The Project Gutenberg eBook of Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin, by Mauno Rosendal

On sydäntalvi isiemme maassa. Jäät salpaavat rannikkomme, kylmän kahleissa ovat järvemme ja jokemme; lumihanget tukkivat tiet erämaiden metsiin. Nyt on pohjolan pitkä, kuukausia kestävä yö. Tuo ei ole outoa Suomen asukkaille. Herra, joka ohjaa kansojen vaiheet, antoi meille tämän talvisen maan, täällä opettaaksensa meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii." Ei antanut Hän meille aineellista rikkautta eikä kutsunut meitä maailman silmissä loistaviin urotöihin: puutteen ja kärsimisten koulussa on hän Suomen kansaa kasvattanut sitä tehtävää käsittämään ja toimittamaan, jonka Hän, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, sille uskoi. Olemmeko olleet viisaita, olemmeko Herran tahdon mukaan työtä tehneet? — — —

Kun kristinuskon valo syttyi pakanamaailmassa, kaikui Herran sanansaattajan suusta muiden, kansojen korkeaan päätehtävään viittaavien todistusten kera tämäkin sana: "Jumala on eksytyksen ajat sallinut, ja ilmoittaa kaikille ihmisille joka paikassa, että he parannuksen tekisivät. Sillä hän on sen päivän säätänyt, jona hän on maan piirin tuomitseva vanhurskaudessa, sen miehen kautta, jonka hän on säätänyt, ja jokaiselle ilmoittaa uskon, siinä että hän hänen kuolleista herätti." Pitkä oli Suomen kansan "eksytyksen aika" — myöhään sai se tietää, että silläkin oli vanhurskas ja armollinen Jumala. Muinaistutkija, joka sadun kuutamossa liikkuu pakanallisten esi-isiemme haudoilla, kysyy tuolta "tietäjältä ijänikuiselta" turhaan: "vartija, mitä yö kuluu." Ainoa vastaus, jonka hän saa, on runon etäinen, eksyttävä kaiku. — — —

Katso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin pystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa: "vartija, mitä yö kuluu?" Sille vastataan: Jesus Kristus on "maailman valkeus". Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen totuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se haparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat umpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyy huoaten kristitty Suomi, kun murtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat uhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon. Epätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen Siionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat paimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen pohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu koittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää valevaloa siihen liittyy! — Legendat valehtelivat, luulousko eksyi eksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat "rauha, rauha", vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava valonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä täällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: "vartija, mitä yö kuluu?"; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin löytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille totuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran puoleen, joka todistaa: "avukses huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Herran käden kurittamana ja Hänen valmistavan armonsa opettamana astui Suomen kansa vihdoin uuden ajan kynnykselle. Lutherin valtaava herätyssaarna kaikui Euroopassa, vaatien kristikuntaa parannukseen ja uskoon. Pieni, koetuksen koulussa kasvatettu Suomen kansa oli yksi niitä, joille tämä saarna ei turhaan kaikunut. Uskonpuhdistuksen uudistava voima pääsi vaikuttamaan Suomalaisten sydämmissä. Lukemattomat eksytykset poistuivat esi-isiemme katsantotavasta, monet ennakkoluulot haihtuivat, ja suuremmalla luottamuksella kuin konsanaan ennen kysyi Suomi: "vartija, mitä yö kuluu?" Se sai luotettavampia vastauksia kuin milloinkaan ennen, ja suuri oli sen ilo, kun tuo jalo vartija, jonka nimi on lähtemättömästi piirretty aikakirjoihimme, antoi sille Jumalan erehtymättömän sanan kansan omalla kielellä, kehottaen sitä itse, erehtyvien ihmisten sanoihin ehdottomasti luottamatta, etsimään vastausta tuohon painavaan, monesti turhaan kertomaansa kysymykseen. Ja vastaus kuului: "meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Ja tämän sanan valossa kirkastui jokaiselle ajattelevalle, Jumalan valtakuntaa etsivälle isänmaanystävälle Suomen kansan päätehtävä. Se oli kutsuttu ottamaan osaa totuuden suureen taisteluun pimeyden varjovaltoja vastaan. Senkin heikot voimat olivat käytettävät Jumalan valtakunnan kunniaksi, senkin halveksittu kieli oli "julistava Jumalan ihmeellisiä tekoja." Oliko se kestävä taistelussa, oliko se oppiva palvelemaan Herraa, kiittämään ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä?

Pimeä oli vielä Suomessa, ja oudolta, sanomattoman vaikealta tuntui monesti Herran kuljetus. Siellä täällä säteili valoa, mutta väleen se sammui jälleen. "Vartija mitä kuluu yö?" Vartija sanoi: "kun aamu tulee, niin vielä yö on; jos te vielä kysytte, niin teidän pitää vielä sitten palajaman ja taas kysymän". Kuni pieni alus riehuvissa aalloissa taistelee Suomen kansan usko Jumalaan ajan myrskyisällä merellä. Kustaa Vaasan perilliset kamppailevat keskenään kruunusta, ja Suomi on monesti tämän ankaran taistelun näyttämönä. Jesuiittain salavehkeet, mahtavien ja vallanhimoisten herrojen sorto, alituiset sodat Venäjää vastaan, nälkävuodet ja muut onnettomuudet — ken ne kaikki luettelee! — ovat syöstä epätoivoon rohkeimmankin toiveet Suomen tulevaisuudesta.

Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, joina väki valta sääti lakeja kansoille, oli Suomessa päässyt voitolle se kirkko, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Kun sitten vihdoin uusi aika koitti, sai kansamme aarteista kalliimman: Jumalan sanan omalla kielellään, vaan toivottoman pimeältä näytti jälleen tulevaisuus, kun Juhana kuninkaan hankkeet saada suomalaisia uudestaan taipumaan katolilaisuuteen näyttivät menestyvän. Oliko Suomi menettänyt oikeutensa tehdä työtä Herran viljavainiolla, eikö päässytkään Jumalan valtakunta, joka on "vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä" lähestymään sen hurmeisia rantoja? Oliko Suomalaisten kiitossävel puuttuva protestantisen kristikunnan yhä täysi-äänisemmäksi kasvavasta Jumalan ylistyksestä? "Vartija, mitä yö kuluu?" Nuijasodan verisestä melskeestä ei kuulu vastausta tuohon painavaan kysymykseen — ei tiedä yksikään valtiomies sanoa, onko Suomi kestävä niitä kovia iskuja, joita se yhä vaikeimmiksi käyneissä valtiollisissa olosuhteissaan kaikkialta saa. Mutta yön pimeässä kaikuu kuitenkin, jos kohta hyvin heikkona, Suomen kansan ylistyssävel sen omalla kielellä. Ensimmäinen suomalainen virsikirja valmistui juuri näinä koetuksen vuosina todistukseksi, ettei Herra vieläkään ollut hyljännyt pientä laumaansa täällä pohjan perillä. Hän esti Suomen perikadon, kukisti valheen juonet ja löi sortajat maahan. Lutherilainen uskonto pääsi voitolle, ja kärsimisten puhdistamana astui Suomi 17 vuosisadan vaiherikasta aikaa kokemaan.

Omantunnon-vapauden painava kysymys on ratkaistava kristikunnassa. Euroopan sydänmaissa riehuu taistelu, vaan sinne on saapunut sotajoukkoja etäisestä pohjolastakin. Ruotsin suurin kuningas, Kustaa II Adolf, johtaa protestantein yhteisiä sotavoimia. Hänen sotajoukkonsa eturivissä vuodattavat Suomalaiset verensä taistelussa pimeyden varjovaltaa vastaan. Lähtemättömästi on kertomus tästä esi-isiemme jalosta taistelusta piirretty historian lehdille: vielä tänä päivänä muistetaan sitä kunnioituksella koko protestantisessa maailmassa. Mutta köyhää on maailman kunnioitus, itsekkäistä sen kiitos, petollista sen turva! Jos isänmaamme tulevaisuus olisi tuommoisista tukeista riippunut, olisi sen perikato ollut varma. Suuret kansat jakoivat voiton saaliin. Suomi jäi yhtä köyhäksi kuin ennenkin. — — Kun Bernhard Weimarista Lützenin tantereella vaati kaatuneen sankarikuninkaan sotajoukkoa kostamaan hänen kuolemaansa, piti hän puheen, mainiten nimeltä ne kansat, joiden edustajia sotajoukon riveissä löytyi, eikä unohtanut hän silloin, ratkaisevan vaaran hetkenä, Suomen kansan nimeä. "Ruotsalaiset, Suomalaiset ja Saksalaiset! Teidän, meidän ja totuuden puolustaja on kaatunut" - niin alotti hän puheensa. Muissakin tilaisuuksissa kuului jo 30-vuotisen sodan aikana Suomalaisten nimi, käytettynä eri kansan nimenä. Tuo lupasi Suomelle kansallista tulevaisuutta ja historiallista mainetta. Joko koittaa päivä tälle köyhälle maalle, joka kautta vuosisatojen on taistellut perikadon partailla, huokaeli Suomi. Mutta lupaus oli ihmisten lupausta, ja maine tuo, josta isänmaamme, vuodattaen verta lukemattomista haavoista, hetken unta näki, oli tämän maailman pettävää kunniaa. Herra oli Suomen kansan omakseen valinnut, ja Hänen todistuksensa kuului: "minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja minun tieni ei ole teidän tienne." Yhä selvemmin alkaa Suomen historiassa näkyä Jumalan käsialaa varoitukseksi, nuhteeksi, tuomioksi, lohdutukseksi ja horjumattomaksi toivoksi koetuksen koulussa kasvatettujen esi-isien lapsille. Kansamme tulevaisuus oli varma, sen kansallisuus ja omatakeinen kristillinen sivistys oli hyvässä turvassa, sillä Herra oli sen linna — mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona, oli, että Suomi, tyytyen Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, yhä paremmin oppisi käsittämään ja noudattamaan Hänen tahtoansa. Samassa määrässä kuin se olisi altis siihen, kelpaisi se edustamaan Hänen valtakuntaansa maan päällä. Joka nöyrtyy Herran väkevän käden alle, sen Hän korottaa — ylpeä joutuu häpeään. Suomalaiset olivat Saksassa nähneet protestantisuuden jaloimman sankarin polvilla rukoilevan apua sotajoukkojen Jumalalta — ja voittavan; he olivat kuulleet mahtavain katolisten hurjat kerskaukset ja nähneet heidän sortuvan taistelussa. Oliko kokemus tuo säilyvä kansamme muistossa?

Vielä riehui Saksassa 30:nen vuotinen sota, kun Suomalaisille vihdoin tarjottiin tilaisuutta harjoittaa tieteellisiä opintoja heidän omassa maassa. Turun yliopisto perustettiin. Se lupasi kansallemme virittää valoa pimeässä. "Vartija, mitä yö kuluu?" Eikö tuo ole koittavan aamun enteitä? Eikö se turvaa Suomen kansallista tulevaisuutta, vai onko tämäkin lupaus pettävää kangastusta vain? Luulojenko vallassa on Suomen kansa, riemutessaan yliopistonsa vihkiäisissä? Ei. Jumalan käsi tarjoo sille tuon kalliin lahjan, Hänen kaikkiviisas neuvonsa kutsuu Suomen asukkaita sivistyneen kansan oikeuksia nauttimaan. Mutta ei Hän näitä oikeuksia tarjoo viljeltäviksi ihmisten lihallisen, synnin turmeleman mielen mukaan. Hän itse tahtoo määrätä Suomen sivistyksen suunnan ja laadun. Miten hämärä on "Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan" etsivien oppineiden käsitys sivistyksen suhteesta Herran sanaan, kuinka pintapuolisesti, käsittävät hurskaatkin vielä Jesuksen painavat sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta!" Ajan rientävät hetket, tämän maailman vaihtelevat ilmiöt, ihmiselämän pyrinnöt ja riennot — kaikki on arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Vaan tämä sana viittaa kaikkialla näkyväisistä näkymättömiin, katoavaisista katoamattomiin, maallisista taivaallisiin. Kaikki tiede, kaikki sivistys on oikeutettua ainoastaan niihin määrin, kuin se kehittyy tällä pyhän raamatun sanan viitottamalla tiellä. Jos se ei pyrikään ylöspäin, vaan ihmisneron pettämänä hylkää sen käden, joka tarjoutuu sitä kohti täydellisyyttä ohjaamaan, niin se eksymistään eksyy, kunnes kypsyy vanhurskaan Jumalan tuomiolle. Jumalan pelko on kaiken tosi sivistyksen juuri ja latva. Se kansa, joka tämän totuuden käsittää ja sen mukaan kehittyy, on kutsuttu toimittamaan suuria Hänen valtakuntansa palveluksessa maan päällä. Joka sen unohtaa, on tuomittu perikatoon, miten mainehikkaalta ja sivistyneeltä se sitten maailman silmissä näyttäneekään. Samoin kuin yksilöä, vaatii Jumala jokaista kansaakin, jonka Hän kutsuu pimeydestä ihmeelliseen valoonsa, toimimaan ijankaikkisuus silmämääränä. Löytyy ainoastaan yksi katoamaton valtakunta: Jesuksen Kristuksen valtakunta. Se kansa, joka, pyrkien mielivaltansa määräämään itsenäisyyteen ja synnin vapauteen, sen turvista luopuu, se häviää, kukistuu ennen pitkää. Sen tulevaisuutta ei turvaa aineellinen rikkaus, ei suuri valta, ei kansallinen itsetietoisuus, ei kehittynyt sivistys — ei mikään voima: se on kuoleman oma. Historia on täynnä tätä totuutta todistavia Jumalan tuomioita. Monesti viipyivät ne kauan, moni Herrasta luopunut kansa kerskasi vuosisatoja voitoistaan, voimastaan, mutta sen perikato joutui joutumistaan, kunnes aikakirjat eivät siitä enää mitään kertoneet. Valevalon häikäsemänä, ei se pelännyt pimeyttä, ei enää kysynytkään: "Vartija, mitä yö kuluu?" Sen jumalattomuus kaivoi sille haudan todistukseksi, "ettei Jumala anna itseään pilkata".

Olemme viitanneet Turun yliopistoon ja siihen käänteesen, jonka sen perustaminen sai aikaan kansamme kehkeytymisessä. Maamme aineellinen köyhyys, sen syrjäinen, kahden mahtavan valtakunnan välinen asema, sen kansan omituinen, vakaa ja suruvoittoinen luonne, joka jo muinaisuuden pimeässä neuvoi sitä kunnioittamaan viisautta aarteista kalliimpana — kaikki kehotti sitä etsimään niitä "tavaroita, joita ei koi raiskaa eikä varkaat varasta." Se oli kutsuttu edistämään Jumalan valtakuntaa, taistelemaan totuuden puolesta niillä voimilla, jotka se Herralta oli saanut, sen armon turvissa, jonka Hän nöyrille antaa. Voidaksensa täyttää tätä korkeaa tehtävää, tuli sen oppia yhä tarkemmin erottamaan Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Eikä saavuteta tätä taitoa kuin itsensäkieltämisen ja Herran pelvon tiellä. Oliko Suomen kansa löytävä elämän tien ja oppiva sitä vaeltamaan? "Se tie on kaita ja portti ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät." Eksytyksen sumut ja synnin varjot salaavat siltä vielä tämän maailman lukemattomat vaarat; yön kuutamossa näyttävät monet ilmiöt, joita ei kukaan päivän kirkkaassa valossa enää ihaile, niin omituisen viehättäviltä. "Vartija, mitä yö kuluu?"

