiset mielipiteet.

Joulukuun 12 p:nä 1835 vihittiin Turussa papeiksi kaksi herännäisyyden vaiheissa sittemmin tunnettua miestä: Frans Oskar Durchman ja Lauri Herman Laurin . Molemmat määrättiin kirkkoherranapulaisiksi Kalajoelle.

Durchman oli syntynyt Kuivaniemellä helmikuun 13 p:nä 1813. Vanhempansa olivat Iin kappalainen Kustaa Durchman ja Briitta Maria Sarelius. Saatuaan päästötodistuksen Oulun koulusta, oli hän tullut ylioppilaaksi 1831. Laurin, joka oli syntynyt Pyhäjoella v. 1812, oli suorittanut ylioppilastutkinnon v. 1832. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Hupaista elämää tarjosi Kalajoen pappila varsinkin nuorille. Tuossa vieraanvaraisessa kodissa kävi paljon vieraita, ja usein oli nuoriso siellä tilaisuudessa tanssimaan ja muulla tavoin huvittelemaan. Laguksen, Malmbergin ja Holmströmin jyrkkä jumalisuus oli kyllä hieman häirinnyt iloa, mutta Frosteruksen uudet apulaiset näyttivät sitä innokkaammin aikovan ottaa osaa seuraelämään sekä pystyvän johtamaan huvituksia. Etenkin Durchmanista toivottiin paljon. Hän oli iloinen, harvinaisen vilkasluontoinen, puhelias ja kaikin puolin miellyttävä mies. Tavattoman kauniilla lauluäänellään lumosi hän kaikki. Sitäpaitsi osasi hän soittaa viulua ja oli hyvin altis pitämään huolta siitä, ettei tanssittaessa musiikkia puuttunut. Iloinen mies oli Laurinkin. Jos joku loukkaantuikin hänen terävistä sukkeluuksistaan, nauroivat niitä muut sitä makeammin.

Mutta muutaman kuukauden kuluttua "pilasi lahkolaisuus" kerrassaan nämäkin apulaiset. Durchman ei enää tahtonut soittaa tanssimusiikkia, ja kun häntä kärttämällä siihen vaadittiin, särki hän kaikkien hämmästykseksi viulunsa pirstaleiksi. Hän, samoin kuin Laurin, vetäytyi kokonaan pois seuraelämästä, liittyen heränneisiin ja käyttäen aikaansa lukemiseen ja saarnojensa valmistukseen. Yhä useammin nähtiin apulaisten huoneessa sielunsa tilasta huolehtivia ihmisiä, jotka, huolimatta siitä että Frosterus ei tuosta pitänyt, olivat tulleet kysymään neuvoa nuorilta "heränneiltä" papeilta. [Kert. (1896) J. Hemming sekä F. O. Durchmanin tytär Vendla Östring, joka isältään oli kuullut samaa.]

Tämän perinpohjaisen muutoksen olivat Laguksen ja Malmbergin esimerkki ja heidän valtaavat sekä julkiset että yksityiset puheensa saaneet aikaan. Varsinkin näkyy viimemainitun vaikutus Durchmaniin ja Lauriniin alusta alkaen olleen suuri. Kun maailman pilkka ja vihamielisyys tuntui tukalalta, ja epäilys valtasi noiden nuorten totuuden tunnustajain mielet, virkistyi toivo uudelleen, kun tapasivat Laguksen tai Malmbergin, ja kun posti heille toi "Tidningar i andliga ämnen". Turhaan koetti Frosterus leimata lahkolaisiksi ja hurmahenkisiksi Kalajoen herännäisyyden johtavia miehiä, ja turhaan purki hän vihaansa heränneitten sanomalehteä vastaan: [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 5/10 3 (Väktaren 1893 n:o 11).] totuus oli voimallisempi.

Vakavasti ja hellästi johdattivat Lagus ja Malmberg näitä nuoria ystäviään totuuden taistelua käymään. Varsinkin kehottivat he heitä rukoillen kilvoittelemaan, jotta ei luonnollinen kiivaus pääsisi heissä sammuttamaan Hengen tulta. [Kert. (1896) J. Hemming.] Niinpä esim. kirjoitti Malmberg Laurinille, joka leikillisessä muodossa kirjoitetussa kirjeessä [Kirjeen omistaa lääninagronoomi K. O, Laurin.] oli hänelle kertonut omista ja Durchmanin väittelyistä Kalajoen pappilassa: "Kiitos nuijasodasta antamistasi tiedoista. Ne olivat ilahuttavia ja rakentavia. Jumala olkoon ylistetty, että hän näinä pimeyden aikoina hengellisesti kuolleessa Suomessamme saa muutamissakaan herättää intoa puolustamaan Herran asiaa. Viholliset ovat hyökänneet teidän kristillisyytenne kimppuun, joka on suitsevan kynttilänsydämmen kaltainen, vaan te olette uskaltaneet rynnätä heidän vanhaa Aatamiansa vastaan, joka on raivoavan tulipalon kaltainen. — — — Iloitsen voitostanne. Mutta kavahtakaa voiton tavallisia petollisia hedelmiä: ylpeyttä ja kevytmielisyyttä. Lienetkö puolustanut kristinuskoa pään tiedolla vaiko sydämmen vakaumuksella? Edellistä voidaan suuressa määrässä saavuttaa oman toiminnan kautta ja sitä on teeskentelijälläkin, vaan viimemainittua ei koskaan saavuteta muuten kuin perinpohjaisen kääntymisen kautta saatanan vallasta Jumalan tykö, pimeydestä valkeuteen. Perustuksessa on muutos tapahtuva. Miten on sen laita? Oletko saanut aikaan yhtä kauhean hävityksen itsessäsi kuin muissa? Oletko tuntenut murhetta hirveästä tilastasi? Älä suinkaan mene tuon kohdan sivu. Jos sen teet, tulee sinusta teeskentelijä eikä kristitty. Sinä silloin hetken aikaa loistat niinkuin virvatuli ja sammut ennenpitkää koko filistealaisen sotajoukon iloksi. Kaiva esille Aatami piilopaikoistaan. Jos hän huutaa, lyö sitä vihaisemmin. Olemme kyllin kauan varovasti tallettaneet käärmettä povessamme. Olisi kyllä aika ruveta etsimään sen päätä, meidän omaa tahtoamme, koska jo seisomme kauheasti haavoitetun armeijan eturivissä. Jos hän pärskyttää myrkkyä silmiin, niin että on vaikea nähdä, niin anna parannuksen kyynelten vuotaa; kyllä ne huuhtovat puhtaaksi kaikki. Ellei vihollinen tahdo väistyä, niin lyö kaksiteräisellä miekalla, Jumalan sanalla, kunnes hän on kokonaan teloittunut". [Kirje, joka on päivätty 14/4 36, löytyy suomennettuna Hengellisessä Kuukauslehdessä 1896, 11-12.]

Muiden kiusausten kera näkyy varsinkin epäilys Jumalan sanan totuudesta näihin aikoihin painaneen Laurinia. Tämän johdosta kirjoitti hänelle Malmberg: "Puhut kirjeessäsi talonpojan onnellisuudesta, hän kun uskoo evankeliumin puhtaasti. Joka puhtaasti uskoo, hän onkin todella ylistettävä. Älkäämme kuitenkaan romantillisten luulojemme mukaan pitäkö talonpoikaa onnellisempana, kuin hän on. Epäuskolla on kyllä sijansa hänenkin sydämmessään. Hän ei suinkaan hymyillen vaaraa sivuuta. Totta on, että meissä on tuhatkertaisesti enemmän kuonaa kuin hänessä. Me olemme kaiken elämämme ajan etsineet rikkautta, jollei rahoista, niin ainakin viisaudesta ja tiedosta. Meidän pyrintömme on käynyt ylöspäin, eikä alaspäin. Me olemme pyrkineet kasvamaan, vaan ei vähentymään. Me olemme rakentaneet väärälle pohjalle, jotta pääsisimme rakennuksemme huipulta hyppäämään taivaaseen. — — — Ja kun tuota, jota niin suurella vaivalla on rakennettu, pitäisi repiä alas ja ruveta pitämään vahinkona ja raiskana — onko ihme, että vanha Aatami valittaa? Mutta koskekoon kuinka kipeästi tahansa, niin anna mennä. — — — Pitkittäkäämme totuudessa, niin mekin Jumalan armolla pääsemme oikeaan". [Kirje päivätty 25/4 36 (Hengell. Kuukauslehti 1896, 15-16).]

Usein saivat Durchman ja Laurin isäntäväeltään ja muilta, säätyläisiltä niinkuin talonpojilta, kuulla "ylpeydestään" ja "tuomitsemishalustaan". Jos kohta he ehkä monestikin taitamattomalla esiintymisellä antoivatkin aihetta siihen, oli syytöksen varsinainen vaikutin tuota samaan totuuden sitkeää vastustamista, jota herännäisyyden kaikkialla täytyi kokea. Siitä kirjoittaa Malmberg samassa kirjeessä: "Mainitset kirjeessäsi, että synnin sokaisemat ihmiset väärinkäyttävät Jumalan pyhää sanaa vanhan Aataminsa puolustukseksi ja kuinka he varsinkin silloin, kun heille tahdotaan huomauttaa heidän sielunsa tilaa, useimmin väärinkäyttävät tuota: älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi". Viitaten raamattuun ja Nohrborgin saarnaan 4 sunn. kolm. ja arvellen, että viimemainitun sanat luultavasti tehdään turhiksi tuolla tavallisella "hän oli ihminen ja voi erehtyä", jatkaa hän: "Kyllä meitä sanotaan ylpeiksi, mutta kuitenkin on varmaa, ettei meidän n.s. puolueessa ole yhtäkään, joka pitäisi ymmärrystään ja kokemustaan kirkkomme etevimpäin opettajain valistusta korkeampana. Vastapuolue, joka väittää olevansa puhdasoppinen kirkko, tekee niin ja tahtoo kuitenkin kantaa nöyrän nimeä. — — — Meitä kielletään muita tuomitsemasta, mutta meitä saa jokainen tuomita. — — — Älkäämme vaietko lausumasta totuutta rakkaudessa, sillä jos me vaikenemme, pitää kivien huutaman. Meidän tulee rakkauden pakoittamina julistaa joka ihmiselle hänen syntinsä, ja voi meitä, ellemme sitä tee".

Varsinkin Malmbergiä koetti Frosterus sekä muut säätyhenkilöt Kalajoella tehdä epäluulon alaiseksi Laurinin ja Durchmanin silmissä. Se oli turhaa. Heidän ja hänen välillään syntynyt ystävyys kävi päivä päivältä yhä lujemmaksi. Saatuansa kuulla, että nimenomaan häntä Kalajoella pidettiin Laurinin ja Durchmanin viettelijänä ja miten häntä siellä kaikin tavoin koetettiin saattaa huonoon maineeseen, kirjoitti Malmberg viimemainitulle: "Älä piittaa, ystäväni, siitä mitä oppineet ja oppimattomat minusta tekevät. Eivät he kumminkaan koskaan arvaa minua kuvata niin kauheaksi, kuin itse tunnen olevani". [Tämäkin, 18/4 36 päivätty kirje löytyy suomennettuna Heng. Kuukauslehdessä 1896, 12-15.]

Vuosi 1836 oli Lagukselle raskas vuosi. Toukokuussa täytyi hänen saattaa hautaan vaimonsa, ja muutamia viikkoja myöhemmin kuoli häneltä kaksi lasta. Näiden tapahtumien sekä muiden kärsimysten johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: [J. Vegeliukselle 1/8 36 (Väktaren 1893, n:o 11)] "En voi kuvata sieluni tilaa näinä aikoina, kärsimyksiäni ja taistelujani. Ja mitä apua tämän kertomisesta olisikaan? Myötätuntoisinkin ystävä saisi siitä ainoastaan hämärän aavistuksen minua kohdanneista koetuksista. Ystävien ystävä on antanut minulle lohdutusta, ja antaa sitä joka päivä niin usein kuin sisälliset ja ulkonaiset sattumat repivät auki huonosti parantuneen haavan ja uudelleen vaativat esille kaipuutani. Jokapäiväisessä elämässä tapahtuu tuon tuostakin semmoista, joka on omiaan muistuttamaan entisyydestä ja särkevällä tavalla todistamaan, että nyt olen yksinäni maailmassa. Ne kyllä eivät saa minua hallita, sillä Jumalan armo estää sen, mutta sitä useammin ne käyvät minua tervehtimässä". Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Monet unohtuneet tehtävät vaativat minua nyt kauvan laiminlyötyyn työhön. Jumala antakoon minulle armonsa ja henkensä, jotta voisin jotakin toimittaa Hänen kunniakseen ja hänen seurakuntansa hyväksi. Tämä olkoon jokapäiväinen, harras aamu- ja iltarukouksemme". Herra kuuli tämän rukouksen. Voimalla ja urhoollisuudella jatkoi Lagus taisteluaan herännäisyyden eturivissä. Kasvamistaan kasvoi liike Ylivieskassa, samoin kuin Kalajoella ja Nivalassa, miten kiivaasti Frosterus ja hänen hengenheimolaisensa koettivatkin sitä vastustaa. Seudun heränneet papit kävivät usein Laguksen pappilassa, missä seuroja ahkerasti pidettiin, ja melkein yhtä usein vieraili hän Malmbergin luona, puhuen tämän johtamissa seuroissa. [Kertonut (1896) J. Hemming.] Yhä likeisemmäksi kävi heidän suhteensa toisiinsa. Heidän ystävyytensä vaikuttimena oli rakkaus Herraan ja siihen suureen yhteiseen työhön, johon hän oli heidät kutsunut. Rakkaudella kantoivat he toinen toisensa kuormaa, kehottaen tukien toisiaan vaivoissa ja orjailematta nuhdellen, kun nuhde oli tarpeen. [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 1852 (omistaa neiti M. Bergh).]

Kuten ennen (I osa, s. 298) on mainittu, herätti Paavo Ruotsalaisen maine alussa Laguksessa epäluuloa. Elokuussa 1836 tapasi hän ensi kerran tuon kuuluisan savolaisen. Paavo oli saapunut Pyhäjärvelle, minne Laguskin silminnähtävästi Malmbergin kehotuksesta samaan aikaan matkusti. Oli lauantai-ilta. Seudun heränneet olivat koolla lähellä kirkkoa sijaitsevassa kirkkomajassaan, missä Paavo asui. Lesceliuksen ja Schwartzbergin seuraamana lähti Lagus sinne. Vakavan vaikutuksen teki häneen kokoontunut väkijoukko, ja kauniisti kaikui heidän veisuunsa. Kun virsi oli loppuun veisattu, astui Paavo esille, nöyrästi pyytäen pappeja puhumaan kansalle. Lagus kieltäytyi, kehottaen sensijaan Ruotsalaista esittämään oppiansa. Yksinkertaisesti ja vakaasti, vaan samalla voimallisesti ja hellästi selvitti tämä nyt autuuden järjestyksen, kohdistaen kuulijakunnan huomion varsinkin vanhurskauttamiseen. Sen vertaista puhetta ei ollut Lagus milloinkaan kuullut. Kaikki hänen epäluulonsa katosivat, hän tunsi itsensä sangen mitättömäksi tuon Pyhän Hengen koulussa valistuneen talonpojan rinnalla. Paavo pyysi uudelleen Lagusta puhumaan, vaan tämä vastasi: "Missä te puhutte, siellä ei sovi minun esiintyä. Antakaa anteeksi että olen teitä epäillyt". [Kertoneet (1896) Rouva L. Veisell, J. Hemming, K. A. Malmberg y.m.]

Jälleen oli Lagus elämänsä taipaleella kohdannut oppimattoman talonpojan, jonka valistuksen rinnalla hänen tietonsa ja kokemuksensa supistuivat aivan pieniksi. Yhtä nöyrästi ja avosydämmisesti, kuin ensi kerralla, tunnusti hän sen nytkin, tunnusti elämänsä loppuun. Mainittu ilta muodostaa käänteen hänen sisällisessä elämässään. Vasta nyt hän käsitti elävän, hengen köyhyydessä syntyneen uskon luonteen ja erotuksen siitä kasvaneen pyhityksen ja tekopyhyyden välillä. [Akiander VI, 216-217.]

Myöskin Laguksen ulkonaiseen asemaan nähden oli tämä tilaisuus varsin tärkeä. Muutamien viikkojen perästä oli nim. piispantarkastus pidettävä Raahen rovastikunnassa, ja asianomaiset kirkkoherrat, etenkin Frosterus, joka oli lääninrovastina ja jonka pappilassa päätarkastus oli toimitettava, olivat selvin sanoin ilmoittaneet, etteivät siinä tilaisuudessa aikoneet lahkolaisia säästää [Laguksen ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Syyskuussa saapui arkkipiispa E. G. Melartin lehtori J. A. Edmanin kera Kalajoelle. Alusta alkaen kiinnittivät tarkastajat päähuomionsa heränneisiin pappeihin. Edman, joka oli kuunnellut Laguksen kuulustelua kirkossa, alkoi heidän pappilaan tultuaan hyvin ystävällisesti tiedustella hänen menettelytapaansa sielujen hoitamisessa. Tämä keskustelu kuitenkin keskeytyi, eikä sillä kertaa syntynyt mitään puhetta "lahkolaisuudesta", niinkuin Lagus oli toivonut. Vasta kolmantena tarkastuspäivänä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille rovastikunnan kirkkoherrojen kanssa pitämässään kokouksessa. Tämmöisissä tilaisuuksissa ei kappalaisilla ollut oikeutta esiintyä, ja siitäkin syystä olisi heränneitten pappien ollut vaikea puuttua keskusteluun, että Frosterus esitti syytöksensä Lagusta ja Malmbergiä vastaan salaperäisesti ja nimiä mainitsematta. Kaikki kuitenkin ymmärsivät, keitä hän nimenomaan tarkoitti. Myöskin "Tidningar i andl. ämnen" sai samassa kokouksessa ärtyneen rovastin suusta kuulla kunniansa. Mutta Frosteruksen hyökkäykset ja hänen kavalat salaviittauksensa, joita muut kirkkoherrat katseellaan ja käytöksellään kannattivat, [Kert. J. Hemming.] eivät voineet heränneitä pappeja lannistaa. Tuo päinvastoin herätti heissä innostusta ja rohkeutta. Iltapäivällä astui Lagus arkkipiispan huoneeseen, minne hetken kuluttua myöskin Malmberg saapui. [Laguksen yllämainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Melartin oli lempeä ja ystävällinen mies. Kyyneleet silmissä kuunteli hän Laguksen innostunutta ja suoraa tunnustusta ja hänen selvitystään lahkolaisuudesta syytettyjen pappien asemasta, heidän mielipiteistään ja opetustavastaan. Keskustelua kesti kauan. Kaksi kertaa tuli Frosterus huoneeseen sitä keskeyttääkseen, vaan hänen täytyi tyytyä siihen, että Melartin kummallakin kerralla kohteliaasti saattoi hänet ulos huoneesta. Muun ohessa kysyi Lagus, miten papin tulisi kohdella heränneitten pitämiä hartausseuroja. Empimättä kehotti arkkipiispa häntä ja Malmbergiä käymään näissä kokouksissa sanankuulijoitaan opettamassa. Herännyttä kansaa ei saisi — niin hän lausui — vainota eikä vihata, vaan neuvoa ja rakkaudella kohdella. Hän kehotti noita innostuneita pappeja jatkamaan työtään, jos heidän täytyisi sitä tehdä vaikka kunniansa ja hyvän maineensa menettämisen uhalla. Tämmöistä myötätuntoisuutta ei Lagus eikä Malmberg olleet voineet aavistaakaan saavansa kokea kirkon korkeimmalta edustajalta, varsinkin kun tiesivät, että tarkastus suurimmaksi osaksi aiheutui heitä vastaan tehdyistä syytöksistä. Miten vapaata keskustelu oli, näkyy siitäkin, että Lagus lopuksi pyysi Melartinia kirjallisesti hänelle ilmoittamaan, jos häntä tahi hänen ystäviään vastaan uusia syytöksiä tehtäisiin. Tämänkin pyynnön lupasi suosiollinen esimies täyttää. Yhtä myötätuntoisesti esiintyi Edman. Hänenkin kanssaan keskusteli Lagus yksityisesti, saaden häneltäkin mitä lämpimimpiä kehotuksia pelkäämättä jatkamaan työtään. [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] Tyhjään raukesivat siis sillä kertaa vastustajain tuumat. Sydän täynnä toivoa ja luottamusta, kirjoitti Lagus [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] J. Vegeliukselle, jonka rovastikunnassa samankaltainen tarkastus pian oli pidettävä: "Nyt on sinun vuorosi Lapväärtissä. Sinulla on oikeus esiintyä kokouksessa. Puolusta elävää kristillisyyttä, ja vastaukseksi kysymykseen lahkolaisuuden ehkäisemisestä ja kukistamisesta huomauta ainoastaan, että jokaisen papin tulee kääntyä ja tulla kristityksi".

Pian saivat Kalajoen heränneet papit kuitenkin kokea, etteivät heidän vihamiehensä olleet lannistuneet tappiostaan. Mitä kummallisimpia huhuja levitettiin heistä, yltymistään yltyi viha. Sukulaiset ja entiset ystävät alkoivat yhä äänekkäämmin syyttää heitä harhaoppisuudesta ja jos kummoisista erehdyksistä. Niinpä sai esim. Malmbergin vaimo (1836) eräältä heidän vanhempainsa kodissa Ruovedellä oleskelevalta veljeltään kirjeen, joka yllin kyllin todistaa, miten huonossa maineessa Kalajoen herännäisyys muuallakin oli. Mitä siellä puhuttiin liikettä johtavista papeista, näkyy seuraavista Malmbergin vastauksesta [Konsepti löydetty N. K. Malmbergin papereista. Päivämäärä puuttuu, vaan hänen 6/6 37 päivätystä kirjeestään kälylleen Evelina Bergrothille (Heng. Kuukauslehti 1896, 31-32) käy selville, että se on kirjoitettu talvella 1836-37.] lainaamistamme otteista: "Lahkolaisiksi saattaa ainoastaan niitä sanoa, jotka eivät hyväksy Lutherin raamatunselityksiä ja hylkäävät tunnustuskirjat. Juuri niihin olen perustanut oppini, enkä raamatun jälkeen rakasta mitään muita kirjoja niin paljon kuin Lutherin kirjoituksia, sillä niissä on henkeä ja elämää. Niiden mukaan olen tutkinut oppiani ja elämääni, enkä ole huomannut tahallani poikenneeni niistä. Kuitenkin sinä ja moni muu, joka tuskin on nähnyt tunnustuskirjojemme kansiakaan, soimaa minua lahkolaiseksi. Mikä on syynä siihen? Se että väitän, että kristinopin vielä tänään tulisi olla yhtä voimallisen ja osoittaa vaikutustaan ihmisten sieluissa nyt, niinkuin menneinäkin aikoina. Kun ajanhenki vaatii, että pääasiallisesti terotetaan viisaustieteellistä moraalia ja kuolleita siveysopillisia sääntöjä, tahi kun saarnataan kristinuskoa, vaan niin varovasti, että vain ulkonaisen elämän pinta saataisiin vähän kiillotetuksi; kun kansaa kehotetaan parannukseen, vaan niin löyhällä tavalla, että farisealainen saa olla häiritsemättömässä rauhassa jokaisessa sydämmessä, ilman että näytetään, mistä parannuksen voima saadaan: onko ihme, että niitä sanotaan lahkolaisiksi, jotka eivät saata veisata samaa virttä. Voitko raamatusta tahi kirkkohistoriasta näyttää aikakautta, joka olisi hyväksynyt siinä ilmestyvää käytännöllistä kristillisyyttä?" — — — "Sanot meidän esittävän tunnettua totuutta väärässä muodossa. Sitä emme tee. Julistamme totuutta raamatun tavoin, emmekä pue sitä romanttiseen muotoon, johon nykyajan ihmiset ovat tottuneet ja joka kutkuttaa heidän korviaan". — — — "Sanot meidän kieltävän naisia kampaamasta hiuksiaan nutturalle. Tämäkin on väärä syytös. Toiset naisistamme pitävät hiuksiaan sillä tavoin, toiset antavat palmikkonsa vapaina riippua niskassa. Me emme määrää sitä emmekä tätä, varomme vain, etteivät heikot pahenisi. Jolla on herännyt omatunto, hän ei ole niin väkevä, kuin nuo nukkuvat henget, jotka suruttomuudessaan eivät pelkää taivasta eivätkä helvettiä, vaan hän pelkää joskus peikkojakin, ja semmoista tulee kohdella varovaisuudella". — — — "Tiedustelet, onko Evelina [Malmbergin käly, joka kesällä 1836 oleskeli Nivalassa.] körttiröijyyn ja mustilaishameeseen puettuna kuljeskellut meidän kanssamme Pidisjärven karjakujilla, sanoen että hänen maallinen onnensa on mennyttä kalua. Täällä ollessaan käytti hän semmoista pukua, kuin säätyhenkilöt ylimalkaan käyttävät. Mitä täkäläisten talonpoikien vaatteisiin tulee, olivat ne ennen aivan samanlaiset, kuin säätyläisten. Ne, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään turmeluksensa, — — — käyttävät nyt tavallista talonpoikaispukua". — — "Sanot meidän opettavan, ettei Jumalan armo ole kaikille syntisille altis. Niin ei ole kukaan meistä puhunut, vaan sitä kyllä olemme terottaneet, ettei järjestyksen Jumala anna syntejä anteeksi suruttomille ja uudestisyntymättömille". — — — "Kyllä meistä valehdellaan paljon enemmän, kuin sinä kirjeessäsi mainitset, vaikka kaikki ei vielä ole ehtinyt kuultavillesi". — — "Valheiden paraat ansarit ovat niiden pappien kodit, jotka saarnaavat kunniansa, aittansa ja kukkaronsa eduksi".

Samaan aikaan kuin Durchman ja Laurin liittyi Kalajoen heränneisiin pappeihin Jaakko Hemming , joka v. 1835 määrättiin Laguksen apulaiseksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Hänen aikuisemmista elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän syntyi Oulussa 1809, tuli ylioppilaaksi 1827 ja vihittiin papiksi helmikuussa 1834. [Hengellinen Kuukauslehti 1896, 42.] Ensimmäisen vuotensa palveli hän Sievissä. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Ollen luonteeltaan tunnollinen ja vilkas, kehittyi hän Laguksen luona hyväksi saarnaajaksi ja seudun heränneitten pappien uskolliseksi asetoveriksi.

Haapajärvelläkin, missä heränneitten luku Nivalan ja Pyhäjärven läheisyydestä huolimatta vielä v. 1836 oli varsin pieni, alkoi seuraavan vuoden alussa vilkas seuraelämä, johon yhä lukuisammat liittyivät. Sikäläisen kappalaisen vaimo Margareetta Janson ja hänen sisarensa Laura Cajanus pitivät seuroja pappilassa, kooten niihin yhä enemmän ihmisiä "oikeauskoisten" vihan uhallakin. [Malmbergin kirje Evelina Bergrothille. 6/6 1837.] — Samaan aikaan syntyi vilkas liike myöskin Sievissä . Se kantoi samaa leimaa kuin Ylivieskan ja Nivalan herännäisyys, jonka vaikutuksesta se oli syntynyt.

Talvella 1837 ei Kalajoenvarren herännäisyys sanottavasti edistynyt, mutta sitä huomattavammin keväällä s.v. Silloin taipui muun ohessa Kotilan suuri kylä Nivalassa, joka niihin asti kiivaasti oli vastustanut liikettä, elävää kristillisyyttä suosimaan. Varsinkin nuorisossa oli muutos nähtävänä. Kilvan ylistivät pojat ja tytöt Jumalan suurta armoa. [Malmbergin vasta mainittu kirje Evelina Bergrothille.] Yhä voimallisempana kaikui Nivalan kirkossa Malmbergin ääni, kehottaen ihmisiä parannukseen ja julistaen evankeliumia kaikille synneistään murheellisille. Väsymättömällä ahkeruudella hoiti hän laumaansa. Jotta Nivalankin heränneet oppisivat veisaamaan Siionin virsiä, toimitti hän Kaisa Liisa Ojan , jolla oli erinomaisen kaunis lauluääni, Pyhäjärvelle veisuuta harjoittelemaan. [Kertonut (1896) Kaisa L. Oja.] Kun tyttö muutamien viikkojen perästä palasi kotia, huomattiin väleen, ei ainoastaan Nivalassa, vaan myöskin Ylivieskassa ja Kalajoella, ettei hän turhaan ollut opintomatkallaan käynyt. Näidenkin seutujen heränneitten veisuu soi näistä ajoista alkaen kauniisti, jos kohta ei niin tunteellisen hienosti kuin savolaisten. Hyvin luultavaa on myöskin, että ne Siionin virsien nuotit, jotka Durchman samana vuonna kirjoitti, [Tämän nuottivihon, joka on löydetty Laguksen papereista, omistaa rouva Leontine Malmberg.] ovat yhteydessä Kaisa Ojan Pyhäjärvellä käynnin kanssa. Samoin kuin Lagus, piti Malmberg huolta siitä, että heränneet kodeissaankin saivat hengellistä ravintoa. Kummallakin oli varastossa Renqvistin toimittamia kirjoja, joita he sekä möivät että lahjoittivat sanankuulijoilleen. Seuraavat numerot osoittavat, miten suuri menekki oli. Vuosina 1836-1837 ostettiin yksin Nivalassa: 68 kpl. "Arndtin totinen kristillisyys II", 24 "Seitsemän lapsen kääntyminen", 28 "Itsekoettelemus ja parannuksen neuvo", 3 Lutherin "Epist. postilla", 55 "Huutavan ääni korvessa", 8 "Salattu elämä", 10 "Ystävällinen varoitus", 22 "Varoitussana suruttomille syntisille", 24 "Päiväkirja" sekä joku määrä ruotsinkielisiä kirjoja. Samaan luetteloon [Malmbergin tili Renqvistille 1/3 38, joka on löydetty edellisen papereista.] kuuluu vielä kirjoja 120 riksin arvosta, joita ei erikseen mainita. Kirjat oli Renqvist toimittanut Malmbergille A. J. Malmgrenin ja ennenmainitun Jaakko Evelin kautta.

Kesäkuussa 1837 meni Lagus naimisiin kauppias H. W. Widmarkin lesken Albertina Charlotta Gananderin kanssa. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Täten sai hän jonkunmoisen omaisuuden ja vapautui taloudellisista huolistaan, jotka sitä ennen olivat häntä painaneet. [Kert. K. A. Malmberg.] Nautittuaan virkavapautta kaksi kuukautta, [Turun tuomiokapitulin arkisto.] jolloin hän matkusti Suupohjaan sekä Tukholmaan, missä kaupungissa hän persoonallisesti tutustui muutamiin sikäläisen herrnhutilaisen veljeskunnan jäseniin, [Akiander VI, 267.] ryhtyi hän elokuussa innolla ja voimalla jälleen virkaansa hoitamaan. Ollen hyvin mieltynyt lukemiseen, seurasi hän tarkkaan Jumalan valtakunnan vaiheita myöskin ulkomaalla, semminkin Ruotsissa. Varsinkin oli hän innostunut lähetystoimen virkistymisestä, ja jo siihen aikaan mietti hän usein keinoja asian edistämiseksi Suomessa. Hän kirjoitti siitä heränneitten sanomalehdessä ja puhui siitä tuon tuostakin ystävilleen. [Kert. J. Hemming.] Samaa todistamassa oli myöskin hänen etehisensä seinään kiinnitetty säästölaatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Hamasta auringon koitosta sen laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaoth". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] Tämä kehotus rahojen keräykseen tarkoitti kuitenkin miltei yksinomaan Laguksen omaa huonekuntaa. Samankaltaisen laatikon oli myöskin Malmberg samaa tarkoitusta varten hankkinut Nivalan pappilan etehisen seinään. Se oli varustettu kirjoituksella; "Kukin sydämmensä ehdon jälkeen, ei ylönmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.]

Leviämistään levisi liike myöskin Kalajoen emäseurakunnassa. Kummallista kyllä, salli Frosterus apulaistensa pitää seuroja pappilassa. Syynä tähän näennäiseen myötätuntoisuuteen oli luultavasti Melartinin vasta pidetyssä tarkastuksessa lausumat mielipiteet. Paitsi pappilassa, pidettiin seuroja muutamissa talonpoikaistaloissa sekä tervahovinhoitaja D. J. Roosin ja hänen vaimonsa Elisabetin, o. s. Sovelius, kodissa. Muun ohessa todisti viimemainitun talon etehisessä oleva säästölaatikko, jonka laitaan oli kirjoitettu: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä senkaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle". — — —. "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee" sikäläisen liikkeen likeistä suhdetta Nivalan ja Ylivieskan pappeihin.

Samoinkuin Laguksen ja Malmbergin saarnat alkuaikoina olivat kantaneet laillisuuden leimaa, olivat Laurin ja Durchmankin Kalajoella ollessaan ankaria lainsaarnaajia. Niinpä esim. viimemainittu pääsiäispäivänä Kalajoen kirkossa pitämässään aamusaarnassa lausui: "Minkäkaltainen olet, ihminen? Olet syntynyt synnissä, olet rikkonut kasteesi liiton, olet väärin käyttänyt autuuden välikappaleet, olet vaeltanut jumalattomien retkillä, olet ylenkatsonut Herran pyhän sanan, olet häväissyt niitä, jotka sitä julistavat, olet seurannut omaa lihaasi ja maailman houkutuksia, olet ryöttänyt itsesi kaikissa synneissä — Jumala tietää mitä kaikkea oletkaan tehnyt. Mutta useimmat teistä vastaavat: jos johonkuhun olenkin vikapää, niin en suinkaan kaikkeen. Jumala auttakoon sinua tätä ajattelemaan! — — — Ja minkäkaltainen sinä olet, joka sanot itseäsi kristityksi, millainen seurakunnan jäsen, millainen kristitty? Sinä vastaat: ei minua ole vielä mistään pahasta hätyytetty. Minä käyn usein kirkossa, veisaan ja rukoilen niinkuin muutkin, kuuntelen tarkasti pappia, käyn oikein Herran ehtoollisella, maksan ulostekoni, elän hiljaisesti ja siivosti, teen jokaiselle oikein, autan köyhiä ja rakastan ystäviäni. Tuo on oikein tehty, ystäväni, vaan ajatteletko myös, miten tätä teet. En, vastaan minä sinun puolestasi. Tavan ja näön vuoksi kuljet kirkossa, veisaat ja rukoilet niinkuin muutkin, ilman hartautta, ilman kiivautta, kuuntelet pappia, mutta vähän siitä, ymmärrätkö mitään, kun vain jaksat odottaa, kunnes odotettu amen tulee. Kirkosta riennät kotia, mutta vielä pistäyt tiesi varrella olevaan kapakkaan. Siellä tapaat ystäväsi ja naapurisi ja siellä pidät iltarukouksesi juomisella, kiroilemisella ja tappelemisella". [Kuuluu F. O. Durchmanin saarnakonsepteihin, jotka rouva Vendla Östring on tekijän käytettäväksi antanut.] Muuten on huomattava, että Durchmanin alkuaikoina pitämät saarnat monesti ovat otteita Nohrborgin postillasta sekä muista samanhenkisistä saarnakirjoista. Senkääntähden konsepteissa ylimalkaan ei tavata niin kiivaita sanoja, kuin hän seurapuheissa käytti. Luultavasti menetteli Laurinkin saarnojaan valmistaessaan samaan tapaan, miten hyvät saarnalahjat hänelläkin oli. Kummallakin, etenkin Durchmanilla, oli sointuva ääni ja jo heidän elävä esitystapansa ja voimallinen paatoksensa vaativat välinpitämättömimmätkin sanankuulijat saarnaa tarkasti seuraamaan. Viikko viikolta kehittyivät nämä miehet yhä etevämmiksi saarnaajiksi, joiden puhetta yhä suuremmat kansanjoukot riensivät kuulemaan. Kun he eksyivät ykspuoliseen saarnatapaan, nuhtelivat ja neuvoivat heitä rakkaudella Lagus ja Malmberg. [Akiander VI, 276.]

Kunnioituksella ja hellällä rakkaudella liittyi Kalajoenvarren herännyt kansa niihin paimeniin, joiden suusta he olivat kuulleet herätyksen ja evankelisen lohdutuksen voimallista sanaa. Seurat, joita tähän aikaan säännöllisesti pidettiin ei ainoastaan sunnuntaina, vaan myöskin lauantai-iltoina, kävivät yhä elävähenkisemmiksi ja niihin kokoontui yhä enemmän väkeä. Usein ruokki Lagus pappilassaan näitä vieraitaan [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] ja suurta vieraanvaraisuutta osoitti heille myöskin Malmberg, [Kertoneet (1896) Nivalan vanhimmat heränneet.] vaikka hänen varansa olivat paljon pienemmät. Pääasiana oli kuitenkin hengellinen ravinto. Sitä ei milloinkaan puuttunut, jos muut varastot joskus loppuivatkin. Yhtä vähän kuin Ylivieskan kansa oli Nivalan seurakunta menneinä aikoina oppinut suuria papiltaan vaatimaan. Sikäläinen kappalainen Kl. F. Alan oli niin juoppo, että hän erotettiin virastaan 1835. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Miten rakastettu Malmberg Nivalassa oli, nähdään siitäkin, että Matti ja Erkki Sorvala y.m. talonpojat v. 1837, jolloin seurakunnan kappalaisenvirka oli täytettävä, pyysivät häntä neljännelle vaalisijalle. Tätä pyyntöä ei tuomiokapituli voinut ottaa huomioon, vaan määräsi hänen sensijaan kappalaisenapulaiseksi Lapualle toukokuun 1 p:stä 1838. Jo viime mainitun vuoden alusta siirtyivät myöskin Laurin ja Durchman uusille työaloille. Edellinen määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Ylitornioon, viimemainittu armonvuodensaarnaajaksi Ylihärmään. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Pian nähtiin kuitenkin nuo kaivatut opettajat jälleen Kalajoella. Yhtyen Lagukseen he silloinkin tulivat Herrastaan todistamaan, vaikka heidän saarnatuolinsa tällä kertaa oli syytettyjen penkki käräjähuoneessa.

IV.

Helmikuun 6 p:nä 1838 päivätyssä virkakirjeessä ilmoitti Salon kihlakunnan kruununvouti K. A. Hårdh Oulun läänin kuvernöörille Kalajoen pitäjässä syntyneistä "yhteiskunnan rauhaa sekä yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista", jättäen hänen päätettäväkseen, mihin toimenpiteisiin asian johdosta olisi ryhdyttävä. Kirjelmä johtui Kalajoen pitäjän alaosan nimismiehen Niilo Sandmanin ilmiannosta. Viimemainittu oli nim. Hårdhille ilmoittanut, että: säästölaatikoita varojen keräämistä varten pakanalähetyksen hyväksi löytyi Ylivieskan pappilassa, tervahovinhoitaja Roosin asunnossa Kalajoen markkinapaikalla ja apulaisten huoneessa Kalajoen pappilassa sekä Sandmanin hankkiman tiedon mukaan myöskin Pidisjärven pappilassa. "Näihin säästölaatikkoihin oli suuri osa köyhimmistä talonpojista, varsinkin naiset, uhranneet arvokkaimman omaisuutensa, niinkuin kultaa, hopeaa, silkkivaatteita, päähineitä y.m.;" [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] Satoihin nousevia kansanjoukkoja kokoontui, milloin missäkin talossa pitäjässä veisaamaan Siionin virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja, joista etenkin Huutavan ääni korvessa on mainittava. "Ne, jotka ovat ottaneet osaa näihin kokouksiin, luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi, ylönkatsovat kanssakristittyjään, laiminlyövät työnsä y.m.s." — Myöntäen, että seurojen ja säästölaatikkojen "tarkoitus kyllä voi olla hyvä", huomauttaa Hårdh virkakirjeensä lopussa edellisten laittomuudesta sekä siitä, että "moni perin köyhä väärän innostuksen valtaamana on uhrannut ainoan arvokkaan omaisuutensa", vaatimatta asianomaisilta mitään tiliä. Kuvernööri ilmoitti asiasta prokuraattorille, joka maaliskuun 23 p:nä päivätyssä kirjelmässä määräsi, että "kanne oli nostettava niitä henkilöitä vastaan, jotka Kalajoen pitäjässä olivat panneet toimeen luvattomia hartauskokouksia tahi näissä kokouksissa olleet saapuvilla". Kantajaksi määrättiin maafiskaali Erkki Julius Berg , sekä tuomiokapitulin asiamieheksi Lohtajan kirkkoherra K. K. Elfving .

Asia oli ensi kerran tutkittavana heinäkuun 6-9 p:nä 1838. Tuomariksi oli hovioikeus määrännyt K. F. Grönbergin . Käräjät pidettiin Pahikkalan talossa Kalajoella. Tilaisuuteen oli haastettu Malmberg, Lagus, Hemming, Laurin, tervahovin hoitaja Roos vaimoineen sekä 22 talonpoikaa eri osista pitäjää. Sitäpaitsi kantaja vaati edesvastausta myöskin maanmittari K. H. Hårdhille ja tämän vaimolle Amanda Sofia Hårdhille sekä kauppiaan leskelle Katarina Soveliukselle siitä, että olivat käyneet Roosin kodissa pidetyissä seuroissa. Ensin kuulusteltiin syytettyjä pappeja. Nämä myönsivät kaikki pitäneensä kodeissaan hartausseuroja, joihin ihmisiä lauantai- ja sunnuntai-iltoina kirkkomatkoillaan oli kokoontunut, sekä häissä, ristiäisissä y.m. juhlatilaisuuksissa seurakuntalaistensa luona, väittäen voimassa olevien asetusten ei ainoastaan myöntävän, vaan käskevänkin pappia kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa opettamaan ja neuvomaan sanankuulijoitaan autuuden asiassa. Jyrkästi vastustaen syyttäjän väitettä, että hartauskokoukset olisivat aikaansaaneet häiriöitä seurakunnassa, huomauttivat he että ne päinvastoin olivat vaikuttaneet paljon hyvää, ne kun silminnähtävästi olivat edistäneet raittiutta, siveyttä, ahkeruutta ja muita hyviä tapoja kaikissa kodeissa, joissa joutohetkiä käytettiin Jumalan sanan viljelemiseen, veisuun ja rukoukseen. Mitä säästölaatikkoihin tuli, myönsivät Malmberg, Lagus ja Laurin kodeissaan niillä etupäässä kotiväeltään koonneensa varoja lähetystoimen edistämiseksi Vaikkei heillä siihen ollutkaan suoranaista lupaa esivallalta, eivät voineet he käsittää siinäkään menetelleensä väärin, koska englantilaiset lähetyssaarnaajatkin olivat saaneet Suomessa koota varoja samaan tarkoitukseen ja maassa hyväksytyt sanomalehdet olivat kehottaneet kansalaisia siten edistämään pakanalähetyksen kallista asiaa. Jyrkästi kielsivät he vaatineensa ketään laatikkoihin rahoja tahi muuta omaisuutta panemaan.

Ainoastaan yksi niistä lukuisista todistajista, jotka kantaja oli haastattanut näihin käräjiin, Daniel Kuona, todisti seurojen pitäjiä ja niissä kävijöitä vastaan. Hän väitti heränneitten halveksien kohtelevan muita. Muuta moitittavaa ei kuitenkaan hänkään pystynyt heitä vastaan esiintuomaan. Useat muut sitävastoin todistivat, että seurat olivat vaikuttaneet paljon hyvää seurakunnassa. Varsinkin Malmbergin, Laurinin ja Durchmanin nimet mainittiin usein. Suurinta huomiota näkyvät herättäneen muutamien todistajain kertomukset Matti Niemen talossa Nivalassa joulukuun 22-23 päivinä pidetyistä seuroista. Paitsi paljon oman pitäjän kansaa sekä vieraita Iisalmelta ja Pyhäjärveltä oli tässä tilaisuudessa ollut saapuvilla Durchman ja Paavo Ruotsalainen, jotka Malmbergin kera olivat puhuneet kokoontuneelle kansanjoukolle. Niinikään todistettiin, että Ruotsalainen myöskin kesällä 1837 oli käynyt Nivalassa, silloinkin esiintyen puhujana seuroissa. Tämän johdosta määräsi oikeus, että Durchman ja Paavo Ruotsalainen olivat haastettavat niihin käräjiin, joissa juttu uudelleen tulisi käsiteltäväksi.

Tähän päättyivät ensimmäiset käräjät. Paljon oli syytettyjen pappien näinä päivinä täytynyt kärsiä. Pilkaten kohtelivat heitä liikkeen ulkopuolella olevat talonpojat eivätkä säätyläisetkään voineet salata iloaan siitä, että vihdoinkin oli ryhdytty lahkolaisuudelle salpoja rakentamaan. [Kert. J. Hemming.] Ei saata kummastella, että heidän, samoinkuin syytteenalaisten talonpoikien esiintyminen oli hyvin varovaista, eikä sitä, etteivät he sanallakaan iskeneet kaikin puolin ala-arvoisen syyttäjänsä menettelyyn, vaikkei tilaisuutta siihen suinkaan puuttunut. Asia oli uusi vielä ja siksi tavatonta laatua, etteivät he näy ehtineen asemaansa täysin perehtyä.

Tulisella kiireellä jouduttivat asianomaiset jutun jatkumista. Vaikka Durchman asui Vaasan ja Paavo Ruotsalainen Kuopion läänissä, määrättiin seuraavat käräjät alkaviksi elokuun 6 p:nä. Seurauksena siitä olikin, ettei viimemainittu ehtinyt saada haastetta. Durchman sitävastoin saapui tilaisuuteen, samoinkuin 35 talonpoikaa, miehiä ja naisia, Kalajoen pitäjästä, jotka uuttera syyttäjä ennen haastettujen lisäksi oli oikeuteen vetänyt.

Ennenkuin varsinainen kuulustelu alkoi, tiedusteli Elfving, oliko tutkimuksen alaisissa seuroissa kuulusteltu katkismusta ja olivatko nämä kuulustelut kantaneet toista leimaa, kuin siihen asti tavalliset ja asetuksissa määrätyt. Kysymykseen vastasi Lagus. Hän myönsi, että seuroissa oli pidetty katkismuskuulusteluja, vaan lausui sen varman vakuutuksen, ettei asianomaisten pappien menettelytapa tässäkään kohden, niinkuin myöskin edelliset pöytäkirjat osoittivat, ollut ristiriidassa voimassa olevien määräysten kanssa.

Tämän jälkeen esitti Berg kanteensa Durchmania vastaan: hän oli esiintynyt hartausseuroissa, ja hänenkin asunnossaan oli nähty säästölaatikko rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi. Puolustuksessaan esitti Durchman samoja näkökohtia, kuin Malmberg, Lagus ja Laurin ennen olivat julki lausuneet, lisäten ainoastaan, että hänen säästölaatikossaan, jonka hankkimisella hänkin oli toivonut saavansa pienillä varoillaan edistää pakanalähetystä, hänen muuttaessaan pois Kalajoelta oli löytynyt: 20 kp. ass., 1: 44 Ruotsin riksirahaa, messinkinen tahi kultainen korvarenkaan osa, terässolkia, huuliharppuja sekä muita esineitä, joita hän ei muistanut. Sitäpaitsi olivat muutamat lahjoittaneet vaatteita samaan tarkoitukseen käytettäviksi. Rahat, samoinkuin nuo muut pienet lahjoitukset, oli Durchman muuttaessaan pois paikkakunnalta jättänyt tervahovinhoitaja Roosille.

Parastansa oli Berg koettanut, saadakseen niin raskauttavia todistuksia kuin suinkin syytettyjä vastaan. Varsinkin näkyy Laurinin ja Durchmanin syyllisyyden toteennäyttäminen olleen hänen fiskaalitoimensa silmämääränä. Tietysti olivat nuo nuoret, innostuneet papit, koettaessaan taivuttaa Kalajoen raakaa ja jumalatonta kansaa Jumalan sanan kuuliaisuuteen, joskus esiintyneet taitamattomastikin ja kiivailla sanoilla kiihoittaneet vastustajansa vihaan ja kostonhimoon. Ei ollut vaikea löytää todistajia siihen, varsinkin kun nimismies Sandman, jonka tahtoa talonpojat olivat tottuneet kaikissa noudattamaan, haikailematta toimi Bergin apuna. Niinpä todistivat muutamat todistajat, että Durchman eräissä ristiäisten johdosta pidetyissä seuroissa olisi moittinut vanhempia siitä, että nämä kummeiksi useimmiten kutsuivat jumalattomia henkilöitä sekä kastetta toimittamaan suruttomia pappeja. Muuan toinen väitti, että hän toisessa tilaisuudessa olisi halveksien puhunut "meidän rovastista" sekä lausunut: "Lohtajan rovastilla on kyllä hyvät lahjat, mutta hän on kiroilija ja hänen elämänsä on moitittavaa". Kerran Alavieskassa käydessään — niin todisti kolmas — olisi hän lausunut: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut huonoja pappeja. Nyt on teillä hyvä tarjona, jos vain ymmärrätte valita". Kuvaava on talollisen Olli Helanderin todistus, jonka mukaan Durchman eräissä joulukuun 10 p:nä 1836 Antti Isokäännän talossa pitämissään seuroissa olisi puhunut seuraavaan tapaan: "Kristinuskon valo on nykyaikana niin suureen pimeyteen kätkettynä, ettei se miespolviin ehtine valistustaan levittää. Muinoin oli kansa puettuna vuohennahkoihin ja asui vuorten rotkoissa, mutta se etsi hengellistä valoa. Nyt se korskailee silkissä ja kattuunissa, jotka vaatteet perkele levittää purjeiksi ja, itse asettuen peräsimeen, ohjaa niiden omistajat helvettiin. Nykyajan ihmiset tahtovat olla jumalisia niin salaisella tavalla, ettei itse Jumalakaan mahtane tietää, koska ja josko he pääsevät taivaaseen". Sama todistaja kertoi Laurinin sanotussa tilaisuudessa puhuneen seurojen laillisuudesta, puolustaen niitä muun ohessa myöskin sillä että arkkipiispa Kalajoella vasta pitämässään tarkastuksessa olisi kehottanut pappeja niihin saapumaan ja niitä johtamaan. Tämän yhteydessä olisi Laurin niinikään lausunut: "Toista on nimismies sanonut, mutta aivan sokea on perkele ollut, kun hän semmoista valetta on ruvennut levittämään". Hyvin raskauttavalta kuului asianomaisten korvissa myöskin seuraava, todistajaksi kutsutun Lauri Karjalan kertomus. Durchmanin kera oli Laurin marraskuun 12 p:nä 1837 pitänyt seuroja S. K. Niskalan Kalajoella omistamassa talossa. Molemmat olivat ankarasti moittineet seudun asukasten jumalattomuutta. Etenkin oli Laurin hyökännyt niitä vanhempia vastaan, jotka olivat kieltäneet lapsiaan seuroissa käymästä, verraten heitä "kähiseviin käärmeisiin". Niinikään oli hän muka lausunut, etteivät ne 50 vuoden ikäiset ihmiset, jotka eivät siunaa itseään aamulla noustessaan eivätkä levolle mennessään rukoile, enää ole pelastettavissa. Kärjälä kertoi Laurinilta turhaan kysyneensä, missä paikassa raamattua niin sanotaan. Tämän kertomuksen vakuuttivat muutamat muut todistajat aivan oikeaksi. Yksi heistä todisti sitäpaitsi, että Laurin kiivaasti oli vaatinut Kärjälää poistumaan, kehottaen häntä menemään krouviin. — Samat todistajat sekä heidän lisäksi muutamat muutkin, joilta Berg asiaa tiedusteli, sanoivat seuroja vahingollisiksi, "koska ne olivat synnyttäneet eripuraisuutta kodeissa". Samaa mielipidettä kannatti Elfvingkin, joka Durchmanin hänestä lausumien, yllämainittujen sanojen johdosta jätti oikeuden harkittavaksi, voitaisiinko pitää noita muka kristillisen tiedon edistämiseksi toimeenpantuja kokouksia hartautta synnyttävinä ja hyödyllisinä, niissä kun ihmisten kunniaa ja hyvää mainetta tuolla tavoin oli solvattu.

Näitä ja muita heitä vastaan lausuttuja syyttäviä todistuksia torjui varsinkin Laurin sattuvasti ja asiallisesti. Ei sovi kummastella, että hän sitä tehdessään joskus eksyi käyttämään ivallisiakin sanoja. Kun esim. eräs todistaja kertoi pappilan palvelijan "siivotessa Durchmanin huonetta, vetäneen auki tämän piironkilaatikon ja näyttäneen todistajalle siinä löytyviä vanhoja naisten myssyjä, pieniä kenkiä, solkia y.m. esineitä", kysyi Laurin, "milloin todistaja siten oli tyydyttänyt sopimatonta uteliaisuuttaan". Kärjälää myönsi hän kyllä vaatineensa poistumaan Niskalassa pidetyistä seuroista sekä kehottaneensa häntä menemään "luvalliseen kokoukseen krouviin", vaan sen hän sanoi tehneensä siitä syystä, että asianomainen sanotussa tilaisuudessa, niinkuin myöskin toiset todistajat todistivat, oli päissään. Sekä Laurin että Durchman kielsivät milloinkaan nuhdelleensa ja neuvoneensa seuroihin saapuneita niin, kuin heistä oli todistettu. Vastustajien kantaa kuvaa muun ohessa sekin, että Laurin piti tarpeellisena pyytää saada sanasta sanaan pöytäkirjaan otetuksi, mitä hän oli tarkoittanut puheessaan "kääntymättömien 50 vuoden ikäisten" hengellisen tilan vaarasta. Jyrkästi kielsi Durchman seurapuheissa arvostelleensa Elfvingiä tahi muita pappeja. Mitä hän yksityisesti mahdollisesti oli tuohon tapaan joskus lausunut, sitä ei hän sanonut muistavansa. Tämän johdosta ja koska useat todistajat olivat vetäneet esiin paljon semmoistakin, jota syytetyt papit olivat yksityisissä keskusteluissa saattaneet lausua, huomautti Laurin, että prokuraattori oli jättänyt oikeuden tutkittavaksi, mitä seuroissa oli tapahtunut, vaan ei vaatinut sitä tutkimaan Durchmanin eikä muiden yksityisiä puheita ja keskusteluja.

Ei yksikään pystynyt muuta todistamaan kuin että heränneet seuroissaan aina olivat noudattaneet siivoa ja hiljaista käytöstä. Varsinkin Malmbergin johtamissa seuroissa oli järjestys ollut erinomainen. Viimemainittua vastaan näissä käräjissä tähdätty syytös kohdistuikin miltei yksinomaan hänen vaimonsa lähetystoimen hyväksi vastaanottamiin lahjoituksiin ja lahjoittajille antamiin neuvoihin tavarain rahaksi muuttamiseksi. Myöntäen todistukset oikeiksi, puolusti Malmberg toimenpiteitään tässä kohden pääasiassa samoilla perusteilla, kuin hän Laguksen ja muiden kera jo ensi käräjissä oli esiintuonut.

Paljon huolta tuottivat Bergille useimpain todistajain hartausseuroista ja heränneistä esiintuomat myötätuntoiset ja kiittävät lausunnot. Tuon tuostakin vaati hän edesvastausta monelle heistäkin. Täten joutui muiden samanmielisten todistajain kera näissä käräjissä syytteen alaiseksi maanmittari Hårdhin apulainen J. V. Högman , joka, vaikkei hän ymmärtänyt suomea, oli ollut saapuvilla monissa seuroissa, ruotsinkielisestä kirjasta seuraten veisuuta. Huomattavan tunnustuksen hartausseurojen tuottamasta siunauksesta julki lausui talollinen Matti Stenbäck , joka, vaikka hän ainoastaan yhden kerran oli käynyt seuroissa Ylivieskan pappilassa, todisti, että "kaikki Laguksen sekä yksityiset että julkiset opetukset olivat olleet tosi hyödyksi seurakuntalaisille niin hengellisessä kuin maallisessa suhteessa". Vielä merkillisempi on E. Kaarlenkasken todistus Nivalassa pidetyistä seuroista. Kyläkuntansa järjestysmiehenä oli hän tarkoin huomannut, että kaikenkaltaiset paheet ja rikokset seurojen kautta huomattavassa määrässä olivat vähentyneet ja melkein kerrassaan lakanneet. Peittelemättä lausui hän sen mielipiteen, että perheissä mahdollisesti syntynyt eripuraisuus johtui siitä, että "toiset pelkäävät Jumalaa, toiset ovat siitä pahoillaan". Vastaukseksi syytöksiin heränneitten muita kohtaan osoittamasta ynseydestä ja ylpeydestä kertoi hän, miten eräälle sillalle kokoontuneet poikaset hänen käräjiin matkustaessaan olivat pilkanneet hänen vaatteitaan sekä pelikortit kirjoinaan veisanneet muutamaa Siionin virttä, jonka sanat he osasivat ulkoa.

Kantaansa salaamatta esiintyi heränneitten vastustajana myöskin rovasti Elfving. Muun ohessa kysyi hän, olivatko syytteen alaiset papit, niinkuin säädetty on, joka vuonna kirkoissaan julistaneet tammikuun 12 p:nä 1726 päivättyä kun. plakaattia. Muitten myönnytykseen, etteivät sitä olleet tehneet, lisäsi Malmberg: "Koska kirkkoherra Tohtori Frosterus-vainaja, jota yleisesti kunnioitettiin ja arvossa pidettiin, ei kuuluttanut mainittua plakaattia, vaikka hän kyllä tiesi, että kysymyksessä olevia seuroja pidettiin, niin hän silminnähtävästi ei pitänyt näitä laittomina eikä moitittavina".

Selvään näkyy pöytäkirjoista, miten heränneitten vastustajien viha päivä päivältä kasvoi. Heitä vastaan näissä käräjissä tehdyt syytökset ja niitä kannattavien todistajain lausunnot ovat rohkeammat, kuin edellisellä kerralla. Mutta samassa määrässä kasvoi myöskin syytettyjen luottamus totuuden voimaan ja sen lopulliseen voittoon. Suruttomat hämmästyivät ja syyttäjät puivat voimattomina nyrkkiään, kun käräjienkin aikana Siionin virsien säveleet iltasin kaikuivat läheisistä asunnoista, vieläpä käräjätalon pihaltakin. [Kertoneet seudun vanhimmat heränneet.] Ehkä joku heistä ymmärsi, mitä Lagus tarkoitti, kun hän eräänä iltana käräjätalosta asuntoonsa kävellessään lausui: "Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen". [Kertonut (1896) J. Hemming y.m.]

Seuraavat käräjät alkoivat syyskuun 25 p:nä Kärjän talossa. Niistä ei kuitenkaan sen enempää tullut, kun tuomariksi määrätty A. J. Roos tervahovinhoitaja Roosin sukulaisena ilmoitti olevansa jäävillinen juttua käsittelemään.

Eräänä helmikuun päivänä 1839 saapui Nivalan pappilaan muutamia vieraita Savosta, niiden joukossa Paavo Ruotsalainen. Nilsiän nimismies oli kahdesti etsinyt häntä, haastaaksensa hänet Kalajoen käräjiin, vaan Paavo oli kummankin kerran matkoilla eikä vielä nytkään tiennyt, että hänkin oli joutunut maafiskaali Bergin huomion esineeksi. Saatuaan Malmbergilta kuulla asiasta, lähti hän tämän seurassa Kalajoelle, missä juttu helmikuun 19 p:nä uudelleen oli otettava esille Anttilan talossa pidettävissä käräjissä. Tilaisuuteen saapuivat kaikki edellisissä käräjissä saapuvilla olleet paitsi Laurin, joka asiaansa ajamaan oli valtuuttanut tervahovinhoitaja Roosin, sekä uusia syytettyjä ja uusia todistajia. Pormestari G. Gummeruksen sijaan, joka oli pyytänyt vapautusta tästä tehtävästä, oli hovioikeus tuomariksi määrännyt K. Kihlgrénin .

Pöytäkirjoihin otettavaksi jätti Roos oikeudelle Laurinin puolesta pitkän, varsinkin 1726 vuoden konventikkeliplakaatin määräyksiä perusteellisesti käsittelevän selvityksen, jonka nojalla viimemainittu pyysi päästä vapaaksi kaikesta edesvastauksesta. Etenkin Bergiä hän siinä pahasti pitelee, eikä jää Sandmankaan osattomaksi hänen asianomaisille antamistaan sutkauksista. Kuvatkoot muutamat otteet, miten Laurin arvosteli tehtäviään pappina sekä syyttäjiensä kantaa ja toimenpiteitä: "Olen aivan aiheettomasti vedetty oikeuteen ja syytetty luvattomista kokouksista hartautta toimittaessa (olagliga sammankomster vid förrättande af andaktsöfningar), niinkuin haaste sanasta sanaan kuului". — — — "Samankaltaisia uskonnollisia kokouksia kuin nämä syytteenalaiset ovat, pidettiin monen vuoden kuluessa Tohtori Frosterus-vainajan eläessä. Siitä eivät paikkakunnan kruununpalvelijat voineet olla tietämättömiä, mutta ilmoitus asiasta tehtiin vasta muutama päivä T:ri Frosteruksen kuoleman jälkeen". — — — "Joskin syyttäjä silminnähtävästi ei ole koettanut selvittää itselleen 1726 vuoden asetuksen sisältöä, vaan on kohdistanut huomionsa ainoastaan tuohon 200 hopeataalerin helisevään uhkasakkoon, ja joskin jutun käsittelyssä pitkäksi venynyt aika on tarjonnut hänelle tilaisuutta vakavammin miettimään asiaa — miten on hän sittenkään saattanut uskoa, että lainsäätäjä olisi määrännyt ankaran rangaistuksen kaikista uskonnollisista seuroista ilman poikkeuksetta, kun miltei kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja". — — — "Yhtä järjetöntä ja vastoin kaikkia voimassa olevia asetuksia kuin se on, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi kielletty kutsumasta luoksensa muutamia ystäviä juomaan kupin kahvia eli teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä seuraavan sunnuntain tekstiin, tahi että muutamat ystävät saman sakon uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta p. ehtoollisen oikeaan nauttimiseen pitämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä veisaamalla ehkä samaan aikaan, kuin verrattomasti lukuisammat ihmisjoukot muistutuksetta pitävät 'seuroja' Venuksen ja Bakkuksen kunniaksi ravintolassa tahi yksityisen kodissa, ääneen laulaen ja usein tyhjentäen lasinsa ja maljansa — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke paikkakunnan kihlakunnanoikeuteen haastaa seurakunnassa toimivia pappeja vastaamaan 'luvattomista kokouksista hartautta toimitettaessa' ja vastoin kaikkea järjellisyyttä koettaa näihin virkamiehiin sovelluttaa rangaistus-määräyksiä, jotka yksinomaan tarkoittavat muiden henkilöiden estämistä opettajatoimeen sekaantumasta". — Tähän lausuntoon yhtyivät, mikäli se heitä koski, Lagus, Malmberg, Durchman ja Hemming. Suullisesti he sitäpaitsi selittivät, etteivät yhtyneet Laurinin Bergiä vastaan tekemään hyvitys-vaatimukseen, "koska he olivat vakuutetut siitä, ettei viimemainittu ollut syypää tähän oikeudenkäyntiin eikä siihen uskonnon vainoon, jonka alaisiksi he olivat joutuneet".

Paavo Ruotsalaista ahdistettiin varsinkin hänen esiintymisestään ennen mainituissa Matti Niemen talossa joulukuun 22-23 päivinä pidetyissä seuroissa. Oli todistettu, että hän oli lukenut, vieläpä puhunutkin sinne kokoontuneelle lukuisalle kansanjoukolle. Sen hän myönsikin, sanoen tahtoneensa antaa isännälle, jonka luona hän oli nauttinut paljon hyvää, mitä hänellä oli antaa. Matkansa Nivalaan kesällä 1837 sanoi Ruotsalainen aiheutuneen hänen ja Malmbergin vanhasta tuttavuudesta, lisäten että heillä oli paljon yhteisiä asioita, "joita ei jokaiselle vieraalle ihmiselle voi kertoa ja selvittää".

Jo edellisissä käräjissä olivat sekä Lagus että Malmberg todistajilta oikeuden edessä kysyneet, oliko heidän opetuksensa milloinkaan ollut ristiriidassa evankelisen tunnustuksen kanssa. Syynä tähän tiedusteluun oli se, että Berg Malmbergiä vastaan jo jutun alussa esiintuomassaan kanteessa muun ohessa oli syyttänyt häntä harhaoppisuudesta. Nyt kysymyksessä olevissa käräjissä veti Malmberg esiin tämän pöytäkirjoihin otetun syytöksen, vaatien oikeutta velvoittamaan Bergiä tarkemmin ilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta hän olisi levittänyt. Vaikkei yksikään todistaja ollut viitannutkaan siihen, että Malmbergin oppi olisi poikennut kirkon tunnustuksesta, ja vaikka Elfvingkin antoi sen lausunnon, että hän, mikäli todistajain lausunnoista voitaisiin päättää, tässä suhteessa oli syytön, ei Berg peruuttanut syytöstään. Eikä pitänyt tuo puhdasoppisuutta harrastava syyttäjä itseään velvollisena "tarkkaan ilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta Malmberg oli koettanut levittää". Miehen kantaa kuvaa niinikään seuraava tähän kieltäytymiseen liittyvä perustelu: "Koska kanne sisältää, että Malmberg on pitänyt luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten sekä että hän näissä tilaisuuksissa saarnaamisella ja lukemisella on koettanut houkutella ja vietellä niihin kokoontuneita vääräoppiseen ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin eksyttäviin luuloihin uskonnosta, niin pidätän itselleni oikeuden jutun lopussa, kun tutkimus kaikissa kohden on suoritettu loppuun, saada tässä suhteessa esiintuoda ne kanteet, joihin tutkimus on antanut aihetta". Malmberg uudisti vaatimuksensa, johon oikeus, asiaa harkittuaan, antoi sen päätöksen, "ettei se, asian silloiseen tilaan nähden, voinut velvoittaa syyttäjää antamaan tarkempia tietoja". Tätä päätöstä vastaan ilmoitti Malmberg tyytymättömyyttä.

On helppo käsittää, minkä vaikutuksen tämä kohtaus teki Malmbergiin ja hänen sorretuihin virkaveljensä. Jos Laurin olisi ollut tilaisuudessa saapuvilla, olisi hän tuskin voinut äänetönnä kuunnella Bergin selitystä ja oikeuden sen johdosta julistamaa päätöstä. Saatuansa tietää asiasta, kirjoitti hän eräälle Ruotsissa oleskelevalle tuttavalle, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa: [Tähän kirjeenvaihtoon kuuluvista Laurinin kirjeistä on Nordisk Kyrkotidning kirjoitukseensa "Huru ser det ut i Finland?" (1840, n:o 1 — 2) lainannut pitkiä otteita.] "Joka persoonallisesti tuntee sekä syyttäjän että Malmbergin, joka viimemainittu Jumalalta on saanut sen lahjan, jota jokapäiväisessä puheessa nimitetään hyväksi tajuksi, sekä paljon hengellistä viisautta, mutta toinen ulkonaisessakin suhteessa on sortunut juoppouteen ja muihin siitä johtuviin paheisiin, jota paitsi hänellä ei ole rahtuakaan sivistystä, jonka avulla olisi voinut oppia edes katkismuksen, niin ei voi pitää syyttäjän toimenpiteitä Malmbergiä vastaan kummempina, kuin jos hän olisi ruvennut sotaan kuun asukkaita vastaan. Herra, jonka tiet ovat ihmeelliset ja käsittämättömät, vaan samalla hyvyys ja totuus, on johtanut asiat niin, että vainoojamme hurjassa vihassaan ovat hyökänneet sotatantereelle, jolla heidän voimansa osoittautuvat heikommiksi kuin millään muulla". Samankaltaiseen vertailuun, mikäli kysymys koskee syyttäjäin sivistyskantaa ja heidän käsitystään hengellisistä asioista, vaatii varsinkin Kalajoen yläpiirin nimismiehen V. Sundströmin virkakumppanilleen Sandmanille helmikuun 10 p:nä lähettämä kertomus Nivalan herännäisyysliikkeestä. Se luettiin syytettyjen pappien vaatimuksesta helmikuun 19 p:nä 1839 oikeudessa ja otettiin pöytäkirjoihin. Sekä kieli että lauserakennus on niihin määrin ala-arvoista, että kirjoitusta on mahdoton suomentaa. [Alkuperäisessä muodossaan kuuluu kirjoitus: "Utan det mig vetterligen höga öfverhetliga författningar sådant tillåta; äro till beskaffenheten följande. 1:o att en sektisk andaktsöfning utspritt sig häri Pidisjärvi kapell Församling bestående af sig såkallade upplyste eller nyfödde Biografer — som äro skilde från annat Folk, så man som qvinkön uti kläder med en långskörtig hvardmans eller ylle Tröija liknande mera en Karakavjacka för männerne, men en kofta för qvinfolket; ingen hufvudbonad hafva qvinfolket, än att kring hufvudet bindes en svart eller hvit dålig halsduk; och männerna bruka gråa vardmansmössa utan skjärm, som mera liknar en kalott, hvilken drägt gifvit anledning mot dem som ej åtföljt deras antagne mode, till förvitelse och stridigheter dem emellan. 2) Deras andakts-öfning består uti ett flitigt läsande i andeliga böcker, deribland i synnerhet, en ropandes röst i öknen, och sjungande ur en bok Sijons sånger, utom andre dertill lämpade visor m.m. och från hvilken andakt ej någon får dem afbryta, till något annat angeläget förrättande, ja fast elden vore löst på taket öfver dem än mindre annat förefallande sysslomål. 3) Dertill sammanskockas gemenligen, hvarje Lördags eftermiddag å Prestgården till gemensamt samqväm från alla tracter i Kapellet, utom de som äro från längre orter, här sig inställa hvilka och sedan deras vägkost blifvit förtärd eller förskingrad fallit på tiggeri hos andra till en misslynt last och mén. 4) Dessutom pläga de 4 ombyteliga ställen i Byalaget i andeligt afseende församla sig att sin Guda andakt använda, på söcknedagar i veckan — men om andakten af eller tilltagit därigenom i sitt rätta förhållande, har jag ej någon pålitlig kännedom än att å den dagen en ansenlig tid gåt förlorat för dem sig af slike flemmatici folk betjenat; måst sig därmed åtnöija. 5) Uti karaktärs Byggningen i Farstuvan framför sidan af dörren till salen är af Herr Interims Predikanten N. G. Malmberg inrättad, med grön oljofärg sirligen målad så kallad sparbössa af träd; och dera tecknade ofvanskrift i afseende, att tjena Hedningar till omvändelse i Christna Läran, dit de lätt tänkande qvinnokönet, en framför det andra hasta att uppoffra sin reelaste egendom. Såsom silkes dukar — Bindmössor, stycken — Kattuns klädningar, Guldringar m.m. som i sparbössan upptages, hvilket derefter till penningar förvandlas, är efter den underrättelse och kännedom jag äger ett sådant förhållande dermed härstädes: ock anser jag nödigt härom göra Herr Krono Befallningsmannen underrättad i afseende å sakens nuvarande skick vidtagande vidare åtgärd som dertill kan föranleda".] Myönnettävä on kuitenkin, että Sundström oli siksi typerä mies, ettei hän näihin puuhiin olisi ryhtynyt, ellei hänen virkaveljensä Kalajoella olisi häntä siihen yllyttänyt. Niinkuin myöhemmin huomattiin, oli Sandman vainon varsinainen alkuunpanija. Hän oli tottunut talonpoikia komentamaan eikä mitenkään voinut kärsiä herännäisyyden synnyttämää uutta katsantotapaa, joka uhkasi hävittää hänen parhaat tulolähteensä ja riistää häneltä sen virkamiesarvon, jonka turvissa hän niihin asti niin vapaasti oli kansaa sortanut. [Kert. J. Hemming y.m.]

Muutamien pappien näitä käräjiä varten antamista papintodistuksistakin näkyy, miten vähän heränneitten pitämien kokouksien arvoa tunnettiin. Niinpä todistaa esim. Kalajoen v.t. kirkkoherra E. R. Alcenius Laguksesta, Hemmingistä, Roosista y.m., että "heidän suhteensa yleensä ei mitenkään ole muuta muistutettavaa kuin jonkunlainen uskonnollinen suvaitsemattomuus, joka on vaikuttanut, että ovat sulkeutuneet itseensä ja siihen piiriin joissa on samanmielisiä, josta minun ajatukseni mukaan nuo isommat kansankokoukset sunnuntaisin, joista he ovat syytetyt, aiheutuvat". Sitävastoin todistaa Ylitornion v.t. kirkkoherra K. A. Castren Laurinista, että hän "sekä opissa että elämässään on esiintynyt niin, kuin arvokkaan ja uutteran uskonnonopettajan sopii", sekä Lapuan kirkkoherra I. D. Alcenius, että Malmberg "tarkan, perusteellisiin opintoihin perustuvan jumaluusopillisen sivistyksen ohessa aina on osoittanut vakaata kristillistä käytöstä". Mitä viimemainittuun todistukseen tulee, on huomattava, että Malmberg luultavasti oli senlaatuista pyytänyt, häntä kun Berg oli syyttänyt harhaoppisuudesta. Näissäkään käräjissä ei kuitenkaan syntynyt kysymystä tästä asiasta. Ainoa oppia koskeva todistus oli ennen esiintyneen Yrjö Vasankarin väite, että Durchman eräässä ristiäistilaisuudessa muka olisi lausunut: "Kutsutaan jumalattomia kummeja ja annetaan jumalattomien pappien kastaa lapset, joiden sielut siten syöstään kadotukseen". Durchman vastasi: "Semmoisia hullutuksia en koskaan ole voinut lausua". Renki K. Borgman todistikin hänen sanoneen: "Kun on suruttomat vanhemmat, suruttomat opettajat ja suruttomat kummit, niin ei kaste tuosta voimaansa menetä, mutta kun lapsi sitten kasvaa suruttomien vanhempien luona, niin se itse pilaa kasteensa liiton".

Mitä tarkimpia tietoja säästölaatikoista oli Berg koettanut hankkia. Kiusallisen pieniin seikkoihin iski hän huomionsa, tehden mitä loukkaavimpia salaviittauksia. Kantokirjuri J. D. Molander vaati edesvastausta Durchmanille siitä, että tämä muka olisi eräältä hänen holhotiltaan pakoittamalla houkutellut silkkihuivin; Laguksesta ja Malmbergista oli huhuttu, että he laatikoillaan olivat koonneet rahoja omaan kukkaroonsa, palvelustytöt kertoivat mitä tavaroita olivat nähneet Durchmanin vaatelaatikossa y.m. y.m. Vaikka kaikki syytökset todistettiin vääriksi, ja vaikka Lagus ilmoitti omasta ja muiden säästölaatikkojen omistajien puolesta paitsi Laurinin Tukholmaan Kokkolan postikonttorin kautta lähettäneensä kaikki Kalajoella lähetystoimen hyväksi kootut rahat, joista tarkat tilit oikeudelle jätettiin, ei otettu huomioon syytettyjen esitystä, että tämä kysymys hartausseuroihin kuulumattomana heti ratkaistaisiin. Senkin pyynnön hylkäsi oikeus, että lähetystoimen hyväksi lahjoitetut vaatteet y.m. vähäpätöiset esineet, jotka kaikki olivat Laguksen ja Roosin hallussa ja joista kukin asianomainen oli antanut mitä täydellisimmät luettelot, saataisiin myydä huutokaupalla, "jotta ne eivät pilaantuisi". Lagus ja Roos määrättiin niitä hoitamaan "korvaamisen uhalla, jos mitään pilaantuisi". Tämän päätöksen alle he tyytymättömyyttä ilmoittamatta alistuivat. Toista mieltä oli Laurin, joka, saatuaan asiasta kuulla, ruotsalaiselle tuttavalleen kirjoitti: "Suurella mielipahalla olen kuullut, että virkaveljeni toistaiseksi ovat tehneet säästölaatikkonsa hyödyttömiksi. Semmoinen oli minunkin mielipiteeni, kunnes huomasin, että sen vaikuttimena oli ihmispelko. Nyt kun Herra on valaissut minua oikein käsittämään asiaa, olen kehottanut tunnettuja ja tuntemattomia panemaan roponsa säästölaatikkooni, siten edistääkseni pakanain pelastusta. Näiden toimenpiteiden kautta, joita kertomusten mukaan on yhteiskunnan ylimmissä piireissä rumilla väreillä kuvattu, toivon pian voivani lähettää muutamia riksejä Tukholman lähetysseuralle". [Nordisk Kyrkotidning 1840, n:o 2.]

Miltei kaikille syytettyjen kutsumille todistajille, jotka todistivat heidän edukseen, vaati syyttäjä edesvastausta, "koska he silminnähtävästi olivat ottaneet osaa seuroihin". Turhaan huomauttivat papit, vetoamalla O. K. 17 luv. 15 §:ään, tästä Bergin häikäilemättömästä menettelytavasta, turhaan siitäkin, että tämä oikeudessa oli tiedustellut niitäkin hartauskokouksia, joita oli pidetty prokuraattorin kirjoituksessa mainitun ajan jälkeen.

Jota useampia todistajia kuulusteltiin, sitä täydellisemmin tulivat näkyviin herännäisyysliikkeen siunausta tuottavat vaikutukset. Täytyy kummastella, ettei ainoatakaan todella raskauttavaa, todeksi näytettyä syytöstä voitu tuoda esille ketään liikkeeseen kuuluvaa vastaan. Muiden kera koetti kyllä esim. Evijärven todistajaksi haastettu lukkari E. Rivander saada heränneitä pappeja epäluulon alaisiksi moittimalla sitä, että Evijärveläisiäkin, usein joukottain, oli käynyt Nivalan kirkossa. Hän kertoi koettaneensa sitä estää, vaan saaneensa vastaukseksi: "Siellä on oikea hengellinen pappi, mitä meidän papeista, nehän ovat kuin kuolleet pölkyt". Berg teki parastansa auttaaksensa todistajaa, vaan Durchman ja Malmberg ahdistivat häntä kysymyksillään, niin ettei todistus ottanut oikein sujuakseen. Paljon puhui hän herännäisyyden perheissä muka synnyttämistä riidoista, kunnes hän ei voinut mitään vastata Malmbergin selitykseen: "Kun Jumalan armo löytää syntisen, niin tämä ei enää saata elää entiseen jumalattomaan tapaansa, vaan hänen täytyy varoa myöskin tilaisuutta syntiin, kun sitävastoin se, johon Jumalan sana ei ole koskenut, tuosta suuttuu ja luulee toisen halveksivan, vaikkei tuota ylönkatsetta ole olemassa muualla kuin epäilevän omassa mielikuvituksessa". — Ei pystynyt syyttäjä oikein iskemään siihenkään, että muuan todistaja kertoi kuulleensa erään Frosteruksen pappilassa oleskelevan rouvan monesti säälineen "vanhaa ukkoriepua", jonka apulaisensa, aina sunnuntaisin seuroihin kiirehtien, jättivät avutta. Ei näet voitu todistaa, että apulaiset millään tavoin olisivat laiminlyöneet virkatehtäviänsä. Puheet syytettyjen pappien lahkolaisuudesta aiheuttivat tiedusteluja jumalanpalveluksesta heidän kirkoissaan, josta muun ohessa todistettiin, että harvat, niinkuin entisinä aikoina oli ollut tapana, virsikirjatta tulivat kirkkoon. Samankaltaisiin johtopäätöksiin johtivat syyttäjän muutkin näissä käräjissä heränneitten syyllisyyden toteennäyttämiseksi tekemät yritykset. Mutta yleinen mielipide kannatti häntä, ja sen turvissa oli hänen helppo jatkaa. Paavo Ruotsalainen pyysi saada asiamiehen kautta ajaa asiaansa seuraavissa käräjissä, "hänen kotiseudultaan kun oli niin pitkä matka Kalajoelle". Tähän pyyntöön antoi oikeus kieltävän vastauksen, "koska Ruotsalaista oli syytetty rikosasiasta". Samasta syystä määrättiin, että Laurin ja maanmittarinapulainen Högman sekä muutamat muut ennen haastetut tuomisen uhalla olivat velvolliset saapumaan niihin käräjiin, joissa juttu uudelleen oli otettava käsiteltäväksi. Tämän johdosta lausuu Laurin eräässä kirjeessä: "Olen siis jätetty kruununpalvelijain valtaan, joiden mielivallasta kai riippuu, saanko matkustaa käräjiin muuten kuin vangittuna". [Nordisk kyrkotidning, 1840, n:o 2.]

Seuraavat käräjät alkoivat huhtikuun 9 p:nä saman tuomarin johdolla. Lagus oli silloin niin sairaana, ettei hän, kuten lääkärinsä oli todistanut, "hengenvaaratta saattanut poistua huoneestaan", eikä Malmbergkaan voinut tilaisuuteen saapua, "kun hänen vaimonsa terveydentila ei sitä myöntänyt". Pyytäen ettei jutun ratkaisua tämän tähden viivytettäisi, ilmoitti kumpikin valtuuttaneensa Laurinin asiaansa oikeudessa valvomaan. Ehkä saivat täten alkaneet käräjät juuri näiden valtakirjojen takia kiivaamman leiman kuin edelliset, joissa Malmberg ja Lagus johtivat syytettyjen puolustusta.

Ennen syytettyjen ja todistajiksi vaadittujen lukua lisäämään oli Berg haastattanut uusia. Matti Niemen talossa joulukuun 22-23 päivinä sekä muualla pidetyistä seuroista, joista jo edellisissä käräjissä oli kuulusteltu useita todistajia, oli saatava tarkempia tietoja. Laurin, Durchman, Hemming, Hårdh sekä Roos jättivät oikeuteen kirjoituksen, jossa he vaativat asian lykkäystä, koska he turhaan olivat pyytäneet saada lunastaa edellisten käräjien pöytäkirjat eivätkä näiden puutteessa voineet oikaista todistajien erehdyttäviä lausuntoja eikä syyttäjän niihin perustuvia hyökkäyksiä. Ensinmainittu huomautti sitäpaitsi, ettei se tuomari, joka alussa käsitteli juttua, osannut suomea ja tulkkinsa kautta sai väärän käsityksen monesta lausunnosta. Tätä pyyntöä ei oikeus kuitenkaan ottanut huomioon. Bergin selitys, että syytetyt papit kaikki osasivat kumpaakin kieltä ja saapuvilla olleina olivat olleet tilaisuudessa kulloinkin tekemään muistutuksensa, jos semmoisiin syytä oli, painoi enemmän.

Bergin hankkimista uusista todistajista herätti huomiota varsinkin Haapajärven kappalainen J. Janson . Hän oli ollut saapuvilla Matti Niemen talossa helmikuun 24 p:nä 1837 pidetyissä seuroissa, joista hän siis tiesi tarkkoja tietoja antaa. Tilaisuudessa oli ollut koolla noin 200 henkeä. Heidän käytöstään vastaan hänellä ei ollut muuta muistutettavaa, kuin että he kilpailivat veisuussa siten nim. että, kun jonkun aloittama virsi oli veisattu loppuun, toinen heti siitä muille ilmoittamatta aloitti uutta. Malmberg oli puhunut tämänkaltaisten seurojen hyödystä, kehottanut tilaisuuteen saapuneita kärsivällisesti kestämään maailman vainoa sekä päättänyt kokouksen rukouksella. Janson, joka kertoi silloin olleensa Durchmanin kanssa kinkerimatkoilla ja tämän kehotuksesta oli Niemeen poikennut, ei ollut muissa tämmöisissä seuroissa käynyt, vaan sanoi pitävänsä velvollisuutenaan ilmoittaa, että papit "sortamalla virkaveljiään olivat niitä edistäneet". Elfvingin kehottamana ilmoitti hän niinikään tällä tarkoittaneensa Malmbergiä ja Durchmania. Myöskin kertoi hän kirkkoherralleen ilmoittaneensa, että Haapajärven kappelin "hurmahenkisyyden" eksyttämä kansa oli alkanut laiminlyödä kirkossa käyntiä ja sensijaan oli ottanut tavakseen sunnuntaisin kokoontua talollisen Antti Tuomalan luo sekä että Frosterus tämän johdosta oli kirjoittanut kansalle kinkereissä luettavan varoituksen, jota Durchman, laiminlyöden velvollisuutensa, ei ollut lukenut. Kanteen tapaisen todistuksensa päätti hän mainitsemalla, että Malmberg ja Durchman, katkismusta kinkereillä selittäessään, olivat kieltäneet kansaa luottamasta kääntymättömiin opettajiin, koska nämä julistivat ihmisille perkeleen evankeliumia.

Laurin ei hämmästynyt tätäkään, silloisen katsantotavan mukaan hyvinkin raskauttavaa todistusta. Hän päinvastoin Malmbergin puolesta huomautti, että viimemainitun, Jansonin kertoma lausunto kääntymättömistä papeista oli sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa, jossa sanotaan; "kun sokea sokeaa taluttaa, niin molemmat lankeavat kuoppaan". Saatuaan Jansonilta myöntävän vastauksen kysymykseensä, oliko Frosterus kirjoituksessa kieltänyt seurainpidon, pyysi Laurin vasta saada oikeudelle jättää sanotun todistuskappaleen. Durchman kielsi Niemeen kokoontuneen seuraväen millään tavoin kilpailleen veisuussa ja antoi, kun sekä Berg että Elfving vaativat häneltä selitystä kääntymättömistä papeista lausumistaan sanoista, seuraavana päivänä oikeudelle näin kuuluvan kirjallisen lausunnon: "On horjumaton totuus, että kääntymättömät papit, jotka lihallisessa mielessään eivät ymmärrä sitä, mikä Jumalan hengen omaa on, ovat raatelevia susia lammasvaatteissa, ryöväriä ja murhaajia, joiksi Vapahtaja itse Joh. 10: 1 heitä nimittää ja joita jokaisen kristityn tulee karttaa. Jos sentähden tuo kappalaisen Jansonin todistuksena esiintuoma kinkereissä käyttämäni lausunto verrataan Jumalan sanaan, niin käy selväksi, että, jos tuo epäluottamus kääntymättömiin opettajiin nähden sisältää jotakin heille halventavaa, niin en minä heitä halvenna, vaan itse Jumala, joka tuomitsee tuommoiset palkkapaimenet, niinkuin jokainen selvään ymmärtää, jos hän Jumalan puoleen kääntyneellä mielellä lukee esim. Jes. 56: 10, Jer. 23: 1, Hes. 34: 2, Sakar. 11: 16, Math. 7: 15, Mark. 8: 15, Luuk. 12: 1-2, Timot. 3: 15 ja monta muuta paikkaa Jumalan pyhässä sanassa". Tähän lausuntoonsa oli Durchman liittänyt Frosteruksen kirjoituksen, jonka Laurin "Jumalan sallimasta sattumuksesta" oli säilyttänyt. 1) Jos kohta siitä näkyikin, että kirjoittaja oli ollut altis uskomaan Jansonin heränneistä hänelle antamia epäedullisia tietoja, ei puhuta siinä sanallakaan heidän pitämistään seuroista, niinkuin Janson valallaan oli todistanut. "Tämä tappio" kirjoitti Laurin tuttavalleen Ruotsissa "masensi asianomaisten rohkeutta melkoisesti". [Nordisk kyrkotidning 1840, n:o 2.] Kuitenkin todisti Janson, Bergin häneltä sitä tiedusteltua, että seurat olivat aikaansaaneet eripuraisuutta perheissä, vieroittaneet kansan kirkosta sekä synnyttäneet laiskuutta ja huolimattomuutta. Niinikään väitti hän heränneitten halveksivan muita ihmisiä.

Suoraa puhetta sai varsinkin Berg Laurinilta kuulla: "Näitä asioita ei syyttäjä kääntymättömässä tilassaan ymmärrä", "tuommoinen menettelytapa on inkvisitoorinen" y.m.s. Mutta kyllä syytäkin löytyi. Syytettyjen pappien yksityiset puheet, heidän opetuksensa ja elämänsä, heidän vaatekaappiensa sisältö — kaikki oli tiedusteltava ja julkisuuteen vedettävä. Todistajilta kysyttiin, olivatko papit olleet rasitukseksi seurakuntalaisilleen aineellisessa suhteessa, miten he kohtelivat edustamansa uskonnollisen liikkeen ulkopuolella olevia henkilöitä, olivatko he suvaitsemattomia, köyhille auttamattomia j.n.e. Eräässä kirjeessä kuvaa Laurin seuraavin sanoin omaa ja kanteen alaisten virkaveljiensä asemaa: "Jotta valistunut tuomari saisi yhä tarkempia tietoja siitä, onko oppimme raamatun ja tunnustuskirjojen mukainen ja eroaako elämämme missään suhteessa muiden elämästä, vedetään esille piikoja navetoista, palvelijattaria kyökeistä, renkejä talleista, juomareita krouveista. Saattaako kukaan väittää, että todistajat eivät ole päteviä? Voidaanko sanoa, että meille tapahtuisi vääryys, jos maallisen vallan edustajat pitäisivät meitä hurmahenkisinä haaveilijoina, kun niin monen palkollisen todistus antaa siihen aihetta? — — Moni noista jumaluusopillisista sankareista, joiden tulee antaa lausunto puhdasoppisuudestamme, ei, niinkuin varmaan tiedän, osaa lukea selvästi sisältä". [Nordisk kyrkotidning 1840, n:o 2.] Varsinkin kun tiedetään Laurinin kirjoittaneen nämä sanat heti nyt kysymyksessä olevien käräjien päätyttyä, on helposti selitettävissä, että kirje paikottain ilmaisee katkeraa mieltä. Että kuvaus olisi liioiteltu, sitä eivät ainakaan pöytäkirjat todista.

Kesäkuun 4 p:nä alkaviin käräjiin oli Berg haastattanut paljon uusia todistajia, niiden joukossa pitäjänapulaisen N. P. Cajanerin Reisjärveltä [Törnudd, Matrikel.] sekä Alavieskan [Törnudd, Matrikel.] armovuodensaarnaajan J. F. Silviuksen ja muita säätyläisiä. Nämä käräjät eivät kuitenkaan asian lopullista ratkaisua paljon jouduttaneet. Muutamat todistajat eivät olleet haastetta noudattaneet, ja syytetyistä eivät Laurin ja Paavo Ruotsalainen olleet saapuvilla. Näistä syistä lykättiin tutkimuksen jatkaminen elokuun 27 p:ään. Oikeuden kesäkuun 5 p:nä julistama päätös sisältää muun ohessa, että Laurin ja Paavo Ruotsalainen, jotka laillista estettä esiintuomatta eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, "omalla kustannuksellaan ovat hankittavat oikeuteen". Saman tuomion alaisiksi joutuivat myöskin 6 muuta syytettyä sekä monta todistajaa.

Jo ennenkuin viimeiset käräjät alkoivat, olivat syytetyt täysin vakuutetut ei vain ilmiantajainsa, Kalajoen nimismiesten, sekä syyttäjän vihamielisistä tarkoituksista, vaan myöskin monen todistajan huonoista vaikuttimista. Tyytymättömät olivat he myöskin asianomaisten tuomarien menettelytapaan. Kun tuo syytetyille niin loukkaava todistajain kuulusteleminen jälleen oli alkava, esitti Laurin omasta sekä Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin puolesta oikeudelle kirjallisesti muutamia, jutun käsittelyä edellisissä käräjissä koskevia muistutuksia. Valittaen että syyttäjä "kokonaan unohtaen toiminta-alansa rajat, yhtä hämmästyttävällä kuin laittomalla rohkeudella oli johtanut syytöksensä asioihin, jotka eivät ensinkään häntä koskeneet", väittää kirjoitus noiden "inkvisitooristen, tietämättömyyttä todistavien toimenpiteiden" tarkoituksena olevan ainoastaan syytettyjen häväiseminen yleisön silmissä. Suurta tyytymättömyyttä näkyy varsinkin ensimmäisen tuomarin menettely syytetyissä herättäneen. "Emme ota päättääksemme", lausuvat he kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan, "riippuvatko pöytäkirjoissa löytyvät virheet siitä, että hovioikeudenauskultantti Grönbergiltä on puuttunut tahtoa käsittelemään tätä arkaluontoista juttua miehen tyyneydellä ja maltilla, vai siitäkö laittomasta menettelystä, että hän, ollen miltei kerrassaan perehtymätön Suomen kieleen, tulkkina käytti kahta todistajaa." Kirjoituksessa huomautetaan niinikään, ettei pöytäkirjoissa "varovaisesti kyllä" tästä asiasta mitään mainita.

Eniten muistutuksia todistajain lausuntoja vastaan teki Laurin. Ei ole kummallista, että varsinkin Kärjälän juttu oli häntä syvään loukannut. Huomauttaen todistajain siveellisestä kannasta ja heidän sivistymättömyydestään, kertoo hän olleensa pakoitetun ankarasti kohtelemaan Kärjälää, jonka esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa selvään osoitti, että hän vasta oli käynyt "fiskaalien ja nimismiesten suosimissa kokouksissa salakapakoissa". Muistutuksensa sanotun kohtauksen käsittelystä oikeudessa päättää Laurin seuraavin sanoin: "Todistajain halu saada minut maailman silmissä leimatuksi kerettiläiseksi ja hurjaksi haaveilijaksi on päivän selvä. Samaa mieltä on syyttäjä, jos kohta hän ei uskalla antautua julkiseen taisteluun jumaluusopillisella taistelutantereella". Täydellä syyllä huomauttaa Laurin siitäkin, että oli kehotettu lukkari Rivanderia sekä muita todistajia, jotka omasta kokemuksestaan eivät tietäneet mitään heränneitten seuroista, niistä lausumaan "yleisiä mietteitä". Ja paikallaan sekä asemaa kuvaava on sekin hänen tekemänsä muistutus, että pahaahenkeä ainoastaan kapakoissa ja maailman ihmisten seuroissa nimitetään nimellä "fan", jolla sanalla syytettyjen pappien seuroissa käyttämä nimi perkele on pöytäkirjoissa käännetty.

Paljon sanottavaa oli myöskin Durchmanilla hänen suuhunsa pantujen vääristettyjen sanojen ja lauseparsien johdosta. Useimmat niistä ovat sitä laatua, että ainoastaan kuolleeseen saarnakaavaan sukupolvesta toiseen tottunut, uskonnollisessa suhteessa aivan kehittymätön aika saattaa semmoisiin muistutuksiin ketään pakoittaa. Mutta Bergin, Sandmanin ja Sundströmin hankkimat todistajat pysyivät väitteissään, sillä "niin he olivat kuulleet ja käsittäneet".

Heikoin kohta pappien puolustuksessa on se, joka koskee Frosteruksen suhdetta hartausseuroihin. Vaikkei ole vähintäkään syytä epäillä heidän lausuntoansa, jonka mukaan Frosterus ei milloinkaan ollut kieltänyt heitä seuroja pitämästä, käy todistajain kertomuksista selväksi, että hän karsain silmin oli seurannut tätä heidän tointaan seurakunnassa. Sitäpaitsi tiesivät syytetyt tämän aivan hyvin. Näin ollen tuntuu oudolta, että he antautuivat niin pitkiin selityksiin tässä kohden, sekä miltei kiittäen puhuivat Frosteruksesta ja hänen heitä kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä. Vai oliko hänessäkin loppuaikoina mielenmuutos tapahtunut? Kuolinvuoteellaan — niin kertoi eräs todistaja — oli hän kutsunut Laurinin luoksensa, kiittänyt häntä hellästi sekä antanut hänelle pienemmän rahasumman lahjaksi.

Bergin näihin käräjiin haastattamista todistajista puhuivat varsinkin maanmittari J. J. Garvoli ja Alavieskan ennen mainittu v.t. pappi Silvius hänelle mieliksi. Edellinen todisti rohkeasti Malmbergin, Laurinin ja Durchmanin pitämien seurojen vahingollisuudesta, ne kun muka olivat synnyttäneet paljon eripuraisuutta ja riitoja kansassa, sekä syytti Lagusta siitä, että hän, "joka on hyvä ja antelias ihminen, seurusteli semmoisten kanssa, jotka olivat eronneet muista ihmisistä, ja tuhlasi heille omaisuuttaan". Silvius ei sanonut omasta kokemuksestaan tietävänsä mitään heränneitten seuroista. Hän oli kieltäytynyt käymästä näissä tilaisuuksissa, vaikka häntä oli niihin kutsuttu, "kun tiesi niiden olevan laittomia ja raamatussakin kiellettyjä". Viimemainitun väitteensä tuki hurskas sielunpaimen Vapahtajan sanoilla: "Missä kaksi tahi kolme ovat koossa minun nimessäni, siinä olen minä heidän keskellänsä" sekä "Kun tahdot rukoilla, niin mene kammioosi ja sulje ovi". Hän piti seuroja siihenkin nähden vahingollisina, että "kansaa nyt käy vähemmin kirkossa, kuin ennen".

Vastustajain alituiset tiedustelut vaativat syytettyjäkin kysymyksiä tekemään. Usein kuultiin oikeuden edessä kiivaitakin väittelyjä. Kun esim. Berg koetti tyhjäksi tehdä erään todistajan kansan kertomisiin perustuvan todistuksen, että Kärjälä tuossa ennen mainitussa tilaisuudessa oli ollut päissään, syntyi hänen ja Laurinin välillä seuraava sananvaihto:

Laurin: "On kummallista, että syyttäjä tahtoo esiintyä juoppojen puolustajana, kun hänen virkansa puolesta pitäisi kaikin tavoin koettaa saada selkoa tästä asiasta, koska todistajan kertomuksen mukaan paljon puhutaan siitä, että Kärjälä tuossa tilaisuudessa olisi ollut juovuksissa".

Berg: "Velvollisuuteni on kyllä syyttää rikoksellisia, vaan kun vasta kuulusteltu todistaja oman todistuksensa mukaan ei itse ole nähnyt, vaan kuullut muiden tästä puhuvan, ja kun sitäpaitsi useat todistajat, joita ennen on kuulusteltu, ovat todistaneet, ettei Kärjälä mainitussa tilaisuudessa ollut päissään, niin en pidä itseäni velvollisena tästä kannetta nostamaan".

Laurin: "Saan huomauttaa, ettei minulla tämän syyttäjän juoppoja kohtaan osoittaman armahtavaisuuden johdosta ole mitään muistuttamista".

Pahasti pitelivät myöskin Roos ja Hårdh eräässä oikeudelle jättämässään kirjoituksessa syyttäjää ja varsinkin Alceniusta. Muun ohessa tarkastivat he ankarin sanoin viimemainitun Lagukselle, Hemmingille y.m. haastetuille antamaa, ennen mainittua mainetodistusta, varsinkin siinä löytyvää lausetta "he ovat sulkeutuneet itseensä ja samanmielisten seuraan". "Tämä lause" — niin kuuluvat heidän sanansa — "sisältää sen syytöksen, ettei Lagus, Hemming y.m. yksityisessä elämässään ole valinneet seurapiiriänsä Alceniuksen maun ja mielen mukaan — — —, kun hänessä on huomattu sisällinen vastenmielisyys nykyaikana vaikuttavaa hartaampaa kristillisyyttä vastaan, vaikka emme ole aavistaneet, että hänessä tapaisimme syyttäjän ja vainojen toimeenpanemiseen osallisen. Se lämmin harrastus, joka Laurinin ja Durchmanin pitämien seurojen kautta on alkanut levitä pitäjässä, on varmaankin varapastorissa vaikuttanut taudinkohtauksen, jota jokapäiväisessä elämässä sanotaan virkakateudeksi, joka tauti kuuluu olevan parantumaton. Vaikka myöhään huomaamme nyt varsinaisen lähteen, josta mahdollisesti koko tämä oikeusjuttu on saanut alkunsa". Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tulee päivä, joka on näyttävä, että Jumala tuomitsee toisin kuin lihalliset ihmiset".

Syytettyjen paraat todistajat olivat A. N. Holmström ja H. Schwartzberg. Yhtä pelkäämättömästi kuin asiallisesti kumosivat he syyttäjien ja näiden hankkimain todistajain perättömät väitteet, todistaen että herännäisyys päinvastoin oli tuottanut määräämättömän suurta siunausta ei ainoastaan hengellisessä, vaan maallisessakin suhteessa. Edellinen huomautti muun ohessa siitä, että jumalattomuus viime aikoina oli kasvanut niiden huhujen kautta, että jumalanpelko nyttemmin olisi kielletty, jota käsitystä myöskin tämä oikeusjuttu tukee. Lämpimästi puolusti hän Malmbergin opetusta, "jossa hän ei koskaan ollut huomannut mitään lutherilaisesta uskontunnustuksesta poikkeavaa", sekä lausui Garvolin todistuksen johdosta, että Lagus oli ollut antelias myöskin herännäisyysliikkeen ulkopuolella oleville henkilöille sekä ystävällisesti kohdellut kaikkia ihmisiä. — Viimemainitun muistutuksen johdosta piti Elfvingkin itsensä velvoitettuna huomauttamaan, että Lagus vapaasti saisi hallita omaisuuttaan, sanoen sekä yksityisesti että kuulon kautta tietävänsä hänen olleen auttavaisen ja anteliaan.

Schwartzbergin todistus oli samanlaatuinen kuin Holmströmin. Erittäin huomautti hän heränneitten talonpoikien käyttämien yksinkertaisten vaatteiden hyödystä.

Kun ei syyttäjällä enää ollut muita todistajia ja hän sitäpaitsi arveli tarpeeksi selvästi näyttäneensä toteen syytettyjen rikoksellisuuden, esitti hän loppuvaatimuksensa. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kun. plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn kun. kirjeen nojalla vaati hän 200 taalerin (96 h. ruplan) sakkoa Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille sekä Hemmingille, "jotka pappeina olivat kahdenkertaisesi syyllisiä", sekä että he tuomiokapitulin harkinnan mukaan joksikin ajaksi olisivat estettävät virkaansa toimittamasta. Koska sitäpaitsi Malmberg, Durchman ja Laurin olivat syypäät "eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista" olisi heihin sovellettava R. K. 3: 1, [Pykälä kuuluu: "Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään eikä anna itseään ojentaa on hän valtakunnasta karkotettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa, ellei saa kuninkaan armoa ja palaja".] "jos pahan alkua tulevaisuudessa tahdotaan välttää". Samaa sakkoa vaati hän itselliselle Matti Kalmarille ja talolliselle Pietari Kiurulle sekä Paavo Ruotsalaiselle, koska he olivat toimittaneet "papillisia tehtäviä kokouksissa", sekä tervahovinhoitaja Roosille ja 38 talonpojalle, joiden kodissa seuroja oli pidetty. Näiden lisäksi tulisi niiden 29 henkilön, joista kuulustelun kautta oli selvinnyt, että he olivat käyneet kokouksissa, vetää sakkoa kunkin 10 taaleria. Kaikille, jotka sunnuntaisin olivat olleet seuroissa saapuvilla, vaati syyttäjä sitäpaitsi sakkoja "sapatin rikkomisesta". Säästölaatikkojen omistajien tulisi luovuttaa mitä heidän hallussaan vielä löytyi pakanalähetykselle kootusta omaisuudesta. Myöskin vaati hän edesvastausta papeille heidän häntä "loukkaavasta", oikeudelle jättämästään kirjoituksesta, varsinkin Laurinille, joka "sekä suullisesti että kirjallisesti oli häntä solvannut". Kun viimemainittu ilmoitti kirjoittaneensa sanotun kirjoituksen sekä yksin siitä vastaavansa, tyytyi hän kuitenkin siihen, että muut tästä edesvastauksen vaatimuksesta vapautettaisiin. ** Pöytäkirjaan merkittiin tämän jälkeen seuraava Malmbergin lausunto: "Monen todistuksen kautta on näytetty toteen, ettemme me papit ole tutkimuksen alaisina olleiden kokousten alkuunpanijat, vaan että kansan halu kuulla Jumalan sanaa on saanut ne aikaan. Me olemme niitä pitäneet tahi, jollemme aina ole olleet tilaisuudessa niihin saapumaan, olemme tarkasti valvoneet, ettei niissä eikä niiden kautta ole pahennusta syntynyt. Pyydämme siis nyt, että nämä entiset, syytteen alaiset sanankuulijamme, jotka ovat luovuttaneet meille huoneensa ja vastaanottaneet opetuksemme autuuden tiestä, vapautettaisiin kaikesta edesvastauksesta, sekä että, jos luvallinen kihlakunnanoikeus, juttua harkitessaan, tässä huomaisi jotakin rikoksellista, josta sen tulisi langettaa tuomio, me papit tuomittaisiin kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra Kristus uskoi meille kalliin opettajavirkamme, niin velvoitti hän meidät tyytymään kaikkeen, sekä katkeraan että suloiseen, joka meitä tässä virassa tulisi kohtaamaan". Tähän lausuntoon yhtyivät Lagus, Durchman, Laurin ja Hemming. Omasta ja syytettyjen virkaveljiensä puolesta jätti Malmberg tämän lausuttuaan oikeuteen heidän, Laguksen kirjoittaman, [Konsepti löydetty Laguksen papereista.] loppulausuntonsa. Kirjoitus on pitkä, mutta ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu: "Harvoin, jos milloinkaan — niin todistaa kristillisen kirkon historia — on kulunut umpeen vuosisata, jonka kestäessä ei olisi tapahtunut joko ahtaammissa piireissä ilmeneviä tahi laajemmalle ulottuvia uskonnollisia liikkeitä, jotka, niinkuin asianlaatu vaatii, ovat synnyttäneet levottomuutta ja tyytymättömyyttä niissä, jotka ulkopuolella ovat , mutta sitävastoin määräämätöntä ja suurimmaksi osaksi salattua siunausta kaikissa, jotka ovat vastaanottaneet totuuden ja sen kautta tulleet vapautetuiksi. Tuo uskonnollinen liike, tuo heräävä hengellinen elämä on tavallisesti seurannut pitempää tahi lyhempää, Jumalan ilmoitettua sanaa kevytmielisesti halveksivaa, epäuskoista väliaikaa. Näyttää kuin ihmiskunta, elettyään epäuskon aikakautta, elävämmin ja voimallisemmin olisi tuntenut kaivanneensa lujempaa pohjaa pyrinnöilleen, toivolleen ja uskolleen sekä halukkaasti jälleen omistaneen taivaallisen totuuden, mikä ainoana on voinut vastata kuolemattoman hengen vaatimuksia, joka syvimpienkin eksytysten valtaan sortuneena tuntee itsensä tyytymättömäksi kaikkeen, joka ei tule Jumalasta ja häneen johdata. Ainoastaan tietämättömyys ihmisten kohtalojen vaiheista saattaa yksityisistä henkilöistä ja tapahtumista johtaa sitä, jonka varsinainen syy on etsittävä syvemmältä, nim. ihmisen tarpeesta ja halusta, joka ajaa häntä hakemaan pysyvää perustusta onnellisuudelleen. Ei yhteiskunnallisessa eikä hengellisessä elämässä tapahdu hyppäyksiä — kaikki valmistuu vähitellen, jos kohta huomaamatta ja suurelta joukolta salassa. Kun muutos ilmenee elävänä, ihmiskunnan vaiheisiin vaikuttavana toimintana, niin on sen siemenellä ollut tarpeellinen kehitysaikansa, ennenkuin se iti ja kantoi hedelmää. Hätäilemällä tehty työ katoo ja kukistuu, se ei koskaan kanna kypsynyttä hedelmää, eikä tunnu sen vaikutus tulevaisuuteen."

Kun tämän sovellutamme päivän historiaan, niin huomaamme, etteivät meidän maassa ja muussa Euroopassa nykyään ilmaantuneet uskonnolliset liikkeet ole satunnaisia, sekä ettei niitä voi johtaa muutamien yksityisten henkilöiden toiminnasta eikä muista satunnaisista syistä. Historia on tässä näyttävä meille menneen ajan, jonka kuluessa tosi ja elävä kristillisyys on ollut pilkan ja ylönkatseen esineenä: ajan, jolloin n.s. vapaat henget vapaasti pilkkasivat kaikkea, jota edelliset sukupolvet pitivät korkeimpana ja kalleimpana, ja tuo suuri, heitä ympäröivän loiston häikäisemä joukko sokeasti seurasi heidän koettelematonta vakuutustaan, vuosikymmenestä vuosikymmeneen vaipuen yhä syvempään turmelukseen ja siveettömyyteen, josta tuomioistuimet ja vankilat kyllä todistavat. Ijankaikkisen viisauden kylvämä siemen, Jumalan sana, piileili kuitenkin kuni hehkuva kipinä väärän ihmisviisauden tuhan alla: Herran ihmeellinen tuuli puhalsi yli maan, hajoittaen totuutta salaavat akanat ja korret; monet sydämmet havahtivat, katsellessaan kansoja peittävää hengellistä pimeää: raamatunseuroja syntyi ja runsas Jumalan sanan kylvö kylvettiin läheisissä ja etäisissä maissa. Pohjolan työmies ja etelämaan pakana sai käteensä pyhän raamatun, ja heränneistä omistatunnoista nousi entistä useammin kysymys: mitä minun pitää tekemän, että tulisin autuaaksi? Tämä kaikki ei ollut yhden päivän työtä, ei ihmistekoa, vaan hänen työtään, jolta kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee . Vastaanottamansa sana kädessään ja levottomuus omassatunnossaan kokoontui muutamia tahi useampia opettajainsa ympärille, saadaksensa selitystä siihen, jota olivat lukeneet raamatusta, ja neuvoa heissä tapahtuneihin kokemuksiin. Joka muiden perusteiden avulla tahtoo selittää näiden aikojen tapahtumia, jotka ovat ihme silmiemme edessä, hän on epäilemättä lausuva erehtyvän ja väärän arvostelun. Tuo valkeuden ja pimeyden välinen taistelu, jota syntiinlankeemuksesta asti on kestänyt kautta vuosisatojen, ei ole meidänkään keskuudessamme saattanut joutua olemattomiin. Koko kansa napisi Moosesta vastaan, kun hän Jumalan käskystä johdatti sen pois Egyptin orjuudesta, eivätkä ymmärtäneet, että hänen tiensä vei luvattuun maahan. Ei käynyt Herran profeettojenkaan paremmin; ja Jumalan ainoa Poika, Jesus Kristus, julistettiin kansan viettelijäksi, vaikka hän oli tullut vapahtamaan ihmisten sieluja. Apostolien ja useimpain Kristuksen ajan jälkeisten evankeliumin julistajain on täytynyt kokea vastustusta ja vainoa totuuden tähden. Mitä? Tahtoisimmeko sitten me, jotka enemmän kuin vuoden ajan olemme olleet kanteen alaisina toimistamme uskonnonopettajina, asettua sanottujen erinomaisten esikuvien rinnalle? Emme mitenkään. Mutta meitä vastaan nostamallaan vainollaan ovat vastustajamme asettaneet meidät siihen asemaan, jossa hekin olivat.

Lempeän ja isällisen hallituksen edessä on meitä syytetty kahdesta rikoksesta: luvattomien kokousten pitämisestä ja rahan keräyksistä pakanalähetyksen hyväksi. Ensinmainittuihin nähden on meitä syytetty 1:ksi siitä, että niihin tulvailee ihmisiä vieraista seurakunnista; 2:ksi että ne, jotka ovat käyneet hartauskokouksissamme, luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi, ainoastaan sentähden että ovat olleet saapuvilla näissä tilaisuuksissa; 3:ksi että he ylönkatsovat kanssakristittyjään, sekä 4:ksi laiminlyövät tehtävänsä. Näitä ikivanhoja, kaikkina aikoina esiintuotuja syytöksiä on jälleen käytetty Jumalan sanan elävien vaikutusten häväisemiseksi, joita vaikutuksia on pidetty paljon vaarallisempina, kuin että 1:ksi kristityt kristikunnan keskuudessa eivät huoli käydä omassa kirkossaankaan ja julkisesti ylönkatsovat Jumalan sanan; 2:ksi että kaikki kastetut pitävät itsensä Jumalan lapsina sillä perustuksella, että joskus käyvät kirkossa ja noudattavat ulkonaisia sääntöjä; 3:ksi että n.s. kristittyjen keskuudessa, kuten jokapäiväinen elämä lukemattomilla esimerkeillä todistaa, ylönkatse, viha ja vääryys vallitsevat; 4:ksi että useat n.s. kristikunnassa niissä määrin laiminlyövät työnsä, että juopumisen ja laiskuuden takia ovat pakoitetut luopumaan talostaan ja kodistaan, vaikka maamme oikeudenkäynnin historia ei ainoallakaan esimerkillä pysty todistamaan, että ketään olisi vedetty oikeuteen laiskuudesta, vaikka joskus kymmeniä vero- ja kruununtaloja niiden asukkaiden huolimattomuuden tähden on myyty julkisella huutokaupalla. — Tästä ei ole pelätty mitään vahinkoa valtiolle. Kun ei mitään tämmöistä nyt kysymyksessä olevan asian suhteen ole tapahtunut — mistä sitten tämä huolehtiva maallisen työn valvominen, sitä kun ei muissa tapauksissa ensinkään huomaa? Jokainen, joka puolueettomasti vertaa nämä kuvaukset toisiinsa, on huomaava, että tässä piileilee jotakin muuta, josta ilmiantajamme eivät itsekään voi tehdä selkoa. Vaikka me jo jutun alussa, niinkuin pöytäkirjat osoittavat, peittelemättä asetimme kaikki toimemme päivän valkeuteen, on kuitenkin tarpeellista, laveammin kuin pöytäkirjoissa olemme voineet, selvittää menettelytapamme perusteet.

