The Project Gutenberg eBook of Pikku naisia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pikku naisia

Author: Louisa May Alcott

Translator: Tyyni Tuulio

Release date: September 6, 2015 [eBook #49889]

Language: Finnish

Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU NAISIA ***




Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen






PIKKU NAISIA

Kirj.

Louisa M. Alcott


Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

Englanninkielinen alkuteos LITTLE WOMEN.



WSOY, Porvoo, 1916.






SISÄLLYS:

  1. Vaellusleikki.
  2. Iloinen joulu.
  3. Laurencen poika.
  4. Taakkoja.
  5. Naapuruutta.
  6. Beth löytää ihanan linnan.
  7. Amyn nöyryyden laakso.
  8. Jo kohtaa Apyllyonin.
  9. Meg joutuu turhuuden markkinoille.
 10. P.K. ja P.T.
 11. Kokeiluja.
 12. Laurencen leiri.
 13. Pilvilinnoja.
 14. Salaisuuksia.
 15. Muuan sähkösanoma.
 16. Kirjeitä.
 17. Pikku uskollinen.
 18. Pimeitä päiviä.
 19. Amyn testamentti.
 20. Jon salaisuus.
 21. Laurie tekee kepposen ja Jo rakentaa rauhan.
 22. Vihreitä niittyjä.
 23. Marchien täti tekee ratkaisun.




1.

VAELLUSLEIKKI


-- Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja, nurkui Jo, joka makasi
pitkällään matolla.

-- On hirveätä olla köyhä, huokasi Meg tutkistellen yllään olevaa
vanhaa pukua.

-- Minusta on väärin, että muutamilla tytöillä on vaikka kuinka
paljon kauniita tavaroita ja toisilla ei kerrassaan mitään, lisäsi
pikku Amy ja nirpisti loukkaantuneena nenäänsä.

-- Onhan meillä isä ja äiti ja toisemme, sanoi Beth tyytyväisenä
nurkastaan.

Neljät nuoret kasvot, joita takkatulen hohde valaisi, kirkastuivat
noiden sydämellisten sanojen vaikutuksesta, mutta synkistyivät taas,
kun Jo virkahti surullisena:

-- Eihän meillä ole isää, emmekä saakaan häntä pitkään aikaan
luoksemme. Hän ei sanonut 'ehkä ei koskaan', mutta jokainen lisäsi
sen mielessään ja ajatteli isää, joka oli kaukana taistelutantereella.

Kukaan ei puhunut hetkeen. Sitten Meg sanoi muuttuneella äänellä:

-- Tehän tiedätte minkä tähden äiti ehdotti, että olisimme jouluna
ilman lahjoja. Tämä talvi on kova kaikille, ja hänen mielestään
meidän ei pitäisi tuhlata rahaa huvituksiin, kun maamme miehet
saavat kärsiä niin paljon rintamalla. Eihän meillä paljon ole
mahdollisuuksia, mutta jotakin me aina voimme uhrata, ja meidän
pitäisi tehdä se iloisesti. Mutta minä en taida pystyä siihen.

Ja Meg pudisti päätään ajatellen haikeasti kaikkia niitä kauniita
tavaroita, joita olisi tarvinnut.

-- Mutta en minä usko, että meidän pikku penneistämme olisi mitään
apua. Meillä on jokaisella dollari, eikä armeija niistä paljon
hyötyisi. Suostun mielelläni siihen, etten saa mitään äidiltä ja
teiltä, mutta haluan ostaa itselleni 'Undinen ja Sintramin'. Olen
toivonut sitä jo kauan, ilmoitti Jo, joka oli lukutoukka.

-- Minä aioin hankkia uusia nuotteja. Beth huoahti vähän, mutta sitä
ei kuullut kukaan muu kuin takkaharja ja kattilanjalusta.

-- Minä ostan laatikon Faberin piirustuskyniä; niitä minä todella
tarvitsen, julisti Amy päättävästi.

-- Äiti ei puhunut mitään meidän omista rahoistamme, eikä hän
varmasti tarkoitakaan, että meidän pitäisi luopua kaikesta. Ostetaan
vain jokainen mitä tarvitsemme. Täytyyhän meilläkin olla jotain iloa,
kyllä me teemme niin paljon työtä, että ansaitsemme sen. Jo istui
poikamaisessa asennossa tarkastellen kenkiensä korkoja.

-- Minä ainakin tiedän raatavani ihan kylliksi, kun opetan noita
kauheita tenavia kaiket päivät sen sijaan, että viettäisin aikani
mukavasti täällä kotona, aloitti Meg äskeisessä valittavassa
äänilajissa.

-- Ei sinun työsi ole läheskään niin inhottavaa kuin minun, Jo
napisi. -- Mitähän sinä sanoisitkaan, jos joutuisit tuntikausiksi
samaan huoneeseen ärtyisän, pikkumaisen vanhan rouvan kanssa, joka
juoksuttaisi sinua, olisi aina tyytymätön ja kiusaisi sinua, kunnes
olisit kypsä karkaamaan ikkunasta tai antamaan häntä korville!

-- On häijyä napista, mutta minusta siivoaminen ja astiain
peseminen on maailman ikävintä työtä. Minä tulen siitä pahalle
tuulelle, kätenikin kangistuvat niin etten pysty enää soittamaan
sormiharjoituksia. Ja Beth katseli karkeita käsiään ja huokasi niin
syvään, että tällä kertaa kaikki sen kuulivat.

-- Minäpä en usko, että kukaan teistä saa kärsiä niin paljon kuin
minä, huusi Amy. -- Teidän ei tarvitse käydä koulua ilkeiden tyttöjen
kanssa, jotka tekevät kiusaa jollette osaa läksyjänne, nauravat
puvuillenne, sorvaavat isäänne, jollei hän ole rikas, ja loukkaavat
teitä, kun nenänne ei ole kaunis.

-- Jos tarkoitat _solvaamista_, niin älä puhu sorvaamisesta, aivan
kuin isä olisi mikäkin puupalikka, oikaisi Jo nauraen.

-- Minä tiedän mitä tarkoitan, eikä sinun tarvitse olla ollenkaan
pilkanhenkinen. On hienoa käyttää uusia sanoja ja rikastuttaa
sanavarastoaan, Amy vastasi arvokkaasti.

-- Älkää kinastelko, lapset. Etkö sinä, Jo, toivoisi, että meillä
olisi vielä kaikki ne rahat, jotka isä menetti kun olimme pieniä.
Hyvänen aika, kuinka kelpaisikaan olla ja elää, jos ei olisi
rahahuolia! sanoi Meg, joka muisti vielä perheen paremmat päivät.

-- Sinä sanoit vastikään, että me olemme paljon onnellisempia kuin
Kingin lapset, jotka riitelevät ja nalkuttavat aamusta iltaan, vaikka
ovatkin rikkaita.

-- Niin sanoinkin, Beth. Ja kyllä minä luulen, että me olemmekin,
sillä vaikka meidän täytyy tehdä työtä, osaamme sentään pitää välillä
hauskaa ja olemme aika vitsikästä sakkia, kuten Jo sanoisi.

-- Jo puhuu kuin katupoika, huomautti Amy katsoen moittivasti pitkää
olentoa, joka loikoi matolla. Jo hypähti heti istumaan, pisti kätensä
taskuun ja alkoi viheltää.

-- Hyi, tuo kuulostaa kauhean poikamaiselta, Jo.

-- Ja siksipä minä vihellänkin.

-- Minä en siedä karkeita, epänaisellisia tyttöjä.

-- Enkä minä sievisteleviä, hienohelmaisia tipsuja.

    -- Pikkulinnut pesässään
    sovinnossa elää,

lauloi Beth, rauhantekijä, niin hullunkurisen näköisenä, että
molemmat terävät äänet pehmenivät nauruksi ja nalkutus loppui tältä
kerralta.

-- Tosiaankin, tytöt, molemmat sietäisitte toruja, alkoi Meg ison
sisaren opettavaiseen tapaan. -- Sinä olet jo niin iso, että sinun
pitäisi jättää nuo poikamaiset kujeesi, Josephine. Käytöksesi ei
ollut vaarallista silloin kun olit vielä pieni, mutta sinä olet jo
melkein täysikasvuinen ja kampaat tukkasikin kuin aikuinen. Kyllä
sinun pitäisi vähitellen muistaa, että olet nuori neiti.

-- Enkä ole! Ja jos tukkalaitteeni tekee minut neidiksi, pidän
kahta lettiä kaksikymmenvuotiaaksi saakka, huusi Jo, nykäisi
pois hiusverkkonsa ja ravisti paksun, kastanjanruskean tukkansa
valloilleen, -- On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti
March, pitää pitkiä hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen
asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat
ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten
ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin
välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua
kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!

Jo ravisteli sinistä sukankudintaan niin että puikot helisivät ja
kerä vieri kauas huoneen toiseen päähän.

-- Jo parka. Se on kauhean ikävää, mutta sitä ei voi auttaa. Sinun
täytyy vain tyytyä olemaan leikisti veli meille tytöille, sanoi
Beth hyväillen polveensa nojautuvaa pörröistä päätä kädellä, jonka
pehmeätä kosketusta ei koko maailman astianpesu ja pölynpyyhkiminen
olisi kyennyt kovettamaan.

-- Mitä sinuun tulee, Amy, Meg jatkoi, sinä olet aivan liian nirso
ja sievistelevä. Se voi nyt tuntua lystikkäältä, mutta jollet pidä
varaasi, sinusta tulee teeskentelevä pieni hanhi. Minä pidän sievästä
käytöksestäsi ja hienosta puhetavastasi, kunhan et vain koeta olla
liian ylhäinen, mutta luonnottomat sanasi ovat yhtä typeriä kuin Jon
katu kieli.

-- Jos Jo on katupoika ja Amy hanhi, mikä minä sitten olen? kysyi
Beth valmiina saamaan osansa saarnasta.

-- Sinä olet kullannuppu etkä mikään muu, Meg vastasi lämpimästi,
eikä kukaan vastustanut häntä, sillä 'Hiiri' oli koko perheen
lemmikki.

Koska nuoret lukijat mielellään tahtovat tietää 'minkä näköisiä
ihmiset ovat', käytämme tilaisuutta hyväksemme ja annamme pienen
kuvauksen noista neljästä sisaresta, jotka viettivät hämyhetkeä
kutimiensa ääressä tänä joulukuun päivänä. Ulkona sateli hiljalleen
lunta ja takkavalkea räiskyi hauskasti. Huone oli vanha ja
kodikas, vaikka lattiamatto olikin haalistunut ja kalustus hyvin
yksinkertainen. Seinillä riippui pari hyvää taulua, hyllyt olivat
täynnä kirjoja, ikkunoilla kukkivat krysanteemit ja jouluruusut, ja
kaikki oli miellyttävän viihtyisää.

Margaret, vanhin neljästä sisaresta, oli kuusitoistavuotias ja aika
sievä, vaaleaverinen ja pyöreä. Hänellä oli suuret silmät, pehmeä,
ruskea tukka, herttainen suu ja valkoiset kädet, joista hän hieman
ylpeilikin.

Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, kaita ja ruskeaihoinen.
Hänessä oli jotakin varsamaista, sillä hän ei koskaan tiennyt,
minne panna pitkät jalkansa, jotka aina olivat tiellä. Hänellä oli
päättäväinen suu, pirteä nenä ja eloisat harmaat silmät, jotka
näyttivät huomaavan kaiken ja olivat vuoroin säihkyvät, ilkamoivat
ja miettiväiset. Pitkä, tuuhea tukka oli Jon ainoa kauneus, mutta se
oli tavallisesti sullottu verkkoon, että se pysyisi poissa tieltä.
Hänellä oli pyöreät olkapäät, suuret kädet ja jalat, huoleton ulkoasu
ja kulmikas käytös kuten ainakin tytöllä, joka on parhaillaan
kehittymässä naiseksi eikä iloitse siitä.

Elizabeth -- Beth, kuten kaikki häntä nimittivät -- oli punaposkinen,
kolmetoistavuotias tyttö; hänellä oli kirkkaat silmät, arka käytös,
ujo ääni ja rauhallinen ilme, joka harvoin häiriintyi mistään.
Hänen isänsä sanoi häntä 'Pikku Tyveneksi', ja nimi sopikin hänelle
mainiosti. Hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja
uskaltautui sieltä vain niiden harvojen pariin, joihin hän luotti ja
joita hän rakasti.

Amy, vaikkakin nuorin, oli erittäin tärkeä henkilö -- ainakin omasta
mielestään. Hän oli hento ja kalpea, hänellä oli säännölliset
kasvot, siniset silmät ja keltainen tukka, joka kiharana valui hänen
olkapäilleen, ja hän käyttäytyi aina huolekkaan hillitysti.

Kello löi kuusi, ja Beth, joka oli noussut kohentamaan valkeata,
asetti tohveliparin lämpiämään. Noiden vanhojen jalkineiden näkeminen
oli tytöistä mieluisaa, sillä se tiesi että äiti oli tulossa, ja
jokaisen kasvot kirkastuivat toivottamaan häntä tervetulleeksi.
Meg lopetti saarnansa ja sytytti lampun, Amy lähti pyytämättä pois
nojatuolista, ja Jo unohti väsymyksensä ja nousi pitämään tohveleita
lähempänä valkeaa.

-- Nämä ovat aivan lopussa. Äidin pitäisi saada uudet tohvelit.

-- Ehkä minä saan jonkinlaiset dollarillani, sanoi Beth.

-- Ei, minäpä! huusi Amy.

-- Minä olen vanhin, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet jyrkästi.

-- Minä olen perheen mieshenkilö nyt kun isä on poissa, ja minä ostan
tohvelit, sillä isä käski minua pitämään erityistä huolta äidistä
hänen poissaollessaan.

-- Minäpä sanon mitä teemme, sanoi Beth. -- Me annamme jokainen
hänelle joululahjan emmekä osta mitään itsellemme.

-- Tuo on sinun tapaistasi, kultaseni! Mitä ostamme? huudahti Jo.
Jokainen mietti tarkoin vähän aikaa. Sitten Meg sanoi aivan kuin
olisi keksinyt asian katsoessaan omia sieviä käsiään:

-- Minä annan hänelle siistit käsineet.

-- Oikein hyvät tohvelit, ilmoitti Jo.

-- Muutamia nenäliinoja, kaikki paltettuina, sanoi Beth.

-- Minä annan pienen hajuvesipullon, hän pitää siitä eikä se maksa
paljon, niin että minulle jää vielä rahaa kyniinkin, Amy lisäsi.

-- Millä tavalla annetaan lahjat? kysyi Meg.

-- Pannaan ne pöydälle, tuodaan hänet juhlasaatossa sisään ja
katsotaan, kun hän avaa kääröt. Ettekö muista, kuinka teimme aina
ennen vanhaan, kun oli jonkun syntymäpäivä? sanoi Jo.

-- Minä olin aina hirmuisen hämilläni, kun minun vuoroni oli istua
tuossa isossa tuolissa ja nähdä kuinka te tulitte tuomaan lahjoja
ja suutelemaan minua. Pidin lahjoista ja suudelmista, mutta oli
kauheata, kun te istuitte kaikki ympärillä ja katselitte kuinka
avasin kääröjä, sanoi Beth, joka paahtoi sekä kasvojansa että
teeleipää tulen ääressä.

-- Annetaan äidin olla siinä uskossa, että ostamme jotain itsellemme,
ja yllätetään hänet. Meidän täytyy käydä ostoksilla huomenna
iltapäivällä, Meg, sillä jouluillan näytelmästä on vielä paljon
puuhaa, sanoi Jo kävellen edestakaisin lattialla kädet selän takana
ja nenä pystyssä.

-- Minä en aio näytellä enää tämän kerran jälkeen, olen jo liian
vanha sellaiseen, huomautti Meg, joka oli vielä yhtä lapsellisen
innostunut kuin konsanaan 'pukeutumisiin' ja muihin ilveilyihin.

-- Et sinä lakkaa niin kauan kuin suinkin voit laahustaa ympäri
valkoisessa puvussa, tukka hajallaan ja kultapaperi-jalokiviä ylläsi.
Sinä olet paras näyttelijämme, eikä mistään tule mitään jos sinä
hylkäät näyttämön, sanoi Jo. -- Meidän pitäisi harjoitella tänään.
Tulepas tänne, Amy, ja harjoittele pyörtymiskohtausta. Olet siinä
kankea kuin hiilihanko.

-- En mahda sille mitään, sillä en ole koskaan nähnyt kenenkään
pyörtyvän, enkä viitsi kaatua selälleni niin kuin sinä ja kolhia
itseäni mustaksi ja siniseksi. Jos voin kaatua mukavasti, teen sen
-- jollen, vaivun vain tuolille viehkeän näköisenä enkä välitä
vaikka Hugo uhkaisi pistoolilla, vastasi Amy. Hänellä ei ollut
näyttelijänlahjoja; hän oli saanut tuon osan vain pienuutensa takia,
sillä kappaleen sankarin täytyi kantaa hänet väkivaltaisesti pois
näyttämöltä.

-- Tee näin, vääntele käsiäsi ja hoipertele lattian yli huutaen
hurjasti: "Roderigo! Pelasta minut, pelasta minut!" ja Jo esitti
kohtauksen vauhdikkaasti päästäen ilmoille todella vihlaisevan huudon.

Amy noudatti esimerkkiä, mutta hän ojensi kätensä jäykästi ja
nytkähteli eteenpäin kuin koneiston liikuttamana, ja hänen
"Ooh!" huutonsa tuntui aiheutuvan pikemmin nuppineulan pistoista
kuin pelosta ja tuskasta. Jo ähkyi toivottomana, Meg purskahti
vilpittömään nauruun ja Beth antoi leipänsä palaa seuratessaan
uteliaana esitystä.

-- Ei kannata. Anna mennä vain niin hyvin kuin osaat sitten
esitysiltana, mutta älä moiti minua jos yleisö nauraa. Jatka, Meg!

Näytelmä sujui hyvin, sillä Don Pedro uhmasi maailmaa kahden sivun
pituisessa puheessa kompastelematta kertaakaan. Hagar, noita, lauloi
kaamean loihtunsa kiehuvan sammakkokattilan ääressä kerrassaan
pöyristyttävästi, Roderigo katkaisi miehekkäästi kahleensa ja Hugo
kuoli omantunnonvaivoihin ja arsenikkiin huutaen raivoisan: "Haa,
haa!"

-- Tämä on paras näytelmä joka meillä on ikinä ollut, sanoi Meg, kun
kuollut konna nousi istumaan ja hieroi kyynärpäitänsä.

-- En käsitä kuinka osaat kirjoittaa ja näytellä noin loistavasti,
Jo! Sinähän olet oikea Shakespeare, huudahti Beth, joka vahvasti
uskoi, että hänen sisarensa olivat joka alalla ihmeellisiä neroja.

-- En sentään, vastasi Jo vaatimattomasti. -- Minusta 'Noidan
kirous, laulunsekainen murhenäytelmä' on aika mukava kappale, mutta
olisin tahtonut yrittää Macbethia, jos olisimme vain voineet saada
lattialuukun Banquoa varten. Minä olen aina toivonut, että saisin
kerran näytellä murhaajaa. "Tuo onko tikari min eessäin näen?" hän
mutisi pyöritellen silmiään ja huitoen käsillään kuten oli nähnyt
erään kuuluisan näyttelijän tekevän.

-- Ei, se on paahtohaarukka, jossa leivän asemesta riippuu äidin
tohveli. Bethin teatteri-intoilua! huusi Meg, ja harjoitus päättyi
naurunmetakkaan.

-- Hauska nähdä teidät noin hilpeinä, tytöt, kuului ovelta reipas
ääni, ja sekä näyttelijät että katsojat kääntyivät tervehtimään
kookasta, äidillistä naista, jonka kasvoilla oli herttaisen
sydämellinen ilme. Hän ei ollut piirteiltään suinkaan kaunotar, mutta
tyttöjen mielestä tuo harmaa takki ja vanhamuotinen hattu verhosivat
maailman ihaninta naista.

-- No, kullanmurut, mitä olette puuhanneet tänään? Oli niin kiire,
kun piti saada laatikot lähtökuntoon huomiseksi, etten ehtinyt kotiin
päivälliselle. Onko täällä käynyt ketään, Beth? Kuinka on yskäsi
laita, Meg? Jo, sinähän näytät vallan uupuneelta. Tule suutelemaan
minua, Amy.

Näiden äidillisten kysymysten aikana rouva March riisui yltään märät
vaatteensa, pani lämpimät tohvelit jalkaansa, istuutui nojatuoliin,
veti Amyn polvelleen ja valmistautui viettämään työteliään päivänsä
onnellisinta hetkeä.

Tytöt pyrähtelivät sinne tänne koettaen kukin omalla tavallaan
edistää yleistä mukavuutta. Meg kattoi teepöydän, Jo kantoi puita
sisään ja järjesti tuoleja tapansa mukaan pudotellen, kaataen ja
kolhien kaikkea, mihin koski, Beth kulki hiljaisena ja toimeliaana
edestakaisin keittiön ja arkihuoneen välillä ja Amy istui kädet
ristissä jaellen määräyksiä joka taholle.

Kun sitten kokoonnuttiin pöydän ympärille, sanoi rouva March
kasvoillaan onnellinen ilme:

-- Minullapa on jotakin teille illallisen jälkeen.

Kirkas hymy valaisi kaikkien kasvoja. Beth taputti käsiään
välittämättä teeleivästä, joka juuri oli hänen kädessään. Jo viskasi
lautasliinansa ilmaan ja huusi:

-- Kirje, kirje! Kolminkertainen eläköönhuuto isälle!

-- Niin on, pitkä hauska kirje. Isä voi hyvin ja arvelee
selviytyvänsä talvesta paremmin kuin luulimme. Hän lähettää tukun
herttaisia joulutoivotuksia ja aivan erityisen tervehdyksen teille
tytöille, sanoi rouva March taputtaen taskuaan kuin hänellä olisi
ollut siellä aarre.

-- Joutukaa, hyvät ihmiset! Älä leikkele sormiasi äläkä tuijota
tyhmän näköisenä lautaseesi, Amy, huusi Jo, joka hörppi teetään
pitkin siemauksin ja pudotti kiireissään leipänsä matolle voipuoli
alaspäin.

Beth ei syönyt enää mitään, vaan hiipi varjoisaan nurkkaansa ja
nautti siellä jo etukäteen tulevasta ilosta.

-- Minusta oli suurenmoista, että isä lähti mukaan sotapappina, kun
hän oli liian vanha reserviin eikä kyllin voimakas vapaaehtoiseksi,
sanoi Meg lämpimästi.

-- Voi miten minä tahtoisin päästä rummunlyöjäksi, kuormarengiksi tai
vaikka sairaanhoitajattareksi, että saisin olla hänen lähellään ja
auttaa häntä, intoili Jo.

-- On varmaan epämiellyttävää asua teltassa ja syödä kaikenlaisia
pahanmakuisia ruokia ja juoda tinakupista, huokasi Amy.

-- Koska hän tulee kotiin, äiti? kysyi Beth, ja hänen äänensä värisi
hieman.

-- Ei vielä moneen kuukauteen, kultaseni, jollei hän sairastu. Hän
tahtoo jäädä sinne ja tehdä työtään niin kauan kuin voi, emmekä me
pyydä häntä kotiin hetkeäkään aikaisemmin kuin hänen omatuntonsa
sallii. Tulkaa nyt kuulemaan kirjettä.

Kaikki kokoontuivat tulen ääreen. Äiti asettui isoon nojatuoliin,
Beth hänen jalkojensa juureen, Meg ja Amy istuivat käsipuilla ja Jo
kiikkui selkänojalla, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan, jos
kirje sattuisi olemaan liikuttava. Noina kovina aikoina kirjoitettiin
hyvin harvoin kirjeitä, jotka eivät olleet liikuttavia -- varsinkin
rintamilta kotiin. Tässä kirjeessä puhuttiin vähän kestetyistä
kärsimyksistä, voitetuista vaaroista, lannistetusta koti-ikävästä;
se oli iloinen, toiveikas kirje, täynnä vilkkaita kuvauksia
leirielämästä, marsseista ja sotatapahtumista: ja vasta lopussa
kirjoittaja päästi rakkautensa ja ikävänsä valloilleen.

"Rakkaat terveiset ja suudelma tytöille. Kerro heille, että
ajattelen heitä päivällä ja rukoilen heidän puolestaan illalla;
heidän kiintymyksensä on paras lohdutukseni kaikkina aikoina. Tuntuu
vaikealta odottaa kokonainen vuosi ennen kuin saan nähdä heidät,
mutta muistuta heille, että odottaessamme meidän kaikkien tulee tehdä
työtä, niin että nämä kovat päivät eivät mene hukkaan. Tiedän että he
muistavat kaiken mitä sanoin heille, että he tekevät velvollisuutensa
tunnollisesti, taistelevat urhoollisesti sydämensä vihollisia vastaan
ja saavat niin kauniita voittoja omasta itsestään, että palattuani
voin olla pikku naisistani ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan
ennen."

Tytöt olivat hyvin liikuttuneita kun tultiin tähän kohtaan, Jo ei
hävennyt suurta kyyneltä, joka tipahti hänen nenänsä päästä, eikä
Amy välittänyt, vaikka hänen kiharansa pörrööntyivät, kun hän kätki
kasvonsa äidin olkapäähän ja nyyhkytti:

-- Minä _olen_ itsekäs tyttö, mutta koetan todellakin tulla
paremmaksi, niin etten tuota hänelle pettymystä.

-- Me koetamme kaikki, huudahti Meg. -- Minä ajattelen liian paljon
ulkomuotoani enkä viitsisi tehdä työtä, mutta jos yrittämisestä on
lainkaan apua, niin minusta tulee toinen tyttö.

-- Minä koetan olla oikea 'pikku nainen' enkä vallaton ja raju.
Yritän täyttää velvollisuuteni täällä enkä ikävöi minnekään muualle,
sanoi Jo, jonka mielestä oman itsensä hillitseminen kotona oli paljon
vaikeampi tehtävä kuin parin kapinan kukistaminen Etelässä.

Beth ei virkkanut mitään, vaan kuivasi kyynelensä siniseen
sukanteelmään ja alkoi kutoa kaikin voimin, jotta ei hukkaisi
hetkeäkään lähintä velvollisuuttaan täyttäessään. Samalla hän päätti
hiljaisessa mielessään olla juuri sellainen kuin isä toivoi hänen
olevan, kun onnellinen kotiintulon hetki vuoden päästä vihdoinkin
koittaa.

Rouva March katkaisi hiljaisuuden, joka oli seurannut Jon puhetta,
sanomalla herttaisesti:

-- Muistatteko, kuinka pieninä aina leikitte 'Kristityn vaellusta'?
Mikään ei teistä ollut hauskempaa kuin että sidoin pienen taakan
selkäänne, annoin teille hatut ja sauvat ja paperikääröt ja te
saitte sitten vaeltaa läpi talon. Te lähditte aina kellarista, joka
oli Turmeluksen kaupunki, ja kiipesitte katolle asti, jonne olitte
koonneet kaikki hauskat asiat tehdäksenne siitä Taivaan kaupungin.

-- Kuinka hauskaa olikaan mennä jalopeurojen ohi, taistella
Apollyonia vastaan ja kulkea haltijalaakson läpi! Jo muisteli.

-- Minä pidin eniten siitä paikasta, missä taakat putosivat maahan ja
kierivät portaita alas, sanoi Meg.

-- Minun lempipaikkani oli tasainen katto, jonne olimme tuoneet
kukkia ja lehtiä ja kaikenlaista hauskaa ja jolla seisoimme iloisina
auringonpaisteessa ja lauloimme. Beth hymyili aivan kuin tuo hauska
hetki olisi tullut takaisin.

-- Minä en muista tuosta kaikesta paljonkaan paitsi että pelkäsin
kellaria ja pimeätä sisäänkäytävää ja iloitsin kakuista ja
maidosta, jotka odottivat meitä katolla. Jollen olisi liian iso
sellaiseen, tahtoisin melkein leikkiä sitä vieläkin, sanoi Amy,
joka saavutettuaan kahdentoista vuoden kypsyneen iän ei enää voinut
kuvitellakaan ottavansa osaa lapsellisiin leikkeihin.

-- Emme ole koskaan liian vanhoja siihen, kultaseni, koska se on
leikki, jota tavalla tai toisella leikimme koko ikämme. Taakkamme
ovat tässä, tie on edessämme, ja kaiken hyvän ja onnellisen
ikävöiminen on opas, joka johtaa meidät monien vaivojen ja erehdysten
läpi rauhaan. Ja nyt, pienet vaeltajani, mitähän jos alkaisitte
alusta, ei leikillä, vaan oikein todella, niin nähdään kuinka
pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.

-- Ihanko todella, äiti? Missä ovat taakkamme? kysyi Amy, joka oli
hyvin kirjaimellinen nuori neiti.

-- Jokainen teistä mainitsi äsken taakkansa, paitsi Beth. Luulen
melkein että hänellä ei olekaan mitään kannettavana, sanoi äiti.

-- On kyllä, minun taakkani ovat pestävät astiat ja tomuriepu ja se
että pelkään ihmisiä.

Bethin taakka oli niin hullunkurinen että kaikkia nauratti, mutta
kukaan ei nauranut, sillä se olisi suuresti loukannut häntä.

-- Tehdään niin, sanoi Meg miettiväisenä. -- Se on vain toinen nimi
sille että koettaa olla hyvä, ja kertomus voi auttaa meitä, sillä on
vaikeata olla hyvä vaikka tahtoisikin, ja ihminen unohtaa aina eikä
pane parastaan.

-- Me olimme Epäilyksen suossa tänä iltana, ja äiti kiskoi meidät
sieltä pois niin kuin Apu kirjassa. Meillä pitäisi olla paperikääröön
kirjoitetut ohjeet, kuten Kristitylläkin. Mistä saamme sellaiset?
kysyi Jo iloiten keksinnöstä, joka heitti pienen romanttisen hohteen
velvollisuuksien täyttämisen harmauteen.

-- Katsokaa jouluaamuna tyynyjenne alle, niin löydätte ohjekirjan,
vastasi rouva March.

He puhelivat uudesta suunnitelmasta sillä aikaa kun vanha Hanna
tyhjensi pöytää, sitten otettiin esille neljä pientä ompelulipasta,
ja neulat lentelivät vinhasti tyttöjen päärmätessä lakanoita Marchin
tädille. Se oli ikävää työtä, mutta tänä iltana ei kukaan nurkunut
Jon ehdotuksesta pitkät saumat jaettiin neljään osaan ja niille
annettiin nimeksi Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Amerikka. Sillä tavalla
työ sujui mainiosti, varsinkin kun tytöt aina puhelivat siitä maasta,
jonka läpi neulat kulloinkin lentelivät.

Yhdeksältä he lopettivat työnsä ja lauloivat tapansa mukaan ennen
nukkumaan menoa. Ei kukaan muu kuin Beth saanut juuri ääntä
vanhasta pianosta, mutta hän osasi painaa keltaisia koskettimia
pehmeästi, juuri oikealla tavalla, säestäessään noita yksinkertaisia
lauluja. Megillä oli huilun heleä ääni, ja hän ja hänen äitinsä
johtivat pientä kuoroa. Amy siritti kuin sirkka, ja Jo lauleli oman
mielensä mukaan pannen aina väärään paikkaan jonkin lirityksen tai
sorahduksen, joka pilasi hartaimmankin sävelen.

Näin he olivat laulaneet siitä ajasta asti, jolloin he olivat
oppineet lepertämään ensimmäisen äänensä, ja siitä oli tullut
vakinainen tapa kodissa, sillä äiti oli synnynnäinen laulaja.
Aamulla varhain kuului hänen äänensä, kun hän kulki ympäri kodissaan
laulellen kuin leivonen, ja viimeisenä illalla kaikui sama suloinen
ääni, sillä tytöt eivät koskaan tulleet liian vanhoiksi kuulemaan
tuota kotoista kehtolaulua.




2.

ILOINEN JOULU


Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen koittoon. Ei ainoatakaan
sukkaa riippunut tulisijan edessä, ja hetken hän tunsi yhtä suurta
pettymystä kuin kerran kauan sitten, kun hänen pieni sukkansa oli
pudonnut maahan kaikkien niiden ihanuuksien painosta, joita siihen
oli sullottu. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, pisti kätensä
tyynyn alle ja veti esiin pienen punakantisen kirjan. Jo tunsi sen
erittäin hyvin, sillä se oli tuo vanha kaunis tarina parhaasta
elämästä, mikä milloinkaan on eletty, ja Jo tunsi että se oli
todellinen opas pyhiinvaeltajalle hänen pitkällä matkallaan.

Hän herätti Megin toivottamalla hauskaa joulua ja käski häntä
katsomaan tyynynsä alle. Esille tuli vihreäkantinen kirja,
kansilehdellä sama kuva kuin Jon kirjassa ja muutamia äidin
kirjoittamia sanoja, jotka tekivät lahjan kallisarvoiseksi ja
rakkaaksi. Vähitellen heräsivät myös Beth ja Amy ja kaivoivat hekin
esiin pienet kirjansa -- toinen helmenharmaan, toinen sinisen -- ja
kaikki katselivat niitä nousevan auringon punatessa idän taivasta.

Huolimatta pikku turhamaisuudestaan Margaret oli luonteeltaan
sydämellinen ja harras, ja vaistomaisesti hänen sisarensa pitivät
häntä esikuvanaan, etenkin Jo, joka rakasti Megiä hyvin hellästi ja
totteli hänen neuvojaan, koska ne annettiin aina herttaisesti.

-- Tytöt, sanoi Meg vakavasti, äiti tahtoo että luemme ja rakastamme
näitä kirjoja ja painamme mieleemme mitä niissä sanotaan. Meidän
täytyy aloittaa heti. Ennen luimmekin uskollisesti, mutta sen jälkeen
kun isä meni ja koko tuo onneton sota mullisti olomme, olemme lyöneet
laimin monta asiaa. Te voitte tehdä niin kuin haluatte, mutta minä
aion pitää kirjani tässä pöydällä ja lukea vähäsen joka aamu heti
herättyäni, sillä tiedän että se tekee minulle hyvää ja auttaa minua
kaiken päivää.

Sitten hän avasi uuden kirjansa ja alkoi lukea. Jo kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja luki hänkin, poski Megin poskella,
levottomilla kasvoillaan harvinaisen tyyni ilme.

-- Amy, luetaan mekin. Minä autan sinua vaikeissa sanoissa, ja he
selittävät meille ne kohdat, joita emme ymmärrä, kuiskasi Beth, johon
kaunis kirja ja sisarten esimerkki oli tehnyt syvän vaikutuksen.

-- Olen iloinen että minun on sininen, sanoi Amy, ja sitten huoneessa
tuli hyvin hiljaista. Vain lehdet kääntyivät ja talviauringon säteet
hiipivät huoneeseen koskettaen vaaleita päitä ja vakavia kasvoja
joulutervehdyksen tavoin.

-- Missä äiti on? kysyi Meg, kun hän ja Jo puoli tuntia myöhemmin
juoksivat alas kiittämään äitiä lahjoistaan.

-- Jumala ties missä. Joku köyhä raukka tuli tänne kerjuulle, ja äiti
lähti suoraa päätä katsomaan, mikä on hätänä. En ole koskaan nähnyt
rouvaa, joka olisi niin innokas antamaan pois ruokaa ja juomaa,
vaatetta ja halkoja, vastasi Hanna, joka oli ollut perheessä Megin
syntymästä asti ja jota pidettiin enemmän ystävänä kuin palvelijana.

-- Hän tulee luultavasti heti takaisin, niin että paahda vain leipä
ja laita kaikki valmiiksi, Hanna, sanoi Meg katsellen lahjoja, jotka
olivat korissa pöydän alla odottamassa sopivaa hetkeä. -- No, missä
on Amyn hajuvesipullo? hän kysyi, kun ei saanut silmiinsä tuota
pientä esinettä.

-- Hän otti sen muutama minuutti sitten ja häipyi. Hän kai panee
siihen vielä nauhan tai jonkin sellaisen, vastasi Jo, joka tanssi
ympäri huonetta saadakseen jäykkyyden pois uusista tohveleista.

-- Eivätkös nämä nenäliinani näytä aika sieviltä? Hanna pesi ja
silitti ne, ja minä merkkasin ne kaikki itse, sanoi Beth katsellen
ylpeänä vähän epätasaisia kirjaimia, joiden takia hän oli nähnyt
paljon vaivaa.

-- Siunatkoon tuota lasta, hän on pannut niihin 'Äiti' M. Marchin
asemesta. Sehän on hassua! Jo otti yhden nenäliinan käteensä.

-- Eikö se ole oikein? Minusta oli parempi panna niin, koska Meginkin
alkukirjaimet ovat M.M., enkä tahdo kenenkään muun kuin äidin
käyttävän niitä, sanoi Beth hätääntyneen näköisenä.

-- Se on aivan oikein, tyttö kulta, ja mainio ajatus onkin -- nythän
ei kukaan voi erehtyä. Tiedän että äiti pitää siitä, sanoi Meg
katsoen nuhtelevasti Johon ja hymyillen Bethille.

-- Siinä äiti on. Äkkiä kori piiloon! huusi Jo, sillä eteisestä
kuului oven paukahdus ja askelia.

Amy ryntäsi sisään ja joutui hämilleen, kun huomasi sisarten
odottavan häntä.

-- Missä sinä olet ollut ja mitä piilotat selkäsi taa? kysyi Meg
ihmeissään, sillä päällysvaatteista näkyi, että mukavuutta rakastava
Amy oli ollut ulkona näin varhain.

-- Älä naura, Jo! Toivoin ettei kukaan saisi tietää siitä nyt vielä.
Tahdoin vain vaihtaa pienen pulloni suurempaan ja panin siihen kaikki
rahani, sillä en aio enää olla itsekäs.

Puhuessaan Amy näytti kaunista pulloa, johon hän oli vaihtanut
halvemman lahjansa, ja hän näytti niin vakavalta ja nöyrältä
kilvoitellessaan epäitsekkyyden tiellä, että Meg syleili häntä siinä
paikassa, Jo sanoi häntä kunnon kaveriksi ja Beth juoksi ikkunan luo
ja taittoi kauneimman ruusunsa koristamaan tuota komeata pulloa.

-- Katsokaas, minä häpesin omaa lahjaani, kun aamulla luimme ja
puhuimme hyväksi tulemisesta, ja heti noustuani juoksin vaihtamaan
sen, ja olen siitä oikein iloinen, sillä nyt on minun lahjani kaunein.

Ulko-oven uusi paukahdus lennätti korin sohvan alle, ja tytöt
juoksivat innokkaina aamiaispöydän luo.

-- Hauskaa joulua, äiti! Monta hauskaa joulua vielä! Kiitos
kirjoista. Olemme jo lukeneet vähän ja aiomme lukea joka päivä,
huusivat tytöt kuorossa.

-- Hauskaa joulua, tytöt. Olipa hauska että aloitte heti. Mutta
minun täytyy kertoa teille jotakin ennen kuin käydään pöytään.
Täällä lähellä makaa köyhä nainen sairaana vierellään vasta syntynyt
pienokainen. Kuusi lasta on sykertynyt yhteen vuoteeseen pysyäkseen
lämpiminä, kun puut ovat lopussa. Heillä ei ole mitään syötävää,
ja vanhin poika tuli kertomaan minulle, että he kärsivät nälkää ja
vilua. Tyttöseni, tahdotteko antaa aamiaisenne heille joululahjaksi?

Tytöt olivat kaikki tavallista nälkäisempiä odotettuaan lähes tunnin,
ja hetkeen ei kukaan virkkanut mitään. Mutta sitä kesti vain tuokion,
sitten Jo huudahti kiihkeästi:

-- Mainiota että tulit ennen kuin ehdimme alkaa!

-- Saanko tulla kantamaan ruokia noille pienille lapsiraukoille?
kysyi Beth innoissaan.

-- _Minä_ kannan kermat ja pullat. Amy luopui sankarillisesti siitä
mistä piti eniten.

Meg oli jo peittänyt puurovadin ja latonut leivät suurelle
tarjottimelle.

-- Arvasin että suostuisitte, sanoi rouva March tyytyväisenä
hymyillen. -- Te saatte kukin auttaa minua tavaroiden kantamisessa,
ja kun tulemme takaisin, saamme leipää ja maitoa.

He olivat pian valmiit, ja kulkue lähti liikkeelle. Onneksi oli
varhaista, ja kun he kulkivat hiljaisia syrjäkatuja, ei kukaan
näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon omituiseen seurueeseen.

He astuivat köyhään, viheliäiseen huoneeseen, jossa oli särkyneet
ikkunat, kylmä tulisija, repaleiset sänkyvaatteet, sairas äiti,
itkevä pikkulapsi ja joukko kalpeita, nälkäisiä lapsia, jotka
kyhjöttivät vanhan peiton alla pysyäkseen lämpiminä.

Kuinka suuriksi levisivätkään silmät ja kuinka kalpeat huulet
hymyilivätkään tyttöjen astuessa sisään!

-- _Ach, mein Gott!_ Tulevatko hyvät enkelit luoksemme, sanoi
vaimoparka itkien ilosta.

-- Ihania enkeleitä, joilla on karvalakki päässä ja kintaat kädessä,
virnisti Jo saaden kaikki nauramaan.

Muutaman minuutin kuluttua näytti todellakin siltä kuin hyvät henget
olisivat olleet toimessa. Hanna, joka oli tuonut puita, teki valkean
ja täytti ikkunaruutujen pahimmat reiät vanhoilla hatuilla ja omalla
huivillaan.

Rouva March antoi äidille teetä ja kauralientä ja lohdutti häntä
lupaamalla jatkuvasti apua. Samalla hän vaatetti pienokaisen
hellästi kuin se olisi ollut hänen omansa. Tytöt kattoivat sillä
aikaa pöydän, auttoivat lapset tulen ääreen ja ruokkivat heitä kuin
nälkäisiä lintuja -- nauraen, rupatellen ja koettaen ymmärtää heidän
hullunkurista murteellista englantiansa.

-- _Das ist gut! Die Engelkinder!_ huusivat lapsiressut syödessään ja
lämmittelivät punoittavia käsiänsä loimuavan tulen ääressä.

Tyttöjä ei koskaan ennen ollut sanottu enkelilapsiksi, ja se huvitti
heitä suuresti -- varsinkin Jota, jota aina oli pidetty rasavillinä.
Siitä tuli hyvin hauska aamiainen, vaikka tytöt eivät saaneet
muruakaan, ja lähtiessään he jättivät jälkeensä suuren riemun.

-- Nyt olemme osoittaneet oikeata lähimmäisenrakkautta, ja siitä minä
pidän, sanoi Meg kotona, kun he asettivat lahjansa pöydälle sillä
aikaa kun äiti oli yläkerrassa kokoilemassa vaatteita poloiselle
Hummelin perheelle.

Pöytä ei suinkaan ollut upea, mutta paljon rakkautta oli kätkettynä
noihin harvoihin pieniin kääröihin, ja suuressa maljakossa komeilevat
ruusut, krysanteemit ja suikertelevat villiviinin oksat tekivät sen
koristeellisen näköiseksi.

-- Hän tulee! Anna kuulua, Beth! Avaa ovi, Amy! Kolme eläköönhuutoa
äidille! huusi Jo hyppien ilosta, ja Meg riensi ovelle taluttaakseen
äidin kunniapaikalle.

Beth soitti iloisimman marssinsa, Amy lennätti oven auki ja Meg
suoritti tehtävänsä erittäin arvokkaasti. Rouva March oli sekä
hämmästynyt että liikuttunut ja hymyili vesissä silmin katsellessaan
lahjojaan ja lukiessaan omistuskirjoituksia. Tohvelit pääsivät heti
jalkaan, uusi nenäliina, johon oli pantu Amyn hajuvettä, pistettiin
taskuun, rintaan kiinnitettiin ruusu ja käsineet havaittiin
erinomaisen kauniiksi.

Sitten naurettiin ja syleiltiin ja juteltiin, ja huoneen täytti
tuo herttainen kotijuhlien tunnelma, jonka muistaa aina vuosia
jälkeenpäinkin.

Aamun juhlallisuudet ja hyväntekeväisyysretki olivat vieneet
niin paljon aikaa, että loppupäivä kului tarkkaan iltajuhlan
valmisteluihin.

Kun tytöt eivät voineet uhrata paljon rahaa näytelmiensä esitykseen,
he olivat tottuneet turvautumaan mielikuvitukseensa ja tekemään omin
käsin kaiken mitä tarvittiin.

Muutamat heidän keksinnöistään olivat oikein näppäriä: kitarat
liimattiin kokoon pahvista, antiikkilamput saatiin vanhoista
voikulhoista, jotka päällystettiin hopeapaperilla, upeat puvut olivat
vain vanhaa pumpulikangasta, mutta niissä kimalteli tinatölkeistä
leikattuja paljetteja. Komea haarniska oli ylt'yleensä päällystetty
viistoon leikatuilla tinasuikaleilla, jotka saatiin tölkkien
kyljistä, kun kannet oli poistettu. Iso huone oli vuosien kuluessa
ollut tuon tuostakin juhlanäyttämönä, ja sen tuolit ja pöydät olivat
tottuneet siihen, että niitä myllättiin milloin mitenkin päin.

Ainoallakaan mieshenkilöllä ei ollut pääsyä näyttämölle, ja siksi Jo
sai esittää miesosia sydämensä halusta. Hän oli rajattoman ihastunut
ruskeihin saapaskuluihin, jotka hän oli saanut eräältä ystävältä.
Nämä saappaat, vanha harjoitusmiekka ja rikkinäinen viitta, jota joku
taiteilija oli joskus pitänyt maalatessaan, olivat Jon kalleimmat
aarteet, ja niitä käytettiin kaikissa tilaisuuksissa.

Seurueen vähälukuisuus vaati, että kaksi päänäyttelijää esitti useita
osia, ja he ansaitsivat todellakin tunnustusta ahkeruudestaan, sillä
kolmen tai neljän osan ulkoa oppiminen, nopea pukujen vaihtaminen ja
näyttämön järjestäminen oli monta kertaa varsin työlästä.

Jouluiltana istui tusina jännittyneinä odottavia tyttöjä
sinikeltaisen pumpuliesiripun edessä isossa vuoteessa, joka oli
olevinaan teatterin permanto. Esiripun takaa kuului rapinaa ja
kuiskauksia, tuntui vähän lampunkäryä, ja väliin hihitti Amy,
jonka hetken jännitys teki levottomaksi. Sitten soi kello, ja
laulunsekainen murhenäytelmä alkoi.

'Synkkä metsä', kuten ilmoituslehdessä julistettiin, oli laadittu
parista tuuheasta ruukkukasvista ja lattialle levitetystä vihreästä
villakankaasta. Kaukana taustassa näkyi luola. Sen kattona oli
vaatenaulakko ja seininä pari lipastoa; sisässä oli pieni tulisija,
jossa paloi valkea.

Tulella porisi pata, jonka yli vanha noita-akka oli kumartuneena.
Näyttämö oli pimeä, ja luolasta näkyvä tulen hohde teki mahtavan
vaikutuksen, etenkin kun noidan kohottaessa kantta kattilasta nousi
oikeata höyryä.

Aluksi oli pieni taiteellinen tauko, jonka aikana yleisö ehti
tointua ensi lumouksestaan, sitten hiipi sisään mustapartainen Hugo,
näytelmän konna, kaliseva miekka vyöllään, päässä leveälierinen
hattu, hartioilla salaperäinen viitta ja suuret saappaat jalassa.
Asteltuaan hyvin kiihtyneenä edestakaisin näyttämöllä hän pysähtyi,
iski nyrkillä otsaansa ja puhkesi hurjaan lauluun, joka kertoi hänen
vihastaan Roderigoon, rakkaudestaan Zaraan ja hänen viehättävästä
päätöksestään surmata toinen ja valloittaa toinen. Hugon karkea
ääni, joka laulun huippukohdissa muuttui hurjaksi huudoksi, teki
verrattoman vaikutuksen, ja yleisö puhkesi kättentaputuksiin, kun hän
pysähtyi hengähtämään.

Kumarrettuaan yleisömenestykseen tottuneen taiteilijan tavoin Hugo
meni luolan eteen ja huusi noita Hagarille käskevällä äänellä:

-- Mars tänne, nuppuseni! Minä tarvitsen sinua!

Esiin astui Meg, harmaa jouhikuontalo päässään, yllään punaisen ja
mustan kirjava hame, sauva kädessä ja salakirjoitusta viitassaan.
Hugo pyysi häneltä kahta juomaa, joista toinen saisi Zaran
rakastamaan häntä, toinen tuhoaisi Roderigon. Hagar lupasi molemmat
kauniissa aariassa ja ryhtyi sitten manaamaan esiin henkeä, joka
toisi lemmenjuoman.

    Liidä halki ilmojen,
    lapsi hento ruusujen!
    Keiju kasteen illan tuoman
    voitko tehdä taikajuoman?
    Keiju kulta, kuule mua!
    Tänne, tänne kutsun sua.
    Lemmenjuoma tänne kanna,
    makeainen mulle anna!

Kuului vienoa soittoa, ja luolan pohjalle ilmestyi pieni
valkopukuinen olento, jolla oli kimmeltävät siivet, kultainen tukka
ja ruususeppele päässä. Se huojutti taikasauvaa ja lauloi:

    Halk' ilmojen
    tulen liidellen.
    Kuun hopeisen luota
    sain juomaa tuota.
    Se hyvin käytä
    ja loihtusi täytä.

Pudotettuaan pienen kultaisen pullon noidan jalkoihin henki katosi.
Uusi Hagarin laulama aaria kutsui esiin toisen näyn. Lavalle tuli
kolisten ruma, musta kummitus, joka murisi jonkinlaisen vastauksen,
viskasi Hugolle tumman pullon ja katosi pilkallisesti nauraen.
Kajautettuaan kiitoksensa ja pistettyään pullot saappaidensa varsiin
Hugo lähti pois ja Hagar ilmoitti yleisölle, että koska Hugo oli
entisinä aikoina tappanut muutamia hänen sukulaisiaan, hän oli
kironnut miehen ja aikoi nyt kostoksi ehkäistä tämän suunnitelmat.

Sitten esirippu laskeutui ja seurasi väliaika, jonka kuluessa yleisö
levähti, söi makeisia ja keskusteli näytelmän ansioista.

Kuului pitkällistä vasaroimista ennen kuin esirippu taas nousi,
mutta kun huomattiin millainen mestariteos näyttämöllä oli saatu
aikaan, ei kukaan moittinut odotusaikaa pitkäksi. Se oli todellakin
suurenmoinen! Korkea torni kohosi kattoon asti, sen puolivälissä oli
ikkuna, jossa paloi lamppu, ja valkean ikkunaverhon takana istui
Zara yllään viehättävä, sininen, hopealla kirjailtu puku odottamassa
Roderigoa.

Sankari tuli loisteliaassa asussa, kastanjanruskeat kutrit liehuen,
töyhtöhattu päässä, punainen viitta hartioilla, kitara kainalossa ja
jalassa tietenkin saappaat. Hän polvistui tornin juurelle ja lauloi
riutuvan serenadin. Zara vastasi ja suostui lyhyen kaksinlaulun
jälkeen pakenemaan.

Sitten seurasi näytelmän kohokohta. Roderigo toi nuoraportaat,
joissa oli viisi askelmaa, heitti toisen pään ylös ja käski Zaraa
laskeutumaan. Zara hiipi ujosti ulos ristikkoikkunastaan, laski
kätensä Roderigon olalle ja aikoi juuri sulavin liikkein laskeutua,
kun hänen laahuksensa takertui ikkunaan, torni horjui, kallistui ja
romahti maahan haudaten onnettomat rakastavaiset raunioihinsa!

Syntyi huutoa ja hälinää. Ruskeanahkaiset saappaat keikkuivat
vihaisesti ilmassa ja kultakutrinen pää pisti raunioista esiin
huutaen:

-- Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!

Mutta Don Pedro, kovasydäminen isä, syöksyi lavalle ihmeteltävän
kylmäverisenä, tempasi tyttärensä syrjään ja sanoi:

-- Älkää naurako! Jatkakaa kuin ei mitään olisi tapahtunut! Sitten
hän veti Roderigon ylös ja käski vihasta jylisevällä äänellä häntä
poistumaan kuningaskunnasta. Vaikka tornin raunioista esiin kömpinyt
Roderigo oli silminnähtävästi järkyttyneessä tilassa, hän uhmasi
kuitenkin vanhaa herraa ja kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Tämä
peloton esimerkki sytytti Zarankin mielen ja hänkin uhmasi herraansa,
ja silloin tämä tuomitsi molemmat linnan kolkoimpaan vankikomeroon.
Pieni tanakka vanginvartija astui esiin kahleet kädessään ja vei
hyvin pelästyneen näköisenä rakastavaiset pois selvästi unohtaen,
mitä hänellä oli sanottavana.

Kolmannessa näytöksessä esiintyi Hagar, joka oli tullut linnaan
vapauttamaan rakastavaisia ja surmaamaan Hugon. Piilopaikastaan hän
näkee Hugon kaatavan juomaa kahteen viinilasiin ja kuulee hänen
sanovan pienelle ujolle vanginvartijalle:

-- Vie nämä vangeille ja sano, että minä tulen kohta.

Vanginvartija vie Hugon syrjään ja kertoo hänelle jotakin, sillä
välin Hagar vaihtaa lasit kahteen muuhun, jotka sisältävät vaaratonta
juomaa. Ferdinando, pieni vartija, vie ne pois, ja Hagar panee samaan
paikkaan Roderigolle aiotun myrkyn. Hugo tulee janoiseksi laulettuaan
pitkän aarian, juo myrkyn, menettää tajuntansa ja pitkällisten
nytkähtelyjen ja kouristusten jälkeen kaatuu maahan ja kuolee Hagarin
kertoessa hänelle tekonsa erittäin vaikuttavassa aariassa.

Tämä oli hirveän järkyttävä kohtaus, vaikka jonkun mielestä kenties
pitkän irtotukan putoaminen olisi voinut pilata konnan kuoleman
tekemän vaikutuksen. Hugo huudettiin esille, ja hän tuli tottuneesti
taluttaen Hagaria, jonka laulua pidettiin parempana kuin koko muuta
esitystä yhteensä.

Neljännessä näytöksessä esiintyi Roderigo, joka epätoivoisena oli
lävistämäisillään sydämensä, koska hänelle oli kerrottu Zaran
hylänneen hänet. Juuri kun tikari oli tunkeutumassa hänen rintaansa,
hänen ikkunansa alta kuului vienoa laulua, jossa ilmoitettiin, että
Zara oli uskollinen mutta suuressa vaarassa ja että Roderigo saattoi
pelastaa hänet jos tahtoi. Ikkunasta heitettiin vankityrmän avain
ja hurjan riemun valtaamana hän tempoi irti kahleensa ja syöksyi
lemmittynsä turvaksi.

Viidennen näytöksen avasi Zaran ja Don Pedron välinen myrskyisä
kohtaus. Don Pedro vaati, että tytär menisi luostariin, mutta tämä
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, ja laulettuaan liikuttavan
rukouksen Zara oli pyörtymäisillään. Silloin Roderigo syöksyi sisään
ja pyysi hänen kättään. Don Pedro kielsi, koska Roderigo ei ollut
rikas.

He huusivat ja huitoivat vimmatusti, mutta eivät päässeet
yksimielisyyteen, ja Roderigo oli jo kantaa uupuneen Zaran pois.
Mutta silloin ujo palveluspoika astui sisään tuoden kirjeen
Hagarilta, joka oli kadonnut salaperäisellä tavalla. Kirjeessä
ilmoitettiin, että Hagar jätti nuorelle parille perinnöksi
suunnattoman rikkauden.

Lipas avattiin, näyttämölle satoi tinarahoja, kunnes niitä kimmelsi
kaikkialla. Tämä lepytti täydellisesti kovasydämisen isän: hän antoi
empimättä suostumuksensa, kaikki yhtyivät riemulliseen kuoroon,
ja esirippu laskeutui jättäen rakastavaiset polvilleen viehkeästi
vastaanottamaan Don Pedron siunausta.

Seurasi meluisia kättentaputuksia, jotka odottamatta keskeytyivät,
sillä sänky, joka toimi permantona, lysähti äkkiä kasaan ja hautasi
innostuneen yleisön tyynyihin ja peittoihin. Roderigo ja Don Pedro
riensivät hätään, ja kaikki vedettiin vahingoittumattomina esille,
vaikka monet eivät kyenneet puhumaan naurultaan. Yleinen kiihtymys
oli tuskin ehtinyt asettua, kun Hanna ilmaantui ovelle tuoden rouva
Marchin terveiset ja pyytäen nuoria neitejä illalliselle.

Tämä oli yllätys, vieläpä näyttelijöillekin, ja pöydän nähdessään
he katselivat toisiinsa hämmästyneinä. Oli äidin tapaista hankkia
heille odottamaton kestitys, mutta näin hienoa ateriaa ei ollut nähty
menneiden rikkaiden päivien jälkeen. Siinä oli jäätelöä, kakkuja ja
hedelmiä ja ihania ranskalaisia suklaamakeisia sekä keskellä pöytää
neljä suurta kukkakimppua.

Näky salpasi tyttöjen hengen, ja he tuijottivat ensin pöytään ja
sitten äitiinsä, jota asia näytti sanomattomasti huvittavan.

-- Onko tämä satua? kysyi Amy.

-- Se on joulupukin työtä, tuumi Beth.

-- Äiti sen on tehnyt. Meg hymyili säteilevästi huolimatta isosta
harmaasta parrastaan ja mahtavista kulmakarvoistaan.

-- Marchin täti on saanut kaikkien aikojen päähänpiston ja lähettänyt
meille illallisen, huusi Jo ikään kuin koko juttu olisi äkkiä
selvinnyt.

-- Kaikki arvasivat väärin. Se on vanhalta herra Laurencelta, vastasi
rouva March.

-- Laurencen pojan isoisältäkö? Miten ihmeessä? Emmehän me edes tunne
häntä! hämmästeli Meg.

-- Hanna oli kertonut eräälle hänen palvelijalleen teidän
aamiaisseikkailustanne. Hän on omituinen vanha herra, mutta tuo
tapaus miellytti häntä. Hän tunsi isäni kauan sitten, ja tänään sain
häneltä kohteliaan kirjelipun, jossa hän pyysi, että sallisin hänen
lähettää tervehdykseksi lapsilleni vähän herkkuja päivän kunniaksi.
En voinut kieltää, ja siksi saatte nyt pienen kestityksen illalla
leipä- ja maitoaamiaisenne korvaukseksi.

-- Poika sen pani hänen päähänsä, se on varmaa! Hän on mukava poika,
ja olisi hauskaa tutustua häneen. Näyttää kuin hänkin haluaisi
tehdä tuttavuutta meidän kanssamme, mutta hän on ujo, ja Meg on
olevinaan niin hieno ettei anna minun puhua hänen kanssaan ohi
kulkiessamme, sanoi Jo, kun vadit tekivät kierroksiaan ja jäätelö
alkoi huomattavasti huveta.

-- Tarkoitatteko niitä ihmisiä, jotka asuvat isossa talossa aivan
vieressä? kysyi eräs tytöistä. -- Äitini tuntee vanhan herra
Laurencen, mutta hän on kuulemma hyvin ylpeä eikä tahdo olla missään
tekemisissä naapurien kanssa. Hänen pojanpoikansa elää enimmäkseen
suljettujen ovien takana, ani harvoin hän ratsastaa tai on kävelyllä
kotiopettajansa kanssa, ja hänen täytyy lukea hirveän ahkerasti.
Kutsuimme hänet meille tanssiaisiin, mutta hän ei tullut. Äiti sanoo,
että hän on hyvin kiltti poika vaikka ei koskaan puhukaan tyttöjen
kanssa.

-- Meidän kissa juoksi kerran karkuun, ja hän toi sen takaisin, ja me
juttelimme aidan yli ja tulimme mainiosti toimeen -- puhuimme koko
ajan kriketistä ja muusta sellaisesta -- mutta sitten tuli Meg ja hän
lähti pois. Mutta aion vielä tutustua häneen, sillä hän tarvitsee
jotakin hauskaa, se on varma, sanoi Jo päättäväisesti.

-- Minusta hän käyttäytyy hyvin, niin että minulla ei ole mitään
sitä vastaan, että tutustutte häneen. Hän toi itse kukat, ja olisin
pyytänyt hänet sisään, jos vain olisin tiennyt mitä yläkerrassa
oikein oli tekeillä. Minusta hän näytti alakuloiselta mennessään
pois. Omassa kodissaan hän ei varmaan kuule koskaan niin iloista
hälinää.

-- Olipa onni, ettet pyytänyt häntä mukaan, äiti! Jo nauroi katsellen
saappaitaan. -- Mutta esitetään joskus toinen kappale, jonka hän saa
nähdä. Ehkä hänkin tulee näyttelemään -- eikö se olisi metkaa?

-- Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana!
Meg katseli ihastuneena kimppuaan.

-- Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi
rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.

Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:

-- Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti
ole yhtä hauska kuin meidän.




3.

LAURENCEN POIKA


-- Jo! Jo! Missä sinä olet? huusi Meg ullakon portaiden alapäästä.

-- Täällä, vastasi käheä ääni ylhäältä, ja juostuaan portaat ylös
Meg näki sisarensa, joka istui vanhalla kolmijalkaisella sohvalla
päivänpaisteisen ikkunan edessä kääriytyneenä suureen huiviin ja luki
'Redcliffen perillistä' mutustaen omenoita ja vuodattaen runsaita
kyyneliä.

Tämä oli Jon lempinurkka, jonne hän mielellään vetäytyi omenien ja
hauskan kirjan pariin nauttimaan hiljaisuudesta ja lähistöllä asuvan
kesyn rotan seurasta. Megin tullessa näkyviin pakeni rotta, joka ei
vähääkään pelännyt Jota. Jo pyyhkäisi kyynelet poskiltaan ja odotti
mitä tuleman piti.

-- Katsohan: kutsukortti rouva Gardinerilta huomisillaksi! huusi Meg
heiluttaen kallisarvoista paperia ilmassa ja ryhtyen sitten lukemaan
sitä suureen ääneen.

-- Rouva Gardiner olisi iloinen, jos neiti March ja neiti Josephine
voisivat tulla hänen luokseen pieniin kutsuihin uudenvuoden aattona!
Äiti päästää meidät mielellään, mutta mitä panemme yllemme?

-- Mitä sinä kysyt, kun aivan hyvin tiedät, ettemme voi panna muuta
kuin popliinipukumme, vastasi Jo suu täynnä. -- Eihän meillä ole
muuta.

-- Jospa ihmisellä olisi oikea silkkipuku! huokasi Meg. -- Äiti sanoo
että saan ehkä sitten kun täytän kahdeksantoista, mutta kaksi vuotta
on kokonainen ikuisuus silloin kun odottaa jotakin.

-- Ei kukaan arvaa, että pukumme eivät ole silkkiä; ne kelpaavat
meille ihan hyvin. Sinunhan on kuin uusi. Mutta unohdin että minä
poltin omaani pahan jäljen. Mitä ihmettä minä teen? Palanut kohta
näkyy pahasti eikä sitä saa mitenkään piiloon.

-- Sinun täytyy istua mahdollisimman paljon paikoillasi niin ettei
kukaan näe selkääsi. Edestähän puku on vallan hyvä. Minä ostan uuden
nauhan tukkaani, ja äiti kyllä lainaa minulle pienen helmineulansa,
ja uudet tanssikenkäni ovat hurmaavat, ja käsineet menettelevät,
vaikka ne eivät olekaan niin sievät kuin tahtoisin.

-- Minä olen saanut mehutahroja omiini, niin että minun kai pitää
mennä ilman, sanoi Jo, joka ei koskaan välittänyt suuria vaatteistaan.

-- Sinulla täytyy olla käsineet, muuten minä en lähde mukaan, sanoi
Meg päättävästi. -- Käsineet ovat tärkeämmät kuin mikään muu.

-- Sitten minun täytyy jäädä kotiin.

-- Et voi pyytää äidiltä uusia, ne maksavat paljon ja sinä olet
kauhean huolimaton. Ovatko entiset aivan käyttökelvottomat? kysyi Meg
huolissaan.

-- Voin pitää niitä rutistettuina kourassani niin ettei kukaan näe
kuinka tahraiset ne ovat, se on ainoa keino. Tai nytpäs tiedän --
pidämme molemmat toisessa kädessä yhden hyvän hansikkaan ja toisessa
likaisen rutistettuna. Vai mitä ajattelet?

-- Sinun kätesi ovat suuremmat kuin minun. Hansikkaani venyy varmasti
kauheasti, aloitti Meg, jolle käsineet olivat arka kohta.

-- Sitten menen ilman. En välitä siitä mitä ihmiset sanovat! Jo otti
kirjan käteensä.

-- No kyllä sinä saat sen, jos pidät sitä siististi ja käyttäydyt
hyvin. Et saa seisoa kädet selän takana etkä tuijottaa ihmisiä etkä
sanoa: "Kristoffer Kolumbus!" Muistatko?

-- Ole huoletta, minä kökötän säädyllisenä kuin liemikulho. Mene nyt
vastaamaan kutsukorttiin ja anna minun lukea loppuun tämä ihana kirja.

Ja niin Meg lähti vastaamaan kutsukorttiin 'erittäin kiitollisena' ja
tarkastamaan pukuaan. Laittaessaan ainoata pitsiröyhelöään kuntoon
hän laulaa liverteli iloissaan. Jo puolestaan lopetti kertomuksensa,
söi neljä omenaa ja piti hauskaa rottansa kanssa.

Olohuone oli uudenvuoden aattona tyhjänä, sillä nuoremmat tytöt
toimittivat kamarineitojen virkaa, kun molemmat vanhemmat olivat
syventyneet äärettömän tärkeään tehtävään, 'pukeutumaan iltaa
varten'. Kerran täytti väkevä palaneen käry huoneen. Meg tahtoi
muutaman kiharan otsalleen, ja Jo oli ryhtynyt kähertäjän toimeen.

-- Pitääkö siitä nousta tuollainen höyry? kysyi Beth sängyn reunalla
istuen.

-- Hiukset ovat vain vähän kosteat, siitä se johtuu, Jo selitti.

-- Kumma haju! Aivan kuin höyhenet palaisivat, huomautti Amy
ravistaen ylimielisenä omia kauniita kiharoitaan.

-- Kas noin, nyt otan paperit pois ja saatte nähdä kokonaisen pilven
pieniä kiharoita, sanoi Jo ja pani sakset syrjään.

Hän otti paperit pois, mutta häivettäkään kiharapilvestä ei tullut
näkyviin, sillä hiukset seurasivat paperien mukana ja kauhistunut
kähertäjä laski rivin pieniä kärventyneitä suortuvia pöydälle uhrinsa
eteen.

-- Oi voi voi! Mitä olet tehnyt? Kaikkihan on pilalla! En voi mennä
minnekään! Tukkani, voi minun tukkani, vaikeroi Meg katsellen
epätoivoissaan epätasaisia otsahaiveniaan.

-- Siinä taaskin huono onneni! Sinun ei olisi pitänyt pyytää minua,
minähän pilaan aina kaiken. Olen kauhean pahoillani, mutta sakset
olivat liian kuumat. Kylläpä minä nyt keitin kauniin sopan! voihki Jo
katsellen kärventyneitä hiustupsuja ja vuodattaen katumuksen kyyneliä.

-- Eihän se ole pilalla, kampaa ja sido nauhat niin että niiden päät
ulottuvat otsalle. Se on viimeistä muotia, lohdutti Amy.

-- Se on oikein minulle, kun tahdoin olla hieno. Voi, kunpa olisin
jättänyt tukkani rauhaan! huudahti Meg kiihkeästi.

-- Sitä minäkin, se oli niin kaunis ja kiiltävä. Mutta kyllä se pian
taas kasvaa, sanoi Beth ja tuli suutelemaan ja lohduttamaan kerittyä
lammasta.

Erinäisten pienien onnettomuuksien jälkeen Meg oli vihdoin valmis, ja
sitten koko perhe ryhtyi yhteisvoimin pukemaan ja kampaamaan Jota.

Tytöt olivat hauskan näköisiä yksinkertaisissa puvuissaan. Megin
puku oli hopeanharmaa, sitä koristi helmineulalla kiinnitetty
pitsiröyhelö, ja tukassa oli sininen samettinauha. Jolla oli
kastanjanruskea puku, jossa oli kova, yksinkertainen pellavakaulus
ja koristeena pari valkeata päivänkukkaa. Kumpainenkin pani toiseen
käteensä vaalean hansikkaan ja piti tahraista kokoonkäärittynä
toisessa. Kaikki vakuuttivat että yleisvaikutelma oli erinomainen.
Tosin Megin korkeakorkoiset tanssikengät olivat hyvin ahtaat ja
vaivasivat aika lailla, vaikka hän ei tahtonutkaan sitä tunnustaa, ja
Jon yhdeksäntoista hiusneulaa tuntuivat menevän suoraan pään sisään
-- mutta hyvänen aika, mitäpä ei ihminen kärsisikään ollakseen hieno!

-- Pitäkää hauskaa, kultaseni, sanoi rouva March, kun sisarukset
valmistautuivat lähtöön. -- Älkää syökö kovin paljon illallista ja
tulkaa kotiin yhdeltätoista, heti kun lähetän Hannan hakemaan.

Kun portti paukahti kiinni, kuului eräästä ikkunasta huuto:

-- Tytöt, tytöt, onko teillä molemmilla puhdas nenäliina?

-- On, on, ihkasen puhdas, ja Meg on pannut hajuvettä omaansa, huusi
Jo ja lisäsi nauraen: -- Äiti ei varmasti unohtaisi tuota kysymystä,
vaikka juoksisimme maanjäristystä pakoon.

-- Se on aivan paikallaan, sillä hieno nainen tunnetaan aina
kengistään, käsineistään ja nenäliinastaan, vastasi Meg tietävästi.

-- Muista nyt vain pitää palanut kohta piilossa, Jo. Onko vyöni
hyvin? Näyttääkö tukkani kovin kauhealta? tuskitteli Meg kääntyessään
peilin luota rouva Gardinerin eteisessä, jossa hän oli viimeistellyt
itseään huolellisesti ja kauan.

-- Tiedän kyllä että unohdan. Jos näet minun tekevän jotakin hullua,
niin viittaa kädelläsi. Lupaatko sen? Jo sysäsi kauluksensa suoraan
ja sipaisi tukkaansa harjalla.

-- En, viittaaminen ei sovi hienoille neideille. Mutta minä kohotan
kulmakarvojani jos jokin on hullusti ja nyökäytän päätäni jos
käyttäydyt hyvin. Pidä nyt selkäsi suorana ja ota lyhyitä askelia.

-- Kuinka voit oppia kaikki oikeat tavat. Minä en ikinä oppisi.
Kuule, eikö tuo soitto ole hauskaa?

Tytöt menivät sisään, mutta tunsivat itsensä hieman ujoiksi, sillä
he kävivät harvoin tanssiaisissa, ja nämäkin pienet kodikkaat kutsut
olivat suuri tapaus heidän elämässään.

Rouva Gardiner, lihava vanhanpuoleinen nainen, otti heidät
ystävällisesti vastaan ja uskoi heidät vanhimman tyttärensä haltuun
Meg tunsi Sallien ja oli pian kuin kotonaan, mutta Jo, joka ei juuri
välittänyt tyttöjen jutuista, seisoi jäykkänä seinää vasten kätkien
huolellisesti selkänsä ja tunsi olevansa täällä yhtä vähän kotonaan
kuin varsa kukkamaassa.

Puoli tusinaa hauskoja poikia seisoskeli toisessa päässä huonetta
ja puheli luistelemisesta, ja Jo ikävöi heidän luoksensa, sillä
luisteleminen oli hänen elämänsä suuria iloja. Hän sähkötti ikävänsä
Megille, mutta kulmakarvat lensivät pystyyn niin kiivaasti, että
Jo ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Kukaan ei tullut puhelemaan
hänen kanssaan, ja tyttöparvi hänen lähellään harveni harvenemistaan,
kunnes hän jäi yksin. Hän ei voinut lähteä kuljeskelemaankaan, koska
palanut kohta puvussa olisi silloin tullut näkyviin, ja niinpä
hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa aloillaan ja tuijottaa
avuttomasti ihmisiin, kunnes tanssi alkoi. Meg pyydettiin heti
tanssiin, ja nuo ahtaat kengät sipsuttelivat lattialla niin kepeästi,
ettei kukaan voinut aavistaa mitä tuskia tyttö kärsi.

Jo näki pitkän punatukkaisen nuorukaisen lähestyvän hänen nurkkaansa,
ja peläten tulevansa pyydetyksi tanssiin hän pujahti ikkunaverhon
taa, josta saattoi rauhassa katsella salin hyörinää.

Pahaksi onneksi oli eräs toinen ujo henkilö jo keksinyt saman
turvapaikan, sillä kun verho sulkeutui Jon jälkeen, hän huomasi
katsovansa 'Laurencen poikaa' kasvoista kasvoihin.

-- Varjelkoon, en tiennyt että täällä on ketään, sopersi Jo ja aikoi
häipyä yhtä vikkelään kuin oli tullutkin.

Mutta poika nauroi ja sanoi hilpeästi, vaikka näyttikin vähän
hämmentyneeltä:

-- Älkää välittäkö minusta, jääkää vain jos tahdotte.

-- Enkö häiritse teitä?

-- Ette hitustakaan. Tulin vain tänne, kun melkein kaikki ovat
minulle outoja ja tunsin itseni hieman orvoksi.

-- Niin minäkin. Älkää menkö pois, toivon että ette menisi. Poika
istahti uudestaan ikkunasyvennykseen ja katseli kenkiään, kunnes Jo
sanoi koettaen olla mahdollisimman kohtelias ja luonteva:

-- Minulla on kai ollut ilo nähdä teidät ennenkin. Ettekö asu lähellä
meitä?

-- Viereisessä talossa, sanoi poika ja nauroi makeasti, sillä Jon
sievistelevä käytös tuntui kovin hullunkuriselta kun muisti, kuinka
he olivat jutelleet kriketistä ja muista reiluista asioista pojan
tuodessa kissaa kotiin.

Nyt Jokin vapautui. Hän naurahti ja sanoi herttaisesti:

-- Meillä oli niin paljon iloa kauniista joululahjastanne.

-- Isoisä lähetti sen.

-- Mutta teidän aloitteestanne, eikö niin?

-- Kuinka kissanne jaksaa, neiti March? sanoi poika koettaen näyttää
vakavalta, vaikka hänen mustat silmänsä tuikkivatkin veitikkamaisesti.

-- Erinomaisesti, kiitos kysymästä, herra Laurence -- mutta minä en
ole neiti March, minä olen vain Jo, vastasi nuori neiti.

-- Enkä minä ole herra Laurence, minä olen vain Laurie.

-- Laurie Laurence -- miten lystikäs nimi!

-- Minun nimeni on oikeastaan Theodore, mutta en pidä siitä, sillä
pojat sanovat minua Doraksi, ja sen tähden muutin nimeni Laurieksi.

-- Minäkin vihaan nimeäni Josephine! Se on liian -- se on
siirappimainen! Tahtoisin että kaikki sanoisivat Jo eikä Josephine.
Kuinka sait pojat lakkaamaan sanomasta sinua Doraksi?

-- Annoin heille selkään.

-- Minä en voi antaa selkään Marchin tädille, niin että ei auta muu
kuin alistua. Jo huokasi.

-- Pidättekö tanssiaisista? tyttö kysyi hetken kuluttua.

-- Väliin kyllä, mutta olen ollut niin monta vuotta ulkomailla, etten
vielä oikein osaa käyttäytyä täällä.

-- Ulkomailla! huusi Jo. -- Oi, kerro jotakin! Minusta on hurjan
hauskaa kuulla ihmisten kertovan matkoistaan.

Laurie ei näyttänyt tietävän mistä alkaa, mutta Jon innokkaat
kysymykset saivat hänet pian vauhtiin, ja hän kertoi kuinka hän oli
käynyt koulua Veveyssä, missä pojat olivat aina ilman hattua ja
uittivat laivoja järvellä ja tekivät lupapäivinä opettajiensa kanssa
pitkiä retkiä Sveitsin vuoristoihin.

-- Voi taivas, kunpa joskus pääsisi, innostui Jo. -- Oletko käynyt
Pariisissa?

-- Vietimme viime talven siellä.

-- Osaatko ranskaa?

-- Veveyssä emme saaneet puhua mitään muuta.

-- Puhu vähäsen! Minä osaan lukea ranskaa mutta en ääntää.

-- _Quel nom a cette jeune demoiselle en les pantoufles jolis?_
sanoi Laurie muitta mutkitta.

-- Kylläpä sinä äännät sievästi! Odotahan -- sinä sanoit: "Kuka on
tuo nuori neiti, jolla on sievät kengät", etkö sanonutkin?

-- _Oui, mademoiselle_.

-- Se on sisareni Margaret, ja sinä tiesitkin sen. Onko hän sinusta
sievä?

-- On. Hän muistuttaa minusta saksalaisia tyttöjä, hän näyttää
raikkaalta ja rauhalliselta ja tanssii hyvin.

Jo aivan hehkui ilosta kuullessaan tuon herttaisen tunnustuksen ja
painoi sen visusti mieleensä kertoakseen sen Megille.

He tirkistelivät yhdessä saliin ja arvostelivat ja juttelivat kunnes
olivat kuin vanhat tutut konsanaan. Laurien ujous katosi pian, sillä
Jon poikamainen välittömyys huvitti häntä, ja Jo oli taas oma iloinen
itsensä, sillä puku oli unohtunut eikä kukaan nostanut hänelle
kulmakarvojaan. Hän piti 'Laurencen pojasta' enemmän kuin koskaan
ennen ja katseli häntä tarkoin voidakseen kuvailla hänet toisille
tytöille, sillä kun heillä ei ollut veljiä ja vain hyvin harvoja
poikaserkkuja, pojat olivat heille melkein tuntemattomia olioita.

-- Kihara musta tukka, ruskea iho, suuret mustat silmät, hieno nenä,
kauniit hampaat, pienet kädet ja jalat, pitempi kuin minä, hyvin
kohtelias ollakseen poika, ja iloinen ja hauska. Kuinkahan vanha hän
mahtaa olla?

Kysymys pyöri jo Jon kielellä, mutta hän malttoi mielensä ajoissa ja
tavattoman tahdikkuuden puuskassa etsi kiertotien.

-- Alat kai pian käydä lukiota? Näen sinut aina nenä kirjassa --
ei, tarkoitan lukemassa ahkerasti, ja Jo kauhistui sanoja 'nenä
kirjassa', jotka olivat pujahtaneet hänen huuliltaan.

Laurie hymyili, mutta ei näyttänyt yhtään pahastuneen, ja vastasi
olkapäitään kohauttaen:

-- En vielä vuoteen tai pariin, en missään tapauksessa ennen kuin
seitsentoistavuotiaana.

-- Oletko vasta viidentoista? kysyi Jo, joka oli luullut poikaa jo
seitsentoistavuotiaaksi.

-- Täytän ensi kuussa kuusitoista.

-- Voi kuinka minusta olisi hauskaa päästä lukioon! Mutta sinä et
juuri tunnu pitävän siitä.

-- Minä vihaan sitä. Siellä on vain lukutoukkia tai sitten
tappelupukareita. En pidä tämän maan poikien tavoista.

-- Mistä sinä sitten pidät?

-- Tahtoisin asua Italiassa ja elellä omalla tavallani.

Jon teki kovasti mieli kysyä, mikä tämä 'oma tapa' oli, mutta nuo
mustat kulmakarvat näyttivät rypistyessään melkein uhkaavilta, ja Jo
muutti puheenaihetta ja sanoi lyöden tahtia jalallaan:

-- Tuolla viereisessä huoneessa on hyvä piano. Miksi et mene
tanssimaan?

-- Menen kyllä, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika ja teki hienon
kumarruksen.

-- En voi tulla, lupasin Megille etten tanssi, koska --

Jo pysähtyi ja näytti epäröivän, kertoisiko vai purskahtaisiko
nauruun.

-- Koska mitä? kysyi Laurie uteliaasti.

-- Etkö sano kenellekään?

-- En kenellekään.

-- No niin, minulla on paha tapa seisoa uunin edessä ja poltan usein
hameeni, ja niin kävi tämänkin. Se on kyllä kauniisti korjattu, mutta
parsimus näkyy sittenkin, ja Meg käski minun istua aloillani, niin
ettei kukaan näkisi. Naura vain, jos sinua haluttaa. Tiedän kyllä,
että se on hassua.

Mutta Laurie ei nauranut, hän loi vain hetkeksi katseensa maahan, ja
hänen kasvojensa ilme hämmästytti Jota, kun hän sanoi kauniisti:

-- Älä välitä siitä. Tule pois vain, ole kiltti.

Jo kiitti ja lähti iloisena tanssimaan, mutta nähdessään toverinsa
hienot, helmenväriset hansikkaat hän ei voinut olla toivomatta, että
hänelläkin olisi ollut kaksi siistiä käsinettä.

Soiton tauottua he istuutuivat, ja Laurie kuvaili parhaillaan
Heidelbergin ylioppilasjuhlia, kun Meg tuli näkyviin. Hän teki
merkin sisarelleen, ja Jo seurasi häntä vastahakoisesti erääseen
sivuhuoneeseen, missä Meg vaipui sohvalle. Tyttö piteli kiinni
jalastaan ja oli hyvin kalpea.