Lutherilaisen kirkon turvissa alkoi Suomi työskennellä henkisen elämän laajalla viljavainiolla. Työ oli vaikeaa ja hitaasti se edistyi. Esi-isiemme raaka, sodan veriseen leikkiin harjaantunut voima ei helposti taivu kristillisen sivistyksen kuuliaisuuteen. Mutta viljelyksen voitot alkavat kuitenkin näkyä kaikilla aloilla. Kouluja perustetaan, lukutaito pääsee yleisemmäksi, kaupunkeja syntyy, kauppa ja teollisuus virkistyvät, raa'at tavat muuttuvat ainakin jossain määrin hienommiksi. Ken ei ole altis iloitsemaan, nähdessään sivistyksen heikon taimen juurtuvan kylmässä isänmaassamme? Ja kuitenkin — onpa tässä surunkin aihetta! Tuo painava kysymys: onko Suomen kansasta tuleva kristitty kansa sanan oikeassa merkityksessä, onko se kehittyvä yhä kelvollisemmaksi työntekijäksi Herran viinimäessä, esiintyy esiintymistään aikakirjojemme lehdillä jokaisen ajattelevan, Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan etsivän isänmaanystävän luettavana. Varoittavan painava kysymys tuo! Ei siinä kylliksi, että lutherilainen uskonto ulkonaisesti on turvattu, että puhdasta, p. raamatun mukaista oppia saarnataan kansalle. Tuo on vain Jumalan valtakunnan lähestymisen ensimmäinen ehto, vaan tämän valtakunnan todellinen tuleminen edellyttää paljo enemmän. Kristinusko on ennen kaikkea uusi elämä . Onko elämä koittava Suomen kansalle? Joka pelkkään tietoon turvaa, haparoitsee vielä pimeässä. Se usko, jonka kulmakivenä on kuollut puhdasoppisuus, rakentaa sannalle. — — Herran Hengen valaisemana ja Hänen voimansa tukemana oli Luther toimittanut uskonpuhdistuksen suuren työn. Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle oli tuo jalo huone rakennettu virittämään valoa kansoille. Kirkkaina loistivat siellä "kynttilät," nuo Herran antamat, totuuden taistelussa kasvatetut opettajat, ja lukemattomat eksyneet löysivät siellä elämän tien. Jota kovempi ahdinko oli, sitä hartaammin siellä rukoiltiin, jota nähtävämpi vaara, sitä likempänä Herra. Ei ollut aika nukkua, voimallisten vihollisten uhatessa: rukouksissa valvottiin, yhtynein voimin — ne saatiin Herralta — pidettiin huolta siitä, ettei valo temppelissä päässyt sammumaan. Mutta kun tuo suuri voitto oli voitettu, ja ulkonainen rauha saavutettu, alkoi sotajoukko antautua kerskaavan suruttomuuden valtaan. Rukouksissa taisteleva tosi usko kävi yhä harvinaisemmaksi, tiedostaan ja puhdasoppisuudestaan kopeileva luulousko yhä yleisemmäksi. Menneiden aikojen taisteluista puhuttiin paljo, esi-isien voitoista saneltiin, kun ei enää jatkettu totuuden taistelua eikä uusia voittoja voitettu. Turvattuna, mahtavana seisoi uskonpuhdistuksen rakentama "Jumalan maja ihmisten keskellä;" sielunvihollinen ei enää yrittänytkään väkivaltaisella rynnäköllä sitä valloittaa, mutta hän tuli salaa yöllä sen kynttiläjalkoja siirtämään pois. Ja taitavasti, niinkuin aina, hän menetteli. Jotta ihmiset eivät huomaisi hänen tekojaan eivätkä alkaisi valittaa: "pimeys on meidän saavuttanut," sytytti hän valevaloa kynttiläjalkojen autioiksi jääneille sijoille, kehui suruttomien uskoa, — lohdutti, nukutti!

Muistuttaen ortodoksismin varjopuolista, emme suinkaan saa sen hyviä hedelmiä halveksien tuomita. Silloin vakaantui lutherilainen tunnustus, tiede oppi kunnioittamaan kirkkoa äitinään, perhe, yhteiskunta, valtio nöyrtyivät noudattamaan uskonnon vaatimuksia, tunnustuskirjat rakensivat salpoja lahkolaisuuden mielivallalle, vaatien raittiutta, järjestystä, vakavuutta. Etenkin häirityn, alituisten sotien hävittämän Suomen sivistystyölle oli tämä arvaamattoman suuresta merkityksestä. Kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin näemme näissäkin vaiheissa armon Jumalan käden. Mutta elämän Henki poistui poistumistaan kristikunnasta, kuoleman yö loi varjonsa kaikkialle. Jos joku siellä täällä vielä epäillen kyseli: "vartija, mitä yö kuluu?" ja jos muutamat valveilla olevat vartijat saarnasivatkin parannusta ja puhuivat varottavia sanoja "puhdasoppisuuden aikakauden" suruttomalle kansalle, niin oli tuo muka "lain orjuutta", "kerettiläisyyttä", jota jokaisen "oikeauskoisen" mitä huolellisimmin tulisi karttaa. Että "taivaan valtakunta kärsi väkivaltaa" uskonpuhdistuksen emämaissakin, todistaa muiden kera Juhana Arndtin elämäkerta. Hänen täytyi paljon kärsiä totuuden puolesta: uskonpuhdistuksen kirkko oli yksissä valtion ja sivistyneitten kanssa solminut liiton tuommoista, kristikunnan unta häiritsevää saarnaa vastaan!

Samankaltaisiksi kuin muualla muuttuivat ortodoksismin aikakaudella Suomenkin kirkon olot. Ja kirkon tilasta riippui kansamme tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyttiin täälläkin vielä, vaan useimmat vartijat vastasivat: "rauha, rauha", ja ne, jotka puhuivat muuta, joutuivat epäluulon ja sorron alaisiksi. Suomi kehittyy, monet epäkohdat poistetaan sen yhteiskunnallisista oloista, varallisuus karttuu, sivistys edistyy — mutta pimeämpi kuin konsanaan ennen on tulevaisuuden taivas. Ja ennenkuin 17 vuosisata kuluu umpeen, näkyy yön pimeässä Jumalan kostava käsi. Hän lyö vanhurskaudessa, ja lyö kovasti. Nälkävuodet, jonka vertaisia leivän puutteesen harjaantunut kansamme ei milloinkaan ole kokenut, kysyvät sen voimia toivottomuuteen asti — ja kuoleman enkeli iskee Herran käskystä armottoman kovaan sen harvalukuisiin riveihin. Tuskin alkaa Suomi vähän tointua näistä kärsimisistä, ennenkuin "ison vihan" kauhut kätkee sen tulevaisuuden vielä synkemmän epätoivon pimeään. Joka ei usko Jumalaan, hän ei voi selittää, kuinka kansamme kukistumatta kesti nuo äärettömät koetukset, joiden alaisena se 18 vuosisadan alussa oli. Se on historiallinen arvoitus, johon tämän maailman viisaat, eivät keksi selitystä.

Oi, että oppisimme Jumalan sanan valossa lukemaan Suomen kansan merkillistä historiaa! Kirkastumistaan silloin meille kirkastuisivat Herran viisaat neuvot armaan isänmaamme tulevaisuudesta. Me oppisimme epäilemään itseämme ja luottamaan Häneen, joka vanhurskaudessa monesti löi, vaan ei milloinkaan hyljännyt tätä köyhää kansaa, jonka huulilta vielä näiden viimmeisten aikojen syysmyrskyissä Herran kunnian kiitos ja ylistys on kaikuva puhtaampana ja todellisempana kuin ennen, jos vain nöyrrymme Hänen edessänsä, teemme parannusta ja annamme sijaa Hänen käsittämättömälle armolleen. Suuri tehtävä tuo! Oudoksuisimmeko että Hän meitä siihen valmistaa koetusten ja kärsimisten koulussa? Joka epäilee, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa kansamme vaiheita menneinä aikoina. Niistä tässä vielä sananen.

Työläästi tointui Suomen kansa "ison vihan" iskemistä vammoista, mutta se tointui kuitenkin. Kuoleman esikartanoista palautti Herra sen elävien joukkoon ihmeitä tekevän armonsa kiitokseksi ja ylistykseksi. Hän vuodatti lohdutuksen öljyä sen syviin haavoihin, loi siihen uutta elinvoimaa, kehottaen sitä uuteen työhön ja uuteen taisteluun totuuden puolesta. Jo pilkotti jälleen toivon tähti pilvien lomasta Suomen tulevaisuuden taivaalla. Se ei valehdellut: totuuden Jumala itse oli sen sytyttänyt poistamaan epätoivon pimeän esi-isiemme sydämmistä. Oliko Suomi nyt muistava, että Jumala on pyhä, vanhurskas, oliko se paremmin kuin ennen kiittävä Hänen käsittämätöntä armoaan? "Vartija, mitä yö kuluu?" —"Yö on mennyt, nyt on kirkas päivä" huutaa kerskaten "valistusaikakauden" kevytmielinen sukukunta, ja tuon jumalattoman huudon kaiku kuuluu siellä täällä Suomessakin, ennustaen uusia vanhurskaan Jumalan sallimia kärsimisiä isänmaallemme ja sen kansalle. Jälleen hävittävät sodat toukojamme ja vasta elpynyttä sivistystämme, kun viholliset hyökkäävät maahan, ja hallitus häälyy sinne tänne omaa etuansa valvovien puolueitten orjana. Levoton on aika, ihmiset alkavat aavistaa, että ratkaiseva hetki on tulossa. Ja se joutuu tämä hetki vanhurskaan Jumalan hetkenä: etäältä kuuluu jo Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien myrsky! Mutta ennenkuin isku kohtaa Suomea, valmistaa Hän, joka ohjaa kansojen vaiheet, esi-isiämme sitä vastaanottamaan. Ihmeellisesti edistyi isänmaamme 18 vuosisadan vaiheissa, vaikka ne monesti tuntuivat sille hyvin vaikeilta. Se ei ole sattumusta vain, kuten maailma väittää, että Porthan juuri siihen aikaan esiintyy herättämään Suomalaisten kansallisuudentunnetta ja että isänmaallinen sivistystyö silloin alkaa kyntää vakojaan henkisen elämämme viljavainioon. Sitä auraa ei ennen oltu käytetty, ja sentähden oli maa niin viljelemätöntä. Herra, joka oli kutsunut Suomen kansan valtakuntansa palvelukseen, antoi sen löytää tämän aseen, jotta se sitä käyttäisi Hänen kunniakseen. — — Ja ennen kaikkea ei se ole "sattumusta" vain, että juuri näihin aikoihin Jumalan valtakunta lähestyy isänmaatamme voimallisemmin kuin milloinkaan ennen. Suomen suuri herännäisyyden aika on tulossa: sen enteet ovat nähtävinä jo 18 vuosisadan vaiheissa. Tämän pohjoisen Siionin särjetyiltä muureilta alkaa kuulua heränneitten paimenten, totuuden Hengen tukema parannussaarna, ja Helluntaipäivän ihmeestä puhutaan Savon erämaissa. Herra hallitsee, Hän armahtaa, auttaa! — — Isku kohtaa Suomea. Se katkasee tuon 700 vuotta kestäneen Suomen ja Ruotsin välisen liiton. Lukemattomat sydämmet särkyvät, kun epätoivoon synkkään peittyy isänmaan tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?"—Vaienneet ovat vartijain äänet, kaatuneet sankarit! Rohkeimmankin toivo raukeaa. Mutta armon Jumala varjelee tuota orvoksi jäänyttä, vieraan herran palvelukseen joutunutta köyhää Suomen kansaa. Se ei sorrukaan orjan asemaan: jalo ruhtinas lupaa sille tulevaisuuden, ja kuningasten kuningas siunaa tämän lupauksen. Vaan kolkon oudolta näyttää vielä kauan. Epäillen, peläten astuu Suomi tulevaisuutta kohti. — Jalot isänmaanystävät puhuvat kehottavia sanoja, Kalevalan runot kootaan, Runebergin kannel soi, Suomen kansallisuudentunne herää uuteen eloon ja taivas kirkastuu vähitellen. Kuluu muutamia vuosia, ja isänmaamme tulevaisuus näyttää paljoa onnellisemmalta kuin milloinkaan ennen. Nuo jalot kansalaisetko, jotka tuona tärkeänä käänteen aikana uhrasivat voimansa isänmaan palveluksessa, Suomen kansan oma murtumaton voimako — nekö pelastivat Suomen perikadosta? Siihen tapaan puhuu monesti nykyinen, Jumalasta luopunut sukupolvi, vaan tämä puhe on pettävää ja vaarallista: se kokoo yhä synkempiä pilviä isänmaamme taivaalle. Jos Jumalan sanan valossa tutkimme kansamme vaiheita, saamme toisen vastauksen tähän painavaan kysymykseen. Ja tämä vastaus kuuluu: esi-isiemme suuri, uskollinen Jumala armahti tätä kansaa, sillä se heräsi synnin unesta ja sen huulilta alkoi kuulua särjettyjen sydänten kiitos ja ylistys. Kertomus Suomen herännäisyydestä on kauniin lehti kansamme historiassa. Se luo ihmeellistä valoa menneiden aikojen vaiheisin, ylönluonnollisen toivon säteitä isänmaamme tulevaisuuteen silloinkin, kun tämä tulevaisuus kätkeytyy epätoivon pimeään. Kysymys on vain siinä, käsitämmekö, tahi oikeammin, tahdommeko käsittää tämän merkillisen lehden pyhiä totuuksia. Harvan, tuskin minkään kansan kirkkohistoria tietää uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen kertoa niin valtaavan suuresta uskonnollisesta liikkeestä, kuin Suomen herännäisyys oli. Pyhän Hengen tuuli liikutti silloin miltei jokaista taloa ja mökkiä koko maassa, tuo voimallinen herätyshuuto: "tehkäät parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" kaikui pohjasta etelään, idästä länteen, vaatien Suomen kansaa päättämään, tahtoiko se ehdottomasti antautua sen Herran omaksi, joka sen vaiheita kautta vuosisatojen oli vanhurskaudessa ja armossa ohjannut, vai toista herraa palvella. Harvat olivat ne, joihin tämä herätyshuuto ei jollain tavoin koskenut. — — Ei ole totuuden vakaa saarna, joka ketään säälimättä paljastaa maailman turhuuden ja synnin, vielä milloinkaan iskenyt ihmisten sydämmiin, herättämättä vastustusta, vihaa, ja tämän kohtalon alaiseksi joutui se kyllä Suomessakin. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin heräsivät silloin lukemattomat synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. He antautuivat taisteluun sen valtakunnan puolesta, jonka perustukset eivät konsanaan horju. Sen edistäminen ja levittäminen Suomessa oli heidän isänmaanrakkautensa ydin ja voima. Ja tämä voima oli kukistamaton, sillä se oli totuuden, oli Herran voima. Tyytyen Jesuksen todistukseen "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa minä voitin maailman" loi Suomen herännyt kansa vakaan katseen tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se omia voimiaan epäili, ei ollut sillä syytä epäillä Herraa. "Kun se oli heikko, niin oli se väkevä."

"Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä teille annetaan." Näin kuuluu Herran lupaus. Se lupaus pysyy. Kuningasten Kuningas ei ole milloinkaan hallitsijavalaansa rikkonut. Tämän horjumattoman totuuden sai Suomikin kokea. Todistuksena on isänmaamme ennen aavistamaton edistys viimmekuluneina vuosikymmeninä. Tästä tietää jokainen sivistynyt Suomen mies ja nainen paljon kertoa, vaan onko jokainen heistä myöskin altis raamatun hengessä tunnustamaan: "Herralta on tämä tullut ja on ihmeellistä meidän silmiemme edessä?" Myöntävä vastaus olisi totuuden ja Jumalan pilkkaa. Yhä harvemmalta Herra enää kunnian sai onnen ja myötäkäymisen päivinä. Tuo vakaa parannussaarna alkoi vähitellen lannistua, kun nuo suuret johtajat olivat muuttaneet "Herran lepoon" eivätkä lapset enää vaeltaneet "isien säädyissä." Unelmain valtaan antautui Suomi, laskien voittojaan tämän maailman pettävän laskutavan mukaan ja kuvaten tulevaisuuttansa jos kuinka toivorikkaaksi. Ei Jumalan valtakunnan tuleminen enää ollut sen pääpyrintönä, ei enää kysytty: "Vartija, mitä yö kuluu?" Kevytmielisen lapsen tavoin unohti nuori Suomi isien vakaat varoitukset ja tuhlasi maailman palveluksessa heiltä saadun kalliin perinnön. Mieltyen itseensä ja omasta voimastaan kerskaten, unohti se tuon peruuttamattoman ehdon, josta neljännen käskyn siunaus riippuu. Vanhurskaan Jumalan sallimat katovuodet hillitsivät kyllä hetkeksi sen syntistä riemua, mutta kun koetuksen aika oli ohitse, antautui se törkeämpään jumalanpilkkaan kuin konsanaan ennen. Lyöden tuuleen ne varoittavat äänet, jotka, kuuliaisina totuuden Hengelle, vielä siellä täällä todistivat "synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta," ei se enää pelännyt Jumalan vihaa, vaan kokosi syntiä synnille. Onko esi-isien armollinen Jumala jättävä luopuneet lapset eksytyksen pimeään? Onko Hän ottava valtakuntansa meiltä pois ja antava sen muille, joilta Hän saa paremman hedelmän? "Vartija, mitä kuluu yö" kuu kevytmielisimmänkin täytyy myöntää, että synkät pilvet jälleen peittävät tulevaisuutemme taivaan?

Rukoillen apua Herralta, olen tämän talvisen yön pimeässä siitä sanasta, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän tiellämme," etsinyt vastausta tuohon painavaan kysymykseen: "vartija, mitä yö kuluu?" Paljon tätä nykyä Suomen oloista sanellaan ja kirjoitetaan, ja hyvin tiedän, etteivät minun heikot sanani ansaitse päästä kauas kuulumaan. Rohkenen kuitenkin ne julkaista, koska niillä en muuta tarkoita, kuin kehottaa jokaista isänmaanystävää, joka näinä koetuksien aikoina on altis turvaamaan esi-isien uskolliseen Jumalaan, Häneltä ainoalta etsimään apua armaalle isänmaallemme. Ei Hän meitä vielä ole hyljännyt, vaikka Hän meiltä armonsa vanhurskaudessa salaa. Todistuksia ei puutu, vaikka pimeä on synnin yö. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tämmöisen todistuksen, joka teki syvän vaikutuksen etenkin meihin Pohjois-Suomen asukkaisin, vaatien meitä kiittämään ja ylistämään Herraa. Joka oli tilaisuudessa omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan Kuopion hiippakunnan papiston esiintymistä sen kokouksessa Oulussa viimme Syyskuussa, hänen täytyi ajatella: Jumala on meille vielä armollinen! En mainitse nimiä, sillä en tarkoita ihmisten kunniaa, vaan Herran. Ajatellessamme esi-isien taistelua totuuden puolesta, ja etenkin muistellessamme tuota suurta herännäisyyden aikaa, on meillä kyllä syytä valittaa: "auta Herra, sillä pyhät ovat vähentyneet ja uskolliset ovat harvat ihmisten lasten seassa," mutta Herra ei ole vähentynyt, "Hänen armonsa on joka aamu uusi." Tämän kirjoittaja ei omasta kokemuksesta tiedä todistaa, millainen tuo Herran armon ihmeellinen aika, jota hän tarkoittaa, oli; hän on vain täällä pohjan perillä katsellut noita sen isänmaan peltoon kyntämiä syviä vakoja. Niiden ääressä — ne eivät ole vielä kasvaneet aivan umpeen! — ja lähellä noiden jalojen, Pyhän Hengen valaisemien opettajien hautoja, syttyy sammuvakin toivo uudelleen! Viitaten Herran armoon isänmaatamme kohtaan menneinä aikoina ja Hänen horjumattomiin lupauksiinsa, uskallan julkaista nämä rivit. Armon Jumala suokoon niille siunauksensa!

"Luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle kanssas?"

Ylpeys on turmeltuneen ihmisen perussynti. Sentähden ei kukaan luonnostaan ole altis kuulemaan semmoista puhetta, joka paljastaa hänen rikoksensa ja nuhtelee häntä synnistä. Jollei Jumalan Henki saa häntä nöyryyttää, niin karttaa, vihaa hän jokaista, joka uskaltaa hänelle tuohon tapaan puhua. Hän kuuntelee kernaammin imartelijan halpaa kiitosta, vaikka hän ylenkatsoo häntä ja tietää hänen valehtelevan, kuin totuuden vakaita sanoja, jos nämä vain jollain tavoin loukkaavat hänen itserakkauttaan. Miten käsittämätön on synnin syvyys! Ja semmoiset kuin yksityiset, ovat kansatkin. Kuinka monesti on meidänkin isänmaan alttarilla suitsutettu ylpeyden epäjumalalle! — Miten oudolta kuuluisi esim. noissa riemastuneissa laulu- ja soittojuhlissa, joita Suomessa viimme aikoina on niin paljon vietetty, puhe tämmöinen: ei ole aika riemuten laulella, kun olemme syntiä tehneet Herran edessä, tunnustakaamme itsemme syyllisiksi ja vuodattakaamme katumuksen kyyneleitä? Miltei mielipuolena pidettäisiin semmoista puhujaa, eikä hän saisi monta sanaa sanotuksi, ennenkuin "juhlavieraat" kilvan hänen keskeyttäisivät. Miksi? Sentähdenkö, että hän puhuisi perättömiä, viskaisi valheellisia syytöksiä kuulijakuntansa silmiin? Ei, vaan sentähden, että hän lausuisi masentavan totuuden, jota ei ylpeys siedä kuulla. — — Kirkossa sopii vanhan tavan vuoksi joskus julki jumalattomankin huulin tunnustaa: "me olemme syntiä tehneet isäimme kanssa," vaan niin ajattelee suruton maailma — ei semmoinen mieli saa häiritä iloamme, kun isänmaan rakkaus saa sydämmemme sykkimään ja kanteleemme soimaan. Ja mitä pahaa on Suomen kansa tehnyt, mitä syytä katumukseen sillä on? Katukoon se, joka on rikkonut. Suomi ei ole rikkonut!

Tähän tapaan ajattelevat tämän maailman suruttomat lapset. He ovat unohtaneet, että kansankin tila, sen pyrinnöt ja riennot ovat arvosteltavat Jumalan, eikä ihmisten mielen mukaan. —

"— Te tulette vihattavaksi kaikilta minun nimeni tähden" ennusti ristin Herra opetuslapsilleen. Kaikkina aikoina ovat nämä sanat toteutuneet. Sentähden onkin tuo suolainen totuus outo vieras maan päällä. Koettaen puolustaa itseään jos millaisilla tekosyillä, pukeutui kristittyjen saarna tuon tuostakin maailmaa miellyttävään pukuun, jotta se ei herättäisi vihaa. Jos se riisui yltään tuon kirjavan puvun, joutui se aina sorron ja vainon alaiseksi. Mutta ihmispelko poistaa jumalanpelon, ja se kansa, joka ei pelkää Jumalaa, on suuressa vaarassa. Ken uskaltaa esiintyä todistamaan: Suomen kansaan tuo viittaus ei sovellu? Eikö meidän päinvastoin täydy myöntää, että parannussaarna monessa paikoin on miltei kokonaan vaiennut, että maailman ystävyys ja ihmispelko on poistanut jumalanpelon? Eikä koske tämä surkea totuus ainoastaan paimenviran edustajia: se soveltuu valitettavasti arveluttavan yleisesti sanankuulijoihinkin — niihinkin, joille Jesus on rakas ja jotka tahtovat olla Hänen tosi opetuslapsiaan. Herramme vakuuttaa: "joka minun tunnustaa ihmisten edessä, sen tunnustan myös minä minun Isäni edessä, joka on taivaissa, mutta joka minun kieltää ihmisten edessä, hänen minä myös kiellän Isäni edessä." Ken meistä rohkenee väittää noudattaneensa tämän painavan kehotuksen? Ja kuitenkin siitä riippuu niin äärettömän paljo! Mutta kun "suola näin on menettänyt makunsa," niin on meitä uhkaamassa Jumalan sanan ennustus. Se kuuluu: "aika on että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin meistä alkaa, minkä lopun ne saavat, jotka eivät Jumalan evankeliumia usko?" Niin — millainen on loppu oleva? Totisesti: meillä on syytä vihdoinkin tehdä parannus, perinpohjainen parannus! — — —

"Kuka on Herra, jonka ääntä meidän kuulla tulee", huutaa Faraon tapaan moni meidän aikanamme jo täällä Suomessakin, semminkin jos parannuksesta puhutaan. Nuo "vapaat aatteet", joiden turmiollinen vaikutus on nähtävänä kaikkialla kristikunnassa, ovat saaneet kannattajia täälläkin. Miltei yhtä turhaa on nimikristittyjen lukemattomalle joukolle puhua parannuksesta. He ovat "autuaita Jumalan lapsia," ei heille muka lakia saa saarnata. Täytyykö, asiain näin ollen, raamatun vaatimuksen, että "Kristuksen nimeen pitää saarnattaman parannusta ja syntein anteeksi antamusta kaikissa kansoissa," mukaantua enemmistön katsantotavan mukaan? Onko ajanhenki pakottava parannussaarnaajat vaikenemaan? Pieni on enää niiden luku, jotka ihmisiä pelkäämättä uskaltavat saarnata parannusta niin, kuin Herran sana ja esimerkki sitä saarnaamaan vaativat. Ovatko nuo harvat kestävät taistelussaan ajanhenkeä vastaan vai onko heidänkin ääni vaikeneva? Jos niin kävisi, jos kaikki suola menettäisi makunsa, niin yhteiskunta mätänisi. Silloin toteuisi meille tuomioksi tämäkin Herran ennustus: "missä raato on, siihen kotkat kokoontuvat." — "Herra armahda meitä, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet!"

Mutta jos ihmiset pelkäävätkin paljastaa maailman syntejä, niin löytyy yksi, joka ei pelkää: Hän, josta kirjoitettu on: "luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle sinun kanssas?" Ei Hän kysy, milloinka meillä on sovelias aika tulla Hänen oikeutensa eteen, milloinka paraiten kestämme rangaistusta. Hän määrää hetken, kysymättä neuvoa keneltäkään, säätää rangaistuksen, ketään pelkäämättä. Ja mitä syytä meillä Suomalaisilla on olettaa, että Hän tekisi poikkeuksen meidän suhteen? Eikö tuommoinen ajatus päinvastoin ole mieletön, kun kertomus Herran vanhurskaista tuomioista niin lähtemättömästi on piirretty historiamme lehdille? Jos myötäkäymisen hetkinä olemme eksyneet tuohon tapaan ajattelemaan raskaana painaa tämä synti vanhurskaan Jumalan vaa'alla! — niin älkäämme toki niihin määrin kevytmielisiä olko, että lyömme Hänen varoituksensa tuuleen silloinkin, kun Hänen sallimuksestaan tulevaisuuden taivas on pilviin peittynyt eikä yksikään meistä tiedä, milloinka se jälleen valkenee! Nöyrtykäämme Herran eteen! Sitä Hän meiltä odottaa, sillä Hän on pyhä, vanhurskas. Jumalan tuomiot ovat luettavina koko ihmiskunnan historiassa. Ei yksikään kansa voinut niitä karttaa, ja ne, jotka eivät niistä taipuneet, joutuivat perikatoon. Ei Israelkaan, tuo Herran valittu kansa, saanut ylpeillen kerskata, ja kun eivät Kaikkivaltiaan rangaistukset saaneet sitä parannukseen nöyryttää, niin turmeluksen tulva hävitti lupauksen maan ja viskasi sen paatuneet lapset vaahtona pakanamaailmaan. Auttakoon Herra Suomen kansaa parannusta tekemään, ennenkuin katumuksemme on myöhäistä!

"… jokainen suu
pitää tukittaman, ja kaiken
maailman pitää Jumalan edessä
vikapään oleman."

Ei viihdy ilo nykyään Suomessa: alakuloisuus vallitsee kaikkialla. Nykyinen ahdinko painaa leimansa iloisimmankin katseesen, vaatien kevytmielisintäkin hetken miettimään armaan isänmaan kohtaloa. Kohoavatko ihmisten ajatukset vihdoinkin sen Herran puoleen, joka hallitsee kansojen, niinkuin jokaisen yksityisenkin vaiheet? Harvat ovat myötäkäymisen päivinä alttiit muistamaan kaikkien hyvien lahjojen antajaa, ja mitä etenkin niihin etuihin tulee, joita Suomi viimme aikoina on nauttinut, niin ei ole monikaan ihmetellen ajatellut: mitenkä köyhän Suomemme tulevaisuus noin toivorikkaana meille hymyilee? Kerran kuulin lapsena kerrottavan J. W. Snellmanin vastanneen eräälle sanomalehtimiehelle, joka kerskaten oli sanellut niitä näitä isänmaamme "luonnollisista oikeuksista." Hän kirjoitti: "niin, luonnollisia kyllä ajattelemattoman mielestä: härkä, joka käypi lihavalla apilas-laitumella ei ensinkään ihmettele, miten tuo oivallinen apilas kasvaa." Itse asiaa en silloin ymmärtänyt, vaan selvään muistan, että ajattelin: "härkä ei tiedä mitään Jumalasta, joka kasvun antaa." Tämä muisto lapsuudenajan onnellisilta päiviltä johtui äsken mieleeni, ajatellessani isänmaani nykyistä asemaa ja sovittaessani siihen salmistan sanat: "älkäät olko niinkuin orhiit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman, ellei he lähene sinua." — — Niin — siinä juuri on onnettomuutemme, että unohdamme Herran, kun meidän hyvin käy, pidämme Hänen suuria armonlahjojaan ihan "luonnollisina". Me unohdamme, että Herra, joka antoi, on myös oikeutettu ottamaan lahjansa meiltä pois. Vaan armollinen on Hän meitä kohtaan silloinkin, kun Hän pakottaa meitä toisin ajattelemaan. Nykyinen hetki on tuommoinen Herran pakottamisen hetki. Tunnustaako Suomi sen siksi, tunteeko se "etsikkoaikansa?" Kuuluuko huokaus "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme" päivän touhinasta ja yön hiljaisuudesta kansalaistemme sydämmistä? Tuo kevytmielinen nautintohimo, joka viimme aikoihin asti on ollut niin kekseliäs aikaansaamaan uusia huvituksia, toisen toista pirteämmän, vaikka maamme on köyhä ja menneiden aikojen opetukset, puhumattakaan Jumalan sanan neuvoista ja varoituksista, kehottavat varovaisuuteen, vakavuuteen myötäkäymisenkin hetkinä, on kyllä vähän asettunut, vaan ei ilmaise tämä vielä sitä parannusta, joka Herralle kelpaa. Kun esim. Suomen pääkaupunki, josta on todistettu, että se väkilukunsa ja varojensa suhteen huvittelee enemmän kuin mikään Euroopan kaupunki, yhdeksi päiväksi keskeyttää julkiset huvinsa, niin ei tuo vielä ole tosi katumuksen alkuakaan. Kevytmielisinkin luopuu hetkeksi aivotuista huveistaan, kun vaara uhkaa hänen kotiansa, kiittämätönkin lapsi käy alakuloiseksi, nähdessään äitinsä surevan. Se on maailman katsantotapaa, vaan Herran Henki tähtää syvempään, paljo syvempään!