Jumalan sanan herättämät ja sen vaikutuksesta valvovat omattuntomme ovat todistaneet meille omien sielujemme vaarasta, jos Herran työtä laiskasti teemme. Emme ole luulleet voivamme kestää hänen edessään, joka on meidät palvelijoikseen kutsunut, jollemme sanankuulijoillemme julistaisi "kaikkea Jumalan neuvoa autuudeksemme". Tämä vaikutti, että moni sanankuulijoistamme heräsi vakavasti huolehtimaan autuuttaan. He oppivat näkemään sekä hienommat että törkeät synnit, joissa ennen olivat eläneet, ja Jumalan sanan nälkä sekä halu saada opetusta sielun pelastumisen asiassa oli välttämättömänä seurauksena siitä. Lukea oppikirjoista synnistä, tuomiosta, kadotuksesta, armosta ja vanhurskaudesta kuolleessa ja kylmässä mielessä ei toki ole samaa, kuin tuon kokeminen omassatunnossa ja sydämmessä. Eroitus on suuri, ääretön. Nämä Jumalan sanan liikuttamat kuulijat käsittivät nyt kaiken tämän maailman hyvän turhuuden, jolleivät pääsisi Jesuksen sovinnon tarjooman rauhan ja armon osallisuuteen. He alkoivat ensin etsiä Jumalan armoa ja Hänen vanhurskauttaan eivätkä enään voineet käsitellä autuutensa asiaa kylmäkiskoisuudella, niinkuin ennen olivat tehneet. Kokien eläväksi tekevän sanan voimaa ja suloisuutta, tutkivat he sitä Berealaisten tavoin ahkeraan, ei ainoastaan kodeissaan, vaan niissä tilaisuuksissa, joissa ennen olivat tottuneet kuluttamaan aikaansa juopumisella, korttipelillä, tappeluilla, kuten häissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja muissa kotijuhlissa. Näin ovat kaikki tosi kristityt kristinuskon alkuajoista asti menetelleet, ja tämmöiset juhlat ovat olleet heidän rakkaimmat ajanviettonsa. Valtio, joka määrää ja on täysin oikeutettu vaatimaan, että jokainen kansalainen täyttää velvollisuutensa, on ketään pakoittamatta myöntänyt jokaiselle oikeuden itse valita ajanviettonsa, kun vaan ei yhteinen eikä yksityisen etu siitä kärsi. Niinpä kokoontuu arkipäivinä ihmisiä sadottain ja tuhansittain näytelmiä katsomaan, soittajaisia kuulemaan sekä muihin senkaltaisiin huvituksiin, ilman että tätä ajanhukkaa pidetään valtiolle tahi yksityiselle vaarallisena. Ilahuttavaa oli nähdä sanankuulijamme hengellistä nälkää ja heidän haluaan sanan kuulemiseen. Emme kauemmin voineet tätä toimettomina katsella. Menneiden aikojen kokemuksista kyllä tiesimme, että moni opettaja tämmöisessä asemassa on karttanut niitä sanankuulijoitaan, jotka elävällä rakkaudella ovat omistaneet Jumalan sanan sekä huolehtineet autuutensa asiaa, että nämä opettajat eivät ole olleet tietävinään mistään eroituksesta katumattomien ja katuvaisten sanankuulijoitten välillä, vaan jättäneet kumpasetkin oman onnensa varaan — taikka asettuneet jyrkästi vastustamaan armoa etsiviä sieluja, mitä säädyttömimmällä tavalla väärinkäyttäen virkaansa ja saarnatuoliaan hyökätäksensä heitä vastaan, kuin olisivat he villihenkiä, vääriä profeettoja y.m. joita "puhdasoppisten" sanankuulijain s.o. katumattomien mitä huolellisemmin tulisi karttaa. Maamme historia tietää kertoa monesta semmoisesta esimerkistä, vieläpä todistaa vainon hengen menneen niinkin pitkälle, että heitä on ilmoitettu hallitukselle rangaistaviksi ja sakotettaviksi. Näitä kauheita esimerkkejä, jotka mitä jyrkimmästi sotivat evankeliumin käskyä vastaan, emme ole voineet emmekä tahtoneet seurata. Tiedämme kylliksi, miten todellista hurmahenkisyyttä ja mitä surkeimpia eksytyksiä on syntynyt siitä, että autuuttaan huolehtiva ihmisjoukko kokeneen hengellisen neuvonantajan puutteessa on jäänyt oman onnensa varaan. Rupesimme sentähden käyttämään Jumalan sanan ja esivallan korkeitten asetusten, niiden joukossa tammik. 12 p:nä 1726 päivätyn plakaatin myöntämää oikeutta, jonka moni tänä penseänä ja nukkuvana aikakautena arveli joutuneen hukkaan, sanankuulijoittemme opettamiseksi kirkon ulkopuolellakin, kun oli tarjona siihen sopivia tilaisuuksia. Kun siis sanankuulijamme kokoontuivat, saavuimme heitä opettamaan, jotta heissä alkanut hyvä ei sammuisi eikä eksyisi hurmahenkisyyteen, vaan kasvaisi ja vakaantuisi. Joko lauantai-iltoina, jolloin kaukana asuvat tulivat pappilaan kirkkomajaan, puolisen jälkeen sunnuntaina tahi perhejuhlissa olemme käyttäneet tilaisuutta sanankuulijoittamme opettamiseen. Mitä leimaa nämä tilaisuudet ovat kantaneet, on kuulustelu selvään todistanut. Tämmöiset hartaushetket eivät kristillisessä kirkossa ole uusia eikä tavattomia. Kuten olemme maininneet, perustuvat ne Jumalan sanaan, monen perusteellisen ja puhdasoppisuudesta tunnetun kirkon opettajan lausuntoon ja esimerkkiin, joista mainittakoon piispa Pontoppidanin "Collegium pastorale practicum", ja piispa Franzénin paimenkirjaan Hernösandin hiippakunnalle v. 1832. Viimemainitun sanat kannattanevat saada sijaa tässä: "Yhteisiä hartaudenharjoituksia, jotka eivät eroita niihin kokoontuvia muusta seurakunnasta eikä yhteisestä jumalanpalveluksesta, tulee kernaammin edistää kuin oikeudessa syyttää, etenkin niissä seuduissa, joissa kirkon etäisyys tekee kirkonkäynnin vaikeaksi".

Sekä toisessa paikassa: "Jos tässä tarkoituksessa" nim. opetusta antamaan "rehellinen opettaja saapuisi heränneitten kokouksiin ja itse ottaisi osaa heidän hartausharjoituksiin, niin olisi tämä epäilemättä oikea keino heidän johdattamiseksi tosi hartauteen sekä eksytysten ja väärinkäytösten ehkäisemiseksi".

Mainittuamme syyt näiden kokousten pitämiseen, on aika näyttää, minkä laatuisia vainoojamme ilmiannot ovat. Pöytäkirjat eivät todista, että ihmisiä muista pitäjistä ja seurakunnista seurojen tähden olisi käynyt meidän luonamme; ja hyvin vaivaloista olisi tutkia todellista syytä siihen, miksi ihmiset lähtevät muihin seurakuntiin. Jos vaikuttimena on ollut halu saada kuulla opetustamme, niin olemme syyttömät siihen, kun emme ole kutsuneet ketään, ja me toivomme, että jokainen opettaja niin julistaisi Kristuksen evankeliumia, että hänen sanankuulijansa omassa kirkossaan saisivat riittävää ravintoa sieluilleen, tarvitsematta hakea sitä pitkien matkojen takaa. Tämän lisäksi väittävät vainoojamme, että seuroissa kävijät luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi. Pitkän kuulustelun kestäessä ei ole lausuttu mitään, joka tukisi tätä väitettä, jonka tähden se vain on lisännyt niiden monien valheiden lukua, joita on koetettu, vaan ei ole voitu todistaa. Jos joku sanan ja armon käsittämä sielu on puhunut jotakin heräämisestään ja uudestisyntymisestään, niin ei hän koskaan ole sanonut minkään muun kuin Jumalan armon sitä vaikuttaneen. Tässä sopii mainita, miten surkea kristikunnan tila on, kun sanat herätys, kääntyminen y.m., jotka kuuluvat Jumalan armonjärjestykseen, herättävät mitä kiivainta vihaa, eikä tahdota kuulla puhuttavankaan siitä syntisessä tapahtuvasta muutoksesta, jota paitsi hän ei voi tulla autuaaksi. Syytös "kanssakristittyjen ylönkatsomisesta" on hyvin rohkea, ja useimmassa tapauksessa surkuttelisimme sitä, joka valallaan vahvistaisi tämän väitteen. Ylönkatse on nim. sisällinen vakuutus toisen häpeällisestä tilasta, ja se joka tahtoo arvostella, ylönkatsooko joku henkilö toista ihmistä, voi hyvin helposti tuomiossaan erehtyä. Kuinka moni voi nöyrällä ja ystävällisellä esiintymisellä kohdella henkilöä, jota hän sydämmensä sisimmässä halveksii? Kuinka moni saattaa käyttäytyä tylysti toista kohtaan ja kuitenkin syvästi kunnioittaa hänen persoonaansa? Jos sentähden armoa etsivät sielut eivät aina ole kohdelleet jotakuta turhamaista ja kunnianhimoista henkilöä niin syvällä kunnioituksella, kuin hänen itserakkautensa olisi vaatinut, niin ei sen kautta vielä mitään ylönkatsetta ole näytetty toteen. Sillä ei ole aavistustakaan herätyksestä ja synninsurusta, joka luulee, että tuohon tilaan joutuneet voivat korottaa itsensä muiden yli. Lisäksi väittävät vainoojamme seurojen vaikuttaneen, että niissä kävijät laiminlyövät työnsä. Tätä ei ole voitu todistaa, mutta se kyllä on näytetty toteen, että kristinusko on tehnyt laiskoista ahkeria työntekijöitä.

Kun ilmiantajamme eivät pystyneet näyttämään toteen ainoatakaan levitetyistä valheista, täytyi heidän jättää seurat sikseen ja hyökätä alalle, joka ei ensinkään ollut määrätty tutkittavaksi. Yksityiset, yhteydestään irroitetut lauseet olivat nyt käännettävät ja väärin selitettävät, jotta asianomaiset siten saisivat nauttia sen asian häväisemisestä, jota eivät voineet maahan tallata. Yksityisestä elämästä etsittiin tapahtumia ja lauseita, joita todistajain väitteen mukaan oli heille kahdenkesken puhuttu, ilman että kuitenkaan on voitu saada kokoon mitään asiallista. Missä löytyy yhteiskunnan jäsen, jonka julkinen ja yksityinen elämä niin laittomasti kuin meidän on asetettu kaikkien nähtäväksi? Ja missä löytyy se, joka semmoisessa asemassa eheänä voisi poistua tutkinnosta, kun yli sata huolellisesti valittua todistajaa on kuulusteltu? Tämmöistä menettelytapaa ei ole valistunut ja lempeä hallitus määrännyt, vaan se aiheutuu syyttäjän miltei käsittämättömästä rohkeudesta.

Tahdomme nyt kiinnittää huomiomme kokousten ja niissä antamamme opetuksen todellisiin seurauksiin. Tässä astuu näkyviin se omituinen seikka, että vihollisemme vastoin tarkoitustaan ovat olleet pakoitetut palvelemaan Jumalan asiaa, kun näet heidän esiintuomiensa todistajien kautta on selvään näytetty toteen, että kokoukset ovat saaneet aikaan suuren ja huomattavan tapojen parannuksen sekä niin voimallisesti ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliseen elämään, että törkeisiin paheisiin sortunut kansa on luopunut koti- ja yhteiskuntaelämää hävittävistä häpeällisistä tavoista ja alkanut elää Jumalan sanan ja tahdon mukaan. Ja jos tutkimuksen kestäessä jotkut todistajat katkeruuden ja persoonallisen koston vaikutuksen alaisina muutamissa kohden ovatkin esittäneet kertomuksia, joita voi tulkita eri tavalla, niin ovat nämäkin totuuden voittamina olleet pakoitetut myöntämään, että syytettyjen ulkonainen elämä on ollut puhdasta, hiljaista ja nuhteetonta. Itse vastustajien toimesta on siis näytetty toteen, että hartaushetkemme ovat tuottaneet siunauksesta rikkaita seurauksia, jos kohta näistä seurauksista eivät aina muut olekaan tietäneet, kuin Jumalan enkelit, jotka iloitsevat syntisen kääntymisestä. Kuinka moni, jonka elämä on ollut kurjaa juopumista, kiroilemista, varastelemista, tappelua, yönjuoksua y.m. onkaan, saatuaan enemmän valoa Jumalan sanasta, muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Paheisiin sortuneesta ja jumalattomasta on tullut jumalinen ja kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Moni, joka ennen juopumisella on tuhlannut oman, vaimonsa ja lapsensa ajallisen onnen ja päihtyneenä on piessyt kotiväkeään, ei enää käy kapakassa, vaan kirkossa ja niissä paikoissa, joissa opetetaan Jumalan sanaa ja joista hän, hyvän tukemana, palajaa omaistensa luo, joiden ei enään tarvitse hämmästyneinä ja tuskan valtaamina pelätä hänen kotiin tuloaan, vaan iloisina ja tyytyväisinä saavat vastaanottaa rakkaan puolison ja isän. Miten oudolta tuo näyttäneekin tulevan ajan silmissä, on kuitenkin todistettu ja tunnustettu totuus, että moni näistä kirkkaamman evankeliumin valon parantamista yhteiskunnan jäsenistä yli vuoden ajan oikeuden edessä ovat olleet kanteen alaisina heissä tapahtuneesta parannuksesta, niinkuin sekin, että meitä on pidetty rikoksellisina siitä syystä, että olemme olleet välikappaleina Jumalan kädessä johtamaan syntiin eksynyttä kansaa malttiin ja parannukseen. Jos tätä, jota kumminkaan emme voi uskoa, maan päällä pidetään rikoksena, niin emme pelkää hänen tuomiotaan, joka on antanut meille evankeliumin opin syntisille julistettavaksi. Kun pahantekijät täyttävät vankilat, niin lienee jo aika, että maan papisto uskollisesti ja vakaasti käyttää evankeliumin oppia syntisten parannukseksi ja autuudeksi. Eikö se evankeliumi, joka nyt asettaa itse kannibaalin raivon, voisi olla voimallinen meidän isänmaassamme? Tämän evankeliumin julistamisesta tahdotaan nyt rangaista sen sanansaattajia, sentähden että se on kantanut hedelmää. Kun kristillisen kirkon historia, joka on tottunut näkemään verta ja kyyneleitä vuotavan Kristuksen nimen tunnustamisen tähden, kerran tarkkuudella kertoo näistä tapahtumista, on se niistä löytävä sisaruksia niille aikuisemmille tapahtumille, joita aikakirjat sisältävät. Se on huomaava, että valkeus ja pimeys nyt, niinkuin aina ennenkin, taistelevat herruudesta, sekä että missä jumalallinen totuus alkaa esiintyä, siellä hengellisen valon viholliset vastustaen ja vainoten asettuvat vastarintaan.

Mitä säästölaatikkoihin tulee, ilmaantuu itse kanteessa ristiriitaisuus, joka tässäkin kohden ilmaisee, miten perusteeton ja ajattelematon syytös on. Siinä sanotaan nim. että "köyhimmät talonpojista meidän säästölaatikkoihimme ovat antaneet kultaa, hopeaa ja silkkitavaraa". Tuo yhdistys "köyhimmät talonpojat" ja "kultaa, hopeaa y.m." pistää jokaisen silmään. Olisi syytä onnitella Pohjois-Pohjanmaan köyhyydestään tunnettuja asukkaita, jos köyhimmät heistä omistaisivat kultaa, hopeaa ja silkkitavaraa. Vaikka tuhansiin kysymyksiin on vaadittu vastausta tarkkaan kuulustetuilta todistajilta, ei ole voitu näyttää toteen, että kukaan köyhä säästölaatikkoihin olisi pannut ainoankaan rahasen, vielä vähemmin, että "köyhimmät" talonpojista tässä kohden olisivat tehneet minkäänlaisia uhrauksia. Tämä ilmiantajamme väärä ja liioiteltu kuvaus on valmistettu siinä tarkoituksessa, että lempeä ja isällinen hallitus sen kautta saisi aihetta pitämään tointamme rikoksellisena sekä yleiselle menestykselle ja vaurastumiselle vaarallisena. Ilmiantajamme eivät ahkerimmillakaan toimillaan ole voineet todistaa, että olisi syntynyt eripuraisuutta ja muuta semmoista.

Säästölaatikkojemme laita on, jos asiaa todenmukaisesti arvostellaan, seuraava: Useimmissa Euroopan maissa on pakanalähetyksen edistäminen tullut jokseenkin yleiseksi. Kristitty maailma on luonut huomionsa pakanamaailman kääntämiseen. Joko ovat hallitukset alamaistensa kanssa ryhtyneet yhteistoimintaan tämän ajatuksen toteuttamiseksi tahi ovat yksityiset henkilöt ja perheet tehneet säästöönpanoja ja perhejuhlissa tahi sitävarten hankituilla laatikoilla valmistaneet perheen jäsenille tilaisuutta vapaasti ja muiden tietämättä muutamalla roposella edistämään tarkoitusta, jota koko Eurooppa ja muu sivistynyt maailma hartaasti kannattaa. Ruotsin lähetyssanomain tili tämän vuosisatamme tärkeimmän työn hyväksi tehdyistä lahjoituksista osoittaa, että Suomessakin on koottu varoja tähän tarkoitukseen, säästölaatikoilla ja perhejuhlissa pääkaupungissa ja muualla sekä talonpoikaispiireissä sopivissa tilaisuuksissa. Jos on väärin, että Suomessa kootaan varoja pakanamaailman hyväksi, niin tämä on hyvää tarkoittava erehdys, kun monessa paikoin on käsitetty Tukholman lähetysseuran toimittamia kirjasia siten, että niitä on luettu saarnatuolista kirkossa, kehotettu kansaa rahankeräyksiin sekä Tukholmaan lähetetty sillä tavoin hankitut varat. Tämän olemme maininneet ainoastaan näyttääksemme, miten vähän meidän maassamme on aavistettukaan, että näissä toimenpiteissä olisi mitään rikoksellista, ennenkuin nykyinen uskonnonvaino syntyi. Moititut säästölaatikkomme eivät ole olleet julkisia laitoksia, vielä vähemmin paavillisia uhriarkkuja, joihin kateellinen viha on tahtonut niitä verrata, vaan pieniä säiliöitä lukituissa porstuissamme perheen lahjoituksia varten. Ruotsin lähetyssanomat ovat tämän vuoden helmikuun lisälehdessä tehneet selkoa siitä, miten pieni täten koottu summa kaikkiaan oli. Olemme luetteloihin merkinneet sanankuulijamme lahjoitukset, ja pöytäkirjoista selvinnee, että koko keräyksen tulos on vähäpätöinen sekä ettei se sinnepäinkään vastaa syyttäjän fiskaalisia toivomuksia.

Selitystä kaipaa vielä yksi seikka, joka on herättänyt yleistä huomiota, paljon katkeruutta ja vihaa Jumalan täällä vaikuttamaa uskonnollista liikettä vastaan. Valitetaan sitä eripuraisuutta, joka on syntynyt yksityisissä perheissä, kun joku eli jotkut perheenjäsenet ovat eronneet muista eivätkä enää ole tahtoneet ottaa osaa niihin turhamaisiin ja syntisiin ajanviettoihin, joissa ennen ovat löytäneet ilonsa. Asianlaita on ollut seuraava. Kun joku perheenjäsen Jumalan armon kautta on alkanut vakavasti huolehtia sielunsa pelastusta, ruvennut rakkaudella tutkimaan Jumalan sanaa, pitäen sitä turhamaista ajanviettoa parempana, niin ovat jumalattomat vanhemmat, jotka aivan vastoin Kristuksen käskyä ovat vaatineet, että lapsen tulisi rakastaa heitä enemmän kuin Kristusta, sekä hyvällä että pahalla koettaneet estää tätä rakkautta sanaan kasvamasta heidän sydämmissään, ja ne perheenisät, jotka eivät ole kieltäneet lapsiaan lukemasta romaaneja ja muita nuorisolle vahingollisia kirjoja, ovat monesti suoraan kieltäneet heitä uutta testamenttia viljelemästä. Kun nyt lapset kyyneleet silmissä monesti ovat vakuuttaneet, että he tässä ainoassa tapauksessa eivät voi noudattaa vanhempiensa toivomusta, niin huudetaan koko maassa lasten suvaitsemattomuudesta, eripuraisuudesta, ykspuolisuudesta y.m. ja syytetään kristinuskoa riitojen syntymisestä. Huudetaan meidän suvaitsemattomuudestamme juuri nyt, kun vastustajamme suvaitsevaisuus on vetänyt oikeuteen noin 80 henkilöä siitä syystä, että ovat lukeneet Jumalan sanaa ja veisanneet! Tämä on hämmästyttävää sokeutta ja tietämättömyyttä, joka hurjuudessaan ei tiedä, mitä sanookaan. Ei olisi kummallista, jos niin kävisi Juutalaisten ja Turkkilaisten keskellä, mutta että semmoista tapahtuu kristikunnassa, kansan keskuudessa, joka tunnustaa raamatun Jumalan omaksi sanaksi, kasteessa on vastaanottanut uskon maailman Vapahtajaan ja julkisesti luvannut rakastaa häntä enemmän, kuin mitään muuta maailmassa, tuo varmaankin herättäisi evankeliumin valaisemassa pakanassa mitä suurinta kummastusta. Ei tarvita parempaa todistusta siihen, miten hämmästyttävällä tavalla meidän aikamme menneitten sukupolvien epäuskon vaikutuksesta on unohtanut kaikki, joka maailmassa on pyhintä ja tärkeintä. Täytyykö pitää meidän aikamme kristillisyyttä kauniina laululintuna, jonka ääntä kaukaa ihaillaan Grönlannissa ja Etelämeren saarilla, vaan jota tahdotaan vangita ja sulkea häkkiin, kun se lähestyy kaupunkeja ja asuttuja seutuja. Tietääkö syyttäjä, tietävätkö varsinaiset ilmiantajamme ja vainoojamme, Kalajoen pitäjän nimismiehet, että ovat ryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee miltei kuulumatonta rohkeutta. Ruotsin entisten kuningasten myöntämän, hänen majesteettinsa, siunatun keisari Aleksanterin, vahvistaman ja nykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada vapaasti opettaa sanankuulijoitaan, joka oikeus monesti on ostettu verellä ja kyyneleillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa — tämän oikeuden tahtovat nyt yksi maafiskaali ja kaksi nimismiestä jaloillaan tallata, sekoittaen sitä mitä väkivaltaisimmalla tavalla hurjiin hurmahenkisiin vehkeisiin. Koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausumme jyrkän vastalauseen tämmöistä väkivaltaa vastaan, emmekä tahdo kuulua niiden joukkoon, jotka, pelkurein tavoin myöntyen, antavat pois oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet.

"Pyydämme siis nöyrimmästi loukkaamatta saada nauttia näitä oikeuksia sekä vapautusta kaikesta edesvastauksesta virkatoimistamme, joihin selvä laki meitä velvoittaa".

Kirjallisesti esittivät myöskin maanmittari Hårdh ja tervahovinhoitaja Roos ne perusteet, joiden nojalla he pyysivät vapautusta kaikesta edesvastauksesta. Edellinen huomautti muun ohessa kirjoituksessaan, miten paljon pahaa tämä oikeudenkäynti siihenkin nähden oli vaikuttanut, että "suruttomien ihmisten" viha Jumalan sanaa ja elävää kristillisyyttä vastaan sen kautta silminnähtävästi oli kasvanut, sekä pyysi oikeutta kieltämään syyttäjää "valheellisten huhujen ja väärien ilmiantojen nojalla vasta sekaantumasta uskonnonasioihin". Roos puhui pääasiallisesti säästölaatikostaan. Täydellä syyllä huomautti hän Sandmanin "hävyttömästä ja halvasta kertomuksesta", jossa oli viitattu siihenkin, että säästölaatikkojen omistajat niillä olisivat koonneet rahoja omaan kukkaroonsa. "Surkeata on" — niin lausuu hän kirjoituksensa lopussa — "että virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa maassa, ovat kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan sekä eksyttämään armollista ja alamaistensa parasta tarkoittavaa esivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita kaikki sortavat".

Myöskin syytetyt talonpojat antoivat oikeudelle kirjallisen loppulausunnon. Sen kirjoittajaksi ilmoitti itsensä ennen mainittu Matti Niemi. Tiedetään kyllä että papit, varsinkin Laurin, olivat häntä auttaneet, mutta miltei kaikki kirjoituksessa julkilausutut mietteet olivat allekirjoittajien omia ajatuksia. [Kert. (1896) J. Hemming.] Koska tämäkin kirjoitus sisältää Kalajoen herännäisyysliikkeen historiaa, lainaamme siitä pääkohdat:

"Nimismies Sundströmin valituskirja on niin kirjoitettu, että luulisi häneltä puuttuvan enemmän kuin toinen puoli tavallisen ihmisen järjestä, mutta vaikka sen kokoonpano on aivan järjetön, niin näkyy siitä kuitenkin selvästi kirjoittajan perin ilkeä tarkoitus häväistä Jumalan asiaa ja syyttömien kunniaa". — — — "Jos nimismiestemme ja monen muun senkaltaisen henkilön oppi ja elämä olisi se ohje, jonka mukaan tulisi opettaa ja elää, niin olisimme kyllä harhaoppisia ja lahkolaisia, mutta jos Jumalan sana on se ojennusnuora, jonka mukaan tulee ja vielä nytkin saa elää, niin ei meissä ole pienintäkään tahallista erehdystä oppiin nähden". — — — "Ei pitäisi kruununmiesten puhua semmoista. Jos jumalisuus heille tuottaakin sen vahingon, että juoppous ja sakot vähenevät, niin pitäisi heidän koettaa tuota kärsiä". — — — "Sitä pukua, josta kirjoituksessa puhutaan, on nimismies joko ymmärtämättömyydestä taikka ilkeydestä kuvannut niin naurettavaksi, että se lukija, joka ei asiaa likemmin tunne, voisi pitää meitä harakanpelottimiksi sopivina kummituksina. Jos nimismiehellä olisi ollut totuuden tuntoa ja hän olisi tahtonut asiaa korkealle esivallalle oikein esittää, niin hän olisi sanonut, että, olemme luopuneet silkki- ja muista talonpojan säädylle sopimattomista vaatteista sekä alkaneet käyttää sitä pukua, joka vanhoista ajoista on ollut maassa tavallinen ja jota isämme vieläkin käyttävät sekä melkein yleisesti myöskin Savon, Hämeen ja Karjalan kansa, ne nim. joilla vielä on vähän järkeä eivätkä tässäkään suhteessa ole ehtineet niissä määrin vieraantua yksinkertaisuudelle, kuin rantamaan asukkaat. Nykyisen pukumme voimme hankkia itsellemme halvasta hinnasta kotona kasvaneista aineksista ja se on sitäpaitsi työmiehille paljon sopivampi, kuin tuo toinen. Ei se semmoisenaan kuulu kristinuskoon, vaikka vihollisemme tahtovat asian siksi kääntää". — — — "Emme myöskään vaadi ketään, jolla on halu koreilla yli varojensa ja säätynsä, sitä käyttämään, emmekä pilkkaa niitä, jotka käyttävät toisenlaisia vaatteita. Jos muut tahtovat meitä pilkata, niin eihän se ole meidän syy. Oikea nimismies moittisi pikemmin niitä, jotka koreilevat ulkomaalta hankituilla vaatteilla ja siten köyhdyttävät maata, kuin niitä, jotka käyttävät talonpojan vaatimatonta pukua". — — — "Jos me luemme 'Huutavan ääntä' ja veisaamme Siionin virsiä, niin ei siinäkään pitäisi olla mitään pahaa, koska nämä kirjat ovat painetut konsistoriumin suostumuksella." — — — "Jos nimismies jättäisi rauhaan ne, jotka näidenkin kirjojen kautta ovat heränneet autuuttaan huolehtimaan, eikä alituisesti korkean esivallan edessä heitä häväisisi, sanoen heitä valtakunnan vaarallisimmiksi alamaisiksi, ja jos papit oikein neuvoisivat niitä, jotka ovat päässeet autuuden tielle, niin olisivat nämä kirjat niin hyviä talonpojille, ettei parempia tarvittaisi". — — — "Kolmannessa kohdassa sanoo nimismies, että me lauvantai-iltana kokoonnumme pappilaan ja siellä viivymme niin kauan, että eväämme loppuvat ja sitten kerjuullamme olemme rasitukseksi muille. Mikä kurja vale! Ja sen on nimismies rohjennut toimittaa korkean esivallan tietoon! On kyllä totta, että ne, joilla on pitkä matka kirkolle, jo lauantaina jälkeen puolisen ovat tulleet kirkkomajaan pappilaan, missä ovat lukeneet ja veisanneet Jumalan sanaa, kunnes ovat panneet levolle. Ennen sitä aikaa, josta meitä nyt on syytetty, majailimme kirkkomatkoillamme muissa paikoissa, joissa joimme, tanssimme, tappelimme, löimme korttia ja harjoitimme muuta jumalattomuutta, valmistuen tietämättömyydessämme sillä tavoin juhlaa vastaanottamaan, mutta vaikka syytä kyllä olisi ollut, ei nimismies siitä milloinkaan esivallalle valittanut", — "Se syytös että olisimme viipyneet pappilassa niin kauan, että olisimme olleet pakoitetut kerjäämään, on hävittömin vale, mikä tällä vuosisadalla vielä on laskettu liikkeelle. Ja ketä sitten olisimme rasittaneet? Ei yksikään todistaja ole todistanut, että olisimme kerjänneet. Ei ainakaan nimismieheltä kukaan ole mitään kerjännyt. Hänen luoksensa ei uskaltaisi muutkaan kerjäläiset mennä, vielä vähemmin kukaan meistä". — — — "Me kummastelemme, että nimismiehet ovat syyttäneet pappeja heidän säästölaatikoistaan, joilla eivät ole vahingoittaneet eivätkä rasittaneet ketään, sekä haastattaneet heidän sanankuulijansa oikeuteen ja vaatineet tuomaria näiltä kysymään: 'oletko sinä pannut mitään säästölaatikkoihin?' Eivät papit säästölaatikoillaan ole meitä rasittaneet, vaan yllinkyllin nimismiehet, sillä nämä ovat itse säästölaatikkoja, joihin monen usein täytyy uhrata. Me takaamme, että jos nimismiehiä niin kohdeltaisiin, kuin nyt pappejamme, niin täytyisi hyvin monen valallaan todistaa niille kantaneensa yhtä ja toista". — — — "Niinkuin moni muu nimismiesten kirjoituksissa löytyvä syytös, on sekin törkeä vale, että kukaan meistä olisi pitänyt itseään heränneenä ja uudestisyntyneenä sentähden, että hän on käynyt seuroissa". — — — "Meitä vastaan on todistettu, että olemme antaneet pappimme itseämme neuvoa jumalisuuteen, kätkeneet heidän opetuksensa ja parantaneet elämäämme. Ei kai tässäkään mitään pahaa ole?" — — "Jos olemme niin ymmärtämättömät, ettemme tyydy heidän kirkossa meille antamiin opetuksiin, onko väärin että he muuallakin opettavat meitä? Mitä me papeilla teemme ja miksi tulee meidän palkata heitä, jolleivät saa meitä opettaa". — — — "Onhan kummallista, jos pappi, joka aamupäivällä saa kirkossa opettaa, sanankuulijainsa kera vedetään oikeuteen ja tuomitaan kauheisiin sakkoihin, jos hän iltapäivällä uskaltaa kodissaan heitä neuvoa. Kun me Pidisjärveläiset entisten pappiemme kera viinapäissä ja parannusta tekemättä veisasimme esim. hautajaisissa ja kuuntelimme heidän tyhjiä lorujaan, ei meitä silloin veisaamisesta oikeuteen vedetty, vaan kun selväpäisinä, syntejämme surevalla ja Jumalan sanaa ikävöivällä sydämmellä kuuntelemme pappimme opetuksia ja yksissä hänen kanssaan veisaamme, niin meidät vedetään oikeuteen ja meitä koetetaan kaikin tavoin saada sakoitetuiksi. Tämä on varsin kummallista!"

Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme, jonka vuoksi toivomme pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastauksesta. Mutta jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutukseksemme muistaa Lutherin sanat virsikirjan 56 virren 4:ssä värsyssä:

"Rauhan he meille pitää suoman,
Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';
Sillä Kristus on meidän voimam'
Hän on meitä auttamaan tullut.
Jos he meilt' pois tempaavat
Hengen ja tavarat,
Olkoon ne heillä,
Jää kuitenkin meille
Jumalan valtakunta."

Oli lauantai-ilta. Oikeus oli julistava päätöksensä maanantaina, syyskuun 2 p:nä. Paljon heränneitä, vaan vielä suurempi joukko pilkkaajia ja uteliaita oli kokoontunut käräjätalon pihalle. Oli satanut vettä koko päivän; vasta illalla selkeni taivas. Hiljaa ja mitään keskenään puhumatta astuivat syytetyt ulos käräjätuvasta. He otaksuivat varmuudella, että kihlakunnanoikeus ainakin pääasiassa oli julistava tuomionsa vastustajain ja vainoojain toivomusten mukaan. Tämä ei kuitenkaan heitä eikä heidän ystäviään masentanut. Lujempi kuin milloinkaan ennen oli Kalajoen heränneitten usko, ja entistä voimallisempana kaikui nyt käräjätalon pihalla syysillan hämärässä heidän huuliltaan Lutherin virsi "Meidän linnamm' on Jumala taivaast'". Ei kukaan heitä sinä hetkenä rohjennut häiritä. Ja kun virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laski polvilleen ja alkoi Jumalan armoa ääneen ylistää, polvistui heränneitten joukon kanssa siellä täällä joku syrjäinenkin. [Kert. (1896) J. Hemming sekä muutamat muut tilaisuudessa saapuvilla olleet vanhat heränneet.]

Myöskin maanantaina oli käräjätalon piha tungokseen asti täynnä ihmisiä. Etenkin tahdottiin tietää, miten pappien tuomio tulisi kuulumaan. [Kert. J. Hemming y.m.] Näistä ei oikeus kuitenkaan muuta päätöstä antanut, kuin että rangaistus heitä vastaan tehdyistä syytöksistä tulisi lykättäväksi tuomiokapitulin harkittavaksi ja päätettäväksi. Bergin oikeuteen jättämä lasku, joka teki 162 rupl. 60 kop., määrättiin pappien sekä Roosin, Hårdhin ja maanmittausoppilas Högmanin maksettavaksi. Tämän lisäksi tuomittiin Laurin syyttäjää vastaan käyttämästään "loukkaavasta kirjoitustavasta" vetämään sakkoa 9 rupl. 60 kop. Pakanalähetyksen hyväksi koottu, Laguksen hallussa vielä oleva omaisuus määrättiin luovutettavaksi Bergille, jonka julkisella huutokaupalla tulisi se myydä Kalajoen pitäjän köyhien hyväksi.

Seurainpidosta ja seuroissa käymisestä tuomittiin 64 henkilöä. Edellisestä rikoksesta määräsi oikeus 96 rupl., viimemainitusta 4 rupl. 80 kop. sakon. Jos seurat olivat pidetyt sunnuntaina, tuli tämän lisäksi kullekin osanottajalle sapatin rikkomisesta 4 rupl. 80 kop. Sitäpaitsi tuomittiin Roos, Hårdh sekä kaikki, jotka olivat kirjoittaneet nimensä Matti Niemen ennen mainitun loppulausunnon alle, "loukkaavasta kirjoitustavasta" vetämään sakkoa 9 rupl. 60 kop. Eri henkilöille määrätyt sakot nousivat seuraaviin summiin: Matti Takalo ja Pietari Ahola , kumpikin 124 rupl. 80 kop., Jaafet Mustola, Antti Isokääntä, Juho Rahkola ja Israel Haapala , kukin 120 rupl., D. J. Roos, Pietari Kiuru, Paavo Ruotsalainen, Matti Pirttiperä, Erkki Keskikotila, Juho Malila, Kaarle Nikula, Heikki Kivijaakkola, Erkki Niskala, Antti Salmenius ja Greeta Stiina Haggren , kukin 115 rupl. 20 kop., Matti Kolmare, Juho Juusola, Juho Nauha, Kustaa Kourijärvi, Matti Kääntä ja Matti Maliniemi , kukin no rupl. 40 kop., Matti Karvola, Heikki Ylikotila, Erkki Alakotila ja Matti Niemi , kukin 108 rupl. 60 kop., Jaakko Marttila, Saara Greeta Puskala, Pietari Poukula ja Aaron Juola , kukin 100 rupl. 80 kp., Matti Hauru 28 rupl. 80 kop., K. H. Hårdh ja Simona Alakotila , kumpikin 24 rupl., Amanda Sofia Hårdh, V. Högman, Antti Niemi, Antti Ylikotila, Matti Alakotila, Maija Liisa Vihelä, Juho Kuhlman ja Matti Lyly , kukin 19 rupl. 20 kop., Maria Niskala ja Beata Niskala , kumpikin 14 rupl. 40 kop., sekä Elisabet Roos, Katarina Sovelius, Eskil Sorvari, Heikki Keskikotila, Mikko Vahtola, Jaakko Kantola, Emanuel Perhe, Anna Radin, Maria Saastamoinen, Joosef Koivistoaho, Anna Koivisto, Liisa Ylikotila, Stiina Sofia Achrenius, Antti Poukula, Antti Karvosenoja, Liisa Juola, Jaakko Juola, Susanna Puskala, Kaisa Puskala ja Jaakko Kääntä , kukin 9 rupl. 60 kop.

Yhteensä nousivat tuomitut sakot, syyttäjän ja tuomarien laskut niihin luettuina, 4546 rupl. 60 kop. Silloisiin oloihin nähden oli summa suuri. Seitsemissä käräjissä oli asiaa tutkittu, yhteensä 25 päivää. Puhumattakaan Laurinin, Malmbergin, Durchmanin ja Paavo Ruotsalaisen pitkistä matkoista, kysyivät matkat käräjiin useimmilta tuntuvaa ajanhukkaa ja suuria lisämenoja. Eivät huomauttaneet talonpojat syyttä oikeudelle jättämässään loppulausunnossa, miten paljon kallista työaikaa heiltä tämän oikeudenkäynnin takia oli mennyt hukkaan. Muistettava on sitäpaitsi, että kaikkiaan kuulusteltiin 144 todistajaa, joista suurin osa oli kotoisin Kalajoen emäseurakunnan ulkopuolelta. Maanmittari Hårdhin loppulausunnossa löytyvää väitettä, että näiden käräjien tähden 2500 työpäivää oli mennyt hukkaan, ei kukaan voi sanoa liioitetuksi. Päinvastoin on luku liika pieni. Jos hovioikeus, kuten vasta saamme nähdä, tuntuvasti laskikin kihlakunnanoikeuden tuomitsemia sakkoja, edustaa syytettyjen rahallinen tappio sittenkin suurta pääomaa. Ja ken laskee kaikki huolet, kiusaukset ja kärsimykset, joiden alaisina Kalajoen käräjissä syytetyt ja tuomitut huokailivat oikeusjutun kestäessä ja vielä monta vuotta myöhemmin. Se pääoma oli paljon suurempi. Mutta se ei mennyt hukkaan, se kasvoi suurta korkoa ei ainoastaan Kalajoen varren heränneille, jotka sen murheella kokosivat, vaan koko Suomen Siionille. [Kalajoen käräjien pöytäkirjat sekä; kaikki tähän oikeusjuttuun kuuluvat myöhemmät asiakirjat on Frans Oskar Durchman koonnut. Tämän kokoelman, jota tässä ja muissa paikoissa olen lähteenä käyttänyt, omistaa arkkiaatteri Otto Hjelt.]

Herännäisyyden ensimmäinen varsinainen edustaja Suupohjassa oli Jaakko Wegelius. Hän ei ollut noita liikkeen voimallisia tienraivaajia, joiden saarnojen kaiku kuului kauas heidän omien seurakuntiensa rajojen ulkopuolelle ja joiden jyrkkä kristillisyys alusta alkaen herätti levottomuutta vallitsevan uskonnollisen katsantotavan edustajissa. Hiljaa, kovempia sisällisiä murroksia kokematta, hän kehittyi synnin ja armon tuntemisessa, ja tätä leimaa kantoi myöskin hänen opettajatoimensa. Vasta niihin aikoihin, jolloin hän pääsi Maalahden kirkkoherraksi (I osa 384), alkoi hän herättää huomiota. Ei ryhtynyt hän nytkään suoranaiseen taisteluun vallitsevia oloja vastaan, ja sentähden hänen ei tarvinnutkaan niihin määrin, kuin monen muun silloisen herännäisyyden edustajan, kokea maailman ja suruttoman papiston vihaa, mutta hänen saarnojansa ja muita papillisia toimiansa elähyttivät samat aatteet, joiden innostuttamina hänen nuoremmat ystävänsä yhä voimallisemmin ryntäsivät kaavakristillisyyden varustuksia vastaan. Ollen luonteeltaan hiljainen ja esiintymisessään hyvin sävyisä, sopi hän paremmin tekemään Herran työtä ahtaammissa piireissä, kuin kuuluisan herätyssaarnaajan kovaa sotaa käymään. Wegelius ymmärsi kutsumuksensa, sillä hän "ei etsinyt omaansa". Vaan ei hän silti jäänyt kasvavan herännäisyysliikkeen ulkopuolelle, eikä kukaan hänen kantaansa epäillyt. Päinvastoin kehittyivät juuri tuossa verraten syrjäisessä asemassa ne ominaisuudet, joilla hän oli kutsuttu liikettä palvelemaan, ja likeltä sekä kaukaa kävi hänen luonansa heränneitä pappeja rakkauden ja rauhan, taistelun helteessä niin helposti unohtuvaa kieltä oppimassa. Kaikki tiesivät he Maalahden rauhallisessa pappilassa tapaavansa yhtä luotettavan kuin helläsydämmisen ystävän, jonka isällisistä neuvoista jokaisella oli paljon hyötyä ja siunausta. Ei epäillyt maailmakaan eivätkä kuolleen puhdasoppisuuden edustajat, minkä hengen lapsia Wegelius oli, vaikka miehen arvokas käytös ja hänen monipuoliset tietonsa estivät heitä hänelle tyytymättömyyttään aivan jyrkästi ilmaisemasta. [Kert. (1896) Wegeliuksen vanhimmat tuttavat ja sukulaiset. Samaa todistavat hänen kirjeensä, joista vasta enemmän.] Karsain silmin seurasivat he Maalahden kirkkoherran vallitsevasta kaavasta poikkeavaa menettelyä seurakunnan hoidossa. Niinpä oli hänellä tapana sunnuntaina iltapäivälläkin pitää jumalanpalvelusta kirkossaan. Tuo oli siihen aikaan hyvin harvinaista, ja vielä oudommalta tuntui vanhaan kaavaan piintyneistä, ettei Wegelius edes käyttänyt päivän epistolantekstiä esityksensä pohjana, vaan luki jonkun toisen raamatunluvun, jonka hän sitten yksinkertaisesti ja hartaasti selitti sekä sovitti sanankuulijoihinsa. Kaikilla oli oma Uusi testamenttinsa, josta seurasivat esitystä. Varmuudella tiedetään, että Wegelius piti tämmöisiä raamatunselityksiä jo v. 1836. [Kert. (1896) A. O. Törnudd; Wennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 32-33.] Kun Melartin paluumatkallaan Kalajoelta piti piispantarkastuksia Suupohjassa, sai hän Wegeliuksen suusta kuulla peittelemätöntä totuutta herännäisyysliikkeen merkityksestä ja siihen kuuluvien pappien siunauksesta rikkaasta työstä. [Kert. (1896) Charlotte Achrén.]

Vielä vireämmäksi kehittyi hengellinen elämä Maalahdella niiltä ajoilta alkaen, jolloin Edvard Svahnin herätyshuuto alkoi siellä kaikua. Hän syntyi 1809, tuli ylioppilaaksi 1825, maisteriksi ja papiksi 1832. V. 1837 määrättiin hän Maalahden pitäjänapulaiseksi, johon virkaan hän kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin astui. Jo niihin aikoihin nautti hän suuressa määrässä herännäisyyden johtomiesten luottamusta. Jos hänen kantansa oppiin nähden alkuaikoina lie ollutkin ykspuolisesti laillinen, vaikutti hän jo silloin vakaalla elämällään ja herättävillä saarnoillaan paljon hyvää. [Törnudd, Matrikel; Akiander VII, 285.] Hän oli suora, totuutta rakastava mies, itsenäinen ja lahjakas. [Kert. Tuomiorovasti Schwartzberg, Charlotte Achrén y.m]

Herättyään elävään synnintuntoon, julisti L. J. Achrén Oravaisissa totuuden voimalla Jumalan sanaa. Vaan pimeältä näytti hänestä siihen aikaan vielä tulevaisuus. Hän oli noita syvällisiä luonteita, jotka eivät tyydy pintapuoliseen, muiden neuvomaan kantaan, ja joiden kääntyminen juuri sentähden usein kysyy kovaa taistelua. Niin jyrkkä oli hänen kristillisyytensä, että hän epäili Lagustakin ja Malmbergiä löyhästä opista, sanoen kadottaneensa kaiken luottamuksen heihin. Mikäli tiedetään, aiheutui tuo epäilys muutamista viimemainitun eräässä kirjeessä käyttämistä jokapäiväisistä ja varomattomista sanoista armon omistamisesta. Siionin virsiäkin piti Achrén siihen aikaan liiaksi evankeelisina. [N. K. Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittama kirje, jonka konsepti on löydetty hänen papereistaan. (Konseptin omistaa kirkkoh. Wilh. Malmberg).] Lain ijes painoi vielä pari vuotta Achrénin sisällisen muutoksen jälkeen monesti hyvinkin raskaasti hänen hartioitaan. Vasta v. 1837, jolloin hän määrättiin kappalaisen apulaiseksi Vähäänkyröön, sai hän tuntuvammin kokea Jumalan armoa Kristuksessa. Marraskuussa viimemainittuna vuonna kirjoitti hän tilastaan ystävälleen Fr. G. Hedbergille: "Tämän kuun 14 p:nä putosivat suomukset silmistäni. — — — Ääretön on se armon meri, joka Kristuksessa löytyy; tuntuu etten koskaan voi täysin mitata sen avaruutta ja syvyyttä. Ääretön on myöskin synnin meri sydämmessäni. Sentähden 'huutaa toinen syvyys toista', niinkuin jossakin on kirjoitettu. — Jesuksen veren voima on paljon suurempi, kuin milloinkaan olen saattanut aavistaa. — — Nyt on kuin olisi kaikki aivan toisin kuin ennen; katso, kaikki on uudeksi tullut! Olen nyt kuin linturaukka, joka on istunut häkissä ja koko pitkän talven syönyt kuivia hampunsiemeniä, mutta sitten on niin iloinen, kun se kevään tultua saa koetella siipiään Jumalan iloisessa luonnossa. Niin tuntuu minustakin, kuin olisivat kaikki pimeyden kahleet särkyneet ja olisin vapaa Kristuksessa Jesuksessa". [Wennerström, Fr. Gabr, Hedberg, 35.] Paitsi Hedbergin kanssa, oli Achrén ahkerassa kirjevaihdossa Lauri Stenbäckin kanssa. Näille hän avosydämmisesti uskoi taistelunsa ja voittonsa, ilolla seuraten heidän edistymistään autuuden tiellä. Vielä likeisemmäksi tuli hänen suhteensa herännäisyyden johtomiehiin, kun hän maaliskuussa v. 1838 meni naimisiin viimemainitun sisaren Charlotte Fredrika Stenbäckin kanssa. Jos kukaan oli juuri tämä nainen omiaan auttamaan ja tukemaan häntä taistelussa herännäisyyden puolesta. Hän oli lahjakas, sivistynyt, lujatahtoinen henkilö ja ennen kaikkea elävä kristitty, joka tahtoi ja uskalsi tunnustaa Herraansa missä seurassa tahansa. Miten itsenäiselle ja jyrkälle kannalle hän maailmaan nähden jo siihen aikaan oli asettunut, näkyy siitäkin, että Achrénkin piti morsiamensa hääpäivänä käyttämää pukua liika yksinkertaisena ja halpana. [Aspelin, Lars Stenbäck, 249.] Tämä liitto oli kaunis lupaus herännäisyydelle. Sentähden kirjoittikin Lauri Stenbäck, joka ei ollut tilaisuudessa saapumaan häihin, sisarelleen seuraavan tervehdyksen: "Rakas Charlotte! Kummastelin että niin pian vietät häitäsi. Pidin varmana, että ne olisivat vasta kesällä, ja iloitsin, että minäkin silloin saisin olla mukana. Mutta parasta se, joka tapahtuu — sen sijaan, että kesällä olisin tullut häihinne, saavun teidän luoksenne, te olette isäntänä ja emäntänä, ja minä saan muka olla vieraana. Se on oleva hauskaa. Jos tulen Jumalan siunauksella ja näen Jumalan siunauksen lepäävän kotinne yli, niin saamme yhteisesti kiittää häntä ja kokea, että vaikka sinä olet rouva ja minä sama ylioppilas kuin ennen, kuitenkin olemme samoja raukkoja kuin ennenkin ja pyrimme eteenpäin minkä voimme, vapisevin käsin ja sydämmin riippuen Herrassamme Kristuksessa, eikä silloin mitään pääasiassa ole muuttunut. Saat kokea, millaisia rouvan hengelliset pyrinnöt ovat, tuletko siinä asemassa reippaammaksi, ahkerammaksi rientämään eteenpäin ja rohkeammaksi, vai laiskemmaksi, saamattomammaksi ja hajanaisemmaksi, tahdotko kuni Maria istua Jesuksen jalkojen juuressa vai Martan tavoin liikkua kaikenkaltaisissa toimissa, seuraatko muinaisten pyhien naisten esimerkkiä, jotka turvasivat Jumalaan ja olivat miehilleen alamaiset, vai uuvutko nykyajan naisten tavoin maallisiin huoliin, maailman turhuuden voittamana, rehellisenä, kunniakkaana ja jumalattomana. Millaiseksi sinä aiot tulla? Mieti sitä. Vaan etkö jo ole sitä miettinyt? Oi, olet; eihän sinusta tule maailman nainen, ei eloton, lihava papinrouva, hiljainen, kiltti taloudenhoitajatar, vaan hän, joka sinussa on hyvän työn alkanut, on tekevä sinut eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, piirisi palavaksi ja loistavaksi kynttiläksi, hän on tekevä sinut omaksensa, niin että hänen silmänsä lepää ylitsesi, että Kristuksen rakkaus sinua pakoittaa, Pyhän Hengen voima varjoo sinua, hän on tekevä sinut voimalliseksi, vakavaksi, nuhteettomaksi, ja jos sydämmen salattu ihminen on nuhteeton, hengessä tyyni ja hiljainen — niin tuo on Jumalalle kallista. Niin, kallis Jumalan edessä olet oleva, ja kun palajan kotia tästä pyörteestä, ehkä hajaantuneena, väsyneenä ja puutuneena, olen minä teidän luonanne löytävä elämää, virvotusta ja kehotusta, olen näkevä Jumalan enkelien astuvan ylös ja alas rauhallisessa majassanne. Tervehdi Achrénia; kaikki lähetämme hänelle veljellisen tervehdyksemme. Toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää. Hän tietää, että uskonelämä on arkaluontoista elämää, että Jumalan armo on kallis, taivaallinen helmi, jota täytyy käsillään kantaa, jotta emme sitä pudottaisi, joka on sydämmeen kätkettävä ja vartioittava, niinkuin lohikäärme vartioi aarrettaan. Mahtaa olla suloista, kun maalliset kuherruskuukaudet sattuvat samaan aikaan, kuin sielu viettää taivaallisia kuherruskuukausiaan, kun Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämmeen, varjoen ja pyhittäen maallista, kun kuljetaan sen kirkkaan ja avonaisen taivaan alla, jonka nimi on Jumalan armo ja syntein anteeksiantaminen, iloiten kukasta, jonka Herra on antanut kasvaa elämämme tiellä, kun sielu viettää ijankaikkista vihkimisjuhlaansa, maallisen vihkimisjuhlan tukiessa meitä, kuni maja taipaleella, kuni lepopaikka matkalla. Rientäkää yhdessä eteenpäin, eteenpäin käsi kädessä, uudella ja kiihtyneellä kiireellä kotiin, isänmaahamme, elävän Jumalan kaupunkiin, Jesuksen sydämmelle, karitsan häihin. Niitä häitä me kaikki tahdomme yhdessä viettää, ei kukaan saa olla poissa, ei ystävistämme ainoakaan. Sinne matka, esiripun taakse, jonne ennen meitä tienraivaaja, Jesus, on mennyt. Kunnes pääsemme, lähtekäämme ulos leiriin kantamaan hänen pilkkaansa. Tie johtaa siihen lepoon, joka on tarjona Jumalan kansalle. Kulkekaamme outoina ja muukalaisina läpi elämän. Emme tahdo asettua lepoon täällä, emme sälyttää kuormaa päällemme matkalla, emme nauttia hyviä päiviä elämässä, emme jäädä viipyen katselemaan ympärillemme, jos Jumala antaisikin meidän matkustaessamme löytää täällä jonkun kukan, emme nojata väsynyttä päätämme kenenkään muun kuin Jesuksen rintaan. Eihän meillä ole aikaa muuta ajatella, meillä, jotka juoksemme, kuin samoten tavotellaksemme sitä, mikä edessä on, seuraten mestariamme ja kantaen hänen ijestään, joka on suloinen, ja hänen kuormaansa, joka on keviä. Ei ole vaikeata eikä raskasta palvella tätä Herraa, hän ei ole häijy, ei meille vihainen, ei loukkaava, ei tyly. Oi, Jumala ei ole kova, ei hän meitä nuijalla uhkaa, vaan hän johdattaa meitä kädellään, kantaa meitä sylissään. Hän ei ole meidän vihollisemme, joksi perkele ja uskoton sydämmemme alituisesti tahtovat hänet tehdä, vaan hän on paras ystävämme, ja jos vain elävän Jumalan käsiin joudumme, niin saamme nähdä, ettei meille mitään pahaa tapahdu, ettemme harhaan kulkeneet. Astukaa te, rakkaat ystäväni, saman Jumalan kasvojen eteen, vannokaa siellä liittonne vala, aloittakaa sieltä matkanne — hän on lukeva ylitsenne siunauksen. Mutta ottakaa vastaan hänen siunauksensa, kätkekää se syvään sydämmeenne koko elämäksi, evääksi, ravinnoksi, iloksi, ja kaikki kansa — minä joukossa viimeisenä — on sulkeva kätensä ristiin ja sanova: amen!" [Kirjeen sain Charlotte Achrén vainajalta.] — On syytetty herännäisyyttä siitä, että säätyhenkilötkin valitsivat aviokumppaninsa paljon enemmän vanhempien tahi johtavien henkilöiden lausuman toivomuksen, kuin oman sydämmensä taipumuksen mukaan, sekä että heidän kihlaus- ja hääjuhlansa siitäkin syystä olivat kaikkea runollista tuoksua vailla. Poikkeuksena siitä oli ainakin L. J. Achrénin ja Charlotte Stenbäckin liitto.

Vaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon evankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen runollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja rakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen kristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet papit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis tunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen häntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa syytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli seuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen herännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten kiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä. Tilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: "Kristus paras ystävämme, saatana pahin vihollisemme". Puheensa lopussa lausui hän seurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta, rohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen ominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen: "Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä on siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä, vaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan välillä". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi suoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla kieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi saatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta Frosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut, korkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta tuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä, huomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä ja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana ei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen päätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J. Stenbäckiltä, oli saava "sopivan ja vakavan nuhteen" saarnastaan, joka "ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli ollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen mukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta ja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli 'tyytymättömyydellä oli huomannut'." Stenbäck ei kuulunut heränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään tuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi kutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V. Simeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille lähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin "tyytymättömyyttä ilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä" vastaanottaneen nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896) Charlotte Achrén.]

Durchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa kertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään seuroissa muun ohessa lausuneen: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän, kun vain ymmärtäisitte valita". Se pappi, jota Durchman täten kehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa kappalaisvaalissa äänestämään oli Vilhelm Österbladh . Hänkin oli Suupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita. Hän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana. Tultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia kuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän papiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m., määrättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834), jota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä. Seurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen muiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja häntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli vilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa eivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen ystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti puoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä uskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen, opetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa ahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi, niin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän v. 1835 määrättiin saarnaajaksi Töysään . Jo täällä ollessaan alkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä tapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa ja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän Suupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa määrässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat hänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa saavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840 pääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte Achrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]

Ehkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka Lauri Stenbäckin ennen mainittu veli Juhana Mikael Stenbäck piti Vöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista. Yhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä eikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista totuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten kaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava, ettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä tapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin kiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.] Epäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia, niinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon. Tultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi Vöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä hän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä isänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta apulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat avasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia pidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Vöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli Vöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa kiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin olivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina Stenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen, J. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun heränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa kirjoittanut: "Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan tämän Jumalan kädestä", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo siihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä, ja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan juhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset niin voimalliset, että kerrottiin "huoneen liikkuneen". Vierasten joukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä lomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla. He olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin lausuivat he toisilleen: "Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä Kalajoella?" [Kert. Charlotte Achrén.]

Mutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä kaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat hänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon. Viimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme nähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.

Samaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää järjestysmiesten huomiota liikkui Munsalassa ja Uuskaarlepyyssä voimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa oli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä etevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.

Fredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J. Östringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä P. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius. V. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi ylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin Pietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana oli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring toukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin Kruununkylän kirkkoherran K. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin hautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan elämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä "Församlingsvännen" 1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut voittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava luonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää sunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan tutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen kaksiteräisen miekan erottaa "sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet". Särjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen niitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen tuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa alkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius tuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada poikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille vuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei hakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan paimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti korkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada jäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi, muun muassa kirjoittaen: "Toivon kaikesta sydämmestä, että herra komministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja jolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä". Huomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät sanat: "Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut. — — — Tässäkin pitävät sanat, hedelmistään te heidät tunnette , paikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä ja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi, lohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan maailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee teidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien) toivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä ole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka ilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin huonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet. Vakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä tämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on myöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella niitä joutumasta harhateille". [Melartinin kirje Östringille 8/1 1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai hän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä tottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin ilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen hänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi velvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen, vaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen ollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan, varoittaa hän häntä "itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä huomautuksia ja käskyjä". "Ei mikään" — niin jatkuu kirje — "ole turmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä, ja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle alistuminen". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa heränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy. Ne kuuluvat: "Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee, niin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta lähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä varjojumalisuus, jossa ei ole voimaa". [Melartinin kirje Östringille, 8/2 1838.]

Toukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala, oli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja "heränneistä" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä ja niissä syytetyistä "kerettiläisistä papeista", vaan mitään varmempaa ei tuosta "uudesta uskosta" vielä tiedetty. Kun Östring saapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että hänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan tunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa. Odotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se olikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut. Hartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja voimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla: "Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman ääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu" . Ja kun hän sitten kuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun sanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei löytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei olisi koskenut.

Harvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin Östringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi tästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi tuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana kaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin hänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan uusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana vuonna. Talonpojat Matti Bro, Matti Pehkos y.m. avasivat ovensa Östringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin pappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn uuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin hyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin, mutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi hänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä kuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra I. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha, piti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti hän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin vihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui Munsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo syksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen ystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen uskostaan vastaamaan. ["Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet, IV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af A. S-g, Nykarleby 1884"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.]

Muutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen elämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä kansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan suomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän, Kauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista asukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt ja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman suuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää ihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla. Lapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa kuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden ruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos onnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut A. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit. Jos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin kokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas, ja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada syylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty paljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia "todistajia", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä tahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin oli "vanhojen kristittyjen" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin heistä nimiä "jumaliset" ja "rukoilijat". Kerrottiin heidän tulleen näille tienoille Jalasjärveltä . Miltei varmaan voikin otaksua, että niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten rajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet, vanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan "rukoilijat" eivät kuitenkaan pystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä suomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää kaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki surutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan, joissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja joskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta kristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku synneistään levoton sairas kutsutti luoksensa "rukoilija-akan" tahi "rukoilija-miehen", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta vähenemistään väheni "rukoilijain" pieni joukko pystymättä painamaan kuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan. Kuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä, ja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään syntielämään kyllästynyt: "Jos meilläkin olisi oikeita pappeja". Herra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän monessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä sielunpaimenista, kerskaten uhkasi: "Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä täällä opetetaan". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki Seinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n, "Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884".] Suomenkielisenkin Suupohjan armonaika oli tullut.

Joulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman Ylihärmään , jonka seurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen ryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan. Jo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja voimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä. Pitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit lukeneet nuo tutut sanat; "uusi pappi tunnusti syntinsä " sanoivat ihmiset kirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin Durchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen saarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan levollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838, alkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi "ei kukaan merimies lähde matkalle", eikä "kukaan maanmies peltoaan kylvämään", kysyi sanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen tunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: "Toivotko tulevasi autuaaksi?" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt rohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa "näyttää kääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan: ei ole minulla toivoa tulla autuaaksi". Ja armottoman selvästi hän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä paljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla kääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään salata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä unestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen: "Mitä minun pitää tekemän?" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti vastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän kirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän tulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa pääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen hedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä siihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis, yhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino, jota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan, oli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa. Omasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä muistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin. Kuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa 6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: "Oi, kuinka kerran saamme hävetä, että niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden, uskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa uskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa rehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään lehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te ilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen — amen".

Näinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän niihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä kuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä hereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka olen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta; kert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen maineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat Alahärmäläiset saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse vastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen, rovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin omistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se todistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää saarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi Ylihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin Ullavaan . Oltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa, siirrettiin hän Isoonkyröön , missä hänen huomattavin työnsä alkoi.

Muutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut levottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin, joista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi kuulua, että "Lapualle tulee vielä parempi pappi". Huhu ei ollut perätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Lapuan kappalaisen B. K. Hildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen toukokuun 1 p:nä 1838.

Lapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa, Kauhavan , Ylihärmän, Alahärmän sekä Nurmon kappelit. Kaikissa näissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa myöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos parempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan kansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton, hurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta ja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta itsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja lämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä auraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti hän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri ei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan alaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt häpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen kuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden turvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan särjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa ja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä aarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot, joiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan kätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä on kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden avulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa. Hänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi hän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista. Sillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja ruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla, milloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin taivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa todistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]

Monella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä. Kerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran astui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja. Se sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään kiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: "Ota se ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana". Sanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi tehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki kunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti, vaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen ja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan heittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa kotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen. Vaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle Uuden testamentin, lausuen: "Tässä on sinulle vielä parempi kirja, lue sitä, poika parka". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän kertonut, y.m.]

Jo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista saarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi, kuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät murtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun tarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli sovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli häneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut ja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä löysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen sanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren kirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä muuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei tarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille kirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin kansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi sitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon — hänen saarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit kirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden askareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja hänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg kappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen sydämmiä kaikkialla.

Seuroja pitivät Malmberg ja Durchman ensi vuosina verraten harvoin, muutamissa kotijuhlissa vain, ei muulloin. Niidenkin aika oli pian tuleva ja niiden kera oli Malmbergin maine leviävä Suupohjassa ja yli koko maan. Tämä oli valmistusaikaa vielä Suupohjan kansalle, niinkuin hänelle itsellekin. Vaan kyllä jo silloinkin huomattiin, että hän oli saava suuria aikaan, jos hän vain saisi täällä aloittamaansa työtä jatkaa.

Tietysti löytyi kansassakin niitä, jotka kaikin tavoin koettivat Malmbergiä halventaa ja estää ihmisiä häneen luottamasta. "Niinhän se kävelee kirkossakin, kuin ryssä", "eihän se osaa oikealla nuotillakaan saarnata", "se on vääräuskoinen ja pannaan pois viralta" y.m.s. kuultiin hänestä ensi aikoina hyvin usein. Mutta kansan terve aisti ei ottanut noita puheita kuullakseen, ja pilkkaajatkin vaikenivat toinen toisensa perästä. Turhaan koettivat "rukoilijatkin" heikkoa asemaansa puolustaa. Ei kukaan enää tarvinnut heitä. Yksi heistä, Maria Saksi , joka asui Lapualla, juoksi talosta taloon, vakuuttaen: "Villihenki on tullut", vaan ei häntä uskottu, eikä hänen tuomioitaan pelätty, vaikka hän poistuessaan juhlallisesti lausui: "Kristus on sanonut, puhdistakaa tomu jaloistanne". Kuinka kauas tämä niihin asti tavallaan kunnioitettu nainen muutoin oli luulouskossaan eksynyt, näkyy siitä, että hän katsellessaan, miten poikansa kestäisi varkaudesta tuomitun raipparangaistuksen, lausui: "Noin neitsy Marian poikaa piinataan". Toinen tunnettu "rukoilija" oli Jaakko Ahl . Hänen seuroihinsa saapui kerran Malmberg. "Päivää veljeni Ahl", lausui hän, "sanoppa minulle, missä tarkoituksessa sinä näitä rukouksia pidät". Ahl hämmästyi, myöntäen toimittavansa rukouksiaan elatuksensa tähden. Ystävällisesti neuvoi Malmberg häntä, ja koetti lähestyä "rukoilijoita", vaan nämä eivät liittyneet heränneisiin. He jatkoivat seuranpitoaan erikseen muista, kunnes ennenpitkää sukupuuttoon kuolivat. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.]

Pieni oli siihen aikaan vielä Suupohjan heränneitten luku, vaan kaikki enteet viittasivat siihen, että se väleen oli kasvava suureksi. Vaan selviä vainonkin enteitä alkoi jo ilmaantua. Eräässä kirjeessä kirjoittaa Malmberg; "Syy niihin huhuihin, joita on levitetty toimistani Pidisjärvellä, ei ole mikään muu kuin käärmeen ja vaimon siemenen välinen viha, joka ei koskaan lopu. Jos sieltä tulleet huhut olivat suuria, niin pelkään, että vielä pahempia huhuja ja valeita tulee kuulumaan Lapualta. Sillä kun Jumalan sanan voima vaikuttaa täkäläisissä syntisissä, niin että he kristinuskon vaatimuksesta ovat pakoitetut jättämään murhat, huoruudet, varkaudet, juopumiset, kiroilemiset y.m. niin kaikki kadotuksen pahat henget pian ärsyttävät ylhäiset ja alhaiset raivoamaan, valehtelemaan ja panettelemaan. Kain tappoi Aapelin ja tekee sen vieläkin". [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; Malmbergin ennenmainitut kirje apelleen 3/6 1838.]

Elokuun 16 p:nä 1838 vietti Durchman, joka Malmbergin kera muutamia päiviä aikasemmin oli palannut kotia Kalajoen käräjiltä, Ruoveden pappilassa häitään Malmbergin vaimon sisaren Evelina Bergrothin kanssa. Tähän tilaisuuteen saapui monta Durchmanin ystävää pohjosesta sekä pappia ja muita heränneitä Suupohjasta. Sinne tuli myöskin Paavo Ruotsalainen. Miltei kaikkiin heränneitten juhliin häntä jo siihen aikaan pyydettiin. Juhla ei tuntunut juhlalle ilman häntä. Ruoveden pappila ei häntä miellyttänyt, hän joutui väittelyihin, suuttui ja tahtoi lähteä pois ennen muita. Häntä pyydettiin jäämään, vaan kun hän ei myöntynyt, lausui Malmberg: "No, menköön sitten Paavo, vaan hänen oppinsa jää meille". Tämä tunnustus kumosi Paavon päätöksen. Hän jäi taloon.

Vuosi 1838 oli köyhä vuosi. "Jumala ottaa leivänkin pois, kun ei ole oikeita rukoilijoita" valitti Malmberg monesti siihen aikaan pitämissään saarnoissa. Mutta tämä aika oli Suupohjan kansan kihlausaika; maallisen leivän puute sai ihmiset sitä hartaammin etsimään taivaallista leipää. Ja tätä leipää antoi Herra sitä runsaammin. Sentähden lausuikin Paavo Ruotsalainen, kun hän tammikuun alussa 1839 ensi kerran kävi Lapualla, eräissä seuroissa: "Laittakaa niin hyvänä päivänä, että pahanakin seisotte".

Malmberg asui vuokralla Kauppilan talossa, joka sijaitsee 1 1/2 km. Lapuan kirkolta. Kun tilalla ei löytynyt mitään suurempaa huonetta, jossa olisi voitu seuroja pitää, rakensi tuo väsymätön pappi ystäviensä avulla vasituisen seuratuvan talon maalle. Se oli 8 m. pitkä ja yhtä leveä. Kun muistamme, että Malmberg samaan aikaan oli syytteen alaisena seurojen pitämisestä ja että asianomaiset yhä kasvavalla kiivaudella koettivat masentaa hänen edustamaansa liikettä, täytyy todella ihmetellä tätäkin hanketta. Siinä on urhoollisuutta, joka olisi sukua uhkamielisyydelle, ellei luottamus totuuden voittoon olisi miestä innostuttamassa, suomalaista sitkeyttä ja tarmoa, joka näyttäisi itsepäisyydeltä, ellei sen tunnussanana olisi "sijaa aatteille". — Rakennus vihittiin eräänä sunnuntai-iltana lokakuussa 1839. Jo tässä tilaisuudessa huomattiin, että huone oli liika pieni. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; eräs talonpojan käsialalla kirjoitettu jäljennös N. K. Malmbergin Nivalan heränneille Vaasasta marraskuun 2 p:nä 1839 kirjoittamasta kirjeestä. (Jäljennöksen omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Koettaakseen estää seurakunnassaan syntyneen liikkeen leviämistä, kirjoitti Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius tuon tuostakin kirjeitä tuomiokapitulin jäsenille, esittäen heille, miten suotavaa olisi, että Malmberg ensi tilassa siirrettäisiin toiseen seurakuntaan. Luultavasti olisi hanke jo silloin onnistunut, ellei Lagus olisi saanut sitä estetyksi. Hän näet tunsi muutamia tuomiokapitulin jäseniä, joihin hän kirjeillään koetti vaikuttaa. Ainakin luuli hän voivansa luottaa lehtori E. Bergenheimiin. Malmberg, joka oli Lagukselle huoliaan valittanut, sai tältä kehottavan kirjeen. — "Ei sinun kirkkoherrasi yksin kirjoittele Turkuun — minäkin olen kirjevaihdossa Turkulaisten kanssa", kirjoitti hän vastaukseksi, jatkaen: "Rakas ystävä! Kirkkoherrat tulevat nolliksi meidän aikoinamme, tarviten valeen apulaisia eteensä, saadakseen jotakin arvoa. Ellei Jumalalla ole muita tarkoituksia, niin eivät heidän kirjeensä vaikuta mitään". [Laguksen kirje Malmbergille 30/12 1839 (omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Kasvamistaan kasvoi liike Lapualla ja siihen kuuluvissa kappeliseurakunnissa, joissa Malmberg usein saarnasi. Kuten tiedämme, kaikui Durchmanin herätyshuuto tähän aikaan Isossakyrössä . Hänen ja Malmbergin ystävyys oli mitä likeisintä, ja ahkeraan seurustelivat he Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa. Varsinkin ensinmainittuun oli kaikkien huomio kiinnitetty. Häneltä kysyivät muut neuvoa, kaikissa tilaisuuksissa vaadittiin häntä puhumaan. Hänen vankoille hartioilleen laskettiin yhä raskaampia taakkoja. Malmberg ei kieltäytynyt niitä kantamasta. Eivät uupuneet hänen henkensä eivätkä hänen ruumiinsa voimat, sillä ne olivat jättiläisen voimia. Johtajan vaikea asema vaivoineen, kehotuksineen, moitteineen, kiitoksineen, taisteluineen ja vaaroineen oli hänen osakseen tullut.

Suupohjan suruttomista papeista oli varsinkin Nurmon kappalainen J. Tamlander pahoillaan herännäisyyden tuottamasta levottomuudesta. Ei siinä kyllin, että Malmberg tuon tuostakin kävi hänen nukkuvan seurakuntansa rauhaa häiritsemässä: Kuortaneenkin puolelta uhkasi häntä sama vaara. Sinne oli näet ennen mainittu A. N. Holmström, oltuaan kaksi vuotta armovuodensaarnaajana Haapavedellä eli "Pyhäjoen Haapajärvellä", niinkuin tätä seurakuntaa siihen aikaan nimitettiin, syyskuussa v. 1839 päässyt kappalaiseksi. Hänen elävät saarnansa eivät kaikuneet kuuroille korville. Kuortaneella alkoi herätä ihmisiä, ja Holmströmin kasvava maine veti sinne sunnuntaisin nälkäisiä sanankuulijoita Nurmostakin. Tamlanderin kirkossa ja yksityisesti tämän johdosta monesti ilmaisema mielipaha ainoastaan lisäsi levottomuutta ja liikkeen leviämistä hänen seurakunnassaan. Erinomaisen virkistyttävästi vaikuttivat Holmströmin seuraavan vuoden alussa pidetyt vihkiäiset sikäläiseen alkavaan liikkeeseen. Tilaisuuteen saapuivat miltei kaikki Pohjanmaan heränneet papit, yhdessä rukoilemaan ja Jumalan ihmeitä kiittämään. Erityisiä kutsuja ja kehoituksia ei tarvittu. Jo ensimmäisistä pappisvuosistaan oli Holmström tunnettu herännäisyyden lämpimäksi ystäväksi, ja hänen peloton esiintymisensä Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien puolustukseksi oli todistanut, ettei häneen suotta oltu luotettu. [Kert. (1896) Kaisa Lepistö A. N. Holmströmin leski, Johanna Holmström (Haapajärvellä) y.m.; Törnudd, Matrikel; Kalajoen käräjien pöytäkirjat; Laguksen vasta mainittu kirje Malmbergille 30/12 1839.]

Vaasaankin levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin kuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja toimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.] Tulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti Helanderin poika Olli Heikki Helander , joka, päästyään papiksi v. 1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden vihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B. Frosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton mies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti esimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä, tavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert. (1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli jo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi, eikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas verensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen sydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen kalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi ja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän myöskin oikein seurustelemaan Mustasaaren heränneitten kanssa ja heitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat heränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän otteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä:

"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa. Puhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa sydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi, todistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä seuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii sinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda, että he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä kieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja hengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin Lutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. — — — Älkööt myöskään sikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat. Ja mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten seurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä koeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin olet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke itkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole lapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et tiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely ja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin, tarjoten sinulle ihania aarteitaan. — — — Yhteinen etsiminen se on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit likeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan heidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa hän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat ajatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa sai". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta kirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan sisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]

Tämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret papit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin, kokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta terveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne eivät milloinkaan neuvoneet.

VI.

Elokuun 2 p:nä 1838 päivätyssä kirjeessä ilmoitti Vaasan läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille saaneensa prokuraattorilta käskyn toimittaa kanteen nostamista Uuskaarlepyyn armovuodensaarnaajaa Fredrik Östringiä vastaan, joka oli syytettävä luvattomien hartauskokousten pitämisestä. Saatuaan asiasta tiedon, oli kuvernööri ensin käskenyt Uuskaarlepyyn pormestarin J. Häggströmin yksissä seurakunnan kirkkoherran J. N. Snellmanin kanssa tutkimaan, olivatko Östringin vaikutus pappina ja hänen toimeenpanemansa hartausseurat olleet vahingoksi seurakunnalle ja oliko hänen opetuksensa synnyttänyt väärää käsitystä uskonnollisissa asioissa, ja nämä olivat antaneet sen lausunnon, että syytetyn "oppi ja mielipiteet olivat haaveilevia, sanankuulijain järkeä ja terveyttä hävittäviä", jota paitsi ne "synnyttivät eripuraisuutta vanhempien ja lasten sekä isäntäväen ja palkollisten välillä". Saatuaan asiasta tiedon, määräsi tuomiokapituli Pietarsaaren kirkkoherran, lääninrovasti J. Höckertin jutun käsittelyä oikeudessa valvomaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Asia oli ensikerran esillä Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa marraskuun 30 p:nä 1838, ja tutkimista jatkettiin maaliskuun 12 sekä toukokuun 30-31 p:nä 1839. Syyttäjänä toimi nimismies M. K. Nordqvist . Paitsi Östringiä oli vastaamaan haastettu lähes 200 henkilöä Uuskaarlepyyn kaupungista ja Munsalasta, sekä säätyläisiä että talonpoikia, toisia seurojen toimeenpanemisesta, toisia noissa "kielletyissä kokouksissa" käymisestä. Jo rovasti Snellmanin Östringille tätä oikeusjuttua varten antama papintodistus oli omiaan asettamaan viimemainittua hyvinkin epäedulliseen valoon. Se kuului: "— — Östring — — on ahkerasti nauttinut pyhää ehtoollista sekä elänyt kristillisesti, mutta allekirjoittanut ei koskaan ole hyväksynyt hänen toimeenpanemiaan kokouksia sekä käskenyt häntä luopumaan pitämästä näitä kokouksia, joihin kaikkialta on kokoontunut nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, tunnetulta ja tuntemattomia, etenkin koska ne ovat kiellettyjä eivätkä vaikuta muuta, kuin eripuraisuutta ja häiriötä seurakunnassa". Östring koetti puolustaa menettelyään, muun ohessa huomauttaen että Snellman ainoastaan kerran oli kieltänyt häntä seuroja pitämästä ja silloinkin hyvin epämääräisesti. Varsinkin eräässä oikeudelle antamassaan pitkässä kirjallisessa lausunnossa puhui hän suoraa kieltä kirkollista virkavaltaa ja kuollutta kaavakristillisyyttä vastaan eikä suinkaan säästänyt esimiestäänkään, rovasti Snellmania. Mutta jota rohkeammin hän puhui ja kirjoitti, sitä varmemmaksi muodostui oikeuden vakuutus hänen syyllisyydestään.

Paitsi Östringiä ja tuomiokapitulin edustajaa esiintyi näissä käräjissä kaksi muuta pappia: Munsalan ennen mainittu kappalainen E. Wegelius ja Maalahden vanha kirkkoherra J. Wegelius. Edellisen olivat asianomaiset vetäneet oikeuteen siitä syystä, että Östring hänen pappilassaan kerran oli pitänyt hartauspuheen, jota noin 100 ihmistä oli tullut kuulemaan. E. Wegelius puhui sekä omasta että seuroissa käymisestä syytettyjen tyttäriensä puolesta. Miehen esiintyminen on sitä huomattavampi, kun hän ei itse kuulunut heränneisiin. Eräässä oikeudelle antamassaan kirjallisessa selityksessä tuosta hänen pappilassaan pidetystä hartauskokouksesta, jonka sallimisesta häntä syytettiin, huomauttaa hän vastoin vallitsevaa virkavaltaista katsantotapaa, miten naurettavaan ja halveksittavaan asemaan hän olisi joutunut, jos hän olisi koettanut hajoittaa pappilan kartanolle kokoontunutta kansanjoukkoa. Östringistä ja hänen toimistaan seurakunnan opettajana antaa hän samassa lausunnossa seuraavan kiittävän todistuksen: "Koska minun tietääkseni ei jumalallinen eikä maallinen laki kiellä ketään kirkossa tahi muualla kuuntelemasta papin puhetta hengellisestä aineesta, jollei ole todistettu, että hän julistaa kerettiläistä ja väärää oppia, niin olen sitä vähemmin voinut estää evankeliumin ravintoa haluavia lapsiani kuulemasta sitä hartauspuhetta, jonka maisteri Östring sanotussa tilaisuudessa piti suurelle kansanjoukolle. — Sitä vähemmin olen saattanut tuota kieltää, kun Östringin perusteelliset tiedot ja hänen etevät lahjansa esittämään evankeliumin totuutta sekä hänen kristillinen elämänsä ovat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Toivon päinvastoin, että lapseni joka päivä olisivat tilaisuudessa kuulemaan hänen opetustaan ja seurustelemaan hänen kanssaan".

Vielä jyrkempiä sanoja käytti herännäisyyden tunnettu ystävä J. Wegelius, joka esiintyi oikeudessa syytteen alaisen, E. Wegeliuksen pappilassa asuvan alaikäisen holhottinsa Maria Kristina Siniuksen puolesta. Hänkin esitti loppulausuntonsa kirjallisesti. Huomautettuaan, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaatia mitenkään voitaisi soveltaa papin johtamiin hartausseuroihin, joita pitämään hän väitti voimassa olevien asetusten selvin sanoin "velvoittavan jokaista seurakunnan opettajaa ja joita jokainen vilpitön kristitty pitää suuressa arvossa", lausuu hän lopuksi: "En voi muuta ymmärtää, kuin että kysymyksessä oleva syytös on pimeyden ruhtinaan keksimä sekä että se yhtä paljon loukkaa Jumalan kuin maallisen esivallan käskyjä ja määräyksiä".

Kesäkuun 1 p:nä 1839 julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Ainoastaan mikäli asia koski muutamia syytettyjä, jotka eivät olleet saapuneet tutkittaviksi, jäi kysymys vielä riippuvaksi. Todistajia ei näissä käräjissä kuulusteltu. Siitäkin syystä supistui jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa lyhemmäksi kuin Kalajoen samaan aikaan syytettyjen heränneitten tutkiminen sikäläisissä käräjissä. Sitäpaitsi on tässä vertailussa otettava huomioon, että viimemainittuihin käräjiin oli haastettu etäälläkin asuvia. Tunnustettava on myöskin, että nimismies Nordqvist esiintyi paljon taitavammin kuin maafiskaali Berg, joka hurjilla syytöksillään ja vaatimuksillaan paljon viivytti asian ratkaisua. — Östring tuomittiin vetämään sakkoja: luvattomien kokousten pitämisestä 96 rupl., sapatin rikkomisesta seitsemässä eri tilaisuudessa 33 rupl. 60 kop. sekä loukkaavasta kirjoitustavasta 9 rupl. 60 kp. eli yhteensä 139 rupl. 20 kop., johon summaan koko hänen silloinen vuosipalkkansa ei noussut. Myöskin J. Wegelius sai sakkoja "loukkaavasta kirjoitustavasta", kuitenkin puolta vähemmän kuin Östring. Seuroissa käymisestä sekä sapatin rikkomisesta sakotettiin sitäpaitsi 92 henkilöä, joista mainittakoot talollinen Matti Bro , apteekkarintytär Anna Sofia Svahn , Uuskaarlepyyn kappalaisen E. J. Fonseliuksen tyttäret Sofia, Augusta ja Katarina Fonselius , maafiskaalin vaimo Klara Sofia Herpman , kappalaisen tyttäret Sofia ja Maria Wegelius , fiskaalinvaimo Anna Katarina Forssén sekä ennen mainittu Maria Kristina Sinius . Ne, joiden kodeissa seuroja oli pidetty, eivät saaneet suurempaa rangaistusta kuin muut hartauskokouksissa käyneet, koska kaikkia näitä tilaisuuksia pidettiin Östringin toimeenpanemina. Yhteensä nousivat tuomitut sakot 1520 rupl. 60 kop. — Kappalainen E. Wegelius vapautettiin kaikesta edesvastauksesta, "koska ei ollut todistettu, että kokous hänen luonaan heinäkuun 7 p:nä 1837 pidettiin hänen suostumuksellaan eikä myöskään, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla, jota paitsi kokous pidettiin talon ulkopuolella". [Turun tuomiokapitulin arkisto; "Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet IV af A. S-g"; Senaatin päätös Östringin jutussa, jonka olen saanut Östringin sukulaisilta.]

Östring oli köyhä mies. Hänellä oli täysi syy pelätä etteivät yläoikeudet lieventäisi kihlakunnanoikeuden tuomiota. Yhä arveluttavammaksi kävi hänen asemansa. Kasvamistaan kasvoi hänen omassa seurakunnassaan herännäisyyden vastustajain viha, vaatien häntä ajattelemaan, että häntä vastaan ryhdyttäisiin uusiin toimenpiteisiin, jos hän jatkaisi työtään samalla tavalla, kuin hän oli aloittanut. Vaan ei tämä voinut hänen päätöstään muuttaa. Ei pelännyt hän ihmisiä eikä etsinyt maallisia etuja. Eikä puuttunut häneltä kehotuksiakaan. Samana päivänä kuin kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä, kaikuivat Uuskaarlepyyssä entistä raikkaammin Siionin virsien säveleet. Oikeudesta palatessaan veisasivat kaupungin sakotetut naiset noita vihattuja virsiä, siten todistaen, etteivät hekään aikoneet luopua taistelusta. [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Östring jatkoi työtään. Entistä kiivaammaksi yltyi vastustajain viha, he tuumivat uusia käräjiä ja saivat piankin semmoiset jälleen aikaan, vaan kasvamistaan kasvoi liike.

VII.

Turun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien käräjäjutussa.

Olemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa Tengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja hänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin professori Erik Gabriel Melartin . Tämä monipuolisesti oppinut ja hienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen paljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin oloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa käsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta ollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän, näiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen tarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten kasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen piiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan johtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin lääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin jumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi odottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä niille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan eloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon, vaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin antautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen niille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin kaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä silloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se käsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti, ettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli esim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus verraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä syrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; "hyveestä" puhuttiin paljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen tuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena, Vapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana y.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen perustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta, ettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi, kuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa runollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva korkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset olot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia tuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä, vaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa. Tällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi. Vaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan siveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa hänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen kielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat, ei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut tieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä, joka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui raamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan noudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa piireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike oli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä vastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata heränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä työtään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan vaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin, ihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut asioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski kirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin, kuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä. [Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4); Biografinen Nimikirja.]

Jo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa huomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten suhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä huolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen, vaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden painattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset ylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa. Painattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin, jotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi joutui esim. v. 1835 "Åbo Underrättelser'issä" julkaistavaksi aiottu kirjoitus "Lahkolaisuus". Kiellon perustelu kuuluu: "Tunnustaen kirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa rikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin, siihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina monessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja häiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa kirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä, jollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta, kuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti synnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien luvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen määräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen ylläpitämistä". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] — Seuraavana vuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan "Muutamat oikeat uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit" ja "Hunajan pisarat" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta painosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan miltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen parannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet niitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli sitävastoin "Jesuksen lapsuuden" kirjan painettavaksi. Sitä ei pidetty "arveluttavana", kun sitävastoin Gossnerin "Tie autuuteen" ei laskettu julkisuuteen (1838). — — Herännäisyyden leviäminen ei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun tuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin Porvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa seuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: "Nådens ordning till salighet efter Jesu härliga evangelium" (Armonjärjestys autuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), "En ropandes röst i öknen" (Huutavan ääni korvessa), "Varningsord till ovärdiga nattvardsgäster" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille), "Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död" (Jumalisia tutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), "Väckelser till dygd och salighet" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman kohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset hengelliset laulut sekä "Kristillisiä tutkimuksia alttarin sakramentista nuorille ehtoollisvieraille". — —

Kaikki nämä kirjat olivat tuomiokapitulin mielestä "arveluttavia", samoinkuin Pöytyän kirkkoherran K. Heleniuksen vastaus "Åbo Tidningar'issa" v. 1838 ilmestyneeseen kirjoitukseen: "Herätetyistä ja hengellisesti sairaista seurakunnissamme". "Arveluttavina" pidettiin niitäkin kirjoituksia, joiden silmämääränä oli herännäisyyden halventaminen ja tuomitseminen. Niinpä pyysi (1839) viimemainittu sanomalehti turhaan saada palstoihinsa ottaa erään otteen suositun J. O. Wallinin selityksistä Johanneksen epistoloihin, vaikka kysymyksessä ollut paikka käsittelee "nurkkasaarnaajien" perhe-elämässä aikaansaamia häiriöitä ihan tuomiokapitulin silloisen katsantotavan mukaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Olemme nähneet, että arkkipiispa Melartin Kalajoella v. 1836 toimittamassaan piispantarkastuksessa myötätuntoisesti arvosteli sikäläistä herännäisyyttä, varsinkin siihen kuuluvia pappeja. Yhtä suosiollisesti kohteli hän alussa myöskin Suupohjassa alkanutta liikettä, jonka siunauksesta rikasta vaikutusta kansaan hän samalla tarkastusmatkalla oli tilaisuudessa omin silmin näkemään. Vielä pari vuotta myöhemmin oli Melartinin suhde herännäisyyteen verrattain ystävällinen, kuten esim. hänen ennen mainitut v. 1838 Östringille kirjoittamansa kirjeet osoittavat. Ja vaikka hän sittemmin, kun liike joutui hallituksen epäsuosioon ja julkisen vainon esineeksi, yhä selvemmin ilmaisi pietismiä vastustavaa mieltä, ei hän milloinkaan eksynyt kohtelemaan hiippakuntansa heränneitä pappeja tuolla säälimättömällä ankaruudella, jota esim. Renqvist sai kokea Porvoon piispoilta. Sama on ylimalkaan tunnustettava Turun tuomiokapitulin muistakin jäsenistä. Tämä näkyy muun ohessa siitä tavasta, millä viimemainittu virkakunta käsitteli Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjuttua, jota käsittelyä seuraavassa tahdomme silmäillä.

Niinkuin olemme nähneet, oli Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeus 1 p:nä kesäkuuta 1839 julistanut tuomionsa Östringin jutussa. Vedoten kunink. kirjeeseen 7/12 1787, alisti tuomiokapituli tämän tuomion, mikäli se koski pääasiaa eli Östringin pitämiä hartauskokouksia, Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi, vaatien kihlakunnanoikeuden päätöksen kumoamista, jotta se voisi ryhtyä asiaa käsittelemään yllämainitun kirjeen säätämässä järjestyksessä. Hovioikeus, joka jo oli ehtinyt vaatia tuomiokapitulin lausuntoa asiassa, hyväksyi muistutuksen, "koska Östringiä vastaan nostettu kanne koski hänen virkatointaan, jonka tähden kihlakunnanoikeus ei ollut oikeutettu asiassa päätöstä antamaan", sekä käski tuomiokapitulia asiaa tutkimaan. Lähes neljä kuukautta kului, ennenkuin viimemainittu virkakunta julisti päätöksensä. Tämä on päivätty maaliskuun 11 p:nä 1840 ja kuuluu: "Konsistoriumi ei pidä näitä kokouksia luvattomina eikä laissa kiellettyinä, koska papiston ehdoton velvollisuus on johtaa sanankuulijoitaan kirjanluvussa ja kristinuskon käsittämisessä, ei ainoastaan niissä tilaisuuksissa, jotka ovat pyhitetyt tavalliselle jumalanpalvelukselle, sekä katkismus-, rippi- ja kotikuulusteluissa, vaan myöskin pyhä- ja juhlapäivien iltoina sekä muulloin kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa, ja koska Östring ei ole häirinnyt järjestystä, vaan päinvastoin osoittanut kiitettävää intoa, pitää tuomiokapituli oikeana vapauttaa hänet kaikesta edesvastauksesta tässä kohden. [Päätös nojautuu seuraaviin määräyksiin, jotka pöytäkirjassa luetellaan: 1686 vuoden kirkkolain II luv. 2-11 §§, XXIV luv. 11 §:ään, Kunink. plakaattiin tammik. 12 p:ltä 1726, Kunink. kiertokirjeeseen konsistorioille samalta p:ltä, Kunink. asetukseen 20/3 1735, Kunink. muistutukseen ja varoitukseen 28/5 1746, Kunink. kirjeisiin 4/5 1748, 17/12 1755 ja 10/3 1758, Kunink. asetukseen 4/11 1782, Keisarilliseen kirjeeseen Turun tuomiokapitulille 15/1 1817 sekä 'Ruotsin valtiopäiville kokoontuneen pappissäädyn Ruotsin ja Suomen papistolle monesti kirjoittamiin kiertokirjeisiin ja erittäin tätä hiippakuntaa varten pappeinkokouksissa tehtyihin päätöksiin'.] Mutta koska Östring ei ole totellut esimiestään Snellmania, joka oli käskenyt häntä lakkaamaan seuroja pitämästä, sentähden ja koska semmoinen tottelemattomuus ja halveksiva käytös ei sovi yhteen sen järjestyksen ja hyvän tavan kanssa Jumalan seurakunnassa sekä on ristiriidassa sen kuuliaisuuden kanssa esimiestä kohtaan ja sen keskinäisen sopusoinnun kanssa, joka on paimenviran tarkoituksen mukaisen hoitamisen välttämätön ehto, täytyy tuomiokapitulin 1686 vuoden kirkkolain XIX luv. 23 §:n ja XXIV luv. 25 §:n sekä 21/8 1686 annetun Kunink. kiertokirjeen 1 §:n mukaan eroittaa hänet, Östringin, pappisviran toimittamisesta puoleksi vuodeksi". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Päätöksen ristiriitaisuus riippuu silminnähtävästi ajan hierarkkisesta katsantotavasta eikä ynseydestä Östringiä kohtaan. — Wegeliuksen vapautti tuomiokapituli kaikesta edesvastauksesta. — Hovioikeuksille joulukuun 1 p:nä 1787 annetun kiertokirjeen mukaan alistettiin päätös Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.

Samana päivänä antoi tuomiokapituli päätöksensä myöskin Kalajoen pappien käräjäjutussa. Asiapaperit olivat olleet konsistoriumin jäsenten tutkittavina marraskuun 20 p:stä 1839. Päätöksen pääkohdat, joiden tukeeksi tuomiokapituli viittaa Östringin jutussa mainitsemiinsa lakipykäliin ja asetuksiin, ovat seuraavat.'

"Koska jutun käsittelystä oikeudessa selviää, että mainitut, syytteenalaiset papit ottamalla osaa kysymyksessä oleviin kokouksiin eivät millään tavoin ole toimineet vastoin virkavelvollisuuttaan eivätkä tämän kautta ole aiheuttaneet, vaan pikemmin estäneet tämmöisissä tilaisuuksissa muutoin helposti syntyvää epäjärjestystä ja siten osoittaneet kiitettävää alttiutta asianmukaisella tavalla tyydyttämään sanankuulijoittensa hengellistä tarvetta sekä kristillisen valistuksen ja hartauden kartuttamiseksi ovat käyttäneet kaikkia tarjona olevia tilaisuuksia; ja kun sitäpaitsi on otettava huomioon, ettei heidän silloinen lähin esimiehensä, Raahen rovastikunnan v.t. kontrahtirovasti, eikä kirkkoherrakunnan kirkkoherra, joiden lakien ja asetusten mukaan tuli huolellisesti valvoa näiden nuorempien virkaveljien käytöstä sekä heidän virkatehtävissään että viran ulkopuolella, mikäli konsistoriumi tietää, eivät ole huomanneet syytä moitteeseen, vielä vähemmin kanteen nostamiseen; siis näkee konsistoriumi oikeaksi, hylkäämällä syytökset, mikäli nämä koskevat mainittujen pappien osanottoa kanteenalaisiin hartauskokouksiin, vapauttaa heidät kaikki kaikesta edesvastauksesta".

"Mitä sitten tulee syyttäjän oikeuden alussa kappalaisenapulaista N. K. Malmbergiä vastaan tekemään syytökseen harhaoppisen ja väärän uskonnonkäsityksen sekä erehdyttävän opin levittämisestä sekä hänen sittemmin loppuvaatimuksessa kirkkoherranapulaisia L. H. Laurinia ja F. O. Durchmania vastaan tekemiinsä syytöksiin, että hekin kanteenalaisissa kokouksissa olisivat lausuneet eksyttäviä uskonnollisia mielipiteitä, joita syytöksiä hän on koettanut tukea monilla juttua käsiteltäessä kuulusteltujen todistajain lausunnoilla, niin ei konsistoriumi, tähän kuuluvien todistusten epämääräisyyteen ja eroavaisuuteen nähden — — — löydä syytä langettaa ketään heistä edesvastaukseen tässä kohden".

Niinikään vapautti tuomiokapituli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin heille pakanalähetyksen hyväksi koottujen varojen keräämisestä vaaditusta edesvastauksesta, "koska ei oltu voitu laillisesti todistaa, että he tässä olisivat väärin käyttäneet virkaoikeuttaan ja siitä riippuvaa vaikutusvaltaansa kansaan".

Kuten muistamme, oli Malmbergiä, Durchmania ja Laurinia syytetty "varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavoin tulkita". Miten ristiriitaisia ja vihamielisyydestä lähteneitä monen todistajan tähän kuuluvat lausunnot ylimalkaan olivatkin, osoittavat pöytäkirjat, ettei syytös, ainakaan mikäli se koskee Durchmania ja Laurinia, ollut aivan perusteeton. Tuomiokapituli tuomitsi sekä Durchmanin ja Laurinin että myös Malmbergin tästä saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet".

Syytteen alaisten pappien pyyntöä saada painattaa Kalajoen käräjien pöytäkirjat ei tuomiokapituli "tätä nykyä" katsonut olevansa velvoitettu ottamaan harkittavakseen.

Päätös alistettiin Vaasan hovioikeuden tutkittavaksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto; F. O. Durchmania kokoamat Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]

VIII.

Paljon kehotusta saivat Kalajoen käräjissä syytetyt papit tuomiokapitulin heidän oikeusjutussaan antamasta päätöksestä. Malmberg, Durchman ja Laurin eivät kuitenkaan tyytyneet tuomiokapitulin heille "varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavalla tulkita", määräämiin nuhteiden saamisiin, vaan valittivat siitä kukin erikseen hovioikeuteen. Ainakin Malmbergilla näkyy siihen olleen täysi syy, häntä vastaan kun tässä suhteessa ei oikeudessa oltu muuta todistettu, kuin että hän kerran olisi lausunut: "Paavo Ruotsalainen on parempi mies kuin minä" sekä eräässä toisessa tilaisuudessa: "Perkele on sitonut paksun peitteen ihmisten silmille, kun vanhemmat kieltävät lapsiaan olemasta jumalisia ja käymästä seuroissa sekä itkevät ja parkuvat siitä, että tämä on tapahtunut — vaan antaa perkeleen huutaa; mahtaa olla erinomainen oppi, koska se häntä niin kipeästi loukkaa". Paitsi kysymyksessä oleviin valituksiin kirjoittivat Malmberg, Durchman ja Laurin nimensä sen yhteisen valituksen alle, jonka heidän Kalajoen käräjissä tuomitut sanankuulijansa tekivät hovioikeuteen. Niin myöskin Lagus ja Hemming. Perustelu on pääpiirteissään sama kuin pappien kihlakunnanoikeuteen jättämässä loppulausunnossa. Niinkuin muistamme, oli kihlak.-oikeus sakottanut Laurinia, Roosia, Hårdhia sekä talonpoikia heidän oikeudessa käyttämästään koukkaavasta kirjoitustavasta. Kysymyksessä oleva valitus hovioikeuteen sisältää muunohessa seuraavan Laurinin tämän johdosta tekemän huomautuksen: "Koska ylimääräinen kihlakunnanoikeus syyttäjän vaatimuksen mukaan on sakottanut minua siitä, että koko oikeusjutun aikana muka olisin sekä suullisesti että kirjallisesti loukannut syyttäjää sekä kirjoituksiini sekoittanut asiaan kuulumattomia, saan nöyrimmästi huomauttaa, etten minä, kun syyttäjä ei ole maininnut eikä likemmin määrännyt, mikä siinä on ollut loukkaavaa, ole ollut tilaisuudessa tyydyttävästi selittämään käyttämiäni sanoja ja lauseita, sekä että syyttäjän oma, yli hänelle annetun määräyksen rajojen luisunut, ärsyttävä menettelytapa mahdollisesti joskus on saattanut minua käyttämään lauseita ja sanoja, jotka, vaikka ne eivät minun mielestäni ole olleet loukkaavia, muussa tapauksessa olisin valinnut paremmin ja suuremmalla hienotuntoisuudella, kuin olen tehnyt". — Matti Niemi tunnustaa yksin kirjoittaneensa talonpoikien kihlakunnanoikeuteen jättämän loppulausunnon, pyytäen saavansa siitä yksin vastata, jos hovioikeus siinä mitään loukkaavaa huomaisi. Lausunnon muodosta hän sanoo: "Meidän talonpoikien käsityksen mukaan olen minä sen kirjoittanut niin yksinkertaisesti, kuin olen voinut, käyttäen siinä säädyssämme tavallisia lausetapoja, jotka, mikäli ne koskevat nimismiehiä, eivät ole ankarampia kuin ne, joita nimismiehet sakkoa saamatta ovat meistä käyttäneet. Kun he meistä ovat lausuneet mitä loukkaavimpia sanoja, luulin meidän heistä saavan puhua sitä, mikä on totta ja minkä siksi todistaa voimme".

Myöskin Berg oli tyytymätön kihlakunnanoikeuden tuomioon. Kuvaavia ovat varsinkin seuraavat hänen valituksessa hovioikeuteen käyttämänsä sanat: "Apulaisten Schwartzbergin ja Holmströmin, insinööri Hårdhin sekä monen talonpojan todistuksesta näkyy selvästi, niinkuin myöskin yleisesti on tunnettu, että kerettiläisyys siinä määrässä on vallinnut näitä todistajia, että he, pitäen silmällä ainoastaan esiintuomaansa luultua vainoa, ovat puhuneet mitä eksyttävät opettajat ovat heille neuvoneet, ilman että mikään totuuden ohje on ollut tukemassa heidän omaatuntoansa". — — — "Selvittääkseni säästölaatikkojen käyttämisen ja varojen keräilemisen oikeaa laatua, olen pitänyt itseni velvollisena siitä pyytämään korkean oikeuden ja hallituksen arvostelua, koska, puoluettomasti seuraten kuulustelua, vaan siitä johtuviin tuloksiin viitaten, saan niistä ilmoittaa: että tämän pahan alkuna on vain näiden keräysten tarkoitus; sillä köyhien pappien voitonpyyntö on aiheuttanut 'Huutavan äänen korvessa', ja heidän tarkoituksensa on ollut itse anastaa, mitä he tuolla tavoin kadotuksella uhatuilta syntisiltä ovat houkutelleet. Jos nuo oppimattomat ja eksytetyt ihmisraukat, jotka ovat joutuneet semmoisten pahaa tarkoittavien käsiin, jotka 'sanalla' ovat tahtoneet pakoittaa heitä luopumaan, jollei ainoasta, niin ainakin puolesta omaisuudestaan, ymmärtäisivät vaatia tiliä noista n.s. lähetysrahoista, niin semmoinen kontrolli tekisi lopun hurmahenkisyydestä ja sen vahingollisista seurauksista, mutta nyt 'uhrataan' yleisön sokean innostuksen turvissa 'leipä työtä tekevän suusta'."

Jos mahdollista vielä selvemmin tulee Bergin virkainto näkyviin hänen tuomiokapitulin päätöksen johdosta hovioikeuteen tekemässään valituksessa. "Hyvin kauniisti ja syytetyille sangen suureksi lohdutukseksi" lausuu hän siinä "on konsistoriumi päätöksessään (vahinko vain ettei sitä ole käsketty painattaa yleisölle jaettavaksi) kaikissa kohden, missä kanteenalaiset papit ovat rikkoneet, kukilla koristellut heidän tekoansa, kiittänyt heidän käytöstään ja niissä määrin ylistänyt heidän tointansa, että heitä vastaan nostettu kanne jääpi ainoaksi ja mitä loukkaavimmaksi ilkeydeksi koko riitajutussa — — —".

Vaasan hovioikeuden päätös on päivätty kesäk. 17 p:nä 1840. Vaikka siinä hyväksytään ne perusteet, joiden mukaan tuomiokapituli ei ollut katsonut oikeaksi sovelluttaa 1726 vuoden konventikkeliplakaattia eikä kun. kirjettä toukok. 3 p:ltä 1751 syytettyjen pappien pitämiin hartauskokouksiin, saa tätä käsittelevän lauseen loppuosa seuraavan sisällyksen: "mutta koska ei voi sopia yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen kanssa eikä ole sopusoinnussa tuomiokapitulin perusteina käyttämien asetusten hengen ja tarkoituksen kanssa, että, paitsi tavallisia jumalanpalveluksia, seuroja ennenmainitussa tarkoituksessa niin julkisesti, kuin Lagus, Malmberg, Durchman, Hemming ja Laurin niitä ovat pitäneet, toimeenpannaan, ilman että tuntemattomilta yhtä vähän kuin tunnetuilta pääsy niihin on kielletty, ja jonka menettelytavan, niinkuin myöskin nyt on ollut laita, täytyy herättää yleistä huomiota, se kun sotii säädettyä järjestystä ja vanhaa tapaa vastaan; jota paitsi häiriötä seurakunnassa ja eripuraisuutta sen jäsenten välillä siitä ajanpitkään on peljättävissä ja, sen vakuutuksen mukaan, minkä osa jutussa kuulusteltuja todistajia on lausunut, jo on ilmaantunutkin; sentähden ja koska mainitut pappismiehet eivät ole voineet näyttää toteen, että he seurojen pitämiseen olisivat saaneet asianomaista lupaa, vaan valallaan kuulustellut todistajat leski Ervast ja maanmittari Garvoli sitävastoin ovat todistaneet, että Kalajoen silloinen pastori, nyttemmin kuollut tohtori Frosterus, näille todistajille on lausunut sanoja, joista näkyy, että Durchmanin ja Laurinin toimeenpanemat seurat ovat pidetyt vastoin tohtorin käskyä ja kieltoa, sentähden katsoo keis. hovioikeus, että Lagus, Malmberg, Durchman, Hemming ja Laurin kysymyksessä olevalla menettelytavallaan virkatoimessaan ovat virheellisesti käyttäytyneet".

Samaan tapaan arvosteli hovioikeus pappeja vastaan pakanalähetyksen hyväksi käyttämien säästölaatikkojen johdosta tehtyä syytöstä. Se kyllä hylkäsi Bergin R. K:n 44 luv. 2 §:n mukaan vaatiman edesvastauksen, mutta katsoi kuitenkin tämänkin pappien toimenpiteen raskauttavaksi, koska sen kautta "monenkaltaista väärinkäytöstä voisi syntyä". — Ei myöskään Durchmania, Malmbergiä ja Laurinia vastaan tehty syytös "monien varomattomien lauseiden käyttämisestä, joita voitaisiin monella tavalla tulkita", hovioikeudelta jäänyt huomioon ottamatta.

Näillä perusteilla tuomitsi hovioikeus Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja Laurinin puoleksi vuodeksi erotettaviksi pappisviran toimittamisesta. Hemmingille määräsi se sopivat nuhteet tuomiokapitulin edessä niihin liittyvine vakavine muistutuksineen, että "hänen pappisvirkaa toimittaessa vastedes tarkoin tulisi varoa senkaltaisia virkavirheitä, jos hän tahtoi välttää ankarampaa rangaistusta". Muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöksen määräsi hovioikeus Bergille tuomitun, 162 rupl. 60 kop. suuruisen palkkion yksin syytettyjen pappien maksettavaksi.

Vahvistaen kihlakunnanoikeuden päätöksen Laurinille, Hårdhille ja Roosille "loukkaavasta kirjoitustavasta" tuomituista sakoista, hyväksyi se sitävastoin talonpoikien yhdenkaltaisen tuomion johdosta tekemän, ennen mainitun valituksen, määräten että yksin Matti Niemi, joka oli kirjoittanut tuon loukkaavaksi katsotun kirjoituksen, oli siitä vetävä sakkoa. — Asian valaisemiseksi mainittakoon, että hovioikeus sakotti myöskin Bergiä "loukkaavasta kirjoitustavasta".

Talonpojille y.m. sanankuulijoille kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot, jotka yhteensä nousivat 4,546 rupl. 60 kopeekkaan, laski hovioikeus 998 rupl. 32 kopeekkaan, tuomarinpalkkio siihen luettuna. Tuo tuntuva vähennys riippui siitä, että hovioikeus vapautti sakoista ne henkilöt, joiden kodeissa papit olivat seuroja pitäneet, sekä kaikki näissä seuroissa käyneet. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]

Millä mielellä syytteen alaiset papit vastaanottivat hovioikeuden tuomion, ei ole vaikea päättää. Tuomiokapitulin heidän riitajutussaan antama päätös oli vahvistanut heitä siinä luulossa, että asia tulisi päättymään heidän edukseen. [Kert. Jaakko Hemming.] Nyt sitävastoin näytti heistä kaikki pimeämmältä, kuin milloinkaan. He kuitenkin vetosivat senaattiin. Valitus perustuu tuomiokapitulin heille edulliseen lausuntoon sekä heidän aikuisempiin, asiassa esiintuomiinsa näkökohtiin. Niinikään vetosivat muut tuomitut hovioikeuden päätöksestä senaattiin. Vaan "kun valittajat eivät olleet lääninrahastoon jättäneet heille tuomittua sakkomäärää eivätkä hankkineet asianomaista todistusta siitä, että olivat kykenemättömät sitä tekemään", ei senaatti ottanut valituksia tutkiakseenkaan. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat asiakirjat.] Tuomitut olivat kyllä valituskirjoihin liittäneet köyhyyden todistuksen sekä takuut sakkojen suorittamisesta, vaan näitä ei pidetty pätevinä. [Samat asiakirjat sekä F. O. Durchmanin veljelleen N. Durchmanille kirjoittama, 1/10 41 päivätty kirje, jonka olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] — Senaatin päätös on päivätty heinäkuun 23 p:nä 1841.

Uudenvuoden aikana 1841 olivat Lagus ja Malmberg tehneet matkan Helsinkiin [Turun tuomiokapitulin arkisto.] koettaaksensa senaatin jäsenille suullisestikin selittää, miten syyttömästi heitä ja heidän kanteen alaisia virkaveljiään oli vedetty oikeuteen sekä tuomittu. He kävivät myöskin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin puheilla, vaan tämä tiuskasi heille: "Ennen teidät viedään Siperiaan, kuin tuomionne muuttuu". [Kert. (1896) Jaakko Hemming ja tuomiorovasti Dahlberg.] Puoli vuotta myöhemmin saivat Kalajoen käräjäjuttuun vedetyt papit, niinkuin tiedämme, senaatin päätöksestä nähdä, miten turha tämä matka oli ollut. Sitä ennen olivat he kuulleet huhuna kerrottavan, että heidän virkaeroaikaansa aiottiin pidentää vuodeksi. Paljo muitakin huhuja oli liikkeellä. Muun muassa puhuttiin siitäkin, että senaatti Turun tuomiokapitulilta olisi kysynyt, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä pietismin ehkäisemiseksi Suomessa, ja että viimemainittu virkakunta olisi vastannut: älköön yhdellekään sen mieliselle papille annettako vakinaista paikkaa. [F. O. Durchmanin kirjeet N. Durchmanille 14/6 41 ja 6/10 41.] Silminnähtävästi olivat ainakin nämä huhut perättömiä, vaan selvä on, etteivät ne olleet omiaan vähentämään sitä ahdinkoa, jossa heränneet papit siihen aikaan olivat. Miehuullisesti he kuitenkin koetuksen kestivät. Viimemainitun huhun johdosta kirjoittaa F. O. Durchman: "Mitä meihin tulee, olisi tuo suuri hyvänteko meille, koska Jumala senkautta 1:ksi opettaisi meitä ahkerammin lukemaan ensimmäistä uskonkappaletta ja sitä uskomaan, 2:ksi kääntäisimme sydämmemme ajallisesta voitosta kokonaan taivaallisiin, 3:ksi puhdistaisi se kansamme hekumallisista palkkapaimenista, 4:ksi vaatisi se heränneitä pappiskokelaita, heidän virkaan astuessaan ajattelemaan, että heidän tehtävänään on valvoa yksinomaan Jumalan valtakunnan etua. Sanalla sanoen: Jumalan tahto on, että saarnaamme hänen evankeliumiaan kansalle, sekä että uskomme toimeentulomme hänen käsiinsä, olemme jumaliset ja tyydymme onneemme, jota apostoli sanoo suureksi voitoksi". [Durchmanin vasta mainittu kirje veljelleen 6/10 41.] — — —

Saatuaan senaatin päätöksen, päättivät Lagus ja hänen tuomitut virkaveljensä koettaa viimeistä keinoa sen kovan tuomion välttämiseksi, jonka alaisiksi he olivat joutuneet. He kääntyivät armonanomuksella keisarin puoleen. Vastaus kuului: "Hänen Majesteettinsa ei ole katsonut olevan syytä tuomion muuttamiseen eikä suvaitse, että häntä millään armonanomuksella tässä asiassa vaivataan". Lagukselle, Malmbergille, Laurinille ja Durchmanille tuomittu virkaeroaika määrättiin alkavaksi tammikuun 1 p:stä 1842.

Joulukuun 15 p:nä 1841 sai Hemming tuomiokapitulissa hänelle tuomitut nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Turkuun saavuttuaan oli hän ensin käynyt tavanmukaisella kunniatervehdyksellä esimiestensä luona. Melartin kohteli häntä hyvin ystävällisesti, miltei pyytäen anteeksi, että oli ollut pakoitettu vaatimaan köyhää pappia niin pitkälle matkalle. Samaa mieltä olivat hänelle osoittaneet tuomiokapitulin muutkin jäsenet paitsi Edman, joka oli esiintynyt hyvinkin kiivaasti. Syynä siihen oli ehkä seuraava kohtaus. Hemming kulki kunniatervehdyksillään erään Turussa asuvan sukulaisensa hevosella. Kun hän saapui Edmanin asunnon luo, ei ajaja saanut vireätä hevosta hillityksi, vaan ajoi ensin kiinni porttipieleen ja sitten etehisen seinään. Edman katseli akkunastaan vieraan rajua tuloa. Tuskin oli Hemming ehtinyt astua sisälle, ennenkuin tuomiorovasti hänelle ärjäsi: "noin ylpeästikö te tulette nuhteita saamaan — ei semmoinen ajaminen sovi, kaikkein vähimmin teidän asemassanne olevalle". [Kert. Jaakko Hemming.]

Lagus, joka, niinkuin ennen olemme maininneet, Kalajoen käräjien aikaan oli verraten hyvissä varoissa, maksoi suuren osan Ylivieskalaisille tuomituista sakoista. Varojensa mukaan auttoivat muutkin sakkoihin tuomituita ystäviään. Vaan kun viimemainittujen luku oli suuri ja moni heistä asui syrjäisessä paikassa, joutuivat ainakin muutamat, joilla ei itsellä ollut varoja sakkojen maksamiseen, linnaan. Näin kävi esim. itsellisen Maria Liisa Vihelän , joka seuroissa käymisestä ja "sapatin rikkomisesta" oli tuomittu vetämään sakkoja 9 rupl. 60 kop. Hänen täytyi ne sovittaa 8 vuorokautta kestävällä vankeudella vedellä ja leivällä Oulun linnassa. Rangaistus oli sitä kovempi, kun Liisa Vihelä oli sokea. Vaan ilolla kärsi hän rangaistuksensa. Todistukseksi, miten heränneitä siihen aikaan kohdeltiin, mainittakoon seuraava tapahtuma. Kun Liisa oli päässyt pois vankilasta, ja muutamassa talossa Oulussa odotti erästä ystävää, joka oli tullut häntä kotia noutamaan, pilkkasivat häntä ääneen paikalle saapuneet uteliaat katsojat ja eräs poika pisti leipää Liisan suuhun, lausuen: "meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis". [Varmana kert (185,6) useat Kalajoen varren vanhat heränneet.]