-- Olen nyrjäyttänyt nilkkani, vaikeroi Meg ja huojutti ruumistaan
edestakaisin. -- Tuo typerä korko kääntyi ja jalkaani koski
hirveästi. Sitä pakottaa niin että voin tuskin seisoa, enkä käsitä
kuinka pääsen kotiin.

-- Tiesinhän että nuo viheliäiset kengät saisivat pahoja aikaan.
Ikävä juttu. Mitä ihmettä teemme? Meidän on otettava ajuri tai sitten
jäätävä tänne koko yöksi, vastasi Jo ja hieroi samalla kipeätä jalkaa
varovaisesti.

-- Emme voi ottaa ajuria, se maksaa liian paljon. Sitä paitsi emme
sitä varmaan saisikaan, sillä ajuriasemalle on pitkä matka eikä ole
ketään, jonka voisi lähettää noutamaan.

-- Minä menen.

-- Ei, hyvänen aika! Kello on yli yhdeksän, ja ulkona on Egyptin
pimeys. En voi jäädä tänne, sillä talo on täynnä väkeä. Muutamia
tyttöjä jää Sallien luo yöksi. Odotan täällä siksi kun Hanna tulee,
sitten katson mitä on paras tehdä.

-- Minäpä pyydän Laurieta, hän kyllä auttaa meitä, sanoi Jo näyttäen
huojentuneelta, kun tämä ajatus juolahti hänen mieleensä.

-- Varjelkoon, sitä et tee! Et saa pyytää ketään etkä kertoa
kenellekään. Tuo päällyskenkäni tänne ja pane tanssikengät
vaatteittemme joukkoon. Heti kun illallinen on ohi, saat ruveta
odottamaan Hannaa. Tule heti sanomaan minulle, kun hän on täällä.

-- Nyt juuri mennään illalliselle. Minä jään sinun luoksesi.

-- Ei, hyvä tyttö, mene ruokasaliin ja tuo minulle kahvia. Olen niin
väsynyt etten voi liikahtaa paikaltani.

Ja Meg nojasi taaksepäin kätkien huolellisesti päällyskenkänsä, ja
Jo lähti retkeilemään ruokasalia kohti. Hän löysi sen eksyttyään
ensin varastokomeroon ja avattuaan oven huoneeseen, jossa vanha herra
Gardiner nautti pientä yksityiskestitystä. Hän teki hyökkäyksen
pöytään ja varasi itselleen kupin kahvia, jonka hän suoraa päätä
kaatoi päälleen saaden pukunsa etuosan yhtä surkeaan kuntoon kuin
takaosa oli.

-- Voi kauhistusta, minkälainen hutilus olen, huudahti Jo ja turmeli
Megin hienon hansikkaan pyyhkimällä pukuansa siihen.

-- Voinko auttaa sinua? kysyi ystävällinen ääni, ja siinä seisoi
Laurie toisessa kädessään täysi kahvikuppi, toisessa lautasellinen
jäätelöä.

-- Koetin viedä jotakin Megille, joka on hyvin väsynyt, ja joku
tyrkkäsi minua, ja tässä nyt seison vallan taivaallisessa tilassa,
vastasi Jo katsellen epätoivoissaan pilaantunutta pukuaan ja Megin
kahvinväristä käsinettä.

-- Sepä harmillista! Katsoin juuri, voisinko tarjota näitä jollekin.
Saanko viedä ne sisarellesi?

-- Oi, paljon kiitoksia! Minä näytän missä hän on. En tarjoudukaan
viemään niitä itse, tekisin vain uusia tyhmyyksiä.

Jo näytti tietä, ja Laurie toi pienen tarjoilupöydän, meni hakemaan
uuden annoksen kahvia ja jäätelöä ja käyttäytyi niin luontevasti ja
huomaavaisesti, että itse vaativa Megkin antoi hänestä lausunnon:
"Hieno poika". Suklaamakeiset, joiden ympärille oli kääritty
runonpätkiä, tuottivat heille paljon hauskuutta, muutamia muita
nuoria osui joukkoon, ja he leikkivät juuri innoissaan 'huhu
kiertää'-leikkiä, kun Hanna ilmestyi ovelle. Meg unohti jalkansa ja
nousi niin äkkiä että hänen täytyi tuskasta parahtaen nojata Johon.

-- Hiljaa! Älä sano mitään, hän kuiskasi ja sanoi ääneen: -- Ei
se mitään ollut. Jalkani venähti hiukan, siinä kaikki. Sitten hän
nilkutti yläkertaan hakemaan päällysvaatteitaan.

Hanna torui, Meg itki, ja Jo oli hetken suunniltaan. Mutta sitten hän
päätti ottaa asiain johdon omiin käsiinsä.

Hän livahti ulos, juoksi alakertaan ja kysyi eräältä vastaantulevalta
palvelijalta, voisiko tämä hankkia ajurin. Mies sattui olemaan vain
tätä iltaa varten palkattu vahtimestari, joka ei tuntenut seutua
ollenkaan. Jo katseli ympärilleen apua etsien, kun Laurie, joka oli
kuullut hänen kysymyksensä, riensi paikalle ja tarjoutui viemään
tytöt kotiin isoisänsä vaunuissa.

-- On niin aikaista. Ethän toki vielä lähde kotiin? alkoi Jo, joka
tunsi suurta huojennusta, mutta epäröi ottaa tarjousta vastaan.

-- Menen aina aikaisin kotiin -- ihan varmaan! Tulkaa nyt kanssani.
Meillähän on sama matka kuten tiedät, ja ulkona tuntuu satavan.

Tämä ratkaisi asian. Jo kertoi hänelle Megin onnettomuudesta
ja otti tarjotun avun kiitollisena vastaan. Sitten hän riensi
yläkertaan hakemaan toisia. Hanna inhosi sadetta kuin kissa, joten
hänestä ei ollut vastusta, ja niin lähdettiin liikkeelle hienoissa
umpivaunuissa, mikä tuntui suurenmoisen ylhäiseltä ja juhlalliselta.
Laurie istui ajajan vieressä, niin että Meg saattoi pitää jalkaansa
ylhäällä.

-- Minulla oli hurjan hauskaa. Oliko sinulla? kysyi Jo ravistaen
tukkaansa ja ottaen mahdollisimman mukavan asennon.

-- Oli siihen asti kun satutin jalkani. Sallien ystävä Annie Moffat
pyysi minua luoksensa viikoksi sitten kun Salliekin menee. Sallie
aikoo mennä sinne keväällä oopperanäytösten aikana, ja siitä tulisi
vallan suurenmoisen hauskaa, jos vain äiti antaa luvan, vastasi Meg,
jota pelkkä ajatuskin jo riemastutti.

-- Näin sinut tuon punatukkaisen pojan kanssa, jota minä juoksin
pakoon. Oliko hän hauska?

-- Oli, oikein hauska! Hänen tukkansa on kastanjanruskea eikä
punainen, ja hän on hyvin kohtelias.

-- Hän hyppi tanssiessaan kuin heinäsirkka. Laurie ja minä emme
voineet olla nauramatta. Kuulitko kuinka nauroimme?

-- En, mutta se oli hyvin ilkeätä. Missä ihmeessä piileksit koko ajan?

Jo kertoi seikkailunsa, ja hänen lopettaessaan he olivat perillä.
Sanottuaan Laurielle suuret kiitokset ja hyvää yötä he yrittivät
hiipiä sisään hiljaa kuin hiiret, mutta heti kun ovi narisi, ponnahti
kaksi pientä yömyssyä pystyyn ja kaksi unista, mutta innokasta ääntä
huudahti:

-- Kertokaa tanssiaisista!

Vaikka se Megin mielestä olikin 'kovin tahditonta', Jo oli
säästänyt muutamia suklaamakeisia pikkutytöille, ja kuultuaan illan
merkillisimmät tapahtumat nämä pian tyyntyivät ja nukahtivat.

-- Tuntuu tosiaankin kuin olisin ylhäinen nuori neiti, kun olen
saanut ajaa vaunuissa kotiin tanssiaisista ja istun nyt aamupuvussa
kamarineitini palveltavana, sanoi Meg Jon vuoroin hautoessa hänen
jalkaansa, vuoroin harjatessa hänen tukkaansa.

-- Minä en usko että hienoilla nuorilla neideillä on hitustakaan
hauskempaa kuin meillä, huolimatta kärventyneistä kiharoista, yhdestä
käsineestä ja liian ahtaista kengistä, jotka nyrjäyttävät nilkkamme
kun olemme kyllin tyhmiä pitämään niitä.

Ja luultavasti Jo oli oikeassa.




4.

TAAKKOJA


-- Voi sentään, kuinka raskaalta tuntuu ottaa taakka harteilleen ja
laahustaa taas eteenpäin, huokasi Meg tanssiaisten jälkeisenä aamuna,
sillä nyt oli joululoma auttamattomasti lopussa. Kuluneen viikon ilot
eivät suinkaan olleet innostaneet häntä työhön, josta hän ei koskaan
ollut pitänyt.

-- Minä tahtoisin, että olisi aina joulu tai uusivuosi, eikö se olisi
mukavaa? sanoi Jo haukotellen suruissaan.

-- Silloin ei meillä olisi puoleksikaan niin hauskaa kuin nyt.
Mutta minusta olisi somaa, jos silloin tällöin saisi pitää pieniä
illallisia ja kutsuja, käydä tanssiaisissa, ajaa kotiin illalla,
lukea ja levätä eikä tehdä työtä. Niin tekevät muut ihmiset, ja
minä kadehdin aina tyttöjä, jotka saavat elää niin. Minä pidän niin
kauheasti ylellisyydestä.

Meg koetti ratkaista, kumpiko hänen kahdesta kuluneesta puvustaan oli
vähemmän kulunut.

-- Se on nyt kerta kaikkiaan mahdotonta, niin että ei huolita
nurkua, vaan nostetaan taakat selkään ja tallustetaan eteenpäin
yhtä tyytyväisinä kuin äiti. Totisesti Marchin täti on aika peikko
kannettavaksi, mutta minusta tuntuu, että kun olen oppinut pitämään
häntä selässäni valittamatta, hän tipahtaa alas tai muuttuu niin
keveäksi etten huomaakaan häntä.

Tämä ajatus kutkutti Jon mielikuvitusta ja sai hänet hyvälle
tuulelle, mutta Megin mieli ei keventynyt, sillä hänen taakkansa --
neljä hemmoteltua lasta -- tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen.
Hän ei jaksanut edes tehdä itseään sieväksi kuten tavallisesti,
panna sinistä nauhaa kaulaansa ja kammata tukkaansa mahdollisimman
pukevasti.

-- Mitä hyödyttää olla sievä, kun ei kukaan muu kuin nuo pienet
kiusankappaleet näe minua eikä kukaan välitä siitä olenko kaunis vai
ruma, hän nurkui ja sysäsi laatikkonsa kiinni niin että paukkui.
-- Minä saan ponnistella ja raataa kaiken päivää, ja vain silloin
tällöin saan pienen pilkahduksen iloa, ja sitten tulen vanhaksi ja
rumaksi ja ilkeäksi enkä saa nauttia elämästä kuten muut tytöt. Se on
synti ja häpeä.

Ja Meg meni alas marttyyrinilme kasvoillaan ja oli oikein ikävä
aamiaisella.

Muutkin näyttivät olevan poissa tasapainosta ja napisivat
herkeämättä. Bethillä oli päänsärkyä, ja hän makasi sohvalla kissan
ja sen kolmen poikasen kanssa, Amy mankui läksyjen vaikeutta eikä
voinut löytää päällyskenkiään, Jo vihelteli mielenosoituksellisesti
ja piti kovaa meteliä ulos hankkiutuessaan, rouva March kirjoitti
kiireissään kirjettä, jonka piti lähteä heti matkaan, ja Hanna
murjotti eilisillan valvomisen jälkeen.

-- En ole koskaan nähnyt näin ikävää perhettä, huusi Jo, joka
menetti malttinsa kaadettuaan mustepullon, kiskaistuaan molemmat
kengännauhansa poikki ja istahdettuaan hattunsa päälle.

-- Ja sinä olet perheen ikävin ihminen, vastasi Amy huuhtoen väärän
summan kivitaulultaan kyynelillään.

-- Beth, jollet sulje noita inhottavia kissoja kellariin, vaadin
ne hukutettaviksi, huudahti Meg suuttuneena koettaessaan vapautua
kissanpojasta, joka oli tarrautunut hänen selkäänsä ja pisti kuin
takiainen.

Jo nauroi, Meg torui, Beth pyysi armoa ja Amy vaikeroi, koska hän ei
voinut selvittää, mitä on yhdeksän kertaa kaksitoista.

-- Tytöt, tytöt, olkaa hiljaa edes minuutin verran! Minun täytyy
saada kirje aamupostiin, ja te saatte nalkutuksellanne pääni pyörälle.

Rouva March pyyhki pois jo kolmannen väärän lauseen.

Seurasi hetken hiljaisuus, joka katkesi kun Hanna laahusti sisään,
laski kaksi kuumaa omenatorttua pöydälle ja laahusti takaisin.
Nämä omenatortut kuuluivat päiväjärjestykseen, ja tytöt nimittivät
niitä 'muhveiksi', sillä muita muhveja heillä ei ollut, ja niillä
oli mukava lämmittää käsiä kylminä aamuina. Hanna ei koskaan
unohtanut tehdä niitä, olipa hän sitten miten kiireissään tai nyreä
tahansa, sillä tie oli pitkä ja tuulinen, tytöt eivät saaneet muuta
päiväateriaa ja tulivat harvoin kotiin ennen kahta.

-- Hoitele sinä kissojasi ja paranna päänsärkysi, Bethy. Hyvästi,
äiti pieni, olemme olleet oikeita hirtehisiä tänä aamuna, mutta
palaamme takaisin täydellisinä enkeleinä. Tule jo, Meg!

Ja Jo marssi tiehensä tuntien, että pyhiinvaelluksen alku ei ollut
sujunut aivan ohjelman mukaan.

He katsoivat aina taaksensa kadunkulmauksessa, sillä äiti oli
joka aamu ikkunassa nyökyttämässä heille päätään ja hymyilemässä
hyvästiksi. Heistä tuntui kuin ilman sitä olisi ollut mahdotonta
kestää koko päivää, sillä äidin kasvojen viimeinen välähdys vaikutti
aina päivänpaisteen tavoin, olipa heidän mielialansa minkälainen
tahansa.

-- Jos äiti puisi meille nyrkkiä lentosuukkojen asemesta, se olisi
meille oikein, sillä kiittämättömämpiä heppuja kuin me ei ole koskaan
elänyt, sanoi Jo, joka katuvaisena kesti lumisen tien vaivat ja
purevan tuulen hyökkäykset.

-- Älä käytä niin kauheita sanoja! Megin ääni kuului syvältä harson
takaa, johon hän oli kietonut itsensä kuin maailmaan väsynyt nunna.

-- Minä pidän mehevistä sanoista, jotka merkitsevät jotakin, Jo
vastasi siepaten kiinni hattunsa, joka oli lentämäisillään pois hänen
päästään.

-- Nimitä itseäsi miksi tahdot, mutta minä en ole hirtehinen enkä
heppu, enkä tahdo kuulla sellaisia sanoja itsestäni.

-- Sinä olet kiukkupussi ja erikoisen pahalla tuulella tänään, kun
et saa elää ylellisyydessä koko ikääsi. Pikku raukka, odota vain
kunnes olen päässyt menestyksen alkuun, sitten saat asua vaunuissa
ja korkeakorkoisissa kengissä ja uida jäätelössä ja pitää hauskaa
punatukkaisten poikain kanssa.

-- Kyllä sinä olet hupakko, Jo! Mutta Meg nauroi hänen
hullutuksilleen ja tuli tahtomattaankin paremmalle tuulelle.

-- Kiitä onneasi, sillä jos minä alkaisin murjottaa niin kuin sinä,
olisimme totisesti kaunista herrasväkeä. Herran kiitos, minä keksin
aina jotakin hauskaa, joka pitää minua pystyssä. Kas niin, älä mökötä
enää, vaan tule kotiin kilttinä tyttönä.

Jo läimäytti sisartaan rohkaisevasti olalle heidän erotessaan ja
lähtiessään päivän töihin. Kumpikin otti pienen lämpimän torttunsa ja
koetti näyttää iloiselta huolimatta talvi-ilmasta, kovasta työstä ja
nuoren, huvinhaluisen mielensä tyydyttämättömästä kaipuusta.

Kun herra March oli menettänyt omaisuutensa auttaessaan erästä
ahdinkoon joutunutta ystäväänsä, olivat molemmat vanhimmat tytöt
halunneet hankkia toimen, jotta voisivat elättää edes itsensä.
Vanhemmat suostuivat, ja Meg ja Jo ryhtyivät urheasti työhön.

Margaret sai paikan neljän pienokaisen kotiopettajana ja tunsi
itsensä rikkaaksi saadessaan pienen palkkansa. Hän piti 'kauheasti
ylellisyydestä', kuten hän sanoi, köyhyys oli hänen suurin murheensa.
Se oli hänelle vielä vaikeampaa kuin toisille, sillä hän saattoi
muistaa ajan, jolloin koti oli kaunis, elämä helppoa ja hauskaa eikä
mistään ollut puutetta.

Meg ei tahtonut kadehtia ketään eikä olla tyytymätön, mutta
tietenkin hän kaipasi kauniita tavaroita, iloisia ystäviä ja
mukavaa elämää. Kingin perheessä työskennellessään hän joutui joka
päivä näkemään sellaista mitä häneltä itseltään puuttui. Hänen
oppilaidensa vanhemmat sisaret olivat juuri astuneet seuraelämään,
ja Meg kuuli juttuja teattereista, konserteista, rekiretkistä ja
muista huvituksista, katseli kauniita juhlapukuja ja kukkavihkoja ja
näki rahan virtaavan pikkuasioihin, jotka olisivat olleet hänelle
suuriarvoisia. Meg-parka valitti harvoin, mutta tunne siitä, että
hänelle tapahtui vääryyttä, teki hänet väliin katkeraksi koko
maailmaa kohtaan.

Jo oli saanut armon Marchin tädin silmissä, joka oli rampa ja
tarvitsi vikkelän apulaisen. Lapseton vanha rouva oli tarjoutunut
ottamaan yhden tytöistä kasvatikseen onnettomuuden sattuessa
ja oli hyvin loukkaantunut, kun hänen tarjouksensa hylättiin.
Ystävät huomauttivat herrasväki Marchille, että he nyt menettivät
kaikki mahdollisuudet tulla muistetuiksi rikkaan vanhan rouvan
testamentissa, mutta nämä epäkäytännölliset ihmiset sanoivat vain:

-- Emme mistään hinnasta voi luopua tytöistämme. Olimmepa sitten
rikkaita tai köyhiä, tahdomme olla yhdessä ja iloita toinen
toisistamme.

Vanha rouva ei puhunut heille pitkään aikaan sanaakaan, mutta kerran
hän sattui tapaamaan Jon erään ystävänsä luona; tytön lystikkäät
kasvot ja mutkaton käytös miellyttivät häntä ja hän ehdotti tälle
seuranaisen paikkaa.

Tällainen työ ei ollut ollenkaan Jon mieleen, mutta kun ei
parempaakaan ilmaantunut, hän otti kuitenkin paikan ja tuli kaikkien
suureksi ihmeeksi sangen hyvin toimeen äkeän sukulaisensa kanssa.
Silloin tällöin sattui myrskyisiä kohtauksia, ja kerran Jo lähti
kotiin selittäen ettei voisi kestää kauempaa, mutta Marchin täti
leppyi pian ja lähetti hakemaan häntä takaisin niin päättävästi, että
Jo ei voinut kieltäytyä, sillä syvimmässä sydämessään hän melkein
piti tuosta vanhasta kiukkuisesta tädistä.

Minä puolestani epäilen, että vetovoimana itse asiassa oli suuri
kirjasto, joka Marchin sedän kuoleman jälkeen oli jätetty tomun ja
hämähäkkien huomaan. Jo muisti vielä ystävällisen vanhan herran,
joka oli antanut hänen rakentaa rautateitä ja siltoja suurista
sanakirjoistaan, kertonut juttuja latinankielisten kirjojensa
lystikkäistä kuvista ja ostanut hänelle piparkakkuja tavatessaan
hänet kadulla. Hämärä, tomuinen huone, hyllyiltä tuijottavat
kipsikuvat, mukavat nojatuolit, karttapallot ja lopuksi paras
kaikista, kokonainen kirjaerämaa, jossa sai vaeltaa mielin määrin,
tekivät kirjaston Jolle oikeaksi taivaan valtakunnaksi.

Heti kun täti oli mennyt päivällislevolleen tai otti vastaan
vieraita, Jo syöksyi tähän hiljaiseen paikkaan, kyykistyi nojatuoliin
ja ahmi runoja, romaaneja, historiaa, matkakertomuksia ja
taidekirjoja todellisen lukutoukan tavoin. Mutta mikään onni ei kestä
kauan, ja juuri kun hän oli päässyt kertomuksen kohokohtaan, runon
ihanimpiin säkeisiin tai matkustajan jännittävimpään seikkailuun,
kuului kimeä ääni: "Josy-phine! Josyphine!" ja hänen täytyi jättää
paratiisinsa ja rientää kerimään lankaa, pesemään mäyräkoiraa tai
lukemaan Belshamin esseitä ääneen tuntikaupalla.

Jon kunnianhimoisena päämääränä oli tehdä jotakin loistavaa. Hänellä
ei ollut vielä aavistustakaan mitä se olisi, mutta aika osoittaisi
sen hänelle. Toistaiseksi hänen suurin surunsa oli se, ettei hän
saanut lukea, juosta eikä ratsastaa tarpeekseen. Kiihkeä luonto,
terävä kieli ja levoton mieli saattoivat hänet usein vaikeuksiin,
ja hänen elämänsä oli sarja alituista nousua ja laskua, sekä
hullunkurista että intomielistä.

Beth oli niin ujo, ettei hän voinut käydä koulua. Sitä oli kyllä
yritetty, mutta hän kärsi niin, että sai lopettaa ja lukea kotona
isänsä johdolla. Senkin jälkeen kun isä oli joutunut rintamalle
ja äidin kykyä ja tarmoa tarvittiin sotilaskotiyhdistyksessä,
Beth jatkoi uskollisesti omin neuvoin ja teki parhaansa. Hän oli
kätevä pikku olento ja auttoi Hannaa kodinhoidossa. Hänen päivänsä
olivat pitkät ja ikävät, mutta hän ei ollut yksin eikä joutilaana,
sillä hänen pieni maailmansa oli täynnä kuviteltuja olentoja, ja
luonnostaan hän oli ahkera kuin mehiläinen. Kuusi nukkea oli puettava
joka aamu, sillä Beth oli vielä lapsi ja rakasti lemmikkejään yhtä
hellästi kuin ennenkin. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan ehjää ja
kaunista, kaikki olivat olleet hylättyjä, kun Beth otti ne hoiviinsa,
sillä kun Meg ja Jo olivat vieraantuneet leluistaan, ne joutuivat
kaikki hänelle, koska Amy ei huolinut mitään vanhaa eikä rumaa. Sen
takia Beth hoiti niitä kaksin verroin hellemmin ja perusti sairaalan
kipeille nukeille.

Eräs hyvin surkeassa tilassa oleva nukkepahanen oli aikoinaan
kuulunut Jolle, ja vietettyään myrskyistä elämää se oli joutunut
lumppukoriin. Tästä kauheasta köyhäintalosta sen pelasti Beth. Koska
nukkeparalla ei ollut päälakea, Beth ompeli sille pienen sievän
lakin, ja koska molemmat käsivarret ja jalat olivat poikki, Beth
kietoi poloisen kokonaan pehmeisiin kapaloihin ja huolehti tuosta
parantumattomasta sairaasta kärsivällisesti.

Bethillä oli huolensa kuten muillakin, ja koska hän ei ollut mikään
enkeli, vaan hyvin inhimillinen pikkutyttö, hän itki usein 'pienen
itkun', kuten Jo sanoi, siksi että hän ei saanut ottaa soittotunteja
eikä hänellä ollut pianoa. Hän rakasti musiikkia ja soitti
harjoituksiaan niin kärsivällisesti vanhalla rämisevällä pianolla,
että tuntui kuin jonkun (ei kuitenkaan Marchin tädin!) olisi pitänyt
auttaa häntä. Mutta kukaan ei tehnyt sitä eikä kukaan nähnyt Bethin
kuivaavan kyyneliänsä keltaisilta koskettimilta, joista niin usein
lähti vain epäsointuja. Hän lauloi kuin leivonen työtä tehdessään,
ei koskaan kyllästynyt soittamaan äidille ja tytöille ja ajatteli
toiveikkaana päivästä päivään: Tiedän että joskus saan oman pianon,
jos olen kiltti.

Jos joku olisi kysynyt Amylta, mikä hänen elämänsä suurin onnettomuus
oli, hän olisi empimättä vastannut: "Nenäni".

Kun hän oli pikkulapsi, oli Jo kerran vahingossa pudottanut hänet
hiililaatikkoon, ja Amy väitti että tämä onnettomuus oli turmellut
hänen nenänsä iäksi. Se ei ollut suuri ja punainen, se oli vain
melkein litteä, ja nipistelipä sitä miten tahansa, siihen ei saanut
ylimyksellistä linjaa. Kukaan muu kuin Amy itse ei huomannut
siinä mitään vikaa, mutta hän itse tunsikin sen sitä syvemmin,
ja lohduttaakseen itseään hän piirusti kokonaiset arkit täyteen
kreikkalaisia neniä.

'Pikku Rafaelilla', kuten sisaret häntä nimittivät, oli ilmeiset
taipumukset piirustukseen, eikä hän koskaan ollut niin onnellinen
kuin piirustaessaan kukkia ja keijuja tai kuvittaessaan tarinoita.
Opettajat valittivat, että Amy laskentotunnilla täytti taulunsa
eläinkuvilla ja jäljensi karttoja karttakirjansa tyhjille
sivuille. Onnettomina hetkinä hänen kirjojensa välistä tippui mitä
lystikkäimpiä pilakuvia. Hän luki läksynsä niin hyvin, kuin taisi
ja osasi välttää nuhteita ja rangaistuksia käyttäytymällä muuten
mallikelpoisesti.

Amy oli toveriensa suuressa suosiossa, sillä hän oli luonnoltaan
kiltti ja hänellä oli onnellinen taito miellyttää ilman ponnistuksia.
Hänen sievisteleviä eleitään ihailtiin suuresti samoin kuin hänen
taitojaankin, sillä Amy osasi myös soittaa kaksitoista pientä
kappaletta ja lukea ranskaa ääntäen väärin vain kaksi kolmannesta
sanoista. Hänen tapanaan oli sanoa surkealla äänellä: "Kun isä oli
rikas, teimme niin ja niin", mikä oli hyvin liikuttavaa, ja tytöt
pitivät hänen omatekoisia sanojaan kaiken hienouden huippuna.

Amy oli hyvää vauhtia tulemassa pilatuksi, sillä kaikki hemmottelivat
häntä ja hänen taipumuksensa turhamaisuuteen ja itsekkyyteen saivat
rauhassa kasvaa. Eräs seikka oli kuitenkin omiaan hillitsemään hänen
turhamaisuuttaan: hänen täytyi pitää serkkunsa vaatteita. Sattui
vielä niin, että Florencen äidillä ei ollut hitustakaan makua, ja
Amy kärsi kauheasti, kun hänen täytyi pitää punaista lakkia sinisen
asemesta, pukuja, joiden väri ei sopinut hänelle, ja hullunkurisia
esiliinoja. Ne olivat kaikki hyvää kangasta, hyvin tehtyjä ja vähän
käytettyjä, mutta Amyn taiteellista silmää ne kiusasivat suuresti.
Tänä talvena hänen koulupukunsa oli tummanpunaista kangasta, jossa
oli keltaisia pilkkuja.

-- Ainoa lohdutukseni on, että äiti ei sentään tee laskoksia
hameisiini silloin kun olen häijy, hän sanoi Megille kyynelet
silmissä. -- Maria Parkin äiti tekee. Voi, se on todella kauheata,
sillä hänen hameensa ulottuu vain polviin asti eikä hän voi tulla
kouluun. Kun ajattelen sellaista alennustilaa, tunnen että voin
kestää litteän nenäni ja punaisen pukuni, vieläpä keltaiset pilkutkin.

Meg oli Amyn uskottu ja neuvonantaja, ja vastakohtien omituisen
vetovoiman vaikutuksesta vallitsi samanlainen suhde Jon ja hiljaisen,
lempeän Bethin välillä. Vain Jolle ujo sisar kertoi ajatuksensa, ja
tietämättään Beth vaikutti isoon rasavilliin sisareensa enemmän kuin
kukaan muu perheen jäsen. Molemmat vanhemmat tytöt merkitsivät hyvin
paljon toisilleen, mutta kumpikin otti yhden nuoremman siipiensä
suojiin ja hoivasi häntä omalla tavallaan 'leikkien äitiä'.

-- Onko kenelläkään mitään kerrottavaa? Tämä on ollut niin
viheliäinen päivä että palan halusta kuulla jotakin hauskaa, sanoi
Meg, kun he istuivat illalla käsitöittensä ääressä.

-- Minulla oli mainio kohtaus tädin kanssa tänään, ja koska minä
vedin pitemmän korren, kerron asian teille, aloitti Jo, jonka suurin
huvi oli kertoa juttuja. -- Luin ääneen tuota iankaikkista Belshamia
ja tein ääneni surisevaksi ja yksitoikkoiseksi kuten tavallisesti.
Silloin nähkääs täti pian nukahtaa ja minä vedän kätköistäni jonkin
hauskan kirjan, jota luen vimmatusti kunnes hän herää. Tekeydyin
nytkin uneliaaksi, ja ennen kuin hän alkoi nuokkua, haukottelin niin
perusteellisesti, että hän kysyi mitä ajattelin, kun avasin suuni
niin suureksi, että olisin voinut niellä koko kirjan.

"Jospa voisinkin, silloinhan pääsisin siitä", minä sanoin ja koetin
näyttää mahdollisimman viattomalta.

Silloin hän piti minulle pitkän saarnan kaikista synneistäni ja käski
minun miettiä niitä sillä aikaa kun hän torkahtaisi hetkisen. Hän
ei koskaan tule tajuihinsa vallan äkkiä, ja heti kun hänen myssynsä
alkoi nuokkua kuin liian raskas daalia, sieppasin 'Wakefieldin
kappalaisen' taskustani ja aloin lukea aika kyytiä, toinen silmä
'kappalaisessa', toinen tädissä. Pääsin juuri siihen paikkaan missä
kaikki putoavat jokeen, ja silloin unohdin itseni ja aloin nauraa
ääneen. Täti heräsi, ja koska hän aina nukahdettuaan on säyseämpi
kuin muuten, hän käski minua lukemaan kappaleen siitä saadakseen
nähdä, minkä tyhjänpäiväisen kirjan asetin arvokkaan ja opettavaisen
Belshamin edelle. Tein parhaani, ja hän piti siitä, vaikka sanoikin
vain: "En minä ymmärrä mistä siinä on puhe. Ala alusta, lapsi." Minä
kerroin alusta ja tein Primrosen herrasväen niin mielenkiintoiseksi
kuin suinkin voin. Kerran olin ilkeä ja pysähdyin jännittävässä
paikassa sanoen nöyrästi:

"Pelkään että tämä väsyttää tätiä. Ehkä lopetan jo." Hän otti
kutimensa, joka oli pudonnut hänen käsistään, lähetti tuiman katseen
silmälasiensa takaa ja sanoi lyhyeen tapaansa: "Lue luku loppuun
äläkä ole nenäkäs, hyvä neiti."

-- Eikö hän tunnustanut, että se oli hänestä hauskaa? kysyi Meg.

-- Vielä mitä, hän antoi arvokkaan ja opettavaisen Belshamin levätä,
ja kun palasin hakemaan käsineitäni, hän oli jo niin syventynyt
'kappalaiseen' ettei kuullut, kuinka nauroin ja hyppelin eteisessä
ajatellen niitä hyviä päiviä, jotka nyt ovat tulossa. Kuinka
miellyttäväksi hän voisikaan tehdä elämänsä, jos vain tahtoisi! Enpä
juuri kadehdi häntä, sillä loppujen lopuksi rikkailla näyttää olevan
yhtä paljon vastuksia kuin köyhilläkin, lisäsi Jo.

-- Tuosta muistan, sanoi Meg, että minullakin on jotakin kerrottavaa.
Minun kertomukseni ei ole yhtä hauska kuin Jon, mutta ajattelin sitä
paljon kotiin tullessani. Kun tulin Kingille tänään, kaikki olivat
hyvin kiihtyneitä, ja yksi lapsista kertoi minulle, että heidän
vanhin veljensä oli tehnyt jotakin kauheata ja että isä oli ajanut
hänet pois kotoa. Kuulin rouva Kingin itkevän ja herra Kingin puhuvan
hyvin kovalla äänellä, ja Grace ja Ellen käänsivät kasvonsa pois
kulkiessaan ohitseni, etten näkisi, kuinka punaiset heidän silmänsä
olivat. En tietysti kysynyt mitään, mutta minun tuli niin sääli heitä
ja olin melkein iloinen, kun meillä ei ole yhtään hurjaa veljeä, joka
tekisi kauheita asioita ja tuottaisi häpeää perheelle.

-- Minusta häväistysjutut koulussa ovat paljon surettavampia kuin
kaikki mitä pahat pojat voivat tehdä.

Amy pudisti päätään kuin hän olisi hyvinkin kokenut.

-- Susie Perkins tuli tänään kouluun ihastuttava punainen
karneolisormus sormessaan. Se oli ihana sormus, ja minä olin oikein
kateellinen hänelle. No niin, hän piirsi pilakuvan herra Davisista,
teki hänelle jättiläiskokoisen nenän ja kyttyrän selkään ja pani
suusta tulemaan paperiliuskan, johon oli kirjoitettu: "Nuoret neidit,
minä pidän teitä silmällä." Me nauroimme juuri kuvaa, kun huomasimme
äkkiä herra Davisin todella pitävän meitä silmällä. Hän käski
Susiea tuomaan taulunsa hänelle. Susie oli puolikuollut pelosta, ja
-- oi, ajatelkaa, mitä herra Davis teki! Hän otti Susiea korvasta
-- korvasta! eikö se ole ennen kuulumatonta? -- ja talutti hänet
opettajanpöydän luo ja antoi hänen seisoa siellä puolen tuntia ja
pitää taulua kädessään niin että kaikki saattoivat nähdä sen.

-- Eivätkö tytöt nauraneet kuvaa? kysyi Jo, jota asia huvitti
suuresti.

-- Nauraneet? Ei ainoakaan. He istuivat hiljaa kuin hiiret, ja Susie
itki neljännestunnin ajan, ihan varmasti. Silloin en kadehtinut
häntä, sillä tiedän ettei kokonainen vuori karneolisormuksia voisi
tehdä minua onnellisemmaksi tuollaisen jälkeen. En koskaan, koskaan
pääsisi niin kuolettavan häväistysjutun yli.

Ja Amy jatkoi työtänsä tietoisena hyveistään ja ylpeänä siitä, että
oli onnistunut lausumaan kaksi pitkää sanaa yhdessä henkäyksessä.

-- Minä näin tänä aamuna tapauksen josta pidin, sanoi Beth ja
järjesti puhuessaan Jon ompelulipasta, jossa tavarat olivat sikin
sokin. -- Aioin kertoa sen päivällisellä, mutta unohdin. Mennessäni
kalakauppaan Hannan asialle siellä oli herra Laurence, mutta hän
ei nähnyt minua, sillä minä pysyttelin kalasammion takana ja hän
puhui kauppiaan kanssa. Silloin tuli joku köyhä nainen sanko ja
riepu kädessään ja kysyi kauppiaalta, eikö hän saisi vähän kaloja
jos pesisi myymälän lattian, sillä hän oli työtön eikä tiennyt mitä
antaisi päivälliseksi lapsilleen. Kauppias vastasi kiireissään
melko tylysti: "Ei", ja nainen aikoi mennä pettyneenä pois. Silloin
herra Laurence onki sammiosta ison kalan keppinsä käyrällä päällä
ja ojensi sen hänelle. Nainen hämmästyi kovin, otti kalan suoraan
syliinsä ja kiitti kiittämistään herra Laurencea. Tämä käski hänen
mennä keittämään sen, ja nainen lähti onnellisena pois. Eikö herra
Laurence ollutkin jalo? Voi, kuinka tuo nainen näytti lystikkäältä
pitäessään isoa kalaa sylissään ja toivottaessaan taivaan siunausta
herra Laurencelle.

Naurettuaan Bethin kertomukselle tytöt pyysivät äitiään kertomaan
jotakin, ja mietittyään hetken hän sanoi vakavana:

-- Kun tänään istuin yhdistyksen huoneistossa ja leikkasin
flanellitakkeja, olin hyvin levoton isän puolesta ja mietin,
kuinka yksin ja avuttomiksi jäisimme, jos hänelle tapahtuisi
jotakin. Ei ollut viisasta ajatella niin, mutta en mahtanut sille
mitään. Olin hyvin suruissani, kunnes eräs vanha mies tuli sisään
tilaamaan joitakin vaatekappaleita. Hän istahti lähelleni ja aloin
puhella hänen kanssaan, sillä hän näytti köyhältä ja väsyneeltä ja
huolestuneelta.

"Onko teillä poikia rintamalla?" kysyin.

"Kyllä, hyvä rouva. Minulla oli neljä, mutta kaksi on kaatunut, yksi
on vankina, ja nyt matkustan viimeisen luo, joka makaa haavoittuneena
eräässä Washingtonin sairaalassa", hän vastasi tyynesti.

"Te olette antanut paljon maallenne", sanoin ja tunsin säälin sijasta
kunnioitusta häntä kohtaan.

"En hiukkaakaan enemmän kuin minun täytyi. Olisin mennyt itse, jos
minusta olisi ollut jotakin hyötyä."

Hän puhui niin kauniisti, näytti niin rehelliseltä ja iloitsi
voidessaan antaa kaikkensa, että häpesin itseäni. Minä olin antanut
yhden miehen ja pidin sitä paljona, hän antoi neljä nurkumatta.
Minulla oli tyttöni kotona luonani, ja hänen viimeinen poikansa
odotti peninkulmien takana kenties vain sanoakseen hänelle hyvästi!
Tunsin itseni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi ajatellessani omaa
osaani, että tein sievän vaatemytyn, annoin hänelle vähän rahaa ja
kiitin sydämestäni häntä saamastani opetuksesta.

-- Kerro vielä jotakin, äiti, jotakin opettavaista, niin kuin
äskenkin, sanoi Jo hetken kuluttua. -- Minusta on hauska ajatella
kertomuksia, jos ne ovat tosia eivätkä liian saarnamaisia.

Rouva March hymyili ja aloitti heti, sillä hän oli jo vuosikausia
tottunut kertomaan tarinoita pienelle kuulijakunnalleen ja tiesi mikä
kiinnosti heitä.

-- Oli kerran neljä tyttöä, joilla oli kylliksi ruokaa ja juomaa ja
vaatteita, paljon hauskuutta ja iloja, hyviä ystäviä ja vanhemmat,
jotka rakastivat heitä hellästi, ja kuitenkaan he eivät olleet
tyytyväisiä.

(Tässä kuulijat vilkuilivat toisiinsa salaa ja alkoivat ommella hyvin
ahkerasti.)

Nämä tytöt tekivät monta oivallista päätöstä, mutta eivät jaksaneet
pitää niitä aina ja sanoivat alituisesti: "Jospa meillä olisi sitä ja
sitä", tai "Jospa saisimme tehdä niin" unohtaen kokonaan mitä kaikkea
heillä jo oli ja kuinka paljon hauskaa he saivat tehdä. Niinpä he
kysyivät eräältä vanhalta naiselta jotakin taikakeinoa, joka tekisi
heidät onnellisiksi, ja tämä sanoi: "Kuinka olette tyytymättömiä,
ajatelkaa kaikkea sitä hyvää mikä teillä on ja olkaa kiitollisia
siitä."

(Tässä Jo katsahti ylös ikään kuin sanoakseen jotain, mutta muutti
mielensä huomatessaan, ettei kertomus vielä ollut lopussa.)

Koska he olivat järkeviä tyttöjä, he päättivät kokeeksi seurata
neuvoa ja saivat nähdä pian ihmeekseen, kuinka hyvin kaikki kävi.

Yksi heistä huomasi, että raha ei voi estää surua ja häpeää
tunkeutumasta rikkaaseen kotiin, toinen, että hän nautti paljon
enemmän nuoruudestaan, terveydestään ja hyvästä tuulestaan kuin
eräs kivulloinen, äreä vanha rouva kaikista mukavuuksistaan, kolmas
huomasi, että vaikka kotityöt olivatkin ikäviä, oli vielä monin
verroin raskaampaa käydä kerjäämässä päivällistään, ja neljäs
ymmärsi, ettei karneolisormuskaan ollut hyvän käytöksen veroinen.
Niinpä he päättivät lakata valittamasta, iloita siitä hyvästä jonka
omistivat ja koettaa olla sen arvoisia, niin ettei sitä otettaisi
heiltä pois. Eikä heidän varmasti koskaan tarvinnut katua sitä, että
olivat seuranneet vanhan vaimon neuvoa.

-- Kylläpä olet ovela, äiti, kun käännät omat kertomuksemme meitä
vastaan ja tarinan asemesta annat meille saarnan, huudahti Meg.

-- Minä pidän tuollaisista saarnoista. Sellaisia isäkin aina kertoi,
sanoi Beth miettiväisenä ja asetti neulat Jon tyynyssä suoriin
riveihin.

-- Minä aion tästä lähtien olla entistä huolellisempi, sillä sain
varoituksen Susien lankeemuksesta, sanoi Amy hurskaasti.

-- Me tarvitsemme tuon läksyn emmekä unohda sitä. Jos unohdamme,
saa äiti sanoa meille niin kuin vanha Chloe 'Setä Tuomon tuvassa':
"Ajatelkaa syntejänne, lapset, ajatelkaa syntejänne", lisäsi Jo, joka
auttamatta huomasi jotakin lystikästä jokaisessa saarnassa, vaikka
hän kätkikin sanat aivan yhtä syvälle sydämeensä kuin muutkin.




5.

NAAPURUUTTA


-- Mitä kummaa sinä puuhaat, Jo? kysyi Meg eräänä iltapäivänä, kun
oli kova lumipyry ja Jo marssi eteisen läpi kumisaappaat jalassa,
vanha, väljä päällystakki yllä, lakki korvilla, luuta toisessa
kädessä ja lapio toisessa.

-- Aion hankkia ruumiinliikuntaa, Ja vastasi silmissään kujeellinen
tuike.

-- Minun mielestäni kahden pitkän aamukävelyn pitäisi riittää näin
kylmällä ja kurjalla ilmalla. Tule mieluummin takan ääreen, sanoi
Meg, jota pelkkä ulosmenon ajatuskin värisytti.

-- Kiitos neuvosta! En voi pysyä hiljaa koko päivää enkä viitsi
paistattaa itseäni tulen ääressä kuin mikäkin kissamirri. Minä pidän
seikkailuista ja lähden niitä etsimään.

Meg jatkoi jalkojensa lämmittämistä ja 'Ivanhoen' lukemista, ja Jo
alkoi tarmokkaasti lapioida kujia. Lumi oli kevyttä, ja hän oli pian
luonut puutarhan ympäri tien Bethiä ja hänen sairaita nukkejansa
varten, jotta nämä kauniilla ilmalla saisivat hengittää raitista
ilmaa.

Puutarha erotti Marchin ja Laurencen talot toisistaan. Seutu oli
laitakaupunkia, joka suurine puutarhoineen, hiljaisine katuineen,
puistoineen ja ruohokenttineen muistutti paljon maaseutua.

Pihojen välillä oli matala pensasaita. Sen toisella puolella oli
Marchin vanha ruskea talo, joka näin talvisaikaan, kun sitä eivät
ympäröineet kukat ja viiniköynnökset, näytti hiukan alastomalta
ja rappeutuneelta. Toisella puolella oli komea kivitalo, jossa
oli varakas ja ylellinen leima. Se näkyi suuresta vaunuvajasta,
kasvihuoneista ja niistä hienoista esineistä, joita erotti uutimien
takaa. Ja kuitenkin tämä talo näytti yksinäiseltä ja elottomalta,
sillä lapset eivät ilakoineet pihamaalla, äidinkasvot eivät
hymyilleet ikkunoista, ja vain harvat ihmiset kulkivat sen portaissa,
tavallisesti vain vanha herra ja hänen pojanpoikansa.

Jon vilkkaalle mielikuvitukselle tuo kaunis talo oli oikea lumottu
palatsi, täynnä kaikenlaisia ihanuuksia, joista kukaan ei nauttinut.
Hän oli jo kauan toivonut, että pääsisi kerran näkemään tuota
salaista loistoa ja tutustuisi 'Laurencen poikaan', joka näytti hyvin
halukkaalta tekemään tuttavuutta mutta ei tiennyt mistä alkaa.

Tanssiaisten jälkeen naapuritalo oli houkutellut Jota entistä
enemmän, ja hän oli hautonut mielessään monenlaisia suunnitelmia.
Mutta poika oli viime aikoina ollut näkymättömissä ja Jo luuli jo
hänen matkustaneen pois, kun hän eräänä päivänä keksi viereisen
talon yläikkunassa ruskeat kasvot, jotka katselivat alakuloisina
puutarhaan, missä Beth ja Amy olivat lumisotasilla.

-- Tuo poika kaipaa seuraa ja hauskuutta, sanoi Jo itsekseen.
-- Hänen isoisänsä ei tiedä mitä hän tarvitsee ja sulkee hänet
yksinäisyyteen. Hän tarvitsee nuorta iloista seuraa. Minua haluttaisi
suuresti mennä sanomaan mielipiteeni vanhalle herralle.

Tämä ajatus huvitti Jota, joka harrasti uhkarohkeita tekoja ja
alituisesti kauhistutti Megiä merkillisillä päähänpistoillaan. Tuuma
ei unohtunut, ja tänä iltapäivänä Jo päätti koettaa mitä olisi
tehtävissä. Hän näki herra Laurencen lähtevän ajelulle ja riensi
pensasaidan luo, missä hän pysähtyi katsomaan vastapäistä taloa.
Kaikki oli hiljaista, alempien ikkunoiden edessä verhot, palvelijat
poissa eikä muuta inhimillistä olentoa näkyvissä kuin tumma
kiharainen pää, joka nojautui laihaan käteen yläkerran ikkunassa.

-- Siinä hän on, poikaparka! ajatteli Jo. -- Yksinään ja sairaana
tänä ikävänä päivänä. Se on synti ja häpeä. Minäpä heitän lumipallon
ikkunaan ja houkutan hänet katsomaan ulos. Sitten sanon hänelle
ystävällisen sanan.

Pian lensi ikkunaan kourallinen pehmeätä lunta, ja pää kääntyi heti.
Näkyviin tulivat kasvot, joiden välinpitämätön ilme katosi.

Jo nyökäytti päätään ja nauroi. Sitten hän heilutti luutaansa ja
huusi:

-- Kuinka voit? Oletko sairas?

Laurie avasi ikkunan ja vastasi käheänä kuin korppi:

-- Kiitos, voin jo paremmin. Olen vilustunut ilkeästi ja istunut
sisällä kokonaisen viikon.

-- Sepä ikävää. Miten saat aikasi kulumaan?

-- En mitenkään, täällä on kolkkoa kuin haudassa.

-- Etkö lue?

-- En juuri, eivät he anna minun lukea.

-- Eikö kukaan voi lukea sinulle ääneen?

-- Isoisä väliin koettaa, mutta minun kirjani eivät huvita häntä,
enkä viitsi pyytää Brookea kaikkeen.

-- Onko kukaan käynyt katsomassa sinua?

-- Ei ole ketään josta välittäisin. Pojat meluavat, ja pääni on kipeä.

-- Eikö sitten ole ketään tyttöä, joka lukisi sinulle ääneen ja
juttelisi kanssasi? Tytöt ovat hiljaisia ja leikkivät mielellään
sairaanhoitajaa.

-- En tunne ketään.

-- Tunnethan sinä meidät, aloitti Jo, vaikeni ja nauroi.

-- Niin tunnenkin. Tule sinä, ole kiltti, huusi Laurie.

-- Minä en ole hiljainen ja kiltti, mutta tulen kyllä jos äiti vain
laskee. Minä menen kysymään. Sulje ikkuna ja odota.

Ja Jo nosti luudan olalleen ja marssi pois tuumien ihmeissään,
mitä hänelle sanottaisiin kotona. Laurie oli kovasti jännittynyt
ja kunnioitti vierastaan kampaamalla tukkansa, ottamalla puhtaan
kauluksen ja koettamalla, mikäli mahdollista, siivota huonetta, joka
huolimatta kuudesta palvelijasta oli kaikkea muuta kuin siisti.
Äkkiä kuului äänekäs kellonsoitto ja päättäväinen ääni, joka kysyi
Laurie-herraa, ja sitten hämmästyneeltä näyttävä palvelija tuli
sisään ilmoittamaan erään nuoren neidin tulosta.

-- Hyvä on, se on Jo-neiti, tuo hänet tänne, sanoi Laurie ja meni
pienen vierashuoneensa ovelle tervehtimään Jota, joka tuli näkyviin
reippaana, punaposkisena ja ujostelemattomana, peitetty kulho
toisessa kädessä ja Bethin kolme kissanpoikaa toisessa.

-- Tässä minä olen kimsuineni kamsuineni, hän sanoi reippaasti. --
Äiti lähetti terveisiä ja sanoi olevansa iloinen, jos voin olla
sinulle avuksi. Meg pyysi minua tuomaan sinulle vähän hyytelöä --
hän osaa tehdä aika hyvää -- ja Beth arveli, että hänen kissansa
huvittaisivat sinua. Tiesin kyllä, että nauraisit niille, mutta en
voinut kieltää, kun hänkin välttämättä tahtoi lähettää jotakin.

Sattuikin niin että Bethin hullunkurinen keksintö oli juuri
paikallaan, sillä nauraessaan kissanpojille Laurie unohti ujoutensa.

-- Tuo on liian kaunista syötäväksi, hän sanoi hymyillen
mielihyvästä, kun Jo avasi maljan kannen ja näytti hänelle hyytelön,
joka oli koristettu vihreillä lehdillä ja Amyn kauneimman punaisen
pelargonin kukilla.

-- Eihän se mitään erityistä ole, mutta kaikki säälivät potilasta
ja tahtoivat osoittaa sen. Käske palvelustyttöä säästämään se
teepöytääsi varten. Kylläpä sinulla on kodikas huone!

-- Voisi olla, jos vain pysyisi kunnossa, mutta kotiapulaisemme ovat
laiskoja hutiluksia. Se on ikävää.

-- Minä järjestän sen parissa minuutissa. Eihän tarvitse muuta kuin
ottaa rikat uunin edestä -- noin, järjestää tavarat hyllyllä -- noin,
panna kirjat tuonne ja saappaat tuonne, kääntää sohva näin ja pöyhiä
tyynyjä hiukkasen. Kas noin, nyt on kaikki hyvin.

Ja niin olikin, sillä kesken puhettaan ja nauruaan Jo oli viskellyt
kaikki esineet paikoilleen ja saanut huoneen aivan toisen näköiseksi.
Laurie katseli häntä ääneti ja kunnioittavasti, ja kun Jo käski häntä
istumaan sohvalle, hän huokasi tyytyväisyydestä ja sanoi kiitollisena:

-- Juuri tuota tarvittiin. Istuudu nyt tuohon isoon tuoliin, tee
hyvin. Mitähän keksisin huvittaakseni sinua?

-- Minähän tulin huvittamaan sinua. Luenko ääneen? Jo katseli
nälkäisin silmin pöydällä olevia houkuttelevan näköisiä kirjoja.

-- Kiitos vain, mutta olen lukenut nuo kaikki ja oikeastaan puhelisin
mieluummin.

-- Hyvä on, minulta riittää puhetta vaikka koko päiväksi, jos vain
joku panee minut vauhtiin. Beth sanoo etten osaa koskaan lakata.

-- Onko Beth se punaposkinen, joka on melkein aina kotona ja menee
joskus ulos pieni kori käsivarrellaan? Laurie kysyi kiinnostuneena.

-- On kyllä, se on Beth. Hän on minun lempisiskoni.

-- Se kaunis on kai Meg ja kiharatukkainen Amy, niinkö?

-- Kuinka olet saanut sen selville? Laurie punastui, mutta vastasi
rehellisesti:

-- Niin, katsos, olen usein kuullut teidän huutelevan toisianne, ja
kun istun täällä yksin, en voi olla katsomatta ikkunasta, teillä
näyttää aina olevan niin hauskaa. Suo anteeksi että olen utelias,
mutta väliin unohdatte laskea kukkaikkunan verhot alas, ja kun lamppu
palaa, näkee teidät kaikki tulen ääressä pöydän ympärillä. Se on kuin
taulu. Äitinne on hirveän herttaisen näköinen. Minullahan ei ole
äitiä.

Hänen silmiensä vetoava katse tunkeutui suoraan Jon lämpimään
sydämeen. Laurie oli sairas ja yksinäinen, ja tuntiessaan kuinka
onnellinen hän itse oli kodissaan hän koetti ilomielin jakaa
pojallekin omasta rikkaudestaan. Hänen kasvonsa olivat hyvin
ystävälliset ja hänen äänensä tavattoman lempeä, kun hän sanoi:

-- Emme koskaan enää laske ikkunaverhoa ja sinä saat kurkistella niin
paljon kuin ikinä tahdot. Toivoisin vain, että tulisit itse aneille.
Äiti on verraton, sinä pitäisit hänestä. Beth laulaisi sinulle jos
minä pyytäisin, ja Amy tanssisi. Meg ja minä naurattaisimme sinua
näytelmillämme, ja me pitäisimme oikein hauskaa. Eiköhän isoisäsi
antaisi sinun tulla?

-- Kyllä kai jos äitisi pyytäisi. Isoisä on hyvin kiltti, vaikka hän
ei näytä siltä. Hän antaa minun tehdä melkein mitä tahdon, mutta
pelkää että minusta olisi vaivaa vieraille ihmisille, sanoi Laurie
kirkastuen kirkastumistaan.

-- Emmehän me ole vieraita ihmisiä, me olemme naapureita eikä
sinun ollenkaan tarvitse pelätä olevasi vaivaksi. Me tahtoisimme
mielellämme ystävystyä kanssasi, ja minä olen jo kauan toivonut sitä.
Tiedät kai, että emme ole asuneet täällä kauan. Olemme silti jo
tuttuja kaikkien muiden naapurien kanssa paitsi teidän.

-- Isoisä istuu aina kirjojensa parissa eikä välitä juuri siitä mitä
ulkopuolella tapahtuu. Herra Brooke, kotiopettajani, ei asu täällä,
ja kun minulla ei ole ketään kävelytoveria, pysyn kotona ja koetan
saada aikani jotenkin kulumaan.

-- Se on paha. Sinun pitäisi mennä kaikkialle minne sinua pyydetään,
silloin saisit ystäviä yllin kyllin ja hauskoja kyläilypaikkoja. Älä
välitä ujoudestasi. Kyllä se haihtuu, jos vain rupeat liikkumaan.

Laurie punastui taas, mutta ei loukkaantunut, vaikka häntä syytettiin
ujoudesta. Jo oli niin ystävällinen ja tarkoitti niin hyvää, että
hänen suorasukaista puhettaan oli mahdoton käsittää väärin.

-- Pidätkö koulustasi? kysyi poika muuttaen puheenaihetta. Oli ollut
hetken hiljaisuus, jonka aikana hän oli katsonut valkeaan ja Jo
puolestaan hyvin huvittuneena häneen.

-- En käy koulua, olen virkanainen. Olen isotätini apulaisena, etkä
voi kuvitella, millainen mainio vanha äkäpussi hän on, vastasi Jo.

Laurie avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta muisti viime hetkessä,
ettei ole hienotunteista udella ihmisten asioita liiaksi. Hän sulki
taas suunsa ja näytti neuvottomalta.

Jo piti hänen tahdikkuudestaan, ja koska hän ilman tunnonvaivoja
saattoi nauraa Marchin tädin kustannuksella, hän antoi Laurielle
hyvin vilkkaan kuvauksen vanhasta tuittupäisestä rouvasta, lihavasta
mäyräkoirasta, papukaijasta, joka osasi puhua espanjaa, ja
kirjastosta, jossa hän vietti verrattomia hetkiä. Tämä kaikki huvitti
Laurieta tavattomasti, ja kun Jo oli kertonut jutun vanhasta hienosta
herrasta, joka oli tullut kosimaan tätiä ja jolta Polly keskellä
koreinta puhetta oli varastanut peruukin, makasi poika selällään ja
nauroi niin että kyynelet valuivat ja eräs palvelustyttö pisti päänsä
ovesta nähdäkseen mikä oli hätänä.

-- Kylläpä sinä osaat! Kerro vielä, ole niin hyvä, sanoi Laurie ja
nosti ilosta loistavat kasvonsa sohvan tyynyistä.

Menestyksensä innostamana Jo 'kertoi vielä'. Hän kertoi heidän
suunnitelmistaan, toiveistaan ja levottomuudesta, jota he tunsivat
isän tähden, ja kaikista mielenkiintoisista seikoista siinä pienessä
maailmassa, missä sisaret elivät. Sitten he alkoivat puhua kirjoista,
ja Jo huomasi ilokseen, että Laurie piti niistä yhtä paljon kuin
hänkin, mutta oli lukenut paljon enemmän.

-- Jos pidät kirjoista, niin tule katsomaan kirjastoamme. Isoisä on
ulkona, joten sinun ei tarvitse olla yhtään peloissasi. Laurie nousi
seisomaan.

-- Minä en pelkää mitään, huomautti Jo keikauttaen niskaansa.

-- Sen uskon. Poika katsoi häneen täynnä ihailua, vaikka hän kaikessa
hiljaisuudessa ajattelikin, että Jolla olisi kyllä syytä pelätä
vanhaa herraa, jos hän sattuisi tapaamaan hänet jonakin onnettomana
hetkenä.

Laurie kuljetti vierastaan huoneesta toiseen ja antoi hänen pysähtyä
tutkimaan kaikkea mikä näytti jännittävältä. Lopulta he tulivat
kirjastoon, eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään
ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan.
Seinät olivat täynnä kirjoja; lisäksi huoneessa oli maalauksia ja
veistokuvia ja ihastuttavia pieniä kaappeja täynnä vanhoja rahoja ja
muita harvinaisuuksia, houkuttelevia nojatuoleja ja vanhanaikaisia
pöytiä ja, mikä parasta, suuri, avoin, tiilistä muurattu takka.

-- Ihanaa, Jo huokasi vajoten ison nojatuolin syvyyksiin ja katsellen
ympärilleen haltioituneena. -- Theodore Laurence, sinun pitäisi olla
maailman onnellisin poika, hän lisäsi painokkaasti.

-- Eihän sitä voi elää vain kirjoista, sanoi Laurie pudistaen päätään
ja istahti vastapäiselle pöydälle.

Samassa ovikello soi ja Jo ponnahti pystyyn huutaen hätääntyneenä:

-- Voi, varjelkoon, se on isoisäsi.

-- No entä sitten? Sinähän et pelkää mitään, poika huomautti
ilkikurisesti.

-- Ehkä sentään pelkään häntä hiukan, vaikka en käsitäkään miksi. En
usko että tuloni olisi rasittanut sinua, sanoi Jo kooten rohkeutensa
ja pitäen silmällä ovea.

-- Se on virkistänyt minua. Pelkään vain että sinä olet väsynyt,
kun panin sinut kertomaan niin paljon. Se oli minusta hauskaa, enkä
voinut antaa sinun lopettaa, sanoi Laurie kiitollisena.

-- Tohtori on täällä, ilmoitti palvelustyttö.

-- Ethän pahastu, jos jätän sinut hetkeksi? Minun täytyy kai mennä
tapaamaan häntä, sanoi Laurie.

-- Älä välitä minusta. Olen täällä kuin kala vedessä, vastasi Jo.

Laurie meni, ja hänen vieraansa huvitteli omalla tavallaan. Jo seisoi
juuri vanhaa herra Laurencea esittävän kauniin muotokuvan edessä,
kun ovi aukeni. Kääntymättä katsomaan kuka tulija oli, hän sanoi
päättäväisenä:

-- Nyt tiedän varmasti etten pelkäisi häntä, sillä hänellä on
ystävälliset silmät, vaikka hänen suunsa onkin tyly ja hän näyttää
hirveän itsepäiseltä. Hän ei ole niin kaunis kuin minun isoisäni,
mutta pidän hänestä kuitenkin.

-- Kiitoksia vain, nuori neiti, kuului järeä ääni hänen takanaan, ja
Jon suureksi kauhuksi seisoi siellä itse vanha herra Laurence.

Jo-parka lensi tulipunaiseksi ja hänen sydämensä pompahti kurkkuun
kun hän ajatteli mitä oli sanonut. Hänet valtasi hurja halu juosta
tiehensä. Mutta se olisi ollut pelkurimaista ja tytöt olisivat
nauraneet hänelle. Niinpä hän päätti jäädä ja ottaa vastaan mitä
tuleman piti.

Vilkaistessaan uudestaan vanhaan herraan hän huomasi, että tuuheiden
harmaiden kulmakarvojen varjostamat silmät olivat luonnossa vielä
ystävällisemmät kuin muotokuvassa, ja niissä oli kujeellinen tuike,
joka melkoisesti huojensi hänen pelkoaan. Järeä ääni oli entistä
järeämpi, kun vanha herra pelottavan äänettömyyden jälkeen sanoi:

-- Et siis pelkää minua, häh?

-- En paljon.

-- Ja enkö mielestäsi ole yhtä kaunis kuin isoisäsi?

-- Ette aivan.

-- Ja näytän hirveän itsepäiseltä, mitä?

-- Sanoin vain että luulin niin.

-- Mutta pidätte minusta siitä huolimatta?

-- Pidän.

Vastaus miellytti vanhaa herraa. Hän naurahti, löi kättä Jon kanssa,
tarttui sitten hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvojaan, katseli
niitä vakavasti ja sanoi nyökäyttäen päätään:

-- Sinulla on isoisäsi luonne, vaikkakaan ei hänen kasvojaan. Hän oli
kaunis mies, tyttöseni, mutta myös rehellinen ja kunnon mies, ja olen
ylpeä siitä että olin hänen ystävänsä.

-- Kiitos, sanoi Jo ja oli tämän jälkeen kuin kotonaan.

-- Mitä olet tehnyt tuolle pojalleni, häh? kuului seuraava, aika
tuikea kysymys.

-- Olen vain koettanut olla hyvä naapuri. Ja Jo kertoi käyntinsä
esihistorian.

-- Sinun mielestäsi hän tarvitsisi vähän virkistystä, vai kuinka?

-- Minusta hän näyttää hieman yksinäiseltä ja seura tekisi hänelle
ehkä hyvää. Me olemme vain tyttöjä, mutta olisimme iloisia jos
voisimme auttaa. Emme unohda sitä ihanaa joululahjaa, jonka lähetitte.

-- St! Se oli pojan asia. Kuinka sairas vaimoparka jaksaa?

-- Oikein hyvin. Ja Jo kiirehti kertomaan kaiken mitä tiesi Hummelin
perheestä.

-- Aivan samalla tavoin sinun äitisi isäkin auttoi ihmisiä. Tulen
tervehtimään äitiäsi jonakin päivänä. Sano se hänelle. Nyt soitetaan
teelle. Juomme sitä aikaisin pojan tähden. Tule teelle ja koeta
edelleen olla hyvä naapuri.

-- Tulen kyllä jos todella tahdotte.

-- En pyytäisi jollen tahtoisi.

Ja herra Laurence tarjosi hänelle käsivartensa kumartaen
vanhanaikaisen kohteliaasti.

-- Mitä Meg sanoisi? ajatteli Jo astellessaan portaita vanhan herran
käsipuolessa, ja hänen silmänsä loistivat kun hän kuvitteli, miten
kertoisi tästä kaikesta kotona.

-- Ohoh! Mikäs poikaan on mennyt? sanoi herra Laurence, kun Laurie,
joka juuri oli syöksynyt portaita alas, jäi seisomaan kuin lyötynä
nähdessään sen ihmeen, että Jo kulki hänen pelottavan isoisänsä
käsipuolessa!

-- En tiennyt että isoisä oli tullut kotiin, hän aloitti hämillään,
kun Jo vilkaisi häneen voitonriemuisena.

-- Et kai, muuten et lentäisi tuolla tavalla portaissa. Tule teelle,
hyvä herra, ja käyttäydy sivistyneen ihmisen tavoin.

Ja herra Laurence jatkoi matkaansa pörrötettyään leikkisästi pojan
tukkaa.

Vanha herra ei puhunut paljon teetä juodessaan, mutta hän piti
silmällä molempia nuoria, jotka juttelivat kuin vanhat tutut, eikä
pojanpojassa tapahtunut muutos jäänyt häneltä huomaamatta. Pojan
kasvoissa oli nyt väriä ja eloa, hänen käytöksensä oli vilkasta ja
hänen naurunsa välittömän iloista.

-- Tyttö on oikeassa, poika on yksinäinen. Saadaanpa nähdä mitä nuo
pikku tytöt voivat tehdä hänen hyväkseen, ajatteli herra Laurence
katsellessaan ja kuunnellessaan. Hän piti Josta, jonka vapaa,
mutkaton esiintyminen miellytti häntä ja joka näytti ymmärtävän
poikaa melkein yhtä hyvin kuin olisi itse ollut poika.

Teen jälkeen Jo aikoi lähteä, mutta Laurie sanoi tahtovansa näyttää
hänelle vielä jotakin ja vei hänet kasvihuoneeseen. Se teki Johon
aivan järisyttävän vaikutuksen; hän käveli edestakaisin käytävillä
ja nautti kukkivista seinistä, pehmeästä valaistuksesta, kosteasta,
miellyttävästä ilmasta, ihmeellisistä viiniköynnöksistä ja kukista,
jotka riippuivat hänen päänsä päällä. Sillä aikaa hänen uusi
ystävänsä taittoi kimpun kukkia ja sanoi kasvoillaan iloinen ilme:

-- Ole hyvä ja vie nämä äidillesi ja sano, että pidin hyvin paljon
lääkkeestä, jonka hän lähetti minulle.

He löysivät herra Laurencen suuren salongin tulisijan äärestä, mutta
Jon huomio kiintyi kokonaan isoon avattuun flyygeliin.

-- Osaatko soittaa? hän kysyi kunnioittavasti Laurielta.

-- Vähäsen, poika vastasi vaatimattomasti.

-- Etkö viitsisi soittaa nyt? Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että
saisin kertoa Bethille.

-- Etkö sinä soittaisi ensin?

-- En minä osaa, mutta pidän soitosta tavattomasti.

Laurie soitti ja Jo kuunteli kätkien naisellisesti nenänsä
heliotrooppeihin ja teeruusuihin. Hänen kunnioituksensa Laurencen
poikaa kohtaan kasvoi suuresti, sillä Laurie soitti todella hyvin.
Jo toivoi vain että Beth olisi ollut kuulemassa. Hän kehui poikaa,
kunnes tämä joutui vallan hämilleen ja isoisä riensi avuksi.

-- Riittää jo, riittää jo, neitiseni. Liika sokeri ei tee hyvää.
Hänen soittonsa ei ole hullumpaa, mutta toivottavasti hän pystyy yhtä
hyvin tärkeämpiinkin töihin. Poisko jo? No niin, paljon kiitoksia
käynnistä, ja toivon että tulet pian taas. Sano terveisiä äidillesi.
Hyvää yötä, tohtori Jo!

Hän puristi tytön kättä ystävällisesti, mutta näytti olevan
tyytymätön jostakin syystä. Eteisessä Jo kysyi Laurielta, oliko hän
sanonut tai tehnyt jotain tyhmää. Laurie pudisti päätään.

-- Ei, se oli minun syyni, hän ei tahdo kuulla minun soittavan.

-- Miksi ei?

-- Kerron joskus. John tulee saattamaan sinua, koska minä en voi.

-- Ei tarvita, minä en ole mikään neiti, ja kotiinhan on vain pari
askelta. Mutta muista huolehtia itsestäsi.

-- Kyllä, mutta tulethan taas pian, tuletko?

-- Jos sinä lupaat tulla meille, kun olet parantunut.

-- Kyllä minä tulen.

-- Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä, Jo.

Kun Jo oli kertonut iltapäivän seikkailut, olisi koko perhe tahtonut
lähteä vierailulle tuohon suureen taloon pensasaidan toiselle puolen.
Rouva March olisi tahtonut puhella vanhuksen kanssa isästään, Meg
haaveili kävelyistä kasvihuoneen käytävillä, Beth ikävöi suurta
flyygeliä, ja Amy olisi tahtonut nähdä taulut ja veistokset.

-- Äiti, miksi herra Laurence ei pidä siitä, että Laurie soittaa?
kysyi Jo.

-- En tiedä varmaan, mutta luultavasti sen tähden, että hänen
poikansa, Laurien isä, meni naimisiin erään italialaisen
laulajattaren kanssa, eikä vanha herra hyväksynyt avioliittoa.
Italiatar oli hyvä ja rakastettava ja lahjakas nainen, mutta vanha
herra Laurence ei pitänyt hänestä eikä tavannut poikaansa tämän
mentyä naimisiin. Molemmat kuolivat Laurien ollessa vielä aivan
pieni, ja silloin isoisä otti hänet kotiinsa. Poika ei taida olla
erityisen vahva, ja vanhus pelkää menettävänsä hänet ja pitää hänestä
sen vuoksi tarpeettomankin hyvää huolta. Laurie on perinyt äitinsä
musikaaliset taipumukset, ja ehkä isoisä pelkää hänen haaveilevan
taiteilijan urasta. Sen vuoksi hän 'mökötti', kuten Jo sanoi.

-- Taivaan vallat, sehän on romanttista! sanoi Meg.

-- Typerää! puuskahti Jo. -- Isoisän pitäisi antaa pojan tulla
taiteilijaksi jos hän tahtoo eikä piinata häntä opinnoilla, joita hän
vihaa.

-- Sen tähden hänellä kai on kauniit mustat silmät ja sievä käytös.
Italialaiset ovat aina kauniita, tuumi Meg, jolla oli taipumusta
hempeyteen.

-- Mitä sinä tiedät hänen silmistään ja käytöksestään? Sinähän olet
tuskin puhunut hänen kanssaan, huudahti Jo, joka ei ollut hempeä.

-- Näinhän minä hänet tanssiaisissa, ja se mitä kerroit osoittaa,
että hän osaa käyttäytyä. Olihan sekin hyvin somaa mitä hän sanoi
lääkkeestä, jonka äiti lähetti.

-- Hän tarkoitti luultavasti hyytelöä.

-- Älä ole typerä. Tietysti hän tarkoitti sinua.

-- Minuako? Jo avasi silmänsä suuriksi ikään kuin moinen ajatus ei
koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä.

-- En ole koskaan nähnyt tuollaista tyttöä! Ei käsitä
kohteliaisuutta, kun kerrankin saa sellaisen, nauroi Meg.

-- Minusta tuollainen on silkkaa roskaa, äläkä sinä ole typerä ja
pilaa koko huviani. Laurie on kiltti poika, ja minä pidän hänestä
enkä tahdo kuulla mitään järjettömiä loruja kohteliaisuuksista ja
muusta hölynpölystä. Olemme kaikki hyviä hänelle, koska hänellä ei
ole äitiä, ja saahan hän tulla meille, eikö saakin, äiti?

-- Kyllä, Jo, ystäväsi on hyvin tervetullut, ja toivon Megin
muistavan että lasten pitää olla lapsia niin kauan kuin he voivat.

-- Minä en ainakaan ole mielestäni lapsi, vaikka en ole vielä
kolmeatoista, huomautti Amy. -- Mitä sinä sanot, Beth?

-- Minä ajattelin 'Kristityn vaellusta', vastasi Beth, joka ei ollut
kuullut sanaakaan koko keskustelusta. -- Ajattelin kuinka olemme
nousseet suosta ja päässeet ahtaan portin läpi päättäessämme tulla
hyviksi ja kuinka olemme nousseet jyrkkää vuorta koettaessamme
parastamme. Kenties tuo komea talo, joka on täynnä hurmaavia asioita,
on oleva Ihana Linnamme.

-- Ensin meidän täytyy mennä leijonien ohi, sanoi Jo, jota tuo ajatus
melkein miellytti.




6.

BETH LÖYTÄÄ IHANAN LINNAN


Tuo suuri talo osoittautui oikeaksi Ihanaksi Linnaksi, vaikka
kuluikin aikaa ennen kuin kaikki pääsivät sisään ja varsinkin Bethin
mielestä oli kauheata kulkea leijonien ohi. Vanha herra Laurence oli
suurin leijona, mutta kun hän oli käynyt rouva Marchin luona, sanonut
jotakin ystävällistä tai hauskaa jokaiselle tytölle ja puhellut
vanhoista asioista heidän äitinsä kanssa, ei kukaan enää pelännyt
häntä paitsi ujo Beth.

Toinen leijona oli se tosiseikka, että he olivat köyhiä ja Laurie
rikas, sillä he ujostelivat ottaa vastaan ystävyydenosoituksia,
joita eivät kyenneet maksamaan takaisin. Mutta he huomasivat pian,
että Laurie piti heitä hyväntekijöinään eikä voinut kyllin selvästi
osoittaa, kuinka kiitollinen hän oli rouva Marchin äidillisestä
ystävyydestä, tyttöjen iloisesta seurasta ja kaikesta lämmöstä,
jota hän sai osakseen heidän vaatimattomassa kodissaan. Niinpä
tytöt pian unohtivat ylpeytensä ja antoivat ja ottivat vastaan
ystävällisyydenosoituksia pysähtymättä ajattelemaan, kumpi puoli
antoi enemmän.

Tähän aikaan tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa, sillä uusi
ystävyys versoi kuin ruoho keväällä. Kaikki pitivät Lauriesta ja hän
taas uskoi kotiopettajalleen, että 'Marchin tytöt ovat mainioita'.
Nuoruuden raikkaalla välittömyydellä sisarukset ottivat tuon
yksinäisen pojan joukkoonsa. Kun Laurie ei koskaan ollut tuntenut,
mitä äidin ja sisarten omistaminen merkitsi, hän oli hyvin herkkä
heidän vaikutukselleen, ja heidän toimelias, virkeä elämänsä sai
hänet häpeämään omaa joutilasta oloaan. Hän oli väsynyt kirjoihin ja
piti toisten ihmisten seuraa nyt niin hauskana, että herra Brooken
oli pakko antaa hyvin huonoja lausuntoja herra Laurencelle, sillä
Laurie karkasi koulusta alituiseen ja juoksi Marchille.

-- Mitä siitä, antakaa pojalle lupapäivä ja korvatkaa vahinko
myöhemmin, sanoi vanha herra. -- Tuo naapuritalon hyvä rouva sanoo,
että hän lukee liiaksi ja tarvitsee seuraa, hauskuutta ja vaihtelua.
Luulen hänen olevan oikeassa, ja olen nähtävästi hemmotellut poikaa
kuin olisin hänen isoäitinsä. Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo
niin kauan kuin hän nauttii siitä. Hän ei voi oppia mitään pahaa
tuossa pienessä nunnaluostarissa, ja rouva March tekee enemmän hänen
hyväkseen kuin me muut yhteensä.

Voitte uskoa, että heillä oli hauskaa! Leikkejä ja kuvaelmia,
rekiretkiä ja luistelua, kotoisia iltoja vanhassa arkihuoneessa
ja silloin tällöin iloiset pienet kutsut isossa talossa. Meg sai
kävellä kasvihuoneessa mielin määrin, Jo heittäytyi intohimoisesti
uuden kirjaston kimppuun ja sai arvosteluillaan vanhan herran
vääntelehtimään naurusta, Amy jäljensi maalauksia ja nautti sydämensä
pohjasta ympärillään olevasta kauneudesta, ja Laurie leikki talon
herraa erinomaisesti.

Mutta Beth, joka kiihkeästi kaipasi suurta flyygeliä, ei voinut
rohkaista mieltänsä ja mennä naapuritaloon. Vihdoin hän uskalsi
lähteä Jon mukaan, mutta vanha herra, joka ei tiennyt mitään hänen
ujoudestaan, katsoi häneen niin tuikeasti paksujen kulmakarvojensa
takaa ja sanoi "häh" niin kovaäänisesti, että Bethin polvet tärisivät
pelosta, kuten äidille kerrottiin, ja tyttö juoksi pois sanoen, ettei
hän enää koskaan menisi sinne, ei edes rakkaan flyygelin tähden.
Mitkään houkutukset ja maanittelut eivät pystyneet häneen.

Vihdoin asia tuli salaperäisellä tavalla herra Laurencen korviin.
Eräällä lyhyellä käynnillään rouva Marchin luona hän johti taitavasti
puheen musiikkiin ja kertoi suurista laulajista ja hienoista
uruista, joita oli kuullut soitettavan, ja höysti kertomustaan niin
ihastuttavilla kaskuilla, ettei Beth enää malttanut pysyä nurkassaan,
vaan hiipi kuin lumottuna lähemmäksi. Vanhan herran tuolin takana
hän pysähtyi ja kuunteli suuret silmät selkoselällään ja posket
kiihtymyksestä punaisina keskustelua, joka avasi hänelle aivan uusia
maailmoja.

Kiinnittämättä häneen huomiota enempää kuin kärpäseen herra Laurence
kertoi edelleen Laurien soittotunneista ja sanoi äkkiä rouva
Marchille, aivan kuin asia olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä:

-- Musiikki ei kiinnosta poikaa juuri nyt, ja olen iloinen siitä,
sillä hän oli ihastumassa siihen liiaksi. Eikö joku tytöistä tahtoisi
silloin tällöin käydä soittamassa flyygeliä, vain sen verran että se
pysyy vireessä?

Beth otti askelen eteenpäin ja puristi käsiään lujasti yhteen
voidakseen olla taputtamatta niitä, sillä ajatus että hän saisi
käydä soittamassa tuota ihanaa konetta melkein salpasi hänen
henkensä. Ennen kuin rouva March ehti vastata, herra Laurence jatkoi
nyökäyttäen päätään salaperäisesti hymyillen:

-- Ei heidän tarvitse nähdä tai puhutella ketään, vaan pistäytykööt
talossa omia aikojaan milloin vain. Minä vietän suurimman osan
päivästä työhuoneessani toisessa päässä taloa, Laurie on paljon
ulkona eivätkä palvelijat koskaan käy salissa yhdeksän jälkeen.

Hän nousi ikään kuin lähteäkseen ja sanoi lopuksi:

-- Olkaa hyvä ja kertokaa nuorille neideille mitä olen sanonut, ja
jos he eivät viitsi tulla -- niin, mitä sitten.

Silloin pieni käsi hiipi hänen käteensä ja Beth katsoi häneen
kiitollisuudesta loistavin silmin ja sanoi vakavaan, ujoon tapaansa:

-- Oi, kyllä he viitsivät -- he tulevat hyvin, hyvin mielellään.

-- Oletko sinä se musikaalinen tyttö? kysyi vanhus ilman mitään
pelottavaa "häh"-äännähdystä ja katsoi häneen hyvin ystävällisesti.

-- Minä olen Beth. Minä pidän soitosta tavattomasti ja tulen kyllä,
jos olette ihan varma, ettei kukaan kuule minua -- eikä häiriinny,
hän lisäsi peläten olevansa epäkohtelias ja vapisten omaa rohkeuttaan.

-- Ei yksikään sielu, lapsi. Talo on tyhjä puolen päivää, niin että
tule vain ja rummuta niin paljon kuin ikinä jaksat. Minä olen siitä
vain iloinen.

Beth punastui kuin ruusu kohdatessaan vanhan herran ystävällisen
katseen. Tällä kertaa hän ei pelännyt, vaan pusersi kiitollisena
vanhuksen suurta kättä. Vanha herra silitti kevyesti hänen tukkaansa
ja kumartui suutelemaan häntä sanoen hiljaa:

-- Minulla oli kerran pieni tyttö, jolla oli tuollaiset silmät.
Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! -- Hyvästi, rouva March.

Ja hän riensi pois.

Beth vietti ensimmäiset riemun ja haltioitumisen hetket äitinsä
kanssa, sitten hän syöksyi yläkertaan kertomaan suurta uutistaan
sairaalle nukkeperheelle, sillä tytöt olivat poissa kotoa. Kuinka
heleästi hän lauloikaan sinä iltana -- kuin leivonen.

Seuraavana päivänä, nähtyään sekä vanhan että nuoren herran lähtevän
ulos Beth pujahti sisään sivuovesta ja meni hiljaa kuin hiiri saliin,
jossa hänen palvontansa kohde sijaitsi. Aivan sattumalta -- tietenkin
-- oli flyygelin kannella pari vihkoa helppoja, kauniita kappaleita,
ja vapisevin sormin, pysähtyen joka hetki arasti kuuntelemaan, Beth
kosketti vihdoin suurta soittokonetta. Siinä samassa hän unohti
pelkonsa, itsensä ja kaiken muunkin sen sanomattoman nautinnon
tähden, jota soitto tuotti hänelle, sillä se oli kuin rakastetun
ystävän ääni.