Tämän talviyön pimeässä näkyy tuon tuostakin Jumalan vanhurskauden välke? Ken herää sitä näkemään ja ken on altis käsittämään sen tarkoitusta? Kaikkialla kuuluu huolestuttavia sanomia Suomen tulevaisuudesta: ken huomaa, että niiden takana on pyhä Jumala? Ei se, joka puhuu vain ihmisjärjen laatiman valtioviisauden vaatimuksista, eikä sekään, joka ikäänkuin halusta laskee suustansa jos kuinka liioteltuja sanoja Suomen vaikeasta asemasta. Päivä päivältä näemme yhä selvemmin, että ihmisjärki tässä on kykenemätön auttamaan. Ylhäältä täytyy meidän viisautta saada, sitä viisautta, jota Herra vuodattaa nöyriin, särjettyihin sydämmiin. Eikä tuo kevytmielinen, isänmaan tilaa jos kuinka toivottomaksi kuvaava puhe, jonka edustajaksi moni pintapuolinen raukka, pukien välinpitämättömyytensä ja tylsyytensä teeskennellyn isänmaanrakkauden vaippaan, on antautunut, tulevaisuuttamme turvaa. Senmielinen liioitteleminen on jo maailmalliseltakin kannalta moitittava. Hyvä lapsi toivoo viimmeiseen asti rakkaan äitinsä tautivuoteen ääressä. Ja mihin joutuu tuo nimikristittyjen kerskaava, "suuri" usko, joka muka ei milloinkaan horju, kun Herran vanhurskaus yön pimeässä puhuu Siinain kieltä? Oi, miten kaikki inhimillinen taito ja voima tässä paljastaa mitättömyytensä, kurjuutensa! Ja kuitenkin: kuinka hitaat olemme siitä luopumaan, miten harvat huokaelevat oikeassa mielessä Herran puoleen: "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme?" — — —

Mutta vaikka turmelus onkin suuri, julki jumalattomuus voimallinen ja luulousko yleinen, niin kuuluu kuitenkin ainakin nyt, kun Herra meiltä armonsa kasvot salaa, monen Suomalaisen sydämmestä tuo oikea, Pyhän Hengen opettama huokaus surevan Suomen puolesta. Se etsii, tuo huokaus, kaupunkien hälinästä tietä Hänen luoksensa, joka on murheellisten lohduttaja, hengellisesti vaivaisten lääkäri, se nousee erämaan mökeistä Hänen, ijankaikkisen Armahtajan puoleen! Ajan turmeluksen uhallakaan ei ole täällä vieläkään unohtunut se valtioviisaus, jonka nimi on rukous. Meidän uskollisuutemme ei ole sitä varjellut, vaan Herran käsittämätön armo. Siitä kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen suurta nimeä! Vaan ei kaikki kiitos Hänelle kelpaa, ja tämä totuus on muistettava etenkin nyt, kun Hän meitä synnistä nuhtelee ja rankaisee. Kiitoksemme ei saa muuta tarkoittaa kuin Hänen kunniaa. Kaikki luultu hyvyytemme, salaisinkin ajatus että meillä muka on jotain omaa, johon Hän voisi mieltyä ja jonka tähden Hän tahtoisi meitä armahtaa — kaikki semmoinen on Hänelle kauhistus. Meidän täytyy noiden valheellisten luulojemme hämärästä astua valkeuteen Hänen kasvojensa eteen — sinne, missä jumalallinen totuus yksin on tuomarina. Jos niin teemme, jos raamatun valossa tilaamme tarkastamme: totisesti, emme silloin ole alttiit hyveistämme kerskaten puhumaan. Me kysymme silloin hämmästyksellä itsekukin: mikä on minun osuuteni kansani turmeluksessa, kuinka raskaana painaa minunkin syntieni tähden Jumalan viha isänmaatani? Syyllisiä Jumalan edessä eivät ole ainoastaan johtavat henkilöt, jotka suuremmassa määrässä kuin muut ovat olleet määräämässä yleistä katsantotapaa ja kansan kehitystä, vaan vähäpätöisimmätkin kansalaiset. Tässä on kyllä muistettava p. raamatun sana: "jolle paljo annettu on, häneltä paljo vaaditaan," vaan älköön kukaan, sen turviin paeten, ajatelko: vastatkoot johtajat, minä sain vähän, ei Jumala minua, vähäpätöistä, tilille vaadi, kun Hän Suomea rankaisee. Joka Pyhän Hengen valossa tutkii velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan, hän tunnustaa haikein sydämmin lausuneensa monta sanaa, tehneensä monta tekoa, jotka ovat olleet arvaamattomaksi vahingoksi, ja siten kartuttaneensa tuota yleistä turmelusta, jota hän kaikkialla näkee. Synneillään on jokainen, miten pieni hän sitten onkaan, lisännyt tuota yleistä syntivelkaa, joka raskaana painaa vanhurskaan Jumalan vaa'alla ja josta Hän nyt vaatii meitä tilille. Joka Herran armosta pääsee tähän suuntaan ajattelemaan, hänen sydämmestään nousee taivasta kohti huokaus: "miksis peität kasvos, ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme," ja jota paremmin hän ennen on tähän katsantotapaan perehtynyt, sitä puhtaampana ja Pyhän Hengen kuljetukseen tyytyväisempänä hän etsii Herran armoa silloinkin, kun synkät pilvet sen salaavat. Semmoinen rukoilija tietää, että "kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä pelkäävät" — siis kurituksen ja rangaistuksenkin lihaa ja verta masentava tie. Ja kun hän ajattelee kansansa menneitä vaiheita, kirkastuu hänelle kirkastumistaan muiden kera tämäkin p. raamatun todistus: "jos te kurituksen kärsitte, niin Jumala taritsee teille itsensä niinkuin lapsillensa", sillä tällä tiellähän esi-isätkin voittivat. Mutta tämä valtioviisaus on luulouskolle käsittämätön salaisuus ja sentähden se joutuu häpeään ainakin koetuksen hetkinä?

Hän, jonka armosta Suomessa vielä kuuluu katuvaisten syntisten huokaus näinäkin synkkinä aikoina, on voimallinen herättämään julki jumalattomatkin synnin unesta rukoilemaan apua isänmaallemme ja sen kansalle. Olkoon tämä lohdutuksemme, kun valitamme, että huokaus Herran puoleen ei kuulu kuin sieltä täältä vain! — — — Vuodata, armon Jumala, Suomen asukkaisin se rukouksen henki, joka totuudessa rukoilee "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme!"

"Minä olen vihassani
vähäksi silmänräpäykseksi minun
kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä
tahdon armahtaa sinua ijankaikkisessa
armossa, sanoo Herra,
sinun lunastajas."

Vanha vuosi toiveineen ja koetuksineen on kulunut umpeen: uusi on alkanut. — — Taisteluun oikeuden ja totuuden puolesta on köyhä Suomikin jälleen koonnut sotavoimansa, edistääksensä sekin ihmiskunnan pyrintöä päästä eteenpäin sivistyksen tiellä. Se tietää, ettei yksikään kansa, joka ei ota osaa tähän taisteluun, ole oikeutettu elämään, ja sentähden on sekin lähettänyt sotajoukkonsa tuohon suureen sotaan pimeyden valtoja vastaan. Ollen viljelyksen edustajana ikuisen kylmän rajalla, on kansamme monesti täytynyt kokea, miten vaikea etuvartijajoukon asema on, etenkin silloin, kun mainehikkaammat kansat, kadehtien sen uhrauksilla ja vaivalla saatuja voittoja, tahi Herran muut sallimat koetukset häiriten keskeyttivät sen ponnistuksia. Vaan eivät uupuneet sen voimat semmoisinakaan aikoina. Herra oli sen linnana, kasvattaen sitä juuri kärsimisissä suuria toimittamaan armaan isänmaan hyväksi. Vaan vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi kävi asema, kun eksytysten sumut pääsivät siltä salaamaan, missä pelättävin vihollinen, synti, piiloutui. Hän tarjosi monesti, tämä vihollinen, kätensä sovinnoksi, vaatien vain muutamia myönnytyksiä, joihin muka mitään tappiota kärsimättä voisimme suostua. Tämän maailman ruhtinas, jota vastaan sota juuri oli käytävä, oli näitä ehdotuksia tekemässä, vaikka hän taitavasti salasi itsensä, jotta eivät ihmiset häntä näkisi. Hän puki sanansa mitä viehättävimpään muotoon, luvaten jos kuinka suuria voittoja niille, jotka ottaisivat noudattaaksensa hänen ohjelmaansa.

Etenkin myötäkäymisen aikoina ovat ihmiset alttiit kuvaamaan itselleen tulevaisuutta mitä onnellisimmaksi, ja siihen vaaraan eksyi monesti Suomenkin kansa, vaikka sen muinaisuus ja Jumalan sana olivat sitä varoittamassa luottamasta hetken petollisiin lupauksiin. Vasta kun taivas pilviin peittyi ja kovat ajat tulivat, alkoi pettynyt sotajoukko epäillä liittolaisiaan ja sitä johtajaa, jonka ansaan se, asemaansa tutkimatta ja kysymättä neuvoa tuolta suurelta kuninkaaltansa, oli kietoutunut. Semmoinen on nykyinenkin hetki. Miten olemme siihen joutuneet? Kun etsimme vastausta tähän kysymykseen, niin olkaamme ennen kaikkea rehellisiä. Evät auta tässä tekosyyt eivätkä puolet myönnytykset! Puoli totuus on valetta, ja totuutta vaatii meiltä nyt, jos milloinkaan, armas Suomi-äitimme, ja tämän vaatimuksen takana on vanhurskas Jumala.

Olen viitannut kansamme korkeaan, Jumalan määräämään päätehtävään. Vaikka hyvin tiedän, että moni ylenkatseellisesti on hylkäävä väitteeni "ahdasmielisen katsantotavan ja vanhojen ennakkoluulojen tuotteena", en kuitenkaan epäile sitä julki lausua. Kansamme päätehtävä on Jesuksen Kristuksen valtakunnan edistäminen, jotta Hänen kunniansa, joka taivaat täyttää ja maailman ääriin ulottuu, olisi tuttu ja tunnustettu täälläkin pohjan perillä. Kaikki kansat, joille evankeliumin sanoma on julistettu, ovat kutsutut tähän suureen tehtävään, ja pakanamaailmallekin tarjotaan päivä päivältä yhä kuuluvammin sama verraton armo; vaan harvan kansan aikakirjoissa on tämä Herran tarkoitus niin selvään luettavana, kuin pienen Suomen kansan historiassa. Miten lohduttava totuus kaikille niille isänmaanystäville, jotka vielä hengessä ja totuudessa rukoilevat: "lähestyköön sinun valtakuntas", vaan samalla, kuinka ankaran vakaalta se kuuluu tämän Jumalan valtakunnan salaisuuksille vieraantuneen sukupolven korvissa, jos asiaa Jumalan sanan valossa tarkastamme! Miten selvään näkyi ennen, kristinuskon ensi aikoina Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, — ja miten vähän näkyy sitä nyt enää! Aikamme kiitetty edistyminen, sen tiede ja taide, sen armeliaisuus, vapaamielisyys, sanalla sanoen miltei kaikki sen ilmiöt, jotka eivät pukeudu julki jumalattomuuden pukuun, ovat muka kristinuskon kasvattamia hedelmiä, joiden tuottamaa siunausta ainoastaan "ahdasmielisyys" on oikeutettu epäilemään. Kernaasti myönnän, että kristinuskon vaikutus on jollain tavoin nähtävänä kaikissa näissä ilmiöissä, vaan siitä ei suinkaan seuraa, että ne Jumalan valtakuntaa todella edustavat. Joka rohkenee tämän kieltää, hän on huonosti lukenut raamattuansa. Siinä löydämme kaikkialla todistuksia Herran sanoihin: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", siinä kuvataan Jesuksen opetuslasten elämä maan päällä niin jyrkäksi itsensäkieltämiseksi, ettei mitään sijaa jää sille katsantotavalle, joka myöntää kristitylle oikeuden tehdä myönnytyksiä maailmalle ja mukaantua sen vaatimusten mukaan. Herra vaatii meitä luopumaan kaikesta, joka estää meitä palvelemasta Häntä. "Älkäät maailmaa rakastako eli niitä kuin maailmassa on; joka maailmaa rakastaa ei hänessä ole Isän rakkaus" todistaa apostoli. Nämä sanat terottavat meille tuota painavaa joko — tahi , jota unohtamaan kristikunta vanhoista ajoista asti on ollut niin altis. Seurauksena on aina ollut nimikristillisyys, joka joko kevytmielisesti julkisesti solmii tuhansia liittoja maailman kanssa tahi, noudattaen ulkonaisessa suhteessa jossain määrin arvokkaampaa käytöstä, säilyttää ja kartuttaa maailmaa sydämmessä. Se on ventovieras raamatun kristinuskolle eikä aavistakaan, millainen Jumalan valtakunta todellakin on ja mihin se alamaisiaan velvottaa. Jos sen onnistuukin itseltänsä ja ihmisiltä salata oikean luonteensa, niin ei voi se Herraa pettää eikä karttaa Hänen tuomiotansa. Hän todistaa siitä: "minä tiedän sinun tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole: o, joskas kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs pensiä olet, ja et kylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos".

Jokainen ihminen on suuremmassa tahi vähemmässä määrässä aikansa orja. Tuo "yleinen mielipide", josta niin paljon puhutaan, painaa leimansa Jesuksen tosi opetuslapsiinkin, eksyttäen heitäkin uhraamaan tämän maailman katsantotavalle. Missä maailma julkisesti esiintyy maailmana, koettamattakaan turmelustansa salata, siinä he kyllä tietävät sitä karttaa, vaan kun se pukeutuu kristilliseen muotoon, vaatien itselleen tämän nimen, silloin häälyy heidän käsityksensä ja vielä enemmän heidän käytöksensä. "Yleinen mielipide" salaa heiltä monesti Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan, ja jos silmä sen näkeekin, niin pettyy ainakin sydän tuon tuostakin. Muodostaen tuotteensa ihmisten laatiman siveysopin mukaisiksi, vaatii maailma Jesuksen tunnustajia niitä ehdottomasti oikeutettuina hyväksymään ja nauttimaan. Tarkoitukseni ei voi olla tässä koettaa selvittää, mitenkä kristityn eri tilaisuuksissa tulee maailmaa karttaa. Tahdon ainoastaan muistuttaa apostolin sanoista: "kaikki mitä te teette sanoilla eli töillä, se tehkäät Herran Jesuksen nimeen" sekä pyytää jokaista, joka tahtoo hänen kehotustaan noudattaa, itse päättämään, mukaantuuko kristittyjen katsantotapa, jommoisena se yleensä meidän aikoinamme ilmaantuu, tämän kehotuksen mukaan. Eikä tässä ole kysymyksessä ainoastaan tuo yksi apostolinen kehotus: sitä tukee, terottaa koko raamattu alusta loppuun. Miten kaukana olemme noista apostolisen aikakauden kristityistä, joita jumalallinen totuus päivä päivältä sai vapauttaa maailmasta! Heidän "kanssakäymisensä oli todellakin taivaassa" — meidän ajatuksemme viihtyvät niin kernaasti näissä maailmallisissa, synnin turmelemissa olosuhteissa. Jumalan majan esikartanoihin, vieläpä sen kaikkein pyhimpäänkin on luulousko maailman torilta siirtänyt monta epäjumalaa, joita kristitty muka on oikeutettu ihailemaan, kun hän vain niiden kera palvelee Herraa ainakin pyhä- ja juhlapäivinä. Kirkosta teaatteriin, raamatunselityksestä soittajaisiin, rippikoulusta tanssisaliin — miten lyhyt, mukava matka! Ja jos joku vakaa ääni joskus todistaisi: tuossa on Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, ja omatunto kuiskaisi: sen ylitse et voi vahingoittumatta päästä, niin heti on "yleinen mielipide" altis rakentamaan jos kuinka monta pientä siltaa tuon epäilevän askeleita turvaamaan. Jesuksen lempeydestä, Hänen anteeksiantavasta rakkaudestaan puhutaan paljon, vaan Hänen pyhyydestään sitä vähemmin. Sitä kernaasti muistetaan, miten Hän vaeltaessaan täällä maan päällä aina auttoi niitä, jotka Häneltä apua rukoilivat, vaan ei sitä peruuttamatonta ehtoa, johon Hänen apunsa siunaus aina liittyi. Häntä muistetaan synnin sovittajana, velan maksajana, vaan ei synnistä vapahtajana, sillä ei tahdota tietää tuosta jokapäiväisen kuolettamisen tiestä, jota vaeltamaan Hän ehdottomasti velvoittaa. Nimikristittyjen vapahtaja on mielikuvituksen kuvaama luultu vapahtaja, vaan ei Hän, jolle "taivas aukeni ja ääni taivaasta todisti: tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin." — — —