Lopuksi kuvatkoon seuraava kertomus Kalajoen käräjäjutussa tuomittujen mielialaa tähän aikaan. Helmikuussa 1842 saapuivat Malmberg ja Durchman Laguksen luo, yhdessä hänen kanssaan jatkaaksensa matkaa Nilsiään. Matkalla poikettiin useassa talossa, vaan seuroja ei pidetty, matkustajilla kun oli kiire eikä missään tietty heitä odottaa. Iisalmessa käytiin L. J. Niskasen luona, joka liittyi seuraan. Helmikuun 24 p:nä päästiin Paavon kotiin, joka oli matkan määrä. Oli jo ilta ja pimeä; Paavo, joka oli levolla, heräsi aisakellojen kilinästä ja lähti portaille. "Hyvää iltaa" kuului reestä Malmbergin ääni. Paavo tunsi sen heti. "Mitä mustalaisia te olette, kun semmoisella hälinällä taloon tulette keskellä yötä" kysyi hän. "Virkaheitto-pappeja" vastasi Lagus. "No vielä pahempia kuin mustalaiset, vaan täytynee teille toki yösijaa antaa" kuului ukon liikutuksella lausuma tervehdys. Sekä vieraat että kyytimiehet vietiin tupaan, missä vielä samana iltana paljon puhuttiin Jumalan ihmeellisestä armosta. Seuraavana aamuna lähti Paavo kinkereille kristinopissa kuulusteltavaksi. Ei ihmispelko häntä siihen vaatinut, vaan kunnioitus kirkon säädöksille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut viipyä tällä matkalla kuin kolme tuntia. Kotia palattuaan lähti hän vierastensa kera kalaan, jotta saataisiin tuoretta ruokaa puoliseksi. Kun jälleen tupaan tultiin, lausui Paavo papeille: "Opetuslapsetkin menivät kalaan, kun Herra itsensä heiltä salasi, vaan pian saivat he nähdä hänen elävän. Niin tekin pian saatte hänen elävänä ja voimallisena nähdä ja silloin saatte verkollanne ihmisiä". Durchman alkoi veisata "Jumala ompi linnamme", johon muut sydämmestään yhtyivät. Likeisissä keskusteluissa Paavon kanssa, joita eivät muut kuulleet ja jotka eivät ole jälkimaailmalle säilyneet, kokosivat nuo virkaheitto-papit uutta viisautta suuren opettajansa suusta, kehottaen toisiaan jatkuvaan taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta. Vielä levolle pantuaan, tuli Malmberg tuvasta pirttiin, missä Paavo nukkui, ja puhui kauan hänen kanssaan. Seuraavana aamuna lähtivät vieraat, Lagus Niskasen seurassa Iisalmeen, mistä hän sitten jatkoi matkaa Pyhäjärven kautta Ylivieskaan, Malmberg ja Durchman Suupohjaan. [Kert. (1896) Paavon tytär Liisa ja (1900) Jaakko Kaakko, joka siihen aikaan oli Laguksen renkinä ja hänen kyytimiehenään tällä matkalla.] Kotia tultuaan, lausui Lagus siellä oleville ystävilleen: "Se oli virkistävä matka — ihmeellinen valo sillä ukolla on." Myöhemminkin puhui hän monesti "kalanpyynnistään Paavon luona". [Kert. (1896) Jaakko Hemming.]

IX.

Vaasan hovioikeuteen tekemässään valituksessa koetti Östring, vetoamalla tuomiokapitulin hänelle edulliseen päätökseen, näyttää toteen syyttömyytensä. Tämän ohessa huomautti hän erittäin tuomareilleen sitä kohtaa kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa, joka koski hänen käytöstään kirkkoherraansa kohtaan. Hän kielsi olleensa uppiniskainen Snellmanille, väittäen ettei tämä suoraan ollut kieltänyt häntä seuroja pitämästä. [Tämän valituksen, niinkuin muutkin tähän oikeusjuttuun kuuluvat Östringin kirjalliset lausunnot kirjoitti hänelle L. J. Achrén (kert. Charlotte Achrén). Paperit olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] Hovioikeuden toukokuun 27 pnä 1840 päivätty tuomio on, mikäli se koskee Östringiä vastaan seurojen pitämisestä tehtyä syytöstä, sanasta sanaan yhtäkuuluva kuin tämän virkakunnan päätös Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien jutussa. Saman rangaistuksen, puoleksi vuodeksi virasta erottamisen, se niinikään hänelle määräsi. Kun otetaan huomioon, että tuomiokapituli oli määrännyt saman rangaistuksen Östringille ainoastaan hänen Snellmanille osoittamastaan uppiniskaisuudesta sekä ettei hovioikeus katsonut olevan syytä ottaa huomioon syytetyn tätä kohtaa koskevaa valitusta, tuntuu odottamattomalta, ettei rangaistus tullut kovemmaksi.

Östringille ja Wegeliukselle loukkaavasta kirjoitustavasta tuomitut sakot määräsi hovioikeus maksettaviksi. Mitä muihin syytettyihin tulee, vapautti se nekin Östringin seuroissa käyneet sanankuulijat, jotka kihlakunnanoikeus oli tuominnut sakkoihin, kaikesta edesvastauksesta, "koska heidän uskonnonopettajansa Östring oli toimeenpannut nämä seurat ja niitä johtanut".

Tämän tuomion vahvisti senaatti, mihin Östring ja Wegelius olivat vedonneet huhtik. 28 p:nä 1841, paitsi siinä kohden, että se vapautti Wegeliuksen hänelle tuomittujen sakkojen maksamisesta, "koska H. M. ei ollut katsonut Wegeliuksen kihlakunnanoikeuteen antaman kirjoituksen olevan sitä laatua, että hänelle siitä voitaisiin edesvastausta vaatia". — Tuomiokapituli määräsi Östringin virastaerottamisajan alkavaksi heinäkuun 1 p:nä. [Östringin oikeusjuttuun kuuluvat pöytäkirjat, jotka olen saanut rouva Vendla Östringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Viranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät kuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta vasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu Östringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet nimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että Östring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja talonpoika Kaarle Viitin Munsalan kappelissa omistamassa talossa, joihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan viimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist oli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan, "varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä muissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä suhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua kuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa ilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä ylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka eivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan". Kuvernööri oli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli antanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä edulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia otteita sanotusta lausunnosta: "— — — ainakin se on varma, että tuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset, joihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa niiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että sille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin, suvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia aatteita". — — — "Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin yhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin suhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka eivät kuulu heidän sukukuntaansa". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin kirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt prokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin, Viitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt, sekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä toukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä ja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat säätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen ja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina osanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi Nordqvist.

Viit antoi oikeuteen kirjoituksen (se oli O. von Essenin kirjoittama), josta kävi selville, että Östring Oravaisten armovuodensaarnaajan K. Johanssonin kera "matkalla etelästä" oli saapunut Munsalaan illalla heinäkuun 17 p:nä, jolloin Viit, päästäksensä tilaisuuteen heidän kanssaan keskustelemaan sielunsa asiasta, oli tarjonnut heille yösijaa kodissaan. Tähän oli hänellä ollut sitä suurempi syy, kuin moni hänen ystävistään oli lausunut saman toivomuksen, jota paitsi muuan lapsi oli tilaisuudessa kastettava. Östringiä tapaamaan oli saapunut muutamia hänen tuttavia säätyläisiä. Illan kuluessa oli Östring lukenut erään Retziuksen saarnan "oikeitten ja väärien kristittyjen ulkonaisista ja sisällisistä tuntomerkeistä", jonka jälkeen oli veisattu muutamia virsiä ja hengellisiä lauluja. Illan kuluessa oli hetki hetkeltä saapunut yhä enemmän väkeä taloon, joista miltei kaikki liittyivät seuraan, ottaaksensa osaa hartauteen.

Ei ole vaikea huomata, että kirjoitus hieman kiertelee sitä silminnähtävää tosiasiaa, että Östringin tuloa oli odotettu ja että seuroista jo ennakolta oli sovittu. Mutta jos Viitin kirjoituksessa kaipaammekin tuota tunnustuksen rohkeutta, jota esim. Kalajoen käräjiin haastettujen talonpoikien esiintymisessä niin suuressa määrässä ilmenee, ei sovi toiselta puolen oudoksua, että heränneitä kohdanneet alituiset vainot monessa paikoin synnyttivät arkuutta ja pelkoa kansassa. Kysymyksessä olevien Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjoissa näkyy tätä arkuutta myöskin eräässä toisessa kohdassa. Maanviljelijä Otto von Essen jätti oikeuteen hänen ja muiden syytettyjen allekirjoittaman, kirkkoherra Snellmania vastaan tähdätyn kirjoituksen. Sen alle kieltäytyi joukko syytettyjä, silminnähtävästi seurauksia peläten, nimeään kirjoittamasta. Muutoin on tämä kirjoitus siksi huomattava, että se ansaitsee tulla tunnetuksi. Sen pääkohdat kuuluvat:

"— — — Jos rovasti Snellman rehellisen sielunpaimenen tavoin olisi valvonut meidän sielujamme, niin ei aikuisempi elämämme olisi tuntematon h:ra rovastille. Me elimme silloin eksytyksissä ja mitä suurimmassa tietämättömyydessä, luullen tulevamme autuaiksi ulkonaisella monen riettaan synnin tahraamalla vilpillisellä kunniallisuudellamme; me pidimme tarpeettomana kysyä neuvoa opettajiltamme emmekä lukeneet muuta Jumalan sanaa kuin katkismusta, jotta ei meidän tarvitsisi kinkereissä hävetä, vaikka kyllä nämäkään tilaisuudet eivät ole vaarallisia huonoillekaan lukijoille, kuulustelua kun tuskin kestää tuntia enemmän, joka aika, verrattuna niihin moniin tunteihin, mitkä kuluvat rovastin ylöskantoon, on sangen lyhyt. Kaikki tietävät, miten juopumiset, tappelut, kiroukset ja muu jumalaton meno, joka Jumalan sanan mukaan ei sovi tosi kristillisyyden kanssa yhteen, rehottivat pidoissamme, häissä, maahanpaniaisissa, kinkereissä y.m. seuroissa. Ja kuitenkin oli rovastin tapana loppuvaroituksessaan kinkereissä lausua: 'No, minä toivon, että elätte kristillisesti — en ole teistä muuta kuullut'. Sokeudessamme ja itserakkaudessamme, joka kernaammin kuulee kiitosta kuin moitetta, pidimme näitä h:ra rovastin sanoja todistuksena kristillisestä elämästämme ja nuhteettomuudestamme. Uskotella jumalattomille ihmisille, että he elävät kristillisesti, on omiaan kasvattamaan hengellistä ja lihallista ylpeyttä. Nyt kun Jumalan sanasta ja käyttämällä hyväksemme monia tarjona olevia tilaisuuksia, joista olemme voineet jotakin oppia, olemme päässeet näkemään julkisen jumalattomuutemme, kauhean epäuskomme ja valitettavan sieluntilamme, joka, ihme kyllä, näihin asti on ollut meiltä salattu, täytyy meidän suureksi suruksemme kokea, että rovasti Snellman on esiintynyt vihollisenamme ja viaksemme luettujen hengellisten vikojen takia on syyttänyt meitä maallisen oikeuden edessä. Kun h:ra rovasti pilkallisesti on puhunut kääntymisestä, on tämä hänen puheensa ristiriidassa ei ainoastaan Jumalan sanan ja kirkkolain, vaan myöskin h:ra rovastin kolminaisuussunnuntaina 1839 pitämän oman saarnan kanssa, jolloin h:ra rovasti suurella innolla ja vaikuttavasti saarnasi: 'ellei joku synny uudesti, ei hän taida Jumalan valtakuntaan tulla sisälle'. Mitä vaatteisiimme tulee, niin ovat ne esi-isiemme käyttämän puvun mukaisia, eikä pitäisi muiden kuin kauppiasten närkästyä siitä, että olemme vaihtaneet silkkihuivimme semmoisiin, joita itse voimme valmistaa. Emme missään tilaisuudessa ole kuulleet h:ra rovastin selittävän, mitä hengellinen ylpeys on ja miten siitä päästään, mutta kaikissa niissä seuroissa, joissa olemme kuunnelleet maisteri Östringin puhetta, on tämä meille selvittänyt hengellisen ylpeyden ja tekopyhyyden laatua sekä osoittanut meille oikean tien autuuteen. Hartausseurat ovat erinomaisen sopivia tilaisuuksia opettajalle hienomman ja törkeämmän itsevanhurskauden tutkimiseen. Vedoten kokemukseen kysymme, onko h:ra rovasti, kun hän syyttää meitä pahasta, jota ei voida näyttää toteen, ja sitäpaitsi on myötävaikuttanut tämän oikeusjutun toimeenpanemiseen, pidettävä suvaitsevampana kuin me, jotka emme milloinkaan ole tehneet syytöstä h:ra rovastin käytöstä vastaan".

Vedoten Vaasan hovioikeuden marraskuun 11 p:nä 1839 Östringin ja hänen seurakuntalaistensa oikeusjutussa antamaan päätökseen, vaativat syytetyt rovasti Snellmanin kuulustelemista hänen kuvernöörille antamansa lausunnon johdosta sekä että Nordqvist aiheettoman syytöksensä johdosta tuomittaisiin kirkkoraadilta saamaan sopivat nuhteet. Nordqvist puolestaan vaati syytetyille edesvastausta paitsi seuroista myöskin loukkaavasta kirjoitustavasta.

Kihlakunnanoikeus ei katsonut rovasti Snellmanin kuulustamista tarpeelliseksi, "koska se ei tulisi vaikuttamaan mitään asian lopulliseen ratkaisuun", jonka tähden se hylkäsi tämän syytettyjen vaatimuksen. Vapauttaen Nordqvistin hänelle vaaditusta edesvastauksesta, tuomitsi se Viitin sekä useimmat hänen talossaan pidetyissä seuroissa saapuvilla olleet vetämään sakkoja, perustaen tämän tuomionsa 1726 vuoden konventikkeliplakaattiin ja toukok. 2 p:nä 1751 annettuun kunink. kirjeeseen. Mikäli kanne koski Östringiä, jäi juttu vielä ratkaisematta. Syynä siihen oli se, etteivät asianomaiset olleet näihin käräjiin toimittaneet konsistoriumin valtuuttamaa edustajaa. Tuolle monien kärsimysten alaiselle papille julistettiin ainoastaan se päätös, että hänen juttunsa oli otettava tutkittavaksi ensi syyskuun käräjissä, joihin hän "tuomisen uhalla" oli velvollinen saapumaan.

Marraskuun 18 p:nä seisoi Östring jälleen Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeuden edessä. Kun hän myönsi pitäneensä nuo talvikäräjissä tutkittavina olleet seurat Viitin talossa, ei Nordqvist pitänyt todistajien kuulustelua tarpeellisena. Oikeus julisti sen päätöksen, että Östringin asia oli lykättävä tuomiokapitulin harkittavaksi. Pöytäkirjoihin otettiin myöskin, että Östring oli tehnyt muistutuksen Snellmanin ja Nordqvistin häntä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan käyttämästä solvaavasta kirjoitustavasta.

Tuomiokapituli ei katsonut olevan syytä asian uudestaan tutkimiseen oikeudessa, jota Östring oli pyytänyt. Noudattaen samaa periaatetta kuin edellisessä jutussa, vapautti se hänet kaikesta edesvastauksesta seurojen pitämisestä Viitin luona, koska "ei syyttäjäkään ollut voinut kieltää, että Viit oli kutsunut syytteenalaisen luoksensa kirkollista toimitusta toimittamaan". Ankarammin arvosteli tuomiokapituli sitävastoin Östringin suhdetta rovasti Snellmaniin. Se tuomitsi Östringin saamaan varoituksen esimiestään kohtaan osoittamastaan tottelemattomuudesta "sitä suuremmalla syyllä, koska se maaliskuun 3 p:nä 1840 päätöksellään, siis jo ennenkuin seurat Viitin luona pidettiin, oli julistanut hänet tässä suhteessa syylliseksi". Ei ottanut hovioikeuskaan, johon Östring vetosi, huomioon hänen pyyntöään, että juttua uudestaan tutkittaisiin. Myöskin rangaistuksen määrään nähden liittyy viimemainitun oikeuden päätös, joka on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1842, tuomiokapitulin lausuntoon. Ainoastaan perustelu on toinen. Se kuuluu: "Hovioikeus katsoo, ettei Östringin pitämiä seuroja voida lukea luvattomiin, hän kun uskonnonopettajana on ollut velvollinen niin menettelemään, kuin hän on tehnyt, vaan koska niin julkisten kokousten pitäminen tavallisen jumalanpalveluksen lisäksi, varsinkin jos niitä pidetään arkipäivinä ja sekä tunnetuilla että tuntemattomilla on vapaa pääsy niihin, ei sovi yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen eikä tuomiokapitulin perustelussa mainittujen asetusten hengen kanssa, niin tuomitaan hän tuomiokapitulilta saamaan sopivat nuhteet".

Myöskin Östringin syytteenalaiset sanankuulijat, joista kihlakunnanoikeus oli tuominnut useimmat suuriin sakkoihin, olivat vedonneet hovioikeuteen. Paljon viimemainittu oikeus laski tätä sakkomäärää, vaan tuntuvaksi se sittenkin jäi. [Östringin oikeusjuttuun kuuluvat, ennenmainitut asiakirjat.] Senaattiin tuomitut eivät vedonneet.

Ei Östringkään juttua enään jatkanut, vaan alistui tuomiokapitulilta vastaanottamaan "sopivat nuhteet", jotka hänelle annettiin elokuun 24 p:nä 1842. Niihin liitti arkkipiispa "vakavan muistutuksen, että hänen tulevaisuudessa tuli välttää semmoisia virheitä, joihin hän nyt oli syypää, jos mieli välttää ankarampaa edesvastausta". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen; hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli Juhani Juhaninpoika Loukko . Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies J. A. Kellander muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään, kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia, antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi. Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset (1896).]

Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille, joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.

Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840. Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä, niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa Ulrika Kristina Wegeliuksen (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä Eva Maria Stenbäckin sekä hänen sisarensa, pastorinleski Maria Ottelinin ; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.

Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä, vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan. Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".

Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä, yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen jättää Stenbäck selvittämättä".

Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin, hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä harjoitetaan".

Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt "luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.

Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista. Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta, silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.

Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen laatikon.

Vedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin ja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa voimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään Kellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin tilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman sisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja pitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti hän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän keskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun hartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt hyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi kummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin mietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla olleiden käytöstä vastaan.

Säästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin kesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen isälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille kirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä senjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan lahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa sanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa kirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa. Puolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat kehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.

Muihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi viimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt häntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut oikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia kannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva edustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi Kellanderin kysymyksessä olevat kanteet.

Kiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus, jonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä. Se vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen hankkimisesta kirkkoon, "koska semmoisen laitoksen hankkiminen julkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei riippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen". Jyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan kanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin Vöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut huomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta. Vastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että viimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa. Se seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä epähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä oikeus juttua käsitteli.

Kun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä muualla seurakunnassa oli pidetty "luvattomia kokouksia", otti oikeus harkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin seuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti itsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä muut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen. Siihen vaati sitä "luvattomia kokouksia" koskevain asetusten henki ja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva katsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin vetämään sakkoja 96 rupl. "koska hän ei ollut koettanut estää kokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka häntä oli huomautettu sen laittomuudesta" sekä sapatin rikkomisesta 4 rupl. 90 kop.

Henrik Juvas , jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin ja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli esiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei tietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta "luvattomaan" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin hän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa lausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin osoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi hänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille siihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.

Muut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin seuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl. 60 kop.

Se osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta, jota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut tutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.

Sekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen. Ensinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä koskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi sovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti, ettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt huomiotaan muuhun "kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia kokouksia".

Stenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että siinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty ainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet hiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän kauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:

"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat sekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa vanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä ja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi jumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen ja ymmärrykseen johtavaa opetusta. — — — Emme siis ole voineet aavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme olleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista velvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä henkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia Jumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän elämäänsä ja käytöstään".

Tämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert. (1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan muodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa Laguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin. Mutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista tunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia päiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon niiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen jättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan. Kirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin pukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää vakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa vastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että herännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä Suomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa: "Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa tuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä vastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan levittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on nähtävänä Suomessamme". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen kaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä, joita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan estämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa, lisää hän: "Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa aikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen tähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa perästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen koin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot', ulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän vallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin Jumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman rakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten halveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän armon kautta siihen parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen uskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen , siellähän vallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien vilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita".

Ryhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää Stenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja empimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän sanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin hänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä siinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä, vaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän oli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet. Jos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin sotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on arvostellut herännäisyyden miesten "tuomitsemishalua" usein hyvinkin ankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on toiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä ennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa myöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua, vieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden rikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja mitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla suvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi myöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten suuntien tehtäväksi.

Täydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille lähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen yksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään saavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä raamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset pintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen kautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä mainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta, tämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä keskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä nimillä.

Laveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään oppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta Kellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut siveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut synnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä Stenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen kysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin koska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin suurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa näy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei tuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten arvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta pitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit koettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon alaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin halveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee Suomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit kiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta. Varsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen Lutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh y.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin herännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen sille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon, etteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä, saarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat ajatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti pukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta, vaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon, jossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät eriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin kirkollinen. — —

Kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia niin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät syytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä käräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät tuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita vastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa, tahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva tutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink. kirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään pyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa. Silmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin tuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä syyskuun 18 p:nä — viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli juttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun 29 p:nä.

Uudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä käräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen nimismies K. J. Solfvin , jonka virkaa varanimismies Kellander edellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli saapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.

Turhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun ei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa Kellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien Kellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan käyttänyt "loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa", näytti hän toteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka Kellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut. Viimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen sunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä ei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui pulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan "melkein aina" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa oli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän kanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti myöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin edellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan hovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta tutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi syytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä itse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta antamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim. nimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin alaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia hänen kanteissaan, todisti, "että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei tiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia, olivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja, mitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän teroittanut lakia". Myöskin todisti hän, että "siveellisyys pitäjässä viime vuosina oli lisääntynyt", myöntäen tämän "ainakin osaksi" Stenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat. Kun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien lisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään. — Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia saarnaajia!

Stenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun juttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati mielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana. Kysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana turvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä Liisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään kanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan aiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi ei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo, joka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen järkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck haastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä oleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla kieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän apua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä kun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut paljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään noista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa käyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin saarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja suruttomia ihmisiä "lahonneisiin kantoihin", jota paitsi toiset todistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja "syntismoukka" ja "raato".

Ennenkuin tutkimus päättyi, veti Solfvin esille vielä yhden Stenbäckin saarnatapaa koskevan muistutuksen. Häntä oli näet loukannut tuo "pienen joukon" eroittaminen "suuresta joukosta", jota Vöyrin kirkossa viime vuosina niin monesti oli kuultu. Tästä huomautettuaan, kysyi hän, eikö Stenbäck "pienellä joukolla" ollut tarkoittanut niitä pitäjäläisiä, "jotka eroavat muista omituisen pukunsa kautta sekä Siionin virsien laulamisella seuroissaan". Stenbäck vastasi muistuttamalla Vapahtajan sanoista kapean ja leveän tien kulkijoista, kieltäen sanotulla nimityksellä tarkoittaneensa erityisten vaatteiden käyttäjiä tahi nimenomaan Siionin virsien veisaajia. Sanankuulijoittensa elämää, ei muuta, sanoi hän pitäneensä silmällä.

Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa. Pöytäkirjat lähetettiin tuomiokapitulin harkittaviksi. Viimemainittuun virastoon kirjoitti Stenbäck näissä käräjissä toimitetun tutkinnon johdosta uuden selityksen. Viitaten edelliseen, ensi käräjien jälkeen tuomiokapitulille kirjoittamaansa kirjoitukseen, käsittelee hän erikseen Kellanderin kanteen eri kohtia vetoamalla todistajien lausuntoihin, jotka miltei kaikki olivat hänelle eduksi, sekä selittäen niissä löytyvää, tietämättömyydestä riippuvaa väärinkäsitystä. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin:

"Kun monet todistajat ovat todistaneet, että siveettömimmätkin seurakunnat näinä aikoina ovat tulleet paremmiksi, ja kun niitä pappeja, jotka todistettavasti ovat olleet tässä ainakin myötävaikuttamassa, kuitenkin vedetään oikeuteen ja hätyytetään kuni pahantekijöitä, niinkuin minäkin jo kahdesti olen ollut pakoitettu seisomaan kihlakunnanoikeuden edessä, niin esitän Teidän (arkkipiispan) sydämmenne harkittavaksi kysymyksen, minkä kohtalon alaiseksi se parannus lopullisesti on joutuva, joka Jesuksen kalliisti lunastamassa seurakunnassa näinä aikoina on nähtävänä, ja millaiseksi Turun arkkihiippakunnan tila jonkun ajan kuluttua käypi, jos nimismiehet yhä edelleen, niinkuin näihin asti, valheellisten ilmoitustensa nojalla saavat ahdistaa niitä opettajia, joita Jumala näkee hyväksi käyttää välikappaleina vaivaisten syntisten parannukseksi ja kääntymiseksi. Eikö yksinkertaisia talonpoikia tällä tavoin pakoteta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, vieläpä kammomaankin kaikkea todellista ja elävää jumalanpelkoa, johon ihmisluonto sitäpaitsi on niin valitettavan taipuvainen? Rukoilen ja toivon, että hengelliset esimieheni, jotka Jumala itse on asettanut seurakuntaa johtamaan, kiinnittävät huomionsa tähän asiaan, joka ei ole minun eikä muiden ihmisten, vaan pyhän ja armollisen Jumalan asia".

Selvästi kuvaa tämä Stenbäckin selitys, joka on päivätty maaliskuun 12 p:nä, miten elävästi herännäisyyden edustajat tunsivat, että he taistelivat oikean asian puolesta, tahi oikeammin: ettei asia ollut heidän, vaan Jumalan. Muoto on kankea ja puutteellinen, vaan sisällys selvää ja jaloa. Tunnustusta ansaitsee myöskin se peloton suoruus, joka siinä kaikkialla ilmenee. Jumalanpelko on karkoittanut ihmispelvon, kaataen maahan nuo vanhojen, katoolisuudelta perittyjen ennakkoluulojen suojelusmuurit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat estäneet pappeja esimiehilleen puhumasta totuuden korutonta kieltä. Tässäkin suhteessa on herännäisyys kirkossamme raivannut tietä uskonpuhdistuksen periaatteille.

Maaliskuun 31 p:nä antoi Turun tuomiokapituli päätöksensä Stenbäckin jutussa. Kumoten Kellanderin kanteet, vapautti se Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta seurainpidosta sekä varojen keräämisestä pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi se hänen toimestaan pappina lausui, että hän oli osoittanut "kiitettävää alttiutta tyydyttämään sanankuulijainsa hengellistä tarvetta". Niinikään hylkäsi tuomiokapituli sen Kellanderin vaatimuksen, jonka mukaan Stenbäck oli langetettava edesvastaukseen esiintymisestään Liisa Skratarin luona. Aivan vapaaksi Stenbäck ei kuitenkaan tuomiokapitulissa päässyt. Vaikka pöytäkirjoista kävi selväksi, että hän ainoastaan harvoin oli käyttänyt noita Kellanderin moittimia "loukkaavia" sanoja ja lausetapoja eikä niitäkään koskaan mieskohtaisina hyökkäyksinä, antoi tuomiokapituli sen lausunnon, että hän saarnoissaan oli käyttänyt "useoita loukkaavia ja sopimattomia lausetapoja ja vertauksia eikä siis evankeelista opettajavirkaansa toimittaessa ollut noudattanut tarpeellista hiljaisuutta, malttia, sävyllisyyttä ja varovaisuutta". Tästä "lainvastaisesta ja varomattomasta käytöksestä" tuomitsi tuomiokapituli Stenbäckin saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet" konsistoriumin edessä.

Tähän päätökseen haki Stenbäck muutosta hovioikeudessa. Valituksessaan vetoaa hän samaan kirkkolain pykälään (2 luv. 2 §), jonka mukaan tuomiokapituli oli tuominnut hänet saamaan nuhteet noista saarnoissaan käyttämistä loukkaavista ja sopimattomista lausetavoista ja vertauksista. Puolustus on verraten heikkoa, se kun ei kohdistu siihen kohtaan mainittua pykälää, johon tuomiokapituli oli kiinnittänyt huomionsa, vaan erääseen toiseen, joka velvoittaa saarnaajaa käyttämään kansantajuista ja korupuheista vapaata kieltä. Vaan oli tämä Stenbäckin valitus millainen tahansa, täysi syy tyytymättömyyteen hänellä oli. Tarkastaessaan kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja, täytyy jokaisen oudoksua, ettei tuomiokapituli vapauttanut häntä tästäkin edesvastauksesta.

Hovioikeuden lopullinen päätös Stenbäckin ja hänen sanankuulijainsa oikeusjutussa on päivätty joulukuun 13 p:nä. Mikäli tuomio koski ensinmainittua, oli se täydellisesti yhtäpitävä tuomiokapitulin päätöksen kanssa. — Kaikki Stenbäckin sakkoihin tuomitut sanankuulijat vapautettiin kaikesta edesvastauksesta paitsi Juvaa, jolle sopimattomasta käytöksestä virkatoimissaan olevaa v.t. nimismies Kellanderia kohtaan sekä sapatin rikkomisesta määrätty sakkomäärä vahvistettiin. Edesvastauksesta seurojen toimeenpanemisesta hänkin pääsi vapaaksi.

Senaattiin tekemässään valituksessa, joka on lyhyt ja asiallinen, lausuu Stenbäck muun ohessa: "Koska samat syytökset mitkä minua vastaan, juttuani tarkastettaessa, näennäisinä tosiasioina on esiintuotu, voidaan panna minkä papin niskoille tahansa, jos jokaista hänen lausumaansa sanaa noin huolellisesti tarkastettaisiin, ja kun omassatunnossani tiedän, etten ole syypää mihinkään lainrikokseen, rohkenen alistaa tämän jutun Teidän Keis. Majesteettinne armollisen harkinnan alaiseksi". — Myöskin Solfvin vetosi senaattiin. Väittäen pietismiä yhteiskunnalle vaaralliseksi liikkeeksi ja puhuen halveksivasti heränneitten tekopyhyydestä, vaati hän Stenbäckille ja hänen sanankuulijoilleen ankaraa rangaistusta, "jotta tämä häiriötä tuottava pahennus vihdoinkin lakkaisi".

Ennenkuin senaatti ryhtyi juttua lopullisesti ratkaisemaan, vaati se, silminnähtävästi Solfvinin valituksessa löytyvien salaviittausten johdosta, kaikilta syytetyiltä selitystä asian lopulliseksi valaisemiseksi. Mitään uutta nämä selitykset luonnollisesti eivät voineet sisältää. Kuvatkoot kuitenkin muutamat Stenbäckin selityksestä lainatut otteet sen taistelun laatua johon hän oli joutunut, ja sitä mieltä, missä hän tätä taistelua taisteli. Hän lausui muunohessa: "Turhaa kunniaa, kiitosta ja ylennystä en pappisvirkani viime aikoina ole etsinyt enkä aio etsiä, vaan pyrkimiseni päätarkoituksena on, että nimeni olisi kirjoitettuna elämän kirjassa sinä päivänä, jolloin Herra on tuomitseva elävät ja kuolleet". — — — "Huomiota herättävä tosiasia on, että minua, samoin kuin useita minun virkaveljistäni, näinä aikoina keskellä kristikuntaa vuosi vuodelta vedetään tuomioistuimesta toiseen sillä perustuksella, että muka olen saanut aikaan pahennusta, vaikka esimieheni ovat antaneet mitä edullisimmat todistukset siitä vakavuudesta ja innosta, millä olen virkaani hoitanut, sekä sanankuulijani ikäänkuin yhdestä suusta ovat oikeuden edessä todistaneet, että toimintani pappina täällä on tuottanut hyviä hedelmiä. Syy on etsittävä yksinomaan nimismiesten ilkeydestä ja vainoamishalusta". — — — "Jätän Teidän Majesteettinne armollisen harkinnan ratkaistavaksi, saattaako yksikään pappi enää jakaa sanankuulijoilleen totuuden sanaa, jos nimismiehet esteettömästi saavat jatkaa tätä ilkeää rettelöimistään".

Huhtikuun 14 p:nä 1842 julisti senaatti päätöksensä. Se vahvisti hovioikeuden tuomion, siinä mitään muuttamatta.

Jos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka hovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille, pistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia aivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys on etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut omin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella. Tämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen katsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan kunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä sielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut papit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen katsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella. "Odium theologicum" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja sitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän sanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea. Ehkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa jo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja hänen sanankuulijansa asiassa.

Heinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin puolesta Stenbäckille tuomitut "sopivat ja vakavat nuhteet" hänen saarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään "loukkaavista ja sopimattomista lausetavoista ja vertauksista", "vakavasti varoittaen häntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää ankarampaa edesvastausta".

Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt yli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua käsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]

XI.

Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.

Piispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden epäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin koettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen huonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen täytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla kiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan kasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy odottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi kiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon "häiriötä tuottavaan" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin vaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut asianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu Alopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui heille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin luotettavan miehen käteen. Tämä mies oli Kaarle Kustaa Ottelin . Hän oli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt ehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän vastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi (1838).

Ottelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa Venäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K. Ehrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan opintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin paikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä pääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen kansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle herätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin toteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän häikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä vastaan.

Jo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi kantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa (lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo lokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten Renqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei viimemainitusta mitään "moitittavaa" ollut kuulunut, määräsi tuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin, Jaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, "oliko Renqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen", sekä asiasta sitten "kiireesti" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Ei ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin tuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän Sortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta. Niinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta pappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan seurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt hartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896) Sortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] — Mechelin piti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille antamassaan kertomuksessa lausuu hän: "Vaikka kappalainen Renqvist on pannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut sitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan ovat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin ovat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin. Kun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt sanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on luultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat noudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist virkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon puutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi".

Näin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan ennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin hyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen enempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v. 1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että herännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin vasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan tuota "liiallista hartautta" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen oli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa tilaisuudessa.

Niinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä 30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys. Jo alkuvuosina levisi se täältä Kerimäelle . [Akianderin otaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo Ruotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo kävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen, kirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin yksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa Kuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert. N. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti harjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander, Herdaminne.] jolloin J. N. Stråhlman tuli Säämingin kirkkoherraksi, kävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta, ennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä täytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman oli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin kerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi ollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä että viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan viranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen herännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten olikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja useat heistä sakotettiin "luvattomasta seuranpidosta" tahi "seuroissa käymisestä" sekä "sapatin rikkomisesta" (1839).

Näitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi ollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia talonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä. Hädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella anomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen seurakunnasta kirjoittaneet nimensä: Elias Makkonen, Anton Makkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen sekä viimemainitun vaimo Eeva Tenhonen . Kirjoituksessaan, jonka tekijä on tuntematon, lausuvat he muunohessa: "Jumalan armon kautta ruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja tässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen saman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka opettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme", "jotta ei kukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3: 13) — — —, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti hyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla koettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun kirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet ovat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä nukkuvat ihmiset — sitä unta mekin ennen nukuimme — niissä määrin väärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen esivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme rikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat seurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme jo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty kun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus, kuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja niiden levittämistä vastaan". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että tuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan tuomittujen oppia ja elämää, jotta he voisivat välttää "tämän jo näihin asti raskaan, aineellisella perikadolla heitä uhkaavan" oikeusjutun seurauksia.

Sääminkiläisten kirjoitus on melkein sanasta sanaan samoin kuuluva.
Sen alla tapaamme seuraavat nimet: Olli Mikonpoika Pesonen, Tapani
Mikonpoika Pesonen, Abraham Ollinpoika Pesonen, Antti Ollinpoika
Pesonen, Kristian Sikanen, Pietari Muhonen, Niilo Loikkonen, Antti
Tirinen, Pietari Erkinpoika Juntti ja Aatami Aataminpoika Juntti .

Kului lähes kolme kuukautta, ennenkuin tuomiokapituli antoi lausuntonsa asiassa. Hyläten anojain pyynnön, että joku kokenut pappi määrättäisiin heidän asiaansa tutkimaan, kehotti se heitä, "jos he tarvitsisivat todistusta taidostaan kristinuskossa ja elämästään, sitä asianomaiselta papilta itselleen hankkimaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Muuta päätöstä tuomiokapituli muodollisista syistä sillä kertaa tuskin olisi voinut antaa itse asiassa. Vaan tässä tunkeutuu esille toinenkin näkökohta. Kysymyksessä olevat anomuskirjat osoittavat selvään, missä suhteessa kirkkoon niiden tekijät tahtoivat olla. Samoin kuin Suomen pietismi yleensä, esiintyy Säämingissä ja Kerimäellä syntynyt liike kirkollisena liikkeenä. Lahkon leimaa se ei kanna, vaikka vastustajat soimaavat sen edustajia lahkolaisiksi. Se pyytää vain saada virittää uutta eloa kirkon kangistuneessa ruumiissa. Siinä sen rikos. Jos tuomiokapituli vastauksessaan jollain tavoin olisi ilmaissut edes myötätuntoisuutta näitä syyttömästi kärsiviä talonpoikia kohtaan, jotka hädässään luottamuksella olivat kääntyneet sen puoleen, olisi se osoittanut ainakin tahtoneensa ymmärtää heitä ja heidän edustamansa taistelun merkitystä. Olivathan nämä anomuskirjat muotoonkin nähden omiaan vaatimaan kirkon edustajia kristilliseen rakkauteen. Kumpikin päättyi seuraavilla sanoilla: "Miten meidän käyneekin, emme koskaan lakkaa rukoilemasta Teille (piispalle) taivaan armoa, valoa ja siunausta". Turun tuomiokapitulin heränneitten valituksiin antamissa päätöksissä huomaa usein kristillisen myötätuntoisuuden ja rakkaudenkin vaikutusta. Porvoon tuomiokapituli sitävastoin esiintyy heitä kohtaan aina virkavallan kylmänä edustajana, valtiokirkon kaavojen ankarana vartijana. Huolellisesti koettaa se rakentaa sulkuja pietismin kristinuskoon perustuvalle kansanvaltaiselle hengelle, sillä se ei ymmärrä tämän hengen suurta tehtävää eikä sen vastustamatonta voimaa.

Niinkuin vasta saamme nähdä, eivät Säämingin ja Kerimäen heränneet seuraavinakaan vuosina saaneet kokea kuin tylyyttä ja vainoa kirkon ja papiston puolelta. Samoinkuin muiden seutujen herännäisyys, oli tämäkin kansan syvissä riveissä syntynyt, oppimattomien talonpoikien johtama liike kutsuttu kärsimyksillä raivaamaan tietä niille aatteille, joita se edusti. Historia todistaa, ettei se näitä kärsimyksiä väistänyt. Jota suurempaa uskollisuutta se kaiken tämän uhalla osoitti sille kirkolle, jolta se turhaan etsi turvaa virkavallan vainoja vastaan, sitä huonommassa valossa esiintyvät tämän kirkon silloiset johtavat henkilöt.

Karsain silmin oli Porvoon tuomiokapituli seurannut herännäisyyden leviämistä Helsingin yliopiston nuorison keskuudessa. Varsinkin vuodesta 1837 alkoivat heränneet ylioppilaat herättää huomiota. K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin ja J. I. Berghin ympärille kokoontui joukko samanmielisiä ylioppilaita. Vakava henki vallitsi tämän ystäväpiirin keskuudessa. Johtajien näinä aikoina kokemat vastoinkäymiset ja heitä kaikkialla kohtaava vastarinta eivät suinkaan olleet omiaan heissä vähentämään sitä ankaruutta, millä silloinen pietismi arvosteli kaikkea maailman mukaista ja laimeaa kristillisyyttä. Heidän omat elämänvaiheensakin ja vallitsevat olot ikäänkuin pakottamalla pakottivat heitä asettumaan tuolle jyrkälle joko — tahi kannalle, jolla muut heränneet olivat. Ja tätä vaatimusta tukivat paitsi nuoruuden innostus, näiden miesten luontainen taipumus.

Maaliskuussa 1836 oli Stenbäck menettänyt rakkaimman ystävänsä, ennen mainitun J. J. Östringin. Kuinka kova tämä isku hänelle oli ja mihin se suuntasi hänen ajatuksensa, näkyy seuraavista otteista hänen isälleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Olen yksinäni, en voi sanoa, mitä olen menettänyt. Enkä sitä tahdokaan sanoa, ei kukaan saa tietää, mitä olimme toisillemme: Jumala yksin sen tietää ja me itse. Hänelle olen valittanut ja sanonut kaiken suruni. Nyt en tahdo surra enää, niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole. Jumalan ystävien matka taivaaseen on suora ja lyhyt. — — — Miten minun kävisi, jollen Jesuksen sydämmeen nojautuneena saisi itkeä kaiken suruni, jollei hänen lohdutuksensa minua tukisi. Jollei minulla enää ketään ystävää ole, niin on hän oleva ainoa ystäväni; en tahdo muuta ketään".

Kesäkuussa 1837 suoritettuaan filos. kandidaattitutkinnon, oleskeli Stenbäck kesän kodissaan Vöyrissä. Syyskuussa palasi hän jälleen Helsinkiin opintojaan jatkamaan. Hän asui yhdessä K. K. von Essenin kanssa, joka, oltuaan pari vuotta kotiopettajana Kiteellä (katso I, 386), samaan aikaan saapui yliopistoon pappistutkintoaan suorittamaan. Stenbäck aikoi jo jouluksi vihityttää itsensä papiksi, jumaluusopillisten lukujensa ohessa toimiaksensa käytännöllisenä pappina pääkaupungissa. Tämä tuuma jäi kuitenkin sillä kertaa sikseen, vaikka Stenbäck kaikesta päättäen innostuksella oli ajatellut sen pikaista toteutumista. Eräässä veljelleen K. F. Stenbäckille edellisenä kesänä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän puhuu lukusuunnitelmastaan, hän esim. lausuu: "Tärkeintä on että pääsen papiksi Helsinkiin ja siellä saan julistaa todistusta Herrastani ja Mestaristani, kädellä ja suulla niin paljon kuin voin, pudistaen nukkuvia ihmisiä. — — — Sanoit kerran pelkääväsi, että itseensä sulkeutunut ja alakuloinen luontoni johtaisi minut siihen haaveilevaan uskonnollisuuteen, jota tapasit muutamissa muissa. Niin, itseensä sulkeutuneen ja alakuloisen luontoni uhallakin on hän, joka on väkevä ja juuri heikoissa väkevä, voinut vetää minut puoleensa ja antaa minulle voimaa syntiä, maailmaa ja perkeleen koko joukkoa vastaan. Kurituksillaan on hän asettanut tuon levottoman, runollisen hengen, itseensä sulkeutuneen luonnon on hän voinut voittaa ja uudeksi muodostaa, ja veressään on hän voinut tehdä kivuloisen ja aran terveeksi, puhtaaksi ja voimalliseksi. — — — Tehköön hän minut hulluksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi; sitä häneltä pyydän, sitä rukoilen yöt päivät". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]

Tällainen oli Stenbäckin kanta. "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja muut ankarat arvostelut, joiden esineenä hän näinä aikoina oli, eivät olleet omiaan sitä muuttamaan. Päinvastoin esiintyi hän lähinnä seuraavina vuosina yhä jyrkempänä herännäisyyden edustajana. Siihen häntä sitäpaitsi, niinkuin vasta saamme nähdä, pakottamalla pakoittivat sanomalehtien hyökkäykset hänen toimittamaansa uutta hengellistä aikakauslehteä vastaan ja varsinkin Porvoon tuomiokapitulin pakkokeinot sen tappamiseksi. Samaa saivat hänen lähimmät ystävänsä kokea. Vaino yhdisti heidät entistä likemmin toisiinsa, vaatien heitä taisteluun totuuden puolesta. Kiivaaksi muodostui tämä taistelu. Stenbäck, von Essen, Bergh y.m. heränneet ylioppilaat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mistään välittävästä kannasta. Jota ankarammin heihin iskettiin, sitä jyrkemmäksi kehittyi heidän kantansa. Näin ollen täytyi heidän joutua epäluulon alaisiksi viranomaisten silmissä.

Suoritettuaan jumaluusopillisen pääsötutkinnon yliopistossa, saapui von Essen huhtikuussa v. 1838 Porvooseen papiksi vihittäväksi. Muutamat tuomiokapitulin jäsenistä vastustivat hänen anomustaan, vaan enemmistö suostui siihen, koska niin ennenkin samankaltaisissa tapauksissa oli menetelty. Jo oli von Essen ehtinyt suorittaa tutkintonsa muutamien tuomiokapitulin jäsenten luona ja hänen saarnansakin oli tarkastettu sekä hyväksytty määräpäivänä tuomiokirkossa pidettäväksi, kun jälellä olevat tutkijat äkkiarvaamatta kieltäytyivät häntä tutkimasta. Syy tähän kummalliseen menettelyyn oli seuraava:

Hiippakunnan vasta nimitetty piispa oli pyytänyt saada tuomiokapitulilta tiedon sen käsiteltävinä olevista "tärkeimmistä asioista", kunnes hän itse saapuisi Porvooseen. Semmoisena pitivät asianomaiset von Essenin papintutkintoa ja tiedustelivat uuden esimiehensä ajatusta siitä. Kannattaen vähemmistön mielipidettä, neuvoi Ottelin tuomiokapitulia kumoamaan päätöksensä, varsinkin koska "löytyi monta muuta tärkeätä syytä", joiden vuoksi hän ei saattanut puoltaa von Essenille myönnettyä oikeutta. Kun kirjoitus toukokuun 19 p:nä esitettiin tuomiokapitulissa, lausuttiin ensin se mielipide, ettei asia enään ollut korjattavissa, "koska von Essenille kerta oli myönnetty lupa suorittaa papintutkintonsa Porvoossa, ja päätös oli saanut lain voiman". Tälle kannalle asettui kolme tuomiokapitulin jäsentä, niiden joukossa Runeberg, joka kysymystä ensi kerran harkittaessa voimassa olevan asetuksen nojalla oli ehdottanut von Essenin hakemuksen hylkäämistä. Lehtori Lindh sitävastoin "piti itsensä velvollisena noudattamaan esimiehensä mielipidettä", ja tuomiorovasti Alopaeus vaati jyrkästi päätöksen kumoamista "monen tärkeän syyn vuoksi, josta piispa oli hänelle ilmoittanut". Kun vielä eräs kolmaskin tuomiokapitulin jäsen asettui samalle kannalle, ratkaisi tuomiorovastin ääni asian Ottelinin lausuman toivomuksen mukaan. Kuitenkin päätettiin, että von Essen "saisi saarnata tuomiokirkossa määrättynä päivänä, koska hänellä oli todistus yliopistosta, hänen käytöksensä oli hyvä, ja tuomiokapituli oli tarkastanut hänen saarnansa eikä siinä ollut huomannut mitään moitittavaa". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Tämmöisen päätöksen antoi Porvoon tuomiokapituli Kaarle Kustaa von Essenin anomukseen saada pappina julistaa Kristuksen evankeliumia isänmaassaan. Huolellisemmin ei olisi Ottelin, valmistaessaan itseään vastaanottamaan piispanvirkaansa, voinut valvoa edeltäjänsä virkaohjelman säilyttämistä eikä tuomiokapituli selvemmin osoittaa nöyrää kuuliaisuuttaan uudelle esimiehelleen ja uskollisuuttaan vanhoille traditsiooneille.

Kun von Essen, saarnattuaan tuomiokirkossa tuona "määrättynä päivänä", palasi asuntoonsa, kohtasi hän kadulla Runebergin pyssy olallaan. "Et ollut kirkossa saarnaani kuulemassa" lausui hän tälle. "Kuuntelin teerien kuherrusta metsässä, ja se saarna oli paljoa kauniimpaa" vastasi Runeberg. [Tiedon antanut A. O. Törnudd, jolle von Essen oli tämän kertonut.] Ei ole kummallista, ettei tuo hyljätty pappiskokelas viihtynyt kaupungissa niin kauan, että hänen ja Runebergin tuumima selitys "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta syntyneeseen väittelyyn olisi ehtinyt valmistua (katso II, 53). Tämäkin kohtaus, puhumattakaan Porvoon tuomiokapitulin loukkaavasta menettelystä, selittää miksei tuumasta myöhemminkään mitään tullut. Hyvin luultavaa on myöskin, että von Essenin ystävän J. I. Berghin ennen (II, 53-54) mainitun "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta julkaiseman kirjoituksen ankarat ja ivalliset sanat ovat yhteydessä kysymyksessä olevien tapahtumien kanssa. [Kirjoitus ilmestyi kyllä vasta elokuussa, mutta siihen liitetyssä muistutuksessa lausuu kirjoittaja: "sattuneet syyt ovat viivyttäneet tämän vastineen lähettämistä".]

Palattuaan Helsinkiin, ryhtyi von Essen kirjoittamaan valitusta Porvoon tuomiokapitulin päätöksestä. Kerrottuaan asian kulun ja huomautettuaan siitä, että hän tuomiokapitulilta saamansa ensimmäisen päätöksen nojalla jo oli ehtinyt suorittaa melkein kaikki tutkintonsa, kun päätös piispa Ottelinin kirjeen johdosta purettiin, päättää hän valituksensa seuraavin sanoin: "Olen nuori vielä enkä voi vedota julkiseen elämääni, mutta minulla ei ole mitään peljättävää enkä tiedä nuorukaiselämässäni mitään löytyvän, jota en uskaltaisi asettaa päivän valoon. Koska kuitenkin piispan 'tärkeät syyt' näyttävät tarkoittavan jotakin, joka koskee kunniaani, olen valmis suostumaan mitä ankarimpaan tarkastukseen, jos Teidän Majesteettinne ottaa huomioon piispan salaviittaukset. Niin kauan kuin hänen sanansa säilyttävät käsittämättömän merkityksensä, saanen minäkin nauttia hyvää mainettani turvaavaa oikeutta, kunnes vastakohta näytetään toteen. Jos ne koskevat mielipiteitäni kristittynä, niin olihan tuomiokapitulilla mitä oivallisin tilaisuus niitä arvostella niissä tutkinnoissa, jotka jokainen papiksi vihittävä on velvollinen suorittamaan".

Senaatti hylkäsi von Essenin valituksen, "koska hän kuului toiseen hiippakuntaan". Päätöksessä sanotaan, että tuomiokapituli oli menetellyt väärin ensin suostuessaan von Essenin anomukseen, "vaikkei hänellä ollut vokatsioonia", ja sitten kumoamalla oman päätöksensä.[Porvoon tuomiokapitulin arkisto]

Miten ankarasti heränneitten ylioppilasten Helsingissä pitämiä seuroja ja heidän muiden käytöksestä jyrkästi eroavaa esiintymistään yleensä arvosteluinkin, täytyi jokaisen, joka puolueettomasti seurasi heidän elämäänsä, tunnustaa, että heistä levitetyt soimaavat kertomukset ja huhut olivat liioiteltuja ja valheellisia. Yksin se kieltämätön tosiseikka, että he, omaa maallista etuaan katsomatta, olivat alttiit jokaisen edessä puolustamaan uskoansa oli omiaan herättämään kunnioitusta vastustajassakin. Heidän esimerkkinsä oli voimallinen kehoitus ei ainoastaan uskonnollisen elämän edustajille, vaan muillekin, nostamaan aatteiden lippua korkealle ja sitä, vaaroja ja kärsimyksiä väistämättä, seuraamaan. Kuvatkoon seuraava, erään silloisten heränneitten seuroissa käyneen henkilön kertomus, [Nimimerkki —tt— Hufvudstadsbladetissa v. 1879 otsakkeella "Studentlif på 1840-talet" julkaisema artikkelisarja, josta yksi kirjoitus koskee heränneitä ylioppilaita.] minkä vaikutuksen heidän hartautensa teki piirin ulkopuolella oleviin rehellisiin arvostelijoihin.

"En koskaan unhoita sitä voimallista vaikutusta, joka minut valtasi, astuessani suureen huoneeseen, johon lukuisa joukko vakavia, vanhempia ja nuorempia ylioppilaita oli kokoontunut. Seurat olivat vasta alkaneet. Keskusteltiin matalalla äänellä. Tulomme ei herättänyt kenenkään huomiota, molemmat nuoret isännät astuivat vain meitä vastaan, osoittaen meille sijaa. Hetken kuluttua annettiin merkki, jonka jälkeen koko seurakunta alkoi veisata vanhan virsikirjan (ruotsalaisen) virttä n:o 48: Joka saatanan asuntoa ajattelee, sen liekkiä julmaa ja tulta.

"Järisyttävän voimallisina kaikuivat uhkaavat, koraalin vakavien sävelten kantamat sanat, ja vaikutus oli sitä valtaavampi kuin useampain läsnäolijain katseet veisuun kestäessä olivat tähdätyt meihin. Virren jälkeen seurasi syvä hiljaisuus, jolloin kaikki näyttivät olevan vaipuneina vakavaan miettimiseen. Sitä kesti hetken aikaa, jonka jälkeen eräs tovereista haki esille raamatunpaikan, selvästi esittäen, miten hän oli sen käsittänyt. Muutamat läsnäolijoista saivat siitä aihetta lausumaan ajatuksensa luetusta, ja monesti erosi heidän käsityksensä melkoisesti lukijan mielipiteestä. Väittely tuli vilkkaaksi, vaikka se aina oli maltillista ja vakavaa. Lopuksi muodostui seuranvietto jonkunlaiseksi vapaaehtoiseksi synnintunnustukseksi kaikkien toverien kuullen. Yksinkertaisesti sekä minun vakuutukseni ja kokemukseni mukaan myöskin täysin rehellisesti kertoivat puhujat, millainen heidän sieluntilansa oli ollut edellisen koossaolon jälkeen. Verrattiin omat hengelliset kokemukset toverien kokemuksiin, annettiin ja vastaanotettiin neuvoja ja tarkasti painettiin mieliin, että ainoastaan 'se, joka kernaasti antaa itseään nuhdella', saattaa toivoa voivansa oikein katua syntejänsä ja tehdä tosi parannusta sekä päästä elämään tuota niin hartaasti toivottua 'salattua elämää Jumalassa', joka kaikille niin ihanana sarasti ja johon he niin vakavasti pyrkivät. Usein kerrottiin ja teroitettiin siihen aikaan niin kuuluisan 'Armon järjestys' nimisen kirjan opinlauseita, samoinkuin repäisevimmät kohdat pietismin muista lempikirjoista, joista 'Arndtin totinen kristillisyys' ja 'Nohrborgin postilla' olivat huomatuimpia. Harvoin, ja silloinkin ainoastaan poikkeustilassa, annettiin lohdutuksen sana jollekin hyvin särjetylle omalletunnolle, ja silloinkin liittyi lohdutukseen niin vakavia ja ankaria sanoja, että sen vaikutus melkein kokonaan hukkui niihin. Mutta tuossa kaukaisessa, ehkä saavuttamattomassa etäisyydessä säteili kuitenkin rauhan ja autuuden toivo niin kirkkaana, ettemme edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa olleet voineet sen vertaista aavistaakaan. Sen rinnalla näytti koko maailman prameus ja ihanuus tomulta vain ja kurjuudelta.

"Miten rikasta, jos kohta kolkkoa, oli se sielunelämä, joka avautui nähtäväksemme tuon lyhyen hetken aikana, minkä uhrasimme ensimmäiselle käynnillemme pietistisessä seurassa, kuinka tuskallinen ja vakava oli se taistelu, miten ylevämielinen se haaveilu, jonka täällä opimme tuntemaan! Miten jyrkästi kaikki poikkesi nuoruuden tavallisesta, vallattoman reippaasta ilosta! — — — Mutta maailman lapsina, joita vielä olimme, kyllästyimme kuitenkin pian kaikkeen tähän kaameaan vakavuuteen; olo tässä seurassa tuntui meistä ylen tukehuttavalta, teki mieli jälleen päästä ulos 'vapaaseen luontoon, missä nuoren kevään raittiit tuulet niin iloisesti suhisivat puiden vasta lehdelle puhjenneissa latvoissa ja maasta nouseva ruohokin kertoi Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Hyvästi jättäessämme, painoi vanhempi isäntä hellästi ja vakavasti mieliimme, että meidänkin tulisi 'ajatella mitä rauhaamme sopi' sekä luopua pahasta, 'turmeltuneesta maailmasta'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla lausutut ystävälliset sanat eivät saattaneet kuin tunkeutua syvään nuoriin sydämmiimme. Poistuimme näistä seuroista tosin iloisina että ainakin sillä kertaa olimme päässeet pakoon, vaan siemen oli kylvetty ja pudonnut jo valmistettuun maahan; se oli väleen myöskin itävä ja kasvava. Kotona emme enää löytäneet entistä iloisen nuorta mielialaamme; koetimme painaa alas henkemme rauhattomuutta vakavalla ja rasittavalla työllä, vaan se ei onnistunut. Tuo haaveileva joukko, jossa toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytystä henkemme kaipuulle, veti meidät yhä useammin keskuuteensa".

"Vanhempi isäntä", josta kertoja puhuu, oli J. I. Bergh. Toinen oli Lauri Stenbäck. [Kert. Charlotte Achrén.] Ensinmainittu oli ainoastaan vuotta vanhempi, mutta vilkasluontoisen, tulisen ystävänsä rinnalla näytti hän paljon vanhemmalta. Sitäpaitsi oli Bergh kauemmin kuin Stenbäck kuulunut heränneisiin ja häntä pidettiin jo siitäkin syystä sopivampana johtajaksi. Myöskin opinnoissa oli hän ehtinyt edelle runollista ystäväänsä. Suoritettuaan filos, kandidaattitutkinnon (1836), oli hän antautunut jumaluusoppia lukemaan ja siihen kuuluvissa aineissa saavuttanut niin hyvät tiedot, että hän v. 1839 nimitettiin heprean kielen ja kirjallisuuden dosentiksi. [Biografinen nimikirja.] Huomattava on myöskin, että Bergh usein kävi heränneissä piireissä yleisesti kunnioitetun veljensä luona Nurmijärvellä. Hänen kauttansa muutkin heränneet ylioppilaat pääsivät J. Fr. Berghin tuttavuuteen ja joutuivat hänen kasvattavan vaikutuksensa alaisiksi. Yhdistävänä siteenä heidän ja hänen välillä oli J. I. Bergh. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]

Jos Porvoon tuomiokapituli olisi osoittanut edes jonkunlaista suvaitsevaisuutta toimenpiteissään pietismiä kohtaan, on hyvin luultavaa, että Helsingissä opiskelevat heränneet ylioppilaatkin olisivat saaneet jokseenkin vapaasti hartauttaan harjoittaa. Korkeat viranomaiset pitivät siihen aikaan kirkollista hallitusta suuressa arvossa. Mutta kun juuri piispat ja tuomiokapitulit tekivät voitavansa, saattaakseen herännäisyyttä epäluulon alaiseksi itse hallitsijankin silmissä, [Katso esim. I osa siv. 101, 124.] sekä orjamaisella kuuliaisuudella ryhtyivät toimenpiteisiin tämän johdosta annettujen määräysten noudattamiseksi, niin ei sovi kummastella, että heränneitten ylioppilastenkin täytyi kestää paljon sortoa. Virkavallan edustajat ovat kaikkina aikoina olleet esimiestensä nöyriä palvelijoita ja tämän nöyryytensä turvaamina sortaneet kaikkia niitä, joiden esiintyminen yhdessä tahi toisessa suhteessa ei taipunut vallitsevaa ohjelmaa noudattamaan. Valtiokirkko ei suinkaan ole ollut poikkeuksena siitä. Se on päinvastoin useimmiten orjallisesti etsinyt tämän maailman suurten suosiota. Ja mitä suureen yleisöön tulee, on sen enemmistö ylimalkaan altis kannattamaan niitä, joilla valta on. Totuuden puolustajain joukko on aina ollut pieni ja sorrettu. Jota korkeampi ja puhtaampi heidän edustamansa totuus on ollut, sitä yleisempi vaino. Suomen heränneet ylioppilaat kuuluivat tähän joukkoon. Sentähden täytyi heidän paljon vainoa kärsiä maallisen ja siihen liittyneen kirkollisen vallan puolelta, joiden turvissa suurin osa kansastamme eli vanhoihin kaavoihin kytkettyä, uudistaville aatteille vieraantunutta elämäänsä.

Olemme nähneet, miten piispa Ottelinin tuomiokapituli kohteli K. K. von Esseniä, hänen yrittäessään suorittaa pappistutkintoa Porvoossa. Vähän myöhemmin sai J. I. Berghkin kokea, että hänkin oli piispan mustassakirjassa. Hän näet eroitettiin uskonnonopettajan toimestaan Helsingin lyseossa, jota tehtävää hän jonkun aikaa suurella menestyksellä oli hoitanut. Koulu oli yksityinen oppilaitos, jonka opettajat sen johtaja ja omistaja valitsi. Ettei tämä ollut tyytymätön Berghiin, näkyy siitä, että hän uskoi hänelle matematiikan opetuksen lyseossaan. Muutos aiheutui piispa Ottelinista, joka oli huomauttanut koulun johtajaa Berghin sopimattomuudesta uskonnonopettajana. — Heränneitten ylioppilasten yhä vaikeammaksi käyneen aseman johdosta kirjoitti Bergh näihin aikoihin eräälle ystävälle: "Moni pitää meitä itsemme pettäneinä lain orjina. Kovat ajat näyttävät olevan tulossa, mutta onhan kirjoitettu, että meidän monen vaivan kautta täytyy Jumalan valtakuntaan tulla sisälle, eikä ole suotta sanottu niistä, jotka valkeissa vaatteissa seisovat Jumalan istuimen edessä, että he ovat tulleet suuresta vaivasta ja ovat pesseet vaatteensa valkeiksi Karitsan veressä". [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén y.m.; "Korsblomman för 1897:" Julius Immanuel Bergh.]

Niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, joutui Stenbäck varsinkin "Evangeliskt Veckoblad" nimisen aikakauslehden toimittajana tekemisiin Porvoon tuomiokapitulin kanssa. Tunnettu on, että tämä virkakunta teki kaikkensa tätä uutta sanomalehtiyritystä sortaakseen ja että nämä hankkeet ennenpitkää onnistuivatkin. Siihen eivät Ottelinin heränneitä ylioppilaita vastaan tähdätyt toimenpiteet kuitenkaan rajoittuneet. Helsingin papisto alkoi julkisesti saarnoissaan heitä moittia sekä kuvata heitä turmiollisiksi hurmahengiksi, joiden opissa ja elämässä olisi monenkaltaisia eksytyksiä ja paheita. Eräs saarnaaja meni niin pitkälle, että hän "esivallan nimessä" varoittaen kehoitti seurakuntaa pysymään heistä erillään. [Stenbäckin ystävälleen Ruotsissa C. V. Skarstedt'ille 6/3 1841 kirjoittama kirje, jonka, samoinkuin muutamat muutkin hätien tälle henkilölle osoittamansa kirjeet, past. O. Fabritius-vainaja Lundissa käydessään (1898) minulle kopioi.] Pian saatiin tietää, että näidenkin hyökkäysten näkymättömänä vaikuttimena oli piispa Ottelin. [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén, J. I. Bergh y.m.] Arveluttavinta oli, että korkeat viranomaiset, joille piispat ja maallikot kuvasivat herännäisyyttä valtiolle vaarallisena lahkona, alkoivat pitää heränneitä ylioppilaitakin silmällä. [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.] Näiden silloista asemaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavat K. K. von Essenin sanat: [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.]

"Ei puuttunut vastarintaa eikä taistelua. Asian uutuus herätti huomiota. Tuo joskus kiehumisasteen rajalle noussut lämpö toisella ja jäätymisastetta likenevä uskonnollinen kylmyys toisella puolella ei voinut olla herättämättä taistelua, joka toisinaan yltyi hyvinkin kiivaaksi molemmin puolin. Meitä varten otettiin käytäntöön vanha liikanimi 'pietista'. Soimauksia ei säästetty. Sitäpaitsi oli pääkaupunkimme siihen aikaan, verrattuna nykyiseen [v. Essenin kysymyksessä oleva kirjanen, alkuansa esitelmä, jonka hän piti Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa 9/u 1870, on painettu v. 1870.] Helsinkiin, pikkukaupunki. Sepitettiin ja levitettiin mitä kummallisimpia kertomuksia, ja niitä uskottiin — ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan kaikkialla koko maassa. Kaduilla ja kujilla kaikui huuto 'pietismi', ja ennenpitkää ei tarvittu muuta jonkun henkilön leimaamiseksi pietistin nimellä, kuin että hän tavallista ahkerammin kävi kirkossa. Tätä leimaa joutui siten usein kantamaan kerrassaan viattomatkin ihmiset. Pian herätti asia poliisivirastonkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tuon vaarallisen liikkeen johtajina, kutsuttiin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin luo vastaamaan vehkeistämme. Hänen ylhäisyytensä otti meidät tietysti hyvin epäsuosiollisesti vastaan, uhaten meitä Siperialla; mutta kun hän tutkinnon kestäessä huomasi, että olimme Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskolliset, päätti hän kyselynsä, vakuuttaen suudelmilla ja syleilemisillä, että olimme 'keisarin ystäviä'. — Mutta uusi ja vaarallisempi myrsky uhkasi. Simonismi oli jo suorittanut loppunäytäntönsä Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana peikkona siellä. Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala tiesi mistä, saanut päähänsä, että tuo vallankumouksellinen lahko raivosi Suomen pääkaupungissa, jonka tähden hän arveli alamaisen velvollisuutensa vaativan asian ilmoittamista Pietariin. Minua hän kunnioitti mainitsemalla minut johtajaksi. Tämä ilmoitus, joka oli tuottaa silloiselle kuvernöörille, kreivi Armfeltille, keisarin epäsuosion, vaati häntä matkustamaan Pietariin, niissä asia selvitettiin. Mutta siitä hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Näytti kuin olisivat asianomaiset pelänneet, että hurskas konventikkeliveisu kaataisi maahan Jeriko-valtion muurit. Miten tarkkaa tämä valvonta oli, sen tulin huomaamaan, kun eräällä matkallani tapasin kihlakunnan ruununvoudin. Hän kertoi aikoneensa käydä luonani edellisenä päivänä Helsingissä varoittaaksensa minua luvattomista kokouksista, mutta saaneensa kuvernööriltä kuulla, että minä kaksi tuntia ennen olin matkustanut pois kaupungista".

Vaikea on sanoa, oliko Ottelin suorastaan syyllinen näihinkin, von
Essenin kertomiin rettelöihin. Moni herännyt oli vakuutettu siitä,
ettei hän syytön ollut. Ainakin oli puhe simonismista saanut alkunsa
Porvoon tuomiokapitulissa. (Katso II, 24.)

Oli miten oli, joka tapauksessa oli hän aikuisemmilla toimenpiteillään selvään osoittanut hallituksen edustajille, ettei pietismi nauttinut kirkollisten viranomaisten suosiota, ja siten herättänyt heissä epäluuloa liikettä vastaan.

Ottelin tiesi, että heränneet ylioppilaat ja muut liikkeeseen kuuluvat henkilöt usein vierailivat J. F. Berghin luona Nurmijärvellä sekä ottivat osaa hänen johtamiinsa seuroihin. Hän tiesi niinikään, että Nurmijärven herännäisyys kasvamistaan kasvoi ja alkoi vaikuttaa naapuriseurakuntiinkin. Berghin kyky, hänen rohkea esiintymisensä ja lämmin, uskonnollinen innostuksensa takasivat menestystä hänen työlleen. Ottelin piti häntä tarkasti silmällä. Varsinkin harmitti häntä se, että Bergh, jonka pietistien aikakauslehtien toimittajana usein täytyi käydä Porvoossa, sielläkin sai aikaan levottomuutta ihmisten mielissä. Sikäläiset heränneet pyysivät häntä usein luoksensa seuroja pitämään, ja hän oli aina altis noudattamaan heidän pyyntöään. Ei hän milloinkaan ollut matkasta väsynyt, ei häntä tuomiokapitulin läheisyys koskaan estänyt. Hän tuli aina ja puhui tuota ihmeteltävän lämmittävää kieltään, jota kuullessa kylmimmätkin sydämet sulivat. Ottelin oli raivossaan. Kerran kutsui hän Berghin luoksensa, uhaten häntä jos millä rangaistuksilla, ellei hän lakkaisi seuroja pitämästä ja villioppiaan julistamasta. "Te heränneet tuotatte meille paljon vaivaa", hän ärjäsi. "Kaikkialla valitetaan teidän aikaansaamianne häiriöitä — — mitä teillä siihen on sanottavaa?" Bergh vastasi: "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni". "Missä niin seisoo?" kysäsi Ottelin. [Kert. N. K. Arppe, O. Hjelt (vähän toisessa muodossa) y.m.]

Se kunnioitus, jota Bergh pietisminsä uhallakin jo siihen aikaan yleisesti nautti, esti kuitenkin Ottelinia ryhtymästä toimenpiteisiin suorastaan häntä vastaan. Mutta tukala oli tietysti hänen ja ystäväinsä asema. He eivät kuitenkaan lannistuneet. Jota vaikeammiksi olosuhteet kävivät, sitä innokkaammin he taistelivat. Heidän silloista mielialaansa kuvaavat sattuvasti seuraavat Stenbäckin sanat: [Stenbäckin ennen mainittu kirje Skarstedtille 6/3 41] "Oi, Kristus ei viihdy kuolleessa hiljaisuudessa; missä hän alkaa herätä syntisten sydämissä, siellä syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma raivoo sitä vastaan. Niin käy vielä nyt ja niin on ennen käynyt. Käyköön sitten Herran Sebaotin nimessä. Jos Jumala on kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla?" — Semmoista voimaa vastaan oli Ottelinkin ja hänen tuomiokapitulinsa voimaton.

XII.

Niinkuin olemme nähneet (II, 31), oli "Tidningar i andliga ämnen" nimisen lehden toimitus tullut siihen kokemukseen, että herännäisyyden ruotsinkielinen äänenkannattaja paremmin vastaisi tarkoitustaan, jos se pukeutuisi tieteellisempään muotoon. Sentähden anoivat J. F. Bergh ja K. Aspegrén tuomiokapitulilta lupaa saada vuoden 1839 alusta ulos-antaa kerta viikossa ilmestyvää "Evangeliskt Veckoblad" nimistä lehteä. Päätoimittajaksi oli Stenbäck sitoutunut sekä hänelle apumiehiksi J. I. Bergh ja K. K. von Essen. Varovaisuuden vuoksi tehtiin anomus samojen henkilöiden kautta, joiden nimessä "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" olivat ilmestyneet. Jos hanke anojain nimiinkin nähden olisi ollut uusi, olisi tuomiokapituli siihen tuskin suostunut, varsinkin kun nimet olivat Lauri Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja K. K. von Essen. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 18/9 38.]

"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäinen numero ilmestyi tammik. 7 p:nä 1839. Otsakkeen alla on seuraava raamatunlause: "Nostakaa silmänne ylös ja katsokaa vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi". Toivoon kehoittavat nämä sanat, ja tätä toivoa tulkitsee Stenbäckin kaunis, Suomen hengellisen aamun koittoa tarkoittava runo "Aamu", jolla numero alkaa: [Yrjö Veijolan käännös.]

"Taas rannalt' aamutaivahan
Käy valon välähdys,
Mutt' alla pilven kaamean
On vanha pimeys.
Kanss' auringon
Yön varjot ryhtyi taistohon".

"Mutt' lintu pieni oksallaan
Tuoll' laaksoss' uneksui,
Ja näki kautta öisen maan,
Kuin aamu murtautui.
Tuo kirkas koi,
Yön valta sit' ei voittaa voi".

"Ja lintu lentää, ihastuu
Ja laulaa ilmassa:
'Oi kaikki kerran kirkastuu
Viel' taivaan rannalla'!
Ja lintunen
Se lauloi aamuss' iloiten".

Toivorikas on myöskin tätä runoa seuraava kirjoitus "Näköaloja", sekin silminnähtävästi Stenbäckin kynästä lähtenyt. Asettuen jyrkästi raamatulliselle kannalle, taistelee Stenbäck tässä, samoinkuin myöhemmissä kirjoituksissa, "järjenmukaista kristinuskoa" ja kuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän luo silmäyksiä 18 vuosisadassa alkavaan ratsionalismiin, näyttäen miten turmiollisesti se oli vaikuttanut, ei ainoastaan jumaluusoppiin ja uskontoon, vaan yleensä Euroopan koko kirjallisuuteen ja yleiseen katsantotapaan. "Tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä", jatkaa hän, "näytti ratsionalismi kokonaan kukistavan kristinuskon; yksin sillä oli valta saarnastuoleissa ja katedereissa ja se koetti oppi- ja hartauskirjatulvallaan vahvistaa tätä viisautensa yliherruutta. Useimmat antoivat arvoa yksin sen arvosteluille; ylimielisellä ylenkatseella loivat ihmiset pilkaten luotaan kaikki sitä vastaan tehdyt vastaväitteet, semmoiset kun olivat vain todistuksia yksinkertaisuudesta. Kansalle puhuttiin kiittäen tästä uudesta valistuksesta, se oli muka ainoa onnellisuuteen ja vapauteen johtava tie, ja kernaasti tätä puhetta uskottiin. Vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi, niistä karsittiin pois tuo voimallinen uskonelämä ja niiden oma henkevä muoto ja niitä soviteltiin heikkouskoisen ajan vaatimusten mukaan. Uudet n.s. oppikirjat syrjäyttivät vanhat, isien uskosta voimallisesti todistavat katkismukset, ja ratsionalismin vaikutuksen kehittämät, kristinuskolle vieraantuneet opettajat ja kasvattajat koettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon mitä vanhemmat, paremman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outona ja vastenmielisenä" — — — "Silloin", kirjoittaa Stenbäck, "kävi Kaikkivaltiaan hengen tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui ja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä kuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat todistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään. Tarvittiin ainoastaan muutamia vuosia perustuksiaan myöten tärisyttämään ratsionalismin suurella vaivalla pystytettyä rakennusta ja kaatamaan maahan sen voimallisimmat tukeet. Herra Jumala on meidän päivinämme kovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista ja antanut sen kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja kääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen. — — — Kuulemme puhuttavan voimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta kaikkialla; Jumalan henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki siellä täällä ihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää elämän, kalliin helmen, Jesuksen Kristuksen".

Myöskin seuraavan n:ron johtava kirjoitus "Järjen mukainen kristinusko" käsittelee ratsionalismin eksytystä. Sekin on Stenbäckin kirjoittama. Puolustaen raamatun ehdotonta luotettavaisuutta, näyttää kirjoittaja, miten ratsionalismin edustajat ovat anastaneet ihmisjärjelle oikeuden mestaroida Jumalan sanan salaisuuksia ja tulkita niitä oman luullun erehtymättömyytensä taidolla. Taistellen järkeisuskonnon eri ilmenemismuotoja vastaan, huomauttaa Stenbäck toiselta puolen, etteivät elävät kristityt suinkaan halveksi eivätkä vihaa järkeä. Hän lausuu: "Apostolit kehottavat meitä yhä syvempään ja itsenäisempään jumalallisen totuuden tietoon, omatakeiseen miettimiseen ja tutkimiseen; Paavali vetoaa selvästi pakanallisten runoilijain esiintuomaan luonnolliseen Jumalan-tietoisuuteen. Puhdas, raamatun mukainen usko, joka horjumatta perustuu Jumalan sanaan, on sentähden jyrkästi hyljännyt kaiken väärän mystisismin, sen uskonnollisen mielentilan, joka, halveksien kaikkea selvää ja varmaa tietoa, liitelee ja elää yksinomaan epäselvien tunteitten kuohussa. Se ei ole ainoastaan suvainnut ja puolustanut järjen oikeaa käyttämistä uskonnollisen tiedon ja uskon alalla, vaan sitä suoraan vaatinutkin; ja jos se jyrkästi onkin luotaan luonut kaiken filosoofisen kristinuskon, niin on se sitävastoin pitänyt kristillistä filosofiaa suuressa arvossa, vieläpä suurella ahkeruudella ja menestyksellä viljellytkin tätä alaa, niinkuin uusin kirjallisuushistoria selvästi todistaa. Raamatunmukainen usko pyytää saada Jesuksen evankeliumin sopusointuun järjen kanssa eikä luovu tutkimuksistaan, ennenkuin tämä sopusointu on kehittynyt täydeksi selvyydeksi. Mutta sen huomattavimpana ominaisuutena on, ettei se aseta järkeä Jumalan sanan yläpuolelle eikä samalle asteelle sen rinnallekaan, vaan se pitää aina korkeimpana tätä Jumalan sanaa, joka on Jumalan voima kaikille uskoville. Totuuden ystävinä halajavat raamatun kannalla olevat uskovaiset valoa ja järkeä kaikkeen; mutta he eivät pidä itseään oikeutettuina tutkimaan evankeliumia sitä korjataksensa, siitä jotakin poiskarsiaksensa tahi sitä arvostellaksensa, vaan sitä ymmärtääksensä ja siten omistaaksensa. He eivät halaja täydellisesti käsittää kaikkea, minkä uskovat, vaan tyytyvät siihen, ettei heidän uskonsa ole ristiriidassa heidän järjellisen olemuksensa tarkoituksen ja lakien kanssa. Ei se heitä eksytä, ettei heidän katseensa pysty tunkemaan sen käsittämättömän ja tutkimattoman rikkauden korkeuksien ja syvyyksien läpi, jonka evankeliumi maailman ristiinnaulitusta lunastajasta ja Jumalan ylösnousseesta pojasta asettaa heidän nähtäväkseen, vaan he tyytyvät tajuamaan, että löytyy paljon, jota ilmoitus meiltä täällä eläessämme, tomua ja tuhkaa ollessamme, vielä salaa."

Pietismiä syytettiin järjen ja tiedon halveksimisesta, ja sentähden Stenbäck verraten laajasti — hänen kirjoituksensa olivat ylimalkaan lyhyitä, hänen kynänsä runoilijan eikä teoloogin — käsittelee tätä kysymystä. Myönnettävä on kuitenkin, että hän tässä enemmän edustaa omaa, kuin pietismin katsantotapaa yleensä. Kaikki eivät päässeet kohoamaan hänen kannalleen, vaan eksyivät, vastustamansa ratsionalistisen hengen pakoittamina, itse teossa jokseenkin yleisesti kysymyksessä olevaan ykspuolisuuteen. Epäilemättä oli siihen suureksi osaksi syynä Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja hänen "filosofiasta" monesti lausumansa ankarat tuomiot.

Kaikki "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitukset ovat nimettömiä. Useain tekijästä ei sentähden voi mitään varmuudella sanoa. Ainoastaan vertaamalla niitä toimittajain muihin kirjallisiin tuotteisiin sekä muihin asiaan kuuluviin seikkoihin voipi jotakin opastusta tässä kohden saada. Emme luule erehtyvämme, jos näitä ohjeita seuraten väitämme kirjoitusta "Saksan kristillisistä aikakauslehdistä" 1/7 39 J. I. Berghin kirjoittamaksi. Lausuen ilonsa siitä, että Saksan yliopistoissa ratsionalismia vastustava, syvällisemmän uskonelämän elähyttämä suunta oli nähtävänä jumaluusopillisen kirjallisuuden alalla, mainitsee tekijä muutamia Saksan uskonopillisista aikakauslehdistä, kiittäen varsinkin Hengstenbergin "Evangelische Kirchen-Zeitungia", "Der Kirchenfreund für das nördliche Deutschland" sekä muutamia kansantajuisia hartauslehtiä. Viimemainituista teroittaa hän etenkin Würtenbergin pietistain keskuudessa siihen aikaan paljon levinneen "Der Christen-Bote" nimisen aikakauslehden suurta merkitystä Etelä-Saksan vilkkaan uskonnollisen elämän elvyttämiseksi. Kirjoitus todistaa, miten tarkkaan Bergh jo siihen aikaan seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja uskonnollisen tieteen kehitystä ulkomaillakin. Luultavasti ovat myöskin useat tehdessä tuon tuostakin ilmestyneet kirkkohistoriallisten henkilöiden elämäkerrat Berghin kirjoittamia. Nämä, samoinkuin "Evangeliskt Veckobladin" muiden toimittajaan sekä luultavasti syrjäistenkin kirjoittamat, tähän alaan kuuluvat kirjoitukset, käsittelevät ainettaan niin, että kristityn taistelu maailmaa vastaan ja siitä johtuvat vainot usein muodostavat niiden punaisen langan. Myöskin moititaan niissä usein maailmallisia huveja. Semmoinen on esim. kirjoitus "Piirteitä ensimmäisten kristittyjen elämästä" (2/12 39), jossa varsinkin tanssia ankarasti arvostellaan. Väitteensä tukeeksi kertoo kirjoittaja useita kirkkoisien lausuntoja. Kirjoitus, joka ilmaisee perusteellisia tietoja kirkkohistoriassa, on siinä suhteessa erehdyttävä, ettei se sanallakaan huomauta, miten siveettömät varsinkin silloisen, kristityitä kaikkialla ympäröivän pakanamaailman huvit olivat.

Pietismiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä koetti "Evangeliskt Veckoblad" mikäli mahdollista torjua. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä ahdasmielinen ja korkeakirkollinen sensuuri oli tietysti etenkin ankara tällä alalla liikkuvien kirjoitusten suhteen. Jo lehden ensimmäisessä vuosikerrassa löytyy kuitenkin muutamia semmoisiakin. Esimerkkinä mainittakoon n:o 36:n pääkirjoitus "Mitä nykyaikana tarkoitetaan nimellä Pietismi?" Arvostellen Bretschneiderin v. 1833 ilmestynyttä "Die Grundlage des evangelischen Pietismus" nimistä kirjaa, pyytää kirjoitus näyttää toteen, että sanotun kirjailijan pietismiä vastaan tähtäämät hyökkäykset samalla ovat hyökkäyksiä kristinuskon ikivanhaa tunnustusta sekä evankelisen kirkon kuuluisimpia opettajia vastaan. Kysymys koskee yksinomaan pietismin oppia, varsinkin oppia perisynnistä ja Kristuksen uhrikuolemasta. Bretschneider oli sanonut sitä "kaameaksi, surulliseksi, masentavaksi ja kaikkia voimia lamauttavaksi" opiksi sekä lukenut kirjansa ansioksi, että se olisi omiaan "vapauttamaan ihmisiä tuosta ennakkoluulosta, tuosta tuskasta ja uuvuttavasta oman itsensä ylönkatsomisesta sekä herättämään heissä iloisia tunteita elämästä sekä siveellistä rohkeutta." Näiden ja Bretschneiderin muiden samanlaatuisten lausuntojen johdosta huudahtaa kirjoituksen tekijä (ehkä v. Essen): "Oi, sinä pienoinen mies, joka tahdot nuhdellen oikaista uskon jaloimpia sankareita, Jumalan voimallisimpia taistelijoita, syyttäen heitä synkästä, lamauttavasta ja tuskastuttavasta ennakkoluulosta."

Myöskin kirjoitus "Pietismiä ja hulluutta" (30/9 39) käsittelee herännäisyyttä vastaan tehtyjä syytöksiä. Yksi näistä oli siihen aikaan monesti Suomessakin kuultu väite, että pietistisen liikkeen vaikuttama pelko ja tunteitten kiihottaminen muka olisi saanut aikaan mielenhäiriöitä. Siitä lausuu sanotun kirjoituksen tekijä: "Koska valitettavasti ei voi kieltää, että kansan suuressa enemmistössä, etenkin niiden keskuudessa, jotka luulevat itsensä viisaiksi, vallitsee todellakin surkea ja naurettava ymmärtämättömyys ja täydellinen ajatusten hämmennys elävää kristillisyyttä koskevissa asioissa, ja kun jokapäiväinen kokemus todistaa, että harhausko ja herkkäluuloisuus ovat paljon likempää sukua epäuskolle kuin uskolle, niin ei saata kummastella, että vastustajat usein, eivätkä suinkaan menestyksettä, käyttävät tätä keinoa ja että tuhannet itsekseen säälien ja kauhistuen yhtyvät heidän arvosteluunsa: 'pietismi tekee ihmiset mielettömiksi, se viepi hulluuteen; se on sentähden hyvin vaarallinen ja sitä tulee kaikin tavoin vastustaa'." Tähän kuuluvien kysymysten selvittämiseksi kertoo kirjoitus saksalaisen A. Lührin valaisevat mietteet asiasta, kehoittaen lukijaa sovelluttamaan niitä Suomen oloihin.

Sattuvasti teroittaa kirjoitus "Ajanhenki", [1839 n:o 17.] ettei kristitty saa taipua omistamaan yleistä mielipidettä sentähden vain, että suuri enemmistö sitä kannattaa. Hän ei saa olla maailman eikä ihmisten orjana; hänen tulee aina kysyä, mitä Jumala sanoo ja mihin hänen sanansa kulloinkin vaatii. Todistukseksi miten Herraa pelkäävä ihminen torjuu luotaan ajanhengen eksyttävät kehotukset, silloinkin kuin nämä kantavat uskonnollisuuden leimaa, viittaa kirjoitus profeetta Mikan esimerkkiin, joka, kun kuninkaan sanansaattaja kehoitti häntä liittymään valtakunnan neljänsadan profeetan hyvään ennustukseen, vastasi: "Niin totta kuin Herra elää, mitä Jumalani sanoo minulle, sitä tahdon puhua." "Niin", jatkaa kirjoituksen tekijä, "tulee meidänkin puhua, kun meitä puhumaan vaaditaan. Antamatta itseämme eksyttää, tahdomme ajanhengen vaatimaa, edustajainsa suureen lukuun perustuvaa kehoitusta vastaan asettaa nämä sanat: 'Herra antoi valheen hengen kaikkien sinun profeettaisi suuhun'." Kirjoitus vaatii ehdotonta ratkaisuvaltaa kaikissa kysymyksissä ja kaikissa olosuhteissa raamatun sanalle. Kristitty ei saa olla julkisesti jumalattoman eikä jumaliseenkaan muotoon pukeutuneen, vanhoihin traditsiooneihin perustuvan ajanhengen orja. Tätäkin tärkeää totuutta oli herännäisyys kutsuttu kansallemme teroittamaan. Se teki sitä maailman ja kirkon auktoriteettia pelkäämättä, ihmisten mieliä katsomatta. Kysymyksessä oleva kirjoitus on tämän katsantotavan synnyttämä. Yhtä vain siinä kaipaamme. Mikan esimerkki vaatii Jumalan sanan teroittamaa vapautta myöskin ystävien mielipiteisiin nähden. Kirjoituksessa sanotaan: "meidän tulee" , "me" tahdomme ajanhenkeä vastaan niin esiintyä. Miksi monikossa? Näyttää kuin herännäisyyden voittoisa taistelu maailmaa vastaan olisi lumonnut kirjoittajaa unohtamaan, että ihmisauktoriteetin vaara voipi olla suuri elävien kristittyjen omassa keskuudessakin. Myönnettävä on kuitenkin, että lehti joskus viittaa tähänkin vaaraan, jos kohta ylimalkaan hyvin kaukaa, sekä että yksi lainattu kirjoitus, C. J. L. Almqvistin "Ihmisen turvasta" (N:o 33-34, 1839), hyvin jyrkästi käsittelee nimenomaan tätä kysymystä.

Niinkuin monesti olemme nähneet, vaativat heränneet jyrkästi maailman ja Jumalan valtakunnan rajan auki raivaamista kaikilla aloilla. Tämä katsantotapa tulee näkyviin varsinkin kirjoituksessa "Maailman saastutuksesta" (27/5 39). Kuvaavia ovat varsinkin seuraavat siinä löytyvät lauseet: "Missä olosuhteissa kristitty eläneekin, tulee hänen aina muistaa, miten erikaltaisia kääntyneet ja kääntymättömät ihmiset ovat, ja kuinka jyrkän tuntuva se raja, jonka raamattu kaikkialla asettaa Jumalan valtakunnan ja maailman lasten välille. Täytyy käydä, niinkuin Jeesus sanoo: 'Sentähden että te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, vihaa maailma teitä'. Kristitty, joka tahtoo välttää maailman vihaa ja itse lähestyy maailman joukkoa, etenee samalla Vapahtajastaan, alkaa väleen, niinkuin Demas, maailmaa rakastaa ja hylkää Herran. Tämmöisestä syystä tapahtunut luopuminen on vaarallisempi kuin mikään muu; sillä semmoinen ihminen sortuu kunnialliseen suruttomuuteen, hän tulee Laodikean luopuneen opettajan kaltaiseksi, ei kylmäksi eikä palavaksi, vaan penseäksi, ja semmoiset Jeesus 'oksentaa ulos suustansa'; sentähden että hienossa maailmallisuudessa löytyy niin paljon hyvää ja oikeata, on vaikeata kumota tämänkaltaisen maailmallisuuden saastuttaman vastaväitteitä, sillä tässä salaa hyvä pahan. Hieno maailmallisuus kartuttaa perkeleen valtaa enemmän kuin törkeä jumalattomuus; se on vaarallisin ja voimallisin pukeutuessaan valkeuden pukuun. — — Sen kristityn, joka tahtoo välttää maailman saastutusta, täytyy ensin rehellisesti kieltäytyä kaikesta, josta kieltäytyä voi. Se ihminen, joka arvelee, että Jumala kyllä häntä varjelee, vaikkei hän kielläkään itseään, kiusaa Jumalaa; ja joka suoraan antautuu, hän hukkuu siihen. Kuinka pitkälle kristillinen kieltäytyminen on ulotettava, ilmoittaa Vapahtaja selvästi: 'jos kätesi tahi jalkasi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä se pois, ja jos silmäsi pahentaa sinua, niin puhkase se ja heitä se pois; parempi on, että sinä silmäpuolena käyt elämään, kuin että koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen'. Se tietää: jos niinkin tärkeä ja kallis asia, kuin käsi tahi silmä ovat, olisi sinulle esteeksi tahi vahingoksi, niin se on uhrattava, se on katkaisemalla riistettävä pois vanhalta Aatamiltasi, miten kovasti hän sitten ponnistaakin vastaan ja vaikeroipi. Jollet tahdo luopua maailman ystävyydestä Jumalan ystävyyden tähden, jollet suostu puhkasemaan ja heittämään pois maailman rakkauden silmää, niin saat pian varoa, ettei sinua kokonaan silminesi ruumiinesi ajeta pois Herran luota helvetin tuleen heitettäväksi."

Sanokoot meidän aikamme itsensäkieltämiselle vieraantuneet, maailman ystävyydelle alttiit kristityt tätä kantaa liika jyrkäksi — Herran todistus kuuluu toisin ja se pysyy. — Oikein käsittelee kirjoittaja siinäkin suhteessa ainettaan, ettei hän eksy yksityiskohtiin tunkeutuvilla määräyksillä palottelemaan tuota Herran suurta käskyä, vaan jättää valistuneen omantunnon ratkaistavaksi, mitä kukin on velvollinen etupäässä uhraamaan.

"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäisen vuosikerran ehkä etevin kirjoitus on "Jumalan sana ja aikakaudet". Ruoskien ajan pintapuolista, deismin, ratsionalismin ja panteismin vaikutuksesta Jumalan sanan kalliolta kauas poistunutta, epäuskon sumuisissa laaksoissa harhailevaa uskonnollisuutta, vaatii kirjoittaja, joka ei voi olla kukaan muu kuin Stenbäck,[ Vertaa varsinkin alkua Stenbäckin vastaukseen "Vanhan puutarhurin kirjeisiin."] kristittyjä palajamaan isien uskoon, evankeliumin yksinkertaiseen totuuteen. Kirjoituksen pääkohdat ovat seuraavat:

"Kaikki n.s. uskonnollisuus, jonka perustus ei ole laskettu raamatun ikuiselle kalliolle ja joka ei ole syntynyt elävän Jumalan sanan nöyrästä, rehellisestä ja ahkerasta tutkimisesta, on sannalle rakennettu huone. Päivän paistaessa ja kauniin sään aikana voipi siinä asuminen olla hyvinkin miellyttävää, turvallista ja iloista; mutta kun kärsimyksen rankkasateet purkautuvat sen yli, kun murheen tulva ja hädän myrsky alkavat runnella huonetta, niin se kaatuu. Joko tässä elämässä tahi kuoleman hetkellä taikka tämän kiitävän elämän loputtua on jokaiselle ihmiselle se päivä tuleva, jolloin kaikki tukeet temmataan häneltä pois, kaikki suloiset siteet katkaistaan ja kaikki maailman kimmeltelevät kuvat, jotka hän on koonnut ympärilleen, haihtuvat kuin sumut. Silloin on hän seisova yksinänsä, ihan yksinänsä elävän Jumalan edessä. Hän on onneton, ellei hän silloin seiso sen ijankaikkisen sanan perustuksella, joka pysyy, kun taivas ja maa hukkuvat. Kauheata on langeta elävän Jumalan käsiin. Mutta hänen käsiinsä täytyy meidän langeta, joko täällä, missä Jumalan henki voi herättää nukkuvan omantuntomme, taikka siellä, missä ei enää katumukselle ja parannukselle mitään sijaa löydy. Paras ja ihanin uskonnollisuus, joka ei ole totuudessa rakennettu yksin tämän ijankaikkisen sanan perustukselle, kaatuu surkeasti kumoon ennemmin tahi myöhemmin; tuo omilla käsillämme tehty huone, jossa tyytyen turvallisina istuimme, hajoaa päällemme, ennenkuin aavistammekaan, ja ehkä juuri silloin, kuin eniten tarvitsisimme lujaa tuetta ja horjumatonta perustusta kuolemattomalle hengellemme. — — — Kun kahdeksannentoista vuosisadan vapaa-ajattelijat ja pilkkaajat asettuivat kristinuskoa vastaan, joutui uskonnollinen maailma hämilleen. Viisaus oli paisunut niin suureksi ja valistuksen syysmyrskyt niissä määrin raastaen panneet paljaaksi ja lakastuttaneet kaikki, että tosiaankin olisi pyydetty liika paljon tuolta sivistyneeltä, valistuneelta, nerokkaalta ja oppineelta sukukunnalta, jos sitä olisi vaadittu suurten ja pilkkaavien nerojensa silmien edessä edelleen kunnioittaen tunnustamaan ja sydämessä uskollisesti säilyttämään isien vanhaa uskoa, evankeliumin yksinkertaista sanaa. Vaan täytyisikö sitten kaikesta uskollisuudesta luopua, kerrassaan sortua jumalankieltämisen kuiluun? Miten käyttäytyä? Riennettiin deismin, kuivan, hedelmättömän jumaluusopin turviin, josta kaikki ilmoituksen ja raamatun totuudet ovat karsitut pois, jolla ei ole Kristusta, Jumalan poikaa ja maailman vapahtajaa. — — Esiintyen varustuksena Jumalan ja uskonnon kieltämistä vastaan, asetti deismi luonnon ja järjen Jumala-tietoisuutensa alkulähteeksi ja tukeeksi, vaan tämä tietoisuus ei sisältänyt muuta kuin yleiskäsitteet: Jumala, kaitselmus, kuolemattomuus. Käsite kaitselmus sai ihmiset unohtamaan Jumalan, ja meidän päiviimme asti on tämä tyhjä sana säilynyt paraana ja ainoana nimenä, millä lukuisat, Jesuksen nimeen kastetut kristityt Jumalaansa nimittävät. Vaikkei kukaan syväluontoinen ihminen näissä tyhjissä käsitteissä, tässä järjen erämaassa löytänyt ainoatakaan kosteikkoa, ei yhtäkään lepopaikkaa rasitetulle sydämelleen eikä tyydytystä sen ijankaikkisuuskaipuulle, niin putosi kuitenkin toiselta puolen tämän pintapuolisen, kristinuskon pyhiä aloja hävittävän jumaluusopin vaikutuksesta moni taakka pois, katosi moni lihalle vaivaloinen, meitä ihmisraukkoja taivuttava ja painava kuorma. Ei näet ollut syntiä enää, sillä se häiritsee iloa ja rauhaa, ei armoa, sillä se nöyryyttää, ei helvettiä, sillä se tuottaa pelkoa suruttomalle ja iloiselle ihmiselle, ei parannusta, sillä se häiritsee elämän nauttimista, pelottaa pois ilon ja on lihalle vaivaksi, ei uskoa, sillä se tavottelee näkymätöntä ja ijankaikkista. Rakkaus vain jäi ja, uskonnosta välittämättä, sulki se yhtä iloisesti ja hellästi kaikki ihmiset syliinsä, suvaitsevaisuudella, jommoista ei mikään vuosisata vielä ollut tuntenut. Mutta kauneimmatkaan sielut kun eivät ole pilkkuja vailla, ja paraimmillakin ihmisillä, kun on niin sanotut puutteellisuutensa, niin toimitettiin heille raitis siveysoppi, terveelliset, jos kohta karvaat ja vaivaloiset rohdot, rikoksellisille ja pahoille oli kuritushuone avoinna ja vihdoin — sillä kuolema sovittaa kaikki — avautui kaikille taivas. Sillä tavoin kulkee epäusko, joka röyhkeästi ja ylpeillen hylkää autuuden tien Kristuksessa, suurella rohkeudella ja loistavalla luottamuksella kadotusta kohti."

"Kahdeksannentoista vuosisadan myrskyistä kohosi totuus uudelleen; helvetin portit eivät voi voittaa apostolein ja profeettain perustukselle rakennettua seurakuntaa, jonka kulmakivenä Jesus Kristus on. Kristuksen kirkko, joka ei heikontunut koetusten tulessa, vaan päinvastoin vahvistui siinä ja puhdistui, saattoi kahdeksannellatoista vuosisadalla voimallisemmin ja avarammin, kuin milloinkaan ennen, rakkaudessa avata sylinsä pakanamaailmalle ja julistaa evankeliumia niille, jotka istuivat pimeydessä ja kuoleman varjossa. — Jumalan työ pysyy, ihmisten työ kukistuu. Vanhentunut deismi oli sortunut kallistuneen seinän ja haljenneen muurin kaltaiseksi; se rakennettiin uudestaan järjestelmällisesti ja seiniä laajentamalla, ja ratsionalismin nimellä sitä tervehdittiin siksi lujana linnana, jolle mystikkojen ja ateistain hyökkäykset eivät muka mitään mahtaisi ja jota vastaan taistellessaan ne joutuisivat häpeään. Ja kuitenkin alkaa tämä vankka linna nyt kaikkien vanhojen vartijainsa ja puolustajainsa uutterain ponnistusten uhallakin murentua, jopa haihtuu se aikamme suosiman ylimielisimmän panteismin savuun. Oi noita epäuskon kauheita vertailuja ja muodostuksia Lessingin 'Natanista' Straussin inhoittavaan kirjaan asti! Alotettiin: Jumala luonnossa ja järjessä! ja lopputuloksena oli inhimillinen henki sinä epäjumalana, jolle nykyaikana polvia notkistetaan. Kun he itsensä viisaiksi luulivat, ovat he hulluiksi tulleet. Mitä jumalattomimman uskonnollisuuden edustajina ja ylimyksinä tarjoovat nämä kirjat toisilleen kättä tuhansien haaksirikkoon joutuneitten sielujen yli. — Mikä voi seisauttaa jumalattomuuden kuohuvan virran? Mikä estellä itsensä jumaloimisen, itsekkäisyyden ja ylimielisyyden hurjaa hulluutta, joka yhä yleisemmin valtaa ajan ja yhä kovempaa vauhtia syöksee sitä kohti kadotuksen rinnettä? Ehkä nuo lukemattomat uskonnolliset kirjat, jotka nousevat ajan likaisesta virrasta ja vuosittain tulvaavat yli maailman? Nuo kuivat, laihat, hengettömät ja ytimettömät saarnakirjatko, hartauskirjat, rukoukset, laulut ja muut senkaltaisetko, jotka penseitä, hervottomia ja onttoja kun enimmäkseen ovat, ontuvat molemmin puolin, väsyneesti hengittävät ilmoille totuutta ja valetta, kristinuskoa ja pakanuutta? Suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse suosien ja palvellen maailman ja ajan henkeä, suolattomia ja voimattomia kun ovat, miten ne voisivat voittaa ajan mahtavat virtaukset ja seisoa sitä henkeä vastaan, joka vallitsee sen pimeydessä? Yksin hengen miekka, joka on Jumalan sana, voi tässä voiton periä, ja ainoastaan apostolisen evankeliumin täydessä, rehellisessä ja vilpittömässä hyväksymisessä on pelastus ja apu. Yhä voimallisemmin ajaa aika meitä ulos surkean penseyden puolinaisuudesta, pois leveältä, miellyttävältä, veltolta totuuden ja valheen, kristillisyyden ja anttikristillisyyden väliseltä keskitieltä. Yhä vakavammin, valtavammin ja äänekkäämmin vaatii se meitä varmasti ratkaisemaan, puolelleko vai toiselle tahdomme kuulua, valitsemaan Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Yhä selvemmin ja vakuuttavammin tulee näkyviin, että elämme sukukunnan keskellä, niin pimitetyn ja eksytetyn, että se pitää Jumalan ijankaikkista totuutta, pitää sitä mikä kautta vuosisatojen on valaissut, lohduttanut, uudistanut ihmissydämiä, joko uutena oppina, jonka kautta ihmiskuntaa muka harhaan johdettaisiin ja jonka muutamat vihattavat haaveilijat viime aikoina ovat keksineet, taikka vanhana ennakkoluulona. — — — Ja katkerana viha todellisuudessa esiintyy, kun syytä siihen vaan ilmaantuu; ei jätetä käyttämättä mitään keinoa totuuden saattamiseksi epäluuloon, vanhat herjaukset ja pilkkanimet tulevat uudelleen käytäntöön, ja alituisesti singotetaan uudessa muodossa vanhat valeet niitä vastaan, jotka Herran armon herättäminä ovat löytäneet elävän uskon ja jotka eivät tahdo eivätkä voi sitä toteuttaa. Niinkuin katolisen kirkon harhausko, niin on protestanttisen kirkon epäusko säännöillään ja määräyksillään tehnyt kristinuskon pintapuoliseksi, yleiseksi laitumeksi, mauttomaksi, filantropiseksi maailmanuskonnoksi, joka häiriytymättä kärsii rinnallaan tuon kolmikertaisen epäjumalanpalveluksen 'silmäin pyynnön, lihan himon ja ylpeän elämän' ja jonka hyväksi kirkko ja teatterit, papit ja näyttelijät, samaa päämäärää palvellen, yhteisesti tekevät työtä. Tämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen nimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän kristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi, on tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat eivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme kuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko täten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että nuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä ilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä, siellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa, epäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska pimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei häntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' — — Voimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä kukaan muu! — — — Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen labyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen huumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava herätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan, takasin elämän ja valkeuden lähteelle — — —"

Lehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden teroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien perinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden eri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä ja "ajanhengen" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin kaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan repivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli alusta alkaen piti "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Muutamia esimerkkiä.

Kirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa kirjoituksessa otsakkeella "Mystillisten kirjoitusten lukemisesta" oli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja ja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin tätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön persoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta Jumalaan, — juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva uskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8 p:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli "Borgå Tidning" "Muutamia huomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän aikamme ilmiöihin" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin oppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä, hengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen syrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m. ykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen, että se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan ansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä syystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa varaan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen, mitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että koetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla pietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta siihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti "Evangeliskt Veckoblad" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli "Vieläkin muutamia muistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä" vastata, mutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin puolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan hylkäsi hän niinikään kirjoituksen "Uskontunnustus". J. F. Bergh, joka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi tuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi olemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli huomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä ja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa, ei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän kuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei siihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. — Viimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun "Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä" nimisen kirjoituksen, sekä erään toisen otsakkeella "Rauhan-ääniä". Asia oli ensikerran esillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan istuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia kolmatta, niinikään epäilyksen alaista "Raamatun ja kokemuksen todistuksia" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19 p:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat viimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden äänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet kannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin Lindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä. Saatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh painohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

"Evangeliskt Veckobladin" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat paremmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen toimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa, millä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa tunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet luopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten suosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja tuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka vastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He pysyivät "alimmalla portaalla", missä synnintunto kasvaa Herran armon valossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin Stenbäckin "Evankeliskt Veckobladissa" tuon tuostakin ilmestyneistä runoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan hänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen, joka ensi kerran ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" 38 numerossa v. 1839:

"Oi Jesus helläsilmä,
Mä paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein
Sun etees, helläsilmä."

"Sun etees helläsilmä
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jesus helläsilmä."

"Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jesus helläsilmä."

"Sua, Jesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jesus helläsilmä."

[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin taitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se kuuluu ruotsiksi:

"För Jesu milda ögon
Jag ställer mig så arm jag är,
Min skuld och fattigdom jag bär
För Jesu milda ögon."

"För Jesu milda ögon
Betryckt af synd jag faller ner
Med längtan i min nöd jag ser
I Jesu milda ögon."

"För Jesu milda ögon
Jag syndat har mot Herrans lag;
Min dom däröfver väntar jag
För Jesu milda ögon."

"I Jesu milda ögon
Jag ser; förskjuter han mig, så
Nedsjunkande jag ser ändå
I Jesu milda ögon."]

Joulukuussa 1839, jolloin "Evangeliskt Veckoblad" jälleen tarjottiin tilattavaksi, pyysivät sen toimittajat Porvoon tuomiokapitulia sitä yleisölle suosittelemaan. Tuomiokapitulin pöytäkirjaan tammikuun 8 p:ltä 1840, jolloin asia oli esillä, on merkitty: "Koska 'Evangeliskt Veckoblad' on niin tunnettu, ei tuomiokapituli katsonut olevan syytä uudelleen ilmoittaa lehteä tilattavaksi."

"Evangeliskt Veckobladin" toinen vuosikerta alkaa Stenbäckin hartausvirtenä myöhempinä aikoina usein käytetyllä "Uudenvuodenlaululla". Koska tämä runo yhtä elävästi kuin kauniistikin kuvaa silloisessa, ahdingonalaisessa herännäisyydessä vallitsevaa, varsinkin "Evangeliskt Veckobladin" toimittajien ja heidän lähimpäin ystäväinsä edustamaa mieltä, lainaamme sen tähän: [Yrjö Veijolan käännös.]

"Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa."

"Sydän, jos vain sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa."

"Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa."

"Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa."

"Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä ne hiukkaakaan
Aikain vaihettelussa."

"Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa."

"Mut hän tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois se hänet tuntea
Aikain vaihettelussa".

Ei sovi oudoksua, että runo selvään viittaa niihin ahdinkoihin, joiden alaisena herännäisyys siihen aikaan oli. Mitä erittäin "Evangeliskt Veckobladiin" tulee, kävi sen asema "aikain vaihettelussa" yhä vaikeammaksi. Ankaran sensuurin tuottamia vaikeuksia lisäämään tulivat sanomalehtien hyökkäykset, joita lehti ei saanut vapaasti torjua. Se yritti sitä kuitenkin ja sen onnistuikin saada julaista joskus hyvinkin jyrkkiä vastauksia näihin hyökkäyksiin. "Evangeliskt Veckobladin" toisessa ja kolmannessa vuosikerrassa tapaamme tuon tuostakin väittelyä. Sitäpaitsi käytiin muissakin sanomalehdissä sotaa herännäisyydestä.

Missä hengessä ja missä tarkoituksessa sanomalehdet ylimalkaan esiintyivät herännäisyyttä vastaan, näkyy selvästi esim. "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1840 n:ssa 15-16 löytyvästä kertomuksesta Kurikassa v. 1774 ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä. Tämä vanha, hyvin vähän tunnettu ja itsessään vähäpätöinen juttu, jonka vaiheet osoittavat, että se alusta alkaen eksyi mitä arveluttavimpiin hairahduksiin, kaivettiin äkkiarvaamatta esille käytettäväksi aseena herännäisyyttä vastaan. Tarkoitus on selvä. Koetettiin näyttää, että herännäisyys itse teossa muka oli samaa kaikenlaisiin erehdyksiin eksyvää haaveilevaa uskonnollisuutta, kuin mainittu liike, vaikkeivät ne aikaan nähden eivätkä muissakaan suhteissa olleet missään yhteydessä keskenään. Täydellä syyllä lausuu "Evangeliskt Veckoblad" vastauksessaan 16/3 40: "Epäilemättä muistanee Morgonbladet, että kristinuskon häväisemiseksi vanhoista ajoista alkaen monesti ja mielihyvällä on tuotu esiin kaikenlaisia valitettavia uskonnollisia eksytyksiä, sekä että tämän otsakkeen alle kuuluviksi on vedetty kaikki hengelliset pyrinnöt ja kaikki vakavakin uskonnollisuus, jotta täten totuuden varjon turvissa ylimielisesti voitaisiin surkutella ja hyljätä niin tämä, kuin tuokin. Kirkkohistoria tietää kertoa lukemattomista esimerkeistä tämän menettelytavan käyttämisestä, samoinkuin useimmat muutkin nykyaikana 'uskovaisia' vastaan singotetut häväistykset ja muistutukset suurimmaksi osaksi ovat yhtä vanhat kuin kristinusko — —". N:ossa 25-26 vastasi "H. Morgonblad" "Evangeliskt Veckobladin" muistutuksiin. Kirjoitus on katkera ja poikkeaa monesti syrjään väittelyn alaisesta kysymyksestä. Tästä huomauttaen vaatii "Evangeliskt Veckoblad" uudelleen vastustajaansa näyttämään, missä yhteydessä herännäisyys oli tuohon Kurikassa edellisellä vuosisadalla ilmestyneeseen hurmahenkiseen liikkeeseen. — Tähän väittely sillä kertaa loppui.

Maltillisempi, jos kohta moittiva, on eräs toinen samaan aikaan (30/5 40) "Borgå Tidningissä" ilmestynyt herännäisyyttä vastaan tähdätty "lähetetty" kirjoitus. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä y., on pappi. Pietistain oppiin, jota hän ei sano tuntevansa, ei hän koske, vaan moittii sen sijaan liikkeeseen kuuluvia sielunpaimenia heidän tuomitsevasta esiintymisestään muita pappeja kohtaan, arvellen ettei heidän uskonsa tähän asti ole osoittautunut hedelmissä, rakkaudessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Naivi on varsinkin se väite, että heränneet muka aivan aiheettomasti valittavat kärsimiään vaivoja, "vaikka he eivät ole voineet näyttää, millä tavoin heitä olisi vainottu, jollei siten, että ovat kärsineet rangaistusta laittomista seuroista, joista he olisivat saattaneet pysyä erillään aivan yhtä hyvin kuin muut ihmiset." Kirjoittaja arvelee, että herännäisyyden nimeksi paljon paremmin sopisi nimi "radikalismi" kuin "pietismi".

Mainittu kirjoitus aiheutui eräästä "Evangeliskt Veckobladissa" (N:o 12, 1840) olleesta Lutherin kirkkopostillan arvostelusta, jossa kirjoittaja muun muassa puhuu siitä vainosta, jonka alaiseksi puhdasta Jumalan sanaa julistavat saarnaajat kaikkina aikoina ovat joutuneet. N:ssa 19 otti "Borgå Tidning" asian uudelleen puheeksi, moittien heränneitten tuomitsevia saarnoja ja heidän loukkaavaa esiintymistään ja arvellen niiden saaneen aikaan ainoastaan katkeruutta, eripuraisuutta ja vihaa. Vastauksessaan (13/4 40) lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Meillä on inhimilliset tunteet, niinkuin muillakin; ihmisten viha ja heidän väärät tuomionsa eivät ole meille mieliksi, vaan päinvastoin; mutta jos sentähden olisimme totuutta tunnustamatta tahi esittäisimme sitä niin, että sen ohessa kelpaisimme ihmisille, niin olisimme pettäjiä eikä totuus olisi meissä. — — —" "Emme ole ryhtyneet tätä lehteä toimittamaan kunnianhimosta emmekä voitonpyynnöstä, eikä se hetkeksikään meitä häiritse, jollemme kumpaakaan osaksemme saa. Olemme vain — miten pieni kykymme sitten onkin — tahtoneet julistaa ja puolustaa sitä totuutta, jonka Jumala itse on raamatussa ilmoittanut, mitään siihen lisäämättä tahi mitään siitä ottamatta pois; ja meillä on se luottamus totuuden jumalalliseen voimaan, että joku jossain loukossa sitä kuuntelee ja ottaa sen vastaan, jos kohta se hyljätäänkin maailman vilisevällä torilla. Tämä on meille kylliksi. Kyllä soisimme, että maailma tuntisi ja vastaanottaisi jumalallisen totuuden, vaan ei ole meillä mitään syytä toivoen odottaa, että niin kävisi; ja inholla luomme luotamme sen ehdotuksen, että meidän sen suosion saavuttamiseksi tulisi lieventäen muodostella ja sovitellen vähentää tätä totuutta tahi sen kustannuksella hankkia itsellemme ystäviä ja tilaajia."

Niinkuin vasta saamme nähdä, herättivät heränneitten tuumat suomalaisen pakanalähetystoimen perustamisesta suurta melua monessa paikoin maassa. Ei siinä kyllin, että viranomaiset pitivät hanketta valtiolle ja kirkolle vaarallisena — sanomalehdetkin asettuivat sitä soimaten vastustamaan. Tämänkin johdosta joutui "Evangeliskt Veckoblad" väittelyihin. Lehden toisessa vuosikerrassa löytyy arvokkaita vastauksia näihin hyökkäyksiin.

Ankarasti arvosteli "Evangeliskt Veckoblad" monesti kirkon kaavoihin kangistunutta elämää. Mutta se ei tahtonut hyljäten hävittää, vaan uudistaen elähyttää kirkollisen elämän muotoja. Se ei ollut lahkolaisuuden, vaan elävän kristillisyyden äänenkannattaja. Niissäkin kirjoituksissa, joissa pappien hengettömiä saarnoja tai seurakuntien suruttomuutta ankarimmin moititaan, näkyy aina kirjoittajain rakkaus kirkkoon ja heidän harras toivonsa saada ihmisiä heräjämään synnin unesta. Jo se seikka, että "Evangeliskt Veckoblad" hyvin usein käyttää nimitystä "Kristuksen kirkko", todistaa selvästi, että lehti oli täysin oikeutettu luotaan luomaan sitä ja herännäisyyttä vastaan tuon tuostakin tehdyt syytökset lahkolaisuudesta. Totta on, että heränneet monesti puhuivat ja kirjoittivat kirkkoa vastaan, mutta tarkoitus oli ihan vastakkainen. Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen kirjoituksesta "Miten on seurakuntiemme tila parannettava?" (Ev. Veckoblad n:o 22, 1840): "Jokaisen, joka tietää, mitä Kristuksen valtakunta on ja mitä siihen kuuluu, täytyy syvästi surkutella kristillisten seurakuntien tilaa, surren nähdä, että 'hävityksen kauhistus seisoo pyhällä sijalla.' Kuollutta uskoa, epäuskoa ja perkeleen valtakunta keskellä Kristuksen kirkkoa! — — — Voimme kyllä ja meidän tuleekin, sydämestämme Jumalaa kiittäen, hänen kunniakseen tunnustaa, että Herran armo meidän päivinämme siellä täällä seurakunnissamme voimallisemmin, kuin entisinä epäuskon aikoina, on alkanut vaikuttaa parannusta Jumalan edessä ja uskoa Herraamme Jesukseen, vieläpä tunnustaa sekin, ettei niiden Israelin paimenten luku ole aivan pieni, jotka ovat alkaneet ajatella omaa ja heille uskottujen pelastusta. Toivorikas ja iloatuottava on kyllä tämä ilmiö Jumalan valtakunnan ystäville; mutta juuri tuon pienen, armon Jumalan meidän keskellämme ja meidän sydämissämme sytyttämän valon kirkkaudessa voimme sitä selvemmin nähdä, miten kauhea epäuskon ja synnin pimeä on kaupungeissa ja maalla, ylhäisissä ja alhaisissa."

Muussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on nimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän vakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että papiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut tähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, "miten synnin orjat tulevat vapaiksi." Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan jumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: "Jotta niissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan, yleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen tapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti kehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen voimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen, jonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa oppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin valvoo Herran asiaa."

Samaa ainetta käsittelee myöskin "Evangeliskt Veckobladin" 38-39 numeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta "Timoteus esikuvana jumaluusopin ylioppilaille" lainattu ote. Se on elävä todistus käytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa opiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti vetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin. Olihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin kysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen heränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko Spenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen on kirjoitus "Spenerin yksityisistä kokouksista" (n:ot 39-40, 1840), jossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun alkuunpanijan sanat: "Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja muuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia varten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia, että niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista, herkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään semmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden tarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen. Totisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti taistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä olevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää hän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän ei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää." Helposti tajuttavista syistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä kysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä huomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden joutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta siitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin asianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi. Tähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien palstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen puolustukseksi, kertoi "Evangeliskt Veckoblad" otsakkeella "Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta" (n:oissa 9-11, 1840) Uumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan vastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin Länsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan nimellä "Lukijat" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja elämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea papiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta. Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämä tapahtuma todistaa selvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina aikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole Hernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat koettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä seuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen todistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät vainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina." Että näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden vainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin liitetystä kysymyksestä: "Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut meidän vuosisatamme opettajasäätyä?" Asianomaiset eivät olleet kysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja vastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: "Historia on kerran vastaava tähän kysymykseen." Se on siihen jo vastannut. — Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus "Erään tuomarin kirje yksityisistä hartauskokouksista", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee Ruotsin "Lukijain" vainoomista.

Kolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: "Suomen runoudesta" ja "Kristinusko ja tiede". Edellinen arvostelee ankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä arvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen suhdetta kristinuskoon. "Puhutaan kristillisestä runoudesta," lausuu kirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck, "tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään että kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on muuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei tätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan sanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin luvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella ja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia ja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä puolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla tahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole mitään yhteyttä sen kanssa. — — — Niinkuin saatana valkeuden enkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on myöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi ja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan ihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan hengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin vaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän — miten ottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä, Jumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki sitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä tahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee kuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman mielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja esteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän — aina esteettisen mielenlaatunsa mukaan — epäjumalanpalvelija, joka hartaassa hurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota maailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä hurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden runoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu, sanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti kädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa riettautta".

Ei sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei sen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän näin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän oikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa ei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään, joista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen. Stenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan vaatimaan niitäkään "Evangeliskt Veckobladin" lukijoita, joilla oli edellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan. Päinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle katsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala ylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa kirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: "Meitä syytetään tieteen ja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta syytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin arvossa", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan mikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta tähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin kysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat täydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden julkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon katkeruutta "Evangeliskt Veckobladia" ja sen lukijakuntaa vastaan, on itsestään selvä.

Vielä yksipuolisempi on kirjoitus "Kristinusko ja tiede" (N:ot 6 ja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa tieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa tähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän on epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa kirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä Jumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille mitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli hyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja nimellä "filosoofi". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että kysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi riippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon kuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen hänen oppineiltakin ystäviltään. — Kenen kirjoittama "Kristinusko ja tiede" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän jälkiä siinä ei huomaa.

Paitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää "Evangeliskt Veckobladin" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin lyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten uskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin löytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein poikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein taiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:

"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa, jollemme aina odota häneltä suuria."

"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen ansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa."

"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme ijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään kuolisimme."

"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; — minun sydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin putoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä pisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan? — Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti, on koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja asettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. — Sentähden käännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä olet koettanut minua masentaa, vaan se on turhaa. Jollet anna minulle Kristusta, niin olen kaiken tämän uhallakin häijy, paha ja perkeleellinen. Rakas isä, anna minulle Kristus, elävä Kristus".

Kirja-arvosteluja löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" verraten runsaasti. Paitsi ennen mainittuja ansaitsevat huomiota varsinkin seuraavat.

V. 1827 oli Tukholmassa ilmestynyt ruotsinkielinen käännös I. Lindlin saarnantapaisesta tutkimuksesta "Synnistä P. Henkeä vastaan". Ehkä oli syynä kirjasen ilmoittamiseen "Evangeliskt Veckobladissa" osaksi se, että N. K. Malmberg Pietarissa oleskellessaan oli tullut herätykseen sanotun saarnan kautta (I osa, 266, 277) sekä sittemmin usein muille heränneille papeille siitä puhunut. [Kert. N. G. Arppe.] Sitäpaitsi käsittelee Lindlin kirjanen monessa kohden niitä vaivoja, jotka aina kohtaavat Herran eläviä tunnustajia, ja oli siitäkin syystä omiaan vetämään "Evangeliskt Veckobladin" huomion puoleensa, Muuten tämä kirjailmoitus ei sisällä vasituista arvostelua. Tarkoitus on vain tehdä Lindlin saarna tutuksi lehden lukijakunnalle. Sentähden on kirjoittaja lainannut siitä pitkiä otteita, varsinkin semmoisia, jotka soveltuvat Suomen uskonnollisiin oloihin. Selvemmin kuin ehkä mikään muu lehden kirjoituksista ilmaisee kaksi toisessa vuosikerrassa löytyvää virsikirja-arvostelua heränneitten uskonnollista katsantotapaa oppiin nähden. Toinen näistä kirjoituksista — sen otsakkeena on "Muistutuksia vanhemmista ja uudemmista virsikirjoista" — arvostelee ankarasti varsinkin Ruotsin uutta virsikirjaa, väittäen sen sisällystä ratsionalismin turmelemaksi, sen kieltä pintapuoliseksi kukkakieleksi. Ei käy kieltäminen, että nämä muistutukset, miten asiallisia ja oikeutettuja ne monesti ovatkin, eksyvät liiaksi ylistämään vanhoja virsiä sentähden vain, että ne ovat vanhoja, sekä uutuuden tähden epäilemään ja moittimaan uusia. Poikkeuksena ovat kuitenkin J. O. Vallinin virret, jotka saavat tunnustustakin osakseen. Mutta ylimalkaan asettuu arvostelija mitä jyrkimmän konservatismin kannalle, pitäen miltei kaikkia muutoksia ja korjauksia tällä alalla vaarallisina. Ikävän vaikutuksen tekee varsinkin seuraava lause: "Kaikeksi onneksi on meidän rakas isänmaamme tähän päivään asti säästynyt tämänkaltaiselta väkivallalta ja me toivomme luottamuksella, että, niinkauan kuin emme itse tee itseämme syypääksi kalliin ja armollisen hallitsijamme meille näihin asti osoittaman suojelevan lempeyden menettämiseen, myöskin kirkollinen vapautemme loukkaamatta pidetään voimassa ja säästyy kaikilta ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä."

Ehkä vielä perusteellisemmin tarkastaa "Evangeliskt Veckoblad" samassa vuosikerrassa "Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia", jonka virsikirjaehdotuksen tätä tointa varten jo v. 1818 asetettu komitea oli saanut valmiiksi v. 1836. Tämäkin kirjoitus, joka täyttää lähes neljä numeroa lehdessä, käsittelee ainetta miltei yksinomaan opin kannalta. Useimmat muistutukset ovat paikallaan, mutta aiheetontakin moitetta sisältää arvostelu. Tarpeettoman kiivaaseen muotoon pukeutuu sitäpaitsi tämä moite. Ei ainakaan virsikirjakomitean nöyrä tunnustus, etteivät sen muodostamat virret mitenkään olisi oikeutetut syrjäyttämään vanhaa virsikirjaa, siihen vaatinut. Epäilemättä on uutuuden pelko tässäkin arvostelussa saanut liika suurta valtaa, ainakin mikäli moite koskee kielellisistä syistä tehtyjä muutoksia. Semmoisissakin korjauksissa vaanii arvostelija "harhaoppisuutta". — Tämän, samoinkuin edellisen arvostelun huomattavin puoli on kuitenkin se vakaa, todelliseen parannukseen ja elävään uskoon vaativa henki, jonka pohjalla muistutukset alusta loppuun liikkuvat.

Huomattavia ajatuksia kristinuskon oikeasta puolustamisesta sisältää F. M. Franzénin "Rabulisti ja maalaispappi" nimisen runon arvostelu (n:o 40, 1840). Asettuen silloisen teologian kannalle, koettaa tuo kuuluisa runoilija vastustaa Straussin y.m. raamatun totuutta vastaan tekemiä hyökkäyksiä, antaen "maalaispapin" sakastissa "rabulistin" kanssa väitellä kristinuskon arvosta, evankelistain kertomusten luotettavaisuudesta y.m. Väittely ei johda tuloksiin — kumpikin pysyy mielipiteessään. Tämän johdosta lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Ei sovi kieltää Straussin dialektista kykyä eikä sitä järjen terävyyttä, millä hän tukee jumalatonta röyhkeyttään. Jolleivät jumaluusoppineet voi asettaa häntä vastaan mitään muuta, kuin muutamia järjen perusteluja ja todistuksia, niin he varmaankin aina joutuvat tappiolle. Teologian alalla on yhtä tavallista, kuin se meidän ajatuksemme mukaan on hedelmätöntä ja turhaa, että järjen perusteluilla ja filosofian johtopäätöksillä koetetaan puolustaa kristinuskoa viisaustieteen vapaa-ajattelijoita vastaan. Tämänkaltaisessa väittelyssä ovat viimemainitut miltei aina etevämpiä. Sensijaan että jumaluusoppineitten aina tulisi vakaasti seisoa yksinomaan raamatun pohjalla ja Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla hengen ja voiman todistuksella puolustaa kristinuskoa, eksyvät he filosofian pohjalle ja taistelevat ihan samoilla aseilla, kuin heidän vastustajansa. Sentähden ei koko taistelu ilmaisekaan muuta, kuin ristiriitaisten inhimillisten mielipiteiden ja järjestelmien kurjaa temmellystä; siinä ei näy uskon jumalallista taistelua epäuskoa vastaan, se ei ole taistelua elämästä ja kuolemasta Jumalan sanan eläväksi ja autuaaksi tekevän totuuden ja rohkeilevan, väärän, katoavan inhimillisen totuuden välillä. Tämänkaltaista tuulenpieksäjäin taistelua, ei muuta, esittää 'Rabulistin ja maalaispapin' väittely, siinä kun kuollut puhdasoppisuus turhaan tekee parastansa syrjäyttääksensä viisaustieteellistä epäuskoa, luullen voivansa tylsillä, hengettömillä aseillaan lyödä maahan ylpeän vihollisensa."

Kolmannen vuosikerran 2:ssa numerossa ilmoittaa "Evangeliskt Veckoblad" kaksi Suomen Raamatunseuran kokouksissa v. 1837 ja 1838 pidettyä puhetta, jotka v. 1839 olivat painosta ilmestyneet. Edellisen oli pitänyt kirkkoherra J. H. Molin, jälkimmäisen kappalainen Engelbr. Rancken. Säälimättä otti lehti näiden puheiden tyhjyyden ja niiden ratsionalistisen ajanhengen luomat, raamatun opista kauas eksyneet lauselmat ankaran kritiikinsä ruoskittaviksi. Kirjoitus on lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Molinin puheesta lausuu hän muun muassa: "Emme tiedä, nauraisimmeko vai itkisimmekö tätä surkeata sotkua" ja Ranckenin esitelmää hän arvostelee seuraavaan tapaan: "Yhtä rikas kuin h:ra R. on sanoista, yhtä köyhä hän on aatteista, syvälle tunkeutuvista, sisältörikkaista ajatuksista, hengestä ja voimasta. Hyvin ikävää on keinua hänen sanojensa haaleassa loiskeessa. Siinä ei avaudu ainoakaan näky totuuden syvyyteen, ei ainoakaan totuuden voiman tuulahdus kohtaa sielua, ei yksikään jumalallisen valon säde tunkeudu helteen läpi; siinä vain ajattelematta ja veltosti liikutaan keinuen eteenpäin, ja se lämmin, uuvuttava ilma, jota tuossa hengitetään, tylsyttää ja veltostuttaa huomaamattamme sielua. Tässä täytyy vastustamattomalla inholla kokea, miten äitelä ja oksettava penseys on; joka ei sitä ennen nuku makeasti tahi ei tämän sanatulvan kulkusten helinästä ole uupunut uneen, hänen täytyy välttämättömästi huomata, että tuon kauniin verhon alla ei ole muuta kuin kurja, kolkko tyhjyys, hengellisen kuoren alla surkuteltava, kuollut ja kuolettava penseys. Kun Jumalan totuus esiintyy selvänä ja puhtaana, on sillä jumalallinen, herättävä, särkevä ja elähyttävä voima, jota eivät mielikuvituksen kauniimmatkaan unelmat ja lupaukset voi korvata ja jonka puutetta eivät korkeimmatkaan ja korkealle tähtäävät sanat milloinkaan voi peittää. Ei herra R:n kirjoituksessa löydy sisällistä, voimallisesti esille virtaavaa rikkautta; siinä astuu päinvastoin näkyviin sisällinen hengen köyhyys, jota hän turhaan koettaa peitellä loistavilla ryysyillä ja koristuksilla. Hänen kirjansa esittämässä kristinuskossa ei ole rahtuakaan hengen ja elämän todistuksesta, se on elävän, elähyttävän, voimallisen ja todellisen kristinuskon kalpea ja surkea varjo, puhujan mielikuvituksen muodostama utukuva, epämääräinen 'taulu', jota herra R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja eksytyksillä, noilla epäuskon taikka kylmäkiskoisuuden ja harhauskon sikiöillä'. Siinä ei ole hengellistä suolaa ensinkään, eikä ole tämmöinen äitelä ravinto omiaan vaikuttamaan muuta kuin inhoa."

Alusta alkaen oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Nyt oli sen kärsivällisyyden mitta täysi. Sekä Molin että Rancken, joiden juhlallisissa tilaisuuksissa pitämiä puheita "Evangeliskt Veckoblad" oli noin pahasti pidellyt, nauttivat suurta kunnioitusta kirkollisissa piireissä — Stenbäck sitävastoin ei ollut edes vihitty papiksi ja sitäpaitsi jo ennestään leimattu "kerettiläiseksi". Kirkon johtomiehet päättivät ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin tuota heidän mielestään hävyttömän ylimielistä nuorta toimittajaa ja hänen niin paljon häiriöitä ja vastuksia tuottavaa lehteänsä vastaan. Viitaten ylenmäärin suureen työhönsä ja valittaen etenkin "Evangeliskt Veckobladin" sopimatonta esiintymistä, anoi Porvoon tuomiokapituli senaatilta vapautusta sensuritoimestaan, mikäli tämä koski mainittua lehteä. Tätä 15 p:nä tammikuuta 1841 päivättyä kirjoitusta seurasi eräs toimituksen vasta tarkastettavaksi jätetty kirjoitus näytteenä "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitustavasta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Samaan aikaan kääntyi arkkipiispa Melartin v.t. kenraalikuvernöörin puoleen, pyytäen häntä kutsuttamaan Stenbäckiä luoksensa ja kehottamaan häntä "noudattamaan säädyllisyyttä, sopivaa esiintymistä ja malttia sekä muistamaan, että totuus on toista kuin solvaaminen, ettei järjellinen arvosteleminen tarvitse avukseen alhaista parjaamista ja etteivät oikeutetut oikaisut sovi pilkkaavan irvistelemisen kanssa yhteen." Ilmeistä on, että tämä toimenpide lähinnä aiheutui siitä ankarasta arvostelusta, minkä yllämainitut, pipliaseuran kokouksissa pidetyt puheet olivat saaneet osakseen "Evangeliskt Veckobladilta". Ellei lehti — niin vakuutti suuttunut arkkipiispa — luopuisi loukkaavasta, turmiota tuottavasta ja solvaavasta suunnastaan, aikoisi hän muitta mutkitta H. Keis. Majesteetilleen esittää, että sen lakkauttaminen oli välttämätön.

Häikäilemättä puolusti siis Melartinkin tuota Porvoon piispojen edustamaa ja pitkälle kehittämää menettelytapaa, jonka mukaan herännäisyys oli kukistettava maallisen vallan käsivarrella. Asettuen hänkin kirkkoruhtinaan kannalle, lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään, että "hänen virka-asemansa ei sallinut hänen antautua hyödyttömään sanakiistaan nuorukaisten kanssa, jotka, suuria itsestään ajatellen, luulivat itsensä kutsutuiksi isänmaan pyhimpien pyrintöjen tuomareiksi ja johtajiksi". [Stenbäckin ennen mainittu kirje C. V. Skarstedtille 6/3 41.]

Hierarkian auktoriteettia vastaan oli herännäisyys monesti esiintynyt. Se kunnioitti kirkon opettajavirasta säätämää järjestystä, mutta se ei taipunut tunnustamaan Jumalan hengen voimaa riippuvaksi papin kauluksesta. Tälle kannalle asettuivat liikkeeseen kuuluvat papit, joista huomattavimmatkin istuivat oppilaina Paavo Ruotsalaisen jalkain juuressa, ja samaa katsantotapaa edusti myöskin "Evangeliskt Veckoblad". Suurta tyytymättömyyttä kirkon johtavissa henkilöissä oli herättänyt [Kertonut N. G. Arppe.] lehden yllämainitussa, Turun pipliaseuran kokouksissa pidettyjen puheitten johdosta ilmestyneessä arvostelussa tekemä ehdotus, että tällaisissa tilaisuuksissa vasta käytettäisiin maallikkojakin puhujina. Mikäli asia koski Porvoon tuomiokapitulia, oli sitäpaitsi eräs toinenkin kirjoitus, jonka "Evangeliskt Veckoblad" oli jättänyt sen tarkastettavaksi, jouduttanut tämän hierarkkisuudestaan tunnetun virkakunnan päätöstä, että lehti oli lakkautettava. Kirjoitus, jonka otsakkeena oli "Hengellisestä pappeudesta", esitti näet heränneitten piireissä vallitsevia mietteitä maallikkosaarnaajien tärkeydestä kirkon hengellisen elämän elvyttämiseksi, hartausseuroista y.m. vaarallisista asioista. Sitä tarkastettaessa väitti piispa Ottelin "kirjoituksen sisältävän kieron käsityksen hengellisestä pappeudesta sekä että se kokonaan soti sitä lutherilaisen seurakunnan Augsburgin tunnustuksen 14 artikkelissa opikseen hyväksymää aatetta vastaan, että kirkko ja papisto oli jumalallinen laitos, jota paitsi piispa arveli kirjoituksen tahtovan puolustaa hartausseuroja, jommoisten pitämisen maamme yhteiskunnalliset lait kieltävät". Paitsi sensorivirastolle Helsinkiin lähetettiin tieto tästä päätöksestä myöskin Turun tuomiokapitulille. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Kun maan molemmat piispat ja tuomiokapitulit näin yksimielisesti olivat asettuneet "Evangeliskt Veckobladia" vastaan ja sitäpaitsi selvin sanoin huomauttaneet korkeita viranomaisia lehden turmiollisuudesta, on selvää, ettei sen aika voinut olla pitkä. Maaliskuun 2 p:nä päivätyssä kirjelmässä ilmoitti senaatti Porvoon tuomiokapitulille, että "Hänen Keis. Majesteettinsa sensoriviraston ja Porvoon tuomiokapitulin antamien ilmoitusten johdosta oli nähnyt hyväksi lakkauttaa 'Evangeliskt Veckobladin'." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Viimeinen numero ilmestyi maaliskuun 15 p:nä. Sen lopussa löytyy seuraava, lehden tilaajille osoitettu lyhyt selonteko siitä, mitä oli tapahtunut: "Koska Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Porvoon tuomiokapitulin toimitukselle lähettämän ilmoituksen mukaan, on nähnyt hyväksi määrätä, että sanomalehti 'Evangeliskt Veckoblad' tästä lähtien on lakkaava ilmestymästä, niin ei voi toimitus muuta kuin tätä armollista määräystä alamaisesti noudattaen, saattaa tämä arv. tilaajiensa tietoon, ilmoittamalla heille samalla, että toimituksen heille vakuuttamat sitoumukset vastedes ja läheisessä tulevaisuudessa hyvitetään".

Lukemattomia hankaluuksia oli "Evangeliskt Veckobladin" alusta alkaen ja etenkin loppuaikoinaan täytynyt kokea. Mutta miten kovia sitä vastaan käytetyt pakkokeinot olivatkin, ei taipunut lehden toimitus milloinkaan kerjäämään sortajiensa suosiota eikä vähimmässäkään määrässä laimentamaan sitä totuutta, jonka tulkiksi se oli ruvennut. Kuvatkoot seuraavat otteet Stenbäckin yllämainitusta kirjeestä Skarstedtille, millaisissa oloissa "Evangeliskt Veckobladin" toimitus oli työnsä suorittanut ja millä mielellä se väkivallan pakoittamana siitä luopui:

"Kristus, joka ei tullut lähettämään rauhaa, vaan miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päällä, on täälläkin antanut myrskyjen pauhata. Kuuma on taistelu joka taholla ollut. Porvoon konsistoriumi, jonka tarkastettavana 'Evangeliskt Veckoblad' on ollut, on piispan johtamana aina ollut ylenmäärin vihamielinen tälle lehdelle ja sitä karsain silmin seurannut. Se ei saanut lepoa, ennenkuin tämä loukkauskivi poistettiin. Miltei uskomatonta on, miten inkvisitorisella ja suvaitsemattomalla tavalla se on hoitanut sensoritointaan. Useilta kirjoituksilta on se ilman minkäänlaista syytä kieltänyt painoluvan, toiset ovat töin tuskin ja mitä suurimpien vaikeuksien kautta päässeet kiirastulen läpi, ja jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet niinkuin vesiojia, olisi asiaa hoitanut, niin ei ainoakaan vakava ja jyrkkä sana olisi nähnyt päivänvaloa". Kerrottuaan lehden lakkauttamisesta, jatkaa Stenbäck: "Tämä vastustajiemme voitto ja maailman siitä johtuva ilo on — sitä toivomme — vain auttava meitä ja tuottava menestystä ja hyötyä Herran asialle. Sillä meidän Herramme ja Jumalamme valmistaa voittoja juuri tappioista, synnyttää elämää kuolemasta. Semmoinen on hänen tapansa. Juuri silloin kun saatana luulee voittaneensa voiton ja siitä ylpeillen riemuitsee, on hän kärsinyt tappion, eikä kestä hänen ilonsa kauan. Kun Juutalaiset olivat ristiinnaulinneet Herramme, kätkeneet hänet hautaan ja sinetillä lukinneet suuren kiven, olivat he varmaankin iloiset ja tyytyväiset, arvellen voittaneensa. Mutta katso, kolmantena päivänä nousi Kristus voittajana haudasta, eivätkä he voineet sitä estää. Kiitetty olkoon hän, elävä vapahtajamme. Hän elää ja on vielä sama kuin aina, ja me olemme hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä huomaamme hänen lempeän kätensä — saamme siitä todistuksen, ettei hän ole kääntynyt meistä pois. Tulkaamme me pieniksi, kun vain hän tulee meille suureksi; sorrettakoon ja masennettakoon meitä — jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä lapsia. Kaikkien hänen ystäviensä on kaikkina aikoina käynyt samoin. Viimeisinä ja pienimpinä liitymme siihen pyhään joukkoon, joka häntä ristin tiellä seuraten vaeltaa taivasta kohti. Emme saata muuta kuin tomuun nöyrtyneinä kiittää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa voittaa jalansijaa meidän maassamme aikana, jolloin maailmalliset, synnilliset ja villitsevät pyrinnöt repien hävittävät muita maita, ja ylistää häntä siitä, että hän on sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisen hengen elähyttäen ja uudistaen herätä etäisillä kukkuloillamme ja kaukaisissa laaksoissamme".

Sama elävä toivo säteilee "Evangeliskt Veckobladin" viimeisistä "Mietteistä": "Kaikki kärsimykset ovat kristitylle kuin tikapuut, joilla hän nousee taivasta kohti. Ne ulottuvat, nämä tikapuut, todellisesti maasta, missä ne muodostuivat, taivaaseen asti, jonka siunauksiin ne katoavat".

Vuoden lopussa ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" tilaajilleen lupaama korvaus painattamatta jääneistä numeroista. Sen otsakkeena oli "Evankelisia miscelleja". Julkaisun huomattavin kirjoitus "Ensimmäiset seurat" on N. K. Malmbergin ennen (I osa, 291-296) kertomamme kuvaus Paavo Ruotsalaisen ensimmäisestä käynnistä Nivalassa. Muista mainittakoon: "Adolf, kertomus lapsille", jonka on kirjoittanut L. J. Achrén, sekä "Usko ja epäusko". Viimemainittu kirjoitus on käännös eräästä saksalaisesta lehdestä. Se vastustaa jyrkästi Straussin "Leben Jesu" nimistä kirjaa ja siinä esitettyjen mielipiteiden puolustajia. Johdatukseksi tähän kirjoitukseen oli Stenbäck kirjoittanut lyhyen silmäyksen Straussin mielipiteitä koskevan kysymyksen kehitykseen Ruotsissa. Tässä silmäyksessä koskettelee hän muun ohessa "Freja" lehden esiintymistä tuossa siihen aikaan kaikissa sivistysmaissa vireellä olleeseen väittelyyn. Se ei häntä epäilyttänyt, että hänen iskunsa tulivat kohtaamaan J. V. Snellmania, joka edellisinä vuosina oli oleskellut Ruotsissa sekä kuulunut "Frejan" toimitukseen. Stenbäckin esiintyminen koski aina asiaa, ei henkilöitä. Hän ei säästänyt ketään, joka asettui kristinuskoa vastaan, oli tämä tunnettu tahi tuntematon, ystävä tai vihamies. Tätä leimaa kantaa myöskin kaikki, mitä hän "Evangeliskt Veckobladin" toimittajana on kirjoittanut. Mitä muistutuksia hänen sanomalehtitoimistaan voitaneekin tuoda esiin — vilpistelemisestä ja kiertelemisestä häntä ei kukaan pysty syyttämään.

XIII.

Vakaalla, Herran pelvon täyttämällä mielellä (katso I, 389) oli Fredrik Gabriel Hedberg v. 1834 astunut Suomen kirkon palvelukseen. Jumalan rakkaus, joka oli herättänyt hänet elävään synnintuntoon, oli asettanut hänet suotuisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, ja niiden kehoittamana ryhtyi nuori tienraivaaja toivoen työhönsä. Hänet määrättiin näet apulaiseksi Siuntion kirkkoherralle K. H. Forssmanille, joka oli ystävällinen ja edistystä harrastava mies. Vielä vanhoilla päivillään muisteli Hedberg monesti kiitollisuudella ja kunnioituksella tätä ensimmäistä neuvonantajaansa papin tehtävien suorittamisessa. Toukokuussa 1834 siirtyi Forssman Lohjalle, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän vuoden alussa oli nimitetty. Muutamia päiviä sitä ennen oli Hedberg saanut kehotuksen hakea amanuensivirkaa tuomiokapitulissa. Arkkipiispa itse oli asiasta kirjoittanut Forssmanille. Mutta Hedberg ei suostunut kehoitusta noudattamaan. Eräässä kirjeessä kirjoittaa hän tästä asiasta: "Tulen aina pitämään uskonnonopettajan virkaa elämäni päätarkoituksena; ja kun nyt Jumalan sallimuksesta olen saanut johtajan, joka ahkeruudella edullisesti voipi vaikuttaa kehitykseeni tätä painavaa tehtävää varten, en menettelisi viisaasti, jos ainoastaan ulkonaisten etujen tähden luopuisin nykyisestä onnellisesta asemastani. Taivaalliselle isälleni, joka näihin asti niin ihmeellisen runsaasti on siunannut toimeni, uskon myöskin tulevaisuuteni; jos vakavasti etsin hänen armoansa ja pienen kykyni mukaan huolellisesti ja ahkerasti toimitan virkani, niin toivon, ettei minulta puutu tarpeellista toimeentuloa eikä menestystä ammatissani". Omantuntonsa vaatimana teki Hedberg tämän päätöksen, siten jo pappisuransa alussa suunnaten askeleensa itsensäkieltämisen tielle. Hän jäi Forssmanin luo ja muutti hänen kanssaan Lohjalle .

Huono oli näiden seutujen asukasten siveellinen tila, huono heidän lukutaitonsa ja alhainen henkinen tilansa. Hedberg ei hämmästynyt vaikeuksia, hän ryhtyi työhön innostuksella ja tarmolla. Julkisten paheiden poistamiseksi käytti hän lain vasaraa ja lukutaidon korottamiseksi ryhtyi hän tehokkaisiin toimenpiteisiin. Rippikoulussa, jonka vaatimuksia uusi kirkkoherra korotti, sai Hedberg tehtäväkseen huonolukuisten opettamisen. Sitäpaitsi toimi hän rippikoulun päätyttyä uutterasti opettajana sunnuntaikoulussa. Hän käytti tässä sitä menettelytapaa, että edistyneemmät oppilaat opettivat heikompia. Tähän eli n.s. Lancasterin opetusohjelmaan oli hän tutustunut Turussa olevassa sennimisessä koulussa, missä hän, Forssmanin neuvoa seuraten, muutamia kuukausia kevättalvella 1834 oli opetusta kuunnellut.

Nämä kasvatusopilliset toimet eivät suinkaan olleet Hedbergin ainoat tämänlaatuiset virkatehtävät hänen Lohjalla ollessaan. Joulukuussa 1834 tapaamme hänet Leppäkosken kylässä, tuossa silloisen Nummen kappeliseurakunnan pimeimmässä perukassa, tiedon ensimmäisiä alkeita lapsille jakamassa, ja koko seuraavan vuoden hoiti hän Lohjan emäseurakunnassa entistä rippi- ja sunnuntaikoulutointaan. Joulukuussa v. 1835 oli Hedbergin kansan sivistystä harrastavan kirkkoherran alotteesta Lohjalla päätetty perustaa kansakoulu. Kun Forssman eräänä iltana lausui Hedbergille huolensa siitä, ettei oltu saatu opettajaa kouluun, tarjoutui viimemainittu tähän tehtävään. Nuoren sielunpaimenen luonnetta ja hänen alttiuttaan kieltämään itsensä ja palvelemaan Herraa, kuvaavat seuraavat hänen tämän asian johdosta eräässä kirjeessä kirjoittamansa sanat: "— — minusta tuntui, että kävisi vaivaloiseksi joka päivä opettaa yksinkertaisia lapsia ja että siten tulisin laiminlyömään omat opintoni. Silloin johtuivat ajatukseni Jesukseen, muistin miten syvään hän alensi itsensä, halvaksi palvelijaksi meidän tähtemme, miten hän uhrasi kalliin elämänsä sielujen pelastamiseksi sekä miten opetuslapsensa, kuultuaan hänen kehotuksensa: 'seuraa minua', heti empimättä luopuivat kaikesta seuratakseen häntä kaikissa itsensäkieltämisen vaivoissa. Häpesin epäilystäni, joka oli minua estänyt uhraamasta aikaani ja työtäni Jumalan sanan opettamiseen köyhille lapsille sekä neuvomasta heitä varhain Jesuksen tykö, joka on terveytemme ja autuutemme. Päätin sentähden Jumalan nimessä tarjoutua opettajaksi ja teinkin sen jo samana iltana".

Vaikka Hedberg työskenteli koulussaan kuusi tuntia päivässä, eivät jääneet häneltä vasituiset papilliset toimet unohduksiin. Päinvastoin kiinnitti hän päähuomionsa niihin. Useat hänen näinä aikoina kirjoittamansa, jälkimaailmalle säilyneet kirjeet todistavat, miten vakaa tämä hänen päätöksensä oli. Jumalan sanasta hän tiesi, ettei kukaan kääntymättömässä tilassa kelpaa muita ohjaamaan elämän tielle, ja samaa todisti herännyt omatuntonsa. Miten ankarasti hän itseään tuomitsi, näkyy esim. seuraavista hänen ystävälleen L. J. Achrénille 10/11 36 kirjoittamistaan sanoista: "Huolimattomasti etsin omaa autuuttani. Altis olen jakamaan sydäntäni Jumalan ja maailman välillä. Tyydyn usein lihalliseen rauhaan — enkä vakavasti etsi rauhaa Kristuksessa; kernaasti tuomitsen ankarasti muita. Niin, pahan sydämen syvyyksien luetteleminen kävisi tässä liika pitkäksi ja surkeaksi, ja tuo olisi varmaankin mahdotonta; sillä enin ja pahin osa on epäilemättä vielä minulta salassa. Jos hän antaa minulle armonlahjan, niinkuin hän usein onkin antanut, niin putoo se uskottomasta sydämestäni, kuni seulasta. Mutta ylpeyden ja lihan himot viihtyvät siinä hyvästi, ne kyllä versovat tuossa suruttomassa sydämessä, joka sitten ulkokullaisuuden vaipalla niin kernaasti ja kavalasti salaa ilkeytensä."

Tämä, samoinkuin, muut Hedbergin näinä aikoina kirjoittamat kirjeet ilmaisevat selvästi, että hänen herätyksensä oli todellinen ja syvä. Siinä on paljon tuota katkeraa synninsurua ja ankaraa itsensätuomitsemista, josta varsinkin sen ajan heränneet tunnetaan. Mutta siinä on muutakin. Tämmöinen tila tuntuu Hedbergistä ylenmäärin tuskalliselta, hän halajaa uskon varmuutta Kristuksessa, häiritsemätöntä vakuutusta siitä, että hän on Jumalan lapsi. Täysin itsetietoinen tämä pyrkiminen ei vielä ole, mutta se ilmenee jo tähän aikaan siksi vastustamattomana ikävöimisenä, että täydellä syyllä voipi sanoa: jo tässä Hedbergin uskonnollisen elämän vaistomaisessa eroamisessa muiden heränneiden katsantotavasta näkyy sen erimielisyyden enteitä, joka muutamia vuosia myöhemmin on synnyttävä niin katkeraa taistelua hänen ja heidän välillään.

Turhaan oli Hedberg entisiltä ylioppilastovereiltaan K. K. von Esseniltä ja Lauri Stenbäckiltä, jotka hän silloin tällöin tapasi ja joiden kanssa hän oli kirjevaihdossa, etsinyt ohjausta hengellisissä pyrinnöissään. Stenbäckin tulinen, suruvoittoinen ja äärimmäisyyksiin taipuva luonne ei ollut omiaan häntä puoleensa vetämään, eikä näy von Essenkään, vaikka tämä kyllä oli taipuvainen evankeliseen katsantotapaan, saavuttaneen hänen täyttä luottamustaan. Lähiseudulla oli kyllä muutamia heränneitä pappeja — Samuel Hellgren Vihdin pitäjässä, F. Elers Lopella y.m. — mutta ei hän näiltäkään saanut sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Viestit Pohjanmaalla alkaneesta valtavasta herätyksestä olivat ehtineet Lounais-Suomeenkin. Sitäpaitsi kuului Hedbergin kotikaupunki, missä A. Helander oli pappina, tämän herätyksen piiriin, ja usein sai hän vanhemmiltaan tietoja näiden seutujen heränneistä. Etenkin veti Jonas Laguksen maine häntä puoleensa. Käytyään elokuussa 1836 Raahessa, viipyi hän paluumatkalla muutamia päiviä Ylivieskassa. Ystävällisesti otti Lagus hänet vastaan ja hellästi neuvoen puhui hän murheelliselle vieraalleen uskonelämän taisteluista ja voitoista. Kotia palattuaan, kirjoitti Hedberg vanhemmilleen Laguksesta: "Täydellisesti toteutui harras toivoni, että hänessä saisin tavata miehen, joka oli saanut kokea maailman pilkkaa ainoastaan sentähden, että hän vilpittömästi oli harrastanut oman ja muiden sielujen parasta. Hänessä tapasin, mitä olin etsinyt ja toivonut, rehellisen Jesuksen Kristuksen palvelijan, jonka Jumalan henki oli saanut johdattaa totuuden elävään tuntemiseen ja joka sentähden on altis muillekin todistamaan totuudesta, maksoi tämä todistaminen sitten minkä maksoi, kun vain Jesuksen asia sen kautta edistyisi, miehen joka itse on perehtynyt Kristuksen kouluun eikä haparoi sinne tänne muita johdattaessaan. Käyttäen hyväkseni tätä Herran minulle suomaa hyvää tilaisuutta, ilmaisin hänelle sisälliset murheeni, kerroin miten Jumala jo kauan sitten oli herättänyt minut suruttomuuden unesta, miten hän pitkät ajat oli sekä kurittanut minua lain uhkauksilla että evankeliumin suloisilla lupauksilla houkutellut minua uskossa tulemaan Vapahtajan Jesuksen tykö, mutta miten minä puolestani aina olin ollut taipuvainen omalla vanhurskaudellani, ulkonaisella siveydellä, rukouksilla, Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä y.m. peittelemään alastomuuttani, kulkemaan omilla teilläni ja pysymään erilläni Jesuksesta, jonka tähden kristillisyyteni oli ollut todellista elämää vailla enkä ollut voinut saada lapseuden rohkaisevaa vapaata henkeä. Näitä sisällisiä puutteita auttoi tuo Jumalan mies Lagus minua yhä selvemmin käsittämään, kehoittaen minua usein katsomaan Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin, sekä Jumalalta rukoilemaan hengen valistusta, jotta pääsisin Jesuksen Kristuksen elävään tuntemiseen. Hellästi ja isällisesti lohdutti hän minua, suloisesti vakuuttaen, että minullekin kurjalle se hetki väleen oli joutuva, jolloin Jesus tulisi luokseni, tuoden sieluuni sen rauhan, jota niin kauan olin kaihoten etsinyt. Siellä ollessani sain monesti Jumalalta armon särjetyn sydämeni syvyydestä huutamaan apua suurelta sielunlääkäriltä".

Näin arvosteli Hedberg siihen aikaan Lagusta ja hänen uskonnollista kantaansa. Ja kuitenkin oli juuri näiden miesten välillä muutamia vuosia myöhemmin mitä katkerin viha syntyvä! Sama oli hänen silloinen käsityksensä Pohjanmaan muistakin heränneistä papeista. Niinpä kirjoittaa hän samassa kirjeessä Malmbergista, jota hän Laguksen seurassa kävi tapaamassa: "Mitä Malmbergiin tulee, niin uskon varmasti, että hän on tosi ja elävä kristitty, ja selvää on jokaiselle, joka vain nähdä tahtoo, että hän Pidisjärvellä Jumalan armosta on vaikuttanut paljon Kristuksen valtakunnan hyväksi."

Matkallaan kotiapäin viipyi Hedberg muutamia päiviä myöskin J. Vegeliuksen luona Maalahdella, saaden häneltäkin paljon lohdutusta taistelevalle sydämelleen. Siellä tapasi hän myöskin E. Svahnin. Nämäkin henkilöt, samoinkuin heidän johtamansa liike, näyttivät olleen omiaan yhä lujemmilla siteillä liittämään häntä heränneisiin. Ne katkesivat nämä siteet, ja katkesivat jo muutaman vuoden perästä, mutta ennenkuin tämä tapahtui, oli yhteys Hedbergin ja muiden heränneitten välillä mitä ystävällisintä laatua. Mutta tässä ei meidän vielä tarvitse jaon katkeria aikoja muistella. Herännäisyyden riveissä taistelee Hedberg vielä, eikä mikään eripuraisuus häiritse hänen yhteistyötään liikkeen muiden johtomiesten kanssa.

Kotia palattuaan ryhtyi Hedberg uudella innolla työhönsä. Hänen sanankuuliansa alkoivat totuutta etsiä, yhä useammat tulivat hänen puhettaan kuulemaan. Kaavakristillisyys ei Lohjallakaan enää riittänyt ihmisiä tyydyttämään; sielläkin pyrittiin jo Herran tosituntemiseen. Rippikoulunuorisossakin tuli näkyviin "kohtuullisen kristillisyyden" kannattajien silmissä outo, levottomuutta herättävä hengellisyys. Paitsi Lohjan emäseurakunnassa, tapahtui herätyksiä Nummen kappelissa, missä Hedberg joskus saarnasi. Näillä saarnamatkoilla kokosi hän jumalanpalveluksen jälkeen hartausseuroihin sikäläiset heränneet, jommoisiin kokouksiin vanhimmat jo Achréniusten aikoina olivat tottuneet. Myöskin Suomusjärven ja Kiskon heränneisiin, jotka joskus kävivät hänen Nummella pitämiään saarnoja kuulemassa, tutustui hän näihin aikoihin. Varsinkin Kiskossa näkyy herännäisyysliike olleen elävää, jos kohta siihen liittyneiden luku olikin pieni. L. J. Achrénille 27/8 38 kirjoittamassaan kirjeessä kertoo Hedberg siitä:

"Kiskon pitäjässä on Kurkela niminen kylä. Ensimmäisenä siellä tuli eräs vanha torpanleski syvällisen herätyksen kautta elävään tosiyhteyteen Vapahtajan kanssa. Rakkaudella alkoi hän sitten jakaa valoaan muille. Monta nuorta palvelijatarta ja talontytärtä alkoi mieltyä hänen puhumaansa Herran sanaan. Kun työnsä heitä päivällä estivät, uhrasivat he yön levon, saadakseen syrjäisissä ulkohuoneissa keskustella eukon kanssa ja kuunnella hänen puheitaan. Hänen rakkaudentyötään on Jumala siunannut, niin että noin 20 henkilöä sillä paikkakunnalla viimekuluneina vuosina on herännyt, toiset hyvinkin syvälliseen synnintuntoon. Siellä on myöskin toteutunut tuo vanha sana, ettei Kristus ole tullut antamaan rauhaa maan päällä, vaan eripuraisuutta. Eukkoa pidetään yleisesti viettelijänä, joka tekee ihmiset hulluiksi, vaikkei kukaan saata moittia hänen elämäänsä. Erään talon isäntä, jonka tytär on tullut heräykseen, on tuosta niin suuttunut, että hän monesti on uhannut ajaa tämän lapsensa kodista pois. — Viisi näistä hyvistä ihmisistä kävi eräänä sunnuntaina Nummen kirkossa, pyytäen minua tulemaan heitä ja heidän kotona olevia ystäviänsä tervehtimään, Elokuun 19 p:nä kävin heidän luonaan ja sain silloin tavata melkein heidät kaikki. He kokoontuivat näet majatalooni sunnuntai-iltana ja maanantaina aamulla. Puhuttelin jokaista ja neuvoin heitä paraan ymmärrykseni mukaan."

Huolellisesti valvoi Hedberg omaa hengellistä elämäänsä ja uskollisesti koetti hän omassa kodissaan noudattaa niitä periaatteita, joiden mukaan hän neuvoi sanankuulioitaan sovittamaan kristinuskon totuutta kaikkiin oloihin. Huhtikuussa v. 1837 meni hän naimisiin Maria Sofia Eklundin kanssa. Alusta alkaen ottivat he tavakseen käyttää määrätty hetki joka päivä yhteiseen rukoukseen ja sanan viljelemiseen. Avioliitto oli onnellinen ja tuki Hedbergin harrastusta palvelemaan Herraa ja hänen valtakuntaansa. Etenkin Achrénin kanssa oli Hedberg ahkerassa kirjeenvaihdossa. Niinkuin ennen (II, 134) on mainittu, kehittyi tämän hänen nuoruudenystävänsä hengellinen katsantotapa silloin samaan suuntaan, kuin hänen oma elämänsä. Achrén oli kilvoitellut kovaa kilvoitusta sekä kokenut Kristuksen läsnäoloa sydämessään, jonka armon suloisuutta Hedbergkin juuri samaan aikaan entistä tuntuvammin sai maistaa. Mutta herännäisyyden pohjalla liikkuivat kummankin ajatukset. On kyllä totta, että Hedberg 27/12 1837 Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo edellisenä vuonna Pohjanmaalle tekemästään matkasta, selvin sanoin viittaa siihen, etteivät herännäisyyden sikäläiset johtomiehet olleet voineet johtaa häntä evankeliumin salaisuutta uskossa käsittämään, mutta ainakin pääpiirteissään on hänen kantansa vielä sama kuin heidän. Ehkä aiheutui hänen tyytymättömyytensä Pohjanmaan heränneitten hänelle antamiin neuvoihin siitäkin, että A. Helander, jonka kristillisyyteen hän silminnähtävästi oli hyvin mieltynyt, pysyi erillään Kalajoen varren papeista, vieläpä epäilikin heitä. Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä tapaamme näet seuraavat, eripuraisuutta ennustavat sanat: "Pastori Helander Raahessa on syntynyt uuteen elämään Kristuksessa ja saarnaa siellä evankeliumia uskon hengessä ja voimassa. Merkillistä, etteivät hän ja Lagus ole taipuvaisia lähestymään toisiaan. Malmbergista kirjoitti Helander minulle: hänen henkensä on valtaavan voimallinen, mutta sukua Siionin hengelle. Juuri tämän hengen voimme helposti saada, mutta siitä ei ole helppo päästä vapaaksi."

Yhteiset kärsimykset liittävät ihmiset toisiinsa. Varsinkin jos nämä kärsimykset aiheutuvat taistelusta korkeimman totuuden puolesta, ovat ne omiaan synnyttämään luottamusta ja rakkautta kaikkiin, jotka ovat samaa kokemassa. Tämmöiset kärsimykset painoivat herännäisyydessäkin alas sen riveissä kytevää vikoilemisen ja riidan henkeä, viivyttäen jaon katkeria aikoja. Pohjanmaan papit vedettiin oikeuteen, ja Hedbergkin joutui ennen pitkää virkavallan vainoa kokemaan.

Huolestuneena oli rovasti Forssman seurannut apulaisensa tointa ja sen vaikutuksia Lohjalla. Vaikka hän persoonallisesti oli mieltynyt Hedbergiin ja tämän naimisen kautta tullut sukulaisuudenkin suhteeseen häneen, päätti hän koettaa saada tuon niin suurta levottomuutta aikaansaavan papin poistetuksi seurakunnastaan. "Ikävyyksien välttämiseksi" ehdotti hän tuomiokapitulille, että Hedberg siirrettäisiin muualle. Niin kävikin. Hedberg sai määräyksen hoitamaan Paimion avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa. Tavanmukaista kohteliaisuutta noudattaakseen oli tuomiokapituli sitä ennen virallisessa kirjelmässä tiedustellut Hedbergin ja muka Forssmaninkin mielipidettä asiasta.

Haikein sydämin lähti Hedberg Lohjalta. Sikäläiset ystävänsä, jotka kaipuulla jättivät hänelle hyvästi, kokosivat hänelle matkarahoja, ja Forssmankin antoi hänelle apua. Paimioon saapui hän 17 p:nä lokakuuta 1838.

Jo Hedbergin ensimmäinen uudessa seurakunnassaan pitämä saarna sai aikaan levottomuutta hänen sanankuulijoissaan. Puheensa oli voimallista ja henkevää. Sen vertaista ei siellä ennen oltu kuultu. Pari kuukautta myöhemmin kirjoittaa hän isälleen: "Yhä selvemmin huomaan Jumalan hyvyyden siinä, että hän kutsui minut tänne. Täällä on minulla parempi maaperä kuin Lohjalla. Sillä vaikka ulkonainen järjestys ja yleinen siveellisyys täällä ovat paljon huonommalla kannalla kuin Lohjalla, niin löytyy täällä kuitenkin paljon enemmän armoa etsiviä ja armoitettuja sieluja kuin siellä. Siellä eivät mitkään saarnat, eivät lain ankarat uhkaukset eivätkä evankeliumin rakkauden-huudot näyttäneet paljoakaan vaikuttaneen. Niin tuntui ainakin minusta, jonka tähden tein työtä surulla ja huoaten. Täällä olen saanut nähdä pienten vesojen nousevan Jumalan viinimäessä jo tämän lyhyen ajan kuluessa. Sillä muutamat ovat alkaneet etsiä ijankaikkista elämää, toiset ovat varttuneet ja vahvistuneet tässä elämässä. Sentähden teen täällä Herran työtä ilolla, kiittäen häntä, joka on minut tänne lähettänyt ja täällä ollessani minua vahvistanut." Väleen sai Hedberg vielä tuntuvampia todistuksia siihen, ettei hän ollut pettynyt toiveissaan Paimion seurakunnan suhteen. Helmikuussa 1839 kirjoitti hän Achrénille: "Herra on runsaasti siunannut täällä Paimiossa tekemääni vähäpätöistä työtä, siunannut yli kaiken toivoni. Sillä täälläoloni lyhyen ajan kuluessa on herännyt useampia kuin koko sillä ajalla, jolloin olin Lohjalla. Täällä kuluu tuskin ainoakaan viikko ilman että muutamia herää. Joka päivä käy luonani joukottain armoa etsiviä ihmisiä, joista toiset jo ovat alkaneet katsoa Jumalan karitsaa. Usein kehoittaa tämä minua väsymättömästi tekemään Herran työtä, niin kauan kuin päivää kestää."

Varsinkin se, että sieluntilastaan murheelliset ihmiset usein kävivät Hedbergiä hänen kodissaan tapaamassa, teki hänet epäluulon alaiseksi viranomaisten ja virallisen kristillisyyden edustajain silmissä. Kun hän sitäpaitsi sekä kodissaan että seurakunnassaan alkoi pitää hartauskokouksia, joissa veisattiin Siionin virsiä ja harjoitettiin yhteistä rukousta, oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Hänen täytyi joutua kirkon ja maallisen vallan vainon alaiseksi, miten nöyrä ja kaikelle uhmailulle vieras hän luonteeltaan olikin. Hän kyllä aavisti, että niin tulisi käymään, mutta totuuden rakkaus painoi alas kaikki epäilykset. Vanhemmilleen 4/12 38 kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo kodissaan toimeenpanemistaan seuroista sekä kiittää heitä siitä, etteivät olleet koettaneet häntä estää semmoisia pitämästä, hän kirjoittaa: "Lupaan ja vakuutan, etten paimenvirassani Jumalan armosta tee muuta, kuin Jumalan henki ja omatuntoni vaativat. En tahdo uhmaillen ärsyttää pahuutta ja sokeutta, sillä tiedän, ettei sillä tavoin mitään voiteta; mutta yhtä vähän tahdon, maailman panettelua, pilkkaa ja vainoja peläten, salata totuutta ja, lihaa ja verta totellen, vetäytyä syrjään. Sillä Jesuksen Kristuksen sotilaan tulee valmistautua kärsimään, hän ei saa väistää evankeliumin pilkkaa. Herra suokoon minulle siihen voimaa ja rakkauden henkeä sekä viisautta, jotta voisin rehellisesti tehdä hänen työtään, sekä kulkemaan hänen määräämillään teillä, enkä omia teitäni."

Paimioon muutettuaan, matkusti Hedberg Turkuun, käydäkseen kunniatervehdyksellä tuomiokapitulin jäsenten luona. Arkkipiispa kohteli häntä ystävällisesti, mutta t:ri Edman, joka oli v.t. konrahtirovastina Turun tuomiorovastikunnassa ja siis hänen lähin esimiehensä, äreästi. Puhuen "salaperäisistä juoruseurusteluista" ja "puoluejohtajista", lausui hän sen toivomuksen, ettei Hedberg tuommoisiin eksytyksiin joutuisi. Tammikuussa 1839 kävi Hedberg jälleen Edmanin puheilla. Kerrottuaan tälle Paimiossa pitämistään hartausseuroista ja muista paimentoimistaan sekä kysyttyään, miten hänen vastedes tulisi menetellä, sai hän, kumma kyllä, vastaukseksi sen tunnustuksen, että "Paimiolaiset aivan hyvin tarvitsivat kaiken tuon." Jo muutamia kuukausia myöhemmin sai Hedberg kokea, että korkeat viranomaiset ja Turun tuomiokapituli olivat toista mieltä. Eräänä päivänä — niin kertoo hän itse vanhemmilleen 11/11 39 kirjoittamassaan kirjeessä — astui Turun ja Porin läänin kuvernööri paraikaa istuvan tuomiokapitulin kokoushuoneeseen, jyrkästi vaatien, että Hedberg heti siirrettäisiin pois koko läänistä, "koska muussa tapauksessa täällä, Turun läheisyydessä, syntyisi samoja vaarallisia eksytyksiä ja haaveiluja kuin Pohjanmaalla". Tähän vaatimukseen tuomiokapituli kuitenkaan ei suostunut, mutta arkkipiispa kutsui Hedbergin luoksensa ja kielsi häntä hartauskokouksia pitämästä. Paimion kappalaiselle ja v.t. kirkkoherralle N. K. Sanmarkille ilmoitti arkkipiispa, että Hedbergin näihin asti kotona ja kyläkunnissa pitämät hartausseurat olivat siirrettävät kirkkoon, missä tämä sunnuntaisin i.p. saisi pitää sunnuntaikoulua "huonolukuisille lapsille sekä myöskin valistukseksi ja hartaudeksi vanhemmille ihmisille". Pitäjänapulainen K. Sevón sai tehtäväkseen auttaa Hedbergiä näissä tilaisuuksissa ja Sanmarkin tuli "jollei itse, niin jonkun kirjoitustaitoisen henkilön kautta, toimittaa arkkipiispalle tietoja sekä kysymyksessä olevista tilaisuuksista että siitä lahkolaisuudesta, jonka Hedbergin kyläkunnissa toimittamat hartausharjoitukset kuuluvat synnyttäneen". Ei tiedetä, ottiko Sanmark tai joku muu toimittaaksensa tätä Suomen arkkipiispan tarjoomaa ilmiantajatointa, mutta jo ehdotuksenakin riittää hanke kuvaamaan kirkon silloisten johtomiesten katsantotapaa.

Oudolta tuntuu, että Hedberg, jos kohta ainoastaan toistaiseksi, ehdottomasti noudatti Melartinin seurojen pitämistä koskevaa kieltoa. Kun esim. eräs paikkakunnan säätyhenkilöistä pyysi Hedbergiä joskus käymään häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja Jumalan sanalla kehottamassa, ei suostunut tämä pyyntöä noudattamaan, ennenkuin arkkipiispalta oli hankittu lupa. Vasta kun Melartin oli selittänyt, että "hän puolestaan ei pitänyt asiaa arveluttavana, koska tuo ei voisi antaa aihetta suurempien väkijoukkojen kokoontumiseen, ainoastaan ruotsia puhuvia kun tulisi ottamaan osaa näihin hartausharjoituksiin", oli Hedberg altis käymään kysymyksessä olevan perheen luona.

Sopisi odottaa, että tämmöinen varovaisuus ja niin tarkka kuuliaisuus esimiesten antamille määräyksille olisivat riittäneet turvaamaan Hedbergiä herännäisyyttä vastaan tähdätyiltä vainoilta. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Miten epämiellyttävän vaikutuksen hänen näinä aikoina osoittamansa liiallinen arkuus tekeekin, on se toiselta puolen tärkeä todistuskappale sitä heränneistä papeista tehtyä syytöstä vastaan, että he ylimielisellä esiintymisellään muka pakottamalla pakottivat viranomaisia epäluuloihin ja ankariin toimenpiteisiin. Syy on syvemmällä. Sen nimi on viha elävää kristillisyyttä vastaan.

Melartinin varokeinot Hedbergin kautta syntyneen herännäisyysliikkeen ehkäisemiseksi eivät vaikuttaneet, mitä hän oli tarkoittanut. Nuo kirkkoon siirretyt hartausseurat vetivät puoleensa paljon kansaa, ja moni heräsi näissä tilaisuuksissa. Tätä jatkui syksyyn asti, jolloin pimeä aika pakoitti Hedbergiä koettamaan järjestää näitä hartaushetkiä muulla tavoin. Hän esitti kirkonkokouksen harkittavaksi seikkaperäisen suunnitelman seurakuntalaisten lukutaidon ja hengellisen elämän elvyttämiseksi. Samalla kuin tämä suunnitelma alusta loppuun osoittaa, miten vapaa Hedberg oli kaikesta lahkolaisuudesta ja miten huolellisesti hän tahtoi välttää kirkollisen järjestyksen ja kirkon johtomiesten loukkaamista, löytyy siinä niin paljon huomattavia, herännäisyyden uudistavasta voimasta lähteneitä ja liikkeen pyrintöjä kuvaavia ajatuksia, että se ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Hedbergin kysymyksessä oleva, Melartinille 25/9 39 kirjoittama kirje kuuluu:

"Herra tohtorin ja arkkipiispan viimekuluneen toukokuun 28 p:nä minulle kirjallisesti antaman luvan mukaan 'saada sunnuntaisin i.p. pitää sunnuntaikoulua Paimion kirkossa huonolukuisten lasten opettamiseksi sekä myöskin vanhempien ihmisten valistukseksi ja hartaudeksi' olen kesä-, heinä-, elo- ja syyskuun aikana sunnuntaisin k:lo 3-6 i.p. pitänyt semmoisia opetus- ja hartausharjoituksia siten että: puoli aikaa on käytetty oppimattomimpien lasten (saapuvilla on ollut tavallisesti 30-40) luettamiseksi sisäluvussa psalttarista sekä ulkoa katkismuksesta niissä opinkappaleissa, jotka heillä kulloinkin viikon aikana on ollut kotona luettavana; tämän jälkeen on jälellä olevan ajan kuluessa vanhojen ja nuorten yhteiseksi hartaudeksi veisattu muutamia virsiä, jotapaitsi opettaja on lukenut, yksinkertaisesti selittänyt sekä soveltanut sen raamatunluvun, josta päivän epistolateksti on ollut lainattu; lopuksi on lyhyen rukouksen jälkeen veisattu päätösvirsi, jonka jälkeen seurakunta määrättynä hetkenä on hajaantunut. — Järjestys, hiljaisuus ja harras tarkkaavaisuus ovat vallinneet näissä hartausharjoituksissa ja opettajaa on ollut kehottamassa se, että näihin tilaisuuksiin on useimmiten saapunut suuri joukko pyhää sanaa halajavia kuulijoita, ei ainoastaan työkansaa, vaan useita säätyhenkilöitäkin. — Siinä suloisessa toivossa, että sanan herra näissäkin tilaisuuksissa on vuodattanut pyhän henkensä kuulijain herätykseksi, valistukseksi ja armonsa vahvistamiseksi, on opettaja ilolla ja mielihyvällä, vaikka omaa heikkouttaan tuntien, näitä harjoituksia toimittanut. Jos vastoin vakaumustani ei mitään muuta tämän kautta ole saavutettu, niin on näistä harjoituksista ainakin ollut se kieltämätön seuraus, että monet tavalliset sapatin rikkomiset niiden kautta ovat tulleet seurakunnassa estetyiksi. Saan sentähden syvimmässä nöyryydessä rakkaitten sanankuulijaini kera korkea-arvoisalle tohtorille ja arkkipiispalle julkilausua iloisen ja vilpittömän kiitoksemme näiden harjoitusten toimittamiseen suosiollisesti myönnetystä luvasta. — Mutta kun vuoden pimeä aika, jolloin pyhäkoulua ei enää voida pitää kirkossa, pian joutuu, niin rohkenen korkea-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan valistuneen ja isällisen harkinnan ratkaistavaksi ehdottaa seuraavaa:

"1:ksi. Että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi suostua siihen, että kirkossa pidetyn pyhäkoulun sijassa saataisiin talvisaikana toimeenpanna sitä vastaava harjoitus kyläkunnissa siten, että oppimattomat lapset, joiden luku on valitettavan suuri, sunnuntaina i.p. saisivat kokoontua määrättyihin paikkoihin seurakunnassa, missä siihen valitut lukutaidossa etevimmät, hyvämaineiset työkansaan kuuluvat henkilöt heitä harjoittaisivat sisä- ja ulkoluvussa, jonka ohessa papisto alttiisti on suostunut joka sunnuntaina i.p. vuoroonsa kyläkunnissa tarkastamaan ja johtamaan näitä pyhäkouluja sekä, lasten kuulustamisen päätyttyä, niinkuin näihin asti kirkossa, lukemaan ja selittämään luvun Uudesta testamentista sekä lopuksi virrenveisuulla ja rukouksella klo 6 illalla päättämään toimituksen, jonka jälkiosassa vanhemmatkin henkilöt saisivat hartauttaan harjoittaa. Niissä kyläkouluissa, joihin ei seurakunnan opettaja sinä päivänä voisi saapua, lukisi lasten opettaja, kuulustelun päätyttyä, luvun Uudesta testamentista tahi kappaleen jostakin hyväksi tunnetusta ja käytettäväksi hyväksytystä kirjasta, luettua kuitenkaan selittämättä, sekä päättäisi toimituksen määrähetkellä rukouksella ja veisuulla; ja tulisi jonkun seurakunnan vanhemmista tai järjestysmiehistä näissä tilaisuuksissa aina olla saapuvilla järjestystä valvomassa. Tämän ohessa saan nöyrimmästi ilmoittaa, että neljä lukutaidossa etevää ja lasten opettajaksi sopivaa, hyvämaineista miestä on minulle ilmoittanut olevansa alttiit maksutta opettamaan lapsia sunnuntaina i.p. sekä että monet perheenisät seurakunnan eri osissa ovat halukkaat niinikään maksutta luovuttamaan isoimmat huoneensa kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. — Jos T. K. suostuisi antamaan suosiollisen lupansa tämän ehdotuksen toteuttamiseen, niin rohkenen toivoa, että seurakunnan lapset vähitellen saavuttaisivat tyydyttävän taidon sisäluvussa, jota vastoin tämä heidän taitonsa nykyään yleensä on jokseenkin heikko, niinkuin siitäkin näkyy, että 36 rippikoululasta ei ole voitu laskea p. ehtoolliselle heidän suuren tietämättömyytensä takia.

"2:ksi. Vaikka kirkon uskonpuhdistaja sekä useat innokkaat ja kokeneet seurakunnan opettajat terottamalla ovat terottaneet, että katkismuksen oppia ahkerasti ja uskollisesti tulee selittää kansalle sekä kuulustelujen kautta selvittää ja perinpohjin opettaa, niin että piispa Pontoppidan Collegium pastorale nimisessä kirjassaan siitä lausuu seuraavat mietittävät sanat, jotka nöyrimmästi rohkenen tähän lainata: 'Frustaneae ex parte sunt omnes homiliae sine catechisatione, qvod experientia docet. Ubicunqve catechisatio non habetur, ibi stupenda est ignorantia. Vulgus enim populariter vult informari per interogationem et responsionem, qvod nisi fiat, barbarismus inducatur nesesse est', [Ilman kuulustelua ovat kaikki saarnat miltei aivan turhat, niin opettaa kokemus. Missä kuulustelua ei harjoiteta, siellä on tietämättömyys äärettömän suuri. Sillä kansa halajaa kansantajuista kysymyksiin ja vastauksiin perustuvaa opetusta. Ellei niin menetellä, on raakalaisuus välttämätön.] ja vaikka minäkin pappisvalallani olen sitoutunut 'ahkerasti ja uskollisesti teroittamaan katkismuksen oppia', niin en voi muuta kuin katua ja häveten tunnustaa, että tässä kohden olen toimittanut valitettavan vähän. Kun kuitenkin hartaasti toivon niin paljon kuin mahdollista voivani hyödyttää niitä kalliisti lunastettuja sieluja, joiden hoidosta minun tulee vastata, sekä paremmin täyttääkseni, mitä näihin asti olen laiminlyönyt, olen Herran Jumalan edessä tuntenut itseni velvoitetuksi noudattamaan mitä kirkkolain 2 luv. 9 — 10 §§ säätävät katkismuksen selityksistä ja kuulusteluista sunnuntaiaamuna. Mutta koska nämä katkismusselitykset ja kuulustelut seurakunnissamme eivät enää ole käytännössä ja sentähden ainakin alussa antaisivat aihetta vihamielisten ihmisten väärentäviin arvosteluihin, saan nöyrimmästi pyytää kunnia-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan lupaa saada Paimion kirkossa sunnuntaiaamusin, ensimmäisestä soitosta klo 9:ään toimittaa katkismus-selitystä ja kuulustelua kirkkolain määräysten mukaan".

Näihin kaikin puolin lainmukaisiin ehdotuksiin ei tuomiokapituli katsonut voivansa vastata, ennenkuin se oli tutkinut Hedbergin toimintaa hänen uudella toiminta-alallaan. Lehtori Edman, joka oli Turun tuomiorovastikunnan v.t. lääninrovastina, sai määräyksen pitää kirkonkokouksen Paimiossa. Hän toimitti tämän tehtävän marrask. 10 p:nä 1839. Puhe, jonka hän tässä tilaisuudessa piti, kuvaa kirkon silloisten hallitusmiesten uskonnollista kantaa. Teroitettuaan, että opettajan tulisi kunnioittaa järkeä sekä karttaa liiallisuutta ja varjopyhyyttä, kääntyi hän seurakuntalaisten puoleen, kehoittaen heitä ahkerasti painamaan opetusta mieleensä, elämään sovussa ja rauhassa sekä lain mukaan "huvituksissaankin". Jos opettaja ja sanankuulijansa tämän tekisivät, voisivat he tuomiopäivänä sanoa: Herra, tässä olemme; paraan kykymme mukaan olemme tehneet mitä käskit, mutta unohda puutteellisuutemme ja heikkoutemme, sillä tiedäthän että olemme heikkoja ihmisiä. Tähän, niin vakuutti lehtori Edman, Herra varmaankin tyytyisi. Ensimmäiseen kysymykseensä, oliko Hedbergin pitämä koulu tuottanut hyötyä, sai tarkastaja seurakunnan talonpojilta yksimielisesti myöntävän vastauksen. Mutta kun hän moitti vanhempia siitä, etteivät itse pitäneet huolta lastensa opetuksesta, esiintyi eräs herrasmies väittäen, että oli suostuttu Hedbergin kyläkunnissa antamaan lastenopetukseen ainoastaan sillä ehdolla, että kaikki opetettavat olisivat alle 15 vuoden (jos joku vanhempi saapuisi, olisi opetus heti lakkautettava), koska — niin arveli puhuja — nämä tilaisuudet eivät saisi muuttua hartausseuroiksi. Tämän jälkeen kysyi tarkastaja, mitä Hedberg oli tarkoittanut koulunpidollaan. Tämä selitti sunnuntaisin i.p. antamallaan opetuksella pitäneensä silmällä lasten opetusta sekä, mikäli kysymys koski hartausseuroja, sapattipäivän pyhittämistä. Turhaan koetti Hedberg vetoamalla 1726 vuoden asetukseen puolustaa hartausseurojen pitämistä, turhaan huomautti hän, että virkavalansa ja virkansa velvoittivat ja oikeuttivat häntä neuvomaan ja opettamaan sanankuulijoitaan, missä ja koska hän haluaisi. Esiinvetämänsä asetus oli muka kumottu myöhempien määräysten kautta, eikä ollut hän pappina oikeutettu milloin hyvänsä neuvomaan ja opettamaan paitsi yksityisesti, koska näet suurissa kansanjoukoissa aina tapahtuisi epäjärjestystä. Tämmöisistä, Hedbergin pitämien seurojen tuottamista häiriöistä puhui eräs herrasmies, ja Edmankin sanoi kuulleensa semmoisista ja luotettavalta taholta saaneensa tietää, että pimeydessä harjoitettiin pimeyden tekoja, vaikkei hän tahtonut näitä kertomuksia vetää julkisuuteen. Peittelemättä lausui Hedberg kummastuksensa siitä, ettei kristityssä maassa sallittu Jumalan sanan yhteistä viljelemistä, ja rohkeasti puhui hän maailman pilkasta, valeista ja sorrosta. Talonpojat todistivat yksimielisesti, että hartausseurat olivat olleet suureksi siunaukseksi seurakunnalle, mutta säätyläiset olivat toista mieltä.

Rohkeasti oli Hedberg esiintynyt tässä tilaisuudessa. Edman varoitti häntä liiallisuuksiin eksymästä. Toistaen huomautuksensa maailman elävää kristillisyyttä vastaan kaikkina aikoina osoittamasta vihasta, pyysi Hedberg saada pöytäkirjaan merkityksi, miten kernaasti hänen sanankuulijansa toivoivat edelleenkin saavansa kokoontua hartausseuroihin koulutuntien päätyttyä. Tähän pyyntöön suostui tarkastaja.

Joulukuun 12 p:nä antoi tuomiokapituli päätöksensä: Hedberg sai pitää sunnuntaikoulua neljässä kyläkunnassa, kuitenkin tarkkaan noudattamalla kirkonkokouksen määräyksiä ja rajoituksia. Sitävastoin ei tuomiokapituli "esiintulleista syistä" antanut hänelle lupaa pitää katkismusselityksiä sunnuntaiaamuna. V.t. lääninrovasti Edman sai kehoituksen "mitä huolellisimmin seuraamaan näitä harjoituksia ja valvomaan, että niissä vallitsisi hyvä järjestys sekä, jos häiriöitä ilmaantuisi, heti konsistoriumille siitä ilmoittamaan."

Mutta turhat olivat täällä, niinkuin muualla, viranomaisten toimenpiteet herännäisyyden leviämisen estämiseksi. Entistä yleisemmin alkoi Paimiossa ihmisiä herätä, ja tuli levisi nopeasti naapuriseurakuntiin. Helluntaipyhiksi 1840 saapui Hedbergiä kuulemaan kansaa 15 vieraasta seurakunnasta, toisia 10-15 peninkulman matkan päästä. Sanankuulijain suuren luvun tähden pidettiin seuroja taivasallakin, ei vain pappilassa, vaan muuallakin. Kun näissä tilaisuuksissa vielä liikutuksiakin tapahtui (eräs Tyrväältä kotoisin oleva tyttö alkoi huutaa ja pyörtyi pari kertaa), toimitettiin asiasta tieto Turkuun.

Toukokuun 25 p:nä päivätyssä kirjoituksessa ilmoitti Hedberg tuomiokapitulille perustamiensa kyläkoulujen toiminnasta, mainiten muun ohessa, että hän oppilasten kasvaneen luvun tähden oli ottanut avuksensa useita apuopettajia, joista varsinkin räätäli J. Grönfors oli työskennellyt suurella menestyksellä. Hän ilmoitti niinikään, että nämä henkilöt olivat opettaneet eniten laiminlyötyjä lapsia, paitsi sunnuntaisin, kahtena arkipäivänäkin viikossa. Samassa kirjeessä pyysi Hedberg saada siirtää kysymyksessä olevat koulunsa kesänajaksi kirkkoon, sitoutuen pimeämmän ja kylmemmän ajan tultua jälleen jatkamaan kouluopetustaan kyläkunnissa. Tähän pyyntöön sai hän kesäk. 20 p:nä päivätyn myöntävän vastauksen. Tästä luvasta sai myöskin Edman, joka sitä ennen oli antanut tuomiokapitulille puoltavan todistuksen Hedbergin toiminnasta, samana päivänä kirjallisen tiedon. Arkkipiispa näkyy kuitenkin itse teossa olleen toista mieltä, kuin nämä viralliset asiakirjat osoittavat. Edellisenä päivänä oli hän näet kirjoittanut Hedbergille yksityisen kirjeen, jossa hän "uusien valitusten" johdosta kutsui hänet luoksensa. Turkuun saavuttuaan, huomasi viimemainittu heti, että hänen ylhäisyytensä oli hyvin vihamielinen maassa leviävälle uskonnolliselle liikkeelle. Verraten herännäisyyttä Englannin metodismiin, vieläpä kutsuen sitä salaiseksi jesuitismiksi, puhui Melartin pietismin tuottamista yhteiskunnallisista häiriöistä ja niistä valtiollisista vaaroista, joihin se syöksisi isänmaan, ellei sitä ryhdyttäisi tarmokkaasti vastustamaan. Puhuen Ranskan vallankumouksen kauhuista, lausui hän selvin sanoin, että valtio olisi pakotettu käyttämään ankaroita keinoja liikkeen kukistamiseksi.

Silminnähtävästi oli Melartin juuri näihin aikoihin korkeilta viranomaisilta, lähinnä Turun läänin kuvernööriltä, saanut entistä selvempiä muistutuksia ryhtymään ankariin pakkokeinoihin pietismin leviämisen estämiseksi. Että Paimion ja sen naapuripitäjien säätyläisetkin olivat tehneet voitavansa tuon kaikenlaisia häiriöitä tuottavan papin mustaamiseksi, on niinikään hyvin luultavaa. Että arkkipiispa ja hänen tuomiokapitulinsa monessa suhteessa varsinkin alussa suosiollisesti arvostelivat Hedbergin työtä Paimiossa, näkyy siitäkin, että hänelle samana päivänä, jona hän sai luvan pitää koulua kyläkunnissa, annettiin varapastorin arvonimi. Mutta kirkon johtomiesten maailmanmukainen kristillisyys ja heidän orjallinen nöyryytensä valtiomahdin tahdolle anastivat itselleen ennenpitkää tässäkin vallan. Melartin matkusti Paimioon itse tutkiakseen, mitä huhuissa ja kertomuksissa ehkä oli liikaa. Matkansa tulos oli se, että Hedberg määrättiin vankilansaarnaajaksi Ouluun. Tähän määräykseen liittyi seuraava kielto: hän ei saisi toimittaa minkäänlaista papillista tehtävää vankilan muurien ulkopuolella. Oulun kirkkoherranviran hoitajalle, K. M. Ståhlelle, kirjoitti arkkipiispa näin kuuluvan kirjeen: "Kun tuomiokapituli on ollut pakotettu siirtämään Paimion v.t. kirkkoherran, varapastori, maist. Hedbergin tästä paikasta hänen lahkolaisuutensa ja sen aikaansaamien kokousten tähden, joihin on keräytynyt ihmisiä monesta naapuripitäjästä, ja määrännyt hänet v.t. vankilansaarnaajaksi Ouluun, jossa toimessa hänen esittämistaitonsa voinee olla hyödyllinen, saan ennakolta ilmoittaa hra varapastorille, jolle kirkkoherranviran hoito väliaikaisesti on uskottu, ettei teillä ole lupa missään tapauksessa sallia Hedbergin toimittaa mitään tehtäviä seurakunnassa, ei saarnoja, sairaiden luona käyntiä eikä minkäänlaisia muita toimituksia, koska hra varapastori muussa tapauksessa joutuisi syytteenalaiseksi tuomiokapitulissa ja tuottaisi itselleen monenkaltaisia vaikeuksia seurakunnan hoidossa. Jos Hedberg tahtoisi saarnata tai pitää hartaushetkiä naapuripitäjissä, pyydän h:ra varapastoria hyväntahtoisesti ilmoittamaan asianomaisille kirkkoherranvirastoille tämän tuomiokapitulin vakavan tahdon." [Tässä luvussa F. G. Hedbergistä käytetyt tiedot ovat lainatut Vaenerströmin kirjasta "Fredrik Gabriel Hedberg".]

XIV.

Matkallaan Ouluun tapasi Hedberg monta Pohjanmaan heränneistä papeista. Laguksen luona Ylivieskassa viipyi hän kolme päivää. Paitsi Pohjanmaan heränneisiin pappeihin, joista varsinkin viimemainittu näkyy tulleen hänelle rakkaaksi, tutustui hän sikäläiseen heränneeseen kansaan ja sen hengelliseen, Paavo Ruotsalaisen vaikutuksen alaiseen katsantotapaan, saaden näiden uusien ystäviensä kautta uutta kehotusta herännäisyyden suuren taistelun jatkamiseen. Ylivieskassa sai hän myös lukea L. J. Niskasen "Muistokirjan hengellisistä asioista", jonka Lagus vasta oli saanut. Kirja näkyy tehneen häneen syvän vaikutuksen. Ouluun saavuttuaan kirjoitti hän siitä J. F. Berghille: "Se on", niinkuin Lagus lausui, "Apostolein Tekojen jatkoa; esitystapa on apostolinen, niinkuin henkikin." [Akiander VII, 295.]

K. M. Ståhle, jolle Hedbergin silmälläpitäminen hänen Oulussa ollessaan lähinnä oli uskottu, oli iloinen, maailmanmielinen ja maailman suosima pappi. Heränneitten synkkä katsantotapa ja varsinkin heidän jyrkät tuomionsa "viattomimmistakin" huvituksista oli hänestä hullutusta ja hyvin moitittavaa. [Vanhojen Oululaisten arvostelua.] Paitsi häntä, oli arkkipiispa yksityisessä kirjeessä kehoittanut myöskin läänin kuvernööriä Lagerborgia, jonka toimenpiteiden kautta, kuten tiedämme (II, 75-76), Kalajoen käräjät saivat alkunsa, pitämään huolta siitä, että Hedberg tarkkaan seuraisi hänelle annettuja määräyksiä. Nämä kirkollisen ja maallisen vallan edustajat Oulussa olivat hyvin alttiit noudattamaan arkkipiispan kehoituksia. Kun Hedberg ensikerran kävi kuvernööri Lagerborgin luona, uhkasi tämä häntä Sipirialla, ellei hän ehdottomasti tottelisi arkkipiispan määräyksiä. [Vaenerström, F. G. Hedberg s. 80.] "Siis on toimintapiirini", niin kirjoittaa Hedberg vasta mainitussa kirjeessään [Akiander VII, 294.] J. F. Berghille, "rajoitettu Oulun vankilan ahtaitten muurien sisään. Voi, veljeni, kyllä on tämä monesti tuntunut vaikealta ja katkeralta lihalle ja verelle. Joskus olen ajatellut: jos voisin päästä lähetyssaarnaajaksi ja vapaasti saisin saarnata Jesuksen evankeliumia avarassa pakanamaailmassa. — — — Täällä Oulussa vartioidaan minua ankaran tarkasti. Kuvernöörikin sanoi minulle, että minun, mikäli mahdollista, on pakko luopua kaikista matkoista; hän ei salli minun tavata hengellisiä ystäviäni." Mutta Hedberg ei masentunut. Hän tiesi olevansa Herran koulussa ja aikoi nöyrtyä tämän Herran väkevän käden alle. Koetuksen helteessä puhdistuu hänen toivonsa, ja uskonsa syttyy uuteen eloon. Jo samassa kirjeessä hän lausuu: "Ei ole muuta neuvoa kuin että otan ristini ja seuraan Jesusta. Voinpa sanoa, että Herra joskus on voimallisesti tukenut minua, niin että olen saattanut iloita kärsimyksissäni ja nöyrtyä hänen tahtonsa alle sillä iloisella luottamuksella, että hän, tuo uskollinen Herra, jälleen on johdattava minut työhön viinimäkeensä, kun olen kestänyt tämän vankeuden-ajan sekä oppinut vakavasti valvomaan omaa hengellistä elämääni, syvemmin tuntemaan pohjatonta turmelustani ja elävämmin kokemaan Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa. — — — Suljettakoon minut vaikka kuinka ahtaalle, niin on minulla kuitenkin joka päivä Jesuksen veressä avoin pääsy armonistuimelle, missä saan armoa armosta, rauhaa ja voimaa kaikessa hädässä."

Hedbergin palkka v.t. linnansaarnaajana oli tuiki pieni. Huoneitten vuokraan meni melkein kaikki. Mutta ystävänsä pitivät huolta siitä, ettei hänen tarvinnut puutetta kärsiä. Paimiosta lähetettiin hänelle apua, ainakin kahdesti sai hän rahalähetyksiä J. F. Berghin kautta, jota paitsi Oulun läänin heränneetkin häntä muistivat. Kiittäen Berghiä eräästä tämän lähettämästä lahjasta, kirjoitti hän (6/4 41): "Muuallakin asuvat ystävät ovat minua muistaneet, niin että nyt luulen tulevani hyvästi toimeen koko sen ajan, jonka vielä olen pakotettu oleskelemaan täällä." [Akiander VII, 295, 299; Vaenerström, F. G. Hedberg s. 78.]

Oulun lääninvankilassa oli siihen aikaan vähän vankeja. Hedbergin sanankuulijain luku sunnuntaisin nousi 15-20. Vankien opettamisesta ja taivuttamisesta parannuksen tielle ei näy hän saaneen kokea kehoitusta, vaan päinvastoin miltei alituista mielipahaa. Ainoastaan muutamissa näistä sanankuulijoistaan saattoi hän huomata todellista mielenmuutosta. Muut koettivat jos minkälaisilla puolustuksilla — tavallisin oli: "esivalta vainoo" — väistää hänen synnin tuntoon kehoittavaa opetustaan. Paitsi vankeja ei laskettu ketään, ei vanginvartijain perheitäkään, Hedbergin saarnoja kuulemaan. Muutamat kasakat vain, jotka jumalanpalveluksen aikana saattoivat kolistellen puhdistaa aseitaan, olivat lisäämässä kuulijakuntaa. Miten vaarallisena asianomaiset pitivät Hedbergiä, näkyy siitäkin, että määräystä, jonka mukaan pääsy vankilan jumalanpalveluksiin oli jokaiselta syrjäiseltä kielletty, ei ollut olemassa ennen näitä aikoja sekä että se peruutettiin kohta, kun tuli toinen linnansaarnaaja Ouluun. Ei siis pienintäkään kehoitusta vallanpitäjien puolelta — epäluuloa, sortoa vain. Huomattava on sitäpaitsi, että Hedberg ilman laillista tutkimusta ja tuomiota oli joutunut tähän tukalaan asemaan. Ilman muuta oli arkkipiispa yksityisissä kirjeissä kieltänyt häneltä kaikki papilliset toimitukset vankilan ulkopuolella. Miten katkeralta tämä mahtoi hänestä tuntua, on helppo käsittää. Kaipuulla muisteli hän varsinkin sunnuntaisin entistä työtänsä Herran viinimäessä. Hänen täytyi nyt kulkea kirkon ohi ja suunnata askeleensa vankilaa kohti, ihmisten kokoontuessa jumalanpalvelukseen. Muut saivat tuolle suurelle kansajoukolle julistaa evankeliumia, hän ei. Usein muisteli Hedberg vielä vanhoilla päivillään matkoillaan Oulun vankilaan huoanneensa: "Milloin saan jälleen suurelle seurakunnalle todistaa Kristuksesta, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa." [Vaenerström F. G. Hedberg s. 79.] Sitäpaitsi löytyi Oulussa ja Oulun läheisyydessä heränneitä. Etenkin nämä — sen hän itse monesti oli heiltä kuullut — kaipasivat kipeästi parempaa hengellistä ravintoa, kuin he siihen aikaan kirkossaan saivat. Kaupungin v. 1822 tapahtuneen palon jälkeen oli Juhana Vegelius nuoremman täällä aikaansaama, mutta sittemmin lamautunut herätys virkistynyt uudelleen. Pohjois-Savon likeiset kauppasuhteet Pohjanmaan kanssa johtivat sen puolen heränneittenkin matkat jo vuosisadan alussa monesti Ouluun, kunnes, niinkuin olemme nähneet (I, 339), Paavo Ruotsalainen saapui sinne v. 1835. Usein, luultavasti ainakin kerta vuodessa, kävi hän sittemmin sikäläisiä ystäviään neuvomassa. Näihin matkoihin kehotti häntä muun ohessa jonkunlainen Oulun puolen heränneitten keskuudessa syntynyt erimielisyys. Niinkuin ennen (I, 344) on kerrottu, oli Renqvistin oppi levinnyt Kajaaniin, mistä se ennenpitkää pääsi vaikuttamaan Oulunkin seudun heränneisiin. [Kertoneet vanhat heränneet Oulussa.] Viimemainittujen huomattavin seurapaikka oli ennenmainittu Nokelan talo, jonka ensimmäiset herännäisyyteen taipuvaiset asukkaat (katso I, 338) olivat luovuttaneet talon Heikki nimiselle pojalleen. Tämä edusti lain orjuudesta vapautuvaa katsantotapaa. Hän puhui usein seuroissa. Vaimonsa Stiina, joka oli kotoisin Kiuruvedeltä, veti kauniilla veisuuäänellään kansaa taloon. Eräässä Oulusta kirjoittamassaan kirjeessä sanoo Hedberg viimemainittua "lujauskoiseksi". [Vaenerström s. 96.] Mutta Stiina Nokelan kristillisyydessä oli samalla jotakin haaveilevaa. Hän puhui joskus kielilläkin. Herätyksensä kertoi hän saaneensa erään unen kautta. Koreisiin vaatteisiin puettuna oli hän muutamien tanssitoveriensa kera kulkevinaan kylään, kun tie äkkiä laajeni ja muuttui tulimereksi. [Kertoneet rouva Gustava Laurell ja muut vanhat heränneet Oulussa.] Mutta jos näitten Oulun seudun heränneitten hengellinen tila olikin hyvin häälyvää ja puutteellista: kaikesta näkyi, että maaperä — täällä olisi ollut kiitollista elävähenkisen saarnaajan kylvölle. Hedberg ei saanut tätä kylvöä toimittaa. Hän oli julistettu "kerettiläiseksi" eikä kelvannut kuin vankien papiksi. Joskus hän kuitenkin kodissaan tai heränneitten seuroissa tapasi ystäviään. Niinpä kävi hän esim. tammikuussa 1841 muutamien sukulaistensa kanssa Nokelassa ja syyskuussa s.v. tapasi hän siellä Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen. [Vaenerström s. 95.] Heränneitä pappeja, joskus kaukaisiakin, saapui Ouluun häntä tapaamaan. Mutta tämmöiset tilaisuudet olivat harvinaisia juhlatilaisuuksia. Niiden jälkeen valtasi ikävä vain entistä raskaampana hänen mielensä. Rukouksissa saavutettu toivo ja ahkera lukeminen karkoittivat kuitenkin hänen haikeat tunteensa eivätkä sallineet hänen sortua epätoivoon. Niin luja oli Hedbergin tahto, että hän tämmöisissäkin oloissa väsymättömällä innolla valmisti itseään pastoraalitutkintoa suorittamaan. Yhden ainoan kerran rikkoi Hedberg sitä arkkipiispan määräystä vastaan, joka kielsi häntä saarnaamasta muualla kuin vankilassa. Asian laita oli seuraava: Oulun kuvernöörin luvalla kävi hän 1840 vuoden lopussa tervehtimässä vanhempiaan. Paluumatkalla päätti hän käydä Alavieskassa ystäväänsä V. Österbladhia (II, 141) tervehtimässä. Hän saapui sinne uudenvuoden aattona. Österbladh oli sairaana eikä kyennyt saarnaamaan seuraavana päivänä, jonka vuoksi hän pyysi Hedbergiä toimittamaan jumalanpalvelusta kirkossaan. Epäillen tämä suostui pyyntöön, mutta ilmoitti heti arkkipiispalle, että ja mistä syystä hän oli saarnannut Alavieskassa. Tämän kirjeen kirjoittamiseen oli muiden kera myöskin Jonas Lagus häntä kehottamalla kehottanut. Huomattava on heränneitten pappien tässä ja muissakin tilaisuuksissa piispojen ja tuomiokapitulin käskyille osoittama arka kuuliaisuus. Mutta tuo oli enemmän ajanhengen heissäkin vaikuttamaa kunnioitusta valtiokirkon ja sen johtajien säädöksiä kohtaan, kuin ihmispelkoa tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Hedbergin kirjeeseen vastasi Melartin, että hänen pakollista esiintymistään Alavieskan kirkossa "ei voitaisi lukea hänelle viaksi". Mutta terottaen ennen antamaansa määräystä, kieltää hän jyrkästi Hedbergiä saarnaamasta muualla kuin Oulun vankilassa. "Tätä asiaa ei nykyisissä oloissa voida auttaa", kuuluu hänen ylhäisyytensä perustelu. Hyvin vähän lohdutusta sisältävät niinikään seuraavat sanat kirjeen lopussa: "Kernaasti soisin Teille mieluisamman paikan ja paremman toimeentulon. Älkää kuitenkaan kokonaan välttäkö Oulun muiden pappien seuraa. Luulen heidän olevan vakaita ja rehellisiä miehiä, jos kohta heidän uskonnolliset mielipiteensä ja varsinkin näiden mielipiteitten sovelluttaminen saattavat olla erilaiset. Seurustelu heidän kanssaan voisi tuottaa teille virkistystä murheissanne." [Akiander VII, 300.]

Niin palava oli Hedbergin halu saada saarnaajana julistaa Kristuksen evankeliumia seurakunnassa, että hän arkkipiispan vastamainitun jyrkän kiellon uhalla muutaman kuukauden kuluttua koetti taivuttaa korkeaa esimiestään päätöstään muuttamaan. Toukokuun 31 p:nä 1841 kirjoitti hän Melartinille kirjeen, jossa hän muun ohessa lausuu: "Oltuani nyt lähes 9 kuukautta eroitettuna kaikesta papillisesta toimituksesta täkäläisen vankilan ulkopuolella, on minussa herännyt se toivo, että mahdollisesti voisin Teidän Kunnianarvoisuutenne suosiollisella myönnytyksellä, — kuten edeltäjäni tässä virassa, pyydettäessä saada avustaa seurakunnan pappeja, kuitenkin ainoastaan saarnaamalla. — — — Sanankuulijaini luku vankilassa on tavallisesti vain noin 20; useimmat heistä ovat valitettavasti pitkällä syntielämällään paaduttaneet sydämensä Jumalan parannukseen kutsuvalle armolle. Hellien neuvojen ja evankeliumin voiman kautta he kyllä joskus saattavat tulla liikutetuiksi ja malttaa mieltänsä; mutta vankilaelämä ja seurustelu rikoksiin sortuneitten kanssa tukehuttavat ennenpitkää jokaisen paremman liikutuksen. Minulle vielä suodussa ahtaassa vaikutuspiirissä teen siis enimmäksi työtä kivikovalla kalliolla. Mutta suuren Ylipaimenen kutsumana ja Teidän Kunnianarvoisuutenne vihkimänä evankeliumin totuuden sanansaattajana toivon murheissani kuitenkin vieläkin kehottavammalla ja ainakin vähän laajemmalla toimialalla saavani uhrata voimani tälle kalliille, ihanalle tehtävälle. Nyt olen sidottu ja suljettu vankilaan vankieni kera, jotka sitäpaitsi eivät paljon ensinkään näytä välittävän varoituksistani ja neuvoistani." Odottaen "armollista vastausta" sanoo Hedberg kirjeen lopussa tyytyvänsä Jumalan tahtoon, luvaten kuuliaisena kunnioittaa tätä tahtoa "korkeimman maallisen esimiehensä päätöksessä." Arkkipiispan vastaus saapui Ouluun vasta syyskuun 11 pnä. Luvaten hankkia Hedbergille mieluisamman tehtävän, kysyy hän olisiko tämä halukas vastaanottamaan väliaikaisen saarnaajan tahi apulaispapin toimen Oulun läänissä. Tätä suosiollisuutta vähentävät kuitenkin melkoisessa määrässä seuraavat samassa kirjeessä löytyvät sanat: "En uskalla h:ra varapastorille myöntää lupaa virantoimitukseen Oulun kaupungissa niiden väärinkäytösten ja levottomuuksien tähden, johon tämä epäilemättä antaisi aihetta. Hartaammin kuin minä ei kukaan voi toivoa, että murheelliset (ja semmoisia me kaikki olemme) saisivat osaa evankeliumin valosta, herätyksestä ja lohdutuksesta. Mutta koska kokemus todistaa, että tässä tarkoituksessa pidetyt uskonnolliset kokoukset tavallisesti saavat aikaan väentungoksia y.m., täytyy minun noudattaa asetusten määräyksiä". Samassa postissa kirjoitti Melartin Oulun v.t. kirkkoherralle, pastori Ståhlelle: "En uskalla myöntää varapastori Hedbergille lupaa virantoimituksiin Oulussa. Kernaasti tahtoisin siirtää hänet mieluisampaan toimeen, jos vain tuo voisi tapahtua ilman häiriötä. — Voisin käyttää häntä lähetyssaarnaajana esim. Perhossa tai Pudasjärvellä, sillä sitävarten olemme vihdoinkin saaneet rahaston. Mutta nykyään vallitsevan pappien puutteen takia täytyy minun jättää tämä tuuma ensin tapahtuviin pappisvihkijäisiin." [Vaenerström s. 81-82.] Vielä jyrkemmän vastauksen sai Hedberg 9/6 41 päivättyyn kirjeeseen, jossa hän oli pyytänyt lupaa hartausseurojen pitämiseen. Tällä kirjeellä hän, niinkuin vasta saamme nähdä, kerrassaan suututti korkean esimiehensä ja sai tämän selvin sanoin ilmaisemaan ajatuksensa heränneitten pappien toiminnasta.

Selvästi näkyy kuitenkin, että Melartin sydämessään suosi Hedbergiä ja kernaasti olisi suonut hänelle paremman aseman. Mutta hän "ei uskaltanut", Kalajoen käräjät y.m. juuri siihen aikaan sattuneet heränneitä koskevat oikeusjutut olivat, niinkuin tiedämme, saattaneet pietismin huonoon maineeseen valtiovallan edustajain silmissä, ja jos kukaan, tahtoi Melartin olla hyvässä sovussa näiden kanssa. Hän on kiireestä kantapäähän valtiokirkon piispa eikä ymmärrä sitä vapauteen pyrkivää kansanvaltaista henkeä, jonka herännäisyys on synnyttänyt Suomen kirkossa.

— Ei ole syytä epäillä, että Melartin ensi tilassa olisi täyttänyt lupauksensa ja siirtänyt Hedbergin "mieluisampaan toimeen", ellei tämä syyskuussa 1841 olisi ilmoittanut aikovansa suorittaa pastoraalitutkinnon seuraavan vuoden alussa. Tammikuussa 1842 lähti Hedberg pois "Vartburgistaan", joksi hän Oulua nimitti. Matkallaan kävi hän Laguksen luona Ylivieskassa ja tämän kehotuksesta matkusti hän sieltä Kuopion markkinoille, missä hän tapasi paljon heränneitä, niiden joukossa Paavo Ruotsalaisen. Tästä matkasta kirjoittaa hän, Turkuun saavuttuaan, 24/1 42 vanhemmilleen: "En koskaan kadu tätä matkaa. — — — Paljon kehotusta sekä monta tärkeää neuvoa ja opetusta sain Paavon seurassa". Muun ohessa kertoo hän tämän neuvoneen, "miten meidän ahkeraan tulee asettua Jesuksen armonistuimen eteen, silloinkin kun turmeluksemme on suurin ja me siis eniten tarvitsemme vapahtajaa. Tästä ahkerasta käymisestä Jesuksen eteen kaikkine synteinemme riippuu kaikki. Mutta älkäämme pyrkikö määräämään, miten ja koska hänen tulee auttaa, vaan alistukaamme hänen tahtonsa alle. Jos apu viipyykin, on se aikanaan tuleva niille, jotka turvaavat häneen ja pimeinäkin aikoina, sanan armolupauksiin turvaten, etsivät hänen apuansa ja luottavat siihen".

Turkuun saavuttuaan, sai Hedberg arkkipiispalta lupauksen päästä väliaikaiseksi saarnaajaksi Lumijoelle, heti kun hän oli suorittanut pastoraalitutkintonsa. Näin oli siis hänellekin, tuolle uskonsa tähden niin kauan vainotulle Herran paimenelle vihdoin valoisampi aika koittamassa.

Vaikka Hedbergin oppi hänen Oulussa ollessaan vähitellen alkoi poiketa herännäisyydessä vakaantuneesta uskonnollisesta katsantokannasta, oli hänen suhteensa Pohjanmaan heränneisiin ja Savon pietismin johtomiehiin vielä siihen aikaan mitä ystävällisintä. Yhteiset kärsimykset ja ahdingot eivät antaneet sijaa niille epäluuloille ja katkerille riidoille, jotka pari vuotta myöhemmin Hedbergin herännäisyydestä yhä enemmän eroovan opin kautta ainaiseksi tekivät lopun hänen ja pietismin johtomiesten vainojen aikana solmimasta liitosta.

XV.

Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842. Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.

Päästyään Sortavalan kappalaiseksi (I, 254), saattoi Renqvist entistä vapaammin jatkaa työtänsä Herran palveluksessa. Mutta monen ahdingon ja vaaran alaista tämä työ vieläkin oli. Ei siinä kyllin, että Porvoon tuomiokapituli yhä edelleen piti Renqvistiä tarkkaan silmällä ja että hänen siitä syystä täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta — Sortavalan säätyläiset asettuivat alusta alkaen vastustamaan hänen "liiallista hengellisyyttään". Seurakunnan vasta nimitetty kirkkoherra G. J. Fabritius, joka toukokuussa 1837 astui tähän virkaan, [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja.] ei suinkaan ollut poikkeuksena muista. Mutta sitä alttiimpaa oli kansa Renqvistiä kuulemaan. Raakoja olivat hänen sanankuulijansa, oppimattomia ja hyvin taikauskoisia, mutta he eivät pahentuneet, vaikka hän ankarammin kuin kukaan heidän entisistä ja silloisista sielunpaimenistaan moitti heidän syntielämäänsä sekä julkisesti saarnatuolista että yksityisesti heitä puhutellessaan. Varsinkin oli juoppouden pahe yleinen Sortavalan seurakunnassa. Sitä vastaan oli Renqvist, niinkuin tiedämme, jo kauan taistellut ja tätä taistelua jatkoi hän uudessa virassaan yhä kiivaammin. Hän puhui siitä saarnoissaan ja virantoimitusmatkoillaan, levittäen tämän ohessa vasta (1,251) painettua "Viinan kauhistus" nimistä kirjaansa. Jolla ei ollut varaa ostaa, sai ilmaiseksi. Seurakuntansa rajojen ulkopuolellekin koetti Renqvist raivata alaa raittiusaatteelle. Paitsi varsinaisille hengenheimolaisilleen eri seuduilla, missä hänen kirjojaan eniten luettiin ja hänen neuvojaan alttiisti noudatettiin, teroitti hän kirjeillä ja vasta mainittua kirjaansa kaupaksi levittämällä "viinan kauhistuksen" poistamisen välttämättömyyttä. Niinpä kirjoitti hän 9/11 1837 N. K. Malmbergille kirjeen, jossa hän, vedoten ennen saavuttamaansa kokemukseen, kehotti häntä levittämään seurakunnassaan "Viinan kauhistusta" sekä muutamia muita kirjoittamiaan kirjoja. Myöskin raittiusyhdistysten tarpeellisuudesta kirjoitti hän samassa kirjeessä. Moittien puhui Renqvist tämän ohessa viinan pahentavasta käyttämisestä Paavo Ruotsalaisen sanankuulijain piirissä. Kirje sisälsi sitäpaitsi huomautuksia ahkeran rukouksen ja pyhityksen tarpeellisuudesta. Malmberg vastasi: "Mitä Paavo Ruotsalaiseen ja hänen kannattajiinsa tulee, niin olen ollut tilaisuudessa tutkimaan heidän oppiansa, ei ainoastaan puustavin, vaan myös hengen jälkeen. Olen tuntenut, että jumalan valtakunta heissä ei ole sanoissa, vaan voimassa. Heidän elämäänsä olen niinikään tarkannut. Vilpittömät heistä ovat niin kaukana juomarin paheesta, kuin päivä synkimmästä yöstä. Juomareilta he eivät näytä muiden kuin karvasten tekopyhäin silmissä, jotka eivät milloinkaan ole käsittäneet Jumalan vapaata armoa Kristuksessa eivätkä sen tuottamaa hengellistä vapautta eivätkä sentähden rakasta vapautettuja sieluja, vaan edeltäjänsä farisealaisten tavoin nimittävät heitä syömäreiksi ja juomareiksi. Jos missään maassamme löytyy puhdasta lutherilaista kristillisyyttä, niin heissä. En voi ajassa enkä ijankaikkisuudessa kyllin kiittää Jumalaa siitä armosta, jonka hän minulle osoitti saattamalla minut heidän tuttavuuteensa. Herätykseni jälkeen oli perkele johdattanut minut saman kuilun pyhitystielle, jolla veli nyt kulkee; mutta armollinen Jumala ei tahtonut perikatoani. Hän armahti minua. Nyt en enää aio omatekoisella pyhityksellä ansaita itselleni helvettiä. Veli sanoo minun olevan siteissä, mutta tämä arvostelu on väärä. Minä tunnen sen vapauden, joka on Kristuksessa ja joka saadaan ilman kaikkea pyhitystä. Se ei tarvitse raittiusyhdistysten siteitä. Itsestään se luo raittiita ihmisiä. Rukous ei ole sen a ja o, vaan Kristus. Eikä se tee ketään laiskaksi jumalisuuden harjoituksissa, vaan ihan päinvastoin. Mutta vapaata kaikki on eikä pakosta lähtenyttä, niinkuin tekopyhien jumalisuus. Se ei suutu ahkerille rukoilijoille, kun vain rukous on oikeaa ja oikeassa järjestyksessä toimitettua. Se ei hyväksy raittiusyhdistyksiä, viinan kauhistusta, oppia rukouksen tarpeellisuudesta tahi muita hurjia uskon-opin puhdistuksia, jotka eivät ole muuta, kuin Jumalan vihan ilmauksia uppiniskaista kansaa vastaan. Joka vähänkään käsittää evankeliumia, hän ei voi pitää raittiusyhdistyksiä ja viinan kauhistusta muuna kuin perkeleen mitä voimallisimpana yrityksenä niiden sielujen surmaamiseksi ja tekopyhyyteen eksyttämiseksi, jotka Jumalan laupeus tänä viimeisenä maailman aikana saa herättää meidän maassamme. Rakas veli! minusta on meillä enemmän syytä öin ja päivin rukoilla Jumalalta, etteivät heränneet sielut takertuisi Mooseksen säädöksiin, kuin antautua perkeleen välikappaleeksi kaiken Jumalan työn kukistamiseksi heissä. Miten monet tuhannet sielut, jotka veljen julistaman ja innokkaasti vaatiman oman pyhityksensä kera ovat syöksyneet helvettiin, ovatkaan kerran huutavat voi ja kirous veljelle ja veljen opille. — — — On kauheata että mies, joka on tehnyt ja kärsinyt niin paljon kuin veli, kuitenkin sokeudessaan syöksyy helvettiin. Palaja, palaja ja anna kunnia Kristukselle". [Kirjeen konseptin, joka on päivätty 8/3 38, omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]

Eräässä, muutamalle ystävälleen samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee Malmberg Renqvistin yllämainitussa kirjeessä hänelle huomauttaneen apostolin sanoja: "pitäisikö meidän vielä synnissä elää, jotta armo suuremmaksi tulisi". Hän puhuu tästä huomautuksesta moittien ja ylimielisesti. [Kirjeen konseptin omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]

Malmberg ei suinkaan ollut ainoa heränneistä papeista, joka tällä tavoin arvosteli Renqvistin raittiuspyrintöjä ja hänen uskonnollista katsantotapaansa ylimalkaan. Niinpä kirjoitti esim. Jonas Lagus samaan aikaan J. F. Berghille: "— — — H. Renqvist tahtoo ensin tehdä kansan raittiiksi ja sitten kristityksi. Tuo onneton, koko sitä (Renqvistin) joukkoa johtava pyhityspyrintö vaikuttaa, ettei heissä löydy päivä päivältä kasvavaa synnintuntoa eikä sentähden myöskään jokapäiväistä vanhurskauttamista, ja siitä seuraa välttämättömästi, että koko heidän hengellinen elämänsä supistuu ulkonaisiin asioihin ja harjoituksiin. Tuohan on harhatie, jolle eksymään me kaikki olemme hyvin taipuvaiset. Pysy toistaiseksi erilläsi heistä". [Akiander VI, s. 270.] Samalle kannalle raittiuskysymykseen nähden asettui myöskin J. F. Bergh, vaikka hän ylimalkaan oli myötätuntoisempi Renqvistille, kuin kukaan muu herännäisyyden johtomiehistä. Hän pysyi tällä kannalla, vaikka moni Helsingin heränneistä — enemmän Ruotsissa syntyneen, tunnetun P. Vieselgrenin johtaman raittiusliikkeen, kuin Renqvistin vaikutuksesta — alkoi kannattaa vastakkaista katsantotapaa. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja pietismin muiden johtomiesten mielipide sulkivat pois raittiuskysymyksen varsinaisen herännäisyyden ohjelmasta. Perusteet, joiden nojalla näin meneteltiin, olivat, käyttääksemme Laguksen J. F. Berghille 23/5 38 kirjoittaman kirjeen sanoja, seuraavat: "Meidän täytyy saada kaikki Kristuksen täydellisyydestä emmekä saa toimittaa tuota paikkaustyötä, jota sellaiset (raittius-) yhdistykset tarkoittavat. Omatunto nukkuu, synti piiloutuu ja voimme tulla toimeen ilman Kristusta, jos antaumme toimimaan ulkonaisissa asioissa ja teemme ne pääasiaksi. Ennenkuin kirjoitamme nimemme raittiusyhdistysten luetteloihin, tulee meidän kysyä itseltämme, seisommeko Kristus-kalliolla ja olemmeko todella vanhurskautetut hänen kauttansa. Ellemme sitä ole, niin jättäkäämme kaikki muu, kunnes se on tapahtunut, emmekä tämän jälkeen varmaan sitä paljoakaan ajattele". [Akiander VI, 272.] Samassa kirjeessä kirjoittaa hän Helsingissä alkaneista raittiuspyrinnöistä: "Kirjoitat että Helsingissä uudelleen on ruvettu pohtimaan raittiusasiaa. Ehkä on Vieselgrenin nerokas ja ovela kirjanen eksyttänyt jonkun kokemattoman Vieselgrenin kera uskomaan, että raittius käy edellä ja jumalisuus seuraa sen jälessä, niinkuin talutetaan hevosta marhaminnasta. — Tiedän kyllä, ettet ole raittiusyhdistysten ystäviä, vaan olen kuitenkin tahtonut tästä vähän kirjoittaa".

Vaikka muut heränneet papit poikkeuksetta vastustivat Renqvistin raittiustyötä ja vaikka maailma sitä pilkkasi, jatkoi tämä yhtä väsymättömällä innolla kuin ennenkin taisteluaan "viinan kauhistusta" vastaan. Jos täytyykin myöntää, että — Laguksen viimemainittu kirje, joka uskollisesti kuvaa pietistain katsantotapaa, sisältää monta oikeaa näkökohtaa, on empimättä tunnustettava, että Renqvist raittiustyöllään on vaikuttanut paljon hyvää. Hänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt, ja käsittämättömän vähän tunnustusta on hän raittiusaatteen ensimmäisenä tienraivaajana Suomessa jälkimaailmaltakin osakseen saanut, mutta tämä ei suinkaan hänen ansiotaan vähennä. Ja mitä silloiseen herännäisyyteen tulee, on päivän selvää, että sen kehitys olisi ollut toinen, jos johtomiehet paremmin olisivat käsittäneet sitä siunauksesta rikasta, kauas tulevaisuuteen tähtäävää voimaa, joka oli kätkettynä Renqvistin oikeutettuun vaatimukseen. Monet tässä liikkeessä syntyneet riidat ja onnettomuudet olisivat siinä tapauksessa tulleet vältetyiksi.

Varsinkin Toholahdella v. 1831 tapahtuneen, ennen kerrotun (I, 325-326) Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten kahakan jälkeen oli näiden puolueiden väli hyvin kireä. Muutamia vuosia myöhemmin sattui samassa paikassa kohtaus, joka ei suinkaan ollut omiaan riitaa asettamaan. Toholahden markkinoille oli v. 1837 [Vuosiluvun määrää eräs kirjoittaja (Akiander VII) "v. 1836 eli 1837". Muista tiedoista päättäen on viimemainittu vuosiluku oikea.] lukuisan ystäväjoukon kera saapunut Margareetta Högman. Väiteltyään Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka niinikään oli tullut markkinoille, päätti hän itse tutkia, oliko tuo kuuluisa mies todellakin juoppo, niinkuin viestit yleisesti kertoivat. Hän antoi rahaa eräälle miehelle, kehottaen tätä "vaivaiseksi syntiseksi" teeskentelemään ja sitten tarjoomaan Paavolle viinaa. Petos onnistui. Ruotsalainen otti useita ryyppyjä, seuraten sitten tuota vieraanvaraista syntistä Margareetta Högmanin luo. Mitään pahaa aavistamatta kysyi hän tältä: "Olisitko autuas, jos kuolisit tällä hetkellä?" "Ei tarvitse minun sinulle sitä sanoa", kuului vastaus. Mutta kun Paavo ivallisesti jatkoi: "Oletko jo tänään monta kertaa rukoillut polvillasi?" lähestyi Margareetta häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sanoppas sinä ensin, montako viinaryyppyä tänä päivänä olet ryypännyt." "Mene helvettiin", ärjäsi Paavo, "oletko sinä minun rippi-isäni tai kuluuko se sinun kukkarostasi?" "Kuluu kyllä", vastasi Margareetta ivallisesti. Paavo älysi nyt koko jutun, lausuen miehelle, joka oli tarjonnut hänelle viinaa: "Sinä, sen vietävä, tulit vaivasena syntisenä minulta neuvoa kysymään ja semmoisen petoksen teit!"

Tätä A. Mannisen kertomusta [Akiander VII, 8.] ovat Ruotsalaisen ystävät pitäneet vääränä, ainakin liioiteltuna. Epäilemättä on siinä liikoja, mutta että se pääpiirteissään on oikea, sen on Paavo itse myöntänyt. Ainakin muutamille ystävilleen on hän kertonut tuosta Margareetan "kavalasta petoksesta". [Kert. V. L. Helander, K. A. Malmberg y.m. (.1896.)] Ehkä oli juuri tämä kohtaus lähinnä syynä Renqvistin yllämainittuun kirjeeseen N. K. Malmbergille. Olemme nähneet, miten viimemainittu ja hänen ystävänsä tätä varoittavaa neuvoa kohtelivat. Paitsi siihen aikaan vallitsevaa yleistä tapaa väkijuomien käytössä, on heitä tässä suhteessa arvosteltaessa otettava huomioon Renqvistin monessa kohden yksipuolinen kanta sekä hänen sitkeän itsepintainen, muutamiin hänen suosimiinsa lempikohtiin tuon tuostakin eksyvä esittämistapansa, joka usein loukkasi silloinkin, kun hän oli oikeassa. Ruotsalaisen oppia kannattavat papit pitivät häntä lahkolaismielisenä. He säälivät häntä ja pysyttelivät hänestä erillään. Kuvaava on Laguksen vastaus erääseen J. F. Berghin kirjeeseen, jossa tämä pyytää häntä saapumaan Helsingissä (1838) pidettävään keskustelukokoukseen. Tähän tilaisuuteen odotettiin Renqvistiäkin ja hänen hengenheimolaisiaan. Ilmoitettuaan esteensä, kirjoittaa Lagus: "Lahkoja ja puolueita täytyy aina olla, niin todistaa Jumalan sana. Emme voi niitä hävittää, jos olisi vaikka henki kysymyksessä. Rakkaus vaatii oikasemaan eksyviä, rakkaus ei tahdo heitä hyljätä; mutta varovaisuus ja uskollisuus valvovat sitä, ettemme laske valheen hapatusta sieluihimme ja ettei penseys elävää totuutta kohtaan saisi meissä valtaa, kun me rakkauden nimessä liika kauan tahdomme seurustella niiden kanssa, jotka eivät suostu vastaanottamaan totuutta eikä veljellistä varoitusta ja nuhdetta. Sanot ehkä: tuo kuuluu kovalta. Älä ajattele, että tahdon hyljätä Renqvistin. Anna hänen siis kernaasti tulla ja koettakaa vielä kerta saada häntä taipumaan. Ellei hän tahdo pyhyydestään luopua ja kääntyä uskon tielle, niin antakaa hänen mennä. Ehkä Herra vasta hänet löytää." [Akiander VI, 272.]

Renqvist ei saapunutkaan kysymyksessä olevaan kokoukseen, mutta sensijaan tuli sinne hänen ystävänsä Salomon Häkkänen, sekä tämän hengenheimolaisista Antti Ahvenainen (Mäntyharjusta) sekä Paavo Närvinen ja Antti Lokka (Mikkelistä). [Akiander VII, 14.] Helsinkiläiset olivat vaatimalla vaatineet Paavo Ruotsalaista saapumaan tähän kokoukseen. J. F. Bergh, J. I. Bergh ja Lauri Stenbäck olivat kukin siitä hänelle kirjoittaneet. Etenkin oli viimemainitun kirje pakottavan vaativa ja ystävällinen. Hän lupasi myös korvata kaikki matkakustannukset. Paavo päätti lähteä. Kernaasti olisi hän ottanut mukaansa uskollisen matkatoverinsa L. J. Niskasen, mutta tämä ei saattanut lähteä matkalle, häneltä kun muutamia viikkoja varemmin (loppiaisaattona 1838) oli palanut koti ja miltei kaikki vaatteet. [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille; kirjeen, joka on päivätty 2/2 38, omistaa kirkkoh. Vilh Malmivaara.] Kokous pidettiin tammikuun 30 p:nä Lauri Stenbäckin ja K. K. von Essenin yhteisessä kodissa Helsingissä. Paitsi heitä ja yllämainittuja Renqvistin joukkoon kuuluvia henkilöitä sekä Paavo Ruotsalaista olivat tilaisuudessa saapuvilla J. F. Bergh, J. I. Bergh ja heidän veljensä N. H. Bergh Suonenjoelta sekä joukko heränneitä ylioppilaita. [Akiander VII, 15, 18.] Väittely koski elämän vanhurskautta, ei yksinomaan raittiusasiaa, vaan rukousta, valvomista ja pyhitystä yleensä, varsinkin niitä kohtia kristityn vaelluksessa, joita Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa pitivät tärkeimpinä. Viimemainittujen opin puolustajana esiintyi pääasiallisesti Salomon Häkkänen. Vanhat ennakkoluulot näkyvät alusta alkaen estäneen kumpaakin ryhmää puolueettomasti ja tyyneesti pohtimasta keskusteltavina olevia kysymyksiä. Häkkänen, jonka mielipiteitä ensin ruvettiin tutkimaan, sanoo tästä tilaisuudesta maaliskuun 9 p:nä 1838 kirjoittamassaan kertomuksessa [Akiander VII, 15, 18.] alusta alkaen epäilleensä, mitä hänen tulisi vastata, hän kun "ei tiennyt, minkäkaltainen aivoitus kysyjillä oli". Hän ei tuntenut Paavo Ruotsalaista ulkomuodoltakaan eikä ensin tiennyt, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla. Ei ollut hän kauan puhunut ja "raamatun jälkeen tuntemisensa sanonut", ennenkuin Ruotsalainen kiivaasti hyökkäsi häntä vastaan, tuomiten hänet ja hänen ystävänsä "ulkokullatuiksi tekopyhiksi ja itsevanhurskaiksi farisealaisiksi". Saatuansa kuulla, ettei tuo hänen kiivas vastustajansa ollut kukaan muu kuin Paavo Ruotsalainen, "Jumalan rakkauden hävittäjä ja elävän tunnon kuolettaja", hämmästyi hän ja vaikeni, "tietäen etteivät heidän tuntemisensa kaikissa perustotuuksissa sopineet yhteen". Hän vain kysyi, miten hän sitten pääsisi tuosta onnettomasta tilasta, jossa vastustajansa sanoivat hänen olevan, mutta vastaukset ja koko keskustelun keskeytti Paavo yhä jyrkemmiksi yltyvillä tuomioillaan. Valtavalla voimallaan painoi Ruotsalainen alas kaikki vastaväitteet. Melkein yksimielisesti tunnustettiin hänen oppinsa oikeaksi. Häkkänen arvelee, että nekin harvat, jotka häntä tässä tilaisuudessa, jos kohta arkaillen, kannattivat, olisivat ehdottomasti liittyneet Paavoon, "jos tämä olisi siviämmästi käyttäytynyt." Lopputulos oli, että tämäkin yritys Renqvistin ja hänen hengenheimolaistensa liittämiseksi muuhun herännäisyyteen raukesi. Juopa vain suureni.