Hän soitti kunnes Hanna tuli hakemaan häntä kotiin päivälliselle,
mutta ruoka ei maistanut, eikä hän voinut kuin istua ja hymyillä
autuaasti koko maailmalle.

Tämän jälkeen vilahti pieni ruskea hilkka pensasaidan taakse harva se
päivä, ja suuressa salissa vieraili onnellinen nuori tyttö, joka tuli
ja meni näkymättömänä kuin henki.

Beth ei aavistanut, että herra Laurence avasi usein työhuoneensa
oven kuunnellakseen noita vanhoja lauluja, joihin hän oli mieltynyt;
hän ei koskaan nähnyt, miten Laurie vartioi käytävissä ja karkotti
palvelijat pois, hän ei tullut ajatelleeksi, että etydit ja uudet
laulut oli pantu nuottitelineelle juuri häntä varten, ja kun vanha
herra keskusteli hänen kanssaan musiikista joskus kotona, hän
ajatteli vain kuinka kiltti tämä oli puhellessaan asioista, jotka
hänelle olivat kaikki kaikessa. Hän nautti sydämensä pohjasta, sillä
hänen hartain toiveensa oli nyt täyttynyt.

Ehkä juuri siksi, että hän oli niin kiitollinen tästä onnesta, hän
sai toisen vielä suuremman.

-- Äiti, minä aion ommella herra Laurencelle tohvelit. Hän on hirveän
ystävällinen; minun täytyy jotenkin kiittää häntä enkä keksi muuta.
Voinko tehdä sen? kysyi Beth muutamia viikkoja herra Laurencen
merkitsevän vierailun jälkeen.

-- Voit kyllä, kultaseni. Se on oikein sopiva tapa kiittää häntä.
Tytöt kyllä auttavat sinua ompelemisessa, ja minä maksan aineet,
vastasi rouva March, jonka mielestä oli erityisen hauskaa suostua
Bethin pyyntöihin, koska hän pyysi hyvin harvoin mitään itselleen.

Monien Megin ja Jon kanssa käytyjen vakavien keskustelujen jälkeen
valittiin kangas, ostettiin aineet ja työ aloitettiin. Kimppu tummia,
mutta iloisia orvokkeja purppuraisella pohjalla katsottiin sekä
sopivaksi että kauniiksi, ja Beth ahersi aamusta iltaan levähtäen
vain silloin tällöin vaikeimpien kirjailujen jälkeen. Hän käytti
näppärästi neulaa, ja tohvelit valmistuivat ennen kuin kukaan ehti
kyllästyä niihin. Sitten hän kirjoitti hyvin lyhyen ja koruttoman
kirjeen ja onnistui Laurien avulla jättämään lahjansa kirjaston
pöydälle eräänä aamuna ennen kuin vanha herra oli noussut.

Kun lahjan aiheuttama jännitys oli ohi, odotti Beth mitä tuleman
pitäisi. Koko päivä kului ja osa seuraavaakin ennen kuin mitään
kuului, ja hän alkoi jo pelätä loukanneensa omituista vanhaa
ystäväänsä. Toisen päivän iltapuolella hän meni ulos asialle ja vei
Joanna-nuken, tuon sairaimman kaikista, jokapäiväiselle kävelylle.
Palatessaan kotikatua pitkin hän näki kolme, ei, neljä päätä
arkihuoneen ikkunassa, hänelle viittoiltiin innokkaasti ja iloiset
äänet huusivat:

-- Kirje vanhalta herralta! Tule pian lukemaan!

-- Oi, Beth, hän on lähettänyt sinulle... aloitti Amy huitoen
käsillään, mutta ei päässyt pitemmälle, sillä Jo sulki samassa
ikkunan.

Beth riensi kiihtyneenä eteenpäin. Ovella sisaret tarttuivat häneen
ja kantoivat hänet riemusaatossa sisään huutaen kaikki yhdestä suusta:

-- Katso tuonne, katso tuonne!

Beth katsoi ja kalpeni mielenliikutuksesta, hämmästyksestä ja
riemusta, sillä siinä oli pieni piano, jonka kiillotetulla kannella
oli neiti Elisabeth Marchille osoitettu kirje.

-- Minulleko? henkäisi Beth ja tarttui Johon, sillä hänen jalkojaan
heikotti. Tämä kävi melkein yli hänen voimiensa.

-- Sinulle, kultaseni! Eikö se ole suurenmoista? Eikö hän ole
maailman herttaisin vanha herra? Avain on kirjeessä. Emme avanneet
sitä, mutta pakahdumme uteliaisuudesta, jollemme pian saa tietää mitä
hän sanoo.

-- Lue sinä, minä en voi. Käteni aivan vapisevat. Oh, se on liian
ihanaa. Ja Beth kätki kasvonsa Jon esiliinaan vallan huumautuneena.

Jo avasi kirjeen ja alkoi nauraa, sillä ensimmäiset sanat, jotka hän
näki, olivat "Rakas Madam --".

-- Kuinka hienoa! Jospa joku kirjoittaisi minullekin noin! sanoi Amy,
joka piti tuota vanhanaikaista muotoa kerrassaan ylhäisenä.

    "Minulla on ollut monta paria tohveleita elämässäni, mutta
    mitkään eivät ole miellyttäneet minua niin suuresti kuin Teidän
    antamanne", Jo jatkoi lukemistaan. "Orvokki on lempikukkani,
    ja nämä muistuttavat minua aina herttaisesta antajasta. Tahdon
    aina maksaa kiitollisuudenvelkani, ja tiedän että sallitte
    'vanhan herran' lähettää Teille esineen, joka kerran on kuulunut
    hänen menettämälleen pienelle pojantyttärelle. Sydämestäni
    kiittäen ja toivottaen kaikkea hyvää

    Teidän kiitollinen ystävänne ja altis palvelijanne

                                              James Laurence."

-- Tuosta kunniasta kannattaa olla ylpeä. Laurie kertoi minulle,
kuinka kiintynyt herra Laurence oli ollut lapseen joka kuoli ja
kuinka tarkoin hän on säilyttänyt tytölle kuuluneet esineet.
Ajattele, sinä olet saanut hänen pianonsa! Sellaista se on kun on
saanut suuret siniset silmät ja rakastaa musiikkia, sanoi Jo koettaen
tyynnyttää Bethiä, joka vapisi ja näytti kiihtyneemmältä kuin koskaan
ennen.

-- Katsohan vain noita kauniita kynttilänjalkoja ja hienoa vihreätä
silkkiä, siroa nuottitelinettä ja tuolia. Kaikki on kuin olla pitää,
lisäsi Meg avaten pianon ja ihaillen sen kauneutta.

-- Altis palvelijanne James Laurence -- ajattele että hän on
kirjoittanut sinulle niin, huoahti Amy, johon kirje oli tehnyt syvän
vaikutuksen. -- Minäpä kerron tytöille. Heidän mielestään se on aivan
suurenmoista.

-- Soitahan nyt, lapsi, että kuulemme tuon pikkuisen pianon äänen,
sanoi Hanna, joka aina otti osaa perheen suruihin ja iloihin.

Ja Beth soitti, ja kaikkien mielestä piano oli täydellinen. Se
oli nähtävästi äskettäin viritetty ja kunnostettu, mutta niin
erinomainen kuin se olikin, viehättävintä tässä 'konsertissa' olivat
ne onnellisista onnellisimmat kasvot, jotka kumartuivat sen ylle, kun
Beth paineli hellästi sen valkoisia ja mustia koskettimia ja polki
kiiltäviä pedaaleja.

-- Sinä saat mennä kiittämään häntä, sanoi Jo leikillään, sillä hänen
mieleensä ei juolahtanutkaan ajatus että Beth todella tahtoisi mennä.

-- Niin menenkin. Menenkin nyt heti, ennen kuin alan taas pelätä.

Ja koko perheen suureksi hämmästykseksi Beth kulki päättävästi
puutarhan poikki suoraan Laurencen ovelle.

-- No tuo on kyllä merkillisintä mitä milloinkaan olen nähnyt. Piano
on pannut hänen päänsä pyörälle. Selväpäisenä hän ei olisi ikinä
mennyt, huudahti Hanna tuijottaen hänen jälkeensä.

Kotona olisi ihmetelty vielä enemmän jos olisi nähty, mitä Beth
sitten teki. Uskokaa tai älkää, mutta hän koputti kirjaston oveen
pysähtymättä lainkaan aprikoimaan, ja kun sisältä kuului järeä ääni:
"Sisään", hän meni kuin menikin sisään, astui suoraan herra Laurencen
eteen, joka näytti olevan vallan hämillään, ojensi kätensä ja sanoi
ääni värähtäen:

-- Tulin kiittämään teitä...

Mutta hän ei päättänyt lausettaan, sillä vanha herra näytti niin
ystävälliseltä, että Beth unohti puheensa, ja muistaen vain että
herra Laurence oli menettänyt rakkaan pienen tyttönsä hän kietoi
molemmat käsivarret vanhuksen kaulaan ja suuteli häntä.

Jos talon katto olisi äkkiä lähtenyt lentoon, ei vanha herra
olisi hämmästynyt niin kuin nyt, ja kuitenkin hän oli mielissään
-- voi miten mielissään! -- ja niin liikuttunut tuosta pienestä
luottavaisesta suudelmasta, että koko hänen tuikeutensa tyystin
katosi. Hän nosti Bethin polvelleen ja painoi kurttuisen poskensa
hänen ruusuista poskeaan vasten, ja hänestä tuntui kuin hän olisi
saanut pienen pojantyttärensä takaisin. Beth lakkasi siitä hetkestä
asti pelkäämästä häntä ja istui hänen polvellaan puhellen yhtä
tuttavallisen luottavaisesti kuin olisi tuntenut hänet kaiken ikänsä,
sillä rakkaus karkottaa pelon ja kiitollisuus voittaa ylpeyden. Ja
Bethin lähtiessä kotiin vanha herra saattoi hänet kotiovelle asti,
puristi hänen kättään ja nosti hattuaan kääntyessään takaisin, ja hän
näytti hyvin ryhdikkäältä ja komealta kuten kaunis, sotilaallinen
vanha herra ainakin.

Kun tytöt näkivät tämän, aloitti Jo intiaanitanssin ilmaisten siten
ihastuksensa. Amy oli hämmästyksestä pudota ikkunasta, ja Meg
huudahti kädet kohotettuina:

-- Totisesti luulen että maailmanloppu on tulossa.




7.

AMYN NÖYRYYDEN LAAKSO


-- Tuo poika on oikea kyklooppi, sanoi Amy eräänä päivänä kun Laurie
kiiti ohi hevosen selässä ja heilautti ratsupiiskaansa tervehdykseksi.

-- Kuinka uskallat sanoa niin, kun hänellä on molemmat silmät
tallella ja hyvin kauniit silmät sitä paitsi, huusi Jo, joka ei
kärsinyt mitään halventavia huomautuksia ystävästään.

-- Enhän minä sanonut mitään hänen silmistään, enkä käsitä miksi
sinun tarvitsee tulistua, kun ihailen hänen ratsastamistaan.

-- Voi totisesti, tuo pieni hanhi tarkoitti kentauria ja sanoi
kyklooppi, huudahti Jo purskahtaen nauruun.

-- Älä viitsi olla ilkeä, sehän oli vain 'lapsu lingee', kuten herra
Davis sanoo, vastasi Amy masentaen Jon latinallaan. -- Soisinpa vain,
että minulla olisi edes pieni osa niistä rahoista, jotka Laurie
tuhlaa tuohon hevoseen, hän lisäsi ikään kuin itsekseen, mutta
toivoen kuitenkin että sisaret kuulisivat sen.

-- Miksi niin? kysyi Meg ystävällisesti, sillä Jo oli pakahtua
nauruun Amyn uuden erehdyksen tähden.

-- Minä tarvitsisin kipeästi rahaa, olen velkaantunut korvia myöten.

-- Velkaantunut, Amy? Mitä tarkoitat? Meg näytti vakavalta.

-- No niin, minä olen velkaa ainakin tusinan limetta-karamelleja enkä
voi ostaa niitä ennen kuin saan rahaa, sillä äiti on kieltänyt minua
ottamasta mitään laskuun.

-- Kerro minulle kaikki. Ovatko limetta-karamellit muodissa nykyään?
Minun aikanani piti kaikilla olla paukkukumia.

Meg koetti pysyä totisena, sillä Amy näytti hyvin vakavalta ja
huolestuneelta.

-- Niin, katsos, tytöt ostavat niitä aina, ja jollei tahdo saada
köyhän nimeä, täytyy tehdä samoin. Nykyään ei tiedetä muusta kuin
limetta-karamelleista, kaikki tytöt imevät niitä tunnilla ja
vaihtavat kyniä, helminauhoja, paperinukkeja tai muuta sellaista
niihin. Jos joku tyttö pitää toisesta tytöstä, hän antaa tälle
karamellin, jos hän on suuttunut häneen, hän syö sellaisen tuon
toisen nenän edessä eikä anna hänen edes maistaa. Tytöt antavat niitä
toisilleen vuorotellen, ja minä olen saanut jo monta, mutta en ole
antanut ainoatakaan, ja minun pitäisi antaa, sillä ymmärräthän että
sellaiset ovat kunniavelkoja.

-- Kuinka paljon tarvitsisit pelastaaksesi kunniasi, kysyi Meg vetäen
kukkaronsa esiin.

-- Neljännesdollari riittäisi hyvin, ja siitä jäisikin vielä muutamia
centejä, joilla saisin kestitä sinua. Pidätkö limetta-karamelleista?

-- Enpä juuri, pidä itse minun osani. Tästä saat rahaa. Katso että se
riittää mahdollisimman kauan -- tiedäthän, että minulla ei ole juuri
liikoja.

-- Voi, paljon kiitoksia! Mahtaa olla ihanaa, kun on omaa rahaa!
Nytpä minun kelpaa. En ole koko viikkoon syönyt limetta-karamelleja,
sillä en ole tahtonut ottaa keltään vastaan kun en voi maksaa
takaisin, ja nyt ihan kuolen, jollen pian saa niitä.

Seuraavana päivänä Amy tuli myöhään kouluun, mutta ei voinut
vastustaa kiusausta, vaan näytti tytöille vilauksen tahmeasta
ruskeasta paperipussista ennen kuin kätki sen pulpettinsa uumeniin.
Olihan ylpeys tässä tapauksessa anteeksiannettavaa.

Seuraavina minuutteina levisi luokkaan huhu, että Amy Marchilla oli
kaksikymmentäneljä ihanaa limetta-karamellia (yhden hän oli syönyt
matkalla) ja että hän aikoi pitää kestityksen. Lähinnä istuvien
ystävyydenosoitukset olivat valtavat. Katy Brown kutsui Amyn heti
seuraaviin tanssiaisiinsa, Mary Kingsley tahtoi välttämättä lainata
hänelle kellonsa seuraavaan väliaikaan asti, ja Jenny Snow, ivallinen
nuori neiti, joka hiljattain oli piikitellyt Amya, koska hänellä ei
ollut karamelleja, teki paikalla rauhan ja tarjosi Amylle muutamien
vaikeiden laskujen tulokset. Mutta Amy ei ollut unohtanut neiti
Snow'n myrkyllisiä huomautuksia 'ihmisistä, joiden tylppä nenä kyllä
tunsi toisten limetta-karamellien tuoksun ja jotka eivät olleet liian
ylpeitä pyytämään toisilta', ja hän musersi muitta mutkitta 'Snow'n
tytön' sanomalla:

-- Sinun ei ollenkaan tarvitse vaivautua noin kovasti, et kuitenkaan
saa mitään.

Eräs huomattava henkilö sattui käymään koulussa sinä aamuna, ja
Amyn hyvin piirretyt kartat saivat osakseen kiitosta. Vihollisen
menestys kismitti pahasti neiti Snow'n sielua ja sai neiti Marchin
näyttämään ylvästelevältä riikinkukolta. Mutta voi! ylpeys käy
lankeemuksen edellä, ja kostonhimoinen Snow teki siirtonsa tuhoisalla
menestyksellä. Vieras oli tuskin ehtinyt lausua muutamia kuluneita
kohteliaisuuksia ja kumartaa hyvästiksi, kun Jenny teki asiaa herra
Davisin, opettajan, pöydän luo ja ilmoitti tälle että Amy Marchilla
on limetta-karamelleja pulpetissaan.

Herra Davis oli näet kieltänyt edellä mainittujen karamellien
tuomisen kouluun ja juhlallisesti luvannut julkisen rangaistuksen
ensimmäiselle, joka saataisiin kiinni lainrikkomisesta. Tämän
karaistuneen miehen oli pitkällisen ja myrskyisen sodan jälkeen
onnistunut hävittää koulusta paukkukumi, tehdä rovio takavarikkoon
otetuista romaaneista ja sanomalehdistä, lakkauttaa salainen
postitoimisto, kieltää virnistelyt, haukkumanimet ja pilakuvat, ja
hän oli tehnyt kaiken mitä mies voi tehdä viidenkymmenen kapinallisen
tytön pitämiseksi kurissa. Pojat osaavat kyllin koetella inhimillistä
kärsivällisyyttä, taivas sen tietää, mutta tytöt käyvät vielä tuhat
kertaa tukalammiksi -- varsinkin hermostuneille herrasmiehille,
joilla on tyrannimainen luonteenlaatu eikä vähääkään taipumuksia
kasvattamiseen.

Hetki oli mahdollisimman epäsuotuisa Amylle, ja ilmiantaja Jenny
tiesi sen. Herra Davis oli nähtävästi juonut liian väkevää kahvia
sinä aamuna, ulkona puhalsi itätuuli, joka aina sai hänet ärtyneeksi,
eivätkä oppilaat olleet osoittaneet hänelle sitä kunnioitusta, jonka
hän katsoi ansaitsevansa. Kaiken tämän vuoksi hän oli, käyttääksemme
koulutyttöjen mehevää, joskaan ei varsin kaunista puhetapaa, 'ilkeä
kuin noita ja äreä kuin karhu'.

Sana 'limetta' oli kuin kipinä ruutiin. Hänen keltaiset kasvonsa
lehahtivat punaisiksi ja hän iski kämmenensä pöytään niin pontevasti,
että Jenny puikki kiireen vilkkaa takaisin paikalleen.

-- Nuoret neidit, olkaa tarkkaavaisia!

Tämä tuikea käsky katkaisi kaiken supinan, ja viisikymmentä paria
sinisiä, mustia, harmaita ja ruskeita silmiä kääntyi tottelevaisesti
tarkkaamaan herra Davisin pelottavia kasvoja.

-- Neiti March, tulkaa tänne.

Amy nousi näennäisesti levollisena, mutta mielessä salainen pelko,
sillä limetta-karamellit ahdistivat hänen omaatuntoaan.

-- Tuokaa tänne makeiset, jotka ovat pulpetissanne, kuului
odottamaton määräys, joka pysäytti hänet ennen kuin hän oli ehtinyt
lähteä paikaltaan.

-- Älä vie kaikkia, kuiskasi hänen vierustoverinsa, harvinaisen
kylmäverinen nuori nainen.

Amy ravisti nopeasti pussista laatikon pohjalle puolentusinaa ja
laski loput herra Davisin eteen arvellen että jokainen inhimillinen
olento leppyisi tuntiessaan nenässään tuon suloisen tuoksun.
Onnettomuudeksi herra Davis sattui kuitenkin aivan erityisesti
vihaamaan limetan tuoksua, ja inho lisäsi hänen suuttumustaan.

-- Onko siinä kaikki?

-- Ei ihan, änkytti Amy.

-- Tuokaa heti paikalla loput tänne.

Amy totteli luoden tovereihinsa toivottoman katseen.

-- Oletteko varma, että pulpettiin ei nyt jäänyt mitään?

-- En koskaan valehtele.

-- Vain niin, ottakaa nyt nämä inhottavat kapineet ja heittäkää ne
yksitellen ulos ikkunasta.

Luokasta kuului raskas huokaus. Tulipunaisena häpeästä ja
suuttumuksesta Amy kulki aarteineen ikkunaan, ja aina kun tuomittu
limetta-karamellipari -- voi kuinka mehukkailta ja täyteläisiltä ne
näyttivät! -- putosi Amyn vastahakoisista käsistä, kuului tyttöjen
rajattomaksi harmiksi kadulta äänekäs riemunhuuto, joka kertoi että
irlantilaiset lapset, heidän ilmivihollisensa, anastivat heidän
herkkunsa. Tämä -- tämä oli jo liikaa. Kaikki lähettivät salamoivia
tai rukoilevia katseita herra Davisiin, ja eräs intohimoinen
limetta-karamellien ihailija puhkesi pettymyksestä ja mielipahasta
kyyneliin.

Kun Amy oli nakellut kaikki karamellit kadulle, yskäisi herra Davis
pahanenteisesti ja sanoi ankarimmalla äänellään:

-- Nuoret neidit, te muistatte mitä sanoin viikko sitten. Olen
pahoillani että tällaista on tapahtunut, mutta minä en salli
käskyjäni halveksittavan enkä koskaan riko lupaustani. Neiti March,
ojentakaa kätenne.

Amy hätkähti ja pani molemmat kätensä selän taakse luoden herra
Davisiin rukoilevan katseen, joka puhui hänen puolestaan paremmin
kuin mitkään sanat. Hän oli tavallaan 'vanhan Davisin' suosiossa, ja
minun yksityinen arveluni on että tämä olisi rikkonut lupauksensa,
jollei eräs hillitön nuori neiti olisi purkanut kiukkuaan
vihellykseen. Tämä vihellys, niin heikko kuin se olikin, raivostutti
suuttunutta herrasmiestä ja vahvisti rikollisen kohtalon.

-- Kätenne, neiti March! oli ainoa vastaus Amyn mykkään avunpyyntöön,
ja koska Amy oli liian ylpeä itkemään tai pyytämään armoa, hän
kiristi vain hampaitaan, viskasi päänsä uhitellen taaksepäin ja otti
silmää räpäyttämättä vastaan kirvelevät iskut, jotka hän sai pienelle
kämmenelleen. Ne eivät olleet kovia eikä niitä ollut monta, mutta se
oli sivuseikka. Ensi kerran elämässään hän oli nyt saanut maistaa
ruumiillista kuritusta, ja häpeä oli hänen silmissään yhtä suuri kuin
jos herra Davis olisi lyönyt hänet maahan.

-- Saatte jäädä seisomaan katederille väliaikaan asti, sanoi
herra Davis, joka oli päättänyt nöyryyttää pientä rikollista
perusteellisesti kerran aloitettuaan.

Se oli hirvittävää. Oli miltei sietämätön koettelemus seistä
koko luokan maalitauluna äskeinen häpeä tuoreena mielessä, ja
Amysta tuntui kuin hän ei voisi muuta kuin vaipua maahan ja itkeä
pakahtuakseen. Katkera tietoisuus siitä, että hänelle tehtiin
vääryyttä ja petollisen Jenny Snow'n ajatteleminen auttoivat häntä
kuitenkin kantamaan tuskansa. Hän asettui tuolle häpeälliselle
paikalle suunnaten katseensa kiinteästi kamiinantorveen, jonka
alapuolella aaltoili kokonainen meri kasvoja, ja seisoi siinä
liikkumatta ja kalpeana kuin suolapatsas.

Seuraavien viidentoista minuutin kuluessa tuo ylpeä ja herkkä
tyttö kärsi sellaista häpeää ja tuskaa, ettei hän milloinkaan
sitä unohtanut. Toisista asia saattoi tuntua lystikkäältä tai
vähäpätöiseltä, mutta hänelle se oli kova kokemus, sillä häntä
oli koko elämänsä ajan ohjattu vain rakkaudella. Pian eräs uusi
tuskallinen ajatus sai hänet unohtamaan kirvelevän kätensä ja
masentuneen sydämensä.

-- Minun täytyy kertoa tästä kotona, ja kaikki ovat hyvin
tyytymättömiä ja pettyneitä minun suhteeni.

Nuo viisitoista minuuttia tuntuivat tunnilta, mutta vihdoin nekin
päättyivät, eikä sana 'väliaika' ollut koskaan ennen tuntunut hänestä
tervetulleemmalta.

-- Voitte mennä, neiti March, sanoi herra Davis ja näytti hieman
levottomalta, eikä aiheetta.

Hän ei aivan pian unohtanut sitä syyttävää katsetta, jonka Amy loi
häneen mennessään suoraan eteiseen sanomatta sanaakaan kellekään.
Tyttönen kokosi tavaransa ja jätti paikan 'iäksi', kuten hän
kiihkeästi vakuutti itselleen. Hän tuli kotiin surkeassa tilassa,
ja kun vanhemmat tytöt vähän myöhemmin saapuivat, pidettiin
perheneuvottelu, jossa syvästi paheksuttiin Amyn osaksi tullutta
kohtelua.

Rouva March ei sanonut paljon, mutta näytti olevan pahoillaan
ja lohdutti masentunutta pikku tyttöään hellästi. Meg hautoi
pahoinpideltyä kättä glyseriinillä ja kyynelillä, Beth huomasi
etteivät hänen rakkaat kissanpoikansakaan kyenneet lievittämään
tällaista tuskaa, Jo ehdotti vihoissaan että herra Davis viipymättä
vangittaisiin, ja Hanna pui nyrkkiä tuolle 'tolvanalle' ja survoi
päivällisperunat niin kiivaasti kuin onneton opettaja olisi ollut
hänen survottavanaan.

Koulussa ei Amyn paosta tehty numeroa, paitsi tietysti toverien
kesken, mutta nuo tarkkanäköiset neidit huomasivat että herra Davis
oli sinä iltapäivänä erityisen suopea, mutta myös poikkeuksellisen
hermostunut. Juuri ennen tuntien päättymistä Jo astui sisään
julmistuneen näköisenä, marssi suoraa päätä herra Davisin luo ja
jätti hänelle kirjeen äidiltään, kokosi sitten Amyn tavarat ja lähti
pyyhkien jalkansa huolellisesti kynnysmattoon ikään kuin tahtoen
puhdistaa koko paikan tomut jaloistaan.

-- No niin, voithan joksikin aikaa saada lupaa koulusta, mutta tahdon
että joka päivä luet Bethin kanssa vähäsen, sanoi rouva March sinä
iltana Amylle. En hyväksy ruumiillista rangaistusta, en ainakaan
tyttöjen kasvatuksessa. En pidä herra Davisin opetustavasta enkä
usko, että tytöt, joiden kanssa seurustelet, vaikuttavat sinuun
hyvää. Neuvottelen isäsi kanssa ennen kuin lähetän sinut toiseen
kouluun.

-- Se on ihanaa! Jospa kaikki tytöt lähtisivät pois ja jättäisivät
tuon vanhan inhottavan koulun tyhjäksi. Voisin tulla ihan hulluksi
kun ajattelen noita ihania limetta-karamelleja, huokasi Amy ja näytti
marttyyrilta.

-- En ole ollenkaan pahoillani että menetit ne, sillä rikoit koulun
sääntöjä vastaan ja ansaitsit rangaistuksen tottelemattomuudesta,
kuului äidin ankara vastaus eikä se juuri miellyttänyt nuorta neitiä,
joka odotti vain myötätuntoa.

-- Tarkoitatko että olet iloinen kun minua häväistiin koko koulun
edessä? huusi Amy.

-- Minä en olisi valinnut sitä rangaistustapaa, vastasi hänen
äitinsä. -- Mutta ojennuksen sinä kyllä ansaitsit. Olet tulossa
itserakkaaksi, kultaseni, ja sinun on jo aika ruveta tarkkaamaan
käytöstäsi. Sinulla on paljon kiitettäviä taipumuksia ja hyviä
puolia, mutta niillä ei saa ruveta loistamaan, sillä itserakkaus
pilaa parhaimmatkin lahjat. Ei tarvitse pelätä että todellinen
lahjakkuus tai hyve jäisi pitkäksi aikaa varjoon. Kaiken taidon
suurin viehätys on vaatimattomuus.

-- Niin onkin, huusi Laurie, joka pelasi sakkia Jon kanssa huoneen
nurkassa. -- Tunsin kerran erään tytön, jolla oli todella huomattavat
musikaaliset taipumukset, mutta joka ei tietänyt siitä mitään eikä
aavistanutkaan, mitä viehättäviä pieniä lauluja hän sepitti yksin
ollessaan, eikä olisi uskonut vaikka joku olisi sen hänelle sanonut.

-- Jospa olisin saanut tulla tutuksi sen tytön kanssa! Ehkä hän olisi
auttanut minua, minä olen niin tyhmä, sanoi Beth, joka seisoi hänen
vieressään innokkaasti kuunnellen.

-- Sinä tunnet hänet, ja hän auttaa sinua enemmän kuin kukaan toinen,
vastasi Laurie katsoen Bethiin niin veitikkamainen tuike iloisissa
mustissa silmissään, että Beth tuli äkkiä hyvin punaiseksi ja kätki
kasvonsa sohvatyynyihin.

Jo antoi Laurien voittaa pelin kiitokseksi siitä, että tämä oli
kiittänyt hänen Bethiään -- jota oli mahdoton saada soittamaan
Laurien tunnustuksen jälkeen. Niinpä Laurie sai itse tehdä parhaansa,
ja hän lauloi ja soitti erittäin kauniisti, sillä hän sattui olemaan
aivan erikoisen hyvällä tuulella. Kun hän oli mennyt, sanoi Amy, joka
koko ajan oli ollut omissa mietteissään:

-- Onko Laurie hieno poika?

-- On kyllä, hän on saanut oivallisen kasvatuksen ja on hyvin
lahjakas. Hänestä tulee hieno mies, jos häntä vain ei hemmotella
pilalle, vastasi äiti.

-- Eikö hän ole itserakas? kysyi Amy.

-- Ei vähääkään, ja juuri sen tähden hän onkin viehättävä poika ja me
pidämme hänestä paljon.

-- Minä ymmärrän -- on hienoa olla lahjakas ja etevä, mutta
lahjoillaan ei saa loistaa eikä tulla itserakkaaksi, sanoi Amy
miettiväisenä.

-- Ne tulevat kyllä näkyviin käytöksessä ja puhetavassa, ja niille
annetaan arvoa jos niiden omistaja esiintyy vaatimattomasti, sanoi
rouva March.

-- Yhtä vähän kuin sopii käyttää kaikkia hattuja ja hameita ja
hepeniä yhtä aikaa, jotta ihmiset näkisivät että omistaa sellaisia,
sanoi Jo, ja läksy päättyi nauruun.




8.

JO KOHTAA APOLLYONIN


-- Minne te menette, tytöt? kysyi Amy tullessaan eräänä
lauantai-iltana isojen tyttöjen huoneeseen ja nähdessään, että
nämä valmistautuivat lähtemään ulos. Heidän salaperäinen ilmeensä
kiihdytti hänen uteliaisuuttaan.

-- Mitä sinä siitä, pikku tyttöjen ei tarvitse aina kysellä, vastasi
Jo terävästi.

Kun olemme lapsia, ei mikään loukkaa tunteitamme siinä määrin kuin
se että meitä sanotaan lapsiksi, ja vieläkin ärsyttävämpää on kuulla
sanottavan: "Menehän matkoihisi, kultaseni!" Amy kuohahti kuullessaan
tämän solvauksen ja päätti ottaa selville salaisuuden, vaikka saisi
sitten kärttää kokonaisen tunnin. Hän vetosi Megiin, joka ei koskaan
voinut vastustaa häntä kauan, ja sanoi mielistellen:

-- Sano nyt minne menette, Meg kulta. Etkö voisi antaa minun tulla
mukaan, Beth ei välitä muusta kuin pianostaan, ja minä olen kauhean
yksin.

-- En voi, kultaseni, sinua ei ole kutsuttu, aloitti Meg, mutta Jo
keskeytti hänet kärsimättömästi:

-- Ole nyt järkevä, Meg, tai pilaat kaikki. Sinä et voi tulla, Amy,
niin että älä ole vauva, joka itkee ja ruikuttaa.

-- Te menette jonnekin Laurien kanssa, minä tiedän sen, sillä te
istuitte eilen illalla sohvalla supisten ja nauraen ja vaikenitte
heti kun minä tulin. Ettekö menekin hänen kanssaan?

-- Menemme, mutta jätä meidät nyt rauhaan.

Amy hillitsi kielensä, mutta käytti silmiään ja näki Megin salaa
pistävän viuhkan taskuunsa.

-- Minä tiedän, minä tiedän! Te menette teatteriin katsomaan
'Seitsemää linnaa', hän huudahti lisäten päättäväisesti: -- Ja
minä tulen mukaan, sillä äiti on sanonut että saan nähdä sen, ja
viikkorahan olen saanut, ja oli hävytöntä, kun ette kertoneet minulle
ajoissa.

-- Kuule minua hetkinen ja ole nyt järkevä tyttö, sanoi Meg
tyynnyttäen. -- Äiti ei halua että tulet tällä viikolla, kun kipeät
silmäsi eivät vielä kestä satunäytelmän kirkasta valaistusta. Ensi
viikolla voit mennä Bethin ja Hannan kanssa ja viettää oikein hauskan
illan.

-- Se ei ole puoleksikaan niin hauskaa kuin mennä Laurien ja teidän
kanssanne. Ottakaa nyt minut mukaan, olen niin kauan saanut olla
alallani yskäni tähden ja ihan kuolen, jollen nyt pääse mukaan. Sano,
Meg, että saan tulla! Olen niin kiltti sitten... pyysi Amy ja loi
sisareen hellyttävimmän katseensa.

-- Entä jos ottaisimme hänet? En usko että äiti pahastuisi, jos
pukisimme hänet hyvin, alkoi Meg.

-- Jos hän tulee, minä jään kotiin, ja jos minä en tule, Laurie on
pahoillaan, ja minusta olisi hyvin sopimatonta vetää Amy mukaamme,
kun hän pyysi vain meidät. En olisi uskonut, että Amy viitsii
tunkeutua sinne missä häntä ei kaivata, sanoi Jo tylysti, sillä hän
ei olisi huolinut vaivoikseen tuota vilkasta lasta tahtoessaan itse
huvitella.

Hänen äänensä ja puhetapansa ärsytti Amya, joka jo alkoi panna
päällyskenkiä jalkaansa ja sanoi itsepintaisesti:

-- Minä tulen mukaan, Meg sanoo että saan tulla, ja jos maksan itse,
ei Lauriella ole asian kanssa mitään tekemistä.

-- Sinä et voi istua meidän kanssamme, kun meillä jo on paikat. Sinun
pitäisi istua yksin, ja sitten Laurie antaisi sinulle paikkansa, ja
meidän ilomme on pilalla, tai hän hankkii sinulle paikan, eikä se
olisi sopivaa, kun sinua kerran ei ole kutsuttu. Jää vain kiltisti
kotiin, pauhasi Jo entistäkin tylympänä, sillä hän oli juuri
kiireissään pistänyt neulalla sormeensa.

Amy istui lattialla toinen kenkä jalassa ja alkoi itkeä tihuuttaa.
Meg koetti puhua hänelle järkeä, ja kesken kaiken kuului alhaalta
Laurien ääni. Molemmat tytöt riensivät alakertaan ja jättivät Amyn
huutamaan täyttä kurkkua, sillä pikku sisar unohti silloin tällöin
täysikasvuiset tapansa ja käyttäytyi kuin hemmoteltu lapsi. Juuri kun
seurue oli lähdössä, huusi Amy kaidepuun yli uhkaavalla äänellä:

-- Tätä sinä vielä kadut, Jo March!

-- Suurenmoista! vastasi Jo ja paiskasi oven kiinni.

Heillä oli hurmaavan hauskaa, sillä 'Timanttijärven seitsemän linnaa'
oli niin loistava ja ihmeellinen kuin suinkin saattaa toivoa.
Mutta huolimatta lystikkäistä punaisista tontuista, säteilevistä
keijukaisista ja ihanista prinsseistä ja prinsessoista Jon iloon
sekaantui karvas pisara. Keijukaiskuningattaren keltaiset kiharat
muistuttivat häntä Amysta, ja näytösten välillä hän huvittelihe
koettamalla keksiä mitä Amy voisi tehdä saadakseen hänet katumaan.

Jo ja Amy olivat elämänsä kuluessa riitaantuneet monta kertaa,
sillä molemmilla oli kiivas luonne, ja jos heitä suututettiin,
saattoivat molemmat menettää malttinsa kokonaan. Amy teki kiusaa
Jolle ja Jo ärsytti Amya, ja usein sattui kiihkeitä kohtauksia, joita
molemmat häpesivät jäljestäpäin. Vaikka Jo olikin vanhempi, hänen
oli vaikeampi hillitä itseään, ja hän sai käydä kovia taisteluita
lannistaakseen ylpeätä, kiivasta luonnettaan, joka alituisesti
saattoi hänet vaikeuksiin. Hänen vihansa ei koskaan kestänyt kauan,
ja tunnustettuaan nöyrästi erehdyksensä hän katui vilpittömästi
ja koetti tulla paremmaksi. Sisarten oli tapana sanoa, että oli
melkein hauskaa saada Jo raivostumaan, kun hän aina jälkeenpäin
oli kuin enkeli. Jo-parka koetti epätoivoisesti olla hyvä, mutta
hänen sisäinen vihollisensa oli aina valmis nostamaan päänsä ja
saattamaan hänen ponnistuksensa häpeään, ja vaadittiin vuosikausien
kärsivällistä taistelua sen voittamiseksi.

Kun he tulivat kotiin, Amy istui arkihuoneessa lukemassa. Hän otti
marttyyrin ilmeen kasvoilleen kun he tulivat sisään, ei nostanut
katsettaan kirjastaan eikä kysynyt mitään. Kenties uteliaisuus olisi
voittanut suuttumuksen, jollei Beth olisi kysynyt kuulumisia ja
saanut näytelmästä loistavaa kuvausta.

Viedessään parhaan hattunsa yläkertaan Jo kurkisti ensi työkseen
lipastoonsa, sillä viime riidan jälkeen oli Amy purkanut sisuaan
kaatamalla Jon laatikon ylösalaisin lattialle. Kaikki oli kuitenkin
paikallaan, ja vilkaistuaan hätäisesti lokeroihinsa ja lippaisiinsa
Jo päätti, että Amy oli unohtanut ja antanut anteeksi kärsimänsä
vääryyden.

Jo erehtyi, sillä seuraavana päivänä hän huomasi erään seikan ja
siitä nousi todellinen myrsky. Meg, Beth ja Amy istuivat yhdessä
myöhään iltapäivällä, kun Jo syöksyi sisään kiihtyneen näköisenä ja
kysyi henki kurkussa:

-- Onko joku ottanut kirjani?

Meg ja Beth sanoivat heti: "En minä ainakaan", ja näyttivät
hämmästyneiltä, Amy kohensi valkeata eikä puhunut mitään. Jo huomasi
hänen poskiensa punan tummenneen ja oli silmänräpäyksessä hänen
luonaan.

-- Amy, se on sinulla.

-- Ei, ei sitä ole minulla.

-- Sitten tiedät, missä se on.

-- Enkä tiedä.

-- Se on vale, huusi Jo tarttuen hänen olkapäähänsä ja katsoen
häneen niin uhkaavasti, että rohkeampikin ihmistaimi kuin Amy olisi
pelästynyt.

-- Eikä ole. Minä en tiedä missä se on enkä välitäkään tietää.

-- Sinä tiedät siitä jotakin, ja on parasta että sanot heti, muuten
pakotan sinut siihen. Ja Jo ravisti häntä kevyesti.

-- Toru niin paljon kuin tahdot, mutta etpä vain enää koskaan näe
vanhaa typerää kirjaasi, huusi Amy, joka nyt vuorostaan kiihtyi.

-- Kuinka niin?

-- Minä olen polttanut sen.

-- Mitä! Pienen kirjani, johon olin pannut niin paljon työtä ja jonka
aioin saada valmiiksi siksi kun isä tulee kotiin! Oletko todellakin
polttanut sen? sanoi Jo hyvin kalpeana, silmät säkenöiden ja puristi
hermostuneesti Amyn olkapäitä.

-- Olen, olen! Sanoinhan että panisin sinut vielä katumaan eilistä
ilkeyttäsi, ja nyt...

Amy ei päässyt pitemmälle, sillä Jon kiivaus puhkesi nyt valloilleen,
ja itkien kiihkeästi surusta ja vihasta hän ravisti Amya, kunnes
tämän hampaat kalisivat.

-- Sinä ilkeä, ilkeä tyttö! En koskaan voi kirjoittaa sitä uudelleen,
enkä koskaan, niin kauan kuin elän, anna sinulle anteeksi!

Meg riensi pelastamaan Amya ja Beth tyynnyttämään Jota, mutta Jo
oli aivan suunniltaan, ja antaen lähtiessään raikuvan korvapuustin
sisarelleen hän syöksyi ullakolle vanhalle sohvalleen ja päätti
taistelunsa yksinäisyydessä.

Alakerrassa myrsky asettui, kun rouva March tuli kotiin. Kuultuaan
asiasta hän sai Amyn pian ymmärtämään, kuinka pahasti hän oli tehnyt
sisarelleen.

Jon kirja oli hänen sydämensä ylpeys, ja koko perhe piti sitä
erittäin lupaavana kirjallisena sepitteenä. Siinä oli vain puolisen
tusinaa pientä satua, mutta Jo oli tehnyt työtä kärsivällisesti
niiden ääressä pannen niihin koko sydämensä hartauden ja hellyyden
toivoen saavansa jotakin painettavaksi kelpaavaa. Hän oli juuri
kirjoittanut ne hyvin huolellisesti puhtaaksi ja hävittänyt vanhan
käsikirjoituksen, joten Amyn rovio oli tuhonnut monen vuoden hartaan
työn tulokset.

Toisista se tuntui haikeutta herättävältä tappiolta, mutta Jolle se
oli hirvittävä ja kohtalokas onnettomuus, ja hän tunsi ettei koskaan
saisi sitä korvatuksi. Beth suri yhtä vilpittömästi kuin joku hänen
kissanpojistaan olisi juossut karkuun, Meg kieltäytyi tällä kertaa
puolustamasta lemmikkiänsä Amya, rouva March näytti vakavalta ja
huolestuneelta, ja Amy tunsi itse, ettei kukaan pitäisi hänestä ennen
kuin hän olisi jotenkin sovittanut tekonsa, jota hän nyt paheksui
enemmän kuin kukaan toinen.

Kun soitettiin teelle, Jo ilmaantui toisten joukkoon, mutta näytti
niin pelottavalta ja luoksepääsemättömältä, että Amy tarvitsi kaiken
rohkeutensa sanoessaan nöyrästi:

-- Anna anteeksi, Jo, olen hyvin, hyvin pahoillani.

-- En koskaan anna sinulle anteeksi, oli Jon ankara vastaus, ja siitä
hetkestä alkaen hän oli kuin ei Amya olisi olemassakaan.

Kukaan ei puhunut tuosta suuresta onnettomuudesta -- ei edes rouva
March -- sillä kaikki tiesivät kokemuksesta, että kun Jo oli tuolla
tuulella, olivat kaikki sanat hyödyttömiä ja että oli viisainta
odottaa kunnes jokin pieni tapahtuma tai Jon oma jalomielisyys
hälventäisi hänen vihansa ja parantaisi haavan.

Ilta ei ollut onnellinen, sillä vaikka tehtiin käsitöitä kuten
tavallisesti ja äiti luki ääneen, kodin rauha oli tullut häirityksi.
Laulettaessa epäsointu tuntui syvimmin, sillä Beth voi vain soittaa,
Jo seisoi mykkänä kuin kivi, Amyn ääni katkesi, ja Meg ja äiti saivat
laulaa kahden. Mutta vaikka he koettivatkin laulaa iloisesti kuin
leivoset, eivät nuo heleät äänet sointuneet niin hyvin kuin ennen
eikä tunnelmaa saatu syntymään.

Kun Jo sai iltasuudelmansa, kuiskasi rouva March hänelle:

-- Rakkaani, älä anna auringon laskea vihasi yli! Antakaa anteeksi
toisillenne, auttakaa toisianne ja alkakaa huomenna alusta.

Jo olisi tahtonut painaa päänsä äidin rinnalle ja itkeä pois surunsa
ja vihansa, mutta itkeminen olisi ollut heikkouden merkki, ja hän
tunsi kärsineensä niin veristä vääryyttä ettei voinut ihan vielä
antaa anteeksi. Niinpä hän räpäytti silmiään, ravisti päätänsä ja
sanoi töykeästi, sillä Amy kuunteli:

-- Se oli halpamainen teko eikä hän ansaitse anteeksiantoa. Niine
hyvineen hän marssi makuulle, ja sinä iltana huoneessa ei kuulunut
tavanomaista hilpeätä rupattelua.

Amy oli syvästi loukkaantunut kun hänen sovintoyrityksensä oli
hylätty ja alkoi toivoa, ettei olisi nöyryyttänyt itseänsä. Jo oli
vielä aamullakin kuin ukkospilvi, eikä mikään ottanut onnistuakseen
sinä päivänä. Aamu oli purevan kylmä, hän pudotti kallisarvoisen
torttunsa katuojaan, täti Marchilla oli hermokohtaus, Meg oli
totinen, Beth tahtoi näyttää huolestuneelta ja alakuloiselta, ja
Amy teki alituisesti huomautuksia ihmisistä, jotka aina sanoivat
että pitäisi koettaa olla hyvä eivätkä kuitenkaan koettaneet, vaikka
toiset näyttivät heille hyvää esimerkkiä.

-- Kaikki ovat inhottavia, minä ainakin lähden Laurien kanssa
luistelemaan. Hän on aina iloinen ja hauska ja saa minutkin hyvälle
tuulelle, sanoi Jo itsekseen ja riensi ulos.

Amy kuuli luistinten helinää ja katsoi ikkunasta huudahtaen
kärsimättömästi:

-- Siinä sitä ollaan, hän lupasi ottaa minut mukaan ensi
kerralla, sillä luistinkeli loppuu ihan kohta. Mutta tuollaiselta
kiukkupussilta ei kannata pyytää mitään.

-- Älä sano noin, sinä olit hyvin ilkeä, ja on vaikeata antaa
anteeksi niin onnetonta tekoa, mutta luulen että hän on jo valmis
sovintoon, jos vain osaat pyytää oikealla hetkellä, sanoi Meg. --
Mene heidän jälkeensä äläkä sano mitään ennen kuin Laurie on saanut
Jon hyvälle tuulelle, mene sitten sopivana hetkenä hänen luoksensa ja
suutele häntä tai tee jotakin muuta ystävällistä, ja olen varma että
hän suostuu sovintoon kaikesta sydämestään.

-- Minä koetan, sanoi Amy, sillä neuvo miellytti häntä, ja
pukeuduttuaan kiireesti hän riensi ystävysten jälkeen, jotka juuri
katosivat mäen taakse.

Joelle ei ollut pitkä matka, mutta molemmat luistelivat jo, kun
Amy ehti sinne. Jo näki hänen tulevan ja käänsi selkänsä, Laurie
ei nähnyt häntä, sillä hän luisteli varovaisesti rantaa pitkin
tunnustellen jäätä, joka ei enää ollut kovinkaan vahvaa.

-- Minä luistelen seuraavaan käänteeseen ja katson onko kaikki
kunnossa ennen kuin aloitamme kilpailun, kuuli Amy hänen sanovan
lähtiessään. Karvalakissaan ja turkiksilla reunustetussa takissaan
poika oli kuin nuori kasakka.

Jo kuuli Amyn läähättävän juoksunsa jälkeen, tömistelevän jalkojaan
ja puhaltelevan käsiinsä koettaessaan panna luistimia jalkaansa,
mutta hän ei edes kääntynyt, vaan luisteli hitain kierroksin joelle
tuntien katkeraa, epämieluisaa tyydytystä sisarensa vaivoista. Hän
oli hellinyt suuttumustaan, kunnes se oli kasvanut suureksi ja
mahtavaksi ja saanut vallan hänen ylitseen, kuten pahat ajatukset
ja tunteet aina tekevät, jollei niitä heti karkoteta. Palatessaan
tutkimusmatkaltaan huusi Laurie kaukaa:

-- Pysykää lähellä rantaa, keskikohta ei ole varma.

Jo kuuli varoituksen, mutta Amy ponnisteli juuri jaloilleen eikä
kuullut sanaakaan. Jo katsahti olkansa yli, ja pieni paholainen, joka
asui hänen rinnassaan, kuiskasi: "Mitä siitä kuuliko hän vai ei, anna
hänen hoitaa itsensä."

Laurie oli kadonnut käänteen taa, Jo alkoi seurata häntä ja Amy, joka
oli jäänyt kauas taakse, päätti luistella tasaisemmalle jäälle, jota
oli joen keskustassa. Käänteessä Jo pysähtyi omituinen kalvava tunne
sydämessään, sitten hän päätti jatkaa matkaansa. Mutta jokin pakotti
hänet katsomaan taakseen, ja hän ehti parahiksi nähdä, kuinka Amy
haparoi käsillään ilmaa ja putosi veteen. Kuului vain murtuvan jään
risahdus, veden läiske ja huuto, joka sai Jon sydämen seisahtumaan
pelosta.

Jo koetti huutaa Lauriea, mutta hänen äänensä tukahtui, hän koetti
syöksyä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat aivan herpaantuneilta, ja
hetkiseen hän ei voinut muuta kuin seisoa liikkumatta paikallaan ja
tuijottaa kauhun valtaamana pieneen siniseen hilkkaan mustan veden
pinnalla. Joku kiiti hänen ohitseen, ja Laurien ääni kuului:

-- Hae seiväs, pian, pian!

Hän ei koskaan saanut selville kuinka hän löysi sen, mutta seuraavina
minuutteina hän liikkui ja toimi kuin unissakävijä totellen sokeasti
Lauriea, joka oli säilyttänyt malttinsa ja makasi pitkänään jäällä
kannattaen Amya käsivarrellaan, kunnes Jo oli irrottanut seipään
läheisestä aidasta. Yksissä neuvoin he vetivät ylös lapsen, joka oli
säikähdyksestä sanaton.

-- Nyt meidän pitää viedä hänet kotiin mahdollisimman nopeasti. Kiedo
hänet päällysvaatteisiimme sillä aikaa kun minä irrotan jalastani nuo
kirotut luistimet, huusi Laurie heittäen takkinsa Amyn hartioille ja
kiskoen auki luistinhihnoja, jotka eivät koskaan olleet tuntuneet
niin kiusallisilta kuin nyt.

He toivat Amyn kotiin vapisevana, märkänä ja itkevänä. Tyynnyttyään
hieman hän nukahti hyvin peitettynä loimuavan tulen ääreen. Koko
aikana oli Jo puhunut tuskin sanaakaan, lennellyt vain edestakaisin
kalpeana ja hurjan näköisenä, vielä puoleksi päällysvaatteissaan,
hame repeytyneenä ja kädet jäälohkareiden ja seipään haavoittamina.
Kun Amy onnellisesti nukkui ja hiljaisuus vallitsi talossa, kutsui
rouva March Jon luokseen Amyn vuoteen reunalle ja alkoi hoidella
hänen kipeitä käsiään.

-- Oletko varma, ettei hän ole vahingoittunut? kuiskasi Jo katsoen
omantunnon vaivoissa tuota kultakiharaista päätä, joka olisi voinut
iäksi kadota hänen näkyvistään petollisen jään alle.

-- Aivan varma, kultaseni, hän ei ole vahingoittunut eikä luullakseni
pahoin vilustunutkaan. Te toimitte oikein ripeästi, oli hyvä että
peititte hänet huolellisesti ja toitte hänet nopeasti kotiin, vastasi
äiti ystävällisesti.

-- Laurie sen kaiken teki, minä vain annoin Amyn mennä. Äiti, jos hän
kuolisi, se olisi minun syyni.

Ja Jo vaipui vuoteelle puhjeten kiihkeään itkuun ja kertoi kaikki
mitä oli tapahtunut, katkerasti soimaten kovasydämisyyttään ja
nyyhkyttäen kiitoksensa siitä että hänet oli säästetty raskaimmasta
rangaistuksesta, joka häntä olisi voinut kohdata.

-- Minun luonteeni on semmoinen! Koetan parantaa sitä, luulen jo
onnistuneenikin, ja sitten se taas puhkeaa esiin pahempana kuin
koskaan ennen. Voi äiti, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää
tehdä? nyyhkytti Jo epätoivoissaan.

-- Valvoa ja rukoilla, rakkaani, ei koskaan väsyä kesken eikä koskaan
ajatella että virheitä on mahdotonta voittaa, sanoi rouva March
painaen tytön itkettyneet kasvot olkapäälleen ja suudellen märkää
poskea niin hellästi, että Jo itki kahta kiihkeämmin.

-- Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun
suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan
ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus
vielä teen jotakin kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki
ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!

-- Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä
päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista
samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla
paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden
voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta
tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.

-- Sinun, äiti? Mitä, ethän sinä koskaan suutu. -- Ja
hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

-- Minä olen neljäkymmentä vuotta koettanut parantaa kiivauttani ja
olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo,
mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä ja toivon vielä pääseväni
niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen
sitten menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi
läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin
myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että
äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä
siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen
päätöstään kasvattaa luonnettaan -- vaikka neljäkymmentä vuotta
tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä.

-- Äiti, oletko suuttunut silloin kun painat huulesi tiukasti kiinni
tai kun väliin menet pois huoneesta, kun Marchin täti toruu sinua?
kysyi Jo tuntien olevansa äidilleen läheisempi ja rakkaampi kuin
koskaan ennen.

-- Olen, olen oppinut pidättämään kiivaat sanat, jotka nousevat
huulilleni, ja kun tunnen että ne pyrkivät vastoin tahtoani esiin,
menen hetkeksi ulos ja läksytän itseäni hiukan, kun olen niin
heikko ja ilkeä, sanoi rouva March huoahtaen ja hymyillen ja sitoi
hyväilevin käsin Jon epäjärjestykseen joutuneet hiukset.

-- Kuinka olet oppinut olemaan vaiti? Se juuri on minulle niin
vaikeata, sillä kiivaat sanat tulvivat huuliltani ennen kuin itsekään
huomaan, ja mitä enemmän ilkeyksiä sanon, sitä pahemmaksi tulen,
kunnes on todellinen nautinto loukata ihmisten tunteita ja huutaa
hirvittäviä asioita. Sano miten sinä menettelit, äiti.

-- Hyvä äitini auttoi minua...

-- Kuten sinä autat meitä, keskeytti Jo suudellen äitiään
kiitollisena.

-- Mutta kadotin hänet ollessani vähän vanhempi kuin sinä nyt,
ja monta vuotta sain taistella yksin, sillä olin liian ylpeä
tunnustaakseni heikkouttani kenellekään toiselle. Minulla oli vaikea
aika, Jo, ja vuodatin monta katkeraa kyyneltä virheitteni tähden,
sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en mielestäni päässyt
koskaan eteenpäin. Sitten tuli isäsi, ja sitten tulitte te neljä,
ja olin niin onnellinen että tuntui helpolta olla hyvä. Mutta kun
tulimme köyhiksi, alkoi vanha levottomuus jälleen nostaa päätään.
En ole kärsivällinen, ja oli hyvin vaikeata nähdä että lapsiltani
puuttui jotakin.

-- Äiti parka! Kuka auttoi sinua?

-- Isäsi, Jo. Hän ei koskaan menetä kärsivällisyyttään -- ei koskaan
epäile eikä valita -- vaan toivoo, tekee työtä ja odottaa niin
iloisena, etten voi tuottaa hänelle pettymystä. Hän on auttanut ja
tukenut minua ja saanut minut ymmärtämään, että minun pitää itse
pyrkiä saavuttamaan ne hyveet, joita toivon pikku tytöilläni olevan,
olenhan esimerkkinä. On helpompaa koettaa olla hyvä teidän tähtenne
kuin itseni tähden, ja jos joku teistä katsoo minuun säikähtyneenä
tai ihmeissään kun puhun kiivaasti, vaikuttaa se minuun enemmän kuin
mitkään sanat. Lasteni rakkaus, kunnioitus ja luottamus on suloisin
palkka jonka voin saada siitä, että olen yrittänyt tulla sellaiseksi
naiseksi, jota te voitte pitää esikuvananne.

-- Oi, äiti, jos koskaan tulen puoliksikaan niin hyväksi kuin sinä,
olen tyytyväinen ja onnellinen, huudahti Jo liikuttuneena.

-- Toivon, että tulet paljon paremmaksi, rakkaani, mutta sinun täytyy
vartioida 'sydämesi vihollista', kuten isä sanoo, muuten se tulee
synkistämään elämäsi. Olet saanut varoituksen, muista se ja koeta
kaikesta sielustasi ja sydämestäsi hillitä kiivasta luonnettasi ennen
kuin se tuottaa sinulle suurempaa surua ja katumusta kuin tänään olet
saanut tuntea.

-- Minä koetan, äiti, todellakin koetan. Mutta sinun täytyy auttaa
minua, muistuttaa minua ja estää minua kiivastumasta. Olen nähnyt
isän väliin panevan sormen huulilleen ja katsovan sinuun hyvin
ystävällisesti mutta vakavana, ja silloin sinä aina olet painanut
huulesi lujasti yhteen tai poistunut huoneesta. Muistuttaako hän
sinua silloin siitä? kysyi Jo hiljaa.

-- Muistuttaa. Pyysin häntä tekemään niin, eikä hän ole koskaan
unohtanut, vaan on pelastanut minut monesta kiivaasta sanasta tuolla
pienellä liikkeellä ja ystävällisellä katseella.

Jo näki äidin silmien kyyneltyvän ja hänen huultensa värähtelevän, ja
peläten sanoneensa liikaa hän kysyi levottomana:

-- Oliko väärin tarkata sinua ja puhua siitä? En tahtonut olla
epähieno, mutta on niin lohdullista sanoa sinulle kaikki ajatuksensa
ja saada olla turvassa ja onnellinen luonasi.

-- Rakas oma tyttöni, äidillesi voit sanoa mitä tahdot, sillä suurin
onneni ja ylpeyteni on tuntea, että tyttöni luottavat minuun ja
tietävät kuinka paljon rakastan heitä.

-- Luulin pahoittaneeni mielesi.

-- Et, kultaseni, mutta isästä puhuessamme muistin, kuinka syvästi
kaipaan häntä, kuinka paljosta saan kiittää häntä ja kuinka
uskollisesti minun pitäisi tehdä työtä säilyttääkseni hänen pikku
tyttärensä viattomina ja hyvinä.

-- Ja kuitenkin kehotit häntä menemään, äiti, etkä itkenyt hänen
lähtiessään, etkä nytkään koskaan valita tai näytä kaipaavan hänen
tukeaan, sanoi Jo ihmeissään.

-- Annoin parhaani maalle jota rakastan, ja hillitsin kyyneleni
kunnes hän oli mennyt. Miksi valittaisin, kun molemmat olemme tehneet
vain velvollisuutemme? Jollen näytä tarvitsevan hänen apuaan, se
johtuu siitä että minulla on tukenani ja turvanani vieläkin parempi
ystävä kuin isä. Lapseni, elämäsi vastoinkäymiset ja kiusaukset
alkavat nyt, ja niitä voi olla paljon, mutta voit voittaa ne
kaikki, jos opit tuntemaan taivaallisen Isän voiman ja rakkauden
yhtä selvästi kuin maallisenkin. Mitä enemmän rakastat Häntä ja
luotat Häneen, sitä lähempänä Häntä tunnet olevasi ja sitä vähemmän
olet riippuvainen inhimillisestä voimasta ja viisaudesta. Hänen
rakkautensa ja huolenpitonsa ei koskaan väsy eikä muutu, kukaan ei
voi riistää sitä sinulta, ja siitä voi tulla sinulle rauhan, onnen ja
voiman lähde koko elinajaksesi. Luota tähän koko sydämestäsi ja usko
Jumalalle pienet huolesi, toiveesi, syntisi ja surusi yhtä vapaasti
ja luottavaisena kuin äidillesi.

Jo vastasi vain painautumalla lähemmäksi äitiään, ja hänen
sydämestään kohosi sanattomana vilpittömin rukous minkä hän koskaan
oli rukoillut, sillä tänä surullisena ja samalla onnellisena hetkenä
hän ei ollut oppinut tuntemaan ainoastaan katumuksen ja epätoivon
katkeruutta, vaan myös kieltäymyksen ja itsensä unohtamisen
ihanuuden, ja äidin ohjaamana hän oli päässyt lähemmäksi Ystävää,
paimenta, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan niin suurta rakkautta
tuntien, että isän ja äidin paraskin huolenpito ja hellyys on vain
kuin tuon taivaallisen rakkauden heijastumaa.

Amy liikahti ja huokasi unissaan, ja kuin heti valmiina aloittamaan
taistelun luonnettaan vastaan Jo katsahti ylös, kasvoillaan ilme
jollaista niissä ei ennen ollut nähty.

-- Minä annoin auringon laskea vihani yli, en tahtonut antaa hänelle
anteeksi, ja ilman Lauriea se olisi tänään ollut liian myöhäistä!
Kuinka saatoin olla niin paha! sanoi Jo puoliääneen ja kumartui
sisarensa yli hyväillen hiljaa tyynylle valuvaa märkää tukkaa.

Amy avasi silmänsä aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa ja
ojensi käsivartensa hymyillen tavalla, joka tunkeutui suoraan Jon
sydämeen. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta he syleilivät toisiaan
hellästi, ja kaikki annettiin anteeksi ja unohdettiin sydämellisessä
suudelmassa.




9.

MEG JOUTUU TURHUUDEN MARKKINOILLE


-- Paremmin ei totisesti olisi voinut sattua kuin että Kingin lapset
saivat tuhkarokon juuri nyt, sanoi Meg eräänä huhtikuun päivänä
laittaessaan sisartensa piirittämänä matkalaukkuaan kuntoon.

-- Ja kuinka kiltisti tehty, ettei Annie Moffat unohtanut lupaustaan!
Kaksi kokonaista viikkoa huvituksia, siitähän tulee vallan
suurenmoista, sanoi Jo, joka muistutti tuulimyllyä kääntäessään
pitkillä käsivarsillaan kokoon Megin pukuja.

-- Ja niin kaunis ilma! Olen oikein iloinen siitä, lisäsi Beth
asettaessaan kaula- ja tukkanauhoja parhaaseen lippaaseensa, jonka
hän oli lainannut Megille tätä suurta tilaisuutta varten.

-- Jospa minäkin saisin matkustaa huvittelemaan ja käyttää kaikkia
näitä kauniita tavaroita, sanoi Amy suu täynnä neuloja, joita hän
parhaillaan pisteli Megin neulatyynyyn taiteelliseen järjestykseen.

-- Toivoisin, että te kaikki pääsisitte mukaan, mutta kun ette voi
päästä, koetan parhaani mukaan kertoa kaikki seikkailuni, kun tulen
takaisin. Totisesti se onkin vähin mitä voin tehdä, kun kaikki olette
auttaneet minua niin kiltisti ja lainanneet minulle tavaroitanne,
sanoi Meg tarkastaen sangen yksinkertaista vaatevarastoaan, joka
tyttöjen silmissä näytti melkein täydelliseltä.

-- Mitä äiti antoi sinulle aarrelippaastaan? kysyi Amy, joka oli
ollut poissa rouva Marchin avatessa erään setripuisen lippaan,
jossa hän säilytti harvoja muistoja menneiltä hyvinvoinnin ja
yltäkylläisyyden päiviltä lahjoittaakseen ne tytöille sopivan ajan
tultua.

-- Parin silkkisukkia, tuon kauniin leikkauksilla koristetun viuhkan
ja soman sinisen vyönauhan. Olisin tahtonut mukaani sinipunervan
silkkipuvun, mutta kun ei ollut aikaa korjata sitä, saan tyytyä
vanhaan musliinipukuuni.

-- Se näyttää varmasti oikein sievältä minun uuden alushameeni
kanssa, ja vyönauha peittää kaikki puutteellisuudet. Mikä vahinko,
että rikoin korallirannerenkaani, olisit muuten saanut sen, sanoi
Jo, joka mielellään antoi ja lainasi, mutta jonka tavarat useimmiten
olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä ollut paljonkaan hyötyä.

-- Aarrelippaassa on ihastuttava vanhanaikainen helmikoru, mutta
äiti sanoi että elävät kukat ovat nuoren tytön paras koriste, ja
Laurie lupasi lähettää niitä aina kun tarvitsen, vastasi Meg. --
No, katsotaanpa nyt. Tuossa on harmaa kävelypukuni -- taivuta hatun
sulkaa vähäsen, Beth -- tuossa popliinipukuni pyhäpäiviä ja pienempiä
kutsuja varten -- se näyttää paksulta ja raskaalta näin keväällä, vai
mitä? Sinipunerva silkkipuku olisi kaunis -- oi voi sentään!

-- Mitäs siitä, onhan sinulla musliinipukusi suuria kutsuja varten,
ja valkoisessa puvussa olet aina kuin enkeli, sanoi Amy, joka nautti
koko sielullaan tuosta pienestä pukuvarastosta eikä voinut kyllikseen
sitä katsella.

-- Se ei ole kyllin avokaulainen eikä kyllin pitkä, mutta se saa
nyt kelvata. Sininen kotipukuni näyttää niin hyvältä käännettynä
ja puhdistettuna, että tuntuu kuin olisin saanut uuden. Silkkinen
käsilaukkuni ei ole hitustakaan muodinmukainen, eikä hattuni juuri
muistuta Sallien hattua. En aikonut sanoa mitään, mutta olen kovasti
pettynyt päivänvarjoni suhteen. Pyysin äitiä ostamaan mustan, jossa
olisi valkoinen kädensija, mutta hän unohti ja osti vihreän, jonka
kädensija on kellertävä. Se on luja ja siisti, eikä minun pitäisi
valittaa, mutta tiedän että se joutuu häpeään Annien silkkisen,
kultakahvaisen päivänvarjon rinnalla, huokasi Meg ja katseli pientä
päivänvarjoa hyvin tyytymättömänä.

-- Vaihda se, neuvoi Jo.

-- Se olisi tyhmää ja äiti tulisi siitä pahoilleen, hän kun on
nähnyt niin paljon vaivaa minun vuokseni. Oli lapsellista puhua koko
asiasta, enkä aio välittää siitä. Silkkisukkani ja kaksi paria uusia
hansikkaita ilahduttavat minua sanomattomasti. Olet herttainen, Jo,
kun lainaat minulle omasi. Tunnen itseni niin rikkaaksi, melkeinpä
hienoksi, kun minulla on kaksi paria uusia ja lisäksi vanhat
puhdistetut. Ja Meg kurkisti ihastuneena käsinelaatikkoonsa.

-- Annie Moffatilla on sinisiä ja punaisia silkkinauhoja
yömyssyissään -- panisinko niitä omiini? hän kysyi kun Beth toi
sisään kasan lumivalkoisia musliinimyssyjä, jotka Hanna oli juuri
silittänyt.

-- Ei, sitä en sinuna tekisi. Niin hienot myssyt eivät sopisi yhteen
yksinkertaisten yöpaitojesi kanssa, joissa ei ole mitään koristetta.
Köyhien ei tarvitse koreilla, sanoi Jo päättäväisenä.

-- Tulenkohan koskaan niin onnelliseksi, että saan oikeita pitsejä
pukuihini ja silkkinauhoja yömyssyihin? sanoi Meg kärsimättömänä.

-- Sanoithan pari päivää sitten, että olisit täydellisen onnellinen,
jos vain pääsisit Annie Moffatin luo, huomautti Beth tyyneen tapaansa.

-- Niin sanoinkin! No niin, minä olenkin onnellinen enkä tahdo
nurkua, mutta näyttää siltä, että mitä enemmän saa, sitä enemmän
tarvitsee. Kas niin, nyt ovat matkatavarani kunnossa ja kaikki
pakattuna paitsi tanssiaispukuni, jonka jätän äidin käärittäväksi,
sanoi Meg, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän katsoi monet
kerrat silitettyyn ja parsittuun musliinipukuun, jolle hän antoi
arvokkaan nimen 'tanssiaispuku'.

Seuraavana päivänä aamu valkeni kauniina, ja juhlallisesti Meg lähti
kotoaan kahden viikon huvittelulomalle. Rouva March oli suostunut
tähän vierailuun melkein vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi, että
Margaret tulisi takaisin tyytymättömämpänä kuin oli lähtenyt. Mutta
Meg oli pyytänyt niin hartaasti ja Sallie oli luvannut pitää hänestä
niin hyvää huolta, että äiti oli myöntynyt, ja tytär lähtikin
ensimmäisen kerran maistamaan hienon maailman iloja.

Moffatit olivat hienoa väkeä ja Meg-parkaa alussa vallan masensi
talon loisto ja sen asukkaiden ylellisyys. Mutta huolimatta
tyhjänpäiväisestä elämästään he olivat ystävällisiä ja saivat
vieraansa piankin kotiutumaan. Kenties Meg vaistomaisesti tunsi, että
he eivät olleet erikoisen sivistyneitä eivätkä älykkäitä ihmisiä ja
että kultaus ei voinut kokonaan peittää sitä arkipäiväistä ainesta,
mitä sen alla oli.

Oli epäilemättä hurmaavaa elää ylellisesti, ajaa hienoissa vaunuissa,
käyttää parasta pukuaan joka päivä eikä tehdä muuta kuin vain
huvitella. Meg oli kuin luotu sellaiseen ja ennen pitkää hän alkoi
jäljitellä ympäristönsä käytöstä ja puhetapaa, keimailla hiukan,
käyttää ranskalaisia sanoja puheessaan, kähertää tukkaansa, tiukentaa
pukujaan ja puhua muotiasioista niin hyvin kuin taisi. Mitä enemmän
hän näki Annie Moffatin kauniita tavaroita, sitä enemmän hän alkoi
kadehtia häntä ja huokailla köyhyyttään. Koti tuntui niukalta ja
ikävältä, työ vaikeammalta kuin koskaan, ja huolimatta uusista
hansikkaistaan ja silkkisukistaan Meg tunsi olevansa vääryyttä
kärsivä tyttö.

Hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa surujensa hautomiseen, sillä
ystävykset huvittelivat minkä ennättivät. He kävivät ostoksilla,
kävelivät, ratsastivat ja tekivät vierailuja kaiken päivää, kävivät
teatterissa ja oopperoissa illalla tai pitivät hauskaa kotona, sillä
Anniella oli paljon ystäviä ja hän osasi huvittaa heitä. Hänen
vanhemmat sisarensa olivat hienoja nuoria naisia, ja yksi heistä
oli kihloissa, mikä Megin mielestä oli sanomattoman romanttista ja
jännittävää. Herra Moffat oli lihava, hyväntahtoinen vanha herra,
joka tunsi Megin isän, rouva Moffat lihava, hyväntahtoinen vanha
rouva, joka ihastui Megiin yhtä lämpimästi kuin tyttärensäkin. Kaikki
hemmottelivat tyttöstä, ja 'Daisy', kuten he nimittivät häntä, oli
toisinaan miltei päästään pyörällä.

Kun 'pienten kutsujen' ilta tuli, Meg huomasi ettei hänen
popliinipukunsa mitenkään kelpaisi, sillä toiset tytöt panivat aivan
ohuet puvut ylleen ja laittautuivat hyvin hienoiksi, ja niin hän
otti esille valkoisen musliinipuvun, joka Sallien uuden uutukaisen
rinnalla näytti vanhemmalta ja kuluneemmalta kuin koskaan.

Meg huomasi tyttöjen vilkaisevan siihen ja sitten toisiinsa, ja hänen
poskiaan alkoi polttaa, sillä säyseydestään huolimatta hän oli hyvin
ylpeä. Kukaan ei sanonut puvusta mitään, mutta Sallie tarjoutui
kampaamaan hänen tukkansa, Annie solmimaan hänen vyönauhansa, ja
Belle, kihloissa oleva sisar, kiitti hänen valkeita käsivarsiaan.
Meg arveli, että he olivat ystävällisiä vain siksi, että he
säälivät häntä, ja hänen sydämensä oli hyvin raskas, kun hän seisoi
siinä itsekseen toisten nauraessa, rupatellessa ja pyörähdellessä
edestakaisin perhosten tavoin. Katkera tunne hänen sydämessään vain
kasvoi, kun palvelustyttö toi laatikollisen kukkia. Ennen kuin tämä
oli ehtinyt sanoa mitään, oli Annie siepannut kannen pois, ja kaikki
ihailivat hurmaavia ruusuja, kanervia ja sananjalkoja.

-- Se on Bellelle, tietenkin, George aina lähettää hänelle kukkia,
huusi Annie, hengittäen syvään kukkien tuoksua.

-- Ne ovat neiti Marchille, niin sanoi lähetti, joka toi kukat, ja
tässä on kirjelippu, sanoi palvelustyttö ja ojensi kirjeen Megille.

-- Mitä hullua! Keneltä ne ovat? Emme tienneetkään, että sinulla on
ihailija, tytöt huusivat hyppien Megin ympärillä äärettömän uteliaina
ja ihmeissään.

-- Kirje on äidiltä ja kukat Laurielta, sanoi Meg yksinkertaisesti,
kuitenkin hyvin kiitollisena siitä, ettei Laurie ollut unohtanut
häntä.

-- Oh, todellako, sanoi Annie veitikkamaisen näköisenä, kun Meg
pisti kirjelipun taskuunsa ikään kuin talismaaniksi kateutta,
turhamaisuutta ja väärää ylpeyttä vastaan. Nuo muutamat herttaiset
rivit olivat tehneet hänelle hyvää, ja kukkien kauneus sai hänet
hyvälle mielelle.

Tuntien itsensä taas melkein onnelliseksi hän varasi muutamia
ruusuja ja sananjalkoja itselleen ja teki jäljellejääneistä näppärin
sormin pieniä kimppuja tukkaa, rintaa ja vyötä varten ja jakoi ne
ystävilleen niin auliisti, että Clara, vanhin sisar, sanoi häntä
'suloisimmaksi pikku olennoksi jonka hän ikinä oli nähnyt', ja hänen
pieni huomaavaisuutensa ihastutti heitä suuresti.

Miten olikaan, tämä ystävällinen teko karkotti kokonaan hänen
alakuloisuutensa. Kun toiset tytöt olivat menneet näyttämään itseään
rouva Moffatille, jäi Meg pujottelemaan sananjalkoja pehmeään
tukkaansa ja ruusuja pukuunsa, joka ei enää tuntunutkaan kovin
kuluneelta, ja kun hän kurkisti peiliin, häntä vastaan katsoivat
onnelliset kirkassilmäiset kasvot.

Hänellä oli hyvin hauskaa sinä iltana, kaikki olivat erittäin
ystävällisiä, ja hän sai kuulla kolme kohteliaisuutta. Annie
houkutteli hänet laulamaan, ja joku sanoi, että hänellä oli
huomattavan kaunis ääni; majuri Lincoln kysyi, kuka tuo raikas
tyttö oli, jolla on erikoisen kauniit silmät, ja herra Moffat oli
hänelle hyvin huomaavainen pitkin iltaa. Kaiken kaikkiaan hänellä
oli erittäin hauskaa, kunnes hän sattui kuulemaan katkelman eräästä
keskustelusta, joka turmeli hänen ilonsa.

Hän istui kasvihuoneessa ja odotti että saisi jäätelöä, kun hän kuuli
erään äänen kukkaseinän toisella puolen sanovan:

-- Kuinka vanha hän on?

-- Kuusitoista tai seitsemäntoista luullakseni, vastasi toinen ääni.

-- Hm, vai niin. Sellainen naimiskauppa olisi suurenmoinen juttu
jollekin noista tytöistä, eikö olisikin? Sallie sanoo että he ovat
nyt hyvin läheisiä ystäviä ja että vanha herra on vallan hullaantunut
heihin.

-- Lyönpä vetoa että rouva March on tehnyt suunnitelmansa ja pelaa
korttinsa hyvin, niin aikaista kuin kaikki vielä onkin. Tyttö ei
nähtävästikään vielä ajattele asiaa, sanoi rouva Moffat.

-- Hän sanoi tuon pienen hätävalheen äidistään ikään kuin tämä
tietäisi asiasta ja punastui koreasti, kun kukat tulivat. Tyttöparka,
hän olisi hyvin sievä, jos hänellä vain olisi jotain muodikkaampaa
yllään. Luuletteko että hän loukkaantuisi, jos tarjoisimme hänelle
puvun lainaksi torstai-illaksi? kysyi uusi ääni.

-- Hän on ylpeä, mutta en usko että hän pahastuisi, sillä tuo kömpelö
musliinipuku on ainoa mitä hänellä on. Ehkä hän repii sen tänä
iltana, siitä saisimme hyvän syyn tarjota hänelle säädyllisen puvun.

-- Saammepa nähdä. Minä kutsun nuoren Laurencen meille -- se on pieni
huomaavaisuus tytölle -- ja sitten saamme perästäpäin hauskaa.

Megin ystävä tuli kasvihuoneeseen ja löysi hänet sieltä hyvin
punaisena ja kiihtyneenä. Hän oli ylpeä, ja hänen ylpeytensä oli
juuri nyt hyvään tarpeeseen, sillä se auttoi häntä kätkemään
loukkaantumisensa, kiukkunsa ja inhonsa äsken kuulemansa johdosta.

Niin viaton ja pahaa-aavistamaton kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan
voinut olla ymmärtämättä ystäviensä puheita. Hän koetti unohtaa ne,
mutta ei voinut, ja hänen korvissaan soi lakkaamatta "rouva March
on tehnyt suunnitelmansa", "tuo pieni hätävalhe äidistä", "kömpelö
musliinipuku", kunnes hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja rientää
kotiin kertomaan hämmingistään ja pyytämään neuvoa. Kun se oli
kuitenkin mahdotonta, hän koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta,
ja vaikka hän oli hyvin kiihtynyt, se onnistuikin niin hyvin, ettei
kukaan aavistanut hänen ponnistuksiaan.

Meg oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohi ja hän itse rauhassa
sängyssään, missä hän sai ajatella ja ihmetellä ja pohtia kunnes
päätä särki ja kyynelet viilensivät hänen kuumia poskiaan. Nuo
hupsut, joskin varmaan hyvää tarkoittavat sanat olivat avanneet
Megille aavistamattoman näkökulman ja suuresti häirinneet sitä
rauhallista maailmaa, missä hän tähän asti oli elänyt onnellisena
kuin lapsi. Viheliäiset puheet olivat turmelleet hänen viattoman
ystävyyssuhteensa Laurieen, hänen luottamustaan äitiin oli jonkin
verran järkyttänyt rouva Moffatin viittaus suunnitelmiin, joita tällä
muka olisi -- rouva Moffat tietenkin arvosteli muita itsensä mukaan
-- ja hänen järkevää päätöstään tyytyä siihen puvustoon, joka sopi
köyhän miehen tyttärelle, horjutti toisten tyttöjen tarpeeton sääli
-- tyttöjen, jotka pitivät kulunutta pukua suurimpana onnettomuutena
taivaan alla.

Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana,
väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan,
toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän
kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna,
ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia
ottaakseen käsityönsä esille.

Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan.
He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei
hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki
tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli
tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä
äärestä ja sanoi haaveellisena:

-- Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle
torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se
sinustakin olisi paikallaan?

Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet
kainosti vastaamaan:

-- Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.

-- Kuinka niin, _cherie?_ kysyi Belle.

-- Hän on liian vanha.

-- Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos
saan kysyä? huudahti neiti Clara.

-- Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski
innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.

-- Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selitti
Belle nauraen.

-- Sellaista ei ole, Laurie on vain pikkupoika. Ja Megiä naurattivat
ne merkitsevät katseet, joita sisaret vaihtoivat keskenään, kun hän
tällä tavalla kuvasi luuloteltua ihailijaansa.

-- Kai suunnilleen sinun ikäisesi, sanoi Nan.

-- Pikemmin sisareni Jon ikäinen. Minä täytän seitsemäntoista
elokuussa, vastasi Meg keikauttaen niskaansa.

-- On hyvin herttaista, että hän lähettää sinulle kukkia, sanoi Annie
nokkelasti.

-- Niin onkin. Hän lähettää usein kukkia meille kaikille, heidän
talonsa on täynnä kukkia ja me pidämme niistä paljon. Äitini ja vanha
herra Laurence ovat vanhoja tuttuja, kuten tiedätte, joten on aivan
luonnollista että me lapset leikimme yhdessä. Ja Meg toivoi, että
puheet päättyisivät siihen.

-- On selvää, ettei Daisy vielä ymmärrä mitään, sanoi neiti Clara
Bellelle nyökäyttäen päätään.

-- Paimenelämän viattomuutta joka puolella, vastasi Belle olkapäitään
kohauttaen.

-- Olen menossa ostamaan tyttärilleni muutamia pikkutavaroita.
Tarvitsetteko te mitään, nuoret neidit? kysyi rouva Moffat, joka
laahusti huoneeseen kuin norsu silkki- ja pitsipukimissaan.

-- Kiitos, ei mitään, vastasi Sallie. -- Minulla on uusi punainen
silkkipukuni torstaiksi, enkä tarvitse mitään.

-- En minäkään... aloitti Meg, mutta pysähtyi, sillä hänen mieleensä
johtui että hän kyllä tarvitsisi yhtä ja toista, mutta ei voinut
saada.

-- Mitä panet yllesi torstaina? kysyi Sallie.

-- Vanhan musliinipukuni taas, jos voin parsia sen käyttökelpoiseksi.
Revin sen pahasti eilenillalla, sanoi Meg koettaen näyttää niin
huolettomalta kuin suinkin.