"Jesus Kristus on sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti." Kaikki vaihtelee, muuttuu, "maa ja taivaskin hukkuvat", vaan Hänen sanansa eivät huku, Hän ei muutu. Ja niinkuin Hän lihansa päivinä, pyhää vihaa säteilevin silmin, ruoska kädessä ajoi ostajat ja myyjät ulos Isänsä huoneesta, niin on Hän maan päällä taistelevasta valtakunnastaan erottava kaikki, jotka eivät siihen kuulu. "Hän perkaa riihensä ja kokoo nisunsa aittaansa, mutta ruumenet polttaa hän sammumattomalla tulella." Tuon tuostakin ilmaisevat Hänen tuomionsa, että Hän ajassa jo valmistaa sitä suurta seulomispäivää, jona lopullinen ja täydellinen erottaminen tapahtuu, ja Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja aukeaa tuona pohjattomana juopana, jonka ylitse ei kukaan ijankaikkisesti pääse. Yksityisten ihmisten niinkuin kansojenkin elämässä on tuommoisia erityisiä seulomisaikoja. Suomenkin kansan historia tietää semmoisista ajoista kertoa, ja jos me, koetusten alaisten isien säästetyt lapset, emme niistä paljo ole tietäneet, niin vaatii Herra jokaista Suomen kansalaista nyt kokemaan, millainen Hän on, kun Hän kansoja synnistä nuhtelee ja rankaisee.

"Katso, hän nousee niinkuin pilvi, ja hänen vaununsa niinkuin tuulispää, hänen hevosensa ovat nopiammat kotkaa. Voi meitä! sillä me hävitetään." Tämä onnettoman Israelin valitus Herran salliman vaaran lähestyessä kuuluu nykyään Suomessakin. Kaikki ihmisvoima ja viisaus, joihin ennen on luotettu, alkavat suruttomainkin silmissä paljastaa mitättömyytensä, kaikki maalliset tukeet ja turvat horjuvat! Jumalatonkin vapisee, sillä hänkin aavistaa, että tuon isänmaata uhkaavan onnettomuuden takana on vanhurskaan Jumalan viha. "Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?" valittaa vapiseva Suomi, kun taivas yhä synkistyy, ja sotajoukon urhoollisuus horjuu. Vaan millainen on sotajoukko ja kummoiset sen aseet? "Minä olen Herra sinun Jumalas — — en niinä anna kunniaani epäjumalille" kuuluu Herran todistus, eikä auta Hän sitä, joka ei ole altis tätä myöntämään. Omanko valtakuntansa alamaisia vain Hän tuossa valittavassa joukossa näkee, joka nyt täällä pohjan perillä vaaran hetkenä Häntä, kuningasten kuningasta ja herrojen Herraa, johtajakseen pyytää? Noita nöyriä, jaloja uskonsankareitako, jotka myötäkäymisen päivinä Hänen valtakuntaansa uskollisesti palvelivat ja nyt, taistelun kiihtyessä, turvallisesti rukoilevat Häneltä apua? "Vanhurskauden rintaraudallako," "uskon kilvellä," "autuuden rautalakilla," "hengen miekalla," — niilläkö aseilla aikoo tämä joukko lähteä Suomee puolustamaan? Painava kysymys tuo, sillä siitä riippuu, rupeeko Herra, joka on sodassa voittamaton, sen johtajaksi vai eikö.

"Jos Herra on kanssamme, kuka silloin voi meitä vastaan olla?" — Niin jos, mutta onko Hän todellakin kanssamme? Kyllä täällä Suomessakin viimme aikoina on huudettu: "tuolla on Kristus ja täällä", ja hyvin moni on, Herran varoituksista huolimatta, uskonut tuon vakuutuksen todeksi, vaan onko kansamme vieläkin altis siihen luottamaan, kun todellisuus puhuu meille vakaata kieltänsä. Uskallammeko syntejämme tunnustamatta ja tyytymättöminä Herran kuljetukseen vaatia Häntä lähtemään turmeltunutta sotajoukkoamme johtamaan? Niihin määrin on moni eksynyt luulojen valtaan, että hän ihastuksella on kuunnellut pelastusarmeijankin riemuhuutoja, pitäen niitäkin uskonnollisen elämän virkistymisen todistuksina. Uskaltaako hän, Jumalan rangaistuksen lähestyessä, kulkea eteenpäin vain samalla tiellä? Eikö vaikene jumalankieltäjän pilkka Herran vihan päivänäkään? Eikö asetu kevytmielisyys, eikö nöyrry ylpeys, kun koko Suomi odottaen valittaa: "miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"

Taistelu on alkanut, vaan Herra viipyy. Hän näkee Suomen sotajoukon, mutta Hän ei ota sitä johdattaakseen. Se ei kelpaa Hänelle. Ei Hän arvostele sitä ihmisten tavan mukaan. Maailma sanoo sitä pieneksi, vaan Hän todistaa Suomelle, niinkuin Gideonille muinoin: "ylön paljon on väkeä sinun kanssas". Hän tahtoo sotajoukosta erotetuiksi kaikki, joiden povessa ei ole sitä urhoollisuutta, jota Hän sotajoukoltansa vaatii, ja jotka eivät ole alttiit taistelemaan niillä aseilla, joita Hän antaa. Vaan löytyy Hänen armostaan Suomessa vielä niitäkin, joiden kanssa Hän lähtee sotaan. Oi, että he ymmärtäisivät Herran tarkoituksen, luopuisivat kaikista muista tukeista, turvaisivat yksin Häneen ja uskollisesti taistelisivat isänmaan puolesta niin, kuin Hän opettaa. Se taito on vaikea, vaan Hän antaa senkin kaikille, jotka sitä uskossa etsivät.

Anna, Herra, ylhäältä viisautta ja voimaa pienelle Suomen sotajoukolle. Kokoo sen hajonneet rivit ja lähde sen kanssa sotaan! Silloin moni niistäkin isänmaanystävistä, jotka eivät vielä kelpaa tämmöistä sotaa käymään ja jotka Sinä senvuoksi käsket "menemään sijallensa," heräisivät hekin synnin unesta Sinua palvelemaan ja Sinun voimallasi taistelemaan armaan isänmaan puolesta!

"Näin sanoo Herra, Herra
Israelin Pyhä: kääntymisellä ja
hiljaisuudella te tulette autetuiksi,
hiljaisuudessa ja toivossa
te väkeviksi tulette."

Jo maailmallinenkin katsantotapa vaatii meitä kunnioituksella kohtelemaan kaikkia, jotka toisessa tahi toisessa suhteessa ovat meitä arvokkaammat. Lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan, nuorten vanhoja, oppilasten opettajiaan, alamaisten ruhtinastaan j.n.e. Pakanamaailmankin lainsäädäntö terotti tätä jumalalliseen lakiin perustuvaa katsantotapaa. Jos esim. Spartan kuninkaan poika ei kunnioittaen tervehtinyt harmaapäistä kerjäläistä, niin hän rangaistiin kuolemalla. Kristinusko kirkasti tämän jumalallisen lain omassatunnossa piileilevän aavistuksen kansoille, vaatien heitä tässäkin suhteessa laatimaan lakinsa Jumalan sanan erehtymättömien ohjeiden mukaan. Ihmisen oma, itsekkäinen tahto on maallisissakin olosuhteissa oppiva taipumaan korkeamman tahdon alle, jotta se harjaantuisi täyttämään kuuliaisuuden suurta käskyä, jota paitse ei mikään maallinenkaan yhdistys voi siunauksella toimia ja koossa pysyä. "Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä" kuuluu kautta vuosisatojen Kaikkivaltiaan käsky. Missä itsekkäisyys ei taipunut sen vaatimusten mukaan, siinä levisi vastustamattomasti pahuus, tuottaen onnettomuutta ja valmistaen perikatoa. Meidän aikamme on paljon rikkonut neljättäkin käskyä vastaan. Arveluttavan moni perhe laiminlyö yhä julkisemmin kalliimman velvollisuutensa: lasten kasvattamisen "kurituksessa ja Herran nuhteessa." Seuraus on nähtävänä monessa paikoin täällä Suomessakin. Ei enää kunnioiteta isää ja äitiä, kuten menneinä aikoina: huolimattomuus, tottelemattomuus, ylpeys ovat miltei esteettömästi saaneet karkoittaa tämän hyveen lukemattomien lasten sydämmistä. Kummastelisimmeko, että neljännen käskyn lupaama siunaus alkaa puuttua isiemme maassa?

Mutta tällä synnillä on toinenkin, vielä arveluttavampi seuraus. Joka ei vanhempiaan kunnioita, hän ei myöskään opi kunnioittamaan Jumalaa. Apostoli todistaa: "koska meillä on ollut lihalliset isät kurittajina, niin me olemme niitä kavahtaneet: eikö meidän siis paljo enemmän pidä hengelliselle Isälle alamaiset oleman, että me eläisimme?" Mutta jolleivät "lihalliset isät ole meitä kurittaneet", ellemme ole oppineet heitä "kavahtamaan", niin emme aavistakaan, mitä tuon painavan raamatunlauseen jälkimmäinen osa merkitsee. Silloin olemme vain vieraantumistamme vieraantuneet sillekin kuuliaisuudelle, jolla meidän tulee kunnioittaa "Jesuksen Kristuksen Isää, joka kaikkien oikea Isä on, kuin taivaissa ja maan päällä lapsiksi kutsutaan." Kodin höltyneelle kurille on yhä laimeammaksi käynyt saarnakin monessa paikoin kättä tarjoomassa. Seuraukset ilmaantuvat kaikkialla. Ne painavat leimansa kristikunnan koko uskonnolliseen katsantotapaan. Jumalan kunnia ja pyhyys, jolta seraafitkin siivillään kasvonsa peittävät, käypi yhä tuntemattomammaksi, yhä leveämmäksi tekee luulousko tien taivaaseen. Tuo "vapiseminen Herran edessä", josta raamattu niin monesti kertoo, on muka "lain orjuutta". "Jumalan lasten" — niin sanotaan — ei sitä tarvitse kokea. Oikeako on väite tuo? Jo vanha testamentti opettaa meille tässä suhteessa paljon. Ja jollei profeetain esimerkki kelpaa, "he kun elivät vanhan liiton aikana", niin voidaanko vääräksi todistaa esim. Paavali Apostolin kehotusta Filippiläisille "laittakaat pelvolla ja vapistuksella, että te autuaiksi tulisitte"? Ne sanat ovat lausutut uuden testamentin kristityille, jotka paremmalla oikeudella kuin me olisivat voineet kerskata armontilastaan, ellei Jumalan kunnia, joka täytti heidän sydämmensä pelvolla ja ylistyksellä, olisi estänyt heitä eksymästä tuohon suuntaan. Evankelista Johanneskin, joka, jos kukaan, oli Jumalan lapsi, "lankesi hänen jalkainsa eteen, niinkuin kuollut", kirkastetun Vapahtajan ilmestyessä hänelle Patmoksen saarella. — — — Jumala on pyhä , niinkuin kirjoitettu on: "Sinä olet pyhä, joka asut Israelin kiitoksessa."

Kernaasti myönnämme, että erotus vanhan ja uuden testamentin ajan välillä on äärettömän suuri. Suuri ylimmäispappi Jesus Kristus on ijankaikkisesti kelpaavalla uhrillaan valmistanut meille oikeuden lapsina lähestyä Jumalaa, "jonka istuin on taivaissa", kutsua Isäksi Häntä, "jonka ainoan nimi on Herra". Semmoisena ei vanhan liiton kansa Häntä tuntenut. Velka oli vielä maksamatta, sillä "mahdoton oli härkäin ja kauristen verellä syntiä ottaa pois", ja temppelin esirippu oli ihmisiä aina muistuttamassa, miten ääretön juopa pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä on. Toivossa vain loivat he silmänsä siihen autuaalliseen aikaan, jolloin he, "vapahdettuina vihollistensa käsistä", saisivat Häntä lapsina "pelkäämättä palvella". Vaan eivät odottaneet nuo Pyhän Hengen valaisemat vanhan liiton hurskaat silti semmoista aikaa, jolloin kaikki pelko olisi poistuva ihmisten sydämmistä, niin että voisivat Jumalaa vertaisenansa lähestyä ja puhutella. Tämä käsitys on kyllä sittemmin tuon tuostakin pyrkinyt vallalle Herran seurakunnassa, ja semminkin meidän aikamme uskonnollinen katsantotapa on monessa paikoin suistunut siihen suuntaan, vaan ei ole totuuden Henki milloinkaan niin todistanut. Apostoli kyllä lausuu: "ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa", vaan tässä on huomattava, että apostoli tarkoittaa orjan pelkoa eikä lapsen. Orja pelkää ja pakenee; lapsi likenemistään likenee sitä Jumalaa, joka todistaa: "ei yksikään ihminen, joka minun näkee taida elää", ja pyhä pelko valtaa hänen sydämmensä elämänsä onnellisimpinakin hetkinä, vaikka hän onkin varma siitä, että "Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa hänen kaikista hänen synneistänsä" ja että taivaallinen Isä tämän ainoan Poikansa tähden tunnustaa hänen omaksensa. Jota täydellisemmäksi Jesuksen tunnustajan rakkaus käypi, sitä enemmän vapautuu myöskin tuo lapsellinen pelko siihen synnin vuoksi liittyvästä tuskasta, antaen hänen jo täällä muukalaisuuden maassa tuntea sen autuuden esimakua, jolloin hän saa kuulla "äänen istuimelta sanovan": "kiittäkäät meidän Jumalatamme kaikki hänen palvelijansa ja jotka häntä pelkäätte , sekä pienet että suuret" ja hän ottaa osaa tuohon voittoisan seurakunnan pyhään ylistykseen: "halleluja! sillä Herra kaikkivaltias on valtakunnan omistanut."

Joka seurustelee Jumalan kanssa raamatun opetuksen mukaan, rukoillen Isää "hengessä ja totuudessa", hänellä on ainakin heikko aavistus tuosta taivasten täydellisestä "pelvosta", jota paitse ei autuus olisikaan autuutta tämän korkean sanan oikeassa merkityksessä. Hän on jo täällä kyynelten laaksossa sitä tuntenut, vaikka se synnin vuoksi vielä on monen vaivan väijymänä. Hän koki sitä jo silloin, kun hänen uskonsa ensin syntyi parannuksen kovalla vuoteella, ja hän on sittemmin sen autuutta maistanut monen Jumalan armon hänelle suoman juhlapäivän hiljaisina hetkinä. Semmoisina hetkinä kirkastui hänelle se totuus, että Jumala on pyhä . Monesti koetti maailman hälinä ja tuo oma turmeltunut sydän poistaa tämän jumalanpelon hänen sydämmestään, monesti oli hän sortua lapsen asemasta vapisevan orjan pelkoon, vaan "Herran kärsivällisyyden sana" säilyi kuitenkin hänessä, "kunnes päivä jälleen valkeni ja kointähti koitti hänen sydämmessään."