Tämä esitys Helsingissä v. 1838 pidetystä kokouksesta perustuu pääasiallisesti Häkkäsen yllämainittuun kertomukseen. Jos kohta täytyykin myöntää, ettei se ole vapaa puoluehengen leimasta, ei ole syytä epäillä sen todenmukaisuutta. Vaikea on myöskin käsittää, millä perusteilla Häkkäsen oppia ei hyväksytty. Todistukseksi lainaamme tähän muutamia otteita kysymyksessä olevasta kertomuksesta: "Kristus sanoo: jos te minussa pysytte ja minun sanani pysyvät teissä, mitä ikänä te tahdotte, niin anokaa ja te saatte. Jos minä Kristusta rakastan, mitä muuta anoisin kuin sitä, että minä hänen valkeudessansa tuntisin hänen käskynsä ja saisin häneltä voimaa niitä pitämään. Sillä hän sanoo: joka minua rakastaa, hän pitää minun sanani, mutta joka ei minua rakasta, ei se minun sanojani kätke . Ja David on pitkän psalmin (119) kirjoittanut Jumalan sanan arvosta, voimasta ja vaikutuksesta. Jaakop sanoo: mitä se auttaa, rakkaat veljet, jos joku sanoo itsellänsä uskoa olevan, eikä hänellä kuitenkaan ole töitä. Taitaako usko hänen autuaaksi saattaa. Nämä on sanottu, ei niin, että minä tahtoisin töiden päälle rakentaa vanhurskautta, vaan minä tahdon niillä näyttää, miten minä ymmärrän ja uskon sen työt, ja mikä eroitus on omain töiden ja uskon töiden välillä. Sillä omain töiden mukana seuraa väkinäisyys ja vastahakoisuus Jumalan käskyjen jälkeen elämiseen, jossa ihminen Jumalan rakkauden tähden luopuu kaikesta synnin ja maailman rakkaudesta. Tähän tarvitsee aina nöyränä ja köyhänä voimaa kerjätä Jumalalta uskossa ja uskon kautta Kristuksen tähden". Ruotsalaista arvostelee hän samassa kertomuksessa seuraavin sanoin: "Vielä minä muutamalla sanalla tahdon puhua Paavo Ruotsalaisesta ja hänen uskostansa. Sen minä tunnen hänen puheestansa ja opetuksestansa, että hän on herännyt synnin unesta ja tullut evankeliumin opin kautta tuntemaan uskon vanhurskauden hedelmän, nimittäin syntein anteeksisaamisen rauhan, joka tosin on suuri lahja synnin kuorman alla olevalle ihmiselle, kun hän tulee sieltä ulosautetuksi. Tässä tuntemisessa on hänellä tosin nytkin vielä suuri tieto evankeliumin opista, suurempi kuin monilla huonolahjaisilla akatemiassa oppineilla, jotka eivät ole itsetuntemisen kautta mitään koetelleet evankeliumin sisällisestä luonnosta. Mutta nyt näkyy hänen tilansa olevan peräti toinen kuin siihen aikaan, jona hän oli syntein anteeksisaamisen armon löytänyt. Sen todistaa hänen törkeä elämänsä ja hänen röyhkeä muita tuomitsemisensa, sillä hän tuomitsee niin armottomasti kuin se, joka ei ole Kristuksesta mitään tietänyt eikä nytkään tahdo häntä tuntea. — — — Kyllä niitä on Suomenkin maassa, jotka ovat rikki-viisaita olevinansa, jotka kyllä evankeliumin sanan enkeleitten tavalla julistavat ja luulevat taitavansa toisten ihmisten sydänten salaisuudet selittää, mutta ei kristillisyys eikä Jumalan valtakunta ole puheessa, vaan voimassa ."

Täydentääksemme kuvaustamme Häkkäsen uskonnollisesta katsantotavasta lainaamme tähän otteen eräästä hänen E. J. Eklundille , joka oli kokouksessa läsnä ja suuremmalla myötätuntoisuudella kuin muut helsinkiläiset kuunteli hänen esitystään, v. 1840 kirjoittamastaan kirjeestä: [Akiander VII, 20.] "Ollessamme Essenin ja Stenbäckin tykönä, te kysyitte minulta, väitänkö minä, että ihminen tulee Kristuksen veren kautta niin puhtaaksi, ettei hänessä yhtään syntiä tunnu. Vastasin: tuntee kyllä, mutta synti tulee Kristuksen veren voimalla, sotimisella ja kuolettamisella vähemmäksi, sen valta ja vaikutukset tulevat heikommiksi joka päivä, niinkuin Luther sanoo kasteen selityksessä. Tässä selityksessä Luther puhuu sydämen puhtaudesta, vanhurskaudesta, jokapäiväisestä pyhityksestä, joissa uuden ihmisen pitää Jumalan edessä elämän. Mutta Ruotsalaisen joukko ei salli sitä ensinkään mainittavan korvain kuullen, ja kuitenkin sanottiin siellä hänen opetuksensa olevan yhtäläisen Lutherin opin kanssa".

Jo kesällä 1837 oli Häkkänen väitellyt J. F. Berghin kanssa "synnin kuolettamisesta ja syntiä vastaan sotimisesta" Pohjolan talossa Hartolassa (I, 135). [Akiander VII, 19-20.] Tämä on tärkeä tietää. Jos kukaan, niin oli Bergh sovinnollinen mies. Varsinkin hänen suhteensa Renqvistiin todistaa, ettei hän tahtonut riidellä riidan tähden. Se seikka, ettei hän viimemainitussa tilaisuudessakaan, missä ei ollut muita väittelyä kiihottamassa, päässyt yksimielisyyteen hiljaisen Häkkäsen kanssa, vaatii meitä otaksumaan, että viimemainitun opissa oli jotakin harhaanjohtavaa. Silminnähtävästi teroitti Häkkänen niin yksipuolisesti kristityn pyhityselämää ja etenkin niitä tämän elämän ilmenemismuotoja, yhteistä rukousta, raittiutta, hiljaisuutta y.m. ulkoelämässä näkyviä hyveitä, joita hän ja hänen hengenheimolaisensa olivat tottuneet pitämään muita tärkeämpinä, että puhe katumuksesta, sydämen murtumisesta ja Kristuksen vanhurskauden ikävöimisestä, joka oli Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä opin pääosana, jäi syrjään. Näin ollen ei sovi oudoksua, että viimemainitut syyttivät herännäisyyden toista suuntaa tekopyhyydestä ja Jumalan armon halveksimisesta. Mutta myönnettävä on toiselta puolen myöskin, että Paavo Ruotsalaisella ja hänen ihailijoillaan olisi ollut paljon opittavaa noilta herätyksen armosta osallisilta, mutta eri tavalla kehittyneiltä veljiltään. Toisiaan täydentämään ja rakkaudessa neuvomaan olivat nämä herännäisyyden vakaassa kilvoituksessa syntyneet suunnat kutsutut, ei toisiaan soimaamaan ja sortamaan. Mutta tätä kutsumusta ei kumpikaan suunta tajunnut. Helsingin kokouksessa tehtiin sovintoyritys, mutta se tuotti vain entistä suurempaa katkeruutta. Paavo Ruotsalaisen tässä tilaisuudessa lausumat jyrkät tuomiot ja hänen ylimielisen raaka esiintymisensä johtivat ehkä vielä enemmän, kuin opilliset eroavaisuudet, tähän tulokseen. Ei kukaan hänen kannattajistaan silloin, yhtä vähän kuin myöhemmin, yrittänytkään häntä missään suhteessa oikaista.

Aivan erikseen Paavo Ruotsalaisen opetuslapsista kulkivat tästälähtien Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtamat heränneet. Ainoa viimemainittujen toimintapiiriin kuuluva seutu, jossa Paavo ja hänen ystävänsä tämän jälkeen koettivat saada jalansijaa, oli Mikkeli. Tänne saapui Paavo kerta markkinoille (noin 1839), mutta varomattomalla esiintymisellään, jonka hyvää tarkoitusta sen puolen heränneet eivät ensinkään käsittäneet, loukkasi hän niitäkin, jotka rehellisessä tarkoituksessa ja tosi synninhädässä pyysivät häneltä neuvoa. Seurauksena oli, ettei hänen täällä myöhemmin käyneitä kannattajiaankaan enää tahdottu kuunnella. [Akiander V. 119-122; VII, 9-10. Kert. rovasti B. K. Sarlin, y.m.] Paitsi ennen (I, 191-200, 325) mainituissa kotipitäjissään, Joutsassa, Kangasniemellä, Pieksämäellä, Mäntyharjussa, Mikkelissä, Hartolassa, Sysmässä ja Rautalammella, levisi Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtama liike Laukaan ja Petäjäveden pitäjissä, jota paitse se sai tunnustajia Juvalla ja Kristiinan pitäjässä. [Akiander VII, 3.] Suurempia hairahduksia opissa ja elämässä ei näiden hiljaisten rukoilijain piirissä näy tapahtuneen. Heitä varjelemassa oli johtajain vakava esimerkki ja ennen kaikkea Jumalan sanan ahkera viljeleminen, johon johtajat sekä suullisesti että kirjeissään tuon tuostakin kehottivat. Kuvatkoot seuraavat, Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjeistä lainatut otteet, miten he sanankuulijoitaan neuvoivat. Edellinen kirjoittaa (30/3 1840) ystävilleen Mikkelissä: "Rakkaat ystävät! En pääse tulemaan. Minä menen Kangasniemeen. Herra olkoon kaikkein teidän kanssanne. Pyytäkää häntä pitää kanssanne, ettette tulisi poiskarkoitetuiksi synnin ja maailman rakastamisella. Tahtokaa aina kuulla hänen ääntänsä. Älkää tyytykö pimeydessä vaeltamaan eikä ilman rakkautta, ettei ylkä löytäisi teitä nukkumassa ja niin jäisitte oven taakse, sillä hän tulee sillä hetkellä, jona ei luullakaan. Autuas on se, joka löytyy valvomassa ja on vaatteensa Karitsan veressä valaissut." [Akiander VII, 10.] Samaan tapaan neuvoi Häkkänen, joka hyvin usein kirjoitti kaukana asuville ystävilleen. "Ole, uskollinen" varoittaa hän eräässä samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä erästä niinikään Mikkelissä asuvaa veljeään, "Herran tähden kaikissa mitä tehtäväksesi tulee. Älä tyydy olemaan ilman Jumalan tuntoa, vaan koettele, kuinka uskalluksesi elävämmäksi tulisi Kristuksen rakkauteen sekä sydämesi ja mielesi vapaammaksi tämän maailman rakkaudesta. Katso, ettet seisahda mihinkään viivytykseen, joita pian tulee muidenkin asioista, etenkin jos sopimattomasti niihin sekaantuu, johon tulee pyytää. Jumalalta ymmärrystä." [Akiander VII, 22.]

Fransénin ja Hoffrénin kuoltua (I, 200) oli Renqvist tämän suunnan miltei ainoa pappi. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti tämä väsymätön sielunpaimen näille ystävilleen ja heidän johtajilleen. Hänen kirjeittensä henki muistuttaa alusta loppuun Margareetta Högmanin ja S. Häkkäsen opetustavasta. Mutta vielä yksipuolisemmin kuin he, vaatii hän alituiseen rukoilemiseen. Hyvinkin mielivaltaisesti sovellutti hän usein raamatun esimerkkejä tätä vaatimustaan tukemaan. Niinpä kirjoittaa hän Paavali Närväläiselle , joka oli Mikkelin heränneitten johtomiehiä, 15/4 40: "On hyvä, jos ihminen eli armoa kerjäävä sielu tulee palavaan rakkauteen, niinkuin Jesus itsekin ilmoittaa: et sinä ole kylmä etkä palava, vaan pensiä, sentähden rupean minä sinua suustani oksentamaan ulos. — — — Mutta jos mieli rakkauteen päästä, niin on tarvis tehdä, niinkuin Jesus itse teki yrttitarhassa, kun hän meni rukouksesta rukoukseen, niin ettei pitänyt pitkiä väliaikoja, ennenkuin taas meni ja joka kerta hartaasti ja sydämen pohjasta rukoili, ja niinkuin David, joka kääntymisensä alussa seitsemin kerroin päivässä riensi rukoilemaan". [Akiander VII, 44.] — Mutta rikkaita hedelmiä tuotti kaiken yksipuolisuuden uhalla Renqvistin uuttera ja harras työ varsinkin Sortavalassa. Hänen sinne tullessaan oli koko seurakunta aivan suruton, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kantoi se aivan toista leimaa. Vaikka hän alkuaikoina ei uskaltanut pitää seuroja Sortavalassa ja vaikka hän kielsi seurakuntalaisiaan pappilaan kokoontumasta, levisi herätys talosta taloon, kylästä toiseen. Renqvistin saarnalahjat eivät suinkaan olleet loistavat, päinvastoin hyvinkin keskinkertaiset, mutta hän vaikutti kuulijakuntaansa vakaalla hartaudellaan ja tuolla väsymättömällä innolla, jolla hän, syntiä vastaan taistellen, pyysi koota ihmisiä Jumalan valtakuntaan Oudolta tuntui kyllä alussa hänen tuomitseva puheensa "viinan kauhistuksesta", tupakasta, "tuosta perkeleen myrkystä", taikauskosta, itaruudesta, maailman rakkauden ja kaiken muun synnin kirouksesta sekä hänen vaatimuksensa ehdottomaan kuuliaisuuteen kaikille Jumalan käskyille ja ennen kaikkea alituiseen rukoukseen, mutta se koski ja herätti. Kaikki tunsivat, että tämä puhe lähti vilpittömästä sydämestä. Ja kun heille kirkastui sen Herran rakkaus, joka oli tuon puheen vaikuttimena, murtuivat monet sydämet.

Vielä enemmän kuin saarnoillaan vaikutti Renqvist virkamatkoillaan. Kun hän saapui jonkun sairaan luo ja, polvistuen hänen vuoteensa ääressä, rukoili hänen ja muiden huoneessa olevien sekä itsensä edestä, eivät suruttomimmatkaan jääneet kylmiksi. Ennenpitkää alkoi kokoontua kansaa kaikkialle, mihin Renqvist matkoillaan seurakunnassa saapui. Seurojen pitäminen oli siitä välttämättömänä seurauksena. Järjestys näissä tilaisuuksissa oli seuraava. Pidettyään polvirukouksen, luki Renqvist jonkun luvun raamatusta tahi jostakin hartauskirjasta, jonka jälkeen hän puhui luetun johdosta. Päätettyään puheensa, nousi hän paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Tätä tehdessään tiedusteli hän kysymyksillä, miten seuraväki oli käsittänyt luetun sanan sisällyksen, teroitti sitä uudelleen heidän mieleensä, rukoili polvillaan ja kehotti heitä samaan. Puheita keskeytti tuon tuostakin joku virsi virsikirjasta, "Siionin virsistä" ja "Halullisten sielujen laulukirjasta". [Kertoneet Sortavalassa (1896) Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet.]

Ehkä vielä enemmän kuin puheillaan vaikutti Renqvist levittämillään kirjoilla. Eräässä kirjeessä vuodelta 1841 kertoo hän itse sanankuulijainsa puheista huomanneensa, että useimmat olivat heränneet hänen heille toimittamiensa kirjojen, kuin hänen saarnojensa kautta. "Mutta", lisää hän, "opettaja on kuin työnjohtaja suuren herran palveluksessa. Ellei hän pidä huolta siitä, että työmiehille annetaan aseita, vaan pakottaa heitä työhön, käskien: teidän pitää tehdä työtä veitsettä, kirveettä, viikatteetta, auratta ja sirpittä, niin työstä ei tule mitään ja syy jää työnjohtajan niskoille. Niin myös, jos mielimme lähettää työntekijöitä Jumalan viinimäkeen tyhjin käsin. Arvelet ehkä: hankkikoot itse kirjoja, mutta siitä ei tule mitään." Paraina herätyskirjoina piti Renqvist "Huutavan ääntä" ja "Kääntymisen harjoitusta". [Renqvistin kirje G. Monellille. Tämän, samoinkuin muut R:n Monellille kirjoittamat, tässä teoksessa käytetyt kirjeet, on minulle lainannut viimemainitun tytär, neiti Hanna Monell.]

Omaa kirjapainoakin yritti Renqvist perustaa Sortavalaan, tiedustellen Pietarista jo hintojakin. [Renqvistin kirje Monellille 1/4 42.] Yritys jäi sikseen, mutta sekin todistaa, miten innokkaasti hän harrasti vakaan uskonnollisen kirjallisuuden levittämistä.

Jo v. 1841 oli herätys Sortavalan seurakunnassa hyvin yleinen. Viimemainitussa kirjeessään kirjoittaa Renqvist: "Täällä on hyvä alku heräjämiseen. Ihmiset ovat jo sadottain hädässä sielunsa tilasta. Täällä on lähes 80 kylänpäätä eikä enää ole monta, jossa ei olisi joku tai joitakuita (heränneitä). Muutamissa kylänpäissä on melkein puoleksi hätääntyneitä". Ja eräässä toisessa kirjeessä [P. Närväselle, Akiander VII, 46.] antaa hän seurakunnastaan seuraavan todistuksen: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt ja päivät tekemistä." Varsinkin nuori sukupolvi oli altis sanaa kuulemaan ja seuroissa käymään. Yleisimmät herätykset tapahtuivat Hakalan, Soukanrannan, Vehkalahden, Kuokkaniemen, Nukuttalahden, Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. [P. Poutiainen, Henrik Renqvist siv. 7.]

Kirjeissään näiltä ajoilta valittaa Renqvist monesti väsymystä ja pääntautia. Syytä ei ole vaikea löytää, kun tiedetään, että hän tuskin yölläkään soi itselleen lepoa. Huonon terveytensä tähden ja varsinkin saadaksensa enemmän aikaa kirjojen kääntämiseen alkoi hän miettiä apulaisen pyytämistä. Valittaen ettei hän mitenkään "jouda kaikkia hätääntyneitä" neuvoa, toivoi hän "kelvollista" apua tähän työhön. "Suruton opettaja ei voi heitä johdattaa, hän vain estelee, niinkuin virkaveljeni täällä estelevät. Kelvotonta en ottaisi, vaikka palkatta tulisi". Sanat ovat lainatut eräästä Renqvistin Gregorius Monellille v. 1841 kirjoittamasta kirjeestä. Tämä nuori pappi (hän oli syntynyt 1811) oli kotoisin Renqvistin kotipitäjästä Ilomantsista ja hänen sukulaisensa. Jo v. 1839, jolloin hänet vihittiin papiksi, oli hän, pappien ja muiden arvosteluista huolimatta, mieltynyt Sortavalan halveksitun kappalaisen oppiin, ja heidän välillään syntyi elämän loppuun kestävä ystävyys. Monell määrättiin ensin papiksi Virolahdelle. Vasta mainitussa kirjeessä lausui Renqvist toivovan saavansa juuri hänet apulaisekseen, pyytäen ettei hän "tekisi kontrahtia" kenenkään kanssa, siitä hänelle ilmoittamatta. Seuraavana vuonna Renqvist uudisti pyyntönsä, mutta Monell määrättiin v.t. kirkkoherraksi Säkkijärvelle, luultavasti vaimonsa sukulaisuus-suhteiden takia. [Aschan & Kiljander, Matrikel; Renqvistin kirje Monellille (1/4 42).] Mutta jos nämä ystävät eivät saaneetkaan tehdä työtä samassa seurakunnassa, auttoivat he toisiaan muulla tavoin. Monell otti näet ahkerasti osaa Renqvistin suureen käännöstyöhön. Jo näihin aikoihin ryhtyi hän tähän toimeen. Sitäpaitsi levitti hän seurakunnassaan ystävänsä toimittamia kirjoja. [Renqvistin ennen mainitut kirjeet Monellille.]

Ennen (II, 223) on mainittu, että Renqvist onnellisesti suoriutui vastustajainsa häntä vastaan piispantarkastuksessa 1840 virittämästä ansasta. Asianlaita oli seuraava: Piispa Ottelin toimitti tarkastusta Kiteellä. Renqvistin vaimo sai eräältä tuttavalta tietää, että hänen miehensä kiivaimmat vastustajat Sortavalassa (kirkkoherra Fabritius, nimismies Aurenius sekä moniaat muut säätyläiset) aikoivat pyytää piispalta Renqvistille sijaista, koska tämä muka oli sopimaton virkaansa hoitamaan. He olivat päättäneet toimittaa tehtävänsä salaa, jotta ei kansassa heräisi tyytymättömyyttä heihin. Kun he saapuivat Kiteelle, oli Renqvist jo paraikaa siellä Ottelinin puheilla. Tästä tai muista syistä jäi hanke sikseen. [Kert. (1896) rouva Anna Saukko (Renqvistin tytär), Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet Sortavalassa; eräs kirje J. F. Berghin kirjekokoelmassa.] Samaan aikaan otti Aurenius takavarikkoon erään Loviisan kirjakauppiaan kirjavaraston, siinä kun oli myöskin Renqvistin kirjoja. Kirjat, joita oli tuotu Sortavalan torille myytäviksi "kappalaisen hevosella" ja hänen tunnetussa viheriäksi maalatussa kirjalaatikossaan, toimitettiin kuitenkin hetken kuluttua Renqvistille. Moniaita kertoja ajoi Aurenius kansan ulos huoneesta, missä Renqvist piti seuroja. Pilkkaa sai tuo "hullu pappi" runsaassa määrässä osakseen, papit puhuivat saarnatuolista häntä vastaan, virkamiehet uhkasivat y.m. [Kert. Sortavalan vanhat heränneet y.m.] "Taas on", kirjoittaa hän 24/7 41 Närväselle, "virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia minua vastaan". [Akiander VII, 45.] Renqvist kärsi, rukoili ja jatkoi työtään.

Niiden vainojen jälkeen, joiden alaisiksi Lounais-Suomen rukoilijat 1830:luvun alussa (I, 233-240) joutuivat, esteli heidän uskonnollisen elämänsä elpymistä useita vuosia kestävä lamautumisen aika, jonka vaiheista on säilynyt hyvin vähän tietoja. Liike sulkeutui yhä enemmän itseensä, vieraantumistaan vieraantuen varsinaisesta herännäisyydestä. Mitään tuttavuutta heidän ja Savon rukoilijainkaan välillä ei syntynyt. Vaikka kummankin liikkeen katsantotapa ja uskonharjoitus oli sama, he tuskin tiesivät toistensa olemassaolostakaan. Miltei ainoa Lounais-Suomen senaikuisista papeista, joka suosi sikäläisiä rukoilijoita ja johon nämä luottivat, oli ennen (1,221) mainittu Kustaa Ilván (1841), Hänen sattuvista vertauksista rikasta saarnaansa tultiin kernaasti Raumalle kuulemaan. Etenkin hänen vaatimustaan puhtaaseen elämään pitivät rukoilijat arvossa. "Niinkuin pieninkin kivi painuu vedenpohjaan, niin vähäpätöisenäkin pidetty synti painaa kadotukseen", oli hänen tapansa sanoa. Ilván oli hiljainen mies, jota eivät viranomaiset millään tavoin hätyyttäneet. V. 1837 hän sai nimipastorin arvon. [Kert. rehtori K. V. E. Rancken; Törnudd, Matrikel.]

Muista papeista oli Renqvist miltei ainoa, johon Lounais-Suomen rukoilijat luottivat. Hän oli heille kirjojensa kautta jo ennestään tuttu ja rakas. Sortavalaan muutettuaan, jatkoi hän ahkeran kirjeenvaihdon kautta tätä tuttavuutta. Paljon kirjoja lähetti hän myös heille myytäviksi. Kaupan välittäjänä oli hänellä ennen (I, 122) mainittu kauppias J. M. Ilván Raumalla. Kirjoista saadut rahat käytettiin Renqvistin vaatimuksesta, ainakin osaksi, niiden rahalähetysten korvaamiseksi, jotka tämä, Svartholmassa ollessaan, oli saanut tämän puolen heränneiltä. Ehkä senkin tähden, että Renqvist asui niin etäällä, oli hänen maineensa Lounais-Suomessa vielä suurempi kuin muualla. Vaikka matka oli pitkä, ja vaikka tämän puolen heränneet eivät olleet tottuneet kauas matkustamaan, kävivät ainakin moniaat (Mikko Kauppi Laitilasta, Henrik Lagerdahl Raumalta) häntä Sortavalassa tervehtimässä. [Kert. 1896 rehtori K. V. E. Rancken, Kustaa Heinikkala (Laitilassa) y.m.] Mutta seurauksena tuosta liiallisesta Renqvistin kunnioittamisesta oli myöskin, että hänen oppinsa yksipuolisuudet täällä kehittyivät pitemmälle kuin muualla. Niin esim. rukoukseen nähden, joka ennenpitkää melkein kokonaan syrjäytti kaikki muut toimitukset hartauskokouksissa. Seurapuheetkin pukeutuivat rukouksen muotoon. Ei enää tyydytty siihen, että rukoilija laskeutui polvilleen — hänen tuli painaa otsansakin lattiaan. [Kert. Kustaa Heinikkala y.m.]

Lounais-Suomen rukoilijain johtomiehistä 1840-luvun alkupuolella olivat huomattavimmat: ennen mainittu Kustaa Heinikkala , joka isänsä, Antti Heinikkalan kuoltua v. 1837, [Laitilan kirkonarkisto.] ahkerasti toimi Laitilassa, v. 1843 kuolleen Juhana Dahlbergin pojat Daniel ja Atanasius Dahlberg , joista edellinen asui Euran pitäjän Panelian kylässä, viimemainittu Eurajokeen kuuluvassa Sydänmaan kylässä, [Kert. (1896) Lounais-Suomen vanhat rukoilijat; Aug. F. Valdstedtin ja August Laaksosen kirj. Suom. Kirkkohist. Seuran Pöytäkirj. 1892-1897.] sekä tunnettu Matti Paavola. Etevin näistä oli epäilemättä viimemainittu, ei vain harvinaisten lahjojensa tähden, vaan kaavoista vapaamman ja samalla syvällisen uskonnollisen kantansa kautta. Vuoteen 1835 piti hän seuroja kodissaan, mutta tämän jälkeen myöskin Knihtin ja Huovarin taloissa Nakkilassa. Niinkuin ennen olemme nähneet, kirjoitti Paavola paljon. Se seikka, ettei hänen kirjoituksiaan painettu, todistaa että hänellä oli verraten vähän kannatusta. Häntä ei ymmärretty eikä kotiseutunsa piirin ulkopuolella tunnettu. V. 1836 kirjoitti hän "ulkokullattuin syntisten häijyydestä, epäuskosta ja sydämen eksytyksistä ja siteistä" ja samana vuonna "näöistä". Näissä, samoinkuin Paavolan muissa kirjoituksissa, kuvastuu selvästi, miten huolellisesti hän valvoi ja miten hän rukouksissa pyysi päästä käsittämään Jumalan johdatusta elämänsä vaiheissa. Varsinkin sairasvuoteella kääntyivät hänen ajatuksensa tuohon. Ja usein Herra häntä tällä tavoin herättäen muistutti, niinkuin esim. vuosina 1835 ja 1842. — Haaveileviin mietteisiin Paavola ei laskenut rikasta mielikuvitustaan. Niinpä hän esim. ei sano pitävänsä "näköjä" suuressa arvossa, huomauttaen, että "ainoastaan sen täytyy nähdä, jota näkemään pannaan". V. 1840 kirjoitti Paavola "epäuskosta" ja v. 1842 "itsevanhurskaudesta". Varsinkin viimemainittu kirjoitus on tähdätty hänen omaa sydäntään vastaan. Elävä ja peittelemätön synnintunto on näidenkin kirjoitusten huomattavimpia piirteitä. Syvällinen on muiden kera seuraava, viimemainitussa kirjoituksessa löytyvä ajatus: "Suuri villitys on löytää itsessään hyvyyttä ja pyhyyttä ja sen ohessa kaivata autuuden tuntomerkkejä". [Akiander VII, 509-510; Porin puolen vanhojen rukoilijaan kertomukset.]

Ei voi muuta otaksua, kuin että Matti Paavola paremmin kuin kukaan rukoilijoitten johtomiehistä olisi käsittänyt Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa, jos nämä miehet olisivat joutuneet tekemisiin toistensa kanssa. Tätä käsitystä tukevat ainakin Paavolan kirjoitukset. Mutta he eivät tavanneet toisiaan, tuskin tiesivät huhunkaan kautta paljon toisistaan. Lähtiessään tässä luvussa mainittuun kokoukseen Helsingissä (1838), aikoi Ruotsalainen palata kotia Eurajoen kautta, [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 2/2 1838.] mutta tämä aikomus jäi sikseen. Savossa puhuttiin siihen aikaan Eurajoen liikkeestä, mutta Matti Paavolan nimi oli siellä tuntematon. [Kert. K. A. Malmberg y.m.] Ainoastaan sitä olivat ne harvat Lounais-Suomen rukoilijat, jotka olivat kuulleet Paavo Ruotsalaisen nimen, saaneet tietää, että hän muka pilkkasi kaikkia uskon elämän hedelmiä ja että hän oli Renqvistin vastustaja. Kun sitten evankelisen suunnan enteitä alkoi näkyä näillä tienoin, luultiin alussa että "tämä helpompi autuudenkauppa" oli saanut alkunsa Ruotsalaisesta. [E. G. Ilvánin kirje Renqvistille 8/9 42 (Akiander VII, 233)].

XVI

Sitä vainoa, jonka alaisiksi heränneet kaikkialla maassa 1830- ja 1840-luvulla joutuivat, eivät Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen hiljaiset sanankuulijatkaan voineet välttää. Heitäkin vastaan nostettiin oikeusjuttu. Joutsan kappelin haudankaivajan J. Spjutin tekemän ilmiannon johdosta haastatti Hartolan nimismies, K. K. Brofeldt , suutari Erkki Tuomaanpoika Tevalinin mainitusta kappelista oikeuteen siitä, että tämä kodissaan helmikuun 24 p:nä 1842 ja "monta kertaa sittemmin" oli pitänyt rukous- ja hartauskokouksia.

Juttu oli kihlakunnanoikeudessa ensi kerran esillä huhtikuun 4 p:nä 1842, mutta lykättiin, kun ei syytetty eivätkä todistajiksi haastetut — viimemainittuja oli 5 naista ja 1 mies — olleet tilaisuuteen saapuneet, saman vuoden syyskäräjiin, joihin Tevalin "sopivalla tavalla ja omalla kustannuksellaan" oli toimitettava. Näissä käräjissä — asia käsiteltiin syyskuun 19 p:nä — olivat asianomaiset saapuvilla, edellisten lisäksi 2 uutta todistajaa. Tevalin kieltäytyi vastaamasta, "koska prokuraattorilta ei oltu hankittu kihlakunnanoikeudelle lupaa tämän jutun esille ottamiseen." Turhaan kehotettuaan häntä vastaamaan, päätti oikeus 5 ruplan sakon uhalla vaatia Tevalinia kiellostaan luopumaan, koska syyte "ei koskenut uskontoa". Todistajain kuulustelusta kävi selväksi, että Tevalin aamuin ja illoin joka päivä viikossa kotiväkensä kanssa oli pitänyt hartauskokouksia, joissa oli rukoiltu ja veisattu, sekä lauantai-iltana samallaisia hartauskokouksia, joihin oli saapunut paitsi talossa kirkkomajan saaneita, hyvin paljon muitakin ihmisiä. Myöskin todistettiin, ettei Tevalin yksin, vaan muutkin olivat seuroja pitäneet. Syytetyn huomautuksen johdosta, ettei Spjut ollut nähnyt, mitä hänen kodissaan pidetyissä seuroissa oli toimitettu, hän kun ei milloinkaan ollut näissä kokouksissa käynyt, vastasi tämä, että hän oli kulkenut ohi ja akkunasta katsellut. Todistaja Maria Aatamintytär oli lähellä olevasta "kaivosta" kuunnellut Tevalinin asunnossa pidettyjä hartauskokouksia.

Erään todistuksen johdosta, jonka mukaan Margareetta Högman ja Leena Kompula muutamissa seuroissa olisivat lukeneet rukouksia Tevalinin kera, lykättiin juttu helmikuun 23 p:ään 1843, jolloin näiden henkilöiden sekä Antti Väisäisen, jonka eräs todistaja sanoi olleen Tevalinin seuroissa, tulisi olla saapuvilla.

Uudet todistajat todistivat, että veisuu Tevalinin kodissa pidetyistä kokouksista oli kuulunut kauas; mutta juttu ei vielä talvikäräjissäkään 1843 päättynyt, syystä ettei Margareetta Högmania, Leena Kompulaa ja Antti Väisäistä oltu tavattu kotona, kun heitä oli haettu oikeuteen haastamista varten. Syyskuun 18 p:nä, kun juttu uudelleen oli esillä, esiintyi muutamia uusia todistajia, joista toisia oli tuotu oikeuteen. Saapuvilla oli myöskin Antti Väisäinen. Hän kielsi jyrkästi käyneensä Tevalinin seuroissa. Margareetta Högmania ja Leena Kompulaa eivät lautamiehet nytkään olleet tavanneet kotona. Nämä ja muutamat muut todistajat tuomittiin "tuomisen uhalla" saapumaan talvikäräjiin.

Tammikuun 11 p:nä 1844 esiintyi Margareetta Högman oikeudessa. Hän todisti edellisinä vuosina niinä aikoina, joina hän oli saapunut kirkolle Herran ehtoollisella käyntiä varten, matkan pituuden tähden tulleensa jo edellisenä lauvantaina Tevalinin kotiin, joka oli hänen kirkkokortteerinsa. Hän tunnusti niinikään siellä tavanneensa paljon ihmisiä, joita hän ei ollut tuntenutkaan, sekä sunnuntaina aamuin ja illoin heidän kanssaan rukoilleensa ja veisanneensa. Tämä avomielinen tunnustus on sitä huomattavampi, kuin Margareetta Högmania, niinkuin hänen tilaisuudessa luettu papintodistuksensa osoittaa, v. 1837 oli Kangasniemellä sakotettu "osanotosta luvattomiin kokouksiin". Samankaltainen oli Leena Kompulan todistus. Tevalin anoi vapautusta "sakoista ja muusta edesvastauksesta", koskei hänen kodissaan pidetyissä, hyvää tarkoittavissa seuroissa ollut tapahtunut epäjärjestyksiä eikä muuta moitittavaa, sekä että Spjut, joka oli toimeenpannut tämän oikeusjutun, velvoitettaisiin korvaamaan hänen käräjämatkansa ja hukkaan menneet monet työpäivänsä. Samaa vaativat Väisäinen, Margareetta Högman ja Leena Kompula. Lopuksi antoivat Margareetta Högman ja Väisäinen oikeuteen näin kuuluvan, Hirvensalmen kappalaisen Ferdinand Sireliuksen kirjoittaman todistuksen:

"Loisen vaimo Margareetta Högman, asuva torppari Antti Väisäisen luona Joutsan kappelin Vahvaselän kylässä, ollen viimemainittu vaimonsa kera syytteenalaisena luvattomien kokousten eli rukousten pitämisestä, sekä nämä henkilöt, jotka minä hyvin tunnen, pyytävät yksityistä todistustani käytöksestään. - Vahvaselän kylän asukkaat ovat matkan lyhyyden ja muun mukavuuden tähden aina käyneet Hirvensalmen kirkossa paitsi niinä juhlapyhinä, joina ovat käyneet p. ehtoollisella Joutsan kirkossa. Tästä syystä ovat yllämainitut henkilöt usein olleet kirkkokortteerissa minun luonani ja lauvantai-iltoina sekä aamulla sunnuntaisin, niinkuin myöskin kahtena peräkkäin sattuvana juhlapäivänä, pitäneet rukoushetkensä muun tämmöisissä tilaisuuksissa saapuvilla olleen kirkkoväen kera virsikirjassamme löytyvien rukouskaavojen mukaan. — Nämä henkilöt ovat myöskin ahkerammin, kuin useimmat muut, saapuneet yhteiseen jumalanpalvelukseen sekä julkisessa elämässään esiintyneet siivosti ja kristillisesti. He ovat osoittaneet mitä suurinta taitoa kanssakäymisessään synkkämielisten ja mielisairasten kanssa, joista moni tämän seurustelun kautta on parantunut ja saanut rauhan. Kiitettävällä alttiudella ovat he omista pienistä varoistaan tahi muiden heille antamilla lahjoilla avustaneet köyhiä, papeiksi pyrkiviä ylioppilaita. — Margareetta Högmanista on sitäpaitsi huomattava, että hänellä on parempi kristinopin taito, kuin talonpojilla ylimalkaan, ja että hän kirjeissä hyvässä järjestyksessä ja johdonmukaisesti pystyy selvittämään uskonnollisia kysymyksiä".

Tammikuun 12 p:nä julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Perustuen kuninkaalliseen plakaattiin vuodelta 1726 ja toukokuun 2 p:nä 1751 päivättyyn kun. kirjeeseen, tuomitsi se Erkki Tevalinin 96 ruplan, Antti Väisäisen, Margareetta Högmanin ja Leena Kompulan 4 rupl. 80 kopeekan sakkoihin. Tevalin määrättiin sitäpaitsi muutamille todistajille, jotka sitä olivat vaatineet (useimmat eivät pyytäneet mitään korvausta), suorittamaan yhteensä 1 rupl. 25 kopeekkaa.

Tuomitut vetosivat Viipurin hovioikeuteen. Asiakirjoihin liittivät he Mikkelin kirkkoherran, rovasti A. G. Nordqvistin ja Hirvensalmen apulaispapin, J. N. Sireliuksen todistukset. Edellinen todisti, että nämä henkilöt olivat käyttäytyneet siivosti, hurskaasti ja mallikelpoisesti sekä harjoittaneet kotihartauttaan tavalla, joka ei ollut maallista lakia vastaan eikä tuottanut häiriötä yleisessä yhteiskuntajärjestyksessä. J. N. Sireliuksen todistus kuului: "Torppari Antti Hoskan vaimo Margareetta Högman ja sorvari Antti Väisäinen, joita on syytetty niin sanotusta luvattomasta rukouksen pidosta, ovat ahkerasti käyneet Hirvensalmen kirkossa, joka on heille lähin kirkko, sekä sitä tehdessään osoittaneet kristillistä hartautta; ja on allekirjoittanut yksityisesti kokenut, etteivät he ole ilmaisseet liiallista innostusta, vaan mitä herttainta hyväntahtoisuutta, jonka ohessa he paljon ovat hoitaneet köyhiä, sairaita ja mielivikaisia, joista viimemainituista kaksi Hirvensalmelta kotoisin olevaa ihmistä yllämainittujen henkilöiden lempeän hoidon kautta, josta nämä eivät ole mitään korvausta pyytäneet, parantui, ennenkuin heitä ehdittiin toimittaa mielivikaisten sairaalaan."

Asianomaisten pappien toimenpiteestä ei siis kysymyksessä olevaa oikeusjuttua pantu vireille. Asiakirjoista näkyy niinikään, ettei nimismies Brofeldt eikä kihlakunnanoikeus tahtonut käsitellä sitä uskontoa koskevana asiana, vaan luvattomien kokousten pitämisen kiellon kannalta. Mutta että kanne itse teossa aiheutui uskon vainon halusta, on päivän selvää. Näyttää kuin olisi yllämainittu Spjut ollut siihen enemmän syyllinen kuin Brofeldt.

Hovioikeuden Brofeldtilta valitusten johdosta vaatimassa selityksessä huomautti tämä Spjutin ilmoituksen tähden olleensa velvollinen oikeudessa syyttämään Tevalinia ja hänen kotiinsa luvattomasti kokoontuneita henkilöitä. Sitä valittajien muistutusta vastaan, että juttua ei oltu käsitelty kiellettyjä uskonharjoituksia koskevien kun. kirjeiden mukaan, huomautti hän, ettei kanne eikä kihlakunnanoikeuden tuomio tarkoittanutkaan semmoisia kokouksia, vaan luvattomia kokouksia yleensä, jommoisia kysymyksessä olevat Tevalinin kodissa pidetyt kokoukset hänen mielestään olivat. Paitsi muita itse asiaa koskevia kohtia, joiden perustelu ylimalkaan on hyvin heikko, sisältää Brofeldtin selitys sen muistutuksen, että muutamat niistä henkilöistä, jotka olivat todistaneet valituskirjain allekirjoittajain nimikirjoitukset, olivat hänelle tuntemattomat. Vielä aiheettomampi on seuraava, selityksen lopussa oleva vaatimus: "Mitä tulee valituskirjan lausetapaan, niin ja vaikka jutun käsittelystä näkyy, että Tevalin on unohtanut sananlaskun 'suutari pysy lestasi ääressä', ei hänen eikä varsinkaan valituskirjan kirjoittajan olisi pitänyt unhottaa säädyllisyyden vaatimuksia ja niitä vastoin käyttää salaviittauksia ja kohtelemattomuuksia, jonka tähden sopiva rangaistus olisi hyvin ansaittu". Huomattava on näet, ettei Tevalinin eikä muiden valituksissa löydy ensinkään sopimattomia hyökkäyksiä, ei syyttäjää eikä kihlakunnanoikeutta vastaan.

Hovioikeuden päätös, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844, kuuluu: "Keisarillinen hovioikeus on antanut itselleen esittää valitukset niihin kuuluvine asiakirjoineen, ja koska kihlakunnanoikeus ei ole ollut oikeutettu ryhtymään juttua harkitsemaan, ennenkuin, siinä järjestyksessä kuin 5 p:nä joulukuuta 1762 päivätty kun. kirje säätää, syyttäjä Brofeldt on siitä ilmoittanut keis. senaatin prokuraattorinvirastolle, ja asianomainen määräys kysymyksessä olevan kanteen nostamisesta annettu; sentähden on keisarillinen hovioikeus hyljännyt ja kumonnut sekä sanotun oikeuden toimenpiteet tässä suhteessa, että sen yllämainitun päätöksen." [Viipurin hovioikeuden arkisto.]

Muihin toimenpiteisiin ei Brofeldt enää ryhtynyt tässä asiassa. Epäilemättä oli hänkin huomannut, että viranomaiset miltei kaikkialla olivat kyllästyneet tämänkaltaisiin pakkokeinoihin herännäisyyden kukistamiseksi sekä että yleinen mielipide yhä yleisemmin jo oli alkanut niitä vastustaa.

XVII.

Siihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi Ylivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike Kalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet tämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei kaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840 N:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet sekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon olivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan että sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli esim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirjaa", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen ja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen pöytäkirjat, puhumattakaan monista "Tidningar i andliga ämnen" ja "Evangeliskt Veckobladissa" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka, ettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi jälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti Paavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen — myöhempinä aikoina useat muut — semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että tämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään. Kulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin herättävä vaikutus huomattava. — Ainoa herännäisyyden johtomiehistä, joka ei hyväksynyt tuota "turhanpäiväistä paperin tuhlaamista", oli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli "muutakin kuin preivejä", kielsi hän häntä ankarasti "maailmalle julistamasta Jumalan salaisuuksia". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen kyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän ihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta hän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen "pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä", vastasi hän kiivaasti: "pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta mannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?" Paavon kiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta, mutta jatkoi salaa työtänsä. "Sisällinen pakko vaati." [Kert. L I Niskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi, lähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, "ettei siitä Paavolle mitään puhuttaisi". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka viimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]

Heränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin Keski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen opetusta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen" . Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.

Kesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella kuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi seikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa tuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle. Kun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien takia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen oli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti selvittämään oppiansa. Paavo lausui:

"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat, ovat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun he ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara. Toiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän pitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä tavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat heidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, niinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu tällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen . Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt seuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska he ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin joutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin petollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon siitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä itseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä kulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy, ettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä vanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle kokonansa toiset läksyt kuin ennen , josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan kaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että kilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen luontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä luontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä tietämättömän puoleen juosta."

Vastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen neuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä kaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka painatti sen ruotsiksi käännettynä "Evangeliskt Veckobladissa". Siten tuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII, 306-310.]

Herännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien voimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen kirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona. Niinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo 1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui "kaukaisia ystäviä", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen tavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta. Usein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja usein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään, lähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka heillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli Kiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle uralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin jatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on syytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.

V. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies nimeltä Salomon Lyytikäinen . Hän kuului heränneisiin, jotka pitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta lisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että hänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli kuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan mielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti jo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että tämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja kaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa oli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa vastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi ansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin perustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin kokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen päätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia keskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen sekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain oman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan oppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä tunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin naiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi, että Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan — silminnähtävästi täydellä syyllä — epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan valvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta neuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen asui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa, muun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä. [Akiander IV, 83 — 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen hurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden valppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat näet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle ja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat matkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin häitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut. Tapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten eksytyksestä, "selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi sen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset hengen paisteen nimellä", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä kerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka syvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen ei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai liukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan rohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin. Paavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen jäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi tämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet eivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa "parhaan tavaran" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi puhua. Hän lausui: "Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa hyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on sinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten hullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt, että kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen tuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän on, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle, murtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen yhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan oikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina, sanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen köyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän välinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan sitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi rakkaudeksi".

Niskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa, mutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen tuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui villitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen: "Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa, ennenkun saa tulla minua puhuttelemaan". Mutta eivät luottaneet kiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa Olli Olkkonen ja Heikki Pikkarainen heti tämän jälkeen luopuivat hänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen jonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää uskaltanut seurapaikkaan tulla.

Pyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt levitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin heränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä seuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen sinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen, joka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta Lyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, "miten ihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee tuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja siinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja tämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon totisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa". Peittelemättä hän paljasti "humukristillisyyden petoksen", raamatun sanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden ja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää jaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä. Myöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla saavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin paljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan, että Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L. J. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten kertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten julkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä. Hän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta ja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J. Niskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]

Kappalaisenapulaisena Kiuruvedellä oli tähän aikaan K. J. Åkerman, joka ennen oli toiminut pappina Nilsiässä ja oli herännäismielinen. Häntä lahjojen puolesta paljon etevämpi oli Pyhäjärven kappalaisen J. Lesceliuksen apulainen ennen (I, 338) mainittu Henrik Schwartzberg. Hän oli syntynyt Mustakallion torpassa Pyhäjoella (1811) ja pääsi ylioppilaaksi Runebergin antamalla todistuksella 1832. Helsingissä hän tutustui yliopiston etevimpien kykyjen kanssa, ottaen tämän ohessa ahkerasti osaa soitannollisiin ja muihin seurahuveihin. Täten kehittyi hänen luontainen rohkeutensa ja taipumuksensa ujostelematta seurustelemaan ihmisten kanssa. Kansan syvistä riveistä lähteneenä sopi hän hyvin papiksi maalle. Pyhäjärvelle tullessaan oli Schwartzberg vielä suruton. Hyvillä lahjoillaan hän luuli saavansa paljon aikaan. Vasta kun hän muutamilta sanankuulijoilta sai kuulla, ettei hänen saarnoistaan pidetty, niitä kun "ei kansa ymmärtänyt", alkoi hän tutkia omaa tilaansa ja liittyi nyt täydestä sydämestä heränneisiin. [Pekka Aschan, Matrikel; kertoneet Charlotte Achrén, tuomiorovasti J. Schwartzberg (1896) y.m.] Eivät siis näiden rajamaiden papitkaan, niinkuin Kalajoen käräjien aikoina muualla usein oli laita, vaikeuttaneet heränneitten matkoja, vaan edistivät päinvastoin savolaisten ja pohjalaisten käyntiä toistensa luona.

Kalajoenvarren seuduilla toimi edelleen eri paikoissa käräjien ajoilta tunnettu Jaakko Hemming. Hänen jälkeisekseen Laguksen apulaiseksi Ylivieskaan määrättiin Kustaa Johansson . Tämä monesta syystä huomattava mies oli kotoisin Euran kappelista, missä hän oli syntynyt 1810. Papiksi tultuaan (1835), työskenteli hän ensin Pietarsaaressa, Oravaisissa ja Alavetelissä, kunnes hänet 1842 vuoden alusta siirrettiin Ylivieskaan, missä hän ensin oli Laguksen sijaisena tämän virasta erottamisen aikana, sittemmin hänen apulaisenaan vuoteen 1845. Johanssonkin oli herännyt mies, ei ainoastaan nimeksi, vaan koko sydämestään. Mitä tunnollisin Herran koulussa opittu ja siinä yhä kehittyvä huolellisuus oli hänen luonteensa ehkä huomattavin piirre. Jos kohta hän vasta myöhemmin tuli enemmän huomatuksi, ehti hän jo Ylivieskassakin valmistaa itselleen pysyvän muiston monessa sydämessä. Varsinkin lasten kasvattamista "kurituksessa ja Herran nuhteessa" teroitti hän saarnoissaan, rippikoulussa, vieläpä seurapuheissakin sydämiin osaavilla sanoilla. Sekä virkatoimissa että muulloin oli hänen esiintymisensä vaatimatonta ja nöyrää. Lagus piti hänestä paljon. [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja; kert. Ylivieskan vanhat heränneet, rovasti A. O. Törnudd y.m.]

Keski-Pohjanmaan muista heränneistä papeista 1840-luvun vaiheissa on muistettava myöskin K. J. Engelberg . Hän tuli ylioppilaaksi ja papiksi samaan aikaan kuin Schwartzberg, jonka tukena ylioppilasajan viettelyksissä hän oli. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan hyvin likeinen, koko elinajan kestävä ystävyys. [Kert. tuomiorovasti Schwartzberg (1896) ja pastori F. F. Lönnrot (1897).] Jo Piippolassa pappina ollessaan (1839-1842) oli hän tunnettu Keski-Pohjanmaan ja Pohjois-Savonkin heränneissä piireissä. Mitään huomattavampaa herätystä hän ei kuitenkaan seurakunnassaan saanut aikaan. [Kert. F. H. Lönnrot ja V. L. Helander.] Mutta sitä suurempaa huomiota herätti siihen aikaan Engelbergin ystävä Schwartzberg. Sievissä, johon seurakuntaan hän siirrettiin 1839, kasvoi hänen aikanaan, ennen (II, 69) alkanut herätys ja virkistyi voimallisesti. Schwartzberg oli hyvä saarnamies ja vaikka hän oli hyvin kiivas luonteeltaan, lähestyi kansa häntä alusta alkaen vapaasti ja luottamuksella. Hänen vilpitön suoruutensa ja hänen erinomainen seurustelutaitonsa sai ihmisiä joukottain häntä kuulemaan ja hänen neuvojaan vastaanottamaan. Harva herännäisyyden papeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän. [Aschan, Matrikel; kert. J. Schwartzberg ja Kalajoen-varren vanhat heränneet.] Pelkäämättä hän toimitti herätystyötään, vaikka kuvernööri Lagerborg, joka kaikin tavoin koetti estää herännäisyyden leviämistä läänissään, uhkasi ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan. Schwartzbergin aikana rakensivat Sievin heränneet lähelle kirkkoa seuratuvan, joka sitten pari vuosikymmentä oli etäämmällä asuvien kirkkokortteerina. Miten tunnettu hän jo näihin aikoihin oli, näkyy esim. siitä, että Lyytikäinen, kutsuessaan Lagusta häihinsä, pyysi tätä kehottamaan myöskin Schwartzbergiä tilaisuuteen saapumaan. [N. K. Malmbergin kirje 9/10 40 K. E. Bergrothille; Laguksen kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]

Schwartzbergin kautta levisi herännäisyys myöskin Rautiossa , johon seurakuntaan hän siirrettiin maaliskuussa 1841, sekä Perhossa , missä hän toimi 1/10 41—3/6 42. Pari kuukautta Lesceliuksen kuoleman jälkeen (10/1 442) tapaamme hänet armovuodensaarnaajana Pyhäjärvellä. [Aschan, Matrikel; Sukukirja, Suom. aatelittomia suk.]

Keski-Pohjanmaan herännäisyyden huomattavin seutu oli yhä edelleen Kalajoen varsi. Kalajoen, Ylivieskan ja Nivalan lisäksi, missä liike oli suurin, alkoi 1840-luvun alussa myöskin Alavieska vetää suurempaa huomiota puoleensa. Jo Kalajoen käräjien alkaessa löytyi, niinkuin tiedämme, viimemainitussakin seurakunnassa heränneitä, mutta suuremmassa määrässä lisääntyi näiden luku vasta Vilhelm Österbladhin aikana (1840-1852). Jos kukaan, niin oli tämä mies paikallaan heräjävässä seurakunnassa (katso II, 141). Hän oli etevä saarnamies ja veti puoleensa ihmisiä lempeällä, tosirakkautta uhkuvalla käytöksellään. Suruttomimmatkin huomasivat, että "Jumalan valtakunnan asia oli hänelle kallis". Ei estellyt tuota "vilkasta pappia" kankeus ja hitaus, kun häntä tultiin pyytämään sairasten tykö tai muille virkamatkoille. Hän oli aina heti valmis lähtemään. Jo kaukaa huomasi vastaantulija hänen kiireestä vauhdistaan, että "Estenplaati" oli liikkeellä. "Hyvissä ajoin piti ajaa syrjään", jos mieli välttää hänen monesti lausumaansa varoitusta: "muista, että aika on lyhyt". Österbladhin kirkko oli aina täynnä. Häntä kuulemaan saapui usein ihmisiä Pyhäjoelta, Salosta y.m. seurakunnista. Alavieskassa, samoinkuin muuallakin, pukeutuivat heränneet körttipukuun. Seurat pidettiin alussa yksinomaan pappilassa, mutta ei kulunut pitkä aika, ennenkuin alettiin kokoontua Eskolan, Jutilan, Alakantolan, Hietalan y.m. taloihin. [Kert. (1896) Alavieskan vanhimmat asukkaat, Jaakko Hemming y.m.]

Savolaisista näkyy varsinkin L. J. Niskanen näinä aikoina käyneen usein Pohjanmaan puolella. Niinpä osoittavat esim. seuraavat päivämäärät vuodelta 1841, miten ahkerasti hän kävi muualla asuvia heränneitä neuvomassa. Uudenvuoden aikana matkusti hän Ylivieskaan asti, missä hän silloin tapasi Hedberginkin. Paluumatkalla viipyi hän kolme päivää Pyhäjoen pappilassa häissä, joihin oli saapunut apteekkari Malmgren Kajaanista ja muita säätyläisiä sekä "talonpoikaista kansaa useampia". Yhdessä matkustettiin sitten Kiuruvedelle, missä "paljon Herraa pelkääväisiä" oli koolla. Palmusunnuntain ja pitkänperjantain välisinä päivinä johti hän Pyhäjärvellä seuroja "kolmissa talonpoikaisissa häissä", ollen täällä "monien sisällisten vaivojen painon alla", kun ei Paavo Ruotsalainen ollut päässyt tätä vaikeaa tehtävää toimittamaan. Iloksensa hän kuitenkin sai kokea, että sikäläiset heränneet kiitollisuudella ottivat vastaan hänen neuvonsa. Heinäkuun alussa kävi Niskanen Nilsiässä Paavoa tapaamassa, elokuun 14 p:nä oli hän seuroissa Honkamäen talossa Kiuruvedellä ja Mikkelin aikana saapui hän jälleen viimemainitun seurakunnan heränneitä uskossa tukemaan. [L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 1/4 41 ja /7 41 (omistaa Arkiaatteri Otto Hjelt); F. G. Hedbergin kirje eräälle ystävälleen 19/8 41 (omistaa Suom. Muinaismuistoyhdistys); Kiuruveden vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]

Paavo Ruotsalaisen matkoista samana vuonna ovat seuraavat tiedot säilyneet: Tammik. 11 p:nä saapui hän Ruovedelle, missä seuraavana päivänä vietettiin Selma Katarina ja Olivia Vilhelmina Bergrothin häitä, joista edellinen meni naimisiin Tampereen kaupungin saarnaajan Josef Grönbergin , jälkimäinen J. I. Berghin kanssa. Pitkänäperjantaina oli hän Kuopiossa ja sieltä matkusti hän pääsiäisen pyhiksi Leppävirroille. Kumpaankin paikkaan oli häntä pyydetty. Leppävirroilta aikoi hän matkustaa Karjalaan, mutta tämä tuuma lienee kelirikon tähden jäänyt sikseen. Kesällä sai hän kutsun N. H. Berghin Uuskaarlepyyssä elokuun 4 p:nä vietettäviin häihin. Tähän tilaisuuteen odotettiin monta pappia ja paljon muita heränneitä eri osista maata. Tuossa ruotsinkielisessä seudussakin, missä paraikaa liikkui herätys, odotettiin hartaasti kuuluisan savolaisen tuloa. Ei estänyt sekään seikka, että Östringiä ja muita Uuskaarlepyyn heränneitä vastaan nostettu oikeusjuttu ei vielä ollut ratkaistu (katso II, 190 — 198), heitä vieraita odottamasta ja suuria seuroja valmistamasta. Yhteiset koetukset vain yhdistivät mielet yhteistä suurta taistelua maailman uhallakin jatkamaan. N. H. Berghin lahjakas morsian Katarina Charlotta Fonselius oli tullut heräykseen Betty Vegeliuksen ja K. H. Schroderuksen häissä Maalahden pappilassa (I, 385) ja sittemmin, vaikeista kotioloistaan (Terijärvellä) huolimatta, ahkerasti ottanut osaa Maalahden ja Uuskaarlepyyn heränneitten seuraelämään. Sulhasensa kautta oli hän pyytämällä pyytänyt Ruotsalaista häihinsä. Nämä pidettiin yllämainittuna päivänä erään hänen tätinsä luona Uuskaarlepyyssä. Tilaisuuteen saapui, paitsi toistasataa muuta vierasta, 26 pappia. Kaunis veisu, elävähenkiset seurapuheet ja ystävämieliset keskustelut painoivat vakavan, mutta samalla herttaisen leiman tähän juhlaan. Sitä kyllä uusikaarlepyyläiset oudoksuivat, että kaikki puheet pidettiin suomeksi, vieläpä olivat siitä vähän pahoillaankin, mutta ei sekään sopua rikkonut. Paavo oli koko ajan tyyneellä ja herttaisella tuulella eikä, niinkuin monesti muulloin, loukannut sanoillaan eikä käytöksellään. Hänen ympärilleen kokoontui tuon tuostakin ihmisiä neuvoa sielunsa asiassa saamaan. Joka ei osannut suomea, puhui tulkin kautta. Paavon tarkka silmä näki, mitä kukin tarvitsi. Toisille puhui hän ankarasti tekopyhyyden kirouksesta, toisille antoi hän noita ihmeen lempeitä neuvojaan, jotka kaikkialla, missä hän liikkui, nosti kuormansa alle uupuneet ja vapautti syntejään epätoivossa itkevät Jumalan ääretöntä armoa ylistämään. Kauan säilyi N. H. Berghin ja Kaarina Fonseliuksen juhlapäivä monen muistossa. — Toisena hääpäivänä matkusti morsiuspari kotiapäin. Heitä seurasi matkalla Paavo ja paljon muita häävieraita. Vierailtuaan Isossakyrössä F. O. Durchmanin luona, saapui seurue elokuun 8 p:nä Lapualle, missä oli suuret seurat. Malmbergin seuratupaan Kauppilassa (katso II, 158) mahtui vain osa tänne saapuneista. Paavo puhui monta eri kertaa painavia nuhteen, varoituksen ja kehoituksen sanoja Malmbergin ja Durchmanin vasta heränneille tai heräjäville sanankuulijoille. Elävää oli monien pappien johtama veisu, vilkkaat ja opettavat keskustelut seurojen jälkeen. [Sukukirja Suom. aatelittomia sukuja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja (omistaa rouva Lydia Hällfors); vastamainitut L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 17/4 41 ja /7 41 ja Hedbergin kirje 19/8 41; Charlotte Achrénin y.m. kertomukset.] Elokuun 14 p:nä saapui Ruotsalainen Kiuruvedelle, missä Niskanen oli häntä vastassa, ja syyskuussa tekivät he yhdessä ennen mainitun matkansa Ouluun. Mikkelin aikana samana vuonna kävivät he jälleen Kiuruvedellä. Seuroja pidettiin Hakamäen talossa. Sinne oli kokoontunut paljon vieraita eri seuduilta, suurimmaksi osaksi talonpoikia, mutta useita pappejakin. Hedbergiäkin oli pyydetty tulemaan, ja hän oli toivonut saavansa kuvernööri Lagerborgilta lupaa tähän matkaan, hän kun oli aikonut pyytää päästä tervehtimään sukulaistaan Engelbergiä Piippolassa. Halusta olisi hän lähtenyt, varsinkin koska hän oli kuullut, että "savolaisten kokoukset olivat paljon enemmän rakentavia kuin säätyläisten", mutta tämä aikomus jäi sikseen. Todennäköistä on, ettei hän saanut lupaa Lagerborgilta. [Samat Niskasen ja Hedbergin kirjeet.] — Ruotsalaisen luonnetta ja esiintymistapaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavan, kansan muistossa säilyneen, näihin hänen Kiuruveden-matkoihinsa sovitetun kertomuksen.

Matkallaan oli Paavo monessa käyntipaikassa kuullut valituksia Kiuruveden heränneitten vilpillisyydestä. Hän oli ärtyneellä mielellä. Niskanen sai syöttöpaikoissa tuon tuostakin kuulla ankaroita sanoja. "Kyntämään minä sinut lähetin, mutta sinä oletkin tonkinut kuin sika", lausui Paavo hänelle lopuksi, kun eivät valitukset lakanneet, vaan päinvastoin lisääntyivät jota lähemmäs määräpaikkaa ehdittiin. Vihasena ajoi hän seurataloon, astui alas rattailta ja jäi hetkeksi kartanolle. Kaunis veisu kuului seuratuvasta. Paavon katse kirkastui, ja ketään puhuttelematta vetäysi hän syrjään. Kun hän viipyi kauvan ulkona, mentiin häntä hakemaan. Hän löydettiin polvillaan rukoilemassa. "Mitä te täällä teette", tiuskasi Paavo äkkiä ylös nousten, ja lähti nopein askelin seuratuvalle. Portailla seisovat, jotka näkivät hänen vihasen katseensa, kuiskasivat toisilleen: "nyt se puhuu kovat sanat". Porstua oli täynnä ihmisiä. Paavo tarkasti heitä ankara ilme katseessaan. Miltei kaikkien silmissä välkkyi kyyneleitä, ja kun hän asetti matkatakkinsa naulaan, huomasi hän seinässä riippuvien vaatteiden taakse piiloutuneen tytön, joka katkerasti itki. Sama mieli vallitsi tuvassa olevassa seuraväessä; sen vasta alottama virsi katkesi ja loppui nyyhkytyksiin. Paavon kasvot kirkastuivat, hän astui kynnyksen yli, jäi siihen hetkeksi seisomaan, ojensi kätensä, ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä; "Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo Herra". Sitten asettui hän istumaan ja puhui paljon Kristuksen rakkaudesta syntisiä kohtaan, monesti kehottaen särkynyttä kuulijakuntaansa Herraa kiittämään ja ylistämään. [Kertonut Kusti Niskanen y.m.]

Kalajoen-varren kasvavan, mutta näihin aikoihin samalla veltostumisenkin oireita ilmaisevan liikkeen palvelukseen astui 1840-luvun alkuvuosina kaksi talonpoikaista miestä, Vilhelm Niskanen (katso 1, 344) ja Taneli Rauhala , jotka kumpikin ennenpitkää kehittyivät näiden seutujen heränneitten opettajiksi. — Vilhelm Niskanen oli L.J. Niskasen serkku ja asui yhdessä hänen kanssaan Iisalmessa 35 vuotta. Hän oli syntynyt v. 1796 ja liittyi Paavo Ruotsalaisen opetuslapsena heränneisiin v. 1817. Vilhelm Niskasella oli terävä ymmärrys ja syvälliseen miettimiseen taipuva mieli. Luonteeltaan oli hän hiljainen. Hän puhui vähän, mutta mitä hän lausui, oli mietittyä ja sattuvaa. Lukemiseen oli hän hyvin mieltynyt. Jo nuorena nähtiin hänet usein sekä hengellisten että muiden kirjojen ääressä. Kirjottamaankin oli hän oppinut. Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä kävi hän usein ja joskus ulotutti hän Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen seurassa matkansa Kalajoelle asti. Pohjanmaan heränneet, niiden joukossa Laguskin, mieltyivät häneen. Kun häntä siihen kehotettiin, alkoi Niskanen miettiä muuttoa Kalajoen varrelle. Ensin aikoi hän asettua Nivalaan, mutta kun Lagus, joka samaan aikaan oli ostanut Toivolan talon Ylivieskassa, tarjosi hänelle tämän tilan vuokrattavaksi, jäi hän tänne asumaan (1842). Noin 1 l/2 vuotta myöhemmin osti hän Niskakosken talon Nivalassa. Tähän ostoon lienee varsinkin Taneli Rauhala häntä kehottanut ja auttanutkin. [Akiander VII, 290-91, 319; Vilhelm Niskasen Maistokirja, josta vasta enemmän; kert. Vilhelm Niskasen poika Paavo Niskanen y.m.]

Taneli Rauhala syntyi Sorvalan talossa Nivalassa 1812. Poikana "hän sekaantui tappeluihin ja muihin tavattomuuksiin", mutta kodin hyvä kasvatus palautti hänet kuitenkin vähitellen säännölliseen elämään, vaikka vanhempansa siihen aikaan olivat aivan suruttomia. Heräykseen tuli Taneli N. K. Malmbergin kautta. Sitäpaitsi vaikutti Paavo Ruotsalainen häneen paljon. Taneli Rauhala oli syvällinen, lämminsydäminen ja suora mies, hänen käytöksensä arvokasta ja luottamusta herättävää. Hän asui koko aikansa Nivalan pitäjän Karvoskylässä. [Simo Pylväs, "Muistelmia Taneli Rauhalan elämästä", josta vasta enemmän; vanhojen heränneitten kertomuksia.]

Vilhelm Niskasen ja Rauhalan esiintyminen Kalajoenvarren herännäisyysliikkeen varsinaisina johtomiehinä kuuluu myöhempään aikaan, mutta jo 1840-luvun alkuvuosina olivat he yleisesti tunnettuja näillä seuduin, vieläpä muuallakin, jonka tähden heidän mainitsemisensa muiden merkkimiesten kera jo tässä on paikallaan.

Keski-Pohjanmaan tämänaikaisen herännäisyysliikkeen huomattavimpia piirteitä on hengellinen raittius, joka, verrattuna Savon herännäisyyden tunteellisuuteen, joskus tuntuu kylmältäkin. Tämä eroavaisuus johtuu tietysti suurimmaksi osaksi kansan luonteen erikaltaisuudesta, mutta löytyy siihen toinenkin syy, jota emme saa jättää huomioon ottamatta. Keski-Pohjanmaan liikettä olivat näihin asti papit johtaneet. Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja monen muun samanmielisen sielunpaimenen nimet johtuvat itsestään tässä yhteydessä mieleen. Heränneet papit, joista useat olivat harvinaisen eteviä opettajiakin, pitivät kyllä päätehtävänään hengellisen elämän synnyttämistä ja kasvattamista seurakunnissaan, mutta tätä tehdessään teroittivat he uskonnollisen tiedon tarpeellisuutta; uskonnollisten käsitteiden tarkka selvittäminen oli heistä hyvin tärkeää. Varsinkin rippikoulussa tekivät he tunnollista työtä viimemainitussakin suhteessa. He eivät tyytyneet pelkkään ulkolukuun, niinkuin sen ajan papit ylimalkaan, vaan he pitivät huolta siitä, että lapset ymmärsivät mitä lukivat. Samoin oli laita Suupohjassakin. Sikäläistäkin herännäisyysliikettä johtivat alussa yksinomaan papit. Varsinkin Malmbergin ja Durchmanin sinne muutettua, tuli herätyksen ohessa kansan opettaminen yleiseksi heränneissä piireissä. Toisin oli Savossa, missä heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet, alkuaikoina oli vähän. Suurten seurojen liikuttavalle vaikutukselle ei ollut vastapainoa eikä ohjausta kirkossa ja rippikoulussa. Ilman Paavo Ruotsalaisen nerokasta ja voimallista johtoa olisi varmaankin hurmahenkisyys monessa paikoin päässyt vallalle. Pohjanmaalla siitä tuskin näkyy merkkiäkään; kielilläpuhujia oli Savossa paljon, Pohjanmaalla hyvin harvassa, muita eroavaisuuksia mainitsematta. Poikkeuksena ovat muutamat paikat Pohjanmaan ruotsinkielisissä seuduissa, missä kielillä-puhuminen ja muut tunne-elämän sairaloiset purkaukset herätyksien alkuaikoina lienevät olleet jokseenkin yleisiä. [Kert. Charlotte Achrén, lehtori E. T. F. Reuter y.m.] Miten tavattomina tämmöisiä ilmiöitä pidettiin esim. Kalajoen varrella, näkyy siitä, että sikäläiset vanhat heränneet vielä tänään tarkoin muistavat, missä ja milloin semmoista heidän keskuudessaan on nähty. Kerromme seuraavassa muutamista semmoisista tilaisuuksista.

Virasta-erottamisaikansa päätyttyä määrättiin Lagus toimittamaan kirkonkokousta Pyhäjärvellä heinäkuussa 1842. Seurassaan oli muutamia hänelle Ylivieskaan tulleita vieraita. Myöskin Paavo Ruotsalainen ja muita savolaisia oli silloin Pyhäjärvellä. Seuroja pidettiin sekä pappilassa että pyhäjärveläisten seuratuvassa. Oli kaunis ja hyvin lämmin aika. Paavo oli seuroissakin avojaloin ja paitahijasilla. Tässä keveässä puvussa oli hän tavallista virkeämpi. Niin nytkin. Hän puhui paljon ja erinomaisen elävästi. Eräänä iltana oli kokoontunut niin paljon väkeä, että seurat pidettiin pappilan kartanolla. Paavo oli päättänyt seurapuheensa, kun pappilan rakennuksesta alkoi kuulua outoja ääniä. Joku puhui kielillä. Se oli hiljattain kuolleen Isak Lesceliuksen tytär Maria Lescelius . Hän oli tunnettu elävähenkisestä, mutta samalla usein sairaloiseen tunteellisuuteen eksyvästä kristillisyydestään. Puheensa, joka toisinaan oli selväsanaista, toisinaan käsittämätöntä, oli Jumalan armon ylistämistä. Autuas ilme kasvoissaan huudahti hän silloin tällöin: "Ei tämä ole minun kunniani, vaan sinun kunniasi, Herra." Hän puhui suomea, mutta kun eräs Laguksen seurassa Pyhäjärvelle saapunut ylioppilas, joka ei ensinkään osannut tätä kieltä, astui huoneeseen, jatkoi hän ruotsiksi. Vaikea oli päättää, missä määrässä hän itse tajusi kummallisen tilansa. Pohjalaiset ihmettelivät, mutta savolaiset, jotka olivat tottuneet näkemään ja kuulemaan semmoista, eivät sitä juuri minään pitäneet. [Kert. (1896) lehtori E. T. F. Reuter, Laguksen ent. renki Antti Kakko y.m.] — Joulupyhinä 1843 suuret seurat Ylivieskan pappilassa. Lagus oli renkinsä Antti Kaakon vihkiäisiin kutsunut paljon vieraita. Paitsi seudun heränneitä pappeja ja muita säätyläisiä oli sinne kokoontunut kansaa Sievistä, Pyhäjärveltä, Haapajärveltä, Nivalasta, Alavieskasta y.m. pitäjistä. Talonpoikaisista merkkimiehistä olivat tähän tilaisuuteen saapuneet Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen, Taneli Rauhala sekä Vilhelm Niskanen, joka viimemainittu siihen aikaan jo asui Toivolassa. Varsinkin Tapaninpäivänä oli liike maantielläkin suuri. Pyryilman tähden tuotiin vieraat kirkolta pappilaan hevosilla. Kun viimeinen kuorma ajoi pihaan, huusi Lagus Kaakolle: "no, missä on ruotimuori, en minä sinua vihi, ennenkuin hänetkin tuot". Kaikki vieraat ruokittiin, ja tarjoilua hoitamassa nähtiin muiden kera Kimon tehtaan kirjurin tytär Leontine Reuter . Paitsi lukuisia vieraita saapui iltapuolella niin paljon väkeä, etteivät läheskään kaikki mahtuneet pappilan huoneisiin ja porstuaan. Paavo päätti muistorikkaan kokouksen polvirukouksella, ja lopuksi kaikui sadoista suista Siionin virsi "Kiitos, Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös". Kun ihmiset alkoivat hajautua, kuului eräästä huoneesta Maria Lesceliuksen ääni. Hän puhui kielillä. Paavo ei nytkään kieltänyt häntä puhumasta, vaan päinvastoin kehotti seuraväkeä käymään vuoteella makaavaa puhujaa katsomassa. Järjestyksen vuoksi, ja jotta kaikki saisivat nähdä, pyysi Lagus vieraitaan pitäjittäin siirtymään siihen huoneeseen, missä Maria Lescelius oli. Ja kaikki ehtivät nähdä ja kuulla, sillä hän puhui kauan. Tässä tilaisuudessa, niinkuin muuallakin, lausui tuo "kummallinen unennäkijä" "tuomitsevia sanoja Ylivieskan heränneiden suruttomuudesta". "Moni hänen puheestaan loukkaantui, mutta toiset saivat uuden herätyksen." Maria Lesceliuksen puheen johdosta teroitti Lagus seurakuntalaisilleen Paavo Ruotsalaisen opetusta "oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämä opetus oli heille tuttu, mutta he päättivät yksimielisesti koettaa siihen uudestaan syventyä. [Kert. Juho Raudaskoski, Antti Kaakko y.m.]

Nopeammin ja yleisempänä kuin missään muualla levisi Suupohjassa vasta alkanut liike. Kovaa oli monesti kansan vastarinta, mutta se murtui, niinkuin murtuvat talvisen järven jäät, kun lämpöiset ilmat niitä sulattavat ja kovat tuulet liikuttavat. Yhtä vähän kuin vainot säikäyttivät Östringiä ja J. M. Stenbäckiä, saivat ne heidän suomenkielisessä Suupohjassa taistelevia asetovereitansa vaikenemaan. Eivät uudistetut uhkauksetkaan heitä hämmästyttäneet. Kovalla äänellä [kert. seudun vanhat heränneet] julisti Durchman Isonkyrön kirkossa elok. 2 p:nä 1840 pitäjän nimismiehen, M. Liljeqvistin, näin kuuluvan kuulutuksen: "Koska olen saanut tietää, että kansaa, sekä miehiä että naisia, sunnuntaisin iltapäivällä on kokoontunut tämän pitäjän Ikolan kylän Mullosen taloon, sentähden ja koska kaikki kokoukset hartauden harjoittamista varten ovat kielletyt paitsi ennestään yleisesti tunnetut ja käsketyt jumalanpalvelukset ja hartausharjoitukset, kielletään ja varoitetaan pitäjäläisiä täten ystävällisesti, kenraalikuvernööri, kreivi Steinhelsin 15 p:nä maaliskuuta 1814 antaman määräyksen mukaisesti, tarkoin ja aina pysymään poissa tällaisista laittomista kokouksista, koska eivät asetukset niitä salli vaan kun. plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726, verrattuna kun. kirjeeseen toukokuun 2 p:ltä 1756, määrää niistä ankaran rangaistuksen. Se tai ne, jotka tätä vastaan rikkovat eivätkä tottele tätä käskyä, tulee oikeudessa syytetyksi. Sitävastoin ei ketään kielletä yksityisesti, oman perheensä keskuudessa omassa asunnossaan, iltapäivällä sunnuntaisin hartauttaan harjoittamasta ja sanaa viljelemästä. Tämä on päinvastoin luvallista, käskettyä ja Jumalalle otollista — kuitenkin ilman että siihen kansaa kokoontuu". [Löytyy N. K. Malmbergin papereissa.] Muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Malmberg eräälle sukulaiselleen [K. E. Bergrothille l/2 41.]: "Täällä edistyy Jumalan asia vähitellen. Silloin tällöin joku herää ja ennen heränneet voimistuvat ja pääsevät uuteen vauhtiin. Vihollinen ja hänen joukkonsa eivät myöskään ole joutilaina. Paikottain he hirveästikin raivoavat. Muutamat henkilöt olivat jo tuumineet, ettei minun surmaamiseni olisi syntiä, minä kun viettelen niin paljon ihmisiä. Mutta he eivät saa sitä tehdä saamatta lupaa ylhäältä, jota he kuitenkaan eivät lie ajatelleet. Herra estäköön heidän hankkeensa ja herättäköön perkeleen kiusaksi yhä useampia syntisraukkoja". Turhat olivat vihollisten hankkeet. Suupohjassa 1839 ja 1840 alkanut ja päivä päivältä kasvava liike veti yhä enemmän ihmisiä puoleensa, jos kohta ei lähinnä seuraavina vuosina uusia herätyksiä niin yleisesti tapahtunut. Suuri oli liike Lapualla, Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Nurmossa, Ylistarossa, Ilmajoella, Seinäjoella, Lappajärvellä, Kuortaneella, Isossakyrössä, Pietarsaaressa, Uuskaarlepyyssä, Munsalassa, Vöyrissä ja Mustasaaressa. Vaasassakin alkoivat ihmiset tulla levottomiksi sielunsa asiasta. Kaikin tavoin koettivat valtiokirkon pylväät Suupohjassa yhdessä maailman kera painaa alas liikettä, mutta turhaan. Kirkkoherrat kirjoittivat ahkerasti arkkipiispalle ja tuomiokapitulin jäsenille, syyttäen pietistisiä pappeja eripuraisuuden ja levottomuuden aikaansaamisesta seurakunnissa y.m. y.m., ja kernaasti heidän valituksiaan uskottiin. Mutta tuomiokapitulilta alkoivat neuvot herännäisyyden kukistamiseksi loppua. Arveluttavinta oli että "rutto tarttui nuorisoonkin". Turhaan kielsi Vaasan koulun inspehtori, Lapväärtin kirkkoherra J. J. Estlander, O. H. Helanderia (katso II, 160) pitämästä seuroja Vaasassa. Kielto ei estänyt koulupoikia yhä yleisemmin liittymästä niihin, jotka Herraa etsivät. Suurimman huomion esineenä oli Malmberg. Lapuan kirkkoherra oli alusta alkaen varoittaen kieltänyt häntä seuroja pitämästä, mutta kun Malmberg rohkeasti kysyi, voisiko kirkkoherra Jumalan sanalla tai maallisen lain säädöksillä näyttää toteen, ettei pappi olisi oikeutettu sopivalla ja sopimattomalla ajalla opettamaan sanankuulijoitaan, ei tuo hänen verraten sävyisä esimiehensä tiennyt, mitä tehdä. Malmbergin mielialaa näihin aikoihin kuvaavat seuraavat, eräästä hänen kirjeestään lainatut sanat: "Minua uhataan kuolemalla ja perikadolla. Väleen en enää saane suotakaan hautuumaakseni enkä korppeja ruumiinvartijoiksi. Olkoon niin. Evankeliumin täytyy herättää melua. Se ei kyllä melua, mutta muut meluavat sen voitoista. Nyt olen jälleen temmellyksen keskellä. Mutta hupaista on myrskyisällä merellä, kun Kristus pitää perää." [F. O. Durchmannin alottama ja N. K. Malmbergin jatkama kirjoitus viimemainitun aikanaan omistaman raamatun kansilehdellä; Malmbergin kirjeet 5/2 39, 24/11 39 ja 13/4 40 K. E. Bergrothille (kirjeet omistaa kirkkoherra Julius Bergroth); F. O. Durchmanin kirjeet 14/6 41 ja 1/10 41 Niklas Durchmanille; Hedvig Paavolan, Maria Hanhikosken Esaias Untamalan, Kaisa Lepistön, Maria Keltamäen y.m. seudun vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]

Miltei kaikissa näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä puhuvat Malmberg ja Durchman Kalajoen käräjistä. Suurella levottomuudella he tietysti odottivat päätöstä. Mutta toiselta puolen tuottivat matkat käräjien aikana heidän entisille työmailleen heille paljon virkistystä, ja samallaista kehoitusta saivat he myös Östringin ja Stenbäckin sekä näiden sanankuulijain pelottomasta käytöksestä oikeuden edessä. Niinpä kirjoittaa esim. Malmberg J. Vegeliuksen esiintymisen johdosta Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa (katso II, 166): "Se oli voimallinen ja peloton totuus. Hyvä on, että edes joku sekä näkee että uskaltaa sanoa asian niin, kuin se on. Kurjaa olisi, jos ei Jumalalla tänäkin aikana olisi edes muutamia totuuden todistajia maassamme". [Malmbergin kirje apelleen 22/4 39.] Samoin ajatteli Durchman. "Me jaksamme hyvästi ja odotamme iloisella sydämellä virasta-erottamistamme", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä. [Vasta mainittu kirje N. Durchmanille 14/6 41.] Raskaalta tuntui heistä kuitenkin lopullinen tuomio, kun se valmistui täytäntöön pantavaksi.

Virkalomansa aikana asui Malmberg Ruovedellä, Peskan talossa, jonka hän lankoineen oli perinyt appensa hiljattain tapahtuneen kuoleman jälkeen. Sieltä teki hän muutamia matkoja, niinkuin esim. helmikuussa 1842 Nilsiään (II, 188-89). Joskus kävi hän Lapuallakin ystäviään tervehtimässä, minkäänlaisia papillisia tehtäviä kuitenkaan toimittamatta. [Kert. Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.] Niin toimintahaluiselle miehelle, kuin Malmberg oli, tämä toimettomuuden aika oli hyvin pitkä. Sen päätyttyä määrättiin hänet kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn, johon toimeen hän astui kesäkuun loppupuolella (1842). Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut täällä olla, ennenkuin hän sai palata entiselle rakkaalle työalalleen. Lapuan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien talonpojat anoivat näet tuomiokapitulilta, että Malmberg määrättäisiin pitäjänapulaiseksi heille, sitoutuen suorittamaan hänelle naulan voita, juuston ja leivän sekä 2 kappaa rukiita kultakin savulta tahi enemmän, ellei palkka täten nousisi 50 tynnyriin. Muutamia talonpoikia oli sitäpaitsi käynyt Turussa suullisesti asiaa arkkipiispalle esittämässä. Melartin oli heille vastannut: "Nyt meiltä on lupa, me annamme mielellämme nyt pappeja teille, kun vain teillä on halu ottaa". Ei lähetystö eivätkä muutkaan oikein käsittäneet, mikä "nyt" oli muuttanut arkkipiispan mielen, mutta iloa herätti lupaus Lapuan heränneissä. [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 25/8 42.] Tuomiokapitulin määräyksen mukaan pidettiin asian selvittämistä varten kirkonkokous Lapualla 25/8 42. Ainoastaan eräs hovioikeudenneuvos ja kuusi talonpoikaa kieltäytyivät ehdotettua palkkaa maksamasta, mutta kun kaikki muut yksimielisesti siihen suostuivat, ei tuo estettä tehnyt. Papiston mieltä tiedusteltaessa, lausui rovasti Alcenius suostuvansa Malmbergin ottamiseksi Lapuan pitäjänapulaiseksi "sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän yhteinen toivomus". "Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi vallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi opettajien ja sanankuulijain välejä". Tähän lausuntoon yhtyi pari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi "sydämestään" toivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan toimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla 11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N. K. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi tuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.

Durchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen ajan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön pitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei yksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta mainittu kirje veljelleen 25/8 42.]

Malmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön keskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella siunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli herännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen huomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin tulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan hyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä seuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita kääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville nuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6 41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.

XVIII.

Suupohjan herännäisyyden vaikutusta alkoi ennen pitkää näkyä Näsijärveen pohjoispuolelta laskevien vesireittien rannoilla. Jo se seikka, että toinen Pohjanmaalta eteläänpäin johtava valtatie kulkee näiden seutujen halki, selittää tämän seikan. Huomattava on myöskin, että Malmberg ja F. O. Durchman usein kävivät appensa, Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin kodissa, mihin silloin aina kokoontui heränneitä läheltä ja kaukaa. Mutta varsinaisen alkunsa sai Pohjois-Satakunnan herännäisyysliike muutamien nuorien pappien kautta, jotka tapaamme näillä seuduilla 1840-luvun alussa. Huomattavimmat näistä ovat: veljekset Kaarle Edvard ja Frans Henrik Bergroth sekä Niklas Durchman .

Kaarle Edvard Bergroth oli syntynyt 1813. Jo ylioppilaana heräsi hän sielunsa tilaa huolehtimaan. Varsinkin K. K. von Essen sekä lankonsa N. K. Malmberg näkyvät vaikuttaneen, että hänen ajatuksensa noin varhain kääntyivät Herran puoleen. [N. K. Malmbergin kirje K. E. Bergrothille 8/10 38, K. K. von Essenin kirje 10/11 38 samalle (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth).] Joulukuussa 1838 vihittiin hänet papiksi ja määrättiin isänsä, Ruoveden kirkkoherran, vasta mainitun K. H. Bergrothin apulaiseksi sekä tämän kuoleman jälkeen (1841) armovuodensaarnaajaksi kotiseurakuntaansa.

Lankojensa ja muiden heränneitten ystäviensä sekä oman sisällisen halunsa vaatimana liittyi Bergroth heränneisiin ja alkoi papiksi tultuaan heidän hengessään toimia Ruovedellä. Todistukseksi hänen ahkerasta huolenpidostaan seurakunnastaan, mainittakoon että hän, heränneitten pappien esimerkkiä noudattaen, hankki sanankuulijoilleen raamatuita ja muita hartauskirjoja. [Katarina Ekblomin kirjeet 27/9 ja 1/11 1839 K. E. Bergrothille (omistaa kirkkoh. J. Bergroth).] Mainittavampaa vastarintaa virkaveljiensä ja esimiestensä puolelta ei Bergroth ylimalkaan lie kohdannut. Ainoastaan Virtain kappalainen H. J. Packalen näkyy kovasti häneen suuttuneen sekä tehneen voitavansa estääkseen seurakuntalaisiaan seuraamasta hänen opetustaan. Kun esim. Bergroth eräänä sunnuntaina 1841 oli saarnannut Virtain kirkossa, joka seurakunta siihen aikaan kuului Ruoveden kirkkoherrakuntaan, arvosteli Packalen seuraavana pyhänä mitä ankarimmin saarnatuolistaan hänen oppiansa, rukoillen Jumalaa varjelemaan seurakuntaa siihen joutumasta. Muissakin tilaisuuksissa koetti tämä vanhoillisella kannalla oleva pappi leimata nuoren virkaveljensä saarnoja ja puheita paavilaiseksi harhaopiksi. [Bergrothin papereissa säilynyt, hänen kirjoittamansa kirjekonsepti (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.)]

V. 1841 määrättiin Bergroth Ätsärin kappalaiseksi. Tässä virassa, johon hän astui seuraavan vuoden alussa, oli hän kuolemaansa asti (1890). Jokseenkin yleiseksi kasvoi Ätsärissä herännäisyys 1840-luvulla Bergrothin työn kautta, mutta tuota valtaavaa, maailmasta ulkonaisestikin jyrkästi eroavaa leimaa, kuin Suupohjassa, se ei kantanut. [Kert. A. O. Törnudd, Jos. Grönberg y.m.]

Bergroth oli vakava ja sydämellinen mies. Hänen luonnettaan ja samalla sen aikaista herännäisyyttä kuvaa seuraava hänen v. 1844 pienen poikansa kuoleman johdosta ja tämän nimessä veljelleen F. H. Bergrothille kirjoittamansa kirje: "Rakas setä! Ennenkuin sain sedän rakkaan kirjeen, olin jo muuttanut parempaan elämään. Aikani täällä ei ollut pitkä; mutta minua ei ollutkaan tarkoitettu tätä elämää varten. Sunnuntaina kirkon aikana sairastuin ja, vuorokauden ajan kovissa tuskissa taisteltuani maallisen majani hävittämisessä, kuulin taivaallisen isäni äänen huutavan: Samuel, Samuel, tule tänne! Täällä olen, Herra, minä vastasin, ja heti sammui elämän lamppu ja Jumala otti minut syliinsä. Ei setä voi uskoa, kuinka hyvä minun nyt on olla. Voi jos isä, äiti ja setä myöskin pääsisivät tänne. Kaivaten he itkevät minua; mutta jos kokonaan kääntäisivät mielensä sinne, missä minä olen, niin saisivat alituisesti minut nähdä. Mutta tahdon rukoilla heidän edestänsä. Hyvästi nyt, setä hyvä! Mutta vielä muuan sana. Koska huomasin, että setä piti minusta paljo, niin toivon, ettei setä kieltäydy osoittamasta maalliselle osalleni viimeistä palvelusta vihkimällä sitä katoavaisuudelle. Isä on arvellut, että tuo voisi tapahtua ensi viikon alussa. Setä saisi määrätä päivän, miten paraiten sopisi, ehkä tiistaiksi tai keskiviikoksi, tuo on minulle aivan sama, kun setä vain tämän tuojan mukana laittaa siitä isälle sanan. Setä on hyvä ja kutsuu täti L—n, H—n, ja A—n myöskin tänne. Viimemainittuja en ole nähnyt, eivätkä he minua, mutta pidän heistä kuitenkin. Luulen näkeväni heitä usein täältä Isäni luota. Tervehtikää heitä. En ehdi enempää. Uusi laulu alkaa heti karitsan istuimen edessä. Siihen täytyy minun ottaa osaa. Kuinka se on ihana!" [Kirjeen, joka on päivätty 14/10 44, omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.]

Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth alkoi työnsä Ätsärissä, ryhtyi myöskin hänen nuorempi veljensä Frans Henrik Bergroth heränneen sielunpaimenen työtä toimittamaan. Hän oli syntynyt 1817, tuli ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1840. Toimittuaan lyhyen ajan sielunpaimenena Ruovedellä ja Längelmäellä , määrättiin Bergroth (1842) v.t. kappalaiseksi Pihlajavedelle , jossa toimessa hän oli vuoteen 1846. Täydestä sydämestään oli hän papiksi ruvetessaan päättänyt uhrata elämänsä Herralle ja elävästä vakaumuksesta liittynyt heränneisiin. Hänen silloista mieltään kuvaavat muun ohessa hänen morsiamelleen, Hilda Fabritiukselle, kirjoittamansa kirjeet, jotka miltei yksinomaan käsittelevät hengellisiä asioita. Hyvin evankelinen on näiden kirjeiden henki. Niinpä hän eräässä [F. H. Bergrothin kirje Hilda Fabritiukselle 17/8 1842 (omistaa Lydia Hällfors).] semmoisessa lausuu: "Kun Kristus tulee ja ravitsee sielun itsellänsä ja täyttää sen armollansa, silloin ei enää tee mieli etsiä muuta ravintoa. Rakas Hildani! Minun on ollut niin hupanen näinä aikoina. Autio Pihlajavesi on muuttunut paratiisiksi, sillä minä tiedän, että Kristus asuu täällä, asuu — sen tiedän — minun luonani. Olen rukoillut, että hän hakisi morsiamenikin ja kuiskaisi hänelle muutaman armon ja rauhan sanan; — ja hän on vakuuttanut sen jo tehneensäkin".

Miten ahkerasti Bergroth levitti heränneitten suosimia kirjoja seurakunnassaan, näkyy siitä, että hän jo v. 1842 miltei joka kuukausi sai kirjalähetyksiä ystäviltään sanankuulijoilleen myytäviksi, osaksi ilmaiseksikin jaettaviksi. Seuraavat numerot osottavat liikkeen nopeaa leviämistä Pihlajavedellä. Bergroth saapui seurakuntaan maaliskuun lopussa. Jo syyskuun alussa oli hän paitsi Uusia Testamentteja, myynyt ja ilmaiseksi jakanut: 22 kpl. Freseniuksen Rippikirjaa, 34 Sana Syntisille, 13 Siionin Virsiä, 6 Hengellisiä lauluja, 30 Huutavan Ääni sekä 1 Björkvistin postilla. Seuraavina vuosina kirjojen luku yhä kasvoi. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja.]

Sukulaisuutensa F. O. Durchmanin, N. K. Malmbergin ja J. I. Berghin kautta, jotka olivat naimisissa hänen sisartensa kanssa, liittyi Bergroth alusta alkaen likeisesti herännäisyysliikkeeseen. Tätä vaikuttamassa oli kuitenkin etupäässä hengellinen sukulaisuus sekä hänen ystävällinen, likeiseen seurusteluun altis luonteensa. Usein tapasi hän heränneitä pappeja. Heille eivät muutamien kymmenienkään peninkulmien matkat paljoa merkinneet, lyhempiä taipaleita ei minään pidetty. Lankojensa häissä Ruoveden pappilassa, suurissa seuroissa Malmbergin kodissa Lapualla elokuun 1, 2, 17 ja 18 p:nä 1841, N. H. Berghin häissä Terijärvellä (II, s. 365), Turun pappeinkokouksessa (kesäkuussa 1842) y.m. oli hän saanut paljon ystäviä, ja nämä löysivät pian tien Pihlajavedelle. Usein kävivät häntä tervehtimässä nuori, herännäisyyden riveihin vasta astunut, innostunut herätyssaarnaaja Niklas Durchman, ja veljensä K. E. Bergroth, N. K. Malmberg, y.m. Kova tauti, joka häntä kohtasi tammikuun alussa 1843 ja piti hänet vuoteen omana kolme kuukautta, ahdisti likemmäs Herraa. Tänä aikana tulivat häntä tervehtimään useat ystävät. Malmberg saarnasi hänen kirkossaan kaksi, N. Durchman neljä kertaa, K. K. von Essen kerran. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.]

Kesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda Fabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta otteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta seurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie on ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella antaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista, joissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se vaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka koettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea on tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen sittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo ainoankaan syntisen kuolemaa." [Hilda Bergrothin kirje äidilleen /10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat silloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen kirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain 19 vuoden vanha.

Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H. Bergroth Pihlajavedellä, kaikui Keuruulla voimallinen herätyshuuto. Kansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta. Mutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti ihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli Niklas Durchman , joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran K. G. Calamniuksen apulaiseksi.

Jos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta, pelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden useimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän ei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että hänen aikansa on lyhyt.

Niklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli ylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan lyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena Puolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.

Innolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa hämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen oli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin tehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin röyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen seuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä hyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka hän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään ehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät silmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin suljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena sai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi saarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että hän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. "Olisi minulla vielä ollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut", lausui hän silloin joskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja mestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin oloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla ja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla puheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä useammat heräsivät hänen saarnoistaan.

Ehkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä, hautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä toimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän vielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä puhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään seurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli olla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin oli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta kertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt näiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset hänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä.

Eräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun soitto hetkeksi taukosi, lausui hän: "Tunsin nuoren tytön, joka oli puettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta yhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan. Mikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat." Tämän sanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä kertaa sikseen. — — — Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara niille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa tilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin ja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja tämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, "mutta ei hän hänelle vihanen ollut". — — — Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka kinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: "Kyllä jalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on pirun riimut, mutta ei lukea osaa", ja eräälle toiselle: "Heitä pois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. — Kun minä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin suurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman portto". — — — Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien synneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita. Kun esim. eräs äiti pyysi häneltä "Jesuksen lapsuuden kirjaa" tyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: "ei minulla ole niin makeita kirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä tyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden kirjaa." — — — Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä. Joka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä vei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä, tukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan eteen, lausuen: "kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein katselette," — — — Sairastenkin luona käydessä oli Durchman hyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen talossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. "Sinä menet helvettiin", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. "En mene, vaan taivaaseen." "Mitä siellä tekisit?" "Veisaisin." "Et sinä siellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen akkojen kanssa vessuttelemaan". — — — Kiivaasti taisteli Durchman väkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli hyvin yleinen. "Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä enemmän janottaa", oli hänen tapansa sanoa.

Joskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän "pisti ihmisiä kuin seipäällä". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri senkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän vastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta sielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan, usein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa syrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö ollut hän oikeassa, lausuessaan: "Minä en saa olla niinkuin myllärin koira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua; minun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?"

Kirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy antaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään, vaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet yleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset häntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä. Ainoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä hänen "kiellettyjä" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti hänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan vinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman pappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia, toinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä pidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki huutaen: "menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä." Hämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman esti tuon, lausuen: "Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa minä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti lähteä." Häveten lähti Bergman tiehensä.

Durchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä murtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku olisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa ollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ semmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet — Herran huoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin nopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. — Jo vuoden 1844 loppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti runteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän saarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään hän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän Tampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen. Siellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen mainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli auttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin hartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot häntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että hänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut: "ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy." Muiden kera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen N. J. Juselius , hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle lausui Durchman: "Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan. Ne ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa. Sano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan pois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän edestänsä joka päivä Jumalan luona." — Kirkkaana koitti toukokuun 25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä sinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; "Tänään on Francken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut luoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata itseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni." Tämä aavistus toteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.

Surua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan ja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin sekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä ja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen kirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti Katajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.) kertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896); Jos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin kertomukset (1896).]

XIX.

Kesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia heränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti K. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N. K. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth, pari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius ja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus ja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla Turkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä kiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen pappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T. Grönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet. Niistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen E. M. Rosengren , K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa), Lauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G. Hedberg, F. P. Kemell (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen kirkkoherra K. F. Stenbäck .

Millä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy seuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille kirjoittamasta kirjeestä: "Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla Epäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon paraimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä, kun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on totuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla heikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen perustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri nytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun Jumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme ja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta odotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme heidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta päättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon asialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa suuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan ja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme. Täällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa joudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin kaikkien perkeleitten uhallakin — mutta mekö pysyisimme siivosti piilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin kuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän asiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja ihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille kaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää itseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa, kuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja matkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin — täällä on paljon enemmän kysymyksessä." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv. 343.]

Kaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä. Millä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää eräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut muutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla kokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa esiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on "Promemoria pappeinkokoukseen Turussa", kuuluu:

"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa ensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen mukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien tilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki jätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost. T. 6), 'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa pysyväiset olla' . Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo tekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan. Mitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän helppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana kuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on nimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan valonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja raamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein anteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa ja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos Suomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin semmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän kanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja palavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä alotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan päällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten ja alhaisten kodeissa. — Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon isät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän näköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa syntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään, muutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat voitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta nukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan tätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla vainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi muutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian asema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme Jumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme ole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile, emmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan, erotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo, mutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka on teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on meidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille lapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme neuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme mukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme, on tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma sana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen muutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa ja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu itseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon totuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin levinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin niillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu. Verratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla seuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita, uusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän ajan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea niitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat lukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta Herran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu minkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka on totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee siten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan tähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi Jumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin ani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain kärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja asetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima ja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka kuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa poltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen käsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa ja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa, niin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko, jota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys ovat eriämättömät — niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria todistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti, miten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja toimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä, minkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit, kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää peljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin elon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne? Millaista on teidän menettelytapanne ollut?

"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä opetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus estää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin saapumasta:

"2:ksi. Emme voi kieltää keneltäkään, ken hän sitten onkin, neuvoa autuuden asiassa:

"3:ksi. Saarnaamme edelleen sanaa pelkäämättä raamatun ja tunnustuskirjojen perustuksella, säilyttäen vanhaa oikeutta saada omantuntomme mukaan tutkia ja neuvoa ehtoollisvieraita".

Kokous alkoi kesäkuun 11 p. Tiedettiin että kysymys pietismin leviämisestä Suomessa tulisi pohdittavaksi tässä tilaisuudessa, ja jännityksellä odotettiin hetkeä, jolloin arkkipiispa ottaisi sen esille. Miten tärkeitä muut kokouksen harkittaviksi määrätyt asiat (muun ohessa käsiteltiin kysymystä kirkollisen orpo- ja leskikassan perustamisesta) olivatkin, tuntui selvästi, että se edellä muita oli kaikkien mielessä. Selvästi huomasivat heränneet papit, miten moni kirkkoruhtinas loi heihin moittivia ja ylimielisiä katseita. Kesäkuun 15 p:nä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille. Kiinnitettyään ensin kokouksen huomiota muutamiin edellisinä vuosina sattuneihin tärkeisiin kysymyksiin ja kirkon vaikutusta koskeviin kohtiin, lausui hän, huolestunut ilme katseessaan, pitkän puheensa lopussa:

"Sekä P. raamattu että useat maassamme voimassa olevat esivallan asetukset säätävät, että papiston kalliina velvollisuutena on koettaa kehittää sanankuulijainsa uskonnollista valistusta ja hartautta, saarnaamalla ja selittämällä Jumalan sanaa sekä julkisessa jumalanpalveluksessa että heitä puhuttelemalla ja neuvomalla muissakin siihen sopivissa tilaisuuksissa. Tämän johdosta ovat muutamat toimeliaat ja lämpimän uskonnollisen tunteen elähyttämät säätyveljet, varsinkin nuorempaan papistoon kuuluvat, panneet toimeen kokouksia hartauden harjoittamista varten, jotka kokoukset kuitenkin, siihen nähden että ne ovat aikaansaaneet — niin on ainakin väitetty — häiriötä ja epäkohtia yhteiselämässä, useilla paikkakunnilla laittomina ovat joutuneet maallisen oikeuden käsiteltäviksi ja rangaistaviksi. Se hajaannus opettajasäädyssä, jonka tätä tärkeää kysymystä koskeva erimielisyys siellä täällä on saanut aikaan ja joka hyvinkin huomattavalla tavalla on tullut näkyviin, on tuottanut sekä hallinnollisille että kirkollisille virastoille paljon huolia. Tämä seikka vaatii minua tässä tilaisuudessa kiinnittämään herrojen säätyveljien erityistä huomiota tähän kuuluviin, viime aikoina tapahtuneisiin ilmiöihin ja pyytämään heidän asian likempään tuntemiseen sekä pitempään kokemukseen perustuvia neuvojaan ja lausuntojaan siitä, mitenkä näitä liikkeitä paraiten voitaisiin johtaa niin, että niiden hyvä tarkoitus saavutettaisiin sopua ja yksimielisyyttä sekä hyviä tapoja ja yleistä järjestystä rikkomatta. Omasta puolestani tunnustan oikeutetuksi sen vakavan ja kristillisen toimintahalun, joka ilmenee noissa viime aikoina usein moitituissa ja maallisenkin oikeuden edessä syytetyissä pyrinnöissä kristillisen valistuksen ja jumalisuuden hyväksi. Mutta koska tämä toimintahalu nuorissa ja vielä kokemattomissa opettajissa helposti voi eksyä liiallisuuksiin, yksipuolisuuteen sekä synnyttää katkeruutta ja eripuraisuutta seurakunnassa ja perheissä, niin toivoisin että vanhemmat ja kokeneemmat papit tarkasti pitäisivät nuorempia säätyveljiään silmällä ja tarpeen vaatiessa johdattaisivat ja oikaisisivat heitä näissä heidän pyrinnöissään, jotka itsessään ansaitsevat kiitosta. Tässä ei näy olevan kysymyksessä niinkään paljon itse opinkappaleiden yhtäpitäväisyys raamatun ja tunnustuskirjojen kanssa, kuin niiden käyttäminen ja sovelluttaminen julkisissa saarnoissa ja uskonnollisissa puheissa sekä yksityisissä tilaisuuksissa. — Eri kysymys on tässä tilaisuudessa siitä nostettava, olisiko muutos voimassa olevissa, luvallisia ja luvattomia kokouksia koskevissa asetuksissa tarpeen vaatima ja olisiko näin ollen semmoisen muutoksen ehdotus maan hallitukselle esitettävä".

Ensimmäisenä käytti sananvuoroa Muhoksen kirkkoherra K. J. Frosterus , joka, viitaten Gamalielin sanoihin Apost. T. 5: 38-39, lausui sen toivon, että herännäisyys oli johtava hyviin tuloksiin, jos kohta jotkut innostuneet nuoret papit olivat eksyneet liiallisuuksiin. Vakaumuksenaan lausui hän niinikään, että vanhemmat sielunpaimenet ystävällisillä neuvoilla kyllä voisivat ohjata nuorempia virkaveljiään vastedes välttämään joskus epäjärjestykseen johtavaa esiintymistä. Samaan tapaan puhui Vihdin kirkkoherra A. J. Hipping , ehdottaen että voimassa olevissa asetuksissa tehtäisiin se muutos, että uskonnollisia riitakysymyksiä ei vedettäisi maallisen oikeuden eteen, ennenkuin tuomiokapituli turhaan oli koettanut neuvoilla ja varoituksilla saada asianomaisia taipumaan. Kumpikin lausunto ilmaisee ymmärtämystä, vieläpä ystävällistäkin mieltä, joka ansaitsee tunnustusta, etenkin koska nämä puhujat eivät kuuluneet heränneisiin.

Mutta pian saatiin muutakin kuulla. Lehtori J. A. Edman pyysi puheenvuoroa. Hän oli ollut mukana piispantarkastuksissa Eurajoella v. 1832 (I, s. 235-37) ja Kalajoella 1837 (II, 64-65) sekä tuomiokapitulissa ollut käsittelemässä Pohjanmaan heränneitten vasta ratkaistuja suuria oikeusjuttuja. Ei siis saata väittää, ettei hän olisi ollut tilaisuudessa tutustumaan kysymykseen. Mutta hän puhui, niinkuin se puhuu, joka "ei ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut", puhui kirkkoruhtinaan virallista kieltä, joskus ylimalkaisilla sanoilla antaen jonkunlaista tunnustusta heränneitten pappien tarkoituksille, mutta heti sen jälkeen jälleen ankarasti moittien heidän menettelytapaansa. Myönsi että hartausseurat "oikein johdatettuina" voivat vaikuttaa paljon hyvääkin, "mutta", lausui hän, "koska semmoiset kokoukset voivat aikaansaada paljon todellista pahaa ja koska sitäpaitsi armollinen ja maan hengellistä edistymistä huolellisesti valvova hallitus on ne vakavasti kieltänyt, niin toivon, että ne säätyjäsenet, jotka näihin asti ovat kiivailleet näiden jumalisuudenharjotusten puolesta, ajattelevat mitä heidän omaan ja koko seurakunnan rauhaan sopii". Ankarasti arvosteli Edman myöskin sitä, että nuo moitteenalaiset papit olivat kieltäyneet antamasta Herran ehtoollista henkilöille, jotka "kovassa taistelussaan elämän ja kuoleman välillä olivat sitä rauhoittamisekseen pyytäneet", jota paitsi hän moitti heitä toisinajattelevien tuomitsemisesta.

Tämän jälkeen kehotti arkkipiispa tohtori J. Vegeliusta, "joka oli niin likeisessä suhteessa moitteen alaisiin nuorempiin säätyveljiin", lausumaan mielipiteensä kysymyksestä. Ei kieltänyt tuo herännäisyyden uskollinen sotavanhus "likeistä suhdettaan" moitteen alaisiin pappeihin. Lausuttuaan muutamia sydämestä lähteneitä sanoja, piti hän näin kuuluvan, myöhemmin kirjoitetun puheen:

"Kaiken sen nojalla, minkä tiedän niistä nuorista miehistä, joiden käytöstä niin paljon moititaan ja joista hyvästi tunnen useimmat, väitän että heitä ei suinkaan ole syytä moittia siitä, mistä heitä nyt syytetään; vaan olen minä täydellisesti vakuutettu siitä, että ne epäjärjestykset, joita heidän niskoilleen pannaan, ovat saaneet alkunsa valheellisista ja panettelevista kertomuksista. Semmoiset soimaukset — siitä olen vakuutettu — ovat lähteneet siitä luonnollisesta vihasta, jolla maailma ja luonnolliset ihmiset vainoovat Kristusta ja hänen evankeliumiansa — vihasta, jonka Jumala jo paratiisissa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille. Tätä vihaa, joka jo vanhassa testamentissa kohtasi Herran profeettoja, kesti yhä ja juuri se sai aikaan, että itse Vapahtajaa vastustettiin, että häntä häväistiin, pidettiin kerettiläisenä ja piestiin, että hän vihdoin tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja että juuri ne sen tekivät, joiden olisi tullut johdattaa kansaa Jesuksen tykö, pitää huolta opista ja koettaa saada sitä eläväksi ja vaikuttavaksi ihmisissä. Samaa pimeyden vihamielisyyttä, joka sittemmin kohtasi Kristuksen apostoleja, on edelleen kestänyt ja se on epäilemättä kaikkina aikoina jatkuva kaikkia tosikristityitä vastaan, etenkin niitä sanan julistajia vastaan, jotka puhtaasti ja väärentämättä saarnaavat, ei kuollutta, vaan elävää Kristusta. Viha ja nuo raskaat syytökset, jotka nyt ovat tulleet nuorten, pelottomien saarnaajien osaksi, ovatkin sentähden oikeastaan tähdätyt Kristusta ja hänen evankeliumiansa vastaan, eikä muuten voi heidän käydäkään, niin kauan kuin he julistavat elävää Kristusta eivätkä lakkaa Pyhän hengen johtattamina pelvotta seuraamasta hänen askeleitaan".

Vielä kiivaammin kuin Edman esiintyi Tammelan kirkkoherra N. M. Tolpo . Puhuttuaan ensin vapaasti, esitti hän kokoukselle pitkän, kirjallisen lausunnon. Muun ohessa hän väitti, "että nämä nuoret opettajat ja kaikki heidän liittolaisensa, etenkin muissa kirkoissa kuin omissa, julkisissa saarnoissa koettavat häväistä koko säätyä, paitsi heidän puolueeseen kuuluvia, ikäänkuin olisi muu sääty kerrassaan turmeltunutta ja eksyttämässä sanankuulijoitaan pois autuuden tieltä". Tämmöinen "kavala ilkeys" saisi — niin hän arveli — aikaan, että kansa lakkaisi uskomasta kirkon papiston saarnaavan puhdasta Jumalan sanaa, ja jumalattomuus saisi vallan, hävittäen sisällisen sielunrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen. Kiivastunut puhuja piti asiaa sitä arveluttavampana kuin pietistain saarnalahjat "enimmäkseen olivat kunnioitusta herättäviä, joskus kadehdittavan hyviäkin". Vaikkei Tolpo sanonut väittävänsä, että heränneet "olisivat langenneet niin syvään, että heitä sopisi sanoa vallankumouksellisiksi", ennusti hän kuitenkin heistä seuraavaa: "On syytä otaksua, että nämä pietistat hiipien tunkeutuvat ei ainoastaan kaikkiin julkisiin, sekä alempiin että korkeampiin oppilaitoksiin, vaan myös perhe-elämän alalle, sielläkin myrkkyään levittääksensä, hävittäen oppilasten luottamusta vakituisiin opettajiinsa, lasten ja palkollisten luottamusta vanhempiin ja isäntäväkeensä, vieläpä herättäen välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä aviopuolisoissa, — joka kaikki on luonnollisena seurauksena siitä, että opettajia ja isäntäväkeä, useimmiten ehkä syyttömästi, leimataan jumalattomiksi. Näin ollen on helppo ymmärtää, että tämä on suorin tie koko yhteiskunnan ja koko vallitsevan järjestyksen täydelliseen hävittämiseen, sillä juuri siten on hurjimpia vallankumouksia valmistettu, juuri sillä tavalla niitä vielä valitettavasti valmistetaan suurimmassa osassa Eurooppaa, ja luonnollista on, että hallitukset pitävät niitä tarkasti silmällä".

Näihin hyökkäyksiin vastasi ensin A. Helander. Hän lausui: "Esiintuotujen syytösten johdosta, että opettajien niinsanottu pietismi tuomitsevan luonteensa kautta herättää riitaa ja eripuraisuutta likeisimpienkin omaisien välillä, saan huomauttaa, etteivät näiden opettajien tuomitsevat sanat saa eripuraisuutta aikaan, vaan se seikka, että heidän henkensä sotii maailman henkeä vastaan. Tätä olen itse kokenut. Sillä siitä alkaen kun Jumala avasi silmäni evankeliumin valoa näkemään ja minä rupesin julistamaan Kristusta, jonka Jumala on meille tehnyt viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, ja sieluja minun saarnani kautta alkoi herätä suruttomuudestaan ja hengellisestä kuolemastaan, on minun täytynyt kärsiä paljon vastaansanomista ja minua on tuomiten syytetty hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta y.m., kun sitävastoin kaikki entiset moraalisaarnani vaikuttivat yhtä vähän tyytymättömyyttä ja epäsuosiota, kuin heräjämistä ja parannusta. Tästä näkyy selvästi, että elävän Jumalan sanan ja Kristuksen uskon julistaminen saa aikaan levottomuutta, hajaannusta ja eripuraisuutta, sentähden että pimeys vihaa valkeutta ja sentähden että Jesuksen sanojen 'Ihmiset pilkkaavat teitä, valehdellen minun tähteni" täytyy toteutua kaikkiin evankeliumin vilpittömiin saarnaajiin nähden'. — Arkipiispan ehdotuksen johdosta, jota kokouksessa oli kannatettu, että olisi syytä koettaa saada aikaan tarkempia, kokouksia ja hartausseuroja koskevia määräyksiä, päätti Helander puheensa seuraavilla sanoilla: "Jos ihmiset heräävät unestaan ja, tosi parannusta tarkoittaen, kysyvät: mitä minun pitää tekemän, tullakseni autuaaksi , niin on varma, että jota suurempi noiden sillä tavoin heränneitten luku on ja jota hartaammin he etsivät hengellistä valoa ja elämää, sitä lähemmäs meitä on Jumalan valtakunta tullut. Eikö näin ollen jokainen este, jolla koetetaan rajoittaa opettajan toimintaa, hänen johtaessa ja kehottaessa näitä Jumalan hengen liikuttamia sieluja, ole farisealaista hanketta Herraamme ja Mestariamme vastaan, eikö se ole taistelemista Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, etenkin koska meillä jo ennestään on aivan riittävästi uskonasioita koskevia lakeja ja asetuksia, kun vain niitä oikealla tavalla käytetään. Olkoot vain nämä opettajat nuoria ja pidettäköön heitä vähäarvoisina; ei Jumala anna henkeä mitalla, hän ei katso ihmisen muotoa. Mutta muistettakoon Jesuksen sanat: jos nämä vaikenevat, niin huutavat kivet ".

Syvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti esiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja vastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas Lagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden edustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu luvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa ja "omassa asiassaan". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki hänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen puolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne ovat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän paikoin sanasta sanaan esitti "Promemoriassaan" lausumansa ajatukset ja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat sisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan. Se kuuluu:

"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle henkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka sitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti tässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset johtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me saarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty kaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla on saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan miesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä tahdo itseämme heihin verrata — —" Tässä keskeytti äskenmainittu Tolpo puhujan, kysyen äkäisesti: "herrat tahtovat siis syyttää meitä kateudesta?" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: "en suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee kunnianarvoisessa säädyssä", sekä jatkoi: "Mitä taasen muotoon tulee eli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan, niin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän kehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa ensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana tai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut sokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä ihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä valkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos muutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en sano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ, josta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme tahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten autuudeksi."

Tolpo oli huomauttanut heränneitten pappien "röyhkeästä saarnatavasta" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat kieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P. Hagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu herännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen huomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja soimaavaa. Väittäen että heränneet papit "saarnatuolissa olivat käyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä seurassa kirkon ulkopuolella", sanoi hän varmaan tietävänsä kysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten revittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala kiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku kokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: "se oli aivan oikein tehty." Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut yllämainittu F. P. Kemell.

Sävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori E. Bergenheim . Vaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit ehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka hänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti lieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä puhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta vaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli, käsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut viimemainittua mihinkään rangaistukseen.

Jatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti yltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro. Keskustelun tuloksena oli seuraava päätös:

Jos seurakunnassa syntyisi "hurmahenkistä" liikettä, tulisi paikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla koettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä kontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi asiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa eksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava maallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää hallitukselta tämänkaltaista asetusta.

Lopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, "etenkin niiden puoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut huolta ja tyytymättömyyttä". "Vakavasti ja ystävällisesti" varoitti hän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä loukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita ja muita opettajia, "koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan opettajiksi seurakuntiin." He eivät myöskään "lähetyssaarnaajina" saisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä muista seurakunnista, "koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja häiriötä", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä mukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli määrätty.

Jos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten riitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa piirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten taistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen katsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että vanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä vielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon johtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden leviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä. Kuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä seuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin heränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin malliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä käsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä heränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat. Vielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J. Vegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti neuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti moitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa. Mutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta suoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon Paimenmuisto; Lagus, "Satans raseri i den kristna världen", josta vasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842; Akiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla Pettersonin y.m. kertomukset.]

XX.

Tultuaan papiksi Turussa 1840, määrättiin K. K. von Essen kirkkoherran-apulaiseksi Espooseen, missä hän toimi sielunpaimenena vuoteen 1845, ollen kuitenkin vuonna 1843 vapaa mainitun seurakunnan palveluksesta. Viimemainittuna vuonna asui hän omistamallaan Nygård-nimisellä tilalla Espoossa. Siellä kävivät usein heränneet ystävät häntä tervehtimässä, varsinkin kesäkuukausina, jolloin myös Lauri Stenbäck, joka kesäkuussa v. 1842 oli vihitty papiksi, asui Nygårdin tilaan kuuluvassa Stormbacka nimisessä torpassa.

Jo Kalajoen käräjien aikana tuli Suomen herännäisyys L. H. Laurinin "Nordisk Kyrkotidningiin" lähettämien kirjoitusten kautta jossain määrin tunnetuksi kristillisissä piireissä Ruotsissa. Tarkempia tietoja tästä liikkeestä sai vähän myöhemmin Lauri Stenbäckin kirjeiden kautta, paitsi hänen ennen mainittu ystävänsä Skarstedt, Ruotsin uusimmassa kirkkohistoriassa tunnettu Kaarle Olov Rosenius . Ei ole kummallista, että varsinkin viimemainittu halusi päästä likemmin tuntemaan Suomen herännäisyyttä. Olihan tämä liike silminnähtävästi valtava uskonnollinen ilmiö ja tarjosihan se monta liittymiskohtaa hänen omille pyrinnöilleen. Varsinkin oli se seikka, että muutamat maallikot kuuluivat sen johtomiehiin, herättänyt hänen huomiotaan. Kun sentähden Stenbäck kehotti häntä tulemaan Suomeen "omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan", päätti hän sopivassa tilaisuudessa kutsua noudattaa.

Kesällä 1843 valmistettiin K. K. von Essenin kodissa Espoossa suurta perhejuhlaa, F. H. Bergrothin ja ennenmainitun Hilda Fabritiuksen häitä. Viimemainittu oli näet v. Essenin vaimon Sofia Fabritiuksen, o. s. Arppe, tytär ensimäisestä avioliitosta, ja paitsi muita vieraita odotettiin Nygårdiin sulhasen lukuisia sukulaisia ja heidän ystäviään. Savonkin puolen heränneitä oli sinne kutsuttu, sillä samassa tilaisuudessa oli päätetty solmia myöskin v. Essenin kälyn Aleksandra Arppen ja heränneissä piireissä tunnetun Säämingin lukkarin P. Venellin aiottu avioliitto. Hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 3 p.

Oli syytä otaksua, että näihin häihin läheltä ja kaukaa saapuisi paljon heränneitä. Sentähden oli Stenbäck ilmoittanut Roseniukselle tästä tilaisuudesta ja kehoittanut häntä siihen saapumaan. Tämä päätti noudattaa kutsua. Yhdessä suhteessa ei Stenbäck ollut toivossaan pettynyt. Rosenius sai täällä tavata paljon Suomen herännäisyyden edustajia, niiden joukossa monta liikkeen huomatuimmista johtomiehistä. Kaikkiaan oli siellä 25 herännyttä pappia sekä paljon muita liikkeeseen kuuluvia säätyläisiä ja paljon talonpoikaista kansaa. Vieraista ovat sitäpaitsi mainittavat kaksi ylioppilasta, Niilo Gabriel Arppe ja Otto Edvard August Hjelt , jotka kumpikin myöhempinä aikoina saivat huomatun aseman herännäisyyden riveissä. Edellinen, joka oli syntynyt Kiteellä 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1840, oli K. K. v. Essenin vaimon veli. Hän oli heränneitten ylioppilasten keskuudessa tunnettu elävästä kristillisyydestään. Herralle oli Hjeltkin nuorena sydämensä avannut. Hän oli syntynyt Turussa 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1839. Hänkin nähtiin usein Berghin, v. Essenin ja Stenbäckin Helsingissä pitämissä seuroissa.

Roseniuksen saavuttua Helsinkiin, saattoi Hjelt hänet Espooseen. Gransin kestikievarissa tapasivat he Paavo Ruotsalaisen, joka myöskin oli matkalla Nygårdiin.

Kun Rosenius tuli, juoksi Stenbäck häntä vastaan tervehtien häntä ystävällisesti, lausuen "vai niin, tuon näköinenkö sinä olet." Alussa vallitsi hääjoukossa vakava, hiljainen henki, mutta vähitellen alkoi seurustelu Roseniuksen mielestä käydä liika vapaaksi. Suomalaisten heränneitten käytös ei miellyttänyt häntä. Rosenius oli sivistynyt mies ja luonteeltaan sävyisä, hiljainen. Varsinkin loukkasi häntä Paavo Ruotsalaisen huolimaton ja meluava esiintyminen. Ukko käytti väkijuomia hyvinkin varomattomasti, eikä ensinkään näyttänyt välittävän siitä, miten hän muita vieraita kohteli. Puhuttiin uskonnollisista asioista. Syntyi väittelyä hengellisen elämän salaisuuksista. Rosenius, jolle Paavon puheet käännettiin, lausui ajatuksia, joita ei tämä hyväksynyt, ja hän puolestaan sai alusta alkaen aivan väärän käsityksen tuon kummallisen suomalaisen uskonnollisesta katsantotavasta. Tässä tilaisuudessa, niinkuin niin monesti muulloin, koetti Paavo ennen kaikkea sanoillaan ja koko käytöksellään osoittaa, että tekopyhyys on synneistä vaarallisin. Kun häntä "meren takaakin oli tultu kuulemaan", tahtoi hän antaa tarkastajalle ainakin "sen läksyn, ettei farisealaisuus tee ketään kristityksi." Muutamien kehoituksesta suostui Rosenius kuitenkin kertomaan herätyksestään. N. K. Malmberg, joka kaikkien iloksi myöskin oli tilaisuuteen saapunut käänsi suomeksi hänen sanansa. Mutta pitkälle ei kertoja ehtinyt, ennenkuin Paavo keskeytti kertomuksen, kiivaasti lausuen, ettei hän tahtonut kuulla enempää, koska "semmoinen usko on kiiltopyhyyttä ja farisealaisuutta eikä mitään muuta." Hänen ja Ruotsalaisen väli rikkoontui auttamattomasti heti alussa.

Roseniuksen väitellessä Ruotsalaisen kanssa ei kukaan papeista ollut edellistä puolustanut, päinvastoin olivat kaikki kannattaneet savolaista oppi-isää. Myöhemmin illalla koetti Rosenius papeille selvittää käsitystään Kristuksen evankeliumista. Mutta ei kukaan nytkään, vaikka keskustelu oli maltillisempaa, hyväksynyt hänen kantaansa. Päinvastoin ilmoittivat he empimättä kannattavansa Paavon oppia. Ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut Roseniuksen Suomeen, lausunut mitään, joka vähimmässäkään määrässä olisi ollut omiaan sovittelemaan yhteen väittelijäin toisistaan erilleen meneviä mielipiteitä. Tuskin missään tilaisuudessa on Suomen herännäisyyden jyrkkyys niin taipumattomana esiintynyt kuin tässä. Ei sovi oudoksua, että Rosenius jälestäpäin kirjoitti: "Paavo oli opettajien opettaja. Mitä hän puhui, oli puhuttu taivaasta, paljon tärkeämpää kuin raamatun sana."

Epäilemättä erosi Roseniuksen uskonnollinen kokemus ja katsantotapa hyvinkin paljo Paavo Ruotsalaisen kovissa sisällisissä ja ulkonaisissa taisteluissa saavutetusta vakaumuksesta. Mutta oudolta tuntuu kuitenkin, ettei minkäänlaista ymmärtämystä heidän välillään syntynyt. Jos viimemainittu väärin arvosteli ruotsalaista vierasta, niin oli se käsitys, minkä tämä Espoossa sai Suomen heränneistä, epäilemättä vielä nurjempi. Sitä kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita Roseniuksen eräälle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän kertoo Suomessa käynnistään. Lausuttuaan vasta kerrotut sanat Ruotsalaisen Suomen heränneitten piirissä nauttimasta rajattomasta auktoriteetista, arvostelee hän tämän ja hänen ystäväinsä oppia ja elämää seuraavin sanoin:

"Paavo opetti, että ihminen omistaa Jumalan armon ainoastaan niinä hetkinä, joina hän taistelee armonistuimen edessä; 2:ksi: Eläminen, puhuminen, tai jossain suhteessa käyttäytyminen toisin, kuin maailman lapset, on aina ollut ulkokullattujen tuntomerkki. Elämässä tulee olla vapaa, mutta tällä ei tarkoitettu ainoastaan teeskentelemätöntä, luonnollista ja lahkolaisuuden orjuudesta vapaata kristillistä vapautta, vaan sellaista vapautta, joka sallii kristityn kiroilla, meluta, jaaritella, juoda j.n.e. Toisin sanoen: omassatunnossaan ei kristitty ole vapaa, vaan kerrassaan helvettiin sidottu, paitsi niinä hetkinä, joina sielu taistelee katumuksen ja rukouksen taistelua; mutta elämässään, lihan puolesta, saa hän olla riehuvan vapaa — —"

"Tämän suunnan miehet eivät usko minkäänlaista armontilaa olevaksi. Itsevanhurskauden syöpä, jota he vapaalla elämällä ovat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta olennostaan, on syöpynyt sisäänpäin, heidän olentonsa syvyyteen, ja turmellut sydämen, jonka kituminen ja rukouksissa mateleminen Jumalan edessä on heidän uskonnollisessa käsityksessään saanut saman merkityksen, kuin kätten työt tavallisten farisealaisten pyhyysopissa. Sanalla sanoen, Kristuksen ja apostolein opin tärkeimmät totuudet: usko, uskon hedelmät, ijankaikkinen, kaikki peittävä Kristuksen vanhurskaus, koko ihmisen (siis myös ulkonaisen elämän) uudistus, kaikki nämä seikat kieltää tämä suunta ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin opissa."

Niihin määrin epämiellyttävän vaikutuksen tekivät suomalaiset heränneet Roseniukseen, ettei hän mainitussa kertomuksessa heille mitään tunnustusta anna. Ainoastaan Malmbergin, jota hän nimittää "yhdeksi päämiehistä", kertoo hän saaneensa mielipiteisiinsä yksityisessä keskustelussa taipumaan, lisäten kuitenkin, "että hänkin, joukkoon tultuaan jälleen oli poissa". Myöskin v. Essenin ja Hedbergin "taipuvaisuudesta" hän sivumennen mainitsee, kertoen niinikään ja ikäänkuin sääliväisyydellä, että "noin kolme neljä", saatuaan kuulla, miten hän oli asettunut johtomiehiä vastaan, "pelonalaisina, mutta säteilevin silmin" tulivat hänen luoksensa kuulemaan Kristuksen evankeliumia. Niin pitkälle menee Rosenius epäluuloissaan, että hän arvelee J. I. Berghin, jota hän sanoo kuulleensa kiitettävän muita "puhtaammaksi", tahallaan pysyneen poissa koko tilaisuudesta.

Mikäli asia koskee heränneitten oppia, perustui Roseniuksen käsitys Suomen pietistoista suureksi osaksi hänen keskusteluunsa Lauri Stenbäckin kanssa, jota hän seuraavana päivänä puhutteli viimemainitun huoneessa, ikäänkuin väittelystä väsyneenä, kirjoittaa hän samassa kertomuksessaan, "heittäytyi Stenbäck pitkäksi vuoteelleen. Minä lausuin: Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme tuttavallisesti, niin sano minulle, minkälainen on oma tilasi? Uskotko todellisesti, että tällä hetkellä olet armoitettu Jumalan lapsi? Hän katsoi minuun, kummastellen että saatoin kysyäkään semmoista. 'En, sen toki tietänen, että minä nyt olen kadotettu', kuului vastaus. Kadotettuko, mitä sanotkaan? minä vastasin! 'Niinpä kyllä, jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin'. Hämmästyneenä kysyin: Mitenkä näin ollen voit niin rohkea olla? En minä voisi sinulle sanaakaan puhua, jos tuntisin tilani semmoiseksi, vaan monesti olen, ainoastaan pelon tähden, etteivät asiani olisi hyvästi, tullut työhön kykenemättömäksi ja vuoteen omaksi joutunut — enkä kuitenkaan milloinkaan ole voinut niin tuntea ja katua syntiä kuin olisin tahtonut. Mutta, kysyin edelleen, etkö sitten vielä milloinkaan ole päässyt uskoon? Silloin joutui hän vielä enemmän kummiinsa ja meni niin pitkälle alentuvassa ja avonaisessa tunnustuksessaan, että hän, ymmärrettyäni hänen uskovan ainoastaan muutamina hetkinä, ja kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, vastasi: 'eilen illalla, päästyäni yksinäisyyteen. Nythän puhuttelen sinua, enkä makaa Jeesuksen jalkain juuressa'. Tuskin voinet uskoa", huudahtaa Rosenius kirjeessään, "että nämät sanat ovat oikein kerrotut. Vaikea on minun itsenikin sitä uskoa, eikä kuitenkaan ainoakaan sana ole sepitetty".

Ikävän vaikutuksen tekee monesta syystä tämä Roseniuksen kertomus. Ilmeistä on, että se ainakin suureksi osaksi perustuu väärinkäsitykseen. On väitetty, että Rosenius, joka oli kotoisin Pohjois-Ruotsista, osasi suomea, mutta päästäksensä Suomen pietistoja perinpohjin käsittämään, ei ollut ymmärtävinään heidän puhettaan. Väite on perätön. Muutamia sanoja hän ymmärsi, ei muuta. Kavaluudella ei hän tahtonut päästä suomalaisiin tutustumaan, vaan hän tuli vilpittömässä mielessä ja ennakkoluuloista vapaana. Jo siitä syystä oli hän oikeutettu odottamaan vastaavaa kohtelua siinäkin tapauksessa, ettei hänen mielipiteitään hyväksytty. Tätä vaatimassa oli lisäksi se seikka, että hän oli muukalainen, jolle sentähdenkin olisi tullut osoittaa kohteliaisuutta. Rosenius oli Ruotsissa jo siihen aikaan siksi huomattu henkilö, että hänen arvostelunsa vaikutti paljon sikäläisissä kristillisissä piireissä. Seurauksena hänen Suomessa käynnistään oli, että Suomen herännäisyyden maine Pohjanlahden toisella puolella siitä alkaen ei ollut hyvä. Tämä seikka ei ollut vaikuttamatta meidän uskonnollisiin oloihin. Kun herännäisyydessä, kuten vasta saamme nähdä, syntyi hajaannus, ja entiset ystävät soimaten hyökkäsivät sitä vastaan, saivat nämä kannatusta Ruotsista, vakaantuen senkautta yhä enemmän riita- ja vastustamishalussaan.

Mitä tulee Roseniuksen kertomukseen Suomen heränneitten jumalattomasta elämästä, niin on se siksi ilmeisesti väärä, ettei asia pitkiä selityksiä kaipaa. Mahdotonta on otaksua, että hän vastoin parempaa tietoansa on heitä sillä tavoin kuvannut. Mutta näin ollen on vaikea käsittää, miten hän semmosiin tuloksiin on saattanut tulla. Sen voi ymmärtää, että hän piti suomalaisten esiintymistä, ei ainoastaan mikäli asia koskee Paavoa ja muita talonpoikia, vaan moniaita säätyhenkilöitäkin, kömpelönä ja epähienona, mutta siitä on pitkä askel jumalattomuuteen. On arveltu, että Rosenius, kuullessaan heränneitten usein puhuvan perkeleestä, jonka sanan hän ehkä ymmärsi, sai sen käsityksen, että he kiroilivat. Mahdollista — mutta siinä tapauksessa arvosteli hän arveluttavan pintapuolisesti heidän elävästi tunnettua tietoisuuttaan siitä, että sielunvihollinen väijyy ihmistä kaikkialla. Kirouksia keskuudessaan he eivät kärsineet. Tämä tosiseikka on siksi tunnettu, ettei se todistusta kaipaa. Olemme huomauttaneet siitä varomattomasta tavasta, millä Paavo tässäkin tilaisuudessa väkijuomia viljeli. Mutta jos Rosenius sai sen käsityksen, että Paavo oli viinaan menevä mies, niin ei mikään oikeuttanut häntä väittämään, etteivät heränneet juoppoutta edes syntinä pitäneet. Asia on tietysti arvosteltava sen ajan kannalta, ja juuri siihen nähden tuntuu Roseniuksen kertomus tässäkin suhteessa kummalliselta. Tilaisuudessa vallitsi iloinen mieli, sillä eihän Nygårdissa surujuhlaa vietetty. Jos ei tämä mieli osoittautunut tuolla ulkonaisesti hiljaisella, sivistyneen seuraelämän vaatimuksia tarkkaan noudattavalla tavalla, johon Rosenius oli tottunut ja joka oli hänen oman, suomalaisten silmissä hieman imelän jumalisuuden mukaista, niin sopisi odottaa, että hän pystyisi näkemän edes jotakin hyvää tuon karkean kuoren alla. Mutta sitä hän ei näe, ei ainakaan tunnusta nähneensä.

Tarkatessamme Stenbäckin yllämainittua kahdenkeskistä väittelyä Roseniuksen kanssa, tuntuvat omituisilta edellisen sanat "jos minä nyt kuolisin, täytyisi minun joutua helvettiin", varsinkin kun hän myöntää edellisenä iltana eläneensä uskonelämää Kristuksessa. Kysymys koskee armon tilaa ja missä määrässä kristitty voi olla tietoisena siitä. Epäilemättä oli eroitus Stenbäckin ja Roseniuksen katsantotavan välillä tästä asiasta suuri. Edellinen väitti, että tuo tietoisuus on olemassa ainoastaan silloin, kun ihminen, kilvoiteltuaan syntiä ja epäuskoa vastaan, on saanut kokea Jumalan ääretöntä armoa Kristuksessa. Kun ajatukset ovat poissa Jumalasta — niin tarkoitti hän — on myös tuo tietoisuus kadonnut, ja silloin ihmisestä tuntuu kuin olisi hän kadotuksen oma, kunnes uudistetun kilvoituksen kautta kateessa ollut armo jälleen armonistuimen luona löytyy. Tämä oli Paavonkin oppi, jos muutoin hänen opistaan, järjestelmällisesti määriteltynä oppina, ensinkään saattaa puhuakaan. Niin välitön ja harvinaisen suora kuin Stenbäck oli, vastasi hän Roseniuksen yllämainittuun kysymykseen: "uskotko olevasi armoitettu Jumalan lapsi tällä hetkellä?" niinkuin hänestä juuri silloin tuntui. Miltä tämä vastaus opin kannalta arvosteltuna kuului, sitä hän ei ensinkään ajatellut. Ei puhunut hän armontilasta semmoisena, ei siitä miltä hänen tilansa Jumalan puolelta näytti, vaan miltä se omassa sydämessä tuntui. Rosenius taas puhui sekä väittelyssään Stenbäckin että edellisenä päivänä muiden kanssa pääasiallisesti armontilan objektiivisesta puolesta.

Kertomuksessaan lausuu Rosenius: "Minä koetin teroittaa heidän mieleensä sitä totuutta, että evankeliumi selvin sanoin vaatii omantunnon vapautta ja lihan ristiinnaulitsemista, ja se julistaa, että Kristus on valmistanut ihmisille syntien anteeksiantamuksen, eikä suinkaan lupaa synnin tekemiseen, sekä ettei usko ole ainoastaan taistelemista armonistuimen edessä eikä ajatusta, työtä ja vaivaamista, vaan se on sydämen luottamus ja lepääminen Kristuksessa, joka usko varsin hyvin minussa voi asua silloinkin, kun minä ajattelen ja puhelen maallisia asioita, keskustellen ihmisten kanssa". Kun Ruotsalainen ja muut Roseniuksen mielestä olivat puhuneet "omantunnon vapautta vastaan", niin he olivat tarkoittaneet, ettei ihminen itse saa julistaa rauhaa omalletunnolleen eikä itse koettaa tyydyttää sen vaatimuksia, vaan että sen alituisesti täytyy saada meitä nuhdella ja siten Kristuksen, ainoan oikean rauhan antajan puoleen meitä kurittaen pakottaa. Heränneet pitivät omantunnon rauhan nauttimista niin sanoakseni sapattitunnelmana, jota kannatti arkipäivien työn helteessä kilvoitellen etsiä. Mutta kyllä he silti kilvoittelunkin aikoina toivossa muistivat apostolin sanat: "jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on Jumala sydäntämme suurempi". Tätä heidän kantaansa ei Rosenius ensinkään näy käsittäneen. Sen sijaan hän singoittaa heitä vastaan sen syytöksen, että he Kristuksen anteeksiantavan armon turvissa tahallaan tekivät syntiä. Raskaampaa syytöstä ei voi kenestäkään tehdä. Ei ole Suomen herännäisyys semmoista syytöstä ansainnut. Paljon voisi Roseniukselle antaa anteeksi, jos syynä näihin hänen häikäilemättömiin tuomioihinsa olisi ollut se seikka, että hän sai aivan väärän käsityksen suomenkielisten heränneitten, etenkin Paavon puheista, jotka vaillinaisesti, ehkä joskus väärinkin hänelle käännettiin. Mutta muistaessamme, että kaikki papit, joita hän yksityisestikin puhutteli, osasivat ruotsia ja että hän perustaa arvostelunsa heränneitten opista suureksi osaksi Lauri Stenbäckin suorastaan hänelle itselle lausumiin sanoihin, emme voi häntä tälläkään puolustaa. Meidän täytyy hänen kertomuksestaan Suomen heränneistä antaa se todistus, että se on väärä todistuskappale.

Tällä emme kuitenkaan tahdo väittää, ettei Rosenius olisi ollut oikeutettu puhumaan Paavon opin puutteellisuuksista eikä tekemään mitään muistutuksia heränneitten käytöksestä. Mutta tämä olisi ollut jotakin aivan toista, kuin ne tuomitsevat lausunnot, joita hänen kertomuksensa alusta loppuun on täynnä. Jos hän niin olisi puhunut, ansaitsisi huomiota myöskin hänen epäilemättä oikea arvostelunsa Paavon heränneitten piirissä nauttimasta ylenmäärin suuresta, heidän katsantotapaansa rajoittavasta ja koko heidän käytöstään määräävästä auktoriteetista. Mutta tämäkin hänen arvostelunsa menettää voimansa niiden moitteiden tulvassa, joka täyttää koko hänen kertomuksensa.

Kauan säilyi tämä tilaisuus heränneitten muistossa. Usein puhuttiin "Venellin häistä" ja muisteltiin siellä pidettyjä puheita ja muita opettajain suusta kuultuja neuvoja. Vaikka heränneet papit mielipahalla kuulivat Roseniuksen arvostelun Suomen herännäisyydestä, olivat he pahoillaan siitä, että häntä oli kohdeltu "ylimielisesti ja epäystävällisesti". Varsinkin Stenbäck, jonka jalomielisyys ja totuudenrakkaus tässäkin tulee näkyviin, otti asian usein puheeksi, sanoen sitä kovin paheksuvansa. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanoja; Aspelin, Lars Stenbäck s. 349-356; "C. O. Rosenius, hans liv och verksamhet," joka sisältää otteita mainitsemastamme kirjeestä; kertoneet (1896) N. G. Arppe, Otto Hjelt, Karolina Elisabet Stenbäck, Ebba Stenbäck, Charlotte Achrén sekä professori Norrby y.m. Upsalassa.]

XXI.

Harva uskonnollinen liike on niin nopeasti levinnyt, kuin Suomen herännäisyys 19:llä vuosisadalla. Ainakin kun pidetään silmällä sen juurtumista kansan syviin riveihin ja maamme harvaa asutusta, on tämä leviäminen mitä huomattavin ilmiö. Turha oli korkeakirkollisuuden johdonmukainen vastarinta, turhat kaikki soimaukset, vainot ja rangaistukset. Ne vaan lisäsivät luottamusta sorrettujen sielunpaimenien ja heidän ystäväinsä kristillisyyteen ja liikkeeseen liittyvien lukua. Syrjäisimpiinkin seutuihin levisi herännäisyyden maine, uusia työntekijöitä, sekä pappeja että maallikoita, astui liikkeen riveihin, kooten niihin yhä suurempia joukkoja. Juuri vainojen aika on näiden voittojen huomattavin aika.

Etevin ja Etelä-Suomen papeista eniten huomattu oli J. F. Bergh. Hänen työnsä Nurmijärvellä, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän jo v. 1827 oli päässyt, kantoi rikkaita hedelmiä. Vaikka Bergh, niinkuin olemme nähneet, tarkasti seurasi herännäisyyden vaiheita kaikkialla maassa ja vaikka hän oli mitä vilkkaimmassa kirjevaihdossa muualla asuvien johtomiesten kanssa, ei laiminlyönyt hän seurakuntansa hoitoa. Ei kukaan ole uskollisemmin kuin hän valvonut sanankuulijoittensa hengellistä parasta. Niinäkin vuosina, jolloin hän toimitti heränneitten aikakauslehtiä, hoiti hän yhtä ahkerasti paimentehtäviään Nurmijärvellä. Väsymättömällä rakkaudellaan vaikutti hän vielä enemmän kuin elävillä saarnoillaan. Tarkkaan hän tunsi seurakuntansa, jokaisen täytyi jotakin vaikutusta hänestä saada. Ja paljon ihmisiä siihen aikaan Nurmijärvellä heräsi, niiden joukossa eräs kuuromykkäkin, [Olivia Berghin kirje sisarilleen 15/6 42.] vaikka väestö oli kuuluisaa raakuudestaan ja jumalattomuudestaan. Etenkin kasvavaan sukupolveen kohdisti hän huomionsa ja paljon hyvää sai hän aikaan täällä perustamillaan sunnuntaikouluilla. Näissä kouluissa vietetyt hetket jättivät unohtumattomia muistoja moniin nuoriin sydämiin, jotapaitsi ne muodostuivat hartaushetkiksi vanhoillekin ihmisille.

Usein kävi Berghin saarnoja Nurmijärvellä kuulemassa ja häneltä neuvoja saamassa säätyläisiä Helsingistä, Paitsi K. K. von Esseniä, J. I. Berghiä ja Lauri Stenbäckiä oli siellä näihin aikoihin eräs nuori pappi, Juhana Jaakko Rahm , vaikuttanut herännäisyyden levittämiseksi. Tämä mies, joka oli syntynyt toukokuun 20 p:nä 1814 ja vihittiin papiksi kesäkuussa 1841, toimi ensin muutamia kuukausia kappalaisenapulaisena pääkaupungissa, saavuttaen jo silloin heränneitten ystävyyden. Hän oli yksi heistä, se huomattiin ilolla heti, ja varsinkin syksystä alkaen, jolloin hän siirrettiin vankilansaarnaajaksi Viaporiin, riensivät yhä useammat hänen särkevätä puhettaan kuulemaan. Viranomaisten huolellisen valvonnan ja heidän uhkaustensa uhallakin lisääntyi pääkaupungissakin heränneitten luku. Varsinkin säätyläisiä liittyi liikkeeseen. Huomattavana tosiseikkana mainittakoon, että miesten luku oli suurempi kuin naisten. [Aschan, Kuopio stifts Marikel; Olivia Berghin kirje sisarilleen 13/10 41; Akiander VI, s. 34.]

Näiden heränneitten yleisesti kunnioitettuna ja rakastettuna oppi-isänä oli J. F. Bergh. Niin usein kuin suinkin saapui hän heitä tervehtimään ja taistelussa tukemaan. Myöskin Porvoossa, missä löytyi elävähenkinen, jos kohta pieni joukko heränneitä, kävi hän usein. Muista näillä tienoin toimivista heränneistä papeista mainittakoon Askulan välisaarnaaja K. K. Bergstad (k. 1841), jonka "pietismistä" tehtiin ilmoituksia tuomiokapitulin jäsenille. Muuten on huomattavaa, että varsinainen herännäisyys silminnähtävästi ei näihin aikoihin eikä myöhemminkään päässyt juurtumaan Uudenmaan kansaan. Yksityisiä heränneitä löytyi kyllä useammissa seurakunnissa, mutta mistään herännäisyysliikkeestä ei saata puhua. Ei Tenholassa eikä Espoossakaan, joissa seurakunnissa K. K. von Essen oli pappina (1840-45) suurempaa liikettä syntynyt. Ja kuitenkin toimi täällä paitsi v. Esseniä monta vuotta (1842-1846) ylimääräisenä pappina erinomaisen elävähenkinen nuori mies G. B. Hildeen . Sitävastoin syntyi herätyksiä Inkoossa , missä Josef Reinhold Hedberg , sittemmin tunnettu herätyssaarnaajana Etelä-Pohjanmaalla, oli ylimääräisenä pappina (1842-1844). Muuttumattomaksi jäi myöskin Karja , missä Lauri Stenbäck v. 1842 toimi pappina. Berghin, Stenbäckin ja heidän ystäviensä kutsumana kävi Paavo Ruotsalainen näillä tienoin, paitsi v. 1838, myöskin vuonna 1840 ja 1843, [Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11 41; kert. Otto Hjelt, rouva A. Johnsson y.m.] mutta hänkin näkyy näillä matkoillaan pääasiallisesti seurustelleen heränneitten pappien ja ylioppilasten kanssa. Ainoa Uudenmaan seurakunnista, jossa herännäisyys esiintyi kansan syviin riveihin vaikuttavana liikkeenä, oli Nurmijärvi. Varsinkin Berghin sielläolon loppuaikoina kasvoi se suureksi. Muualtakin saapui sinne paljon nälkäisiä sieluja. "Vierastulvan" tähden Bergh esim. ei ajoissa päässyt sieltä muuttamaan Jaakkimaan, [J. F. Berghin kirje vaimolleen 3/5 43 (kuuluu Berghin, kirkkoherra O. J. Cleven omistamaan kirjekokoelmaan).] jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän v. 1842 oli nimitetty.

Turun puolella sitävastoin oli liike vilkasta, jo ennenkuin sen johtaja F. G. Hedberg siirrettiin Ouluun. Lohjalla, Nummella, Vihdissä, Lopella, Kiskossa, Suomusjärvellä, Paimiossa, Nousiaisissa, Sauvossa, Marttilassa, Euraisissa, Perniössä sekä muissakin Varsinais-Suomen seurakunnissa vaikutti kansassa herännäisyyden henki. Eikä lamaantunut liike, vaikka Hedberg lähetettiin kauas pois. Turussakin löytyi monta, jotka julkisesti olivat liittyneet heränneisiin tahi salaa kannattivat heidän mielipiteitään. Paitsi Hedbergiä on näiden seutujen heränneistä papeista 1840-luvun alkupuoliskolla edellä muiden huomattava Marttilan kappalainen K. I. Nordlund . Mainittavat ovat myöskin K. Nyholm, A. F. Almberg ja M. J. Hydén, jotka vuonna 1842-44 toimivat pappeina Taivassalossa, E. M. Rosengren samaan aikaan v.t. kappalaisena Perniössä sekä E. O. Reuter ja A. H. Sundell , jotka Ahvenanmaalla herättivät huomiota pietistisillä saarnoillaan. Nämä kaikki erosivat kuitenkin ennen pitkää herännäisyydestä, ja koko heidän johtamansa liike kantaa siitä alkaen vallan toista leimaa. Niinkuin vasta saamme nähdä, tapahtui tämä vähän sen jälkeen kuin F. G. Hedberg v. 1843 siirtyi takaisin näille tienoille.

Rauman ja Porin seuduilla liikkuva Renqvistin leimaa kantava liike, jonka tärkeimmät kotiseudut olivat Laitilan, Eurajoen, Euran, Nakkilan ja Luvian seurakunnat, juurtui juurtumistaan sikäläiseen kansaan. Jo 1840-luvulla huomaa selvään, ettei se pääse sulamaan yhteen muun herännäisyyden kanssa. Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin väliset riidat sekä Hedbergin pietismistä eroamisen aikana syntyneet väittelyt opista vieroittamistaan vieroittivat nämä vakavat rukoilijat kaikista, jotka eivät juuri samalla tapaa kuin he Jumalaa palvelleet. Mutta ei heidän edustamansa liike silti kukistunut eikä vähentynytkään, sillä kaiken yksipuolisuuden uhallakin säilyi siinä syvällisen vakava, opin perustotuuksiin nähden oikealla pohjalla liikkuva henki. Tämä on sitä huomattavampaa ja ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun näiden seutujen heränneet papit, jotka miltei kaikki liittyivät Hedbergiin, jättivät nämä rukoilijat oman onnensa varaan.

Vaikea on varmuudella sanoa, mistä se renqvistiläisyyteen kallistuva herätys, joka 1830-luvulla tulee näkyviin Tampereen tienoilla, oikeastaan on kotoisin. Todennäköisimmältä tuntuu muutamien arvelu [Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] että Renqvistin toimittama kirjallisuus oli kasvattanut siellä niinkuin muuallakin löytyvät vakavammat, ehkä herrnhutismin [Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] synnyttämät ainekset tuohon suuntaan. Merkille pantava on myöskin, että Länsi-Hämeessä vanhoista ajoista löytyi vakavia, herännäismielisiä kristityitä, ja luultavaa on, että näiden käynnit Tampereen puolella synnyttivät uskonnollista harrastusta näilläkin tienoilla. Ja että taasen Itä-Hämeen renqvistiläisyyteen taipuva herätys vaikutti Länsi-Hämeen syvempää uskonnollisuutta ilmaiseviin oloihin, on hyvin luultavaa.

Ranckenin ja Ignatiuksen Lounais-Suomessa vaikuttama herätys (I, s. 50-65) tuntui vielä kauan heidän kuolemansa jälkeen Länsi-Hämeessäkin. Niinpä pidettiin Sahalahdella hartausseuroja, joissa rukous oli huomattavana osana. Johtomiehistä ansaitsevat mainitsemista itsellinen Mikko Mikonpoika (k. 1836), tunnettu Töykänän Mikon nimellä, sekä talollinen Erkki Erkinpoika Räihä (k. 1835). Varsinkin viimemainitun maine elää vielä kansan muistossa; hänen rukouksensa voimasta on säilynyt monta kertomusta. Heränneen papinkin sai Sahalahden seurakunta, kun sen kirkkoherraksi v. 1836 tuli K. Villenius , joka hiljaisella, vakavalla hurskaudellaan täällä vaikutti paljon hyvää. Hänen pitämissään hartausseuroissa oli polvirukous tavallista. Mihinkään varsinaiseen suuntaan hän ei lukeutunut, eikä mainita hänen nimeään heränneitten kirjevaihdossa.

Pohjanmaan valtava herännäisyysliike tunkeutui ennenpitkää Länsi-Hämeeseenkin. V. 1838 nimitettiin ennenmainittu Josef Grönberg kaupunginsaarnaajaksi Tampereelle. Keuruulla, missä hän edellisenä vuonna oli pappina toiminut, oli hän tutustunut herännäismielisiin pappeihin, ja tämä tuttavuus kävi vielä likeisemmäksi, kun hän v. 1841 solmitun avioliittonsa kautta tuli Malmbergin, F. O. Durchmanin, K. E. Bergrothin, F. H. Bergrothin ja J. I. Berghin langoksi.

Grönbergin rohkea, peloton luonne ja hänen etevät saarnalahjansa eivät voineet olla vaikuttamatta Tampereella löytyviin nälkäisiin sieluihin. Kaupungissa syntyi herätyksiä ja näihin heränneisiin liittyivät toinen toisensa perästä niistäkin hänen sanankuulijoistaan, jotka ennen olivat olleet alttiita herrnhutismin ja Renqvistin vaikutukselle. Maaseudullakin huomattiin pian nuoren herännäisyyssaarnaajan vaikutus. Niin kävi esim. Kangasalla , missä muiden kera Liuksialan kartanon omistajan, K. O. Meurmanin tyttäret isänsä vastarinnan uhallakin alkoivat suosia pietismiä. Nämä, samoinkuin muutamat säätyhenkilöt Pälkäneeltä , v. 1825 täällä kuolleen kirkkoherra H. Aspegrenin tyttäret y.m., kulkivat heräjävien talonpoikien seurassa Tampereella Grönbergiä kuulemassa. Neidit Aspegren, joiden herätys näkyy olleen hyvin syvällistä laatua, ulottivat matkansa joskus Ruovedelle ja Keuruulle saakka.

V. 1841-1842 oli F. H. Bergroth kirkkoherranapulaisena Längelmäellä . Hänen saarnansa herättivät sielläkin ihmisiä synnin ja suruttomuuden unesta. Tässä, heränneitten valtateistä syrjässä olevassa seurakunnassa, syntyi virkeä liike, joka seuraavina vuosina yhä lisääntyi. Se on paljon huomattavampi kuin esim. Längelmäveden toisella puolella olevassa Oriveden seurakunnassa samaan aikaan syntynyt herännäisyys, vaikka pohjoisesta päin Tampereelle matkustavien heränneitten matka kulki viimemainitun pitäjän läpi. Seuroja piti viimemainitussa seurakunnassa Simo Lindström , joka v. 1843 pääsi lukkariksi siellä. Jo sitä ennen oli hän Kuhmalahdella , missä hän niinikään oli ollut lukkarina, johtanut sikäläisten heränneitten hartauskokouksia. Näiden luku ei kuitenkaan kasvanut suureksi, ja pienenä pysyi myöskin Orivedellä johtamansa liike, jos sitä sillä nimellä ensinkään voi nimittää. Lindströmiä kiitetään eteväksi puhujaksi ja hänen maineensa oli levinnyt kauas pohjoiseenkin. Paitsi Kuhmalahden ja Kangasalan heränneitä nähtiin hänen kodissaan "Ylimaankin" körttiläisiä, jotka matkoillaan Tampereelle poikkesivat häntä puhuttelemaan.

Verrattuna Lounais-Suomen, Pohjanmaan, Savon, Karjalan, vieläpä Itä-Hämeenkin pietistisiin liikkeisiin, näyttää Länsi-Hämeen herännäisyys hyvinkin vaatimattomalta. Varsinaista liikettä, semmoista kuin muualla maassa, ei täällä synny. Hämeen kansassa ei löydy pohjalaisen toimintahaluista rohkeutta, ei savolaisen salaperäisiin asioihin taipuvaa, tunteista rikasta mieltä eikä Karjalaisen runollista, lapsellisen avosydämistä luonnetta. Ratkaisuun on hän hidas eikä altis jyrkkiin muutoksiin. Itseensä sulkeutuneena kun hän on, ei ole hän halukas muille ilmaisemaan, mitä sydämensä pohjalla liikkuu, ja häneltä puuttuu tarmoa vetämään sitä esille edes oman itsensä nähtäväksi. Nämä luonteenominaisuudet selittävät ainakin suureksi osaksi, miksi eivät hengelliset liikkeet yleensä, ei 19:sta vuosisadan valtaava herännäisyyskään, päässeet juurtumaan kysymyksessä oleviin seutuihin, vaikka jo vanhemman herännäisyyden vaikutus niihin ulottui. Mutta sitä suurempaa huomiota ansaitsevat ne pienet joukot ja ne yksityiset henkilöt, jotka ympäristönsä hitaudesta huolimatta tunsivat, että Herra entistä voimallisemmin etsi Suomen kansaa, ja heräsivät virkeämpään hengelliseen elämään. Näistä Länsi-Hämeen heränneistä mainitsemme sentähden ennenmainittujen lisäksi vielä muutamia.

V. 1836 piti piispa Melartin piispantarkastuksen muun muassa Kangasalla ja siihen kuuluvassa Kuhmalahden kappeliseurakunnassa. Tarkastuspöytäkirjaan merkittiin, että eräs "kulkeva räätäli" v. 1835 olisi levittänyt lahkolaisuutta Kuhmalahdella. Tämä mies oli Emanuel Ekholm . Hän oli kotosin Kangasalta, missä oli tunnettu "Vatialan Manun" nimellä. Miten omituinen ja yksinkertainen hän olikin, kuului hän niiden harvalukuisten joukkoon, jotka niillä seuduin tahtoivat tehdä työtä Herran viinimäessä. Ahkeraan piti hän rukouksia ja hartauskokouksia Kangasalla ja Kuhmalahdella, ulottaen monesti matkansa Sahalahdelle, Pälkäneelle ja Luopioisiin . Ihmiset, varsinkin lapset, hänestä yleensä pitivät. Hän sai pitää pieniä seurojaan taloissa ja mökeissä. Ainoastaan valonarat viranomaiset häntä ahdistivat. V. 1835 sakotettiin häntä luvattomasta seuranpidosta, jonka tuomion johdosta hän lienee ollut vankilassakin, kun ei jaksanut sakkoja maksaa.

Kangasalan heränneistä on Jokioisten talon omistaja Tuomas Heikinpoika Katila ehkä merkittävin. Hän oli ahkera rukoilija, ja Jumalan sanan viljeleminen oli hänelle kallis asia. Miten halukas hän oli lukemaan hengellistä kirjallisuutta, näkyy siitä, että hän hankki itselleen paljon kirjoja. Useimmat niistä olivat heränneitten eniten käyttämiä hartauskirjoja. Ollen itse valvova kristitty, neuvoi Katila ihmisiä "repimään pois kaikki synnin juuret, jotta syntielämä ei saisi jatkua." Kaikki huomasivat, ettei hän muilta vaatinut muuta kuin itseltään, he näkivät hänen siunaten menevän työhönsä ja rukoillen sen lopettavan, ja sentähden olikin hänen vaikutuksensa suuri, ei ainoastaan omassa talossaan, missä moni palvelija heräsi sielunsa asiaa ajattelemaan, vaan koko pitäjässä. Toiset kyllä sanoivat häntä kovaksi lain mieheksi.

Katila oli syntynyt v. 1794 sekä herännyt jo ennenkuin uudemman herännäisyyden tuulahdukset alkoivat tuntua hänen kotipitäjässään. Tämä oli hänen kehitykselleen tärkeää ja painaa hänen kristillisyyteensä omituisen leiman. Katila ei näet liittynyt mihinkään suuntaan, ollen Renqvististäkin, josta hän eniten piti, riippumaton. Häntä kyllä sanottiin renqvistiläiseksi, mutta sitä hän ei ollut, ei ainakaan tämän nimen tavallisessa merkityksessä. Ja tuo hänen vallitsevista herännäisyyssuunnista vapaa uskonnollinen katsantotapansa painoi omituisen leimansa myöskin koko seudun heränneitten hengellisyyteen, kehittäen heidät suvaitsevammiksi toisin ajattelevia kohtaan, mutta vieroittaen heitä samalla siitä herännäisyydelle omituisesta vakaumuksen jyrkkyydestä, joka ei tahdo tietää mistään tinkimisestä, kun ihmisen kallein asia on kysymyksessä.

Katilan likeinen ystävä oli Liuksialan torppari Simo Hautala , hänkin polvirukousten harjoittaja ja ahkera sananviljelyä Renqvistin hengessä. Jo nuorena oli hän herännyt. Grönbergin saarnoista hän sitävastoin ei pitänyt.

Tarkemmin kuin muut näiden seutujen heränneet seurasi Erkki Erkinpoika Humaloja herännäisyysliikkeen vaiheita. Hän oli kotosin Pälkäneeltä ja sai ensimmäisen herätyksensä Sahalahden vanhojen heränneitten seuroissa jo v. 1825. Kuultuansa Renqvistin ja varsinaisen herännäisyyden johtomiesten välillä syntyneestä eripuraisuudesta, matkusti hän v. 1840 J. F. Berghin luo Nurmijärvelle, saadakseen häneltä selvitystä epäilyksissään. Ei tiedetä, mitä Bergh hänelle puhui, vaan se tiedetään, että Humaloja myöhemmin yhä selvemmin osoittautui Renqvistin hengenheimolaiseksi. Tietysti oli etupäässä hänen kotiseutunsa heränneitten taipumus tuohon suuntaan häntä siihen johdottanut. Etenkin lienevät häneen vaikuttaneet Tampereella asuvien ystäviensä hartausseurat, joissa hän usein kävi. Vaikka Pohjanmaan herännäisyys Grönbergin saarnan kautta kaupungissa leviämistään levisi, säilyi siellä näet, vieläpä varttuikin, renqvistiläinenkin suunta. Paljon vaikuttivat myöskin Itä-Hämeen rukoilijat, joita silloin tällöin saapui Tampereelle, näillä seuduin asuvien ystäviensä ja näiden johtomiesten herättämiseksi entistä suurempaan eloisuuteen.

Jyrkästi pietististä leimaa ei tämä Länsi-Hämeen liike, niinkuin olemme nähneet, alkuaikoinakaan kantanut, ei renqvistiläisyyden ja vielä vähemmin varsinaisen herännäisyyden. Mutta saman hengen lapsi, kuin nämä, sekin oli, jos kohta ulkonäkö ja yksinäisyydessä kehittyneet tavat ja menot olivat erilaiset. Selvemmin näkyy sen sukulaisuus renqvistiläisyyden kanssa useimmissa seurakunnissa. Varsinkin Kuhmalahdella oli rukoilijain luku huomattava. Siellä kokoonnuttiin edeltäpäin määrättyinä päivinä hartautta harjoittamaan ristiäisiin, häihin, hautajaisiin y.m. perhejuhliin. Pohjanmaan herännäisyyden leimaa näkyi eniten Längelmäellä. Siellä, Orivedellä sekä muutamissa muissa seurakunnissa tuli körttipukukin käytäntöön.

Minkään kovemman vainon alaisiksi eivät Hämeen heränneet joutuneet. Mutta tarkkaan heitä viranomaiset pitivät silmällä. Kangasalla v. 1836 toimittamassaan yllämainitussa tarkastuksessa muistutti arkkipiispa Melartin "sattuneesta syystä papistoa pitämään huolta siitä, ettei rahvaan yksityisissä hartausseuroissa mitään muita kirjoja saa käyttää, kuin tarkoitukseen sopivia". Kolme vuotta myöhemmin teroitti piispa Ottelin Luopioisissa pitämässään tarkastuksessa papistolle "miten välttämätöntä olisi, että joka seurakunnan kirkkoherra tarkasti valvoo semmoisia muista seurakunnista tulleita henkilöitä, jotka ylentävät itsensä uskonnonopettajiksi". Samaa tarkkaa silmälläpitoa todistaa eräs arkkipiispa Melartinin Grönbergille noin v. 1841 kirjoittama kirje, jossa hän varoittaen puhui Tampereella leviävästä herännäisyydestä hänelle saapuneista valituksista. Ehkä teki Grönbergin jyrkkä vastaus hyvän vaikutuksen arkkipiispaan, koska tämä ei muihin ehkäisemiskeinoihin ryhtynyt. [Ylläolevat tiedot Länsi-Hämeen herännäisyydestä olen koonnut J. V. Vallinheimon ansiokkaasta julkaisusta "Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollis-siveellisistä oloista IV", Kirkkohist. Seuran Pöytäkirjat IX; sitäpaitsi Adolfine Meurmanin kirje J. Grönbergille 1844; A. Meurmanin, Rosa Riddelinin, J. Grönbergin y.m. kertomukset.]

Jos Länsi-Hämeen seurakunnista siirrymme itäänpäin, kohtaa meitä jo Päijänteen tienoilla yhä huomattavammaksi kasvanut renqvistiläinen liike. Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä, Sysmässä, Hartolassa, Kangasniemellä löytyy rukoilijoita, jota paitsi Ruotsalaisen herännäisyys on saanut jalansijaa näillä seuduin. Mikkelin tienoilla on, niinkuin ennen olemme nähneet, rukoilijain luku vielä suurempi ja järjestyneisiin joukkoihin ryhmittynyt. Heidän alansa ulottui vielä 1840-luvun keskipaikoilla Joroisiin, Hankasalmelle, Pieksämäelle ja Rautalammelle (katso I osa, s. 325). Mutta viimemainittuihinkin seurakuntiin oli Ruotsalaisen oppi levinnyt. Että liike näissäkin seurakunnissa, jotka eivät suinkaan ole Savon herännäisyyden pääpaikkoja, oli päässyt syvään juurtumaan kansaan, osoittaa muiden todistusten kera sekin, että Joroisten kappalainen K. E. Vargentin v. 1841 eräässä häneltä vaaditussa selityksessä sanoo seurakuntansa rahvaan olevan "hurjan pietististä". [J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11 1841.]

Paluumatkallaan "Venellin häistä" kävi Paavo Ruotsalainen ensi kerran tervehtimässä Säämingin heränneitä. Sikäläinen liike oli 1830-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa paljon kasvanut. Vaikka kirkkoherra J. N. Stråhlman ja etenkin kappalainen A. Kiljander kiivaasti vastustivat liikettä ja vaikka sekä Kerimäen että Säämingin heränneitä oli sakotettu oikeudessa "luvattomien seurojen pitämisestä", olivat Olli Mikonpoika Pesosen ja Matti Liukon opetuslapset pysyneet uskollisina kihlausaikansa lupauksille. Paavo ei ennen ollut käynyt näillä seuduilla, mutta hän oli kuullut paljon hyvää sikäläisistä heränneistä. Toisia heistä oli hän tavannut Suonenjoen Berghin seuroissa, toisia Kuopion markkinoilla, minne Savon heränneet tulivat ystäviään tapaamaan ja Paavolta neuvoa saamaan. Löytyipä semmoisiakin, jotka sielunhädän pakottamina olivat ulottaneet matkansa Nilsiään asti. Paavo viihtyi täällä hyvästi. Lukkari Venellin kodissa piti hän suuret seurat.

Säämingin ja Kerimäen heränneitten johtajina toimivat 1840-luvulla edelleen Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko (I, s. 350-353). Seurapuhuja ei kumpikaan heistä ollut, mutta sitä enemmän he vaikuttivat muilla lahjoillaan ja kristillisinä karaktääreinä. Seuroja pidettiin usein. Niissä veisattiin "Siionin Virsiä" ja "Hengellisiä Lauluja" monesti "läpi yön" sekä luettiin Arndtia, Freseniuksen rippikirjaa tahi muuta hartauskirjaa. Luetun johdosta lausui joku muutaman sanan. Vilkkaat olivat etenkin keskustelut, joihin useat ottivat osaa. Huomattavin näistä oli Matti Liukko. Hänen neuvojaan ja opetuksiaan kiitetään erinomaisiksi. Jo ensi herätysten aikana tuli körttipuku jokseenkin yleiseksi Säämingin ja Kerimäen heränneitten piireissä, kun yleisesti kehoittaen sanottiin: "älkää sovittako itseänne maailman mukaan". Kaikki heränneet eivät kuitenkaan tähän pukuun pukeutuneet. Ei heitä kukaan siitä soimannut, kun eivät vain "maailman kaltaisia" olleet. Kotikuri oli vakavaa, joskus ankaraakin. Niin yleinen oli herätys, että Savonlinnan koulupoikiakin nähtiin seuroissa. Näitä seuroja pidettiin useimmiten lukkari Venellin kodissa. — Kauas levisi tieto Säämingin ja Kerimäen heränneitten elävästä kristillisyydestä. Olli Pesonen matkusti rahtimiehenä usein Helsinkiin, herättäen sielläkin jalolla esiintymisellään ja syvällisellä, lahjakkaalla puheellaan yleistä kunnioitusta heränneitten piireissä. Ehkä vielä suuremman maineen, kuin hän, saavutti varsinkin myöhemmin Matti Liukko. [Kertoneet N. G. Arppe, G. Pesonen, Otto Hjelt, kirkkoh. P. Malinen y.m.; Paimenmuisto.]

Kesälahdella oli jo 1830-luvulla herätyksiä tapahtunut. Vuodesta 1840, jolloin P. J. F. Brofeldt tuli seurakunnan kappalaiseksi, levisi liike vielä enemmän. Hieman haaveilevaa se oli — kielillä puhujia esim. löytyi paljon — mutta se tasaantui vähitellen uuden pappinsa johtamana. Varsinkin kun J. F. Bergh siirtyi Jaakkimaan ja alkoi käydä Kesälahdella, pääsi raitis henki siellä valtaan. — Säämingin ja Kesälahden heränneisiin liittyi paljon ystäviä Rantasalmella , missä herätyksen tuli niinikään voimallisena liikkui. Näiden seurakuntien heränneet pitivät jo tähän aikaan yleisiä seuroja. [Kertoneet N. G. Arppe, Matti Tapanainen (Jaakkima), rovasti H. K. T. Brofeldt, G. Pesonen y.m.]

Näidenkin seutujen vaiheisiin liittyy siis Juhana Fredrik Berghin jalo muisto. V. 1843 ryhtyi hän hoitamaan Jaakkiman seurakunnan kirkkoherranvirkaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta säteilivät hänen silmänsä, mutta suurin niistä oli rakkaus. Millä mielellä toisinajatteleviakin kohtaan hän aikoi ryhtyä uutta virkaansa hoitamaan, näkyy esim. eräästä hänen muutamia päiviä ennen hänen tuloaan Jaakkimaan sinne vähän aikaisemmin muuttaneelle vaimolleen kirjoittamastaan kirjeestä. [Kirje, joka kuuluu Berghin ennen mainittuun kirjekokoelmaan, on päivätty 3/5 1843] Bergh näet kehoittaa häntä matkustamaan Sortavalaan sekä pyytämään "vanhaa ystäväänsä" Renqvistiä auttamaan Jaakkiman kappalaista, joka oli sairastunut, tämän virkatehtävissä.

Jaakkiman väkiluku nousi v. 1844 noin 9,000. Kansa oli raakaa ja tavattoman taikauskoista. Sen kasvattaminen kysyi väsymätöntä työtä ja tarmoa, eteviä lahjoja, monipuolista sivistystä sekä ennen kaikkia rakkautta, joka "kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kärsii". Berghillä oli kaikki nämä ominaisuudet ehkä suuremmassa määrässä, kuin kenelläkään herännäisyyden suurmiehellä. Todellakin hämmästyttävän monipuolista ja valistuneen kristillisen mielen kannattamaa oli hänen työnsä Jaakkimassa. Suuri oli Berghin johtaman herännäisyyden vaikutus tässä pimeässä kolkassa. Kertomus siitä kuuluu seuraavaan aikakauteen. Tässä vain mainittakoon, että Bergh heti Jaakkimaan tultuaan ryhtyi vanhaa, jo v. 1833 kelvottomaksi tuomittua kirkkoa korjauttamaan, kun ei rakennettavana oleva uusi vielä ollut valmistunut, ryhtyi järjestämään haudankaivuuta, sievistämään kirkkomaata, piti kirkonkokouksia vaivashoidon asettamista varten paremmalle kannalle (muun ohessa päätettiin v. 1844, ettei köyhien lapsia saisi kuljettaa vaivaisruodilla talosta taloon, vaan että niille oli hankittava pysyväiset asunnot kristillismielisissä perheissä), sai aikaan lauluharjoituksia kirkkoveisuun parantamista varten j.n.e. Kaikki nämä toimenpiteet tarkoittivat kansan sivistyttämistä. Että Berghin silmämääränä niiden toteuttamisessa välillisesti tai välittömästi oli sielujen pelastus, sen ymmärsi jokainen, joka kuuli hänen särkevät saarnansa kirkossa ja hänen pappilassa pitämänsä elävät hartausseurat ja rukoukset. Seurauksena oli että jo ensi vuonna moni kääntyi pimeydestä valkeuteen. — Hyvänä apuna oli Berghillä herännäismielinen K. Veisell , joka vuosina 1843-1845 oli ylimääräisenä pappina seurakunnassa. [Jaakkiman kirkonarkisto; kert. (1896) Matti Tapanainen y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Paimenmuisto.] Jaakkimasta levisi liike naapuriseurakuntaan Parikkalaan , missä jo aikuisemmin herännäisyyden enteitä oli alkanut näkyä. Viimemainitun seurakunnan kirkkoherra A. U. Rönnholm uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin J. F. Berghiä vastaan, koska tämä oli sallinut "puolien Parikkalan asukkaista" saapua muutamiin seurakuntansa luoteisessa kolkassa kesällä v. 1844 pitämiinsä seuroihin. [J. F. Bergin kirje J. I. Berghille 11/9 44.] Uhkaus näkyy kuitenkin jääneen sikseen. Sen pöytäkirjan alle, joka heinäkuun 9 p:nä 1843 tehtiin Berghin virkaanasettajaisissa, on muiden todistajain kera Henrik Renqvist kirjoittanut nimensä. [Jaakkiman kirkonarkisto.] Tiedämme, millä mielellä Bergh oli hänet vieraakseen kutsunut. Mutta Renqvist ei tahtonut sovinnosta kuulla puhuttavankaan. Hän valmisti paraikaa "uutta kauhistuskirjaa", jolle hän oli antanut nimen "Väärän opin kauhistus" . Sen tarkoituksena oli kerrassaan lyödä maahan "väärä oppi", samalla kun se oli vastauksena niihin lukuisiin moittiviin kirjeisiin, joita Renqvistille oli kirjoitettu. Kirja on tähdätty Paavo Ruotsalaista ja tämän ystäviä vastaan. Se tuomitsee kerrassaan vääräksi koko heidän uskontonsa. Miten johdonmukaisesti Renqvist taisteli heitä vastaan, näkyy siitäkin, että syynä siihen, että hän "kiireesti" rupesi kirjoittamaan tätä kauan mietittyä kirjaa, oli "Berghin tulo rajaseurakuntaan". Käsikirjoitus valmistui syksyllä 1843. Porvoon tuomiokapituli hyväksyi sen, pyhittyään pois ainoastaan kahdesta paikasta muutamia lauseita, tanssista, joka "ei ole moitittava, koska Davitkin tanssi" sekä "väärien profeettain" kovuudesta palkankannossa y.m. vaatimuksissaan, "semmoiset huomautukset kun voivat herättää pahennusta." [Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43.] Kirja ilmestyi painosta v. 1844. Näistä asioista ystävälleen Monellille kirjoittamissaan kirjeissä sanoo Renqvist tietävänsä "Väärän opin kauhistuksen" tähden saavansa vastaansa "saatanan koko joukon".

Ikävän vaikutuksen tekee tämä Renqvistin katkeruus. Mutta miten ankarasti sitä arvostelemmekin, emme saa kieltää, että hänen tarkoituksenansa tässäkin on Jumalan valtakunnan kunnia. Sen varjelemiseen ja levittämiseen tahtoi hän rukoillen kaikki voimansa uhrata. Ja hedelmää kantoi näinäkin aikoina hänen työnsä. Vuosina 1843-44 tapahtui Sortavalassa yhä uusia herätyksiä; Impilahdelle, Ruskealaan ja Uukuniemelle levisi hänen oppinsa. Viimemainituissa seurakunnissa ei Renqvist itse käynyt, mutta niistä tultiin Sortavalaan hänen saarnojaan kuulemaan. Näillä matkoilla useat heräsivät, kertoen kotia tultuaan mitä olivat kuulleet ja kokeneet. [Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43]

Ilomantsissa levitti Renqvistin oppia hänen ystävänsä G. Monell, joka siellä oli apulaispappina v. 1842-46. Oppi-isältään sai tämä usein kirjallisia neuvoja ja kehoituksia sekä hänen kirjojaan seurakunnassaan levitettäviksi. [Paimenmuisto; Renqvistin kirje Monellille 5/4 44] Ilomantsissa, samoinkuin Liperissä, oli, niinkuin ennenkin on kerrottu, paljon näitä heränneitä; myöskin Paavo Ruotsalaisen ystäviä siellä näihin aikoihin tapaamme. Kummankin suunnan edustajia löytyi niinikään Kaavilla ja Polvijärvellä , Renqvistiläisiä kuitenkin vähemmin. Rautavaaran läheisyys (Kaavilta kävivät Ruotsalaisen ystävät usein siellä seuroissa) vaikutti, että Renqvistin oppi ei ottanut siellä oikein menestyäkseen. Sitävastoin sai se jalansijaa Kiihtelysvaaralla , minne se oli levinnyt Liperistä ja vielä enemmän Sortavalasta. Siellä vaikutti etenkin mökinmies Heikki Raitikainen paljon liikkeen hyväksi. Hän oli "niin ahkera rukoilija, ettei hän nauttinut vettäkään rukoilematta". Tohmajärvelläkin oli Renqvistillä ystäviä, samoin Joensuun kaupungissa. [Kert. tohtorinleski Hanna Cruskopf sekä useat vanhat heränneet näillä tienoin; A. Luukkoinen (Joensuu) y.m.]

Nurmeksessa, Pielisjärvellä ja Juualla eli vieläkin elävänä Ruotsalaisen suunta. Näissä harvaan asutuissa ja syrjäisissä seurakunnissa, minne Paavo vanhemmaksi tultuaan ei enää jaksanut matkustaa, ei liike kuitenkaan ollut läheskään niin voimallista kuin esim. Kuopion ja Iisalmen seuduilla, missä se vielä 1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Ehkä huomattavin sikäläisistä seurakunnista on viimemainittuna aikana Suonenjoki. Eheänä säilyi N. H. Berghin ja Savon heränneitten väli yhä edelleen. Kielilläpuhujia, joista paitsi useita naisia esiintyi seuroissa myöskin Elias Tiihonen , nuhteli Paavo usein, mutta sopu ei silti rikkoontunut. Joskus hänkin ihmetellen kuunteli heidän kummallista puhettaan. Toiset tuohon tilaan joutuneet ennustivat, toiset puhuivat kehoituksen sanoja, toiset rukoilivat itsensä ja muiden puolesta hellästi ja erinomaisen henkevästi. Semmoisista rukoilijoista oli Katarina Pakarinen (k. 1868) kuuluisin. Suonenjoen kirkonkirjaan on hänen nimensä kohdalle erittäin merkitty "kielillä puhuja". Niin jyrkkä oli raja heränneitten ja suruttomien välillä, ettei viimemainittuja milloinkaan seuroissa nähty. Körttipuku oli yleinen. Jos joku muussa asussa kokoukseen saapui, moitittiin häntä. Paavo kävi usein Suonenjoella. Hän asui silloin miltei aina pappilassa. Liikkeen eheyttä häiritsemässä oli se seikka, että toiset Suonenjoen heränneistä liiaksi viljelivät väkijuomia. Kieltämätön tosiseikka lienee, ettei Paavon esimerkki tässä suhteessa ollut terveellinen, eikä hän tästä synnistä, mikäli tiedetään, ketään ankarammin nuhdellut. [Kert. pitäjänkirjuri V. Suhonen y. m. vanhat heränneet; Suonenjoen kirkonkirja.]

Melkein yhtä valtaava oli liike Leppävirroilla. Myöskin Karttulassa oli se suuri, mutta Rautalammen herännäisyys kantoi 1840-luvulla yhä edelleen melkein yksinomaan Renqvistin suunnan leimaa.

Ehkä tärkein paikka Paavon opin juurruttamiseksi Savon kansaan oli näinäkin aikoina Kuopion kaupunki. Varsinkin täällä pidetyt markkinat tarjosivat kaukaistenkin seurakuntien heränneille tilaisuutta ajatusten vaihtoon ja toistensa kanssa tutustumiseen. Paavo saapui silloin usein kaupunkiin, kuunteli kertomuksia kaukana asuvien ystäviensä oloista ja heidän hengellisestä tilastaan, tutki valituksia, nuhteli, oikasi, järjesti. Heränneitten tavallisimpana käyntipaikkana Kuopiossa oli näihin aikoihin raatimies K. A. Malmbergin koti. Tämä oli Paavo Ruotsalaisen mitä uskollisin opetuslapsi ja ihailija, vaikka hän tähän aikaan vielä oli nuori (hän oli syntynyt 1819). — Kuopion herännäisyys elpyi entistä virkeämpään eloon, kun J. I. Bergh v. 1845 määrättiin sikäläisen lukion jumaluusopin ja hepreankielen lehtoriksi. Jo edellisenä vuonna, jolloin hän sijaisena hoiti tätä virkaa, huomattiin että hän läheisimmässä tulevaisuudessa enemmän kuin yhdestä syystä yhä yleisemmin oli luettava Savon herännäisyyden johtomiesten joukkoon. [Kert. K. A. Malmberg y.m. vanhat heränneet Kuopiossa (1896); Sukukirja.]

Maaningan herännäisyyden vaiheissa ei 1840-luvun alkupuoliskolla sanottavia muutoksia tapahtunut. Kaikesta päättäen oli liike siellä edelleen elävää. Sitävastoin on merkille pantava, ettei liike Nilsiässä vieläkään päässyt niin suureksi kasvamaan, kuin monessa muussa Pohjois-Savon seurakunnassa. Pitäjällä ei Paavo juuri liikkunut; seurat pidettiin melkein yksinomaan hänen kodissaan. Niinkuin ennen on kerrottu, sijaitsi tämä koti eräällä Syvärijärven saarella. Näköala sieltä on jylhä ja suuremmoisen kaunista. Ikäänkuin paremmin nähdäkseen Jumalan ihmeitä luonnossakin, rakensi Paavo 1840-luvun alkuvuosina talonsa uuden rakennuksen saaren korkeimmalle paikalle. Ison ja pihallepäin avonaisen porstuan oikeanpuolisesta päästä johti ovi pirttiin. Tämä oli korkea, neljällä akkunalla varustettu 8,30 metrin pituinen ja melkein yhtä leveä huone. Porstuan peräseinällä vastapäätä sisäänkäytävää oli vierekkäin kaksi huonetta, joiden välillä ei ollut ovea. Toinen oli vieraita varten, toisessa asui Paavo. Tämä rakennus — sen muoto on myöhempinä aikoina muuttunut — kätkee rappeutuvissa huoneissaan monta muistoa. Varsinkin 1840-luvulla kävi siellä vieraita läheltä ja kaukaa. Ani harva pappi, joka herännäisyyden historiassa on jonkunkaan nimen saanut, on ollut siellä käymättä, jollei muulloin, niin ainakin epäilysten ja muiden sisällisten taistelujen aikoina oli kaikilla asiaa sinne. [Kert. Paavon tytär Liisa. K. A. Malmberg, Stina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) y.m. näiden seutujen vanhat heränneet.]

Virkeää ja kasvamassa oli Iisalmen ja Lapinlahden liike. Sen johtajaksi sopii täydellä syyllä sanoa L. J. Niskasta, joka kuitenkin tärkeimmissä kysymyksissä aina tiedusteli Paavon mielipidettä. Niinkuin tiedämme, piti hän tarkkaan silmällä myöskin Kiuruveden oloja. Vuodesta 1837 oli näiden seurakuntien kirkkoherrana herännäisyydelle vihamielinen, ennen mainittu R. V. Frosterus. Ankarampiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ei kuitenkaan ryhtynyt. [Paimenmuisto; kertonut Kusti Niskanen.]

Kalajoen-varren herännäisyys kasvamistaan kasvoi. Pyhäjärvellä toimi, niinkuin tiedämme, Lesceliuksen kuoleman jälkeen H. Schwartzberg. Paljon kansaa hänen aikanaan heräsi. Haapajärven, Nivalan, Ylivieskan, Sievin, Reisjärven, Alavieskan, Raution ja Kalajoen heränneet alkoivat näinä aikoina yhä ahkerammin seurustella keskenään, muodostuen yhä valtaavammaksi liikkeeksi. Paitsi harvinaisen eteviä pappeja (Schwartzberg, Lagus, Österbladh) olivat heitä johtamassa Vilhelm Niskanen ja Taneli Rauhala. Jonkunmoista häiriötä näkyy Haapajärvelläkin koettaneen aikaansaada ennen mainittu Lyytikäinen. V. 1844 osti hän siellä Tiiton talon, jossa hän s.v. piti suuret tuliaisseurat. Tähän tilaisuuteen oli hän vieraiksi pyytänyt myöskin Rauhalan ja Niskasen. Mutta kun nämä häntä seurapuheissaan nuhtelivat, suuttui hän heille katkerasti. Hän olisi itse tahtonut olla johtajana ja huomasi nyt selvästi, ettei häntä minään muuna kuin julkisten syntien orjana pidetty. Tosi tapahtumana kerrotaan, että Lyytikäinen, kun emäntä tarjosi kahvia Niskaselle ja Rauhalalle ennenkuin hänelle, löi tarjottimen kumoon, ärjästen vaimolleen: "sinä et tiedä, kenelle ensin tarjoot". Tämän jälkeen hän ei enää saanut seuroissa esiintyä. Se tehtävä jäi yhä enemmän Niskasen ja Rauhalan osaksi. — Nousemassa olevien sisällisten riitojen valkea kyti jo siellä täällä heränneitten sydämissä, mutta v. 1844 ei savuakaan vielä näy. Eheältä näyttää vielä kaikki Kalajoen varrella. [Kert. Antti Kaakko, Jaakko Hirvelä y.m. Kalajoen-varren vanhat heränneet.]

Jos täältä lähdemme silmäilemään etelämpänä olevia seurakuntia, kohtaamme miltei kaikkialla herännyttä kansaa. Jo Lohtajalla, Kälviällä ja Kannuksessa löytyi näinä aikoina heränneitä, jos kohta paljon vähemmässä määrässä, kuin Kalajoen varrella, ja Toholammellekin levisi liike. Viimemainitussa seurakunnassa oli 1839-46 kappalaisena herännäismielinen J. J. Ingman . Uutta voimaa sai siellä alkanut herännäisyys erään nuoren, vasta heränneen maisterin kautta, joka näinä aikoina siellä usein kävi. Tämä mies oli mainitun Ingmanin veli, myöhemmin yleisesti tunnettu Antero Vilho Ingman . [Kert. A. O. Törnudd; Sukukirja.]

Rannikolla astuu meitä vastaan monessa paikoin hyvin elävä ruotsinkielinen herännäisyys. Kokkolan ja Kruununkylän heränneet olivat vilkkaassa yhteydessä Pietarsaaren ja Uuskaarlepyyn vainoissa karastuneiden heränneitten kanssa ja saivat heiltä paljon tuetta. Oravaisissa olivat hengen voimalla L. J. Achrén (1834-36) ja K. Johansson (1838-41) työtä tehneet. Ollen naapuriseurakunnissa liikkuvan suuren herätyksen vaikutuksen alaisena, elpyi sikäläinenkin herännäisyys lähinnä seuraavina vuosina yhä elävämmäksi. Vöyristä oli pietismi levinnyt Maksamaan kappeliin, jonka kappalainen P. V. Sandelin (1838-1847) uskollisesti edusti liikettä, Vaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui O. H. Helanderin peloton todistus ristin Herran tiestä, Maalahden liike, jota tuo heränneitten vanha pylväs J. Vegelius innostuksella, taidolla ja Herran pelvossa johti, kasvoi. Viimemainitun pappila kokosi läheltä ja kaukaa heränneitä pappeja ja heidän ystäviään vieraanvaraisiin suojiinsa. Se oli heidän hellän isänsä koti, jossa oli hyvä mieltään tyynnyttää taistelun myrskyissä. — Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli Vegeliuksella ennen (II, s. 133) mainittu E. Svahn, joka siunaukseksi teki työtä pitäjänapulaisena Maalahdella (1839-1844). Kun hän (1844) muutti Purmoon sielläkin alkanutta herätystä johtamaan, koski muutto kipeästi vanhukseen. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Charlotte Achrénin y.m. kert.; J. Vegeliuksen kirje E. Svahnille 11/5 44.]

Ehkä voimallisempi kuin missään ruotsinkielisessä seurakunnassa oli liike Munsalassa. Koko seurakunnassa tuskin löytyi ketään, joka ei ainakin ulkonaisesti olisi ollut liikkeeseen kuuluva. Varsinkin vuosina 1841-42, jolloin L. J. Achrén oli ylimääräisenä pappina siellä, oli liike erinomaisen elävää. Niin voimallisesti liikkui siellä Jumalan henki, että tuo nuori, innostunut pappi päätti jäädä sinne ainaiseksi. Tästä syystä ei hän noudattanut vanhan ystävänsä F. G. Hedbergin kehoitusta suorittamaan pastoraalitutkintoa siten hankkiakseen itselleen parempaa toimeentuloa. Achrén eli korkeampaa elämää varten, arvostellen maallisetkin olosuhteet sen mukaan. Taivaallisesta kirkkaudesta puhui hän usein, pyhä innostus katseessaan. Hänellä oli ikävä sinne. Eikä tarvinnut hänen kauan odottaa. Vielä heinäkuussa 1842 saivat sanankuulijansa kuulla hänen saarnatuolista puhuvan uuden Jerusalemin ihanuudesta ja miten meidän tulisi pyrkiä sinne. "Koko kirkko itki". Heti tämän jälkeen sairastui Achrén. Hän tahtoi puhutella Malmbergiä. Tämä tuli heti Avattuaan hänelle sydämensä, kysyi Achrén: "uskallatko nyt antaa minulle Herran ehtoollista?" Malmberg vastasi: "uskallan, rakas veli, ja teen sen kiitoksella". Malmbergin poistuttua alkoi Achrén hourailla. Hän oli saarnaavinaan ja puhui ihmeen kauniisti taivaan kirkkaudesta Kun Malmberg muutamia päiviä myöhemmin tuli häntä katsomaan, houraili hän niinikään, lausuen muun ohessa: "Muistatko, kuinka vihasesti rovastit Turussa (pappeinkokouksessa) katsoivat meihin? Kernaasti olisin laskenut pääni mestauskirveen alle Kristuksen tähden". Kyyneleet silmissä kääntyi Malmberg Achrénin vaimon puoleen, sanoen: "Nyt tulee ilmi, mitä hän Turussa ajatteli ja mitä hän on ajatellut jo monta vuotta; Herra on sen hänelle pian maksava". — Achrén kuoli elokuun 13 p:nä 1842. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon ihmisiä läheltä ja kaukaa. Malmberg piti ruumissaarnan. [Wennerströmin ("Fredr. Gabr. Hedbergs liv och verksamhet") tieto että F. G. Hedberg olisi pitänyt ruumissaarnan ei ole oikea.] Erinomaista etsimisen aikaa oli tämä Munsalan seurakunnalle. Ja sitä jatkui yhä edelleen. [Kert. Charlotte Achrén.] Vuosina 1843-1845 jatkoi siellä Herran työtä Fredrik Östring.

Palattuaan Oulusta, oli F. G. Hedberg toivonut pääsevänsä välisaarnaajaksi Lumijoelle. Tässä toivossa hän kuitenkin pettyi, hän kun määrättiinkin Raippaluodolle (1842), missä hän oli vuoden ajan. Siten tuli hänkin lisäämään Pohjanmaan lahjakkaitten heränneitten pappien suurta lukua. Tuolla syrjäisellä saarellakin tapahtui siihen aikaan herätyksiä, jos kohta vähemmässä määrässä kuin mannermaalla. [Ylläolevat tiedot Pohjanmaan ruotsinkielisestä osasta ovat minulle antaneet: rouva Gustava Laurell (Oulussa), Charlotte Achrén, V. L. Helander, J. Hedberg, Ebba Hedberg y.m.; Paimenmuisto.] Ruotsinkielisistä seuduista huomautamme vielä Petalahdesta, missä herätyksiä jo Österbladhinkin aikana (II, s. 141) oli tapahtunut, sekä Pirttikylästä , jossa 1840-luvulla löytyi heränneitä. Viimemainitussa seurakunnassa saarnasi voimallisesti Oskar Wilhelm Forsman , synt. 1815, vihitty papiksi 1832.

Vaasan seudun suomenkielisistä seurakunnista on jo monesti ennen puhuttu. Tiedämme, että niissä liikkui vielä voimallisempi herätys kuin missään muualla. Liikkeen pääpaikat olivat: Lapua, Kauhava, Nurmo, Ylihärmä, Alahärmä, Isokyrö, Ylistaro. Mainittava on myöskin Veteli , jonka seurakunnan kappalaisenvirkaa B. H. R. Aspelin v. 1843 ryhtyi hoitamaan. Tämäkin mekaanillisista taipumuksistaan ja niihin perustuvista harrastuksistaan tunnettu mies oli herännäisyyteen ja sen edustajiin aikaisemmin mieltynyt, vaikka hän näiden ystävänä vasta Vimpeliin muutettuaan on tunnettu. Aspelin oli syntynyt y. 1806. Myöskin Vähässäkyrössä, Laihialla, Seinäjoella sekä Ilmajoella löytyi paljon heränneitä. Viimemainitun seurakunnan kappelien hoitoa varten toimi täällä ylimääräisenä pappina tunnollisuudestaan ja tosi heränneestä mielestään tunnettu J. W. Nybergh , syntynyt 1818. Kuortaneella taisteli A. N. Holmström voittorikasta taisteluaan pimeyden valtoja vastaan, Lapualla kaikui Malmbergin ja Isossakyrössä F. O. Durchmanin ääni. [Paimenmuisto; Sukukirja.]

Pääpaikoistaan levisi liike voimallisesti, mutta vähän myöhemmin, Närpiöön, Kaskisiin, Ristiinaan, Lapväärttiin , ja Ilmajoen etelänpuolisista kappeliseurakunnista lienee sitä vähän levinnyt aina Parkanoon ja Ikalisiin asti. Huomattava on kuitenkin, että myöskin Ahlaisissa ja Poomarkussa vallinneen aikuisemman herännäisyyden vaikutusta on täällä huomattu.

Jos lopuksi silmäilemme maan pohjoisinta osaa, tapaamme sielläkin melkein kaikissa seurakunnissa heränneitä. Kajaanin tienoilla kasvoi liike Jansonin ja Trastin johtamana kasvamistaan, ja kaupungissa oli heillä tietty seurapaikka apteekkari Malmgrenin kodissa (I, 306-9). Varsinkin Melalahden herätys oli voimallista ja elävää. 1840-luvun keskivaiheilla ei vielä niin paljon tiedetty näillä seuduin liikkuvasta herätyksestä, mutta pari vuotta myöhemmin alkaa se herättää suurempaa huomiota muuallakin. Paavo Ruotsalainen kyllä jo aikuisemmin jossain määrin tunsi näiden syrjäisten seutujen kaukana muista ja kaukana toisistaankin asuvien heränneitten olot ja kävi heitä tapaamassa Kajaanin markkinoilla, mutta useimmat kertomukset näistä matkoista kuuluvat nekin vähän myöhempään aikaan. 1840-luvun alkupuoli on Kainuunmaassa herännäisyyden tapahtumista hyvin köyhää. Kansaa herää, herää yhä enemmän, mutta se ei toimi, ei itsestään kokoonnu muodostamaan rintamaa maailmaa vastaan, se ikäänkuin odottaa, kunnes sotahuuto alkaa voimallisempana kaikua. [Kert. F. F. Lönnrot, J. Wäyrynen, Anna Pikkarainen y.m.]

Merkille pantava tosiseikka on, että rannikkomailla Kalajoen varrelta pohjoiseen päin ei missään synny heränneitten liikettä. Joka seurakunnassa Lapin rajoille asti tapaamme heränneitä, muutamissa seurakunnissa verraten lukuisastikin, mutta koko tuolla laajalla alalla ei löydy ainoatakaan paikkaa, missä tie esiintyisivät suuremmissa, järjestettyyn kanssakäymiseen harjaantuneissa joukoissa. Ei niissäkään seurakunnissa, joissa heränneet papit kylvivät sanan siementä ja ihmisiä heräsi, synny liikettä siinä merkityksessä kuin Kalajoen varrella, Iisalmessa, Kuopion seuduilla, Laatokan rannoilla, Suupohjassa y.m. Niin oli laita esim. Raahessa ja sen yhteydessä olevassa Salossa, vaikka siellä yli 20 vuotta vaikutti A. Helander. Ei vielä siihenkään aikaan, jolloin tämän poika Vihtori Lauri Helander , hänkin sittemmin tunnettu herännäisyyden historiassa, isänsä apulaisena siellä vaikutti (1844), mitään liikettä synny. Niin kävi Oulussakin ja sen lähiseuduilla, niin Iissä, missä J. M. Stenbäck vuodesta 1843 oli kappalaisena, niin kaikkialla. Herätyssaarnaajia ei suinkaan puuttunut, päinvastoin on moni Pohjois-Suomen papeista hankkinut itselleen tunnetun nimen herännäisyyden historiassa, mutta sitä vähemmän tietää historia kertoa heidän edustamastaan liikkeestä näillä seuduin. Siellä on liike aina ollut hiljaista ja vähän huomiota herättävää, miten eläviä kristittyjä siihen sitten siellä täällä onkin kuulunut. [Kert. L. V. Helander, F. F. Lönnrot y.m.]

Olemme edellisessä silmäilleet herännäisyyden leviämistä Suomessa 1840-luvun keskivaiheilla. Jos lyhyesti tahtoisimme vastata kysymykseen, kuinka laajalle liike silloin oli levinnyt, kuuluisi vastaus: kaikkialle koko maassa. Tuskin löytyi ainoatakaan seutua, missä eivät ihmiset olisi siitä kuulleet, ja tuskin ainoatakaan seurakuntaa, jossa ei ainakin joku herännyt olisi lukenut heränneitten kirjoja, veisannut heidän lempivirsiään ja, mikäli mahdollista oli, seurannut heidän vaiheitaan. Varsinkin säätyläisissä on tämä nähtävänä. Toiset tämmöisistä suruttomassa ympäristössä elävistä heränneistä ovat jättäneet jälkeensä kauniin muiston, mutta useimmat ovat jääneet historialle tuntemattomiksi. Viimemainitutkin ovat kuitenkin epäilemättä vaikuttaneet paljon hyvää Suomen Siionissa, Edellisistä ansaitsee jo tässä mainitsemista etenkin yksi henkilö, luutnantti K. A. Colliander.

Kustaa Adolf Colliander syntyi isänsä omistamassa Kolhon Furugårdin kartanossa 23 p:nä heinäkuuta 1795. Harjoitettuaan jonkun ajan opintoja Porvoon lukiossa, antautui hän sotilasuralle, tuli aliluutnantiksi toiseen Suomen jääkärirykmenttiin 1812, sai luutnantin arvon 1820, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1825. Myytyään kotikartanonsa Furugårdin, rupesi hän Wrede-suvun omistaman Anjalan kartanon pehtoriksi (1829), toimi kaksi vuotta Varkauden tehtaan hoitajana, mutta jätti tämänkin toimen, kun nämä tilat myytiin (1837), ja asettui asumaan silloin ostamaansa Valkealan tilalle samannimisessä pitäjässä. Näihin aikoihin, eli vähän myöhemmin, tapahtui ratkaiseva käänne Collianderin elämässä. Hän oli lähettänyt Aleksander Magnus nimisen poikansa Helsinkiin opintoja harjoittamaan. Sikäläisessä yksityislyseossa, josta oppilaitoksesta tämä v. 1839 tuli ylioppilaaksi, oli, niinkuin tiedämme, opettajana J. I. Bergh. Hänen ja muiden pääkaupungissa oleskelevien heränneitten nuorten miesten puheet ja heidän Jumalalle pyhitetty elämänsä vaikuttivat herkkätuntoiseen nuorukaiseen. Hänkin heräsi armoa etsimään. Mutta vanha Colliander ei siitä pitänyt. Vielä 1842 esiintyi hän herännäisyyden vastustajana muutamissa heränneitten ylioppilaiden N. G. Arppen luona pitämissä seuroissa, mutta poikansa kehoituksesta meni hän puhuttelemaan J. I. Berghiä. Tämän puheista hän heräsi. Niistä ajoista alkaen liittyi luutnantti Colliander koko vilkkaan ja tunteellisen sydämensä vaatimana heränneisiin, eli heidän elämäänsä, otti osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa uskollisuudella, joka ei koskaan pettänyt, kiittäen kirkkaalla veisuäänellään ihmeitten Jumalaa. Varsinkin tulivat Bergh-veljekset ja Paavo Ruotsalainen hänelle rakkaiksi. [Kert. Otto Hjelt, N. G. Arppe y.m.]

XXII

Samana vuonna (1842), kuin Turun pappeinkokous pidettiin, kokoontui Porvoonkin hiippakunnan papisto samankaltaiseen kokoukseen. Vielä uskollisemmin, kuin arkkipiispan esiintyminen yllämainitussa tilaisuudessa, ilmaisee piispa Ottelinin Porvoossa pitämä avajaispuhe silloisen virallisen kristillisyyden luonnetta. Lainaamme siitä otteen kuvaamaan kirkon johtavissa piireissä vallitsevaa katsantotapaa ja sitä muotoa, johon tämä katsantotapa pukeutui, kun oli kysymyksessä hengellisten asiain esittäminen julkisuudessa:

"Olen käynyt teidän luonanne, veljeni, olen nähnyt ja iloisella tarkkaavaisuudella katsellut lutherilaisten seurakuntien tilaa kaikissa hiippakunnan osissa. Nämä käyntini tulevat aina säilymään mielessäni miellyttävänä muistona. Se tieto Jesuksen Kristuksen armon valtakunnasta, minkä kaikkialla, missä olen ollut tilaisuudessa sitä tutkimaan, ja se selvä usko, jolla olen nähnyt siitä kiinni pidettävän, ovat ylentäneet sieluani kiittämään Jumalaa, joka on antanut sanansa lämmittää ihmisten sydämet, sekä kiitollisuuteen niitä kohtaan, jotka niin väsymättömällä ahkeruudella ovat opettaneet tätä sanaa ja niin suurella huolellisuudella hoitaneet Herran viinimäkeä. Mikäli olen nähnyt, ei löydy Porvoon hiippakunnassa ainoatakaan seurakuntaa, missä ei uskon liekki puhtaana ja kirkkaana, ilman mitään rumentavaa väriä tahi pimentävää savua, välkkyisi ihmisten sydämissä, vielä vähemmin semmoista seurakuntaa, missä epäuskon kylmyys olisi ollut sitä ehkäisemässä. Kansan katsekin, kun sitä uskon asioissa puhuttelee, ne välkkyvät silmät, joita näkee evankeliumin totuuksia julistettaessa, tuo syvä vakavuus, joka ilmaantuu ihmisten otsalle lain käskyjä selvitettäessä, kaikki todistaa, että he janoovat toista vanhurskautta kuin se, minkä itse voivat aikaansaada. Mutta minä olen myöskin nähnyt, että tämä nälkä ja jano ei ole levotonta ja rajua, vaan hiljaista ja maltillista. Siellä täällä vain olen huomannut omiin voimiinsa turvautuvan nuoruuden hengen kaltaisen uskonelämän jälkiä. Tämä pohjaltaan tosi ja lämmin uskonelämä, joka, taidolla johdatettuna ja tarkkaavaisuudella hoidettuna, johtaa suureen uskon voimaan, mutta unohduksiin jääneenä synnyttää eripuraisuutta kirkossa, vieläpä ehkä järkyttää sen perustuksia, ei ole minua huolestuttanut, kun olen nähnyt, kuinka hellällä isän kädellä olette johdattaneet niitä, joissa sitä on ilmaantunut. Jos milloinkaan uskonnon lämpö käsitteiden lujaan tarkkuuteen liittyneenä on tarpeen, niin silloin kun joudutaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka herätessään synnin unesta ovat joutuneet vapisuttavaan pelkoon ja unenhorroksissa juoksevat sinne tänne hakeaksensa valistusta, jota huomaavat tarvitsevansa. Te olette — sen olen kokenut — tyyneesti tarttuneet heidän käteensä, osoittaneet heille sitä valoa, minkä kirkkomme on sytyttänyt, sekä neuvoneet heitä tässä valossa tarkkaamaan itseänsä ja mitä heissä on löytynyt. Te olette lempeydellä koettaneet selvittää niitä käsitteitä, jotka ovat olleet loukkauskiviä heille, te olette opettaneet heitä pitämään evankeliumin auringosta valuvaa lämpöä lain salamoista loistavaa välkettä kalliimpana; te olette neuvoneet heitä toisistaan eroittamaan ruumilliseen sairauteen ja kykenemättömyyteen maallisten askareitten hoitamisessa johtavaa surua siitä synninsurusta, joka tyyneenä lepää sielun syvyydessä ja siellä antaa uskon voimakkaan puun lujasti juurtua ja sieltä hankkii ravintoa kasvattamaan tuoreita oksia ja lehtiä, joita vain Herran tuulet taivuttavat, sekä runsaasti kantavat nöyryyden kukkia ja hyväntekeväisyyden hedelmiä. — Tämä teidän luonanne saamani kokemus on minua tukenut silloinkin, kun ruumiini voimat ovat horjuneet. Pyydän teitä, veljeni! kohdelkaa edelleen lempeydellä ja opetuksella, tyyneydellä ja kärsivällisyydellä niitä, joissa Jumalan henki voimallisemmin herättää vakavaa miettimistä. Siten te kartutatte Jesuksen valtakuntaa maan päällä ja suojelette kirkkoamme sen vihollisten hyökkäyksiltä. Se taistelu, jota sen vanha vastustaja Roomassa käy tätä kirkkoa vastaan ja joka muutamissa valtakunnissa tulee yhä yleisemmäksi, se taistelu, jota metodismi, pyrkien kirkon lääkäriksi, väittäen että se on jähdyttänyt itsensä, on alottanut, se kamppailu, johon ovat antautuneet ne, jotka, voimallisen halunsa innostuttamina ja koettaen tunteellaan käsittää Jumalan hengen, luulevat edellä muiden omistaneensa tämän hengen, heidän hengellinen elämänsä kun muka todistaa heidän olevan korkeamman johdatuksen alaisina, ja sentähden tarjoutuvat ottamaan kirkkomme hoidettavakseen ja tukemaan sitä tunteen syvyydestä pulppuavilla mielikuvilla, tämä taistelu ei ole teille tuntematon. Tarkastakaamme kaukaa näitä taisteluja ja oppikaamme niistä palavalla rakkaudella kunnioittamaan sitä äitiä, joka on meitä helmassaan kasvattanut ja enemmän kuin kolmesataa vuotta ravinnut — sitä äitiä, joka uskon syvyydestä saa versomaan selviä käsitteitä, jotka ihanammin kuin valkeat ja keltaset lumpeenkukat sisäjärven lahdella kaunistavat hengen merta, osoittaen että tuossa on hedelmällinen pohja, jota eivät ilman myrskyt voi hävittää eivätkä sameaksi tehdä." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843 n:o 1.]

Kun tämä puhe pari vuotta myöhemmin luettiin eräässä seurassa, missä oli saapuvilla moniaita Pohjanmaan heränneitä pappeja, huudahti F. O. Durchman: "oletteko koskaan kuulleet kauniimbata, suloisembata ja ihanambata evankeliumia!" [Kert. N. G. Arppe.] Jos kohta täytyykin myöntää, että piispa Ottelin oli vähemmin perehtynyt uskonopillisiin kysymyksiin, kuin muut korkeammassa virka-asemassa olevat kirkon miehet, ja siitäkin syystä oli pakotettu turvautumaan tyhjiin korusanoihin, kuvaa hänen puheensa kuitenkin mitä uskollisimmin johtavissa kirkollisissakin piireissä suosittua käsitys- ja esitystapaa. Synnin ja armon suuri kysymys oli syrjäytetty saarnan keskipisteestä ja sen sijalle asetettiin pintapuolinen esitys Jumalan hengen armotöistä kristityssä, joita armotöitä melkein Aristoteleen siveysopin mukaan käsitettiin vastakkaisten liiallisuuksien keskivälillä oleviksi sieluntiloiksi. Ihmisen tuli olla uskonnollisen, mutta ei liiaksi, hänen piti yleisin sanoin tunnustaa turmeluksensa, mutta hän "ei saanut surra itseään sairaaksi", hän sai toivoa parempaa elämää, mutta kohtuudella, niin ettei tämäkään elämä menettäisi viehätystään, hänen tuli rakastaa Jumalaa "yli kaiken", mutta niin, ettei kukaan, ei vieras eikä kotiväki, siitä loukkaantuisi j.n.e. Yhdessä suhteessa vain hänen piti olla horjumattoman jyrkkä: hänen tuli ehdottomasti uskoa, että hän näin eläessään ja törkeitä syntejä väittäessään sai olla autuudestaan varma. "Nykyajan ihmiset eivät voi aavistaakaan silloin vallitsevaa sokeutta Sielun todellista tilaa ei kirkoissakaan koskaan otettu puheeksi" on eräs niihin aikoihin herännyt vanhana todistanut. [Otto Hjelt.]

Saarnojen ja muiden hengellisiä asioita käsittelevien puheiden muoto oli tämän mukaista. Taitavasti osattiin ylimalkaisilla lauseilla salata synnin syvyyttä ja korusanoilla herättää jonkunlaista tunteellisuutta. Niin tottuneet olivat ihmiset tuommoiseen saarnatapaan, etteivät ajattelevatkaan henkilöt huomanneet, miten tyhjää ja imelää se useimmiten oli. Niinpä esim. Turussa siihen aikaan ilmestyvä tieteellinen aikakauslehti "Ecclesiastikt Litteraturblad", julkaistessaan piispa Ottelinin yllämainitun puheen, lausuu: "Kernaasti alotamme uuden vuosikerran niillä miettimistä ansaitsevilla sanoilla, joilla veljes-hiippakunnan kunnioitettu esimies ensikerran tervehti kokoontunutta papistoaan. Suosiollisella luvalla me ne julkaisemme, ja varmaankin on moni meidän kanssamme niistä kiitollinen, etenkin koska puhe, joka on painettu vain jaettavaksi, ei ole yleisön saatavissa." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843 n:o 1.] Niinkuin Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat todistavat, pidettiin varsinkin C. P. Hagbergin Tukholmassa v. 1822 ilmestynyttä saarnakokoelmaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa paraana. Varsinkin kiitettiin sen kaunista kieltä. Ottelinin puhe noudattaa uskollisesti sen esitystapaa.

Herännäisyys oli kutsuttu luomaan uuden saarnatavan Suomen kirkossa. Sen rohkeat edustajat eivät hämmästyneet sitä vastarintaa, joka heillä tässäkin suhteessa oli voitettavana. Ei niin, että he olisivat miettineet, miten taistelu siinä kohden oli suunniteltava, ja tarkan harkinnan mukaan valmistaneet uuden mallin, jota he aikoisivat saarnoissaan noudattaa. Sillä tavoin ei historia uutta luo. Ei tiedä kukaan, mitä muodostuksia joki itselleen luo, kun se, hyläten entisen uomansa, alkaa raivata itselleen uuden tien läpi laaksojen ja harjanteiden. Niin hengenkin maailmassa. Eivät neuvotelleet heränneet papit keskenään, mitä heidän tulisi sanankuulijoilleen sanoa ja mihin muotoon sanansa pukea. He eivät saarnatuolista lukeneet ulkoa opittua, postilloista lainattua läksyä, vaan he todistivat, mitä itse olivat kokeneet sen Jumalan vanhurskaudesta ja armosta, jonka lähettiläitä he olivat. "Mistä sydän oli täynnä, siitä puhui suu." Ja jos samankaltainen pohjasävel kaikuikin heränneitten pappien saarnoissa, jos useat heistä olivatkin pääasiallisesti herätyssaarnaajia, jotka ensin lain vasaralla tahtoivat särkeä sydämet, ennenkuin sanankuulijoilleen julistivat Jumalan armoa Kristuksessa, niin muodostivat ainakin etevimmät heistä oman saarnatapansa, johon kunkin yksilöllisyys painoi leimansa. Varsinkin ne, jotka saarnasivat vapaasti, loivat itselleen oman saarnatavan.

On säilynyt verraten paljon heränneitten pappien saarnakonsepteja. Mutta joka niiden nojalla arvostelisi heidän saarnatapaansa, johtuisi hyvinkin vääriin tuloksiin. Ensiksi ovat nämä saarnakonseptit varhaisilta ajoilta, jolloin niiden sepittäjät enimmäkseen vielä olivat nuoria ja kokemattomia, ja toiseksi on niissä paljon lainattua. Jos niitä vanhoille heränneille lukee ja heiltä kysyy: näinkö hän saarnasi? saa vastaukseksi: "Ehkä siihen aikaan, kun hän kartasta luki, mutta ei sitten, kun hän vapaasti puhui." Näin ollen olisi väärin näistä konsepteista lainatuilla otteilla koettaa kuvata heidän saarnatapaansa. Näytteeksi otamme tähän kuitenkin erään Niklas Durchmanin papereista löydetyn saarnan loppuosan. Saarna käsittelee Math. evankeliumin 7 luv. 15-21 värsyjä. Sen punaisena lankana ovat kysymykset "mistä tulet" ja "kuhunka menet". Loppusanat kuuluvat:

"Jos mielesi on välttää tuomiota ja tulla taivaan valtakuntaan, niin tee vilpitön parannus ja usko evankeliumia. Hylkää kaikki vääryys, kaikki pahuus, jos tahdot kristityn nimeä kantaa. Seuraa Jesusta ja noudata hänen oppiansa, niin hänen sauvansa tukee sinua ja iloiten saatat sitten ammentaa vettä ijankaikkisesta autuuden kaivosta. Niin totta kuin tahdot voittaa taivaan valtakunnan, niin totta pitää sinun tehdä isäsi tahto, joka on taivaissa. Jos et täällä ajassa voi täydellisesti tehdä sitä, niin ahkeroi kuitenkin sen voiman jälkeen, jonka Jumalan henki sinulle antaa, palvellaksesi Herraa Jumalatasi, varoen ettet häntä vapaaehtoisesti vihastuta. Olkoon Jumala mielessäsi koko elinaikanasi ja pidä hänen sanansa sydämessäsi. Kysy ainiaan itseltäsi; mistä tulet ja kuhunkas menet . Ajattele alussa aina loppua. Seisot taivaan valtakunnan ja helvetin tulen vaiheella. Kuhunkas menet? Voi rakas ystäväni! Käy ahtaasta portista sisälle niitten joukossa, jotka tekevät isänsä tahdon, joka on taivaissa. Se portti on lavea ja avara tie, joka vie kadotukseen , ijankaikkiseen tuleen, ja niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät , vaikka kyllä sanovat: Herra, Herra. Mutta he eivät tee Isän tahtoa, joka on taivaissa, ja saavat sentähden Herran suurena tuomiopäivänä kuulla tämän julistuksen: menkää pois minun tyköäni, te kirotut! Mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät . Mitkä ovat siis nämä harvat? Juuri ne, jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Meillä on elävän Jumalan kanssa tekemistä. Kuinka saattaa sitten kuollut ihminen hänelle kelvata? Meillä on kaikkinäkevän Jumalan kanssa tekemistä. Eiköhän näkisi ulkokullaisuuttamme ja petollisuuttamme? Voi, harhailevat ihmislapset, malttakaamme mieltämme, miettikäämme kuhunka menemme ja mikä lopuksi tulee; oppikaamme tuntemaan sydämemme sen hedelmistä. Varjelkaamme kaikella uutteruudella sielumme ulkokultaisuudesta, jotta se tulisi sen elävän ja näkevän kaivoksi. [Saarnan aiheena on: 'Enkelistä, joka istuen sen elävän ja näkevän armokaivon luona, kysyy jokaiselta hätääntyneeltä syntiseltä: 1) Mistä tulet? 2) Kuhunkas menet?'] Noudattakaamme Paavalin esimerkkiä ja kysykäämme: Herra, mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Rukoilkaamme Jumalalta, että hän kaikissa ilmoittaisi meille tahtonsa ja sallisi meidän hyvinä puina kantaa hedelmää, jotta ei meitä hakattaisi pois ja heitettäisi tuleen. Älkäämme ajatelko: kauan saa kuoleman toukka jyrsiä, ennenkuin elämämme lanka katkeaa, ja että me epäilemättä kauan saamme maata tautivuoteella, ennenkuin lähtökello kalahtaa viime kerran, ja että siinä hyvästi ennätämme parannusta tehdä. Voi, älkäämme eksykö! Tämän väärän luulon sokaisemana on moni mennyt aika kyytiä helvettiin. Kuolemalla on lujat kynnet, ei sen tarvitse kuin kerran kopristaa, niin on jo ihminen ijankaikkisuudessa kaikkivaltiaan ja vanhurskaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Ja niinkuin ihminen kuolee, niin käypi hänen joko hyvästi taikka pahasti. Sentähden, Jesuksen verellä kalliisti lunastetut sielut! älkäämme unohtako ijankaikkisuutta. Mistä tulemme? Jumalan tyköä. Ja kuhunkas menemme? Voi, palatkaamme Jumalan tykö, hänen tykönsä, joka on sanonut: Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle elämän veden lähteestä lahjaksi ja joka siitä vedestä juo, jota minä hänelle annan, ei hän janoo ijankaikkisesti; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. Palatkaamme Jesuksen tykö. Hänessä on rauhan ja ilon ja valkeuden lähde. Jota pikemmin palajamme, sitä parempi. Hän odottaa meitä, vastaanottaakseen meidät avatulla rakkaudensylillänsä. Siis joutukaamme ja älkäämme viivytelkö! Tulkaa ja ammentakaa ilolla terveyden lähteestä! Tähän antakoon Jumala meille kaikille armonsa Jesuksen Kristuksen tähden! Amen."

Jos kysymyksessä oleva saarnakonsepti, niinkuin on syytä miltei varmuudella otaksua, onkin Durchmanin omaa sepitystä, niin on sitäkin varmempaa, että hänen saarnansa yleensä olivat vielä voimallisempia ja henkevämpiä. Hän oli saarnaaja "Jumalan armosta". Ja vapaasti hän melkein aina puhui. Kohti kävivät hänen sanansa — niiden kärkeä oli vaikea välttää. Jokainen sai osansa, niin ettei ollut aikaa muihin tuomiten katsoa, kun hän syntiä nuhteli ja veti sanankuulijansa synnit, julkiset ja salatut, törkeät ja siivommat, valkeuteen. Eikä jäänyt Jumalan armo Kristuksessa pois hänen herätyshuudostaan. Miltei rukoillen kehotti hän ihmisiä sen turviin pakenemaan. Hänen kaunis äänensä ja tavatonta eloisuutta uhkuva puheensa, vilkkaat liikkeensä, joissa ei kuitenkaan ollut merkkiäkään näyttelijän tempuista, — kaikki oli omiaan tekemään kuulijoihin mitä valtavimman vaikutuksen. Armonjärjestyksen eri asteita järjestelmällisesti esittämään hän ei milloinkaan ryhtynyt. Mitä ehkä eksegeettisessä suhteessa hänen saarnoistaan puuttui, sen korvasi niiden elävä, sanankuulioihin sovitettu todistus synnistä ja armosta. Alkusanoina käytti Durchman usein muutamia värsyjä Siionin virsistä. Niiden nöyrä, särkevä henki oli sukua hänen oman uskonnollisen katsantotavan kanssa ja oivallisesti liittyi hänen puheensa niissä vallitseviin alkusanoihin. — Olemme ennen huomauttaneet Durchmanin koti-ikävästä ja siitä tulisesta kiireestä, millä hän kiivaili Jumalan valtakunnan voiton puolesta. Se sävel kuului ehkä selvimmin hänen herätyshuudossaan. [Paitsi ennen mainittujen vanhojen keuruulaisten rouva Lydia Hällforsin kautta hankitut tiedot, A. O. Törnuddin ja Jos. Grönbergin kertomukset.]

Samaan tapaan, kuin Niklas Durchman, saarnasi hänen vanhempi veljensä Frans Oskar. Hänelläkin oli erinomaiset saarnalahjat ja vielä täyteläisempi ja kauniimpi ääni. Sitäpaitsi harrasti hän jo aikaisin kielen puhtautta, ollen tässä suhteessa heränneistä papeista ensimmäisiä. Hänen voimallinen puheensa tempasi mukaansa välinpitämättömimmätkin sanankuulijat ja hallitsi ihmeellisesti ahdinkoon asti täytetyt kirkot. Ryhtinsä ja koko esiintymisensä ilmaisi miehuutta ja pelotonta suoruutta, myöhempinäkin aikoina muistuttaen sanankuulioille, että saarnatuolissa seisoi yksi Kalajoen käräjien sankareista. Luonteeltaan oli Durchman hyvin vilkas, ja semmoista oli myöskin hänen puheensa, mutta hän hillitsi saarnatuolissa liikkeensä ja piti äänensä kurissa, niin ettei tämä innostuksen tulisimpinakaan hetkinä pettänyt. Ja jos kuulijakuntansa liiaksi antautui tunteitten valtaan, niin että äänekästä itkua alkoi kuulua kirkossa, katkasi hän puheensa, vakavalla katseella ja äänettömyydellä painaen liikutukset alas. — Durchmanin aikuisimmilta pappisajoilta on säilynyt verraten monta saarnakonseptia, joista voi päättää että hän siihen aikaan ylimalkaan kirjoitti saarnansa. Niin teki hän silminnähtävästi, ainakin usein, myöskin vanhana. Miehuutensa paraina päivinä saarnasi hän aina vapaasti. Näitä hänen saarnojaan on varsinkin Suupojan kansa myöhään unohtava. Niiden maine on säilynyt sukupolvesta toiseen. [Kert A. O. Törnudd, N. G. Arppe; Hedvig Paavola, Greeta Hurtasalo y.m. Isonkyrön vanhat heränneet. Durchmanin saarnoja on minulle antanut rouva Vendla Östring.]

Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa vaikuttaneista heränneistä papeista ovat saarnamiehinä eniten tunnetut Östring ja J. M. Stenbäck. Jo se seikka, että heidät saarnoistaan vedettiin oikeuteen, todistaa kuinka suurta huomiota ne herättivät. Stenbäckin puhe oli alkuaikoina ehkä useinkin liika rajua, mutta lohdutustakin siitä aina saivat kaikki synneistään murheelliset ja armoa janoovat sanankuulijat. Östring oli evankelisempi, ja hänen esitystapansakin lempeämpää, mutta herätyssaarnan leimaa hänenkin puheensa pääasiassa kantoi. Kummankin esitys oli vilkasta, sattuvaa ja jännnitettyyn tarkkaavaisuuteen vaativaa Ehkä käsitteli Östring monipuolisemmin Jumalan sanaa ja ehkä jäi hänen puheestaan pysyvämpi vaikutus ihmisten sydämiin, mutta niin lujasti kuin Stenbäck ei hän jaksanut kolkuttaa kovien sydänten ovia. Sensijaan käsitti hän ehkä paremmin, kuin tuo hänen taistelun myrskyissä karaistu asetoverinsa, ylipaimenen sanat "ruoki minun lampaani". [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Församlingsvännen 1889 n:o 7, 9, 1890 n:o 3.]

Niinkuin olemme maininneet, oli myöskin F. G. Hedberg, jos kohta lyhyen ajan kuluessa, vakavalla äänellään täydentämässä sitä herätyshuutoa, joka 1840-luvun alkupuolella kaikui Suupohjan kirkoissa. Hänen saarnansa pääsisältönä oli jo siihen aikaan Jumalan rakkaus Kristuksessa. Ensimmäisiä saarnamiehiä Hedberg ei ollut Niinkuin hänen kirjoituksensa, oli hänen puheensakin, jos kohta elävää, vieläpä tavallaan vilkastakin, hieman pitkäveteistä. Suurta rakkautta sielujen hoidossa se aina ilmaisi sekä väsymätöntä harrastusta Jumalan valtakunnan levittämisessä. Ainakaan tässä suhteessa ei Hedberg saarnaajana puolustusta kaipaa. [Wennerström, F. G. Hedberg, y.m.]

Ihmeellinen oli tämä aika. Niin selvästi kuin silloin ei Jumala milloinkaan ole kansallemme näyttänyt, ettei hänen varastohuoneestaan puutu aseita, ihmissydänten valmistamiseksi sanan kylvöä varten ja tämän kylvön hoitamiseksi niin, että se kantaa hedelmää. Toinen saarnaaja toisensa perästä esiintyy Herran työmaille, ja useimmat heistä käyttävät sanan kaksiteräistä miekkaa voimalla, jonka vertaista ei ennen eikä myöhemmin ole Suomessa nähty, kuin poikkeuksena vain. Varsinkin Pohjanmaalla oli niin monta etevää saarnaajaa, että niiden kaikkien kuvaaminen kävisi miltei mahdottomaksi. Muutamia semmoisia tahdomme kuitenkin mainita, ennenkuin ryhdymme tekemään selkoa niiden miesten saarnatavasta, jotka ovat saavuttaneet suurimman maineen.

Luultavaa on, että L. J. Achrén, jos hän olisi elänyt kauemmin, olisi saanut hyvinkin huomatun sijan Suomen herännäisyyden historiassa. Myöskin saarnamiehenä olisi hän epäilemättä hankkinut itselleen suurenkin maineen. Siihen oli hänellä paljon edellytyksiä, kirkas ääni, rikas mielikuvitus, selvä ajatusjuoksu, hyvät tiedot ja ennen kaikkea elävä jumalanpelko sekä vastustamaton halu julistaa Herran nimeä ja hänen ihmeitään. Hänen rohkea esiintymisensä esim. Vähässäkyrössä (II s. 138-140) todistaa myöskin, ettei ihmispelko olisi saanut häntä maailman kanssa tinkimään totuuden vaatimuksista. Mutta melkein heti sen jälkeen, kun hän oli muuttanut rakkaaseen Munsalaansa ja runollisen sielunsa ihastuksella ehtinyt sanankuulijoissaan nähdä Jumalan hengen suurta työtä, kutsui Herra hänet pois. Achrén ehti vain vuoden ajan herättäen todistaa korpimatkan vaaroista, kehoittaa sanankuulijoitaan niitä välttämään ja uskossa luomaan silmänsä siihen kirkkauteen, minne Jesus on mennyt valmistamaan sijaa omillensa. Sekin sävel kuului heränneitten pappien saarnassa, jos kohta useimmat heistä, ja niiden joukossa Achrénkin, pyhän pelvon tähden eivät uskaltaneet siihen kovin käsin koskea. [Wennerström, F. G. Hedberg; kert. Charlotte Achrén.]

Vaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui 1840-luvulla mitä rohkein herätyshuuto. O. L. Helander ei säästänyt surutonta maailmaa eikä nimikristittyjä, joita heränneitten joukkoon oli liittynyt. Hänkin edusti tuota uutta saarnatapaa, joka ei ensinkään noudattanut vanhoja kaavoja ja malleja. Henki, mikä hänessä asui, särki ne kaikki, herättäen ihmiset ymmärtämään, ettei kristinusko ole tuommoinen ylimalkainen asia, joka koskee kaikkia yleensä eikä ketään persoonallisesti, että sen puhuttelusana on "sinä". Kaikki toimet, pyrinnöt, huvitukset, maailman mielestä luvalliset, niinkuin luvattomatkin, veti hän valkeuteen tutkittaviksi. Mittakaavana oli herännäisyyden jyrkkä joko — tahi. Mutta hyvinkin evankelinen oli tämän ohessa Helanderin saarna usein.

Paljon ikävyyksiä oli Mustasaaren kirkkoherralla B. Frosteruksella tämän apulaisensa esiintymisestä. Pääasiallisesti Helanderin saarnoja tarkoittaen oli hän Turun pappeinkokouksessa puhunut myöskin heränneitten tuomitsemishalusta tavalla, joka todistaa, että hän turhaan oli koettanut asettaa apulaisensa intoa sekä saada häntä käyttämään kieltä, joka ei "loukkaisi sivistyneitten ihmisten häveliäisyyden tuntoa". Jos moite ei joka suhteessa ollutkaan aivan perusteita vailla, jos Helanderin joskus olisi tullutkin huolellisemmin valita sanansa, niin on paljon enemmän syytä häneen sovittaa Jonas Laguksen heränneitten pappien saarnatavan puolustukseksi lausumat sanat: "Kuka moittii sotamiehiä, jotka valloittivat vihollisen linnan, siitä että joku kuula meni harhaan", — Frosteruksen harmiksi oli sekin nuori pappi, Kustaa Vilhelm Lybeck , joka v. 1844 määrättiin hänelle toiseksi apulaiseksi, saman mielinen ja esiintyi saarnatuolissa, ainakin ensi vuosina, ehkä vielä jyrkemmin. Niinpä hän esim. kerran lopetti saarnansa Vaasan kirkossa seuraavilla sanoilla: "te juoksette kaikki helvettiin, amen." — Tämä Lybeck kehittyi ennenpitkää eteväksi saarnamieheksi. Semmoisena elää hän vielä tänään Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön muistossa. Hänen saarnansa olivat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niiden voimaa lisäämässä oli kirkas ja kantava ääni. Lybeckin puhe lähti sydämestä. Hän saarnasi aina vapaasti. [Kert. Charlotte Achrén, rouva Betty Grenman, N. G. Arppe y.m.; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat; Församlingsvännen 1890 n:o 7; Paimenmuisto.]

Herännäisyyden kevätkylvöä Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella oli muiden jo varhain huomattujen saarnaajien kera V. Österbladhkin ollut tekemässä. Sieltä siirtyi hän, niinkuin tiedämme, Alavieskaan, missä hän sai varsinaisen saarnaaja-maineensa. Eräs hänen sanankuulioittensa lapsista [Ei heränneisiin lukeutuva.] viimemainitussa seurakunnassa on antanut hänen saarnastaan seuraavan todistuksen: "Siunattuaan ensin saarnansa, nojautui Österbladh saarnatuolissa kyynärpäähänsä ja alkoi sitten puhua. Hän saarnasi erinomaisen elävästi ja kovalla äänellä. Olin pieni poika silloin enkä muista mitään hänen saarnoistaan, ihmettelin vain, miksi kansa kirkossa aina itki. Sen vain selvästi muistan, että Österbladh löi oikean kätensä saarnatuoliin, lausuen: tuossa on vaara, ja sitten vasemman kätensä samoin, sanoen: siinä on vaara". Tuon poikasen muistissa säilynyt kuva on oikea ja jo semmoisena riittävä ilmaisemaan, että Alavieskan silloinen pappi ei ollut tavallinen saarnaaja. Sikäläinen kansa vaati paljon — se oli usein kuullut Malmbergin, Laguksen y.m. herännäisyyden merkkimiesten saarnaavan. Kirkossa itkettiin sentähden, että Österbladhin puhe lähti sydämestä ja tunkeutui sydämiin. Ei ketään, jolla ei ole sydämen lämpöä, voi sanoa puhujaksi tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Uskonnollisella alalla esiintyvät puhujat eivät suinkaan ole poikkeuksena muista. Päinvastoin tiedämme, että huolellisimmastikin valmistettu ja opillisesti perusteellisinkin saarna jättää sanankuulijat kylmiksi, jos saarnaaja itse on kylmä. Österbladhin luonteessa oli jotakin hellän ystävällistä ja puoleensa vetävää. Jo tämä ominaisuus painoi häneen saarnaajanakin edullisen leiman. Mutta hänessä oli jotakin paljon enemmän. Sitä ilmaisemaan sopii hyvästi heränneitten käyttämä yhtä syvällinen kuin kaunis lausetapa: hänellä oli särjetty sydän. Jumalan armo oli sen särkenyt. Kun hän siitä armosta saarnatuolista todisti, miten se kovatkin sydämet murtaa ja synnin kahleet särkee, niin tunsivat kaikki, ystävät ja vastustajat, että hän puhui sisimmän vakaumuksensa kieltä. Suomea osasi Österbladh huononpuoleisesti, mutta hänen vilkas esitystapansa ja sattuvat vertauksensa vaikuttivat, ettei tämä puute sanankuulijoita häirinnyt. Etenkin Österbladhin rukouksia kiitetään henkeviksi. "Niillä hän kerrassaan särki seurakunnan". [Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet, J. Hemming, Charlotte Achrén. y.m.]

Useimmat heränneet papit noudattivat vallitsevaa saarnatapaa siinä suhteessa, että jakoivat saarnansa eri osiin, jotka he, luettuaan päivän evankeliumin, tarkasti ilmoittivat. Tätä ei kansan silloiseen kehitykseen nähden sovi moittia, varsinkin kun heränneitten saarnat muissa suhteissa olivat niin vapaat kaikesta kaavamaisuudesta. Moni heistä valitsi saarnavirtensäkin ja alkusanansa niin vanhoista malleista riippumatta, että kirkkoväki niistäkin tiesi heränneen papin saarnaavan. Niinpä esim. Achrén aina määräsi saarnavirtensä kulloinkin vallitsevan tilansa mukaan, [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Niklas Durchman käytti jumalanpalveluksessa niihin asti tuntemattomia hengellisiä lauluja saarnansa johdatuksena, ja ennen kaikkea oli jo saarnojen esipuhe, jonka ohjeeksi heränneet papit tavallisesti valitsivat vanhan testamentin profeettain, usein myöskin Johanneksen Ilmestyskirjan taikka epistolain sanoja, sekä sisällykseltään että muodoltaan jotakin siksi uutta, että suruttomankin sanankuulijan oli vaikea päästä kaavakristillisyyden lepoon. Itse esityskin, se eloisuus ja paino, millä nämä papit lukivat epistola- ja evankeliumitekstit sekä jumalanpalveluksessa käytettävät rukoukset, erosi siksi huomattavasti ajan yksitoikkoisen uneliaasta lukemis- ja esitystavasta, ettei pietistoilta kysymyksessä olevassa suhteessa voi enempää vaatia. Ja etteivät sitäpaitsi kaikki heränneet papit noudattaneet yllämainittua saarnamuotoa, se tiedetään niinikään. Todistuksena olkoot seuraavat sanat, joilla K. K. von Essen alotti Espoon kirkossa v. 1841 4:nä sunnuntaina kolminaisuudesta pitämänsä saarnan: "Kalliit sanankuulijani! Käsiteltävänä olevan evankeliumin sisältö on niin äärettömän rikasta, että minä, valitessani ainetta, josta minun sen ohjeen mukaan tänään tulisi saarnata, jouduin kerrassaan epätietoiseksi. Päätin sentähden vihdoin tänään turvautua saarnatapaan, joka kyllä ei ole tavallista meillä, mutta josta toivon jokaisella tarkalla sanankuulijalla olevan yhtä paljon hyötyä, kuin tavallisestakin. En aio sentähden tänään, niinkuin yleisenä tapana on, jonkun tekstissä olevan värsyn johdosta puhua määrätystä aineesta, vaan tarkoitukseni on suurimmassa yksinkertaisuudessa, värsy värsyltä, koettaa selittää itse tekstiä. Tällä saavutetaan se etu, että jokaisen tarkkaavan sanankuulijan pitäisi voida saada selvä käsitys siitä pyhän raamatun kohdasta, joka on päivän tekstinä." Tämän hyvinkin kuivalta kuuluvan selityksen jälkeen seuraa saarnassa palava, verraten pitkä rukous.

Nämä v. Essenin sanat johtavat huomiomme vieläkin tärkeämpään asiaan — kysymykseen: mihin suhteeseen asettuivat heränneet saarnoissaan raamattuun? Kieltämätön tosiseikka on, että he keskusteluissaan, väittelyissään, vieläpä kirjoituksissaankin ainakin yhtä usein, jollei useamminkin, vetosivat hyviin postilloihin ja muihin uskonnollisiin kirjoihin, kuin raamattuun. Näyttääpä siltä kuin moni heistä yksityisessä hartaudessaankin olisi menetellyt samoin. Saarnoissakin jää tekstin kokonaisuus monelta syrjään ja huomio kiinnitetään yksipuolisesti jonkun yksityisen, joko epistola- tai evankeliumitekstissä löytyvän värsyn aiheuttamaan aineeseen. Miten erinomaisella tavalla useat heränneet papit tuota valitsemaansa ainetta sitten käsittelivätkin ja sovittivat sanankuulijoihin, on tässä kysymys puutteellisuudesta, jota historia ei saa jättää mainitsematta. Sopisi odottaa, että heränneet papit tässä tärkeässä suhteessa olisivat muuttaneet vallitsevan saarnatavan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Raamattu ei käytännössä päässyt ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena saarnatapaa määräämään. Seurauksena siitä oli muun ohessa, että muutamat lempilauseet, joita ei löydy raamatussa, tuon tuostakin esiintyivät pietistain saarnoissa ja hartauspuheissa, siten saaden miltei absolutisen arvon. Semmoinen lempilause oli esim. Jonas Laguksen usein käyttämä sana "alimmalle portaalle asettumisesta".

Pietistain saarnoja on sanottu laillisiksi, ja ehkä on tämä syytös, ainakin mikäli se koskee muutamia saarnaajia, oikeutettukin. Mutta etteivät he sanankuulijoiltaan sulkeneet armonistuimen ovea, vaan monesti hyvinkin avonaisesti heille julistivat evankeliumia, se on myöskin varmaa. Todistuksena olkoot seuraavat N. H. Holmströmin v. 1831 pitämän konfirmatsioonipuheen alkusanat:

" Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeeman, mutta minun armoni ei ole sinusta poikkeava eikä minun rauhani liitto lankeava pois. Näin vakuutta Jumala Israelin kansalle sitä isällistä huolenpitoa, jonka hän sille oli luvannut. — Ijankaikkisista ajoista on Jumala tehnyt armonliiton ihmisen kanssa. Ainoan poikansa Jesuksen Kristuksen kautta pelasti hän ihmiskunnan synnin turmeluksesta ja onnettomuudesta. Tämä Jesus opetti meille elämän ja autuuden tien. Muuta perustusta autuudelle ei yksikään voi laskea, kuin sen, joka pantu on, Jesus Kristus. Nämä lapset ovat oppineet tuntemaan sen opin, jonka Jesus julisti. He tuntevat sen Jumalan, jonka liittoon heidät pyhässä kasteessa otettiin, he tuntevat sen Vapahtajan, joka rakkaudesta heitä kohtaan uhrasi henkensä ristin puussa ja kuolemassa julisti heille elämän ja autuuden. Nyt he tahtovat julkisesti näyttää, että he ovat sen Jumalan opetuslapsia, jonka palvelukseen heidät uhrattiin lapsuutensa päivinä. Nyt he tahtovat uudistaa sen liiton kolmiyhteisen Jumalan kanssa, minkä he tekivät elämänsä aamuhetkenä. Sydämen nöyryydessä he tahtovat tunnustaa, kuinka usein he lapsuutensa ja nuoruutensa ijällä ovat haavoittaneet sen isän sydäntä, joka pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan, kuinka he ovat rientäneet pois hänen sylistänsä. Syvällä katumuksella nostavat he nyt silmänsä ja sydämensä taivaaseen päin ja huokaavat: Jumala armahda minua syntistä! Minun syntini käyvät pääni ylitse ja niinkuin raskas kuorma ovat ne minulle ylen raskaiksi tulleet! Heidän sielunsa tietää sen totuuden, että Jesus tuli maailmaan 'vapahtamaan sitä kuin kadonnut oli' ja he ovat vakuutetut siitä, että kaikille niille, jotka hänen vastaanottavat, antaa hän voiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskovat hänen nimeensä . Nyt tahtovat he kääntyä Jumalan tykö ja sanovat tuhlaajapojan kanssa: Minä nousen ja menen Isäni tykö. Ja he sanovat hänelle: Isä minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen kutsuttaa lapseksesi , mutta minä tiedän, että sinä Jesuksen tähden olet laupias Isä. Ja Jumala vastaa heille: Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeaman, mutta minun armoni ei ole sinusta poikkeava eikä minun armoni liitto lankeava pois . — Te vanhemmat ja omaiset ja kaikki te sanankuulijani! Rukoilkaa heidän edestänsä ja siunatkaa heitä! Maahan langetkaa Jumalan ja meidän Herramme Jesuksen Kristuksen eteen! Pyytäkää häneltä apua, siunausta ja menestystä näiden heikkojen toimitukseen." [Holmströmin verraten lukuisat saarnakonseptit omistaa kirkkoh. Niilo Holmström.] — Vaikka Holmström oli hyvin lyhyt mies, herätti hän käytöksellään kunnioitusta missä seurassa tahansa. Hänestä lähti respektiä vaativa vaikutus, josta ei röyhkeäkään jäänyt osattomaksi. Tähänkin nähden edusti hän huomattavalla tavalla heränneitä pappeja. [Kert. rouva Amanda Holmström.] Ja tuo heidän persoonallinen vaikutuksensa kuulijakuntaansa on tärkeä tekijä heitä saarnamiehinä arvosteltaessa.

Ylimalkaan olivat heränneitten saarnat lyhyitä. Yksi vain eroaa siinäkin suhteessa jyrkästi muista: Henrik Renqvist. Hänen saarnansa kestivät pari tuntia, joskus enemmänkin. Eikä hän suinkaan ollut mikään etevä puhuja, Esitystapansa oli väsyttävää ja pitkäveteistä, lauseet monesti kömpelöitä, vertaukset mauttomia, eikä kielikään hyvää. Hänen kirkossaan kyllä nukuttiin, se on myönnettävä. Mutta Renqvistin alituisesti rukoileva henki veti taivaasta paljon siunausta hänen sanankuulijoittensa yli, niin että yhä lukuisammat joukot heräsivät, kätkivät hänen hyvät neuvonsa ja rukouksissa valvoen kantoivat hedelmää ijankaikkiseen elämään. [Kert. A. V. Lyra, y.m.]

Kansa oli vakuutettu siitä, että heränneet papit todellakin pyysivät ja saivat Jumalalta, mitä he seurakunnalle kirkossa antoivat. Niinpä sanoivat esim. Schwartzbergin sanankuulijat hänen sentähden alottaneen saarnansa äänellä, jota tuskin voi kuulla, että hänen henkensä huokasi Jumalalta apua. "Sillä ei ole mitään sanomista, ennenkuin hänelle Herra antaa, mutta kyllä sitä sitten tulee", sanottiin hänestä. [Kert. F. F. Lönnrot.] Ei niin suruttomista papeista puhuttu, ja se aika oli jo tullut, jolloin näille monissa paikoin osoitettiin julkista ylenkatsettakin. Siellä täällä osoittautui tuo ylenkatse hyvin hurjalla tavallakin. Semmoista sai esim. Kauhavan kappalainen J. H. Keckman eräänä sunnuntaina kokea kesken saarnaansa. Hän oli valmistautunut kerrankin oikein löylyttämään heränneitä ja oli jo ehtinyt moittia heidän leipomistapaansakin, kun päihtynyt mies tuli kirkkoon ja, keskikäytävälle asetuttuaan, alkoi kovasti soittaa porokellolla, jonka takkinsa alta oli vetänyt esille.

Heränneitten saarnan täydentävät oivallisella tavalla Bergh-veljekset. Kumpikaan heistä ei ollut puhuja tämän sanan täydessä merkityksessä, mutta heidän saarnoissaan on huomattavia piirteitä, jotka eivät niin selvään tule näkyviin muiden saarnoissa. J. I. Bergh oli erinomaisen perusteellinen mies, jumaluusoppinut tämän sanan kauniissa merkityksessä. Semmoista oli hänen puheensakin. Ja hän saarnasi samalla voimallisesti. Jos kohta eivät yksinkertaiset sanankuuliat aina samalla tarkkaavaisuudella jaksaneet seurata hänen pitkää, syvällistä puhettaan loppuun asti, jäi hänen sanoistaan hyvin moneen vaikutus, joka ei elämän taipaleella milloinkaan unohtunut. Ja kaikki tunsivat, että pyhä vakavuus elähytti hänen sanojaan. Kun hän esim. kerran piti rippipuheen Jaakkiman kirkossa, jäivät useat suruttomat rippivieraat pois ehtoollispöydästä, kun eivät uskaltaneet sinne mennä. "Perkelekö teitä itkettää", huusi Bergh kerran Kuopion kirkossa, saarnatuolista huomatessaan sairaloista ja turhanpäiväistä liikutusta sanankuulijoissaan. Mutta tämä kiivaus oli kiivautta Jumalan pyhyyden puolesta, ei kovuutta eikä tunteellisuuden puutetta. Päinvastoin kuului paljon hellyyttäkin hänen saarnastaan. Täydentääksemme tätä kuvausta J. I. Berghistä saarnamiehenä, lisäämme siihen vielä, että hän monipuolisemmin kuin useimmat heränneistä papeista, käsitteli koko tekstiä. Juuri sentähden, ettei Bergh puhujana ollut huomattavan etevä, tuli hänen monessa suhteessa suuri kykynsä paljo paremmin näkyviin hänen kirjoituksissaan, kuin hänen vapaasti pidetyissä puheissaan. [Kert. Matti Tapanainen (Jaakkima), K. A. Malmberg, L. V. Helander y.m.; vertaa myös muutamia Berghin säilyneitä saarnakonseptia.]

Kuuluisin Savon herännäisyyden miehistä on saarnaajanakin J. I. Bergh. Tämä Johannes-luonne tarvittiin herännäisyyden riveissä. Ilman hänettä olisi rintamassa ollut aukko, joka sitä suuresti olisi heikontanut. Ei kukaan herännäisyyden johtomiehistä niin totellut rakkauden suurta käskyä kuin hän. Tämä on tunnustettava Berghistä saarnamiehenäkin. Ei hän noita suuria herätyksiä, mitkä liittyvät hänen muistoonsa, saanut aikaan tavattomilla saarnalahjoilla — ainakin muutamat, vieläpä useatkin heränneet papit olivat häntä tässä suhteessa etevämmät — mutta rakkauden apostolina on hän asetettava ensimäiselle sijalle. Ei kukaan niin rukoilevan hellästi kuin hän kehoittanut ihmisiä ijankaikkisen armahtajan puoleen kääntymään, eikä kenenkään koko persoonallisuus niin eheästi tulkinnut tuota suurta sanaa "Jumala on rakkaus". Kun Bergh puhui parannuksesta ja saarnatuolistaan loi kyyneltyneet silmänsä sanankuulijoihinsa, liikutuksesta väräjävällä äänellä lausuen "jos voisin, niin jokaisen kaulassa rukoilisin: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa", [Kert. G. Pesonen, N. G. Arppe, Matti Tapanainen, rouva A. Jonsson y.m.] niin särkyivät kovatkin sydämet. Mutta Bergh ei milloinkaan tunteellisuuteen saarnoissaan hukkunut. Hellä, hyvin hellä oli hänen rakkautensa, mutta se oli samalla syvä ja raitis. Sitä hallitsi Jumalan henki. Perusteellisuus ja monipuolisuus painoi leimansa hänen saarnaansa, vaatien sanankuulijoita ammentamaan sanan kirkkaasta lähteestä yhä uutta voimaa ja virkistystä. Bergh ei tyytynyt ensimäisen herätyksen usein pettäviin liikutuksiin, syvän, Herran koulussa saavutetun kokemuksensa opastamana selvitti hän heille uskonelämän vaarat ja salaisuudet sekä miten ja millä ehdoilla se kehittyy. Eikä hänen saarnansa koskaan venynyt pitkäksi; sitä kuullessaan ei kukaan väsynyt. "Pitkät saarnat tylsyttävät", oli hänen tapansa sanoa, "amen on sanottava juuri silloin, kun kansa odottaa kuulla enemmän." [Kanttorin rouva Reijonen (Jaakkima), G. Pesonen y.m.]

Bergh ei kirjoittanut saarnojaan kuin joskus. Saarnatuoliin noustessaan oli hänellä virsikirjassa ainoastaan pieni paperiliuska, johon hän oli merkinnyt muutamia näkökohtia. Hänen postillansa on hänen vävynsä muodostellut suureksi osaksi tuommoisten aivan lyhyiden muistiinpanojen nojalla, taidolla ja hellällä kädellä, se on totta, mutta tietysti voimatta saada niitä alkuperäiseen täyteläiseen asuunsa. — Berghin kieli oli rikasta ja, sen ajan vaatimuksiin nähden, erinomaisen puhdasta. [Muutamat J. F. Berghin alkuperäiset saarnakonseptit.]

Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa 1842 oli Ylivieskan kirkolle kokoontunut tavallista suuremmat ihmisparvet. Kalajoen-varren heränneet ja heidän kera sankat joukot muutakin kansaa olivat tulleet kuulemaan Jonas Lagusta; joka oli saarnaava ensi kerran virasta erottamisensa jälkeen. Nekin, jotka eivät saaneet sijaa kirkossa, odottivat jännityksellä ulkopuolella, kuullakseen avatuista ikkunoista tuon rakastetun opettajan kauvan kaivattua saarnaa. Jos viranomaiset muutamia vuosia aikaisemmin olisivat nähneet tämän näyn, olisivat he tuskin rohjenneet vahvistaa Kalajoen käräjien päätöstä Laguksen ja hänen asetoveriensa asiassa. — "Tuossa se jo tulee", kuului kansanjoukosta, kun Laguksen ajoneuvot nopeaa vauhtia, niinkuin ennenkin, lähestyivät kirkkoa ja papinkellot rupesivat soimaan. Niin suuri oli jännitys, ettei veisukaan ottanut oikein noustaksensa, ennenkuin lukkari alotti tuon tutun saarnavirren "Tänne, Jesus, tulimme pyhää sanaas kuulemaan." Lyhyen johdatuksen jälkeen kääntyi Lagus ensin sinnepäin, missä suruttomat — niiden joukossa nähtiin niitäkin, jotka oikeudessa olivat todistaneet heränneitä vastaan — istuivat, alottaen saarnansa seuraavin sanoin: "Minä olen teidän veljenne Josef, jonka te möitte Egyptin maalle, vieläkö isäni elää? Oi, hän elää, teidän isänne, minun isäni ja kaikkien isä yli kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä isäksi kutsutaan — elää vanhurskaana, laupiaana, kärsivällisenä ja sangen hyvänä, ja nyt kun kieleni taas on siteistä vapaa, saan yhdessä teidän kanssanne häntä kiittää ja ylistää". Valtava oli hetki, vaikka kuinka kauan olisi tahdottu sitä saarnaa kuulla. Mutta juuri silloin, kun kaikki ahmien nauttivat saarnaajan tavattoman 'tulista', syvällistä ja voimallisella äänellä lausuttua puhetta, katkasi Lagus sen tapansa mukaan "amen-sanalla, joka kaikui korvissa ja sydämessä vielä kotia tultuakin".

Sadottain on jälkimaailmalle säilynyt Laguksen kirjeitä ja paljon muita hänen kirjoituksiaan, mutta niissä ei ole riviäkään saarnakonseptia. Hänen saarnojaan on sentähden mahdoton täydellisemmin kuvata. Jokseenkin luotettavana ohjeena tässä suhteessa saattaa kuitenkin pitää hänen kirjoituksiaan. Nämä ovat kaikki lyhyitä, kauniista vertauksista rikkaita, mutta samalla selviä ja ytimekkäitä. Stilistinä ei kukaan muu herännäisyyden miehistä, kuin Lauri Stenbäck, voi hänelle vetää vertoja. Ei vahingossakaan, ei edes kiireessä kirjoitetuissa kirjeissä, kankeaa lausetta, ei ajatusvirhettä, ei ainoatakaan kömpelöä sanaa. Joka muuta sanoo, hän on löytänyt virheet niistä miltei lukemattomista hänen kirjeittensä jäljennöksistä, joita ihailijansa itselleen hankkivat. — Laguksen sielun rikkaassa, hienon sivistyksen ja runollisen hengen jalostamassa varastossa syntyvät helposti, ilman mitään ponnistusta ja tuskaa hänen ajatuksensa, muodonkin puolesta niin valmiina, etteivät ne korjausta kaipaa. Ja kun tiedetään, että hänen oli yhtä helppo suullisesti, sekä yksityisessä keskustelussa että julkisuudessa, ilmaista mitä mielessään liikkui, voi erehtymättä väittää, että hänen saarnansa oli samanlaista. On kyllä totta, että Lagus Ylivieskaan tullessaan osasi huonosti suomea, mutta tämän esteen voitti hän hyvällä kieliaistillaan vuosi vuodelta yhä enemmän, niin ettei se suurtakaan haittaa tehnyt hänen esiintymiselleen saarnatuolissa, vaikka hän aina saarnasi vapaasti. Oli miten oli, luotettavien todistusten mukaan on hänen paikkansa saarnamiehenä asetoverinsa Kalajoen käräjien ajoilta Niilo Kustaa Malmbergin rinnalla. Nämä molemmat ovat 19:sta vuosisadan herännäisyyden etevimmät puhujat, sillä huomautuksella kuitenkin, että viimemainitun nimi on mainittava ensimäisenä.

Mitä Laguksen saarnan sisältöön tulee, voitanee täydellä syyllä sanoa, että sen keskipisteenä olivat Johannes Kastajan sanat: "Katso Jumalan karitsa, joka poisottaa maailman synnin." Tämän kehoituksen ympärillä liikkui hänen tavattoman eloisa esityksensä, siitä se lähti rakkauden tulella polttamaan tuhaksi sanankuulijain oman vanhurskauden vaatteet, taistelemaan maailmaa ja väärää kristillisyyttä vastaan ja tuohon sanaan se pyysi vetää kaikkia ihmisiä, missä tilassa he sitten olivatkin, apua saamaan synnin voittamiseksi ja epäuskon karkottamiseksi sydämestä. Ei hän tuota kehoitusta niin lausunut, että suruton olisi siitä apua saanut tai luulousko tuetta — Lagus oli herätyssaarnaaja hänkin ja semmoisenakin ensimäisiä —, vaan hänen tarkoituksensa oli, että semmoistenkin synnit tulevat suuriksi heidän omissa silmissään vasta silloin, kun he tuota kehoitusta noudattavat. Ja kaikkia, jotka tahtoivat uskossa nähdä Jumalan karitsan, mutta eivät järkensä vastaväitteiden ja muitten kiusausten tähden niin pitkälle päässeet, kehoitti hän ikävöiden odottamaan, kunnes kointähti koittaisi heidän sydämessään. Olemme jo joutuneet Laguksen oppiin, jonka selvittäminen kuuluu vuodesta 1845 alkavaan aikakauteen, jolloin herännäisyyden oppi, Hedbergin riidoissa kehittyneenä, esiintyy valmiina. Lopetamme sentähden tämän lyhyen kuvauksen Ylivieskan kuuluisan sielunpaimenen saarnatavasta, huomauttaen ainoastaan vieläkin, että Laguksen saarnat olivat hyvin lyhyet, lyhyemmät kuin ehkä kenenkään muun heränneen papin saarnat. Kun eräs herännyt mies kysyi, miksi hän sanoi "amen" juuri silloin, kun sanankuulijat hartaimmin olisivat tahtoneet kuulla enemmän, vastasi hän: "eihän heillä sitten olisi kodeissaan mitään kysyttävää". Lagus tahtoi saarnata niin, että ihmiset hänen luotaan lähtisivät Herraa puhuttelemaan. [Laguksen saarnatavasta ovat minulle tietoja antaneet lehtori H. T. Reuter, J. Hemming, lukuisat Ylivieskan ja muun Kalajoen-varren vanhimmat heränneet, Sefanias Tavasti y.m.]

Olemme ennen sanoneet ja toistamme sen vieläkin: Niilo Kustaa Malmberg on Suomen suurin kansanpuhuja. Sen on moni hänen katkerimmista vihamiehistäänkin myöntänyt, ja sen tunnustuksen ovat hänelle antaneet nekin hänen aikuisemmista ystävistään, jotka hänestä luopuivat ja häikäilemättömimmin häntä muusta soimasivat. Tarkoitamme tietysti niitä, joiden arvostelu jotakin merkitsee — mutta näidenkin luku on suuri. Tämmöisten todistusten rinnalla supistuvat nykyajan arvelut, sekä myöntävät että epäävät, pieniksi. Semmoista mainetta ei kukaan voi saavuttaa hetkeksi vain liikuttamalla ja tärisyttämällä ihmisten tunteita, vaan ainoastaan se, joka puhuu niin, että kaiku kuuluu heidän sydämissään vielä kauan sen jälkeen kuin hän itse on vaiennut. Tällä tavoin kuului Malmbergin saarnan kaiku hänen aikalaistensa sydämissä, ja sen jälkikaiku kuuluu vielä tänään heidän lastensa ja lastenlastensa sydämissä, kansan syvissä riveissä ja oppineitten piireissä, heränneitten seuroissa ja suruttomien keskusteluissa, suullisissa ja kirjallisissa todistuksissa Pohjanmaan tasangoilla ja kaupungeissa Raahesta Kristiinaan, Savon salomailla, vieläpä Satakunnan ja Hämeenkin seuduilla, sanalla sanoen miltei kaikkialla Suomessa.

Mutta historia ei saa tyytyä tähän. Sen velvollisuus on vastata kysymykseen, millainen oli Malmbergin saarna? Koetamme seuraavassa lyhyesti tähän kysymykseen vastata.

Malmbergilla oli kaikki edellykset, jotka tekevät puhujan puhujaksi. Hänellä oli suuri, sointuva ääni, jonka varasto hänen voimansa päivinä ei koskaan kesken loppunut. Hänen uljas ulkomuotonsa, miehuullinen ryhtinsä ja vapaa, ujostelematon, julkiseen esiintymiseen tottunut käytöksensä tukivat voimallisesti hänen puhettaan. Yhtä runsaassa mitassa oli Herra hänelle antanut juuri ne henkiset lahjat, joita puhuja edellä muita tarvitsee. Hänellä oli selvä ja harvinaisen nopea ajatusjuoksu, rikas mielikuvitus ja hyvä muisti. Helläsydämisyys ja rohkeus olivat hänen luonteensa huomattavimmat piirteet. Hän oli ikäänkuin luotu hallitsemaan ja kuuliaisuutta vaatimaan. Mutta pääasia on, että hänen sydämensä oli särkynyt Pyhän hengen koulussa. Vaaroissa ja kärsimyksissä oli hän oppinut turvautumaan Herraan ja ihmisiä pelkäämättä käyttämään hengen miekkaa ketä vastaan tahansa. Miten kehoittikaan Ylipaimenen sana: "minä olen tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja mitä minä kernaammin näkisin kuin että se jo palaisi" semmoista miestä ihmisjoukoille huutamaan: "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt!"

Malmbergin saarnatapa oli seuraava: Hän alkoi saarnansa lyhyellä esipuheella, mutta jo tämä oli niin voimallista ja niin tavattoman särkevää, että hän ensi lauseilla löi maahan vastustajain ja ivailijain kaikki aseet, kokosi hajalla olevat ajatukset jännitettyyn tarkkaavaisuuteen ja sai elävät kristityt sykkivin sydämin janoomaan uutta valistusta ja armoa. Luettuaan tekstin, kertoi hän, ei aina, mutta usein, sen omin sanoin. Tämän teki hän hyvin kansantajuisesti ja kerrassaan mestarillisesti. Jos oli kysymyksessä esim. joku Jesuksen matka, lausui hän sivumennen, mutta niin taitavasti, että sanankuulijat "ikäänkuin tunsivat itse olevansa mukana" muutaman sanan tähän tapaan: "niinkuin jos me nyt kulkisimme hänen kanssaan täältä Kauhavalle ja sieltä Härmään", täten saaden päivän evankeliumin ulkopiirteet eläviksi sanankuulijoilleen. Tekstin eksegeettinen selitys oli saarnan heikoin puoli, jos semmoisesta ylimalkaan voi puhua. Se oli lyhyt eikä tavallisesti koskenut kuin harvoja kohtia. Huomattavin osa Malmbergin saarnassa oli loppuosa, jossa hän sanankuulijoihinsa sovitti päivän evankeliumissa löytyviä totuuksia. Tämän teki hän tavalla, jolla ei ole vertaista kirkkomme paimenmuistoissa. Ei kukaan jäänyt osattomaksi. Jokaisen kotiin saarna osasi, jokaiseen tilaan se valoa loi. Omaan itseensä täytyi katsoa, ei jäänyt aikaa eikä haluakaan muita ajattelemaan. Kaikki saivat osansa. Sekin, joka vielä tahtoi salassa pysyä, ajatteli monesti: "miksi se aina minut näkee ja minua nuhtelee ja varoittaa."

Usein oli Malmbergin saarnatessa syntyä liikutuksia ja äänekästä itkua kirkossa. Mutta hän ei laskenut sanankuulijoitaan tunteitten valtaan, hän oli mies niitä hillitsemään, kuinka tulisen kiivaasti tai sydämmellisen hellästi hän olikaan puhunut. Niinpä hän tuommoisessa tilaisuudessa kerran asetti mielet keskeyttämällä puheensa ja syvällä äänellä hitaasti lausumalla: "hiljaa, Herran pyhän sanan edessä, Herran tähden hiljaa". Todistuksena, miten valtava hänen esiintymisensä saarnatuolissa oli, kerrotaan tosi tapahtumana, että eräs venäläinen upseeri, joka oli Lapuan kirkossa kerran kun Malmberg saarnasi, purskahti itkemään, vaikkei hän sanaakaan ymmärtänyt. [Kertoneet Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneet, J. V. Nybergh, Lina Nybergh, Charlotte Achrén, N. G. Arppe, L. V. Helander y.m. y.m.]

Monta tilaisuutta muistaa Pohjanmaan ja Savonkin kansa, jolloin Malmberg saarnallaan kerrassaan särki kuulijakuntansa. Semmoinen oli esim. jumalapalvelus Lapuan kirkossa tapaninpäivänä 1842, jolloin hän viimeisen kerran saarnasi ennen papintoimista eroittamistaan. Vapahtajan sanat "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat, jotka sinun tykösi lähetetään, kuinka usein olen minä tahtonut sinua koota, niinkuin kana kokoo poikansa siipiensä alle, mutta te ette tahtoneet" olivat saarnan aineena. Malmberg puhui valtavasti, mutta ei hän itseensä noita sanoja sovittanut, ja ehkä juuri sentähden vaikutus olikin niin pysyväisen syvä. Vasta päätettyään saarnansa ja rukouksetkin luettuaan, lausui hän hiljaa ja liikutuksesta värähtävällä äänellä: "Saan seurakunnalle ilmoittaa, että tuomiokapituli, syistä joista muiden paremmin sopii puhua kuin minun, on kieltänyt minua papin tehtäviä toimittamasta puolen vuoden aikana." [Kertonut Jaakko Vallenberg y.m.]

Eräs Malmbergin sanojen kautta herännyt mies vastasi "Suomen kirkko" nimisen teoksen kirjoittajalle, joka häneltä kysyi: "oliko Niilo Kustaa Malmberg todellakin niin hyvä pappi, kuin jotkut sanovat?": "oli hän sellainen, jota ei ole ennen tullut eikä vasta tule". ["Hengellinen kuukauslehti" 1910 s. 164.] Samoin ajatteli vielä vanhuuden päivinään Lauri Stenbäckin lahjakas sisar, ennen mainittu Charlotte Achrén, joka jaon aikana erosi Malmbergista. Hän näet lausui elämänsä iltana: "niin ei ole vielä kukaan Suomessa, ei ennemmin eikä myöhemmin, puhunut." Eräs vanhoihin heränneisiin kuulunut sielunpaimen, [N. G. Arppe.] joka v. 1844 kotiopettajana oleskeli Malmbergin kodissa, on lausunut: "Malmbergin saarna oli tavattoman voimallista, koskevaa ja rikasta. En ole sen vertaista vielä milloinkaan kuullut. Joku hänen vastustajistaan on sanonut, että hän lainasi saarnansa Tollesonin ja muitten postilloista. Se väite on naurettava. Ei hänen lainata tarvinnut." Sattuva on seuraava, erään Malmbergista eronneen toisen kokeneen sielunpaimenen [A. O. Törnudd.] pari vuotta ennen kuolemaansa Malmbergin saarnasta antama todistus: "Miten kuvaisin hänen saarnansa? Koetan verrata häntä Jonas Lagukseen. Joka kuuli Laguksen saarnaavan, sai sen tunnelman, jonka syvällä, kirkkaalla ja valtavalla joella kulkeva saa: se veti vastustamattomalla voimalla mukanaan. Kun Malmberg saarnasi, tuntui kuin olisi ollut kuohuvassa koskessa. Jo ensi lauseita kuullessaan kastui kokonaan."

XXIII.

Tuskin oli F. G. Hedberg päässyt vapaaksi vankeudestaan Oulussa, ennenkuin hän taas joutui viranomaisten vainoomishalun esineeksi. Saavuttuaan Turkuun tammikuussa 1842, missä hän ilmoittautui pastoralitutkinnon suorittamista varten, rupesi hän seurustelemaan sikäläisten ystäviensä kanssa, ja nämä alkoivat kokoontua hänen asuntoonsa hengellisistä asioista keskustelemaan. Varsinaisia hartausseuroja Hedberg ei pitänyt, mutta mainitut vierailutkin herättivät tyytymättömyyttä viranomaisissa. Eräänä päivänä lähetti Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherra J. A. Edman Hedbergille näinkuuluvan kirjeen: "Koska minulle on kerrottu, että te ahkerasti palvelette seurakuntalaisiani papillisilla toimituksilla, ja tämä voi häiriten vaikuttaa seurakunnan vakituisten opettajain ja sanankuulijain väliseen suhteeseen, niin saan ystävällisesti pyytää teitä tarkemmin miettimään tästä johtuvia seurauksia sekä että tuomiokapituliin jättämänne anomuksen mukaan käytätte aikaanne pastoralitutkinnon suorittamiseksi eikä tämän seurakunnan hoitoon, josta teidän ei tarvitse vastata. Jos vastedes saan kuulla, että te tämän uhallakin yhä edelleen aiotte esiintyä kaikille alttiina omantunnonneuvojana, niin antanette minulle anteeksi, jos velvollisuuteni vaatimana olen pakotettu ilmoittamaan asiasta, jotta se korjaantuisi".

Niinkuin ennen on mainittu, oli Hedberg toivonut saavansa toimia pappina kotiseudullaan sekä senvuoksi pyytänyt, että hänet määrättäisiin välisaarnaajaksi Lumijoelle, ja Melartin oli luvannut hänelle tämän paikan. Todistukseksi, miten vähän tuomiokapituli välitti tuon paljon kärsineen papin toivomuksista, määrättiinkin Hedberg, niinkuin tiedämme, Raippaluotoon. Eikä siinä kylliksi. Hedbergin ystävä K. I. Nordlund oli hänen Turussa ollessaan kehoittanut häntä luopumaan pyrkimisestään päästä papiksi kotiseuduilleen sekä jäämään Etelä-Suomeen, missä oli paljon vähemmän heränneitä pappeja kuin Pohjanmaalla, ja ensinmainittu oli vihdoin suostunut hakemaan pitäjänapulaisenvirkaa Pöytyällä. Edman, joka ei ensinkään ollut tyytyväinen tähän hakemukseen, lausui siitä eräässä tilaisuudessa Hedbergille: "Teidän ei olisi pitänyt hakea mitään paikkaa, vaan jättäytyä Jumalan käteen ja antaa konsistoriumin lähettää teidät, mihin paraiten sopii". Viranomaisten mielentilaa heränneisiin pappeihin nähden kuvaavat niinikään arkkipiispan eräälle tuomiokapitulin jäsenelle vähän ennenkuin vaaliehdotus Pöytyän pitäjänapulaisenvirkaan oli tehtävä lausumat sanat: "minun tekee kuitenkin mieli jättää Hedberg pois vaaliehdotuksesta". Näin ei kuitenkaan käynyt, Hedberg sai vaalisijan ja vähän senjälkeen virankin (1843). — Samaa viranomaisten epäluuloa ja vainointoa osoittaa seuraavakin. Kevättalvella 1843 pyysi Hedberg virkavapautta väliaikaisesta toimestaan Orihpäässä, käydäkseen vanhempiaan tervehtimässä, ennenkuin hän ryhtyisi virkaansa Pöytyällä hoitamaan. Tähän pyyntöön tuomiokapituli ei suostunut. Syyn ilmoittaa tuomiokapitulin notario V. Forssman Hedbergille kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Arkkipiispa ei tahdo antaa sinulle vapautta, pelosta että sinä matkallasi kiertelet maita ja mantereita ja uusia syitä huutoihin syntyy. Mukaannu siis tämän mukaan. Ajat ovat vakavampia ja huolestuttavampia, kuin sinä voinet aavistaakaan, ja virastojen esimiehiltä vaaditaan mitä suurinta tarkkaavaisuutta, jotta saattaisivat estää ilmoittamisen syitä korkeimpaan paikkaan, joihin ilmoittamisiin muutamat ovat hyvinkin valmiita. Viattomintakaan määrätystä mallista poikkeamista ei jätetä muistutuksetta, ja sinä sekä joukko muitakin olette ankaran tarkastuksen alaisia". [Wennerström F. G. Hedberg, s. 100-101.]

Vähitellen lakkasivat kuitenkin viranomaiset Hedbergiä väijymästä.
Ehkä hekin jo arvelivat hänen kärsineen kylliksi.

Marraskuun 16 p:nä 1842 esitettiin Turun tuomiokapitulissa Hattulan kirkkoherran K. A. Lindeqvistin apulaistansa, ennenmainittua E. M. Rosengrenia vastaan tekemä valitus, joka sisälsi mitä raskauttavimpia syytöksiä. Lindeqvist oli ollut saapuvilla Turun pappeinkokouksessa, mutta silminnähtävästi oli hän siellä tullut hyvinkin nurjaan käsitykseen herännäisyydestä. Siellä oli myöskin hänen yllämainittu apulaisensa, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihitty papiksi, ollut kuuntelemassa keskusteluja, mutta hän oli nuoruuden innolla liittynyt tuohon kirkon mahtavien johtajien moittimaan herätysliikkeeseen sekä päättänyt sen hengessä hoitaa papinvirkaansa. Seurauksena oli, että Lindeqvistin ja hänen apulaisensa välit kävivät yhä kireämmiksi. Rosengrenin herättävät saarnat Hattulan kirkossa kokosivat sinne entistä enemmän kansaa, joka mielihyvällä häntä kuunteli, jotavastoin pitäjän säätyläiset kovasti loukkaantuivat hänen saarnatavastaan, joka niin yhdessä kuin toisessa suhteessa poikkesi siitä, mihin he olivat tottuneet. Kun sitäpaitsi yhä useammat seurakuntalaiset alkoivat käydä Rosengrenin kodissa, niin että näihin asti rauhallisessa Hattulassakin oli syntyä herännäisyyttä, kielsi Lindeqvist häntä papinvirkaa toimittamasta, kunnes tuomiokapituli ehtisi ratkaista asian. Valituksessaan sanoo Lindeqvist varoittaneensa "johonkin haaveilevaan uskonnolliseen seuraan kuuluvaa apulaistaan" ja vaatineensa häntä "välttämään kaikkea, joka voisi häiritä uskon yhteyttä ja eksyttää käsitystä tosi kristillisestä jumalisuudesta seurakunnassa", mutta turhaan. Niinikään turhaan sanoo hän kehoittaneensa häntä esiintymään hiljaa saarnatuolissa ja käyttämään saarnatapaa, joka ei vierottaisi ihmisiä kirkosta eikä vaikuttaisi "pelkoa ja hämmästystä". Huolimatta esimiehensä neuvoista, oli Rosengren saarnoissaan seurannut Lutherin, Rambachin, Spenerin, Freseniuksen, Wegeliuksen ja Björkqvistin saarnoja, eikä Hagbergin ja Ödmanin. Sitäpaitsi syytti Lindeqvist häntä siitäkin, että hän huonossa tarkoituksessa olisi kodissaan vastaanottanut naisia. Valituksen pontena on pyyntö, että tuo Hattulan seurakunnassa häiriöitä aikaansaanut apulainen siirrettäisiin toiseen paikkaan.

Käsiteltyään tätä asiakirjaa sekä sen yhteydessä myöskin Rosengrenin tekemää valitusta siitä, että Lindeqvist mielivaltaisesti oli estänyt häntä papin tehtäviä toimittamasta, päätti tuomiokapituli kutsua edellisen tutkittavaksi asiassa. Päiväksi määrättiin joulukuun 7 p. Pelottomasti puolusti Rosengren itseään. Kieltäen kuuluvansa mihinkään lahkoon, vakuutti hän toimittaneensa pappisvirkaansa kirkon tunnustuskirjojen mukaan eikä myöntänyt esiintyneensä sopimattomalla tavalla virkatoimissaan. Mitä siihen tuli, ettei hän saarnoissaan ollut seurannut Lindeqvistin hänelle ehdottamia saarnakirjoja, vaan muita, vetosi hän siihen vapauteen, jota jokaisen opettajan tässä suhteessa täytyisi saada nauttia. Jyrkästi torjui hän niinikään tuon esimiehen loukkaavan huomautuksen naisten käynnistä hänen kodissaan. Siihenkin syytökseen vastasi Rosengren niinkuin se vastaa, jolla on puhdas omatunto.

Tuomiokapituli suostui Lindeqvistin ehdotukseen Rosengrenin siirtämisestä toiseen paikkaan sekä määräsi, ettei tämä saisi esimieheltään nauttia mitään palkkaa siitä päivästä (lokakuun 17 p.), jolloin häntä oli kielletty papillisia toimia Hattulassa toimittamasta. Tähänkään asiaan nähden ei otettu huomioon Rosengrenin puolustusta eikä hänen Lindeqvistin mielivaltaisen kiellon johdosta tekemäänsä valitusta. Sensijaan sai hän tyytyä tuomiokapitulin hänelle lopuksi antamaan varoitukseen, jolla häntä kehoitettiin vastaisuudessa noudattamaan siivoa ja papin arvolle sopivaa käytöstä sekä esimiehilleen osoittamaan heille tulevaa kunnioitusta. [Paimenmuisto; Turun pappeinkokouksen pöytäkirja; Turun tuomiokapitulin arkisto.]

V. 1843 teki Kumlingen nimismies asianomaisen kruununvoudin kautta Turun tuomiokapituliin ilmoituksen siitä, että Vestanfjärdin armonvuodensaarnaaja E. O. Reuter, Värdön kappalaisenapulainen A. H. Sundel sekä Mouhijärven kappalaisenapulainen K. Nyholm maalisk. 28 p:nä Brändön kappeliseurakunnassa olisivat pitäneet hartauskokouksen talonpoika Jonas Pehrssonin kodissa sekä siellä polttaneet viimemainitun omistaman Ruotsissa v. 1819 käytettäväksi hyväksytyn virsikirjan. Koska valitukseen oli liitetty myöskin Kumlingen kirkkoherran K. L. Lundeniuksen todistus siitä, että kanne oli oikea, lähetti tuomiokapituli asiakirjat prokuraattorille esittämällä syytettyjen pappien, Pehrssonin, joka oli sallinut seurojen pitämistä kodissaan, sekä kaikkien niissä olleiden vetämistä oikeuteen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Reuterin, Sundelin ja Nyholmin edesvastaukseen "Jumalan sanan pilkkaamisesta". Nyholm, jolla siihen aikaan ei ollut papinvirkaa, oli näet Pehrssonin luona ottanut käteensä yllämainitun virsikirjan sekä lausunut Reuterille: "katsotaan, palaako se" ja tämä oli auttanut häntä sitä polttamaan. Sundel sitävastoin vapautettiin.

Käsitellessään juttua, piti tuomiokapituli Nyholmin esiintymistä siksi loukkaavana, että se ehdotti rangaistukseksi erottamista papin tehtävien toimittamisesta; Reuterille se määräsi saman rangaistuksen, mutta puoleksi vuodeksi. Luvattoman kokouksen pitämisestä ei sitävastoin kumpaakaan pitäisi rangaista — niin arveli tuomiokapituli — koska tilaisuutta Pehrssonin luona ei voitaisi hartausseuraksi sanoa. Hovioikeus, johon asia lykättiin, antoi sen päätöksen, että Nyholm ja Reuter saisivat ainoastaan varoituksen tuomiokapitulilta, "koska Wallinin virsikirja ei ole meillä kirkkokirjaksi määrätty". — Tähän juttu päättyi.

Verratessamme tätä oikeusjuttua muihin samankaltaisiin silloisen herännäisyyden ajoilta, saamme siitä huonon vaikutuksen. Yllämainittujen pappien käytös Pehrssonin talossa ei ole miellyttävä. Siinä tulee näkyviin ylimielisyyttä, tekisi mieli sanoa raakuutta, jota ei miesten nuoruus riitä puolustamaan. Mutta viranomaiset eivät varmaankaan olisi asiaan puuttuneet, ellei se olisi koskenut lahkolaisuudesta epäiltyjä pappeja. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Toista leimaa kantaa Taivassalon pitäjänapulaista A. F. Almbergiä ja Kaarinan sijaiskirkkoherraa, maisteri M. J. Hydéniä vastaan v. 1844 nostettu oikeusjuttu. Sen pääkohdat ovat seuraavat.

Vehmaan tuomiokunnan tuomari B. J. Procopé valitti arkkipiispa Melartinille osoitetussa kirjeessä, että yllämainittu Almberg, niinkuin myöskin Hydén, joka hänkin siihen aikaan oli pappina Taivassalossa, kihlakunnantuomari H. Storgårdin marraskuun 19 p:nä 1843 mainitussa pitäjässä pidetyissä maahanpanijaisissa eivät olleet osoittaneet hänelle, Procopélle, asianomaista kunnioitusta. Sitäpaitsi hän väitti, että Hydén samana päivänä pitämässään saarnassa "monta kertaa oli julistanut kristillistä uskoamme ja toivoamme sekä pyhää raamattua vastaan sotivia opinkappaleita" sekä Storgårdin muistoksi pitämässään ruumissaarnassa "ei tarpeeksi laveasti ollut puhunut vainajan ansioista".

Ilmeistä on, että Procopé oli tyytymätön näiden pappien edustamaan kristillisyyteen, joka hänenkin läsnäolostaan huolimatta pukeutui noin outoon ja hänen uskonnollista käsitystään opillisessakin suhteessa loukkaavaan muotoon. Hänen kirjeensä kuvaa valaisevalla tavalla silloisten virkamiesten käsitystä pappien velvollisuuksista. Ja hyvin kuvaavaa sekin on, että arkkipiispa Melartin otti asian esille tuomiokapitulissa, vaikka Procopé oli osoittanut kirjeensä hänelle. Vaatimatta kuitenkaan todistajain kuulustelemista, lykkäsi tuomiokapituli asian hovioikeuteen lopullista ratkaisua varten. Viimemainitun tuomioistuimen päätös kuului, että Procopé aiheettomasti oli puhunut hänelle uskotusta tuomarinvirasta, jotapaitsi hän tuomittiin vetämään sakkoja Hydénistä käyttämästään loukkaavasta kirjoitustavasta. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Maaliskuun 20 p:nä 1844 esitettiin Turun tuomiokapitulissa näin kuuluva, Raippaluodon saarnaajan K E. Bergmanin lähettämä kirjoitus:

"Arkkipiispalle ja tuomiokapitulille saan lähettää Vaasan hovioikeuden edessä viime helmik. 6 p:nä pitämäni saarnan, [Käräjäsaarna.] koska tämä todenmukaisesti, jos kohta heikosti, kuvaa kirkon nykyistä tilaa ainakin tässä läänissä: Ne huomattavat pietistiset ilmaukset, jotka viime syksynä täällä nähtiin ja joiden seuraukset ovat olleet sangen surulliset, ovat vaatineet minua näitä asioita kuvaamaan. Siihen kyllä en koskaan olisi ryhtynyt, jos olisin ajatellut, niinkuin ihmiset yleensä ajattelevat: mitä se minua koskee; mutta kun minulla on syytä ajatella toisin, olen pakoitettu tekemään valitusta Vaasan komministeria O. Helanderia, Maalahden kirkkoherraa Wegeliusta ja pitäjänapulaista Svahnia sekä Maksamaan kappalaista Sandelinia vastaan, joiden tykö tiheitä pyhiinvaelluksia tehdään ja jotka ovat aikaansaaneet sen, että tuo paha on päässyt niin syvään juurtumaan. Ja koska tässä asiassa ei voida saada mitään selvitystä, ennenkuin on kuulusteltu niitä henkilöitä, jotka siinä ovat tehneet itsensä eniten tunnetuiksi lahkolaisina, on kuulusteltu, niin saan aluksi ilmoittaa talonpojan vaimon Fredrika Jaakontytär Östergårdin, joka viimekuluneen lokakuun 23 p:nä joutui saarnatautiin, ja joka siinä tilassa ilmoitti, missä monta vuotta sitten kuolleet ihmiset olivat, ja joka tällä ilmoituksellaan sai Vallgrundin molempien kylien asukkaat, jotka olivat kokoontuneet häntä kuulemaan, mitä suurimpaan kauhuun, Anna Maija Westergårdin ja Anna Stolpen sekä talolliset Kaarle Fredrik Gammelgårdin ja Juho Östergardin, kaikki Etelä-Vallgrundin kylästä. Että minä Jumalan sanasta saamillani neuvoilla ja varoituksilla olen koettanut ehkäistä tätä pahaa, sen voi sekä koko seurakunta että tohtori Frosterus todistaa. Mutta turhaa on muutosta toivoa, niin kauan kuin komministeri Helander, jonka luona joka viikko käydään, kiihoittaa eksyneitä. Maalahden papit ojentavat hänelle veljellistä kättä. Ei näe enään kenenkään heränneen käyvän Jumalan huoneessa, ei ainakaan muussa kuin Ps. 41: 7 ilmaisemassa tarkoituksessa. — Maalahdelle ja Maksamaalle lähti viime kesänä isot veneet täynnä heränneitä, ja nämä heränneet palasivat sieltä täynnä uusia eksytyksiä, joita he maihin noustuaan haikailematta levittivät. En voi olla huomauttamatta, että kom. Helander, saarnatuolistaan Mikonpäivänä julistettuaan kirousta kaikille, jotka olivat pahennuksissa heränneitten vaatetustavasta, antoi mallin noihin hullumallisiin röijyihin, joita naiset käyttävät Jumalan huoneessakin Sefan. 1:8. Ja toisena joulupäivänä viittasi hän saarnassaan selvästi siihen, että tapahtuma Vallgrundissa oli jumalan työtä, joka sotii 15 Moos. 18: 10-14 ja Luukk. 16: 26 vastaan, mutta jolla on vastinetta seuraavissa raamatunpaikoissa: 5 Moos. 18: 20 22, 1 Sam. 28: 6, 1 Aikakirj. 22: 19 ja 2 Thess. 2: 8-13. Kun sanankuulijoita sillä tavoin johdatetaan ontumaan molemmin puolin, niin näyttää olevan aika kysyä: Kun. Kirj. 18: 25. — Mutta koska pietistiset kysymykset kuuluvat niihin, joista R. K. 1 luv. 4 § puhuu, niin uskallan nöyrimmästi ehdottaa, että tuomiokapituli noudattaisi kirkkolakiehdotuksen 15 §:n määräystä, että nim. asetettaisiin komitea, johon kuuluisi puoleksi pappeja ja puoleksi oppineita maallikoita ja jonka puheenjohtajana olisi hallituksen valitsema henkilö, asiaa tutkimaan ja siitä lausuntoa antamaan. Sillä tavallisen oikeuden edessä en suinkaan tahdo esiintyä virkaveljiäni vastaan. Siihen tilaisuuteen tulisi kutsua kaksi tai kolme uskottavaa henkilöä niistä seurakunnista, missä heränneitä löytyy, todistamaan miten nämä omatekoiseen vanhurskauteen pukeutuneet imartelijat käyttäytyvät ja ovat käyttäytyneet siitä hetkestä alkaen, jolloin he yksityisesti ja julkisesti ensin seurakunnassa esiintyivät. Munsalasta, Pietarsaaresta, Mustasaaresta, Maalahdelta, Närpiöstä, Pirttikylästä, Kristiinasta, Ahvenanmaalta y.m. saataisiin tietoja, jotka ainaiseksi riistäisivät naamarin näitten Simoniittain kasvoilta. Raskasta on kyllä täten joutua virkaveljiensä syyttäjäksi, mutta (tässä viittaa Bergman useihin raamatunpaikkoihin) nämä raamatun sanat luovat asiaan ihanan valon".

Jo tästä kirjoituksesta huomaa, että sen kirjoittaja ei ollut täydellä järjellään. Vielä selvemmin tuli se näkyviin siinä kuulustelussa, johon tuomiokapituli hänet kutsui. Tulos oli, että tuomiokapituli hylkäsi kanteen ja hovioikeus vahvisti tämän päätöksen.

Tarkkaan oli tuomiokapituli muotoja noudattanut, vaatiessaan syytetyiltä sekä tohtori Frosterukselta selitystä, ennenkuin se antoi päätöksensä tässä mielipuolen nostamassa jutussa. Mitä muuten Bergmanin kirjoitukseen tulee, osoittaa se kaikessa hulluudessaan, mitä pietistoista ajateltiin ja kuinka halukkaasti heitä vastaan hyökättiin.

Näistä vähäpätöisistä oikeusjutuista, jotka kuitenkin nekin kuuluvat herännäisyyden historiaan, siirrymme kernaasti kertomaan niistä vainoista, joiden alaisena Lauri Stenbäck samaan aikaan oli.

Stenbäckin luonteen miellyttävimpiä piirteitä oli hänen vilpitön suoruutensa ja se pelottomuus, jota hän aina osoitti totuutta tunnustaessaan. Vakaumuksesta — kaikki muut vaikuttimet olivat hänelle vieraat — oli hän liittynyt herännäisyyteen ja tulisella innostuksella ryhtynyt sitä edistämään ja puolustamaan. Pienet sielut — niitä tavataan kyllä heränneissäkin — ujostellen välttivät maailman pilkkaa ja pelkäsivät sen vihaa, Stenbäckin esiintymisessä emme koskaan huomaa mitään semmoista. Ja kuitenkin ymmärsi hän paremmin kuin useimmat muut vastustajain ajatukset ja tunsi mitä syvimmin hienotunteisessa sielussaan heidän pilkkansa ja katkeruutensa heränneitä vastaan tähtäämät iskut. Mutta tämä ei pienimmässäkään määrässä estänyt häntä pietistana esiintymästä yhtä vähän yhdessä kuin toisessa suhteessa. Päinvastoin oli hän aina altis tunnustamaan hengellisen sukulaisuutensa noiden halveksittujen "lahkolaisten" kanssa, joista kaikkialla niin paljon moittien puhuttiin. Ja yhtä vähän antoi Stenbäck senkään seikan itseensä vaikuttaa, että tulevaisuutensa aineellisessa suhteessa hänen pietististen mielipiteittensä tähden monesti näytti hyvinkin synkältä. Tämä tulee selvästi näkyviin muun ohessa siinä yliopistollisessa väitöskirjassa, jonka hän v. 1844 julkasi saadakseen dosentin paikan jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Tämä väitöskirja, jonka otsakkeena on: "De principiis, qvibus innituntur ecclesia et theologia christiana" [Niistä periaatteista, joihin kirkko ja kristillinen teologia perustuvat.] esittää nim. niitä muutoksia, joiden alaisina kristinuskon perusopit eri aikoina ovat olleet, teroittamalla elävän kristillisyyden merkitystä dogmatistenkin käsitteiden selvittämiselle. Väitöskirja on lyhyt ja kielikin tekee esteitä tekijän uskonopillisten mielipiteiden perinpohjaiselle selvittämiselle, mutta se ainakin siitä selvään näkyy, että hän on pietistisen teologian kannalla.

Toukokuun 22 p:nä 1844 puolusti Stenbäck julkisesti väitöskirjaansa. Virallisena opponenttina esiintyi professori A. A. Laurell , joka antoi hyväksyvän lausunnon sekä väitöskirjasta että sen puolustamisesta. Samaa mieltä oli myöskin jumaluusopillinen tiedekunta. Toukokuun 25 p:nä oli asia esillä konsistoriumissa. Kun tiedekunnan pöytäkirja oli luettu, ilmoitti rehtori N. A. Ursin saaneensa arkkipiispa Melartinilta virallisen kirjeen, jonka hän piti itsensä velvollisena julki lukemaan, ennenkuin ryhdyttäisiin kysymystä käsittelemään. Tämä merkillinen asiakirja, joka oli päivätty jo lokak. 7 p:nä 1843, kuului:

"Koska ne ylioppilaat, jotka viimekuluneina vuosina Turun hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn pyrkiviksi, suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipumusta yksipuolisesti pietistiseen käsitykseen uskonopin alalla, ja useat heistä sittemmin, papin virkaa toimittaessaan, tämmöisistä mielipiteistä johtuvilla toimenpiteillään eivät ainoastaan ole saaneet aikaan häiriöitä, riitoja ja eripuraisuutta, vaan myöskin hyvinkin todennäköisesti melkoisessa määrässä ovat aiheuttaneet hiippakunnassa viime aikoina talonpoikaisessa väestössä yhä useammin ilmeneviä mielenhäiriöitä, itsemurhia, lastenmurhia; ja koska monenkaltaiset seikat näyttävät todistavan oikeaksi sen uskottavien henkilöiden väitteen, että muutamat yliopiston maisterinarvon saaneista jäsenistä, jotka harjoittavat jumaluusopillisia opintoja ja jotka tämän ohessa joko omasta vakaumuksestaan tahi muiden vaikutuksesta ovat pitäneet itsensä velvollisina Suomessakin levittämään laajalle levinneen pietistisen propagandan pyyteitä, tässä tarkoituksessa erinomaisella ahkeruudella ja huolellisuudella koettaneet hakea ja hartausseuroihinsa ja keskusteluihinsa vetää jokaisen yliopistoon vastapäässeen ylioppilaan, joka on ilmoittanut papiksi aikovansa, sekä pelottamalla kieltää noita uusia tulokkaita kuuntelemasta ja hyväksensä käyttämästä lainmukaisia, julkisia jumaluusopillisia luennoita; niin vaatii tämä allekirjoittanutta, joka isänmaan tosi uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten kera huolestuneena näkee järkeä vihaavan, villiytyneen ja pimeän aikakauden jälleen, kaiken tieteellisen valistuksen edistymisen uhallakin, uhkaavan Suomen kirkkoa, Teidän Korkea-arvoisuudeltanne ystävällisesti pyytää, että Herra Rehtori Magnificus yhdessä jumaluusopillisen tiedekunnan herrojen professorein ja muiden vakituisten opettajain kanssa ryhtyisitte asianmukaisiin toimenpiteisiin tämän eriseuraisen epäjärjestyksen ehkäisemiseksi ja jumaluusopilliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilasten johtamiseksi yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle ylioppilaalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, joka ilmaantuu siinäkin, että he, käyttämällä hyväkseen Konstitutioneissa mainittujen, laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja johtajien puolueettomia neuvoja ja ohjeita, saavat oman huolellisen harkintansa mukaan järjestää opintonsa omaa tarvettansa ja tulevaa tarkoitusperäänsä varten".

Näin ajatteli Suomen arkkipiispa ja tämmöisiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ryhtyi vielä v. 1843. Jos hänen luonteensa tekikin hänet kelpaamattomaksi asettumaan virallista, vallalla olevaa kristillisyyttä vastustamaan ja jos hän ei ymmärtänytkään herännäisyyden arvoa puhtaasti uskonnollisessa suhteessa, esiintyy hän yllämainitussa kirjeessä, samoinkuin niin monesti muulloin, kun herännäisyyden asia on kysymyksessä, hyvinkin epäedullisessa valossa. Melartinin käytös on sitä oudompaa, kuin moni oppinutkin ja sivistynyt henkilö, jota ei voitu pietismistä epäillä, näihin aikoihin jo antoi tunnustusta liikkeelle ja ainakin muutamille sen edustajista. Että niin oli laita, näkyy selvästi esim. yliopiston konsistoriumin pöytäkirjasta Stenbäckin väitöskirjaa arvosteltaessa. Asian kulku oli seuraava.

Vaikka jumaluusopillinen tiedekunta ja virallinen vastaväittäjä olivat antaneet hyväksyvän lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta, niinkuin sen puolustamisestakin, alotti rehtori, luettuaan arkipiispan kirjeen, asian käsittelyn huomauttamalla Stenbäckin pietismistä ja jättämällä konsistoriumin harkittavaksi, eikö sensuuntaisen miehen ottaminen opettajaksi jumaluusopissa olisi hyvinkin arveluttavaa, koska yliopiston päätarkoituksena muka oli virkamiesten valmistaminen valtiolle.

Professorit A. G. Borg ja J. M. av Tengström ehdottivat, että Stenbäck nimitettäisiin dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt hänen väitöskirjansa eikä tietty hänestä mitään, joka voisi estää tätä nimittämistä. Kun professori J. Groot , jonka heidän jälkeensä tuli antaa lausuntonsa, pyysi miettimisaikaa, lykättiin asian käsittely kesäkuun 12 p:ään. Grootin viimemainittuna päivänä esiintuomat mielipiteet ansaitsevat monessa suhteessa huomiota. Täydellä syyllä huomautti hän, että kirkko oli hyväksynyt Stenbäckin uskonnollisen kannan vihkimällä hänet papiksi ja myöntämällä hänelle oikeuden toimia kansan opettajana. Hän sanoi sitäpaitsi tulleensa siihen käsitykseen, ettei pietistain oppi olisi ristiriidassa raamatun eikä tunnustuskirjojen kanssa, huomauttaen niinikään jumaluusopillisen tiedekunnan lausunnosta. Vaikkei Groot sanonut hyväksyvänsä pietistain suuntaa yleensä, etenkään ei liikkeeseen liittyneen suuren joukon katsantotapaa, ja vaikka hän huomautti siitä, ettei Stenbäck ollut vapaa heidän yksipuolisuuksistaan, puolsi hän empimättä tämän nimittämistä dosentiksi. Silminnähtävästi oli häneen vaikuttanut hakijan persoonallisuus, sillä hän puhui siitä tunnustuksella, vieläpä lämmölläkin, ja arvosteli hänen uskonnollista kantaansakin tavalla, joka osoittaa, että hän voipi uskoa hyvääkin tuosta moititusta liikkeestä. Paikallaan on niinikään hänen huomautuksensa siitä, että pietismiä ei voitaisi sortamalla kukistaa, vaan että semmoinen menettelytapa päinvastoin lisäisi sen tunnustajien lukua ja pakoittaisi heitä vielä suurempaan yksipuolisuuteen.

Vielä lämpimämmin kannatti Stenbäckiä professori B. O. Lille . Huomauttaen pietismin suuresta merkityksestä protestanttisessa kirkossa, puolusti hän juuri pietistisen opettajan kiinnittämistä yliopistoon, koska tämä suunta olisi historiallisesti oikeutettu ja ansaitsisi päästä vaikuttamaan kirkon yhteiselämässä. Puhuen kunnioituksella Stenbäckin "kypsyneistä ja itsenäisistä tiedoista teologiassa" hänen "rehellisestä luonteestaan ja erinomaisista luonnonlahjoistaan", sanoi Lille pitävänsä mitä suurimpana vääryytenä sitä päätöstä, jonka mukaan hän ei saisi toimia opettajana yliopistossa.

Ihan vastakkaiseen suuntaan kävi prof. A. Blomqvistin lausunto. Hän esiintyi pietistain mitä kiivaimpana vastustajana eikä tunnustanut mitään ansioita Stenbäckin väitöskirjassa. Hyväksyen professori Laurellin väitöskirjaa vastaan tekemät muistutukset, lausui hän: "Tälle käsitykselleni saan sitä enemmän tuetta, kuin Stenbäck siv. 41 on tahtonut asettaa pietistisen käsityksen kristinuskon opinkappaleista ainoaksi autuaaksi tekeväksi ja mitä ankarimmin on moittinut useimpia lutherilaisen kirkon teologeja Melanchtonista Schleiermacheriin ja Tewsteniin sekä lausunut heistä sen rakkauden puutetta ilmaisevan arvostelun, että kirkko heidän kauttansa on tullut petetyksi. Poikkeuksena ovat ainoastaan ne, jotka enemmän tai vähemmän ovat kallistuneet pietistiseen käsitykseen. Jos tuommoinen joukkotuomitseminen on säädytöntä, niin sitä enemmän, kun nuori mies sen lausuu kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajaviran saaminen yliopistossa viran jonka tarkoituksena on pappien kasvattaminen, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. Tahtoisin antaa tunnustukseni sille avomielisyydelle ja rohkeudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä huomaisi samaa rohkeutta, jolla se meidän seurakuntamme separatistinen lahko, johon hän avomielisesti tunnustaa kuuluvansa, vasta on tuominnut kaiken järjen perkeleelliseksi". Yhtä häikäilemättömästi hyökkäsi professori I. Ilmoni herännäisyyttä vastaan. Hän sanoi sitä lahkoksi, joka kyllä hyväksyi kirkon raamattuun perustuvat periaatteet, mutta joka samalla aivan sokeasti kielsi järjeltä kaiken oikeuden uskonnollisissa asioissa. Pietistoja arvostelee hän samaan tapaan, kuin Runeberg "Puutarhurin kirjeissä". Heränneitten pappien saarnatavasta, heränneen kansan laiskuudesta y.m. puhui hän kirkolliskokouksissa ja muissa tilaisuuksissa kuultuun tapaan, viitaten tämmöisessä uskonnollisessa suunnassa esiintyviin äärimmäisyyksiin, joita ilmaisemaan hän tuskin löysi sanoja. Stenbäckin uskonnollisuutta, etevää yleistä sivistystä ja kirjailijakykyä hän kyllä kiittää, mutta pietisti kun tämä oli, ei voinut hän puoltaa hänen nimittämistään dosentiksi yliopistoon.

Muita vastustavia lausuntoja ei pöytäkirjassa löydy. Professori A. G. Sjöström kyllä väitti Stenbäckin puhuneen uskosta tavalla, joka tekisi kaiken tieteellisen tutkimisen mahdottomaksi, mutta hänkin puolusti hakemuksen hyväksymistä. Vielä selvemmin kiitti hänen virkaveljensä V. G. Lagus Stenbäckin ansioita. Mutta varsinkin yksi puoltava lausunto ansaitsee huomiota. Tarkoitamme tunnetun lainoppineen, professori J. J. Nordströmin sanoja. Hän lausui:

"Yliopiston ohjesäännöt vaativat niiltä, jotka pyrkivät sen opettajavirkoihin, täysin hyvät tiedot sekä siveellisyyttä. Teologiankandidaatti Stenbäck on monessa opinnäytteessä esiintynyt etevällä tavalla; hän on sitäpaitsi useilla painosta julkaisemillaan kirjoituksilla todistanut sivistyksensä ja harjoittaneensa opintoja vakavuudella; hän on lisännyt näitten todistusten lukua dosentinvirkaa varten teologiassa nyt julkaisemalla ja jumaluusopillisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla; hänen siveellinen arvonsa ei koskaan ole antanut sijaa epäilyksille ja muistutuksille; hän on siis täyttänyt sääntöjen vaatimukset: mihin syihin perustaisi näin ollen tuomari epäävän lausuntonsa hänen pyynnöstään päästä nauttimaan etua, jonka hän laillisessa järjestyksessä on ansainnut?

"On väitetty, että hän on pietista; ja tämän asianhaaran ja sen mahdollisesti epäedullista vaikutusta hänen tulevaan opettajatoimeensa on konsistoriumin puheenjohtaja pitänyt velvollisuutenaan jättää konsistoriumin tarkemman harkinnan alaiseksi tätä hakukysymystä ratkaistaessa.

"On totta, että pietismi on huonossa maineessa; mutta se hylkäämistuomio, joka niin yleisesti on sen osaksi tullut, tarkoittanee niiden puolelta, jotka ymmärtävät mitä he tuomiten hylkäävät, oikeastaan vain tuota kovaa suvaitsemattomuutta, tuota intohimoksi kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden harrastusta, joka on aikaansaanut niin paljon valitettavia häiriöitä ja eksytyksiä, kun ymmärtämättömyys on soveltanut sitä jokapäiväisen elämän oloihin. Se ei sitävastoin ajattelevan miehen käsityksessä voi koskea itse pietismiä oppina, niinkauan kun se ei heterodoksiaksi kiihdy ja siten astu laissa määrättyjen oikeuksiensa rajan yli, mutta heterodoksiasta eivät pietismiä ole syyttäneet sen sokeimmatkaan vastustajat; ja näin ollen täytyy se olla oikeutettu julkilausumaan niitä johtopäätöksiä, joihin se luulee tulleensa pyhistä kirjoituksista totuutta etsiessään. Jos se johtopäätöksissään on erehtynyt, niin tämä ei vähennä sen oikeutta; erehdyksen on pian toisen tutkimus syrjäyttävä, selvempi, ehkä juuri näiden erehdysten kautta saavutettu käsitys; ja se käsitteiden kehittäminen, jossa kirkkomme vapaus ilmenee, ei tämän kautta tule kärsimään, totuus — niin lausuu Tertullianus — punastuu ja kärsii ainoastaan silloin, kun sitä salataan.

"Sitäpaitsi ei pietismi ole yksinäinen, muista ajan pyrinnöistä erillään oleva ilmiö. Aivan pintapuolisesti se on lukenut historian opettavaa kirjaa, joka ei ole huomannut, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimansa purkauksissa, siellä on yhtä paljon kotiutunut, kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se taistelee, että se sentähden nousevana hengen voimana on yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista, kuin jokainen muukin hengen toiminnan ilmaisu, että sekin puhtaana säilyen on vaikuttanut hyvää sekä että ainoastaan korkeampi tieto voi vastustaa sen äärimmäisyyksiä.

"Jos sentähden maisteri Stenbäck vakaumuksesta omistaa pietismin oppina, olematta heterodoksi, en voi lukea tätä rikokseksi hänelle, sillä sielun yli, lausuu Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa kenenkään muun hallita, kuin itsensä.

"Mitä niihin epäjärjestyksiin tulee, jotka ovat syntyneet tuosta niinikään pietismin nimellä nimitetystä synkästä uskonnollisesta innosta, niin ei löydy vähintäkään syytä siihen väitteeseen, että maisteri Stenbäck tavalla tahi toisella, sanoilla tahi teoilla, olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoisiin; ja jos se seikka, että ne ovat voineet syntyä väärin käsitetyn pietismin vaikutuksesta, olisi riittävänä syynä itse pietismin opin hylkäämiseen, olisi samalla tavoin jokainen väite hyljättävä; sillä mitä sanaa ei yksinkertaisuus voi käsittää väärin ja sokea into väärinkäyttää?

"Oikeusperusteiden pohjalla en siis löydä pätevää syytä kieltää maisteri Stenbäckiltä hakemaansa dosentin paikkaa. En löydä semmoista viisaudenkaan kannalta; sillä paitsi sitä, ettei löydy tosi viisautta, joka ei samalla olisi oikeuden mukaista, niin on päivän selvä asia, että, jos pietismin opinkappaleet sisältävät jotakin vaarallista, niin ei mikään ole paremmin harkittua, kuin että sille annetaan tilaisuutta saada julkilausua oppinsa yliopistossa, missä muut toisenmieliset kyvyt heti ovat tilaisuudessa sitä vastustamaan sekä paremmilla ja selvemmillä tiedoilla torjumaan sen erehdyksiä. Sen vastustaminen vainoilla ja pakkokeinoilla ei sitävastoin nyt, yhtävähän kuin ennenkään, ole johtava mihinkään tuloksiin, ja inkvisitionin pyrinnöistä on aika jo monta vuotta sitten julistanut tuomionsa. — Minä ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckille hakemaansa dosenttipaikkaa, koska hän on täyttänyt, mitä laki tässä suhteessa vaatii, ja sentähden etten minä saa esiintyä hänen vakaumuksensa tuomarina enkä asettaa mielivaltaani sen lain yläpuolelle, joka määrää hänen oikeutensa".

Se puolueettomuus ja syvällinen oikeudentunto, joka alusta loppuun kannattaa tätä lausuntoa, osoittaa miten pietismiä jo siihen aikaan olisi voitu arvostella. Lausunto on kyllä Juhana Jaakko Nordströmin lausuntoa, ja hänen kannalleen oli tavallisten ihmisten vaikea kohota, mutta konsistoriumin enemmistön mielipide ilmaisee selvästi, mitä ajattelevat ihmiset jo siihen aikaan olivat pakotetut tunnustamaan pietismistä. Pääasiallisesti sentähden on kysymyksessä oleva tilaisuus niin tärkeä. — Stenbäckin hakemuksen hyväksymistä kannattivat professorit Borg, av Tengström, Groot, Lille, Törnroth, Laurell, Rein, Nordström, Sjöström ja Lagus; vastustavalle kannalle asettuivat ainoastaan Blomqvist, Ilmoni ja Ursin, joka viimemainittu vielä keskustelun päätyttyä huomautti arkkipiispan kirjeestä ja niistä vaaroista, joita pietististen ylioppilasten papeiksi pyrkiminen tuottaisi isänmaalle. Yliopistossa oli Stenbäck siis voittanut suuren voiton sille liikkeellekin, jonka edustaja hän oli. Mutta lopullisesti ei asia kuitenkaan päättynyt hänen edukseen. Perustuen konsistoriumissa Stenbäckiä vastaan lausuttuihin arvosteluihin, joista nuo selvät huomautukset hakijan pietistisestä suunnasta sisälsivät hänelle jo ennestään tuttuja asioita, liitti v.t. varakansleri Thesleff epäävän lausuntonsa asiapapereihin. Tämä lausunto ratkasi asian Pietarissa. Stenbäck ei saanut hakemaansa opettajapaikkaa yliopistossa.

Jo keväällä 1844 oli Stenbäck hakenut teologian lehtorinvirkaa vasta perustetussa Vaasan lukiossa ja sitävarten kesäkuun 12 p:nä suorittanut määrätyt näytteet. Mutta näitä kokeita arvosteli Turun tuomiokapituli, ja siltä hänellä ei ollut syytä odottaa suosiollista kohtelua. Stenbäckille ilmoitetuinkin selvästi, ettei hänelle voitaisi uskoa sanottua virkaa, koska hän Vaasassa voisi aikaansaada niin paljon pahaa. Häntä kyllä kehoitettiin hakemaan samankaltaista virkaa Turun lukiossa, mutta siihen hänellä ei näy halua olleen. "Arkkipiispan raskas käsi painaa minua isällisesti" — kirjoittaa Stenbäck vuoden lopussa sisarelleen. "Hänen kirjeensä tähden yliopiston rehtorille ja tämän virkainnon tähden, joka veti sen esille, ei dosenttivirasta mitään tullut. Nuo hellät kehoitukset, että hakisin Turkuun, raukeavat tyhjiin. Thesleff kuuluu antaneen hylkäävän lausunnon, sentähden että kuulun lahkoon, joka on vaarallinen valtiolle. Kun asia oli kanslerin käsiteltävänä, kuuluu Armfelt kannattaneen konsistoriumin puoltavaa lausuntoa, mutta Perintöruhtinas oli jyrkästi asettunut sitä vastaan. Jumala suojelkoon meitä, lammasraukkojaan, ja tehköön meidät alttiiksi monen vaivan kautta menemään hänen valtakuntaansa".

Ystäviensä kehoituksesta teki Stenbäck senaattiin valituksen Turun tuomiokapitulin päätöksestä, joka perustuu siihen, että Stenbäckin jumaluusopin lehtorinvirkoja varten suorittamat kokeet muka eivät olleet riittävät. Mutta senaatin päätös, joka on päivätty joulukuun 7 p:nä, on vieläkin kierompi, perusteluissa kun muun ohessa sanotaan, ettei yliopiston konsistoriumi ollut hyväksynyt Stenbäckin dosentinvirkaa varten julkaisemaa väitöskirjaa.

Kaikesta huomaa, että viranomaiset kaikin tavoin koettivat estää Stenbäckiä virkaa saamasta. Surkeinta on, että Turun tuomiokapitulikin häikäilemättä asettuu samalle kannalle. Sen suhde herännäisyyteen osoittaa virkavaltaa, jonka aika ei voi olla pitkä. Pietismin ansioksi on luettava, että yleinen mielipide yhä jyrkemmin kääntyi sitä vastaan. Mutta suurilla kärsimyksillä on tämä voitto saavutettu. Näitä kuvaavat kauniisti seuraavat Stenbäckin kirjeestä hänen sisarelleen lainatut sanat:

"Kaiken tämän uhalla olen ollut hyvällä mielellä, tietäen että Jumala on kyllä minullekin määrännyt jonkun nurkan maailmassa. Olen nähnyt hänen isällisen kätensä, joka ei kaikissa näissä vastoinkäymisissä tahdo minua heittää. Tiedän, ettei hän minua hylkää, jos vaikka koko maailma asettuisi minua vastaan. Hän johtaa myöskin asiat niin, että saan sen paikan, minkä hän on minulle määrännyt, vaikka ihmiset niin kovasti tuumivat ja miettivät, mihin he minut panisivat. He kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyäni ja lahjojani y.m. — mutta kristinusko, siinä kärki, joka pistää. Näkyy, miten saatana tahtoisi tarjota minulle kaiken maailman kunnian, jos vain siitä luopuen hänen edessään polvistuisin; ja jos sanon, ettei tämä ole houkutellut minua ja kutkuttanut, niin valehtelen ja olisin ihan sokea. Se juuri on ollut ja ompi suurimpana vaarana ja vaikeutena, että kunnia, turhamaisuus, maailman rakkaus y.m. niin kernaasti tahtovat nousta ja sisältäpäinkin houkuttelevat. En voi turvautua mihinkään muuhun, kuin Jumalan kaikkivoipaan armoon, joka voi minua ylläpitää ja sen tekeekin, vaikka vaara avaa kitansa sekä ulkopuolellani että minussa itsessä". [Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 89; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 357 — 371; Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland Matrikel 1842; Lauri Stenbäckin Espoosta 6/7 44 ja Helsingistä 2/11 44 kirjoittamat kirjeet.]

XXIV.

V. 1841 ilmestyi Falunissa P. A. Huldbergin kustannuksella kirjanen, jonka otsakkeena on: "Varoitussanoja Suomen pietismin johdosta" . On saatu tietää, että se on F. G. Hedbergin kirjoittama. Tekijä arvostelee siinä herännäisyyttä yksinomaan ystävälliseltä kannalta, ja että sitä pidettiin heränneitten piiristä lähteneenä puolustuskirjana, näkyy siitäkin, että kontrahtirovasti Tolpo Turun pappeinkokouksessa moittien puhui sen ilmestymisestä. Sitä ei sovi kummastella, että tekijä ei ilmaise itseänsä — hän käyttää vaan nimeä "Suomalainen" — mutta otsake tuntuu oudolta. Ehkä on sen tarkoituksena hankkia kirjalle suurta lukijakuntaa. Tämä on pieni asia, mutta tärkeämpää on, että tämä julkaisu on todellakin hyvä puolustus herännäisyydelle. Varsinkin elävän kristityn suhdetta maailmaan ja siitä syntyvää eripuraisuutta ihmisten keskuudessa käsittelee tekijä elävästi ja taidolla, käyttäen väitteensä tukeeksi paitsi raamatunlauseita, hyvästi valittuja otteita Augustinuksen, Lutherin, Arndtin, Francken y.m. kirjoituksista. Tämä kirjanen on kaunis todistus siitä vakaumuksesta ja perusteellisuudesta, millä heränneet puolustivat itseään maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan. ["Warningsord i anl. av Pietismen i Finland samt därav föranledda söndringar"; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 336; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat (1842).]

Jos kukaan kaipasi Stenbäck, joka monesta syystä oli erinomaisen sopiva kynällä ajamaan herännäisyyden asiaa, "Evangeliskt Veckoblad'in" lakkautuksen jälkeen lehteä, jossa hän ja hänen ystävänsä saisivat ajatuksensa julkisuuteen. Suomessa ei voinut toivoakaan viranomaisten suostumusta tämän henkiselle lehdelle, eikä semmoista Ruotsissakaan siihen aikaan ilmestynyt. J. Ternströmin "Nordisk Kyrkotidningkään" ei Stenbäckiä ensinkään miellyttänyt, jonka vuoksi hän vähän koetti Skarstedtin kautta saada uutta hengellistä lehteä syntymään Ruotsissa. Mutta tämäkin hanke jäi kesken. Sensijaan julkasi Stenbäck kesällä 1842 kirjasen, nimellä "Muutama sana Pietismistä" , jossa hän innolla, mutta samalla arvokkaasti ja valituin sanoin esiintyy herännäisyyden puolustukseksi. Tämän julkaisun aiheuttivat lähinnä ruotsalaisen teologin Reuterdahlin "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä aikakauslehdessä samana vuonna Pietismistä julkaisema kirjoitus, jossa muun ohessa sanotaan: "Pietismi pitää kiini raamatun opista ja tunnustuskirjoistamme, mutta se on liika rehellinen, liika ahdasmielinen ja arka, niin asiaan kuin sanoihin nähden. Se puollustaa vanhaa ja pyhää asiaa, mutta tekee sitä huonosti, sillä se eroaa yksinäisyyteen ajasta ja maailmasta, jotka sentähden vetäytyvät siitä pois." Tunnustaen kirjoituksen maltilliseksi ja puolueettomaksi, teroittaa Stenbäck, että elävän kristityn täytyy tehdä täydellinen pesäero maailmasta, sekä näyttää raamatun sanoilla, miten Herra itse ennusti opetuslapsilleen maailman vihaa. Vedoten apostolien todistukseen "kaikkien, jotka jumalisesti Jesuksessa Kristuksessa tahtovat elää, täytyy vainoa kärsiä", puolustaa hän heränneitten kantaa tunnetulla lämmöllään ja jyrkkyydellään. Kirjanen on lyhyt — se sisältää ainoastaan 31 sivua — mutta sisältörikas ja asiallinen. On lausuttu se arvelu, että Stenbäck kirjoitti sen, tahi ainakin lopullisesti valmisteli sitä Turun pappeinkokouksen aikana. Joka tapauksessa sai hän tässä tilaisuudessa tuetta mielipiteilleen. Mutta hän oppi samalla myöskin punnitsemaan sanojaan ja puolueettomasti arvostelemaan sitä suurta uskonnollista liikettä, jonka edustaja hän oli. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia lauseita kirjasen lopusta: "Pietismi ei ole ilman vikoja eikä se milloinkaan ole pitänyt itseään täydellisenä; kivulla tunnustaa se vikansa eikä suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee aivan hyvin syvän aatamilaisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on oikeaa, siellä pyrkii se käsittämään Kristusta ja elävän elämän hänessä, niinkuin Jesus Kristus sen käsittää, — ja Jumalan armoa, joka on sen herättänyt sitä etsimään, tahtoo se tunnustaa, puolustaa, ylistää, siitä se tahtoo pitää kiinni ja sitä seurata elämässä ja kuolemassa, myötä- ja vastoinkäymisessä, jos vaikka koko maailma asettuisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajille hiljaisena hetkenä elämän ja kuoleman vakavuus häämöttäisi, ja korkeamman, kaikelta järjeltä salatun, Jumalasta syntyneen elämän salama välkkyisi läpi pimeyden ja sumujen, niin kuiskaisi ainakin silloin tyyntynyt ajatus jumalallisen painon voimalla heidän korvaansa viisaan Gamalielin sanat: 'jos tämä neuvo tai teko on ihmisiltä, niin se tyhjään raukeaa, mutta jos se on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä, jos ette tahdo Jumalaa vastaan sotia'."

Kesäkuun 21 p:nä 1842 hyväksyi Turun tuomiokapituli Stenbäckin kirjasen painettavaksi. Jo tämä seikka todistaa, että se, vaikka se käsittelikin päivän polttavaa kysymystä, on maltillisesti kirjoitettu. Sen tunnustuksen tekijä vastustajiltaankin sai. Niinpä sanoi "Helsingfors Morgonblad" kirjoituksen "edustavan pietismiä tämän jalommassa muodossa" sekä että se oli kirjoitettu "nerokkaasti ja maltilla". Itse pietistisestä liikkeestäkin sanotaan samassa numerossa: "Ei kukaan ajatteleva ihminen voine kieltää pietismin suurta merkitystä, joka on siinä, että sekin puolestaan antaa uudenaikaiselle indifferentismille ja jo kaavaan jähmettyneelle puhdasoppisuudelle voimallisen herätyksen uuteen elämään ja siten helmassaan kätkee hengellisen uudestisyntymisen siemenen." Ja "Helsingfors Tidning", joka sitä niinikään arvostelee, lausuu tunnustaen: "Miten eroavat mielipiteet pietismin arvosta ja merkityksestä ovatkin, on jokainen sitä tarkoittava, puolueettomuudella ja maltilla kirjoitettu riitakirjoitus vastaanotettava kunnioituksella". Kiittävästi puhuu myöskin "Borgå Tidning" Stenbäckin kirjasesta. Mutta jyrkästi vastustavalle kannalle nämä lehdet itse asiaan nähden kuitenkin asettuivat, monesti kiivaastikin arvostellen pietismiä ja sen puolustajia. Niinpä kirjoittaa esim. "Helsingfors Morgonblad", ilmoittaessaan Stenbäckin "Några ord om Pietismen": "Pietistat tahtovat kernaasti kirjaimen mukaan sovelluttaa raamatunlauseita, joista he hakevat tarvittavaa tuetta subjektiivisille mielipiteilleen" — "Pietismi tahtoo välttämättä elää riidassa maailman kanssa, jonka vihan ja ylenkatseen alaisena se tahtoo olla. Ehdottomasti se tuomitsee jokaisen vakaumuksen, joka ei kulje samoja teitä sen kanssa. Semmoinen vääräuskoiseksi leimaaminen kuuluu pietismin periaatteeseen, se kun ankarasti vaatii jyrkkää kuuliaisuutta kirjoitetun sanan kirjaimelle; sentähden se tahtookin sovelluttaa kristillisyyttään siihen, mikä on pientä ja vähäpätöistä, ja tuomiten arvostella itseään, muita ja elämää, joka on erämaa ja jota pitää vihata." ["Några ord om Pietismen"; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 347; Turun tuomiokapitulin arkisto; "Helsingfors Morgonblad" 1842 N:o 91; "Helsingfors Tidning" 1842 N:o 70; "Borgå Tidning" 1842 N:o 9.]

Samana vuonna kuin "Några ord om Pietismen" ilmestyi Suomessa, painettiin Falunissa ruotsinkielinen käännös pseudonymi Christianus Alethophilos'in saksaksi kirjoittamasta kirjasta "Keitä ovat ja mitä tahtovat pietistat?" Sanoen pietismiä hyvin vanhaksi, sitä kun kaikkien aikojen hurskaat edustavat, sanoo tekijä vakaamman uskonnollisen elämän "varsinkin pohjoisissa maissa" syntyneen Spenerin ja Francken vaikutuksesta. Puolustaen pietismin oppia ja kieltäen sen olevan tunnekristillisyyttä tämän sanan huonommassa merkityksessä, puhuu hän kattavasti pietistain urhoollisuudesta totuuden tunnustamisessa, heidän hartauskokouksistaan y.m. Hän perustaa väitteensä monien vuosien kuluessa varsinkin suurissa kaupungeissa tehtyihin huomioihin. Suomen herännäisyyttä ei tässä kirjasessa mainita, mutta sen henki on aivan sama ja hankki sille täälläkin monta lukijaa. Sekin lausui painavan sanan herännäisyyttä koskevissa riidoissa. Kirjan loppusanat kuuluvat: "Ken voi kieltää hurskasten esimerkin missä hyvänsä semmoisia löytyy raamatussa ja ihmiselämässä, vielä tänään saaneen monen raa'an syntisen, monen himojensa kurjan orjan häpeämään ja levottomuudesta pelkäämään. Hurskasten heille lausumat sanat, kertomukset, opetukset, nuhteet, varoitukset ja kehoitukset ovat hyvä siemen, joka kyllä usein voi pudota kovaksi tallatulle tielle, kivikkoon tai ohdakkeisiin, mutta myöskin hyvään maahan, missä se itää ja kantaa paljon hedelmää. Tämän maailman kevytmieliset lapsetkin, jos pilkkaavatkin ja häväisevät hurskaita, tietävät kuitenkin aivan hyvin sydämensä syvyydessä, millainen heidän oma tilansa on muiden tilaan verrattuna, eivätkä salaisesti voi heiltä kunnioitustaan kieltää. Olen usein nähnyt, että maailman lapset ovat kutsuneet näitä hurskaita tautivuoteellensa, saadakseen lohdutusta heidän esirukouksistaan ja puheistaan, taikka että on toivottu samankaltaista kuolemaa, kuin heidän oli. Älköön sentähden oudoksuttako, että yhdyn Schlegelin kahdeksannentoista vuosisadan historiassaan lausumiin sanoihin, että nim. kaiken sen jälkeen, mikä on sanottu pietistain puolustukseksi ja heitä vastaan, lopullisesti täytyy tunnustaa: he ovat maan suola ." ["Hvilka äro och hvad vilja pietisterna"; kert. N. G. Arppe ja Charlotte Achrén.]

Vielä toinenkin ulkomaalaisen kirjoittama kirja ilmestyi näihin aikoihin pietismiä arvostelemaan. Se on siihen nähden edellistä tärkeämpi, että se on kirjoitettu Suomen oloja silmällä pitäen. Sen nimenä on: "Pietismi, sen oikea käsittäminen ja käsitteleminen" . Tekijä oli oppinut saksalainen teologi K. Fromman Venäjällä. O. V. Ehrnströmin kääntämänä ilmestyi kirja ruotsiksi Helsingissä 1842. Se herätti valeen mitä suurinta huomiota. Varsinkin arvostelivat muutamat sanomalehdet sitä hyvin kiittävästi. Niinpä sanoo "Borgå Tidning" kirjan sisältävän "paljon luettavaa sekä pietistoille että muille", "edelliset kun siitä näkevät, miten heitä arvostelee suvaitseva vastustaja, ja koska viimemainitutkin siitä ymmärtänevät, ettei pietismiä saa kohdella välinpitämättömyydellä, vielä vähemmin ylenkatseella". Lehti kehoittaa sitä lukemaan Stenbäckin "erinomaisesti kirjoitetun" kirjan rinnalla.

Fromman oli muun ohessa väittänyt, että kadotuksen pelko enemmän kuin rakkaus Jumalaan vaikuttaa pietistaan sekä että tämä etsii häntä miltei yksinomaan autuuden ikävöimisen tähden. Kirjaa arvostellessaan "Helsingfors Tidning'issä" vastasi nimimerkki (Juliu)s (Ber)gh tähän syytökseen seuraavin sanoin: "Jos te, minun herrani, voitte rakastaa Jumalaa niin paljon, että siihen rakkauteen voitte perustaa luottamuksenne, niin en minä sitä voi, eikä kukaan sitä voi, niinkuin kirjoitettukin on: 'ei niin, että me olemme Jumalaa rakastaneet, vaan hän on rakastanut meitä'. Olen syntiä tehnyt elävää Jumalaa vastaan ja omatuntoni todistaa, että 'Jumala ei anna itseään pilkata'." Viitaten raamatun todistukseen vanhurskauttamisesta uskon kautta, huudahtaa kirjoittaja: "Mutta tähän vastaisi kai oppinut pastori: enkö ole sitä sanonut, että pietista, väittäessään yksin elävänsä hurskasta uskonelämää, on ylpeä." Kirjoitus on pitkä ja hyvin perusteellinen. Jos se puhuukin pietistan jyrkkää, väittelyn helteestä joskus hieman kiivastunutta kieltä, on se kauttaaltaan asiallinen ja arvokas. Sitä vastusti samassa lehdessä muutamia päiviä myöhemmin eräs lähetetty kirjoitus, jossa huomautetaan, että —s —gh väärin oli syyttänyt Frommania katolisuudesta, hän kun oli puhunut vain Kristuksesta "meissä" eikä "meidän edestämme".

Frommanin kirjan johdosta astui taistelutantereelle nuori maisteri, jonka nimen jo olemme maininneet: Antero Vilho Ingman. Hän oli syntynyt 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja filosofiankandidaatiksi 1842, oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen kanssa ja oli hänen kauttansa päässyt heränneitten likeiseen tuttavuuteen. Jo siihen aikaan, jolloin Frommanin kirja ilmestyi, kannatti hän lämpimästi herännäisyyttä. Tottunut kun hän oli kynää käyttämään, ryhtyi hän erityisessä kirjasessa käsittelemään Frommanin arvostelua herännäisyydestä. Kirja, joka sisältää 52 sivua, ilmestyi 1843. Nuorukaisen lämmöllä kuvaa Ingman alussa ajan luonnetta, huudahtaen: "Ei ainoastaan tieteen laajalla kentällä, vaan myöskin uskonnon pyhällä alueella huomaa, että suuret voimat ovat liikkeellä. Sentähden, te nuorukaiset, miehet ja harmaahapsiset isät, tarkatkaamme tätä aikaa; sillä ei näy nyt enää tuo välinpitämätön nukkuminen indifferentismin puoliheränneessä horrostilassa auttavan. Taisteluun, taisteluun! kuuluu kaikkialta levottoman aikamme myrskyisältä taistelutantereelta." Huomauttaen, että Fromman aivan pintapuolisesti käsittelee käsitettä "synti" eikä sentähden käsitä sitä jyrkkää dualismia, josta hän syyttää pietismiä, näyttää Ingman, miten ajan uskottomuus ja sen tyhjä uskonnollisuus juuri samasta syystä on eksynyt niin kauas Jumalan sanasta. Kiittäen Stenbäckin "Några ord om Pietismen", jonka kannalle hän sanoo kokonaan asettuvansa, sättii hän joskus ivankin ruoskalla maailman ihmisten kristillisyyttä, siv. 42 esim. lausuen: "Kuvaa, lukijani, itsellesi nuorta, kaunista, mustaan, kiiltävään hännystakkiin puettua pappismiestä, kuvaa itsellesi, miten hän hartautta säteilevin ja taivasta kohti luoduin silmin esiintyy saarnatuolissa, ja kuule hänen puhuvan: 'Oi, sinä jalo ihminen, joka hyveen tiellä koetat jalostuttaa sieluasi, sinä joka väsymättä pyrit eteenpäin sivistyksen valoisalla tiellä! rikkaan palkan olet kerran löytävä taivaan ilomajassa, sinä, sanon minä, joka uuden elämänperiaatteen elähyttämänä jo tässä iloisessa ja ihanassa maailmassamme olet nähnyt Jumalan valtakunnan! Voi, sinä tiedon yölampun ääressä alituisesti valvova tiedemies! Kalpea on nyt poskesi ja lakastunut kauneutesi, mutta henkesi on sitä kirkkaampana säteilevä tähtien kodissa, missä sinäkin kuolemattoman Voltairen ja Rousseaun kera tulet tähdeksi, amen'. — Etkö jo itke, lukijani? Ainakaan ei saarnan kertoja voi muuta kuin itkeä — ainakin kun hän lähimmässä penkissä, saarnan päätyttyä, kuulee nyyhkyttävän kaunottaren ilon kyyneleitä vuodattaen kuiskaavan: jalo pappi, sinä et ketään tuomitse! Katso, lukijani, tämä olisi maailman mieleen saarnaamista. Lihalle ja verelle ihanaa ja lempeää evankeliumia, joka jättäisi viattoman, enkelinkaltaisen maailmanlapsen rauhaan".

Fromman oli käsitellyt ainettaan tieteellisesti. Samaan muotoon pukeutuu monessa paikoin Ingmaninkin kirja, osoittaen hänen jo siihen aikaan lukeneen paljon. Mutta ei hän silti unohda asian käytännöllistä puolta. Päinvastoin käsittelee hän, raamatun todistuksiin vedoten, esim. elävän kristityn suhdetta maailmaan yhtä yksinkertaisella, kuin sattuvallakin tavalla. Herännäisyyden katsantotapaa ilmaisee varsinkin seuraava lause: "Jos pietismi maailman lasten viattomissa huvituksissa, niinkuin tanssissa ja korttipelissä, ei voi nähdä muuta, kuin maailman himoa, ja sentähden pysyy niistä erillään, onko se silti hyljättävä kirkollista yhtenäisyyttä häiritsevänä ja ehkäisevänä ilmiönä? En tahdo tällä kertaa kiistellä tanssista ja korttipelistä, mutta kysyn kuitenkin näiden huvitusten innostuneilta ihailijoilta: jos Vapahtajamme Kristus vielä ruumiillisessa muodossa vaeltaisi maan päällä, mahtaisiko kukaan hänen tosi seuraajistaan voida kutsua häntä kanssaan iloiseen ranskalaiseen katrilleen tahi meluavaan pelipöytään?"

Selvää on, että Ingmanin kirja herätti paljon huomiota. Sen ainakin paikotellen kiihkoisa henki, johon Stenbäckin lennokas kirjanen ei eksynyt, ei kuitenkaan saanut aikaan mitään kiivaampaa väittelyä. Ehkä oli syynä siihen se seikka, että Frommanin kirja tavallaan arvosteli herännäisyyttä suosiollisesti sekä että sanomalehdissäkin oli alkanut näkyä myötätuntoisiakin arvosteluja siitä. Semmoinen arvostelu löytyy esim. "Vasa Tidning'issä" helmikuussa 1843. Kirjoitus on lähetetty eikä sen alla ole mitään nimimerkkiä, mutta selvästi näkyy, ettei se ole pietistan kirjoittama. Siinä tunnustetaan selvin sanoin ajan uskottomuus ja pietismin suuri merkitys. "Pietismi uskoo siihen tosiseikkaan, että ihminen on langennut, se uskoo, että löytyy ijankaikkisuus, johon tämä lankeemus yhä syvempään onnettomuuteen syöksee jokaisen, joka ei usko ihmiseksi tulleeseen jumalalliseen auttajaan" lausuu kirjoituksen tekijä. Ja hän jatkaa: "Missä tätä uskoa löytyy vähän vain tahi ei ollenkaan, siellä syntyy vastustamattomana, vaikka kuinka kauniisti tahansa sitä peiteltäisiin, kaipuun ja tyhjyyden tunne. Tämä tunne — sen tuntee jokainen, joka ei ole aivan tylsistynyt — selittää, miksi pietismi on herättänyt ja herättää niin suurta huomiota, jos kohta sitä toiselta puolen ei aivan perusteettomasti pelätäkkään." — Nimimerkki "Dixi" vastaa samassa lehdessä mainitun kirjoituksen lopussa pietismiä vastaan tehtyihin syytöksiin, huomauttamalla ettei se "salaisesta ylimielisyydestä" nuhtele ihmisiä synnistä eikä "vallanhimosta" taistele maailmaa vastaan y.m., vaan aivan toisista vaikuttimista.

"Helsingfors Morgonblad" puhui joskus hyvinkin suosiollisesti herännäisyydestä. Niinpä oli se siksi ystävällisesti arvostellut sekä Frommanin että myöskin Stenbäckin ja Ingmanin tätä liikettä käsitteleviä kirjoja, että sitä jo leikillisesti sanottiin herännäismieliseksi. Mutta puolustaessaan Frommania ja samalla antaessaan jonkunmoista tunnustusta pietistoillekin, oli lehti joutunut umpikujaan, josta sen oli vaikea suoriutua. Kantaansa selvitti "Helsingfors Morgonblad" maaliskuun 14 p:nä 1844 ilmestyneessä numerossaan pitkässä kirjoituksessa. Huomauttaen Ingmanin kirjasta kirjoittamastaan arvostelusta, jossa nimenomaan oli sanottu, että se kuvasi pietismiä semmoisena, kuin tämä suunta esiintyi "tunnustajainsa paremmassa vähemmistössä", esittää kirjoitus useita muistutuksia herännäisyyttä vastaan. Niinpä siinä väitetään pietismin kieltävän kaiken historiallisen kehityksen, sen "alituisesti komeilevan raamatunlauseilla" y.m. Lopuksi huomautetaan Suomen Lääkäriseuran kertomuksessa v. 1843 löytyvän todistuksia siitä, että Kokkolan, Pietarsaaren, Uuskaarlepyyn ja Savonlinnan seuduilla olisi pietismin vaikutuksesta ilmaantunut mielisairautta y.m. tauteja, jotka olivat johtaneet murhiin, itsemurhiin ja muihin rikoksiin.

Myönnettävä on, että kysymyksessä oleva kirjoitus sisältää paljon tunnustustakin herännäisyydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan riittänyt lieventämään pietistain jyrkkyyttä. Siitä "juste milieu"-kannasta, jolle "Helsingfors Morgonblad" oli toivonut heidän asettuvan, he eivät tahtoneet tietääkään. Että niin oli laita, näkyy selvästi viimemainittua lehteä vastaan "Helsingfors Tidningissä" samaan aikaan tähdätystä kirjoituksesta, jonka alla on nimimerkki "Pappi". Samassa lehdessä torjui A. V. Ingman pari viikkoa myöhemmin "Helsingfors Morgonbladin" mainitsemia, Suomen Lääkäriseuran kertomukseen perustuvia syytöksiä muutamien seutujen heränneissä tapahtuneista sairaudenkohtauksista, sanoen tutkimuksista käyneen selväksi, ettei herännäisyydellä ollut mitään tekemistä näiden häiriöiden kanssa. Yhtä jyrkästi vastustaa hän syytöksiä lahkolaisuudesta, lausuen: "Pietismi ei koskaan ole hyväksynyt mitään lahkoa, vaan on aina elämän ja kuoleman uhallakin taisteleva oikean opin puolustukseksi".

Moni virallisen kristillisyyden edustajista toivoi, että Frommanin kirja vaikuttaisi paljon hyvää herännäisyyden ehkäisemiseksi. Arkkipiispa Melartin lähetti sen J. Vegeliukselle, toivoen hänen kauttansa saada sille kannatusta Suupohjan heränneiltä papeilta. Vegelius vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän näytti, miten aivan eri kannalla Suomen heränneet ja Fromman, niin yhdessä kuin toisessa suhteessa olivat. Yhtä jyrkälle kannalle, kuin kaikki ystävänsä, asettui Vegeliuskin. "Tekijä ei tunne", kirjoitti hän, "oikeaa pietismiä, joka itse teossa ei ole muuta, kuin elävää kristillisyyttä, jolle tavallisesti annetaan joku ilkeä pilkkanimi, kun ei avonaisesti uskalleta asettautua tosikristillisyyttä vastaan käyttämällä sen oikeaa nimeä, koska jokainen kernaasti tahtoo käydä hyvästä kristitystä. Pietismiä sanotaan yksipuoliseksi sentähden, ettei se poikkea Jumalan sanasta, ei oikealle eikä vasemmalle".

Frommankin sekaantui vielä taisteluun. Hän lähetti B. O. Lillelle pitkän puolustuskirjoituksen, joka käännettiin ruotsiksi ja painettiin "Ecclesiastikt Litteraturbladissa". Ettei hän ollut katkeroittunut häntä vastaan monasti lausutuista hyvinkin kiivaista sanoista, vaan päinvastoin suurella kunnioituksellakin kohteli herännäisyyttä ja myötätuntoisuudella tahtoi sen erehdyksiäkin arvostella, osoittavat esim. seuraavat sanotusta kirjoituksesta lainatut sanat: "Paraintakin uhkaavat väärinkäytökset ja turmelus. Se kohta, missä pietismi ei ollut suojeltu turmelukselta oli, jollen erehdy, juuri siinä ristiriidassa, johon se joutui taistellessaan maailmaa ja puhdasoppisuutta vastaan. Ei mikään ihmistä niin helposti johdata epäjohdonmukaisuuteen ja varomattomiin tekoihin, jotka alussa eivät sisältyneet hänen tarkoitukseensa ja periaatteisiinsa, kuin ristiriitaan joutuminen. Tätä kokemusta tukee minusta myöskin pietismin historia. Jos sen periaatteeseen silloin, kun se ensin syntyi, kuuluikin pysytteleminen erillään hengettömyyteen ja kuolemaan sortuneesta lutherilaisesta puhdasoppisuudesta, niin ei suinkaan tuohon periaatteeseen kuulunut välinpitämättömyys teologiseen tieteeseen nähden, vielä vähemmin tämän tieteen hylkääminen". Frommanin kirjoitus sisälsi, niinkuin hänen kirjansakin, tunnustustakin ansaitsevia lausuntoja, mutta sitä eivät Suomen pietistat myöntäneet. He eivät tahtoneet tietää mistään sovitteluista, ei silloinkaan, kun semmoisten tekijä esiintyi ystävällisessä tarkoituksessa. Joko tahi.

Herännäisyyttä koskeviin, näinä aikoina julkaistuihin kirjoituksiin, kuuluvat myös ne kirjalliset väittelyt, jotka syntyivät J. J. Östringin muistoksi v. 1840 Pohjalais-osakunnan juhlassa pidetyn puheen johdosta. Tämä puhe, jonka piti R. J. Holsti, julkaistiin painosta seuraavana vuonna. Östring oli ollut Stenbäckin ehkä likeisin ystävä, Ja hänen kaunis muistonsa eli elävänä runoilijan sielussa. Etenkin muisti Stenbäck tuon ystävänsä herätystä ja sitä perinpohjaista muutosta koko hänen katsantotavassaan, minkä se sai aikaan. Puheessaan oli Holsti tähän koskenut, mutta samalla väittänyt, että Östringissä tapahtunut mielenmuutos ei oikeastaan ollut luopumista filosofiasta, jota hän niihin asti oli niin syvällisellä rakkaudella harjoittanut, vaan sen sovittamista tuon uskonnollisen vakaumuksen kanssa yhteen, johon hän taisteluissaan oli johtunut. "Huomaamme hänessä filosofian ja pietismin toisiinsa liittyneinä rauhallisesti vaikuttavan samaan suuntaan, kun sitävastoin muutoin aina tapaamme ne erimielisinä ja ilmeisessä taistelussa keskenään", oli Holsti muun ohessa lausunut. Tätä käsitystä vastaan esiintyi Stenbäck pitkässä, "Helsingfors Morgonbladissa" julkaisemassansa kirjoituksessa. Kertoen, miten Östring, yliopistoon tultuaan, turhaan etsi tyydytystään milloin runous-, milloin osakunta- ja toveri-elämän jaloimmista pyrinnöistä, milloin filosofiasta, teroittaa hän että tuo levoton heittäytyminen toisesta toiseen riippui siitä tyhjyydestä, minkä sielu aina tuntee, kunnes se löytää elävän Jumalan. Erinomaisen kauniisti on tämä Stenbäckin kirjoitus kirjoitettu. Kaikkialla näkyy kirjoittajan jalo runoilijaluonne ja hänen lämmin sydämensä. Aihe onkin mitä kiitollisimpia: nuoruuden muistojen pyhyys Jumalan sanan valossa. Kuvatkoot sitä muutamat lyhyet otteet: "Hän (Östring) huomasi surulla ja kauhistuksella erehtyneensä koko elämänsä tarkoitusperästä, vieläpä ettei hän ollut aavistanutkaan, että ainoa ja oikea, ijankaikkinen totuus oli hänelle ihan tuntematon, ja ettei hän vielä ollut astunut ainoatakaan askelta sitä löytääksensä ja voittaaksensa; että hän oli seurannut pettäviä virvatulia ja siten unohtanut sen suuren pääasian, joka on jokaisen ihmisen pääasia: Jumalan ja hänen elävän tuntemisensa etsimisen. Hän huomasi, että silloin kun hänen päänsä oli täynnä filosofisia mietelmiä ja hänen sielunsa itseensä tyytyen luuli työskentelevänsä yksinomaan ihanissa, ylevissä ja jaloissa ajatuksissa, asui synti häiritsemättä sydämessä, erottaen hänet kauas Luojastaan ja Jumalastaan. Niin oli synti murtumaton, sen kahleissa oli hän voimatonna vankina. Mutta omassatunnossaan kuului vastustamattomalla voimalla Jumalan ääni: Teidän pitää pyhät oleman, sillä minä olen pyhä — — —. Nyt oli kirves pantu puun juurelle, kaikki utukuvat hävisivät, mutta Herra yksin puhui: tee parannus, muutoin sinut kaadan. Tämä on herätystä , eikä kukaan, joka ei ole sitä kokenut, vielä ole astunut askeltakaan sillä tiellä, joka johtaa elämään. Herännäisyyden jyrkkää kantaa kristityn suhteeseen nähden maailmaan ilmaisevat seuraavat sanat: 'Puhuja väittää, ettei Östring enää vaikuttanut ympäristöönsä yhtä miellyttävästi, kuin ennen.' Tuo on mahdollista, eikä muuten voinut ollakaan. Kun hän ei enää saattanut ottaa osaa entisten toveriensa elämään, heidän toimiinsa ja pyrintöihinsä, niin täytyi heidän pitää häntä kaameana, synkkänä ja ikävänä, samoinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo luonnollisten ihmisten mielestä tuntuu painostavalta ja raskaalta, he kun hänen kauttansa tulevat omissatunnoissaan levottomiksi ja he kun tuntevat, että häntä hallitsee toinen henki, kuin heitä itseä".

Tämän Stenbäckin kirjoituksen johdosta arvosteli "Helsingfors Morgonblad" lyhyessä kirjoituksessa Holstin puhetta. Kannattaen siinä lausuttuja mielipiteitä ja vastustaen Stenbäckin katsantotapaa, väittää arvostelija, ettei Östring olisi pysynyt pietistana, jos hän olisi saanut elää. Kirjoitus päättyy hyökkäyksiin heränneitä vastaan, joita syytetään muiden mielipiteiden halveksimisesta. — Muutamia päiviä myöhemmin vastustaa joku muu samassa lehdessä sitä Stenbäckin väitettä, ettei filosofia tiedä mikä synti on, sanoen hänkin viimemainitun esitystä Östringistä vääräksi. Stenbäck vastasi muutamin sanoin, koettaen vastustajilleen huomauttaa uuden syntymisen salaisuutta. Väittelyyn puuttui myöskin "Interveniens" "Helsingfors Tidningissä". Siihenkin vastattiin. Ja samaa riitaa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. [Borgå Tidning 1843, n:o 9; Helsingfors Tidning 1842, n:o 24, 1843 n:o 23, 38, 1844; Vasa Tidning 1843, n:o 20, 27; Helsingfors Morgonblad 1842, n:o 6, 10, 12, 24, 1844, n:o 21, 22, 27; Församlingsvännen 1889, n:o 4; Ecclesiastikt Litteraturblad 1845, n:o 1; Sukukirja; Minnesteckning av Johan Jacob Östring; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]

XXV.

Heinäkuun 30 p:nä 1843 asetettiin F. G. Hedberg Pöytyän seurakunnan pitäjänapulaisenvirkaan. Tilaisuuteen oli saapunut joukko Etelä-Suomen heränneitä pappeja. Illalla keskusteltiin, niinkuin heränneitten piireissä tapana oli, autuuden tiestä. Mieliala oli raskas. Valitettiin synnin voimaa ja taistelun vaikeuksia. Hedberg katkasi nämä puheet, lausuen: "Monta kertaa olen jo elävästi kokenut, ettei mikään muu voi tyydyttää omaatuntoa tahi vakuuttaa meitä Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, kuin evankeliumin todistuksen omistaminen uskossa siitä sovinnosta, joka Kristuksessa Jesuksessa jo on tapahtunut. Niinpä tapahtui minulle viime syksynä Raippaluodossa eräänä aamuna, jolloin tavallisuuden mukaan jälleen tunsin omassatunnossani lain tuomion ja mietin, miten menettelisin saadakseni armon ja syntini anteeksi, että minulle selvästi kirkastui se Jumalan sanan valo, että kaikki tämä jo oli minulle Kristuksessa hankittu ja etten minä tähän muuta tarvinnut, kuin sen evankeliumin sanan uskolla omistamisen, joka saarnaa armosta ja vanhurskaudesta. Jättäen muut valmistukset sikseen, aloin silloin aivan yksinkertaisesti ja lujasti turvautua tähän sanaan, sitä tehdessäni luotani luoden kaikki perkeleen vastaväitteet ja lain vaatimukset. Ja heti kun uskalsin näin tehdä, sain omassatunnossa myös tuntuvalla tavalla kokea rauhaa sekä iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, jota iloisella sydämellä ja korkealla äänellä aloin kiittää ja ylistää." [Akiander VII, s. 322.]