-- Miksi et lähetä hakemaan toista pukua kotoa? kysyi Sallie, jonka
havaintokyky ei ollut terävimpiä.

-- Minulla ei ole muuta. Megiltä vaadittiin suurta itsekuria ennen
kuin hän saattoi sanoa tämän, mutta Sallie ei huomannut sitä, vaan
huudahti hämmästyneenä:

-- Vain tuo puku! Kuinka hassua --. Hän ei lopettanut lausettaan,
sillä Belle pudisti varoittavasti päätään ja keskeytti hänet sanoen
ystävällisesti:

-- Ei ensinkään, mitä hyödyttäisi omistaa paljon pukuja, kun
ei käy missään. Eikä sinun tarvitsisi lähettää hakemaan kotoa,
vaikka sinulla olisi koko tusina, Daisy. Minulla on kaunis sininen
silkkipuku, joka on käynyt minulle liian pieneksi, ja sen sinä panet
yllesi torstaina, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Suostuthan
siihen, kultaseni?

-- Olet hyvin kiltti, mutta minä en välitä vaikka pukuni on vanha,
jollette te muut vain pahastu siitä. Minusta se kelpaa mainiosti
minunlaiselleni nuorelle tytölle, sanoi Meg.

-- Suo nyt minulle se huvi, että saan pukea sinut
muodinmukaisesti. Minusta se on niin hauskaa, ja sinusta tulisi
parilla siveltimenvedolla oikea pieni kaunotar. En anna kenenkään
nähdä sinua ennen kuin olet valmis, ja sitten ilmestymme toisten
joukkoon kuin Tuhkimo ja hänen kummitätinsä tanssiaisiin, sanoi
Belle houkuttelevaan tapaansa.

Meg ei voinut kieltäytyä tästä ystävällisestä tarjouksesta, sillä
hän oli utelias näkemään, voisiko pari siveltimenvetoa tehdä hänestä
'pienen kaunottaren', ja niinpä hän myöntyi ja unohti äskeiset
vähemmän suopeat tunteensa Moffatin perhettä kohtaan.

Torstai-iltana Belle sulkeutui huoneeseensa Megin ja kamarineitonsa
kanssa, ja yksissä neuvoin jälkimmäisen kanssa hän teki
Megistä hienon neidin. He kähersivät hänen tukkansa, hieroivat
hyväntuoksuista puuteria hänen kaulaansa ja käsivarsiinsa, sivelivät
hänen huuliaan korallinvärisellä voiteella, ja Hortense olisi vielä
pannut 'pienen vivahduksen' punamaalia, jollei Meg olisi kapinoinut
vastaan. He pujottivat hänen ylleen taivaansinisen puvun, joka oli
niin ahdas, että hän tuskin saattoi hengittää, ja niin avokaulainen,
että kaino Meg punastui nähdessään kuvansa peilistä. Lisäksi
joukko hopeakoristeita: rannerengas, kaulakoriste, rintasolki ja
korvarenkaat, jotka Hortense sitoi näkymättömällä vaaleanpunaisella
silkkilangalla. Kimppu raikkaita teeruusun nuppuja ja kaularöyhelö
täydensivät asun ja sovittivat Megin mielestä jossain määrin hänen
olkapäittensä paljastamisen, ja korkeakorkoiset siniset silkkikengät
olivat hänen nurjimpien unelmiensa täyttymys. Pitsinenäliina,
untuvaviuhka ja kukkavihko hopeakannattimessa kruunasivat hänen
kauneutensa, ja neiti Belle tarkasti häntä tyytyväisenä kuin pieni
tyttö, joka on vaatettanut nukkensa.

-- Mademoiselle on _charmante, très jolie_, vai mitä? huudahti
Hortense lyöden kätensä yhteen teeskennellyn hurmautuneena.

-- Tule näyttämään itseäsi, sanoi neiti Belle taluttaen hänet
huoneeseen, jossa toiset odottivat.

Kun Meg liukui hänen jäljessään laahus kahisten, kiharat aaltoillen,
korvarenkaat helisten ja sydän takoen, hän tunsi että nyt hänellä
oli todella hauskaa, sillä kuvastin oli selvästi sanonut, että hän
todella oli kaunotar. Ystävät toistivat tätä mieluisaa lausetta
innokkaasti, ja hetken aikaa hän seisoi keskellä lattiaa iloiten
lainahöyhenistään kuin naakka sadussa, toisten räkättäessä hänen
ympärillään kuin parvi harakoita.

-- Nan, sinä saat opettaa häntä käsittelemään laahustaan ja
kulkemaan noissa korkeakorkoisissa kengissä sillä aikaa kun minä
pukeudun, muuten hän pian tekee kuperkeikan. Kiinnitä tuo pitkä
kihara vasemmalle puolelle hänen päätänsä hopeaperhosellasi, Clara,
ja muistakaa, ettei kukaan saa turmella kätteni työtä, sanoi Belle
rientäessään pois hyvin tyytyväisen näköisenä.

-- Minä pelkään mennä alas, minun on kummallinen olo ja tunnen
olevani jäykkä ja pyntätty, sanoi Meg, kun kello soi ja rouva Moffat
pyysi nuoria neitejä viipymättä näyttäytymään.

-- Sinä et ole vähääkään itsesi näköinen, mutta olet hyvin sievä.
Minä en ole mitään sinun rinnallasi, sillä Bellellä on hyvä maku,
ja vakuutan että olet aivan kuin ranskatar. Anna kukkiesi riippua,
pidä niitä huolettomammin kädessäsi ja katso ettet kompastu, vastasi
Sallie koettaen olla välittämättä siitä, että Meg oli kauniimpi kuin
hän.

Kätkien varoitukset visusti mieleensä Margaret pääsi onnellisesti
portaita alas ja purjehti salonkiin, jossa Moffatin perhe ja
pari aikaista vierasta oli koolla. Hän huomasi hyvin pian, että
hienoilla vaatteilla on oma viehätysvoimansa, joka tehoaa erääseen
ihmisluokkaan ja takaa heidän kunnioituksensa. Useat neidit, jotka
ennen eivät olleet kiinnittäneet häneen mitään huomiota, muuttuivat
äkkiä hyvin rakastettaviksi, useat nuoret herrasmiehet, jotka
edellisissä kutsuissa olivat vain typerästi tuijottaneet häneen,
eivät nyt ainoastaan tuijottaneet, vaan pyysivät tulla esitetyiksi
ja sanoivat hänelle kaikenlaisia hupsuja mutta mieluisia asioita, ja
vanhat rouvat, jotka istuivat sohvassa muita arvostellen, kysyivät
uteliaina kuka hän oli. Meg kuuli rouva Moffatin vastaavan eräälle
heistä:

-- Daisy March -- isä eversti armeijassa -- parhaita perheitämme,
mutta paljon vastoinkäymisiä -- ymmärrättehän -- Laurencein läheisiä
ystäviä. Herttainen olento, sen vakuutan teille, minun Nedini on
vallan hullaantunut häneen.

-- No jopa nyt! sanoi vanha rouva, pani silmälasit nenälleen ja
tarkasti toistamiseen Megiä, joka koetti olla näyttämättä, että hän
oli kuullut ja että rouva Moffatin pikku valheet harmittivat häntä.

Tuo 'kummallinen tunne' ei haihtunut, mutta Meg kuvitteli esittävänsä
hienon neidin osaa ja onnistuikin koko hyvin, vaikka kireä puku
ahdisti häntä, laahus takertui lakkaamatta hänen jalkoihinsa ja
hän pelkäsi koko ajan, että korvarenkaat putoaisivat lattialle ja
hukkuisivat tai särkyisivät.

Hän leyhytteli viuhkallaan ja nauroi erään nuoren herran kömpelöille
yrityksille olla sukkela. Mutta sitten hänen naurunsa äkkiä katkesi
ja hän näytti hämmästyneeltä, sillä aivan häntä vastapäätä seisoi
Laurie. Poika tuijotti häneen peittelemättömän hämmästyneenä ja --
niin ainakin Megistä tuntui -- paheksuen, sillä vaikka hän kumarsi
ja hymyili kohteliaaseen tapaansa, hänen rehellisissä silmissään oli
jotakin, mikä sai Megin punastumaan ja toivomaan että hänellä olisi
yllään vanha pukunsa. Hän hämmentyi vielä enemmän nähdessään Bellen
nyökäyttävän päätään Annielle ja molempien katsovan hänestä Laurieen,
joka, kuten Meg ilokseen huomasi, näytti tavallista ujommalta ja
poikamaisemmalta.

-- Voi noita viheliäisiä ihmisiä, jotka panivat hupsuja ajatuksia
päähäni! Mutta minäpä en välitä siitä enkä anna sen vaikuttaa
käytökseeni vähääkään, ajatteli Meg ja liukui kahisten huoneen poikki
puristamaan ystävänsä kättä.

-- Olipa hauskaa että tulit, pelkäsin että jäisit kotiin, hän sanoi
kasvoillaan kaikkein täysikasvuisin ilmeensä.

-- Jo tahtoi että tulisin ja kertoisin miltä näytit, ja niin päätin
tulla, vastasi Laurie kääntämättä katsettaan Megistä.

-- Mitä aiot kertoa? kysyi Meg ja oli hyvin utelias kuulemaan hänen
mielipiteensä, vaikka hän ensimmäisen kerran olikin hieman epävarma
hänen seurassaan.

-- Minä sanon, etten ollut tuntea sinua, näytät niin aikaihmiseltä
etkä ole ensinkään oma itsesi. Minä ihan pelkään sinua, sanoi poika
hypistellen hansikkaansa nappia.

-- Kuinka mieletöntä! Tytöt pukivat minut piloillaan, ja minusta se
oli kyllä hauskaa. Mahtaisiko Jo tuijottaa minuun, jos hän näkisi
minut? sanoi Meg, joka tahtoi tietää, hyväksyikö Laurie hänet vai
eikö.

-- Varmasti, sanoi Laurie vakavana.

-- Etkö pidä minusta tällaisena?

-- En, kuului jyrkkä vastaus.

-- Miksi et? kysyi Meg levottomana.

Poika katsoi hänen käherrettyä tukkaansa, paljaita olkapäitänsä
ja omituisesti koristeltua pukuaan, ja hänen ilmeensä teki Megin
vielä nolommaksi kuin vastaus, jossa ei ollut tavanomaisesta
kohteliaisuudesta jälkeäkään.

-- En pidä rihkamasta ja hepenistä.

Se oli melkein liikaa pojalta, joka oli nuorempi kuin hän itse, ja
Meg liukui pois sanoen nenäkkäästi:

-- Olet häpeämättömin poika jonka milloinkaan olen nähnyt.
Kuohuksissaan Meg meni seisomaan ikkunan luo viilentääkseen kuumia
poskiaan. Hänen seisoessaan siinä kulki majuri Lincoln ohi, ja hetkeä
myöhemmin Meg kuuli hänen sanovan äidilleen:

-- He tekevät tuosta viehättävästä tytöstä hupakon. Toivoin että
näkisit hänet, mutta he ovat pilanneet hänet kokonaan. Tänä iltana
hän on vain pyntätty nukke.

-- Voi sentään, huokasi Meg, jospa olisin ollut järkevä ja esiintynyt
omissa vaatteissani, niin en olisi herättänyt vastenmielisyyttä
toisissa ihmisissä enkä itse olisi tyytymätön ja häpeäisi itseäni.

Hän painoi otsansa kylmään ruutuun ja seisoi puoliksi verhojen
peitossa huomaamatta, että parhaillaan laulettiin hänen
lempilauluaan. Silloin joku kosketti häntä, ja hän huomasi Laurien,
joka teki kauneimman kumarruksensa ja ojensi kätensä sanoen
katuvaisena:

-- Suo anteeksi äskeinen töykeyteni ja tule tanssimaan minun kanssani.

-- Pelkään että se olisi sinulle epämieluisaa, sanoi Meg koettaen
näyttää loukkaantuneelta mutta epäonnistuen täydellisesti.

-- Ei hitustakaan. Tule nyt, minä olen oikein siivosti. En pidä
puvustasi, mutta luulen että sinä siitä huolimatta olet -- loistava.

Ja Laurie huitoi käsillään ikään kuin ei hän olisi löytänyt sanoja
ilmaistakseen ihailuansa.

Meg hymyili leppyneenä ja kuiskasi Laurielle, kun he seisoivat
odottamassa alkutahtia:

-- Varo kompastumasta laahukseeni -- uh, kuinka sietämätön se on!
Olin aika hanhi kun suostuin tähän ilveilyyn.

-- Sido se kaulasi ympärille, niin siitä on jotakin hyötyä, sanoi
Laurie ja ja katsoi hymyillen daaminsa pieniä sinisiä kenkiä, jotka
nähtävästi olivat saaneet hänen täyden hyväksymisensä.

-- Laurie, aion pyytää sinulta pientä palvelusta, teetkö sen? kysyi
Meg.

-- Varmasti, Meg, riensi Laurie sanomaan.

-- Ethän viitsi kertoa tämäniltaisesta puvustani, ethän? He eivät
ymmärrä tällaista pilaa, ja äiti tulisi suotta pahoilleen.

-- Miksi sitten otit sen yllesi? kysyivät Laurien silmät niin
selvästi, että Meg kiirehti lisäämään: -- Kerron itse heille kaiken
ja tunnustan äidille, kuinka tyhmä olin. Mutta teen sen mieluummin
itse, niin että älä sinä kerro, ethän?

-- Lupaan kunniasanallani etten puhu mitään. Mutta mitä sitten sanon,
kun he kysyvät minulta?

-- Sano vain että olin aika sievä ja että minulla oli hauskaa.

-- Edellisen sanon täydestä sydämestäni, mutta kuinka on jälkimmäisen
laita? Et juuri näytä siltä kuin sinulla olisi hauskaa. Ja Laurie
katsoi Megiin tavalla, joka sai hänet kuiskaten tunnustamaan:

-- Ei minulla olekaan. Älä pidä minua kauheana, kaipasin vain vähän
huvia, mutta huomaan ettei tämänlaatuinen miellytä minua ensinkään,
alan jo väsyä siihen.

-- Tuossa tulee Ned Moffat, mitä hän tahtoo? sanoi Laurie rypistäen
mustia kulmakarvojaan ikään kuin ei olisi pitänyt talon nuorta
isäntää suotavana lisänä seuraan.

-- Kuinka kiusallista! sanoi Meg ottaen kasvoilleen ikävystyneen
ilmeen, mikä huvitti Lauriea rajattomasti.

Hän ei puhutellut Megia ennen kuin illallisella, silloin hän näki
tytön juovan samppanjaa Nedin ja tämän ystävän Fisherin kanssa. He
käyttäytyivät 'kuin narrit', kuten Laurie sanoi itsekseen, sillä hän
tunsi omaavansa veljen oikeuden suojella Marchin tyttöjä ja taittaa
peistä heidän puolestaan, jos niin tarvittiin.

-- Saat pahan päänsäryn huomenna, jos juot tuota moskaa. Minä en
sinuna joisi, Meg, äitisi ei pitäisi siitä, sen kyllä tiedät, hän
kuiskasi kumartuen Megin tuolin yli, kun Ned kääntyi täyttämään
lasinsa ja Fisher kumartui ottamaan ylös hänen viuhkansa.

-- Minä en ole Meg tänä iltana, olen nukke, joka tekee kaikenlaisia
tyhmyyksiä. Huomenna heitän pois hepeneni ja olen taas hirvittävän
kiltti, vastasi Meg teeskennellysti naurahtaen.

-- Jospa jo olisi huominen, mutisi Laurie ja meni pois tyytymättömänä
ystävässään tapahtuneeseen muutokseen.

Meg tanssi ja keimaili, pakisi ja kikatti kuten muutkin tytöt.
Illallisen jälkeen hän tanssi Fisherin kanssa ja oli niin vallaton ja
riehakas, että tämä alituisesti sotkeutui hänen laahukseensa ja että
Laurie, joka katseli syrjästä, hautoi jo mielessään nuhdesaarnaa.
Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta pitää sitä, sillä Meg pysytteli
loitolla hänestä kunnes tuli viimein sanomaan hyvää yötä.

-- Muista! hän sanoi koettaen hymyillä, sillä päänsärky oli jo
alkanut.

-- _Silence à la mort_, vastasi Laurie juhlallisesti mennessään. Tämä
pieni välikohtaus kiihotti Annien uteliaisuutta, mutta Meg oli liian
väsynyt jutellakseen ja meni heti nukkumaan. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut naamiaisissa, jotka eivät olleetkaan niin hauskat kuin
hän oli odottanut. Hän oli sairas koko seuraavan päivän ja palasi
kotiin lauantaina aivan uupuneena kahden viikon huvittelusta ja
tuntien saaneensa maistaa ylellisyyttä aivan tarpeeksi.

-- Kuinka ihanaa on sentään saada elää rauhassa, ilman vieraita
ja alituista seuraelämää. Koti on suloinen paikka, vaikka se ei
olekaan upea, sanoi Meg katsellen miettiväisenä ympärilleen, kun hän
sunnuntai-iltana istui äitinsä ja Jon kanssa kotona.

-- Hauskaa kuulla sinun sanovan niin, kultaseni! Pelkäsin jo,
että koti tuntuisi sinusta ikävältä ja köyhältä oltuasi hienoissa
paikoissa, sanoi äiti, joka päivän kuluessa oli monta kertaa
katsellut häntä levottomana, sillä äidin silmät ovat nopeat
huomaamaan pienimmänkin muutoksen lasten kasvoissa.

Meg oli iloisena kertonut seikkailuistaan ja kerta toisensa jälkeen
sanonut, kuinka hurmaavan hauskaa hänellä oli ollut, mutta jokin
asia näytti vielä painavan hänen mieltään, ja kun nuoremmat tytöt
olivat menneet nukkumaan, hän jäi istumaan paikalleen ja tuijotti
miettiväisenä takkavalkeaan. Hän oli hyvin harvasanainen ja näytti
levottomalta.

Kun kello löi yhdeksän ja Jo ehdotti että mentäisiin nukkumaan,
Meg nousi äkkiä tuoliltaan, istahti Bethin jakkaralle ja nojaten
kyynärpäänsä äidin polviin sanoi urhoollisesti:

-- Äiti, minun täytyy tunnustaa jotakin.

-- Minä arvasin että sinulla on jotakin sydämelläsi. Mitä se on,
kultaseni?

-- Pitääkö minun mennä pois? kysyi Jo hienotunteisesti.

-- Ei tietenkään, enkö aina kerro sinulle kaikkea? Häpesin puhua
siitä lasten aikana, mutta tahdon että nyt saatte tietää kaikki ne
kauheat asiat, joita tein Moffatilla.

-- Kerrohan siis, lapseni, sanoi rouva March hymyillen, mutta näytti
kuitenkin hieman huolestuneelta.

-- Kerroin että he pukivat minut, mutta en sanonut että he
puuteroivat ja kähersivät minut ja pukivat ylleni kureliivit ja
tekivät minusta oikean muotinuken. Laurien mielestä en ollut
säädyllisesti pukeutunut -- tiedän että hän ajatteli niin, vaikka hän
ei puhunut mitään -- ja eräs mies sanoi minua 'pyntätyksi nukeksi'.
Tiedän että se oli typerää, mutta he imartelivat minua ja sanoivat
että olin kaunotar ja puhuivat paljon muuta joutavaa, ja minä annoin
heidän panna pääni pyörälle.

-- Onko siinä kaikki? kysyi Jo, kun rouva March ääneti katseli
kauniin tyttärensä alakuloisia kasvoja, eikä hänellä ollut sydäntä
torua häntä noista pienistä hullutuksista.

-- Ei. Join samppanjaa, puhua pärpätin ja koetin keimailla ja olin
läpeensä inhottava, sanoi Meg omantunnon vaivoissa.

-- On vieläkin jotain, mikä sinua painaa. Ja rouva March hyväili
tuhlaajatyttönsä pehmeätä poskea, joka äkkiä tuli heleänpunaiseksi.
Meg vastasi hitaasti:

-- On kyllä, se on hyvin typerää, mutta minun täytyy kertoa se. En
siedä että ihmiset sanovat ja ajattelevat sellaisia asioita meistä ja
Lauriesta.

Sitten hän kertoi katkelmat juorupuheista, jotka hän oli kuullut
Moffatilla, ja hänen puhuessaan Jo näki kuinka äiti pusersi huulensa
tiukasti yhteen nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että viattoman
Megin päähän oli pantu tuollaisia tyhmyyksiä.

-- No, tuo oli sitten joutavinta roskaa mitä koskaan olen kuullut,
huudahti Jo suuttuneena. -- Miksi et heti mennyt pamauttamaan sitä
heille vasten kasvoja?

-- En voinut, olin itse niin pahassa asemassa. En voinut sille
mitään, että kuulin alun, ja sitten suutuin ja häpesin niin, etten
muistanut että minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä tieheni.

-- Odotapas vain kunhan minä näen Annie Moffatin, niin saat nähdä
millä tavalla tuollaiset järjettömät hassutukset selvitetään! Ettäkö
meillä olisi 'suunnitelmia' ja olisimme muka kilttejä Laurielle sen
vuoksi että hän on rikas ja voi joskus maailmassa naida meidät!
Kuinka hän ulvookaan naurusta, kun kerron mitä nuo viheliäiset
ihmiset keittävät meistä kokoon! Ja Jo nauroi kuin koko asia olisi jo
tuntunut hänestä hyvältä pilalta.

-- Jos kerrot Laurielle, en ikinä anna sinulle anteeksi! Hän ei saa
kertoa, eihän, äiti? sanoi Meg kauhistuneena.

-- Ei, älkää koskaan toistako tuota typerää juttua ja unohtakaa se
niin pian kuin suinkin, sanoi rouva March vakavana. -- En tehnyt
viisaasti antaessani sinun mennä ihmisten joukkoon, joita tunsin niin
vähän -- uskon kyllä, että he ovat ystävällisiä, mutta arkipäiväisiä
ja sivistymättömiä he ovat, kun ajattelevat nuorista ihmisistä noin
alhaisesti. Olen surullisempi kuin voin sanoa, jos tämä käynti on
tuottanut sinulle kovin pahan pettymyksen, Meg.

-- Älä ole pahoillasi, en anna sen vahingoittaa itseäni, unohdan
kaiken pahan ja muistan vain kaiken hyvän, sillä minulla oli hyvin
hauskaa ja olen kiitollinen, kun annoit minun mennä. En tahdo
haaveilla turhia enää enkä olla tyytymätön, äiti. Mutta on sentään
hauskaa saada ihailua ja kiitosta osakseen -- en voi olla sanomatta
että pidän siitä, sanoi Meg puoleksi häveten tunnustustaan.

-- Se on aivan luonnollista eikä siinä ole mitään pahaa, jollei siitä
vain tule intohimo, joka johtaa mielettömiin tai epänaisellisiin
tekoihin. Opi tuntemaan ja pitämään arvossa sitä kiitosta, jota
todella kannattaa tavoitella, ja pyri tulemaan hyvien ihmisten
ihailun arvoiseksi olemalla yhtä vaatimaton kuin kaunis, Meg.

Margaret istui mietteissään hetkisen, ja Jo seisoi kädet selän takana
näyttäen sekä huvittuneelta että hämmästyneeltä, sillä oli kerrassaan
uutta nähdä Megin punastelevan tuolla tavalla ja kuulla hänen
puhuvan ihailijoista ja muusta sellaisesta. Jo tunsi, että sisar oli
näiden kahden viikon aikana kasvanut hämmästyttävän paljon; Meg oli
siirtymässä maailmaan, jonne hän ei voinut seurata isoa siskoaan.

-- Äiti, onko sinulla 'suunnitelmia', niin kuin rouva Moffat sanoi?
kysyi Meg ujona.

-- On kyllä, kultaseni, on paljonkin. Kaikilla äideillä on, mutta
luulisin, että minun suunnitelmani poikkeavat jonkin verran rouva
Moffatin suunnitelmista. Kerron sinulle joitakin niistä, sillä aika
on tullut, jolloin muutama sana voi johtaa pienen romanttisen pääsi
ja sydämesi oikealle tolalle. Sinä olet nuori, Meg, mutta et niin
nuori, ettet ymmärtäisi minua. Jo, sinun vuorosi tulee luultavasti
myös aikanaan, kuuntele sinäkin 'suunnitelmiani' ja auta minua
toteuttamaan niitä, jos ne ovat hyviä.

Jo istahti hänen tuolinsa käsinojalle, ja hänen ilmeestään näkyi että
hän odotti jotakin hyvin juhlallista ja tärkeätä. Pitäen molempien
kädestä kiinni rouva March sanoi vakavaan, mutta ystävälliseen
tapaansa:

-- Minä tahdon että tyttäristäni tulee kauniita, taitavia ja hyviä
ihmisiä, tahdon, että heitä ihaillaan, rakastetaan ja kunnioitetaan,
että heillä on onnellinen nuoruus, että he joutuvat hyviin ja
järkeviin naimisiin ja viettävät hyödyllistä, hauskaa elämää kestäen
ne surut ja huolet, joita Jumala näkee hyväksi heille lähettää.
Paras ja suloisin asia mikä voi kohdata naista on hyvän miehen
rakkaus, ja toivon vilpittömästi että tyttäreni saavat kokea sen.
On luonnollista ajatella sitä, Meg, oikein toivoa ja odottaa sitä
ja viisasta valmistautua siihen, niin että tuon onnellisen ajan
tultua tuntee olevansa kykenevä sen tuomiin velvollisuuksiin ja sen
antaman ilon arvoinen. Rakkaat tyttöni, minulla on kunnianhimoisia
toiveita teihin nähden, mutta en tahdo, että heittäytyisitte hienon
maailman pyörteisiin, menisitte naimisiin rikkaitten miesten
kanssa vain heidän rahojensa vuoksi ja asuisitte upeissa taloissa,
jotka eivät olisi koteja, koska rakkaus puuttuisi. Raha on hyvä ja
tarpeellinen asia, hyvin käytettynä ihana lahja, mutta en mitenkään
tahtoisi, että pitäisitte sitä parhaana tai ainoana tavoittelemisen
arvoisena. Näkisin teidät mieluummin köyhien miesten vaimoina, jos
olisitte onnellisia, rakastettuja ja tyytyväisiä, kuin kuningattarina
valtaistuimillaan, jos itsekunnioitus ja rauha puuttuisi.

-- Belle sanoo että köyhät tytöt eivät koskaan löydä onneansa
jolleivät pidä itseään esillä, huokasi Meg.

-- Jäädään sitten ennemmin vanhoiksipiioiksi, sanoi Jo ylpeästi.

-- Oikein, Jo, mieluummin onnellinen vanhapiika kuin onneton
aviovaimo tai epänaisellinen tyttö, joka tekee kaikkensa päästäkseen
naimisiin, rouva March sanoi päättäväisesti. -- Älä sure, Meg,
köyhyys karkottaa harvoin miehen, joka rakastaa vilpittömästi.
Mutta heittäkää nämä asiat toistaiseksi mielestänne. Ja muistakaa
yksi asia, tyttöni -- äiti on aina valmis olemaan uskottunne,
isä ystävänne, ja molemmat me toivomme ja luotamme siihen, että
tyttäremme -- olivat he sitten naimisissa tai eivät -- ovat elämämme
ylpeys ja ilo.

-- Niin me tahdommekin olla, äiti, huudahtivat molemmat kaikesta
sydämestään, kun äiti sanoi heille hyvää yötä.




10.

P.K. ja P.T.


Kevät toi mukanaan uusia harrastuksia, ja pitenevät iltapäivät
sopivat kaikenlaisiin puuhiin ja leikkeihin.

Puutarha oli laitettava kuntoon, ja jokaisella tytöllä oli oma
palstansa, johon sai istuttaa mitä tahtoi. Hanna sanoi: "Tietäisin
kenelle mikin maapala kuuluu, vaikka näkisin ne Kiinassa", ja
epäilemättä hän olisikin sen tiennyt, sillä nuo puutarhatilkkuset
kuvastivat kunkin tytön luonnetta.

Megin puutarhassa kasvoi ruusuja ja heliotrooppeja, myrtti ja pieni
pomeranssipuu. Jon palsta ei koskaan ollut samanlainen kahtena kesänä
peräkkäin, sillä hän kokeili alituiseen uutta. Tänä vuonna hän kylvi
auringonkukkia -- tämän iloisen ja hyötyisän kasvin siemenillä
ruokittiin sitten 'täti Kanaliini' perheineen. Bethin puutarhassa
oli vanhanaikaisia tuoksuvia kukkia -- hajuherneitä ja resedaa,
kukonkannuksia, neilikoita, orvokkeja ja koiruohoa sekä vesiheinää
lintua varten ja kissanminttua kissimirreille. Amyn puutarhassa oli
lehtimaja, pieni mutta sangen sievä. Sen seinämillä suikertelivat
sirosti elämänlangat ja köynnöskuusamat; kukkapenkeissä kasvoi
valkoisia liljoja, sananjalkoja ja muita hienoja koristekasveja vieri
vieressä.

Puutarhatyö, kouluretket, soutumatkat joella ja kukkien poimiminen
täyttivät kauniit kesäpäivät, ja sadeilmalla keksittiin kaikenlaista
hauskaa kotona.

Sangen suosittu leikki oli 'P.K.'. Salaiset yhdistykset olivat tähän
aikaan muodissa, ja tytötkin halusivat perustaa sellaisen. Kun he
kaikki ihailivat Dickensiä, seura nimitettiin Pickwick-kerhoksi.
Harvoja keskeytyksiä lukuun ottamatta kerho oli toiminut jo vuoden
ajan, ja joka lauantai-ilta oli pidetty kokouksia suurella ullakolla.

Tilaisuuksissa noudatettiin seuraavaa järjestystä. Kolme tuolia oli
asetettu riviin lampun valaiseman pöydän eteen; pöydällä odotti
neljä valkoista arvomerkkiä, joissa oli teksti 'P.K.', kaikissa
erivärisenä. Pöydällä oli myös kerhon joka viikko ilmestyvä lehti
'Pickwick-sanomat'. Sitä toimitti Jo, joka askarteli aina mielellään
kynän ja musteen parissa.

Kello seitsemän astuivat kerhon kaikki neljä jäsentä huoneistoon,
sitoivat arvomerkit kaulaansa ja asettuivat ylen juhlallisesti
tuoleihinsa. Meg oli vanhimpana Samuel Pickwick, kirjallinen Jo oli
Augustus Snodgrass, Beth oli Tracy Tupman, koska hän oli pyöreä
ja punaposkinen, ja Amy, joka aina koetti tehdä sellaista mitä ei
osannut, oli Nathaniel Winkle. Pickwick, puheenjohtaja, luki lehden,
joka oli täynnä kertomuksia ja runoja, pikku-uutisia, lystikkäitä
ilmoituksia ja huomautuksia, joissa tytöt leppoisasti naljaillen
muistuttivat toistensa vioista ja pikkusynneistä.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa herra Pickwick pani nenälleen
sangat, joissa ei ollut laseja, kopautti vasarallaan pöytään, yski ja
alkoi lukea, luimautettuaan ensin tuikeasti tuolissaan lojuvaan herra
Snodgrassiin niin että tämä ymmärsi asettua kunnollisesti istumaan.

    PICKWICK-SANOMAT

    Toukokuun 20 p:nä vuonna 18--

        RUNOUTTA

    Juhlaruno

    Nyt juhlapäivää vietämme,
    ja ei se ole suotta,
    kun täyttää kuulu kerhomme
    viiskymment'kolme vuotta.

    Ja kaikki tutut kasvot taas
    me näämme edessämme,
    me voimme kaikki pulskasti,
    kaikk' oomme tulleet tänne.

    Pickwick, hän istuu paikallaan,
    me häntä tervehdämme,
    hän lukee rillit nenällään
    kuuluisaa lehteämme.

    Hän tosin nuhan uhri on,
    mut huolimmeko siitä,
    kun saamme häntä kuitenkin
    sanoista viisaist' kiittää.

    Ja kasvot vanhan Snodgrassin
    niin loistaa tyytyväisnä.
    Hän pitkä on kuin pilari
    vaan ain' ei kulje pystypäisnä.

    On innon tulta silmissään,
    otsalla maineen himo juuri,
    mut ah ja voi, kun nenällään
    on mustepilkku suuri!

    Mies rauhan Tracy Tupman on,
    ja aina hyvinvoiva.
    Väliin nauraa itsens' kumohon
    tuo toverimme oiva.

    On täällä pikku Winklekin,
    sileä, siro aina.
    Tukallaan kaatuis kärpänen,
    mut kasvojaan ei pese aina.

    On vuosi mennyt umpehen,
    juhlimme, iloitsemme,
    ja maineen tietä eellehen
    hartaina astelemme.

    Kerho kauan eläköön,
    ja viihtykäämme siellä,
    niin vuosijuhlaa kymmenen
    me saamme viettää vielä.

              _A. Snodgrass_

    Häät naamiohuveissa

    Venetsialainen tarina

    Gondoli toisensa jälkeen liukui marmoriportaiden ääreen jättäen
    ihastuttavan kuormansa lisäämään sitä värikästä ihmisvirtaa,
    joka täytti kreivi Adelonin upean palatsin salit. Ritareita
    ja ylhäisiä naisia, keijukaisia ja hovipoikia, munkkeja ja
    kukkastyttöjä liiteli iloisen tanssin pyörteissä. Suloiset äänet
    ja ihanat sävelet täyttivät ilman, ja naamiohuvit jatkuivat
    ilossa ja soiton humussa.

    "Onko teidän Ylhäisyytenne nähnyt lady Violaa tänä iltana?" kysyi
    ritarillinen trubaduuri keijukaiskuningattarelta, joka liiteli
    lattian yli hänen käsivarsillaan.

    -- Olen kyllä. Eikö hän ole ihastuttava, vaikkakin kovin
    surullinen? Hänen pukunsakin on hyvin valittu, sillä viikon
    päästä hän menee naimisiin kreivi Antonion kanssa, jota hän vihaa
    intohimoisesti.

    -- Kautta kunniani, kadehdin kreiviä. Tuolla hän tuleekin
    sulhaseksi pukeutuneena, musta naamio kasvoillaan. Kun hän ottaa
    sen pois, saamme nähdä, kuinka hän katselee tuota kaunista
    tyttöä, jonka sydäntä hän ei voita, vaikka tytön ankara isä onkin
    luvannut kreiville hänen kätensä, vastasi trubaduuri.

    -- Kuiskaillaan että lady Viola rakastaa nuorta englantilaista
    taiteilijaa, joka alituisesti kulkee hänen kintereillään, mutta
    jota kreivivanhus halveksii, sanoi keijukaiskuningatar.

    Ilo oli ylimmillään, kun muuan pappi tuli näkyviin, johdatti
    nuoren pariskunnan purppuranpunaisella sametilla verhottuun
    sivukammioon ja viittasi heitä polvistumaan. Silmänräpäyksessä
    vaikeni iloinen hälinä, eikä kuulunut kuin suihkulähteitten
    solinaa ja kuunsäteissä kylpevän oranssilehdon suhinaa, kun
    kreivi Adelon puhui:

    -- Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi pieni viekkauteni.
    Olen koonnut teidät tänne todistajiksi tyttäreni vihkiäisiin.
    Arvoisa isä, odotamme palvelustanne.

    Kaikkien silmät kääntyivät morsiuspariin, ja hämmästyksen
    kohahdus kuului yli joukon, sillä sekä morsian että sulhanen
    esiintyivät naamioituina. Uteliaisuus ja ihmetys täytti kaikkien
    mielet, mutta kukaan ei tahtonut sanoa mitään ennen kuin pyhä
    toimitus oli päättynyt. Silloin kokoontuivat jännittyneet
    katselijat kreivin ympärille pyytämään selitystä.

    -- Antaisin sen ilomielin jos voisin, mutta en tiedä muuta kuin
    että se oli ujon Violan oikku, johon suostuin. Nyt, lapseni,
    näytelmä päättyköön. Riisukaa pois naamionne ja tulkaa ottamaan
    siunaukseni.

    Mutta kumpikaan ei notkistanut polviaan, sillä nuori
    sulhanen vastasi äänellä, joka sai kaikki säpsähtämään, ja
    naamion pudotessa tulivat näkyviin Ferdinand Devereux'n,
    taiteilija-rakastajan jalot kasvot, ja vasten hänen rintaansa,
    jota nyt koristi englantilaisen jaarlin tähti, nojautui ihana
    Viola säteillen onnea ja kauneutta.

    -- Herra kreivi, te käskitte minua ylenkatseellisesti pyytämään
    tyttärenne kättä vasta sitten kun voin ylpeillä yhtä ylhäisellä
    nimellä ja suurilla rikkauksilla kuin kreivi Antonio. Voin
    ylpeillä enemmästäkin, sillä teidänkään kunnianhimoinen sielunne
    ei voi vastustaa Devereux'n ja De Veren jaarlia, kun hän tarjoaa
    vanhan nimensä ja äärettömän rikkautensa saadakseen omakseen
    tämän ihanan neidon, joka nyt on hänen vaimonsa.

    Kreivi seisoi kuin kivettyneenä, ja kääntyen hämmästyneiden
    kuulijoiden puoleen lisäsi Ferdinand voitonriemuisesti hymyillen:
    -- Teille, ritarilliset ystäväni, toivon vain yhtä onnellista
    liittoa kuin itselleni ja soisin että kaikki voittaisitte
    omaksenne yhtä kauniin morsiamen kuin minä näissä naamiohuveissa.

                                                _S. Pickwick_

    Mikä yhtäläisyys on P.K:n ja Baabelin tornin välillä?

    (Molemmat ovat täynnä vaikeasti hallittavaa väkeä.)

    _Tarina kurkusta_

    Oli kerran maanviljelijä, joka kylvi pienen siemenen
    puutarhaansa, ja jonkin ajan kuluttua se iti ja kasvoi suureksi
    taimeksi, ja siinä oli monta kurkkua. Eräänä lokakuun päivänä,
    kun ne olivat kypsiä, hän otti yhden ja vei sen torille. Muuan
    ryytikauppias osti sen ja vei myymäläänsä. Samana aamuna tuli
    eräs pieni tyttö, jolla oli ruskea hattu ja sininen puku, pyöreät
    kasvot ja pystynenä, ja osti sen äidilleen. Hän vei sen kotiin,
    leikkasi sen palasiksi ja keitti palaset isossa kattilassa. Osan
    hän survoi ja tarjosi voin ja suolan kera päivälliseksi, osaan
    hän sekoitti lasillisen maitoa, kaksi munaa, neljä lusikallista
    sokeria, vähän muskottipähkinää ja pari korppua, kaatoi seoksen
    isoon pannuun ja antoi sen paistua kunnes se oli ruskeata ja
    kaunista, ja seuraavana päivänä sen söi muuan perhe nimeltä March.

                                                    _T. Tupman_

    _Herra Pickwick, Sir_

    Käännyn puoleenne ja muistutan eräästä synnistä sen tekijä
    on yksi mies nimeltä Winkle joka häiritsee klubia naurullaan
    eikä aina lähetä avustustaan tähän hienoon lehteen toivon että
    suotte anteeksi hänen pahuutensa ja annatte hänen lähettää erään
    ranskalaisen sadun koska hän ei osaa kirjoittaa omasta päästään
    hänellä on niin paljon läksyjä eikä mitään aivoja toisella kertaa
    koetan ottaa aikaa kauluksesta kiinni ja kirjoittaa teoksen
    vallan _commy la fo_ se on oikein hyvin hyvästi nyt minun pitää
    mennä kouluun.

                                              Kunnioittavasti
                                                _N. Winkle_

    (Edellä oleva on miehekäs ja vilpitön omien heikkouksien
    tunnustus. Jos nuori ystävämme harjoittelisi välimerkkien
    käyttöä, olisi kaikki hyvin.)

    _Surullinen tapaus_

    Viime perjantaina kuulimme talomme kellarista ankaran tärähdyksen
    ja sitä seuraavia hätähuutoja. Rientäessämme yhtenä miehenä
    kellariin näimme rakastetun puheenjohtajamme makaavan pitkänään
    lattialla, hän oli nimittäin liukastunut ja kaatunut hakiessaan
    puita kellarista taloudellisiin tarkoituksiin. Todellinen
    hävitys kohtasi silmiämme, sillä kaatuessaan herra Pickwick oli
    kastanut päänsä ja hartiansa vesisaaviin, kaatanut kulhollisen
    saippuavaahtoa miehekkäälle varrelleen ja repinyt vaatteensa
    pahanpäiväisesti. Kun hänet oli vapautettu tuosta vaarallisesta
    tilasta, huomattiin ettei hän ollut kärsinyt mitään vahinkoa
    paria mustelmaa lukuun ottamatta, ja meillä on onni ilmoittaa,
    että hän tätä nykyä voi hyvin.

                                               _Toim_.

    Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa että rakas ystävämme
    Rouva Lumikki Silokäpälä on salaperäisellä tavalla kadonnut
    joukostamme. Tämä herttainen ja rakastettu kissa oli laajan
    ystävä- ja ihailijapiirin lemmikki, sillä hänen kauneutensa
    viehätti kaikkien silmiä, hänen sulonsa ja hyveensä voittivat
    kaikkien sydämet, ja tunnemme kaikki syvästi, kuinka katkerasti
    kaipaamme häntä.

    Viimeksi hänet nähtiin portilla odottamassa lihakauppiaan
    rattaita, ja luultavasti silloin joku konna, jota hänen
    kauneutensa viehätti, ryösti hänet. Viikkoja on kulunut eikä
    hänestä ole nähty jälkeäkään, ja me luovumme jo kaikesta
    toivosta, sidomme mustan nauhan hänen koriinsa, panemme hänen
    maitokuppinsa pois ja itkemme häntä kuin iäksi menetettyä ystävää.

    Eräs osaa ottava ystävä lähettää meille seuraavan runohelmen:

    _Valituslaulu_

    Lumikki Silokäpälän katoamisen johdosta.

    Sua itkemme, ystävä pienoinen,
    kova kohtalo meiltä sun vei,
    ja nyt olet poissa, hienoinen,
    sua enää nähdä ei.

    Sun pienen lapsesi hauta on
    tuoll' pähkinäpensaan alla.
    Mut missä sä uinut, onneton?
    Ah, ulkona maailmalla.

    Et valkean ääressä istu nyt,
    et hyrrää herttaisesti.
    On vuoteesi tyhjä ja kylmennyt.
    Ken moisen tuskan kesti?

    Sun hiiriäs toinen kissa syö,
    sun maillasi metsästää,
    vaan Lumikki-vainaalle vertoja
    ei vedä mirri tää.

    Se on kömpelö, ruma ja runoton,
    sinä hieno ja kiiltävä ain'.
    Se sylkee koirille, tahditon,
    sinä tyynesti väistyit vain.

    Se sentään on hyvä ja lempeä
    ja koittaa parhaansa aina.
    Vaan emmehän voi sitä lempiä
    kuin sua vain, herttainen vainaa.

                         _A.S_.

    ILMOITUKSIA

    _Neiti Oranthy Bluggage_, tunnettu etevä luennoitsijamme, pitää
    esitelmän aiheesta 'Nainen ja hänen asemansa' Pickwick-salissa
    ensi lauantaina tavallisen kokouksen jälkeen.

    _Viikkokokous_ Keittiötorilla, tarkoituksena opettaa nuorille
    naisille ruoanlaittoa. Hanna Brown johtaa puhetta, kaikki ovat
    tervetulleita.

    _Luutaseura_ kokoontuu ensi keskiviikkona ja panee toimeen suuren
    juhlakulkueensa kerhohuoneiston yläkerroksessa. Jäseniä pyydetään
    saapumaan virkapuvuissa, luudat olalla, tasan kello yhdeksän.

    _Neiti Beth Bouncer_ avaa ensi viikolla uuden nukenvaate-aittansa
    yleisön käytettäväksi. Viimeiset Pariisin muodit saapuneet.
    Tilauksia vastaanotetaan.

    _Ensi-ilta_ Barnavillen teatterissa muutamien viikkojen kuluttua.
    Esitettävänä näytelmäuutuus, jonka veroista ei koskaan ole nähty
    Amerikan näyttämöillä. _'Kreikkalainen orja_ eli Konstantin
    Kostaja' on tämän järkyttävän murhenäytelmän nimi!!!

    _Huomautuksia_

    Jos S.P. käyttäisi vähemmän saippuaa kättensä pesemiseen, ei
    hän joka kerta myöhästyisi aamiaiselta. Pyydetään ettei A.S.
    viheltäisi kadulla. Olisi hyvä jos T.T. ei unohtaisi Amyn
    ruokaliinaa. A.W. älköön nurisko vaikka hänen hameissaan ei
    olekaan yhdeksää rimsua.

    _Viikkoraportti_

    Meg -- hyvä.

    Jo -- paha.

    Beth -- hyvin hyvä.

    Amy -- keskinkertainen.

Kun puheenjohtaja oli lukenut lehden (pyydän vakuuttaa lukijoilleni,
että se on oikea jäljennös oikeasta lehdestä, jonka oikeat
tytöt kerran maailmassa ovat kirjoittaneet), seurasi myrskyisiä
kättentaputuksia, minkä jälkeen herra Snodgrass nousi tekemään erään
ehdotuksen.

-- Herra puheenjohtaja, hyvät herrat, hän alkoi parlamenttipuhujan
tapaan, pyydän ehdottaa kerhoomme erästä uutta jäsentä --
henkilöä, joka mitä suurimmassa määrin ansaitsee tämän kunnian,
olisi siitä syvästi kiitollinen ja arvaamattoman suuresti lisäisi
kerhon hauskuutta ja henkevyyttä ja lehden kirjallista arvoa sekä
olisi iloksi kaikille. Ehdotan herra Theodore Laurencea P.K:n
kunniajäseneksi. Otetaan nyt hänet!

Jon äänensävyn ja puhetyylin äkillinen muuttuminen sai tytöt
nauramaan, mutta kaikki näyttivät levottomilta eikä kukaan sanonut
mitään, kun Snodgrass istuutui.

-- Ratkaisemme asian äänestyksellä, sanoi puheenjohtaja. -- Ne, jotka
kannattavat ehdotusta, vastatkoot: "Suostutaan."

Jon äänekästä vastausta seurasi kaikkien ihmeeksi Bethin ujo
"suostutaan".

-- Toisin ajattelevat vastatkoot: "Ei."

Meg ja Amy vastasivat "ei", ja herra Winkle nousi sanomaan erittäin
kaunopuheisesti:

-- Emme tahdo poikia, he vain meluavat ja virnistelevät. Tämä on
naisten kerho ja sen pitää pysyä yksityisenä ja kaikin puolin
säädyllisenä.

-- Hän voi nauraa lehdellemme ja tehdä meistä perästäpäin pilaa,
huomautti Pickwick kierrellen pientä otsakiharaansa kuten aina
ollessaan neuvoton.

Snodgrass nousi hyvin vakavana. -- Sir, annan teille kunniasanani,
ettei Laurence koskaan tekisi mitään sellaista. Hän kirjoittaa
mielellään, ja hän antaa oikean sävyn sepustuksillemme ja estää meitä
olemasta siirappimaisia, ettekö ymmärrä? Hän antaa meille paljon, ja
meillä puolestamme on varsin vähän annettavaa hänelle. Mielestäni
vähin mitä voimme tehdä on, että otamme hänet jäseneksi kerhoomme ja
toivotamme hänet tervetulleeksi, jos hän vain suostuu.

Tämä hieno viittaus Laurien ansioihin sai Tupmanin hypähtämään
pystyyn ja huudahtamaan päättäväisesti:

-- Meidän täytyy ottaa hänet, vaikka pelkäisimmekin. Minä sanon että
hän saa tulla, ja hänen isoisänsä myös, jos häntä haluttaa.

Bethin innostus tarttui koko kerhoon, ja Jo nousi tuoliltaan ja meni
puristamaan hänen kättään.

-- Äänestetään nyt uudestaan. Muistakaa kaikki, että hän on meidän
Lauriemme, ja vastatkaa myöntävästi! huusi Snodgrass kiihtyneenä.

-- Suostutaan, suostutaan, suostutaan! kuului viipymättä kolmesta
suusta.

-- Hyvä, kiitän teitä! Ja koska on hyödyllistä 'ottaa aikaa
kauluksesta kiinni', kuten Winkle sattuvasti huomauttaa, pyydän saada
heti esittää uuden jäsenemme.

Ja koko kerhon kauhuksi Jo avasi vaatekomeron oven ja näkyviin tuli
Laurie, joka istui mattokasalla tulipunaisena pidätetystä naurusta.

-- Sinä heittiö! Sinä kavaltaja! Jo, kuinka saatoit! huusivat toiset
tytöt, kun Snodgrass voitonriemuisena talutti ystävänsä pöydän luo ja
käden käänteessä istutti hänet tuoliin ja sitoi kunniamerkin hänen
kaulaansa.

-- Te kaksi lurjusta, kylmäverisyytenne on hämmästyttävä, aloitti
herra Pickwick. Hän koetti rypistää kulmakarvojaan uhkaavasti, mutta
onnistui saamaan kasvoilleen vain ystävällisen hymyn. Uusi jäsen
pysyi kuitenkin tilanteen herrana. Hän nousi, teki siron kumarruksen
puheenjohtajan istuinta kohti ja lausui erittäin kohteliaasti:

-- Herra puheenjohtaja ja hyvät naiset -- anteeksi, herrat --
sallikaa minun esittää itseni. Sam Weller, kerhon nöyrin palvelija.

-- Hyvä, hyvä! huusi Jo heiluttaen takanaan olevan vanhan
vuoteenlämmittimen kädensijaa.

-- Uskollinen ystäväni ja jalomielinen suojelijani, joka on esittänyt
minut kunnianarvoiselle kerholle sangen mairittelevalla tavalla,
jatkoi Laurie vilkkain kädenliikkein, ei ole syypää tämän illan
alhaiseen sotajuoneen. Minä suunnittelin sen, ja hän suostui vasta
pitkien arvelujen perästä.

-- No no, älä nyt ota koko syytä niskoillesi, minähän keksin
vaatekomeron, keskeytti Snodgrass, joka iloitsi kepposesta
sanattomasti.

-- Älkää välittäkö hänen sanoistaan. Minä kelvoton olen syypää
kaikkeen, sanoi uusi jäsen nyökäyttäen päätään herra Pickwickille
kuten Sam Weller ainakin. -- Mutta kautta kunniani en koskaan enää
tee niin, vaan omistan tästä lähtien kaiken intoni ja harrastukseni
tämän kuolemattoman kerhon hyväksi.

-- Kuulkaa, kuulkaa! huusi Jo ja löi rumpua vuoteenlämmittimellä.

-- Jatkakaa, jatkakaa! sanoivat Winkle ja Tupman, ja presidentti
nyökäytti suopeasti päätään.

-- Tahdoin vain sanoa, että pieneksi kiitollisuudenosoitukseksi minua
kohdanneen kunnian johdosta ja naapuri valtojen välisten yhteyksien
edistämiseksi olen järjestänyt postitoimiston puutarhan etäisimpään
nurkkaan pensasaidan luokse. Se on kaunis, tilava rakennus, jonka
ovissa on munalukot ja jonka järjestämisessä on pidetty silmällä
käyttäjien mukavuutta. Ennen se oli kaniinikoppi, mutta olen tukkinut
lävet ja tehnyt kattoon aukon, josta voi pistää sisään kaikenlaisia
viestejä ja siten säästää kallista aikaamme. Sinne voi tuoda
kirjeitä, käsikirjoituksia, kirjoja ja paketteja, ja kun kummallakin
osapuolella on oma avaimensa, olen varma että asia tulee herättämään
suurta tyytyväisyyttä. Sallikaa minun jättää kerholle avain ja
suuresta ystävällisyydestänne kiittäen istuutua jälleen.

Vilkkaat kättentaputukset tervehtivät herra Welleria, kun hän pani
pienen avaimen pöydälle ja istuutui. Vuoteenlämmitintä heilutettiin
ja rummutettiin hurjasti, ja kului hetkinen ennen kuin järjestys
palautui. Sitten seurasi esityksen johdosta pitkä keskustelu, johon
kaikki ottivat innokkaasti osaa.

Kukaan ei koskaan katunut, että Sam Weller oli otettu mukaan,
sillä innokkaampaa ja hauskempaa jäsentä ei millään kerholla voi
olla. Hänen puheensa saivat kuulijat vääntelemään naurusta, ja
hänen kirjalliset sepustuksensa olivat erinomaisia -- milloin
isänmaallisia, milloin koomillisia tai jännittäviä, mutta ei koskaan
siirappimaisia. Jo piti niitä Baconin, Miltonin tai Shakespearen
kynän jälkien arvoisina ja muovaili omia teoksiaan niiden mukaan,
mielestään erinomaisesti.

P.T. oli verraton pieni laitos ja menestyi mainiosti, sillä
sen välityksellä saapui vastaanottajille melkein yhtä paljon
hauskoja viestejä kuin oikean postilaitoksenkin. Murhenäytelmiä ja
kaulahuiveja, runoja ja hedelmiä, kukansiemeniä ja pitkiä kirjeitä,
nuotteja ja piparkakkuja, kalosseja, kutsukortteja, nuhdesaarnoja
ja sutkauksia. Vanha herrakin huvitteli usein lähettämällä
'naapurivaltaan' oudonnäköisiä paketteja, salaperäisiä tervehdyksiä
ja hullunkurisia sähkeitä, ja hänen puutarhurinsa, jonka Hannan
suloinen olemus oli sokaissut, lähetti tälle Jon välityksellä
rakkauskirjeen. Kylläpä nauru maistui, kun salaisuus tuli ilmi.
Vielä ei osattu uneksiakaan, kuinka paljon rakkauskirjeitä tuo pieni
postitoimisto välittäisi tulevina vuosina.




11.

KOKEILUJA


-- Kesäkuun ensimmäinen päivä! Kingit matkustavat rannikolle
huomenna, ja minä olen vapaa! Kolmen kuukauden loma -- ihanaa!
toitotti Meg tullessaan kotiin eräänä lämpimänä päivänä. Jo makasi
pitkänään sohvalla kuumissaan ja uupuneena, Beth riisui parhaillaan
tomuisia kenkiä hänen jalastaan ja Amy valmisti mehua koko seurueen
virkistykseksi.

-- Marchin tätikin lähti tänään, mistä riemu suuri soikoon, ilmoitti
Jo puolestaan. -- Pelkäsin kuolemakseni, että hän pyytäisi minua
mukaansa; minun olisi kai pitänyt mennä, jos hän olisi niin halunnut,
mutta Plumfield on jokseenkin yhtä hauska paikka kuin hautausmaa.

Siinä oli aika kohina, ennen kuin vanha rouva saatiin matkaan,
ja minä vapisin joka kerta kun hän puhui minulle, sillä olin
pikaisen eron toivossa niin tavattoman avulias ja herttainen, että
pelkäsin hänen yhtäkkiä huomaavan ettei hän tulekaan toimeen ilman
minua. Huokasin helpotuksesta, kun hän vihdoin onnellisesti istui
vaunuissa, mutta hätkähdin vielä viimeisen kerran, kun hän pisti
päänsä ikkunasta vaunujen vieriessä pois ja sanoi: "Josephine, etkö
tahtoisi...?" Enempää en kuullut, sillä käänsin raukkamaisesti
selkäni ja pötkin pakoon. Juoksin minkä jaksoin, kunnes pääsin
kadunkulman taakse, ja vasta siellä tunsin olevani turvassa.

-- Vanha Jo-parka, hän syöksyi sisään kuin sudet olisivat olleet
hänen kintereillään, sanoi Beth hoidellen äidillisesti sisarensa
jalkoja.

-- Marchin täti on oikea sampyyri, eikö olekin? huomautti Amy
maistellen seostaan arvioiden.

-- Hän tarkoittaa arvattavasti vampyyria eikä satyyria, mutta mitäs
siitä. Nyt on niin kuuma, että jokainen saa puhua miten haluaa, Jo
mutisi.

-- Mitä te aiotte tehdä loma-aikana? kysyi Amy muuttaen tahdikkaasti
puheenaihetta.

-- Minä nukun aamulla pitkään enkä tee mitään koko päivänä, Meg
vastasi keinutuolinsa syvyyksistä. -- Minut on kiskottu vuoteestani
epäinhimillisenä aikana kaiken talvea ja olen kuluttanut päiväni
raatamalla toisten hyväksi. Nyt aion levätä laakereillani.

-- Hm, sanoi Jo. -- Minusta torkkuminen ei ole mistään kotoisin.
Olen haalinut kokoon aika kasan kirjoja ja aion viettää kissanpäiviä
vanhan omenapuun oksalla romaanin ääressä, mikäli en ole lie...

-- Älä sano 'liesuamassa'! huudahti Amy kostoksi sampyyristä.

-- No, sanotaan sitten vaikka: mikäli en ole lystäilemässä Laurien
kanssa. Kenelläkään ei kai ole mitään sitä vastaan?

-- Ollaan mekin, Beth, vähän aikaa lukematta läksyjä ja leikitään ja
levätään vain niin kuin toisetkin tytöt, ehdotti Amy.

-- Ollaan vain, jos äiti suostuu siihen. Tahtoisin oppia muutamia
uusia lauluja, ja nukkeni tarvitsevat kesäpukuja. Ne ovat hirveän
huonossa kunnossa, lapsiraukat, ja tarvitsevat kipeästi uusia
vaatteita.

-- Saammeko, äiti? kysyi Meg rouva Marchilta, joka istui ompelemassa
'äidin nurkassa'. -- Saammeko olla jouten?

-- Voittehan kokeilla viikon ajan, niin saatte nähdä miltä sellainen
maistuu. Luulen että jo ensi lauantaihin mennessä huomaatte, että
leikki ilman työtä on yhtä ikävää kuin työ ilman leikkiä.

-- Voi äiti kulta, eihän toki. Olen varma että se on vain hurmaavaa,
Meg sanoi tyytyväisenä.

-- Saanko ehdottaa pienen maljan. Eläköön ilo ja leikki, alas vaiva
ja aherrus, huusi Jo lasi kädessä, kun Amyn mehu oli valmista
juotavaksi.

Kaikki joivat ilomielin ja aloittivat kokeen laiskottelemalla lopun
päivää. Seuraavana aamuna ei Meg tullut näkyviin ennen kymmentä.
Aamiainen, jonka hän sai syödä yksin, ei maistunut hyvältä, ja
huone näytti ikävältä ja siivottomalta, sillä Jo ei ollut täyttänyt
kukkamaljakoita, Beth ei ollut pyyhkinyt tomuja ja Amyn kirjat olivat
epäjärjestyksessä. Siistiltä ja hauskalta näytti vain 'äidin nurkka',
joka oli samanlainen kuin ennenkin ja sinne Meg asettui 'lepäämään
ja lukemaan', ts. haukottelemaan ja pohtimaan, kuinka monta uutta
kesäpukua hän saisi ostetuksi palkallaan.

Jo vietti aamun joella Laurien kanssa ja istui iltapäivän omenapuussa
lukien kyyneliä vuodattaen kirjaa 'Suuri avara maailma'. Beth
tyhjensi ensi töikseen suuren kaapin, jossa hänen nukkeperheensä
asui, mutta kyllästyi pian koko puuhaan, jätti kaikki sikin sokin ja
meni pianonsa ääreen mielissään siitä, että hänen ei tarvinnut pestä
astioita.

Amy järjesti lehtimajansa, puki ylleen parhaan valkoisen pukunsa,
kampasi kiharoitaan ja istuutui piirustamaan kuusamien alle toivoen,
että joku näkisi hänet ja kysyisi kuka tuo nuori taiteilija oli.
Kun ei ketään muuta ilmestynyt näköpiiriin kuin muuan pitkäkoipinen
hämähäkki, joka uteliaana tarkasteli hänen työtään, hän lähti
kävelemään, sai niskaansa sadekuuron ja tuli likomärkänä kotiin.

Teetä juotaessa tytöt vertailivat kokemuksiaan, ja kaikki olivat yhtä
mieltä siitä, että päivä oli ollut hurmaava, joskin tavattoman pitkä.

Meg, joka oli ollut kaupungilla iltapäivällä ja ostanut 'ihanaa
sinistä musliinia' huomasi pukunsa leikattuaan, ettei kangasta voinut
pestä, ja tämä havainto sai hänet lievästi pahalle tuulelle. Jo oli
polttanut nenänsä auringossa soutumatkalla ja saanut ilkeän päänsäryn
liiasta lukemisesta. Bethiä harmitti nukkekaapin huono siivo ja se
seikka, että hän ei ollut oppinut paria kolmea laulua yhtä aikaa.
Amy suri syvästi pukunsa pilaantumista, sillä Katy Brownilla oli
seuraavana päivänä kutsut, eikä hänellä ollut mitään päällepantavaa.
Mutta kaikki nämä olivat pikkuseikkoja, ja tytöt vakuuttivat äidille,
että koe oli onnistunut erinomaisesti. Äiti hymyili, ei sanonut
mitään ja suoritti Hannan avulla tyttöjen laiminlyömät tehtävät,
jotta koti pysyisi siistinä ja koneisto kunnossa.

Oli hämmästyttävää nähdä, kuinka kummalliseksi ja ikäväksi kaikki
muuttui tuon 'lepo ja leikki' -kokeen aikana. Päivät kävivät yhä
pitemmiksi, sää oli tavattoman epävakaista, mieliala samoin. Oli
kuin elämä olisi suistunut raiteiltaan, ja sielunvihollinen keksi
kaikenlaisia kujeita.

Kruunatakseen laiskuutensa Meg oli lakannut tekemästä käsitöitä,
mutta kun aika tuli liian pitkäksi, hän alkoi leikellä ja parannella
pukujaan ja tärveli ne koettaessaan muuttaa niitä à la Moffat.

Jo luki silmänsä kipeiksi ja kyllästyi kirjoihin tykkänään; sen
jälkeen hyvänahkainen Lauriekin kerran riitaantui hänen kanssaan.
Lopulta hän katui katkerasti, että ei ollut lähtenyt Marchin tädin
kanssa Plumfieldiin.

Beth menestyi koko hyvin, sillä hän unohti alinomaa, että tunnussana
oli 'leikkiä vain, ei työtä', ja palasi silloin tällöin vanhoihin
harrastuksiinsa, mutta ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, ja
hänenkin tasapainonsa häiriytyi vähän väliä. Menipä hän kerran niin
pitkälle, että ravisteli kiivaasti rakasta Joanna-parkaansa ja sanoi
häntä linnunpelätiksi.

Amyn laita oli pahimmin, sillä hänen huvittelumahdollisuutensa olivat
niukat, ja kun sisaret jättivät hänet aivan omiin hoteisiinsa,
hän huomasi pienen täydellisen ja tärkeän minänsä pian raskaaksi
taakaksi. Hän ei pitänyt nukeista, sadut olivat lapsellisia, ja eihän
aina voinut piirtääkään. Teekutsuista ei ollut paljon iloa eikä
huviretkistäkään, jolleivät ne olleet erittäin hyvin järjestettyjä.

-- Jos omistaisi ison talon täynnä kilttejä tyttöjä tai saisi
matkustaa, niin kesä olisi hauska, mutta loppuuhan siinä enkelinkin
kärsivällisyys, kun pitää aina olla kotona kolmen itsekkään sisaren
ja yhden täysikasvuisen pojan kanssa, valitti neiti Tyytymätön,
kun päivät vain kuluivat huvittelujen, riitojen ja perinpohjaisen
ikävystymisen merkeissä.

Kukaan ei myöntänyt julkisesti, että koe oli tuottanut pettymyksen,
mutta perjantai-iltana jokainen tunnusti itselleen olevansa iloinen,
kun viikko vihdoin viimein oli lopussa. Rouva March, jolla oli hyvä
huumorin lahja, päätti tehostaa vielä läksyä. Hän antoi Hannalle
lomapäivän, jotta tytöt saisivat nauttia huvitusten maljan pohjaan
asti.

Kun he lauantaiaamuna nousivat, oli keittiö kylmillään, ruokasalissa
ei ollut jälkeäkään aamiaisesta eikä äitiä näkynyt missään.

-- Taivaan vallat, mitä on tapahtunut? huusi Jo tuijottaen
kauhistuneena ympärilleen.

Meg juoksi yläkertaan ja palasi pian takaisin näyttäen
huojentuneelta, mutta nololta ja neuvottomalta.

-- Äiti ei ole sairas, mutta hän on hyvin väsynyt ja sanoo istuvansa
huoneessaan kaiken päivää ja antavansa meidän tulla toimeen omin päin.

-- Se on helppoa, ja ajatus miellyttää minua. Tulen ihan sairaaksi,
jollen pian saa jotakin työtä -- tarkoitan jotakin uutta hauskaa,
lisäsi Jo nopeasti.

Itse asiassa työnteko oli tavaton huojennus kaikille. He kävivät
innokkaasti käsiksi askareihinsa, mutta huomasivat pian, ettei talous
ollut leikintekoa, niin kuin Hanna aina sanoikin. Kaapissa oli yllin
kyllin ruokaa, Amy ja Beth kattoivat pöydän, ja Meg ja Jo valmistivat
aamiaisen ihmetellen miten oli mahdollista, että palvelijat eivät
koskaan surkutelleet itseään.

-- Minä vien ruokaa äidille, vaikka hän sanoikin ettei meidän
tarvitse ajatella häntä, tuumi Meg, joka istui emännän paikalla
teekannun takana ja tunsi itsensä oikein arvokkaaksi.

Niinpä tarjotin laitettiin kuntoon ennen kuin kukaan aloitti
ateriansa, ja Jo vei sen yläkertaan keittäjän tervehdyksen kera. Tee
oli karvasta, omeletti palanut ja leipä mustaksi paahdettua, mutta
rouva March otti aterian kiitollisena vastaan ja nauroi makeasti Jon
mentyä.

-- Tyttöpoloiset, pelkään että heille tulee kova päivä, mutta se
tekee vain hyvää, hän sanoi itsekseen.

Alhaalla kävi aika voivotus, ja keittiömestari pursui murhetta
aamiaisruoille sattuneiden onnettomuuksien takia.

-- Älä ole milläsikään, minä valmistan päivällisen ja sinä saat olla
emäntänä, pitää kätesi puhtaina, ottaa vastaan vieraita ja antaa
määräyksiä, sanoi Jo, joka ymmärsi ruoanlaitosta vielä vähemmän kuin
Meg.

Tämä ystävällinen tarjous otettiin iloisesti vastaan, ja
Margaret vetäytyi arkihuoneeseen, jonka hän nopeasti siivosi
lakaisemalla rikat sohvan alle ja laskemalla uutimet alas
säästyäkseen pölynpyyhkimisen vaivoista. Jo, joka luotti lujasti
emännäntaitoihinsa ja halusi sopia riitansa Laurien kanssa, juoksutti
heti postitoimistoon kirjelipun, jossa kutsui Laurien päivälliselle.

-- Olisit ensin ajatellut, mitä pystyt saamaan kokoon, ja kutsunut
vieraita vasta sitten, sanoi Meg saadessaan kuulla tuosta
vieraanvaraisesta, mutta hieman pikaisesta toimenpiteestä.

-- Hui hai, onhan meillä pihvejä ja perunoita, ja minä ostan vähän
parsaa ja rapuja 'höysteeksi', kuten Hanna sanoo. Sitten laitan
salaattia. En tiedä kuinka sitä laitetaan, mutta voinhan katsoa
keittokirjasta. Jälkiruoaksi hyytelöä ja mansikoita, sitten kahvia.
Eikö kelpaa, mitä?

-- Älä yritäkään kovin monta ruokalajia, Jo, ethän osaa laittaa muuta
syötäväksi kelpaavaa kuin piparkakkuja ja siirappikaramelleja. Minä
pesen käteni päivälliskutsusta, ja koska olet pyytänyt Laurien tänne
omalla vastuullasi, saat pitää huolta hänestä.

-- En pyydä sinulta muuta kuin että olet ystävällinen hänelle ja
neuvot minua hyytelön valmistuksessa. Autathan minua sentään, jos
joudun kiipeliin, sanoi Jo melkein loukkaantuneena.

-- Autan kyllä, mutta enhän itsekään osaa juuri mitään. Olisi parasta
että kysyisit neuvoa äidiltä ennen kuin ryhdyt mihinkään, sanoi Meg
varovaisena.

-- Tietysti kysyn, enhän ole sentään aivan hassu. Ja Jo meni pois
kiukuissaan, kun hänen keittotaitoaan oli epäilty.

-- Laita mitä tahdot äläkä häiritse minua. Menen ulos syömään
päivällistä enkä voi nyt vaivata itseäni keittiöhuolilla, sanoi
rouva March, kun Jo kertoi hänelle vaikeuksistaan. -- En ole koskaan
pitänyt taloudenhoidosta ja otan lupapäivän tänään, aion lukea,
kirjoittaa, käydä vieraisilla ja huvitella.

Nähdessään äitinsä loikoilevan mukavasti nojatuolissa ja lukevan
romaania aamupäivällä Josta tuntui kuin olisi tapahtunut jokin
luonnonmullistus, sillä tuskinpa auringonpimennys, maanjäristys tai
tulivuoren purkaus olisi voinut tuntua suuremmalta kummalta.

-- Kaikki on tänään hullusti, hän sanoi itsekseen mennessään
alakertaan. -- Kas tuolla Beth itkee -- se on varma merkki siitä,
ettei kaikki ole niin kuin olla pitää. Jos vain Amy marisee, annan
hänelle kyytiä.

Itsekin aivan poissa tasapainosta Jo riensi arkihuoneeseen ja löysi
Bethin itkemästä kanarialintuaan, joka makasi kuolleena häkissään,
pienet kynnet surullisesti harallaan, aivan kuin se olisi vieläkin
anonut sitä ravintoa, jonka puutteeseen se oli kuollut.

-- Se on minun syyni, minä unohdin sen -- täällä ei ole ainoatakaan
jyvää tai vesipisaraa. Oi Pip, oi Pip, kuinka saatoin olla niin
huolimaton ja julma? nyyhkytti Beth ottaen lintuparan käsiinsä ja
koettaen herättää sitä henkiin.

Jo katsoi sen puoliavoimia silmiä, tunnusteli sen pientä sydäntä,
mutta lintu oli jo kylmä ja jäykkä. Jo pudisti päätään ja tarjosi
dominolaatikkoaan ruumisarkuksi.

-- Pane se uuniin, ehkä se vielä lämpenee ja virkoaa, ehdotti Amy
toiveikkaana.

-- Pip on kuollut nälkään enkä halua, että se paistetaan kuolemansa
jälkeen. Minä ompelen sille käärinliinat ja hautaan sen puutarhaan,
enkä koskaan enää tahdo toista lintua, en koskaan, koskaan, Pip. Olen
liian paha omistamaan lintua, mumisi Beth istuen lattialla ja pitäen
lemmikkiään käsissään.

-- Hautajaiset pidetään iltapäivällä, ja me olemme kaikki mukana.
Älä itke, Beth. Onhan se kovin surullista, mutta tällä viikolla
käy kaikki hullusti, ja Pip on saanut kärsiä eniten kokeestamme.
Ompele käärinliinat ja pane se minun laatikkooni, ja päivällisen
jälkeen pidämme sievät pienet hautajaiset, sanoi Jo, joka alkoi
epämääräisesti tuntea, että oli ottanut täksi päiväksi niskoilleen
vähän liian suuren urakan.

Hän jätti toiset lohduttamaan Bethiä ja meni keittiöön, jossa
vallitsi hirvittävä epäjärjestys. Hän sitoi ison esiliinan eteensä ja
ryhtyi työhön. Kasattuaan pestävät astiat yhteen paikkaan hän huomasi
tulen sammuneen.

-- Tietysti, napisi Jo, tempasi pesänluukun auki ja alkoi kiivaasti
kohennella sammuneita hiiliä.

Sytytettyään valkean hän arveli, että olisi paras käydä torilla
sillä aikaa kun vesi kuumeni. Kävely virkisti häntä, ja onnitellen
itseään hyvistä kaupoistaan -- hän oli ostanut hyvin nuoria rapuja,
hyvin vanhaa parsaa ja pari laatikollista happamia mansikoita --
hän marssi kotiin. Tällä välin oli päivällisaika koittanut ja hella
hohti punaisena. Hanna oli jättänyt leipätaikinan nousemaan, Meg
oli alustanut sen aamulla, pannut sen uudestaan hellalle nousemaan
ja unohtanut sen siihen. Meg puheli juuri Sallie Gardinerin kanssa
arkihuoneessa, kun ovi lensi auki ja sisään syöksyi jauhoinen,
nokinen olento posket palaen ja tukka epäjärjestyksessä.

-- Kuules, Meg, eikö taikina ole tarpeeksi noussutta kun se valuu yli
laitojen?

Sallie alkoi nauraa, mutta Meg nyökäytti päätään ja nosti
kulmakarvansa niin korkealle kuin suinkin mahdollista, mikä seikka
sai keittiöilmestyksen katoamaan ja panemaan happaman taikinan muitta
mutkitta uuniin. Rouva March meni ulos kurkistettuaan ensin joka
huoneeseen nähdäkseen millä kannalla asiat olivat ja lohdutettuaan
Bethiä, joka istui ompelemassa käärinliinaa dominolaatikossa
lepäävälle rakkaalle vainajalle.

Omituinen avuttomuuden tunne valtasi tytöt, kun äidin harmaa hattu
katosi kadunkulmauksen taakse, ja he joutuivat täydellisen epätoivon
valtaan, kun pari minuuttia myöhemmin saapunut vieras, neiti Crocker,
ilmoitti jäävänsä päivälliselle. Tämä naisihminen oli vanha laiha,
keltainen olio, jolla oli terävä nenä ja vakoilevat silmät ja joka
huomasi kaiken ja juorusi kaikesta mitä näki. Tytöt eivät pitäneet
hänestä, mutta heitä oli neuvottu olemaan hänelle ystävällisiä,
koska hän oli vanha ja köyhä ja kovin yksinäinen. Niinpä Meg vei
hänet nojatuoliin istumaan ja koetti pitää hänelle seuraa. Vieras
puolestaan uteli kaikkea ja kertoi juttuja ihmisistä, joita hän tunsi.

Sanat eivät riitä kuvaamaan niitä tuskia, koettelemuksia ja
ponnistuksia, joita Jo sai kestää sinä aamupäivänä, ja ateriasta,
jonka hän tarjosi, tuli ikuinen pilan aihe. Uskaltamatta enää kysyä
neuvoa hän koetti parhaansa mukaan selviytyä omin neuvoin ja huomasi
ennen pitkää, että ruoanlaittoon vaaditaan muutakin kuin tarmoa ja
hyvää tahtoa.

Hän keitti parsaa toista tuntia ja huomasi surukseen, että päät
olivat kiehuneet hajalle ja varret olivat entistä kovempia. Leipä
paloi pikimustaksi, sillä salaatin valmistaminen tuotti hänelle
niin paljon päänvaivaa että hän jätti kaiken muun sikseen, kunnes
käsitti, ettei siitä lopultakaan tulisi syötäväksi kelpaavaa.
Ravut olivat punaisia ja kummallisia, ja hän hakkasi niitä kunnes
kuoret irtosivat, ja sisälmyksen niukkuus peitettiin salaatinlehden
runsauteen. Perunakattila sai väistyä parsakeiton tieltä ja kiehui
liian vähän aikaa. Hyytelö oli kokkareista eivätkä mansikat olleet
niin kypsiä kuin ne olivat ostettaessa näyttäneet.

-- No, syökööt pihviä ja voileipää jos heidän on nälkä, mutta
hirvittävää on, että kokonainen aamupäivä on mennyt ihan hukkaan,
ajatteli Jo soittaessaan päivälliskelloa tunnin myöhästyneenä ja
katsellessaan hikisenä, väsyneenä ja pahantuulisena juhlaruokiaan.
Moista sotkua hänen oli pakko tarjota herkkuihin tottuneelle
Laurielle ja neiti Crockerille, jonka uteliaat silmät huomaisivat
kaikki viat ja jonka juoruava kieli kuuluttaisi niitä joka talossa.

Jo-parka olisi mielellään kadonnut pöydän alle, kun ruokalaji
toisensa jälkeen jäi syömättä. Amy tirskui, Meg näytti onnettomalta,
neiti Crocker pani suunsa suppuun ja Laurie puheli ja nauroi
epätoivon vimmalla koettaen antaa juhlalle hilpeää sävyä.

Jon viimeinen oljenkorsi oli jälkiruoka, sillä hän oli sokeroinut
marjat hyvin ja tarjosi niiden kanssa runsaasti paksua kermaa. Hänen
kuumat poskensa viilentyivät hiukkasen, ja häneltä pääsi helpotuksen
huokaus, kun kauniit lasivadit tulivat esille ja kaikki katselivat
ilahtuneina pieniä, punaisia saaria, jotka uiskentelivat kermameressä.

Neiti Crocker maistoi ensimmäisenä, irvisti rumasti ja joi kiireesti
pari kulausta vettä. Jo, joka ei ollut ottanut jälkiruokaa,
koska pelkäsi sen loppuvan kesken, vilkaisi Laurieen, mutta
tämä söi miehekkäästi, vaikka suupielet hieman värähtelivätkin,
ja katsoi tiukasti lautaseensa. Amy, joka oli herkkusuu, vei
täyden lusikallisen suuhunsa, mutta oli tukehtua, kätki kasvonsa
ruokaliinaan ja nousi nopeasti pöydästä.

-- Voi, mikä siinä on? kysyi Jo ylen onnettomana.

-- Suolaa sokerin asemesta ja kerma hapanta, sanoi Meg tehden
traagillisen eleen.

Jo voihkaisi ja vaipui tuoliinsa, sillä hän muisti pistäneensä
lusikkansa toiseen keittiön pöydällä olevista laatikoista
sokeroidessaan marjoja vielä viimeisen kerran. Hän lehahti
tulipunaiseksi ja oli vähällä pillahtaa itkuun, kun hän samassa
kohtasi Laurien silmät, jotka huolimatta pojan sankarillisista
ponnistuksista olivat täynnä pidätettyä hilpeyttä. Silloin asian
hullunkurinen puoli valkeni hänelle äkkiä, ja hän nauroi kunnes
kyynelet valuivat hänen poskilleen. Niin tekivät kaikki muutkin,
myös 'Croaker', kuten tytöt nimittivät vanhaa neitiä, ja onneton
päivällinen päättyi voileipiin, oliiveihin ja leikkipuheisiin.

-- Minä en jaksa ajatellakaan astioiden korjaamista, niin että
rauhoitutaan nyt hautajaisiin, sanoi Jo kun he olivat nousseet
pöydästä ja neiti Crocker lähtenyt etsimään toista päivällispöytää,
jossa voisi kertoa uusimman juttunsa.

He vakavoituivat Bethin tähden. Laurie kaivoi haudan puutarhaan
sananjalkojen juureen, ja pikku Pip pantiin sinne ja peitettiin
sammaliin helläsydämisen Bethin vuodattaessa katkeria kyyneliä.
Orvokeista ja vesiheinästä solmittu köynnös laskettiin kivelle,
johon riipustetun hautakirjoituksen Jo oli sepittänyt taistellessaan
päivällisen kanssa:

    Tässä lepää Pip March.
    Kuoli kesäkuun seitsemäntenä.
    Rakastettu, kaivattu,
    eikä pian unohdettu.

Toimituksen päätyttyä Beth vetäytyi huoneeseensa; mielenliikutus ja
ravut olivat käyneet hänen voimilleen. Mutta lepäämisestä ei tullut
mitään, sillä sängyt olivat vielä aamukunnossaan.

Beth ryhtyi oikeaan suursiivoukseen ja se lievitti suuresti hänen
suruaan. Meg auttoi Jota siivoamaan juhla-aterian jätteet; työ vei
puolen iltapäivää ja uuvutti heidät siinä määrin, että he päättivät
illallisaikaan tyytyä teehen ja voileipiin. Laurie vei Amyn
ajelulle, ja se oli oikea laupeudentyö, sillä hapan kerma näytti
vaikuttaneen epäedullisesti pikku neidin mielialaan. Kun rouva March
tuli kotiin iltapäivällä, puuhasi kolme vanhinta tyttöä kiireissään
ja palavissaan, ja silmäys ruokakaappiin riitti antamaan äidille
käsityksen kokeen onnistumisesta.

Ennen kuin emännät pääsivät lepäämään, soi ovikello monta kertaa,
ja syntyi aikamoinen hälinä ja hämminki ennen kuin kukaan oli siinä
kunnossa, että saattoi mennä vieraita vastaan. Sitten piti keittää
teetä ja juosta asioilla ja ommella ja parsia ja samanaikaisesti oli
odottamassa senkin seitsemän tehtävää. Kun hämärä lankesi hiljaisena
ja kasteisena, tytöt kokoontuivat yksitellen parvekkeelle, missä
kesäkuun ruusut olivat puhkeamaisillaan, ja kaikki huohottivat ja
voihkivat väsymyksestä istahtaessaan lepäämään.

-- Onpa ollut kauhea päivä! aloitti Jo, joka tavallisesti
ensimmäisenä ratkesi puhumaan.

-- Se on tuntunut lyhyemmältä kuin tavallisesti, mutta aika ikävältä,
sanoi Meg.

-- Ei ollenkaan kuin kotona, lisäsi Amy epämääräisesti.

-- Koti ei tunnu kodilta ilman äitiä ja Pipiä, huokasi Beth ja katsoi
vesissä silmin päänsä yläpuolella riippuvaa tyhjää häkkiä.

-- Tässähän äiti on, kultaseni, ja huomenna saat uuden linnun jos
tahdot.