"Herran salaisuus on niillä, jotka häntä pelkäävät." Luulousko ei siitä mitään tiedä. Vaan miten yleinen on juuri luulousko nykyään Suomessakin! Miltei ylenkatseellisesti puhuu moni "orjallisesta; pelosta", vaikkei hän sitäkään ole kokenut, vielä vähemmän "lapsellista pelkoa", josta hän kerskaten sanelee. Tosi usko tunnetaan hedelmistään, ja näistä hedelmistä on nöyryys yksi. Onko sitä esim. noiden "valmisten Jumalan lasten" rukouksissa, kun he, syntiänsä tuntematta ja tunnustamatta, "lapsellisesti" puhelevat pyhän Jumalan kanssa mitä suruttomuus ja kevytmielinen tapa neuvovat, ajattelemattakaan "kenen edessä he puhuvat ja kenen edessä heidän henkensä käy ulos?" Myötäkäymisen päivinä voi ihminen kyllä tyytyä tuommoiseen luulouskoonkin, kiittää Herraa huulillansa ja ylistää suullansa, vaikka sydän olisikin kaukana Hänestä, mutta kun Jumalan rangaistukset ovat häntä painamassa, kun todellisuuden tuuli poistaa luulojen sumut, silloin luulousko ei enää kestä. Pyhä Jumala on toinen, kuin tuo mielikuvituksen muodostama epäjumala, jonka suosiosta kääntymättömät ihmiset niin monesti kerskaavat. Hänen edessänsä vaikenee kevytmielinen rukoilija, Häntä pelkää vapisevan orjan tavoin nimikristittyjen heikko joukko, kun Hän vanhurskaudessa itsensä ilmoittaa.

"Katso, Herran silmät katsovat niitä, jotka häntä pelkäävät," Olkoon tämä kaikkien niiden lohdutus, jotka eivät tahdo muista jumalista tietää, kuin Hänestä ainoasta, Israelin Pyhästä. Näinäkin koetuksien aikoina, joina Hän meiltä kasvonsa salaa, kuulee Hän kaikkein niiden rukoukset, jotka Häneltä tosi uskossa apua odottavat, Häneen turvatkoon köyhä Suomi nytkin, niinkuin se teki menneinä aikoina! Odottakaamme katuvaisen syntisen mielellä Hänen korotetun käsivartensa vanhurskasta iskua, tunnustaen: "me saamme mitä meidän pahat tekomme ansainneet ovat." Jos niin teemme, niin Hänen Henkensä, jonka tuulahdus vieläkin kuuluu isiemme maassa, kirkastaa meille senkin totuuden, ettei Hän katuvaista kansaa kuoliaaksi lyö, sillä: "niin totta kuin minä elän sanoo Herra, Herra: ei minulle kelpaa jumalattoman kuolema, vaan että hän kääntyis pahalta tieltänsä ja eläis."

"Miksi te annatte rahaa siinä, kussa ei leipää ole, ja teidän työnne siinä, kussa ei ole ravintoa?"

Älä siihen rahojasi tuhlaa, ei maksa se vaivaa, "tappiota vain se sinulle tuottaa" kuulemme monen järkevän ihmisen varoittaen puhuvan kokemattomalle ystävälleen, tämän ruvetessa epäkäytännöllisiin yrityksiin. Hän tietää, ettei kaikki työ, olkoon se sitten jos kuinka uutteraa ja tunnollista, maksa vaivaa, ja nähdessään nuoren ystävänsä ryhtyvän toimeen, joka ei voi tuottaa mitään voittoa, vaatii häntä rakkaus varoittamaan, kieltämään. Tuo kokematon, tyhjänperäisten toiveiden pettämä nuorukainen ei silminnähtävästi ole "laskenut kustannuksia", sen tuo hänen kokenut ystävänsä huomasi, koettaen sentähden kaikin tavoin saada toista yrityksestä ajoissa luopumaan, ennenkuin tappio on auttamaton. Tuommoisten kokeneempain ystäväin neuvot ovat estäneet lukemattomia joutumasta köyhyyteen, eikä kukaan kiellä niiden suurta hyötyä tämän maallisen elämän vaihtelevissa oloissa. Vaan miten tärkeä aineellinen toimeentulo onkin, niin löytyy kuitenkin toinen ala, jolla viisaat neuvot ja varoitukset ovat paljoa suuremmasta arvosta, koska erehdykset sillä alalla voivat tuottaa ijankaikkisesti auttamattoman tappion ja koska ne ovat paljon yleisemmät kuin nuo toiset. Tarkoitamme hengellisen elämän salaista, monen vaaran uhkaamaa ja monen vihollisen väijymää pyhää alaa. Ovatko ihmiset yhtä alttiit tässä suhteessa varoittamaan toisiaan, kuin jos maallinen voitto on kysymyksessä? Jesus todistaa: "tämän maailman lapset ovat toimellisemmat heidän sukukunnassaan, kuin valkeuden lapset heidän sukukunnassaan". Ei pysty kukaan kieltämään, ettei tämä totuus sovellu meikinkin. Nöyrtykäämme tämän tuomion alle etenkin näinä aikoina, jolloin yritystemme tappiot ovat nähtävinä miltei kaikilla aloilla. Siihen vaatii meitä isänmaatamme uhkaava vaara ja totuuden vastustamaton sana.

"Miksi te annatte rahaa siinä, kussa ei leipää ole, ja teidän työnne siinä, kussa ei ole ravintoa?" Myötäkäymisen aikoina, jolloin Suomen tulevaisuus näytti onnelliselta, ken kuuli tuon Herran varoittavan kysymyksen? Isänmaallinen työ edistyi arvaamattoman nopeasti, monet yritykset, joita ei köyhä Suomi menneinä aikoina olisi uskaltanut ajatellakaan, onnistuivat ja tuottivat suuria voittoja: kaikki näytti kehottavan iloiseen luottamukseen vain, ja riemuten Suomelle laulettiin:

En halveksi isänmaan edistymistä tarkoittavaa työtä. Päinvastoin. Kaikki kansallisen elämän ilmiöt, jotka eivät ole ristiriidassa kristinuskon kanssa, ovat yhtä oikeutetut kuin luonnolliset. Isänmaanrakkauden pyhän tunteen tahtoo Jumala säilyttää jokaisen kansalaisen sydämmessä. Sentähden ovat jaloimmat kristityt myöskin olleet uskollisimpia isänmaanystäviä. Todistuksena mainittakoon ainoastaan Paavali apostolin isänmaanrakkaus, josta kirjojen kirjassa meille kerrotaan. Ken on ollut altis suurempiin uhrauksiin oman kansansa hyväksi kuin hän? Jesus Kristus oli hänelle kaikki kaikissa, ja kuitenkin pakotti isänmaanrakkaus hänen sydämmestään tuon merkillisen tunnustuksen: "minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en valehtele, (niinkuin minun omatuntoni minun kanssani Pyhässä Hengessä todistaa,) että minulla on suuri murhe ja alinomainen kipu sydämmessäni. Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeini tähden, jotka lihan puolesta minun lankoni ovat; jotka ovat Israelitat, joiden on lasten oikeus ja kunnia, ja liitot ja laki, ja Jumalan palvelus ja lupaukset." — Mutta toinen kysymys on: mikä todellakin hyödyttää isänmaata, mikä ei, ja tähän katsoen käsittää kristitty velvollisuutensa kansaansa kohtaan aivan toisin, kuin maailmanihminen. Herran tosi opetuslapsi tahtoo toimittaa kaikki Jesuksen nimeen. Hän ei pidä mitään oikeutettuna, johon hän ei saata sovittaa Jumalan sanan erehtymättömiä ohjeita. Kaikki muu on syntiä, ja sitä vastaan on hän kutsuttu taistelemaan. Eikä siinä kylliksi: nekin toimet ja yritykset, joihin Jumalan sana myöntää hänelle oikeuden ottamaan osaa, ovat hänestä vaarallisia, kun ei Herra, jolta ainoalta kaikki siunaus tulee, saa olla niitä johtamassa. Kristitty iloitsee, nähdessään kansalaistensa tekevän työtä isänmaan hyväksi, mutta haikeat tunteet ja synkät aavistukset valtaavat hänen sydämmensä, jos he, vieraantuneina Herralle ja etsimättä apua Häneltä, toimivat omin voimin ja omassa, tahi — olkoon niinkin "isänmaan nimessä." Millainen on tähän katsoen tilamme, mitä siunausta voimme toivoa isänmaalliselle työlle, jos tätä työtä tarkastamme Jumalan sanan valossa? Vastatkoon kukin sille Herralle, johon turvaamaan miltei julki jumalattomatkin nyt kehottavat, kun vaara uhkaa isänmaata ja ihmisvoima on kykenemätön auttamaan. "Laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan hyvä", — ei Hän apuansa Suomelta nämäkään synkkinä aikoina kiellä, mutta ennenkuin Hän sen meille suo, vaatii Hän meitä tilille, vaatii meitä rehellisesti tunnustamaan, millä kannalla asiamme ovat.

Arvoa kaikille, jotka ovat alttiit uhraamaan voimansa isänmaan hyväksi! Arvoa etenkin niille, jotka, kantaen johtavien henkilöiden raskasta taakkaa, vaaran hetkinä taistelevat sen puolesta, omaa etuansa katsomatta! Semmoisia kansalaisia on Suomessa kaikkina aikoina löytynyt, ja ettei niitä täällä nytkään puutu, sen todistaa moni jalo toimi, moni miehevä sana, joista historiamme kunnioituksella on kertova nouseville sukupolville. Ken ei tätä myönnä? — ja kuitenkin: riittääkö tämä tue turvaamaan isänmaamme tulevaisuutta? Epävarmalta kuuluu vastaus nyt niidenkin huulilta, jotka, unohtaen Herran, viimmeisiin asti eivät ole epäilleet lausua jos kuinka rohkeita sanoja Suomen kansan siveellisestä voimasta ja sen suurten henkilöiden isänmaallisen työn menestyksestä? Miksi? — — — Onko kansamme voima murtunut? Ovatko nuo muita etevämmät isänmaanystävät, jotka ovat Suomen kehitystä johtamassa, menettäneet isänmaan luottamuksen? Jokainen Suomen kansalainen luo semmoiset kysymykset perättöminä luotaan, todistaen: yhtä sitkeä kuin ennenkin on kansani voima — kaatua taistelussa voivat johtajat, vaan isänmaataan pettää vaaran hetkenä, sitä eivät voi. — Ja kuitenkin horjuu luottamus, uupuu toivo! Mikä syynä?

Paljon on viimmekuluneina aikoina täällä Suomessakin puhuttu "kansan syvistä riveistä." Valistunut katsantotapa antaa yhä enemmän arvoa jokaiselle rehelliselle kansalaiselle, kysymättä, mihin säätyluokkaan hän kuuluu. Näin asiain ollen ei lie maailmalliseltakaan kannalta väärin vaatia huomiota niille kristinuskon vaikuttamille äänille, jotka noista syvistä riveistä yhä selvemmin alkavat kuulua isänmaamme nykyisestä tilasta. On kyllä totta, että aikamme uskonnolliset erehdykset monessa paikoin ovat syvään juurtuneet itse kansaankin, totta sekin, että nuo yhä leviävät "vapaamieliset" aatteet ovat eksyttäneet erämaiden mökkien asukkaitakin jumalankieltämisen harhateille, ja epäilemättä erehtyisimme paljon, jos olettaisimme, ettei kansan syvistä riveistä kuulu kuin yksi ajatus siitä, mikä on pääsyynä isänmaan nykyiseen ahdinkoon ja mistä apu on etsittävä. Vaan jos meidän täytyykin myöntää, että kristinuskolle vieraat mielipiteet ovat vaikuttamassa oppimattomassa kansassakin, niin on kuitenkin varma, että noista syvistä riveistä yksi ääni muita kuuluvampana vaatii sananvuoroa ajan painavaa kysymystä käsiteltäessä. En epäile sitä julki lausua, vaikkei kukaan ole minua siihen valtuuttanut, sillä ääni on kansamme omantunnon ääni. Se kuuluu:

Paljo on täällä Suomessa semminkin viimme aikoina annettu rahaa siinä, kussa ei leipää ole, paljo on työtä tehty siinä, missä ei ole ravintoa. Myötäkäymisen päivinä me unohtamistaan unohdimme, että Herra yksin on voimallinen, ihmisvoima heikko, mitätön. Miksi ei estetty tuota uudenaikaista, Jumalan sanan puhdasta totuutta vastustavaa henkeä lähestymästä isiemme maata ja levittämästä turmelustaan Suomen kansaan? Se kuiskasi, tämä henki, korviimme outoja sanoja, lumosi silmämme, ohjasi jalkamme harhateitä kulkemaan, se varasti uskon ja karkotti rauhan sydämmestämme. Otsan hiessä on Suomi työtä tehnyt, vaan se on turhaa, kun Jumalan siunaus alkaa puuttua. Vähän tietää Suomen oppimaton talonpoika suuren maailman vaiheista, huonosti hän ymmärtää arvostella valtioviisauden mutkia ja oppineitten viisautta, mutta yksi tieto on hänellä selvänä, yksi viisaus taattuna, eikä aivo hän siitä luopua, jos koko maailma puhuisikin toista. Sen tiedon antoi meille Hän, joka lausui: "ilman minutta ette voi mitään tehdä." Miksi ei pysynyt kansamme elävässä uskossa oksana tuossa "totisessa viinipuussa", jonka voimasta kaikki ihmisvoima riippuu, usko, toivo, rakkaus, sanalla sanoen kaikki tosi siunaus elpyy? Hänen puoleensa vetää Herran Henki meitä näinäkin raskaina aikoina. Oi, miksi viivymme, miksi emme lähde pois synnin vieraasta maasta, missä olemme "antaneet rahaa, kussa ei leipää ole ja työtä tehneet siinä, kussa ei ole ravintoa?" Tie on kyllä tuhlaajapojan tie, vaan se johtaa Hänen luoksensa, joka takaa Suomelle voiton ja jonka turvissa sen tulevaisuus on varma.

Ken kuulee tämän äänen, ja ken on altis sitä noudattamaan? Älkäämme siltä korviamme tukkiko, sillä se on rukoilevan Suomen ääni. Turhat ovat kaikki ponnistuksemme, leivätöntä työmme ja korotonta rahamme, ellemme sitä kuule.

"Tulkaat minun tyköni kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut,
ja minä tahdon teitä virvoittaa."

Samoinkuin yksilön elämässä, on kansojenkin kehkeymisessä aikoja, joina Jumalan etsivä armo tavallista tuntuvammin vaatii ihmisiä ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopii. Ei löydy niin jumalatonta kansaa, ettei se ainakin hetkeksi hämmästyen seisahtuisi Herran eteen, Hänen tuomionsa sitä kohtaessa. Kun Hän todistaa: "äkisti minä puhun kansaa ja valtakuntaa vastaan, kukistaakseni, hävittääkseni ja hukuttaakseni sitä," silloin pelkäävät rohkeimmatkin sankarit, silloin valitetaan kaikkialla: "onko Jumala unohtanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?"