Ei kukaan Pohjanmaan jyrkimmistäkään heränneistä papeista olisi moittinut Hedbergiä näistä sanoista, jos kohta muutamat kohdat tässä lausunnossa sisältöönkin nähden erosivat heidän piireissään kuulluista tunnustuksista. Kyllä hekin monesti olivat kokeneet Jumalan armon suuruutta ja omantunnon rauhallista lepoa Kristuksen hankkiman sovinnon turvissa, ja synneistään murheellisia sanankuulijoitaan olivat he neuvoneet turvautumaan yksinomaan samaan armoon, mutta se olisi heistä tuntunut oudolta, että Hedbergin sanoista aivan surutonkin olisi voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänelläkin ilman muuta oli syntein anteeksisaamisen rauha. Kysymys oli käytännöllinen kysymys, joka ihmisten eri tiloihin nähden muodostuu eri tavalla. Tätä ei Hedbergkään olisi tahtonut kieltää. Mutta se ahdattiin opinkaavaan, jota kaikkien tuli noudattaa elämässä ja tunnustuksessa ja siinä on nyt alkavan suuren riidan alkusyy.

Monta vuotta oli Hedberg taistellut kovaa taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Elävä synnintunto ja synninsuru ajoivat häntä yhtä elävästi kaipaamaan Jumalan armoa Kristuksessa. Sitä hän odotti, niinkuin yön pimeässä valvova sairas odottaa päivän koittoa. Ja monta kertaa välkkyikin Jesuksen rakkauden valo hänelle, antaen hänen maistaa, kuinka suloinen Herra on. Mutta yö ei kuitenkaan poistunut, ja uhkaavana kuului sen pimeästä usein lain ukkosen jylinä. Jumalan sanasta hän tiesi, että emme mitään voi ilman Kristusta ja että hänen sovintotyönsä hedelmät tarjotaan meille ilmaiseksi, "ilman rahatta ja ilman hinnatta", miksi täytyisi hänen näin ollen pelvonalaisena taistella voimatonta taisteluaan epäuskon pimeässä? Eikö ollut Kristus tullut häntäkin auttamaan lain ikeen alta Jumalan lasten vapauteen? Tuohon suuntaan olivat Hedbergin ajatukset jo monta vuotta pyrkineet, ja avomielisesti oli hän monesti ne ystävilleen ilmaissut. Eikä siinä kyllin. Hän luuli huomaavansa saman epäuskon vallan, kuin itsessään, muissakin heränneissä papeissa ja heidän sanankuulijoissaan ja hän oli monesti ajatellut: onko oppimme, onko saarnamme oikea. Hedbergin uskonnollista kehitystä 1840-luvun alkupuolella kuvaa hyvin valaisevalla tavalla hänen Raippaluodosta syyskuussa 1842 kirjoittamansa kirje, joka selvästi on aiottu Pohjanmaan heränneitten pappien luettavaksi. Siinä hän muun ohessa kirjoittaa: "Vaikka me ahkeroitsemme puhtaan sanan julistamista ja sen soveltamista jokaiseen hänen tilansa mukaan, niin emme luultavasti kuitenkaan voi sytyttää oikein elävän evankeliumin valoa ihmisten sydämissä, ellei sen kirkkaus ensin valaise meitä itseä. — Tätä kaikkea en suinkaan sano siinä mielessä, kuin minä jo olisin tuohon päässyt, vaan ainoastaan ilmaistakseni, mikä ajatukseni mukaan on minun ja useampain (en sano kaikkien) maamme heränneitten opettajien suurin puute; Jumala on kyllä, ja hän olkoon kiitetty siitä, hengellänsä enemmän tahi vähemmän tehnyt työtä sydämissämme, me olemme myöskin tässä valossa nähneet, että kristikunnan kristillisyyden tila ei ole hyvä, ja me olemme korottaneet äänemme pasuunan äänenä nuhtelemaan Israelin ylitsekäymisiä. Siellä täällä suurimmassa osassa maata ovat myöskin useat sielut kuunnelleet tätä 'parannushuutoa ja alkaneet murheella kysyä: 'mitä meidän pitää tekemän?' Silloin olemme myöskin, niin hyvin kuin olemme voineet, koettaneet neuvoa näitä murheenalaisia sieluja kääntymään Jumalan Karitsan tykö. — Kaikki tämä on nyt tapahtunut, ja kuitenkin — niin arvelen minä — on Kristus Jesus, jos kohta ei kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi vielä tuntematon sekä itsellemme että sanankuulijoillemme. Sillä, rakkaat veljet, mistä muutoin tulisi tuo heränneissä niin yleinen ja alituinen valitus epäuskosta? Mistä tuo kylläkin yleinen hitaus, penseys ja kylmyys, jota sekä me itse alinomaa valitamme että sanankuulijoistamme vakavimmat? Niin, ja mistä tuo ei aivan harvinainen rakkaudeton arvosteleminen ja tuomitseminen heränneitten omassa keskuudessa, tuo itserakas, uuttera, viisasteleva toisten tilan mestaroiminen y.m.? Väitän 'evankeliumin ihana, Kristuksen kirkkauden valo' ei vielä ole saanut oikein valaista meidän eikä sanankuulijoittemme sydämiä. Me makaamme vielä suurimmaksi osaksi (käyttääkseni Boosin sanoja) Johannes Kastajan kylmässä ja pimeässä katumusvankilassa, mutta Poika ei ole saanut meitä oikein vapaiksi tehdä. Johanneksen kylmällä vesikasteella olemme kastetut parannukseen, mutta Jesus Kristus ei ole saanut Pyhällä hengellä ja tulella kastaa meitä todelliseen uuteen syntymiseen." — Lämpimin ja nöyrää uskoa ilmaisevin sanoin kehoittaa kirje ystäviä "yhtenä miehenä Jaakopin tavoin taistelemaan Jumalan kanssa siunauksesta". Vedoten Jumalan sanan horjumattomiin lupauksiin, joista hän yhtä voimallisesti kuin kauniisti puhuu, luo Hedberg lopuksi toivonsa silmän valoisampaan aikaan, lausuen "Kristus on nouseva kuolleista ja on tuleva eläväksi meidän sydämissä". [Hedbergin kirje 21-23/9 42 (Wennerström, s. 108-113).]

Ei kukaan ole tätä kirjettä moittinut. Varsinkin jos se kokonaisuudessaan luetaan, tekee se eheän vaikutuksen. Myönnettäköön niinikään, että Hedbergin huomautus heränneitten laillisesta katsantokannasta ja siitä johtuvista vioista, jos kohta ehkä liioitteleva, sisältää oikeutettujakin huomautuksia. Samaan tapaan ajattelivat ainakin muutamat muut heränneet papit juuri näihin aikoihin, jos kohta sillä eroituksella, että he tuolla herännäisyydelle omituisella pyhällä pelvolla aina puhuivat armon omistamisesta.

Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti Hedberg toisen samankaltaisen kirjeen. Hän osoitti sen Paimion vastanimitetylle pitäjänapulaiselle K. Enebäckille , joka oli pyytänyt häntä vieraakseen virkaanasettajaisissa, kehoittaen häntä lukemaan sitä tähän tilaisuuteen saapuville ystäville. Kirje on vielä evankelisempi kuin edellinen, mutta paljon rohkeampi armon omistamiseen nähden. Hedberg kirjoittaa siinä: "Armo tahtoo olla armoa, se on, tahtoo että se lahjoitetaan ja vastaanotetaan ilmaiseksi, muutenhan se ei enää mikään armo olisikaan. — Mitä sitten tekisimme? Mitä muuta kuin avaamme kurjat kerjäläispussimme ja otamme mielellämme vastaan, mitä rakas taivaallinen isämme meille ilmaiseksi tahtoo lahjoittaa! Oi, jospa toki osaisimme tämän yksinkertaisen ja samalla kuitenkin aina niin vaikean taidon! Veljet! mitäpä meiltä sitten puuttuisi, tai mikä perkele helvetistä saattaisi silloin vahingoittaa meitä! — Suuri ja sanomaton on tosin syntivelkamme; mutta mitä se nyt merkitsee Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan vereen verrattuna? Vähemmän kuin ei mitään. Alastomia ja synnin saastan tahraamia me tosin olemme elävän Jumalan edessä; mutta mitäpä se vahingoittaa, kun nyt Kristus tahtoo lahjoittaa ja kokonaan pukea yllemme ijankaikkisen vanhurskautensa! — Kieltämättä on viha, tuomio ja kadotus meidän joka päivä hyvin ansaitsemamme osa, mutta eikö meillä ole lupa kääntää lehteä ja kysyä: Kuka voi kadottaa? Kristus on kuollut ja hän on myös herätetty ylös, hän on Jumalan oikealla puolella ja hän myös rukoilee meidän edestämme." Kirjeen lopussa huudahtaa Hedberg: "Ylös veljet! Eteenpäin käykäämme! Onhan Kristus Jesus, Jumalan Poika meidän Vapahtajamme! meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty. — — — Hänen armonsiipiensä suojassa me löydämme varmuuden ja turvan kaikkia omantunnon syytöksiä, lain tuomioita, maailman uhkaa ja kaikkea perkeleen pelotusta vastaan." [Hedbergin kirje Enebäckille ("Fredrik Gabriel Hedbergin muistolle juhlajulkaisu", siv. 26-29).]

Samana vuonna, kuin Hedberg kirjoitti yllämainitut kirjeet oli hän saanut valmiiksi tunnetun, Efes.kirjeen ensimmäisen luvun johdosta kirjottamansa kirjan. Tälle kirjalle, jonka hän ensin alisti Jonas Laguksen tarkastettavaksi ja sittemmin tämän kehoituksesta lähetti L. J. Niskasen ja Paavo Ruotsalaisen arvosteltavaksi, oli hän pannut nimeksi "Uskon oppi autuuteen" . Esitys liikkuu alusta loppuun evankelisella pohjalla, ja merkille on pantava, että Lagus empimättä sen hyväksyi, vieläpä sitä arvosteli hyvinkin kiittävästi. Hän näet kirjoitti Hedbergille 1843: "Jos kirjasi kokonaisuutena arvosteltuna kaatuukin, joka kuitenkin on mahdotonta, niin olen minä samalla saanut arvostelun nykyisen kristillisyyteni tiestä ja kokemuksesta, jotka niin likeisesti sopivat yhteen kirjasi kanssa, etten vielä ole löytänyt, en Lutherin kirjoituksistakaan, mitään joka olisi niin aivan sydämestäni otettua. Mutta tämä sai toiselta puolelta epäilykseni liikkeelle, asetteli arvosteluani ja teki minut araksi niihin moniin vaikeuksiin nähden, jotka kirjaa lukiessani astuivat eteeni. Niin suloista, epäuskoa vastaan taistelevaa ja pitkittyvää evankeliumia en ole kenessäkään veljistämme huomannut". Saatuansa tietää, mitä kirjasta Savossa oli arveltu, lisäsi Lagus moniaita viikkoja myöhemmin yllämainittuun kirjeeseensä tekemässään jälkilauseessa: "Efes.kirjeen selityksesi on kulkenut isien käsien kautta, ja he ovat, niinkuin minäkin, arvelleet että se ansaitsee päästä muutoksitta painoon, sekä pitäneet sitä varsinkin tänä aikana tarkoitustaan hyvästi vastaavana. Älä siis viivyttele, vaan toimita se painoon." Vielä elokuussa s.v. palajaa Lagus tähän asiaan, kirjoittaen: "Olen pahoillani siitä, että kirja niin kauan on maannut minun luonani, kuni kipinä tuhan alla, ja toivon sen pian pääsevän saarnaamaan heränneelle, mutta epäuskon siteissä vetelehtivälle sukukunnalle." — Mitä Paavo Ruotsalainen arveli kirjasta, näkyy siitäkin, että hän tavatessaan Hedbergin "Venellin häissä" ensimäisenä sananaan hänelle lausui: "Onko kirjasi jo präntissä?" [Wennerström, siv. 117.] Hyvin luultavaa on sitäpaitsi, että Hedbergiin myöskin olivat vaikuttaneet Roseniuksen viimemainitussa tilaisuudessa lausumat mielipiteet, varsinkin koska Hedberg varmaankin, samoinkuin moni muukin, oli pahoillaan siitä kohtelusta, minkä viimemainittu siellä sai osakseen.

Tällaisten kokemusten tukemana, oli Hedberg virkaanasettamis-juhlassaan ystävilleen pitänyt mainitsemamme puheen. Hän oli vakuutettu, että ainakin muutamat Suupohjankin heränneet papit ajattelivat samoin kuin hän. Ja ettei hän tässä otaksumisessaan erehtynyt, sen huomaamme esim. O. H. Helanderin veljilleen samaan aikaan kirjoittamasta kirjeestä, jossa tämä lausuu: "Me olemme tosiaankin narreja. Koko Kristuksen rikas evankeliumi kaikkine armonaarteineen on meille avoinna, ja kehoittaen vaatii meitä Jumalan henki vastaanottamaan, ilmaiseksi ostamaan, uskomaan ja autuaiksi tulemaan, mutta me peräydymme, sanoen kohteliaasti: 'kiitoksia, ei', ja niin lähdemme valitusvirsiä veisaamaan siitä, miten vaikeaa tuo on, kummoisia sikoja me olemme (joka kyllä on totta); yksi valittaa hitauttansa, toinen suruttomuuttansa, kolmas synnin voimaa. Tuon kaiken näkeminen, tunteminen ja kokeminen on kyllä oikein, mutta miksi ei sekin saa olla oikein, että semmoisina uskomme elämän Herraan Kristukseen sekä syntisinä, kadotettuina, pahoina annamme Herran auttaa itseämme, koska hän itse sitä tahtoo? Miksi siis valittelemme, kursailemme ja vastustelemme Herran järjestystä? Ei mikään muu koko maailmassa auta, kuin uskominen hänen sanaansa vastoin kaikkien tuntemisten. Tämän sanan mukaan on kaikki arvosteltava ja siten tullaan autuaiksi. Annettakoon tämän ohessa kaikkien kokemusten, sekä suloisten että katkerien, olla mitä ne ovat, jääköön syrjään tuo kaikkien autuutta perivien jokapäiväinen ruoka ja älköön näiden kokemusten nojalla vedettäkö johtopäätöksiä sielun suuremmasta tahi vähemmästä vanhurskaudesta Jumalan edessä, vaan pysyttäköön uskossa hänessä, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. Antautukaamme siis, rakkaat veljet, heti Herralle, uskokaamme ja tulkaamme autuaiksi. Liika kauan olemme jo viipyneet järjen ja epäuskon vallan alla. Jo on aika paeta Kristuksen siipien turviin, jos kohta tulisimme tyhmiksi kuin kanat. Tähän olen viime aikoina saanut mitä voimallisimpia kehoituksia, niin että usein elävästi olen kokenut, että juuri tämä puuttuu, ja kuitenkin on niin erinomaisen tärkeää, että sillä tavoin taistelemme epäuskoa ja kaikkea muuta vastaan, joka eroittaa meitä Herrastamme Kristuksesta". [O. H. Helanderin kirje 4/12 1843, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.]

Mutta tälle kannalle eivät asiat jääneet. Hedberg kehittyi yhä enemmän evankeliseksi, kehoittamalla kehoittaen ystäviäänkin siihen. Niin vähän hän kuitenkin vielä v. 1843 ajatteli eroa herännäisyydestä, että hän päinvastoin luuli saavansa ainakin suuren osan liikkeestä muodostetuksi evankelisen oppinsa mukaan. Vastarintaa hän kyllä tiesi kohtaavansa, mutta voitostaan ei hän näy epäilleen. Herännäisyysliike, johon Hedberg yhä edelleen luki itsensä kuuluvaksi, oli vapautettava vanhan herännäisyyden hänen mielestään aivan väärästä katsantotavasta — tuo on hänen tarkoitusperänsä ja sen saavuttamiseksi toimi Hedberg ahkerasti. Huomattavia tässä suhteessa ovat varsinkin seuraavat, Hedbergin kirjeestä Siuntion kirkkoherranapulaiselle J. F. Cajanille lainatut sanat: " Vanhan pietismin pääerehdys oli siinä, että se Don-Quixotin tavoin antautui taisteluun luultuja vihollisia vastaan, joita ei todellisuudessa ollut olemassa. Sillä se taisteli toimetonta, kuollutta uskoa vastaan töitä teroittamalla ja tarkkaan määriteltyjä autuudenjärjestyksiä laatimalla, vaikka sen olisi pitänyt pystyä katsomaan syvempään sekä huomaamaan, että epäusko ja itsevanhurskaus kaikkialla pohjalla piiloutuivat maalatun uskon pinnan alle, ja vaikka sen siis olisi pitänyt nuhdella maailmaa sentähden, ettei se uskonut Kristukseen, nuhdella sitä vanhurskaudesta ja tuomiosta sekä tämän ohessa julistaa Kristuksen evankeliumia, sekoittamatta siihen teko-oppeja, järjen laatimia ehtoja ja itsevanhurskaita parannusjärjestyksiä." [Akiander VII, 327.]

Jo ennenkuin O. H. Helander kirjoitti vasta mainitsemamme kirjeen, oli sattunut tapahtumia, jotka yhä jouduttivat evankelisen suunnan nopeaa kehitystä. Palajamme sentähden näihin tapahtumiin.

Syyskuun 10 p:nä 1843 asetettiin K. Hacklin kappalaisenvirkaan Raumalle. Hän kuului heränneisiin, ja tilaisuuteen saapui lukuisasti hänen hengenheimolaisiaan, niiden joukossa Hedberg. Tässä tilaisuudessa esitti viimemainittu keskustelunalaiseksi kysymyksen "miten tulisi menetellä, jotta ei vanhurskauttamisen jälkeen eksyisi salaisesti luottamaan harjoittamaansa pyhitykseen ja entisiin kokemuksiinsa, siten kadottaen armon ja Kristuksen vanhurskauden?" K. H. Lindfeldt , joka siihen aikaan oli kappalaisenapulaisena Vampulassa, kannatti lämpimästi Hedbergin julkilausumaa vakaumusta, että nim. alituisesti uudistuva luottamus Jumalan armoon Kristuksessa yksin voipi suojella sielua salatun itsevanhurskauden harhateille joutumasta. Keskustelun tuloksena oli yleinen ilo ja riemu. Hedberg on itse kuvannut tilaisuudessa vallitsevaa mielialaa seuraavin sanoin: "Yksi sanoi: miksi ei kukaan ennen ole minulle tätä sanonut. Toinen itki, vapisi ilosta ja syleili veljeään, lausuen: voi rakas ystävä, en ole koskaan aavistanut, että Kristus olisi niin armollinen tämmöiselle syntiselle ja että kristinusko olisi niin autuas asia! Kolmas: näihin asti en ole tietänyt autuuden tietä, vaan oma kelvottomuuteni on aina tuottanut levottomuutta omalletunnolleni ja sentähden olen karttaen pelännyt Jumalaa ja niitä, joita olen pitänyt hänen ominaan. Mutta nyt minä näen, että Kristus on minunkin oma ja tästä lähtien on elämäni oleva ihan toista kuin ennen". [Akiander VII, 333 — 34; Paimenmuisto.]

Hacklinin luota lähtivät Hedberg ja Lindfeldt Turkuun, minne syysmarkkinoiden takia oli saapunut ennenmainittu K. I. Nordlund. Tämä, jota kiitetään vakavaksi mieheksi, ei vielä tiennyt, mikä muutos Hedbergin sekä muiden ystäviensä uskonnollisessa katsantotavassa oli tapahtunut. Väleen hän kuitenkin pääsi siitä selville, eikä aikaakaan, niin oli hän jo itsekin samalla kannalla. — Näille markkinoille oli myöskin E. M. Rosengren saapunut. Hedberg kävi häntäkin tervehtimässä. Astuessaan hänen huoneeseensa, tapasi hän siellä muutamia lukiolaisia, joille Rosengren paraikaa puhui sydämen murtumisen tarpeellisuudesta ja miten tärkeää olisi siihen pyytää armoa Jumalalta. Hedberg lausui: "vaikken minä tänään esim. ole noin rukoillut, taistellut ja antanut lain murtaa itseäni, vaan kuljeksinut kaduilla markkina-asioitani toimittamassa, niin olen kuitenkin tällä hetkellä varma siitä, että minulla Jesuksen Kristuksen tähden on Jumalan armo ja syntein anteeksiantamus, jos kohta en nyt ole sitä tuntuvasti kokemassa, vaan päinvastoin pikemmin aivan toista". Rosengren epäili vielä, mutta jo muutaman viikon perästä oli hänkin liittynyt Hedbergiin. [Akiander VII, 135 — 36.]

Nopeasti levisi uusi suunta Lounais-Suomessa. Turussa esim., missä varsinainen herännäisyys ei aikaisemminkaan ollut päässyt laajemmin leviämään, liittyi siihen paljon ihmisiä. Sikäläisissä heränneissäkin sai se jalansijaa. Kuitenkin löytyi heidän joukossaan niitäkin, jotka esiintyivät Hedbergiä vastaan. Näistä mainittakoon kristillisenä karaktäärinä yleisesti kunnioitettu [Kert. arkkipiispa T. T. Renvall, y.m.] neiti Gustaava Cairenius . Kun esim. Hedberg marraskuun 10 p:nä 1843, jona päivänä heränneitten ylioppilasten tavoin oli ruvettu hartauskokouksia pitämään, erään ystävän luona piti seuroja Turussa, puhui neiti Cairenius hänen esitystään vastaan. Leikillisesti lausui Hedberg: "taas vetää neiti Cairenius esille Nohrborginsa", ja muutamia hengellistä uneliaisuuttaan surevia lohdutti hän sanoilla: "oi, tuo on rikkaläjälle asettumista". Lounais-Suomen papeista ei kukaan asettunut Hedbergiä vastaan. Miltei ainoa, joka edelleen jyrkästi pysyi herännäisyyden opin kannalla, oli Turun kappalainen, vakavamielinen M. Nordqvist , mutta tämä oli jo vanha eikä sekaantunut uskonnollisiin väittelyihin. [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto.]

Jota suurempaan uskonvarmuuteen Hedberg ja muut uuden suunnan kannattajat luulivat päässeensä, sitä selvemmin he myöskin ymmärsivät, että kova taistelu oli tulossa. Tämä asia lie ensi kerran heidän piirissään joutunut oikein vakavan keskustelun alaiseksi lokakuussa 1843, jolloin Rosengren ja Hedberg kävivät Marttilassa K. I. Nordlundia tervehtimässä. Mutta edelleenkin oli Hedberg vakuutettu siitä, että moni herännäisyyden huomatuimmista henkilöistä (etenkin luotti hän Lagukseen ja Paavo Ruotsalaiseen) tulisivat asettumaan hänen puolelleen. Hän ei huomaa ja tuskin kukaan mukaan herännäisyyden johtomiehistä sen siihen aikaan huomasi, että herännäisyydellekin oli joutunut oppiriitojen aika ja että semmoinen aika aina, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, vetää ihmiset pois "ainoasta tarpeellisesta", eksyttäen heitä kiinnittämään huomionsa oppiin oppina ja sen selvittämisestä itselleen ja muille löytämään tyydytystä uskolleen. Jos Hedberg oli huomannut vikoja heränneissä, oliko niihin todellakin, niinkuin hän väitti, syynä se, että heiltä olisi salattu Kristuksen evankeliumi? Ja jos, niinkuin myöntää täytyy, yksipuolisesti laillista saarnaa usein kuultiin heränneitten pappien suusta, seurasiko siitä, että kaikki niin saarnasivat? Jos toisen lahjat ja hengelliset kokemukset paremmin soveltuivat julistamaan sitä totuutta, että Jumala on pyhä ja vanhurskas, toisen Herralta saama valistus teki hänet kelvollisemmaksi Kristuksen evankeliumin suloisuutta ilmoittamaan — seuraisiko siitä, että henki ei ollut sama, että he palvelivat eri herroja? Eikö ollut pääasiana se, että kumpikin oli herännyt synnin ja suruttomuuden unesta elävää Jumalaa palvelemaan niillä lahjoilla ja sillä valolla, minkä olivat häneltä saaneet? Toisiaan epäilemään ja soimaamaanko, vai toisiaan täydentämäänkö he olivat kutsutut? Lain voimako se oli, joka nukkuvan kirkon helmoista oli nostanut eloon tuon suuren herännäisyysliikkeen koko maassa? Eikö ollut kukaan tässä liikkeessä käsittänyt Kristuksen evankeliumia ennen vuotta 1843?

Jokainen uusi uskonnollinen suunta ilmaisee jotakin puutetta siinä kokonaisuudessa, josta se lähtee. Niin sekin, joka on saanut nimensä Hedbergistä. Mutta jos tämä myönnetäänkin, jos täytyykin tunnustaa, että Hedberg oli kutsuttu huomauttamaan herännäisyyden opillisista yksipuolisuuksista — siitä etenkin, että katumusta, synninsurua, parannusta monesti teroitettiin Jumalan armon omistamisen kustannuksella, löytyy paljon, joka oikeuttaa ylläolevan kysymyksiin. Hedberg oli vakaumuksen mies, ja tämä vakaumus oli syntynyt ja kehittynyt kovissa taisteluissa. Hän oli kokenut paljon. Mutta juuri sentähden on jälkimaailma oikeutettu kysymään: eikö hän alussa, ennenkuin taistelun melske esti häntä kuulemasta perustamassaan suunnassa lausuttuja eksyttäviä väitteitä, huomannut, mihin vaaroihin hänen oppinsa voisi johtaa juuri sentähden, että hän hylkäsi miltei kaikki, mikä oli omituista pietistiselle sananjulistukselle, joka puutteineenkin, niinkuin hän itsekin myönsi, oli ollut ja oli maan suolana? Hedbergin uudet ystävät ovat siksi vähäpätöisiä hänen rinnallaan ja riippuvat niihin määrin hänestä, ettei heitä voi syyttää niistä oppiriidoista, jotka nyt ovat alkamassa. Mutta odottaa sopisi, että hän sensijaan huomaisi monen heistä alusta alkaen ilmeisesti eksyvän. Vastauksissaan heidän kirjeisiinsä Hedberg ei ketään nuhtele, tuskin sanallakaan oikasee, ei silloinkaan kun he selvästi erehtyvät opissa tahi puhuvat pyhistä asioista mitä jokapäiväisimmillä sanoilla. Muutamat otteet heidän v. 1843 kirjoittamistaan kirjeistä todistakoot, minnepäin oltiin menossa. E. M. Rosengren ilmaisee ilonsa seuraavin sanoin: "Nyt tiedän, kuka Jesus on ja mikä minä olen. Me sovimme niin hyvästi. Hänellä on, mitä minulla ei ole: vanhurskautta, pyhyyttä, armoa, viisautta, ja minulla sitävastoin on, mitä hänellä ei ole: syntiä, hulluutta, kadotusta y.m. Emmekö sinustakin ole hyvin mukava aviopari? Tiedätkö, minä uskon, ettei minun enää milloinkaan tarvitse häntä etsiä ". — Eräs nuori pappi K. Hackstedt , joka oli ollut saapuvilla Hacklinin virkaanasettajaisissa Raumalla, kirjoitti Hedbergille vähän myöhemmin: "Kun vihastun tahi teen syntiä, niin koetan ilman katumusta ja parannusta heti uskoa, että Jesus on senkin synnin edestä maksun maksanut ja että hän on minun herrani. — — — Ennen tahdoin olla pietista vaatteissa ja alakuloisuudessa, mutta olin matkalla helvettiin. Björkqvistiä nyttemmin en pidä muuna kuin muitakaan järjestelmällisiä, haisevia tekopyhiä". Jos jo nämä sanat ilmaisevat huolimattomuutta ja ylimielisyyttä, jota Hedbergin olisi pitänyt hämmästyä, tulee hänen edustamansa suunnan eksytys vielä selvemmin näkyviin esim. seuraavista K. K. von Essenin kirjeestä Hedbergille lainatuista sanoista: "Vaikka me (v. Essen ja hänen ystävänsä J. F. Cajan) emme voineet käsittää asiaa sydämellä, niin tartuimme siihen aivoillamme, pidimme siitä kiinni, asettaen oman järkemme perkeleen järkeä vastaan. Siten pääsimme lujalle ja vankalle pohjalle, sille pohjalle nim. että kun perkele ja epäuskomme riistävät meiltä valon ja alkavat tehdä meille vanhurskauttamisen salaisuuden epäluulon alaiseksi, syyttämällä meitä milloin mistäkin, joka muka tekisi meidät kelpaamattomiksi armoa omistamaan, niin taistelemme kaikin voimin vastaan ja huudamme rohkeasti perkeleelle, että olemme Jumalan lapsia, vaikka sydämemme ja omatuntomme mitä hirveimmällä tavalla tuomitsevat meitä. Siten koetamme säilyttää valoamme päässä s.o. riippua kiinni puhtaasta opista silloinkin, kun emme sydämellä voi mitään käsittää. Siten luulemme saavamme aikaan sen, ettei tie kasva umpeen, vaan mikäli mahdollista pysyy auki, niin että sitten osaamme perille, kun saamme halua ja voimia kävelläksemme." [Akiander VII, s. 340; Wennerström, s. 121.]

Siis K. K. von Essenkin! Niin ilmeistä väärinkäsitystä uskonelämän luonteesta ilmaisevat nämä sanat, ettei asia siihen nähden selitystä kaipaa. Perin väärin olisi sanoa Hedbergin kantaa semmoiseksi. Mutta täydellä syyllä voi kysyä: eikö ollut hänen opissaan, tahi ainakin siinä muodossa, jossa hän sen oli esittänyt, paljon yksipuolisuutta, koska se voipi johtaa semmoisiin tuloksiin? Huomattava on nim., että v. Essen oli herännyt ja sitäpaitsi oppinut ja teräväpäinen mies, niin että hänen uskonopillisten tietonsakin avulla olisi pitänyt päästä käsittämään, miten väärää tuo puhe oli. Hän oli ikäänkuin hurmautunut Hedbergin opista, muulla tavoin tuskin voi semmoisia sanoja hänen kynästään lähteneinä selittää. Monesta tosiuskon eri tilasta, etsivästä, kilvoittelevasta, kiusausten alaisesta uskosta puhuu Hedberg sivumennen vain ja ikäänkuin epäillen. Hänen kannattajansa, jotka eivät olleet kokeneet, mitä hän oli kokenut, menivät alusta alkaen paljon pitemmälle.

Jolla ei ollut varmaa uskoa armontilastaan, niin ettei hän sitä milloinkaan epäillyt, ei silloinkaan kun omatunto pani vastaan, hän oli epäuskossa. Tämän käsityksen täytyy saada Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa kirjevaihdosta v. 1843. Eikä siitäkään mihinkään pääse, että suunnan uskonkäsitteessä varmuus, totenapitäminen saa siksi suuren merkityksen, että siihen tuskin muita oleellisia tuntomerkkejä enää mahtuu. Mutta mikäli asia koskee Hedbergiä ja muita suuntaan liittyneitä tosi heränneitä, on asian opillinen puoli tarkkaan erotettava siitä uskonelämästä, jota he itse elivät. Valitettava asia vain on, että tuo evankeliumin oppi uskosta houkutteli turviinsa lukemattomia, jotka eivät aavistaneetkaan, mitä Hedberg tarkoitti, kun hän puhui uskosta. Ja hyvin outoa on, että tuo Herran koulussa kasvatettu mies näin ollen uudelleen ja aina uudelleen puhuu epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, niinkuin tuskin muita syntejä enää löytyisikään. Yksipuolisuudesta oli hän syyttänyt pietismiä, mutta yksipuolista oppia hänkin luo. Yhä jyrkemmäksi kärjistyy näiden suuntien väli. Taistelu on välttämätön.

XXVI.

Oli tammikuun 7 p. 1844. Joukko Lounais-Suomen heränneitä pappeja oli kokoontunut Suoniemelle viettämään seurakunnan kappalaisen F. H. Velleniuksen virkaanasettajaisia. Puhuttiin evankeliumista ennen kuulumattomalla rohkeudella. Kristus, niin sanottiin, on ottanut pois ja hävittänyt koko maailman synnin, niin ettei koko maailmassa, jos se vain uskoisi häneen, olisi ainoatakaan syntiä. Todistukseksi vedettiin yhteydestään temmatulta lauseita Lutherin postillasta ja raamatusta. Mieliala oli vapaa, kiihtyen ennenpitkää vallattomaksi iloksi. Hedberg itse ei ollut saapuvilla tässä tilaisuudessa, eikä häntä siis voi suoranaisesti syyttää siitä lihallisesta riemusta, johon useimmat Velleniuksen vieraat antautuivat. Päinvastoin täytyy otaksua, että hänen läsnäolonsa olisi painanut alas ja estänyt senkaltaiset uskonpurkaukset. Mutta toiselta puolen ei hän kuitenkaan niin ankarasti arvostellut ystäväinsä käytöstä, kuin odottaa sopisi. Hedbergin oma kertomus kysymyksessä olevasta tilaisuudesta näet kuuluu: "Kaikki, jotka tämän (siellä julistetun evankeliumin) uskoivat, virkistyivät ja tulivat iloisiksi ja autuaiksi. Mutta niille, jotka vielä epäuskossa väittivät vastaan, toistettiin evankeliumin oppi yksityisesti ja heille kaupittiin koko armo ja autuus ilmaiseksi, niin että epäuskon kahleet monelta särkyivät, saatanan valtakunta hävitettiin ja riemu, ilo, autuus levisi miltei yli koko joukon. Tuossa suuressa ilossa unohti seura itsensä, alkaen mellastaa lauluilla ja soittokoneilla, jolloin ei montakaan hengellistä virttä laulettu, vaan kaikellaisia muita lauluja, kuitenkaan ei siveyttä loukkaavia. Tässä on kuitenkin huomattava, etteivät kaikki läsnäolevat uskoneet , vaan että moniaita löytyi, jotka pahenivatkin tuosta iloisesta seuraelämästä, jossa totiakin juotiin, kuitenkaan ei niin paljoa, että kukaan olisi ollut päissään. Uskallettiinpa silloin tällöin tanssiakin joku pieni, iloinen polska." [Akiander VII, 353-354; Wennerström s. 126.]

Pari päivää myöhemmin lähti tuo iloinen seurue Tampereelle. Oltiin koolla henkikirjuri Y. E. Bonsdorffin luona, joka oli mitä kiivaimpia uuden suunnan miehiä. Sinne saapui myöskin J. F. Bergh, joka harjoitettuaan jonkun aikaa opintoja ennen mainitussa Peskan talossa Ruovedellä, oli matkalla Helsinkiin teologian kanditaattitutkintoa suorittamaan. [Kert. (1896) Jos. Grönberg; Sukukirja.] Syntyi väittelyjä hänen ja ylioppilas K. Dahlbergin välillä. Mutta muut suuren uskon sankarit kohtelivat Berghiä niin ylimielisesti ja kerrassaan loukkaavasti, että tämä poistui seurasta, kehoittaen Dahlbergia jatkamaan keskustelua J. Grönbergin kodissa. [Kert. (1896) tuomiorovasti K. Dahlberg.] Niin tehtiinkin. Dahlberg vaati Berghiä "uskomaan", julistaen vastustajansa puheet suruttomuuden vaarasta, Jumalan armon toivomisesta ja ikävöimisestä, etsivän uskon kilvoittelemista y.m. epäuskoksi, lain saarnan tarpeettomaksi y.m. Kysymykseensä, pysyisikö Dahlberg uskossaan, jos Hedberg uudestaan liittyisi Paavo Ruotsalaiseen, sai Bergh jyrkästi myöntävän vastauksen, niinkuin siihenkin tiedusteluunsa, aikoisivatko hän ja hänen hengenheimolaisensa muodostaa "uutta lahkoa Suomen yksimielisessä kristillisyydessä". Lopuksi arvosteli Dahlberg, jonka tietämättömyys ja kokemattomuus uskonnollisissa asioissa väittelyn kestäessä hyvinkin selvästi tuli näkyviin, Berghin kantaa seuraavin sanoin: "Jos tuota uskoa säilytät etkä Jumalan sanaa usko, niin olet perkeleestä ja menet helvettiin. Sillä joka ei usko, se kadotetaan, ja Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." [Akiander VII, 357-358.]

Ei ole kummallista, että nuo Hedbergin nuoret ystävät, jotka yllämainituissa tilaisuuksissa niin rohkeasti julistivat "vapaan evankeliumin" uskoa, olivat vihoissaan varsinkin J. I. Berghille. Moni heistä oli kuullut hänen vakavia, jyrkän herännäisyyden opin pohjalla liikkuvia puheitaan heränneitten ylioppilasten seuroissa Helsingissä, tunsivat hänen lujan luonteensa ja tiesivät, että hän viimeisenä kaikista taipuisi heidän puolelleen. Samaa ajatteli hänestä oman tuttavuutensa nojalla Hedbergkin, jolle sitäpaitsi K. K. von Essen pari kuukautta aikasemmin oli kirjallisesti ilmoittanut Berghin olleen "epäuskon pulassa Peskan talossa". [Akiander VII, s. 329.] Eikä erehtynyt hän siinäkään epäluulossaan, että Bergh ensi tilassa ilmoittaisi Malmbergille, Durchmanille y.m. Pohjanmaan heränneille papeille, miten uuden suunnan miehet olivat esiintyneet Suoniemellä ja Tampereella. Silminnähtävästi pelkäsi hän, että vanhat ystävänsä miehissä asettuisivat häntä vastaan. Mutta vielä hän miltei varmuudella toivoi Ruotsalaiselta saavansa hyväksyvää tunnustusta kannalleen. Sentähden oli hän jo marraskuussa 1843 Paavolle kirjoittamassaan kirjeessä selvittänyt kantansa, ja sentähden päätti hän nytkin pyytää häntä asiaa arvostelemaan. Ennenkuin jatkamme kertomusta, on syytä silmäillä tuota Hedbergin vasta mainitsemaamme kirjettä "Savon kuuluisalle profeetalle", jolla nimellä Paavoa Lounais-Suomen heränneitten piireissä vielä nytkin usein nimitettiin. Tarkkaavainen lukija ei saata olla huomaamatta, että varsinkin kirjeen alkuosa niihin määrin noudattaa Ruotsalaisen oppia ja puhetapaa, ettei kukaan siitä voi löytää mitään, jonka nojalla voisi otaksua minkäänlaista erimielisyyttä heidän välillään. Aivan toisin kirjoitti hän varmaan jo siihen aikaan uusille ystävilleen. Emme syytä Hedbergiä kaksikielisyydestä, sillä semmoista väitettä vastustaa miehen tunnettu rehellisyys. Ehkä on oikein selitys se, että jonkunlainen arkuus Paavoon nähden oli häntä vaatinut mitä huolellisimmin sanoja punnitsemaan sekä välttämään vanhasta totutusta tavasta poikkeavia lausetapoja. Mutta merkille on pantava, että Ruotsalainen tämän kirjeen johdosta työläästi voi muuhun johtopäätökseen tulla, kuin että Hedbergin kanta oli sama, kuin ennenkin. Tämä koskee suureksi osaksi myöskin kirjeen loppuosaa, missä kirjoittaja lausuu: "Tätä oppia olen minä myös ystävilleni teroittanut, ja monet Etelä-Suomen heränneistä papeista ovatkin vähin ruvenneet sitä salattua asiaa käsittämään ja koettelemuksessa harjoittamaan. Siinä valossa ovat he myös nähneet entisen, järjellisen kristillisyytensä ahkeroimisen turhaksi ja mitättömäksi, jossa ennen ovat joko kovempaa katumuksen tuskaa tahi parempaa elämän parannusta ja pyhyyttä takaa ajaneet ulkona Kristuksesta. Nyt sitävastoin ovat he ruvenneet opettelemaan kaikenlaisessa kelvottomuudessa ja joka-aikaisessa puutteessa Kristuksen armollisten kasvoin eteen astumaan ja ovat siten monta kertaa sydämen ilolla Jumalan laupeuden tunnonkin käsittäneet. Kuitenkin, koska me kaikki vielä olemme aivan alkavaisia tässä asiassa, ja järki, epäusko ja saatana myös alinomaa pyytävät meitä tältä yksinkertaiselta tieltä ahdistaa pois ja salaisella tavalla eksyttää, niin minä sekä omasta että kaikkien veljieni puolesta pyydän teitä antamaan minulle kirjallisen vastauksen näistä asioista ja siinä selvästi sanomaan, onko tämä oikein vai lieneekö väärin." [Akiander VII, s. 347.]

Palajamme kertomukseen. Saadakseen, niinkuin hän toivoi, Paavo Ruotsalaiselta kannatusta johtamansa evankelisen suunnan opille, kehoitti Hedberg Dahlbergia heti lähtemään Nilsiään, siellä tiedustelemaan tuon yleisesti tunnustetun oppi-isän mielipidettä sekä hänelle selvittämään Lounais-Suomen heränneitten uskoa. Hänen tulisi niinikään laatia tarkka pöytäkirja Paavon luona syntyvistä keskusteluista. Täydellä syyllä täytyy kummastella, että Hedberg uskoi näin tärkeän tehtävän miehelle, joka vasta oli täyttänyt 22 vuotta eikä siis mitenkään ollut voinut itselleen hankkia siihen vaadittavia tietoja ja kokemusta. Että Dahlberg, joka nuoruuden koko innolla oli ryhtynyt uskonnollisia asioita pohtimaan ja ehdottomasti luotti hengelliseen isäänsä, heti oli valmis kehoitusta noudattamaan, on sitävastoin aivan luonnollista. Hengenheimolaisensa merikapteeni B. V. Birkstedtin seurassa lähti hän Nilsiään, minne saapuivat tammikuun 27 p:nä illalla. Paavo, joka oli matkoilla, tuli kotia vasta aamupuoleen yötä. Vieraat herätettiin, ja heille tarjottiin kahvia. Tapansa mukaan kohteli Paavo heitä hyvin ystävällisesti. Mutta samalla hän heitä vähintäkään säästämättä vaati heitä juurta jaksain kantaansa selvittämään. Tässä tutkinnossa he eivät mitenkään tahtoneet tulla toimeen. Seuraavat Dahlbergin matkakertomuksesta lainatut sanat osoittavat, miten ahtaalle he joutuivat: "Keskustelun jälkeen piti meidän panna levolle, väsyneinä pitkästä matkasta kun olimme, mutta siitä ei mitään tullut. Perkele oli saanut meidät kynsiinsä varhain aamulla, ennenkuin olimme ehtineet varustautua Jumalan sanalla. Taitavasti käyttäen tilaisuutta hyväkseen, tahtoi hän saada meistä ratkaisevan voiton, jonka tähden hän heti heitti meidät epäuskon lokaan, tapansa mukaan tehden Jumalan sanan epäiltäväksi. Mitä varmimmalla tavalla selitti hän uskon tien aivan kurjaksi, niin kehnoksi opiksi, että rehellinen ihminen tuskin tahtoisi taluttaa pukkinsa sitä tietä kulkemaan. Jota enemmän me toivoimme levollista unta ruumiimme virkistämiseksi ja epäuskon sekä toivottomuuden masentamien sielunvoimiemme tyynnyttämiseksi, sitä enemmän tahtoi kaikki rauha, lepo ja uni paeta; kurjuus, tuska, joita ei voi kuvatakaan, repivät haavoitettua sydäntä, hävittäen sitä metsävalkean tavoin hirveällä raivolla, niin että kernaammin olisi avoimin silmin suoraa päätä syöksynyt helvettiin, kuin näin olla paistumassa Jumalan vihan tulen edessä." Miten katkeralla ivalla Dahlberg kertomuksessaan koettaakin kuvata sitä tilaa, johon Paavon opetukset olivat heidät saattaneet, ja kuinka pilkallisesti hän puhuukin aamupäivällä Syvärin saarella pidetyistä seuroista, tunnustaa hän ruvenneensa huomaamaan "suuria puutteita ja halkeamia" hengenheimolaistensa uskossa, "etenkin mikäli asia koski uskon anastamista omin voimin." Tähän tunnustukseen lisää hän: "Mietimme jo keinoja, miten saisimme eksyneet veljemme peruuttamaan uskonsa". Vasta illalla suuttuivat he heikkouteensa, ja hetken keskenään neuvoteltuaan sekä rohkaistuaan mielensä, tulivat he siihen johtopäätökseen, että Paavon oppi olikin väärä. — Monessa paikoin ilmaisee kysymyksessä oleva matkakertomus, miten vähän Dahlberg oli perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan samoinkuin heidän elämäänsä yleensä. Vielä vanhoilla päivillään kummasteli hän esim. Paavon hänelle ja Birkstedtille osoittamaa ystävällisyyttä, ihmetellen että ukko vielä heidän keskustelunsakin jälkeen lähti heitä saattamaan omalla hevosellaan sekä "maksutta kyytitsi heitä viisi pitkää virstaa." [Akiander VII, s. 359 — 362 sekä tuomiorovasti K. Dahlbergin suullinen kertomus v. 1896.]

Mitä siihen pöytäkirjaan tulee, jonka Dahlberg Hedbergin kehoituksesta kirjoitti Nilsiässä pidetystä keskustelusta, niin ei kukaan, joka tahtoo muodostaa itselleen puolueetonta käsitystä siinä kerrotusta uskonopillisesta väittelystä, voi siihen ilman muuta luottaa. Toistamme mitä jo olemme sanoneet: Dahlberg ei paraallakaan tahdollaan pystynyt antamaan täysin pätevää selvitystä Paavon lausumista ajatuksista. Sitäpaitsi kirjoitti hän pöytäkirjansa keskustelujen väliaikoina sekä jälestäpäinkin [Kert. 1896 tuomiorovasti K. Dahlberg.] eikä siis tarkkaan voinut muistaakaan ukon sanoja, ei ainakaan niitä, joita hän ei käsittänyt. Siksi tärkeä on kuitenkin kysymyksessä oleva asiakirja, että on syytä siitä etsiä vastausta ainakin muutamiin kysymyksiin.

Niinkuin tiedämme, koski Dahlbergin keskustelu Ruotsalaisen kanssa uskon olemusta ja sen suhdetta Jumalan sanaan. Hedbergin opettamana väitti ensinmainittu, että ihminen kysymättä lupaa omaltatunnoltaan ja sydämeltään, sai luottaa siihen, että Jumala Kristuksen tähden on hänelle laupias, jos sanan lupauksiin turvautuen uskossa omistaa Herran armon. Paavon pitkä, kilvoitusten helteessä saavuttama vakaumus oli, että Aatamin langennut lapsi on hyvinkin altis kiertämään katumuksen tuskaa ja itseensä sovittamaan Jumalan armolupaukset varsinkin silloin, kun Pyhä henki nuhtelee häntä synnistä, joka ehkä vielä aivan murtumattomanakin piileilee sydämessä. Sitä tarkoittivat hänen huomautuksensa "uskon ryöstämisestä", "sanan päälle korskaamisesta" y.m. Tuo armonlupauksiin turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli hänestä omatekoisen, ei Herran antaman uskon tuntomerkki. Paikallaan oli myöskin Paavon huomautus siitä, että se, joka itseltään vaatii uskoa, asettuu lain ikeen alle eikä suinkaan evankeliumin turviin. Yhtä asiallinen kuin syvä oli niinikään varoitus: "Älä antau perkeleen kanssa kamppailemaan". Dahlberg oli näet kertonut, miten hänen tapansa oli sotia vihollista vastaan, kun tämä tahtoi häneltä riistää uskon varmuuden. Hyvin yleisesti puhuivat Lounais-Suomen evankeliset heränneet samaan tapaan, usein miltei uhmaillen ja pilkaten perkelettä puhutellen. Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen [Kert. V. L. Helander.]: "Eeva lankesi sentähden, että hän antautui keskusteluun käärmeen kanssa. Saatana on yhtä kavala vieläkin. Älä ole ylpeä, vaan pakene." Tätä hänen Dahlbergille lausumansa sanansa tarkoittavat. Hänen uskonkäsitteessänsä ei ollut varmuus päätunnusmerkkinä, vaan nöyryys.

Kernaasti myönnämme, että Ruotsalainen ylimalkaan ja epäilemättä tässäkin tilaisuudessa ei niin usein, kuin syytä olisi ollut, teroittanut Jumalan sanan merkitystä ihmiselle ja miten tärkeää siihen uskominen on. Mutta jos hän seurapuheissaan ja keskusteluissaan useimmiten käsittelikin uskonnon subjektivista puolta, niin ei ole kukaan silti oikeutettu väittämään, etteivät Jumalan sana ja lupaukset olleet hänelle kalliit ja hänen ainoana, ehdottomasti luotettavana turvanaan. Mutta asian valaisemiseksi mainittakoon myöskin, että hän yhtä ehdottomasti uskoi Jumalan uhkaukset ja tuomiot horjumattoman varmoiksi. Dahlberg puhui yksinomaan evankeliumin armolupauksista. Tässäkin astuu eteemme eroavaisuus, jota historia ei saa syrjäyttää, arvostellessaan kysymyksessä olevaa väittelyä.

Dahlbergin sanoihin: "minä aion papiksi ja pyytäisin saada neuvoa, kuinka suruttomille tulee saarnata", vastasi Paavo: "Jumalattoman tuomio on selvä. Jos joku tuntee, tietää ja omassatunnossa on vakuutettu, ettei hän autuaaksi tule, niin heittäköön siinä tilassa autuuden toivon ja tehköön parannuksen. Heränneelle pitää sinun sanoa, ettei hän saa pitää itseään minäkään eikä myös sentähden epäillä, vaan että hänen tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä Kristusta auttajakseen, kunnes Pyhän hengen todistus lukitsee ja vakuuttaa Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin". Eivät nämäkään sanat epäuskoa puolusta, ja vielä vähemmin niihin liittyvä jatko: "missä tilassa hyvänsä tulee tarttua armolupauksiin ja itseänsä tuomitsematta pitää Kristusta auttajanansa ja tielle saattajanansa". Pöytäkirjassa löytyvä huomautus, että nämä sanat muka kieltäisivät vanhurskauttamisen objektivisen totuuden, ei ole paikallaan. Kristuksen vanhurskaus, niin tarkoitti Paavo, on ainoa turvamme, mutta "vastoin omantunnon tuomitsevaa todistusta älköön kukaan sitä omistako". Eikä Paavo näillä sanoilla sitäkään kieltänyt, että katuva syntinen on Jumalan edessä vanhurskautettu, jo ennenkuin hän itse on kokenut syntien anteeksiantamuksen rauhaa. Hän vain tarkoitti, että Jumala yksin määrää, minkä osan ihminen kulloinkin hänen armostaan saa. Juuri näihin kohtiin kohdistuu eroitus Ruotsalaisen ja Hedbergin opin välillä. [Akiander VII, s. 363-370.]

Niinkuin Hedberg oli pelännyt, ilmoitti J. I. Bergh heti Pohjanmaan heränneille papeille hänen hengenheimolaistensa esiintymisestä Suonenjoella ja Tampereella. Helsinkiin tultuaan, kertoi hän sikäläisille ystävilleen näistä herännäisyyden vaiheissa ennen kuulumattomista tapahtumista. Ei sovi kummastella, ettei hän kertomuksissaan säästänyt noita rohkeita uskonsankareita. Selvä on niinikään, että Hedberg lähimmässä tulevaisuudessa saisi vastaanottaa ankaria nuhteita siitä, mitä oli tapahtunut. Olihan asia tavattoman tärkeä, ja heränneitten tapana oli suoraan sanoa ystävilleenkin ajatuksensa. Ensimmäisenä esiintyi Lauri Stenbäck, joka kesällä 1843 ilolla oli omistanut Hedbergin evankelisen opin, mutta sittemmin tullut huomaamaan, että hän sitä tehdessään oli "unohtanut sydämensä turmeluksen." Hän kirjoitti viimemainitulle (5/2 1844) ystävällisen kirjeen, jossa hän kertoo, miten Jumala jälleen oli johdattanut hänet "uskoaan ja kristillisyyttään puolustamasta" "hengen köyhyyteen". Mitä hän ajatteli uuden suunnan miehistä, näkyy seuraavista sanoista: "Kirjoitan tästä kaikesta laveammin, kuin ensin aioin, koska tiedän, että monen muun luulotteleman uskon laita on ollut samoin, kuin minun. Täytyy olla täysin sokea, jollei huomaa, että he esim. Tampereella kerrassaan ovat karanneet pois Jumalan hengen koulusta ja nyt erinomaisella röyhkeydellä ja sokeudella ylpeilevät löyhästä, omatekoisesta uskosta, joka on tosi uskon irvikuva, tavalla, joka selvään näyttää, ettei heissä ole heränneen omantunnon jälkiäkään jälellä, ja jota perkele kaikkina aikoina on käyttänyt ja käyttää eksyttämään heränneitä ihmisiä ja pelottamaan heitä pois kaikesta tosi uskosta. Ja kuitenkin vetoavat he kaikki sinun auktoriteettiisi ja kuuluvat yhdestä suusta vakuuttavan, että he ovat saaneet valonsa sinun kauttasi. Mitä tulee tästä ajatella ja sanoa?" — Pari päivää myöhemmin kirjoitti E. M. Rosengrenkin: "Hyvästi muistan kyllä, että minä usein haluttomana syntisenä ilman muuta olen tietänyt itseni Kristuksen kautta olevan Jumalan lapsen, mutta tuossa seisoo verisillä kirjaimilla kirjoitettuna: sinä olet pettynyt . Voi, veljeni, minä olen surkeassa tilassa. Paavo-ukon sanat ja tuomiot ovat minulle kuin Herra Jumalan sanat."

Samaan aikaan sai Hedberg ystävällisen, mutta mitä vakavimman kirjeen E. Svahnilta. Silminnähtävästi perustuivat J. I. Berghin Pohjanmaalle toimittamat tiedot Lounais-Suomen heränneitten pappien esiintymisestä Suonenjoella ainakin osaksi liioiteltuihinkin kertomuksiin, ja varmaankin olivat sieltä saapuneet muut sanomat kasvaneet matkalla, koska tämä kirje niin räikein sanoin kuvaa heidän käytöstään kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Svahn kirjoittaa: "Siellä olivat he bachanallisella tavalla juoneet (uskossa heikommat 4-5, voimallisemmat 8-9 lasia hyvää totia), pelanneet, tanssineet, laulaneet juoma- ja huorilauluja ja tämän ohessa mitä hävyttömimmin kerskanneet uskostansa. Arndtia, Rambachia, Nohrborgia oli soimattu suurimmiksi perkeleen apostoleiksi, kuin maa milloinkaan on kantanut". Nämä sanat selittävät osaltaan sitä kauheaa katkeruutta, millä alkanutta riitaa tästä lähtien käytiin. Syytöksiä ja ankaroita tuomioita singotetaan puolelta, niinkuin toiselta. Ennenpitkää epäillään jokaista vastustajan sanaa ja selitetään väärin hänen tarkoituksensa. On seulomisen aika. "Viskin on Herran kädessä, hän perkaa riihtänsä".

Jota katkerammaksi taistelu kiihtyy, sitä suurempaa tunnustusta ansaitsevat ne henkilöt, jotka kaiken ankaruuden uhallakin ainakin koettavat puhutella toisin ajattelevia ystävyydellä. Tämän henkinen on yllämainittu Svahnin kirje Hedbergille. Koska se samalla sisältää tärkeitä näkökohtia taistelun arvostelemiseksi, lainaamme siitä otteen: "Joku uskonsankareista oli sanonut kaikkien pohjalaisten näihin asti leikkineen sokkoleikkiä Kristuksen kanssa; he tietäkööt, että pohjalaiset kernaammin kuulevat sanottavan, että he leikkivät tätä leikkiä elävän Kristuksen kanssa, koettaen sisällisellä etsimisellä löytää hänet, kuin että he avoimin silmin hyväillen leikkivät, kuollut, luuloteltu puukristus sylissään. He olivat hyljänneet kaiken Kristuksen etsimisen elävällä ikävöimisellä ja nimittäneet tuota mitä suurimmaksi saatanan parannukseksi; heti omistamaan he vaativat, tapahtui tuo sitten katumattomuudessa omin voimin ryöstämällä taikka oli se Jumalan lahja. — — — Voi, rakas veli, sillä lailla sai siis perkele tahrata sen kirkkaan evankeliumin valon, joka oli syttymäisillään rakkaassa Suomessamme! Tämän vihollisen aikaansaaman häiriön seuraukset ovat arvaamattoman suuret. — Rakas veli ja ystävä, en voi muuta uskoa, kuin että sinä, jollet itsetietoisesti, niin tietämättäsi, olet sieluna tässä saatanan sotkussa. Asianlaita on minun käsitykseni mukaan seuraava. Ennenkuin sinä viime kerran tulit Etelä-Suomeen, olivat miehet heränneillä tai puoliheränneillä omillatunnoilla työssä, koettaen omalla taistelullaan, Jumalan sanan käyttämisellä, suuremman synninsurun etsimisellä, paremmalla parannuksella, perisynnin perinpohjaisella hävittämisellä, ulkonaisella ja sisällisellä itsensäkieltämisellä y.m. tehdä itsensä soveliaiksi vastaanottamaan Jumalan armon Kristuksen kautta. — — — Sinä säälit näitten haavoitettujen sielujen surkeaa tilaa. Sydämesi hyvässä tarkoituksessa aloit saarnata uskomaasi evankeliumia vanhurskauttamisesta yksin Jumalan pojan kautta, mutta tuossa vauhdissasi unohdit tarkata itseäsi ja johtamiasi sieluja; hukkasit alituisesti valvovan omantuntosi, ja siitä johtui löyhä lihan evankeliumi, joka maistui niin hyvältä kaikille, jotka tahtoivat Aataminsa rauhassa säilyttää. Se Kristus, joka ainoastaan ristin alla, kärsimyksissä ja lihan ristiinnaulitsemisessa syntyy ja kasvaa, muuttuu maalatuksi puukristukseksi, jonka milloin hyvänsä löysällä tiedolla saattaa itselleen temmata siinä luulossa, että samalla itselleen autuudenkin anastaa. Omantunnon nuhteet ja kolkutukset sydänten ovella, joilla rakkaudesta rikas Jumala muistaa häiritä lankeavienkin rauhaa, hyljättiin kiusauksina, joita vastaan lujasti tulisi uskossa taistella. Siten langettiin toisesta äärimmäisyydestä, jossa taistellen omatekoisen parannuksen taistelua koetettiin voittaa autuus, vastakkaiseen äärimmäisyyteen, joka tunnetaan kaiken parannuksen hylkäämisestä, kaiken rukouksen ja valvomisen, kaiken itsensäkieltämisen, kaiken taistelun (paitsi sitä, jota käydään omantunnon nuhteita vastaan), kaiken autuudenasiaa koskevan työn kieltämisestä pyhän perkeleen sikiönä, eikä huomattu, että silloin jo oltiin pahan perkeleen kynsissä. Hinc illae lacrimae". [Tästä johtuvat kyyneleet s.o. onnettomuus.]

Hedberg vastasi, kiittäen Svahnin "hyvää tarkoittavasta ja veljellisestä kirjoituksesta". Mutta ei hän sanallakaan myönnä missään erehtyneensä. Saman todistuksen antaa hän myöskin johtamansa joukon uskosta, lausuen: "Herra on käsittämättömästä laupeudestansa totisesti antanut monelle meistä näillä seuduin asuville selvän ymmärryksen ja elävän kokemuksen uskon salaisuudesta Kristuksessa Jesuksessa". Jyrkästi hän niinikään luo luotaan kaikki syytökset löyhästä uskosta, puhuen ivaten "Antikristuksen ristinkoulusta", johon heitä olisi neuvottu. Melkein sivumennen vain hän tunnustaa "muutamien Velleniuksen virkaanasettajaisissa eksyneen väärinkäyttämään evankeliumin vapautta", syyttäen "vihan ja katkeruuden täyttämää kertojaa" "liioitelluista kertomuksista" ja luvaten tekevänsä voitavansa varoituksilla ja nuhteilla estääksensä "evankeliumin tosi valoa" joutumasta pahaan huutoon. "Kumpiko osoittaa Jumalalle suuremman kunnian", kysyy Hedberg, "sekö, joka ainoastaan puree ja kuluttaa itseänsä epäuskossa katselemalla syntejänsä Jumalan vihan alaisena, vai sekö, joka uskoo evankeliumin sanan, että kaikki syntimme, sekä tunnetut että tuntemattomat, jo aikoja sitten ovat heitetyt meren syvyyteen ja että Jumala nyt on sovitettu armollinen isämme Kristuksessa Jesuksessa?" — Ja E. M. Rosengrenin yllämainittuun kirjeeseen vastasi hän: "Nouse, usko ja elä jälleen, veljeni! Sillä Kristus on rakas ystäväsi, jos taivas ja maa sortuisivatkin". [Akiander VII, siv. 373-385.]

Hellemmin kuin kukaan muu kirjoitti O. H. Helander. Hänen kirjeensä, joka on päivätty helmik. 12 p:nä, kuuluu: "Voi, veljeni, mitä sanoisinkaan? Tosiaankin omituisten tunteitten valtaamana nyt ryhdyn sinulle kirjoittamaan. Et voi itsellesi kuvata, mitä Berghin Tampereelta kirjoittaman kirjeen vastaanottaminen vaikutti meissä, ystävissäsi! Se koski minuun niin, että olisin itkenyt ja huutanut, jos olisin voinut. Pari päivää myöhemmin kävin Lapualla, missä tapasin Malmbergin ja Durchmanin. Siellä jatkui meidän kesken keskustelu tästä asiasta, ja Malmberg kertoi, että hän, saatuansa Berghin kirjeen, purskahti äänekkääseen itkuun, vaikka huoneessa oli naisia. Kipeimmin koski meihin kaikkiin se, että rakas Fredrik Gabriel Hedbergimme oli asian sieluna ja sydämenä ja innokkaasti levitti hurmahenkisyyttä tavottelevaa — lihallisesti vapaata uskoa. Malmberg pyysi minua tervehtimään sinua, lausuen: sano Hedbergille: kävin Lapualla ja tapasin Malmbergin vesissä silmin ajattelemassa, mihin Suomen kristillisyys nyt oli kääntynyt. Muita suurisuisia kerskaajia en pelännyt, sillä ajattelin; heiltä asia kyllä jää sikseen; mutta kun Hedberg tietoineen ja kokemuksineen on asettunut johtajaksi, niin tuo vaikuttaa, ellei hän palaja, että puolue on valmis, ja tämän on Herra kuitenkin näihin asti saanut estetyksi. — Sekä Malmberg että Durchman hyväksyivät minun tekemäni muistutuksen, että sinä itse tietämättäsi olet ollut tämän onnettomuuden syynä. Voi, jos niin olisi!"

Hedbergin vastaus tähän kirjeeseen ei tee miellyttävää vaikutusta. Se pukeutuu alusta loppuun ivan muotoon. "Jos tahdot välttää kerettiläisen tuomiota ja synagogasta poissulkemista", kirjoittaa hän, "niin varo, rakas veli, ettet milloinkaan maailmassa usko Jesukseen Kristukseen todellisena vanhurskautenasi, pyhityksenäsi ja lunastuksenasi. Sillä semmoinen usko on kerettiläisyyttä ja luopumista tuosta vanhasta, hyvästä vakavuudesta. Harjoittele sen sijaan ahkerasti itsekieltämystä, synninsurua, Jumalan vihan alla olemista (jota sanotaan oikeaksi kristilliseksi ristiksi ja kärsimykseksi) ja ennen kaikkia harjoittele itseäsi epäuskossa ja järjen kristillisyydessä, niin useimmat heränneet kiittävät sinua vakavaksi ja perusteelliseksi opettajaksi, joka ei saarnaa kerettiläistä evankeliumia." [Akiander VII, s. 387-391.]

Enemmän kuin ehkä kenenkään muun sanoihin luotti Hedberg Laguksen hengelliseen valoon ja kokemukseen. Viimeiseen asti oli hän myös toivonut, ettei tämä asettuisi häntä vastaan. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä ja surunsa, kun hän sai tietää, mitä tuo hänen "oppi-isänsä evankeliumissa" hänestä ajatteli. Lagus kirjoitti: "Rakas, rehellinen ystävä! Tahtoisin tänään heittää koko veljellisen ystävyyteni syliisi, vakuuttaakseni sinulle, kuinka hellästi, vilpittömästi ja sydämellisesti ajattelen sinua ja teitä kaikkia sekä kuinka syvästi minuun koskevat ne luultavasti paljonkin liioitellut kertomukset etelän papistosta, jotka täällä liikkuvat. Mitä sitten? Te kuulutte saaneen semmoisen uskonvalkeuden, että sen valossa teette tekoja, joissa evankelinen vapaus yltyy lihan vapaudeksi. Onko tämä totta, vai onko se, niinkuin pikemmin uskoa tahdon, valetta? Kuulutteko jo riemuitsevaan ettekä enään köyhään, taistelevaan seurakuntaan, jonka tuskan, kärsimysten ja suuren vaivan kautta, joka päivä kasvavassa hengen köyhyydessä, täytyy Jumalan valtakuntaan mennä sisälle? Onko perkele todellakin heittänyt sinutkin tuohon joukkoon? Onko armollinen Jumala monta vuotta antanut sinun kärsiä murheen terveellisessä pätsissä, laskeaksensa sinut sitten irti kaikista siteistä ja tehdäksensä sinusta vihdoin väärän apostolin? Rakas veljeni, minä kauhistun tätä kirjoittaessani. Kuuluuko Kristuksen terveelliseen armonjärjestykseen semmoisen uskon versominen sielussa, joka vapauttaa ihmisen tuosta terveellisestä, Jumalan mielen mukaisesta, jokapäiväiseen parannukseen johtavasta surusta. Vastaa minulle, tahtooko Kristus sankarin uskon vai lapsellisen pelvon kautta alituisessa taistelussa ja valvomisessa johdattaa heikkoja, pahoja lapsiraukkojaan ijankaikkiseen valtakuntaansa? Ovathan hätä, risti, kärsimykset ainoat välikappaleet, jotka ajavat kristittyä Kristuksen läheisyyteen. Lentohengen usko tekee meidät perkeleen kaltaisiksi. Kaiken tämän olet selvästi jo aikoja sitten käsittänyt, tietänyt, uskonut ja tätä olet opettanut; onko vieläkin niin? Vai onko perkele karkoittanut sinutkin oikealta tieltä, jota niin suurella vaivalla ja tuskalla olet etsinyt ja halunnut. Jos perkeleen löysä lentohenki on sinut pettänyt, niin on koko raamattu sinua vastaan, ja sinä taistelet kaikkien pyhien kokemusta ja esimerkkiä vastaan, joista raamattu on täynnä; ja silloin on Herra sinut surmaava suunsa hengellä, jollet tahdo tehdä parannusta ja nähdä, kenen siivillä lentelet. Se valkeus, joka näyttää meille Kristuksen niin, että hengen köyhyys hukkuu, on aivan varmaan saatanasta. Jos todellakin kuulut tuohon eksytettyyn joukkoon (sitä en vielä voi uskoa), niin on perkele valinnut sen valon, minkä olet saanut, välikappaleeksi valtakuntansa hyödyttämiseksi ja surmatakseen väärän valosi puolipäivänloistossa monta, monta. Suuri olisi iloni, jos kaikki tämä sinuun nähden olisi valetta ja juttua, enkä mitenkään tahtoisi, että perkeleen pahennus, jonka täytyy tulla, lähtisi sinusta, joka olet kasvanut samasta juuresta kuin minä, ja yhdessä minun kanssani olet kärsinyt surkeudet. Joudu vastaamaan kirjeeseeni, sillä minä kärsin paljon hätää, kunnes saan sinulta tietää, miten asianlaita on. Totinen valkeus Jesus Kristus johdattakoon meitä kaikkeen totuuteen tämän kurjuutemme aikana ja polkekoon pikaisesti saatanan jalkojemme alle!"

Hedbergin vastaus, joka on päivätty maaliskuun 1 p:nä, on pitkä ja asiallinen. Se puhuu ystävyyden, surun, mutta samalla jyrkän ja hyvinkin itsetietoisen varmuuden kieltä. Alkuosa kuuluu: "Rakkain ystäväni ja veljeni! Lakkaa jo, veljeni, lakkaa singottamasta tulisia pannaanjulistamistuomioitasi, jotka, jollen tietäisi, keneen minä uskon, olisivat minulta voineet riistää hengen ja järjen, juuri sentähden että ne odottamatta tulivat sinulta, ystävältä rakkaimmalta ja opettajaltani evankeliumissa! En toki ole mikään saatana enkä myöskään saatanan pettämä. Kristuksen evankeliumi on minut pettänyt ja niin, etten tästälähtien aio keneltäkään ihmiseltä maan päällä kerjätä lupaa uskoa häneen, vielä vähemmin antaa minkään ihmisen, pyhimyksen tahi enkelin auktoriteetin pelottaen estää minua nyt jo vastaanottamasta häntä, Kristusta todelliseksi vapahtajakseni, vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja lunastuksekseni. Niin hullu olen kuitenkin näihin asti ollut, etten kuitenkaan, vaikka evankeliumin valo jo aikoja sitten monesti on minulle välkkynyt, ole voinut siihen luottaa paitsi silloin, kun isät ovat sen hyväksyneet ja aina uudelleen vahvistaneet. Nyt on tämä kurja lapsenleikki loppunut, ainaiseksi loppunut! Sillä. Herra Jumala on minulta temmannut pois kaikki nämä rakkaat tukeet, joihin jumaloiden luotin, ja antanut pasuunan äänellä koko maassa julistaa minulle kerettiläistuomion, ei sokean suruttoman maailman puolelta, jonka tuomioita jo aikoja sitten olen oppinut hymyillen halveksimaan, vaan Jumalan kansan puolelta, vieläpä juuri niiden puolelta, joita pidetään pylväinä, niin että sydän on särkyä ja ydin luissani kuivua".

"Ja kuitenkin väitetään eksytykseni riippuvan juuri ristittömästä uskosta. Tulkoon sitten kuka hyvänsä, jota tuo vain haluttaa, minun kanssani ristiä vaihtamaan; totisesta minä en vetäydy pois. Nyt vasta tiedän, ainakin osaksi, mitä Kristuksen pilkka on, ja ymmärrän jossain määrin nuo vaikeat sanat: 'he ajavat teidät ulos synagogista', jotka varmaankin tarkoittavat jotakin aivan toista, kuin jumalattoman maailman hylkäämistuomioita. En tahdo kuitenkaan kauan surra. Miksi murehdit sieluni, ja olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä minä vielä nytkin häntä kiitän, että hän on minun kasvoini apu ja minun Jumalani. Tuolla majesteetin oikealla puolella taivaassa istuu mies, jonka nimi on Immanuel, minun Herrani ja Jumalani, lunastajani, ijankaikkinen ylimmäispappini, uskollinen puolustajani, kuninkaani ja paimeneni, Jesukseni, sieluni ylkä, ijankaikkisesti muuttumaton ystäväni ja veljeni. Hyljätköön minut se, joka hyljätä tahtoo, tuomitkoon, joka tuomita tahtoo! Jesus Kristus on kuitenkin ja on ijankaikkisesti oleva kallioni, sen varmaan tiedän. Amen."

Vedoten Laguksen aikaisemmin hänelle kirjoittamiin kirjeisiin ja niiden "puhtaaseen, väärentämättömään evankeliumiin", koettaa Hedberg näyttää, ettei heidän oppinsa välillä muka mitään eroitusta ollut. Ei myönnä hän niissäkään tilaisuuksissa, joihin Lagus kirjeessään oli viitannut — hänen virkaanvihkijäisissään, Raumalla, Turun markkinoilla, Tampereella — evankelisen suunnan edustajain erehtyneen, ainakaan ei pääasiassa. Väittelystä Tampereella hän kirjoittaa: "Siitä kirjoitetun pöytäkirjan olen lukenut. Bergh taisteli, niinkuin usein ennenkin, epäuskon ja järkikristillisyyden puolesta, muut uskon ja evankeliumin puolesta, eivät kuitenkaan viisaudella. Selvästi käsittäen, että hän puolusti väärää oppia ja sitäpaitsi oli täynnä vihaa ja katkeruutta evankeliumia vastaan, nimittivät he häntä avonaisesti saatanan apostoliksi." Täydellä syyllä, täytyy kummastella, että Hedberg perustaa arvostelunsa Paavo Ruotsalaisen kannasta Dahlbergin Nilsiässä kirjoittamaan pöytäkirjaan, josta hän kirjeeseensä lainaa pitkän otteen. Tämän johdosta hän kysyy: "Ovatko Jumalan sanat ja lupaukset sentähden tulleet kelvottomiksi uskoa tukemaan, että villihenget käsittävät ja käyttävät niitä väärin? Pitääkö Jumalan sanaa syrjäyttäen ja omaa taistelua taistellen, suu auki katsoa taivaaseen päin, henkeä odottaen? Minä kysyn, mikä on hurmahenkisyyttä, jollei tämä?" — Suoniemen tapahtumaa sanoo Hedberg katkerasti surreensa, haikein sydämin aavistaen mitä kertomukset siitä tulisivat vaikuttamaan. "Mutta", kysyy hän, "onko Kristuksen evankeliumi silti syntiä tehnyt?" Pääasia on, ettei Hedberg myönnä missään erehtyneensä sekä että hän lämpimästi puolustaa evankelista suuntaa. Selvästikin olivat hänen ja Laguksen välit jo nyt kerrassaan rikkoutuneet. [Akiander VII, s. 398-408.]

Vasta toukokuussa sai Hedberg vastauksen Paavo Ruotsalaiselle kirjoittamaansa kirjeeseen. Tämä vastaus, joka on päivätty jo helmik. 20 p:nä, on aivan lyhyt eikä puutu riitakysymykseen. Tämän yhteydessä huomautamme vieläkin, ettei Paavo Hedbergin kirjeestä ollut voinut huomata viimemainitun uskonnollisessa katsantotavassa tapahtunutta muutosta. Sen sijaan oli hän Suonenjoella, missä hän huhtikuussa kävi Bergh-veljesten isän K. F. Berghin hautajaispidoissa, sinne J. I. Berghiltä saapuneiden kirjeiden kautta saanut tietää, millä kannalla asiat olivat. Jo Kuopion talvimarkkinoilla v. 1844 oli kuitenkin kuultu hänen sanovan Hedbergistä: "nyt se meni" sekä nimittävän häntä Lusiferiksi. Tietysti sai Hedberg kuulla tämän. Ehkä hän siitäkin syystä alkoi yhä ankarammin arvostella Paavon oppia. Pitäen Dahlbergin pöytäkirjaa ja kertomuksia ehdottomasti pätevinä todistuskappaleina, lausuu hän eräässä muutamille Lounais-Suomen papeille kirjoittamassaan kirjeessä: "Kuka on niin sokea, ettei hän huomaisi Paavo Ruotsalaisen opin hulluutta ja nurjuutta? Mikä on eksytystä ja hurmahenkisyyttä, jollei juuri tämä? Mikä on Kristuksen palottelemista, jollei se, että häntä pidetään ainoastaan tielle taluttajana, mutta ei vanhurskauttajana, ennenkuin sydämmessä on koittanut valkeus, joka sanoo: nyt on Kristus myöskin vanhurskautesi?" [Akiander VII, s. 418; Sukukirja.] Mutta ei Paavokaan puolestaan säästänyt Hedbergiä. Suonenjoelta kirjoitti hän huhtik. 10 p:nä viimemainitulle kirjeen, jonka sisältöä pilaavat mitä ankarimmat herjaukset ja nimitykset. Paavon puolustukseksi tulee kuitenkin muistaa, ettei hän itse osannut kirjoittaa, vaan muiden kautta toimitti ajatuksensa paperille. Ja ennen kaikkea on tarkoin huomattava, ettei Paavo ollut mikään teologi, jonka uskonnolliset ajatukset olisivat noudattaneet dogmaattisesti tarkkaan määrättyjen käsitteiden kaavaa. Juuri tästä syystä hänen sanojaan niin monesti väärin tulkittiin.

Helsingissä taisteli J.I. Bergh niin voimallisesti uuden suunnan henkeä vastaan, että, käyttääksemme Hedbergin ystävän ylioppilas V. Roslinin sanoja, "ei kukaan enää uskaltanut uskoa evankeliumia." [V. Roslinin kirjeet K. Heikelille 15/4 1844, 19/2 1844 ja 5/4 1844.] Niin kireiksi kävivät välit heränneitten ja evankelisen suunnan tänne saapuneiden välillä, että Bergh oli pakotettu ehdottamaan, etteivät he enää uskonnollisista asioista keskenään puhuisi. Mutta sitä rohkeammiksi ja asiastaan varmemmiksi kehittyivät miltei kaikki Lounais-Suomen heränneet papit. Jos he joskus, kuullessaan Pohjanmaalta ja Savosta sekä Helsingistä tulleita tuomioita, hämmästyivät ja alkoivat epäillä kantansa kestävyyttä, rohkaisi Hedberg heidän uskoaan, kunnes se heistä jälleen oli ainoa oikea ja autuaaksi tekevä usko. Näin ollen täytyi taistelun kiihtyä yhä kiivaammaksi.

Vastenmielistä on seurata taistelun loppuvaiheita. Jaloimmatkin henkilöt eksyivät vihaan, joka ei enää aina ole kiivautta Jumalan kunnian puolesta, vaan hyvinkin ilmeistä lihallisuutta. Todistuksena on esim. Jonas Laguksen toinen kirje Hedbergille. Siinä on rakkauttakin ja hellyyttä, stiili on loistavaa, ajatusjuoksu täsmällistä, mutta kristityn puhetta se ei ole. Kirje on päivätty huhtikuun 2 p:nä. Se kuuluu: "Kuinka sankarit ovat kaatuneet sodassa. Jonathan on surmattu kukkuloillasi. Minä suren suuresti sinun tähtesi, veljeni Jonathan. Sinä olit minulle rakas: sinun rakkautesi oli minulle kalliimpi, kuin naisen rakkaus. Kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet! (2 Sam. k. 1: 25 — 27). — Profeetat, Kristus, apostolit, Luther ja useat muut valmistivat oivallisen lääkkeen sairaille, haavoitetuille sieluille, kehoittaen heitä sitä nauttimaan virkistyksekseen kurjuudessa ja kärsimyksissä, niin kauan kuin he ulkona vaeltavat. Uudelleen synnin suruttomuuteen langennut Hedberg murtautui, houriossa sisään, päihtyi sen nauttimisesta, ja lääke muuttui hänen kädessään saatanalliseksi puustavi-viisaudeksi, jota hän tiedottomassa tunteittensa liikutuksessa oksenti ja tyrkytti terveille kuin päärlyjä sioille. 'Saarnatkaa evankeliumia kaikille luontokappaleille = vakuuttakaa kaikille katumattomille, että heillä on Jumalan armo, ja estäkää Aatamin lapsia elämästä jokapäiväisessä parannuksessa' — niin selittää ja kääntää saatana raamattua. — Eikö hyvää siementä kylvetty, mistä siis tämä rikkaruoho? Siitä että Herra Jumala tahtoi koetella Suomen kristillisyyttä ja antoi väärän hengen (1 Kun. k. 22: 22) mennä velttoon Hedbergiin, joka väkisin heitti pois lapsellisen pelvon, kyllästynyt kun hän oli kestävään, Jumalan mielen mukaiseen suruun, jota hänen olisi tullut elämän ja autuuden menettämisen uhalla säilyttää, sairaana Kristukselta etsien apua — tuo ei kelvannut hänelle. Siten syntyi se väärä uskonvalo, joka nyt myrkyttää hänen hengellisen elämänsä juurta. Hedberg ennustaa nyt voittoa Israelin kuninkaalle (1 Kun. k. 22), häntä uskotaan ja kuoleman hävitykset kohtaavat Kristuksen laumaa, sillä Hedberg ottaa kai vielä tulta taivaasta lumotaksensa itseänsä ja omiansa. (Ilm. k. 13: 13). Tätä toimitettaessa, täytyy Michan vankilassa nauttia murheen leipää ja vettä. Hedberg lähettää petollisen veljen Paavo Ruotsalaisen luo ja saa sentähden palkakseen yhä suuremman sokeuden ja hulluuden, niin ettei hän itse eikä hänen veljensä enää voi löytää ovea. Nyt lisääntyy väärä valo tuon onnettoman miehen sielussa (voi, kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet!), hän sanoo nyt löytäneensä totuuden : hän on rikas, hän on rikastunut eikä mitään tarvitse. Ei tarvitse hän enää ketään ihmistä välikappaleena Jumalan kädessä (huomatkaa kaikki nuo suuret suomukset, jotka peittävät hänen silmänsä!). Raamattu kyllä sanoo: voi, yksinäistä, jos hän lankeaa, y.m., mutta sitä ei tuo onneton, eksynyt ihminen enää minään pidä. Väärä luulousko paisuu hänen vatsassaan, ja hän puhaltaa myrkyllisen, ylpeän, saatanallisen henkensä maan neljään kulmaan. Voi sitä, joka uskaltaa hänelle sanoa, että hän on aivan sokea ja perkeleellisellä tavalla suruton, ja kehottaa häntä näkemään alastomuutensa ja voitelemaan silmänsä voiteella, jotta hän näkisi! Ylpeänä hän istuu luulouskonsa linnassa, surmaa Kristuksen laumaa ja lumoaa helvetillisellä hengellisyydellään ne joiden edestä Jesus Kristus on kärsinyt kuoleman. Pois kaikki inhimillinen auktoriteetti! Hänen ei enää tarvitse maata Herran edessä, rukoillen että hän herättäisi uskon hänen hulluissa aivoissaan. Ei, hän on oman uskonsa alottaja, ja korjailee sitä itse, jos jotakin siitä puuttuu. Hän vetoaa, Paavaliin, Lutheriin y.m., mutta hän on jo menettänyt sen valon (hengen köyhyyden), jolla voisi käsittää näiden oikean tarkoituksen. Heidän sanoistaan on perkele tehnyt kulkusia, joilla hän kilistelee Hedbergin korvissa. — No niin! täytä kauhea tehtäväsi: raivoa, ole Jumalan vitsana — kyllä tuli sinut saavuttaa. Jos tahdot langeta polvillesi elävän Jumalan eteen, malttaa mielesi ja tehdä todellisen, vakavan parannuksen, mikä vielä on sinulle mahdollista, niin tahdon edelleen pitää sinua rakkaana veljenä; jollet sitä tee, niin on tämä kirjoitus, jollei ennen, niin Herran tulemisen päivänä, huutava korviisi, ja silloin olet näkevä, miten perkele valkeuden enkelin muodossa on sinut pettänyt. — — — Minä suren sinua, veljeni Jonathan: sinä olit minulle rakas. Kuinka ovat sankarit kaatuneet, ja aseet hukkaan joutuneet".

Muutamia päiviä aikasemmin oli Lagus vielä hirveämmillä sanoilla puhutellut Hedbergin kannattajia Lounais-Suomessa "Lähetyskirjeessään herkkäuskoisille ja veltoille Turussa ja sen ympäristössä". Kirje alkaa seuraavilla sanoilla: "No niin, aika on siis tullut, jolloin me, jotka näihin asti olemme hioneet kynämme perkeleen ilmeisiä ystäviä vastaan, olemme pakotetut kääntämään ne niitä vastaan, jotka meistä lähteneinä ovat alkaneet kulkea omia teitänsä ja muodostaa itsellensä raamattua vastustavan uskon. Näitä herroja vedämme kauniisti parrasta ja saamme selville, että kun yksi karva kuuluu Lutherille ja kaksi Praetoriukselle, niin on suurin osa kasvanut F. G. Hedbergin, tuon nyttemmin kuuluisan uskonsepän Gotta-kirjassa, josta asianomaiset velttoudessaan imevät mehua suureksi iloksi perkeleelle ja koko helvetille." Selvitettyään kirjeen vastaanottajien silloisen kannan synnyn ja kehityksen, pusertaa Lagus kynästään seuraavat raskaan tuskan kamalat loppusanat: "Lyhyesti vakuutan teille vihdoin, että nyt jo olette synninunen saatanallisessa, vieläpä saatanallisimmassa tilassa, ja että on enemmän toivoa suruttomimmasta maailman ihmisestä, kuin teistä. Niin tahdon siis rukoilla saatanaa, ettei hän antaisi teidän tehdä oikeaa parannusta, jotta tuo suuri päivä näyttäisi mitä kirkkaimmassa valossa Jumalan sekä vanhurskauden että pyhyyden, jolloin teidät heinän ja korren tavoin poltetaan tulessa ja te helvetissä opitte käsittämään, että saatana sellaisten uskon houkkain luona, kuin te olette, tekeytyy valkeuden enkeliksi. Nyt te uhmaillen vastustatte niin sanottuja ihmisten tuomioita, ettekä ymmärrä että nämäkin voisivat olla välikappaleina kovin ummistuneitten silmienne avaamiseksi. Eläkää nyt niin hyvin, kuin voitte, ja uneksikaa armosta perkeleen nimessä".

Valitettavasti oli Lagus näillä kirjeillään miltei vaatimalla vaatinut vastustajansa samaan katkeruuteen ja lihalliseen kiihkoon. Tunnustettava on kuitenkin, että K. I. Nordlundin Laguksen hyökkäyksen johdosta kirjoittama kirje on paljon maltillisempi, kuin ylläkerrotut Laguksen kirjoitukset, joihin se on vastauksena. Sitävastoin mittasi Hedberg kirjottamassaan lähetyskirjeessä "Suurille kainilaisille pyhimyksille ja paavilaisille isille Pohjanmaalla, jotka epäuskonsa parannusopilla sortavat ja hävittävät Kristuksen laumaa", samalla mitalla, kuin Lagus hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen oli mitannut. Tämä lähetyskirja, joka on hyvin pitkä, on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844. Siinä hän muun ohessa lausuu: "Tietooni on tullut se bulla, jonka teidän kaikkein pyhin päänne Jonas Lagus tämän vuoden maaliskuun 22 päivän edellisenä yönä, niinkuin toivon suuressa hengen köyhyydessä ja elävästi tuntien Jumalan vihan, on kyhäillyt. Vahinko vain, että mies yhteiseksi häpeäksenne ja pilkaksenne liika paljon on riisunut päältään ne lammasvaatteet, joilla näihin asti melko hyvästi olette älynneet peittää todellisen pedonluontonne". Vaikka katkeruus tylsyttää hänen sanojensa kärkeä, täytyy sitävastoin myöntää, että hänen huomautuksensa "Uskon opista autuuteen", jota Lagus, niinkuin tiedämme, ennen oli kiittäen arvostellut, mutta sittemmin pilkaten nimittänyt "Gotta-kirjaksi", oli täysin oikeutettu. Tuomiten oli myöskin Paavo Ruotsalainen, joka niinikään aikaisemmin oli sanonut kirjaa hyväksi, yllämainitussa, huhtikuun 10 p:nä päivätyssä kirjeessään puhunut, Mistä nyt sen kelvottomuus? Tähän kysymykseen ei heränneitten puolelta mitään vastausta annettu. Vastaus hukkui silmittömän katkeruuden kuiluun. Muutoin eivät Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä löytyvät mielenpurkaukset ja huudahdukset, semmoiset kuin esim. "Mikä saatana on puhkaissut silmänne, te kurjat heittiöt ja antikristuksen hullut?" selitystä kaipaa. Ja semmoisista vilisee tämä katkera, ilkeää ivaa uhkuva kirjoitus. [Akiander VII, s. 398-428, 439-458.] — Asiallisempi ja vähän maltillisempi on Hedbergin elokuun 22 p:nä Paavo Ruotsalaiselle kirjoittama vastaus. Sekin oli kuitenkin siksi itsepintaisen jyrkkä ja äkänen, ettei se millään tavoin ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Päinvastoin se kilvan muiden 1844 vuoden katkerien riitakirjoitusten kera vain syvensi herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä avautunutta juopaa.

Dahlberg oli Nilsiässä Paavo Ruotsalaiselle, joka tiedusteli hänen hengellistä tilaansa, vastannut: "Minä olen syntisenä rohjennut uskoa, Jumalan sanaan tarttuen, minulla olevan syntein anteeksiannon". Näiden sanojen johdosta lausui Paavo: "Ei kelpaa pukillekaan semmoisen summakaupan tekeminen". Miten omituisilta nämä sanat kuuluvatkin, sisältävät ne paljon. Ne luovat luotaan sen väärän käsityksen, että opinkaavaa, oli se itsessään vaikka aivan oikeakin, voidaan käytännössä soveltaa ihmisten eri tiloihin. Sama näkökohta tulee esille eräässä toisessakin hedbergiläistä riitaa koskevassa asiakirjassa. Tarkoitamme Malmbergin helmikuun 24 p:nä 1844 Hedbergille kirjoittamaa kirjettä. Tässä kirjeessä, joka muuten on yhtä ystävällinen kuin suora, löytyy seuraava huomautus: "Sinun tulee kohdella tosi heränneitä toisin, kuin puoliheränneitä. Varoita niitä, jotka ovat todellisesti heränneitä, unohtamasta syntiä. Jos he sen tekevät, putoavat he pian alas taivaastaan. Puoliheränneitä tulee sinun hätyyttää ja heille tulee sinun osoittaa, ettei heidän uskomisensa ja uskostaan kerskaamisensa ole muuta, kuin maailman lasten uskoa. Se heistä, joka tätä kuuntelee, tulee korjatuksi, mutta muut sortuvat Kristuksen ristin vihollisiksi". [Akiander VII, s. 351.] Jollei taistelu yhä enemmän olisi takertunut opista riitelemisen ansoihin ja näistä, nyt niinkuin aina ennenkin johtuviin persoonallisiin hyökkäyksiin, niin olisi evankelinen suunta ehkä voinut pelastua siitä "summakaupasta", joka oli sen heikoin puoli. — Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen: "Ottakoot muut itselleen Jumalan armon valmiina, niinkuin hyllyltä. Minun on aina täytynyt sitä etsiä, kuin neulaa etsitään lattian raosta." [Kert. K. A. Malmberg.] Taistelun helteessä käyttivät pietistat monesti "summakauppana" näitä sanoja. Se oli yhtä väärin.

Syyskuun 20 p:nä 1844 matkusti joukko Hedbergiin liittyneitä ylioppilaita meritse Turusta Helsinkiin. Sitä ennen olivat he ottaneet osaa Turussa pidettyihin seuroihin. Yksi heistä kertoi muutamia päiviä myöhemmin heidän yhdessäolostaan: "Turun markkinoilla tapasin joukon iloisia poikia. Seuraavana päivänä kokoonnuimme konsistoriumin vahtimestarin Ylanderin kotiin, minne naisiakin oli kutsuttu. Noin 20 pappia ja sitäpaitsi ylioppilaita, lukiolaisia sekä muita maallikoita oli siellä koolla. Hedberg oli tilaisuutta varten sepittänyt kolme uutta hengellistä laulua, joita laulettiin. Yleensä vallitsi koko seurassa vapaa, teeskentelemätön eloisuus ja ilo. Turusta lähdin ystävämme K. Bäckmanin kanssa 20 pnä. Koko matkalla säilytimme vapaata omaatuntoa ja olimme reippaita ja iloisia, puhellen kohteliaasti kaikkien, sekä naisten että herrojen kanssa, jotka vain kääntyivät meidän puoleemme". Laivassa oli myöskin eräs nuori maisteri. Hänestä kirjoittaa kertoja: "Hän huomasi tarkkaan kaikki liikkeemme, tuon tuostakin huoaten syviä huokauksia, kunnes hän vihdoin ei voinut hillitä itseään, vaan lausui meille: kaikesta olen huomannut, että te olette tulleet aivan suruttomiksi". [V. Roslinin kirje 27/9 1844.] Tuo nuori maisteri oli ennen mainitsemamme Otto Hjelt. Tämän vakavan, helläsydämisen nuorukaisen käytös yllämainitussa tilaisuudessa ilmaisee sitä syvää surua, mikä liikkui herännäisyyden pyhimmille tunteille uskollisten nuorukaisten sydämissä, heidän nähdessään evankeliseen suuntaan kuuluvien monesti suruttoman iloista esiintymistä. Jos kukaan, sopii Hjelt nuorten heränneitten puolesta edustamaan tätä surua. Hänen rinnalleen asettaa näiden aikojen herännäisyysliikkeen historia monta muuta samanmielistä nuorukaista. Näistä mainittakoon G. B. Hildeen, joka, niinkuin tiedämme (II, s. 423), oli ylimääräisenä pappina Espoossa. Hänen erinomaisen huolellisesti valmistettuja saarnojaan ja niissä värähtelevää surun säveltä kävivät usein Helsingissä oleskelevat heränneet ylioppilaat kuulemassa. Kauan ei hänen enää tarvinnut riitojen katkeruutta seurata, sillä hivuttava keuhkotauti, joka pari vuotta myöhemmin pakotti hänet papintoimista luopumaan, siirsi hänet pian taisteluista rauhaan, vaan syvästi häneen koskivat ajan myrskyt. Haikein sydämin hän v. 1844 kirjoitti J. I. Berghille: "Seurakunnassani toimitetut tarkastukset ovat saavuttaneet tarkoituksensa: vainoja ei enää ole, kaikki ovat nukkuneet. Kontrahtirovasti, joka toimitti viime tarkastuksen, sanoi että Hedbergistä on tullut kunnon mies." [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto; G. B. Hildeenin kirje J. I. Berghille 10/8 1844.]

Vielä haikeampi oli niiden miehuuden paraassa ijässä olevien miesten suru, jotka olivat olleet luomassa herännäisyyden suurta, näihin asti eheää rakennusta, heidän huomatessaan yhä suurempia halkeamia sen muureissa. Tästä surusta ei suinkaan Fredrik Gabriel Hedbergkään osattomaksi jäänyt. Ja ehkä kaikkein kipeimmin koski katkeran riidan synnyttämä onnettomuus niihin vanhuksiin, jotka jo lähestyivät ikuisen rauhan satamaa ja halusivat lepoa. Kaikki tunsivat, että oli joutunut kova aika, jolloin vihollinen sai kylvää paljon myrkyllisiä siemeniä herännäisyyden vainioon, arvaamattomaksi vahingoksi heille itselleen sekä nouseville sukupolville.

XXVII.

Oltuaan pitkät ajat verraten vähän huomatussa asemassa, valtasi herännäisyysliike itselleen jo 1830-luvun keskivaiheilla monta sijaa Suomen henkisen viljavainion työmailla. Yhä yleisemmin siitä puhuttiin, yhä suuremmaksi sen merkitys tunnustettiin. Kaikki ajattelevat ihmiset huomasivat, että valtaavat voimat olivat raivaamassa alaa sille hengelliselle uudistukselle, jota tuo liike tarkoitti, ja että niihin alituisesti liittyi uusia. Vanhat muodot, joihin uskonnollinen elämä Suomessa niin kauan oli ollut ahdattuna, olivat vielä lujat, mutta siellä täällä ne jo alkoivat heikontua ja heräjävän hengellisyyden painosta vähin särkyäkin.

Missä uusi aate vaatii itselleen sijaa, siinä kysytään itsensäkieltämistä ja rohkeutta sen kannattajilta. Peläten seurauksia ja säästäen itseään pakenevat useimmat tätä vaatimusta, etsien turvansa vallitsevien olojen ja ennakkoluulojen suojissa. Ja jos nämä näyttäytyvät heikoiksi, ryhdytään niitä pönkitsemään ja kaikin tavoin tukemaan. Jota perinpohjaisempaa muutosta uusi aate vaatii, sitä huolellisemmin varustaudutaan taisteluun sitä vastaan. Hengellisen elämän ala ei ole poikkeuksena tästä. Historia todistaa päinvastoin, että taistelut juuri tällä alalla aina ovat olleet kovimmat. Niin Suomessakin suuren herännäisyyden aikana. Huomattava on tässä suhteessa varsinkin se aikakausi, jonka vaiheita tässä osassa olemme käsitelleet. Se oli vainojen aikaa. Alituiset käräjäjutut ja muut pakkokeinot todistavat, miten johdonmukaisesti koetettiin rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle ja painaa maahan elävän uskonnollisuuden voimaa. Vähitellen alkoivat viranomaiset kuitenkin huomata, miten turhat heidän ponnistuksensa olivat. Vainoja kyllä jatkuu, mutta ne käyvät yhä heikommiksi. Herännäisyys pääsee valta-asemaan kirkossa.

Taistelussa maailman ja virallisen kristillisyyden sortoa vastaan syntyivät ja kehittyivät ne jalot luonteet, joista herännäisyyden historia on niin rikas. Ei mikään aika eikä mikään hengellinen liike maassamme ole kasvattanut niin monta kristillistä karaktääriä, kuin tämä. Jaakko Vegelius, Jonas Lagus, Juhana Fredrik Bergh, Fredrik Östring, Fredrik Gabriel Hedberg — ken heidät kaikki voi luetella? Eikä tämä koske ainoastaan johtomiehiä. Moni muu niissä taisteluissa olleista on laajoissa piireissä tunnettu juuri kristillisenä karaktäärinä. Semmoinen oli esim. Lauri Stenbäckin sisar, suora, lujatahtoinen, hellä Charlotte Achrén. Ja kansan syvissä riveissä nähtiin ja nähdään vieläkin paljon semmoisia luonteita, miehiä niinkuin naisiakin. J. V. Snellman lausui kerran: "Minä pidän pietistoista; se kansa tietää, mitä se tahtoo". [Kert. A. Meurman.] — Mikä hengellinen liike on luonut suuremman kansanpuhujan, kuin Niilo Kustaa Malmberg, mikä runoilijan, jonka rinnalla Lauri Stenbäck ei kestä vertailua. Ja minkä kansan syvistä riveistä on noussut valtavampi uskonnollinen nero, kuin Paavo Ruotsalainen oli? Tosiaankin, rikkaita lahjoja jakoi Herra Suomen herännäisyydelle!

Aatteiden aikaa tämä aika oli. Moni kysymys, joka Suomen myöhemmässä historiassa vetää puoleensa huomiomme, sai alkunsa herännäisyydestä. Omantunnon vapaus sai tunnustuksensa, jokaisen oikeus ottaa osaa kansan henkisen kehityksen nostamiseksi niinikään. Juhana Fredrik Bergh loi pyhäkouluaatteen, Henrik Renqvist raivasi tien Suomen raittiusliikkeelle, Jonas Laguksen ja Niilo Kustaa Malmbergin säästölaatikot pakanalähetyksen hyväksi herättivät eloon tämän tärkeän kysymyksen. Jos herännäisyyden miesten olisi sallittu vapaasti toimia, olisivat he näilläkin aloilla saaneet paljon aikaan. Mutta heitä epäiltiin, esteltiin ja rangaistiin, kun he tarjosivat voimansa Suomen Siionin herättämiseksi siitä uneliaisuuden tilasta, johon se oli sortunut. Hallitus vastusti, kirkko vastusti, maailma vastusti. Siten kohdeltiin esim. heidän pyrintöjään pakanalähetyksen hyväksi. Kalajoen käräjien pöytäkirjat kertovat, mitä viranomaiset noista heidän yrityksistään ajattelivat. Niin innostunut oli kuitenkin esim. Lagus saamaan jotakin aikaan tällä alalla, että hän, saatuaan toisen vaimonsa kanssa jonkunmoisen omaisuuden, osti Toivolan talon Ylivieskassa, aikoen, niinkuin varmuudella kerrotaan, sen verrattain tilavissa huoneissa kasvattaa nuorukaisia pakanalähetyksen palvelukseen. — Samaan aikaan pyysivät J. F. Bergh ja K. Aspegren "Evangeliskt Veckobladin" ja "Hengellisten Sanomain" puolesta Porvoon tuomiokapitulilta lupaa saada pakanalähetyksen hyväksi koota varoja Ruotsin lähetysseuralle lähetettäviksi. Tunnustaen tarkoituksen hyväksi, päätti tuomiokapituli v. 1839 Hänen Majesteettinsa ratkaistavaksi alistaa "eikö olisi enemmän syytä toimittaa koottaviksi ehdotettuja varoja jonkun ulkomaan, Englannin tahi Saksan, lähetysseminaarin käytettäväksi sekä eikö hakijain, joiden rehellisyyttä ja kiitettävää tarkoitusta tuomiokapituli ei suinkaan tahdo kieltää, pitäisi saada erityistä valtuutusta tähän toimeen, jolla kyllä oikeastaan on yksityisen yrityksen luonne ja joka riippuu siitä luottamuksesta, minkä hakijat voivat osakseen saada, mutta katsoen siihen kannatukseen, jonka semmoinen hanke luultavasti isänmaassa saa aikaan, vaatinee takeita, joita ainoastaan laitokset ja yhdistykset voivat tarjota". [Kert. Laguksen tytär Leontine Malmberg, K. A. Malmberg sekä Ylivieskan vanhat heränneet; Akiander VI, s. 218; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Ratkaisua odotettaessa ruvettiin sanomalehdissä hanketta vastustamaan. "Helsingfors Tidningissä" ja "Borgå Tidningissä" ilmestyi kirjoituksia, joissa lähetysasiaa kuvattiin tarpeettomaksi, vieläpä vaaralliseksikin. Mahdollisesti tarkoitti Porvoon tuomiokapitulin päätöskin itse teossa koko kysymyksen tappamista. Asiaa valaisee myöskin seuraava ote eräästä "Helsingfors Tidningissä" vähän myöhemmin ilmestyneestä kirjoituksesta, jonka lähettäjä on "kiitollinen niille henkilöille, jotka ovat estäneet anomuksen lähetysseuran perustamisesta Suomeen pääsemästä valtaistuimen eteen. Kaikki sivistyneet kansat harrastavat lähetystointa; joka meitä kieltää rahoja kokoamasta tätä tarkoitusta varten, on järjetön." [Borgå Tidning 1840, n:o 18 ja n:o 60; Helsingfors Tidning 1840, nro 15.] Mutta se kiellettiin, ja Kalajoen käräjien päätös, jonka senaatti pääasiassa vahvisti, osoitti vielä selvemmin, että koko kysymystä pidettiin vaarallisena. Siitä syystä täytyi Laguksenkin yrityksestään luopua. Mutta aate jäi perinnöksi tuleville sukupolville.

Niinkuin kaikki liikkeet, varsinkin hengelliset, sorron alla ollessaan, säilyvät puhtaampina, kuin voitolle päästyään, niin herännäisyyskin paremmin kesti vainojen tuskat, kuin myötäkäymisen. Tämä kieltämätön totuus tulee näkyviin ennen kaikkea hedbergiläisen riidan vaiheissa. Lukuunottamatta Renqvistin aiheuttamaa erimielisyyttä, oli heränneitten suuressa joukossa vain yksi sydän, niinkauan kuin Herra koetteli liikettä vainojen kärsimyksillä. Täydellä syyllä pidettiin tätä heränneissä piireissä suurena voittona. Nuoretkin sen ymmärsivät. "Herran suuri armo meitä kohtaan on näkynyt siinäkin, että hän on estänyt eriseuroja ja puolueita syntymästä keskuudessamme", [Pietisten 1843, n:o 3.] kirjoittaa muuan herännyt suomalainen ylioppilas Ruotsissa ilmestyvään "Pietisten"-nimiseen aikakauslehteen v. 1843 lähettämässään kertomuksessa Suomen herännäisyydestä. Mutta heti kun kovimmat vainot lakkasivat, kylmeni myöskin rakkaus. Olemme nähneet mitä siitä seurasi. Ja ulkonainen myötäkäyminen ja sitä seuraava riitojen aika toivat näkyviin paheita, jotka eivät päässeet versomaan kärsimysten helteessä. Yksi niistä oli ihmisauktoriteetin ylen suuri kunnioittaminen. Tämä kunnioittaminen näkyy jo selvästi hedbergiläisen riidan vaiheissa ja näkyy myöhempinä aikoina vielä selvemmin. Hedberg asettui sitä vastustamaan, mutta ei nöyrässä hengessä, ja hän tuli itse auktoriteetiksi, jota sokeasti uskottiin.

Kuvatessamme tämän ajan heränneitä, emme saa jättää mainitsematta sitä nöyryyttä ja kunnioitusta esivaltaa kohtaan, jota he kirjoituksissaan ja koko käytöksessään kaikkialla osoittivat. Varsinkin oli hallitsijan persoona heille pyhä. Kauhistuksella puhuvat he muissa maissa tapahtuneista vallankumouksista, jyrkästi vastustaen kaikkia senkaltaisia hankkeita. Eivät oikeusjututkaan eivätkä niistä johtuvat kärsimykset voineet tuota heidän katsantotapaansa millään tavoin muuttaa. Tämä on sitä enempi huomattava kuin Nikolai I:sen hallitusajan ahtaat olot epäilemättä tuntuivat heränneistäkin monessa suhteessa vaikeilta ja moni heidän johtomiehensä ahkeraan luki ruotsalaista kirjallisuutta, vieläpä oli kirjevaihdossakin ruotsalaisten kanssa. "Evangeliskt Veckoblad" puhuu "valtiollisessa suhteessa onnellisesta Suomesta", jota "emämaastaan eroitettua ja hyljättyä lasta" Venäjän hallitus oli hoitanut "verrattomalla hellyydellä". [Evangeliskt Veckoblad 1840, n:o 24.] Kirjoitus on Laguksen kirjoittama. Tämän yhteydessä mainittakoon myöskin seuraava todistus heränneitten kunnioituksesta korkeimman vallan edustajia kohtaan. Toukokuussa v. 1842 kävi perintöruhtinas Helsingissä. [Z. Topelius, Alexander II:s minne.] Hänen kunniakseen pantiin toimeen tanssijaiset. Varsinkin kaikkia tämmöisiä huveja arvostelivat pietistat hyvin ankarasti eikä ketään heistä niissä milloinkaan näkynyt. Mutta kysymyksessä olevaan tilaisuuteen menivät heränneetkin ylioppilaat, eikä kukaan siitä heitä moittinut, jos kohta asiaa kyllä hieman ikävänä pidettiin. [Olivia Berghin kirje ystävilleen 17/6 42; kert. N. G. Arppe.]

Olemme kertoneet heränneitten sanomalehdistä ja muista heidän kirjallisista hankkeistaan. Tässäkin suhteessa on herännäisyyden historian toinen aika huomattava. Enemmän kuitenkin sopisi odottaa, kun muistamme, kuinka eteviä kirjailijakykyjä herännäisyysliikkeessä löytyi. Ainoa joka kirjailijana todellakin herättää huomiota tällä aikakaudella, on Lauri Stenbäck. Maailmakin oli pakotettu tunnustamaan, että hän oli etevä runoilija. Mutta hänenkin kanteleensa vaikenee vaikenemistaan, kunnes se vähitellen kokonaan lakkaa soimasta. Ehkä oli syynä siihen sekin, etteivät Stenbäckin heränneet ystävät näy käsittäneen hänen runouttansa. Niinpä esim. Malmberg eräässä tilaisuudessa, jossa oli koolla heränneitä pappeja, lausui Stenbäckille: "runosi eivät kelpaa mihinkään, ne ovat pelkkää roskaa." [Aspelin, Lars Stenbäck, s. 333.] Turhaan koettivat muut saapuvilla olevat papit lohduttaa runoilijaa sillä, että Malmberg ei sitä asiaa ymmärtänyt. Nuo karkeat sanat koskivat kipeästi runoilijan tunteelliseen sydämeen. Vielä oudompaa on, ettei Laguskaan, joka itsekin oli runollinen luonne, näy antaneen arvoa hänen runoudelleen. Eikä ymmärtänyt maailma hänen kanteleensa syvintä säveltä, sitä joka paraiten kuvasi hänen rikkaan sielunsa ikävöimistä. Hän oli yksin, aivan yksin, kun hän valmistautui uhraamaan runoutensa. Raskas oli tämän

"Mun sydämeni raunio on suitsuava,
Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava".

"Mutt' vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava.
Se sentään aina raunio on suitsuava".

"Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
Mun sydämeni raunioissa suitsuava
On armon auringosta säde kirkastava".

"Mutt' vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
On mulle rakas raunio vain suitsuava".

Olemme huomauttaneet heränneitten välisestä rakkaudesta niinä aikoina, joina eivät oppiriidat vielä olleet päässeet sitä turmelemaan. Ei tätä rakkautta häirinnyt erikielisyyskään niissä tilaisuuksissa, joissa ummikkosuomalaista ja ruotsinkielistä kansaa oli koolla. Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen heränneet papit kävivät usein suomenkielisissä seurakunnissa vaikuttavia ystäviään tervehtimässä. Tavallisesti oltiin silloin koolla Malmbergin luona Lapualla sekä Durchmanin kodissa Isossakyrössä. Yhtä usein nähtiin viimemainittujen seutujen pappeja Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa. Verraten harvoin he kuitenkin siellä saarnasivat, paitsi Malmberg ja Durchman, jotka usein esiintyivät. [Kert. inspehtori J. Hedberg.] Yksimielisyyttä tukemassa oli pukukin. Kansassa vanhoista ajoista siellä täällä herännäisyyden alkuaikoina vielä käytetty körttipuku tuli heränneitten yleiseksi puvuksi koko maassa. Monessa paikoin katsottiin karsain silmin jokaista liikkeeseen liittynyttä, joka tuli seuroihin muunlaisissa vaatteissa. Säätyläisnaiset käyttivät miltei aina huivia ja tummaa pukua; joku morsian vain rohkeni hääpäivänään esiintyä valkoisessa hameessa. Tuskin missään suhteessa oli herännäisyys niin jyrkkä, kuin "maailmankaltaisuutta" koskevissa asioissa. Mitä heränneet itse muutoin ajattelivat puvustaan, näkyy seuraavista Laguksen eräälle ystävälle Kalajoen herätyksen alkuaikoina kirjoittamista sanoista: "Noita ryysy-raukkoja, joilla verhoomme ruumiimme, tulee meidän kyllä pitää vähä-arvoisina; ne eivät estä meitä tulemasta autuaiksi eivätkä auta meitä autuuteen. Kyllä Luther niihin nähden on oikeassa. Mutta Kalajoen ja muiden seutujen talonpojat ovat hyljänneet säätynsä yksinkertaiset tavat, ja sentähden tapahtuu, että he, heräykseen tultuaan, saavat siitä muistutuksia ja alkavat käyttää sitä yksinkertaista pukua, jota heidän isänsä ovat käyttäneet ja vanhat ihmiset vieläkin käyttävät. Jos he muuttamalla vaatteita tulisivat väärään rauhaan, niin olisi perkele voittanut tarkoituksensa, mutta juuri se, että heidän yhtä tarkasti, kuin muidenkin, täytyy käydä armonjärjestyksen läpi, todistaa toista. Mikä on sitten muutoksen voitto? Ensiksi, että he yhdellä kertaa vapautuvat kaikesta maailman kaltaisuudestapa sitten, että he julkisesti eroavat entisistä seurakumppaneistaan sekä vihdoin, että rupeavat käyttämään heille sopivaa pukua. Että muutamat tässä suhteessa ovat menneet liiallisuuksiin sekä etteivät kaikki kortteihin puetut ole heränneitä, se kuuluu asian laatuun; sillä väärinkäytöksiä syntyy, jos tehdään mitä hyvänsä. Ainoastaan oikea kristillinen vapaus kulkee puhdasta tietä". [Akiander VI, s. 93.]

Samassa määrässä kuin herännäisyys tuli suurten joukkojen kristillisyyden muodoksi, oli myöskin se vaara tarjona, että tuota muotoa monesti käytettiin teeskentelevän mielen ja suruttomuuden peitteenä. Ei pidetty enää körttipukuun pukeutumista häpeänä, sitä kun niin moni arvossa pidetty kansalainen käytti, eikä uskonnollisuuden harjoittamista ulkona kirkosta outona, tuo kun oli tullut niin yleiseksi tavaksi. Herännäisyyden voittamat suuret voitot, se suuri ajallinenkin siunaus, joka heitä silminnähtävästi seurasi kaikissa heidän toimissaan, houkutteli nimikristittyjäkin herännäisyyden riveihin. Ja semmoisia oli nyt, kun joukot olivat niin suuriksi kasvaneet, vaikeampi huomata kuin ennen. Vaaraa ei salattu, mutta ei siitä niin usein puhuttu kuin olisi pitänyt. "Sinä huomasit useimpain heränneitten hirveän huolimattomuuden, heidän uneliaan tilansa, heidän epäuskonsa, orjailemisensa y.m", kirjoitti Malmberg Hedbergille 24/2 1844, lisäten: "Syynä heränneittemme huonoon tilaan ei ole evankeliumin valon puute, vaan heidän vehkeilemisensä Jumalan teillä, heidän laiskuutensa ja törkeä huolimattomuutensa." [Akiander VII, s. 351.] Mutta hedbergiläinen riita veti huomion muuhun, eksyttäen puoliheränneitä etsimään turvansa oikeassa suunnassa ja "oikeitten" opettajain seuroissa käymisessä. Monen persoonallinen kristillisyys hukkuu kaavan "summakauppaan", mutta useat ahdistuvat likemmäs Herraa, nähdessään miten vaarallinen aika on.

Elävästi tunsivat useat herännäisyyden johtomiehet varsinkin näinä aikoina vastuunalaisuutensa Jumalan edessä. Tätä tunnetta ei taistelun hellekään voinut heistä hävittää. Ja selvään älysi moni heistä myöskin olevansa historiankin edessä vastuunalainen sanoistaan ja töistään. Tämä näkyy esim. siitä lisäyksestä, minkä Lagus teki Hedbergille kirjoittamaansa ennen mainittuun hyvästijättökirjeeseen, joka on osoitettu viimemainitulle ja K. I. Nordlundille, Sanat kuuluvat: "Jos tunkeutuisin olemuksenne syvyyteen, koettaen vielä kerta todistaa, miten perin väärä, vaikka ulkomuodoltaan kaunis, asemanne on; jos sanoisin syyn siihen ja ennakolta kuvaisin onnettoman eksytyksenne seuraukset ja niiden vaikutuksen Jumalan armonvaltakuntaan Suomessa — mikä apu tuosta olisi? Turhaa — tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta, vaikka riemun sävelet kaikuvat teidän kultaisessa touhuissanne, jota te ette huomaa kauheaksi vankilaksi. Päätöksen tässä asiassa on Jumala jo antanut; aika on sen ihmisten nähtäväksi saattava. — — — Säilyttäkää minun kirjoitukseni, minä säilytän teidän. Viiden, kymmenen vuoden perästä saadaan nähdä. Silloin perkele taputtaa käsiään ilosta, ja maailma liittyy hänen riemuunsa". [Tämä lisäys, joka ei ole painettu, löytyy eräässä kirkkoh. E. Forsmanin omistamassa, kysymyksessä olevan kirjeen kopiossa.] — Samaan tapaan puhuu Paavo Ruotsalainen Hedbergille (10/4 1844) kirjoittamassaan kirjeessä: "Mennään vuorelle, koetellaan uhria, meidänkö uhrille Herra ennen tulen antaa vai teidän. Se Jumala, joka tulen antaa, olkoon Jumala, meidän palveltava. Ja tätä uhria pitää meidän kymmenen vuotta uhrata, ja sitten vasta tiedetään, kenenkä puoleen Herra katsoo". [Akiander VII, s. 428.]

Millainen Herran tuli herännäisyyden kaikkien nähtäväksi vuorelle asettamassa uhrissa oli, sen on seuraava aika näyttävä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA II. 1836-1844 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.