Rouva March tuli odottamatta heidän joukkoonsa, ja näytti siltä kuin
hänen lomapäivänsä ei olisi ollut yhtään hauskempi kuin heidän.

-- Oletteko tyytyväiset kokeeseenne, tytöt; vai tahdotteko jatkaa
vielä toisen viikon? hän kysyi, kun Beth painautui hänen syliinsä ja
toiset kääntyivät kasvot kirkastuneina häntä kohti kuin kukat päin
aurinkoa.

-- En minä ainakaan, sanoi Jo päättäväisenä, ja toiset säestivät
häntä.

-- Onko mielestänne siis parempi, että teillä on vähän
velvollisuuksiakin ja että saatte tehdä työtä muidenkin hyväksi?

-- Ainainen liesuaminen ja romaanien lukeminen ei vetele, sanoi Jo
pudistaen päätään. -- Olen kyllästynyt siihen ja aion ruveta tekemään
jotakin hyödyllistä.

-- Opettelisitte vaikkapa tavallista ruoanlaittoa. Se on hyödyllinen
taito, jota vaille kukaan nainen ei saisi jäädä, sanoi rouva March ja
nauroi itsekseen ajatellessaan Jon päivälliskutsuja, sillä hän oli
tavannut neiti Crockerin ja saanut tarkan kuvauksen niistä.

-- Äiti, sinä lähdit pois vain nähdäksesi kuinka tulemme toimeen!
huudahti Meg, jolla oli ollut omat epäilyksensä kaiken päivää.

-- Niin, toivon teidän huomaavan, kuinka kaikkien mukavuus riippuu
siitä, että jokainen suorittaa tunnollisesti tehtävänsä. Kaikki kävi
mainiosti niin kauan kuin Hanna ja minä hoidimme teidän tehtävänne,
vaikka en usko että olitte erityisen onnellisia niinä päivinä.
Tahdoin antaa teille pienen läksyn ja näyttää mitä tapahtuu, jos
jokainen ajattelee vain itseään.

-- Me teemme työtä kuin mehiläiset ja rakastamme työtämme -- saatpa
nähdä! sanoi Jo. -- Minä opettelen loma-aikanani yksinkertaista
ruoanlaittoa, ja seuraavat päivälliskutsuni onnistuvatkin hyvin.

-- Minä ompelen isän lakanat enkä anna sinun auttaa yhtään, äiti.
Minä osaan kyllä ja tahdon tehdä sen, vaikka en ompelemisesta
pidäkään, sanoi Meg.

-- Minä luen läksyni joka päivä enkä pane liian paljon aikaa soittoon
ja nukkeihin. Se oli Bethin päätös, ja Amy puolestaan seurasi toisten
esimerkkiä ilmoittamalla sankarillisesti:

-- Minä opettelen ompelemaan napinläpiä ja kiinnitän huomiota
sanoihini.

-- Erinomaista, tyttökullat! Olen hyvin tyytyväinen kokeeseen, uskon
ettei meidän tarvitse uudistaa sitä. Katsokaa vain, ettette mene
toiseen äärimmäisyyteen ja raada kuin orjat. Varatkaa määrätunnit
työhön ja leikkiin, tehkää joka päivästä sekä hyödyllinen että hauska
ja näyttäkää että ymmärrätte ajan arvon käyttämällä sitä hyvin.
Silloin on nuoruus ihana, vanhuus vaivaton, ja elämä köyhyydestäkin
huolimatta rikas ja kaunis.

-- Me muistamme, äiti!

Ja he muistivat todella.




12.

LAURENCEN LEIRI


Beth oli postineiti, sillä koska hän oli eniten kotona, hän malttoi
hoitaa virkaansa säännöllisesti, ja hänestä oli äärettömän hauskaa
avata joka päivä postilaatikon pieni ovi ja jakaa saalis. Eräänä
heinäkuun päivänä hän tuli kädet täynnä kirjeitä ja paketteja.

-- Tässä on kukkakimppusi, äiti! Laurie ei koskaan unohda sitä, hän
sanoi ja pani raikkaat kukat maljakkoon, joka oli 'äidin nurkassa' ja
joka ei koskaan ollut tyhjänä, kiitos olkoon Laurien huomaavaisuuden.

-- Neiti Meg March, kirje ja käsine, jatkoi Beth ja antoi mainitut
esineet sisarelleen, joka istui lähellä äitiä ja kutoi rannikkaita.

-- Mitä, minähän unohdin molemmat käsineeni Laurien luo ja tässä
on vain yksi, sanoi Meg katsellen harmaata pumpulihansikastaan. --
Oletko varma ettet pudottanut toista puutarhaan?

-- Aivan varma. Postitoimistossa oli vain yksi.

-- En siedä parittomia käsineitä. No, saan kai toisen vielä.
Kirjeessä on vain pyytämäni käännös saksalaisesta runosta. Herra
Brooke on varmaan kirjoittanut sen. Se ei ole Laurien käsialaa.

Rouva March vilkaisi Megiin, joka oli sievä ja näytti hyvin
naiselliselta istuessaan vaaleassa aamupuvussaan ompelupöytänsä
ääressä. Vähääkään aavistamatta äitinsä ajatuksia Meg ompeli ja
lauloi, mieli täynnä viattomia, tyttömäisiä haaveita, raikkaana kuin
orvokit povellaan, ja rouva March hymyili mielihyvästä.

-- Kaksi kirjettä tohtori Jolle, kirja ja hullunkurinen vanha
hattu, joka oli pantu postitoimiston katolle ja peitti sen melkein
kokonaan, sanoi Beth nauraen ja meni lukuhuoneeseen, jossa Jo istui
kirjoittamassa.

-- Aika veijari se Laurie! Sanoin että soisin isompien hattujen
pääsevän muotiin, koska poltan helposti kasvoni kuumina päivinä. Hän
sanoi: "Mitäs muodista! Pidä sinä vain isoa hattua, jos se sinua
miellyttää." Sanoin että pitäisin jos minulla olisi sellainen,
ja hän on nyt lähettänyt tämän koetellakseen minua. Minä pidän
sitä piloillani ja näytän etten välitä muodista. -- Ja Jo ripusti
vanhanaikaisen leveälierisen hatun Platonia esittävän veistoksen
päähän ja rupesi lukemaan kirjeitään.

Toinen oli äidiltä ja sai hänen silmänsä vettymään ja poskensa
hehkumaan, sillä siinä sanottiin:

    "Rakas tyttöni! Kirjoitan sinulle pari sanaa, että saisit
    tietää, kuinka iloinen ja onnellinen olen ollut nähdessäni sinun
    ponnistelevan eteenpäin itsehillinnän tiellä. Et puhu mitään
    vaikeuksista, epäonnistumisistasi ja edistyksestäsi ja luulet
    ehkä ettei niitä näe kukaan muu kuin Ystävä, jonka apua pyydät
    joka päivä, mikäli voin päätellä kirjasi kuluneista kansista.
    Mutta minäkin olen kamppailusi huomannut ja uskon sydämestäni
    päätöksesi vilpittömyyteen, koska se jo alkaa kantaa hedelmää.
    Jatka, kultaseni, kärsivällisesti ja rohkeasti, ja usko ettei
    kukaan ota hellemmin osaa taisteluusi kuin oma

                                                   Äitisi."

-- Tämä on parempaa kuin koko maailman rikkaus ja kunnia. Voi, äiti,
minä koetan! Minä koetan edelleen enkä väsy, koska sinä autat minua.

Painaen päänsä käsiin Jo kostutti kirjallista tekelettään muutamilla
kyynelillä, sillä hän ei todella ollut aavistanut kenenkään huomaavan
hänen ponnistuksiaan, ja tämä vakuutus oli sitäkin kallisarvoisempi
ja rohkaisevampi, kun se oli odottamaton ja tuli henkilöltä, jonka
kiitos merkitsi hänelle eniten. Tuntien olevansa kykenevämpi kuin
koskaan kohtaamaan Apollyoninsa hän piilotti kirjeen puseronsa
alle ikään kuin kannustajaksi ja muistuttajaksi ja avasi sitten
toisen kirjeen valmiina sekä hyviin että huonoihin uutisiin. Laurie
kirjoitti suurella käsialalla kiireissään:

    "Rakas Jo,

    Minun luokseni tulee huomenna muutamia englantilaisia poikia ja
    tyttöjä ja koetamme pitää hauskaa. Jos ilma on kaunis, pystytän
    telttani Pitkälle niitylle ja soudan koko joukon sinne syömään
    leiriateriaa ja pelaamaan krokettia. Teemme nuotion, syömme
    kuin mustalaiset ja keksimme kaikenlaista hauskaa. He ovat
    reilua väkeä ja pitävät sellaisesta. Brooke tulee paimentamaan
    poikia, ja Kate Vaughan saa olla 'esiliinana' tytöille. Teidän
    täytyy kaikkien tulla, Beth ei saa mistään hinnasta jäädä pois,
    kukaan ei tee hänelle pahaa. Älkää välittäkö eväistä -- minä
    pidän huolen niistä ja kaikesta muustakin, kunhan vain tulette.
    Tulisessa kiireessä ikuisesti sinun

                                                   Laurie."

-- Hip hei! hihkaisi Jo ja syöksyi kertomaan uutisia Megille. --
Tottahan saamme mennä, äiti! Se olisi suuri apu Laurielle, sillä minä
osaan soutaa ja Meg voi auttaa aterian valmistamisessa ja lapsetkin
voivat jollakin tavalla olla hyödyksi.

-- Toivottavasti Vaughanit eivät ole kovin hienoja ja juhlallisia
ihmisiä. Tiedätkö heistä mitään, Jo? kysyi Meg.

-- Tiedän vain, että heitä on neljä. Kate on vanhempi kuin sinä, Fred
ja Frank -- kaksoset -- suunnilleen minun ikäisiäni, ja sitten on
vielä pieni tyttö Grace, joka on yhdeksän- tai kymmenvuotias. Laurie
on tutustunut heihin ulkomailla ja pitää paljon pojista, mutta luulen
ettei hän erityisesti ihaile Katea -- ainakin hän nyrpisti nenäänsä
puhuessaan hänestä.

-- Olen iloinen, että karttuunipukuni on kunnossa, se on sievä ja
sopii juuri tällaiselle retkelle, sanoi Meg mielissään. -- Minkä sinä
panet, Jo?

-- Punaharmaan merimiespukuni, se välttää mainiosti. Aion soutaa ja
juosta koko ajan enkä tahdo ylleni mitään hienoa ja hankalaa. Tulet
kai mukaan, Beth?

-- Jos minun ei tarvitse puhua kenenkään pojan kanssa.

-- Ei ainoankaan.

-- Tulen mielelläni Laurien vuoksi enkä pelkää herra Brookea, hän on
hyvin ystävällinen, mutta en tahtoisi leikkiä enkä laulaa enkä sanoa
mitään. Teen työtä enkä ole kenellekään vaivaksi, ja jos pidät huolta
minusta, Jo, tulen mukaan.

-- Kas noin minun kiltti tyttöni sanoo, sinä koetat voittaa ujoutesi,
ja siitä minä pidän. Vikojensa nujertaminen ei ole helppoa, mikäli
minä tiedän, ja ystävällinen sana antaa hyvän sysäyksen. Kiitos,
äiti! Ja Jo painoi suudelman äitinsä laihalle poskelle.

-- Minä sain laatikollisen suklaanappeja ja kuvan, jonka halusin
jäljentää, sanoi Amy näyttäen saalistaan.

-- Ja minä sain herra Laurencelta kirjeen, jossa hän pyytää minua
tänä iltana luokseen soittamaan ennen kuin lamput sytytetään, lisäsi
Beth, jonka ystävyys vanhan herran kanssa kukoisti yhä.

-- Mennään nyt töihin ja ollaan kahta ahkerampia tänään, niin että
huomenna saadaan pitää hauskaa omatunto puhtaana, sanoi Jo ja vaihtoi
kynänsä luutaan.

Kun aurinko kurkisti tyttöjen huoneeseen varhain seuraavana aamuna
luvaten kaunista ilmaa, sen eteen avautui lystikäs näky. Jokainen
oli valmistautunut juhlapäivää varten omalla tavallaan. Megillä
oli ylimääräinen rivi papiljotteja otsallaan, Jo oli tuhlannut
palaneisiin kasvoihinsa viljalti ihovoidetta, Beth oli ottanut
Joannan sänkyyn tehdäkseen lähenevän eron sille vähemmän raskaaksi ja
Amy likistänyt nenänsä teräspihtiin saadakseen tuohon harmilliseen
ruumiinosaan edes pikkuriikkisen kyömyn. Pihti oli sitä lajia, jota
taiteilijat käyttävät kiinnittäessään paperilevyä työpöytäänsä, ja
siis erittäin sopiva ja tehokas siihen tarkoitukseen, johon sitä
käytettiin. Tämä lystikäs näky varmaan huvitti aurinkoa, sillä se
nauroi niin leveästi, että Jo heräsi ja huomattuaan Amyn koristuksen
herätti naurullaan sisarensakin.

Nauru ja päivänpaiste olivat hyviä enteitä huviretkelle lähdettäessä,
ja pian kummassakin talossa alkoi iloinen hyörinä. Beth, joka tuli
ensimmäisenä valmiiksi, asettui ikkunaan tähystäjäksi ja joudutti
sisariensa pukeutumista tiedottamalla jatkuvasti mitä naapuritalossa
tapahtui.

-- Tuolla renki kantaa telttaa. Rouva Baker panee eväät kahteen isoon
koriin. Nyt herra Laurence katsoo taivasta ja tuuliviiriä -- jospa
hänkin tulisi mukaan. Tuossa on Laurie merimiespuvussa -- onpas
hän komean näköinen! Voi hirmuista, tuolla tulee koko vaunullinen
vieraita -- iso neiti, pieni tyttö ja kaksi kauheata poikaa. Toinen
on rampa, poikaparka, hänellä on kainalosauva. Laurie ei puhunut
siitä mitään. Pitäkää kiirettä, tytöt, on jo myöhä. Mitä, tuossahan
on Ned Moffat! Katso, Meg, eikö tuo ole se herra, joka nosti sinulle
lakkia, kun olimme ostoksilla?

-- Niin onkin. Kas kummaa, että hän tulee mukaan. Luulin hänen
matkustaneen vuoristoon. Tuolla on Sallie. Onpa hauskaa, että hän
ehti kotiin ajoissa. Kelpaanko minä, Jo? kysyi Meg kiihdyksissään.

-- Olet sievä kuin kaunokki. Nosta hameesi vähän ylemmäksi ja pane
hattu suoraan. Se näyttää liian hempeältä tuolla tavalla ja tipahtaa
pois ensimmäisessä tuulenpuuskassa. No, joutukaa nyt!

-- Mutta Jo, ethän vain aio panna tuota kauheata hattua päähäsi?
Se on liian hassu! Et saa ruveta linnunpelätiksi, sanoi Meg
kauhistuneena, kun Jo sitoi punaisella nauhalla päähänsä
leveälierisen hatun, jonka Laurie oli piloillaan lähettänyt hänelle.

-- Minäpä vain panen sen -- hattu on mainio, kevyt ja varjoisa. Siitä
tulee hyvä pila, enkä välitä vaikka olisin linnunpelätti, kunhan
minun vain on hyvä olla.

Niine hyvineen Jo marssi ulos, ja toiset seurasivat häntä, kaikki
heleissä kesäpuvuissaan, kasvot hilpeinä ja raikkaina.

Laurie riensi heitä vastaan ja esitti heidät sydämellisesti
ystävilleen. Vastaanottohuoneena oli ruohokenttä, jolla pian vallitsi
vilkas hyörinä. Meg oli iloinen huomatessaan, että Kate Vaughan,
vaikka olikin jo kahdenkymmenen, pukeutui niin yksinkertaisesti, että
amerikkalaisilla tytöillä olisi ollut syytä ottaa oppia hänestä.
Edelleen Meg oli hyvin mielissään, kun herra Ned vakuutti tulleensa
mukaan yksinomaan hänen tähtensä.

Jo ymmärsi miksi Laurie nyrpisti nenäänsä puhuessaan Katesta, sillä
tämä nuori neiti oli verhonnut itsensä luoksepääsemättömyyden
vaippaan, joka jyrkästi erosi toisten tyttöjen vapaasta ja
luontevasta käytöksestä. Beth tarkasti vieraita poikia ja huomasi
että rampa poika ei ollut lainkaan 'kauhea', vaan herttainen, ujo
ja arka, ja päätti olla hänelle ystävällinen sen vuoksi. Amy näki
Gracessa hyvin kasvatetun, iloisen pienen naisen, ja tuijotettuaan
toisiinsa sanattomina tytöt tulivat äkkiä oikein hyviksi ystäviksi.

Teltta, eväät ja krokettivehkeet oli lähetetty edeltäkäsin, seurue
oli asettunut pian veneisiin, ja molemmat veneet lähtivät yhtaikaa
rannasta, jonne herra Laurence jäi heiluttamaan hattuaan. Laurie
ja Jo soutivat toista venettä, herra Brooke ja Ned toista, ja Fred
Vaughan, vallaton kaksoisveli, yritti parhaansa mukaan estellä
kummankin kulkua melomalla edestakaisin kalastajanruuhta kuin suuri
vesihyönteinen.

Jon muhkea lierikko sai osakseen paljon ylistystä, sillä siitä oli
yleistä hyötyä. Se poisti ensijäykkyyden nopeasti, soutumatkalla se
sai aikaan virkistävän tuulenhengen lepattaessaan, ja Jo sanoi että
siitä tulisi oivallinen suoja koko seurueelle, jos sade sattuisi
yllättämään. Kate näytti hieman ihmettelevän Jon suorasukaisia
tapoja, varsinkin kun tämä huudahti 'Kristoffer Kolumbus'
pudottaessaan aironsa veteen. Mutta katsottuaan tuota erikoista
tyttöä useita kertoja lornettinsa takaa neiti Kate päätti, että hän
oli 'kummallinen, mutta ei yhtään hullumpi', ja hymyili hänelle
kaukaa.

Meg oli saanut toisessa veneessä mieluisan paikan vastapäätä
soutajia, jotka molemmat ihailivat näköalaa ja hoitivat airojaan
tavattoman taitavasti. Herra Brooke oli vakava, hiljainen nuorimies,
jolla oli kauniit ruskeat silmät ja miellyttävä ääni. Meg piti hänen
levollisesta käytöksestään ja näki hänessä vaeltavan tietosanakirjan.
Herra Brooke ei koskaan puhunut hänelle paljon, mutta katseli häntä
sitä ahkerammin, eikä suinkaan epäsuopein silmin, sen Meg kyllä tunsi.

Ned, vastaleivottu korkeakoululainen, tietysti käyttäytyi niin
mahtavasti kuin keltanokan pyhä velvollisuus vaatii. Hän ei ollut
juuri älyllä pilattu, mutta varsin hyvänahkainen poika, ja verraton
toveri huviretkillä. Sallie Gardiner oli kokonaan keskittynyt
valkoisen pukunsa varomiseen ja jutteli joka paikkaan ehtivän Fredin
kanssa, jonka kujeet pitivät Bethiä alituisen kauhun vallassa.

Pitkä niitty ei ollut kaukana, mutta teltta oli jo pystyssä ja
krokettiportit paikoillaan kun seurue saapui. Se oli hauska vihreä
aukea, jolla kasvoi kolme tuuheata tammea ja jossa oli tasainen,
krokettikentäksi sopiva nurmikko.

-- Tervetuloa Laurencen leiriin, huusi nuori isäntä, kun kaikki
nousivat maihin ihastuksesta huudahdellen.

-- Brooke on kenraali, minä eversti ja toiset pojat upseereja. Te,
hyvät naiset, olette vieraitamme. Teltta on pystytetty erityisesti
teitä varten, ja tuo tammi on salonkinne, tämä ruokasali ja tämä
kolmas leirikeittiö. Pelataan krokettia nyt ennen kuin tulee kuuma,
sitten ryhdytään puuhaamaan päivällistä.

Frank, Beth ja Grace istuutuivat katsomaan muiden peliä. Herra Brooke
valitsi pelitoverikseen Megin, Katen ja Fredin, Laurie taas Sallien,
Jon ja Nedin. Englantilaiset pelasivat hyvin, mutta amerikkalaiset
vielä paremmin ja puolustivat sitkeästi alueensa jokaista tuumaa.

Jo ja Fred joutuivat sanasotaan useita kertoja, ja kerran oli
väittely puhkeamassa ilmiriidaksi. Jo oli päässyt viimeisestä
portista, mutta ei ollut osunut puikkoon, mikä seikka harmitti
häntä aika lailla. Fred tuli heti hänen kintereillään ja joutui
lyömään ennen Jota. Hänen pallonsa kosketti porttiin, mutta pysähtyi
tuuman verran väärälle puolelle. Ketään ei ollut lähettyvillä,
ja rientäessään katsomaan lyöntinsä tulosta poika sysäsi palloa
viekkaasti kenkänsä kärjellä niin että se vieri juuri tuuman verran
oikealle puolelle.

-- Se meni läpi! Nyt lähetän teidät menemään, Jo-neiti, ja tulen
ensimmäisenä maaliin, huudahti nuori herra ja kohotti nuijansa uuteen
iskuun.

-- Te sysäsitte palloa, minä näin, ja nyt on minun vuoroni, sanoi Jo
terävästi.

-- En minä koskenut siihen. Se saattoi vierähtää hiukan, mutta sehän
on sallittua. Menkää pois edestä ja antakaa minun lyödä.

-- Amerikassa ei pelata väärin, mutta tehkää miten haluatte, sanoi Jo
suuttuneena.

-- Amerikkalaisethan ovat maailman suurimpia veijareita, sen kaikki
tietävät. Terve menoa vain! vastasi Fred ja löi pallon kauas.

Jo avasi suunsa, mutta hillitsi itsensä ajoissa, punastui hiusmartoa
myöten ja vasaroi hetkisen vimmatusti porttia, ja sillä välin Fred
osui puikkoon ja julisti kerskuen olevansa poissa pelistä. Jo meni
sitten pallonsa luo ja haki sitä kauan pensaikosta, mutta tuli
takaisin kylmänä ja rauhallisena ja odotti kärsivällisesti vuoroaan.
Kesti useita vuoroja ennen kuin hän pääsi takaisin menettämälleen
paikalle, ja silloin oli vastapuolueen voitto jo melkein varma, sillä
pelissä oli enää Katen pallo, sekin lähellä puikkoa.

-- Kautta Pyhän Yrjänän, nyt olemme hukassa! Hyvästi vain, Kate.
Jo-neiti on minulle lyönnin velkaa, ja sinun pallosi saa nyt lentää,
huusi Fred kiihtyneenä, kun kaikki tulivat katsomaan pelin loppua.

-- Amerikkalaisilla on tapana olla jalomielisiä vihollisilleen, sanoi
Jo, ja hänen katseensa sai pojan punastumaan. -- Etenkin silloin kun
he voittavat, hän lisäsi, jätti Katen pallon paikalleen ja voitti
pelin taitavalla lyönnillä.

Laurie heitti hattunsa ilmaan, mutta muistaen, ettei hänen sopinut
liian riehakkaasti iloita vieraittensa häviöstä, hän malttoi mielensä
kesken eläköön-huutoa ja kuiskasi Jolle:

-- Se oli oikein, Jo! Hän pelasi väärin, minä näin sen kyllä. Emme
voi sanoa sitä hänelle, mutta hän ei tee sitä toiste, siitä saat olla
varma.

Meg veti Jon syrjään tahtoen muka kiinnittää jonkin irtautuneen
nauhan ja sanoi hyväksyvästi:

-- Se oli hirveän ikävää, Jo, mutta sinä hillitsit itsesi, ja olen
siitä iloinen.

-- Älä kiitä minua, Meg, voisin tällä hetkellä lyödä häntä korville.
Olisin varmaan raivostunut, jollen olisi vitkastellut nokkosten
keskellä kunnes kiukkuni oli asettunut sen verran, että saatoin
hillitä kieleni. Minussa kiehuu vieläkin, niin että toivottavasti
hän pysyy poissa tieltäni, vastasi Jo purren huuliaan ja mulkoillen
Frediin leveän hattunsa alta.

-- Päiväaterian aika, ilmoitti herra Brooke katsoen kelloaan. --
Eversti, tahdotteko tehdä valkean ja keittää vettä sillä aikaa kun
neiti March, Sallie-neiti ja minä katamme pöydän. Kuka osaa keittää
hyvän kahvin?

-- Jo osaa, sanoi Meg iloisena voidessaan suositella sisartaan. Ja
niinpä Jo, joka oli viime aikoina opiskellut menestyksellisesti
keittotaitoa, asettui hoitamaan kahvipannua, kun lapset olivat
koonneet kuivia risuja ja pojat sytyttäneet tulen. Kate-neiti
piirusti ja Frank puheli Bethin kanssa, joka punoi kaisloista pieniä
levyjä lautasiksi.

Kenraali ja hänen apulaisensa levittivät pöytäliinan ja kattoivat
sille houkuttelevan aterian. Pöytä koristettiin vihreillä lehdillä.
Jo ilmoitti että kahvi oli valmista, ja kaikki asettuivat innokkaasti
pöytään, sillä reipas liikunta ulkoilmassa antaa hyvän ruokahalun.

Se oli hyvin iloinen ateria, ja heleä nauru säikähdytti usein
läheisellä laitumella käyskentelevää hevosta, joka ei ollut tottunut
moisiin ääniin. Pöytä oli hupaisen epätasainen, minkä takia kupit
ja lautaset tekivät monta kuperkeikkaa; tammenterhoja putoili
maitoon, pienet mustat muurahaiset ottivat kutsumattomina vieraina
osaa kestitykseen, ja pari lehtimatoa pudottautui puusta nähdäkseen
mitä oli tekeillä. Kolme valkotukkaista lasta kurkisti aidan takaa,
ja pahansisuinen koira haukkui seurueelle vimmatusti joen toiselta
rannalta.

-- Tuolla on suolaa, jos haluat sitä mausteeksi, piikitteli Laurie
ojentaessaan Jolle mansikkavadin.

-- Kiitos vain, pidän enemmän hämähäkeistä, tyttö vastasi
onkien lautaseltaan pari varomatonta pikku elävää, jotka olivat
hukkumaisillaan kermaan. -- Kuinka kehtaatkin muistuttaa minua tuosta
onnettomasta päivällisestä, kun itse tarjoat näin hienon? lisäsi Jo,
ja sitten molemmat nauroivat ja söivät samalta lautaselta, koska
astioista oli puutetta.

-- Minulla oli silloin harvinaisen hauskaa. Tämänpäiväisen
kestityksen onnistumiseen ei minulla ole mitään ansioita, enhän
minä tee itse mitään, sinä ja Meg ja Brooke saatte kaiken sujumaan
oivallisesti, ja olen siitä teille hyvin kiitollinen. Mitä sitten
teemme kun emme enää jaksa syödä?

-- Leikitään, kunhan tulee vähän viileämpi. Otin mukaani
kirjailijapelin, ja lyön vaikka vetoa, että Kate-neiti tietää uusia
hauskoja leikkejä. Mene kysymään häneltä, hänhän on vieraasi ja sinun
pitäisi olla enemmän hänen kanssaan.

-- Etkö sinä sitten ole vieraani? Luulin että hän olisi Brooken
makuun, mutta Brooke juttelee vain Megin kanssa, ja Kate tuijottaa
heitä tuon hassunkurisen lasinsa takaa. Minä menen nyt, ettei sinun
tarvitse saarnata minulle, et sinä kuitenkaan osaa, Jo.

Kate-neiti osasi todellakin uusia leikkejä, ja kun kukaan ei enää
jaksanut syödä, siirtyivät kaikki 'salonkiin' leikkimään.

-- Yksi seurasta alkaa kertoa tarinaa -- se saa olla miten
hullunkurinen tahansa -- ja lopettaa sen äkkiä jännittävään paikkaan
ja toinen saa jatkaa. Aloittakaa te, herra Brooke, sanoi Kate
käskevällä äänellä, mikä ihmetytti Megiä, joka kohteli Laurien
opettajaa yhtä kunnioittavasti kuin ketä muuta herrasmiestä tahansa.

Maaten pitkänään nurmikolla molempien nuorten neitien jalkojen
juuressa herra Brooke aloitti kertomuksen, ja hänen kauniit ruskeat
silmänsä katselivat koko ajan itsepintaisesti aurinkoista jokea.

-- Oli kerran ritari, joka lähti maailmalle etsimään onneaan sillä
hän ei omistanut muuta kuin miekkansa ja kilpensä. Hän matkusti
kauan, lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ja sai kokea paljon
kovaa, kunnes viimein saapui vanhan hyvän kuninkaan linnaan.
Kuningatar oli tarjonnut hyvän palkan sille, joka kasvattaisi ja
koulisi jalorotuisen, mutta kesyttömän varsan, josta hän piti paljon.
Ritari lupasi yrittää ja edistyi hitaasti mutta varmasti, sillä varsa
oli jalo eläin, vaikkakin hurja ja oikukas, ja oppi pian rakastamaan
uutta opettajaansa. Joka päivä hän ratsasti kuninkaan lemmikillä
läpi kaupungin, ja ratsastaessaan hän etsi eräitä kauniita kasvoja,
jotka hän oli useat kerrat nähnyt unissaan, mutta joita hän ei ollut
koskaan löytänyt.

Päivänä muutamana ratsastaessaan hiljaista katua pitkin hän näki nuo
suloiset kasvot rappeutuneen linnan ikkunassa. Hän ihastui suuresti,
kysyi kuka linnassa asui ja sai kuulla että siellä asui vangittuja
prinsessoja, jotka olivat synkän lumouksen vallassa ja kehräsivät
kaiken päivää saadakseen rahaa ja voidakseen ostaa vapautensa.
Ritari halusi sydämestään vapauttaa heidät, mutta hän oli köyhä eikä
voinut muuta kuin joka päivä ratsastaa linnan ohi ja katsella noita
viehättäviä kasvoja, jotka hän toivoi saavansa nähdä auringonvalossa.
Viimein hän päätti mennä linnaan ja kysyä kuinka voisi auttaa heitä.
Hän koputti ovelle, se lennähti auki ja hän näki...

-- ... viehättävän kauniin naisen, joka huudahti hurmaantuneena:
"Vihdoinkin, vihdoinkin!" jatkoi Kate, joka oli lukenut ranskalaisia
romaaneja ja ihaili niiden tyyliä. -- "Se on hän!" huusi kreivi
Gustave ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ilon huumauksessa. "Oi
nouskaa", sanoi nainen ja ojensi hänelle marmorinvalkean kätensä.
"En ennen kuin olette sanonut minulle kuinka voin pelastaa teidät",
vannoi ritari vieläkin polvillaan. "Voi, julma kohtaloni on tuominnut
minut jäämään tänne kunnes tyrannini on tuhottu." "Missä tuo kurja
on?" "Punaisessa salissa. Menkää, urhea sydän, ja pelastakaa minut
epätoivosta." "Minä menen, jumalattareni, ja palaan voittajana tai
kuolen." Lausuttuaan nämä järkyttävät sanat ritari syöksyi pois,
tempasi punaisen salin oven auki ja oli astumaisillaan sisään, kun
hän sai...

-- ... huumaavan iskun suuresta kreikan sanakirjasta, jonka vanha
mustakaapuinen mies heitti hänen päälleen, jatkoi Ned. -- Mutta
ritari Nimetön tointui heti, heitti tyrannin ulos ikkunasta ja aikoi
palata naisen luo voittajana, joskin kuhmu otsassaan. Mutta ovi
oli lukossa, ja ritari repi ikkunaverhot, teki niistä nuoratikkaat
ja laskeutui ketterästi alas. Kun hän oli päässyt puolitiehen,
tikkaat katkesivat ja hän putosi suin päin vallihautaan, joka oli
kuusikymmentä jalkaa hänen alapuolellaan. Mutta hän osasi uida kuin
ankka ja pulikoi linnan ympäri, kunnes saapui pienelle portille,
jota vartioi kaksi tukevaa miestä. Hän koputteli heidän paitansa
yhteen kunnes ne poksahtivat halki kuin pähkinänkuoret, tempasi oven
auki ja alkoi nousta kiviportaita, joita peitti jalan paksuinen
tomu, nyrkinkokoiset sammakot ja hämähäkit, jotka olisivat saaneet
teidät hysteeriseksi, neiti March. Portaiden yläpäässä hän äkkiä
näki jotakin, joka salpasi hänen hengityksensä ja sai hänen verensä
hyytymään...

-- Se oli pitkä valkopukuinen olento, jolla oli harso kasvoilla ja
lamppu näivettyneessä kädessään, jatkoi Meg. -- Se viittoili hänelle
ja liukui äänettömänä hänen edellään pitkään käytävään, jossa oli
pimeätä ja kylmää kuin haudassa. Molemmin puolin seisoi tummia,
haarniskoituja kuvapatsaita, oli kuolemanhiljaista, lamppu paloi
sinisellä liekillä, ja tuo kummitusmainen olento kääntyi silloin
tällöin ritaria kohti, ja valkean harson takaa kiiluivat kammottavat
silmät. He tulivat verhotulle ovelle, jonka takaa kuului vienoa
soittoa. Ritari riensi edelle aikoen astua sisään, mutta kummitus
työnsi hänet takaisin ja heilutti uhkaavasti hänen edessään...

-- ... nuuskarasiaa, sanoi Jo haudantakaisella äänellä, joka
sai kuulijat vääntelemään naurusta. "Kiitoksia", sanoi ritari
kohteliaasti, otti hyppysellisen nuuskaa ja aivasti seitsemän kertaa
niin kovasti, että hänen päänsä putosi. "Ha, ha!" nauroi kummitus,
kurkisti avaimenreiästä huoneeseen, jossa prinsessat kehräsivät
henkensä edestä, ja pisti uhrinsa suureen tina-arkkuun, jossa jo
ennestään oli yksitoista päätöntä ritaria, sullottuina yhteen kuin
silakat. Ne nousivat kaikki ja alkoivat...

-- ... tanssia merimiespolskaa, keskeytti Fred, kun Jo pysähtyi
hengähtämään, ja kun he tanssivat, tuo vanha linnarähjä muuttui
sotalaivaksi, joka kiiti täysin purjein. "Reivatkaa purjeet, peräsin
alas, kaikki miehet tykkien luo!" huusi kapteeni, kun portugalilainen
merirosvoalus tuli näkyviin. Rosvolaivan mastossa liehui pikimusta
lippu. "Taistelkaa ja voittakaa, poikaseni!" sanoo kapteeni, ja
hirmuinen taistelu alkaa. Tietysti englantilaiset voittavat, kuten
aina.

-- Eivät sentään aina, huudahti Jo kiihkeästi.

-- Otettuaan rosvojen kapteenin vangiksi he antoivat kuunarin
ajelehtia pois umpimähkään, ja sen kannella oli kasoittain ruumiita,
ja alahangan laskurei'istä pulppusi verta, sillä tunnuslauseena oli
ollut: ei armoa kenellekään. "Toverit, ottakaa kappale purjeköyttä
ja hilatkaa tuo konna mastoon, jollei hän heti tunnusta syntejään",
sanoi englantilaisten kapteeni. Portugalilainen oli äänetön kuin
muuri ja käveli lankkua pitkin, ja iloiset meripojat nauroivat kuin
hullut. Mutta tuo viekas koira hyppäsi mereen, sukelsi sotalaivan
alle, lävisti sen, ja se vaipui täysin purjein meren pohjaan, missä...

-- Voi herranen aika, mitä minä tuohon keksin? huudahti Sallie, kun
Fred lopetti lorunsa, johon hän oli mättänyt sikin sokin meritermejä
ja tapauksia eräästä lempikirjastaan.

-- No niin, he vaipuivat kaikki meren pohjaan, ja eräs kiltti
merenneito toivotti heidät tervetulleiksi, mutta oli hyvin pahoillaan
löytäessään laivasta arkullisen päättömiä ritareja, ja pani ne
suolaveteen säilöön toivoen kerran pääsevänsä heidän salaisuutensa
perille, sillä hän oli nainen ja siis utelias. Eräs sukeltaja tuli
kerran meren pohjaan, ja merenneito sanoi: "Annan sinulle arkullisen
helmiä, jos voit viedä sen ylös", sillä hän tahtoi herättää nuo
poloiset henkiin eikä itse jaksanut nostaa raskasta arkkua. Sukeltaja
hinasi sen ylös ja oli hyvin pettynyt kun avattuaan kannen ei
löytänytkään helmiä. Hän jätti arkun suurelle yksinäiselle niitylle,
mistä sen löysi...

-- ... pieni tyttö, joka paimensi sataa lihavaa hanhea niityllä,
sanoi Amy, kun Sallien keksimiskyky loppui. -- Tuon pienen tytön
kävi ritareja sääliksi, ja hän kysyi eräältä vanhalta naiselta, mitä
hänen pitäisi tehdä auttaakseen heitä. "Kysy hanhiltasi, ne tietävät
kaiken", sanoi vanha nainen. Tyttö kysyi mistä hän saisi ritareille
uudet päät, koska vanhat olivat hukassa, ja kaikki sata hanhea
avasivat suunsa ja huusivat...

"Kaalinpäistä!" jatkoi Laurie nopeasti. "Mainiota", sanoi tyttö ja
juoksi hakemaan puutarhastaan kaksitoista kaunista kaalinpäätä. Hän
pani ne paikoilleen, ja ritarit heräsivät kohta henkiin, kiittivät
häntä ja marssivat iloiten matkoihinsa huomaamatta koskaan muutosta,
sillä maailmassa on niin paljon kaalinpäitä, ettei kukaan tullut
ajatelleeksi että heissä oli jotakin erikoista.

Ritari, jonka kohtalo meitä kiinnostaa, lähti jälleen etsimään noita
kauniita kasvoja ja sai kuulla että prinsessat olivat kehränneet
itsensä vapaiksi ja menneet kaikki naimisiin, yhtä lukuunottamatta.
Uutinen sai ritarin hyvin kiihdyksiin, ja hän nousi uskollisen
varsansa selkään, joka oli seurannut häntä kaikissa vaiheissa, ja
ratsasti täyttä laukkaa linnaan katsomaan kuka prinsessoista oli
jäljellä. Hän kurkisti pensasaidan läpi ja näki unelmiensa neidon
poimivan kukkia puutarhassaan. "Annatteko minulle ruusun?" hän kysyi.
"Teidän täytyy tulla hakemaan sitä. Minä en voi tulla luoksenne, se
ei olisi sopivaa", sanoi prinsessa hauraalla äänellä.

Ritari koetti kiivetä aidan yli, mutta se näytti käyvän yhä
korkeammaksi, hän koetti murtautua lävitse, mutta se tuntui tulevan
yhä taajemmaksi. Niinpä hän taittoi kärsivällisesti oksan oksalta,
kunnes oli saanut syntymään pienen läven, jonka kautta hän saattoi
tähyillä toiselle puolen. Hän sanoi rukoilevasti: "Päästäkää minut
sisään, päästäkää minut sisään." Mutta kaunis prinsessa ei näyttänyt
häntä ymmärtävän, hän poimi vain levollisena ruusujaan ja antoi
ritarin raivata tietään. Pääsikö hän sisään vai eikö, sen kertoo
Frank teille.

-- En minä osaa, sanoi Frank, joka ei pitänyt tuosta hempeästä
tilanteesta, josta hänen olisi pitänyt pelastaa onneton pariskunta.
Beth oli kadonnut Jon selän taa ja Grace nukkunut.

-- Ritari-parka jätetään siis rimpuilemaan pensasaitaan, niinkö?
kysyi herra Brooke tuijottaen yhä jokeen ja leikitellen metsäruusulla.

-- Olen varma, että prinsessa antoi hänelle kukkavihon ja avasi
portin ennen pitkää, sanoi Laurie hymyillen ja viskeli tammenterhoja
opettajansa päälle.

-- Kylläpä siitä tuli hullunkurinen juttu! Jos todella yrittäisimme,
saisimme ehkä aikaan oikein hyvänkin. Tunnetteko 'totuuden'? kysyi
Sallie, kun tarinalle oli naurettu kylliksi.

-- Toivon tuntevani, sanoi Meg vakavasti.

-- Tarkoitan totuusleikkiä.

-- Millaista se on? kysyi Fred.

-- Osanottajat panevat kätensä päällekkäin, valitsevat numeron, ja
sen jonka käsi jää päällimmäiseksi numeron kohdalla täytyy vastata
totuudenmukaisesti kaikkiin kysymyksiin, joita toiset tekevät hänelle.

-- Koetetaan, sanoi Jo, joka piti uusista leikeistä ja kokeista.
Kate, herra Brooke, Meg ja Ned kieltäytyivät, mutta Fred, Sallie, Jo
ja Laurie panivat kätensä päällekkäin ja arpa lankesi Laurielle.

-- Ketkä ovat sankarisi? kysyi Jo.

-- Isoisä ja Napoleon.

-- Kuka tyttö täällä on mielestänne kaunein? kysyi Sallie.

-- Margaret.

-- Kenestä pidät eniten? kysyi Fred.

-- Josta tietysti.

-- Typeriä kysymyksiä! Jo kohautti halveksivasti olkapäitään toisten
nauraessa Laurien asiallista sävyä.

-- Koetetaan vielä. 'Totuus' ei ole hullumpi leikki, sanoi Fred.

-- Se on erittäin sopiva leikki teille, vastasi Jo matalalla äänellä.
Hänen vuoronsa tuli seuraavalla kerralla.

-- Mikä on pahin vikanne? kysyi Fred kokeillen olisiko tytöllä sitä
hyvettä, joka puuttui häneltä itseltään.

-- Kiivas luonne.

-- Mitä eniten haluat? kysyi Laurie.

-- Parin kengännauhoja, vastasi Jo arvaten hänen tarkoituksensa ja
pettäen sen.

-- Se ei ollut rehellinen vastaus, sinun pitää todella sanoa, mitä
haluaisit eniten.

-- Nerokkuutta. Etkö toivoisi, että voisit antaa sitä minulle,
Laurie? sanoi Jo hymyillen viekkaasti hänen pettyneelle ilmeelleen.

-- Mitä hyvettä ihailette eniten miehessä? kysyi Sallie.

-- Rohkeutta ja rehellisyyttä.

-- Nyt on minun vuoroni, sanoi Fred, kun hänen kätensä tuli
päällimmäiseksi.

-- No nyt, kuiskasi Laurie Jolle, joka nyökäytti päätään ja kysyi
heti:

-- Pelasitteko väärin kroketissa?

-- No niin, kyllä vähäsen.

-- Hyvä. Etkö siepannut taannoista kertomustasi "Merileijonasta"?
kysyi Laurie.

-- Suurin piirtein.

-- Pidättekö Englannin kansaa joka suhteessa täydellisenä? kysyi
Sallie.

-- Saisin hävetä itseäni, jollen pitäisi.

-- Hän on tyypillinen englantilainen. Nyt te saatte vastata, neiti
Sallie, odottamatta vuoroanne. Aion loukata tunteitanne kysymällä,
ettekö mielestänne hiukan keimaile?

-- Te nenäkäs poika, en tietenkään, huudahti Sallie, mutta hänen
ilmeensä todisti päinvastaista.

-- Mitä vihaatte eniten? kysyi Fred.

-- Hämähäkkejä ja riisivanukasta.

-- Mistä pidätte eniten? kysyi Jo.

-- Tanssista ja ranskalaisista käsineistä.

-- Minusta 'totuus' on typerää leikkiä, ruvetaan mieluummin järkevää
kirjapeliä, ehdotti Jo.

Ned, Frank ja pikku tytöt tulivat mukaan, ja pelin kestäessä istui
kolme vanhinta syrjässä juttelemassa. Kate-neiti otti luonnoskirjansa
esille, Margaret katseli hänen työtään, ja herra Brooke loikoi
nurmikolla edessään kirja, jota hän ei kuitenkaan lukenut.

-- Kuinka hyvin te piirrätte! Jospa minäkin osaisin piirtää noin!
sanoi Meg äänessään sekä ihailua että haikeutta.

-- Miksi ette opettele? Varmasti teillä olisi taipumusta, vastasi
Kate armollisesti.

-- Minulla ei ole aikaa.

-- Äitinne pitää kai sitten muita taitoja tärkeämpinä. Niin teki
minunkin äitini, kunnes otettuani muutamia yksityistunteja todistin
hänelle, että minulla on lahjoja. Sen jälkeen hän antoi kernaasti
minun jatkaa. Ettekö voi saada opetusta kotiopettajattareltanne?

-- Ei minulla ole sellaista.

-- Minä unohdin, Amerikassahan nuoret tytöt käyvät koulua enemmän
kuin meillä. Hyvin hienoja kouluja heillä onkin, sanoo isä. Te käytte
yksityiskoulua, arvaan.

-- En käy ollenkaan koulua, olen itse kotiopettajatar.

-- Oh todellako! sanoi Kate, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa:
"Herranen aika kuinka kauheata!" sillä niin hän varmaan ajatteli.
Hänen kylmä ja kopea äänensävynsä sai Megin punastumaan ja toivomaan,
että hän olisi ollut vähemmän suora.

Herra Brooke katsahti nuoriin naisiin ja sanoi nopeasti:

-- Amerikan nuoret naiset rakastavat riippumattomuutta yhtä paljon
kuin heidän esi-isänsä, ja heitä ihaillaan ja kunnioitetaan suuresti,
jos he voivat elättää itse itsensä.

-- Oi tietysti, onhan se toki hyvin kaunista ja viisasta.
Englannissakin on monia kunnioitettavia nuoria naisia, jotka
tekevät samoin. He saavat paikkoja aatelisperheissä, sillä koska he
ovat sivistyneistä kodeista, he ovat sekä hyvin kasvatettuja että
taitavia, sanoi Kate suojelevalla äänensävyllä, joka loukkasi Megin
ylpeyttä ja sai jo ennestään epämieluisan toimen tuntumaan suorastaan
alentavalta.

-- Miellyttikö saksalainen runo teitä, neiti March? kysyi herra
Brooke katkaisten epämiellyttävän hiljaisuuden.

-- Oi, kyllä, se oli hyvin kaunis, ja olen erittäin kiitollinen
kääntäjälle, kuka hän sitten lieneekin.

Megin alakuloiset kasvot kirkastuivat hänen puhuessaan.

-- Ettekö osaa saksaa? kysyi Kate ihmeissään.

-- En kovinkaan hyvin. Isäni, joka opetti minua, on poissa nyt, enkä
omin päin ole edistynyt paljonkaan, kun kukaan ei korjaa ääntämistäni.

-- Koettakaa hiukkasen nyt, tässä on Schillerin "Maria Stuart" ja
vieressänne opettaja, joka auttaa mielellään, sanoi herra Brooke ja
laski kirjan hänen polvelleen hymyillen ystävällisesti.

-- Se on vaikeata, en uskalla koettaa, sanoi Meg kiitollisena,
mutta ujostellen tuota oppinutta nuorta neitiä, joka istui hänen
läheisyydessään.

-- Minä luen ensin kappaleen rohkaistakseni teitä. Ja Kate-neiti luki
erään teoksen kauneimmista kohdista virheettömästi ääntäen, mutta
hyvin yksitoikkoisesti.

Herra Brooke ei sanonut mitään antaessaan kirjan Megille, joka sanoi
viattomasti:

-- Minä luulin että se on runoutta.

-- On siinä sitäkin. Koettakaa lukea tästä näin.

Herra Brooken huulilla leikki hymy, kun hän haki esiin onnettoman
Marian valituksen.

Seuraten ruohonkortta, jolla uusi opettaja osoitti hänelle riviä, Meg
luki hitaasti ja ujosti, saaden tietämättään runon kimallusta noihin
vaikeihin sanoihin soinnukkaan äänensä pehmeällä korostuksella.
Ruohonkorsi liukui alemmaksi, ja tuon surullisen kohtauksen kauneus
sai Megin pian unohtamaan kuulijat, ja hän antoi onnettoman
kuningattaren sanoille syvästi traagisen sävyn. Jos Meg olisi
silloin nähnyt herra Brooken ruskeat silmät, olisi hän heti paikalla
pysähtynyt, mutta hän ei kertaakaan katsahtanut kirjastaan.

-- Oikein hyvin luettu! sanoi herra Brooke hänen pysähtyessään, eikä
hänellä ollut vähintäkään aavistusta niistä monista virheistä, joita
Meg oli tehnyt.

Neiti Kate nosti lornetin silmilleen, tarkasteli aikaansaannostaan,
sulki sitten luonnoskirjansa ja sanoi alentuvasti:

-- Te äännätte sangen sievästi. Teidän kannattaa jatkaa opintojanne,
sillä saksan taito on erittäin hyödyllinen opettajalle. Mutta nyt
minun täytyy mennä paimentamaan Gracea, hän riehuu liiaksi.

-- Unohdin että englantilaiset nyrpistävät nenäänsä
kotiopettajattarille eivätkä kohtele heitä kuten me, sanoi Meg
katsellen pahoilla mielin ylväästi poistuvaa olentoa.

-- Kotiopettajilla ei myöskään ole hyvät päivät Englannissa, sen
tiedän omasta kokemuksestani. Mikään maa ei ole Amerikan vertainen
meikäläisille, Margaret-neiti, sanoi herra Brooke näyttäen niin
tyytyväiseltä ja iloiselta, että Meg häpesi kun oli valittanut omaa
osaansa.

-- Silloin olen iloinen, että saan elää Amerikassa. En pidä työstäni,
mutta saan siitä sentään tyydytystäkin enkä tahdo valittaa. Toivon
vain että voisin pitää opettamisesta kuten te.

-- Luultavasti pitäisittekin, jos teillä olisi sellainen oppilas kuin
Laurie. On oikein ikävää, että menetän hänet ensi vuonna, sanoi herra
Brooke mietteissään kaivaen kuoppaa sammaleen.

-- Hän kai menee lukioon, vai kuinka? Megin huulet tekivät tämän
kysymyksen, mutta hänen silmänsä lisäsivät: -- Ja mihin te itse
sitten joudutte?

-- Menee kyllä, ja on jo aikakin. Ja heti kun hän on päässyt lukioon,
minusta tulee sotilas.

-- Sepä jotakin! huudahti Meg. -- Minusta jokaisen nuoren miehen
pitäisi ruveta sotilaaksi, vaikka se onkin kovaa äideille ja
sisarille, jotka jäävät kotiin, hän lisäsi surullisena.

-- Minulla ei ole kumpiakaan ja vain hyvin harvoja ystäviä, jotka
välittävät elänkö vai kuolen, sanoi herra Brooke melkein katkerasti.
Hän pani ajatuksissaan kuihtuneen ruusun kaivamaansa kuoppaan ja
peitti sen umpeen kuin pienen haudan.

-- Laurie ja hänen isoisänsä välittävät paljonkin, ja me olisimme
kaikki hyvin suruissamme, jos teille tapahtuisi jotakin ikävää, sanoi
Meg sydämellisesti.

-- Kiitos, sanoi herra Brooke ilahtuen, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun
Ned tuli ratsastaen vanhan hevosluuskan selässä ja näytti taitoaan
nuorille neideille, eikä sinä päivänä tullut enää hiljaista hetkeä.

-- Pidätkö ratsastamisesta? kysyi Grace Amylta, kun he pysähtyivät
juostuaan koko joukon mukana Nedin johdolla kentän ympäri.

-- Pidän äärettömästi. Sisareni Meg ratsasti siihen aikaan kun isä
oli rikas, mutta nyt meillä ei ole hevosia -- paitsi Ellen Tree,
lisäsi Amy nauraen.

-- Kerro Ellen Treestä. Onko se aasi? kysyi Grace uteliaana.

-- Niin katsos, Jo on vallan hullaantunut hevosiin, ja niin olen
minäkin, mutta meillä on vain vanha naistensatula eikä yhtään
hevosta. Mutta puutarhassamme on omenapuu, jossa on hauska tukeva
oksa, ja siihen Jo pani satulan ja kiinnitti ohjakset vähän ylemmäksi
samaan oksaan. Ja me ratsastamme Ellen Treellä milloin meitä vain
huvittaa.

-- Sepä on lystikästä, nauroi Grace. -- Minulla on kotona poni, ja
ratsastan melkein joka päivä Hyde Parkissa Fredin ja Katen kanssa. Se
on hyvin hauskaa, ystäväni ratsastavat siellä myös, ja koko Row on
täynnä naisia ja herroja.

-- Voi kuinka hurmaavaa! Minäkin toivon pääseväni joskus ulkomaille,
mutta mieluummin matkustaisin Roomaan kuin Row'hon, sanoi Amy, jolla
ei ollut pienintäkään aavistusta, mikä Row -- Lontoon Hyde Parkin
ratsastie -- oli, eikä olisi mistään hinnasta tahtonut sitä kysyä.

Frank, joka istui pikkutyttöjen takana, kuuli mitä he puhuivat ja
sysäsi kärsimättömänä kainalosauvansa syrjään nähdessään terveiden
poikien tekevän kaikenlaisia hullunkurisia voimistelutemppuja. Beth,
joka kokosi hajalleen viskeltyjä kirjailijapelin kortteja, kääntyi
häneen ja sanoi ystävälliseen, ujoon tapaansa:

-- Pelkään että olette väsynyt, voinko auttaa teitä jotenkin?

-- Jutelkaa kanssani, olkaa niin hyvä. On ikävä istua yksin, vastasi
Frank, joka kotona nähtävästi oli tottunut olemaan suuren huomion
kohteena.

Jos hän olisi pyytänyt Bethiä pitämään latinankielisen puheen, ei se
olisi tuntunut vaikeammalta tehtävältä ujosta tytöstä, mutta poiskaan
hän ei voinut juosta, mitään pakopaikkaa ei ollut, eikä ollut Jota,
jonka selän taakse olisi voinut piiloutua. Ja poikaparka katseli
häneen niin alakuloisena, että hän urhoollisesti päätti koettaa.

-- Mistä tahtoisitte puhella? hän kysyi hypistellen kortteja
kädessään ja pudottaen puolet koettaessaan sitoa ne yhteen.

-- Esimerkiksi kriketistä tai purjehtimisesta tai metsästyksestä,
sanoi Frank.

-- Voi sentään, mitä minun pitää tehdä? Enhän tiedä niistä mitään?
ajatteli Beth, ja unohtaen hädissään pojan onnettomuuden hän sanoi
saadakseen hänet puhumaan: -- En ole koskaan nähnyt metsästystä,
mutta te kai tiedätte siitä hyvinkin paljon.

-- Niin tiesinkin kerran, mutta en voi enää koskaan metsästää.
Loukkasin itseni kerran ratsastaessani erään kirotun aidan yli,
eikä minulle enää ole mitään iloa koirista eikä hevosista, sanoi
Frank ja huokasi tavalla, joka sai Bethin vihaamaan itseään
huomaamattomuutensa tähden.

-- Teidän hirvenne ovat paljon kauniimpia kuin meidän rumat
puhvelihärkämme, hän sanoi turvautuen preeria-aiheeseen. Onneksi että
hän oli lukenut yhden niistä poikakirjoista, jotka olivat Jon suurin
ilo.

Puhvelihärät osoittautuivat otolliseksi puheenaiheeksi, ja
innostuksessaan huvittaa toista Beth unohti itsensä ja oli aivan
tietämätön siitä hämmästyksestä ja ilosta, millä sisaret seurasivat
tätä outoa näytelmää. Olihan aivan ennen kuulumatonta, että arka Beth
istui pitämässä seuraa poikanulikalle, vaikka vastikään oli pyytänyt
suojelusta näitä tuntemattomia ja pelottavia otuksia vastaan.

-- Jumala siunatkoon hänen hyvää sydäntään! Hän säälii poikaa ja on
sen vuoksi kiltti hänelle, sanoi Jo katsellen häntä krokettikentältä
kasvot säteillen.

-- Olenhan aina sanonut, että hän on pieni pyhimys, lisäsi Meg
varmana asiastaan.

-- En ole kuullut Frankin nauravan tuolla tavoin aikakausiin, sanoi
Grace Amylle, kun he juttelivat nukeista ja tekivät teekuppeja
tammenterhoista.

-- Sisareni Beth on hyvin intrigantti tyttö, kun hän vain
tahtoo, sanoi Amy mielissään Bethin menestyksestä. Hän tarkoitti
'intresanttia', mutta koska Grace ei tarkoin tietänyt kummankaan
sanan merkitystä, 'intrigantti' teki häneen valtavan vaikutuksen.

Äkkiä tekaistu sirkus, hippasilla olo ja sovinnossa pelattu kroketti
päättivät iltapäivän. Auringon laskiessa teltta purettiin, korit
täytettiin taas, krokettiportit koottiin, veneet laskettiin vesille,
ja seurue liukui jokea pitkin laulaen sydämensä halusta. Ned kävi
haaveelliseksi ja lauloi serenadin, jossa oli seuraava surumielinen
kertosäe:

    Yksin, ah, yksin valitan.

Päästessään säkeisiin

    Olemmehan nuoria, sydän on meillä,
    miks' yhä me kuljemme vain eri teillä?

hän loi Megiin niin riutuvan katseen, että tyttö nauroi hänelle
vasten silmiä ja pilasi hänen ilonsa.

-- Kuinka voitte olla niin julma minua kohtaan? Ned kuiskasi hiljaa.
-- Olette koko päivän pysytellyt tuon jäykän ja kylmän englannittaren
kintereillä, ja nyt teette minusta pilaa.

-- En tarkoittanut mitään pahaa, mutta näytitte niin hullunkuriselta,
etten voinut olla nauramatta, sanoi Meg sivuuttaen syytöksen
alkupuolen, sillä hän oli tahallaan karttanut Nediä muistaen
käyntiään Moffatilla ja keskustelua sen jälkeen.

Ned oli loukkaantunut ja kääntyi kalastamaan lohdutusta Sallielta
sanoen närkästyneellä äänellä: -- Tuo tyttö ei sitten osaa yhtään
keimailla.

-- Ei osaakaan, ei hitustakaan, mutta hän on hyvin herttainen, sanoi
Sallie puolustaen ystäväänsä, vaikka myönsikin hänen vikansa.

Pieni seurue erosi ruohokentällä, jossa se oli kokoontunutkin, ja
siellä sanottiin sydämellisesti hyvästi, sillä Vaughanit lähtivät
seuraavana päivänä Kanadaan. Kun Marchin sisarukset kulkivat
puutarhan poikki kotiin, katsoi Kate-neiti heidän jälkeensä, eikä
hänen äänessään tällä kertaa ollut suojelevaa sävyä, kun hän sanoi:

-- Huolimatta omituisista tavoistaan amerikkalaiset tytöt ovat
sentään aika herttaisia, kunhan heidät oppii tuntemaan.

-- Olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne, sanoi herra Brooke.




13.

PILVILINNOJA


Eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä Laurie loikoi mukavasti
riippumatossaan pohtien mitä naapurit mahtoivat puuhata, mutta ei
sentään viitsinyt pistäytyä katsomaan.

Laurie oli huonolla tuulella, sillä päivä oli ollut ikävä. Kuuma
ilma oli tehnyt hänet veltoksi ja hän oli hutiloinut läksyissään,
jännittänyt herra Brooken kärsivällisyyden äärimmilleen,
hermostuttanut isoisäänsä soittamalla harjoituksia puolen iltapäivää,
säikyttänyt palvelustyttöä pahanpäiväisesti uskottelemalla
piloillaan, että yksi koirista oli saamaisillaan vesikauhun, ja
toruttuaan vielä tallirenkiä, joka ei muka ollut hoitanut hyvin hänen
hevostaan, hän oli heittäytynyt riippumattoonsa ja mietti siellä
nyt maailman tympeää menoa. Mutta ihana iltapäivän rauha tyynnytti
hänet vastoin hänen tahtoaan. Tuijottaen pähkinäpuun tummanvihreihin
lehtiin hän uneksi kaikenlaista ja kuvitteli juuri keinuvansa
valtamerellä matkalla maan ympäri, kun äänien hälinä sai hänet äkkiä
taas kuivalle maalle. Hän kurkisti riippumaton silmukoiden läpi ja
näki Marchin tyttöjen vaeltavan puutarhan läpi kuin retkelle lähdössä.

-- Mitä kummassa tytöillä on tekeillä? ajatteli Laurie ja avasi
uneliaat silmänsä selkoselälleen, sillä naapurien esiintymisessä oli
jotakin erikoista.

Jokaisella tytöllä oli leveälierinen hattu, ruskea pellavapussi
heitettynä toisen olkapään yli ja sauva kädessä. Megillä oli lisäksi
tyyny, Jolla kirja, Bethillä kori ja Amyllä salkku. He kulkivat
hitaasti puutarhan poikki, menivät ulos pienestä portista ja alkoivat
kiivetä kukkulaa ylös.

-- Aika lurjuksia kun lähtevät huviretkelle pyytämättä minua mukaan,
tuumi Laurie itsekseen. -- Soutelemaan he eivät voi mennä, heillä
ei ole veneen avainta. Ehkä he ovat unohtaneet sen. Minäpä juoksen
viemään sen heille, niin kuulen samalla mitä he aikovat.

Vaikkakin Lauriella oli lakkeja puolen tusinaa, kesti hyvän tovin
ennen kuin yksikään niistä löytyi; sitten piti hakea avainta, joka
vihdoin tuli ilmoille hänen omasta taskustaan, ja tytöt olivat
ehtineet jo pois näkyvistä, kun hän vihdoin hyppäsi aidan yli ja
juoksi heidän jälkeensä. Hän riensi lyhyintä tietä venesuojalle ja
odotti, että he tulisivat näkyviin, mutta ketään ei tullut ja hän
kiipesi mäelle tähystämään. Kukkulan rinteellä oli pieni metsikkö,
ja tuon vihreän täplän keskeltä kuului ääni, joka oli heleämpi kuin
puiden hiljainen humina ja sirkkojen unelias laulu.

-- Tämähän on sievä paikka, ajatteli Laurie kurkistaen pensaiden läpi
äänen suuntaan.

Se oli kaunis pieni taulu. Sisaret istuivat suojaisessa sopessa,
valot ja varjot leikkivät heidän yllään, tuoksuva tuuli hyväili
heidän hiuksiaan ja viilensi heidän kuumia poskiaan ja kaikki metsän
pikku eläjät jatkoivat puuhiaan ikään kuin tytöt olisivat olleet
vanhoja ystäviä. Meg istui tyynyllään ommellen näppärästi; punaisessa
puvussaan hän näytti suloiselta ja raikkaalta kuin ruusunnuppu. Beth
lajitteli käpyjä, joita kuusien alla oli runsaasti, sillä hän osasi
näperrellä niistä kaikenlaista hauskaa. Amy piirsi sananjalkaryhmää,
ja Jo luki ääneen ja kutoi.

Katsellessaan heitä poika vähän häpesi, sillä hän tunsi että hänen
olisi pitänyt mennä matkoihinsa, koska hän oli kutsumaton vieras.
Mutta hän jäi. Koti tuntui perin yksinäiseltä, ja tämä hiljainen
seurue metsän keskellä tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hän seisoi
niin hiljaa, että orava, joka kokoili syysvarastojaan, hypähti
oksalle hänen viereensä, mutta keksittyään hänet äkkiä ponnahti
takaisin päästäen niin kimakan äännähdyksen, että Beth katsahti ylös.
Tyttö näki alakuloiset kasvot oksien takana ja nyökäytti päätään
hymyillen rauhoittavasti.

-- Saanko tulla mukaan vai häiritsenkö? kysyi Laurie lähestyen
hitaasti.

Meg kohautti kulmakarvojaan, mutta Jo rypisti hänelle uhkaavasti
otsaansa ja sanoi viivyttelemättä:

-- Tietysti saat tulla. Olisimme pyytäneet sinua mukaan, mutta
luulimme ettet välittäisi tällaisista tyttöjen askareista.

-- Pidänhän aina seurastanne, mutta jollei Meg huoli minusta, lähden
tietysti pois.

-- Ei minulla ole mitään tuloasi vastaan, jos vain teet jotakin
hyödyllistä, mutta on sääntöjen vastaista olla täällä joutilaana,
sanoi Meg vakavasti, mutta suopeana.

-- Lue loppuun tämä kertomus sillä aikaa kun minä kudon kantapään,
sanoi Jo ojentaen hänelle kirjan.

-- Kyllä, kuului säyseä vastaus, ja poika alkoi lukea osoittaen
parhaansa mukaan kiitollisuutta siitä kunniasta että hänet oli otettu
"Ahkerain yhdistykseen".

Kertomus ei ollut pitkä, ja kun se oli päättynyt, Laurie uskalsi
ahkerointinsa palkaksi tehdä joitakin kysymyksiä.

-- Saanko luvan kysyä, armolliset neidit, onko tämä erittäin
hyödyllinen ja viehättävä yhdistys uusikin?

-- Sanotaanko? kysyi Meg sisariltaan.

-- Hän nauraa, varoitti Amy.

-- Entä sitten! sanoi Jo.

-- Minäpä uskon, että hän pitää siitä, lisäsi Beth.

-- Tietysti pidän. Pidän kaikesta mitä te keksitte. Lupaan
kunniasanallani etten naura. Kerro pois vain, Jo, äläkä pelkää.

-- Minäkö muka pelkäisin sinua? Niin, katsos, me leikimme pieninä
"Kristuksen vaellusta", ja nyt olemme leikkineet sitä ihan tosissamme
koko talven ja kesän.

-- Niin, minä tiedän, sanoi Laurie nyökäyttäen ymmärtäväisesti
päätään.

-- Kuka on kertonut?

-- Henget.

-- Ei, minä kerroin. Tahdoin huvittaa häntä eräänä iltana, kun hän
oli huonolla tuulella. Hän piti siitä. Älä toru, Jo, sanoi Beth
nöyrästi.

-- Sinä et sitten osaa säilyttää salaisuutta. No, sama se, onpahan
vähemmän vaivaa nyt.

-- Jatka, ole hyvä, sanoi Laurie, kun Jo syventyi kutimeensa ja
näytti hieman tyytymättömältä.

-- Eikö hän kertonut tästä uudesta suunnitelmastamme? No niin, olemme
koettaneet käyttää loma-aikamme oikein, jokaisella on oma tehtävänsä,
jota yksissä neuvoin suoritamme. Nyt on loma melkein lopussa, työmme
ovat pian valmiit, ja olemme iloisia, että emme ole laiskotelleet.

-- Minä uskon sen, sanoi Laurie ja ajatteli katuvaisena omaa
joutilasta elämäänsä.

-- Äiti tahtoo että olemme mahdollisimman paljon ulkona, ja siksi
tuomme työmme tänne. Meistä täällä on hauskaa. Kannamme huvin vuoksi
tavaramme näissä pusseissa, käytämme vanhoja hattuja, kiipeämme
mäenrinnettä sauvat kädessä ja leikimme pyhiinvaeltajaa, kuten monta
vuotta sitten. Sanomme tätä mäkeä 'Suloiseksi kukkulaksi', sillä
voimme nähdä täältä kauas ja katsella maata, jossa toivomme saavamme
elää.

Jo viittasi kädellään, ja Laurie katsoi osoitettuun suuntaan.
Metsänaukosta saattoi nähdä yli leveän sinisen joen, niityille
sen toiselle rannalle ja kauas suuren kaupungin ääriviivojen yli
vihreille kukkuloille, jotka kohosivat taivasta kohti. Aurinko oli
jo alhaalla, ja taivaanranta loisti syksyisen iltaruskon hehkuvissa
väreissä. Etäisillä kukkuloilla leijaili kultaisia ja ruusunhohteisia
pilviä, ja hopeanvalkeat vuorenhuiput kohosivat purppuraista taustaa
vasten kuin Taivaan kaupungin hohtavat tornit.

-- Kaunista! sanoi Laurie hiljaa.

-- Sellaista näemme usein täällä, ja meistä on hauskaa katsella sitä.
Auringonlasku ei ole koskaan aivan samanlainen, mutta aina yhtä
loistava, vastasi Amy, joka toivoi että pystyisi maalaamaan tuon
ihanan näyn.

-- Jo puhuu maasta, jossa toivottavasti saamme kerran elää, ja hän
tarkoittaa oikeata maaseutua, jossa on porsaita ja kananpoikia ja
heinäniittyjä. Se olisi kyllä hauskaa, mutta minä soisin että tuo
kaunis maa tuolla ylhäällä olisi todellinen ja että pääsisimme sinne,
sanoi Beth miettivästi.

-- On olemassa vieläkin ihanampi maa kuin tuo, ja sinne pääsemmekin
kerran, jos olemme eläneet oikein, lisäsi Meg pehmeästi.

-- Tuntuu pitkältä odottaa. Minä tahtoisin lentää sinne heti, kuten
nuo pääskyset, ja mennä sisään tuosta loistavasta portista.

-- Sinä pääset sinne kyllä, Beth, ennemmin tai myöhemmin, siitä ei
ole pelkoa. Minun vain pitää taistella ja tehdä työtä, kiivetä ja
odottaa, ja kenties en lopultakaan pääse sisään, sanoi Jo.

-- Saat minusta seuraa, jos siitä on jotain lohdutusta. Minä saan
vaeltaa pitkät matkat ennen kuin saan edes nähdä Taivaan kaupunkinne.
Jos tulen myöhään, sanotko kauniin sanan puolestani, sanotko, Beth?

Jokin pojan kasvoissa suretti hänen pientä ystäväänsä, mutta
hän vastasi kuitenkin iloisesti, levollinen katse kiinnitettynä
vaihtuviin pilviin:

-- Jos ihminen todella tahtoo päästä sinne ja yrittää parhaansa koko
elämänsä ajan, luulen että hän pääseekin. Minä en usko että siellä
on lukkoa ovella tai vartijoita portilla. Kuvittelen aina että
siellä on sellaista kuin kuvassa, jossa Loistavat ojentavat kätensä
Kristitty-paralle, kun hän nousee virrasta.

-- Sinun täytyy valita mieliunelmasi. Mikä se on? kysyi Meg.

-- Jos kerron omani, kerrotteko tekin?

-- Kyllä, jos muutkin kertovat.

-- Me kerromme. Aloita pois, Laurie.

-- Ensin toivoisin näkeväni paljon maailmaa, ja sitten asettuisin
Saksaan ja kuuntelisin musiikkia ihan niin paljon kuin minua
haluttaisi. Itse olisin kuuluisa säveltäjä, ja koko maailma rientäisi
kuulemaan minua, eikä minua kiusattaisi raha-asioilla eikä millään
muullakaan arkisella, vaan saisin huvitella ja elää niin kuin itse
tahdon. Se on minun rakkain pilvilinnani. Mikä sinun on, Meg?

Margaretin oli hiukan vaikea kertoa omastaan, ja hän huojutti
kasvojensa edessä suurta sananjalkaa ikään kuin karkottaakseen
sääskiä -- joita ei ollut -- ja sanoi hitaasti:

-- Minä tahtoisin kauniin talon täynnä kaikenlaisia ylellisiä
tavaroita -- hyvää ruokaa, kauniita vaatteita, hienoja huonekaluja,
hauskoja ihmisiä ja paljon rahaa. Minä olisin talon rouva ja
hallitsisin sitä mieleni mukaan. Minulla olisi paljon palvelijoita,
niin ettei minun itseni tarvitsisi käydä käsiksi mihinkään.
Voi kuinka nauttisinkaan tuosta kaikesta! En tahtoisi sentään
laiskotella, vaan tekisin kaikenlaista hyvää ja saisin kaikki
rakastamaan itseäni.

-- Eikö pilvilinnassasi ole isäntää? kysyi Laurie ovelasti.

-- Kuulithan että sanoin: hauskoja ihmisiä, sanoi Meg ja kumartui
sitomaan kengännauhaansa niin ettei kukaan nähnyt hänen kasvojaan.

-- Miksi et sano suoraan, että tahtoisit kauniin, viisaan ja hyvän
miehen ja enkelimäisiä lapsia. Tiedäthän että linnasi ei olisi
täydellinen ilman niitä, sanoi Jo, jolla ei vielä ollut mitään
suloisia haaveita ja joka melkein halveksi kaikkea romantiikkaa.

-- Sinulla ei olisi muuta kuin hevosia, mustepulloja ja kirjoja,
vastasi Meg kärkkäästi.

-- Ooh, niinpä tietysti. Minulla olisi talli täynnä arabialaisia
juoksijoita, huoneet tulvillaan kirjoja, ja kynäni kastaisin
lumottuihin mustepulloihin, niin että teoksistani tulisi yhtä
kuuluisia kuin Laurien sävellyksistä. Tahtoisin tehdä jotakin
loistavaa ennen kuin menen linnaani -- jotakin sankarillista ja
tavatonta, jota ei unohdeta kuolemani jälkeen. En tiedä mitä se on,
mutta odotan tilaisuuttani alituisesti ja aion hämmästyttää teidät
kaikki jonakin päivänä. Luulen että alan kirjoittaa romaaneja ja
tulen rikkaaksi ja kuuluisaksi. Se miellyttäisi minua ja on minun
rakkain unelmani.

-- Minun unelmani on vain se, että saan rauhassa elää kotona isän ja
äidin luona ja auttaa heitä pitämään huolta perheestä, sanoi Beth
tyytyväisenä.

-- Etkö halua mitään muuta? kysyi Laurie.

-- Sen jälkeen kun sain oman pienen pianon olen täysin tyytyväinen.
Toivoisin vain että me kaikki voisimme hyvin ja saisimme olla
yhdessä, en mitään muuta.

-- Minulla on hyvin paljon toivomuksia, mutta mieluimmin tahtoisin
tulla taiteilijaksi ja matkustaa Roomaan ja maalata hienoja tauluja
ja olla koko maailman paras taiteilija, oli Amyn vaatimaton unelma.

-- Olemme kunnianhimoista väkeä, eikö vain? Jokainen paitsi Beth
tahtoo olla rikas ja kuuluisa ja joka suhteessa ihmeellinen. Olisi
hauska tietää pääseekö kukaan meistä toiveittensa perille, sanoi
Laurie pureskellen ruohoa kuin ajatuksiinsa vaipunut vasikka.

-- Minä olen saanut pilvilinnani avaimen, mutta en tiedä vielä,
osaanko avata oven, sanoi Jo salaperäisesti.

-- Minäkin olen saanut avaimen omaani, mutta minun ei anneta edes
koettaa. Viheliäinen lukio! mutisi Laurie ja huokasi kärsimättömästi.

-- Tässä on minun avaimeni, sanoi Amy heiluttaen sivellintään.

-- Minulla ei ole mitään, sanoi Meg suruissaan.

-- On kyllä, sanoi Laurie nopeasti.

-- Missä?

-- Kasvoissasi.

-- Joutavia, ei niistä ole mitään hyötyä.

-- Saatpa vain nähdä, että ne tuovat sinulle vielä jotakin arvokasta,
vastasi poika ja nauroi ajatellessaan hurmaavaa pientä salaisuutta,
jonka luuli tietävänsä. Meg punastui sananjalkansa takana, mutta ei
kysynyt mitään, katseli vain joelle kasvoillaan sama uneksiva ilme
kuin herra Brookella silloin kun tämä kertoi tarinaansa ritarista.

-- Kokoonnutaanpa kymmenen vuoden kuluttua jos eletään, sitten saamme
nähdä, kuinka moni meistä on saanut sen mitä haluaa tai kuinka paljon
lähempänä päämääräämme olemme silloin kuin nyt, sanoi Jo, joka aina
oli valmis uusiin suunnitelmiin.

-- Varjelkoon, kuinka vanha silloin olenkaan --
kahdenkymmenenseitsemän! huudahti Meg, joka tunsi itsensä jo
aikaihmiseksi täytettyään seitsemäntoista.

-- Laurie ja minä olemme kahdenkymmenenkuuden, Beth
kahdenkymmenenneljän ja Amy kahdenkymmenenkahden. Mikä kunnioitettava
seurue! sanoi Jo.

-- Toivon että silloin olen tehnyt jotakin, josta kannattaa
olla ylpeä, mutta olen sellainen laiskiainen että pelkään vain
vetelehtiväni, Jo.

-- Äiti sanoo että sinä tarvitset päämäärän ja uskoo, että sen
saatuasi teet työtä loistavasti.

-- Uskooko hän? Totta totisesti, niin teenkin jos vain keksin mihin
ryhtyä! huudahti Laurie ja hypähti pystyyn äkillisen pontevuuden
puuskassa. -- Minun pitäisi tyytyä olemaan mieliksi isoisälle, ja
niin koetankin olla, mutta se on minulle aivan luonnonvastaista ja
ottaa kovalle. Hän tahtoo tehdä minusta liikemiehen kuten hänkin
on ollut, mutta ennemmin saisitte vaikka ampua minut. Minä vihaan
teetä ja silkkiä ja mausteita ja kaikkea moskaa, mitä hänen vanhat
laivansa tuovat, enkä välitä vaikka ne menisivät suoraa päätä meren
pohjaan sitten kun saan ne omikseni. Hänen pitäisi tyytyä siihen,
että menen korkeakouluun, mutta hän on itsepintainen, ja minä saan
luvan noudattaa hänen tahtoaan, jollen lähde tieheni ja tee niin kuin
itse tahdon, kuten isäni aikoinaan. Jos joku jäisi vanhan herran luo,
lähtisin huomispäivänä.

Laurie puhui hyvin kiihtyneesti ja näytti olevan valmis toteuttamaan
uhkauksensa, jos häntä vähänkin ärsytettäisiin. Hän kasvoi ja
kehittyi hyvin nopeasti, ja huolimatta joutilaasta ja mukavasta
elämästään hänellä oli nuorukaisen kapinallinen henki, nuorukaisen
levoton, kiihkeä halu raivata itse tiensä maailmassa.

-- Purjehdi tiehesi jollakin laivallasi äläkä tule kotiin ennen kuin
olet koettanut tehdä oman pääsi mukaan, neuvoi Jo, joka aina kiihtyi,
kun Teddylle 'tehtiin vääryyttä'.

-- Se ei ole oikein, Jo, et sinä saa puhua tuolla tavalla eikä
Laurien pidä seurata sinun kehnoa neuvoasi. Sinun pitäisi tehdä juuri
niin kuin isoisäsi toivoo, poikani, sanoi Meg hyvin äidillisesti.
-- Koeta parhaasi lukiossa. Hän ei varmaankaan ole kova eikä
epäoikeudenmukainen, kun hän näkee että koetat tehdä hänelle
mieliksi. Kuten sanoit, ei ole ketään joka jäisi hänen luokseen
ja rakastaisi häntä, etkä koskaan antaisi anteeksi itsellesi,
jos lähtisit tiehesi ilman hänen suostumustaan. Älä ole häijy ja
tyytymätön, vaan täytä velvollisuutesi, niin varmasti saat palkkasi,
kuten herra Brooke, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? kysyi Laurie, joka oli kiitollinen
neuvosta, mutta ei pitänyt saamastaan läksytyksestä ja tarttui
mielellään uuteen keskustelunaiheeseen.

-- Vain sen mitä isoisäsi on kertonut -- kuinka hyvää huolta hän
piti äidistään tämän eläessä ja kuinka hän päätti olla menemättä
ulkomaille kotiopettajaksi, koska ei tahtonut lähteä hänen luotaan,
ja kuinka hän nyt auttaa erästä vanhaa vaimoa, joka hoiti hänen
äitiään. Hän ei koskaan puhu siitä mitään, mutta on niin jalomielinen
ja kärsivällinen ja hyvä kuin suinkin toivoa voi.

-- Niin hän onkin, tuo kunnon ukko, sanoi Laurie kaikesta
sydämestään, kun Meg punastui omaa innokasta puhettaan. -- On aivan
isoisän tapaista ottaa salavihkaa selville hänen hyvät puolensa
ja kertoa niistä toisille, jotta hekin pitäisivät hänestä. Brooke
ei voinut ymmärtää minkä tähden äitinne on ollut aivan erikoisen
ystävällinen, kutsunut hänet teille minun kanssani ja kohdellut
häntä kaikin puolin herttaisesti. Hänen mielestään äitinne on aivan
täydellinen, ja hän on ylistänyt teitä kaikkia pilviin asti. Jos
joskus pääsen toiveitteni perille, saatte nähdä mitä teen Brooken
hyväksi.

-- Ala nyt jo äläkä kiusaa häntä kuoliaaksi, sanoi Meg terävästi.

-- Mistä tiedät että kiusaan häntä, hyvä neiti?

-- Näen sen hänen kasvoistaan aina kun hän menee ulos. Jos olet ollut
kunnollisesti, hän näyttää tyytyväiseltä ja kävelee reippaasti, mutta
jos olet kiusannut häntä, hän on totinen ja kävelee hitaasti aivan
kuin empisi ja tahtoisi palata takaisin tehdäkseen työnsä uudelleen
ja entistä paremmin.

-- Hyvänen aika! Vai panet sinä merkille minun hyvät ja huonot
tuuleni Brooken kasvoista! Olen kyllä nähnyt hänen kumartavan
ja hymyilevän kulkiessaan ikkunasi ohi, mutta en tiennyt, että
välillänne on jonkinlainen langaton lennätin.

-- Ei meillä olekaan, älä nyt suutu äläkä missään nimessä kerro
hänelle mitä olen sanonut! Tahdoin vain osoittaa, että edistymisesi
kiinnostaa minua, huudahti Meg hätääntyneenä ajatellessaan, mitä
seurauksia hänen ajattelemattomalla puheellaan voisi olla.

-- Minä en kuljeta juoruja, vastasi Laurie, ja hänen kasvoillaan
oli ilme, jolle Jo oli antanut nimen 'majesteettinen'. -- Mutta jos
Brooke on ilmapuntari, minun täytyy pitää huolta siitä, että hän
osoittaa kaunista ilmaa.

-- Älä viitsi loukkaantua. En aikonut saarnata enkä läksyttää sinua
enkä olla typerä. Mutta minusta Jo yllytti sinua sellaiseen, jota
myöhemmin saisit katua. Sinä olet aina kiltti ja kultainen aivan kuin
veljemme, ja sen tähden sanomme suoraan kaiken mitä ajattelemme. Suo
anteeksi. Tarkoitin vain hyvää.

Meg ojensi kätensä ujosti ja ystävällisesti. Häveten hetkellistä
pahastumistaan Laurie puristi hänen kättään ja sanoi rehellisesti:

-- Minunhan pitäisi pyytää anteeksi, olin töykeä, ja tänään olen
ollut pahalla tuulella koko päivän. Minusta on vain hauskaa, että
sanot suoraan vikani ja olet sisarellinen, äläkä välitä jos joskus
äyskin. Olen silti aina yhtä kiitollinen.

Tahtoen näyttää ettei kantanut enää kaunaa kenellekään Laurie koetti
olla niin iloinen ja avulias kuin suinkin osasi -- keri lankaa
Megille, lausui runoja Jon mieliksi, ravisti käpyjä puista Bethille
ja auttoi Amya sananjalkojen piirtämisessä ja osoittautui siten
Ahkerain yhdistyksen ansioituneeksi jäseneksi. Kesken vilkasta
keskustelua ilmoitti etäinen kellonsoitto, että Hanna oli pannut teen
hautumaan ja että oli aika palata kotiin illalliselle.

-- Saanko tulla toistekin? kysyi Laurie.

-- Kyllä, jos olet kiltti ja kunnostaudut koulussa, vastasi Meg
hymyillen.

-- Minä koetan.

-- Sitten saat tulla, ja minä opetan sinua kutomaan skottilaisten
tavalla. Nyt juuri tarvitaan sukkia, sanoi Jo ja heilutti omaa
sukkaansa kuin suurta sinistä villalippua, kun he erosivat portilla.

Kun Beth hämärässä soitti herra Laurencelle, seisoi Laurie
ikkunaverhon takana ja kuunteli tuota pientä Davidia, jonka
yksinkertainen soitto aina tyynnytti hänen levotonta mieltään, ja
katseli vanhusta, joka harmaa pää käsien varassa ajatteli heltyen
kuollutta lasta, jota hän oli rakastanut. Poika muisteli iltapäivän
keskustelua ja ajatteli:

-- Minä annan linnani raueta tyhjiin ja jään isoisän luo niin kauaksi
aikaa kuin hän tarvitsee minua, sillä minä olen hänen ainoansa.




14.

SALAISUUKSIA


Jo istui hyvin ahkerasti ullakolla, sillä lokakuun päivät alkoivat
käydä koleiksi ja iltapäivät olivat lyhyet. Kahden tai kolmen
tunnin ajan aurinko paistoi lämpimästi korkeaan ikkunaan, jonka
edessä Jo istui vanhalla sohvallaan ahkerasti kirjoittaen. Paperit
olivat levällään matka-arkulla hänen edessään, ja kesy rotta teki
kävelyretkiään lattialla vanhimman poikansa kanssa -- se oli korea
nuorukainen, joka nähtävästi oli hyvin ylpeä viiksistään. Jo
kirjoitti kirjoittamistaan syventyneenä kokonaan työhönsä, kunnes
viimeinenkin sivu oli täynnä. Silloin hän riipusti nimensä alle
korein kirjaimin, heitti kynän pois ja huudahti:

-- Kas niin, olen tehnyt parhaani! Jollei tämä kelpaa, en voi muuta
kuin odottaa, kunnes osaan kirjoittaa paremmin.

Maaten pitkänään sohvalla hän luki käsikirjoituksen huolellisesti
läpi, teki korjauksia sinne tänne, piirsi muutamia huutomerkkejä,
jotka näyttivät pieniltä ilmapalloilta, sitoi sitten paperit
kauniilla punaisella nauhalla ja katseli niitä hetken kasvoillaan
vakava, harras ilme, joka selvästi osoitti kuinka tosissaan hän oli
tehnyt työnsä.

Jon laatikkona ullakolla oli vanha tinakattila, joka riippui seinässä
toisesta korvastaan. Siellä hän säilytti papereitaan ja muutamia
kirjoja, sillä siellä ne olivat turvassa rotalta, jolla myös oli
kirjallisia harrastuksia ja joka ahneesti söi suihinsa tielleen
joutuneet kirjalliset tuotteet. Tästä piilopaikasta Jo otti esille
toisen käsikirjoituksen, pisti molemmat taskuunsa ja hiipi portaita
alas jättäen nelijalkaiset ystävänsä jyrsimään kyniä ja maistelemaan
mustetta.

Hän puki päällysvaatteet ylleen niin hiljaa kuin suinkin, ryömi
takaeteisen ikkunasta matalalle katolle, hyppäsi ruohikolle
ja meni kiertoteitä kadulle. Päästyään onnellisesti sinne hän
silminnähtävästi rauhoittui, nousi ohikiitävään raitiovaunuun ja ajoi
kaupunkia kohti iloisen ja salaperäisen näköisenä. Syrjäisen mielestä
hänen käytöksensä olisi varmaan vaikuttanut hyvin omituiselta.

Noustuaan pois raitiovaunusta Jo käveli pitkän matkaa kunnes
löysi erään tietyn talon. Päästyään vihdoin perille hän pysähtyi
porraskäytävään, katseli likaisia portaita ja seistyään hetken
hiljaa juoksi takaisin kadulle ja käveli pois yhtä nopeasti kuin oli
tullutkin.

Tämä temppu uudistui pari kertaa ja huvitti sanomattomasti erästä
mustasilmäistä nuorukaista, joka seisoskeli vastapäisen talon
ikkunassa. Tultuaan takaisin kolmannen kerran Jo veti hatun
silmilleen ja marssi ylös portaita sen näköisenä kuin olisi matkalla
kiskottamaan pois kaikki hampaansa.

Talon portinpieltä koristi muiden muassa hammaslääkärin kyltti, ja
tuijotettuaan hetkisen mainoskilpeä äsken mainittu nuorimies heitti
takin niskaansa ja tuli ulos asettuakseen odottamaan porraskäytävään
sanoen mielessään:

-- Hän on tosin reipas tyttö, mutta jos häntä kiusataan kovin, hän
tarvitsee kyllä jonkun auttamaan itseään kotiin.

Kymmenen minuutin kuluttua Jo syöksyi portaita alas kasvot hyvin
punaisina ja muutenkin sen näköisenä kuin olisi juuri läpäissyt
hirveän tulikokeen. Nuorukaisen keksiessään hän näytti kaikkea muuta
kuin iloiselta ja riensi hänen ohitseen nyökäyttämättä edes päätään,
mutta poika seurasi häntä ja kysyi osanottavasti:

-- Kiusattiinko sinua kovin?

-- Ei pahasti.

-- Pääsit sentään pian pois.

-- Niin pääsin, luojan kiitos.

-- Miksi menit yksin?

-- En tahtonut että kukaan saisi tietää.

-- Sinä olet vasta kummallinen otus. Kuinka monta sinulta vedettiin
pois?

Jo katsoi ystäväänsä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt yhtään mitään,
mutta purskahti sitten heleään nauruun.

-- Niitä on kaksi kappaletta, jotka tahtoisin pois, mutta saan
odottaa viikon.

-- Miksi sitten naurat? Sinulla on jokin kepponen mielessäsi, Jo,
sanoi Laurie ymmällään.

-- Niin sinullakin. Mitä teit biljardisalissa, hyvä herra?

-- Pyydän anteeksi, armollinen neiti, mutta ei se ollut biljardisali
vaan miekkailuhalli, ja minulla oli siellä miekkailutunti.

-- Sepä hauskaa.

-- Kuinka niin?

-- Voit opettaa minutkin miekkailemaan. Sinä saat olla "Hamletissa"
Laertes, ja me teemme miekkailukohtauksesta oikein hienon. Muuten
olen iloinen, kun et ollut biljardisalissa, sillä toivon ettet
koskaan käy sellaisissa paikoissa. Vai käytkö sinä?

-- En usein.

-- Toivoisin ettet kävisi koskaan.

-- Eihän siinä ole mitään pahaa, Jo. Minullahan on biljardipeli
kotonakin, mutta ei sitä viitsi harrastaa, jollei ole taitavia
pelitovereita. Ja koska pidän biljardista, pelaan välistä Ned
Moffatin ja parin muun pojan kanssa.

-- Voi kuinka ikävää! Innostut siihen yhä enemmän ja enemmän, hukkaat
aikaa ja rahaa ja tulet samanlaiseksi kuin nuo tylsät pojat, sanoi Jo
pudistaen päätänsä.

-- Eikö muka voi silloin tällöin hiukkasen huvitella ja olla silti
kunnon poika? kysyi Laurie loukkaantuneen näköisenä.

-- Se riippuu siitä, kuinka ja missä se tapahtuu. Minä en pidä
Nedistä enkä hänen tovereistaan ja soisin, että pysyisit heistä
erillään. Äiti ei anna meidän kutsua häntä luoksemme, vaikka hän
mielellään tulisi, ja jos sinusta tulee samanlainen, ei hän anna
meidän olla yhdessä kuten nyt.

-- Onkohan niin? kysyi Laurie levottomana.

-- Ihan varmaan, hän ei siedä keikarimaisia nuoria miehiä ja
sulkisi meidät kaikki mieluummin hatturasioihin kuin antaisi meidän
seurustella sellaisten poikien kanssa.

-- Hänen ei tarvitse vielä turvautua hatturasioihin. Minä en ole
keikarimainen nuori mies enkä aio tullakaan sellaiseksi, mutta haluan
silloin tällöin pitää hauskaa. Etkö sinäkin?

-- Kyllä vain, eihän kukaan sellaisista pahastu, niin että huvittele
pois vain, mutta älä rupea hurjistelemaan, ethän!

-- Minusta tulee täydellinen pyhimys.

-- En siedä pyhimyksiä. Ole sinä vain aivan tavallinen kunnon
poika, niin emme koskaan jätä sinua. En tiedä mitä tekisinkään,
jos sinä käyttäytyisit kuin Kingin poika. Hänellä oli paljon rahaa
käytettävissään, ja niin hän rupesi juomaan ja pelaamaan ja lopulta
hän karkasi kotoaan ja väärensi luullakseni isänsä nimen ja oli
vallan kauhea.

-- Luuletko että minä aion tehdä samoin?

-- En toki. Mutta kuulen ihmisten aina sanovan, että rahoissa piilee
paljon kiusauksia, ja väliin toivon, että olisit köyhä. Silloin ei
tarvitsisi olla levoton sinun takiasi.

-- Oletko sinä levoton minun takiani, Jo?

-- Kyllä vähän, kun oikuttelet ja näytät tyytymättömältä kuten väliin
teet. Sinä olet omapäinen ja sisukas poika, ja jos joudut huonoille
teille, sinun on varmasti vaikea kääntyä takaisin.

Laurie kulki hetken ääneti, ja Jo katseli häntä toivoen että olisi
hillinnyt kielensä, sillä pojan silmät näyttivät suuttuneilta, vaikka
hänen huulensa hymyilivätkin hänen varoituksilleen.

-- Aiotko saarnata koko kotimatkan? Laurie kysyi äkkiä.

-- En tietystikään, kuinka niin?

-- Jos aiot, nousen raitiovaunuun, jollet, saattaisin sinua
mielelläni ja kertoisin jotakin hyvin jännittävää.

-- Minä en saarnaa enää. Palan halusta kuulla uutisesi.

-- Hyvä on, mennään sitten. Se on salaisuus, ja jos kerron sen,
sinunkin täytyy kertoa omasi.

-- Ei minulla ole salaisuuksia, aloitti Jo, mutta puri äkkiä huultaan
muistaessaan, että kyllähän hänellä oli.

-- Sinulla on -- sinä et osaa salata mitään. Anna kuulua vain, muuten
en minäkään kerro! Laurie sanoi.

-- Onko sinun salaisuutesi hauska?

-- No, se on selvä! Valtavan hauska ja hullunkurinen, ja olen kaiken
aikaa ollut pakahtumaisillani kertomishalusta. Kas niin, aloita sinä.

-- Lupaatko ettet hiisku mitään kotona?

-- En sanaakaan.

-- Ja ettet tee minulle kiusaa jälkeenpäin?

-- Minä en koskaan tee kiusaa.

-- Et kai! Saat ihmisen kertomaan kaiken mitä tahdot. En tiedä miten
oikein menettelet, kun sinulle on niin helppo uskoa asiansa.

-- Paljon kiitoksia. Annahan tulla nyt.

-- No niin, olen jättänyt kaksi kertomusta eräälle toimittajalle ja
saan hänen vastauksensa ensi viikolla, kuiskasi Jo uskottunsa korvaan.

-- Eläköön neiti March, kuuluisa amerikkalainen kirjailija! riemuitsi
Laurie ja viskasi hattunsa ilmaan suureksi iloksi kahdelle ankalle,
neljälle kissalle, viidelle kanalle ja muutamalle irlantilaiselle
mukulalle, sillä he olivat jo kaupungin ulkopuolella.

-- Hiljaa, Laurie! Ei siitä mitään tule, sen kyllä tiedän; mutta
en saanut rauhaa ennen kuin olin koettanut. En sanonut kenellekään
mitään, kun en tahtonut että kukaan pettyisi.

-- Ei siitä mitään pettymystä tule. Sinun kertomuksesi ovat ihan kuin
itseään Shakespearea kaikkien niiden lorujen rinnalla, joita joka
päivä julkaistaan. On hurjan hauskaa nähdä ne painettuina. Olemme
hirveän ylpeitä kirjailijattarestamme.

Jon silmät säteilivät.

-- Mikä sinun salaisuutesi on? Nyt on sinun vuorosi, Teddy, muuten
en koskaan enää luota sinuun, hän sanoi koettaen sammuttaa kytevää
toivoa, jonka Laurien sanat olivat sytyttäneet hänen rinnassaan.

-- Voin joutua kiipeliin kun kerron, mutta koska en ole luvannut
mitään, teen sen kuitenkin. En saa sielun rauhaa ennen kuin olen
purkanut uutiseni sinulle. Minä tiedän missä Megin käsine on.

-- Siinäkö kaikki? sanoi Jo ja näytti pettyneeltä. Mutta Laurie
nyökäytti päätään ja iski silmää merkitsevästi.

-- Se onkin uutinen, ja sen sinäkin myönnät, kunhan kuulet missä se
on.

-- No missä sitten?

Laurie kumartui ja kuiskasi Jon korvaan kolme sanaa, joiden vaikutus
oli valtava. Jo seisoi ja tuijotti häneen hetkisen näyttäen sekä
ällistyneeltä että tyytymättömältä, lähti sitten kävelemään ja sanoi
terävästi:

-- Mistä tiedät?

-- Minä näin sen.

-- Missä?

-- Taskussa.

-- Onko se ollut siellä koko ajan?

-- On, eikö se ole romanttista?

-- Ei, se on kauheata.

-- Etkö pidä siitä?

-- Tietenkään en. Se on naurettavaa, sellaista ei saa sallia. Hyvänen
aika, mitä Meg sanoo?

-- Et saa kertoa kenellekään, muista se!

-- Minä en luvannut mitään.

-- Se oli itsestään selvää, ja minä luotin sinuun.

-- No niin, en missään tapauksessa kerro vielä nyt, mutta olen
hirveän pahoillani ja toivon ettet olisi kertonut sitä minulle.

-- Luulin että se huvittaisi sinua.

-- Sekö että joku tulee ja vie Megin? Ei kiitoksia.

-- Sinusta on kai hauskempaa, että joku tulee ja vie sinut.

-- Tahtoisin nähdä sen joka uskaltaisi, sanoi Jo ylpeästi.

-- Niin minäkin, sanoi Laurie ja hihitti.

-- Salaisuudet eivät nähtävästi sovi minulle, olen kokonaan
poissa tasapainosta sen johdosta mitä kerroit, sanoi Jo melkein
kiittämättömänä.

-- Juostaan kilpaa tätä mäkeä alas, niin tulet entisellesi, ehdotti
Laurie.

Ketään ei ollut näkyvissä, tasainen tie mäkeä alas houkutteli, ja
koska kiusaus oli vastustamaton, Jo syöksyi eteenpäin vinhaa vauhtia.
Hattu ja kampa lensivät hänen päästään, ja hiusneuloja tippui pitkin
mäkeä. Laurie pääsi ensimmäisenä alas ja oli peräti tyytyväinen
parannuskeinoonsa, sillä hänen Atalantensa juoksi hänen luokseen
läähättäen, silmät loistavina, hiukset hulmuten ja puna poskillaan,
eikä hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä.

-- Jospa olisin hevonen, niin voisin hengästymättä juosta
peninkulmittain tässä ihanassa ilmassa. Voi kauhistus, taidan näyttää
oikealta variksenpelätiltä! Mene ja nouki tavarani, niin olet oikea
enkeli, pyysi Jo ja istahti vaahteran alle, jonka lehdet peittivät
maan punaisen maton tavoin.

Laurie lähti kiirettä pitämättä hakemaan pudonneita tavaroita, ja
sillä välin Jo letitti tukkansa toivoen, ettei kukaan tulisi ennen
kuin hän olisi taas säädyllisen näköinen. Mutta joku tuli kuin
tulikin, eikä se ollut kukaan muu kuin Meg, joka näytti erikoisen
arvokkaalta ja täysikasvuiselta parhaassa asussaan, sillä hän oli
ollut vieraisilla.

-- Mitä maailmassa sinä täällä teet? hän kysyi ja katseli
hämmästyneenä pörröistä sisartaan.

-- Kokoan lehtiä, vastasi Jo nöyrästi näyttäen korean punaista
kourallista, jonka hän juuri oli ottanut maasta.

-- Ja hiusneuloja, lisäsi Laurie viskaten Jon polvelle puolen
tusinaa. -- Niitä kasvaa tällä tiellä, samoin kampoja ja ruskeita
olkihattuja.

-- Sinä olet juossut kuin hullu, Jo, kuinka saatoit? Milloin
jätät nuo poikamaiset tapasi? sanoi Meg moittivasti järjestellen
kalvosimiaan ja kohennellen tukkaansa, jonka tuuli oli suvainnut
sekoittaa.

-- En koskaan ennen kuin olen vanha ja kankea ja nilkutan sauvaan
nojaten. Älä koeta tehdä minusta täysikasvuista ennen aikojani, Meg,
on jo tarpeeksi kovaa nähdä sinun muuttuvan.

Puhuessaan Jo kumartui lehtien yli salatakseen huultensa värinän.
Hän oli viime aikoina aavistanut, että Margaret oli kehittymässä
naiseksi, ja Laurien uutinen sai hänet pelkäämään eroa. Laurie
huomasi hänen mielenliikutuksensa ja käänsi Megin huomion toisaalle
kysymällä äkkiä:

-- Missä olet ollut, kun olet noin hienona?

-- Gardinerilla, ja Sallie kertoi minulle Belle Moffatin häistä.
Ne olivat hyvin komeat, ja nuori pari viettää talven Pariisissa.
Ajatelkaa kuinka hurmaavaa!

-- Kadehditko häntä, Meg?

-- Pelkään pahoin että kadehdin.

-- Sepä hauskaa, mutisi Jo ja nykäisi hattunsa nauhan kiinni.

-- Kuinka niin? kysyi Meg ihmeissään.

-- Siksi että jos rikkaus sinua viehättää, et koskaan mene ottamaan
mieheksesi köyhää, sanoi Jo ja rypisti kulmiaan Laurielle, joka antoi
hänelle äänettömän varoituksen.

-- En koskaan 'mene ottamaan miehekseni' ketään, huomautti Meg ja
jatkoi matkaansa ylen arvokkaasti, toisten seuratessa häntä nauraen,
supattaen, hyppien kivien yli ja 'käyttäytyen kuin lapset', kuten Meg
itsekseen sanoi, vaikka hän kenties olisi joutunut kiusaukseen yhtyä
heidän joukkoonsa jollei hänellä olisi ollut paras puku yllä.

Viikon tai parin ajan Jo käyttäytyi niin omituisesti, että hänen
sisarensa olivat vallan ymmällään. Hän ryntäsi ovelle joka kerran kun
kirjeenkantaja soitti kelloa, oli epäystävällinen herra Brookelle,
istui pitkät ajat katsellen Megiä murheellisena ja syöksyi sitten
äkkiä pystyyn ravistelemaan ja suutelemaan häntä kummallisen
kiihkeästi. Laurie ja hän antoivat merkkejä toisilleen ja puhuivat
'kaksipäisestä kotkasta', kunnes tytöt julistivat molempien
menettäneen järkensä.

Eräänä lauantaina kaksi viikkoa sen päivän jälkeen, kun Jo oli
kavunnut ulos ikkunasta, Meg näki kauhukseen, kuinka Laurie ajoi Jota
takaa läpi koko puutarhan ja onnistui vangitsemaan hänet vihdoin Amyn
lehtimajassa. Meg ei erottanut mitä siellä tapahtui, mutta majasta
kuului huutoja ja naurua, äänten hälinää ja sanomalehden kahinaa.

-- Mitä meidän pitää tehdä tuolle tytölle? Hän ei ikinä opi
käyttäytymään nuoren naisen tavalla, huokasi Meg ja katseli paheksuen
kilpajuoksua.

-- Toivottavasti hän ei opikaan, hän on hauska ja herttainen
tuollaisena, sanoi Beth, joka ei koskaan tunnustanut kenellekään
olevansa vähän pahoillaan siitä, että Jolla oli salaisuuksia jonkun
muun kuin hänen kanssaan.

-- On hyvin ikävää, että emme koskaan saa häntä olemaan _commy la
fo_, lisäsi Amy, joka ompeli itselleen uutta röyhelöä ja oli sitonut
kiharansa erittäin pukevalla tavalla -- kaksi seikkaa, jotka saivat
hänen tuntemaan itsensä tavattoman hienoksi ja neitimäiseksi.

Parin minuutin kuluttua Jo syöksyi sisään, heittäytyi sohvalle ja oli
ahkerasti lukevinaan.

-- Onko siellä jotakin mielenkiintoista? alentui Meg kysymään.

-- Ei muuta kuin eräs kertomus, eikä se luultavasti ole paljonkaan
arvoinen, vastasi Jo pitäen lehden nimeä huolellisesti piilossa.

-- Mikä sen nimi on? kysyi Beth, joka ei voinut käsittää, miksi Jo
kätki kasvonsa sanomalehden taa.

-- Kilpailevat maalarit.

-- Kuulostaa hyvältä. Lue se, pyysi Meg.

Yskäistyään äänekkäästi ja vedettyään syvään henkeään Jo alkoi lukea
hyvin nopeasti. Tytöt kuuntelivat hartaina, sillä kertomus oli
romanttinen ja järkyttävä ja suurin osa henkilöistä kuoli lopussa.

-- Minä pidän siitä kohdasta, jossa puhutaan kauniista taulusta,
huomautti Amy hyväksyvästi, kun Jo oli lopettanut.

-- Minä pidän eniten rakkauskohtauksista. Viola ja Angelo ovat meidän
lempinimiämme -- niitähän me usein käytämme omissa sepustuksissamme.
Eikö se ole omituista? sanoi Meg pyyhkien silmiään, sillä
'rakkauskohtaukset' olivat päättyneet hyvin traagisesti.

-- Kuka on kirjoittanut sen? kysyi Beth, joka oli sattunut näkemään
vilauksen Jon kasvoista.

Lukija hypähti äkkiä pystyyn ja heitti lehden pois näyttäen hehkuvat
kasvonsa. Sitten hän sanoi kovalla äänellä, jossa juhlallisuus ja
mielenliikutus lystikkäästi yhtyivät:

-- Teidän sisarenne.

-- Sinä? huusi Meg ja pudotti käsityönsä.

-- Se oli oikein hyvä, sanoi Amy hyväksyvästi.

-- Minä arvasin sen! Minä arvasin sen! Oi, oma Jo-kultani, minä
olen hirveän ylpeä! Ja Beth syleili sisartaan ja riemuitsi hänen
valtavasta menestyksestään.

Ja voi sentään, kuinka mielissään kaikki olivat! Meg ei tahtonut
uskoa asiaa todeksi ennen kuin näki omin silmin Jon nimen painettuna
-- "Josephine March". Amy antoi suopean arvostelun niistä kohdista,
joissa puhuttiin taiteesta, ja tarjosi apuaan kertomuksen jatkoon,
jota pahaksi onneksi ei voinut tulla, koska sekä sankari että
sankaritar olivat kuolleet. Beth oli haltioissaan, lauleli ja hyppi
ilosta. Hanna tuli sisään ja huudahti: "No jopa nyt jotakin" suuresti
ihmetellen "Jon julkista menestystä".

Ja kuinka ylpeä rouva March olikaan saadessaan kuulla asiasta, ja
kuinka Jo nauroi vesissä silmin ja selitti olevansa ylpeä kuin
riikinkukko, ja kuinka 'kaksipäinen kotka' levitti voitokkaat
siipensä koko Marchin talon yli, kun sanomalehti kulki kädestä käteen.

-- Kerro nyt kaikki alusta alkaen! -- Koska se tuli? -- Paljonko sait
siitä? -- Mitä isä sanoo? -- Kuinka Laurie iloitseekaan! huusi koko
perhe yhdestä suusta kerääntyen Jon ympärille.

-- Lakatkaa hälisemästä, tytöt, niin kerron kaikki, sanoi Jo ja
mietti, mahtoiko neiti Burney tuntea suurempaa iloa ja ylpeyttä
"Eveliinastaan" kuin hän "Kilpailevista maalareista". Kerrottuaan
kuinka hän oli vienyt tuotteensa sanomalehteen, Jo lisäsi:

-- Ja kun menin kuulemaan vastausta, sanoi mies että hän piti
molemmista, mutta että hän ei maksa mitään vasta-alkajille, painattaa
vain heidän kertomuksensa lehteensä. Se on hyvää harjoitusta, hän
sanoi, ja kun kynäniekat edistyvät, heille maksetaan kyllä. Ja
minä annoin hänelle kaksi kertomustani, ja tänään sain lehden, ja
Laurie yllätti minut kun luin sitä ja tahtoi välttämättä nähdä
sen, ja minä suostuin, ja hän sanoi, että se on hyvä ja että minun
pitää kirjoittaa enemmän ja että hän pitää huolen, että saan maksun
seuraavasta, ja minä olen kauhean onnellinen, sillä ennen pitkää voin
itse elättää itseni ja auttaa tyttöjä.

Jo ei enää voinut pidättää itseään, vaan kätki kasvonsa sanomalehteen
ja kostutti pientä kertomustaan parilla onnenkyynelellä, sillä
hänen sydämensä hartain toive oli päästä riippumattomaksi, kantaa
oman kortensa yhteiseen kekoon ja ansaita kiitosta niiltä joita hän
rakasti, ja tämä tuntui ensi askelelta tuota onnellista tulevaisuutta
kohti.




15.

MUUAN SÄHKÖSANOMA


-- Marraskuu on koko vuoden ikävin kuukausi, sanoi Meg seistessään
ikkunan ääressä eräänä koleana iltapäivänä ja katsellessaan pakkasen
runtelemaa puutarhaa.

-- Siinä kai syy, miksi olen syntynyt marraskuussa, huomautti Jo
tuumivasti.

-- Jos jotakin hyvin hauskaa tapahtuisi juuri nyt, pitäisimme
sitä vallan hurmaavana kuukautena, sanoi Beth, joka suhtautui
toiveikkaasti kaikkeen, marraskuuhunkin.

-- Ehkäpä pitäisimmekin, mutta tässä perheessä ei koskaan tapahdu
mitään hauskaa, sanoi Meg, joka oli huonolla tuulella. -- Samaa
jauhamista päivästä toiseen, ei tippaakaan vaihtelua, ja hyvin vähän
hauskuutta. Aivan kuin polkumyllyssä.

-- Hyi, kuinka synkkämielisiä me olemme! huudahti Jo. -- Vaikka enpä
sinua ihmettele, tyttöparka. Toiset tytöt pitävät hauskaa, ja sinun
täytyy vain raataa vuodesta toiseen. Voi, jospa voisin järjestää
sinunkin asiasi niin kuin sankarittarieni! Olet kyllin kaunis ja
kyllin hyvä jo nyt, ja antaisin jonkun rikkaan sukulaisen jättää
sinulle odottamatta perinnön. Sitten sinä ilmestyisit seurapiireihin
perijättärenä ja halveksisit jokaista, joka on nyrpistänyt nenäänsä
sinulle, matkustaisit ulkomaille ja palaisit takaisin armollisena
rouvana loistossa ja rikkaudessa kylpien.

-- Ei meidän päivinämme niin vain saada perintöjä. Miesten pitää
tehdä työtä ja naisten mennä rikkaisiin naimisiin. Maailmassa on
kauhean paljon vääryyttä! sanoi Meg katkerasti.

-- Jo ja minä hankimme rikkautta teille kaikille. Odottakaa vain
kymmenen vuotta, niin saatte nähdä, sanoi Amy, joka istui nurkassa
ja teki 'savikukkoja', kuten Hanna nimitti hänen pieniä savesta
muovailtuja lintujaan, kukkiaan ja ihmiskuviaan.

-- En jaksa odottaa, ja pelkään etten juuri luota mutaan ja
musteeseen, vaikka olenkin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne.

Meg huokasi ja kääntyi katsomaan pakkasen hävittämää puutarhaa.
Jo voihki ja nojasi molempia kyynärpäitään pöytään toivottoman
näköisenä, mutta Amy leipoi tarmokkaasti saveaan, ja Beth, joka istui
toisen ikkunan luona, sanoi hymyillen:

-- Nyt tapahtuu ainakin heti paikalla kaksi hauskaa asiaa. Äiti tulee
tuolla kotiin, Ja Laurie juoksee puutarhan poikki kuin hänellä olisi
jotakin hauskaa kerrottavanaan.

Molemmat tulivat sisään, rouva March teki tavallisen kysymyksensä: --
Onko isältä tullut kirjettä, tytöt? ja Laurie sanoi houkuttelevaan
tapaansa:

-- Eikö kukaan lähde ajelemaan? Olen lukenut ja laskenut pääni
pyörälle ja aion virkistää sieluani pienellä ajelulla. Tule, Jo --
sinä ja Beth ainakin tulette, eikö niin?

-- Tietysti tulemme.

-- Kiitos vain, mutta minä en ehdi, sanoi Meg ja otti esiin
ompelulippaansa, sillä hän oli yhtä mieltä äitinsä kanssa siitä, että
ainakaan hänen ei ollut hyvä kovin usein lähteä ajelulle tämän nuoren
herrasmiehen kanssa.

-- Me kolme olemme heti kohta valmiit lähtemään, huudahti Amy ja
riensi pesemään käsiään.

-- Voinko tehdä mitään hyväksenne? kysyi Laurie ja kumartui rouva
Marchin tuolin yli herttaiseen tapaansa.

-- Kiitos ei -- paitsi että pistäydyt postitoimistossa, poikaseni.
Tänään olisi isältä pitänyt tulla kirje, eikä postinkantaja ole
käynyt täällä. Isä on täsmällinen kuin aurinko, mutta kirje on
tietysti voinut viivästyä matkalla.

Kimeä soitto keskeytti hänet, ja Hanna tuli hetken kuluttua
huoneeseen tuoden kirjettä.

-- Sähkösanoma, rouva, sanoi Hanna säikähtyneen näköisenä ja piti
sähkettä kädessään ikään kuin peläten sen minä hetkenä tahansa voivan
räjähtää.

Rouva March tempasi sähkeen käteensä, repi sen auki, luki ne kaksi
riviä, jotka se sisälsi, ja vaipui tuoliinsa niin kalpeana kuin tuo
pieni paperi olisi lähettänyt luodin hänen sydämeensä. Laurie syöksyi
alakertaan hakemaan vettä, Meg ja Hanna tukivat rouva Marchia ja Jo
luki säikähtyneellä äänellä:

    "Miehenne hyvin sairaana. Tulkaa heti. S. Hale. Blank Hospital,
    Washington."

Kuinka hiljaista huoneessa olikaan, kuinka kummallisesti päivä pimeni
ulkona ja kuinka äkkiä koko maailma näytti muuttuneen, kun tytöt
kerääntyivät äitinsä ympärille. Tuntui kuin heidän koko elämänsä onni
ja turvallisuus olisi ollut vaarassa. Rouva March toipui pian, luki
viestin uudelleen ja syleili lapsiaan sanoen äänellä, jota tytöt
eivät koskaan unohtaneet:

-- Minä lähden heti, mutta se voi olla jo myöhäistä. Voi, lapset,
lapset, auttakaa minua kestämään tämä taakka!

Hetkeen ei kuulunut kuin nyyhkytyksiä, katkonaisia lohdutuksen sanoja
ja toiveikkaita kuiskauksia, jotka kaikki hukkuivat kyyneliin. Hanna
tointui ensimmäisenä ja antoi esimerkillään vaistomaisesti toisille
hyvän neuvon.

-- Jumala suojelkoon rakasta isäntää! Mutta olenpa minäkin, kun
seison vain tässä itkemässä; minunhan on laitettava tavaranne kuntoon
lähtöä varten, rouva, hän sanoi ja kuivasi kyynelet esiliinaan,
puristi lämpimästi emäntänsä kättä omalla työssä kovettuneella
kädellään ja lähti askareihinsa.

-- Hanna on oikeassa, nyt ei ole aikaa kyyneliin. Rauhoittukaa,
tytöt, ja antakaa minun ajatella.

He koettivat rauhoittua, kun äiti nousi kalpeana mutta lujana ja
unohti oman surunsa suunnitellakseen kaikkien puolesta.

-- Missä Laurie on? hän kysyi miettien mihin toimenpiteisiin oli
ryhdyttävä.

-- Tässä, tässä. Voi, antakaa minun tehdä jotakin, pyysi poika
rientäen viereisestä huoneesta, jonne hän oli tahdikkaasti vetäytynyt.

-- Sähkötä että tulen heti. Ensimmäinen juna lähtee varhain
huomenaamulla. Matkustan sillä.

-- Mitä muuta? Hevoset ovat valjaissa, voin mennä vaikka minne ja
tehdä vaikka mitä, sanoi Laurie.

-- Vie kirjelippu Marchin tädille. Jo, anna minulle kynä ja paperia.

Jo repi irti puhtaan lehden äsken kirjoittamastaan kertomuksesta
ja työnsi pöydän äitinsä eteen. Hän ymmärsi hyvin, että äidin oli
pakko lainata rahat tuota pitkiää, surullista matkaa varten, ja hän
olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa lisätäkseen isän hyväksi
käytettävää summaa.

-- Mene nyt, poika kulta, mutta älä aja itseäsi kuoliaaksi, se ei ole
tarpeellista.

Rouva Marchin varoitus oli nähtävästi annettu kuuroille korville,
sillä viiden minuutin kuluttua Laurie ratsasti nopealla hevosellaan
ikkunoiden ohi kuin henkensä edestä.

-- Juokse yhdistykseen, Jo, ja sano rouva Ringille, etten voi
tulla. Osta matkalla tässä luettelossa mainitut tavarat. Otan ne
mukaani, sillä sairaaloiden varastot ovat näin sota-aikana monesti
hyvin puutteelliset. Beth, mene sinä herra Laurencen luo ja pyydä
pari pulloa vanhaa viiniä. Meidän ei tarvitse hävetä, kun pyydämme
sitä isää varten, hänen pitää saada parasta mitä voimme hankkia.
Amy, pyydä Hannaa tuomaan alas musta matkalaukku, ja Meg voi tulla
auttamaan minua tavaroiden järjestämisessä, sillä olen melkein
päästäni pyörällä.

Ei ollut lainkaan ihme, että kirjoittaminen, ajatteleminen ja
määräyksien jakeleminen sai äitiparan päästä pyörälle, ja Meg pyysi
että hän istuisi hetken huoneessaan kaikessa rauhassa ja antaisi
heidän toimia. Kaikki lentelivät edestakaisin kuin lehdet tuulessa,
ja hiljaisen kodin rauha oli kadonnut niin äkkiä kuin tuo onneton
paperi olisi ollut paha taikakalu.

Herra Laurence oli itse lähtenyt heti Bethin mukaan ja toi tullessaan
kaikkea mahdollista hyvää sairasta varten sekä lupasi pitää huolta
tytöistä äidin poissa ollessa. Hän tarjoutui jopa matkaseuraksi rouva
Marchille, mutta tämä ei mitenkään voinut suostua siihen, että vanha
herra vaivautuisi tuolle pitkälle matkalle.

Rouva Marchin katseesta herra Laurence huomasi kuitenkin, että
matkatoveri olisi hänelle kovin tervetullut. Vanhus kurtisti
kulmiaan, hieroi käsiään ja lähti äkkiä pois. Kukaan ei ehtinyt
kiinnittää asiaan enempää huomiota ennen kuin Meg juostessaan
portaita alas päällyskenkäpari toisessa ja teekuppi toisessa kädessä
törmäsi odottamatta herra Brookeen.

-- Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta, neiti March, tämä sanoi
ystävälliseen, tyyneen tapaansa, joka teki hyvää Megin hätääntyneelle
mielelle. -- Tulen tarjoutumaan äitinne matkaseuraksi. Minun on
toimitettava muutamia asioita herra Laurencelle Washingtonissa, ja
olen erittäin iloinen jos voin olla äidillenne avuksi siellä.

Päällyskengät putosivat maahan, ja vähällä piti ettei tee seurannut
mukana, kun Meg ojensi kätensä kasvot niin kiitollisina, että
herra Brooke olisi tuntenut saaneensa runsaan korvauksen paljon
suuremmastakin uhrauksesta kuin minkä hän aikoi tehdä.

-- Kuinka ystävällisiä te kaikki olette! Olen varma että äiti ottaa
tarjouksenne vastaan. On suuri helpotus tietää, että joku pitää
huolta hänestä. Kiitoksia oikein, oikein paljon!

Meg puhui vakavasti ja unohti itsensä kokonaan, kunnes hän näki
noissa ruskeissa silmissä jotakin, joka sai hänet äkkiä muistamaan
jäähtyneen teensä. Hän vei vieraan kiireesti arkihuoneeseen, jonne
sanoi kutsuvansa äitinsä.

Kaikki oli järjestyksessä, kun Laurie palasi mukanaan Marchin tädin
kirje, joka sisälsi pyydetyn rahasumman ja pari riviä. Hänhän oli
aina sanonut, että March oli vallan mieletön lähtiessään sotaan, hän
oli tiennyt, että siitä ei koituisi mitään hyvää. Rouva March heitti
kirjelipun tuleen, pani rahat kukkaroonsa ja jatkoi valmistuksiaan
pusertaen huulensa yhteen tavalla, jonka Jo olisi ymmärtänyt jos
olisi nähnyt.

Lyhyt iltapäivä kului pian, kaikki tärkeimmät asiat oli
toimitettu, Meg ja hänen äitinsä ompelivat muutamia välttämättömiä
vaatekappaleita ja Hanna silitti, mutta Jota ei vielä kuulunut. He
alkoivat tulla levottomiksi, ja Laurie lähti häntä hakemaan, sillä
eihän koskaan voinut tietää mitä Jon päähän pälkähti. Laurie ei
kuitenkaan löytänyt häntä, ja hetken kuluttua Jo tuli kotiin hyvin
merkillisen näköisenä. Hänen kasvonsa olivat yhtaikaa veitikkamaiset
ja pelokkaat, tyytyväiset ja haikeat, ja se hämmästytti perhettä yhtä
suuresti kuin setelikäärö, jonka hän laski äitinsä eteen sanoen ääni
väristen:

-- Tässä on minun panokseni isän auttamiseksi.

-- Rakas Jo, kuinka olet sen saanut? Kaksikymmentä viisi dollaria?
Toivottavasti et ole tehnyt mitään ajattelematonta.

-- En, se on omaa rahaani. En ole pyytänyt, lainannut enkä varastanut
sitä. Olen ansainnut sen kunniallisesti enkä usko että torutte minua,
sillä olen vain myynyt jotakin omaani. Puhuessaan Jo otti hatun
päästään, ja silloin nousi yleinen huuto ja hälinä, sillä hänen
runsas, ihana tukkansa oli leikattu lyhyeksi.

-- Tukkasi! Kaunis tukkasi! -- Voi, Jo, kuinka saatoit? Ainoa
mikä sinussa oli kaunista. -- Rakas tyttöni, ei se olisi ollut
tarpeellista. -- Hän ei enää ole minun Joni näköinen, mutta
tuollaisena pidän hänestä vielä enemmän!

Kaikki hälisivät yhteen ääneen, ja Beth hyväili hellästi tuota
kerittyä päätä, mutta Jo pysyi välinpitämättömän näköisenä, mikä
seikka ei pettänyt ketään, pörrötti ruskeata pojantukkaansa koettaen
olla kuin hän hyvinkin pitäisi siitä ja sanoi:

-- Ei se vaikuta valtakunnan kohtaloon, niin että älä yhtään inise,
Beth! Se tekee hyvää turhamaisuudelleni -- aloinkin jo liiaksi
ylpeillä peruukistani. Parempi vain aivoilleni että tuo paksu
kuontalo on poissa. Pääni tuntuu suloisen kevyeltä ja viileältä,
ja parturi sanoi että pian saan lyhyen kiharan tukan, mikä näyttää
hauskalta ja poikamaiselta ja on helppo pitää kunnossa. Minä olen
tyytyväinen, äiti, sinä otat rahat, eikä siitä sen enempää.

-- Kerro minulle kaikki, Jo. Minä en ole aivan tyytyväinen, mutta
en voi sinua toruakaan, kun tiedän kuinka iloisesti uhrasit
turhamaisuutesi, kuten sanot, rakkaudelle. Mutta, kultaseni, se ei
ollut välttämätöntä, ja pelkään että vielä kadut sitä.

-- Enkä kadu, vastasi Jo ylpeästi ja tunsi suurta huojennusta siitä
että hänen tekoaan ei sentään kokonaan tuomittu.

-- Mikä sai sinut tekemään sen? kysyi Amy, joka yhtä hyvin olisi
voinut ajatella päänsä kuin kauniin tukkansa leikkaamista.

-- Olin aivan hurjana halusta tehdä jotakin isän hyväksi, sanoi
Jo kun istuttiin illallispöytään. -- Minusta lainaaminen on yhtä
inhottavaa kuin äidistäkin, ja tiesin että Marchin täti nurkuisi
-- hän nurisee vaikka pyytäisi vain lanttia. Meg antoi koko
neljännesvuoden palkkansa vuokraan, minulta taas kaikki meni
vaatteisiin. Tunsin itseni oikein viheliäiseksi ja tahdoin saada
rahaa vaikka minun olisi pitänyt myydä nenäni.

-- Sinulla ei ollut mitään syytä tuntea itseäsi viheliäiseksi,
lapseni. Sinullahan ei ollut talvivaatteita ollenkaan, ja ostit
yksinkertaisinta mitä sait omilla työläästi ansaituilla rahoillasi,
sanoi rouva March, ja hänen katseensa lämmitti Jon sydäntä.

-- Ensin en vähääkään ajatellut tukkani myymistä, mutta mietin
koko matkan mitä voisin tehdä, ja tunsin melkein halua keventää
vähäsen rikkaiden varastoja. Erään parturiliikkeen ikkunassa näin
irtopalmikoita, ja musta letti, joka oli ohuempi kuin minun, maksoi
neljäkymmentä dollaria. Mieleeni juolahti äkkiä että minulla oli
jotakin, josta voin saada rahaa, enkä jäänyt ajattelemaan sen
enempää, vaan marssin suoraan sisään ja kysyin mitä he antaisivat
tukastani.

-- En käsitä kuinka uskalsit, sanoi Beth kauhistuneena.

-- Voi, ei se ollut mitään, parturi oli pieni mies, jonka päätoimena
näytti olevan hiustensa öljyäminen. Hän tuijotti minua ensin aivan
kuin ei olisi tottunut siihen että nuoret tytöt syöksyvät hänen
kauppaansa myymään hiuksiaan. Sitten hän sanoi ettei hän välitä minun
tukastani, koska se ei ole muotiväriä, ja että hän ei koskaan maksa
paljon hiuksista sellaisinaan, vaan että niihin pantu työ tekee ne
vasta kalliiksi. Alkoi jo tulla myöhä, ja pelkäsin että jollen saa
asiaani suoritetuksi heti, ei siitä tule mitään, ja tiedäthän että
kun kerran ryhdyn johonkin, en siedä jättää sitä sikseen. Pyysin
häntä ottamaan lettini ja kerroin miksi minulla oli niin onnettoman
kiire. Tiedän kyllä että se oli typerää, mutta se muutti hänen
mielensä. Olin vähän kiihtynyt ja kerroin asian sekavaan tapaani,
ja hänen vaimonsa kuuli sen ja sanoi herttaisesti: "Ota se, Thomas,
ja tee palvelus tälle nuorelle neidille. Minä tekisin saman Jimmyni
tähden, jos minulla olisi ainoatakaan myytäväksi kelpaavaa suortuvaa."

-- Kuka oli Jimmy? kysyi Amy, joka tahtoi saada asiat selville sitä
mukaa kuin ne kerrottiin.

-- Hänen poikansa, joka on sodassa. Kuinka pian tuollaiset asiat
tekevätkään oudot ihmiset ystäviksi! Hän puheli koko ajan kun mies
leikkasi, ja se piti minua oikein hyvällä tuulella.

-- Eikö tuntunut kauhealta kun ensimmäinen napsahdus kuului? kysyi
Meg väristen.

-- Katselin tukkaani hetkisen sillä aikaa kun mies kokosi kapineensa,
siinä kaikki. En koskaan vetistele tuollaisista pikkuseikoista, mutta
tunnustan että oli kummallista nähdä tuttu vanha tukka pöydällä ja
tuntea päässään vain lyhyttä, karkeaa sänkeä. Tuntui melkein kuin
olisin menettänyt jalan tai käsivarren. Vaimo näki minun katselevan
sitä ja antoi minulle pitkän kiharan talteen pantavaksi. Annan sen
sinulle, äiti, muistoksi menneestä loistosta, sillä leikkotukka on
niin mukava, etten luultavasti enää koskaan huoli pitkää.

Rouva March otti pitkän kastanjanruskean kiharan ja kätki sen
laatikkoonsa paikkaan, jossa jo ennestään oli lyhyt, harmaa suortuva.
Hän sanoi vain: -- Kiitos, rakkaani, mutta hänen ilmeessään oli
jotakin joka sai tytöt muuttamaan puheenaihetta ja juttelemaan
hilpeästi herra Brooken ystävällisyydestä, ennustelemaan kaunista
matkailmaa ja kuvailemaan niitä iloisia aikoja, jotka koittaisivat,
kun isä tuotaisiin kotiin hoidettavaksi.

Kenenkään ei tehnyt mieli mennä nukkumaan, kun rouva March kymmeneltä
laski käsistään viimeisen ompeluksensa ja sanoi:

-- Tulkaa, tytöt.

Beth meni pianon luo ja soitti isän lempilaulun. Kaikki alkoivat
urhoollisesti laulaa, mutta jäivät yksitellen pois, kunnes Beth
lauloi yksinään, sydämensä pohjasta, sillä hänelle musiikki oli aina
lohduttaja.

-- Menkää nukkumaan nyt älkääkä enää puhelko, sillä meidän täytyy
nousta huomenna aikaisin ja tarvitsemme paljon unta. Hyvää yötä,
kultaseni, sanoi rouva March, kun laulu loppui eikä kukaan halunnut
aloittaa toista.

Tytöt suutelivat häntä hiljaa ja hiipivät vuoteisiinsa niin
äänettöminä kuin rakas sairas olisi nukkunut viereisessä huoneessa.
Beth ja Amy nukahtivat pian huolimatta levottomuudestaan, mutta Meg
makasi valveilla ja hautoi nuoren elämänsä vakavimpia ajatuksia.
Jo makasi liikkumatta, ja sisar uskoi hänen nukkuvan, kunnes kuuli
tukahdetun nyyhkytyksen ja sattui koskettamaan märkää poskea.

-- Jo rakas, minkä sinun on? Itketkö isän tähden?

-- En, en nyt.

-- Miksi sitten itket?

-- Tu-tukkani! pääsi Jolta, joka turhaan koetti upottaa liikutustaan
pielukseen.

Se ei tuntunut Megistä lainkaan naurettavalta, ja hän hyväili surevaa
sankaritarta niin hellästi kuin taisi.

-- En minä kadu, vakuutti Jo katkonaisesti. -- Tekisin sen huomenna
uudestaan, jos voisin. Vain turhamainen ja itsekäs puoli minussa
itkee ja parkuu näin typerästi. Älä kerro kenellekään, kyllä se
nyt menee ohi. Luulin että nukuit ja itkin pienen itkun peruukkini
tähden kaikessa hiljaisuudessa. Se oli sentään ainoa mikä minussa oli
kaunista. Kuinka satuit olemaan valveilla?

-- En voi nukkua, olen niin levoton, sanoi Meg.

-- Ajattele jotakin hauskaa, niin nukahdat pian.

-- Olen kyllä koettanut, mutta tulin vain virkummaksi.

-- Mitä ajattelit?

-- Kauniita kasvoja -- etenkin silmiä, vastasi Meg hymyillen
itsekseen pimeässä.

-- Minkä värisistä silmistä pidät enimmän?

-- Ruskeista -- nimittäin -- toisinaan. Siniset ovat myös hyvin
kauniit.

Jo nauroi ja Meg käski häntä ankarasti olemaan hiljaa, lupasi
sitten laittaa hänen tukkansa kiharaksi, nukkui ja uneksi elävänsä
pilvilinnassaan.

Kello löi kaksitoista ja huoneissa oli hyvin hiljaista, kun eräs
olento hiipi hiljaa vuoteelta vuoteelle korjaten peitteitä,
tasoitellen tyynyjä ja pysähtyen katsomaan kauan ja hellästi
raikkaita kasvoja, suutelemaan niitä huulin, joiden kosketus oli kuin
äänetön siunaus ja kuiskaamaan hartaita rukouksia, joihin vain äidit
kykenevät. Kun hän kohotti ikkunaverhoa ja katsoi pimeään yöhön,
tuli kuu äkkiä esiin pilvien takaa, katsoi häneen ystävällisten,
kirkkaiden kasvojen tavoin ja tuntui kuiskaavan: "Ole turvassa,
ystävä! Pilvien takana on aina valoa."




16.

KIRJEITÄ


Tytöt sytyttivät lamppunsa kylmässä, harmaassa aamuhämärässä ja
lukivat lukunsa vakavammalla mielellä kuin koskaan ennen, sillä nyt
oli todellisen surun varjo langennut heidän elämäänsä, ja pienet
kirjat olivat täynnä apua ja lohdutusta. Pukeutuessaan he päättivät
sanoa äidilleen hyvästi iloisina ja toiveikkaina ja lähettää hänet
surulliselle matkalleen pahoittamatta hänen mieltään kyynelillä ja
valituksilla.

Aamiainen näin varhaisella hetkellä tuntui oudolta, ja Hannankin
tutut kasvot näyttivät luonnottomilta, kun hän hääri keittiössä
yömyssy päässä. Suuri matka-arkku odotti valmiina eteisessä,
sohvalla oli äidin hattu ja päällystakki, ja äiti itse istui pöydän
ääressä koettaen syödä, mutta näytti niin kalpealta, valvoneelta ja
levottomalta, että tyttöjen oli hyvin vaikea pysyä päätöksessään.
Megin silmät kyyneltyivät vastoin hänen tahtoaan, Jon täytyi useammin
kuin kerran kätkeä kasvonsa esiliinaan, ja pikku tyttöjen kasvoilla
oli vakava, levoton ilme. Suru oli heille uusi kokemus.

Kukaan ei puhunut paljon, mutta kun lähdön hetki läheni ja he
odottivat vaunuja, sanoi rouva March tyttärilleen, jotka hyörivät
hänen ympärillään, kuka käärien hänen huiviaan, kuka sormeillen hänen
hattunsa nauhoja, kuka vetäen päällyskenkiä hänen jalkaansa tai
pannen kiinni hänen matkalaukkuaan:

-- Lapset, jätän teidät Hannan hoitoon ja herra Laurencen hyvään
huomaan. Hanna on itse uskollisuus, ja naapurimme varjelee teitä
kuin olisitte hänen omiaan. En ole levoton tähtenne, pelkään vain
että ette osaa suhtautua tähän suruun oikein. Älkää tuskaantuko ja
valittako kun olen poissa, älkääkä luulko että voitte lohduttaa
itseänne olemalla joutilaita ja koettamalla unohtaa. Tehkää töitänne
kuten ennenkin, sillä työ on ihana huojennus. Toivokaa ja olkaa
ahkeria, ja muistakaa että mitä tapahtuukin, ette koskaan jää
isättömiksi.

-- Kyllä, äiti.

-- Meg rakas, ole järkevä, pidä huolta sisaristasi, kysy neuvoa
Hannalta, ja jos sattuu vaikeuksia, mene herra Laurencen luo. Ole
kärsivällinen, Jo, älä tuskaannu äläkä tee mitään liian pikaista,
kirjoita minulle usein ja ole urhea tyttöni, joka auttaa ja pitää
pystyssä meitä kaikkia. Beth, etsi lohdutusta soitostasi ja ole
uskollinen pienissä kotitoimissasi, ja sinä, Amy, auta minkä voit,
ole tottelevainen ja katso ettei kotirauha häiriinny.

Lähestyvien ajopelien ratina sai heidät pysähtymään ja kuuntelemaan.
Raskas hetki oli tullut, mutta tytöt kestivät sen urhoollisesti.
Kukaan ei itkenyt, kukaan ei juossut tiehensä eikä valittanut. Mutta
heidän sydämensä oli raskas kun he lähettivät rakkaat terveisensä
isälle, sillä kenties ne eivät ehtineet enää perille.

Laurie ja hänen isoisänsä tulivat katsomaan rouva Marchin lähtöä,
ja herra Brooke näytti niin järkevältä ja turvalliselta, että tytöt
antoivat hänelle nimen 'herra Jalomieli'.

-- Hyvästi, kultaseni. Jumala siunatkoon ja varjelkoon meitä kaikkia!
kuiskasi rouva March suudellen toisia kasvoja toistensa jälkeen ja
riensi vaunuihin.

Hänen lähtiessään tuli aurinko näkyviin ja katsoessaan taakseen hän
näki kuinka se hyvän enteen tavoin valaisi portilla seisovaa ryhmää.
Tytötkin huomasivat sen, hymyilivät ja viittoivat käsillään, ja
kääntyessään kadunkulmauksen taa rouva March näki yhä edessään neljät
loistavat kasvot, ja niiden takana henkivartiona Hannan, vanhan herra
Laurencen ja tyttöjen hartaan ystävän Laurien.

-- Kuinka ystävällisiä kaikki ovat meille! hän sanoi liikuttuneena.

-- En käsitä kuinka kukaan voisikaan muuta, vastasi herra Brooke
ja hymyili niin tartuttavasti että rouva March ei voinut olla
hymyilemättä vastaan, ja niin alkoi pitkä matka hyvin entein:
päivänpaisteen, hymyn ja iloisten sanojen säestämänä.

-- Minusta tuntuu kuin olisi ollut maanjäristys, sanoi Jo, kun
naapurit olivat lähteneet aamiaiselle ja jättäneet heidät lepäämään
ja virkistymään.

-- Minusta tuntuu kumman tyhjältä, lisäsi Meg suruissaan. Beth
avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta saattoi ainoastaan osoittaa
kädellään äidin pöydällä olevaa vasta parsittujen sukkien kasaa, joka
todisti, että äiti viime kiireessäänkin oli ajatellut heitä ja tehnyt
työtä heidän hyväkseen. Se oli vain pikkuseikka, mutta se sai maljan
vuotamaan yli äyräidensä. Huolimatta urheista päätöksistään kaikki
alkoivat itkeä.

Hanna antoi, viisaasti kyllä, heidän keventää mieltään kyynelillä,
mutta heti kun näkyi pieniä kirkastumisen oireita, hän saapui avuksi
kahvipannuineen.

-- Kas niin, tytöt, muistakaa mitä äitinne sanoi älkääkä ruikuttako.
Tulkaa juomaan kuppi kahvia, sitten käymme käsiksi töihin ja olemme
kunniaksi perheelle.

Kukaan ei voinut vastustaa Hannan houkuttelevia päännyökkäyksiä eikä
pannusta nousevaa suloista tuoksua. Tytöt kokoontuivat pöydän ääreen,
vaihtoivat nenäliinat ruokaliinoihin, ja kymmenen minuutin kuluttua
kaikki oli hyvin.

-- Toivokaa ja olkaa ahkeria, siinä tunnuslauseemme ja saammepa
nähdä, kuka muistaa sen parhaiten. Minä menen Marchin tädin luo kuten
tavallisesti. Voi, jospa hän ei sentään saarnaisi tänään, sanoi Jo
juoden kahviaan virkistyneenä.

-- Minä menen Kingille, vaikka paljon mieluummin jäisinkin tänne
siivoamaan ja laittamaan paikkoja kuntoon, sanoi Meg ja toivoi ettei
hän olisi itkenyt silmiään niin punaisiksi.

-- Ei ole tarpeen. Beth ja minä voimme mainiosti hoitaa kotia, sanoi
Amy mahtavasti.

-- Hanna neuvoo mitä meidän on tehtävä, ja kun tulette kotiin, on
kaikki kunnossa, lisäsi Beth.

-- Minusta levottomuus on hyvin jännittävää, huomautti Amy syöden
miettiväisenä sokeria.

Tytöt eivät voineet olla nauramatta, ja se virkisti heitä vaikka
Meg pudistikin päätään nuorelle neidille, joka löysi lohdutusta
sokerirasiasta.

Omenatorttujen näkeminen sai Jon taas vakavaksi, ja kun Meg ja hän
olivat menossa työhön, he katsoivat alakuloisina ikkunaan, jossa
olivat tottuneet näkemään äitinsä kasvot. Ne olivat nyt poissa, mutta
Beth oli muistanut tuon pienen kotoisen tavan ja seisoi ikkunassa
nyökäyttäen vaaleata päätään.

-- Se on aivan minun Bethini tapaista, sanoi Jo ja heilutti
kiitollisena hattuaan. -- Hyvästi, Meggy, toivottavasti Kingit eivät
ole hankalia tänään. Äläkä sure isän tähden, kultaseni, hän lisäsi
kun he erosivat.

-- Ja minä toivon että Marchin täti on ihmisiksi. Tukkasi sopii
sinulle hyvin ja näyttää hauskalta ja poikamaiselta, sanoi Meg ja
koetti olla hymyilemättä tuolle kiharaiselle päälle, joka näytti nyt
hullunkurisen pieneltä.

-- Se on ainoa lohdutukseni. Ja Jo kosketti hattuaan Laurien tapaan
ja marssi pois tuntien olevansa kuin keritty lammas talvipakkasella.

Isästä kuuluvat uutiset lohduttivat tyttöjä suuresti. Hän oli hyvin
sairas, mutta parhaan ja hellimmän sairaanhoitajattaren läheisyys oli
jo tehnyt hänelle hyvää. Herra Brooke lähetti tietoja joka päivä, ja
Meg, joka oli nyt perheen pää, tahtoi kaikella muotoa ensimmäisenä
lukea saapuneet kirjeet ja sähkeet, jotka tulivat joka päivä yhä
toiveikkaammiksi. Alussa kaikki olivat innokkaita kirjoittamaan,
ja täysinäisiä kuoria pudotettiin kirjelaatikkoon -- olihan
kirjeenvaihdolla oma viehätyksensä tyttöjen mielestä. Koska eräskin
tällainen lähetys sisälsi varsin luonteenomaisia kirjeitä, teemme
hengessä postiryöstön ja luemme ne.

    "Rakas äiti! On mahdotonta kertoa kuinka onnellisiksi viime
    kirjeesi teki meidät. Uutiset olivat niin hyviä, ettemme voineet
    olla nauramatta ja itkemättä yhtaikaa. Onpa hauskaa, että herra
    Laurencen asiat pidättävät herra Brookea siellä niin kauan,
    sillä hänestä on varmaan paljon apua Sinulle ja isälle. Tytöt
    ovat kaikki olleet kultaisia. Jo auttaa minua ompelemisessa
    ja tahtoo välttämättä tehdä kaikki vaikeimmat työt. Pelkäisin
    hänen rasittavan itseään liiaksi, jollen tietäisi että hänen
    'kunnollisuuden puuskansa' eivät koskaan kestä kauan. Beth on
    tehtävissään täsmällinen kuin kello eikä unohda mitä sanoit
    hänelle. Hän on levoton isästä ja näyttää surulliselta paitsi
    istuessaan pianon ääressä. Amy tottelee minua kiltisti, ja
    pidän hänestä erikoista huolta. Hän kampaa itse tukkansa, ja
    minä opetan häntä ompelemaan napinläpiä ja parsimaan itse omat
    sukkansa. Hän yrittää parhaansa ja uskon että kotiin tullessasi
    olet tyytyväinen häneen.

    Herra Laurence vartioi meitä kuin äidillinen vanha kana, kuten
    Jo sanoo, ja Laurie on kiltti ja hyvä naapuri. Hän ja Jo pitävät
    meitä hyvällä tuulella, sillä väliin tulemme hyvin apealle
    mielelle ja tunnemme itsemme orvoiksi, kun Sinä olet niin
    kaukana. Hanna on oikea enkeli, hän ei toru koskaan, ja minua hän
    kohtelee kunnioittavasti. Voimme kaikki hyvin ja olemme ahkeria,
    mutta ikävöimme Sinua päivin ja öin. Sano rakkaimmat terveiseni
    isälle.

                                             Oma tyttösi Meg."

Tämä kirje, joka oli kirjoitettu siististi tuoksuvalle paperille,
oli seuraavan täydellinen vastakohta, se oli nimittäin raaputettu
suurelle ohuelle paperiarkille ja koristeltu mustetahroilla ja
monenlaisilla kiehkuroilla ja koukeroilla.

    "Kaikkein paras äitiseni! Kolme eläköönhuutoa isälle! Brooke oli
    mainio kun sähkötti niin pian ja antoi meidän tietää, että isä on
    parempi. Syöksyin ullakolle heti kun kirje tuli, ja aioin kiittää
    Jumalaa, mutta en saanut sanotuksi kuin: 'Voi miten ihanaa,
    voi miten ihanaa'. Eikö se voi käydä oikeasta rukouksesta --
    sydämessäni niitä kuitenkin oli vaikka kuinka monta? Meillä on
    hyvin hauskoja hetkiä, ja nyt minäkin voin nauttia niistä, sillä
    kaikki ovat hirvittävän kilttejä ja elämme kuin tunturikyyhkyset.
    Varmasti nauraisit jos näkisit miten Meg istuu pöydän päässä ja
    koettaa olla äidillinen. Hän tulee kauniimmaksi päivä päivältä,
    ja väliin olen vallan rakastunut häneen. Lapset ovat oikeita
    arkkienkeleitä ja minä -- no niin, minä olen Jo, eikä minusta
    koskaan muuta tulekaan.

    Ai, mutta minun pitää kertoa että olin vähällä joutua riitaan
    Laurien kanssa. Äkämystyin joutavasta pikkuasiasta, ja hän
    loukkaantui. Minä olin oikeassa, mutta kielenkäyttöni ei kai
    ollut oikein onnistunutta, sillä hän meni kotiin eikä aikonut
    tulla takaisin ennen kuin olin pyytänyt anteeksi. Minä suutuin
    kauheasti ja sanoin etten pyytäisi. Tuota kesti kokonaisen
    päivän, minun oli paha olla ja kaipasin sinua kovasti. Laurie ja
    minä olemme molemmat ylpeitä, ja on vaikeata pyytää anteeksi,
    mutta luulin hänen sentään tulevan, sillä minä olin oikeassa. Hän
    ei tullut, ja myöhään illalla muistin mitä sanoit, kun Amy putosi
    jokeen. Luin pientä kirjaani, minun tuli parempi olla ja päätin
    etten antaisi auringon laskea vihani yli. Juoksin ulos ja aioin
    mennä sopimaan Laurien kanssa. Tapasin hänet portilla -- hän oli
    juuri tulossa minun luokseni samalle asialle. Nauroimme molemmat,
    pyysimme toisiltamme anteeksi ja olimme taas hyviä ystäviä.

    Kirjoitin eilen runon, kun olin auttamassa Hannaa pyykinpesussa,
    ja koska isä pitää hupsuista tekeleistäni, pistän sen mukaan
    hänen huvikseen. Syleile häntä niin hellästi kuin ikinä voit ja
    suutele itseäsi kaksitoista kertaa oman hupsun Josi puolesta."


    _Pesijättären laulu_

    Pesuammeen äärellä laulelen,
    vesi valkea vaahtoilee,
    minä hieron ja väännän ja huuhtelen,
    sydän reippaana sykkäilee.
    Ulos sitten ilmaan tuoksuvaan
    vien vaatteet nuoralle kuivumaan.

    Jos voisin näin tahrat arkien
    joka sielusta pestä pois.
    Kuin vesi ja ilma, niin puhtoinen
    jos ihmismielikin ois,
    ja jättiläispyykki verraton
    sais kuivua alla auringon.

    On ahkeran mieli virkeä,
    hyvä, lämmin ja huoleton.
    Ei ehdi turhia miettiä
    kun tarpeeksi työtä on,
    ja tuskat ja huolet mielestään
    saa ahkera kohta hälvenemään.

    Ja siksipä kiitän ja iloitsen,
    kun työtä näin tehdä saan.
    Suo mulle voiman ja terveyden
    ja mielen toiveikkaan.
    Ole selkeä, pää, sydän lämpöinen,
    kädet tehkää työtänne riemuiten.

    "Rakas äiti! Minulle jää tilaa vain sen verran että voin
    lähettää rakkaat terveiseni ja pari kuivattua orvokkia siitä
    taimesta, jota olen kasvattanut ruukussa isää varten. Luen joka
    aamu, koetan olla kiltti kaiken päivää ja laulan itseni illalla
    uneen isän lauluilla. En voi laulaa 'Rauhan maata' nyt, se saa
    minut itkemään. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä ja olemme niin
    onnellisia kuin voimme ilman Sinua. Amy tahtoo lopun sivua, ja
    minun täytyy lopettaa. En ole unohtanut vetää kelloa ja tuuletan
    huoneet joka päivä.

    Suutele isää sille poskelle, jota hän sanoi minun poskekseni.
    Voi, tule pian takaisin! Sitä pyytää

                                           Pikku Beth."

    "Ma chère Mamma! Voimme kaikki hyvin luen läksyni aina enkä
    koskaan vinkuroi tytöille -- Meg sanoo että tarkotan vikuroi niin
    panen molemmat sanat ja saat valita paremman. Meg on minulle
    suuri helpotus, joka antaa minulle hyytelöä teen kanssa joka
    ilta ja se tekee minulle niin hyvää sanoo Jo ja pitää minut
    hyvällä tuulella. Laurie ei kohtele minua niin kunnioittavasti
    kun pitäisi kun olen kohta kolmetoistavuotias hän sanoo minua
    tipuseksi ja haavoituttaa mieltäni ja puhuu ranskaa hyvin
    nopeasti jos sanon Merci tai Bon jour niin kuin Hattie King.
    Sinisen pukuni hihat olivat vallan rikki ja Meg pani uudet mutta
    ne on sinisemmät kun puku. Minun oli paha mieli mutta en valita
    kestän suruni hyvin mutta toivoisin että Hanna panis enemmän
    koviketta esiliinoihini ja keittäisi tattaripuuroa joka päivä.
    Eikö hän voisi? Eikö tuo kysymysmerkki tullut kaunis? Meg sanoo
    että välimerkin käyttöni ja oikeinkirjoitukseni on kauheata ja
    olen syvästi loukkaantunut mutta minulla on niin paljon työtä
    etten ehdi. Hyvästi, paljon terveisiä isälle. Uskollinen tyttäresi

                                           Amy Curtis March."

    "hyvä rouvva! Minäkin kirjotan pari riviä ja saan sanoa että
    voimme hyvin. Tytöt on kilttejä ja tekee työtä kauniisti. Megistä
    tulee hyvä emäntä, pitää sitä paljo ja on hyvin oppivainen. Jo
    koittaa parhaansa muttei malta ajatella eikä siitä koskaan tiedä.
    Jo pesi pyykkiä maanantaina mutta tärkkäsi vaatteet ennen kuin ne
    oli kuivia ja sai punasen pumpulipuvun niin siniseksi että minä
    olin kuolla nauruun. Beth on hertaisin pieni kullanmuru ja on
    mulle avuksi kun on niin kätevä ja nöyrä. Se koitaa oppia kaikkea
    ja käy torilla kun vanha ihminen ja tekee laskut oikeen hyvin, me
    olemme hyvin tarkoja en anna tytöille kahvia kun kerran viikossa
    niinkun sanoitten ja pidän niitä yksinkertaisella ruualla. Amy on
    mielissään kun saa pitää pyhäkoulua ja syödä namuja. Herra Laurie
    on yhtämoinen kelmi kun aina ja panee talon Ylösalasin mutta se
    virkistää tyttöjä ja annan heitin peuhata. Vanha herra lähettää
    tänne kaikellaista ja on oikeen väsyttävä mutta tarkottaa hyvää
    ja ei se sovi että minä sanon siihen mitään. Leipä paistuu en
    ehdi enää tällä kerralla. Terveisiä herra Marchille ja että hän
    paranisi pian.

                                              Kunnioituksella
                                              Hanna Mullet."

    "Ylihoitajalle Raportti N:o 2. Kaikki hyvin Rappahannockissa,
    joukot kunnossa, sotakuri erinomainen, henkivartio toimii eversti
    Teddyn johdolla, kenraali Laurence tarkastaa joukot joka päivä,
    aliupseeri Mullet valvoo järjestystä ja majuri Tellu pitää vahtia
    yöllä. Washingtonista tulleita hyviä uutisia tervehdittiin 24
    kunnialaukauksella, ja päävahdissa pantiin toimeen juhlakulkue.
    Kenraali lähettää terveiset johon sydämestään yhtyy

                                               Eversti Teddy."

    "Armollinen Rouva! Pikku tyttösenne voivat hyvin, saan heistä
    joka päivä tietoja Bethin ja Laurien välityksellä. Hanna on
    mallikelpoinen taloudenhoitaja ja vartioi kaunista Megiä kuin
    lohikäärme. Hauskaa että kaunista ilmaa kestää. Käyttäkää Brookea
    hyväksenne ja kääntykää minun puoleeni, jos menot ovat suuremmat
    kuin arvioitte. Älkää antako mieheltänne puuttua mitään. Jumalan
    kiitos että hän on paranemaan päin. -- Vilpitön ystävänne ja
    altis palvelijanne

                                               James Laurence."




17.

PIKKU USKOLLINEN


Viikon ajan olisi vanhan talon hyvevarastosta riittänyt antimia koko
lähiseudulle. Se oli todellakin hämmästyttävä. Kaikki näyttivät
olevan suorastaan ylimaallisessa mielentilassa, ja uhrautuvaisuus
kukoisti.

Mutta päästyään isän sairauden aiheuttamasta ensi levottomuudesta
tytöt huomaamattaan hellittivät vähän ja alkoivat palata vanhoihin
tapoihinsa. He eivät unohtaneet tunnuslausettaan, mutta toivomiseen
ja ahkerointiin suhtauduttiin kepeämmin. Kovien ponnistusten jälkeen
he katsoivat ansainneensa lomapäivän ja ottivatkin niitä aika monta.

Jo vilustui, kun hän ei suojellut lyhyttukkaista päätään, ja sai
määräyksen pysyä kotona kunnes olisi parantunut, sillä Marchin täti
ei tahtonut kuunnella nuhanenäisen luentaa. Tämä oli Jolle mieleen,
ja myllättyään ensin koko talon ullakolta kellariin asti hän vihdoin
asettui sohvalleen parantamaan nuhaansa aspiriinilla ja kirjoilla.

Amy huomasi että taloudenhoito ja taide eivät sovellu oikein yhteen
ja palasi muovailutyönsä ääreen. Meg kävi joka päivä oppilaittensa
luona ja ompeli -- tai luuli ompelevansa -- mutta paljon aikaa kului
kirjeiden kirjoittamiseen ja Washingtonista tulleiden sanomien
lukemiseen. Beth pysyi lujana, mutta vajosi hänkin silloin tällöin
toimettomuuteen.

Beth täytti kuitenkin pienet velvollisuutensa uskollisesti joka
päivä, suorittipa vielä sisartensakin tehtäviä, sillä nämä unohtivat
ne helposti, ja koko talo oli kuin kello, jonka heiluri on joutunut
epäkuntoon. Kun äidin ikävöiminen tai levottomuus isästä sai hänen
sydämensä raskaaksi, hän hiipi erääseen tuttuun komeroon, kätki
kasvonsa tutun rakkaan hameen laskoksiin, itki pienen itkun ja
kuiskasi pienen rukouksen yksikseen. Kukaan ei tiennyt, mikä oikein
sai Bethin taas iloiseksi alakuloisten hetkien jälkeen, mutta kaikki
tunsivat kuinka suloinen ja avulias hän oli ja ottivat tavakseen
mennä hänen luokseen saamaan neuvoa ja lohdutusta huoliinsa.

He eivät tienneet että noiden viikkojen kokemukset olivat tulikoe
heidän luonteelleen, ja kun jännitys oli lauennut, he tunsivat
selvinneensä hyvin ja ansaitsevansa kiitosta. Niin he kyllä
ansaitsivatkin, mutta heidän erehdyksensä oli siinä, että he silloin
lakkasivat panemasta parastaan. Tämän läksyn he oppivat vasta suuren
levottomuuden ja katkeran katumuksen jälkeen. -- Meg, etkö menisi
katsomaan Hummeleita? Äitihän sanoi ettemme saa unohtaa heitä, sanoi
Beth kymmenen päivää rouva Marchin lähdön jälkeen.

-- Tänä iltana olen liian väsynyt, vastasi Meg keinuen mukavasti
tuolissaan ja ompeli edelleen.

-- Etkö sinä voi mennä, Jo? kysyi Beth.

-- Liian kova tuuli minun nuhalleni.

-- Luulin että olit jo melkein terve.

-- Olen kyllin terve olemaan ulkona Laurien kanssa, mutta liian
sairas menemään Hummelille, sanoi Jo nauraen, mutta häveten hiukan
epäjohdonmukaisuuttaan.

-- Miksi et mene itse, Beth? kysyi Meg.

-- Olen ollut siellä joka päivä, mutta lapsi on sairas, enkä tiedä
mitä sille pitäisi tehdä. Rouva Hummel käy työssä, ja Lottchen hoitaa
pienokaista, mutta se tulee aina vain sairaammaksi. Mielestäni sinun
tai Hannan pitäisi mennä sitä katsomaan.

Beth puhui vakavasti, ja Meg lupasi mennä huomispäivänä.

-- Pyydä Hannalta jotakin hyvää ja juoksuta se heille, Beth. Raitis
ilma tekee sinulle hyvää, sanoi Jo ja lisäsi puolustellen: -- Minä
menisin, mutta tahdon lopettaa kirjoitukseni.

-- Pääni on kipeä ja olen väsynyt. Ajattelin että joku teistä menisi,
sanoi Beth.

-- Amy tulee kohta kotiin, hän voi mennä, ehdotti Meg.

-- Hyvä on, levähdän vähän ja odotan häntä.

Beth pani pitkäkseen sohvalle, toiset palasivat töihinsä ja
Hummelit unohdettiin. Kului tunti, Amya ei kuulunut, Meg oli mennyt
huoneeseensa koettamaan uutta pukua, Jo oli syventynyt kertomukseensa
ja Hanna nukkui sikeästi keittiön tulen ääressä.

Silloin Beth pani hilkan päähänsä, täytti korinsa ruoantähteillä
ja hiipi ulos kylmään ilmaan pää kipeänä ja surullinen katse
kärsivällisissä silmissään. Oli jo myöhä kun hän palasi takaisin,
eikä kukaan nähnyt hänen hiipivän yläkertaan ja sulkeutuvan äidin
huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin Jo tuli hakemaan sieltä jotakin
ja näki Bethin istuvan lääkelaatikolla hyvin vakavana, silmät
punaisina ja kamferipullo kädessään.

-- Kristoffer Kolumbus! Mikä on hätänä? huusi Jo, kun Beth viittasi
häntä pysymään loitolla ja kysyi nopeasti:

-- Sinullahan on ollut tulirokko, eikö olekin?

-- On kyllä kauan sitten, samaan aikaan kun Megilläkin oli. Kuinka
niin?

-- Sitten kerron sinulle. Voi, Jo, lapsi on kuollut.

-- Mikä lapsi?

-- Rouva Hummelin lapsi, se kuoli minun syliini ennen kuin hän ehti
kotiin, sanoi Beth nyyhkyttäen.

-- Voi rakkaani, kuinka kauheata! Minun olisi pitänyt mennä eikä
päästää sinua, sanoi Jo syleillen sisartaan ja istuutuen katuvaisen
näköisenä äidin isoon tuoliin.

-- Ei se ollut kauheata, Jo, vain surullista! Näin heti että lapsi
oli sairaampi, mutta Lottchen sanoi että äiti oli mennyt hakemaan
lääkäriä, ja minä otin lapsen syliini ja annoin Lottyn levähtää.
Se näytti nukkuvan, mutta äkkiä se parahti, vapisi kauttaaltaan ja
makasi sitten aivan hiljaa. Minä koetin lämmittää sen jalkoja, ja
Lotty tahtoi antaa sille maitoa, mutta se ei liikahtanutkaan, ja
tiesin että se oli kuollut.

-- Älä itke, kultaseni! Mitä teit sitten?

-- Istuin vain ja pidin sitä sylissäni kunnes rouva Hummel ja lääkäri
tulivat. Lääkäri sanoi että lapsi oli kuollut ja katseli Heinrichia
ja Minnaa, joilla on kurkkutautia. "Tulirokkoa, hyvä rouva. Teidän
olisi pitänyt hakea minut aikaisemmin", hän sanoi tylysti. Rouva
Hummel sanoi olevansa köyhä ja koettaneensa hoivailla lasta parhaan
kykynsä mukaan, mutta nyt oli liian myöhäistä, ja hän saattoi vain
pyytää tohtoria auttamaan toisia lapsia ja perimään palkkansa
köyhäinhoitolaitokselta. Lääkäri hymyili ja oli ystävällisempi,
mutta tuo kaikki oli hyvin surullista, ja minä itkin kilpaa heidän
kanssaan, kunnes tohtori äkkiä kääntyi ja käski minua juoksemaan heti
kotiin ja ottamaan belladonnaa, muuten saisin itsekin tulirokon.

-- Ei, ethän toki sinä! huudahti Jo säikähtyneenä ja syleili häntä
kiihkeästi. -- Voi, Beth, jos sinä sairastut, en koskaan anna
itselleni anteeksi! _Mitä_ meidän pitää tehdä?

-- Älä säikähdä, olen varma, että jos saan tulirokon, se on
lievä. Katsoin äidin kirjasta ja näin että se alkaa päänsäryllä,
kurkkukivulla ja pahoinvoinnilla, ja niitä juuri minulla onkin. Otin
belladonnaa ja voin nyt paremmin, sanoi Beth laskien kylmät kätensä
kuumalle otsalleen ja koettaen näyttää iloiselta.

-- Jospa äiti olisi kotona! huudahti Jo, otti lääkärikirjan käteensä
ja tunsi että Washington oli hyvin kaukana. Hän luki sivun, katsoi
Bethiin, koetti kädellään hänen otsaansa, katsoi hänen kurkkuaan ja
sanoi sitten vakavasti:

-- Sinä olet käynyt katsomassa lasta yli viikon ajan ja olet ollut
toisten lasten kanssa, jotka jo ovat sairastuneet. Pelkään että
sinussa on jo tulirokko, Beth. Kutsun Hannan tänne, hän ymmärtää
sellaisia asioita.

-- Älä anna Amyn tulla, hänessä ei ole ollut tulirokkoa, ja olisi
kauheata jos hän saisi minusta tartunnan. Ettekö te, Meg ja sinä, voi
saada sitä uudestaan? kysyi Beth huolestuneena.

-- Sitä en usko, äläkä välitä vaikka saisinkin. Se olisi minulle
oikein, itsekkäälle raukalle, joka annoin sinun mennä ja jäin
kirjoittamaan viheliäisiä juttujani, mutisi Jo mennessään kysymään
neuvoa Hannalta.

Tuo uskollinen sielu heräsi siinä silmänräpäyksessä ja asettui asiain
johtoon vakuuttaen Jolle ettei ollut mitään syytä hätääntyä. Jokainen
ihminen saa ennen pitkää tulirokkotartunnan, ja jos hoito on hyvä, ei
kukaan kuole siihen. Jo oli jo paljon rauhallisempi, kun he menivät
kertomaan asiasta Megille.

-- Nyt sanon mitä teemme, sanoi Hanna tutkittuaan Bethin ja tehtyään
hänelle kysymyksiä. -- Kutsumme tohtori Bangsin katsomaan lapsikultaa
ja antamaan meille ohjeita, sitten lähetämme Amyn Marchin tädin luo
joksikin aikaa, jotta hän ei saisi tartuntaa, ja toinen teistä,
tytöt, voi jäädä kotiin pariksi päiväksi huvittamaan Bethiä.

-- Minä tietenkin jään, minä olen vanhin, aloitti Meg levottoman ja
katuvaisen näköisenä.

-- Minä jään, on minun syyni että hän on sairas. Lupasin äidille
juosta asioita, enkä ole tehnyt sitä, sanoi Jo tarmokkaasti.

-- Kumman Beth itse tahtoo jäävän? Yksi riittää, sanoi Hanna.

-- Jon, sanoi Beth ja painoi päänsä tyytyväisenä Jon rintaan. Niin
asia oli ratkaistu.

-- Minä menen kertomaan Amylle, sanoi Meg hieman pahastuneena, kun
hänet oli syrjäytetty, mutta itse asiassa tuntien huojennusta, sillä
hän ei pitänyt sairaanhoidosta kuten Jo.

Amy nosti ilmikapinan ja selitti kiihkeästi, että hän ennemmin ottaa
tulirokon kuin menee Marchin tädin luo. Meg puhui hänelle järkeä,
pyysi kauniisti ja käski, mutta kaikki oli turhaa. Amy ilmoitti että
hän ei mene, ja Meg jätti hänet epätoivoissaan ja meni kysymään
Hannalta, mitä olisi tehtävä.

Ennen kuin hän palasi, oli Laurie tullut huoneeseen, missä Amy makasi
nyyhkyttäen, kasvot haudattuina sohvatyynyyn. Amy kertoi mitä oli
tapahtunut ja odotti että häntä lohdutettaisiin, mutta Laurie vain
työnsi kädet taskuunsa ja käveli edestakaisin hiljaa vihellellen ja
kulmakarvojaan rypistäen. Sitten hän istahti Amyn viereen ja sanoi
maanittelevaan tapaansa:

-- Ole nyt järkevä pikku nainen ja tee kuten he tahtovat. Ei, älä
itke, mutta kuule minkä hauskan suunnitelman olen tehnyt. Sinä menet
Marchin tädin luo, ja minä tulen joka päivä hakemaan sinut ulos
kävelemään tai ajelulle, ja me pidämme hurjan hauskaa. Eikö se olisi
sentään toista kuin jäädä tänne nuhjustelemaan?

-- Minä en tahdo että minut lähetetään pois aivan kuin olisin tiellä,
sanoi Amy loukkaantuneena.

-- Kaikkea sitä kuuleekin, omaa parastasihan he vain katsovat. Ethän
tahdo sairastua, vai mitä?

-- Ei, en tietenkään, mutta varmasti minä sairastun, sillä olen ollut
koko ajan Bethin kanssa.

-- Voit sinä vielä päästä taudilta karkuun, jos lähdet heti. Ja
paikanvaihdos ja huolellinen hoito tekevät joka tapauksessa hyvää;
jos olet jo saanut tartunnan, sairastut ainakin hyvin lievästi.
Neuvon sinua lähtemään niin pian kuin suinkin voit, sillä tulirokko
ei ole leikin asia, hyvä neiti.

-- Mutta Marchin tädin luona on mahdottoman ikävää, ja hän on kauhean
tyly, sanoi Amy melkein pelästyneen näköisenä.

-- Ei ollenkaan ikävää, kun minä käyn jokikinen päivä kertomassa
kuinka Beth jaksaa ja vien sinut ulos pitämään hauskaa. Vanha rouva
pitää minusta, ja koetan olla oikein kohtelias, niin ettei hän mukise
teemmepä sitten mitä tahansa.

-- Vietkö minut ajelemaan pikkuvaunuissa Puckilla?

-- Kunniasanallani.

-- Ja tuletko joka päivä?

-- Varmasti.

-- Ja tuot minut takaisin heti kun Beth on terve?

-- Samalla minuutilla.

-- Ja pääsenkö teatteriin?

-- Vaikka kymmeneen -- jos vain ehdimme.

-- No -- minä luulen -- että -- minä menen, sanoi Amy hitaasti.

-- Järkevä tyttö! Mene nyt kertomaan Megille että olet suostunut
tuumaan, sanoi Laurie ja taputti Amya hyväksyvästi olalle, mikä
seikka harmitti nuorta neitiä enemmän kuin oma suostumisensa.

Meg ja Jo syöksyivät alas katsomaan tuota suurta ihmettä, ja
uhrautuvainen Amy lupasi mennä, jos lääkäri toteaisi että Beth oli
tulossa sairaaksi.

-- Kuinka Beth nyt jaksaa? kysyi Laurie huolestuneena. Beth oli hänen
erityinen suosikkinsa ja hän oli levottomampi kuin tahtoi näyttääkään.

-- Hän makaa äidin sängyssä ja voi jo paremmin. Lapsen kuolema on
järkyttänyt hänen mieltään, mutta uskon sittenkin että hän on vain
vilustunut. Hannakin sanoo arvelevansa niin, mutta hän näyttää
levottomalta, ja juuri se huolestuttaa minua.

-- Miten hirveätä elämä onkaan! sanoi Jo pörröttäen kiusaantuneena
tukkaansa. -- Tuskin olemme päässeet yhdestä surusta, kun jo tulee
toinen. Kaikki menee hullusti kun äiti on poissa -- olen aivan
päästäni pyörällä.

-- Älä sentään tee piikkisikaa itsestäsi, se ei pue sinua. Anna
tukkasi kasvaa, Jo -- ja sano pitääkö minun sähköttää äidillenne
vai mitä voin tehdä puolestanne? kysyi Laurie, joka ei voinut
oikein tottua siihen, että hänen ystävänsä oli uhrannut ainoan
kaunistuksensa.

-- Kunpa tietäisin mitä on tehtävä, sanoi Meg. -- Minusta meidän
pitäisi ilmoittaa äidille jos Beth todella on sairas, mutta Hanna
sanoo ettemme saa, kun äiti ei kuitenkaan voi jättää isää ja he
tulisivat vain suotta levottomiksi. Beth toipuu varmaan pian. Hanna
tietää kyllä tarkalleen mitä on tehtävä, ja äiti sanoi että meidän
pitäisi seurata hänen neuvojaan. Mutta ei se minusta ole kylläkään
aivan oikein.

-- Hm, no niin, en osaa sanoa, mutta entä jos kysyisitte isoisän
mielipidettä sitten kun lääkäri on käynyt.

-- Niin teemmekin. Jo, mene heti hakemaan tohtori Bangsia, määräsi
Meg. -- Emme voi päättää mitään ennen kuin hän on käynyt.

-- Annahan olla, Jo, minä olen nyt tämän talon juoksupoika, sanoi
Laurie ja otti lakkinsa.

-- Sinulla olisi varmasti muutakin työtä, aloitti Meg.

-- Eikä ole, olen jo lukenut tämänpäiväiset läksyni.

-- Luetko läksyjä loma-aikana? kysyi Jo.

-- Seuraan naapurieni hyvää esimerkkiä, vastasi Laurie ja riensi ulos.

-- Laurie on hieno poika, sanoi Jo ja katseli hyväksyvästi hymyillen
toveriaan, kun tämä hyppäsi aidan yli.

-- Mukiinmenevä, miksei, vastasi Meg viileästi, sillä siitä pitäen
kun häntä ja Laurieta oli Moffatin kutsuilla ajattelemattomasti
paneteltu, hän oli suhtautunut hyvin pidättyväisesti nuorukaiseen.

Tohtori Bangs tuli, sanoi että Bethissä oli tulirokon oireet,
mutta toivoi hänen sairastuvan vain lievästi, vaikka hän näyttikin
vakavalta kuullessaan Hummeleista. Amy sai määräyksen lähteä talosta
viipymättä, ja saatuaan suoja-aineita tartuntaa vastaan hän lähti
ylen juhlallisesti Jo ja Laurie saattojoukkonaan.

Marchin täti otti heidät vastaan turhia kursailematta.

-- Mitäs nyt tahdotte? hän kysyi ja katsoi terävästi silmälasiensa
yli, ja papukaija, joka istui hänen tuolinsa selkänojalla, kirkui:

-- Pois, pois, pojat pois!

Laurie vetäytyi ikkunan luo, ja Jo kertoi asiansa.

-- Sitähän sopi odottaakin, kun teidän kerran annetaan juosta köyhien
ihmisten luona. Amy voi jäädä tänne ja olla hyödyksi jollei hän ole
sairas, mutta epäilemättä hän sairastuu. Älä itke, lapsi, en siedä
kuulla ihmisten niiskuttavan.

Amy oli tosiaan itkemäisillään, mutta Laurie nykäisi viekkaasti
papukaijaa pyrstöstä. Polly puhkesi ällistyneenä kirkumaan:
"Siunatkoon saappaitani!" niin hullunkurisesti, ettei hän voinutkaan
olla nauramatta.

-- Mitä äidillenne kuuluu? kysyi vanha rouva tuikeasti.

-- Isä on jo paljon parempi, vastasi Jo koettaen pysyä vakavana.

-- Ohoo, sepä kummaa! No, se ei kestä kauan, Marchilla ei ole koskaan
ollut voimakas ruumiinrakenne, oli rakastettava vastaus.

-- Ka, ka, älä puhu kuolemasta, ota nuuskaa, ota nuuskaa, hyvästi,
lorusi Polly tanssien tuolillaan ja nykäisten vanhan rouvan lakkia,
kun Laurie näpsäytti sitä pyrstöön.

-- Suu kiinni, häijy vanha lintu! Ja sinä, Jo, voit heti lähteä,
ei ole sopivaa että maleksit ympäri katuja iltamyöhällä tuollaisen
pojannulikan kanssa --

-- Suu kiinni, häijy vanha lintu! huusi Polly ja ponnahti alas
tuoliltaan kurittaakseen 'pojannulikkaa', joka oli läkähtyä nauruun
kuullessaan viimeiset sanat.

-- En usko että voin kestää tätä, mutta koetan, ajatteli Amy
jäädessään yksin täti Marchin luo.

-- Mene tiehesi, ilkiö! kirkui Polly, ja kuullessaan nämä
epäkohteliaat sanat ei Amy voinut pidättää nyyhkytystä.




18.

PIMEITÄ PÄIVIÄ


Beth sai tulirokon ja oli paljon sairaampi kuin kukaan -- Hannaa
ja Bethiä lukuun ottamatta -- aavistikaan. Tytöt eivät ymmärtäneet
potilaan vakavaa tilaa, herra Laurence ei saanut tulla katsomaan
häntä, joten Hanna sai hoitaa kaiken oman mielensä mukaan. Tohtori
Bangs teki parhaansa, mutta hänellä oli paljon tehtävää muuallakin,
ja hän jätti paljon oivallisen hoitajattaren huoleksi.

Meg pysytteli kotona, jottei veisi tartuntaa Ringille, ja hoiti
taloutta, mutta hän oli hyvin huolestunut ja tunsi itsensä melkein
rikolliseksi, kun ei äidille kirjoittaessaan maininnut mitään Bethin
sairaudesta. Hänestä oli vastenmielistä pettää äitiä tällä tavalla,
mutta häntä oli käsketty tottelemaan Hannaa eikä Hanna tahtonut
kuulla puhuttavankaan, että 'rouva Marchin mieltä pahoitettaisiin
tuollaisen pikkuasian tähden'.

Jo uhrasi Bethille päivänsä ja yönsä eikä se ollutkaan vaikeata,
sillä Beth oli hyvin kärsivällinen ja kesti kipunsa valittamatta niin
kauan kuin hän saattoi hallita itseään. Mutta tuli aika, jolloin hän
kuumekohtauksissaan alkoi puhua käheällä, katkonaisella äänellä,
juoksuttaa sormiaan peitteellään, ikään kuin hänen rakas pieni
soittokoneensa olisi ollut hänen edessään, ja yrittää laulaa kipeällä
kurkullaan, josta ei lähtenyt ääntä. Tuli aika, jolloin hän ei
tuntenut ympärillään olevia tuttuja kasvoja, vaan antoi niille vääriä
nimiä ja pyysi ja rukoili äitiä luokseen.

Silloin Jo pelästyi, Meg pyysi saada kirjoittaa äidille totuuden, ja
Hannakin lupasi 'ajatella asiaa, vaikka vielä ei ollutkaan vaaraa'.
Heidän levottomuuttaan lisäsi Washingtonista saapunut kirje, jossa
kerrottiin että herra March oli tullut huonommaksi eikä kotiintuloa
voinut ajatella vielä pitkään aikaan.

Kuinka pimeiltä päivät tuntuivatkaan nyt, kuinka surulliselta ja
yksinäiseltä koko koti, ja kuinka raskaat olivatkaan sisarusten
sydämet, kun he odottivat ja tekivät työtä kuoleman varjon viipyessä
kodin yllä! Silloin vasta Margaret, istuessaan yksinään käsityönsä
ääressä, jolle usein valui kyyneliä, tunsi kuinka rikas hän oli
ollut, kuinka rakkaus, turvallisuus, rauha ja terveys ovat elämän
todellista siunausta ja paljon kallisarvoisempia kuin rahalla saatu
ylellisyys.

Silloin Jo, joka alituiseen istui hämärässä sairashuoneessa kärsivän
pikku sisarensa silmien edessä, oppi todella ymmärtämään Bethin
luonteen kauneuden ja sulon, tuntemaan, kuinka syvästi ja hellästi
kaikki rakastivat häntä ja kuinka todella arvokas oli Bethin
epäitsekäs tarve elää toisten hyväksi ja tehdä kotinsa onnelliseksi
niillä yksinkertaisilla hyveillä, joita kaikki voivat kehittää
itsessään ja joita kaikkien tulisi pitää arvossa enemmän kuin
lahjakkuutta, rikkautta tai kauneutta.

Ja Amy ikävöi kiihkeästi kotiinsa maanpaostaan voidakseen tehdä
jotakin Bethin hyväksi. Hän tunsi ettei mikään työ olisi nyt ikävää
eikä vaikeata, ja muisti katuvana, kuinka monta kertaa nuo avuliaat
kädet olivat suorittaneet tehtäviä, jotka hän oli laiminlyönyt.

Laurie harhaili ympäri taloa kuin rauhaton henki, ja herra Laurence
lukitsi suuren pianon, sillä hän ei sietänyt kuulla mitään mikä
muistuttaisi pienestä naapurista, joka usein oli sulostuttanut
hänen hämyhetkiään. Kaikki kaipasivat Bethiä. Maitokuski, leipuri,
ryytikauppias ja teurastaja kysyivät kuinka hän voi, rouva Hummel
parka tuli pyytämään anteeksi ajattelemattomuuttaan, naapurit
lähettivät terveisiä ja kaikenlaista hyvää, ja ihmetellen sisaret
huomasivat, kuinka paljon ystäviä tuo yksinäisyydessä viihtyvä ujo
tyttönen oli hankkinut itselleen.

Hän itse makasi sillä välin vuoteessaan, vierellään vanha Joanna,
sillä kuumehoureissakaan hän ei unohtanut onnetonta suojattiaan. Hän
ikävöi kissojaan, mutta ei tahtonut että ne tuotaisiin sairasvuoteen
luo -- nehän voisivat saada tartunnan. Kirkkaina hetkinään hän oli
levoton Josta, lähetti herttaisia terveisiä Amylle, pyysi sanomaan
äidille että hän kirjoittaisi pian ja koettikin usein kirjoittaa
pari sanaa, jottei isä luulisi että Beth oli unohtanut hänet. Mutta
nämä lyhyet hetket päättyivät pian ja Beth heittelehti vuoteessaan
tuntikausia puhuen katkonaisia sanoja, tai vaipui raskaaseen uneen,
joka ei tuonut mitään virkistystä. Tohtori Bangs kävi kahdesti
päivässä, Hanna valvoi yöt, Meg piti valmiiksi kirjoitettua sähkettä
varalla laatikossaan, jotta se voitaisiin tarvittaessa heti lähettää,
ja Jo ei liikahtanutkaan Bethin vuoteen vierestä.

Joulukuun ensimmäinen päivä oli heille oikea talvipäivä. Pureva tuuli
puhalsi, lunta pyrytti sakeasti ja vanha vuosi näytti olevan valmis
vaipumaan hautaan. Kun tohtori Bangs tuli sinä aamuna, hän katseli
kauan Bethiä, piti tuokion hänen kuumaa kättään omassaan ja laski sen
sitten hiljaa peitteelle sanoen Hannalle matalalla äänellä:

-- Jos rouva March voi jättää miehensä, olisi parasta pyytää häntä
tulemaan.

Hanna nyökäytti päätään puhumatta sanaakaan, sillä hänen huulensa
vavahtelivat hermostuneesti. Meg vaipui tuolille aivan kuin nuo
sanat olisivat vieneet kaiken voiman hänen jäsenistään, ja Jo,
joka hetkisen oli seisonut paikallaan hyvin kalpeana, heitti
päällysvaatteet ylleen ja riensi ulos myrskyyn. Hän palasi pian
takaisin, ja kun hän ääneti riisui takin yltään, tuli Laurie tuoden
kirjettä, jossa kerrottiin että herra March oli taas parempi. Jo luki
sen kiitollisena, mutta raskas paino oli yhä hänen sydämellään, ja
hänen ilmeensä oli niin onneton että Laurie kysyi nopeasti:

-- Mikä on? Onko Beth huonompi?

-- Olen sähköttänyt äidille, sanoi Jo epätoivoisen näköisenä ja
koettaen potkaista päällyskengät pois jaloistaan.

-- Sepä hyvä, Jo. Oletko tehnyt sen omalla vastuullasi? kysyi Laurie,
pani hänet istumaan eteisen tuolille ja veti pois nuo vastahakoiset
päällyskengät. Silloin hän huomasi kuinka Jon kädet vapisivat.

-- En, lääkäri käski.

-- Voi, Jo, ovatko asiat huonosti? kysyi Laurie kauhistuneena.

-- Ovat. Beth ei tunne meitä eikä puhu edes vihreistä kyyhkysistä,
joilla hän tarkoittaa seinäpaperissa olevia viiniköynnöksen lehtiä.
Hän ei ole minun Bethini näköinen, eikä kukaan auta meitä kestämään
sitä. Isä ja äiti ovat molemmat poissa, ja Jumala tuntuu olevan niin
kaukana etten voi löytää häntä.

Kyynelet valuivat Jon poskille, ja hän ojensi avuttoman kätensä ikään
kuin pimeässä hapuillen. Laurie sulki sen omiin käsiinsä ja kuiskasi
hiljaa:

-- Olenhan minä luonasi. Nojaa minuun, Jo rakas!

Jo ei voinut puhua, mutta painoi päänsä hänen olalleen ja
ystävällisen ihmiskäden lämmin ote lohdutti hänen surullista
sydäntään ja tuntui vievän hänet lähemmäksi jumalaista käsivartta,
joka yksin saattoi auttaa häntä.

Laurie olisi tahtonut sanoa jotakin kaunista ja lohduttavaa, mutta ei
löytänyt sopivia sanoja ja seisoi vain ääneti silittäen hiljaa Jon
päätä. Se oli parasta mitä hän saattoi tehdä, tyynnyttävämpää kuin
kaunopuheisimmat sanat, sillä Jo tunsi hänen sanattoman osanottonsa
ja koki hiljaisuudessa, kuinka suloisesti ystävän läsnäolo viihdyttää
surua. Hän kuivasi pian kyynelensä ja katsoi kiitollisena toveriinsa.

-- Kiitos, Teddy, minun on parempi nyt, en ole enää yhtä epätoivoinen.

-- Toivo parasta, se auttaa sinua, Jo. Äitisi on pian täällä ja
silloin kaikki selviää.

-- Olen niin iloinen kun isä on parempi, nyt on äidin helpompi jättää
hänet. Oi voi, minusta tuntuu kuin kaikki surut tulisivat yhdellä
kertaa ja minä saisin harteilleni raskaimman osan, huokasi Jo ja
levitti märän nenäliinan polvilleen kuivamaan.

-- Luuletko että Megin on sitten parempi olla? kysyi Laurie näyttäen
suuttuneelta.

-- Oi, ei tietenkään, mutta hän ei voi rakastaa Bethiä niin kuin minä
eikä tulisi kaipaamaan häntä yhtä katkerasti. Beth on omatuntoni,
enkä voi menettää häntä. En voi! En voi!

Jon kasvot kätkeytyivät märkään nenäliinaan, ja hän itki
hillittömästi, sillä hän oli tähän päivään saakka pysytellyt lujana
eikä ollut vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Kun Jon nyyhkytykset
asettuivat, Laurie sanoi hiljaa:

-- Minä en usko että hän kuolee, hän on hyvä, ja me kaikki rakastamme
häntä rajattomasti. En usko että Jumala vielä ottaa häntä pois.

-- Hyvät ja rakkaat ihmiset aina kuolevat, voihki Jo, mutta lakkasi
itkemästä, sillä hänen ystävänsä sanat rohkaisivat häntä huolimatta
hänen omasta pelostaan ja epäilyksistään.

-- Tyttö parka, olet aivan uupunut. Etpä sinä tavallisesti juuri
menetä rohkeuttasi. Odota vähän, juoksen hakemaan jotakin joka
virkistää sinua.

Laurie syöksyi alas harpaten kaksi porrasta kerrallaan, ja Jo laski
väsyneen päänsä Bethin pienelle ruskealle hilkalle, jota kukaan ei
ollut siirtänyt pois pöydältä, mihin hän oli sen jättänyt. Siinä
näytti olevan jokin taikavoima, sillä sen herttaisen omistajan
alistuva mieli näytti asettuvan Johon, ja kun Laurie juoksujalkaa
tuli kädessään lasi viiniä, Jo joi sen hymyillen ja sanoi
urhoollisesti:

-- Minä juon Bethin terveydeksi! Sinä olet hyvä lääkäri, Teddy, ja
lohdullinen ystävä. Kuinka voin koskaan palkita sinua? hän lisäsi,
sillä pojan ystävälliset sanat olivat virkistäneet hänen masentunutta
mieltään.

-- Lähetän kyllä joskus laskuni, ja tänä iltana annan sinulle jotakin
joka lämmittää sydäntäsi enemmän kuin lasi viiniä, sanoi Laurie ja
katsoi häneen silmin, joista säteili pidätetty tyytyväisyys.

-- Mitä sitten? kysyi Jo ihmeissään ja unohti hetkeksi surunsa.

-- Sähkötin äidillesi eilen, ja Brooke vastasi että hän tulee heti,
ja hän on täällä tänä yönä, ja kaikki käy hyvin. Oliko hyvä että tein
sen?

Laurie puhui hyvin nopeasti ja punastui kiihtymyksestä, sillä hän oli
salannut tekonsa tähän asti peläten pahoittavansa tyttöjen mielen.
Jo tuli liidunvalkeaksi, hypähti ylös tuoliltaan, ja kun Laurie oli
ääneti, Jo ällistytti hänet kietomalla käsivartensa hänen kaulaansa
ja huutamalla riemuissaan:

-- Oi, Laurie! Oi, äiti! Oi, miten onnellinen olen!

Tällä kertaa hän ei itkenyt, vaan nauroi, vapisi kauttaaltaan ja
painautui ystävänsä rintaa vasten aivan kuin tuo odottamaton uutinen
olisi vallan huumannut hänet.

Laurie hämmästyi varmaan suuresti, mutta käyttäytyi kuitenkin
suurenmoisen maltillisesti. Hän taputti Jota rauhoittavasti selkään,
ja kun tämä ei vieläkään tointunut, suuteli poika ujosti häntä kerran
tai kaksi, mikä sai Jon heti järkiinsä. Hän nojautui seinään, irrotti
kätensä hiljaa Laurien kaulasta ja sanoi hämmentyneenä:

-- Et saa, Laurie! Olin hirveän ajattelematon, mutta olit niin
kultainen kun sähkötit Hannasta huolimatta, etten voinut olla
lentämättä kaulaasi. Kerro minulle kaikki, mutta älä anna enää
viiniä, se saa minut käyttäytymään typerästi.

-- Vielä mitä, nauroi Laurie korjatessaan kaulanauhaansa. -- Niin,
katsos, minä aloin olla sangen levoton, ja samoin isoisäkin.
Mielestämme Hanna ei sittenkään menetellyt oikein, ja äitinne olisi
pitänyt heti kohta saada tietää kaikki. Hän ei koskaan antaisi
meille anteeksi jos Beth -- jos jotakin tapahtuisi, tiedäthän. Sain
isoisän myöntämään, että meidän olisi jo aika tehdä jotakin, ja eilen
ryntäsin sähkösanomatoimistoon, sillä tohtori näytti vakavalta ja
Hanna oli vääntää niskani nurin, kun ehdotin sähköttämistä. Se juuri
ratkaisi asian, sillä Hannan itsevaltius alkoi suututtaa minua.
Tiedän nyt että äitinne tulee yöjunalla, joka on täällä kello kaksi
aamulla. Minä menen noutamaan hänet asemalta.

-- Laurie, sinä olet enkeli! Kuinka osaan kiittää sinua kylliksi?

-- Lennä kaulaani taas, minä melkein pidän siitä, sanoi Laurie
veitikkamaisen näköisenä.

-- Ei kiitoksia. Mieluummin lennän isoisäsi kaulaan, kunhan hän
tulee tänne. Älä tee kiusaa nyt, ole järkevä poika ja mene kotiin
lepäämään, saathan valvoa puolen yötä. Jumala siunatkoon sinua, Teddy.

Jo oli perääntynyt nurkkaan ja lopetettuaan puheensa hän katosi
nopeasti keittiöön, missä hän istahti pöydälle ja kertoi
kokoontuneelle kissaperheelle, että hän oli 'onnellinen, hirveän
onnellinen'. Laurie lähti pois tuntien tehneensä oikein hyvän työn.

-- Se poika sitten sekaantuu kaikkeen, mutta annan hänelle anteeksi
ja toivon että rouva March on heti lähtenyt matkaan, sanoi Hanna ja
näytti tuntevan helpotusta, kun Jo kertoi hyvän uutisen.

Meg riemuitsi hiljaa sydämessään ja jäi lukemaan kirjettä, Jo siivosi
potilaan huoneen, ja Hanna leipoi kaiken varalta pari piirakkaa, 'jos
sattuisi tulemaan odottamattomia vieraita'.

Raikas henki tuntui puhaltavan läpi koko talon, ja hiljaisia
huoneita kirkasti ihmeellinen valo, joka ei ollut enää pelkkää
päivänpaistetta. Tuo toiveikas muutos tuntui kaikkialla, Bethin lintu
alkoi visertää, Amyn ruusussa ikkunalla huomattiin puhkeava nuppu,
jopa takkavalkeakin tuntui palavan iloisemmin. Joka kerta kun tytöt
kohtasivat toisensa, valaisi hymy heidän kalpeita kasvojaan. Jokainen
iloitsi paitsi Beth, joka makasi raskaassa horrostilassa, tietämättä
toivosta tai ilosta, epäilyksestä tai tuskasta. Se oli surullinen
näky -- nuo ennen ruusuiset kasvot olivat nyt laihat ja kalpeat,
ahkerat kädet voimattomat, hymyilevät huulet mykät, ja kauniit, hyvin
hoidetut hiukset valuivat hajallaan ja vanukkeisina tyynyllä.

Kaiken päivää hän makasi näin, kohoten vain silloin tällöin
kuiskaamaan: -- Vettä! ja hänen huulensa olivat niin kuivat, että ne
tuskin saattoivat ääntää tämän ainoan sanan.

Kaiken päivää Jo ja Meg hiipivät hänen vuoteensa ympärillä valvoen,
odottaen, toivoen ja luottaen Jumalaan ja äitiin, ja kaiken päivää
pyrytti lunta, pureva tuuli vinkui nurkissa ja tunnit kuluivat
hitaasti. Mutta ilta saapui viimein, ja joka kellonlyömällä katsoivat
sisaret, jotka vieläkin istuivat molemmin puolin vuodetta, kasvot
valoisina toisiinsa, sillä joka tunti toi avun lähemmäksi. Tohtori
oli sanonut, että keskiyön tienoilla luultavasti tapahtuisi käänne
joko parempaan tai huonompaan, ja hän oli luvannut tulla takaisin
silloin.

Hanna, joka oli vallan uupunut, makasi sohvalla vuoteen jalkapuolella
sikeässä unessa. Herra Laurence käveli edestakaisin arkihuoneessa ja
tunsi että hän mieluummin olisi kohdannut kapinallisen sotajoukon
kuin rouva Marchin levottomat kasvot. Laurie loikoili matolla
muka lepäilläkseen, mutta tuijotti koko ajan valkeaan kasvoillaan
miettiväinen ilme, joka sai hänen kauniit mustat silmänsä näyttämään
lempeiltä ja kirkkailta.

Tytöt eivät koskaan unohtaneet tätä yötä, jolloin he unta saamatta
pitivät vartiotaan kauhean voimattomuuden tunteen vallassa.

-- Jos Jumala antaa Bethin elää, en koskaan enää ole tyytymätön,
kuiskasi Meg vakavasti.

-- Jos Jumala antaa Bethin elää, koetan rakastaa ja palvella häntä
kaiken ikäni, vastasi Jo yhtä hartaasti.

-- Toivoisin ettei minulla olisi sydäntä, sitä särkee niin, huokasi
Meg hetken kuluttua.

-- Jos elämä on kovin usein yhtä kovaa kuin nyt, en käsitä kuinka
jaksamme, lisäsi Jo epätoivoissaan.

Silloin kello löi kaksitoista ja molemmat unohtivat tuskansa Bethin
tähden, sillä he kuvittelivat näkevänsä jonkinlaisen muutoksen hänen
riutuneissa kasvoissaan. Talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota
häiritsi vain tuulen valitus ulkona. Väsynyt Hanna nukkui, ja vain
tytöt näkivät himmeän varjon, joka näytti laskeutuvan pienen vuoteen
ylle.

Tunti kului eikä mitään tapahtunut, paitsi että Laurie lähti hiljaa
asemalle. Toinen tunti kului -- ketään ei tullut, ja pelko ja
levottomuus ahdisti tyttöjen mieltä. Oliko juna myöhässä lumimyrskyn
tähden, oliko matkalla sattunut tapaturma vai oliko -- pahinta
kaikista -- Washingtonissa tapahtunut jokin suuri onnettomuus?

Kello oli kaksi, kun Jo, joka seisoi ikkunan edessä ja ajatteli
kuinka kolkolta maailma näytti, oli kuin se olisi kiedottu valkeihin
käärinliinoihin, kuuli liikettä vuoteen luota, ja kääntyessään äkkiä
hän näki Megin polvistuvan äidin tuolin viereen ja kätkevän kasvonsa
käsiin. Jäätävä pelko valtasi Jon mielen.

-- Beth on kuollut eikä Meg uskalla sanoa sitä minulle.

Hän oli silmänräpäyksessä paikallaan sängyn ääressä, ja hänen
kiihtyneet silmänsä huomasivat suuren muutoksen. Kuumeen hehku
ja tuskallinen ilme olivat poissa, ja nuo rakkaat pienet
kasvot näyttivät niin läpikuultavilta ja rauhallisilta syvässä
kirkastuneessa levossaan, ettei Jo tuntenut mitään tarvetta itkeä tai
valittaa. Hän kumartui rakkaimman sisarensa puoleen, suuteli kosteata
otsaa hellästi ja kuiskasi hiljaa:

-- Hyvästi, Bethini, hyvästi!

Äänten herättämänä hypähti Hanna sohvaltaan, syöksyi vuoteen luo,
katseli Bethiä, tunnusteli hänen käsiään, kuunteli hänen hengitystään
ja viskasi sitten esiliinan päänsä yli ja istahti tuolille huojuen
edestakaisin ja huudahtaen:

-- Kuume on poissa, hän nukkuu luonnollista unta, hänen ihonsa on
kostea ja hän hengittää helposti. Voi hyvä Jumala!

Ennen kuin tytöt saattoivat uskoa kuulemaansa, saapui tohtori
vahvistamaan tiedon. Hän oli kömpelön näköinen mies, mutta tyttöjen
mielestä hänen kasvonsa näyttivät vallan taivaallisilta, kun hän
katsoi heihin isällisesti ja sanoi hymyillen:

-- Niin, tyttöseni, minä uskon, että pikku sisarenne selviää
taudista. Pitäkää talo hiljaisena, antakaa hänen nukkua, ja kun hän
herää, antakaa hänelle...

Mitä heidän piti antaa, ei kumpikaan kuullut, sillä molemmat hiipivät
pimeään eteiseen ja istuutuivat portaille painautuen toisiinsa, mutta
he eivät voineet puhua sanaakaan, sillä heidän sydämensä oli liian
täynnä. Kun he tulivat takaisin uskollisen Hannan hyväiltäviksi ja
suudeltaviksi, makasi Beth käsi posken alla kuten tavallisesti, tuo
kauhea kalpeus oli poissa, ja hän hengitti tasaisesti ikään kuin
olisi juuri nukahtanut.

-- Kunpa äiti vain nyt tulisi! sanoi Jo, kun talviaamu alkoi valjeta.

-- Katsos, sanoi Meg näyttäen valkeata, puoleksi auennutta ruusua.
-- Minä luulin että tämä hädin tuskin aukenisi pantavaksi huomenna
Bethin käteen, jos hän olisi -- jättänyt meidät. Mutta se on auennut
yöllä, ja aion panna sen maljakkoon, niin että siskomme herätessään
ensimmäiseksi näkee tämän ruusun ja äidin kasvot.

Koskaan ei aurinko ollut noussut niin kauniisti eikä maailma koskaan
näyttänyt niin ihanalta kuin se sinä aamuna näytti Megistä ja Josta,
kun he pitkän, surullisen valvontansa jälkeen katsoivat väsynein
silmin ulos.

-- Kuin satumaailma, sanoi Meg ja hymyili itsekseen katsellessaan
tuota häikäisevää näkyä.

-- Kuuletko? huudahti Jo hypähtäen seisomaan.

Portilta kuului todellakin kulkusten kilinää, sitten kuului Hannan
huudahdus, ja sitten Laurien iloinen ääni:

-- Tytöt, tytöt, hän on täällä.




19.

AMYN TESTAMENTTI


Sillä välin kun tämä kaikki tapahtui kotona, Amy vietti katkeria
päiviä Marchin tädin luona. Hän tunsi syvästi 'maanpakonsa' surkeuden
ja huomasi ensi kerran elämässään, kuinka paljon häntä rakastettiin
ja hemmoteltiin kotona. Marchin täti ei koskaan hemmotellut ketään,
sitä hänen periaatteensa eivät sallineet, mutta hän koetti olla
ystävällinen, sillä tuo hyvin kasvatettu pikkutyttö miellytti häntä
suuresti, ja Marchin tädillä oli kuin olikin sydämensä pohjalla
lämmin soppi veljenpoikansa lapsia varten, vaikka hän ei pitänyt
tarpeellisena näyttää sitä.

Hän koetti todellakin saada Amyn viihtymään, mutta hyvänen aika,
millaisia erehdyksiä hän teki! Muutamat vanhat säilyttävät sydämensä
nuorena huolimatta rypyistä ja harmaista hiuksista, ottavat osaa
lasten pieniin huoliin ja iloihin, saavat heidät viihtymään luonaan,
osaavat kätkeä viisaita opetuksia hauskoihin leikkeihin ja ottavat
vastaan ystävyyttä herttaisesti ja luontevasti. Mutta Marchin tädillä
ei ollut tätä lahjaa, ja hän kiusasi Amya sanomattomasti säännöillään
ja määräyksillään, jäykällä käytöksellään ja pitkillä, ikävillä
saarnoillaan.

Huomatessaan Amyn nöyremmäksi ja oppivaisemmaksi kuin tämän sisar
oli, vanha rouva piti velvollisuutenaan kitkeä hänestä pois, mikäli
mahdollista, kodissa vallitsevan liiallisen vapauden ja leväperäisen
kasvatuksen jäljet. Ja niin hän otti Amyn kasvatuksen huolekseen
ja noudatti samoja periaatteita, joiden mukaan häntä itseään oli
kasvatettu kuusikymmentä vuotta sitten. Tiukka kurinpito kylvi
katkeruutta Amyn sieluun ja sai hänet tuntemaan olevansa kuin
kärpänen hämähäkin verkossa.

Hänen täytyi pestä kupit joka aamu ja kiillottaa vanhanaikaiset
lusikat, suuri hopeinen teekannu ja juomalasit kunnes ne hohtivat ja
välkkyivät. Sitten hänen täytyi pyyhkiä pölyt, ja se oli kamalampaa
kuin mikään. Ainoakaan tomuhiukkanen ei jäänyt tädiltä huomaamatta,
ja kaikilla huonekaluilla oli käpäläjalat ja jos jonkinmoisia
kierukoita ja koristeita, joista tomua ei koskaan saanut lähtemään
niin että se olisi kelvannut. Sitten piti ruokkia Polly, kammata
sylikoira ja juosta sata kertaa portaita ylös ja alas ja jaella
määräyksiä, sillä vanha rouva oli rampa ja lähti harvoin suuresta
tuolistaan.

Näiden väsyttävien puuhien jälkeen Amyn piti lukea läksynsä, mikä
seikka pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Sitten hän
sai tunnin vapautta, ja voitte olla varmoja että hän nautti siitä.

Laurie tuli joka päivä ja kärtti tätiä, kunnes Amy sai luvan lähteä
ulos hänen kanssaan, ja silloin he kävelivät tai ratsastivat ja
pitivät hauskaa. Päivällisen jälkeen Amyn piti lukea ääneen ja istua
hiljaa paikoillaan vanhan rouvan ottaessa päivällistorkkuja, mikä
tavallisesti kesti tunnin verran hänen nukahdettuaan jo ensi sivulla.
Sitten tuli parsittavien sukkien ja päärmättävien pyyhinliinojen
vuoro, ja Amy ompeli, ulkonaisesti säyseänä mutta sydämessään
kapinoiden, hämärään asti, jolloin hän taas sai huvitella omalla
tavallaan teenjuontiin asti. Illat olivat kaikkein pahimmat, sillä
Marchin täti innostui kertomaan juttuja nuoruusajaltaan, ja ne olivat
niin sanomattoman ikäviä, että Amy olisi aina ollut valmis menemään
sänkyyn heti paikalla saadakseen itkeä kovaa kohtaloaan. Päästyään
sinne hän kyllä tavallisesti nukahti ehdittyään vuodattaa vain pari
kolme kyyneltä.

Jollei Lauriea ja vanhaa Esteriä, kamarineitoa, olisi ollut, ei Amy
varmaankaan olisi päässyt tämän kauhean ajan yli -- niin hän ainakin
itse ajatteli.

Papukaija yksin olisi riittänyt saamaan hänet epätoivon partaalle.
Lintu tunsi ennen pitkää ettei Amy kuulunut sen ihailijoihin ja kosti
tekemällä hänelle yhtenään kepposia. Se nyki hänen tukkaansa, kun hän
tuli hiukankin lähelle, kaatoi kurillaan ruokakuppinsa juuri kun Amy
oli päässyt puhdistamasta sen häkkiä, narrasi sylikoiran haukkumaan
vanhan rouvan nukkuessa, solvasi Amya vieraiden kuullen ja käyttäytyi
joka suhteessa häpeämättömän pahantapaisesi!

Toiseksi Amy ei voinut sietää koiraa -- se oli lihava ja hemmoteltu
äkäinen otus, joka murisi ja haukkua nalkutti hänen pukeutuessaan
ja makasi selällään käpälät ilmassa ja kasvoilla sanomattoman tylsä
ilme aina kun tahtoi syödä, mikä tapahtui ainakin kaksitoista kertaa
päivässä. Keittäjä oli pahansisuinen vanha kääpä. Ester oli ainoa,
joka vähänkin välitti nuoresta neidistä.

Ester oli ranskatar, joka oli ollut 'madamen' luona, kuten hän
nimitti emäntäänsä, jo monta vuotta. Hän oli alistanut vanhan rouvan
melkein kokonaan valtansa alle, sillä tämä ei voinut tulla toimeen
ilman häntä. Hän oli oikeastaan Estelle, mutta täti oli vaatinut
häntä muuttamaan nimensä, ja hän oli totellut ehtonaan se, ettei
häntä koskaan pyydettäisi muuttamaan uskontoaan. Ensi hetkestä hän
mieltyi Amyyn, jota hän nimitti mademoiselleksi, ja huvitti häntä
suuresti kertomalla hauskoja juttuja elämästään Ranskassa, kun Amy
istui hänen vieressään ja hän silitti madamen pitsejä. Hän antoi Amyn
tehdä tutkimusretkiä vanhassa talossa ja katsella kaikkia omituisia
ja kauniita tavaroita suurien komeroiden ja vanhojen kaappien
kätköissä, sillä täti talletti kaiken ja keräsi tavaraa kuin harakka.

Amyn suurin ilonaihe oli intialainen kaappi, joka oli täynnä
merkillisiä laatikoita ja pieniä salalokeroita, joissa säilytettiin
kaikenlaisia harvinaisia koristeita, joista muutamat olivat sangen
kallisarvoisia. Näiden esineiden järjestäminen ja tutkiminen tuotti
Amylle suurta huvia.

Jalokivilippaissa samettityynyillä olivat granaattikoristeet, joita
täti oli käyttänyt astuessaan seuraelämään, helmet, jotka hän oli
saanut isältään hääpäivänään, hänen sulhasensa antamat timantit,
surusormukset ja neulat, omituiset medaljongit, joissa oli kuolleiden
ystävien kuvia, hiuksista tehdyt rintasoljet, pienet rannerenkaat,
joita hänen ainoa pikku tyttärensä oli pitänyt, Marchin sedän
iso kello, jonka punaisella sinetillä monet lapsenkädet olivat
leikkineet, ja pienessä kotelossa aivan erillään tädin vihkisormus,
joka nyt oli liian pieni hänen lihavaan sormeensa, mutta joka oli
hänen kallisarvoisin aarteensa.

-- Minkä mademoiselle ottaisi näistä jos saisi valita? kysyi Ester,
joka aina istui lähellä valvomassa Amyn puuhia ja näyttämässä hänelle
arvokkaimpia esineitä.

-- Pidän timanteista eniten, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan
kaulakoristetta, ja olen erikoisen ihastunut kaulakoristeisiin,
ne ovat niin kauniita. Valitsisin tämän, jos saisin, vastasi
Amy katsellen ihastuneena helminauhaa, jossa oli kulta- ja
ebenholtsihelmiä ja keskellä raskas risti samaa ainetta.

-- Minäkin tahtoisin tuon, mutta en kaulakoristeeksi -- oi, ei! Minä
käyttäisin sitä rukousnauhana kuin hyvä katolilainen ainakin, sanoi
Ester katsellen tuota kaunista kapinetta hartaasti.

-- Onko se aiottu käytettäväksi samoin kuin tuo hyvältä tuoksuva
puuhelminauha, joka riippuu peilinne yläpuolella? kysyi Amy.

-- On kylläkin, se on tarkoitettu rukousnauhaksi. Pyhimykset
iloitsisivat, jos näin kaunista rukousnauhaa käytettäisiin oikein
eikä kannettaisi vain joutavana koristeena. Jos mademoiselle
vetäytyisi joka päivä yksinäisyyteen ajattelemaan ja rukoilemaan
kuten teki se hyvä rouva, jota palvelin ennen madamea, se tekisi
varmaan hyvää. Hänellä oli pieni kappeli, ja sieltä hän sai
lievitystä moneen suruun.

-- Olisikohan oikein jos minä tekisin samoin? kysyi Amy, joka
yksinäisyydessään tunsi tarvitsevansa jonkinlaista apua ja lohdutusta
ja huomasi helposti unohtavansa pienen kirjansa nyt kun Beth ei ollut
häntä muistuttamassa.

-- Se olisi erinomaista ja hyvin viehättävää, ja minä järjestän
ilomielin pienen vaatekomeron teille kappeliksi, jos haluatte. Älkää
puhuko mitään madamelle, mutta kun hän nukkuu, voitte mennä sinne ja
istua hetkisen yksinäisyydessä, ajatella hyviä ajatuksia ja rukoilla
rakasta Jumalaa säästämään sisarenne.

Ester oli syvästi uskonnollinen ja täysin vilpitön neuvossaan, sillä
hänellä oli hellä sydän ja hän otti lämpimästi osaa sisarusten
levottomuuteen. Ehdotus miellytti Amya, ja hän antoi Esterille
luvan järjestää hänen huoneensa viereisen pienen valoisan komeron
kappeliksi toivoen saavansa siten apua ja lohdutusta.

-- Olisi hauskaa tietää minne kaikki nämä kauniit tavarat joutuvat,
kun täti kuolee, hän sanoi asettaen loistavan rukousnauhan hitaasti
paikalleen samettityynylle ja sulkien jalokivilippaat yksitellen.

-- Teille ja sisarillenne. Minä tiedän sen, madame on uskonut sen
minulle. Olen todistanut hänen testamenttinsa, ja siinä sanotaan niin.

-- Kuinka hauskaa! Toivon vain että hän antaisi ne meille jo nyt.
Odottaminen ei ole yhtään hauskaa, huomautti Amy heittäen viimeisen
silmäyksen timantteihin.

-- Neidit ovat vielä liian nuoria pitämään niitä. Se joka menee
ensimmäiseksi kihloihin, saa helmet -- madame on sanonut niin --
ja luulenpa että pieni turkoosisormus annetaan teille kun lähdette
luotamme, sillä madame on mieltynyt hyvään käytökseenne ja sieviin
tapoihinne.

-- Luuletteko niin? Oi, olen kiltti kuin karitsa, jos vain saan tuon
hurmaavan sormuksen! Se on paljon kauniimpi kuin Kitty Bryantin
sormus. Pidän sentään aika tavalla tädistä. Ja Amy koetti sinistä
sormusta sormeensa kasvot loistaen ja päätti lujasti ansaita sen.
Siitä päivästä alkaen hän oli mallikelpoisen tottelevainen, ja vanha
rouva oli hyvillään ja ihmetteli kasvatuksensa tuloksia.

Ester toi vaatekomeroon pienen pöydän, asetti sen eteen jakkaran ja
ripusti seinään pöydän yläpuolelle taulun, jonka hän oli ottanut
eräästä suljetusta huoneesta. Hän ei luullut sillä olevan suurtakaan
arvoa; hän lainasi sen koska se sopi hyvin tarkoitukseen ja koska hän
tiesi ettei madame milloinkaan saisi tietää asiasta eikä välittäisi
siitä vaikka saisikin. Se oli kuitenkin sangen arvokas jäljennös
eräästä maailmankuulusta maalauksesta, eivätkä Amyn kauneutta
rakastavat silmät koskaan väsyneet katsomaan Jumalanäidin suloisia
kasvoja, ja samalla hän hellästi ajatteli omaa äitiään.

Pöydälle Amy asetti pienen Raamattunsa ja virsikirjansa, piti
maljakossa aina kauneimpia Laurien tuomista kukista ja tuli joka
päivä yksinäisyyteen 'ajattelemaan hyviä ajatuksia ja rukoilemaan
rakasta Jumalaa säästämään Bethin hengen'. Ester oli antanut hänelle
mustan rukousnauhan, jossa oli hopearisti, mutta Amy ripusti sen
seinälle eikä käyttänyt sitä, sillä hän epäili suuresti ettei sitä
sopinut käyttää protestanttisissa rukouksissa.

Tyttönen oli tässä kaikessa hyvin vilpitön, sillä jouduttuaan
turvallisen kotinsa ulkopuolelle hän tunsi niin kipeästi
tarvitsevansa tuekseen ystävällistä kättä, että hän vaistomaisesti
kääntyi sen vakavan ja hellän Ystävän puoleen, jonka isällinen
rakkaus kokoaa luokseen kaikki Hänen pienet lapsensa. Hän kaipasi
äitinsä apua ja opastusta, mutta koska sitä ei ollut, hän koetti
parhaansa mukaan omin neuvoin löytää oikean tien ja kulkea sitä
luottavaisena.

Mutta Amy oli nuori pyhiinvaeltaja, ja juuri nyt tuntui taakka hyvin
raskaalta. Hän koetti unohtaa itsensä, säilyttää rohkeutensa ja saada
tyydytystä siitä, että teki oikein vaikka kukaan ei nähnyt eikä
kiittänyt häntä.

Ensi ponnistuksissaan tulla hyväksi, hyvin hyväksi, Amy päätti tehdä
testamenttinsa kuten Marchin täti, niin että jos hän sairastuisi
ja kuolisi, hänen omaisuutensa tulisi hyvin ja oikeudenmukaisesti
jaetuksi. Hänelle tuotti tuskaa jo pelkkä ajatuskin, että hänen
pitäisi luopua pienistä aarteistaan, jotka hänen silmissään olivat
yhtä kallisarvoisia kuin vanhan rouvan jalokivet.

Eräänä vapaahetkenään hän kirjoitti tämän tärkeän asiakirjan niin
hyvin kuin osasi. Ester auttoi häntä muutamien lakisanojen käytössä.
Kun ystävällinen ranskatar oli kirjoittanut nimensä, tunsi Amy
huojennusta ja pani paperin talteen näyttääkseen sen Laurielle, josta
hän aikoi saada toisen todistajan.

Koska päivä oli sateinen, hän sulkeutui huvittelemaan erääseen
yläkerran suurista huoneista ja otti Pollyn seurakseen. Tässä
huoneessa oli suuri kaappi täynnä vanhanaikaisia pukuja, joilla
Ester antoi hänen leikkiä, ja hänen suurin huvinsa oli pukea ylleen
nuo haalistuneet hienoudet ja astella koko loistossaan edestakaisin
suuren peilin edessä tehden juhlallisia kumarruksia ja vetäen
laahustaan, jonka kahina oli kuin musiikkia hänen korvissaan.

Sinä päivänä hän oli niin syventynyt puuhaansa ettei kuullut
Laurien soittoa eikä nähnyt tämän tirkistävän ovenraosta, kun hän
asteli juhlallisesti edestakaisin, leyhytti viuhkaansa ja pudisti
päätään, jota koristi suuri heleän punainen turbaani. Se oli räikeä
vastakohta hänen siniselle, kullalla kirjaillulle puvulleen ja
keltaiselle koruommellulle alushameelleen. Hänen täytyi kävellä hyvin
varovaisesti, sillä hänellä oli jalassa korkeakorkoiset kengät.
Laurie kertoi Jolle myöhemmin että oli hyvin hullunkurista nähdä
Amyn komeilevan verrattomassa asussaan, kintereillään Polly, joka
pöyhisteli kaula kenossa ja matki häntä parhaansa mukaan pysähtyen
silloin tällöin nauramaan tai huutamaan:

-- Ollaanko hienoja, ollaanko hienoja? Mene pois, lurjus! Suu kiinni,
suu kiinni! Anna muisku, kultaseni! Ha ha!

Hillittyään vaivoin ilonpuuskansa, joka olisi voinut loukata hänen
majesteettiaan, Laurie koputti oveen ja otettiin armollisesti vastaan.

-- Istuhan nyt sillä aikaa kun minä riisun nämä yltäni, sitten
neuvottelen kanssasi eräästä tärkeästä asiasta, sanoi Amy näytettyään
itseään joka puolelta ja ajettuaan Pollyn nurkkaan. -- Tuo lintu
kiusaa minut kuoliaaksi, hän jatkoi nostaessaan punaisen vuoren
päästään. -- Eilen kun täti nukkui ja minä koetin olla hiljaa kuin
hiiri, Polly alkoi torua ja räpiköidä häkissään. Minä päästin sen
ulos ja näin häkissä ison hämähäkin. Pudotin sen lattialle ja se meni
kirjahyllyn alle. Polly marssi suoraan perässä, kumartui kurkistamaan
hyllyn alle ja sanoi hullunkuriseen tapaansa silmää iskien: "Tule
kävelemään, kultaseni!" En voinut olla nauramatta, ja silloin Polly
nosti kovan metakan ja täti heräsi ja torui meitä molempia.

-- Noudattiko hämähäkki vanhan lurjuksen kutsua? kysyi Laurie
haukotellen.

-- Kyllä, se tuli esille, ja Polly juoksi pelästyneenä pois ja lensi
tädin tuolille huutaen: "Ota kiinni! Ota kiinni!" ja minä ajoin
hämähäkkiä takaa.

-- Se on vale! huusi papukaija nokkien Laurien kenkiä.

-- Minä vääntäisin niskasi nurin, jos olisit minun, senkin
kiusankappale, huusi Laurie ja pui nyrkkiä linnulle, joka pani pään
kallelleen ja lausui juhlallisesti:

-- Siunatkoon nappejasi, kultaseni!

-- Nyt olen valmis, sanoi Amy, sulki vaatekaapin oven ja otti
juhlallisesti ja tärkeästi paperin taskustaan. -- Ole niin hyvä ja
lue tämä ja sano, onko se laillinen ja pätevä. Tunsin että minun piti
tehdä se, sillä elämä on epävarmaa, enkä tahdo tyytymättömiä ihmisiä
haudalleni.

Laurie puri huultaan, käänsi selkänsä Amylle ja luki kiitettävän
vakavasti:

    "_Viimeinen tahtoni ja testamenttini_.

    Minä, Amy Curtis March, ollen täysin tajuissani, annan ja
    testamenttaan kaiken maallisen omaisuuteni seuraaville
    henkilöille, nimittäin:

    Isälleni parhaat maalaukseni, luonnokseni, karttani ja
    taideteokseni kehyksineen niin myös 100 dollariani, jotka hän saa
    käyttää niin kuin tahtoo.

    Äidilleni kaikki vaatteeni paitsi sinisen esiliinan, jossa on
    taskut, ja valokuvani ja medaljonkini ja paljon terveisiä.

    Rakkaalle sisarelleni Margaretille annan turkoosisormukseni (jos
    saan sen) ja vihreän lippaani, jonka kannessa on kyyhkysiä, myös
    palasen oikeata pitsiä hänen kaulaansa ja hänen muotokuvansa,
    jonka olen piirtänyt muistoksi hänelle.

    Jolle jätän rintaneulani sen joka on korjattu lakalla
    ja pronssisen mustepullon -- hän hukkasi kannen -- ja
    kallisarvoisimman kipsikaniinini sillä olen pahoillani että
    poltin hänen kirjansa.

    Bethille (jos hän elää kauemmin kuin minä) annan nukkeni ja
    pienen piironkini, viuhkani, pellavakaulukseni ja uudet kenkäni,
    jos hän voi käyttää niitä kun ne ovat niin ohuet kun hän menee
    ulos. Niin myös tunnustan katuvani että olen tehnyt pilaa
    vanhasta Joannasta.

    Ystävälleni ja naapurilleni Theodore Laurencelle jätän
    kirjoitussalkkuni ja savesta muovaillun hevosen vaikka hän
    sanoikin ettei sillä ole kaulaa. Niin myös palkaksi hänen
    suuresta ystävällisyydestään surun hetkellä taideteoksistani sen
    minkä hän tahtoo, Notre Dame on paras.

    Kunnioitetulle hyväntekijällemme herra Laurencelle jätän punaisen
    laatikkoni jonka kannessa on peili jossa hän voi pitää kyniään
    muistoksi edesmenneestä tytöstä joka kiittää häntä hyvyydestään
    perhettään kohtaan, etenkin Bethiä.

    Toivon että paras ystäväni Kitty Bryant saa sinisen
    silkkiesiliinani ja helmisormukseni ja suudelman.

    Hannalle annan pahvikotelon jota hän toivoi ja kaikki tilkkutyöni
    ja toivon että hän muistaa minua kun katselee niitä.

    Ja nyt olen testamentannut arvokkaimmat tavarani toivon että
    kaikki ovat tyytyväisiä eikä kukaan soimaa vainajaa. Annan
    kaikille anteeksi ja toivon että kohtaamme toisemme kun pasuuna
    soi.

    Tämän testamenttini allekirjoitan omakätisesti ja suljen
    sinetillä tänä 20 päivänä marraskuuta Anni Domino 1861.

                                         _Amy Curtis March_.

    Todistavat:

                                         _Estelle Valnor_.
                                         _Theodore Laurence_.

Viimeinen nimi kirjoitettiin lyijykynällä, mutta Amy selitti että
Laurien oli kirjoitettava se uudestaan musteella ja suljettava
testamentti sinetillä asiaankuuluvalla tavalla.

-- Mistä sait tuon tuuman päähäsi? Kertoiko joku että Beth on jakanut
tavaroitaan? kysyi Laurie vakavana, kun Amy toi hänen eteensä
kirjoitusvälineet, kynttilän ja lakkaa.

Amy selitti ja kysyi sitten levottomana:

-- Mitä Beth on tehnyt?

-- Olen pahoillani että puhuin siitä, mutta koska kerran tulin
maininneeksi asian, kerron sinulle kaikki. Hän tunsi itsensä eräänä
päivänä niin sairaaksi, että hän tahtoi antaa pianonsa Megille,
kissansa sinulle ja Joannan, tuon vanhan nukkeparan, Jolle jotta tämä
rakastaisi sitä hänen tähtensä. Hän oli pahoillaan kun hänellä oli
mielestään vähän annettavaa, ja jätti meille muille hiuskiehkuroita
ja isoisälle rakkaimmat terveisensä. Hän ei koskaan tullut
ajatelleeksi testamenttia.

Laurie kirjoitti ja lakkasi kirjekuorta katsettaan kohottamatta,
kunnes suuri kyynel putosi paperille. Amyn kasvot olivat hyvin
huolestuneen näköiset, mutta hän sanoi vain:

-- Panevatkohan ihmiset milloinkaan jälkikirjoituksia
testamentteihinsa?

-- Kyllä, toisinaan.

-- Pane sitten sellainen minun testamenttiini ja kirjoita että haluan
kaikki kiharani leikattaviksi ystävilleni. Unohdin sen, mutta tahdon
että se tehdään, vaikka se pilaakin ulkomuotoni.

Laurie teki pyydetyn lisäyksen ja hymyili Amyn viimeiselle ja
suurimmalle uhrille. Sitten hän huvitti tyttöstä tunnin ajan ja
kuunteli tarkkaavasti kertomusta kaikista hänen vastoinkäymisistään.
Mutta kun hän aikoi lähteä, pidätti Amy häntä ja kysyi vapisevin
huulin:

-- Onko Beth todella kauhean sairas?

-- Pelkään että hän on, mutta meidän täytyy toivoa parasta, niin
että älä itke, kultaseni, sanoi Laurie ja kietoi veljellisesti
käsivartensa hänen ympärilleen.

Kun Laurie oli lähtenyt, meni Amy pieneen huoneeseensa ja istui sen
hämärässä rukoillen koko sydämestään kyyneliä vuodattaen Bethin
puolesta. Hän tunsi nyt että koko maailman turkoosisormukset eivät
voisi lohduttaa häntä, jos hän menettäisi sisarensa.




20.

JON SALAISUUS


En luule kykeneväni sanoin kuvaamaan äidin ja tytärten kohtaamista.
Sellaiset hetket ovat ihania elää, mutta hyvin vaikeita kuvata, ja
niinpä jätän sen lukijain mielikuvituksen varaan sanoen vain, että
talo oli tulvillaan suurta onnea ja että Megin toive toteutui, sillä
kun Beth heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan, hän näki todellakin
ensimmäiseksi tuon pienen ruusun ja äitinsä kasvot.

Koska hän oli vielä liian heikko ihmettelemään mitään, hän vain
hymyili ja painautui onnellisena äitinsä hellään syleilyyn tuntien
että hänen polttava kaipauksensa oli vihdoinkin täyttynyt. Sitten
hän nukkui taas, ja tytöt palvelivat äitiään, kun tämä ei tahtonut
päästää tuota laihaa kättä, joka unessakin hakeutui hänen omaansa.

Hanna oli käden käänteessä tekaissut matkalaiselle mainion aamiaisen,
koska hän ei muulla tavalla kyennyt purkamaan riemuaan, ja Meg ja
Jo toivat kilvan ruokaa ja kuuntelivat samalla kun hän kuiskaten
kertoi isän voinnista, herra Brooken lupauksesta jäädä hoitamaan
häntä, myrskyn aiheuttamasta viivytyksestä kotimatkalla ja siitä
sanomattomasta huojennuksesta, jonka Laurien toiveikkaiden kasvojen
näkeminen oli tuottanut hänelle, kun hän astui junasta loppuun
väsyneenä, levottomana ja viluissaan.

Mikä ihmeellinen, ihana päivä siitä tulikaan! Ulkona kimaltelivat
lumitähdet, sisällä oli hiljaista ja levollista, sillä kaikki
nukkuivat yön valvonnan jälkeen ja pyhäinen rauha vallitsi talossa,
jonka ovea vartioi torkkuva Hanna. Meg ja Jo sulkivat väsyneet
silmänsä mielessään ihana tietoisuus siitä että taakka oli nyt
nostettu heidän harteiltaan, ja laskeutuivat lepoon kuin myrskyn
ajamat veneet, jotka vihdoin ovat päässeet ankkuriin turvalliseen
satamaan.

Rouva March ei tahtonut jättää Bethiä, vaan nukkui suuressa
nojatuolissa vuoteen vieressä heräten silloin tällöin katselemaan,
koskettamaan ja vartioimaan lastaan, kuin saituri jälleenlöydettyä
aarrettaan.

Laurie riensi sillä välin lohduttamaan Amya ja kertoi asiansa
niin hyvin että itse Marchin täti tällä kertaa niisti nenäänsä
eikä kertaakaan sanonut: -- Mitä minä sanoin. Amy käyttäytyi niin
uljaasti, että todella arvelen pienessä kappelissa ajateltujen hyvien
ajatusten jo alkaneen kantaa hedelmää. Hän kuivasi nopeasti kyynelet,
hillitsi kiihkeän halunsa päästä näkemään äitiään eikä edes muistanut
turkoosisormusta, kun vanha rouva sydämellisesti yhtyi Laurien
mielipiteeseen, että Amy käyttäytyi kuin 'hieno pikku nainen'. Se
näytti vaikuttavan Pollyynkin, joka nimitti häntä 'hyväksi tytöksi',
siunasi hänen näppejään ja sanoi kohteliaasti: -- Tule kävelemään,
kultaseni!

Amy olisi hyvin mielellään lähtenytkin ulos nauttimaan raikkaasta
talvi-ilmasta, mutta huomatessaan että Laurie miehekkäistä
ponnistuksistaan huolimatta oli nukkua seisaalleen sai pojan
heittäytymään pitkäkseen sohvalle siksi aikaa kun hän kirjoittaisi
pari riviä äidilleen. Hän kirjoitti kauan, ja kun hän vihdoin
palasi takaisin, makasi Laurie sikeässä unessa, molemmat käsivarret
pään alla, ja Marchin täti oli laskenut ikkunaverhot alas ja istui
aloillaan aivan joutilaana ja tavattoman suopeana.

Hetken kuluttua he alkoivat arvella että Laurie ei ehkä heräisi ennen
yötä, eikä hän varmaan olisi sitä tehnytkään, ellei Amyn riemunhuuto
äidin astuessa sisään olisi häntä herättänyt.

Kaupungissa oli sinä päivänä luultavasti monta onnellista
pikkutyttöä, mutta minä puolestani uskon, että onnellisin heistä
oli Amy, kun hän istui äitinsä polvella kertoen vastoinkäymisistään
ja sai palkinnokseen hyväksyviä hymyilyjä ja helliä hyväilyjä. He
istuivat kahden hänen pienessä kappelissaan, jota vastaan äidillä ei
ollut mitään muistuttamista, kun sen tarkoitus selitettiin hänelle.

-- Päinvastoin pidän siitä paljon, kultaseni, sanoi rouva March
katsellen jakkarasta pieneen kirjaan, jonka kuluneet kannet
todistivat ahkeraa käyttöä, ja kauniiseen, murattiköynnöksillä
koristettuun tauluun. -- On erinomainen ajatus hankkia itselleen
paikka, jossa saa olla rauhassa, kun jokin asia pahoittaa mieltä.
Elämässämme on paljon kovia aikoja, mutta voimme aina kestää ne
jos pyydämme apua oikealla tavalla. Luulen että pikku tyttöni on
oppimaisillaan tämän.

-- Niin, äiti, ja kun tulen kotiin, aion pyytää itselleni pientä
nurkkaa isosta vaatekomerosta, jonne saan panna kirjani ja
jäljennöksen, jonka olen koettanut tehdä tästä taulusta. Madonnan
kasvot eivät ole oikein hyvät -- ne ovat niin kauniit etten osaa
piirtää niitä -- mutta lapsi on parempi. Minusta on hauskaa ajatella
että Hänkin on pieni lapsi, silloin pääsen lähemmäksi Häntä ja se
auttaa minua.

Kun Amy osoitti hymyilevää Kristuslasta äitinsä sylissä, näki
rouva March hänen kohotetussa sormessaan jotakin, joka sai hänet
hymyilemään. Hän ei sanonut mitään, mutta Amy ymmärsi hänen katseensa
ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen vakavasti:

-- Aioin puhua siitä kanssasi, mutta unohdin. Täti antoi minulle
sormuksen tänään. Hän kutsui minut luokseen, suuteli minua ja pani
sen sormeeni ja sanoi että tuotan hänelle kunniaa ja että hän
tahtoisi pitää minut luonaan aina. Pitäisin sormusta mielelläni,
saanhan äiti?

-- Se on hyvin kaunis, mutta mielestäni olet vielä liian nuori
pitämään koruja, sanoi rouva March ja katseli pientä kättä, jonka
etusormessa oli muhkea sormus, jota koristi rivi sinisiä jalokiviä.

-- En tahdo olla turhamainen, sanoi Amy. -- En luule pitäväni siitä
vain siksi että se on niin kaunis, vaan tahdon kantaa sitä kuin sadun
tyttö sormustaan muistona jostakin.

-- Tarkoitatko Marchin tätiä? kysyi äiti nauraen.

-- En, vaan muistuttamassa minua siitä etten olisi itsekäs.

Amy näytti niin vakavalta ja vilpittömältä, että äiti lakkasi
nauramasta ja kuunteli tarkkaavasti hänen pientä suunnitelmaansa.

-- Olen viime aikoina paljon ajatellut 'vikojeni taakkaa', sanoi Amy
pikkuvanhasti. -- Itsekkyys on suurin vikani, ja siitä koetan nyt
päästä, jos suinkin mahdollista. Beth ei ole itsekäs, ja sen takia
kaikki rakastavat häntä ja ovat pahoillaan ajatellessaan menettävänsä
hänet. Minusta ei välitettäisi puoleksikaan niin paljon jos olisin
sairas, enkä ansaitsisikaan sitä. Tahtoisin kuitenkin että hyvin
hyvin monet rakastaisivat ja kaipaisivat minua, ja siksi koetan nyt
tulla samanlaiseksi kuin Beth. Unohdan helposti päätökseni, mutta jos
minulla olisi jotakin, joka aina muistuttaisi minua siitä, voisin
ehkä muistaa paremmin. Saanko koettaa tätä keinoa?

-- Saat kyllä, mutta minä luotan enemmän ison vaatekomeron nurkkaan.
Pidä vain sormustasi, kultaseni, uskon että menestyt, sillä hyvä
päätös on jo puolet taistelua. Nyt menen takaisin Bethin luo. Säilytä
rohkeutesi, pikku tyttäreni! Pian saamme sinut taas kotiin.

Kun Meg sinä iltana kirjoitti isälleen ja kertoi matkamiehen
onnellisesta kotiintulosta, pujahti Jo yläkertaan Bethin huoneeseen,
ja nähdessään äitinsä tavallisella paikallaan hän seisoi hetkisen
hämillään ja neuvottomana hypistellen tukkaansa sormillaan.

-- Mikä on, kultaseni? kysyi rouva March ojentaen kätensä.

-- Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, äiti.

-- Megistäkö?

-- Kuinka pian arvasit! Niin, Megistä kylläkin, ja vaikka se on vain
pikkujuttu, se huolestuttaa minua.

-- Beth nukkuu, puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki. Toivon ettei
tuo Moffat ole ollut täällä, vai onko? kysyi rouva March melkein
ankarasti.

-- Ei, olisin sulkenut oven hänen nenänsä edestä, jos hän olisi
tullut, sanoi Jo, istahtaen lattialle äitinsä jalkain juureen. --
Viime kesänä Meg unohti parin käsineitä Laurencelle, ja vain toinen
saatiin takaisin. Unohdimme koko asian, kunnes Teddy kertoi että
toinen käsine on herra Brookella. Hän pitää sitä liivintaskussaan, ja
kerran se putosi, ja Teddy kiusoitteli häntä siitä, ja herra Brooke
tunnusti että hän pitää Megistä, mutta ei uskalla sanoa sitä hänelle,
kun Meg on liian nuori ja hän itse köyhä. No, eikö tämä asiaintila
ole _kauhea_?

-- Luuletko että Meg välittää hänestä? kysyi rouva March huolestuneen
näköisenä.

-- Varjelkoon! En minä ymmärrä mitään rakkaudesta ja sen sellaisesta
roskasta! huudahti Jo, ja hänen äänensävynsä oli lystikäs sekoitus
uteliaisuutta ja ylenkatsetta. -- Kun tytöt romaaneissa ovat
rakastuneita, he punastelevat ja säikkyvät, pyörtyilevät, laihtuvat
ja käyttäytyvät kuin hupsut. Meg ei tee mitään sellaista, hän syö ja
juo ja nukkuu kuin järkevä ihminen ainakin, katsoo suoraan silmiin
kun puhun tuosta miehestä ja punastuu vain hiukan kun Teddy tekee
hänelle kiusaa sulhasista. Minä olen kieltänyt häntä, mutta hän ei
tottele minua.

-- Arvelet siis että Meg ei välitä Johnista?

-- Kenestä? huusi Jo ällistyneenä.

-- Herra Brookesta. Minä sanon häntä Johniksi nyt, totuimme siihen
sairaalassa, ja hän pitää siitä.

-- Herranen aika! Minä tiedän että sinä olet hänen puolellaan, hän on
ollut kiltti isälle, etkä sinä lähetä häntä pois, vaan annat Megin
mennä naimisiin hänen kanssaan jos Meg tahtoo. On halpamaista hoitaa
isää ja auttaa sinua ja sillä tavalla luikerrella suosioonne. Ja Jo
pörrötti vihastuneena tukkaansa.

-- Rakas tyttö, älä nyt suutu, selitän sinulle aivan kaikki. John
matkusti kanssani herra Laurencen tahdosta ja hoiti niin auliisti
isäparkaa, ettemme voineet olla pitämättä hänestä. Hän oli täysin
rehellinen ja avomielinen Megin suhteen ja kertoi meille rakastavansa
häntä, mutta tahtovansa hankkia hänelle hyvän kodin ennen kuin
pyytäisi häntä vaimokseen. Hän pyysi vain meidän suostumustamme saada
rakastaa ja tehdä työtä hänen hyväkseen ja koettaa herättää hänessä
vastarakkautta. Hän on todellakin oivallinen nuori mies, emmekä
voineet kieltäytyä kuulemasta häntä, mutta en tahtoisi että Meg
menisi kihloihin näin nuorena.

-- Tietysti ei, sehän olisi typerää. Minä tiesin että jotakin kurjaa
oli tekeillä, tunsin sen, mutta tuo on pahempaa kuin luulinkaan.
Toivoisin että voisin itse naida Megin ja pelastaa hänet kodille.

Tämä hullunkurinen ehdotus sai rouva Marchin hymyilemään, mutta hän
sanoi vakavasti:

-- Jo, minä luotan sinuun enkä soisi sinun vielä puhuvan mitään
Megille. Kun John tulee takaisin ja näen heidät yhdessä, voin
paremmin arvostella, millaiset Megin tunteet häntä kohtaan ovat.

-- Hän katsoo Brooken kauniisiin suklaasilmiin, ja silloin on kaikki
mennyttä. Hänellä on hellä sydän, se sulaa kuin voi auringossa, jos
vain joku katsoo häneen siirappimaisesta. Hän luki Johnin lyhyet
tiedonannot useampaan kertaan kuin sinun kirjeesi ja nipisti minua
kun huomautin hänelle siitä, ja hän pitää ruskeista silmistä, ja
hänen mielestään John ei ole ruma nimi, ja hän ottaa ja rakastuu,
usko pois, ja hyvästi sitten kaikki rauha ja hauskuus ja iloiset
päivät. Minä näen jo kuinka tulee käymään, he kulkevat kuherrellen
ympäri taloa ja me saamme pysyä loitolla, Meg tulee hajamieliseksi
eikä hänestä ole mihinkään, Brooke haalii jostakin kokoon pienen
omaisuuden, vie hänet pois ja tekee aukon perheeseen. Ja minun
sydämeni särkyy, ja kaikki on ikävää ja inhottavaa. Voi sentään,
miksi emme kaikki ole poikia, niin ei tulisi mitään tällaista!

Jo nojasi leukansa käsiinsä lohduttoman näköisenä ja pui nyrkkiä
tuolle rikolliselle Johnille. Rouva March huokasi, ja Jo katsahti
häneen huojentuneena.

-- Et sinäkään pidä siitä, äiti! No sepä hauskaa. Lähetetään John
tiehensä eikä puhuta Megille mitään koko asiasta, vaan pysytään
kaikki yhdessä ja ollaan onnellisia kuten ennenkin.

-- Tein väärin kun huokasin, Jo. On oikein ja luonnollista että te
kaikki saatte aikananne oman kodin, mutta tahtoisin pitää tyttöni
luonani mahdollisimman kauan, ja olen pahoillani että tämä tapahtui
niin pian, sillä Meg on vasta seitsemäntoista, ja kestää varmaan
vuosia ennen kuin John voi hankkia hänelle kodin. Isäsi ja minä
olemme päättäneet, että hän ei saisi sitoa itseään millään tavalla
eikä mennä naimisiin ennen kuin kaksikymmenvuotiaana. Jos hän ja John
rakastavat toisiaan, he voivat odottaa ja siten antaa todistuksen
rakkaudestaan. Meg on hienotunteinen tyttö, enkä pelkää että hän
kohtelee Johnia pahoin. Kaunis, helläsydäminen tyttöni! Minä toivon
että hän tulee onnelliseksi.

-- Etkö olisi mieluummin suonut hänen menevän naimisiin rikkaan
miehen kanssa? kysyi Jo, kun äidin ääni hieman vapisi viime sanoissa.

-- Raha on hyvä ja hyödyllinen asia, Jo, ja toivon etteivät tyttöni
koskaan liian katkerasti saisi kokea sen puutetta mutta etteivät
he myöskään joutuisi niihin kiusauksiin, joita liikanainen rikkaus
tuottaa. Minulle olisi mieluisaa, että Johnilla olisi vakinainen
paikka ja niin suuret tulot että hän pysyisi velattomana ja voisi
tarjota Megille hauskan kodin. En ole kunnianhimoinen tytöistäni
sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän
aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä
ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin
onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista
onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan
ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot
sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan
vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä
rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin
suurinkaan omaisuus.

-- Minä ymmärrän, äiti, ja olen täysin yhtä mieltä kanssasi, mutta
olen pettynyt Megin suhteen, sillä olin suunnitellut että hän
aikanaan menisi naimisiin Teddyn kanssa ja saisi elää ylellisyydessä
koko ikänsä. Eikö se olisi hauskaa? kysyi Jo katsoen äitiinsä vähän
kirkkaammin kasvoin.

-- Laurie on nuorempi kuin Meg, kuten tiedät, aloitti rouva March,
mutta Jo keskeytti:

-- Vain vähäsen, Laurie on kehittynyt ja iso ikäisekseen ja osaa
käyttäytyä kuin täysikasvuinen mies jos tahtoo. Ja hän on rikas,
jalomielinen ja hyvä ja pitää meistä kaikista. Sanon vain että on
vahinko, kun suunnitelmani menee myttyyn.

-- Pelkään ettei Laurie ole kyllin täysikasvuinen Megille. Ainakin
toistaiseksi hän on sellainen hulivili, ettei pystyisi pitämään
huolta kenestäkään. Älä tee 'suunnitelmia', Jo, vaan anna ajan ja
oman sydämen äänen yhdistää ystäväsi. Emme voi menestyksellisesti
sekaantua tuollaisiin asioihin eikä meillä ole lupaakaan sitä tehdä.
Paras on ettemme saa päähämme 'romanttista hölynpölyä' kuten sinä
sitä nimität, sillä sellainen vain turmelisi kaiken.

-- No niin, minä luovun siitä sitten, vaikka harmillista on nähdä
kaiken menevän päin seiniä, kun pieni asioiden kulkuun puuttuminen
voisi pelastaa kaiken. Toivon että voisimme pitää päämme päällä
silitysrautoja, jotka estäisivät meitä kasvamasta. Mutta nupuista
tulee ruusuja, kissanpoikasista kissoja -- paha kyllä!

-- Mitä sinä puhut silitysraudoista ja kissoista? kysyi Meg, joka
samassa tuli huoneeseen kädessään valmis kirje.

-- Silkkaa lorua vain. Nyt minä menen nukkumaan. Tule, Peggy! sanoi
Jo ja nousi seisomaan arvoituksellisen näköisenä.

-- Aivan oikein ja kauniisti kirjoitettu. Ole hyvä ja lisää siihen
vielä tervehdykseni Johnille, sanoi rouva March silmäiltyään kirjettä.

-- Sanotko häntä Johniksi? kysyi Meg hymyillen ja katseli viattomin
silmin äitiinsä.

-- Sanon, hän on ollut meille kuin oma poika, ja pidämme hänestä
paljon, sanoi rouva March katsoen tutkivasti tyttäreensä.

-- Sepä hauskaa, hän on kovin yksin. Hyvää yötä, äiti kulta. On
sanomattoman ihanaa, kun olet taas kotona, vastasi Meg levollisesti.

Suudelma, jonka hän sai äidiltään, oli hyvin hellä, ja kun Meg meni
pois, sanoi rouva March itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi
suruissaan:

-- Hän ei vielä rakasta Johnia, mutta hän oppii pian.




21.

LAURIE TEKEE KEPPOSEN JA JO RAKENTAA RAUHAN


Jon kasvot olivat tutkimisen arvoiset seuraavana päivänä.
Salaisuus painoi hänen mieltään, eikä hän voinut olla näyttämättä
salaperäiseltä ja tärkeältä. Meg huomasi sen, mutta ei vaivautunut
tekemään kysymyksiä, sillä hän oli oppinut, että vastakohtien laki
tehosi Johon parhaiten, ja uskoi varmaan saavansa ennen pitkää
kuulla kaiken jollei kysyisi mitään. Sen vuoksi hän oli ihmeissään
kun hiljaisuutta yhä jatkui, ja Jo kohteli häntä miltei suojelevaa
ylemmyyttä osoittaen.

Tämä harmitti Megiä aika lailla, ja hän puolestaan vetäytyi
arvokkaasti syrjään omistaen aikansa äidilleen. Näin Jo jäi
omiin hoteisiinsa, sillä rouva March oli ottanut hänen paikkansa
sairasvuoteen ääressä ja kehotti häntä lepäämään, olemaan ulkona
ja huvittelemaan pitkän vankeutensa jälkeen. Koska Amy oli poissa,
oli Laurie hänen ainoa turvansa, ja niin paljon kuin hän muuten
iloitsikin tämän seurasta, hän melkein pelkäsi poikaa tähän aikaan,
sillä Laurie oli parantumaton kiusoittelija eikä Jo uskonut voivansa
säilyttää salaisuuttaan häneltä.

Hän oli aivan oikeassa, sillä tuskin tuo veijari oli vainunnut että
jokin salaisuus oli olemassa, kun hän jo päätti ottaa sen selville
ja alkoi kärttää ja kiusata Jota pahanpäiväisesti. Hän houkutteli,
lahjoi, pilkkasi, uhkasi ja torui, teeskenteli välinpitämättömyyttä
saadakseen hänet huomaamatta paljastamaan totuuden, vakuutti
tietävänsä koko asian ja sai vihdoin selville sen verran, että asia
koski Megiä ja Brookea, siinä kaikki. Syvästi loukkautuneena siitä
että hänelle ei uskottu asiaa, joka koski hänen opettajaansa, hän
päätti keksiä sopivan koston.

Sillä välin Meg oli nähtävästi unohtanut koko asian ja syventyi
kokonaan valmistelemaan isänsä paluuta. Mutta äkkiä hänessä näytti
tapahtuneen muutos, ja päivän tai pari hän oli aivan erilainen kuin
tavallisesti. Hän hätkähti kun häntä puhuteltiin, punastui jos joku
katseli häntä, oli hyvin hiljainen ja istui ompelutyönsä ääressä,
kasvoilla ujo, hämmentynyt ilme. Äitinsä kysymyksiin hän vastasi
voivansa aivan hyvin ja vaimensi Jon pyytäen saada olla rauhassa.

-- Hän tuntee että se on ilmassa -- rakkaus nimittäin -- ja
edistyy vinhaa vauhtia. Hänellä on jo melkein kaikki oireet -- hän
on ärtyisä ja hermostunut, ei syö, makaa valveilla ja murjottaa
nurkissa. Yllätin hänet kerran laulamasta tuota laulua, jonka Brooke
antoi hänelle, ja kerran hän sanoi 'John' niin kuin sinä ja lensi
punaiseksi kuin pioni. Mitä meidän on tehtävä? sanoi Jo, joka näytti
olevan valmis miten väkivaltaisiin toimenpiteisiin tahansa.

-- Voimme vain odottaa. Anna hänen olla rauhassa, ole ystävällinen
ja kärsivällinen! Kun isä tulee, kaikki kyllä selviää! vastasi hänen
äitinsä.

-- Tässä on sinulle kirje, Meg, ja vallan sinetillä varustettu. Sepä
kummallista! Teddy ei koskaan pane sinettiä minun kirjeisiini, sanoi
Jo seuraavana päivänä jakaessaan pienen postilaatikon sisällystä.

Rouva March ja Jo olivat syventyneet omiin puuhiinsa, kun Meg parahti
ja sai heidät katsomaan ylös. Tyttö tuijotti kirjeeseen säikähtyneen
näköisenä.

-- Hyvä lapsi, mikä sinun on? huudahti äiti rientäen hänen luokseen,
ja Jo koetti saada käteensä tuon tuhoisan paperin.

-- Se on kaikki erehdystä -- hän ei ole lähettänyt sitä. Voi Jo,
kuinka saatoit? Ja Meg kätki kasvot käsiinsä ja itki kuin hänen
sydämensä olisi särkynyt.

-- Minä! En minä ole tehnyt yhtään mitään! Mistä sinä puhut? huudahti
Jo hämmästyneenä.

Megin lempeät silmät kipinöivät vihasta, kun hän veti rypistyneen
kirjeen taskustaan ja heitti sen Jolle sanoen moittivasti:

-- Sinä olet kirjoittanut sen, ja tuo ilkeä poika on auttanut
sinua. Kuinka saatoit olla noin raaka, halpamainen ja julma meille
molemmille?

Jo tuskin kuuli mitä Meg sanoi, sillä hän luki jo äitinsä kanssa
kirjettä, joka oli kirjoitettu sangen omituisella käsialalla.

    "Kallis Margaret! En voi enää hillitä tunteitani ja minun täytyy
    saada tietää kohtaloni ennen kuin palaan. En uskalla vielä puhua
    asiasta vanhemmillesi, mutta kyllä he varmaan suostuisivat,
    jos tietäisivät miten me jumaloimme toisiamme. Herra Laurence
    auttaa minua saamaan hyvän paikan, ja sitten, suloinen tyttöni,
    teet minut onnelliseksi. Pyydän ettet vielä kerro mitään
    vanhemmillesi, mutta rukoilen Sinua lähettämään minulle pari
    toivon sanaa Laurien kautta. Uskollinen rakastajasi

                                                     John."

-- Voi tuota häijyläistä, sillä tavalla hän siis kosti minulle, kun
pidin äidille antamani lupauksen. Minä menen läksyttämään häntä
oikein tuntuvasti ja tuon hänet tänne pyytämään anteeksi, huusi Jo
palaen halusta jakaa oikeutta heti paikalla. Mutta äiti pidätti
hänet ja sanoi tavattoman ankarasti: -- Seis, Jo, sinun täytyy ensin
selittää oma osuutesi asiaan. Olet tehnyt niin monta kepposta, että
pelkään sinun olevan tässäkin mukana.

-- Kunniasanallani, äiti, en ole! En ole koskaan nähnyt tätä kirjettä
enkä tiedä siitä mitään, niin totta kuin elän, sanoi Jo niin
vakavasti että he uskoivat. -- Jos olisin mukana tässä, olisin tehnyt
kepposen paremmin ja kirjoittanut järjellisen kirjeen. Luulisin sinun
ymmärtäneen ettei herra Brooke ikimaailmassa kirjoittaisi tällaista
roskaa, hän lisäsi viskaten kirjeen ylenkatseellisesti lattialle.

-- Se on hänen käsialaansa, änkytti Meg verraten sitä kädessään
olevaan kirjeeseen.

-- Oh, Meg, ethän vain ole vastannut siihen? huudahti rouva March
nopeasti.

-- Kyllä minä vastasin! Laurie sai kirjeeni. Ja häpeän murtamana Meg
kätki taas kasvonsa.

-- Tämäpä kaunista! Antakaa minun nyt tuoda tuo pojanlurjus tänne
selittämään asia ja saamaan toruja. En saa rauhaa ennen kuin hän on
käsissäni. Ja Jo riensi taas ovea kohti.

-- Hiljaa, antakaa minun hoitaa tämä asia, se on pahempi kuin luulin.
Margaret, kerro minulle kaikki, käski rouva March istuutuen Megin
viereen ja pitäen kiinni Josta, ettei tämä pääsisi livahtamaan.

-- Sain ensimmäisen kirjeen Laurielta, joka ei näyttänyt tietävän
mitään koko asiasta, alkoi Meg kohottamatta katsettaan. -- Tulin
ensin levottomaksi ja aioin kertoa äidille, mutta sitten muistin
miten paljon pidit herra Brookesta ja ajattelin ettet varmaankaan
olisi pahoillasi, jos säilyttäisin pienen salaisuuteni muutamia
päiviä. Anna anteeksi äiti, olen saanut maksaa tyhmyyteni nyt. En
enää koskaan voi katsoa häntä silmiin.

-- Mitä kirjoitit hänelle? kysyi rouva March.

-- Kirjoitin että olen liian nuori sellaiseen. Huomautin etten halua
pitää mitään salassa sinulta ja että hänen on parasta puhua isälle.
Olin hyvin kiitollinen hänen ystävällisyydestään ja sanoin että
tahdon olla hänen ystävänsä, mutta en mitään muuta vielä pitkään
aikaan.

Rouva March hymyili mielissään, ja Jo taputti käsiään nauraen ja
huutaen:

-- Sinähän olet melkein Carolina Percyn vertainen, joka oli
varovaisuuden esikuva! Jatka, Meg. Mitä hän vastasi siihen?

-- Hän kirjoittaa aivan eri tavalla, sanoo että hän ei ole koskaan
lähettänyt mitään rakkauskirjettä ja että hän on hyvin pahoillaan,
kun joku onneton pilailee kustannuksellamme. Kirje oli hyvin
ystävällinen ja kunnioittava, mutta ajatelkaa kuinka kauheata minulle!

Meg nojautui äitiinsä näyttäen ruumiillistuneelta epätoivolta, ja Jo
käveli edestakaisin lattialla sättien Lauriea. Äkkiä hän pysähtyi,
sieppasi molemmat kirjeet käteensä, ja katseltuaan niitä tarkoin hän
sanoi päättäväisenä:

-- En usko että Brooke on koskaan nähnyt kumpaakaan näistä kirjeistä.
Teddy on kirjoittanut molemmat ja säilyttää sinun kirjettäsi
kerskaillakseen siitä minulle, kun en tahtonut kertoa hänelle
salaisuuttani.

-- Älä salaa mitään äidiltä, Jo. Minä ainakin kertoisin kaikki, sanoi
Meg varoittavasti.

-- Siunatkoon sinua, lapsi! Äitihän juuri kertoi sen minulle.

-- Riittää jo, Jo. Minä lohdutan Megiä sillä aikaa kun sinä haet
Laurien tänne. Minä otan asian selville juurta jaksain ja teen heti
lopun kaikista kepposista.

Jo riensi pois, ja rouva March kertoi hyvin kauniisti Megille herra
Brooken todellisista tunteista.

-- Sano nyt, lapseni, mitkä ovat omat tunteesi? Rakastatko häntä
niin paljon että jaksat odottaa, kunnes hän voi tarjota sinulle oman
kodin, vai tahdotko toistaiseksi pysyä aivan vapaana?

-- Minua on pelotettu ja piinattu niin etten tahdo olla missään
tekemisissä kosijoiden kanssa pitkään aikaan -- kenties en koskaan,
vastasi Meg hermostuneena. -- Jos John ei tiedä mitään tästä tyhmästä
jutusta, niin älä kerro hänelle, ja pane Laurie ja Jo pitämään suunsa
kiinni. Minä en tahdo että minua narrataan ja piinataan ja tehdään
naurunalaiseksi -- se on hävytöntä!

Nähdessään että Megin tavallisesti niin tyyni mieli oli kuohuksissa
ja että tuo häijy pila oli loukannut hänen ylpeyttään, rouva March
tyynnytti häntä lupaamalla että koko asia painettaisiin villaisella.

Heti kun Laurien askelet kuuluivat eteisestä Meg pakeni toiseen
huoneeseen, ja rouva March otti rikollisen vastaan yksinään. Jo
ei ollut sanonut Laurielle mitä hänestä tahdottiin, koska pelkäsi
ettei hän siinä tapauksessa tulisi, mutta poika arvasi asian samassa
hetkessä kun hän näki rouva Marchin kasvot, ja seisoi hypistellen
hattuaan niin syyllisen näköisenä, että rikollisesta ei ollut
pienintäkään epäilyä. Jo lähetettiin pois, mutta hän katsoi parhaaksi
marssia edestakaisin eteisen lattialla kuin vartija ainakin siltä
varalta että vanki mahdollisesti karkaisi.

Arkihuoneesta kuului puolen tunnin ajan milloin kovaäänisempää
milloin hiljaisempaa puhetta, mutta mitä siellä tapahtui, sitä eivät
tytöt koskaan saaneet tietää.

Kun heidät kutsuttiin sisään, Laurie seisoi heidän äitinsä vieressä
niin katuvaisen näköisenä, että Jo siinä paikassa antoi hänelle
anteeksi, vaikkei pitänyt viisaana näyttää sitä hänelle. Meg otti
vastaan hänen nöyrän anteeksipyyntönsä ja tunsi suurta huojennusta
kuullessaan ettei Brooke tiennyt kepposesta mitään.

-- Minä en ikipäivänä kerro sitä hänelle -- mikään ei saisi sitä
kiskotuksi irti minusta. Olen pahoillani, hirveän pahoillani. Anna
anteeksi, Meg, pyysi poika hyvin häpeissään.

-- Minä koetan, mutta se oli hyvin epäritarillisesti tehty. En
uskonut että osaisit olla noin viekas ja ilkeä, Laurie, vastasi Meg
koettaen peittää hämmennyksensä vakavaan ja syyttävään sävyyn.

-- Käyttäydyin kerrassaan inhottavasti, enkä ansaitse että minua
puhutellaan kokonaiseen kuukauteen, mutta älkää kuitenkaan hylätkö
minua, ettehän?

Laurie liitti kätensä yhteen niin rukoilevasta ja puhui niin
vastustamattomalla tavalla, että oli mahdotonta olla hänelle
ankara huolimatta hänen häpeällisestä teostaan. Meg antoi hänelle
anteeksi, ja rouva Marchin ankarat kasvot lauhtuivat huolimatta hänen
ponnistuksistaan pysyä vakavana, kun hän kuuli Laurien selittävän
että hän tahtoo sovittaa syntinsä kaikenlaisilla katumustöillä ja
nöyrtyä kuin maan matonen loukkaamansa nuoren neidin edessä.

Sillä välin Jo seisoi ja koetti paaduttaa sydämensä, mutta hänen
onnistui vain jäykistää kasvonsa ilmeeseen, joka osoitti täydellistä
paheksumista. Laurie katsoi häneen kerran tai pari, mutta kun hän ei
osoittanut mitään leppymisen oireita, poika loukkaantui ja käänsi
hänelle selkänsä. Selvitettyään asiansa toisten kanssa hän teki Jolle
pienen kumarruksen ja poistui sanaakaan sanomatta.

Heti hänen mentyään Jo katui kovuuttaan, ja kun äiti ja Meg olivat
menneet yläkertaan, hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja alkoi ikävöidä
Teddyä. Lyhyen taistelun jälkeen hän antautui, otti kilvekseen
palautettavan lainakirjan ja juoksi naapuritaloon.

-- Onko herra Laurence sisällä? kysyi Jo palvelustytöltä, joka tuli
vastaan portaissa.

-- Kyllä, neiti, mutta en luule että hän tahtoo tavata ketään juuri
nyt.

-- Kuinka niin? Onko hän sairas?

-- Ei toki, neiti, mutta hänellä on ollut kohtaus Laurie-herran
kanssa, joka on jostakin syystä pahimmalla tuulellaan, ja vanha herra
on niin suuttunut, etten minä vain uskaltaisi mennä hänen lähelleen.

-- Missä Laurie on?

-- Huoneessaan, eikä hän vastaa mitään, vaikka olen koputtanut
ovelle. En ymmärrä mitä tehdä päivälliselle, kun kukaan ei tule
syömään.

-- Minä menen katsomaan mikä on hätänä. Minä en pelkää heitä
kumpaakaan.

Ja Jo kiipesi ylös ja koputti kuuluvasti Laurien pienen lukuhuoneen
oveen.

-- Olkaa koputtamatta tai annan teille kyytiä! huusi nuori herrasmies
uhkaavalla äänellä.

Jo koputti heti uudestaan, ovi lensi auki, ja ennen kuin Laurie
oli tointunut hämmästyksestään, tyttö oli jo pujahtanut sisälle.
Nähdessään että Laurie todella oli pahalla tuulella otti Jo, joka
tiesi miten häntä oli kohdeltava, katuvan ilmeen kasvoilleen,
heittäytyi teatraalisesti polvilleen hänen eteensä ja sanoi nöyrästi:

-- Anna anteeksi että olin tyly! Tulin tekemään sovintoa, enkä aio
lähteä ennen kuin kaikki on hyvin.

-- Kaikki on hyvin. Nouse ylös äläkä käyttäydy kuin hanhi, oli
Laurien ritarillinen vastaus.

-- Kiitos, noustaan sitten. Saisiko luvan kysyä mikä on hätänä? Et
näytä olevan erityisen hyvällä tuulella.

-- Minua on röykytetty enkä siedä sellaista, mutisi Laurie
suuttuneena.

-- Kuka on röykyttänyt? kysyi Jo.

-- Isoisä. Jos se olisikin ollut joku toinen, minä olisin... Ja
vihastunut nuorukainen päätti lauseensa tarmokkaalla kädenliikkeellä.

-- Entä sitten, röykytänhän minäkin sinua usein etkä välitä siitä
mitään, sanoi Jo lepytellen.

-- Pyh, sinähän olet tyttö ja se on leikkiä, mutta en salli kenenkään
miehen koskevan minuun.

-- En usko että kenelläkään olisi halua yrittää, jos näyttäisit niin
pelottavalta ja hurjalta kuin nyt. Miksi sinua kohdeltiin sillä
tavoin?

-- Siksi vain että en suostunut kertomaan mitä äitisi tahtoi minusta.
Olin luvannut olla puhumatta siitä kenellekään, enkä tietenkään
halunnut rikkoa lupaustani.

-- Etkö sitten voinut rauhoittaa isoisääsi millään tavalla?

-- En, hän tahtoi kuulla totuuden, koko totuuden, eikä mitään muuta
kuin totuuden. Olisin kertonut oman osani, jos olisin voinut tehdä
sen sekoittamatta Megiä asiaan. Koska en voinut, pidin suuni kiinni
ja annoin ukon jylistä kunnes hän tarttui kaulukseeni. Silloin
suutuin ja lähdin tieheni -- pelkäsin muuten menettäväni malttini.

-- Eihän tuo juuri hauskaa ollut, mutta tiedän että hän nyt on
pahoillaan. Mene ja sovi koko asia. Minä autan sinua.

-- Ennen minut saisi vaikka hirttää. En anna sentään kaikkien
läksyttää ja sättiä itseäni jonnin joutavan kepposen vuoksi. Olin
pahoillani Megin tähden ja pyysin anteeksi kuin mies, mutta en aio
tehdä sitä uudestaan, koska en ole tehnyt enää mitään väärää.

-- Sitä ei isoisäsi voinut tietää.

-- Hänen pitäisi luottaa minuun eikä kohdella minua kuin pikkulasta.
Ei maksa vaivaa saarnata minulle, Jo, hän saa luvan oppia että
kykenen pitämään huolta itsestäni. Olen aikamies eikä minun tarvitse
riippua kenenkään esiliinannauhoissa.

-- Olet sinä aika tuittupää! huokasi Jo. -- Kuinka aiot ratkaista
asian?

-- Hänen täytyy pyytää minulta anteeksi ja uskoa kun sanon, etten voi
kertoa mikä kepponen oli.

-- Herranen aika, ettäkö hän pyytäisi anteeksi!

-- En mene alas ennen kuin hän pyytää.

-- No mutta Teddy, ole nyt järkevä! Jätä asia sikseen ja anna minun
selittää niin paljon kuin voin. Ethän voi jäädä tänne, niin että mitä
hyödyttää käyttää suuria sanoja?

-- En aio missään tapauksessa jäädä tänne pitkäksi aikaa. Lähden
tieheni ja matkustan pois, ja kun isoisä kaipaa minua, hän pehmenee
kyllä hyvin nopeasti.

-- Se on varmaa se, mutta ei sinun sentään pitäisi pahoittaa hänen
mieltään.

-- Älä saarnaa. Minä menen Washingtoniin tervehtimään Brookea. Siellä
on hauskaa, ja aion huvitella perinpohjaisesti kaikkien ikävyyksien
jälkeen.

-- Voi kuinka sinulle tulee hauskaa! Jospa minä voisin tulla mukaan,
sanoi Jo unohtaen kokonaan neuvonantajan osansa ajatellessaan
pääkaupungin vilkasta sotilaselämää.

-- Tule mukaan vain! Miksi et voisi tulla? Sinä menet yllättämään
isäsi, minä virkistämään vanhaa Brookea. Siitä tulee suurenmoinen
seikkailu. Lähdetään pois vain, Jo! Jätämme vain kirjeen jälkeemme ja
sanomme ettei meillä ole mitään hätää ja marssimme matkoihimme heti.
Minulla on tarpeeksi rahaa, vaihtelu tekee sinulle hyvää, eikähän
siinä ole mitään pahaa että menet tervehtimään isääsi.

Hetkisen näytti siltä että Jo todellakin suostuisi, sillä tämä hurja
suunnitelma oli juuri hänen mielensä mukainen. Hän oli väsynyt
sairaanhoitoon ja istumiseen, ikävöi vaihtelua ja halusi nähdä
isänsä. Elämä leirissä ja sotasairaaloissa, uutuuden viehätys, vapaus
ja seikkailut lumosivat hänen mieltään. Hänen silmänsä säteilivät,
kun hän kääntyi ikkunaan ajatellen asiaa, mutta ne sattuivat
vastapäätä olevaan vanhaan kotitaloon, ja hän pudisti surullisena
päätään.

-- Jos olisin poika, matkustaisimme tiehemme yhdessä ja pitäisimme
huikean hauskaa, mutta koska olen vain viheliäinen tyttö, saan luvan
olla säädyllinen ja pysyä kauniisti kotona. Älä houkuttele minua,
Teddy, se on mieletön tuuma.

-- Sepä siinä juuri onkin parasta kaikesta, alkoi Laurie, joka oli
uhittelevalla tuulella ja tahtoi katkoa siteet tavalla tai toisella.

-- Hillitse kielesi! huusi Jo kädet korvilla. -- Olen tullut tänne
puhumaan järkeä enkä kuulemaan asioita, joiden pelkkä ajatteleminen
saa minut hyppimään riemusta.

-- Tiedän kyllä että Meg kauhistuisi sellaista ehdotusta, mutta
luulin että sinulla olisi enemmän järkeä, alkoi Laurie taaskin
ovelasti.

-- Paha poika, ole hiljaa! Istu miettimään omia syntejäsi äläkä
houkuttele minua lisäämään syntiluetteloani. Jos saan isoisäsi
pyytämään anteeksi 'röykyttämistä', pysytkö kotona silloin?

-- Kyllä, mutta siihen sinä et pysty, vastasi Laurie, joka jo olisi
tahtonut sopia, mutta tunsi että hänen loukatun arvokkuutensa piti
sitä ennen saada hyvitystä.

-- Jos osaan käsitellä oikein nuorta nulikkaa, tulen kai toimeen
vanhankin kanssa, mutisi Jo ja lähti jättäen Laurien tutkimaan
rautatiekarttaa molemmat kädet upotettuina tukkaan.

-- Sisään! Herra Laurencen tuima ääni kuulosti entistä tuimemmalta,
kun Jo koputti ovelle.

-- Minä se vain olen, tulen tuomaan takaisin erään kirjan, sanoi Jo
makeana astuessaan sisään.

-- Tahdotko lisää kirjoja? kysyi vanha herra vihaisena, vaikka
koettikin olla näyttämättä sitä.

-- Kyllä, kiitos. Pidin vanhasta Samista niin paljon, että tahtoisin
lukea toisenkin osan, vastasi Jo, joka toivoi saavansa hänet
suopeammalle tuulelle ottamalla vastaan vielä toisenkin annoksen
Boswellin "Johnsonia", jota vanhus oli suositellut hänelle erittäin
hauskana kirjana.

Tuuheat kulmakarvat erkanivat toisistaan hieman, kun vanha herra
työnsi tikapuita sitä hyllyä kohti, jolla Johnson-kirjallisuudella
oli paikkansa. Jo kiipesi ylös, istahti ylimmälle portaalle ja oli
etsivinään kirjaa, vaikka itse asiassa miettikin koko ajan, miten
olisi parasta johtaa keskustelu käynnin vaaralliseen tarkoitukseen.
Herra Laurence näytti aavistavan että jotakin liikkui hänen
mielessään, sillä kuljettuaan pari ripeätä kierrosta lattialla hän
äkkiä pysähtyi tytön eteen ja puhutteli häntä niin odottamatta, että
kirja putosi Jon kädestä lattialle.

-- Mitä pojalla on tekeillä? Älä koeta puolustaa häntä. Näin heti kun
hän tuli kotiin, että hän on ollut pahanteossa. En saa häntä puhumaan
sanaakaan, ja kun uhkasin piestä totuuden hänestä, hän karkasi
yläkertaan ja lukitsi huoneensa oven.

-- Hän teki kyllä ruman kepposen, se on totta, mutta me annoimme
hänelle anteeksi ja lupasimme unohtaa koko jutun, aloitti Jo
vastahakoisesti.

-- Se ei kelpaa, hän ei saa piiloutua lupauksen taa, jonka te
helläsydämiset tytöt olette antaneet. Jos hän on tehnyt tyhmyyksiä,
hänen pitää tunnustaa ne, pyytää anteeksi ja saada rangaistuksensa.
Totuus esiin, Jo! En tahdo että minut pimitetään.

Herra Laurence näytti niin suuttuneelta ja puhui niin ankarasti,
että Jo olisi mielellään juossut tiehensä jos olisi voinut, mutta
koska hän istui ylimmällä portaalla ja vanha herra vartioi tikapuiden
juurella paluutietä kuin kiljuva jalopeura, ei hänen auttanut muuta
kuin olla urhoollinen.

-- En voi kertoa, äiti kielsi. Laurie on tunnustanut, pyytänyt
anteeksi ja saanut rangaistusta aivan tarpeeksi. Emme ole puhumatta
hänen tähtensä, vaan erään toisen tähden, ja juttu pahenee vain jos
te sekaannutte siihen. Älkää tehkö sitä, olkaa niin hyvä! Minullakin
oli syytä asiassa, ja nyt on kaikki hyvin. Unohdetaan se nyt ja
puhutaan jostakin hauskemmasta, esimerkiksi "Ramblerista".

-- Hiiteen "Rambler"! Tule alas ja anna minulle kunniasanasi, ettei
tuo poikanulikka ole tehnyt mitään hävytöntä. Jos hän on tehnyt
kaiken sen ystävällisyyden jälkeen, mitä te olette osoittaneet
hänelle, nujerran hänet omin käsin.

Uhkaus kuulosti kauhealta, mutta ei tepsinyt Johon. Hän tuli
kuuliaisesti alas ja kertoi kepposesta niin paljon kuin saattoi
antamatta Megiä ilmi ja unohtamatta totuutta.

-- Hm, no niin, jos poika ei pitänyt suutaan kiinni itsepäisyydestä
vaan siksi että oli luvannut, annan hänelle anteeksi. Hän on
uppiniskainen otus ja vaikea ohjattava, sanoi herra Laurence
pörröttäen tukkaansa kunnes se näytti aivan myrskyn runtelemalta.
Rypyt tasoittuivat hänen otsaltaan ja hän näytti huojentuneelta.

-- Sellainen minäkin olen, mutta hyvällä sanalla minua voi hallita
paremmin kuin koko maailman sotajoukoilla, vastasi Jo koettaen
jotenkin puolustaa ystäväänsä.

-- Enkö muka ole hyvä hänelle, häh? tokaisi vanha herra.

-- Taivaan vallat, tietysti olette, väliin melkein liiankin
hyvä, mutta vähän liian äkkipikainen silloin kun hän koettelee
kärsivällisyyttänne. Ettekö itsekin arvele niin?

Jo oli päättänyt saada sen nyt sanotuksi ja koetti näyttää aivan
rauhalliselta, vaikka hän hieman vapisikin rohkeata puhettaan. Hänen
suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen vanha herra viskasi vain
silmälasinsa pöydälle ja tunnusti suoraan:

-- Olet oikeassa, tyttö, niin olenkin. Pidän pojasta, mutta hän
koettelee kärsivällisyyttäni ylen määrin enkä tiedä kuinka kaikki
päättyy jos tällaista jatkuu.

-- Minä sanon teille, hän karkaa.

Jo katui sanojaan samassa silmänräpäyksessä. Hän oli vain tahtonut
huomauttaa vanhukselle, että Laurie ei sietänyt pakkokeinoja ja
toivoi että tämä antaisi pojalle enemmän vapautta.

Herra Laurencen punakat kasvot kalpenivat äkisti, ja hän istahti ja
katseli surullisena erään kauniin miehen kuvaa, joka riippui hänen
pöytänsä yläpuolella. Se oli Laurien isä, joka nuoruudessaan oli
karannut ja mennyt naimisiin vastoin vallanhimoisen vanhuksen tahtoa.
Jo kuvitteli herra Laurencen muistelevan ja ikävöivän menneitä päiviä
ja toivoi että olisi hillinnyt kielensä.

-- Hän ei tee sitä jollei hänen mieltään kovasti pahoiteta, ja hän
vain joskus uhkaa karata kun on väsynyt lukuihinsa. Minäkin ajattelen
usein että se olisi hauskaa, etenkin nyt kun tukkani on leikattu,
niin että jos joskus kaipaatte meitä, voitte etsiä kahta poikaa
Intiaan lähteviltä laivoilta.

Jo nauroi puhuessaan, ja herra Laurence näytti huojentuneelta. Hän
nähtävästi otti koko asian vain leikin kannalta.

-- Sinä letukka, kuinka uskallat puhua tuolla tavalla? Missä on
kunnioituksesi minua kohtaan, missä säädyllinen käytöksesi? Taivas
varjelkoon ihmistä pojista ja tytöistä! Mitä kiusankappaleita ne
ovatkaan, ja kuitenkaan ei ilman niitä tule toimeen. Ja vanhus
nipisti Jon poskea hyväntuulisesti. -- Mene nyt hakemaan tuo lurjus
päivälliselle, sano hänelle että kaikki on hyvin ja ettei hänen
tarvitse ruveta näyttelemään mitään sankariosia isoisänsä edessä.

-- Ei hän tule, hän on pahoillaan siitä että ette uskonut häntä,
kun hän sanoi ettei voisi kertoa asiaa. Luulen että ravisteleminen
loukkasi hänen tunteitaan kovin.

Jo koetti näyttää intomieliseltä, mutta varmaan epäonnistui, sillä
herra Laurence alkoi nauraa, ja silloin Jo totesi että taistelu oli
voitettu.

-- Olen kovin pahoillani, ja minun kai pitäisi kiittää häntä siitä,
ettei hän ravistellut minua. Mitä hittoa mies sitten odottaa? Vanha
herra näytti hieman häpeävän omaa itsepäisyyttään.

-- Jos olisin teidän sijassanne, kirjoittaisin hänelle
anteeksipyynnön. Hän ei lupaa tulla alas ennen kuin häneltä on
pyydetty anteeksi. Muodollinen anteeksipyyntö saisi hänet käsittämään
oman mielettömyytensä ja tulemaan alas ihan kiltisti. Koettakaa,
luulen että se olisi parempi keino kuin puhuminen. Minä vien sen ylös
ja opetan hänelle tapoja.

Herra Laurence katsoi häneen terävästi, pani silmälasit nenälleen ja
sanoi hitaasti:

-- Sinä olet viekas veitikka, mutta annan kernaasti Bethin ja sinun
kuljettaa itseäni talutusnuorassa. Kas niin, anna tänne paperilappu
ja lopetetaan jo tämä hassutus.

Kirje kirjoitettiin sävyyn, jossa herrasmies puhuttelisi toista
pyytäessään anteeksi syvää loukkausta. Jo painoi suukon keskelle
herra Laurencen kaljua ja juoksi yläkertaan pistämään kirjeen oven
alitse Laurien huoneeseen. Avaimenreiästä hän neuvoi Lauriea olemaan
nöyrä ja kiltti ynnä muuta miellyttävää ja mahdotonta. Koska ovi oli
taas lukossa, hän jätti kirjeen tekemään tehtävänsä ja aikoi poistua
kaikessa hiljaisuudessa, kun nuori herra liukui hänen ohitseen
kaidepuuta pitkin ja odotti häntä alhaalla, kasvoillaan miehekkäin
ilmeensä:

-- Sinä olet verraton, Jo! Pitelikö hän sinua pahoin? hän lisäsi
nauraen.

-- Ei, kyllä hän käyttäytyi aivan kunniallisesti.

-- Aina minä saan sotkua aikaan. Jos sinäkin, Jo, olisit hylännyt
minut, olisin painunut suoraa päätä hemmettiin, aloitti Laurie
puolustellen.

-- Älä puhu noin, käännä lehteä ja ala alusta, poikani.

-- Käännän lehteä yhtä päätä ja pilaan ne aina, kuten ennen sotkin
kirjoitusvihkoni lehdet, ja olen alkanut alusta niin monta kertaa
etten koskaan pääse loppuun, valitti Laurie.

-- Mene syömään päivällistä, niin tulet paremmalle tuulelle. Miehet
aina marisevat, kun heidän on nälkä. Ja Jo livahti ulos ovesta.

Laurie meni syömään sovintoateriaa isoisänsä kanssa, joka oli
loistavalla tuulella ja käyttäytyi koko lopun päivää ylen määrin
kunnioittavasti pojanpoikaansa kohtaan.

Jokainen luuli että asiasta nyt oli selvitty ja että tuo pieni pilvi
oli jo häipynyt, mutta kepponen ei silti jäänyt vaille seurauksia,
sillä Meg muisti sen vaikka toiset unohtivatkin. Hän ei koskaan
sanallakaan viitannut Laurien kotiopettajaan, mutta ajatteli häntä
sitä enemmän, haaveili hänestä, ja kun Jo kerran penkoi hänen
laatikkoaan hakien postimerkkejä, hän löysi paperilapun, joka
oli kirjoitettu täyteen sanoja "Rouva John Brooke". Jo voihkaisi
tuskasta ja heitti paperin tuleen tuntien, että Laurien kepponen oli
jouduttanut tuon onnettoman päivän tuloa.




22.

VIHREITÄ NIITTYJÄ


Seuraavat rauhalliset viikot olivat kuin auringonpaistetta myrskyn
jälkeen. Sairaiden parantuminen edistyi nopeasti, ja herra March
alkoi arvella pääsevänsä kotiin heti uudenvuoden jälkeen.

Beth kykeni pian makaamaan päivisin lukuhuoneen sohvalla ja
leikkimään rakkaiden kissojensa kanssa, ennen pitkää myös ompelemaan
vaatteita nukeilleen, jotka olivat jääneet surullisen huonoon
hoitoon. Hänen ennen vikkelät jalkansa olivat nyt niin heikot ja
sairaat, että Jo kantoi joka päivä häntä voimakkailla käsivarsillaan
ympäri huoneita siten 'kävelyttäen' pikku sisartaan. Meg poltti
ja turmeli ilomielin valkeat kätensä keittäessään hyvää ruokaa
perheen lemmikille, kun taas Amy, joka ei ollut unohtanut sormuksen
merkitystä, vietti kotiintuloaan jakamalla sisarille niin paljon
aarteitaan kuin sai heidät ottamaan vastaan.

Kun joulu lähestyi, alkoi ilma olla täynnä tavanmukaisia
salaisuuksia, ja Jo sai sisaret usein melkein läkähtymään naurusta
ehdottamalla mitä loistavimpia ja mahdottomimpia juhlamenoja tämän
erikoisen riemukkaan joulun kunniaksi. Laurie oli yhtä hurja ja
riehakas ja olisi hommannut kokkovalkeita, raketteja ja riemukaaria,
jos vain olisi saanut tahtonsa läpi.

Monien kiistojen ja erimielisyyksien jälkeen saatiin tuo
kunnianhimoinen pari sentään kukistetuksi ja ystävykset näyttivät
maailmalle epätoivoista naamaa, mutta kun he pääsivät yhteen, kuului
niin kaikuvia naurunpuuskauksia, ettei epätoivo juuri tuntunut
uskottavalta.

Tavattoman leudot ilmat joulun edellä ennustivat ihanaa joulupäivää.
Hanna 'tunsi jaloissaan' että päivä tulisi olemaan harvinaisen
onnellinen, ja hän osoittautuikin oikeaksi profeetaksi, sillä kaikki
näytti suurenmoisen lupaavalta. Ensiksikin herra March kirjoitti
olevansa pian kotona, toiseksi Beth tunsi voivansa tavattoman hyvin
sinä aamuna, ja kun hänet oli kiedottu äidin antamaan joululahjaan
-- pehmeään punaiseen villahuiviin --, toiset kantoivat hänet
riemusaatossa ikkunaan katsomaan Jon ja Laurien lahjaa.

'Kukistumattomat' olivat koettaneet parhaansa ollakseen nimensä
arvoisia ja ahertaneet yöllä tonttujen lailla saaden aikaan kauniin
yllätyksen. Puutarhassa seisoi muhkea lumityttö, jolla oli päässä
rautatammen lehdistä solmittu seppele, korillinen kukkia ja hedelmiä
toisessa kädessä, iso käärö uusia nuotteja toisessa, hartioilla
kaikissa sateenkaaren väreissä kimalteleva afganistanilainen vaippa
ja suussa punainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu seuraava
jouluruno:

    Nyt hyvää päivää, rakas Beth,
    ja hauskaa joulua!
    Me toivotamme sinulle
    terveyttä, iloa.

    Kas tässä kukkavihkonen
    ja heelmät suukkosees,
    ja pianollesi nuotteja
    ja vaippa varpailles.

    Joannan kuvan tässä näät.
    Rafael numero kaks
    sen tunnetulla taidollaan
    maalasi ihanaks.

    Ja sido punanauha tää
    nyt Mirrin häntähän,
    ja nauti hyytelö ja jää.
    Kai arvaat tekijän.

    Oon lumityttö valkea,
    vaan rintan' lämmin on,
    kun siinä joulutervehdys
    on Laurien sekä Jon.

Kuinka Beth nauroikaan sen nähdessään! Ja Laurie juoksi pihaan ja
taas takaisin hakien lumitytön lahjat sisään, ja Jo piti verrattoman
puheen antaessaan ne Bethille.

-- Olen nyt niin onnellinen, että jos isä vain olisi täällä,
en kestäisi pisaraakaan enempää, sanoi Beth huoaten sulasta
tyytyväisyydestä, kun Jo kantoi hänet sohvalle lepäämään ja
virkistämään itseään lumitytön herkullisilla viinirypäleillä.

-- Niin olen minäkin, hirveän onnellinen, sanoi Jo ja taputti
taskuaan, jossa nyt oli kauan ikävöity "Undine ja Sintram".

-- Entä minä sitten, säesti Amy, joka ei väsynyt katselemaan
painettua jäljennöstä Madonnasta ja Kristuslapsesta. Hän oli saanut
sen äidiltä kauniisti kehystettynä.

-- Ja minä! huudahti Meg silitellen ensimmäisen silkkipukunsa
kiiltäviä laskoksia. Herra Laurence oli välttämättä tahtonut antaa
sen hänelle.

-- Voisinko minä sitten olla muuta kuin onnellinen? sanoi rouva
March kiitollisena katsellen vuoroin miehensä kirjettä, vuoroin
Bethin hymyileviä kasvoja ja hyväillen kädellään rintasolkea,
jonka tytöt olivat juuri kiinnittäneet hänen rintaansa ja joka oli
tehty tuhkanharmaista, kullankeltaisista, kastanjanruskeista ja
tummanruskeista hiuksista.

Väliin sattuu tässä arkipäiväisessä maailmassa asioita, jotka ovat
kuin lainattuja hurmaavista satukirjoista. Puoli tuntia sen jälkeen
kun kaikki olivat sanoneet olevansa niin onnellisia, etteivät
kestäisi enää kuin pisaran onnea, tuo pisara tuli.

Laurie avasi arkihuoneen oven ja pisti päänsä sisään hyvin hiljaa.
Hän olisi yhtä hyvin voinut heittää kuperkeikan tai puhjeta
intiaanihuutoon, sillä hänen kasvonsa olivat tulvillaan hillittyä
jännitystä ja hänen äänensä niin salaperäisen iloinen, että kaikki
hypähtivät pystyyn, vaikka hän sanoikin vain hengästyneellä ja
oudolla äänellä:

-- Täällä on vielä yksi joululahja Marchin perheelle.

Ennen kuin oli saanut sanat kunnolla suustaan hän livahti pois ja
hänen paikalleen ilmestyi pitkä mies, jonka turkinkaulus ulottui
melkein silmiin saakka ja joka nojautui toisen pitkän miehen
käsivarteen. Jälkimmäinen yritti sanoa jotakin, mutta ei voinut.

Kaikki näyttivät hetken aivan typertyneiltä. Sitten rouva March
vallan upposi rakkaiden käsivarsien syleilyyn, Jo häpäisi itsensä,
sillä hän oli vähällä pyörtyä ja Laurien täytyi hoivailla
häntä viereisessä huoneessa, herra Brooke suuteli Megiä 'ihan
erehdyksessä', kuten hän hiukan hätääntyneenä selitti, ja Amy,
arvokas Amy, kaatui tuoliin eikä päässyt ylös, vaan jäi nyyhkien
syleilemään isänsä saappaita. Rouva March tointui ensimmäisenä ja
kohotti varoittaen kätensä:

-- Hiljaa! Muistakaa Bethiä!

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Lukuhuoneen ovi lensi auki, pieni
punaiseen huiviin kääritty olento ilmestyi kynnykselle, ilo antoi
voimaa heikkoihin jäseniin, ja Beth juoksi suoraan isänsä syliin.
Emme huoli kuvailla tarkemmin mitä tapahtui tämän jälkeen. Kaikkien
sydämet olivat tulvillaan, kuluneen ajan katkeruus huuhtoutui pois,
ja jäljelle jäi vain ihana nykyhetki.

Tässä kaikessa ei ollut mitään romanttista eikä tunteilevaa, ja
sydämellinen nauru sai kaikki taas järkiinsä, kun Hanna keksittiin
oven takaa nyyhkyttämässä sylissään lihava kalkkuna, jota hän ei
ollut muistanut laskea käsistään syöksyessään keittiöstä.

Kun nauru oli asettunut, rouva March alkoi kiitellä herra Brookea
siitä, että tämä oli uskollisesti hoitanut hänen miestään ja tällöin
Brooke äkkiä muisti että herra March tarvitsi lepoa, sieppasi Laurien
mukaansa ja katosi nopeasti. Molemmat sairaat määrättiin levolle, ja
he lepäsivät istuen isossa nojatuolissa ja puhuen minkä ennättivät.

Herra March kertoi kuinka kovin hänen oli tehnyt mieli yllättää
heidät, ja kun ilmat olivat parahiksi kauniit, oli tohtori sallinut
hänen lähteä matkalle. Edelleen hän kertoi kuinka hyvä ja avulias
Brooke oli ollut ja miten kaikin puolin kunnioitettava nuori
mies hän oli. Jätän lukijan arvattavaksi, minkä tähden herra
March pysähtyi hetkeksi juuri silloin ja vilkaisi Megiin, joka
kohensi vimmatusti valkeaa, ja katsoi sitten vaimoonsa kohottaen
kysyvästi kulmakarvojaan, sekä myös miksi rouva March hymyillen
nyökäytti päätään ja kysyi mieheltään hieman odottamatta, eikö
hän tahtoisi syödä jotakin. Jo näki ja ymmärsi tuon katseen ja
katosi julmistuneena keittiöön hakemaan teetä ja voileipää mutisten
itsekseen paiskatessaan oven kiinni:

-- En siedä kunnioitettavia ruskeasilmäisiä nuoria miehiä.

Sellaista joulupäivällistä ei totisesti ole koskaan syöty kuin
sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen
arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna
ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka
ääressä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. Kaikki oli onnistunut
erinomaisesti, mikä oli todellinen ihme, sillä Hanna oli omien
sanojensa mukaan niin hölmistynyt kun herra tuli kotiin, että oli
kumma kun hän ei paistanut vanukasta uunissa ja pannut kalkkunaan
rusinoita.

Herra Laurence ja hänen pojanpoikansa söivät päivällistä heidän
luonaan, samoin herra Brooke, jota Jo -- Laurien suunnattomaksi
iloksi -- mulkoili vihaisesti.

Pöydän päässä oli vierekkäin kaksi isoa nojatuolia, ja niissä
istuivat Beth ja hänen isänsä, jotka herkuttelivat vaatimattomasti
kananpojalla ja hedelmillä. Juotiin maljoja, kerrottiin juttuja,
laulettiin, muisteltiin, ja kaikilla oli äärettömän hauskaa.
Laurie oli suunnitellut rekiretken, mutta tytöt eivät tahtoneet
jättää isäänsä, ja vieraat lähtivät aikaisin. Hämärän tullen istui
onnellinen perhe yhdessä takkatulen ääressä.

-- Juuri vuosi sitten istuimme tässä ja mietimme, miten ikävä
joulu meille oli tulossa. Muistatteko? kysyi Jo katkaisten lyhyen
hiljaisuuden, joka oli seurannut pitkää ja vilkasta keskustelua.

-- Oikeastaan tämä on ollut aika hauska vuosi, sanoi Meg hymyillen
takkavalkeaan ja onnitellen itseään siitä, että oli kohdellut
arvokkaasti herra Brookea.

-- Minusta se on ollut aika vaikea, huomautti Amy miettiväisenä ja
katseli valon leikkiä sormuksellaan.

-- Olen iloinen että se on ohi ja että olet tullut takaisin, isä,
kuiskasi Beth, joka istui isänsä polvella.

-- Se on ollut vaikea taival teille, pienet pyhiinvaeltajani, hyvin
vaikea. Mutta olette kulkeneet tietänne urhoollisina, ja luulenpa
että taakkamme ennen pitkää putoavat pois, sanoi herra March ja
katseli isällisen tyytyväisenä ympärillään olevia nuoria kasvoja.

-- Mistä tiedät, isä? Onko äiti kertonut? kysyi Jo.

-- Ei paljon, mutta ruohosta näkee mistä tuuli puhaltaa, ja olen
tehnyt erinäisiä huomioita tänä päivänä.

-- Voi, kerro mitä ne ovat, huudahti Meg.

-- Tässä on yksi.

Herra March tarttui käteen, joka lepäsi hänen tuolinsa selkänojalla,
ja osoitti sen karkeata etusormea, palaneen jälkeä ulkopuolella ja
paria kovettumaa sisäpuolella.

-- Muistan ajan, jolloin tämä käsi oli valkea ja sileä ja jolloin
suurin huolesi oli säilyttää se sellaisena. Se oli hyvin kaunis
silloin, mutta minun silmissäni se on paljon kauniimpi nyt, ja siihen
jääneistä työn jäljistä luen pienen tarinan. Olen varma, että ne
työt, joita nämä ahkerat sormet ovat ommelleet, tulevat kestämään
kauan, niin paljon hyvää tahtoa on pantu joka pistoon. Meg, rakas
tyttöni, pidän suuremmassa arvossa naisellisia avuja, jotka tekevät
kodin onnelliseksi, kuin valkeita käsiä ja niitä taitoja, joita
muodikkaat nuoret tytöt tavoittelevat. Puristan ylpeänä tätä hyvää,
ahkeraa pientä kättä ja toivon ettei sitä pyydetä minulta vielä
vallan pian.

Jos Meg oli kaivannut palkkaa tuntikausien kärsivällisestä työstä,
hän sai sitä nyt yllin kyllin, kun isä puristi sydämellisesti hänen
kättään ja hymyili hyväksyvästi.

-- Entä Jo? Sano jotain kaunista hänellekin, hän on koettanut
parhaansa ja ollut minulle äärettömän hyvä, kuiskasi Beth isänsä
korvaan.

Isä nauroi ja katsoi pitkää tyttöään, joka istui häntä vastapäätä
ruskeilla kasvoillaan harvinaisen hellä ilme.

-- Huolimatta kiharaisesta pojanpäästä en enää näe 'poikaani Jota',
jonka jätin vuosi sitten, herra March sanoi.

-- Näen nuoren neidin, joka kiinnittää kauluksensa suoraan,
nyörittää kenkänsä kunnollisesti, ei vihellä, ei puhu katukieltä
eikä makaa matolla kuten ennen. Hänen kasvonsa ovat valvomisesta
ja levottomuudesta käyneet laihoiksi ja kalpeiksi, mutta katselen
niitä mielelläni, sillä ne ovat tulleet lempeämmiksi. Hänen äänensä
on matala, hän ei liiku äänekkäästi ja kolistellen, vaan hiljaa
ja kauniisti, ja hoitaa pikku sisartaan äidillisen hellästi,
mikä suuresti ilahduttaa minua. Melkein kaipaan entistä villiä
tyttöäni, mutta jos hänen sijaansa saan voimakkaan, avuliaan,
lämminsydämisen naisen, olen täysin tyytyväinen. En tiedä, tekikö
keritseminen hyvää mustalle lampaalle, mutta sen tiedän etten koko
Washingtonista löytänyt mitään kyllin kaunista ostettavaa niillä
kahdellakymmenelläviidellä dollarilla, jotka hyvä tyttöni lähetti
minulle.

Jon virkut silmät himmentyivät hetkeksi, ja hänen laihat kasvonsa
punastuivat heleästi tulen kajossa, kun hän kuuli isänsä kiitoksen ja
tunsi ansaitsevansakin osan siitä.

-- Nyt Beth, sanoi Amy, joka kiihkeästi mutta kärsivällisesti odotti
vuoroaan.

-- Bethistä on niin vähän jäljellä, että pelkään hänen kokonaan
haihtuvan käsistäni, jos sanon paljon, vaikkei hän olekaan enää
niin ujo kuin ennen, alkoi isä hilpeänä, mutta muisti sitten,
kuinka vähällä Beth oli todella ollut haihtua heidän käsistään,
ja syleili häntä hellästi, poski hänen poskellaan: -- Olen saanut
sinut terveeksi, oma Bethini, ja Jumalan avulla saan pitääkin sinut
terveenä.

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän katsoi Amyyn, joka istui jakkaralla
hänen jalkojensa juuressa, hyväili hänen välkkyvää tukkaansa ja sanoi:

-- Huomasin ettei Amy päivällisellä valinnut itselleen parhaita
paloja, juoksi äitinsä asioita koko iltapäivän, jätti Megille
paikkansa illalla ja on kaiken päivää kiltisti ja iloisena auttanut
muita. Huomaan myös ettei hän enää marise eikä ole ärtyinen eikä
seisoskele peilin edessä. Tästä kaikesta päättelen että hän on
oppinut ajattelemaan enemmän muita ja vähemmän itseään ja päättänyt
ryhtyä muovaamaan luonnettaan yhtä huolellisesti kuin pieniä
saviesineitään. Olen iloinen siitä, sillä vaikka olisinkin hyvin
ylpeä jos joskus näkisin hänen veistämänsä kauniin kuvapatsaan, olen
äärettömän paljon ylpeämpi rakastettavasta tyttärestä, joka kykenee
tekemään elämän kauniiksi itselleen ja muille.

-- Mitä nyt ajattelet, Beth? kysyi Jo, kun Amy oli kiittänyt isäänsä
ja kertonut sormuksesta.

-- Luin tänään "Kristityn vaelluksesta", kuinka Kristitty ja Toivova
monien vaivojen jälkeen tulivat kauniille vihreälle niitylle, missä
liljat kukkivat läpi vuoden, ja levähtivät siellä kuten mekin nyt
ennen kuin jatkoivat matkaansa, vastasi Beth. Sitten hän irtautui
isänsä syleilystä ja meni hitaasti pianoa kohti sanoen:

-- Nyt on laulamisen aika, ja tahdon olla vanhalla paikallani. Koetan
laulaa paimenpojan laulun, jonka vaeltajat kuulivat. Olen tehnyt
siihen sävelen, koska isä pitää siitä.

Ja Beth istui rakkaan pianonsa ääreen, painoi pehmeästi koskettimia
ja lauloi suloisella äänellään, jota he eivät olleet uskoneet
saavansa enää kuulla.




23.

MARCHIN TÄTI TEKEE RATKAISUN


Kuin mehiläisparvi hyörivät äiti ja tytöt herra Marchin läheisyydessä
seuraavana päivänä jättäen kaiken muun vain katsellakseen ja
palvellakseen kotiintullutta sairasta, joka oli melkein tukehtua
pelkkään hellyyteen. Kun hän istui tyynyjensä ja peittojensa
keskellä suuressa nojatuolissa Bethin sohvan vieressä toiset kolme
läheisyydessään ja kun Hanna silloin tällöin pisti päänsä ovesta
katsellakseen 'herrakultaa', ei mitään näyttänyt puuttuvan heidän
onnestaan.

Mutta jotakin sentään puuttui, ja perheen vanhimmat jäsenet tunsivat
sen, vaikka kukaan ei sitä tunnustanut. Herra ja rouva March
katsahtivat toisiinsa levottomina, kun heidän silmänsä seurasivat
Megiä. Jolla oli äkillisiä vakavuuden puuskia, ja hän pui nyrkkiä
herra Brooken sateensuojalle, joka oli unohtunut eteiseen. Meg
oli hajamielinen, ujo ja hiljainen, hätkähti kun ovikello soi ja
punastui, kun Johnin nimi mainittiin. Amy sanoi:

-- Kaikki näyttävät odottavan jotakin eikä kukaan osaa olla rauhassa.
Se on hyvin kummallista, kun isäkin on jo saatu onnellisesti kotiin.

Beth puolestaan ihmetteli viattomana, miksi naapurit eivät
pistäytyneet katsomaan heitä kuten tavallisesti.

Iltapäivällä tuli Laurie ja huomatessaan Megin ikkunassa näytti äkkiä
joutuvan tavattoman intomielisyyden valtaan, heittäytyi polvilleen
lumeen, löi rintaansa, repi tukkaansa ja väänteli rukoilevasti
käsiään, ja kun Meg käski häntä käyttäytymään järkevästi ja menemään
tiehensä, hän oli vääntävinään kyyneliä nenäliinastaan ja hoiperteli
nurkan taa äärimmäisen epätoivon vallassa.

-- Mitä tuo typerä poika tarkoittaa? sanoi Meg nauraen ja koettaen
näyttää viattomalta.

-- Hän vain näyttää kuinka sinun Johnisi tulee käyttäytymään ennen
pitkää. Liikuttavaa, eikö totta? sanoi Jo ylenkatseellisesti.

-- Älä sano 'minun Johnini', se ei ole oikein eikä totta. Mutta Megin
ääni viivähti hieman noissa sanoissa ikään kuin niiden lausuminen
olisi ollut hänelle mieluista. -- Älä viitsi tehdä kiusaa, Jo,
olenhan sanonut etten välitä hänestä -- aivan niin -- eikä siitä ole
sen enempää sanottavaa, mutta meidän kaikkien pitää olla ystävällisiä
hänelle kuten ennenkin.

-- Sitä emme voi, jotakin on jo sanottu, ja Laurien kepponen on
pilannut sinut tykkänään. Minä näen sen, ja niin näkee äitikin. Sinä
et ole enää hitustakaan oma entinen itsesi, ja olet hirvittävän
kaukana minusta. En aio kiusata sinua ja tahdon kantaa tämän kuin
mies, mutta toivon että asia olisi jo valmis ja ohitse. En siedä
odottamista, niin että jos yleensä aiot jotakin tehdä, niin pidä
kiirettä että pääsemme siitä, sanoi Jo kärtyisesti.

-- Enhän minä voi sanoa enkä tehdä mitään ennen kuin hän on puhunut,
ja sitä hän ei tee koska isä sanoi hänelle, että olen vielä liian
nuori, aloitti Meg ja kumartui työnsä yli huulilla pienen pieni hymy,
joka ilmoitti ettei hän ollut asiassa täysin yhtä mieltä isänsä
kanssa.

-- Jos hän puhuisi, et tietäisi mitä sanoa, vaan punastuisit ja
rupeaisit itkemään tai antaisit hänen tehdä mitä hyvänsä, sen sijaan
että sanoisit koreasti ja jyrkästi: "Ei".

-- En ole niin tyhmä ja heikko kuin luulet. Tiedän tarkalleen mitä
sanoisin, olen jo suunnitellut kaikki valmiiksi, niin että hän ei voi
yllättää minua. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua, ja tahdon
olla valmistunut.

Jo ei voinut olla hymyilemättä arvokkaalle ilmeelle, jonka Meg
tietämättään oli saanut kasvoilleen ja joka oli yhtä pukeva kuin
heleä puna, joka vaihteli hänen poskillaan.

-- Voisitkohan kertoa minulle mitä sanoisit? kysyi Jo hiukan
kunnioittavammassa sävyssä.

-- Aivan mainiosti, olet kuusitoistavuotias nyt, siis kyllin vanha
uskotukseni, ja minun kokemukseni ovat ehkä sinulle hyödyksi sitten
kun sinulla itselläsi on samanlaisia asioita.

-- Kiitoksia vain, ei tarvita! On vitsikästä katsella toisten
ihmisten rakastelua, mutta olisin hullu jos itse rupeaisin, sanoi Jo
hätääntyneenä jo pelkästä ajatuksesta.

-- Et lainkaan, jos vain pitäisit hyvin paljon jostakin ihmisestä
ja hän pitäisi sinusta, sanoi Meg kuin itsekseen ja katsoi ulos
puistokäytävälle, jossa hän usein kesäillan hämärässä oli nähnyt
rakastuneiden parien kävelevän.

-- Sinunhan piti kertoa mitä sanot tuolle miehelle, sanoi Jo särkien
kovakouraisesti sisarensa pienen unelman.

-- Voi, minä sanoisin vain täysin levollisesti ja päättävästi:
"Kiitoksia, herra Brooke, olette hyvin ystävällinen, mutta olen yhtä
mieltä isän kanssa siinä että toistaiseksi olen liian nuori sitomaan
itseäni. Älkääkä viitsikö sanoa enää mitään, vaan ollaan ystäviä
kuten ennenkin."

-- Hm, onhan se aika jäykkää ja jäähdyttävää. En usko että koskaan
sanoisit niin, ja tiedän ettei hän tyytyisi siihen. Jos hän
käyttäytyisi kuin hylätyt rakastajat kirjoissa, suostuisit mieluummin
kuin pahoittaisit hänen mieltään.

-- Ei, en minä suostuisi. Sanon hänelle että se on luja päätökseni ja
poistun huoneesta arvokkaasti.

Meg nousi ja alkoi juuri harjoitella tuota arvokasta poistumista, kun
eteisestä kuuluvat askelet saivat hänet lentämään takaisin paikalleen
ja ompelemaan niin vimmatusti kuin hänen elämänsä olisi riippunut
juuri sen sauman lopettamisesta määräminuutilla. Jo nauroi salaa
tuota äkillistä muutosta, ja kun kuului hiljainen koputus, hän avasi
oven kaikkea muuta kuin vieraanvaraisen näköisenä.

-- Hyvää iltaa. Tulin hakemaan sateensuojaani ja katsomaan kuinka
isänne jaksaa tänään, sanoi herra Brooke hieman hämmentyneenä, sillä
molempien tyttöjen kasvot olivat sangen puhuvia.

-- Se voi oikein hyvin, hän on telineellä, minä menen käskemään hänet
ja sanomaan sille että olette täällä.

Ja sekoitettuaan isänsä ja sateensuojan sopivasti yhteen Jo
karkasi ja jätti Megille tilaisuuden pitää puheensa ja osoittaa
arvokkuuttaan. Mutta heti kun hän oli kadonnut, alkoi Meg vetäytyä
ovea kohti mutisten:

-- Äiti varmaan mielellään näkee teidät. Olkaa hyvä ja istukaa, minä
menen hakemaan hänet.

-- Älkää menkö, vai pelkäättekö minua, Margaret?

Ja herra Brooke näytti olevan niin pahoillaan, että Meg
arveli sanoneensa jotakin hyvin epäystävällistä. Hän punastui
korvannipukoitaan myöten, sillä Brooke ei ollut koskaan ennen
sanonut häntä Margaretiksi, ja oli ihmeellistä, kuinka luonnollista
ja suloista oli kuulla hänen sanovan niin. Tahtoen kaikin mokomin
näyttää ystävälliseltä ja huolettomalta Meg ojensi luottavaisesti
kätensä ja sanoi kiitollisena:

-- Kuinka voisin pelätä, kun olette ollut niin ystävällinen isälle?
Toivoisin vain että osaisin kyllin kauniisti kiittää teitä siitä.

-- Sanonko teille millä tavalla? kysyi herra Brooke pitäen tuota
pientä kättä lujasti omissaan ja katsoen Megiin ruskein silmin, jotka
olivat niin täynnä rakkautta, että tytön sydän alkoi rajusti sykkiä
ja hän olisi samanaikaisesti tahtonut sekä juosta pois että jäädä
kuuntelemaan.

-- Oi, ei, ette saa -- minä en tahdo, sanoi Meg ja koetti vetää pois
kätensä. Huolimatta vakuutuksestaan hän näytti hyvin pelästyneeltä.

-- En tahtoisi kiusata teitä, mutta minun täytyy saada tietää,
välitättekö minusta edes hiukan, Meg. Minä rakastan teitä hyvin
paljon, sanoi herra Brooke hellästi.

Tässä olisi ollut sopiva hetki tuolle levolliselle, järkevälle
puheelle, mutta Meg ei pitänyt sitä. Hän ei muistanut siitä
sanaakaan, katsoi vain alaspäin ja sanoi: "En minä tiedä", niin
hiljaa että Johnin täytyi kumartua kuulemaan tuota hupsua pientä
vastausta.

Hänen mielestään se kai kuitenkin maksoi vaivan, sillä hän hymyili
itsekseen hyvin tyytyväisenä, puristi kiitollisena Megin kättä ja
sanoi herttaiseen tyyneen tapaansa:

-- Tahdottehan koettaa päästä selville asiasta? Minä tahtoisin tietää
niin paljon, sillä en voi mennä iloisena työhöni ennen kuin tiedän
saanko lopulta palkkani vai en.

-- Minä olen liian nuori, sopersi Meg, joka ei voinut käsittää omaa
hämmennystään.

-- Minä odotan, ja sillä välin voitte oppia pitämään minusta. Olisiko
se hyvin vaikea läksy, rakas?

-- Ei tietenkään jos vain tahdon oppia, mutta...

-- Tahtokaa sitten, Meg. Minä pidän opettamisesta, ja tämä on
helpompaa kuin saksan kieli, keskeytti John ja otti haltuunsa
toisenkin käden, joten Megillä ei ollut tilaisuutta kätkeä kasvojaan,
kun John kumartui katsomaan niitä.

Hänen äänensävynsä oli pyytävä kuten sopikin, mutta vilkaistessaan
häneen salaa Meg huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä iloiset
kuin hellät ja että hänen huulillaan leikki menestyksestään varman
tyytyväinen hymy. Tämä ärsytti tyttöä, Annie Moffatin tyhmät
opetukset keimailutaidosta tulivat hänen mieleensä, ja vallanhimo,
joka uinuu parhaittenkin pikku naisten rinnassa, heräsi ja nosti
päätään. Hän oli kiihtynyt eikä tuntenut omaa itseään, ja tietämättä
mitä tehdä hän äkillisen mielijohteen valtaamana veti kätensä pois ja
sanoi kärtyisesti:

-- Minä en tahdo. Olkaa hyvä ja menkää pois ja antakaa minun olla.

John Brooke parka oli sen näköinen kuin hänen ihana pilvilinnansa
olisi luhistunut hänen päälleen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt
Megiä tuollaisena ja oli vallan hämmentynyt.

-- Tarkoitatteko sitä todellakin? kysyi hän hätääntyneenä seuraten
silmillään poistuvaa Megiä.

-- Tarkoitan. En tahdo että minua vielä vaivataan sellaisilla
asioilla. Isä sanoo että minun ei pidä vielä ajatella niitä, se on
liian aikaista, enkä itsekään tahtoisi.

-- Enkö saa toivoa että mielenne vähitellen muuttuu? Minä odotan,
enkä puhu mitään ennen kuin olette saanut aikaa miettiä asiaa. Älkää
leikkikö kanssani, Meg. En olisi uskonut sitä teistä.

-- Uskokaa minusta mitä tahdotte. Parasta olisi jos ette uskoisi
mitään, sanoi Meg, joka tunsi ilkeätä tyydytystä koetellessaan
kosijansa kärsivällisyyttä ja huomatessaan oman voimansa.

John Brooke oli nyt totinen ja kalpea ja muistutti suuressa määrin
niitä romaanisankareita, joita Meg ihaili, paitsi että hän ei
lyönyt otsaansa eikä astellut kiivain askelin lattialla kuten
nämä, vaan seisoi paikoillaan katsellen Megiä niin surullisesti ja
hellästi, että tyttö alkoi sulaa vastoin tahtoaan. En takaa mitä
seuraavassa silmänräpäyksessä olisi voinut tapahtua, jollei juuri
tällä jännittävällä hetkellä Marchin täti olisi tulla laahustanut
huoneeseen.

Vanha rouva ei ollut voinut vastustaa haluaan tulla tapaamaan
veljenpoikaansa. Hän oli kävelyllään tavannut Laurien ja kuultuaan
tältä herra Marchin tulosta oli suoraan lähtenyt katsomaan häntä.
Koska koko perhe oli askareissaan takahuoneissa, hän oli päässyt
huomaamatta sisään ja aikoi yllättää sukulaisensa. Hän yllättikin
kaksi heistä niin perin pohjin että Meg hyppäsi pystyyn kuin olisi
nähnyt kummituksen ja herra Brooke häipyi kirjastoon.

-- Siunatkoon, mitä tämä merkitsee? huudahti vanha rouva koputtaen
kepillään lattiaan ja katsoi tuikeasti purppuranpunaiseksi
lehahtaneeseen nuoreen neitoon.

-- Hän on eräs isän ystävä. Voi, kuinka hämmästyin kun näin teidät,
änkytti Meg, joka tunsi että läksytys oli tulossa.

-- Sen kyllä näkee, sanoi Marchin täti ja istuutui. Sitten hän
koputti lattiaan uudestaan ja tiuskaisi:

-- Mutta mitä isän ystävä on sanonut, kun olet punainen kuin pioni?
Täällä on jotakin tekeillä, ja tahdon tietää mitä.

-- Me vain puhelimme vähän. Herra Brooke tuli hakemaan
sateensuojaansa, alkoi Meg, joka toivoi että herra Brooke ja hänen
sateensuojansa olisivat onnellisesti poissa talosta.

-- Brooke? Tuon pojan kotiopettajako? Ahaa, minä ymmärrän. Minä
tiedän kaikki. Jo sotkeutui kerran sanoissaan puhuessaan isänsä
kirjeestä, ja pakotin hänet kertomaan kaikki. Ethän vain ole
mennyt vastaamaan hänelle myöntävästi, lapsi? huusi Marchin täti
kauhistuneen näköisenä.

-- Hiljaa, hän voi kuulla. Menenkö hakemaan äitiä? sanoi Meg
hätääntyneenä.

-- Ei vielä. Minulla on sinulle sanottavaa, ja tahdon keventää
mieleni heti. Sano minulle, aiotko mennä naimisiin tuon Rooken
kanssa? Jos sen teet, et saa koskaan penniäkään minulta. Muista se ja
ole järkevä tyttö, sanoi vanha rouva painokkaasti.

Nyt sattui niin että tädillä oli vallan tavaton taito herättää
vastustushalua maailman sävyisimmissäkin ihmisissä. Parhaimmissakin
meistä piilee hitunen kapinanhenkeä, varsinkin kun olemme nuoria
ja rakastuneita. Jos Marchin täti olisi pyytänyt Megiä ottamaan
vastaan John Brooken tarjouksen, tyttö olisi luultavasti selittänyt
sen olevan aivan mahdotonta, mutta kun häntä jyrkästi käskettiin
olemaan välittämättä miehestä, vaikutus oli aivan päinvastainen ja
Meg päättikin ruveta pitämään hänestä. Sekä vastustushalu että uinuva
rakkaus tekivät päätöksen helpoksi, ja koska Meg oli hyvin kiihtynyt,
hän vastusti vanhaa rouvaa tulisesti ja urhoollisesti.

-- Minä menen naimisiin kenen kanssa tahdon, täti, ja te voitte
jättää rahanne kenelle suvaitsette, hän sanoi keikauttaen päättävästi
niskaansa.

-- Kuulkaahan vain! Tuolla tavallako sinä seuraat neuvojani, hyvä
neiti? Muista minun sanoneen että kadut sitä vielä.

-- Ei se ainakaan pahempaa ole kuin muutamien elämä kolkoissa isoissa
taloissa, vastasi Meg.

Marchin täti pani silmälasit nenälleen ja katseli tyttöä, sillä hän
ei ollut koskaan nähnyt häntä mokomalla tuulella. Megkin ihmetteli
itseään, mutta samalla hän tunsi olevansa voimakas ja riippumaton ja
iloitsi saadessaan osoittaa, että hänellä oli oikeus rakastaa Johnia.

Täti huomasi aloittaneensa väärästä päästä ja teki lyhyen
äänettömyyden jälkeen uuden hyökkäyksen sanoen niin lempeästi kuin
osasi:

-- Kas niin, Meg kulta, ole nyt järkevä ja seuraa neuvoani. Tarkoitan
parastasi, enkä tahtoisi että turmelet koko elämäsi tekemällä alussa
erehdyksen. Sinun pitää päästä hyviin naimisiin ja auttaa perhettäsi.
Sinun velvollisuutesi on ottaa rikas mies, ja on hyvä että joku saa
sinut ymmärtämään sen.

-- Isä ja äiti eivät ajattele niin, he pitävät Johnista, vaikka hän
onkin köyhä.

-- Vanhempasi, tyttöseni, eivät ymmärrä näitä asioita enempää kuin
kaksi kapalovauvaa.

-- Olen iloinen siitä, huudahti Meg. Marchin täti ei kiinnittänyt
huomiotaan hänen sanoihinsa, vaan jatkoi saarnaansa:

-- Tämä Rook on köyhä, eikä hänellä luultavasti ole rikkaita
sukulaisiakaan, vai kuinka?

-- Ei, mutta hänellä on paljon ystäviä.

-- Et voi elää hänen ystäviensä kustannuksella. Koeta vain, niin näet
pian kuinka he kylmenevät. Onko hänellä jokin virka?

-- Ei vielä, mutta herra Laurence kyllä auttaa häntä saamaan sopivan
toimen.

-- Se kestää kauan. James Laurence on oikullinen vanha herra eikä
ole hyvä olla riippuvainen hänestä. Aiot siis mennä naimisiin
miehen kanssa, jolla ei ole rahaa, ei asemaa eikä virkaa, niinkö?
Sitten saat tehdä työtä vielä enemmän kuin nyt, vaikka voisit
elää mukavuudessa kaiken ikäsi jos tottelisit minua. Luulin sinua
järkevämmäksi, Meg.

-- En voisi valita paremmin, vaikka odottaisin kaiken ikäni. John
on hyvä, viisas ja tarmokas, hän on hyvin lahjakas, hän tahtoo
tehdä työtä ja on varma menestyksestään. Kaikki pitävät hänestä
ja kunnioittavat häntä, ja olen ylpeä siitä, että hän välittää
minusta, vaikka olenkin köyhä ja nuori ja ymmärtämätön, sanoi Meg,
vakavuudessaan kauniimpana kuin koskaan ennen.

-- Hän tietää että sinulla on rikkaita sukulaisia, lapsi, siinä hänen
kiintymyksensä salaisuus.

-- Kuinka uskallatte sanoa sellaista, täti! John on sellaisen
halpamaisuuden yläpuolella, enkä tahdo kuunnella teitä hetkeäkään,
jos puhutte noin, huusi Meg suuttuneena. -- Minun Johnini ei menisi
naimisiin rahan tähden enempää kuin minä itsekään. Me tahdomme tehdä
työtä ja aiomme odottaa. En pelkää köyhyyttä, sillä vaikka olen
köyhä, olen ollut aina onnellinen ja tiedän että tulen onnelliseksi
hänen kanssaan, sillä hän rakastaa minua ja minä...

Meg pysähtyi muistaen äkkiä, ettei hän ollut vielä ollenkaan tehnyt
päätöstään, että hän oli käskenyt Johninsa menemään pois ja että tämä
kenties kuuli hänen puheensa.

Täti oli hyvin suutuksissaan, sillä hän oli saanut päähänsä, että
kauniin veljenpojantyttären olisi mentävä hienoihin naimisiin,
mutta tuon onnellisen nuoren tytön kasvoissa oli jotakin, joka sai
yksinäisen vanhan naisen tuntemaan itsensä äkkiä surulliseksi ja
katkeraksi.

-- Hyvä on, minä pesen käteni koko asiasta. Sinä olet itsepäinen
lapsi ja menetät tämän hullun teon vuoksi enemmän kuin aavistatkaan.
Ei, minä en jää tänne, olen pettynyt sinun suhteesi enkä tahdo nähdä
isääsikään nyt. Älä odota mitään minulta kun olet naimisissa, tuon
Brookesi ystävät saavat pitää sinusta huolta. Olen katkaissut välini
sinuun ainiaaksi.

Ja Marchin täti läimäytti oven kiinni Megin nenän edestä ja poistui
vihan vimmassa. Hän näytti vievän mukanaan tytön koko rohkeuden,
sillä jäätyään yksin seisoi Meg hetkisen epävarmana tietämättä
pitäisikö hänen nauraa vai itkeä. Ennen kuin hän ehti tehdä
päätöksensä, oli herra Brooke rientänyt hänen luokseen ja sanonut
yhdessä henkäyksessä:

-- En voinut mitään sille että kuulin kaikki, Meg. Kiitos että
puolustitte minua, ja kiitos tädillenne, joka osoitti teille että
sentään välitätte minusta vähäsen.

-- En tiennyt kuinka paljon, ennen kuin hän puhui teistä pahaa, alkoi
Meg.

-- Eikö minun siis tarvitse mennä pois, saanko jäädä tänne ja olla
onnellinen, rakas?

Tässä olisi taaskin ollut mainio tilaisuus pitää tuo masentava puhe
ja poistua arvokkaasti, mutta Meg ei muistanut kumpaakaan ja häpäisi
itsensä ainiaaksi Jon silmissä kuiskaamalla nöyrästi: -- Saat, John,
ja kätkemällä kasvonsa herra Brooken liiviin.

Viisitoista minuuttia Marchin tädin lähdön jälkeen Jo tuli hiljaa
alas portaita, pysähtyi hetkiseksi arkihuoneen oven eteen, ja kun
sieltä ei kuulunut mitään ääntä, hän nyökäytti päätään ja hymyili
tyytyväisenä sanoen itsekseen:

-- Meg on lähettänyt hänet pois niin kuin päätimme, ja asia on sillä
selvä. Minä menen kuulemaan, kuinka se oikein kävi, niin saanpa
kerrankin nauraa makeasti.

Mutta tuota makeata naurua Jo-parka ei koskaan saanut, sillä näky,
joka aukeni hänen eteensä, sai hänet pysähtymään kynnykselle kuin
kivettyneenä, suu ja silmät selkoselällään. Kun astuu sisään
riemuitsemaan vihollisen häpeästä ja ylistämään lujaluontoista
sisarta, joka on karkottanut luotaan vastenmielisen kosijan, on
epäilemättä järkyttävää nähdä että vihollinen istuukin autuaallisen
näköisenä sohvassa ja lujaluontoinen sisar keinahtelee hänen
polvellaan kasvoilla viheliäisen alistuva ilme. Jo päästi
jonkinlaisen voihkaisun, aivan kuin olisi äkkiä saanut kylmän suihkun
niskaansa -- näin järkyttävä yllätys salpasi hänen hengityksensä
tykkänään.

Kuullessaan tuon oudon äänen rakastuneet kääntyivät ja näkivät hänet.
Meg hypähti alas näyttäen sekä ujolta että ylpeältä, mutta 'tuo
mies', kuten Jo nimitti häntä, vain nauroi, suuteli ällistynyttä
tulijaa ja sanoi kylmäverisesti:

-- Jo-sisar, onnittele meitä.

Se oli jo häväistystä loukkauksen jälkeen -- se oli jo liikaa -- ja
tehden hurjan, mielenosoituksellisen liikkeen käsillään Jo ryntäsi
sanaakaan sanomatta tiehensä. Hän syöksyi yläkertaan ja pelotti
sairaita huutamalla epätoivoisesti:

-- Äiti, isä, menkää pian alas. John Brooke tekee jotakin kamalaa, ja
Meg pitää siitä.

Herra ja rouva March lähtivät kiireesti huoneesta, ja Jo heittäytyi
vuoteelle ja kertoi itkien ja pauhaten tuon hirvittävän uutisen
Bethille ja Amylle. Mutta pikkutytöt pitivätkin tapahtumaa hauskana
ja jännittävänä, ja Jo sai heiltä perin vähän lohdutusta. Niinpä hän
pakeni vanhaan turvapaikkaansa ullakolle ja uskoi surunsa rotille.

Kukaan ei saanut koskaan tietää mitä sinä iltapäivänä tapahtui
arkihuoneessa, mutta paljon siellä puhuttiin, ja hiljainen herra
Brooke hämmästytti kaikkia sillä kaunopuheisuudella ja rohkeudella,
jolla hän puolusti asiaansa, kertoi suunnitelmistaan ja vakuutti
järjestävänsä kaiken parhain päin.

Teekello soi ennen kuin hän oli lopettanut kuvauksensa siitä
paratiisista, jonka hän aikoi hankkia Megille, ja hän saattoi tytön
ylpeänä pöytään, ja molemmat näyttivät niin onnellisilta, ettei Jolla
ollut sydäntä olla mustasukkainen eikä tyytymätön.

Amyyn Johnin huomaavaisuus ja Megin arvokkuus tekivät syvän
vaikutuksen, Beth säteili heille kaukaa, ja herra ja rouva March
katselivat nuorta paria niin tyytyväisinä ja hellästi, että Marchin
täti oli aivan ilmeisesti ollut oikeassa kun sanoi heidän ymmärtävän
asioita 'yhtä vähän kuin kaksi kapalovauvaa'. Kukaan ei syönyt
paljon, mutta kaikki näyttivät hyvin onnellisilta, ja vanha huone,
jossa perheen ensimmäinen romanssi alkoi, näytti aivan kirkastuneelta.

-- Nyt et voi sanoa, ettei koskaan tapahdu mitään hauskaa, vai
voitko, Meg? kysyi Amy, joka pohti mielessään, miten hän ryhmittäisi
rakastavaiset piirtäessään heidän kuvansa.

-- En, enpä totisesti. Kuinka paljon onkaan tapahtunut sen jälkeen
kun sanoin niin! Minusta tuntuu kuin siitä olisi jo vuosi, sanoi Meg
silmät unelmoiden.

-- Tällä kertaa tulevat ilot heti surujen jälkeen. Useimmissa
perheissä sattuu silloin tällöin vaiheikas vuosi. Tämä vuosi on ollut
sellainen, mutta se päättyy sentään hyvin.

-- Päättyköön ensi vuosi paremmin, mutisi Jo, jonka mielestä oli
kovaa nähdä Megin kokonaan syventyneen vieraan ihmisen kasvojen
katselemiseen. Jo rakasti muutamia ihmisiä hyvin hellästi ja oli
peloissaan, jos heidän rakkautensa uhkasi syystä tai toisesta
vähentyä tai loppua.

-- Toivon että kolmas vuosi tästä lukien päättyy vieläkin paremmin,
ja niin se päättyykin, jos saan elää ja toteuttaa suunnitelmani,
sanoi herra Brooke ja hymyili Megille ikään kuin kaikki olisi nyt
mahdollista hänelle.

-- Eikö ole ikävää odottaa? kysyi Amy, joka olisi tahtonut häät
pidettäviksi heti paikalla.

-- Minulla on niin paljon opittavaa ennen kuin olen valmis, että aika
tuntuu varsin lyhyeltä, vastasi Meg kasvoillaan viehättävä vakavuus,
jota niissä ei ollut nähty ennen.

-- Sinun tarvitsee vain odottaa, minä teen kaiken työn, sanoi John
ja aloitti työnsä nostamalla Megin nenäliinan lattialta. Hänen
kasvoillaan oli ilme, joka sai Jon pudistamaan päätään ja sanomaan
itsekseen, kun ulko-ovi paukahti:

-- Haa, Laurie tulee. No, nyt saadaan aikaan pieni järkevä keskustelu.

Mutta Jo erehtyi, sillä Laurie työntyi ovesta huoneeseen tulvillaan
hyvää tuulta, kädessä suunnaton kukkakimppu 'rouva John Brookelle',
ja silminnähtävästi uskoen että koko asiasta sai kiittää hänen
erinomaisia toimenpiteitään.

-- Tiesin kyllä että Brooke saisi tahtonsa läpi. Niin hän aina saa,
ja kun hän päättää jotakin, hän myös toteuttaa sen, vaikka taivas
kaatuisi hänen niskaansa, sanoi Laurie ojennettuaan kukkavihkonsa ja
lausuttuaan onnittelunsa.

-- Paljon kiitoksia suosituksesta. Katson sen hyväksi enteeksi
tulevaisuudelle ja kutsun sinut täten häihini, vastasi herra Brooke,
joka tällä hetkellä oli suopea koko ihmissukua, niinpä siis myös
vallatonta oppilastaan kohtaan.

-- Minä tulen, vaikka olisin toisessa päässä maailmaa. Pelkästään
Jon kasvojen näkeminen sinä päivänä olisi pitkän matkan arvoinen. Et
näytä olevan juuri juhlatuulella, hyvä neiti, mikä on hätänä? kysyi
Laurie seuraten ystäväänsä arkihuoneen nurkkaan sillä aikaa kun
kaikki muut olivat menneet tervehtimään herra Laurencea.

-- En hyväksy heidän liittoansa, mutta olen päättänyt kestää sen enkä
sano sanaakaan sitä vastaan, sanoi Jo juhlallisesti. -- Sinä et tiedä
kuinka vaikea minun on luopua Megistä, hän jatkoi, ja hänen äänensä
värisi hieman.

-- Eihän sinun tarvitse luopua hänestä. Saat pitää ainakin puolet,
lohdutti Laurie.

-- Ei se ole enää samanlaista kuin ennen. Minä olen kadottanut
rakkaimman ystäväni, huokasi Jo.

-- Onhan sinulla sentään minut. Tiedän kyllä ettei minusta ole paljoa
iloa, mutta pysyn luonasi, Jo, koko elämäni. Kautta kunniani, minä
pysyn! Ja Laurie tarkoitti mitä hän sanoi.

-- Minä tiedän että pysyt, ja olen siitä rajattoman kiitollinen. Sinä
annat minulle aina korvauksen kaikesta, Teddy, vastasi Jo puristaen
hänen kättään.

-- Kas niin, älä mökötä enää, kuomaseni. Kaikki on hyvin, niin kuin
näet. Meg on onnellinen, Brooke on kova poika ja hankkii kyllä pian
toimen itselleen, isoisä auttaa häntä, ja ajatteles kuinka vitsikästä
on nähdä Meg omassa pienessä kodissaan! Pidämme hurjan hauskaa, kun
hän on poissa. Silloin olen jo pian päässyt lukiosta, ja voimme
matkustaa ulkomaille tai tehdä jotakin muuta repäisevää. Eikö se
lohduta sinua?

-- Pitäisihän sen lohduttaa, mutta ei sitä tiedä mitä voi tapahtua
kolmessa vuodessa, sanoi Jo miettiväisenä.

-- Se on totta. Etkö tahtoisi katsoa tulevaisuuteen ja nähdä missä me
kaikki olemme silloin? Minä tahtoisin.

-- Minä en, voisinhan nähdä jotakin surullista, ja nyt kaikki näyttää
niin onnelliselta etten usko että paljon parempaa voisi tullakaan.
Ja Jon katse liukui hitaasti ympäri huonetta, ja hänen silmänsä
kirkastuivat, sillä näky oli todella hauska.

Isä ja äiti istuivat yhdessä ja elivät uudelleen sen elämäkerran
ensimmäisiä lukuja, joka oli alkanut heille parikymmentä vuotta
sitten.

Amy piirsi kihlaparia, joka istui muista syrjään vetäytyneenä omassa
kauniissa maailmassaan. Heidän ympärillään oleva hohde kirkasti
heidän kasvonsa tavalla, jota pikku taitelija ei voinut saada esille.

Beth makasi sohvalla puhellen iloisesti vanhan ystävänsä, herra
Laurencen kanssa, ja tämä piti hänen pientä kättään omassaan aivan
kuin tuntien, että se pystyisi johdattamaan häntä samaa rauhallista
tietä pitkin, jota tyttönen kulki.

Jo lojui lempipaikallaan matalalla istuimella, kasvoillaan vakava,
tyyni ilme, joka puki häntä parhaiten, ja Laurie nojautui hänen
tuolinsa selkänojaan, leuka hänen kiharaisen päänsä kohdalla,
huulillaan ystävällisin hymynsä, ja nyökäytti päätään kohti isoa
peiliä, josta Jon kirkkaat silmät katselivat häntä.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU NAISIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.