Ei ole valitus tuo nykyään tuntematon Suomessa. Se vaatii itselleen sijaa noiden julki jumalattomienkin sydämmissä, jos kohta he toisin puhuvatkin. Hekin aavistavat, jos kuinka ovatkin koettaneet vakaantua Jumalasta luopuneessa katsantotavassa, että yhdellä ainoalla "on kaikki voima taivaassa ja maan päällä". Jesus Kristus — Hän, jota langennut ihmiskunta kaikkina aikoina on pilkannut, vihannut, ja vainonut enemmän kuin ketään muuta, todistautuu jumalattomankin omassatunnossa siksi Herraksi, jolla on ehdoton oikeus kutsua jokaista tilille ja tehdä kanssamme mitä ikinä Hän tahtoo. Hän on sama Herra, joka, vaeltaessaan maan päällä halvan "ihmisen kaltaisena", ennusti: "koska Ihmisen Poika tulee kunniassansa, ja kaikki pyhät enkelit hänen kanssansa, silloin hän istuu kunniansa istuimella, ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat." Tätä suurta päivää valmistavat kaikki ne tuomiot, joiden iskut tuon tuostakin saavat kansat vapisemaan ja valtakunnat horjumaan.

Herran tuomitsevaa vanhurskautta on Suomen kansa monesti kokenut. Näinäkin aikoina on se sitä kokemassa. Sen on taipuminen kaikkivaltiaan tuomarinsa edessä, vasten tahtoansakin täytyy sen nöyrtyä. Vaan miksi viivymme, miksi on monen Suomen kansalaisen sydän niin kova, ettei hän tätä kieltämätöntä totuutta myönnetyksi saa? Maailma on kyllä altis ihailemaan esim. Fjalar kuninkaan tunnustusta:

"Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan?
Niinkuin tähdet, te hymyytte
Ihmisvaiheiden sumun halki meihin,
Joiden johto teille on leikkityö",

mutta kun on kysymys nöyrtymisestä raamatun Jumalan eteen, silloin kuuluu arvostelu toisin. Oi, miksi viihtyvät, ihmiset mielikuvituksen sumuissa, miksi he kernaammin palvelevat pakanuuden "tuntematonta Jumalaa", kuin kristinuskon elävää Jumalaa, joka Jesuksessa Kristuksessa on itsensä maailmalle ilmoittanut? — Vaan miksi etsimme vastausta tähän kysymykseen? Se juuri on tuomio "että valkeus tuli maailmaan, ja ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta; sillä heidän työnsä olivat pahat." Se on syynä, että "jokainen, joka pahaa tekee, hän vihaa valkeutta, eikä tule valkeuteen, ettei hänen töitänsä laitettaisi." Jumalallisen totuuden valkeudessa näkyy pieninkin synti, siinä joutuu kaikki ihmiskunnia ehdottomasti häpeään. Sentähden koettaa maailma lyödä Herran tuomiot tuuleen, kunnes sen täytyy niiden alle taipua. Vaan onko tämä taipuminen sittenkään Jumalan tahdon mukaista, onko se nöyrtymistä raamatun mielen mukaan? Oi, ei; se on monesti, arveluttavan monesti, tuota tuomittujen toivotonta vapisemista Herran edessä, joiden tunnustus, kun eivät enää pääse todellisuudelta piiloutumaan, kuuluu: "Jesus, Jumalan poika, oletko tullut meitä vaivaamaan, ennenkuin aika on?"

Millainen on Suomen kansan tunnustus näinä Herran sallimain koetusten aikoina? Yleinen on levottomuus, pelko, — vaan millaista se on? Mieltyykö Jumala armossa siihen, vai kartuttaako se vain meidän velkaamme? Herra, armahda meitä!

"Joka totuuden tekee, hän tulee valkeuteen, että hänen työnsä nähtäisiin, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt." Herra alkaa työnsä ihmisessä kutsumalla häntä kasvoinsa eteen valkeuteen. Ihmisen ensimmäinen "Jumalassa tehty työ" on tämän kutsumisen noudattaminen. Ei hän semmoisenaan Herralle kelpaa: ei hän kiitosta saa — tuomion alaiseksi hän joutuu. Pelastuksen tie johtaa alas kuoleman laaksoon. Meidän täytyy kuolla itsellemme ja synnille, ennenkuin voimme "Jumalan töitä tehdä."

Katoavaa on kaikki ihmistyö, Jumalan työt yksin pysyvät. Niitä meidän täytyy tehdä, sillä muutoin olemme perikadon omat. Mutta Jumalan töitä ei tehdä kuin Jumalan voimalla — meidän voimamme on ihmisvoimaa, ja sekin on synnin turmelema, kaikkeen hyvään aivan kelvoton. "Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan töitä tehdä?"

Tähän painavaan kysymykseen voi ainoastaan yksi ainoa oikean vastauksen antaa: Hän, joka todistaa: "se on Jumalan työ, että te uskotte sen päälle, jonka hän lähetti." — Moni puhuu paljon Jesuksen esimerkistä ja Hänen seuraamisestaan, luulotellen itseänsä ja muita, että hän muka tekee Jumalan töitä, vaikka hän toimiikin omin voimin, tekee vain turmeltuneen ihmisen töitä. Hän ei tiedä, että kristinusko edellyttää uutta elämää, jumalallista elämää kaikkialla, missä "Jumalan töitä" tehdään. Missä tätä elämää ei ole, siellä on ihmisvoima toimimassa, ja sen teot häviävät, toinen toisensa perästä, näyttäkööt sitten jos kuinka luotettavilta ja pysyväisiltä. Uuden syntymisen salaisuus on maailmalle hulluus, eikä ole ylpeä ihmisluonto altis siihen suostumaan. Vasta usko Jesukseen, joka syntyy vanhan ihmisen kukistuessa, uudistuu sen jokapäiväisessä kuolemassa, imee voimansa Herrasta ja kasvaa Hänestä, on kelvollinen tekemään "Jumalan töitä", sillä siinä vaikuttaa Hän itse. Uskon töiden perustuksena on se kallio, jonka nimi on Kristus, eikä voi sille rakentama huone kukistua, sillä Herra itse — Hän, "jonka suussa ei ole yhtään petosta löytty", todistaa: "jokainen kuin minulta nämä puheet kuulee ja ne tekee, vertaan minä toimelliseen mieheen, joka huoneensa kaiholle rakensi. Ja sade lankesi, ja virrat tulivat, ja tuulet puhalsivat, ja sitä huonetta sysäsivät, joka ei kuitenkaan kukistanut; sillä se oli kalliolle perustettu."

Nyt likenee rajuilma Suomen maata. Jo kuuluu tuulen puhallus, pian on se "sysäävä huonettamme." Onko huone kestävä? Kaikki riippuu siitä, onko se perustettu tuolle kukistamattomalle Kristus-kalliolle, vai eikö? Turhat ovat ihmisvoiman heikot ponnistukset rakentaa suojelusmuureja "huoneellemme", pirstaleina rajuilma ne kaikkiin ilmoihin hajoittaa, eivätkä asetu tuulet heti, sillä nyt on Herran koetusten aika. Jollei huone itse kestä, niin täytyy meidän kukistua sen kanssa. — — "Älkäät luottako teitänne valheesen, sanoen: tässä on Herran temppeli, tässä on Herran temppeli, tässä on Herran temppeli, mutta parantakaat todella teidän elämänne ja menonne, — — — niin minä tahdon antaa teidän asua tässä paikassa" kuuluu Herran todistus. Hän tuntee vielä tämän paikan. Hän muistaa mitenkä täällä kaukaisessa Suomessakin totuuden sana monesti pääsi vaikuttamaan ihmisten sydämmissä, taivuttaen heitä uskon töitä tekemään. Vielä huone, Herran huone seisoo "kalliolla", vaikka syntimme ovatkin sitä saastuttaneet; häväisseet. Herra vaatii meitä sitä puhdistamaan. Itse emme sitä voi, mutta Hän tarjoutuu meissä ja meidän kauttamme toimittamaan niitä Jumalan töitä, jotka turvaavat Suomen tulevaisuutta. Oi, nöyrtykäämme siihen, tehkäämme semmoinen parannus, joka on Hänelle otollinen, niin ei Hän ota valtakuntaansa meiltä pois!

Jollei Suomessa löytyisi niitä, joiden sydämmissä Jumalan valtakunta on, niin olisi perikatomme varma. Niiden tähden, jotka Herra täällä vielä tuntee omiksensa, suojelee Hän Suomen kansaa. Ei maailma sitä usko, vaan se päivä on tuleva, jona tämäkin raamatun totuus on niin julki nähtävänä, ettei kukaan voi sitä kieltää. Noiden muutamien vanhurskasten tähden, jotka Herraa palvelevat, ja niiden tähden, jotka vielä kääntyvät Hänen puoleensa, viipyy viimmeinen suuri tuomiokin, samoinkuin kaikki sitä valmistavat tuomiot näiden ihmisten tähden ovat kurituksena vain, vaan eivät lopullisena rangaistuksena. Onnellinen se kansa, jossa löytyy paljon semmoisia kansalaisia! Sen keskuudessa rakentaa moni Jumalassa tehty työ salpoja turmeluksen tulvalle, siten viivyttäen Herran tuomioita ja lieventäen Hänen vanhurskautensa iskuja. Noiden hurskasten tähden säästyy moni kaupunki ja kylä, moni seutu ja talo, joka jo olisi kypsynyt Jumalan lopulliselle rangaistukselle. Heidän rukouksensa kokoo lukemattomat enkelit suojelemaan isänmaata, ja jos Jumala semmoista kansaa lyökin, niin Hänen armonsa parantaa haavat. Suuri on rukouksen voima, suuri Jumalan valtakunnan salaisuus!

Ilolla seuraa kristitty kaikkia niitä yrityksiä, joiden tarkoituksena on hyvän edistäminen ja pahan estäminen hänen isänmaassaan. Jos kohta niitä kaikkia ei voikaan sanoa "Jumalan töiksi", ne kun eivät ole elävän uskon hedelmiä, niin ne kuitenkin ovat siunaukseksi kansalle samoihin määrin kuin ne vaikuttavat kristinuskon palveluksessa. Etenkin viimme aikoina on Suomessa tehty paljo tämmöistä työtä. Viittaamme tässä ainoastaan raittiusliikkeesen, joka on tuottanut niin paljon hyvää köyhälle maallemme. Mutta yksi työ vain turvaa sanan syvemmässä merkityksessä Suomen tulevaisuutta, ja tämä työ on Jumalan työ. Ainoastaan se, joka on altis antamaan koko sydämmensä Herralle, kelpaa tätä työtä tekemään. Me olemme kutsutut taistelemaan kaikkea pahaa vastaan, edistämään ennen kaikkea sitä valtakuntaa, jonka perustukset eivät milloinkaan horju. Jos tämä valtakunta säilyy isiemme maassa, niin on Suomi kukistamaton, vaikka kuinka toivottomalta tulevaisuutemme sitten maailman silmissä näyttäisikin. Jumala itse on kutsunut Suomen kansan edistämään tätä valtakuntaa, omalla kielellään virittämään Hänen kunniansa kiitosta täällä, pohjan kylmillä perillä. Ei salli Hän kenenkään estää sitä täyttämästä tätä suurta tehtävää, jos vain se ei itse siitä luovu. Menneiden aikojen kokemus ja ennen kaikkea Jumalan sanan horjumattomat lupaukset takaavat tämän totuuden. Maailman vaatimusten mukaan olemme rehellisesti työtä tehneet; — joka toisin puhuu hän valehtelee. Mutta jos kysytään noita "Jumalan töitä", niin kuuluu arvostelu toisin. Ei auta meitä maailman kiitos, jos sen saisimmekin, ja vielä vähemmän oma kerskaus. Jumala, eikä kukaan muu, on tuomarimme — Hänen kädessään on tulevaisuutemme. Herätkäämme siis turhien luulojen unesta Hänelle syntimme tunnustamaan ja Häneltä apua rukoilemaan. Jos niin teemme, niin Hän antaa meille viisautta tietämään, mitkä työt ovat Hänelle otolliset, ja voimaa niitä tekemään. Oi, että kasvaisi tuon Herran pienen sotajoukon usko, toivo ja rakkaus — sen joukon, joka täällä Suomessa vielä taistelee Jumalan valtakunnan puolesta; oi, että kansalaisemme yhä lukuisammin siihen sydämmestään liittyisivät, hyljäten omat tekonsa, jotka eivät pysyväistä onnea voi tuottaa! Silloin ei enää epäröiden Suomessa kysyttäisi, "mitä meidän pitää tekemän, että taitaisimme Jumalan töitä tehdä?" vaan niitä tehtäisiin Herran voimalla siunaukseksi isänmaalle, sen tulevaisuuden horjumattomaksi turvaksi.

"Kysykäät Herraa ja Hänen voimaansa,
Etsikäät alati Hänen kasvojansa!"
"Muistakaat Hänen ihmeellisiä
töitänsä, jotka hän tehnyt
on, hänen ihmeitänsä
ja hänen sanojansa".

Kärsimisen salaisuuteen ei ole ihminen altis silmäänsä luomaan. Ja kuitenkin säteilee juuri tästä salaisuudesta Golgathan risti, jossa Jumala tarjoo taivaan autuutta Aadamin langenneille, kadotukseen tuomituille lapsille! "Valkeus paistaa pimeydessä, jota ei pimeys käsittänyt." Mutta vaikka ihmiset kaikkina aikoina ovatkin koettaneet ja yhä edelleen koettavat muuttaa kyynelten laaksoa ilon ja riemun kodiksi, ei ole se milloinkaan siksi muuttuva. Kärsimisen leima on vain yhä selvemmin näkyvä kaikkialla maailmassa, kunnes se ijankaikkisesti kuluttavana tulena on kohtaava kaikkia, jotka eivät täällä ole tahtoneet kärsiä Kristuksen kanssa. Mutta sanomattomana kirkkautena on tämä leima säteilevä niissä, jotka ovat "pitäneet Hänen kärsivällisyytensä sanan", "kun Hän maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee."

Miten pintapuolinen on monesti Jesuksen tunnustajainkin käsitys kärsimisen salaisuudesta! Kuinka alttiit ovat hekin pitämään vain maallista onnea ja menestystä Jumalan armon osotuksina, miten vaikea on usein heidänkin perehtyä siihen totuuteen, että juuri Jumalan lasten täytyy paljo kärsiä! Kun heidän hyvin käy, kehottavat he toisiaan Herraa kiittämään, vaan harvoin he sitä tehdessään nöyrtyvät tunnustamaan: epäilemättä on meillä niin vähän kärsimisiä siitäkin syystä, ettei heikko uskomme kestäisi sitä sulatusta, jossa nuo suuret uskonsankarit kehittyivät kirkkaudesta toiseen. Ja löytyypä toinenkin syy, jonka vuoksi meidän aikamme säästetyt kristityt niin vähän kärsivät, ja siitä puhutaan vielä vähemmin. Jos Jesuksen opetuslasten tunnustus olisi semmoinen, kuin se oli marttyyriaikakauden jaloina päivinä, jolloin roviot ja vankilat kaikuivat Jumalan ylistyksestä, niin olisi myöskin heidän maallinen asemansa aivan toinen, kuin se nyt on. On kyllä totta, että kristinusko monessa suhteessa on muuttanut maailman olot, vaan maailma on kuitenkin maailmaa, ei se laatuaan ole muuttanut, jos kohta se paremmin kuin ennen salaakin Kristus-vihaansa. Jota uskollisempi kristitty Hänelle, joka meidät omalla sydänverellänsä osti Jumalalle, sitä enemmän muuttuu hänen elämänsä myöskin ristin Herran elämän kaltaiseksi. "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa" todistaa raamattu, "mutta Herra hänen kaikista niistä päästää." — Poista, Herra, luulojen sumut ja epäuskon pettävät unelmat, jotka estävät meitä käsittämästä kärsimisen salaisuutta, ja näkemästä sitä kirkkautta, joka säteilee Sinun rististäsi!

Apostoli lausuu: "mikä kiitos se on, jos te pahain tekoinne tähden piestään, ja te kärsitte? Mutta koska te hyvin teette ja kuitenkin vaivataan, ja te sen kärsitte, niin se on armo Jumalan edessä." Kiitosta emme ansaitse, meidän täytyy nöyrtyä tuohon ryövärin tunnustukseen: "me saamme mitä meidän pahat tekomme ansainneet ovat". Ken meistä on oikeutettu toisin tunnustamaan, nähdessään Herran vanhurskaudessa rankaisevan Suomen kansaa? Kuka on syytön, ken on Herran mielen mukaan nuhteettomasti isänmaata palvellut? — — Armon Jumala, "anna meille meidän syntimme anteeksi!" — —

Lausuessaan opetuslapsilleen: "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa, ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, ja opettakaat heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teille käskenyt", Jesus kyllä antoi pelastuksen sanoman tarjottavaksi jokaiselle ihmiselle, vaan hyvin Hän tiesi, etteivät suinkaan kaikki ottaisi vastaan Hänen armoaan. "Monta on kutsuttu, vaan harvat ovat valitut" on Hän itse lausunut. Kaikkien aikojen kokemus todistaa samaa. Pieni on Jesuksen tosi opetuslasten luku kaikkialla aina ollut, ja pieni on se semminkin meidän aikoinamme, jos sitä vertaamme tämän maailman lasten lukemattomaan joukkoon. Kaikissa kansoissa, joille evankeliumi on julistettu, on taivaan valtakunta vaikuttamassa. Jumalallisen totuuden voimalla se lähestyy ihmisiä, pyytäen tehdä heitä valkeuden lapsiksi. Onnellinen se kansa, jonka keskuudessa jumalallinen totuus vaikuttaa! Kärsiminen painaa siihen leimansa, mutta usko ja toivo säteilee sen katseesta, ja sen voima on murtumaton. Niihinkin kansalaisiin, jotka ovat kaukana Herrasta, vaikuttaa arvaamattoman suuressa määrässä tuo Jumalan valtakunnan läheisyys, estäen heitä kokonaan turmeltumasta ja tehden heitäkin osallisiksi kärsimisistä, joita kokematta ei mikään kansa ajan pitkään voi pysyä elossa.

"Joka hyvin tekee ja kuitenkin vaivataan" hän riemuitsee kovimmassakin ahdingossa, sillä hän kärsii totuuden tähden. Herran antama marttyyrikruunu täyttää sydämmen sanomattomalla ilolla. Mutta levotonna tykkii Suomen kansan sydän, sillä se kärsii synnin tähden. Vaan tämäkin on armoa, vaikkei se vaivan kestäessä armolta tunnu. Oi, jos sen myöntäisimme, niin valmistaisi sama Herra, joka meitä nyt vanhurskaudessa lyö, Suomelle armoa verratonta. Kärsimisen koulussa kasvavat kansat suuriksi, jos nöyrtyvät Jumalan väkevän käden alle. Myötäkäymisen lihavassa maassa karttuu synti, ja synti on kansan ainoa todellinen onnettomuus. Kaikkien aikojen kokemus tukee tätä Jumalan sanan niin monesti terottamaa totuutta. — — Jo alkoi nuori Suomi kevytmielisesti iloita isien haudoilla, muistamatta heidän varoituksiaan. Se vieraantui itsensäkieltämiselle ja kärsimiselle, vaan tutustui nautinnoihin, joihin se yhä kevytmielisemmin antautui. Kasvamistaan kasvoi Herrasta luopuneitten joukko, siinä nähtiin ennen pitkää niidenkin lapsia, joiden jaloa saarnaa Suomen herännyt kansa muutamia vuosikymmeniä sitten pyhää iloa sykkivin sydämmin kuunteli; ja tämän maailman ilosäveleitä virittää moni, joka lapsena kuunteli vanhempansa, noiden valittujen opettajain sanankuulijain, "veisaavan Herralle armon kautta heidän sydämmissään." — "Palajatkaa, palajatkaa" kuului Herran varottava ääni, vaan harvat sitä kuulivat: yhä suruttomammaksi kiihtyi synnin ilo. Vaan ei hyljännyt esi-isien uskollinen Jumala nytkään Suomea. Hän tarjosi eksyneelle armonsa apua, mutta armo oli vanhurskautta, apu kärsimisen kalkki. Onko nautinnoihin harjaantunut sukupolvi tämä kestävä sitä hyväksensä käyttää, niinkuin esi-isät kestivät? Paljon on isänmaa menneinä aikoina kärsinyt synnin vuoksi, paljon vanhurskaudenkin tähden. Me olemme kauan rauhassa nauttineet tämän kärsimisen siunatuita hedelmiä. Kun jälleen synkistyi tulevaisuuden taivas, niinkuin se monesti ennenkin pilviin peittyi, kysyy armas Suomi-äitimme meiltä, myötäkäymisensä päivinä kasvattamiltaan pojilta ja tyttäriltä: mitä olette te alttiit; kärsimään minun puolestani? Ja vielä painavampi on Jesuksen kysymys: "voitteko juoda sen kalkin, jonka minun pitää juoman?" ja tämä kysymys koskee kaikkia, jotka tahtovat Hänen opetuslapsiaan olla. Vakaa on ajan vaatimus! — — Herra, katso armossa heikkouteemme, riennä meitä auttamaan, jotta kärsimisemme olisi Sinulle kunniaksi ja isänmaallemme siunaukseksi!

Korkealla liehuu ajan lippu, ja kerskaten kaikkialla sanellaan: ei ole ihmiskunta milloinkaan ennen niin nopein askelin edistynyt, yhä täydellisemmäksi se kehittyy, yhä onnellisemmaksi se pääsee. Mutta miten vieraantunut kristikunta onkin Jumalan sanan ennustuksille, kuuluu kuitenkin vielä siellä täällä huokaus "tule pian Herra Jesus", todistaen että niitäkin löytyy, jotka eivät ole alttiit ottamaan osaa tuohon aikamme ylistykseen. Herran pieni joukko tietää, että pimeyden ja valkeuden valtakunnan suuri taistelu likenee loppuansa, ja haikein sydämmin se kokee, että Jumalasta luopuminen kaiken tuon kiitetyn edistymisen uhallakin käy yhä yleisemmäksi kristikunnassa. Muistaen Jesuksen sanoja "kun Ihmisenpoika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päällä?" rukoilee se Herralta apua, voidaksensa kestää noita viimmeisten aikojen vaaroja, joista raamattu ennustaa ja joiden enteitä se kaikkialla yhä selvemmin näkee.

Miten on Suomen kansa esiintyvä tuon ratkaisevan taistelun päivänä? Senkin kutsui pelastuksen Jumala valtakuntansa palvelukseen, ja vaikka Hän sille tarjosi tämän armon myöhemmin kuin useimmille Euroopan kansoille, kirkastui sille paremmin kuin monelle muulle Herran kansoille määräämä korkea päätehtävä. Vaikkei maailma siitä mitään tiedä, toteutui Suomenkin kansan suhteen ainakin joskus Jesuksen ennustus "viimmeiset tulevat ensimmäisiksi." Vaan älkäämme menneiden päivien voittoihin turvatko: me tarvitsemme uutta armoa joka aika, semminkin nyt, kun Herran suuri seulomisenhetki likenemistään likenee. — Herra, ole meille armollinen Sinun nimesi tähden!

Jota nähtävämmin Jesuksen vaellus maan päällä ilmaantui kärsimisenä, jota selvemmin Hän viittasi uhrikuolemaansa, sitä pienemmäksi supistui Hänen opetuslastensa joukko. "Tahdotteko te myös mennä pois?" kysyi Hän siihen aikaan noilta kahdeltatoista, sillä hyvin Hän tiesi, miten vaikea heidänkin olisi seurata Häntä tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. Tämän maailman ruhtinas kokosi sotajoukkonsa Herraa vastaan, estääksensä totuuden voittoa, ja valheen pettäminä kokoontuivat ihmiset joukottain hänen lippunsa ympärille, mutta opetuslasten pieni joukko todisti: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?" On kyllä totta, että tämä joukko sulatuksen kuumimmassa helteessä horjui, hajoitettiin, pakeni — vaan Herran ylösnousemisen voima kokosi sen jälleen. Kun se sitten Helluntaipäivän aamukoitossa esiintyy taistelutantereella, huomaa jokainen koko sen käytöksestä, ettei se ole luopuva taistelusta, ennenkuin se on täyttänyt maanpiirin Jumalan kiitoksella, niinkuin vesi peittää meren pohjan.

Samoinkuin Jesuksen Kristuksen valtakunnan perustaminen maan päällä edellytti taistelua, niin on tämä valtakunta kaikkina aikoina levinnyt ja kehittynyt ainoastaan kovan taistelun kautta, ja tämä taistelu on kiihtyvä yhä kovemmaksi, jota pitemmälle aika joutuu. Raamattu ennustaa viimmeisten aikojen vaaroista, ja nämä ennustukset toteutuvat toteutumistaan. Aavistaen kovia aikoja, luopuvat useimmat ristin Herraa seuraamasta; tyytymättöminä Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, hylkäävät he joukottain Hänen kärsivällisyytensä sanan. Häiriö karttuu, uusia mukavampia teitä keksitään, kun ristin Herran tie, jota Hänen sotajoukkonsa tulee vaeltaa, kapenemistaan kapenee.

Levotonna aaltoilee tuo suuri kansanmeri ajan syysmyrskyissä? Se viskaa vihansa kuohua Kristus-kallioa kohti, koettaen sitä syöstä alas. Mutta kallio on kestävä, eikä joudu yksikään hukkaan, joka sillä kalliolla seisoo. — — Vaan miksi koettaisimme heikoilla vertauksilla kuvata, miten turha maailman taistelu Kristuksen valtakuntaa vastaan on? — Joka etsii ymmärrystä oikein käsittääksensä tätä kysymystä, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa Herran seurakunnan menneitä vaiheita. Miten kukistamattomana esiintyy tässä valossa Jesuksen Kristuksen taisteleva valtakunta kaikkina aikoina! Ja kuitenkin horjuu Herran tosi opetuslastenkin usko, taistelun kiihtyessä! Se tarvitsee uutta armoa joka hetki, sillä muutoin se joutuu kokonaan haaksirikkoon. Eikä kiellä Herra siltä armoansa. Hän tukee sitä vielä tänä päivänä tuolla vakaalla, luottamukseen kehottavalla kysymyksellään: "tahdotteko te myös mennä pois?" Kaikkialla, missä Hänen opetuslapsiaan löytyy, kuuluu tämä kysymys. Autuas se, joka Pietarin kanssa siihen vastaa: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana!"

Meiltäkin, köyhän Suomen asukkailta, kysyy Jesus juuri näinä koetuksen aikoina: "tahdotteko te myös mennä pois?" Ihmeellisesti on Hän johdattanut kansamme vaiheita menneinä aikoina, ja yhtä ihmeellinen on Hänen armonsa meitä kohtaan vielä nytkin. Ei Hän sallinut meidän suruttomina jatkaa tuota kevytmielistä matkaa, johon ihmiset täälläkin, Jumalasta luopuneen ajanhengen pettäminä, yhä yleisemmin alkoivat ottaa osaa: Hän peitti pilvillä tulevaisuutemme taivaan, vaatien meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii." Onko Herra saavuttava armonsa tarkoituksen, onko Suomi nöyrtyvä Hänen väkevän kätensä alle? Pelastuksen tie on ristin tie. Onko kansamme tyytyvä sitä vaeltamaan, uskossa paeten Herran "kärsivällisyyden sanaan?" Onko se näinä koetuksen aikoina oppiva tunnustamaan: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?" Surun aihetta meillä kyllä on, sillä suuri on syntivelkamme; mutta sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? Raamattu todistaa: "se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu, saattaa katumisen autuudeksi, jota ei yksikään kadu." Sitä surua Hän tahtoo vaikuttaa kaikissa Suomen kansalaisissa, kun Hän vanhurskaudessa meitä lyö. Vaan miten yleinen on isiemme maassa nykyään "maailman murhe," ja se "saattaa kuoleman!" — Herra auta, Herra armahda!

Älköön Suomi siitä epätoivoon sortuko, että maallisessa suhteessa voimallisemman kansan edustajat kilvan vaativat meitä luopumaan isiemme perintöä hoitamasta ja kartuttamasta: tulevaisuutemme määrää Herra, eivätkä ihmiset. Älkäämme epäilkö Herran tarkoitusta, vaikka köyhä on maamme ja pieni sen kansa! Hän on kutsunut Suomenkin kansan valtakuntansa edustajaksi. Kalliit ovat Hänelle noiden heränneiden isien lapset, vaikka paljon ovatkin rikkoneet. Jos Suomi nöyrtyy syntinsä tunnustamaan, jos se voittaa viimmeisten aikojen kiusaukset, joiden uhriksi ihmiset kristikunnan emämaissa yhä lukuisammin joutuvat, on sen tehtävä oleva suuri! Ei Herra valitse aseitansa ihmisten tavoin. Kirjoitettu on: "ne kuin heikot ovat maailman edessä on Jumala valinnut, että hän väkevät häpiään saattais." — — —

Jo palajaa aurinko vähitellen jälleen lämmittämään kylmää maatamme. Suomen kansa alkaa odottaa kevään tuloa. Kun lumi sulaa metsissämme ja järvemme vapaina aaltoilevat — onko silloin kevät myöskin sydämmissämme? Herra yksin sen tietää. Kaikki riippuu siitä, saako Hän meissä vaikuttaa sitä parannusta, jota Hänen sallimansa koetukset tarkoittavat, vai täytyykö Hänen lyödä vielä kovemmin — tahi kokonaan jättää meidät turmeluksemme eloja niittämään. Varjelkoon Herra armossa Suomea semmoisesta katovuodesta, sillä sitä se ei kestäisi! — — —

"Jumala! me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet." Suuri on Sinun armos Suomen köyhää kansaa kohtaan aina ollut, suuri se vielä nytkin on! "Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden!" Meillä on syntiä vain, vanhurskautemme on kuin saastainen vaate, vaan älä meitä vielä hylkää, riennä meitä auttamaan, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet. Anna meille Pyhä Henkesi, särje kovat sydämmemme ja opeta meitä hengessä ja totuudessa rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Vanhurskas Jumala, kukista kaikki yritykset, jotka tahtovat turmella rakasta Suomeamme. Me olemme heikot, ole Sinä väkevä meissä! Varjele Suomen Siionia! Kylvä sen saarnatuoleilta elämän sanaa, jotta kansamme paremmin kuin nyt oppisi tuntemaan Hänen, joka yksin on "tie, totuus ja elämä." Valaise hallitsijamme ja auta häntä Sinun pelvossasi valvomaan totuuden ja oikeuden pyhyyttä isiemme maassa! Vuodata Suomen nyt kokoontuneisin säätyihin se rukouksen henki, joka etsii ja saa viisautta ja voimaa Sinulta! Armahda, Herra, kaikkia Suomen kansalaisia — niitäkin, jotka eivät Sinua tunne. Opeta meitä kaikkia tyytymään Sinun kuljetukseesi, ylistämään Sinun pyhää nimeäsi näinäkin koetuksen aikoina! "Herra kenen tykö me menemme? sinulla on ijankaikkisen elämän sana." Kirkasta se meille tämän talviyön pimeässä, jotta oikein ymmärtäisimme, että "kaikki Sinun tiesi ovat armo ja totuus niille, jotka Sinua pelkäävät." Valmista nimellesi täällä särjettyjen sydänten kiitosuhri todistukseksi, että Sinä olet meidät valinnut "kansaksesi ja laitumesi lampaiksi," ja että Sinä meitä vielä tahdot käyttää kukistamattoman valtakuntasi palveluksessa. — Herra, Sinä olet meidän linnamme, me turvaamme Sinuun! Amen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN MUKAAN? ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan?

SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN MUKAAN?

M. ROSENDAL.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE