The Project Gutenberg eBook of Kuuden vuosikymmenen ajoilta: Muistelmia Suomesta, by August Schauman

Vanhempaini koti uudessa Helsingissä; perhesuhteita
vanhaan Turkuun.
"Sota" — "kun vainolainen tuli maahan".
Ruotsin aika. Ruotsin historia kodissani.
Uudet valtiolliset olot; keisarit Aleksanteri I ja Nikolai I.
Pelon aikaa.
Venäläistä vaikutusta, venäjänkieli, suomalaisia Venäjän
palveluksessa.
Mitä ajateltiin; hiljaista talttumista; unta avoimin silmin.
Suomalaisen kirjallisuudenseuran syntyminen. Kalevala ja
Runeberg.
Suomen kaarti Puolan sodassa.
Helsingin kaupungin kehittyminen ja uudisrakennukset.
Yliopistotalon vihkiminen ja promotsiooni 1832.
Ylioppilaitten vormupuvut; ylioppilaskahakoita; Toukokuujuhlat.
Erojuhla Runebergille.
Maan sanomalehdistö. Runebergin Morgonblad.
Runebergin runot; muu kotimainen kirjallisuus.
Yksityisiä kirjastoja; lukuseuroja; Hvasserin ja Arvidssonin
valtiolliset Suomea koskevat lentokirjat.
Kouluopetus; Helsingin lyseo.
Henkilömuistoja: G. A. Ehnrooth; C. J. von Konow; muita
sotavanhuksia; upseereja ja sotamiehiä: J. A. Ehrenström;
W. Klinckowström; C. Walleen; Falck, Richter, Ladau;
E. B. v. Weissenberg; C. L. Engel; C. v. Rosenkampfi;
N. Nordenskiöild; kreivi F. Steinheil; F. W. A. Argelander;
G. G. Hällström; J. G. Linsén.
Julkinen elämä lamassa; taideaisti maassa.
Kesäistä elämätä; uintiretkiä; sotilasharjoitukset
Kampin kentällä.
Höyrylaivaliikkeen alku Suomessa; keisarin perhe "Ischora"-laivassa;
huvimatkoja Rääveliin ja sieltä Helsinkiin.
Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesilaitos, sen syntymä ja kehittyminen.
Yliopiston riemujuhla 1840; vieraita lähetystöjä ja kutsuvieraita;
Franzénin vastaanotto; promotsioonit; kirjallisia juhlajulkaisuja;
venäläisten ja suomalaisten kirjailijain ystävällisiä suhteita;
J. Grot ja hänen kalenterinsa.
Karjalaisen majoorin riemujuhlamuistot.

NUORUUDENAIKA OPINTOAIKA 1840-1850.

Käännekohta v:n 1840 tienoissa.
Reformeja valtionhallinnossa: L. G. v. Haartman; rahakannan
muutos; sekasorron aika, suomalaista, ruotsalaista ja
venäläistä rahaa; uudet rahat.
Suuri koulurefornri.
Kreivi R. H. Rehbinderin kuolema.
Rehbinderin jälkeläinen.
Perintöruhtinas kansleriksi; hänen käyntinsä Helsingissä.
Sanomalehdistö jälkeen vuoden 1840; aikakauskirja Suomi;
Hels. Morgonblad ja Fab. Collan; Hels. Tidningar ja Z. Topelius.
G. Renvall suomenkielen asemasta; G. Rein kansallisen sivistyksen
kehittymisestä.
Ylioppilastutkinto ja tuloni yliopistoon.
Yliopiston varakansleri A. A. Thesleff; rehtori N. A. Ursin;
W. G. Lagus; J. J. Tengström; J. J. Nordström; J. J. Nervander.
Sisäänkirjoitus Turun osakuntaan; osakuntaelämää; pohjolainen
osakuuta; savokarjalainen osakunta; seurustelua savolaisten
kanssa; suomalaisia ylioppilasnimiä.
Yliopistoluentoja; dosentit Snellman, Cygnaeus, Wallin, Castrén;
ylioppilaskunnan eturinnan miehet; kansallistunne; hegeliläisyys;
Runeberg ja Almqvist.
Ylioppilaitten rahankeruu vanhojen taideteosten ostamiseksi;
taistelu konsistoriossa Ursinin ja Nordströmin välillä;
ylioppilaitten mielenosotus Nordströmin hyväksi; rehtorin
nuhteet ylioppilaskunnalle.
Sanomalehdistö; J. W. Snellman Kuopiossa; Saima-lehti; sen
näytenumero, sen kansallinen ohjelma, sen letkaukset ja
väittelyt, sen kansallisuusartikkelit, sen vaikutus muuhun
sanomalehdistöön; Saiman vastustajat; "Irokesi-ystävät" ja
"Järkevät suomalaiset".
Heräävä nuoruudenharrastus suomenkieltä kohtaan; Castrénin
luennot; suomenkielisiä puheita ensi kerran osakunnan
vuosijuhlassa.
Savolaisten "Lukemisia"; runollinen kevättuulahdus 1845;
Morgonbladet Berndtsonin ja Elmgrenin aikaan; uusia
kirjallisia tuotteita.
Matkani Savoon; käyntini Porvoossa Runebergin luona; Jyväskylä
ja W. Kilpinen; tulomme Leppävirroille, elämä Kopolanniemessä;
iloista ylioppilaselämää Kuopiossa; J. W. Snellman; hänen
kihlausjuhlansa ja iloista seurustelua hänen kanssaan;
"Pro Muntris Nunibus", purjehdusmatkalla Saimaalla Kellgrenin,
Ahlqvistin y.m. kanssa: pieni akatemia Punkaharjulla; Sakari
Sakarinpoika ja Makkonen, Kymäläinen ja Puhakka; Kotimatka
Imatran ja Viipurin kautta Helsinkiin.
Valtiollinen taivas: Mentschikoff, Armfelt, Thessleff, v. Haartman,
Klinckowström, Casimir v. Kothen.
Helsingin kaupungin edistyminen; julkisia ja yksityisiä
uudisrakennuksia; liikeolot.
Ulrikaporin kylpylaitos loistoaikanaan; F. J. Rappe sen
intendenttinä.
Kaisaniemi ja sen hautapuhe.
Helsingin teaatteri: Hornicke-Reithmeyerin ooppera; Torsslow;
Fredr. Deland ja ensimmäiset kotimaiset kappaleet; Almlöf
ja Jolin; Pierre Deland; Gehrmanin ooppera: Hessler; kotimaisen
teaatterin unelmia; tyytymättömyys teaatteritaloon; kotimaisia
seuranäytelmiä; suomenkieli näyttämöllä.
Säveltaide; F. Pacius ja hänen toimintansa; matkustavia
soittotaiteilijoita; kotimaisia konsertinantajia ja säveltäjiä.
Taideyhdistys perustetaan; sen ensi vuosipäivä ja näyttely;
Walleen, Topelius, Cygnaeus.
Länsisuomalaisen osakunnan syntymä ja yhdistysjuhla;
ylioppilaskemut Runebergille.
J. G. Leistenius ja hänen runoutensa.
J. J. Nordströmin lähtö yliopistosta ja muutto Ruotsiin.
Rob. Tengströmin kuolema.
Runebergin "Maamme" laulu.
Akateeminen lauluyhdistys perustetaan.
Saima lakkautetaan; Litteraturbladet.
Suomenkielistä sanomalehdistöä vainotaan; Kanava; Gottlundin
lehdet; Suometar.
Toimenpiteitä suomenkielen hyväksi; kysymys suomenkielen
professorin virasta.
Suomalaisten kielipyrintöjen edistyminen; Suomalaisen
kirjallisuuden seura; nuoruuden intoa; aijottu liitto.
Professori Grot; asetuksia venäjänkielen hyväksi; mieliala
muuttuu; mielenosoituksia; Grot eroo.
Promotsioonit 1847; matkani Ruotsiin; historiallisia ja
valtiollisia opintoja.
Ensi tiedot helmikuun vallankumouksesta 1848.
Varakansleri Thessleffin kuolema: kenraali J. M. Nordenstam
varakanslerina.
Toukokuunjuhla 1848; Suomen lippu, Paciuksen "Maamme",
Cygnaeuksen puhe; Topeliuksen "Suomen nimi".
Uusi varakansleri ja ylioppilaat; Rein rehtorina;
pahempia ikävyyksiä
Snellman hakee filosofian professorinvirkaa; Aminoff saa sen;
nuorison mieliala; naukujaiset; Snellman muuttaa Helsinkiin.
Sikermä hallinto-toimenpiteitä: seppeleen huippu: sensuurikielto
huhtik. 3 p:ltä 1850.
Vänrikki Stoolin Tarinat ilmestyvät.
Henkinen virkeys Helsingissä; kotiinpalaavia tiedemiehiä;
kirjallisia iltamia.
Kandidaattitutkinto ja maisterinvihkiäiset 1850.

NUORUKAISIJÄSTÄ MIEHUUDEN IKÄÄN 1850-1860.

Mieliala 1850-luvun alkaessa.
Promotsioonin jälkeen.
Yliopiston oloja; "Nordenstamin riehunta"; kurinpitotoimenpiteitä;
vormupuvut; ylioppilaiden tarkastajat ja pedellit; konsistorion
vastalause; varakanslerin väkivaltaisuuksia; konsistorion uusi
valituskirja.
Castrén ja Wallin.
Yliopiston 25-vuotinen kanslerinjuhla; Nordenstamin tanssiaiset;
Kansleri-perintöruhtinas saapuu Helsinkiin; Castrén,
ensimmäinen suomenkielen professori.
Kenraalikuvernöörinapulainen P. Rokassovsky.
Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä"; Berndtsonin
"Elämän taistelusta"; teaatterinjohtajat P. Deland ja
E. Stjernström.
Hallitus ja suomenkieli; Suomalaisen kirjallisuuden seura;
Yliopiston kirjastossa palvelemassa.
Matka Tanskaan; oleskelu Kööpenhaminassa.
Mieliala maassa 1852; "Kaarlo kuninkaan metsästys";
M. A. Castrénin kuolema: tulipalot Porissa ja Vaasassa.
Uusia yliopiston ohjesääntöjä; ylioppilaspolemiikkia.
Wallinin kuolema.
Morgonbladetin toimittajana; maan sanomalehdistö; painotarkastus.
Teaatteri: Topeliuksen "Regina von Emmeritz"; Fassin oopperaseurue;
Roosin ja Hesslerin seurueet.
Musiikki-elämä; koti- ja ulkomaisia konsertinantajia; taiteellisia
iltamia.
Teos "Finlands minnesvärda män"; kirjasia paloviinaa vastaan.
Kolera 1853.
Morgonbladetin laajennus 1854; polemiikit: vilkasta aikaa.
Itämainen kysymys; sota alkaa Tonavan varrella; sotavalmistuksia
Suomessa; Keisari Nikolai poikineen käy Helsingissä.
Innokkaita sotavarustuksia; jäähyväisjuhlia suomalaisille joukoille;
venäläisiä joukkoja saapuu; sodan pelko; Helsingin kaupungin
kehitys seisattuu; näkö- ja sähkölennätinlaitokset; kauppalaivaston
tappiot; meriliike katkeaa.
Höyrylaivaliike ennen sotaa.
Sotatapaukset Suomessa alkavat; kahakka Tammisaaren edustalla;
"ensi veripisara"; eri käsityksiä sodasta; Plumridgen ilkityöt;
Kokkolan tapaus; ensi ryntäys Bomarsundia vastaan.
Ruotuväkeä kootaan; Bomarsundin hävitys; Hangöudd räjäytetään;
aselepo talviajaksi.
Kenraali Berg v.t. kenraalikuvernööriksi; jäähyväispitoja
Rokassovskylle.
Uusia puolustustoimenpiteitä; "Sana aikanansa"; odotetaan siivosti.
Keisari Nikolain kuolema; sen vaikutus; ruhtinas Mentschikoff saa
virkaeron; Berg vakinaiseksi kenraalikuvernööriksi; lähetystö
ja surujuhla.
Eroni Morgonbladetin toimituksesta.
Jännitystä ja levottomuutta keväillä 1855; muuttoni maalle.
Viaporin pommitus.
Sevastopolin antautuminen; rauhan toiveet.
Varakanslerin vaihdos; vphra Munch Nordenstamin sijaan.
Keskusteluklubissa Snellmannin seurassa.
Paljastettu vakooja.
"Töölön tapaus".
"Sota-tiedekunta".
J. W. Snellman nimitetään professoriksi; Fischer saa virkaeron.
Pariisin rauha; keisari Aleksanteri II käy veljineen Suomessa;
keisari senaatissa; hallitusohjelma.
Riemu rauhan johdosta; juhlapäivälliset huhtik. 29 p:nä;
kenraalikuvernöörin puhe.
Virallinen suomenkielinen sanomalehti; kenraalikuvernööri
ja suomenkieli.
Keväisiä tunteita; "toiset ajat".
Lähtöni ulkomaille; jäähyväiset kahdeksi vuodeksi; alakuloisena;
Tukholmassa; vanhoja ja uusia tuttavuuksia; A. M. Myhrberg;
koko talvi Pariisissa; kesä 1857 Schweitzissä; ampumajuhla
Bernissä; syksyllä Saksassa; talvi Tukholmassa; suomalaisia
ystäviä siellä; paluu Helsinkiin toukokuussa 1858.
Vuodet 1856-58 Suomessa; kenraalikuvernöörin matka maassa 1856;
kruunaus Moskovassa; uusia kouluja ja kaupunkeja; Saimaan
kanavan vihkiminen; yliopiston kruunausjuhla; kuuluu sana
"valtiopäivät"; suuria komiteoja; kansakoulukysymys;
Helsingin-Hämeenlinnan rautatie; vphra v. Haartmannin
lauselma; Langenskiöld rahavarainpäällikkönä; toimenpiteitä
merenkulun hyväksi: uusia höyrylaivayhtiöitä; sotaväen
sijoituskysymys; Suomen asiain komitea Pietarissa;
senaattorit; yliopiston juhla 1857; ruotsalaisia ylioppilaita
vieraina maisterivihkiäisissä; jäähyväisjuhla ruotsalaisille;
Ad. Nordenskiöldin maanpako; kansallisjuhla Runebergille;
Snellman ja maastamuuttaneet suomalaiset; toimenpiteitä
suomenkielen hyväksi; kirjallisuus ja sanomalehdistö;
maalaus- ja kuvanveistotaide; teaatteri ja säveltaide.
Tuumat ylioppilastalon aikaansaamisesta: kirjalliset iltamat,
seuranäytelmät, laulajaretket, ja ylioppilasteaatterit
sen hyväksi.
Liike v. 1808 sotavanhusten hyväksi; varojenkeräyksiä ja iltamia.
Suomen kaarti sodan aikana; Rob. Lagerborg.
Uuden lehden suunnitelma; Papperslyktan.
Isänmaallisia toiveita; valtiopäiviä toivotaan.
Suomalaisen kirjallisuuden seura; vainajat; J. T. Tengström,
H. Kellgren, E. A. Ingman; Porthanin kirjoitukset;
"Jungfennomaanit".
Papperslyktanin näytenumero, toimitus, avustajat: väittely
kansallisuusasiasta Snellmannin kanssa.
Painotarkastus; kreivi Berg ja rahvaanlehdet; Folkvännen;
neuvoja sanomalehtien toimittajille.
Valtiollinen aamuherätys; virkeä ystäväpiiri.
Fab. Langenskiöld valtiovarain päällikkönä; kauppasuhteet
Venäjään; raha-asiat; Hypoteekkiyhdistyksen ja Suomen yhdyspankin
perustaminen; Henr. Borgström.
Valtiopäivävalmistnksia; epäilyksiä valtiopäiväin suhteen.
Ritariston ja aatelin komiteain kokous; kysymys ritarihuoneesta.
Varjonpelkoa; Lainopillinen yhdistys; koulunopettajain kokoukset;
Teollisuusyhdistys.
Varojenkeräykset Porthanin patsaan hyväksi; kotimaisen
teaatterin pyrinnöt; ylioppilasten dramaattinen yhdistys:
teaatterikoulurahasto.
V:n 1860 maisterivihkijäiset; vieraita Ruotsista; G. Montgomery
ja J. J. Nordström; promotsioonitanssiaiset; mielenosoitus
kreivi Bergiä vastaan; kreivit Berg ja Armfelt vihamiehiä.
Uuden teaatteritalon vihkiäiset: pysyvä teaatteriorkesteri;
vanha teaatteritalo.
Kaasuvalaistus Helsingissä; asematalo rakennetaan; kolme uutta
kirkkoa; kaupunki kasvaa.
Hels. Tidningar; toimituksenmuutos vuodesta 1861: Papperslyktanin
ottavat Berg ja Lagerborg haltuunsa.
Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma ilmestyy.

VUOSI 1861.

Uudenvuodentoiveita: suuria liikkeitä maailmassa.
Suomessa aluksi kaikki on hiljaista; U. Cygnaeuksen kansakouluehdotus;
Seb. Gripenberg senaattoriksi.
Salaperäisiä tietoja Pietarista; levottomuutta ja jännitystä:
kreivit Berg ja Langenskiöld palaavat takasin; valtiosalaisuus
tulee tunnetuksi.
Julistuskirja säädyttäin valittavasta valiokunnasta; mieliala
kiihtyy; valtiollisia kokouksia; pikaviestejä maaseudulle;
senaatin adressi hallitsijalle ynnä sen vastalauseet;
tilanomistajia y.m. maaseudulta kokoontuu; suurempia kokouksia;
katumielenosoituksia; kansalaisadressi hallitsijalle laaditaan
ja allekirjoitetaan; Snellman ja Langenskiöld; mielten
tyynnyttämisyrityksiä; julistuskirjan aiheuttajat; Langenskiöld
edesvastuullinen Pietariin lähetetty kirjeenviejä; reskripti
senaattori Gripenbergille; ensi levottomuus tyyntyy.
Isänmaallista laulua; epäluottamusta jatkuu: mitä tehtäviä
valiokunnalla saattoi olla.
Valiokuntavaaleja valmistellaan; kreivi Berg saa virkavapautta;
vphra Nordenstam v.t. kenraalikuvernöörinä.
Rahaolot ja painotavat.
Valiokuntavaalit: ritariston ja aatelin; Helsingin porvariston;
vaalivastalauseita; julistus valiokuntakysymyksistä; nämä
kysymykset julaistaan.
Perustuslakien ja valtiopäivätapojen kokoelmat; Paimen ja Rosenborg.
Puolivirallisia matkoja.
Snellmannin esiintyminen Litteraturbladetissa; kirjoitus "Suomen
oloista ja Ruotsin sanomalehdistä"; sen vastustusta, kiihkeä
polemiikki; kompromissiehdotuksia, kirjoituksia ja adresseja;
protesteja ja vastaprotesteja; väittelyn loppu.
Porthanin juhlia; Vern. Holmbergin juhla: Hels. Dagblad perustetaan.
Kreivi Bergin viimeinen hallituskausi Suomessa; eräs vphra Munckin
antama uutinen; kreivi Bergin ero; vphra Rokassovsky
kenraalikuvernöörinä; ilonpurkauksia.
Uusi kenraalikuvernööri tuo lupauksen valtiopäiväin pian
tapahtuvasta kokoonkutsumisesta; uusi mielenosoitus;
naukujaiset painotarkastajille.
Kehotuksia uusien paino-olojen aikaansaamiseksi; sensuuria
koskeva julistus; komitea uutta painolakia varten.
Vuosi päättyy; seuraukset siitä, että maa oli puolustanut
perustuslakiensa pyhyyttä.

KUUDEN VUOSIKYMMENEN AJOILTA

SUOMALAISELLE LUKIJALLE.

Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta mielenkiintoa maassamme. Se oli — ja on vieläkin — ensimmäinen ja ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu 1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta. Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen "Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta seurannut.

Suomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu. Joitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden ruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman lyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei tekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty suorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen asiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita ruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen hankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa hyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut suomennoksessakin säilytettävä.

Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin. Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut, vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.

Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä 1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet sotureita — niinkuin hänkin aikusemmin, — kaikki, melkein poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.

Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle, niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo, tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.

Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei 1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie. Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, — se oli sangen pitkä ja vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi muistan.

Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme, tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin paikankin puolesta.

Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme, vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti vastaanotettiin.

Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan heiltä vaikutuksia.

Vanhimpien muistojeni aikoina oli "sota" sana, jota alinomaa kuultiin, josta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo "sota" — 1808-09 vuoden sota, — jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, tuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä puheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, "jolloin venäläinen tuli maahan" (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä ainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja yksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen sotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen maahantulon.

Varsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja sen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain aine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan sotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni. Hyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin vaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus, Adlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki olivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin muistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia ei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla, Suchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät, antoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja muistelmiin.

Isääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että hänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin Viaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana antautumisessa.

Kuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta tapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten vaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana, sotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen julistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta joukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen kanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja häpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä niitä kuunneltiin.

Sen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli rikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan riveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle. Niiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin neljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan kaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän usein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut valittaa.

Mutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset usein. Tuo entinen "ruotsalainen aika", jolloin Suomi ja Ruotsi olivat yhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta ollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja etenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä useimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII. Kustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan se kaikki meidänkin, — ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen nöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei ollut koskaan palaava!

Ruotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten yleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota hän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen kirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja historiallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti. Varsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja minussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet vielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä Ruotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun sittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo XIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa ilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista; yhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan niitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen kilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla harrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään vuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen "Lasten kalenterin" kuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa Taalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla, Benderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, — niin, Tukholman verilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita kuvaelmiimme.

Siten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen Suomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa nuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain suupuheessa.

Jos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan Ruotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen asemaankaan. Olot "senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan" olivatkin monessa suhteessa paremmat kuin mitä "Ruotsin aikana" olivat olleet. En tahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa kansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa uhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia vakuutuksia — vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan kirkkoihin — siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma hallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa suhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat pienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet rasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja virkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos toiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut eittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut uuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin verratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin, annettu runsaita lahjoituksia, — sitä kuulin usein suurella kiitollisuudella mainittavan.

Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu. Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.

Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet — pelosta.

Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä, elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: — sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!

Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.

Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin, kutsuttiin jo silloin "issikoiksi". Venäläisiä kauppiaita (toiset esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit, jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa myöskään torakoita, jotka "venäläisellä ajalla" olivat tulleet maahan ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.

Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.

Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia. Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon — se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella — ja parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut. Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en tiedä.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.

Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin. Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava, siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä, kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin "arvoaste", neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa, jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, — muut tiedot eivät tulleet kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista, vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa, venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle antautuvain lukumäärä — ainakin 1850-luvulle asti — kasvamistaan. Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s. suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut, pidettiin varmaankin vaarallisena.

Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.

Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut. Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.

Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi, suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään. Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen. Ylpeillä siitä, että Suomi oli "kohotettu kansakuntain joukkoon", ei ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan kantaa.

Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla. Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, — niistä ei puhuttukaan muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen. Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin valtiollisista asioista, niin koskivat ne — paitsi tuota nimitysasiain aina jännittävää kysymystä — tavallisesti muistutuksia tai tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua "ruhtinaaseen" (s.o. kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen "Maaherran" nimitys muutettiin "Kuvernööriksi." Siinä nähtiin pelolla lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että, vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu näyttää, että hereillään oltiin.

Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä, joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa. Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan. Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus, vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim. puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli uskaltanut Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä, jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!

Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa. Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta — Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan. Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea. Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan toisilla silmillä kuin ennen.

Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin "Saarijärven Paavo" "Hauta Perhossa" ja ennen kaikkea "Hirvenhiihtäjät", silloin opittiin tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa, että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat, ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä tulevaisuuteen.

Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot — taikka suomalainen joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona — ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa "Puolan sotaan" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.

Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli, kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin — hyvin sen vielä muistan — useita sellaisia paleltuneita entisiä kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen — minulla oli unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta —, silloin olivat upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä. "Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari" sekä "Mitalilla Varsovan valloittamisesta" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.

Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään, sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa, myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu samaisen yhdistymisen puolesta.

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet, puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo 1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä nytkin. Puita oli istutettu "Esplanaadille" — s.o. Kauppatorin ja nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle — 1820-luvun lopulla ja ne kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota kutsuttiin "Yleiseksi kävelypaikaksi" ja "Seurapuutarhaksi", oli isoksi osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin. Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia; vaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja siellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi kutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen Senaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli vanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi kaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka sitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan muiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka muinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]

Eteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina Saunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden makasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki torit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista oli Uniooninkatu — tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä, Aleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea oli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi — koko pituudeltaan valmis. Samoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin. Heikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin tullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun päässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen läntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja Fabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä. Aleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli senaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja pulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin vähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen pitkäksi aikaa.

Suurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi. Senaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut jo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen kenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen kenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen päällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi vuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen sotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan kasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen puinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen kirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen Venäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat. Keisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli silloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan kaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk. senaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli (senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja 1840-luvun alulle saakka.

Muut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin sanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin v. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja portaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852. Yliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin tämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin valmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto. Mainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea Helsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja pääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti Engel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.

Mainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli suuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen silloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko isänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon vihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, "itse yksinkertaisella suuruudellaan vaikutti", koko Suomen kansalle tärkeänä tapahtumana, jopa "todellisena kansallisjuhlana". Eikä juhlallisuus rajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin tapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi "lääketieteen tohtorien" vihkiminen, sitten "filosofian maisterien" vihkiminen ja lopuksi rehtorin vaihdos.

Sellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen erittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä. Erityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että perheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä laakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri oli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili vanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.

"Glädje nalkas våra sinnen,
Sorgens dystra skuggor flyn,
Sjunken, alla smärtans minnen
Höj dig Tro på en Försyn!"[3]

Tällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein uudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin usein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului juhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein yksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, "kaunopuheiden ja runotaidon" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka piti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin näet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston suurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut kysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut kuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin jumalanpalvelus kaupungin (nyk. "vanhassa") kirkossa, jonne opettajat ja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin kaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös niiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali Thesleff, antoi.

Vihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin tällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin useammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja kaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse juhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain siskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä päivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla, enkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat (kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan, vihittyjen hatut ja seppeleet, — se oli kaikki lapselle jotain mielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä vihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset vormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja kultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan nähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset ja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, — ne olivat hyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä kultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli kirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota laususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset, joita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset, jotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen kertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo valmistui.

Ilo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli sanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen yliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti nytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään uudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean juhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun juhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. "Ei edes näitä muistoja ole annettu vanhan Turun säilyttää", niin kuulin lähimmässä ympäristössäni huoahdettavan.

Mainitsemani ylioppilasten vormupuvut — sininen hännystakki ynnä rivi kullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla laakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu — olivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden käyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston ensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin Pietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin varakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko sotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin ylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin. Nämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu pakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832 vihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin ilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli sinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen pystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli kuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli pronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla oli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että professorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää. Eikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella vastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne tulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä, joskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan lakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja paitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota armossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt vanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon pystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.

Ryhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista syistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen kanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin jonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen epähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä oli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat toimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset yliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. "Onpa muistettava, että helsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin", niin oli kerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille ajoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.

Muistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka puistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831, kun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi ikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan saatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja kaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen ilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku niitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä yönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi yliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri, saapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki osakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen näille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia sanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä, vihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen yliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin pehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon häpeällisen tapahtuman hedelmäksi.

Mutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein ja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta olla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä Helsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen ylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa. Halveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa, — se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset huonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt kahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin ylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi mainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu, Iso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi nämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta pienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla, teaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja sotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen välillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia yliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo päänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena pidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa. Pipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin koko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta, kuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen turhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison ohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin siitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.

Ylioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin aivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin ahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia aatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli vastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia kokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse olen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen kamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä latinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas, että se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää. Ainoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän kansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei silloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös joukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta se esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli "kansakuntajuhliin", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset pyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja voimakkaammin esiintyivät.

Turun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä Helsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan yhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista juhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä, toinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti ja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston opettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat sotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille, keisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle, kenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille, rehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja korulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin lienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa lyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat olivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli uskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää pitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas kevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan muisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.

Tässä puheenalaisilta ajoilta on kumminkin vielä mainittava eräs tilaisuus, jota kaikki siinä olleet ovat unhottumattomaksi kuvanneet ja jossa nähtiin, että jalo, isänmaallinen into kyllä saattoi leimuta senkin ajan akateemisessa nuorisossa. Tarkoitan ylioppilaskunnan toukok. 8 p. 1837 n.s. Säästöpankissa toimeenpanemaa jäähyväisjuhlaa Runebergin kunniaksi, jonka ennen pitkää tuli siirtyä Porvooseen. Siellä selvästi julkilausuttiin niinhyvin surun ja kaipuun tunne rakastetun opettajan poislähdön johdosta, kuin mielissä vallitseva harmi niiden olojen johdosta, jotka pakottivat yliopiston luopumaan parhaasta koristeestaan. Hehkuvia puheita pidettiin, Lauri Stenbäckin runoja laulettiin ja koko juhlassa, jota kesti kaksitoista tuntia, kuuluu vallinneen niin lämmin mieliala, että semmoista ennen ei oltu tunnettu.

Yliopisto- ja ylioppilaselämän tapauksista samoinkuin kaikesta muusta merkillisestä, jota sattui pääkaupungissa, Suomessa yleensä ja koko maailmassa, sain lapsuudestani saakka tietoja perheenkeskeisistä keskusteluista. Ateriain aikana ja muulloinkin perheen koossa ollessa puhuttiin aina vilkkaasti päivän uutisista, suurista valtiollisista ja kirjallisista asioista ja pienistä perhekaskuista.

Olihan siihenkin aikaan kyllä jo sanomalehtiä, mutta niissä ei silloin, kuten nyt, ollut uutisia eikä mielipiteitä. Mitä sanomalehtiä maassa yleensä oli, niitä oli kaikkia aina meidänkin talossa. Isäni oli näet niitä harvoja, jotka aina tilasivat jokaisen sanomalehden, joka maassa ilmestyi, nim. ruotsiksi, suomalaisista lehdistä ei siihen aikaan, lukuunottamatta Lönnrotin Mehiläistä, ollut paljo puhumistakaan. Joka päivä, tullessaan kotiin senaatista noin klo 2 tienoissa, oli hänellä povitaskussa kaikki päivän sanomalehdet, kaupungissa ilmestyneet ja postissa saapuneet, eikä povitasku siitä ollut ensinkään pullollaan.

Sillä sanomalehtiä ei ollut paljo eikä ne olleet suuria. Muoto oli kaikilla sama: noin puolentoista neliökorttelin koko. Numeron muodosti neljä sellaista, kahdelle palstalle jaettua sivua, — joskus, poikkeustapauksissa, seurasi lisälehti. Joka arkipäivä ilmestyi Finlands Allmänna Tidning; Helsingfors Tidningar ja Helsingfors Morgonblad ilmestyivät molemmat kahdesti viikossa, ei toki samoina päivinä. Kahdesti viikossa ilmestyivät molemmat Turunkin lehdet, Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser (kumpasenkin nimikuvaa koristi, omituista kyllä, suuri leväsiipinen kotka), samoinkuin Borgå Tidning, joka syntyi 1838.[5]

Paljo ei saata otaksua näiden lehtien sisältäneen, vaan niiden saapumista odotettiin kumminkin jännityksellä aina puolenpäivän aikaan. Nuo pienet lehdet kiertelivät kädestä käteen, ennenkuin ruokapöytään käytiin, jopa päivällisen aikanakin, ja sen päätyttyä oli lehden koko sisältökin tavallisesti loppuunnautittu. Virallisesta lehdestä oli ehkä saatu tietää jotakin merkillistä valtiollista, jota oli tapahtunut pari viikkoa sitten — sillä lennätinlangoista ei vielä tietty mitään eikä posti Pietarin kautta tuonut ulkomaisia lehtiä kuin kahdesti viikossa. — Helsingfors Tidningar'eitä kutsuttiin "juorulehdeksi" ja siihen oltiin tyytyväisiä, jos sen toimittaja oli "huhun mukaan" saanut kerrotuksi jonkun senaatissa äsken tapahtuneen nimityksen, jota suullinen huhu ei vielä ollut ehtinyt tehdä aivan tunnetuksi. Jos lehti sen lisäksi tiesi kertoa jostakin pidettävästä konsertista taikka muusta huvista, taikkapa sään muutoksesta eli muusta kaupungin tapahtumasta, niin katsottiin sen täyttäneen kaikki sellaisen lehden vaatimukset, jonka tehtävä kaupungin varsinaisena ilmoituslehtenä oli sen tärkein. Maaseutulehdistä luettiin Åbo Underrttelsejä, niin kauan kuin Lars Anell niitä toimitti, koko paljo; naisista se lehti oli erittäin hauska, siinä kun oli hyvin käännettyjä pikkukertomuksia sekä vereksimpiä "Pariisin muoteja"; lehdessä oli muuten luotettavia nimitysasioita sekä merenkulku-uutisia. — Mutta tunnustetusti paras lehti oli Helsingfors Morgonblad, — sen lukemiseen meni enin aikaa.

Tämän lehden toimittajana sen alusta asti 1832 oli, kuten tunnettu, Johan Ludv. Runeberg aina vuoteen 1837. jolloin hän siirtyi Porvooseen. Vielä muistan hyvin sen riemun, jolla tuota uutta lehteä tervehdittiin, kuinka sievänä sitä jo ulkopuoleltakin pidettiin, siinä kun nimikuvana oli avonainen kirja maapallon ja laakeriseppeleen välillä. Vaan sisältöä tietysti enin ihailtiin. Runebergin nimellä oli silloin jo hyvä ja mahtava sointu. Ja tiedettiin, että hänen takanaan oli piiri nuoria miehiä, joiden joukossa yliopiston lahjakkaimmat, kuten Nervander, Nordström, Cygnaeus, Lille y.m. Syystä odotettiin lehdestä paljo eikä toiveissa petyttykään.

Runebergin Morgonbladissa sai miltei joka maanantai ja perjantai lukea jotakin, josta todellakin kannatti puhua, eikä ainoastaan päivällispöydässä, vaan vielä paljo jälestäkinkäsin, olipa paljo, josta voi puhua vielä tänään ja vielä kauan. Milloin siinä oli joku Runebergin oma runoelma taikka Nervanderin, Cygnaeuksen tai Stenbäckin taikkapa joku Lillen onnistunut tilapää-runo: milloin käännöksiä Kalevalasta taikka jostakin kauniista, lyyrillisestä kansanrunosta. Jonakin päivänä huvitti Runeberg lukijoitaan laskettelemalla leikillisiä mietelmiään uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta, toisena kirjoitti hän vakavia ja syvällisiä artikkeleitaan rva Lenngrenistä. Almqvistista j.n.e. Ja kun hän julkaisi jonkun kertomuksistaan, oli siitä yhtä paljo iloa ja nautintoa nuorimmille kuin vanhimmillekin lukijoille. Kuinka kilpailtiinkaan, kuka ensiksi saisi käteensä numeron, jossa oli palanen Runebergin "Tulipaloa" taikka "Salakuljettajaa", "Kaksintaistelua" tai muuta hänen kertomustaan. Yhtä suurella ilolla vastaanotettiin hänen näytelmällinen pilajuttunsa "Kosija maalta" sekä käännöksensä "Katso kuvastimeen". Hartaalla jännityksellä luettiin "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja ne herättivät pitkällisiä ja vakavia keskusteluja. — Mutta paitsi kaikkea, mitä Runeberg itse kirjoitti, sisälsi hänen lehtensä monia muiden kirjoittamia arvokkaita historiallisia ja kirjallisia artikkeleita, Lönnrotin ja Nervanderin matkakirjeitä y.m. Muistanpa m.m. millä mielihalulla luettiin J. J. Nordströmin perinpohjaisia ja arvokkaita "Muistiinpanoja matkalta Helsingistä Rääveliin"; niinikään herätti saman kirjoittajan perusteellinen ja ankara v. Bondsdorffin kameraalilainopin arvostelu tavatonta huomiota ja se oli vastauksineen ja vastineiden vastineineen miltei ensimmäinen arvostelusota sanomalehdistössämme. Pikkumainen, nalkuttava sanomalehtipolemiikki ei ollut vielä muotiin päässyt; vasta Runebergin lähimmän seuraajan toimittaessa Hels. Morgonbladetia ruvettiin tätä sanomalehtiurheilua viljelemään, etenkin teaatteriarvosteluissa, koska molemmat lehdet. Hels. Morgonblad ja Hels. Tidningar, siinä asiassa alinomaa sattuivat olemaan eri mieltä. Sittemmin tämä urheilu nopeasti kehittyi ja on kehittynyt viime aikoihin asti.

Jos siis sanomalehdistössä lapsuuteni aikaan oli koko runsaasti hyvää lukemista, niin ei se kumminkaan vielä ollut erittäin herättävää laatua. Siinä oli paljo kertomuksia kotimaasta ja sen historiasta, vaan ei mitään, joka olisi erittäin kehottanut ja innostanut kansalliseen ja valtiolliseen elämään. Ei myöskään kirjoituksia yhteiskunnallisista kysymyksistä. Sanomalehtimiehet varoivat sellaiseen koskemasta. Elettiin, kuten olen sanonut, pelon aikakaudessa.

Samoin kuin isäni saattoi meidät kotona tilaisuuteen tutustumaan melkein koko sanomalehtikirjallisuuteen, tarjosi hän meille enimmät kirjateokset, joita maassa ilmestyi. Sellainen kirjallinen harrastus ei siihen aikaan ollut taloudellisestikaan murjova. Kotimaisen teoksen ilmestyminen oli harvinainen merkki — ilmiö; sellaisen tekijää pidettiin merkillisenä miehenä.

Kun koetan muistella, mitä arvokkaampia kirjallisia uutuuksia 1830-luku tarjosi, niin kääntyy ajatukseni taas Runebergiin. Ensimmäinen vihko hänen runojaan (Dikter) ilmestyi huhtikuussa 1830 ja saman vuoden jouluksi saapuivat hänen servialaiset kansanlaulunsa samaan aikaan kuin J. J. Nervanderin käännös Baijerin kuninkaan Ludvigin runoista. En voi sanoa, että näiden runoteosten ilmestymispäivän muistaisin, mutta selvästi on mielessäni vielä Runebergin runojen kaunis kansilehti, joutsen, joka ilta-auringon valossa ui yli lehtevärantaisen lahden. Usein viisivuotias poika tätä kuvaa katseli ja luki sen alta "Joutsenen" viimeiset säkeet.

Tästä ajasta asti muistan, kuinka Runebergin runoutta yleisesti ihailtiin. Joskin Tegnér oli sen ajan runoilijain kuningas pohjolassa ja sekä veljeni että siskoni osasivat ulkoa Fritiofin sadun ja muitakin hänen runoteoksiaan, ja joskin vanhemmilleni Franzénin runot olivat rakkaimmat ja Choraeuksen runot lapsuudenajan lemmikit, niin oli sekä vanhempain että nuorempain sydämmissä sijaa Runebergillekin. Kun tämä 1831 sai Ruotsin akatemian toisen palkinnon runostaan "Hauta Perhossa", vastaanotettiin se tieto suurella riemulla; akateemisilla palkinnoilla oli silloin toinen merkitys kuin nyt. Kun Hirvenhiihtäjät ilmestyivät (syyskuulla 1832), niin ei se yleisölle ollut mikään yllätys: kaikki sitä tiesivät odottaa, sillä runoilija oli edellisenä vuonna lehdessään julaissut siitä pitkiä otteita suositellakseen sitä yleisölle ja kenties saadakseen neuvoja korjatakseen mahdollisia virheitä. Jokainen käsitti heti alusta Hirvenhiihtäjät suureksi runoteokseksi. Se oli tosin aivan toista maata kuin Fritiofin satu ja muut sen ajan runouden helmet: kuusmittainen runo tuntui vieraalta, Mutta sisällys oli sitä kodikkaampaa. Siitä tunnettiin heti oma maa ja oma kansa, jota ei ennen runoista oltu löydetty, paitsi Saarijärven Paavon hallaisilla mailla. Olemme suomalaisia, niin lauloi runoilija ensi kerran — ja se ymmärrettiin.

Toinen osa Runebergin runoja, joiden joukossa oli m.m. Hauta Perhossa, ilmestyi kesällä 1833. Sen julkaisi runoilija Vaasan, Oulun ja Kuopion läänien hätääkärsiväin hyväksi. Ja niin pieni oli vielä se yleisö, joka osti noin etevän runoilijan teoksia, että Runeberg piti välttämättömänä edeltäkäsin tilauttaa runovihkonsa. Tässä, ajalle kuvaavassa, tilausilmoituksessaan sanoi hän m.m.: "Ettei yrityksestä kertyvää rahamäärää pienennettäisi tarpeettomani liikakappaleiden kautta, ei suurempaa painosta oteta, kuin mitä käteisellä rahalla tilataan; kumminkin aijotaan sen lisäksi painattaa sata kappaletta myötäviksi Ruotsissa kirjakauppain kautta myöskin hätääkärsiväin hyväksi". Vielä mainittiin, että teosta tulisi seuraamaan painettu tilaajain luettelo ja pyydettiin, että tilauslistat niin pian kuin mahdollista lähetettäisiin yliopistoon Pohjolaiselle osakunnalle, "joka on päättänyt lahjoittaa ainakin teoksen painatuskustannukset ja, jos tilauksia tulee vähän, myöskin paperin". — Näkyyhän, että siihen aikaan ei runoiltu rahan ansiosta!

Vielä saman aikakauden kuluessa, josta nyt puhun, v. 1836, julkaisi Runeberg "Hannansa". Samoin kuin "Runojen" ensi osaa koristi tätä teosta kansikuva, joka oli tehty runoilijan langon F. Tengströmin paria vuotta aikasemmin perustamassa Suomen ensimmäisessä kivipainossa. Piirustanut sen oli P. A. Kruskopf. Kuva, joka esitti runoelman molempia nuoria rakastavia kihlautumisensa ensi hetkenä, ei ollut missään suhteessa mestariteos, vaan ainakin kymmenvuotinen poika saattoi sitä ihailla samanverran kuin vanhemmat itse runoa, sen voin vakuuttaa. Hanna hankki Runebergille vielä enemmän suosijoita ja ihailijoita kuin hänellä ennen oli ollut.

Olen nyt maininnut kaikki, mitä Runeberg julkaisi 1830-luvulla, eikä sitä vähän ollutkaan. Jo aikasemmin olen viitannut Kalevalan ilmestymiseen 1835 ja sen merkitykseen. Muuta mainittavaa ei paljoa olekaan 30-luvun kirjallisesta tuotannosta, Mutta Runeberg ja Kalevala riittävätkin tekemään tuon vuosikymmenen taiteajaksi Suomen kirjallisuudessa ja Suomen kansallisessa historiassa.

Muista samaan aikaan ilmestyneistä teoksista ovat kumminkin mainittavat eräät historialliset teokset, jotka olivat itsessään arvokkaat ja joita meidän talossa isä ja pojat erityisellä innolla lukivat. V. 1833 julkaisi J. J. Tengström "Nuoremman Gezelion muistot"[6] ja 1838 "Suomen yliopiston entisten varakanslerien, tiedekuntain jäsenten ja apuopettajain kronoloogiset luettelot yliopiston perustamisesta sen toiselle vuosisadalle". Samoin julkaisi arkkipiispa Tengströmin toinen vävypoika ja oppilas historian alalla V. G. Lagus 1834 "Turun hovioikeuden historian" ja seuraavina vuosina "Asiakirjoja Suomen kirkkohistorian valaisemiseksi". G. Reinin "Suomen entisyys kronoloogisesti esitettynä" (1831) ja A. I. Arvidssonin 1832 ilmestynyt pieni "Suomen historian ja maantieteen oppikirja" olivat tarpeellisia ja tervetulleita isänmaan tuntemisen oppaita ja samoin oli laita sen ensimmäisen Suomenmaan tilaston yrityksen, jonka Rein saksaksi julkaisi 1839 nimellä "Statistische Darstellung". Laillaan tärkeä teos oli myöskin F. P. v. Knorringin "Vanha Suomi eli entinen Viipurin kuvernementti" (1833); sama tekijä julkaisi sitäpaitsi 1832 "Suomen sotakoulujen historiikin".

J. V. Snellman alotti kirjailijauransa julkaisemalla lentokirjan "Spanska flugan", jonka I:nen vihko ilmestyi 1839 ja jonka ankara, kriitillinen voide monella taholla kirveli. Jo ennen, 1837, oli hän julkaissut teoksensa "Logiikan esittämisen koe" ja muuten oli hän tullut tunnetuksi kieltäytyessään rupeamasta viranomaisten toimesta kahtia jaetun Pohjolaisen osakunnan toisen puoliskon kuraattoriksi sekä niiden pitkien rettelöjen kautta, joita siitä punoutui. Jotenkin samaan aikaan esiintyi myöskin Fredr. Cygnaeus runoilijana, ja esteetikkona: hän julkaisi 1837 ensimmäisen kirjasensa "Jääkynttilät"; tunnetuksi tuli hän myös pitäessään jäähyväispuheensa Suomen kadeteille ja puheen kemian professorin P. A. Bonsdorffin hautajaisissa, jotka molemmat puheet painettiin ja herättivät suurta vastakaikua.

Lainopillisella alalla oli J. G. v. Bonsdorffin "Suomen Suuriruhtinaanmaan Kameraalilain oppi", joka 1833 ilmestyi kolmena suurena nidoksena, tärkeä ilmiö. Meidän talossa, jossa isäntä oli kameraalimies ja tekijän virkaveli, huomattiin tätä teosta erityisesti ja sitä huomiota lisäsi suuressa määrin Nordströmin ennenkerrottu ankara arvostelu ja siitä johtunut väittely. — Lainopillista kirjallisuutta edustivat muuten asetuskokoelmat, joita vähinerin ilmestyi: v. 1833 julkasi R. Trapp käytännöllisen lainopillisen käsikirjan, nimellä "Nuori lakimies", ensimmäinen laatuaan Suomen kansalaisille.

En saa lopuksi unhottaa silloisen ministerivaltiosihteerin kreivi Rehbinderin 1836 ulosantamaa "Alamaista kertomusta Suomen suuriruhtinaanmaan tilasta ja hoidosta vuodesta 1826 nykyiseen aikaan", huomattava julkaisu, jommoisia valitettavasti sittemmin ei ole ilmestynyt.

Täten olen nyt melkein tyhjentänyt lapsuudenmuistojeni kotimaisen kirjallisuuden varastot vuoteen 1840 asti. Tästä yliopistomme riemujuhlavuodesta, joka kirjallisessakin suhteessa on erityisesti muistettava, puhun tuonnempana.

Kumminkin on mainitsematta kirja, joka silloin jo vuosittain ilmestyi ja jonka lukutaitoni ensi ajoilta tunsin miltei paremmin kuin minkään muun. Tämä kirja, jota perheen miehiset jäsenet paljo viljelivät, oli — Suomen valtiokalenteri. Se päivä vähää ennen joulua, jolloin pian alkavan uuden vuoden kalenteri ilmestyi, oli nautintopäivä meille. Kirjasta emme hellittäneet, ennenkuin olimme sen kannesta kanteen katselleet ja ottaneet huomioon jokaisen siinä olevan uutuuden tai muutoksen. Valtiokalenteri oli osattava . Ja sen tuntemisessa pian vaurastuttiin, sillä sitä opiskeltiin innolla. Tälle voi nauraa! Vaan varmaa on, että kalenterin tunteminen takaa koko joukon isänmaankin tuntemista.

Kotimainen kirjallisuus oli köyhää, vaan onneksi se ei ollut ainoaa lukemista, johon meillä kodissamme oli tilaisuus. Isälläni oli, kuten jo olen maininnut, jommoinenkin kirjakokoelma, eikä ainoastaan Ruotsin historiaa ja lakitiedettä koskevaa kirjallisuutta, vaan muutakin. Kaupungin kirjakaupoissa kävi hän usein ja hänet näki aina, samoinkuin silloisen kirjastonhoitajan Pippingin, jokaisessa kirjahuutokaupassa. Siten kasvoi kirjasto myötään; huutokauppaostosten kautta sen sisältö kumminkin kävi hiukan kirjavaksi.

On muuten muistettava, että yksityisiä, suurempia kirjastoja siihen aikaan oli tiheämmässä kuin nykyjään. Ei ollut niin paljo sanomalehtiä, luettiin siitä syystä enemmän kirjoja. Jos sittenkin kirjoja ilmestyi vähemmän ja jos niiden menekki oli nykyistä paljo pienempi, niin se riippui siitä, että sivistys ei ollut ehtinyt niin pitkälle alaspäin kuin nykyisin. Mutta ylempäin luokkain keskuudessa, niin sanoakseni sivistyksen etuoikeutetuissa piireissä, oli tarve lukea kirjoja yleensä varmaankin suurempi kuin nyt. Sen todistaa minusta sekin, että kohta senaatin ja muiden virastojen siirryttyä Helsinkiin 1819 muodostui virkamiesten y.m. joukossa n.s. Lukuseura, joka kymmenessä vuodessa keräsi melkoisen kirjaston lainattavaksi seuran jäsenten kesken. Tämä seura, jonka kirjastoon kuului ei ainoastaan kaunokirjallisia teoksia, vaan myöskin historiallisia, matkakertomuksia y.m., myöskin vieraskielisiä, ja jonka kaikki kirjat olivat kauniisti nidotut ja suurella, kultaisella niinileimalla varustetut, hajaantui kumminkin alussa vuotta 1829 (arvattavasti, koska se katsottiin tarpeettomaksi, sittenkuin yliopisto oli Helsinkiin siirtynyt ja sen Turun palon kautta hävitettyä kirjastoa oli ruvettu uudelleen perustamaan), ja sen kirjat jaettiin seuran jäsenten kesken. Vaan, kuten sanottu, useilla yksityisilläkin, vaikkeivät tiedemiehiä olleetkaan, oli melkoisia kirjakokoelmia. Mainittakoon ainoastaan kolme silloista senaattoria, salaneuvos C. Walleen, vapaah. G. v. Kothen ja valtioneuvos J. P. Winter, joiden kokoelmat olivat erittäin arvokkaat ja kalliit, — useita pienempiä en luettelekaan.

Isäni kirjakaappi oli aina auki perheen jäsenille. Siinä tapasimme myöskin useita ulkomaisia ruotsiksi käännettyjä teoksia, maailmanhistorioita ja vanhan ja uuden ajan historiaa koskevia erityisteoksia, varsinkin useita memoaareja Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vielä tuoreessa muistossa olevilta ajoilta. Matkakertomuksia oli maapallon kaikista osista. Karttoja ja kuvateoksia (myöskin luonnontieteellisiä, kuten veljesten v. Wrightin "Ruotsin linnut" ja Nilssonin "Skandinaavian eläintieteen kuvasto") oli paljo. Kaunokirjallisesta osastosta tuskin puuttui yhtään Ruotsin runoilijaa edelliseltä vuosisadalta. Useita Ranskan suuria kirjailijoita oli alkukielellä ja Saksan mestariteokset olivat edustetut ainakin Upsalassa painetun suuren teoksen "Bibliothek der deutschen Klassiker" kautta. Cervantes (Don Qvixote). Walter Scott, Washington Irving ja Arnellin ruotsiksi kääntämä Cooper olivat jo aikasin siellä; samoin pitkä rivi saksalaisia rosvo- ja ritariromaaneja (Rinaldo Rinaldini, Abellino, Fernando Lonelli, Konrad Toxa von Toxhjelm ja mitä ne kaikki olivatkaan nimeltään). Ja kun niiden lisäksi sitten rupesi ilmestymään Hjertan Lukemisto ja Thomsonin Kabinettikirjasto, joissa viikottain säännöllisesti julaistiin ruotsalaisia käännöksiä Victor Hugon, Marryatin, Sealsfieldin y.m. aikalaisten parhaista romaaneista, niin ei voitu enää valittaa romaaninlukemisen tilaisuuden puutetta.

Halukkaimmin lukivat kumminkin varsinkin naiset ruotsalaisen kaunokirjallisuuden uusimpia teoksia. Niiden parhaimpain hankkiminen kotiimme oli vanhimman veljeni Fransin erityisenä mieleisenä huolenpitona. Tegnér oli, kuten jo olen maininnut, ensi aikoinani runollinen epäjumalamme; kun oli kysymys Fritioffin sadusta ei kirjaa tarvittu, jokainen osasi sen melkein kokonaan ulkoa ja siitä laulettiin pianon ääressä alituiseen lauluja Crusellin säveleillä. Mutta vähitellen nousi uusia tähtiä ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden taivaalle. Ihailtiin Nikanderin koreita runoja ja pianon ääressä kuultiin pian "Ingeborgin valituksen" ohessa usein Böttigerin herkkiä ja tuntehikkaita lauluja. G. H. Mellinin kalenterista "Vinterblommor" (Talvikukkia), joka pitkän ajan ilmestyi joka jouluksi, tutustuttiin Ruotsin nuorimpiin lyyrikkoihin sekä Mellinin omiin hyvin suosittuihin historiallisiin novelleihin. Mutta ennen kaikkea silloin nousevat ruotsalaiset naiskirjailijat anastivat yhä suuremman vallan lukijakunnan joukossa. Fredrika Bremerin kuvauksia arkielämästä, vapaaherratar v. Knorringin kertomuksia luettiin ja niistä puhuttiin eikä kukaan voinut olla niitä tuntematta. Yhtä suuren huomion saavutti rva Flygare (sittemmin rva Carlén), kun hän vähän myöhemmin, 1840-luvulla, astui kirjalliselle näyttämölle. — Almqvistista en ole vielä maininnut. Hänen neronsa vaikutti tenhovasti varsinkin miespuoliseen nuorisoon ja se häntä kauan ihaili, voisipa sanoa, melkein ihannoiden palveli.

Kuvalehtiä ei siihen aikaan ollut perhelukemiseksi. Vanhaa puupiirrostaitoa ei oltu uudelleen kehitetty, valokuvauksen ja valopainoksen aika oli vielä kaukana. Mitä oli kuvattava, se kuvattiin vähää aikasemmin keksityn kivipainon avulla taikka teräs- ja vaskipainoksella. Meidän kotiin oli kumminkin tilattu F. Boyen Tukholmassa toimittama taide- ja muotilehti, joka jossakin määrin ajoi kuvalehden asian; se ei ollut suuri, ilmestyi vain kerran kuussa, vaan sitä huolella hoidettiin. Joka vihossa oli neljä kuvaa. Yksi esitti jotakin kuuluisaa päivän henkilöä, toinen oli jonkun taideteoksen jäljennös, kolmas esitti jonkun uuden konekeksinnön tai rakennusihmeen piirustusta, jotakin verestä merkkitapausta taikka jotakin leikillistä aihetta; neljännellä sivulla tarjottiin aina värillisiä muotokuvia, uusimpia nais- ja miespukujen malleja, ja se oli luullakseni sen ajan ainoa muotilehti Skandinaviassa. Ilolla tervehdittiin jokaista uutta numeroa tätä lehteä, joka ilmestyi vuosina 1818-1844.

Muistettava on vielä, että jommoisenkin osan kirjallisesta huomiostamme anastivat silloiset rehevät ruotsalaiset valtiolliset lentokirjat. Tätä kirjallisuutta kehitti etupäässä ruotsalainen Crusenstolpe, joka julkaisi "Oloja ja suhteita" (Ställningar och Förhållanden) nimisen kirjassarjan. Hän tuomittiin, kuten tunnettu, 1838 vankeusrangaistukseen syystä, että oli tehnyt hyökkäyksiä Kaarlo Juhanan hallitusta vastaan; siitä johtui Tukholmassa suuria kansanmeteleitä ja muita selkkauksia ja kirjakauppoihin tulvi kaikenlaisia lentokirjoja ja häväistyskirjoituksia. Näitä kaikkia sekä tapauksia että kirjasia seurasimme me, isä ja pojat, suurimmalla jännityksellä, kooten talteen jokaisen tuollaisen lentokirjan. Crusenstolpea pidettiin etevänä kirjailijana ja kun hän sitten 1840 Vaxholman linnasta rupesi julkaisemaan historiallis-romantillista kuvaustaan "Morianen" niin hankki hän ihailijoilleen verrattoman nautinnon.

Valtiollinen lentokirjanen, samanaikainen kun Crusenstolpen vihot, mutta niistä aivan syrjässä, oli entisen Helsingin professorin Isr. Hvasserin ruotsinkielinen kirjanen "Liittoneuvotteluista Ruotsin ja Venäjän välillä 1812". Siinä kirjasessa otettiin ensi kerran vakavan käsittelyn alaiseksi Suomen valtiollinen asema jälkeen v. 1809. Tämä kirja oli tietysti, kuten melkein kaikki, mitä silloin ilmestyi valtiollista ja historiallista, senssuurin kieltämä kirja, mutta siltä sen sai lukeakseen jokainen, joka halusi. Vaan millään erinomaisella lämmöllä sitä ei, mikäli muistan, vastaanotettu. Se käsitys valtio-oikeudellisesta asemastamme, jota Hvasser tässä teoksessaan ja seuraavana vuonna vastineeksi Geijerille julkaisemassaan kirjoituksessa "Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812" esitti, oli kyllä miltei täydellisesti sama kuin se, joka parin vuosikymmenen perästä pääsi ja sittemmin yhä edelleen Suomessa jäi yleiseksi. Mutta silloin ei vielä yleisö Suomessa ollut tällaiselle käsitykselle kypsi: epäilemättä pidettiin Hvasseria suurena haaveilijana. Pitäisihän kyllä, niin arveltiin, asemamme oikeastaan ja oikeuden mukaan olla sellaisen kuin hän sanoo, mutta emme uskalla ajatella, että se todella sellainen on. Kuinka syvälle valtiolliseen epäilykseen, että en sanoisi epätoivoon, siihen aikaan oli vajottu, sen osoittaa m.m. A. I. Arvidssonin, salanimellä Pekka Kuoharinen, Hvasseria vastaan kirjoittama perin pessimistinen lentokirja "Suomi ja sen tulevaisuus", jota maassamme ymmärrettiin paljo paremmin, jopa siihen määrään, että sitä levisi kolme painosta. Samaa kysymystä valaisi kumminkin parin vuoden perästä uusi Tukholmassa ilmestynyt lentokirja "Suomen nykyinen valtiomuoto", tekijänä Olli Kekäläinen. Tämä kirja, jota nimilehdellä sanottiin "yritykseksi yhdistää herrojen Hvasserin ja Pekka Kuoharisen toisistaan eroavia käsityksiä", tutki kysymystä vakavasti valtio-oikeudelliselta kannalta ja tärkeimmissä kohdissa myönsi se Hvasserin olevan oikeassa. Tätä kirjasta pidettiin sitä suuremmassa arvossa, kun sen yleensä luultiin olevan silloisen professorin J. J. Nordströmin kirjoittaman, — tätä miestä jo silloin pidettiin auktoriteettina. Nordström oli tosin varmasti kieltänyt olevansa kirjan tekijä, mutta kun hän lienee sen sisällön täydelleen hyväksynyt, elivät useat hänen lähimmät ystävänsäkin kauan siinä uskossa, että hän sittenkin oli lentokirjan isä, vaikka hän valtiollisista syistä tahtoi kieltää sen. Vasta parinkymmenen vuoden perästä Arvidssonin kuoleman jälkeen selvisi kaikille, että Olli Kekäläinen oli sama mies kuin Pekka Kuoharinen ja että siis Arvidsson tuossa jälemmässä lentokirjassa, tarkemmin tutkittuaan ja mietittyään asioita, oli polemiseerannut itseään vastaan ja kumonnut omat väitteensä. Mutta tämän salaisuutensa hän, veitikkamaisesti niinkuin ainakin, säilytti tarkoin omanaan aina kuolemaansa asti.

Olen kertonut siitä, mitä olin tilaisuudessa kotonani lukemaan, vaan koululuvuistani en ole vielä kertonut. Koulua kävin myöskin kotonani. Niinkuin paljoa muuta siihen aikaan harjoitettiin opetustakin kodeissa jonkunlaisena kotiteollisuutena. Talossa oli poika, joka oli filosofian maisteri; olihan siis ihan selvää, että hänen tuli opettaa kahta nuorempaa veljeään, niinsanottuja "pikkupoikia", joista toinen oli yksitoista toinen kuusitoista vuotta häntä nuorempi. Niin olivat vanhempani ajatelleet ja niin he lähettivät minut, kun olin ehtinyt kuuden ja puolen vuoden ikään, Frans-veljen vinttikamariin lukemaan läksyjä. Sitä ennen olin ominpäin oppinut sisäluvun ja kirjoitustaidon ja nyt piti ruveta lukemaan Stenhammarin maantiedettä, Strelingin Latinan kielioppia, Hübnerin Piplian historiaa, Lindblomin Katkismusta, Ekelundin Vanhanajan historiaa, Euklideen Laskuopin alkeita j.n.e. Eräässä nurkassa istuin siellä pöydän ääressä, toisessa nurkassa istui veli Otto ja pari vierasta poikaa, ja niin luettiin läksyjä sekä aamu- että iltapuoleen, kunnes meitä ruvettiin kuulustelemaan; s.o. me luimme, kun vanhin veli oli kotona, vaan leikimme ja metelöimme, niinpian kuin hän huoneesta läksi. Siihen tapaan "pikku poikain" opetusta jatkettiin, kunnes he 16-vuotiaina ainoan opettajansa koulutodistuksella varustettuina laskettiin suorittamaan ylioppilastutkintoa.

Yksityisopetus oli siihen aikaan hyvin tavallista. Julkisia oppilaitoksia ei ollut monta eikä nekään olleet sellaisia, että olisivat nauttineet yleistä luottamusta. Helsingin ainoa valtionkoulu, jota arkipuheessa sanottiin "suureksi kouluksi", oli erityisesti huonossa maineessa. Vielä 1830-luvun alkupuolella olivat sen enimmät opettajat tunnetut lasinkallistajiksi ja vanhassa kivisessä koulutalossa läiskivät sormipatukat alituiseen, korvaten mitä opettajilta puuttui moraalista voimaa ja opettajakykyä. Koulun oppilaat olivat enimmäkseen kaupungin käsityöläisten ja köyhempäin porvarien sekä pikkuvirkamiesten poikia. Ylemmät virkamiehet sekä muuten vanhemmat sivistysperheet eivät siihen poikiaan panneet, vaan käyttivät mieluummin kotiopettajia. Vaan kun 1831 uusi ja ajanmukaisesti järjestetty yksityisopisto. "Lyseo", alkoi vaikutuksensa, tulvivat vähitellen mainittujen säätyluokkain pojat sinne. Tämä lyseo, jonka pitkä ja aika-ajoin loistava elämä vasta vuoden 1890 paikkeilla päättyi, oli peräisin samasta Suomen henkisessä viljelyshistoriassa muistettavasta nuorten akateemikkojen piiristä, n.s. "Lauvantaiseurasta", josta Suomalaisen kirjallisuuden seurakin samoihin aikoihin syntyi. Uuden opiston johtajaksi saatiin tunnettu pedagoogi A. A. Laurell ja opettajina toimi siinä muitten joukossa Runeberg, Nervander ja Snellman. Eipä ihme, että koulu sai oppilaita, ja innostuneita oppilaita, varsinkin kun siinä koulussa "patukkaa" hyvin harvoin käytettiin, — sillä rangaistiin ainoastaan niitä, jotka suorastaan jo olivat joutuneet "lain ulkopuolelle". Tässä lyseossa kävivät veljeni ja minun melkein kaikki samanikäiset toverit: sinne ikävöimme usein mekin. Mutta me olimme nyt kerran tuomitut "privatisteiksi" ja saimme ainoastaan toveriemme kertomuksista tiedon heidän vehkeistään ja leikeistään ja saatoimme ainoastaan syrjästä ihailla noita alituisia katukahakoita "rottain" (suurkoululaisten) ja "kissain" (lyseolaisten) välillä sekä niissä tehtyjä urostekoja.

Tyttöjä varten — lisäänpähän sen tähän — ei valtio silloin vielä ollut kouluja perustanut. Helsingin varakkaimpain perheiden tyttäret saivat opetusta yksityisissä pienissä n.s. "pensionaateissa", taikka pidettiin heitä varten kotiopettajattaria. Korkeita vaatimuksia tällä opetuksella ei vielä ollut. Pääasia oli ranskan ja saksan kielen oppiminen: kotiopettajattaret olivat siitä syystä usein kotosin Viipurista, jossa saksa vielä oli pääkielenä, taikka Räävelistä tai muualta ulkomailta. Alemman porvariston ja sen veroiseen säätyluokkaan kuuluvain kansalaisten tyttärien koulunopetuksesta ei tietääkseni koskaan ollut puhettakaan.

Olen muualla[7] kuvannut 1830-luvun Helsingin perhe- ja seuraelämää enkä siis tätä ajan luonnetta tässä valaise. Mutta koetan muististani luetella muutamia henkilöitä, joita usein näin ja kuulin, joko heidän käydessä kotitalossani taikka muualla.

Kun isäni itse oli ollut soturi ja palveli sotilastoimituskunnassa ja sotaväen leskein ja orpojen rahastossa, oli hän paljo kanssakäymisissä sotilashenkilöjen ja entisten sotilaitten kanssa, eri ikäisten ja arvoisten. Runeberg ei silloin vielä ollut laulanut, "voittojemme, surujemme ja kunniamme kulta-ajoista", vaan kyllä me lapset jo silloin osasimme kunnioituksella katsella tuon sodan vielä eläviä sankareita, vielä usein niitä näki harmajapäisinä ja sinikeltainen kunnianauha rinnassa taikka kaulalla.

Yksi niitä, joita usein näin, oli kenraalimajuri Kustaa Adolf Ehrnrooth. Hän oli silloin jo virastaan erossa ja poikkesi usein isäni luona, käydessään Helsingissä Sestan kartanostaan, jossa hän vanhuuden päiviään vietti. Ei hän sentään vielä erittäin vanha ollut: nuorena oli hän arvoasteissa ylennyt. Vänrikin arvonimi hänellä oli jo lapsena ja 24-vuotiaana hänestä oli tullut Savon jalkaväessä majuri eikä hän vielä ollut 30-vuotias, kun hän urostekojensa palkaksi sodassa, erityisesti Oravaisten tappelussa, jossa hän haavoittui, sai ruotsalaisen Miekkaritarikunnan suuren ristin. Kun sitten Suomen sotaväki uudelleen järjestettiin, tuli hänestä toisen jalkaväkirykmentin päällikkö sekä, Aleksanteri I:sen käydessä Parolan nummella 1819, kenraalimajuri ja parin vuoden perästä Suomen sotaväen divisioonapäällikkö. Suureksi suruksi alaisilleen pyysi hän kumminkin jo 1826 eroa virastaan — jonkun erimielisyyden johdosta, joka oli sattunut hänen ja kenraalikuvernööri Zakrevskin välillä. Tämä loistava ja mainehikas elämänura vaikutti, että miestä suurin silmin ja suurimmalla kummastuksella katsottiin. Vartaloltaan hän ei mikään erittäin mahtava ollut, lyhyenläntä, hennonlainen. Eikä hän käytöksestään päättäen näyttänyt vaativan sotilallista nöyryyttä; hän oli suora mies, vilkas ja puhelias. "Hän oli soturi ja kansalainen näiden sanain parhaassa merkityksessä, tunsi ainoastaan velvollisuutensa ja teki ainoastaan, mitä piti oikeana", sanotaan hänestä eräässä hänen elämäkerrassaan. Eikä muuta hänestä hänen eläessäänkään kuultu.

On hyvin yleiseen luultu, että Ehrnrooth on ollut Runebergin mallina hänen kuvatessaan "kenraalia" "Vänrikin markkinamuistossa" ja että tositapaus oli tarinan pohjana. Tämä on kumminkin epäilemättä erehdys. Sitävastoin on Runeberg antanut hänen terävän kielensä Ranttilan iloisissa pidoissa tehdä ivaa "Sotamarskista".

Toisenkin Vänrikin tarinoissa lauletun, nimittäin G. J. von Konoffin, sain usein nähdä ja kuulla. Hänkin oli nyt maanviljelijänä Kemiössä ja kun hän joskus kävi Helsingissä, kävi hän isäänikin tervehtimässä. Samaa kunnioitusta kuin Ehrnrooth ei tosin v. Konoff nauttinut; vaan jos tiesin, että tuo vanha tähtirintainen porilainen oli talossa, niin totta keksin minä jotakin asiaa isän huoneeseen saadakseni ihailla hänen pitkiä kirouksiaan ja hänen kuuluisia, satumaisia kertomuksiaan. Tunnettu on hänen monolooginsa, kun hän eräänä sunnuntaiaamupäivänä ajoi mustalla hevosella avantoon: "Niin piti tuon mustan saatanan siis vetää minut alas tänne helvettiin, juuri kun kaikki pirut ovat kirkossa, ettei yhtään perkelettä ole, joka tulisi avuksi". Sitä en tietysti ole itse kuullut, mutta kyllä paljo muita melkein yhtä maustettuja juttuja. Siihen aikaan oli tosin hyvin tavallista, että ihmiset ylpeilivät siitä, jos osasivat lasketella peräkkäin niin paljo kirouksia kuin suinkin, mutta ei se taito kumminkaan ollut nuorisosta kovinkaan kunnioitettavaa, sen voin vakuuttaa. Jos joku minulle silloin olisi sanonut, että tästä v. Konovista, joka istui isäni sohvannurkassa, nuuskaa nenässä, huuli lerpallaan ja kiroili, tulisi runoutemme kuolemattomaksi laulama sankari, — silloin olisi pieni ymmärrykseni varmaankin seisattunut.

Useita muita muistan vielä v:n 1808 sotavanhuksia, joista runoilija ei ole laulanut. Näiden joukossa oli kaksi setääni, Gustaf ja Berndt Schauman, joilla molemmilla oli urhoudesta saatu Miekkaritarikunnan kultamitali. Nuo kunniarahansa olivat he ansainneet toinen Alavuudella, toinen Ruonan sillalla, molemmat ollen Turun pataljoonassa ajutantteja. Sodan jälkeen ei kumpanenkaan ollut tahtonut uudelleen astua sotapalvelukseen; he eivät ottaneet palvelusta, niinkuin edellä mainitsemani miehet, uudelleen järjestetyssä sotaväessä, vaan jäivät sodan jälkeen asumaan virkataloihinsa, vanhempi kapteenin- ja nuorempi luutnantin-arvonimellä. Taloudelliset vaikeudet pakottivat heitä kumminkin vanhoilla päivillä koettamaan pienillä siviiliviroilla parantaa toimeentuloaan. Vanhemmasta tuli Naantalin postimestari ja nuoremmasta ensiksi saman kaupungin ja sitten Uudenkaupungin viskaali. Vaikka he olivatkin näin vaatimattomissa viroissa, eivät heitä kumminkaan syrinkarin kohdelleet entiset toverit, joiden oli onnistunut, tinkien omantuntonsa kanssa, sotilasuralla saavuttaa korkeampia arvoja, koreita ritarimerkkejä ja loistavia eläkkeitä.

Mutt'ei ainoastaan upseereja, vaan myöskin sotamiehiä entisestä Suomen sotajoukosta kävi usein talossamme. Kolme, neljäkin kymmentä vuotta sodan jälkeen ilmestyi sinne aina toisinaan joku harmaapäinen sotavanhus, repaleisessa taskussaan paperi, joka hänet oikeutti saamaan sen vuotuisen rovon, joka sotilasrahastosta oli myönnetty vanhoille ja halttauneille entisille sotilaille. Nämä vanhat, usein kunnianarvoisen näköiset miehet, olivat jalan, leipäsäkki olalla, kulkeneet talvipakkasessa kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa lähes satakunta peninkulmaa Karjalan ja Pohjanmaan kaukaisimmilta kulmilta hankkiakseen itselleen sen pienen eläkkeen, joka heille annettiin, — muistaakseni kaksikymmentä taikka viisikolmatta pankkoruplaa. Jos heiltä kysyttiin, miks'eivät ennen olleet tätä apua pyytäneet, niin he vastasivat, että niinkauan kuin voimat vielä olivat työhön riittäneet, olivat he tahtoneet auttaa itseään turvautumatta tähän keinoon. Ja kun he olivat eläkekirjansa saaneet, olivat he heti valmiit lähtemään tuolle pienelle kävelymatkalle takasin — Kemiin tai Kuhmoniemelle taikka vielä edemmäs. Kunnioituksella näitä sotavanhuksia katsottiin, mutta ei vielä samalla ihailulla, kuin pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin heistä Vänrikki oli laulanut.

Eräs senaikuisen Helsingin merkillisimpiä henkilöitä oli tuo valtiollinen veteraani, todellinen valtioneuvos Johan Albert Ehrenström . Pitkä, pulska herra, joka kerran oli seisonut rauta kaulassaan Tukholman Pakkatorilla ja sieltä viety telotuslavalle, mutta saanut armon — siinäpä oli pojalle jotakin katsottavaa ja ihailtavaa. Hän oli jo vanha. 30-luvulla oli hän jo 70-vuotias, mutta vielä oli hän hyvin sen kuvansa näköinen, joka oli siinä Wienissä 1803 tehdyssä vaskipiirroksessa, jossa näkyivät nuo kolme salaliittolaista ystävystä Armfelt, Aminoff ja Ehrenström yhdessä. Täydellisen hovimiehen ja valtiomiehen luonne näkyi koko hänen olemuksestaan; ei tarvinnut kysyä, kuka hän oli, joko hänet näki hienona ja kunniamerkeillä varustettuna, joskin vuosien taivuttamana, astuvan johonkin juhlaseuraan, taikka kun hän, karhunnahkaiseen turkkiinsa kiedottuna, päässään matala, leveälierinen silinterihattu, ajoi kaksivaljakollaan, edessä kuski, takana lakeija, molemmilla hopeareunaiset, vaaleansiniset livree-puvut. Jo puolivälissä 20-lukua oli hän eronnut senaatista, jonka jäsenenä hän useina vuosina oli ollut, ja Helsingin kaupungin uudisrakennuskomiteasta, jonka puheenjohtajana hän v:sta 1812 asti oli ollut pääkaupunkimme jos ei perustajana niin ainakin järjestäjänä. Mitä Ehrenström suurella tarmolla, harvinaisella työkyvyllä ja kehittyneellä kauneudenaistillaan oli tehnyt luodakseen uudelleen tämän Helsingin, (joka oli hänenkin syntymäkaupunkinsa), se hänen eläessään jo kylläkin tunnettiin, vaikka useiden kaupunkilaisten pikkumaisuus ja itsekkyys antoikin hänelle palkaksi enemmän moitetta kuin kiitosta. Nykysin on hänen toimensa jo jotenkin unhotettu. Vaan ei kulune kauvoa, ennenkuin hänen toimintansa todistukset kaivetaan esiin arkistojen kätköistä ja Ehrenströmille tunnustetaan se paikka Helsingin kaupungin historiassa, joka hänelle oikeutta myöten on tuleva. — Hän asui vanhoilla päivillään Kasarmintorin varrella — nyk. n:o 6 Etelä Makasiinin katu. Siellä hän kirjoitteli elämänsä muistiinpanoja, jotka, samoin kuin muut paperinsa, hän testamentin kautta luovutti Upsalan yliopistolle, jotta ne viidenkolmatta vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen (hän kuoli 1847) avattaisiin ja julaistaisiin. Tämä hänen toivomuksensa onkin täytetty.

Toinenkin entinen Ruotsin hovimies ja vanhanaikainen kustaviaani, jota usein nähtiin ja josta paljo puhuttiin, oli salaneuvos, vapaaherra Vilhelm Klinckowström. Hän oli hyvin ylhäistä sukua: hänen isänsä oli ollut ylimarsalkka ja "ylhäisyys" kuningatar Fredrikan hovissa, hän oli tuon kuuluisan valtiomiehen, valtioneuvoksen F. A. von Fersenin tyttärenpoika ja roistoväen v. 1810 Tukholman kadulla surmaaman valtiomarskin kreivi Aksel v. Fersenin sisarenpoika. Syystäpä oli hän nopeasti sotilasuralla ylennyt ratsuväen överstiksi, Kaarlo XIII:nen yliajutantiksi ja tämän puolison kamariherraksi. Vaan jo 1815 hän oli lähtenyt pois loistouriltaan Ruotsista, en tiedä mistä syystä, ja siirtynyt onneaan hakemaan Suomesta. Ja seuraavana vuonna jo hänet nimitettiinkin kamariherraksi Venäjän hoviin: 1820 tuli hänestä Viipurin maaherra ja 1825 pääsi tuo ruotsalainen parooni jäseneksi senaatin talousosastoon, jossa hän sitten pysyi yli 20 vuotta. — Hän oli uljas kasvultaan, käytös hieno ja kasvot kauniit ja saattoi hän siis, jos kukaan, edustaa, jonka hän lieneekin käsittänyt ainoaksi tehtäväkseen senaatissa. Valtioasiat hän otti kevyeltä kannalta niinkuin kaiken muunkin: huolenpitonsa omisti hän keisarillisen palatsin sisustukseen, joka onkin hänen luomansa, uusien eri virastojen virkamiesten vormutakkien piirustusten laatimiseen ja muuhun sellaiseen. Jos kumminkin jotakin pahaa oli tapahtunut, s.o. jos oikeutta jollain tavoin oli loukattu tai maan parasta syrjäytetty, niin uskottiin usein, että Klinckowström oli ollut siinä mukana. Sillä jos hänen kevyt luonteensa ei senaatissa paljoa painanut, niin painoi hänen vaikutuksensa sitä enemmän Pietarissa, Hovipiireissä ja erityisesti tuossa vaikutusvoipaisessa Mihailowin palatsissa oli hän suosittu vieras ja sukkelalla ja lepertävällä kielellään, jolla miltei oli oikeus sanoa kenelle tahansa mitä tahansa, oli hän hankkinut itselleen sukkeluutta rakastavan kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin erityisen suosion. Perinpohjin suunnitelluista pyrinnöistä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, ei luullakseni Klinckowströmiä koskaan syytetty. Hän oli vain kevytmielinen kaikessa: muuta hän ei lie tavotellut, kuin säilymistä korkeimpain suosiossa, tilaisuutta nauttia epikurealaista elämää ja antaa kielensä epäilyttäväin sukkeluuksien loistella seurapiireissä. Taidetta ja kirjallisuutta hän pintapuolisesti harrasti, hänen seinillään oli joukko arvokkaita tauluja, isoksi osaksi perittyjä perhemuotokuvia, ja hänen suurenlainen kirjastonsa kuuluu sisältäneen koko täydellisen kokoelman sellaista ranskalaista kirjallisuutta, joka salaten painopaikkaansa ilmoitti ilmestyneensä "Cyteressä", "Luxuripolissa" j.n.e. Myöskin puutarhanhoitoa hän todellisen ylimyksen tavoin harrasti. Helsingissä perusti hän ensiksi itseään varten suurenlaisen puutarhan n.s. Punanotkoon, josta sitten tehtiin Kaartin pataljoonan ampumarata, ja sitten lunasti hän sen suuren tontin Elisabetintorin varrelta, jossa Uudenmaanpataljoonan kasarmi nyt on, rakensi sen ja perusti niemelle suuren puutarhan. Mutta mitä hänen kauneudenaistinsa uhrasi näihin laitoksiin, sen sai Suomen valtio sittemmin kalliisti maksaa. Punanotkon puutarhan lunasti hallitus suurella hinnalla kaartinpataljoonaa varten ja Elisabetintorin varrella olevan talon osti niinikään kruunu (paroonin kuoleman jälkeen) kasarmiksi venäläistä junkkarikoulua varten. Runsailla eläkkeillä y.m. ylimääräisillä määrärahoilla ja palkkioilla vahvistettiin muuten vähä väliä valtiorahastosta tuon mukavasti elävän hovimiehen kassaa.

Ajalle kuvaavana — joskaan se ei ole ollut aivan tavatonta myöhempinäkään aikoina — mainittakoon vielä, että tuosta entisestä ruotsalaisesta ratsuväen upseerista yhtäkkiä (1841) tehtiin insinöörikenraali. Todellisena valtioneuvoksena ja hovimestarina kuoli hän vihdoin 1850.

Ensimmäisestä vaimostaan, englannittaresta, oli Klinckowström jo aikusin eronnut. Mutta oltuaan pari vuosikymmentä vapaana avioliiton kahleista, joutui hän 63 vuotiaana niihin taas: käydessään Pietarissa meni hän kihloihin erään Helena Paulownan hovinaisen kanssa, jolle, miehen kuoleman jälkeen ja tämän suurten ansioiden muistoksi, Suomen valtio sai hänen eläessä leskenä Saksassa, lähes 40 vuoden kuluessa maksaa 8,000 markan vuotuisen eläkkeen.

Eräs sen ajan ylhäisiä, joka komealla vartalollaan ja vakavalla luonteellaan vaikutti jokaiseen, joka hänet tunsi, oli ent. prokuraattori, salaneuvos Carl Walleen . Jo hänen ollessa nuori hovioikeuden virkamies olivat hänen harvinaiset taitonsa ja lahjansa tulleet tunnustetuiksi ja hän oli, vaikka vasta 27 vuoden vanhana, ollut yksi niistä neljästä lakimiehestä, jotka suomalaisen lähetystön puheenjohtaja Pietarissa vapaah. O. Mannerheim ehdotti Aleksanterille Suomen asiain valtiosihteeriksi. Senjälkeen kuin Rehbinder oli tähän paikkaan otettu, kutsui hän ystävänsä Walleenin Pietariin auttamaan itseään asiain käsittelyssä ja valmistamisessa; ja kun 1811 komitea Suomen asioita varten perustettiin, valittiin hän sen jäseneksi. Sieltä siirtyi hän 1816 Viipuriin sikäläiseksi toiseksi maaherraksi läänin yhdistymisen jälkeen Suomeen; ensimmäinen oli ollut tuo suuri isänmaan ystävä Carl Stjernvall, jonka lesken kanssa hän ennen pitkää meni naimisiin. Oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta jäsenenä senaatin talousosastossa oli hän 1822 tullut Gyldenstolpen jälkeen prokuraattoriksi ja tällä tärkeällä paikalla pysyi hän sitten yli 30 vuotta eli vuoteen 1854 asti, jolloin hän ijäkkäänä miehenä otti eronsa. Juoksevista prokuraattorintoimista oli hän kumminkin vapaa melkein koko sen ajan, jolloin hän johti n.s. lakikomisioonin yli 20-vuotisia, mutta — sanokaamme se suoraan — onneksi miltei hedelmättömiä töitä.

Vaikkei suvultaan oli Walleen (hän korotettiin sittemmin vapaaherraksi) taipumuksiltaan ja perhesuhteiltaan täydellinen ylimys. Että hän Suomen valtiollisen aseman suhteen oli samalla isänmaallisella kannalla kuin kreivi Rehbinder, sen voi päättää heidän tunnetusta ystävyydestään ja vilkkaasta kirjeenvaihdostaan — he kirjoittivat tavallisesti syrjässä postista ja sen silloisista johtajista, Ladausta ja Wulffertista, — joka kirjeenvaihto kumminkin valitettavasti lie mennyt jälkimaailmalta hukkaan. Vilpitön ja väsymätön kirjallisuuden ystävä hän oli. Viime vuosiinsa saakka luki hän hyvin paljo, enimmäkseen historiaa ja ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kalliin ja erinomaisen kirjastonsa hoiti hän erityisellä huolella. Kaunotaiteitakin hän suosi; kun Suomen Taideyhdistys 1846 perustettiin, rupesi hän sen puheenjohtajaksi ja oli kotimaisten taidepyrintöjen mahtavana tukena niiden astuessa ensimmäisiä horjuvia askeleitaan. Ja puutarhanviljelystä hänkin innolla harrasti; suurilla kustannuksilla hän ensiksi kaunisti omistamansa Träskändan tilan Espoossa ja jätettyään sen tytärpuolelleen vielä koristettavaksi ryhtyi hän toisiin kalliisiin rakennuksiin ja laitoksiin Hagasundin huvilassaan Helsingin tullin edustalla. Täällä hän myös 1867 päätti päivänsä 85 vuotiaana. — Valitettavaa oli vain. etteivät vapaah. Walleeninkaan taloudelliset varat vastanneet hänen kauneusaistiaan ja sai Suomen valtio hänenkin hyväkseen silloin tällöin yhdessä tai toisessa muodossa tehdä ylimääräisiä uhrauksia.

Melkein kaikki toisetkin 1830-luvun senaatin jäsenet ja muut ylemmät virkamiehet näin myös, minkä useammin, minkä harvemmin. Vaan vaikka he henkilöinä kai olivat hyvinkin kunnioitettavat, niin ei heistä useimmissa ollut mitään, joka olisi heidät tavallista virkamiesastetta yläpuolelle kohottanut ja pysyväisempää muistoa heistä jättänyt.

Tuo aikanansa niin mahtava rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, salaneuvos A. H. Falck oli, samoin kuin hänen suosijansa, kenraalikuvernööri Zakrevski, jo vuosikymmenen alussa saanut jättää hallitusohjat käsistään ja oli hän ruvennut teollisuusmieheksi Kauttuan tehtaalla. Lars Gabriel von Haartman saapui Turusta vallanpitäjäksi vasta 1840. Sillävälin vallitsi senaatissa niin sanoakseni "interregnum", jonka kuluessa silloinen kansliatoimituskunnan päällikkö S. F. Richter lienee ollut senaatin vaikuttavin mies. Ainakin hänen vaikutustaan pidettiin suurena nimitysasioissa, joita silloin, muun politiikan puuttuessa, pidettiin melkein suurimpina valtiollisina ja yhteiskunnallisina kysymyksinä. Eihän siihen aikaan edes joku Kuusamon nimismies voinut olla ehdolla johonkin henkikirjurin virkaan, ilman että hän piti velvollisuutenaan saapua senaikuisilla kulkuneuvoilla pääkaupunkiin esittämään itseään täydessä vormupuvussa kaikille talousosaston jäsenille ja "kumartamaan" päästäkseen suosiolliseen huomioon virkaa täytettäessä. Jos hän sen laiminlöi, oli hän auttamattomasti menettänyt toiveensa saada hakemansa viran, olipa hänen mahdollisuutensa koskaan vastaisuudessakaan saada muitakaan virkoja hyvin epäilyttävä. Kumartajain suurin herra oli tähän aikaan, kuten mainittu, Richter, kunnes hän 1840 siirtyi presidentiksi Turun hovioikeuteen, ja silloin hänen asemansa tässä suhteessa samoin kuin hänen muu johtaja-arvonsa senaatissa siirtyi hänen vielä mahtavammalle lankomiehelleen, itse "hänen hirmuisuudelleen" von Haartmannille.

Ladaun nimeä en tässä voi jättää mainitsematta. Olen näet lapsena kuullut sitä niin suurella inholla ja halveksumisella mainittavan. Senaattori ja postipäällikkö, jolla oli tämä nimi, eli vielä kolme vuotta 30-luvulla. Mutta tyytyväisenä voin mainita, että häntä en ole koskaan omilla silmilläni nähnyt.

Niitä miehiä, joiden näkemistä voin pitää kunnianani ja joiden kuva, kun heidät lapsena tapasin, selvästi on muistissani, täytyy minun mainita eräs neljän sangen merkillisen miehen piiri. He olivat keskenään ystävykset ja viettivät usein iltojaan keskustellen toistensa kanssa.

Näistä neljästä oli yksi minulle aikusemmin tuttu nimellä kolleegineuvos E. B. v. Witte, mutta hänestä tuli sitten suomalainen aatelismies nimellä von Weissenberg ; samalla hänestä, joka oli ollut kenraalikuvernöörinkanslian toimistonpäällikkö, tuli saman laitoksen tirehtööri sekä valtioneuvos, lopulta oikein todellinen valtioneuvos. Hänen vilkas luonteensa ilmaisi helposti, että suomalaista verta ei juossut hänen suonissaan; hän oli erittäin sukkelasuinen ja nerokas ja oli sentähden seuraelämän elähdyttävä aines ja hilpeällä ystävyydellään voitti hän varsinkin lasten sydämmet. Syntyjään hän oli liiviläinen, vaan oli aivan nuorena siirtynyt Viipurin lääniin venäläiseksi virkamieheksi: kun Vanha Suomi kohta sen jälkeen yhdistettiin uuteen, sai hän viran kenraalikuvernöörin kansliassa, jonne hän sitten jäikin. Kielitaitonsa ja asiantuntemuksensa perustuksella tuli hänestä kaikkien kenraalikuvernöörien (Steinheil, Zakrevski, Thesleff) välttämätön seuralainen, kun nämä olivat tarkastusmatkoilla. Siten oli hän oppinut laajasti tuntemaan maan ja sen tarpeet ja vaikka hän täällä olikin muukalainen, oli hän epäilemättä Suomen vilpitön ystävä. Ollen samanikäisiä ja hyviä toveruksia hänen poikainsa kanssa — joista prokuraattori Aleks. B. von Weissenberg, joka on niin suuressa määrin ansainnut isänmaansa tunnustuksen, oli yksi, — olimme Otto veljeni ja minä myötään heidän kanssaan yhdessä ja olimmepa melkein kuin kotonamme heidän talossaan, jossa isäntäkin aina meitä ystävyydellä kohteli.

Juuri tässä talossa, Bulevardin varrella, vastapäätä vanhaa kirkkoa, näin niin usein tuon mainitsemani ystäväpiirin koossa tuttavallisesti jutellen teekupin ääressä. Siihen kuului paitsi Weissenbergiä kolme miestä, joita kaikkia kieltämättä voidaan pitää Suomen merkillisimpinä, nim. Engel, Rosenkampff ja Nordenskiöld.

Carl Ludvig Engel , hän oli tuo mainio arkkitehti, jota, Ehrenströmin ohessa, uuden Helsingin tulee ulkomuodostaan ja luonteestaan kiittää. Hänen suuret ansionsa tunnustettiin kaikilta tahoilta jo silloin; niitä on, kuta enemmän aika on kulunut, yhä enemmän tunnustettu. Hän oli, kuten tunnettu, syntyjään saksalainen, berliiniläinen; oli miehuutensa parhaina päivinä 1816 saapunut Helsinkiin, jossa vaikutti aina vuoteen 1840 asti, jolloin hän 62 vuoden ikäisenä kuoli. Engelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, niinkuin hänen rakennustaiteensakin. Vartalo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet miehevät ja säännölliset; suora ryhti; kaulassa korkea, huolellisesti sidottu huivi ja puku muutenkin erittäin huolehdittu. Sellaisena hänet näin sekä sisällä huoneessa että myöskin kadulla astuvan melkein joka päivä tasasin askelin ikkunaimme ohi. Ruotsinkieltä hän puhui melkoisesti saksaksi murtaen. Yleensä hän ei paljoa puhunut. Ei kuullut hänestä koskaan puhuttavan muuten kuin suurimmalla kunnioituksella.

Myöskin vapaaherra Carl von Rosenkampff , översti (sittemmin kenraalimajuri) ja suomalaisen joenperkkauskunnan päällikkö, oli syntynyt ulkomailla, Liivinmaalla. Ollen setänsä, venäläisen lakimiehen vphra Gustaf von Rosenkampffin ottopoika — setä oli jo 1812 tullut Pietarissa olevan Suomen asiain komitean jäseneksi ja oli siellä kreivi K. M. Armfeltin apulaisena —, oli hän kasvatusisänsä vaikutuksesta jo aivan nuorena insinööriupseerina päässyt johtamaan n.s. joenperkaustöitä Suomessa. Ja tähän tehtävään oli hän antautunut ja perehtynyt kaikella innolla. Ei hän koskaan väsynyt matkustamaan maan eri osiin tutustuakseen kaikkiin vesistöihin. Maan molemmat kielet hän täysin osasi ja toverillisella, ystävällisellä käytöksellään oli "Koski-parooni", joksi häntä kutsuttiin, tullut tunnetuksi ja suosituksi jokaisessa kievarissa ja muussa maalaistalossa, jossa hän viivähti. Hänen käytettävissään olevat varat eivät olleet suuret, mutta monet suot niillä kuivattiin, monet järvet laskettiin, monet kosket perkattiin ja paljo kanavia kaivettiin hänen aikanaan. Ja ennenkuin hän verrattain nuorena v. 1846 kuoli, sai hän jo nähdä töitä tehtävän siinä suuressa yrityksessä, Saimaan kanavalla, jota hän kauan oli valmistanut. Yhtä suosittu kuin rahvaan keskuudessa oli hän pääkaupungin seurapiireissäkin. Iloista päiväpaistetta kajasti aina hänen pyöreähköistä, punottavista kasvoistaan. Lapsillekin oli hänellä aina varalta joitakin ystävällisiä sanoja.

Ainoa synnynnäinen suomalainen tuossa pienessä iltaseurassa, jota ei koskaan pelipöytä yhdistänyt, oli vuori-yli-intendentti Nils Nordenskiöld . Mineroloogina ja geoloogina oli hänellä tieteellisessä maailmassa suuri arvo, erityisesti oli hän harrastanut Suomen kivilajien ja niiden merkityksen tutkimista ja vuortenmurtamista oli hän pontevasti edistänyt. Koko hänen olentonsa osotti aina jotakin miettivää ja levottomasti harkitsevaa, joka on yhteistä Nordenskiöld-suvun jäsenille. — Hän eli kahtakymmentä vuotta myöhempään kuin kaikki nuo mainitut ystävänsä; kuoli v. 1866. Jos en lapsena hänestä erittäin pitänyt, niin pidin hänestä sitä enemmän hänen elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kun hänen suuren poikansa Adolfin kautta jouduin hyvin tiheään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Ja tahdon tässä vielä lausua kiitokseni siitä ystävyydestä, jota tuo lahjakas ja vanhana vielä kaikkia ajan harrastuksia seuraava mies minulle osotti.

Nordenskiöldillä oli ollut onni ryhtyessään minerologiaa opiskelemaan, saavuttaa silloisen Suomen kenraalikuvernöörin kreivi Fabian Steinheilin mahtavan suosion. Tämä itse innolla harrasti samaa tiedettä ja osasi pitää arvossa monen tutkijan lahjoja. Tämän suosion avulla oli Nordenskiöld voinut saada melkein rajattomia valtionapuja oleskellakseen lähes 5 vuotta ulkomailla ja tutustuakseen aikakauden etevimpiin luonnontutkijoihin. Tältä matkalta palattuaan hän heti pääsi häntä varten perustettuun vuorilaitoksen intendenttivirkaan. — Myöskin Engelin oli sama kenraalikuvernööri kutsunut Räävelistä, jossa hän muutamia vuosia oli työskennellyt, Helsinkiin. Niinikään oli Steinheil suosinut Rosenkampffia ja Weissenhergkin oli hänen suosikkinsa. — Sananlasku sanoo: "Sano, kenen kanssa seurustelet, minä sanon, kuka olet", ja tätä totuutta voinee parhaiten sovelluttaa kun on suosijoista ja suosikeista puhe. Tässä mainituista henkilöistä voi melkein päättää, minkälainen heidän suosijansa luonteeltaan oli. Kreivi Steinheil on Suomessa jo jotenkin unhottunut; kaikki kumminkin osottaa, että hän rakasti sitä maata, jonka hallinnon johtoon hän oli joutunut, ja että hän rehellisesti sen parasta tahtoi. Erottuaan kenraalikuvernöörin toimesta jäikin hän Suomeen ja Helsingissä hän maalisk. 7 p. 1831 kuoli. Hämärästi muistan vielä nuo muhkeat, juhlalliset sotilashautajaiset, kun häntä hautaan saatettiin. Sen ajan sanomalehtien ei ollut tapana tuhlata muistosanoja edes mainioimmille miehille — silloiset pitkät n.s. kiitokset kirkoissa korvasivat usein nykyaikaisia nekroloogeja —, mutta kerrottaessa kreivi Steinheilin hautajaisista lausuttiin Helsingfors Tidningareissa: "Horjahtamaton oikeamielisyys, kaiken hyvän ja hyödyllisen lämpöinen harrastaminen, todellinen kansallishenki ynnä valoisa maailmankatsanto, laajat tiedot, kypsynyt kokemus ja väsymätön uutteruus, nämä kaikki olivat kreivi Steinheilin ominaisuuksia. Hänen lempeä arvokkaisuutensa, suora hyväntahtoisuutensa ja miellyttävä luonteensa, joka oli hänen ainainen tunnusmerkkinsä, nämä kaikki sydämmen viehätysvoimat ovat jättäneet muiston, joka monesta silmästä on pusertanut kyyneleen, monesta rinnasta kohottanut kaipauksen huokauksen. Ei ainoastaan uteliaisuus taikka hautasaaton loisto näy saattaneen suurinta osaa kaupungin asujamistosta tuon unhottumattoman miehen haudalle. Se oli yleinen kunnioitus, jonka surullinen joskin rakas muisto oli kutsunut runsaat joukot vainajan lepopaikalle osottamaan hänelle kiitollisuuttaan". — Tällaista jälkikiitosta ei ole tällä vuosisadalla kuultu eikä kuultanekaan kenestään Suomen kenraalikuvernööristä.

Kun olen puhunut muutamista ulkomailla syntyneistä etevistä miehistä, en voi myöskään unhottaa yliopistomme silloista astronomian professoria Fredr. J. A. Argelanderia . Hän oli Preussista syntysin, mutta jo 1823 oli hänet, vaikka oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen, kutsuttu astronomisten havaintojen tekijäksi Turkuun. Sittemmin hänet nimitettiin professoriksi ja hän siirtyi Helsinkiin sittenkuin uusi observatorio-rakennus oli valmistunut. Häntä pidettiin tieteensä alalla uutena tähtenä ja ihmisenä häntä usein rakastettiin. Muistan hänet iloiseksi, ystävälliseksi mieheksi; lapsille oli aina riemu tavata häntä. Olinpa ylen onnellinen, kun kerran pääsin tähtitorniin ja Argelander uudella Frakenhoferin kaukoputkella antoi minun katsella auringontäpliä; ujostella ei tarvinnut, niin lempeästi tuon kuuluisan tähteintutkijan terveet, nuorekkaat kasvot meitä katselivat — niissä ei ollut mitään täpliä. — Kun Argelander 1836 kutsuttiin täältä pois ja seuraavana vuonna muutti Bonniin, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi, niin häntä yleisesti ikävöitiin. Yliopistomme menetti tuon etevän tiedemiehen samana vuonna kuin Runebergin täytyi muuttaa Porvooseen.

Vanhin yliopiston opettajista ja suurinta tieteellistä arvoa nauttiva heistä oli kauan fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällström. Hänet näin usein isäni luona, jonka läheinen tuttava hän oli Turun ajoilta asti. Hiljanen ja vaatimaton hän oli, mutta kasvot olivat hienot ja järkevät ja astuessaan kadulla kauhtanassaan, jumaluusopin tohtorin hatussa ja siihen aikaan ainoastaan vanhojen miesten käyttämissä, pitkävartisissa saappaissa, oli hän hyvin kunnioitettavan näköinen. Hän kulki papinpukuun puettuna, sillä vaikka hän fyysikko olikin, oli hän antautunut papilliseen säätyyn, päästäkseen, samoin kuin monet muut filosoofisen tiedekunnan professorit, äänivaltaan tuomiokapitulissa ja saadakseen niistä vaivoistaan jonkun palkkiopitäjän. Ja kirkolliset velvollisuutensa oli hän täyttänyt yhtä uskollisesti kuin tieteelliset ja yliopistolliset. Arkkipiispanvaalissa 1833 asettivat hänen säätyveljensä hänet kolmannelle ehdokassijalle; yliopistossa valittiin hän 1829 ensimmäiseksi rehtoriksi uusien asetusten mukaan; kun tiedeseura perustettiin 1838 tuli hänestä sen ensimmäinen puheenjohtaja. Useissa hallituksen komiteoissa oli hän jäsenenä. Ja kaiken tämän ohessa riitti häneltä vielä aikaa hoitaakseen laajaa yksityistä taloutta: suurella säästäväisyydellä ja toisen vaimonsa perintöjen kautta oli hän hankkinut itselleen melkoiset varat ja oli hänellä m.m. kolme maatilaa Vihdin pitäjässä. — Mutta vaikka häntä näin suuressa arvossa pidettiinkin, katseli nuorempi akateeminen sukupolvi häntä kumminkin hänen viimeisinä elinvuosinaan (hän kuoli 1844) varsin karsain silmin. Hänen olisi pitänyt, niin arveltiin, täysinpalvelleeksi päästyään, erota opettajapaikastaan yliopistosta jättääkseen sen niin etevälle jälkeläiselle, kuin oli tuo nerokas J. J. Nervander. Ehkä tässä olikin perää. Vaan voin kumminkin vakuuttaa, että Hällström vielä viime vuosina osasi kerätä luennoilleen niin lukuisan kuulijakunnan, ettei Nervander, kaikesta henkevyydestään huolimatta, sitä voinut professoriksi päästyään tehdä. Kaksi vuotta ennen kuolemataan, kun hän helmik. 20 p. 1842 tuli olleeksi 50 vuotta ylioppilaana, saikin hän koko ylioppilaskunnan puolesta osakseen silloisiin oloihin nähden kuulumatonta kunnianosotusta.

Useita muita sen ajan professoreja, joita lapsuudessani näin, voisin vielä mainita. Vaan kun he kaikki olivat opettajina vielä minun ylioppilasaikoinakin, puhun heistä tuonnempana kuvatessani noita aikoja.

Eräästä heistä en sentään malta olla jo tässä kertomatta. Se on Johan Gabriel Linsén , ennenmainittu "kaunotieteen ja runotaiteen", s.o. roomalaisen kirjallisuuden, professori. Hän oli naimisissa tätini (äitini sisaren) kanssa ja kuului siis läheisimpiin sukulaisiimme, ja hänen perheessään vietin lapsena monet loma-ajat. Linsén oli sen ajan omituisimpia opettajatyyppejä. Ollen nuoruudestaan asti rintatautinen sekä monenlaisten onnettomuuksien kolhima — hän oli m.m. Turun palossa menettänyt talonsa ja tavaransa ja sitä ennen samana vuonna ensimmäisen vaimonsa ja kaikki neljä lastaan — oli hän, tuo pelottavan pitkä ja laiha mies, melkein kuin kärsimysten ja surujen elävä kuva. Ja hänen luonteensa oli, niinkuin kivuloisten usein, epätasainen ja ärtyisä. Häntä lähenimme melkein aina vavisten, sillä eihän koskaan tiennyt, milloin pieninkin aihe saattaisi hänet suuttumaan, ja hänen vihansa oli väliin aivan hillitön. Ylioppilaat, jotka kirjoitusnäytteineen taikka tutkintoja varten kävivät hänen luonaan, tiesivät sen kokemuksesta kyllä. Mutta pohjaltaan oli hän mitä hienotunteisin ja jaloin luonne. Kun hän oli voimissaan ja tyyneellä mielellä, oli yhtä hauskaa kuin opettavaa olla hänen seurassaan. Hän tunsi senaikuisen kirjallisuuden miltei yhtä hyvin kuin klassillisen ja hänen näissä harrastuksissa kehittynyt makunsa ilmeni etenkin hänen erittäin huolehditussa kielessään, jota hän sekä puhuessaan että kirjoittaessaan aina käytti. Turussa oli hän kuulunut niihin nuorempien yliopiston opettajain piireihin, joissa eli herättävää henkeä; "Mnemosynen" toimittajana oli hän ollut ensimmäisiä, jotka julkisuudessa olivat ottaneet Suomen kansallisuuskysymyksen puheeksi. Ja lämpösesti hän yhä edelleen harrasti tätä niinkuin kaikkia isänmaallisia kysymyksiä. Hän oli myöskin Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustajia ja sen monivuotinen puheenjohtaja. Hänen ylevistä ja valistuneista mielipiteistään todistuksina muuten ovat m.m. hänen painettuna säilyneet yliopiston, konsistoriossa annetut lausuntonsa, joilla hän kaksi eri kertaa, vaikka valitettavasti turhaan, koetti hankkia J. L. Runebergille tarpeellisen apurahan, jotta hän voisi pysyä yliopistossa. — Että Linsén oli tavanmukainen puhuja ja runoilija melkein kaikissa yliopiston juhlatilaisuuksissa (aina 1840-luvulle asti), sen olen jo ennen maininnut. Viimeiset vuotensa vietti hän suureksi osaksi tautivuoteella ja kuoli 1848.

Ne julkiset, sivistävät huvit, teaatterit ja laulajaiset, joita 30-luvulla oli tarjona, olen jo ennen kuvannut (Nu och Förr 1876 v. 4). Julkisia kirjallisia huvituksia, jos semmoisiksi voin kutsua kaikenlaisia myöhemmin niin usein pidettyjä esitelmiä, ei silloin tarjottu. Kun Tiedeseura, joka perustettiin 1838, rupesi viettämään vuosipäiviään esitelmillä ja niihin kutsui suurenkin yleisön, oli se jotakin aivan uutta. Esitelmiä kansalle ei tietysti kumminkaan pidetty. Seuroja ei Helsingissä vielä ollut muita, kuin mainittu Tiedeseura, Kirjallisuudenseura, Fauna- ja Flora-seura, Lääkäriseura ja Raamattuyhdistys. Ihmisten ajan ja huomion eivät siten vielä riistäneet seurat eikä keskustelukokoukset. Kunnan asioita hoiti maistraatti ja harvalukuinen määrä kaupungin vanhimpia. Seurakunnan asioita varten olivat kirkonkokoukset, joissa hyvin vähän käytiin.

Monella alalla siis ei elämä vielä ollut herännyt ja se huomio käy yhä selvemmäksi, jos ajattelee kaunotaiteita. "Euroopan maitten joukossa ei ole monta, joilla on sama yleinen sivistysmäärä kuin meidän maassa. mutta yhtä vähän taideaistia ja harrastusta", niin kirjoitti Hels. Tidn. 30-luvun alussa. Ja syytä sellaiseen valitukseen olikin. "Maamme taidealoista", niin luetaan samassa artikkelissa, "asettuu rakennustaide kieltämättä eturintaan — intendentti Engelin taideaisti näkyy hänen rakennuksistaan." Mutta maalaus- ja kuvanveistotaiteen puolesta oli Suomen pääkaupunki hyvin köyhä, sen voin minäkin vakuuttaa. Olen jo maininnut, että täällä oli pari yksityistä, herrojen Walleenin ja Klinckowströmin omistamaa, jommoistakin taulukokoelmaa. Toisissa ylimystaloissa löytyi myös joitakin vanhempia, arvokkaita perhemuotokuvia. Siinä oli melkein kaikki. Jos varakkaiden virkamies- tai kauppiasperheiden huoneustoissa sai nähdä joitakin öljytauluja, niin esittivät ne aina isäntäväen omia muotokuvia, — tavallisesti ne oli loistavan koreilla väreillä maalannut täällä kauan elänyt maalari, tunnettu J. E. Lindh. Talon isäntä oli kuvattu virkapuvussaan tai muussa juhlapuvussaan, kaikki tähdet ja arvomerkit rinnassa, mitä suinkin lie ollut saatavissa, ja rouva hääpuvussaan taikka muussa silkkiläningissä, tukka juhlallisesti kammattuna, koreat korvarenkaat korvissa ja usein pitkä nahkakaulus kaulassa. Muuten olivat salien ja vierashuoneiden seinät suorien tuolirivien yläpuolella tyhjät, ellei kuvastinta ollut johonkin paikkaan asetettu. Poikkeustapauksissa vain oli jollakin seinällä joku puitteisiin pantu puupiirros, kenties joskus joku vanhempi arvoton öljypainostaulu; niin oli esim. meidän talossa kokoelma Ruotsin kuninkaiden muotokuvia Kristian Tyrannista Ulrika Eleonooraan saakka, mutta ne olivat enemmän historiallisia muistoja kuin taideteoksia. — Valokuvaamisen aika ei ollut vielä tullut; daguerrotyyppi-kuvia nähtiin 1840-luvun alussa. — Kuvanveistoa edusti mahdollisesti joku keisarin rintakuva taikka kipsinen kellon alusta, jommoisia kiertävät katukauppiaat möivät.

Mainittu muotokuvain tekijä Lindh oli melkein ainoa elinkeinoa harjoittava taiteilija, joka 1830-luvulla aina oleskeli täällä ja eli taiteestaan. Täällähän kyllä M. v. Wrightkin eli, mutta hän harjoitti siihen aikaan vielä pääasiallisesti piirustusopetusta, kartantekoa j.n.e. eikä häntä vielä paljo tunnettu öljymaalaajana. P. A. Kruskopf oli samoin piirustusopettaja ja harjoitti litograaffisia töitä, ainoastaan poikkeustapauksissa maalausta. Joskus kävi Helsingissä kumminkin joku vieras taiteilija, kuten ruotsalainen D. Mazér, joka 1837 täällä maalaili Runebergin, Argelanderin, Hällströmin y.m. eteväin henkilöjen muotokuvia. Suomesta oli kumminkin jo syntynyt pari mainiota maalaria, Lauraeus ja Finnberg, joista jälkimmäinen vielä eli alussa 30-lukua; Ekman oli myös jo uransa alottanut, Godenhjelm ja Mathilda Rotkirch samoin, mutta kukin heistä oleskeli enimmäkseen ulkomailla eikä täällä Helsingissä saatu nähdä paljo yhtään heidän teoksiaan.

Semmoisena pysyikin taiteen asema Helsingissä aina Suomen taideyhdistyksen perustamiseen asti 1846. Sellaisen yhdistyksen aikaansaamista oli tosin jo kymmentä vuotta aikasemmin joukko taiteenystäviä yrittänyt, mutta he olivat silloin vielä liian harvalukuiset voidakseen herättää kylliksi asianharrastusta yleisössä.

Seuraelämästä ja sen huvituksista pääkaupungissamme olen myös jo ennen kertonut, (Nu och Förr 1856 v. 3). Mutta olen kertonut pääasiallisesti vain talvisajan huvituksista. Kesillä on kaupunkien elämällä aina eri luonteensa. Kerron siis tässä yhtä ja toista aikusemmista kesämuistoistani.

Kesähuvilain hankkiminen taikka kesäasunnon vuokraaminen on tapa tai tarve, jonka vasta pari, kolme viimeistä vuosikymmentä ovat synnyttäneet Helsingissä. Ainoastaan muutamat harvat rikkaammat kauppiaat olivat 1840-luvulla rakennuttaneet itselleen huviloita kaupungin luo Töölööseen, Huopalahteen tai Gumtähteen tai läheisiin saariin. Virkamiehillä ei juuri ollut huviloita. Se, joka maalaiselämästä tahtoi nauttia, osti pienen maatilan lähempää tai etempää ja harjoitti siten pientä maanviljelystä sivuelinkeinona. Ne perheet, joilla omaa maatilaa ei ollut, jäivät tavallisesti koko kesäksi kaupunkiin.

Tähän luokkaan meidänkin perheemme kuului. Vanhemmat olivat ehkä nuoruudessaan saaneet maalaiselämästä kyllänsä eivätkä vanhoilla päivillään siitä enää välittäneet. Jotakin kesää lukuunottamatta asuivat he läpi vuodet kaupungissa ja lapset siis myöskin. Siten olen saanut, niin sanoakseni, kuluttaa lapsenkenkäni Helsingin kaupungin kaduilla ja senaikuisilla mukulakivikäytävillä. Koko lapsuuteni aikana aina siihen saakka, kunnes olin parin vuoden ylioppilas, jolloin kaupunki jo tuntui ahtaalta, en ollut maaelämää enkä sen raitista ilmaa saanut nauttia kuin jonkun ainoan päivän, ehkä joitakin päiviä, kun käytiin tuttavain luona näiden kesäasunnoissa.

Onneksi ei Helsingin ilma ollut niin pilaantunutta, ettei täälläkin olisi saanut luontoa nauttia. Meren raittiit tuulet sitä joka taholta tuulottivat eikä monta askelta tarvinnut kaupungin tulleista poiketa tavatakseen puhtaan metsän tuoksun. Ullanmäeltä ja muilta kaupungin mäkilöiltä nähtiin avonainen Suomenlahti ja siihen pistävät lehtevärantaiset niemet, — ne olivat maisemakuvia niin kauniita kuin missä muualla tahansa.

Ja kaupungissa oli jo ruvennut syntymään puistoja ja kävelypaikkoja pakopaikoiksi kaupunkilaisille kesän kauniina päivinä. Vaatimukset eivät silloin vielä olleet aivan suuret. Tyytyväinen oli koko perhe, jos joksikin illaksi tultiin istumaan "Pienen Vasikka-haan" (nyk. Kappeli-esplanaatin) puoliympyrään asetetuille, viheriäiksi maalatuille selystäisille penkeille. Mitään ravintolaa siellä ei siihen aikaan ollut (vasta noin 1840 rakennettiin pieni "kappeli", jossa oli istuinpaikkoja neljälle hengelle), vielä vähemmin mitään soittoa. Siellä istuttiin ja ohikulkevia katsottiin ja sitten mentiin kotiin. Toisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka viljelyksiä ja ansareita ihailtiin, istuttaessa hetkinen rantanurmella vanhojen petäjäin alla. Sieltä käveltiin Granatenhjelmin haudalle ja n.s. Ekbomin puutarhan kauniille niemekkeelle, vastaiseen Kaisaniemeen, jossa vasta 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pieni virvoitusvesien myymälä alotti ravintolaliikkeen. Niemeltä palattiin tavallisesti kotiin äsken istutetun n.s. Seurapuutarhan kautta, jonka puut vielä vuosikymmenen keskivaiheilla olivat niin hennot, ettei niistä mitään varjoa lähtenyt, vaan luotettiin vastaiseen kehitykseen eikä olekaan petytty. — Joskus käveltiin Klinckowströmin puutarhaan, joka oli yleisölle auki ja jossa kukkia oli jotenkin runsaasti, kunnes siitä, tehtiin neljä ristiinmenevää ampumarataa kaartin kaikille komppanioille. — Vielä oli olemassa Töölön kaunis, joskin pienenlainen puutarha, nyk. Hesperia, jossa jo aikusin oli täydellinen ravintolaliike keiliratoineen, biljardeineen, teattereineen j.n.e. — "Landhaus zum Vergnügen", kuten portin päältä luettiin. Ja vaihteen vuoksi retkeiltiin joskus Lampeniuksen puutarhan vanhoihin puistokäytäviin taikka uudelle hautuumaalle, jossa kumminkin, vahinko kyllä, istutuksia aluksi oli aivan laiminlyöty.

Poikia tuollaiset hiljaiset perhekävelyt tietysti eivät tyydytä, vaan hakevat he luonnollisesti muita repäsevämpiä kesähuvituksia. Purjehtiminen tai sounti ei meidän lähimmässä toveripiirissä melkein koskaan tullut kysymykseen: metsästys ei myöskään eikä kalastus. Uimaan houkuttelivat kumminkin vedet, jotka joka taholla kaupunkiamme ympäröivät. Mutta uimahuoneita ei siihen aikaan saatu vaatia. Vanhemmat ja nuoremmat valitsivat kukin itselleen rannalta sopivan kallionkolon, jossa kenenkään näkemättä saattoivat riisuutua viskautuakseen meren viileään laineikkoon. Luonnollista oli, että toverien kesken muodostui eri uimakuntia. Suuri sellainen uintiseurue, johon kuului kymmenen, viisitoista koulupoikaa, oli monen vuoden kuluessa olemassa. Siihen kuuluivat, paitsi veljeäni ja minua, melkein kaikki kaupungissa olevat toverimme. Tämän nuortean, terveellistä urheilua harjoittavan seurueen etupäässä oli lääketieteen professori, yliopiston rehtorina sittemmin hyvin tunnettu Ursin. Tämä oli, vaikka siihen aikaan jo olikin 50-vuotias, innokas uimari, joka oli valinnut itselleen oman uintipaikan erään ulkonevan kallioniemen rannalta Punavuorten takaa, ja häntä huvitti kävellä sinne kokonaisen poikajoukon seurassa, — omain kasvavain poikainsa ja näiden toverien. Määrätunnilla kokoonnuttiin hänen talonsa pihalle Boulevardinkadun varrelle (nyk. Uusi ruotsal. yhteiskoulu) ja sieltä marssi tuo iloinen lauma — kenellä pyyheliina oli, kenellä ei — ystävällisen professorin johdolla Fredrikinkatua pitkin ja, tämän päätyttyä, toiselle puolelle Roobertinkadun, — edelleen sitä ajotietä myöten, joka Röörin nuoraradan poikki vei Klinckowströmin puutarhaan. Tämän portilta oli vielä pitkä matka aivan autioiden vuorten yli (nyk. Tehdaskaupunginosa), joiden notkoissa kävellessä syötiin variksenmarjoja ja juolukoita, ja vihdoin saavuttiin uintirannalle, — silloin usein huudettiin Xenofonin tapaan "thalatta! thalatta!" Paikka on erittäin sopiva ei ainoastaan tottuneille uimataitureille vaan vasta-alkaville porskuttajillekin ja se sai keksijänsä ja käyttäjänsä mukaan nimekseen "Ursinin kallio", jota nimeä myöskin kaupungin virallisissa kartoissa jo kauan on käytetty.

Senaikuisten kaupungin poikain kesähuvituksia, joskaan ei juuri erittäin raitistuttavia, oli vielä käynti sotaväen kenttäharjoituksia katsomassa. Nuoriso harrasti silloin sotalaitosta aivan toisella tavalla kuin meidän nykyisinä asevelvollisuusaikoina. Jos otaksuisin, että tämä harrastus yhä edelleen vähentyisi samassa määrin kuin olen nähnyt sen vähenevän viimeisinä 50:tenä, 60:tena vuotena, niin joutuisin epäilemättä siihen onnelliseen johtopäätökseen, että yleisen aseidenriisumisen ja ikuisen maailmanrauhan aika ei voi olla kovin etäällä. — Mutta siihen aikaan leikkivät pojat kaikkialla sotamiehiä. Paraateja heillä oli joka pyhä- ja juhlapäivä nähtävänä toreilla, pataljoonan ja komppaniianharjoituksia joka päivä Kampin nummella. Siellä, vieläkin säilyneellä harjoituskentällä venäläisen kasarmin takana, oli venäläisillä pataljoonilla harjoituksensa ja vähän taaempana, missä nyt on työväenasuntoja y.m., suoritti Suomen kaarti harjoituksensa. Ja siellä vietin lapsuuteni kesäisinä iltoina lukemattomia tunteja. En siellä siltä oppinut paljo sotataidon salaisuuksia, vaan kumminkin tulin jossakin määrin tuntemaan miten sotilaita kohdeltiin. Ja lisänä Euroopan sivistyshistoriaan ansaitsee siitä yksi ja toinen kuva mainitsemista. Pataljoonan harjoituksissa kävi kaikki vielä jotenkin inhimillisesti. Mutta kun komppania taikka sitä pienempi sotaväenosasto oli harjoituskentällä, silloin ei päällystö katsonut — siitä huolimatta, että harjoituksia pidettiin ulkoilmassa ja kuinka suuren yleisön edessä tahansa — minkäänlaisen siivouden tarvitsevan tulla kysymykseen. Kun venäläisten harjoituksia katselimme, silloin emme onneksi sanaakaan ymmärtäneet siitä, mitä opettajat sotamiehille virkkoivat. Mutta liikkeet ja käsikohtelu valaisivat jo paljon. Tavallinen korvatillikka taikka nenän puristus ja vääntäminen, se oli ainoastaan leikintekoa. Sen lisäksi tuli voimakas nyrkinisku sotamiehen korkean ja kankean kaulustan pönkkäämän leuvan alle ja joskus, lieventävänä palsamina, — suloinen sylkäys kasvoihin.

Kaikkea tätä voisi kutsua harjoitusten paremmaksi puoleksi; huonommaksi puoleksi voisi kutsua sitä, mitä tapahtui rintaman takana. Kun joku sotamiesraukka jollakin tavoin oli pahemmin erehtynyt käsiliikkeitä tehdessään, erotti joku aliupseeri hänet rivistä, lyhyet vormutakin liepeet käännettiin ylöspäin, patukat otettiin esille, ja valkosten kesähousujen päälle ruvettiin sitä hyppyyttämään; ja sitä kesti, lakkaamattomain "paschalusta"-huutojen kaikuessa ja pieksettävän kiemurrellessa, koko pitkän hetken, jollaikaa toiset jatkoivat harjoituksiaan. Tuollaiset kohtaukset olivat aivan tavalliset, ne kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. — Suomalaisessa pataljoonassa ei toki juttu ollut aivan sama. Senkin kasarmissa lienee kyllä tuo epälaillinen piiskarangaistus ollut alituiseen käytännössä, vaan Kampin harjoituskentällä ei sitä toki yleisölle näytetty. Pienempää käteistä ojennusta ei kumminkaan sielläkään säästetty; ja mitä suullisiin nuhteisiin tulee, niin siroteltiin siellä noita n.s. "kasarmikukkasia" sekä suomeksi että ruotsiksi runsaasti ja sellaisella mehevyydellä ja voimalla, että niistä monet vieläkin ovat muistiini tarttuneet ja että ne hyvin ovat verrattavat niihin komeimpiin kukkasiin, joita sotilaskasvatuksen viljelys missään samalla alalla on synnyttänyt. On surullista, kun tulee puhuneeksi sellaisesta, vaikka oli aikomus kertoa kesäisistä huvituksista. Mutta toiset ajat toivat toisia huvituksia vanhemmille ja nuoremmille.

Höyrylaivaliikkeen alkaminen oli tapaus, joka monessa suhteessa muodosti käänteen Helsingin kaupungin historiassa. Höyrylaivaliike avasi kasvavalle pääkaupungille uuden ajan, uuden elämän. Se sai kuin tervettä ilmaa keuhkoihinsa.

Muistettakoonpa, mitä kulkuneuvoja siihen asti oli tarjona. Maaliikettä varten ei muuta kuin maanteitä ja kyytihevosia. Ulkomaille ainoastaan tilapäisiä purjelaivavuoroja; mahdotonta oli edeltäkäsin määrätä, milloin perille tultaisiin. Lyypekkiin matkustettiin tavallisesti 10-14 päivässä; joskus saattoi matka joutua nopeamminkin, toisen kerran se saattoi kestää kaksi vertaa enemmän aikaa. Rääveliin kuljettiin pienillä virolaisilla purjealuksilla tai jahdeilla; joskus saattoi sellaisella matkalla mennä kokonainen viikko. Turkuun meritse ei koskaan kuljettu. Kun Ruotsiin matkustettiin, ajettiin ensin maitse Turkuun ja sieltä n.s. pakettilaivoilla, pienillä, matkustajaliikettä varten vasiten rakennetuilla jahdeilla, Ahvenanmeren yli Tukholmaan. Sellaista matkaa varten täytyi varata kahdeksan, ehkä neljäntoistakin päivän aika. — Miten näissä oloissa oli kaupan, tavaranvaihdon, laita, se kyllä voidaan ymmärtää. Sitä valaisevat 30-luvun sanomalehdissä näkyvät ilmoitukset, joissa kaupungin kirjakauppiaat tiedoksiantavat, että "vuoden viimeinen kirjatilaus lähtee Saksaan" elokuun puolivälissä. Sen jälkeen saatiin tyyneesti odottaa uutta kirjallisuutta — seuraavaan kesään!

Oliko siis ihme, jos kaikki ikävöivällä mielellä odottivat sitä päivää, jolloin höyryvoima aikaansaisi nopeampaa liikettä muun maailman kanssa! Ruotsissa oli höyrylaivoja käytetty jo 1820-luvun alulta asti. Suomen sisävesille, Saimaalle, oli toimekas tehtailija N. L. Arppe 1833 pannut höyrylaiva "Ilmarisen" liikkumaan, kumminkin vain hinausta varten. Mutta Suomenlahdella tai Pohjanlahdella ei ollut 30-luvun alkupuolella vielä koskaan höyrylaiva koettanut palvella liikettä. Ensi kerran saapui höyrylaiva Helsingin satamaan toukok. 30 p. 1833, kun kenraalikuvernööri, ruhtinas Mentschikoff keisarillisella höyrypurrella "Ischoralla" tuli tänne ilmoittamaan keisari Nikolain ja hänen puolisonsa keisarinna Aleksandran olevan tulossa Helsinkiin. Samalla höyrylaivalla saapui myöskin keisarillinen perhe seuraavan kesäk. 10 p:nä. Nyt saatiin siis todellakin nähdä höyrylaiva liikkeessä, — siitä oli niin paljo kuultu ja luettu, mutta kumminkin oli sitä pidetty uskomattomana ihmeenä. Tuo laiva oli niin muhkea ja komea, rivi suuria, kullattuja, leveäsiipisiä kotkia laivan kummallakin kupeella keulasta perään saakka, ja sen laivan kannella oli tuo mahtava keisari ja hänen puolisonsa armollisesti tervehtien innokkaasti hurraavia alamaisiaan. Se oli kaksinkerroin muistettava päivä. Sen muistohan onkin ikuistettu, taikka ainakin kiveen piirretty, siinä patsaassa, joka pystytettiin satamaan lähelle sitä paikkaa, jossa keisarillinen höyrylaiva laski maihin. Patsas, joka pystytettiin sen johdosta, että Helsinki silloin ensi kerran sai tervehtiä jotakin keisarinnaa, kustannettiin kootuilla varoilla ja se paljastettiin suurilla sotilas- y.m. juhlallisuuksilla Nikolain päivänä jouluk. 18 p. 1835.

Mutta jos näin kerran oli saatu vastaanottaa keisarillinen höyrylaiva ja jos paria vuotta myöhemmin vielä joku Riikalainen höyrylaiva satunnaisesti teki tänne huvimatkan Räävelistä, niin ei senkautta vielä paljo oltu yleisen liikkeen hyväksi voitettu. Suomen höyrylaivaliikkeen historia alkaa vasta vuosilta 1836 ja 1837. Vuonna 1836 näet säännöllinen höyrylaivaliike alkoi Tukholman ja Turun välillä ruotsalaisella höyrylaivalla "Solide", joka sittemmin useina vuosina tätä liikettä jatkoi. Jo v. 1837 alkoi Suomen höyrylaivaosakeyhtiö Turussa, jota varten osakkeenkeruuseen oli ryhdytty jo 1835, kahdella kauniilla laivallaan "Storfurstenilla" ja "Furst Mentschikoffilla" säännölliset kulkuvuorot Tukholmasta—Turkuun—Helsinkiin—Rääveliin— Pietariin.

"Storfursten" saapui ensi kerran Helsinkiin puolivälissä toukokuuta 1837. Sitä päivää en unhota. Koko kaupunki tulvasi rantaan katsomaan tuota odotettua alusta, joka oli rakennettu Lontoossa. Kuinka sitä tarkastettiin, kuinka ihailtiin, millaista ylpeyttä ja millaisia toiveita se herätti! Kapteeni — jäyhä, vanhankansan tapainen merikarhu nimeltään Palén — seisoi siipisuojain päällä olevalla komentosillalla, messinkinen huutotorvi kädessään, kaksi englantilaista koneenkäyttäjää esiintyi siellä valkoisissa vaatteissa, — niitä katseltiin ja ennen kaikkea tuota monimutkaista konetta ja noita komeita salonkeja; kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tosin lienevät monet jossakin määrin pelänneet lähteä moisella ihmekojeella matkalle, koskapa sen ajan sanomalehdet näkivät syytä olevan julaista siinä suhteessa rauhoittavia kirjoituksia; mutta pelkurimmissakin paloi halu päästä vaikka henkensä uhalla pienelle höyrylaivaretkelle. Ja tilaisuutta siihen tarjoutuikin usein. Huvimatkoja tehtiin aluksi läheisiin saaristoseutuihin ja sitten, kerran toisensa perästä, Rääveliin. Näihin Räävelin-huvimatkoihin liittyi aina väkeä niin paljo kuin laivaan suinkin lie sopinut. Eräällä sellaisella olin minäkin muun perheemme joukossa mukana. Lähdettiin Helsingistä aamulla, kuljettiin noin seitsemän tuntia kovassa aallokossa ja meritaudissa, juostiin sitten puolipyörryksissä koko iltapäivän pitkin Räävelin katuja sen merkillisyyksiä, kirkkoja, Narvan komentajan herttua de Croyn kivettynyttä ruumista, tuomiokirkkoa, Catharinenthalia y.m. katsomassa ja oltiin sitten valmiita aikaseen seuraavana aamuna uuden merenkäynnin ja uuden meritaudin kestäessä lähtemään paluumatkalle Helsinkiin, jonne myöskin onnellisesti saavuttiin. Kärsiä tällaisella matkalla oikeastaan sai enemmän kuin nauttia, mutta Rääveli oli nähty ja ennen kaikkea, — oli oltu höyrylaivamatkalla ja siitä mieli oli tyytyväinen.

Huvimatkoja Helsingistä Rääveliin ja Räävelistä Helsinkiin tehtiin ristiin aivan myötään höyrylaivaliikkeemme ensi aikoina. Usein näihin huvimatkoihin liittyi jommoisiakin juhlallisuuksia, joita asianomaiset kaupungit vieraille järjestivät. Soitolla ja hurraahuudoilla vastaanotettiin Helsingin rannassa aina rääveliläiset vieraat, ja jos niiden joukossa oli virolaisia aatelisia ja muuta valioväkeä niin pantiin toimeen juhlatanssiaiset taikka "déjeuner dansent" Seura- taikka Kaivohuoneella. Yhtä herttaista oli helsinkiläisille vastaanotto Räävelissä. Ystävällisiä välejä kesti siten useita vuosia — olisi luullut, että Helsingistä ja Räävelistä olisi näin höyrylaivaliikkeen avulla ainaiseksi tullut hyvin läheiset ystävykset. Mutta ne välit kylmenivät pian — paljoko tietävät nyt Rääveli ja Helsinki toisistaan?

Suomen höyrylaivayhtiön toinen laiva "Ruhtinas Mentschikoff", joka oli rakennettu Turun veistämössä ja jonka kone oli Motalan tehtaasta Ruotsista, kävi ensi vuotenaan 1837 Helsingissä ainoastaan jollakin huvimatkalla Turusta. Sen tuli näet aluksi välittää liikettä ainoastaan Turun ja Tukholman välillä, kun sitävastoin "Storfurstenilla" oli hoidettavana koko tuo pitkä linja Turku—Helsinki—Rääveli—Pietari. Mutta jo vuodesta 1838 huomattiin tarpeelliseksi antaa molempain laivain vuorotellen kulkea koko matkan Tukholmasta Pietariin. Ja siten ne molemmat uskollisesti tehtävänsä täyttivät, silloin tällöin vain jonkun pienen haaksirikon keskeyttäminä, aina itämaisen sodan kaikkea merenkulkua mullistaviin aikoihin asti.

Jo samana vuonna, jolloin nämä suuret höyrylaivat rupesivat retkeilemään vesillämme, alkoi Helsingin satamissa myöskin pienten höyrypursien liike. Pieni höyryvene, jolle nimeksi pantiin "Lentäjä", oli näet ostettu Ruotsista välittämään säännöllistä liikettä kaupungin ja Viaporin välillä ja tekemään pyhinä huvimatkoja. Tämä "Lentäjä" ei kyllä oikeastaan mikään siivekäs singahtaja ollut, sen kone puhkui ja jyski aivan hirveästi, mutta perille Viaporiin sillä päästiin. Se puhisikin täällä monta vuotta ja kiitollisessa muistissani se on säilynyt. Meille sen ajan pojille oli aina erityinen huvi kesän kuluessa silloin tällöin käydä "linnassa", kävellä siellä muutamia tunteja, katsella Ehrensvärdin hautaa, vanhoja laivatelakoita, kasarmeja ja valliportteja, joista kaikista graniittiin hakattu Ruotsin vaakuna, kolme kruunua, oli poistettu ja peitetty kaksipäisellä kotkalla; silloin saatoimme lasketella mietelmiämme kohtalon vaihteista ja historian kulusta. Ennen oli Viaporiin päässyt ainoastaan venäläisen sotaväen soutuvenheillä, jotka venhesatamasta nyk. keisarillisen palatsin luota melkein joka tunti soutivat tai purjehtivat Viaporiin. Niissä oli kyllä kuljettu ilmaiseksi, vaan niin olikin täytynyt istua ahtaalla kirkuvain matruusien taikka muun sotaväen lomassa ja hengittää heidän lemuaan. Mutta nyt saattoi 20 kopeekalla matkustaa sinne hyvin mukavasti ja vielä lisäksi nauttia tuon uuden kulkuvoiman vauhdista. Jos oli kaksi 20 kopeekan seteliä taskussa, silloin mentiin kernaasti Beckerin myymälään Aleksanterinkadun varrelle ja ostettiin Lentäjä-lippu — vielä ei oltu tehty sitä suurta keksintöä, että matkustajat voisivat itse laivassa maksaa pilettinsä — jotta päästiin pariksi tunniksi Viaporissa käymään.

Kaupungin höyrylaivastoon tuli vielä seuraavana vuonna, 1838, uusi ja suurempi höyrypursi lisäksi, nim. "Helsingfors". Puolet laivasta oli kannen peitossa ja sillä oli 12 hevosen voima; se oli määrätty kulkemaan Helsingin—Porvoon—Loviisan väliä sekä tekemään huvimatkoja. Ollen rakennettu Turussa, konekin oli Fiskarsin tehtaasta, oli se aivan kotimainen laiva; mutta sen laita oli, niinkuin väliin perheen surutytärten, se, ettei se suurta kunniaa tuottanut kelpo vanhemmilleen. Itse laivan runko ja sen merkillinen peräsalonki oli erittäin epäonnistunut, ja sen koneessa oli se vika, että sen akseli katkesi jo ensi matkoilla, joka tapaturma seuraavina vuosina yhä uudistui. Hidas oli laiva kulultaankin, eikä ollut sillä onni koskaan mukanaan. Se palveli täällä kumminkin useita vuosia ja kävi joskus Haminassa ja Viipurissakin asti, mutta aina huonolla menestyksellä.

Nyt mainittujen höyrylaivain ohessa on vielä mainittava höyryalus "Uleåborg", joka rakennettiin 1838 ja oli kotosin Oulusta. Se oli tarkotettu Pohjanmaan rannikon liikettä välittämään, vaan jo 1840 sen täytyi ruveta Turun yhtiön palvelukseen "Storfurstenin" sijaiseksi, joka silloin oli pahemman haaksirikon kärsinyt. — Hinaajalaivaksi ostettiin sitäpaitsi Viipuriin 1839 ulkomailta vanha laiva. Näin olen tarkoin luetellut kaikki höyrylaivat, joita Suomessa oli ennen v. 1840.

Alkaneen höyrylaivaliikkeen mukana oli, kuten jo sanoin, uusi aika koittanut Helsingin kaupungille. Kesäelämän se täällä heti suuressa määrin muutti. Höyrylaivoihin kaikkien, vanhain ja nuorten, mielet kiintyivät. Jokainen muisti tarkalleen niiden saapumisajat idästä ja lännestä ja sen merkkihetken lähestyessä täyttyivät jo hyvissä ajoin satamat, kauppatori ja Esplanaadit; niissä kuhisi kaiken ikäistä ja säätyistä väkeä, kaikki odottivat jännityksellä tuota suurta hetkeä. Näkyi sitten salama kaukaa Blekholman takaa, sen jälkeen kuului pamaus, — se vaikutti kuin sähköisku väkijoukkoon ja huudettaessa: "se tulee, se tulee" rynnättiin kilpaa laitureille, niin lähelle vesirajaa kuin suinkin. Vielä kuului toinen laukaus ja kolmas[8] — laivan kylki läheni jo koko komeudessaan. Iloa kuvastui kaikkien odottavain katseista. Nyt oli vain nähtävä, ketä ja minkälaisia matkustajia laivassa saapui; tarkempia tietoja siitä antoi Hels. Tidningar, jossa aina oli luettelo joka laivalla saapuneista ja lähteneistä matkustajista.

Nyt saatiin alinomaa nähdä vieraita kasvoja, huvimatkailijain hilpeitä joukkoja, elämää oli ja liikettä, suuren maailman portit olivat auvenneet ainakin osaksi vuotta, — se oli jotakin toista kuin entinen ahdas ja ummehtunut elämä.

Ja meillä pojillakin oli nyt jotakin muuta nähtävätä kuin Kampin kenttä ja sen harjoitukset. Sen sijaan, että ratsastaen keppihevosilla ennen huusimme komentosanoja kuin Ramsay ja Wendt, leikimme nyt Palén'ia ja Halléen'ia (laivankapteeneja) ja seisten kiikkulaudalla taikka muulla komentosiltaa esittävällä esineellä huusimme me omatekoisilla huutotorvilla niin kovasti ja vihasesti kuin jaksoimme neljää laivan lähtiessä aina kuuluvaa komentoa: "Kaikki matkustajat laivaan!". "Kaikki vieraat maihin!", "Laskusilta laivaan!" ja "Kone käyntiin!" — ja sen jälkeen lähdettiin mielikuvituksen avulla ulos avaraan maailmaan.

Lähimmässä yhteydessä höyrylaivaliikkeen alkamisen kanssa on Helsingin historiassa Ulrikaporin kylpyjä terveysvesilaitoksen syntyminen. Sillä juuri ajatellen pian alkavaa laivaliikettä ja niitä etuja, joita kaupunki siitä saisi, ryhtyivät muutamat toimekkaat. Helsingin yhteiskunnan jäsenet puuhaamaan suuremmoista kylpylaitosta louhiseen, vuorten ja soitten halkomaan merenrannikkoon Ullanvuorten eteläpuolelle — seutuun, jota kaupunkilaiset yleensä eivät ensinkään tunteneet. Tuuman johtajana oli silloinen varakonsuli Henr. Borgström ja hänen rinnallaan ovat mainittavat apteekkari C. Appelgren, kaupp. J. Etholén, v. konsuli C. V. J. Sundman, reviisori A. G. Grönvik, v. konsuli G. O. Vasenius y.m. V. 1834 oli jo osakeyhtiö saatu syntymään ja se valitsi syysk. 1 p. johtokunnan, jolle kaupunki vähän myöhemmin luovutti tarkotusta varten pyydetyn alueen 50 vuodeksi, ensi 10 vuodeksi vuokratta ja sen jälkeen 100 ruplan vuosivuokraa vastaan. Oli merkitty 280 osaketta, 100 ruplan suuruista, (niistä oli 30 ottanut H. M. Keisari) ja niillä varoilla katsottiin viipymättä voitavan ryhtyä ei ainoastaan kylpylaitosta rakentamaan vaan myöskin puistoa laatimaan. Mutta pian huomattiin, että tuo osakepääoma ei hetikään riittänyt yrityksen toteuttamiseen. Lainoilla ja yhä uusilla lainoilla, jotka vähitellen nousivat alkuperäistä osakepääomaa kymmentä kertaa suuremmiksi ja joista neljä edellämainittua puuhaajaa sitoutui persoonalliseen takuuseen, ajettiin kumminkin yritystä pelottomasti eteenpäin. Suuri kylpylaitos oli jo 1836 siinä kunnossa, että sitä ainakin osaksi voitiin käyttää; seuraavana vuonna se täysivalmiina avattiin ja uimahuone avattiin v. 1838. Puistoa oli myös reippaasti järjestetty. Ja jo syksyllä 1836 päätettiin rakentaa "Kaivohuone" ynnä tehdas kivennäisvesien valmistamista varten; sitä hoitivat kemistit P. A. v. Bonsdorff ja V. Hartvall. Kesäksi 1838 avattiin myöskin Kaivohuone ja siitä vuodesta saattaa siis Helsingin kylpy- ja terveysvesilaitoksen laskea vaikuttaneen. Puisto väljine käytävineen, istutuksineen, lammikkoineen ja vuorenrotkoihin muurattuine portaineen ansaitsi jo sekin ihailemista. Suuri tie kaupungista Kaivopuistoon, nyk. Saunakatu, oli vasta pantu rakenteelle; ja osaksi yhtiön rahavarojen avustamiseksi, osaksi mukavain asuntojen aikaansaamiseksi vastaisille kylpyvieraille päätettiin vielä samana vuonna myöntää laitoksen alueesta huvilapaikkoja sillä ehdolla, että huvilat olivat sirosti rakennettavat ja puilla ja istutuksilla ympäröitävät. Ensimmäinen huvila (n.s. Kleineh'n huvila) rakennettiinkin jo 1839 ja seuraavina vuosina tuli toinen toisensa perästä lisäksi.

Uusilla höyrylaivoilla rupesi nyt jo vuodesta 1839 vieraita Pietarista, Räävelistä ja muista Venäjän ja Itämerenmaakuntain osista saapumaan Helsinkiin sen kylpylaitoksesta nauttimaan. Muista osista omaa maatakin tulvi tänne kylpyvieraita. Uuteen kylpylaitokseen oltiin yleisesti tyytyväisiä; siellä ei hoidettu ainoastaan terveyttä vaan myöskin huvituksia. Kaupunki oli, voi sanoa, useina seuraavina kesinä aivan tulvillaan pietarilaisia ja muita vieraita, isoksi osaksi yhtä jalosukuisia ja ylhäisiä kuin tavoiltaan vapaita ja ylellisiä. Vuosi vuodelta kävi siten Kaivohuoneen elämä yhä loistavammaksi ja repäisevämmäksi; ehtimiseen oli siellä juhlapäivällisiä, kylpytanssiaisia, soitannollisia konsertteja ja iltamahuveja. Kaivopuistosta rupesivat siten myöskin helsinkiläiset, jotka eivät kylpeneet eivätkä terveysvesiä juoneet, hakemaan kesäisiä huvituksiaan. Sinne oli helppo päästä hevosella taikka jalan, höyrypursi "Lentäjällä" taikka omnibussilla, joka vuosina 1839-40 oli toimessa, mutta jonka jatkoa sitten viisikymmentä vuotta saatiin odottaa.

Muutamissa vuosissa oli siten, laivaliikkeen ja Kaivohuoneen kautta, Helsingin elämä ja erityisesti sen kesäinen elämiä hyvin huomattavassa määrin muuttunut.

Käyn nyt kuvaamaan erästä aikoinaan hyvin suurta tapausta, jota voin pitää lapsuuteni muistojen rajapatsaana. Tarkoitan v:n 1840 suurta riemujuhlaa, yliopiston 200-vuoiisjuhlaa.

Tämä juhla oli jo ennakolta pitkät ajat kiinnittänyt mieliä. Monella taholla oli ryhdytty valmistamaan sen viettoa mitä arvokkaimmalla tavalla; niin olivat tietysti etupäässä yliopiston viranomaiset tehneet ja niiden joukossa hyvin vilkkaasti v.t. kansleri kreivi Rehbinder, joka harrasti asiaa koko isänmaallisella lämmöllään. Lähinnä olivat juhlavalmistukset tietysti kumminkin rehtorinviraston huolena; sitä virkaa hoiti kesäkuusta 1839 asti ennen mainittu anatomian professori N. A. Ursin. Tämä oli erittäin sopiva mies noita juhlatouhuja hoitamaan: hän oli hyvin perehtynyt käytännöllisiin ja taloudellisiin toimiin ja sen ohessa hän oli maailmanmies kyllin älykäs ja notkea, voidakseen välttää niitä salakareja, joita tällaista kansallisjuhlaa järjestettäessä aina oli vastassa. Väsymättä hän koko tarmonsa näihin toimiin uhrasikin.

Turun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä juhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa. Sitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se saatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei vietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä neljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä tiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa tapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat päivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs tiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin — välinen sunnuntai katsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja katsojille.

Vihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti. Jokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon suorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli valittava — se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia tehtäviä — sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta ei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan Bolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin hattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri mitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille kunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen kutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille ja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä pidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset myös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin Norjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin lähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.

Kutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti odottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan, kenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin isänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa synkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka vain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin uusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa huomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea, ei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta onneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu, mutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä suurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine vihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi (juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin puhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin soitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin järjestämistöihin ryhdyttiin.

Ehdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä, matkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä tulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri osista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat toivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi kylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki yksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli sisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista, Räävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250 henkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, "suurimmaksi osaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään hyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä". Ei läheskään niin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei luultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.

Suuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen suomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin m.m.: "Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolle tulevaisuuden toivo menneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla yliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis pidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena kansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on yhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys yliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on oleva yhteiskunnalle. Ja tulevaisuuden toivo , joka perustuu ei ainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan nykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksi varmuudeksi . Sitä todistaa yliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri määrä, joille yliopisto nyt, — ensi kerran kaikissa tiedekunnissa yhtaikaa — aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa". J.n.e.

Kansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista juhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta, Suomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt katsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli jättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta, missä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan juhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin akatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan myöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa lähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin ja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen seppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, — Rosina v. Haartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso. Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa. Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, — mutta — vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. — Ylioppilaat marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla, luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6 tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä. Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr. Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. — Olin nelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana nuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.

Vierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat muuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen tiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton yliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof. Trautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H. Schröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden vierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia, huomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen romaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein kävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita, kuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub, hovineuvos J. Grot y.m.

Kotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi Rehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet, arkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti G. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja joka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko muita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan koristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava: lehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot Kajaanista saapuivat juhlaan.

Viralliset juhlallisuudet suoritettiin ohjelman mukaan, jonka pääpiirteet jo mainitsin. Kahdeksalla tykinlaukauksella julistettiin klo 6 aamulla heinäk. 15:tenä päivänä vuosisataisjuhla alkaneeksi. Virastot, kutsutut koti- ja ulkomaiset vieraat, ylioppilaskunta y.m. kokoontuivat senaatintaloon, josta juhlasaatto sitten k:lo puoli 11 läksi Nikolainkirkkoon, missä se soitolla vastaanotettiin. Yliopiston rehtori Ursin nousi puhujalavalle ja avasi juhlan latinalaisella puheella. Senjälkeen piti ruotsinkielisen puheen prof. Linsén ja välttämättömän venäläisen puheen prof. Solovieff. Puheiden välissä ja jälestä laulettiin ja soitettiin Paciuksen johdolla ja juhlamitali jaettiin kunniavieraille. Juhlan päätyttyä uudessa kirkossa oli jumalanpalvelus vanhassa; sinne kaikki juhlijat saatossa kulkivat. Jumalanpalveluksesta menivät vielä yliopiston viranomaiset juhlasaliin, jossa Tarton ja Kiovan lähetystöt lausuivat onnittelunsa kaikuvalla latinankielellä yliopistollemme, jonka puolesta rehtori samalla kielellä kiitti. — Komeilla ja hyvin vilkkailla, seurahuoneella pidetyillä, päivällisillä 350 henkilölle, joiden kuluessa pidettiin alamaisia maljapuheita, soitettiin ja tykeillä ammuttiin, päätettiin tämän suuren päivän juhla. — Väkeä kuhisi kaduilla koko päivän, soittokunnat soittivat ja kaikki myymälät olivat kiinni.

Kolmen seuraavan päivän promotsioonijuhlat olivat hyvin toistensa kaltaiset. Lainopilliset vihkiäiset olivat siitä merkilliset, että koko juhlallisuus suoritettiin ruotsiksi, että kaikilla oli punaset hatut ja että joukossa oli niin monta korkeaa herraa, nim. neljä senaatin oikeusosaston jäsentä, prokuraattori ja kolme hovioikeuden presidenttiä, jotka kaikki saivat nuo punaiset kunniahatut.

Jumaluusopillisen promotsioonin päivänä olivat illalla Helsingin kauppiaskunnan kustantamat komeat tanssiaiset 1,400 hengelle seurahuoneella, jonne myöskin kaikki kaupungissa olleet pietarilaiset kylpyvieraat olivat kutsutut. Ja lauvantaina, lääketieteellisenä promotsioonipäivänä, antoi v.t. kansleri kreivi Rehbinder päivälliset kaikille vieraille edustajille, kirjailijoille ja muille kunniavieraille.

Filosofian tiedekunnan vihkiäiset, jotka pidettiin heinäk. 20 p., erosivat monessa suhteessa kaksista täällä Helsingissä ennen vietetyistä maisterivihkiäisistä. Ensi kerran annettiin nyt Suomessa kenellekään filosoofinen tohtorinhattu; uusia maistereita oli nyt paljo enemmän (96) kuin koskaan ennen Suomessa. Ja mitä promovendien ulkoasuun tulee, niin oli kyllä tuo kaunis vormutakki miekkoineen vielä säilytetty, mutta valkosten polvihousujen, silkkisukkain ja matalain kenkäin sijasta oli miehillä nyt pitkät verkahousut. Mutta nämä vihkiäiset saivat päämerkityksensä, kumminkin siitä, että nuo kaksi merkillistä riemumaisteria, jotka istuivat ylimpänä parnassilla, Franzén ja Gadolin, (joista viimeksimainittu oli primus 1789 vihkiäisissä Turussa) siellä saivat seppeleen, ja niiden korkeiden ja kuuluisain miesten kautta, jotka, vaikkeivät kaikki olleetkaan saapuvilla, nyt saivat kunniatohtorin hatun, niiden joukossa kreivi Rehbinder, salaneuvos L. G. v. Haartman, useat Venäjän etevimmät tiedemiehet, kuten Shukoffski, Pletneff, Fuss, Lenz y.m., ruotsalainen Isr. Hvasser, sekä suomalaiset N. Nordenskiöld, J. Judén (Juteini), C. Steven ja J. A. Törngren.

Maisteritanssiaisiin, jotka tietysti olivat mitä komeimmat, päättyivät v:n 1840 riemujuhlat. Tanssiaisten ruhtinatar oli tuo kaunis seppeleensitojatar, Franzénin edellämainittu tyttärentytär, jolta kumminkaan ei siihen aikaan Suomessa puuttunut kauneuden kilpailijattaria. Venäläinen kirjailija Bulgarinkin on kuvatessaan tätä juhlaa ja sen tanssiaisia lausunut: "Tanssiaisissa olleiden naisten lukumäärään nähden oli siellä niin monta kaunotarta, että sekä nuoret että vanhat tunnustivat, että Suomi tässä suhteessa oli edellä sangen monen muun maan".

Luonnollista on, että nämä juhlapäivät jättivät lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen, eikä vähimmin nuoreen poikaan, kuten minuun. Useissa Nikolainkirkon juhlallisuuksissa sain olla läsnä, — istuin toisella sivulehterillä. Tuo korkea, kasveilla ja köynnöksillä koristettu parnassi keskellä kirkkoa, sen edustalla kahden puolen käytävää olevat nojatuolirivit, joissa istui tuo loistava kokoelma mitä maassa lie ollut suurta ja mahtavaa, oppinutta ja valistunutta, ynnä ulkomaiset, kuuluisat vieraat, joiden joukossa tuo hopeahapsinen, kaikille rakas Franzén — se kaikki painui syvälle muistiin. Eturivissä istui ja etumaisena on muistissanikin ministeri ja kansleri kreivi Rehbinder, leveäselkäinen mies, pukunsa koristeina kamariherran avaimet ja suuret ritarimerkit, kankea kaula kankeassa vormutakin kaulustassa, kasvot miehevät ja vakavat. Sitä miestä olin aikusimmasta nuoruudestani tottunut pitämään Suomen parhaana selkärankana ja enemmän kuin ketään muuta tähystivät siis katseeni häntä.

Suomi ei tahtonut viettää yliopistonsa 200-vuotisjuhlaa ainoastaan loistavilla juhlilla, myöskin tieteellisiä ja kirjallisia tuotteita tahtoi se julaista todistuksina yliopiston toiminnasta. Painokoneet senvuoksi uutterasti työskentelivät: mutta valitettavasti oli niitä silloin vielä liian vähän, jotta olisivat ehtineet suorittaa kaikki työt, joita nyt yhtaikaa valmistui. Nuo monet tohtorinväitöskirjat sekä juhlaohjelmat ja runot — joiden joukossa Fr. Cygnaeuksen suurta isänmaallista luottamusta uhkuva tervehdys nuorille maistereille — muodostivat jo kokonaisen kirjallisuuden. Suomen tiedeseura kiiruhti ulosantamaan "Acta'insa" ensimmäisen vihon. Suomalaisen kirjallisuuden seura saattoi nyt maailmalle esittää ensimmäisen Lönnrotin keräämän Suomen lyyrillisten kansanrunojen kokoelman, "Kantelettaren", jota ensi osa juhlaan valmistui ja jonka kaksi seuraavaa vihkoa ilmestyivät vähän myöhemmin. M. A. Castrén saattoi ilmoittaa tilattavaksi ruotsalaisen Kalevalankäännöksensä, joka ei kumminkaan ehtinyt valmistua ennenkuin seuraavana vuonna. J. J. Nordströmin oli tarkotus juhlan kunniaksi toimittaa vuosisataisteoksensa "Lisiä Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen historiaan", mutta tilapäinen tauti esti häntä loppuunsaattamasta tuon suuren teoksen painattamisen ennen seuraavan vuoden alkua. J. J. Nervander ulosantoi Ruotsin akatemian jo ennen palkitseman runoelman "Jephtas bok". Lauri Stenbäck painatti ensi kerran kootut "Runoelmansa". Ja lopuksi arveli C. A. Gottlund, josta äsken oli tullut yliopiston lehtori, ettei tässä vuosisataisjuhlassa pitäisi "Suomalaista runotartakaan kokonaan unhottaa ja hyljätä" ja sepitti hän siitä syystä suomenkielisen runoteoksen, 17 laulua sisältävän "Runolan", jossa oli pitkä ruotsinkielinen esipuhe ja joka monessa suhteessa oli merkillinen, kuten kaikki, mitä tämän miehen kynästä on lähtenyt.

Sangen merkittävä ilmiö oli se vieraina olevain venäläisten ja suomalaisten tiedemiesten ja kirjailijain välinen ystävällinen lähestyminen, joka näinä juhlapäivinä tapahtui. Välittäjänä ja yhdistäjänä oli etupäässä edellämainittu pietarilainen Joh. Grot. Hän oli nuori mies, ei vielä 30 vuoden ikäinen, hienosti sivistynyt maailmanmies; nuorena oli hän jo tutustunut Ruotsin kieleen ja kirjallisuuteen, oli m.m. kääntänyt Tegnérin Fritiofin sadun venäjäksi. Jo v. 1838 oli hän käynyt Suomessa, tutustunut Porvoossa Runebergiin, jota hän lämmöllä ja innolla eräässä venäläisessä aikakauskirjassa oli kuvannut. Samoihin aikoihin taikka vähän myöhemmin tutustui hän myös Cygnaeukseen. Nervanderiin ja Lönnrotiin sekä muihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänestä paljo pitivät. Siten hän kielitaidollaan ja tuttavuuksillaan valmistautui siihen paikkaan yliopistossamme, johon hän näytti pyrkivän. Näin hän siis erittäin hyvin soveltuikin maamiestensä ja suomalaisten välittäjäksi. Mitä parhain suhde vallitsikin koko iloisen juhlan aikana suomalaisten ja venäläisten välillä ja tuo lähentyminen kohosi kukkurilleen, kun sunnuntaina heinäk. 19 p:nä. vihkiäisten välisenä lepopäivänä, joukko venäläisiä kirjailijoita, Pletneff, ruhtinas Odojevski, kreivi Sollohub, Grot y.m. pitivät päivälliset Franzénille, Runebergille. Lönnrotille ja useille muille suomalaisille kirjailijoille. Tässä päivällisjuhlassa luki Grot sepittämiään lämpösiä runoja ja siellä myöskin päätettiin riemujuhlan muistoksi toimittaa kansainvälinen kalenteri, johon sekä suomalaiset että venäläiset kirjoittaisivat. Kalenteria, jonka piti ilmestyä sekä suomeksi että venäjäksi, rupesi Grot toimittamaan; hänen huolekseen myös jäi kaikkien kirjoitusten kääntäminen toiseen kieleen.

Kalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja omistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle perintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia: J. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A. Castrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V. Sollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin hyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen kirjallisten voimain yhtymistä varten, — taikka ehkä mieluummin, enteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä on nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana ilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja ainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin tutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa venäläisen tutkinnon, tuli lukea.

Grot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin, professoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi vakinainen "Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja kirjallisuuden" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen ylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka. Muista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä tuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.

Vuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden elähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä kai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota nuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin puki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen ruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson, joka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin innostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan sitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin kaupungin kunniaksi. Hänen "Muistonsa", jotka hän lähetti julaistaviksi Hels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa naurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista, jota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]

Monasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen Suomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani itse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on, että juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä sijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä. Turhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien maailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja voiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841 Nadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti kansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit, jotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina, esitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa. Viimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen sydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan sammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat (vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen runollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös isänmaallista rohkeutta.

Huolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta painosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta. Puoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan. Puolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin "Laulua Suomessa", jossa sanottiin:

Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
Ehk'ei riennä riemuksemme
Leipä miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle
Arvo työnsä täyttäjälle.

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty
Järki hyvä herätetty.

Ja sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla se ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä. Vähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.

Myöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät 1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson. Valtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä alalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin lentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin, mutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli sitävastoin raha-asiain alalla.

Salaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin jäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä rahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana edellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän astunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut Suomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa lopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan aikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän enemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun. Sieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen johtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut — ellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä kokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta kohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen väliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean, jossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston nimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun pitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin, jotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas, laajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi rakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa ihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti hermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä suututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka teennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan taikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä kasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia henkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän pian sai tuon liikanimen "Hänen hirmuisuutensa", joksi häntä sittemmin koko aikansa yleisesti kutsuttiin.

Jo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä suurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim. julistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta, sekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä sotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina toteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos uudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein suojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu tullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi. Lopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi leimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille suostuntaoikeus oikeastaan kuului, — sitä ei oltu paljoa punnittu silloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin senverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että pankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa, joista yhden tuli olla kustakin säädystä, — valtuutetut sai kumminkin senaatti valita.

Apulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta entisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin, erittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden kanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä asioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta. Heurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan päällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan (entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen puheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. — Tullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen järjestelmään taipua, — se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä suorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen jälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.

Tällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia taloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta menemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen taskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista voida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja ruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli vallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen hopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.

Ei ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä siitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä sitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja, jotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä selvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja niitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja lainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20 kopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt, jotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit, kooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja 25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat ruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin, joita oli kaiken arvoisia, — ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja 3 riikintalarin (banko tai spesie) — kaikki erinomaisen rumia ja huonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla sekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita niitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun tässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut. Mutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain ajoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään. Vaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa, vanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n kauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät ihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden sijoituspaikka tavallisesti oli "arkun pohjalla". Myöskin pienempiä hopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä. Mutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha liikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä y.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan venäläisten rinnalla. Vanhat kupariset "plootut" toki eivät enää olleet käytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.

Voipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut niinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen suhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta arvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit olivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim. yleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu "8 killinkiä spesie", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä riittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä puheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti hyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä suurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä, "plootuista", "talareista", "tolpoista" y.m. Yksi plootu oli sama kuin 16 killinkiä: "yhdeksän talaria" oli alinomaa käytetty nimitys ja se merkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän rahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi puhuttavan "40 killingin ruplista", "32 killingin ruplista" j.n.e. Rahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun hintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2 riikintalaria, 75 kopeekkaa. — Missä määrin yksinkertaista väkeä moisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin maan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin raha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat Venäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien ruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten kielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin yhä ja niitä oli siedettävä.

Näistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun. Hopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha maassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25 ruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta niinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop. pankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain ruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli täytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen Suomessa lakkasi.

Siten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen ei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä hopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo koskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää eri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli epäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin käärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi sellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.

Samoihin aikoihin kuin rahareformi toimeenpantiin myöskin laajaperäinen koululaitoksen uudistus. Kesäkuussa 1841 julaistiin näet alkeisoppilaitoksista erinäisiä asetuksia, jotka olivat useiden aikusemmin asetettujen komiteojen pitkäaikaisen työn hedelmiä. Näiden asetusten kautta perustettiin kaksi uutta kymnaasia (Vaasaan ja Kuopioon) ja vanhat triviaalikoulut muutettiin korkeammiksi alkeiskouluiksi, uusia alempia alkeiskouluja perustettiin ja ensimmäiset naisoppilaitokset, Helsingin ja Turun tyttökoulut, saivat nyt alkunsa. Kymnaaseissa ja koulujen ylemmillä luokilla jaettiin opetuskurssit kahteen linjaan, joista toista kävivät opin alalle aikovat, toista muut. Suomenkieli omistettiin nyt kymnaaseihin oppiaineeksi ja samoin alkeiskoulujen oppilinjan ylimmälle luokalle. Venäjänkielen oppimista varten määrättiin useita viikkotunteja, ensi luokalta lähtien; mutta oppilinjoille ei tätä kieltä ensinkään määrätty. — Viipurin läänikin, jolla aina yhdistymisestään asti muuhun Suomeen oli ollut erikoinen koulujärjestönsä, saksa opetuskielenä, sai nyt sekin uuden kouluasetuksen, jonka mukaan toisissa aineissa venäjä tehtiin opetuskieleksi, ja Viipurin kymnaasista lähteneille oppilaille myönnettiin erikoisoikeudet venäjänkielen opettajanvirkoihin koko maassa sekä erityisiin siviilivirkoihin Viipurin läänissä. — Samoin määrättiin, että vasta ainoastaan synnynnäiset venäläiset taikka Viipurin kymnaasin käyneet pääsisivät venäjänkielen opettajiksi maan oppilaitoksiin ja venäjänkielen edistämistä varten oli maan molempiin hiippakuntiin otettava saman kielen tarkastaja, jonka tuli olla synnynnäinen venäläinen.

Selitettävissä on, ettei tätä pääpiirteissään näin rakennettua koulureformia, niin hyvää tarkoittava kuin se monessa suhteessa olikin, vastaanotettu aivan yksimielisellä ihastuksella.

Sillaikaa kuin edellä mainittuja suuria yhteiskunnanuudistuksia juuri toteutettiin, sattui äkkiä Suomen oloihin hyvin syvällisesti koskeva tapaus, joka levitti surua yli kaiken Suomenmaan. Ministerivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, kuoli ainoastaan muutamia päiviä sairastettuaan Pietarissa maalisk. 8 p. 1841. Yliopiston riemujuhlassa, — jonka aikana hän itse riemupäivänä täytti 63 vuotta — oli hän puolta vuotta sitten täysissä voimissa ollut läsnä jo kun siis tuo suuri surunsanoma nyt Helsinkiin saapui, herätti se synkkää mieltä, jonka vielä hyvin muistan. Niin melkein rajatonta luottamusta, niin yksimielistä luottamusta, kuin mitä joka tilaisuudessa, kaikissa piireissä osotettiin tälle Suomen puolustajalle valtaistuimen ääressä uuden yhtymisen alusta asti, sellaista ei ole tietenkään moni valtiomies koskaan nauttinut.

Hänen kerran käydessään Helsingissä 1838 pantiin hänen kunniakseen hänen syntymäpäivänään toimeen päivälliset, joissa esitetyssä tilapäisessä laulussa m.m. sanottiin:

Beskyddare af Suomis bygder
Med altar i hvar Finnes bröst,
— — — — —
I våra kretsar, kojor, salar
Dig egnar tacksamhet sin gärd
Och eko ifrån våra dalar
Förkunnat har, att du är värd
De Finska hjertans högsta gärd.[10]

Nämä säkeet eivät silloin olleet senaikuista tavallista imartelua, vaan niissä lausuttiin, mitä koko maa tunsi ja ajatteli.

"Kreivi Rehbinder oli" — niin kirjoitti hänen ystävänsä C. Walleen Finl. Allm. Tidn:ssä julkaisemissaan muistosanoissa, joita yleisesti hyväksyen luettiin — " kunnian mie sanan täydessä merkityksessä, kunnian mies ritarillisilta mielipiteiltään ja jalolta sydämmeltään. Hänellä kenties ei ollut sitä laajaa, luovaa neroa, joka yhdellä silmänluonnilla huomaa ja käsittää kaikki ja pelottomassa innossa rientää tarkoitustaan kohden; vielä vähemmän sitä sielun levotonta toimeliaisuutta, joka esiintyy alinomaa uusissa ehdotuksissa, herkeämättömässä halussa uudistaa ja parantaa. Mutta hänellä oli suuressa määrin toinen usein hyödyllisempi joskin vähemmin loistava ominaisuus: hän käsitti hyvin ja punnitsi tyyneesti niitä asioita, joita hänelle esitettiin. Varma oli hänen arvostelukykynsä, puhdas hänen tahtonsa eikä koskaan sivutarkoitukset hänen toimiaan häirinneet". —

"Kreivi Rehbinderin virkaura", jatkoi elämäkerrankirjoittaja, "ei ollut helppo ura. Siihen vaadittiin juuri hänen luonteenominaisuuksiaan, kun täytyi yhtaikaa säilyttää hovin ja maan arvonanto, — ja hän sen säilytti. Tosin olivat hänelle hallitsijan jalot aikeet ja hyväntahtoisuus sitä maata kohtaan, jota hän edusti, aina varmana tukena, vaan eihän kaikki voinut lähteä korkeimmasta vallasta. Ministerivaltiosihteerin velvollisuus oli valmistaa kaikki, mikä oli toimitettava; hankkia luottamusta kotimaassa ja sen ulkopuolella, tasoittaa, oikasta ja ohjata kaikki parhaimmin päin. Kuinka paljo hänellä olikaan tasoitettavaa! kuinka monia vaikeuksia voitettavana, kuinka monia ennakkoluuloja, joita osaksi täytyi säästää, osaksi voittaa! kuinka monia epäilyksiä, tapoja ja vanhoja käsityksiä, joita täytyi vastustaa! Tätä eivät kaikki voi kuvitellakaan. Mutta — emme epäile sitä sanoa — koko hänen julkinen elämänsä oli eräissä suhteissa henkistä taistelua, josta hän kyllä voittamattomana suoriutui, mutta ei aina haavoittumattomana, Hänen tunnettu rehellisyytensä, varovaisuutensa, kykynsä huomata, milloin ja miten hänen kussakin tapauksessa oli toimittava; hänen korkea sivistyksensä, hänen rikas kokemuksensa, hänen suuri maailmantuntemuksensa — se kaikki yhteensä toki riitti pelastamaan häntä vaaroista, joista harvat hänen tilassaan olisivat pelastuneet ja joita, ne kun olivat yleistä laatua, sitä tarkemmin täytyi varoa. Kreivi Rehbinderin ansiot tässä suhteessa ovat vähimmin huomatut, mutta ne eivät siltä ole vähintä tunnustusta ansaitsevat." — —

Vainajata surtiin ja se suru pukeusi monenlaisten kunnianosotusten muotoon. Kun hänet haudattiin Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkossa oli m.m. silloinen perintöruhtinas Aleksander saapuvilla, Kun ruumis senjälkeen vietiin Suomeen, haudattavaksi Paimiossa olevaan perhehautaan lähelle Viksbergin perhekartanoa, ja ruumissaatto kulki Viipurin kaupungin kautta, silloin koko virkamieskunta, porvaristo ja muu yleisö kellojen soidessa sitä seurasi. Yliopisto vietti samana vuonna syksyllä (lokak. 1 p.) surujuhlan entisen v.t. kanslerinsa kunniaksi: ruotsalaisen muistopuheen piti Linsén, jotapaitse juhlassa oli laulua ja soittoa. Ja muuatta kuukautta myöhemmin panivat suomalaiset kansalaiset alulle rahojenkeräyksen muistorahan teettämistä varten. Se teetettiinkin: toisella puolella oli Rehbinderin rintakuva, toisella kirjoitus: Viro meritis de patria inclyto pietas civium .

Parhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt teoksessaan "Souvenirs de ma vie", joita ei vielä ole julaistu, mutta joiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt "Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta".

Kreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi tuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa edes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman kumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime aikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt. Luonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, — muutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi ministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin nerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että häneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän oli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina ja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä, ennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä voitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät esitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi korkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi. Olosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän pitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä, isänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen oivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä oli menettänyt.

Yliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista kuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle, perintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse sen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni perintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin prinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko valtakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit, ilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona. Erityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä toukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston juhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä ohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti latinaksi puheen.

Seuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran vastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri II:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden vierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan ruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni käytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista päivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla eräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti ystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli sotaväen paraatia Senaatintorilla, — ei kukaan voinut silloin ennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille Suomen kansan pystyttämänä, vielä vähemmin miksi se pystytettäisiin! — kävi Seurahuoneella "maan puolesta" toimeenpannuissa tanssiaisissa ja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin Kaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen muistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin, että perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä höyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja jokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo aikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston läpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten syöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan, naiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, — se oli komeaa ja vilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle, korkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he heläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti sepitetyn suomalaisen laulun, josta ruhtinas erityisellä mieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja tämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä kansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta viimeisiksi jäähyväisiksi.

Edistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840 tienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa kehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.

Uusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista tuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli "Suomi", isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset isänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén, F. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi vihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen kirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin. Sisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi historiallistieteelliseksi arkistoksi, — sitä ei ole koskaan voitu sanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.

Mutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä laajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla aika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja Viipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin kuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä sanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen 1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä toimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels. Tidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies, joka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin "viran puolesta". Yleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien omistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat lehdilleen.

Helsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan, nuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja arvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja raajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu, "jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät", kuten eräs elämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan harrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat tähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin maan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä lämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti. Pääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta, arvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli lehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja runollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin ennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä tähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä toisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa oli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin toimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.

Myöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se vaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka toimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin tutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia lähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan sanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen hän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi oli taas uusi toimittaja etsittävä.

Muistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels. Tidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä vihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli, kerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika, joka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen kokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa suomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut vielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä kehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin näppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän toimittajana hyvinkin onnistuisi.

Hels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z. Topelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren kirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli sarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin sävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita oli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan harvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä runoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan lehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui kaikista hänen kirjoituksistaan, — se oli jo heti enemmän kuin lupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi toimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja runolliselta, — hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla kuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna säännöllisillä kuukauskirjeillään, "kirjeitä luutnantti Leopoldille", joissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa, loistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle sanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia kertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä saan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.

Kansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin tällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä rupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.

Erityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka kunnioitettava professori G. Renvall — Ulvilan rovasti ja suuren suomalaisen sanakirjan tekijä — julkaisi silloin ulosantamansa "Suomen kieliopin" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo seitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien peitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti kehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, "se ei ole saanut olla sen kansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu". Tätä luonnotonta tilaa, on jo "vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on laiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan alemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on talonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut tuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien sivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän johdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet suomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa suomea". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin ja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan ja rumentamaan oman kielensä. — Jotta voisimme ehkäistä oman kansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa, jatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta. Mutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin hämmentynyt, "että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua vakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan mahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan suorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos kauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin oikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi. Näytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin että toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan syrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin kovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria; se on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se pyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan ajaisi sitä pois isäinsä talosta". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi että suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä opetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi, ja 2:ksi "että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja virastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että suomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että kirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi täydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät suomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä olevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden perästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää tämän asian suhteen olisi tehtävä." — Suomenkielen edistämiseksi vaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi avustaa "koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa opetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä opetusaineissa". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja sisälukuun. "Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen ymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä taitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty mikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä", niin kirjoitti Renvall lopuksi, "se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten maahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin ylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen vastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin herrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen kateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä kokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia hyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja sisällisellä hyväntahtoisuudella".

Tämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti tarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä virkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.

Melkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen kirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran vuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen julkaistiin aikakauskirjassa "Suomi". Tässä esitelmässään käsitteli hän historiallisesti "Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen vastaisen jatkamisen tarpeellisuutta" ja lopetti esitelmänsä näin: "Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden suomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi? Tuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se kieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko kaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? — Ei tosin niin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkieli heti voisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin palaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis tehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on kuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on ennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. — — — jatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen, joka ei häpee suomalaisen nimeä — ja niiden lukumäärä onneksi harvenemistaan harvenee — kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai toiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen kehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja voimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö, jos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen edistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan, jonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita ja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta lähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut, samalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat sitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja luonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia tilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä apuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä syntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa maapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse aristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin sivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa kätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen uskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka nyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut sitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat kohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta, joka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen".

Vilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan riennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja rehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt silloin olivat ehtineet.

Jo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä sovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa ylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten järjestetyt.

Pieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän suunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan venäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä eräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi ylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat lähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön minunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään lukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti kohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää lukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin ja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon kurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet harjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain tutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen venäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.

Ylioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p. 1842 — se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä — julisti filosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström, minut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.

Muiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani enkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei minulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta ja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni, olemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen keskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla poroksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen "Elementat". Ja sen sijaan ostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian, (joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin siihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni kirjastossa oli, — sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun ylioppilaskekkerit.

Nyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin ja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.

Alan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli jo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali Aleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen elämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava. Kapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan ja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa suomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14 sotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun venäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän jo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän vapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan sodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna hänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa, jossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. — Thessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni, tukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut koskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa mullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta korkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua miekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine "Siperiaan". Sellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä kohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m. Mutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen "hyvä ystävänsä". — Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut toimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän innolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti velvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa, väittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että varakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla ruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja tietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla kertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin läheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan, joka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli ollut kuohumispisteessä. — Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä nainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka halvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla olla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita siihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa. Näissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan; muutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta moniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai olivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle mielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain ominaisuuksiensa vuoksi. — Kenraali Thessleff pysyi korkeassa virassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja asettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän kuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.

Yliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen usein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils Abraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa pidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli hallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa. Johdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti, oli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein rajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt "edustusvarat" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet tilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä oivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison että vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan Pohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin talo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille sekä tanssipitoja, "makkarajuhlia" ja muita kestejä sadoille ylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden nautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää ja "Täti" — sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi varsin yleisesti — itse oli aina ystävällinen ja kohtelias. Ylioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta eikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että tämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit unhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota heidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä pöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja naisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja viekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut mahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja lailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet, joita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa J. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja laillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka päättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi — silloin hän toki jäi vähemmistöön! — ja Nordströmin siirtymisestä vähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä muutamia muistoja kertoa.

Vararehtorin toimia hoiti "Suomen yleisen lainopin" professori, Vilhelm Gabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän talo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa; hänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä ja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen aidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten läheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin läpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon korkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori, ensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa, entisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär, oli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon lapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä oppineiksi miehiksi ja professoreiksi, — kaikilla oli siihen myöskin lahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu isälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat paljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet; piharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.

Ukko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti oppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt iloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen "Vitterhetens Vänner" (Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s. fosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan Hammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan mittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän palannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa tiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli neljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein opettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan yksityisissä ("privatissima") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja joissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen vaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri. Vaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin halukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen appiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen harrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön historiaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen sekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja Ruotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla matkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen arkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä matkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti lainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen ylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla pääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi elämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se, minkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa "Turun hovioikeuden historia", "Suomen kirkkohistoriaa koskevia asiakirjoja" ja "Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista" sekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja asiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle, kumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat sinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä arvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.

Klassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän latinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa: hänen "odejansa" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen käsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun vaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan kansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin katkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle, että talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka vaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää onnellisina työstään ja tietää — melkein niin paljon kuin huutia. Ja yhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista kansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti aatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia on esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden vanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa puolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli luonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan vanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan puuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla. Hänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla lahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla ja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan, joiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen. Rehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta saavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin suurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi oli tullut.

Hänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa joukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo ijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän perheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin kaupungissa, valinnut minut "taloudellisten ja kirjallisten asioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa". Siten uskoi hän minulle useita "tärkeitä tieteellisiä tehtäviä". Sain m.m. mennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä "kaikkein pyhimpäänkin", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle lähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä tilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon lahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä 50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään vieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa, etteivät käsikirjoitukset "jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin käsiin", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne sinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle "vakava ja samalla hellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä". Vanhuksen uskomat tällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita koetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin kiitollisuudella muistelen.

Toinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas, melkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion vaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professori Johan Jakob Tengström . Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut verrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan Hegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin mahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla hän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan sivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa lempiaineena. Molempain Gezelioiden "muistot" sekä elämäkerrallinen teos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa päätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin kunniakkaalle sijalle. — Ulkomuodoltaan oli tämä "filosoofi", joksi häntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän perin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän aina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen kävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää luonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin usein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin hän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja sen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä, Nervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan Kruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m. lahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän vanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka kokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin yleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi kaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki herätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä — hänen toverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli — oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta tyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja nuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä "kirjalliset avioliitot" solmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin hääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut saapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki nuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha "filosoofi" v. 1858 saatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi vävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden tyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti tyyneelle mielelleen.

Omituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä kaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet, nim. Johan Jakob Nordström ja Johan Jakob Nervander .

Kun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin tykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden, kunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison parasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä, vaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana tulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni Fransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän vaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa, hänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja terävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, — se kaikki oli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen persoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen julkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän luennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi yleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. "ukkoja", voimakkaasti ja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta vastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa lähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen rehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V. Laguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta Nordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat eivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos tunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin puhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan muuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa: siitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä, vielä tarinoida yhtä ja toista.

Nervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli nerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen pirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea säkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta huuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät. Ylioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen etäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan minun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion "ukot", ihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei ollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin sukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen ja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein ammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja korkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta heidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle itselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen observatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen johtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut fysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen, odottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen itselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos "ukot" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet oikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen kekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia näkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei Nervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä kuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. "Hauta kaikki sovittaa". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä kuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani säilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten maailmantapausten kirkastamassa keväässä.

En tahdo väsyttää lukijoita kertomalla tässä yhteydessä vielä useammista henkilöistä. Mainitsematta jääneistä saan vielä tuonnempana puhua.

Kun tulin ylioppilaaksi ilmoittausin Turun osakuntaan. Perhemuistot olivat näet suvussani kaikki Turusta ja veljeni Frans, joka oli Turussa syntynyt, oli samaan osakuntaan kuulunut, jopa useina vuosina ollut sen kuraattorinakin. Sisäänkirjoitus tapahtui alussa kevätlukukautta 1843 osakunnan inspehtorin, silloisen itämaisen kirjallisuuden professorin Gabr. Geitlinin ja kuraattorin, maist. J. O. Strömbergin sekä kymmenkunnan muun osakuntalaisen läsnäollessa. Osakunnan kokoushuone oli silloin, kuvaavaa kyllä, kaupungin raatihuoneen kolmannessa kerroksessa, josta tätä tarkoitusta varten kaksi huonetta oli vuokrattu; poliisikamarin huoneusto oli samassa kerroksessa, ovet vastakkain.

Pienempäin ylioppilasosakuntain elämä oli silloin vielä hyvin vähäpätöistä ja Turun osakunta kuului pienimpäin joukkoon. Läsnäolevia jäseniä oli tavallisesti ylioppilasluettelon mukaan noin neljäkymmentä ja vähän yli. Kokouksia pidettiin kyllä kerran viikossa, mutta suurta huvia ei niissä käymisestä ollut. Inspehtori oli hyväntahtoinen ja hyvinvoipa kunnonmies, vaan osakunnan kokouksiin hän näkyi saapuneen pääasiallisesti saadakseen toimeen latinankielisiä väittelyitä. Latinan puhumista hän näet piti akateemisen sivistyksen pääkappaleena ja sen harjoittamista osakuntaelämän tärkeimpänä tehtävänä. Valitettavasti saivat hänen innokkaat ponnistuksensa tässä kohden aikaan ainoastaan sen, että monet osakunnan jäsenet, niiden joukossa minä, pysyivät poissa kokouksista, peljäten näitä ikävystyttäviä puheharjoituksia. Kuraattori, joka ammattiopinnoiltaan oli lääketieteilijä, mutta sen ohessa harrasti estetiikkaa ja filosofiaa, koetti kyllä saada vireille keskusteluja muistakin aineista, mutta hänen ajatuksensa olivat liian epämääräiset, jotta ne sanottavasti olisivat voineet innostuttaa. Vilkkaampaa elämää kokouksissa herätti joskus, selvillä ja järkevillä mietelmillään joistakin hetken kysymyksistä, maisteri Sven Gabriel Elmgren, joka silloin luki jumaluustiedettä ja josta syksyllä 1844 tulikin Turun osakunnan ja sitten yhdistetyn Länsisuomalaisen osakunnan kuraattori. Nuorempain ylioppilaiden piirissä oli hänellä 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla sangen suuri vaikutus.

Varsinaisia esitelmiä noissa kokouksissa verrattain harvoin pidettiin. Laulukuntaa tuossa pienessä osakunnassa ei myöskään voitu säännöllisesti ylläpitää. Mutta Turun osakunnalla oli suurenlainen ja aika arvokas kirjasto, josta osakuntalaisilla, kun yleistä ylioppilaskirjastoa ei vielä oltu perustettu, oli paljo hyötyä. Sen ohessa oli osakuntahuoneissa, aina siihen asti kunnes ylioppilaskunnan lukusali perustettiin, luettavana useita kirjallisia aikakauslehtiä, ainakin kaikki mitä Ruotsissa ilmestyi.

Pohjolaisessa osakunnassa oli, kuten aikusemmin olen maininnut, ensiksi kaikista osakunnista ollut huomattavana henkistä vireyttä. Rangaistakseen tätä vireyttä, jota luultavasti jo oli katsottu yleiselle rauhalle vaaralliseksi, olivat yliopiston viranomaiset 1837 vastoin osakunnan omaa tahtoa jakaneet sen kahteen osakuntaan: Pohjois- ja Etelä-Pohjolaiseen, Aina vuoteen 1844, jolloin nuo molemmat osakunnat taas saivat yhtyä, kesti tätä kahtiajakoa virallisesti, vaan sisällistä elämäänsä elivät nuo kaksi osaa yhdessä.

Alkupuolella 1840-lukua oli vilkkaampi henki ruvennut liikkumaan myöskin Savokarjalaisessa osakunnassa, joka lukumäärältään oli yhtä vankka, aika-ajoin mieslukuisampikin, kuin Pohjolainen. Sen silloisen kuraattorin, Fabian Collanin, ansioksi luettiin, että hän osakuntalaisissa oli herättänyt isänmaallisen mielen ja kirjallisia harrastuksia; vaan kenen ansiota oli, että Savokarjalaista osakuntaa sen ohessa pidettiin muotiosakuntana, sitä en tiedä. Varmaa vain on, että noin kymmenkunnan vuoden kuluessa useat uusmaalaiset aatelisnuorukaiset, joilla oli oikeus kotipaikastaan riippumatta mennä mihin osakuntaan tahansa, kirjoittautuivat savokarjalaiseen osakuntaan. Niin tuossa osakunnassa nähtiin nimet Creutz, Wrede, Taube, Linder, Ehrenström, Walleen, de la Chapelle, Sacklén, v. Weissenberg y.m., jotka kuuluivat helsinkiläisiin sukuihin ja joilla ei ollut mitään siteitä Savoon eikä Karjalaan. Totta on myös, että uusmaalaisessa osakunnassa ei ylioppilasluettelon mukaan minun ensimmäisinä ylioppilasvuosinani ollut yhtään aatelismiestä. Uusmaalaiseen osakuntaan kuuluminen oli liian porvarillista — niin sen ajan muotinuorukaiset arvelivat. Mikä varsinainen syy siihen oli, sitä on nyt vaikea saada selville; tosin lienee uusmaalaisessa osakunnassa siihen aikaan vallinnut huono järjestys, mutta varmaankaan se ei ollut yksinomainen syy. Tällaiset muotiasiat toki eivät ole ikuisia.

Omassa osakunnassani minulla tuskin oli yhtään ikäistäni hengenheimolaista. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin olivat likeisimmät lapsuudenystäväni ja tuttavani ja näiden kautta perehdyin koko paljo mainitun osakunnan asioihin. Jännityksellä ja kateudella kuuntelin sikäläisten ystäväini kertomuksia esitelmistä ja vilkkaista keskusteluista, joita heidän osakuntakokouksissaan tapahtui. Se oli toista kuin mitä minä omasta osakunnastani saatoin kertoa. Mutta yhtä paljo kiinnitti mieltäni heidän kertomuksensa kotiseudustaan, varsinkin Kuopion kaupungista, joka samoihin aikoihin Snellmannin siirtymisen kautta sinne rupesi erityiseen merkitykseen nousemaan. Kuvauksiaan Savon oloista valaisivat muutamat kuopiolaiset ystäväni rikkailla ja herkullisilla eväspusseillaan, joita he yliopistokaupunkiin tullessaan joka lukukauden alussa toivat mukanaan. Heillä oli kalakukkoja, rieskoja y.m. kansallisia ruokia, oli linnunpaisteja, monenlaisia leivoksia, savustettuja lihoja ja kaloja, voita ja juustoa ja kuka ne kaikki muistaakaan. Niitä olivat heidän äidit panneet mukaan sulostuttaakseen poikainsa rasittavia hakuaikoja. Vaan tavallisesti annettiin lähemmille ystäville heti tieto sellaisen eväskontin saapumisesta, toiset, etäisemmätkin tunsivat sen hajun eikä siten kestänyt kuin pari iltaa, ennenkuin koko tuo eväs oli lopussa. Pojat eivät siten itse saaneet paljoakaan nauttia noista herkuista, vaan heidän ystävänsä olivat kiitollisia sekä kesteistä että hauskoista iltaseuroista.

Vuonna 1890 oli savokarjalaisen osakunnan jäsenillä, noin puolella suomalaiset sukunimet. Jos tarkastelemme ylioppilasluetteloa siltä lukukaudelta, jolloin tulin ylioppilaaksi, löydämme 76:n savokarjalaisen joukosta kaksi, joilla on suomalaiset sukunimet. Paavo Tikkasen ja Antti Veänäsen nimiä hyvin ihmeteltiin. Nämä nimensä olivat nuo ylioppilaat perineet isiltään: Kuopion koulussa oli heille kyllä ajan tavan mukaan annettu uudet, ruotsalaiset nimet Tiklén ja Venell ja vasta yliopistoon edistyttyään olivat he valloittaneet takasin omat oikeat nimensä. Viipurilaisessa osakunnassa oli samalla lukukaudella myös kaksi suomalaista nimeä, muissa osakunnissa ei yhtään. Siis 429 ylioppilaan joukossa 4 suomalaista nimeä. — Olihan sekin aikaa ja oloja kuvaavaa!

Elämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä hyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka muunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt kansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat kuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, — ainakin lukukauden alussa. Omasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja esitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin sairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A. Gyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä luentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen professoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista "Hefaistosta", kuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni hänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja äkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään Euripideen murhenäytelmiä, — vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään näistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. — Vielä kuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja Suomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta niillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty, joten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina oli saatavissa. — Myöskin opetushistorian professorin ja kirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja kuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä aineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan estetiikka ei varsinaisesti kuulunut, — estetiikan professorinvirka perustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi lukukautenani — yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen asetoverini, ja parin muun toverin kanssa — käytin hyväkseni tuon vaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta, pääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.

Mitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut, mutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm Snellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut kolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta, josta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa filosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: "Läran om staten", "Tyskland", "Fyra giftermål" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani, keväällä 1843, yksityisluentoja "Hengen olemuksesta", mutta se aine tuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat sinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana vinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa Vuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä koulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle miehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden alussa 1843. — Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja, mutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä 1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan vallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta kesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi vasta syksyllä 1847. — Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843 kesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan palannut ennenkuin 1850. — Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri Castrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja Siperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja yliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan vuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti hän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon ja erityisesti minuun mahtava vaikutus, — siitä vielä saan puhua.

Sitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista puuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta, yhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien kanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla läsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja nuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla kuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen sellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina kaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat kuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja — omituinen sattumus —, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten kuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen kolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim. pohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon kuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja "Agesilaus" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän joukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo kuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli (lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa, joita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein ihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli Ruotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin täysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä luonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita muita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee minun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.

Näissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne oli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes erimielisyyttäkään oli. "Fennomania" ei tosin kyllä ollut outo sana, mutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen ajan "suomenmielisvys" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä muunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota edellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut kuvata.

Teoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa. Hegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen erehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella, että tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä väistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut käsittää hegeliläisen "trichotomian" suurenmoisuutta, niin ei heidän suinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää varmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.

Jos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina puheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt Joukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma ilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten sellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli Almqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta yhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa ja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut puhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen keskustelun alaiseksi.

Ihanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille ylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka syksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin muinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme. Tässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten usein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä samana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he tulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen harjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin yliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän onnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin rahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin oloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti prof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla puolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret kipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di Belvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia, jotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista taidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja kauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä ylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.

Olin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin Lönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin aikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa Runebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta muutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt merkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.

Olen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa kestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran vastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt — marraskuussa 1844 — kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että Nordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan toimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista sanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen konsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta Nordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän laita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä saatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti ylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan päiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:

"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844", niin olen seuraavana päivänä muistikirjaani kirjoittanut, "kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja tapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa kohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta uutisesta: Nordström, — Johan Jakob Nordström — aijotaan erottaa pois virastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä konsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin omituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin, tuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja kykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa oikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi. Rupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä oli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta saadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella pohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän osakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi kertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä hetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta marseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi laumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun Nordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa ovat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön Nordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi ikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa ovelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme pois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä ylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja lauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla pysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja juotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja mentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen pankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin monta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja totuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä surullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.

"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen oli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden joukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä aineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli ulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se ilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo sovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan".

Viikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: "Nyt on taas tyyntä. On näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin vaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin Nordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja etenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto, että ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu juhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla, mistä oli kysymys.

"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen sohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat kaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven luo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori, Täti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin seuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä äänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta), että ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin kaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli 'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, — sihteeri sai siitä lukea erään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä kurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja vanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi rehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja suomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita suomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria 'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan, että viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä halveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän oikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista). Puheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan polkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule että kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat, sillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta puhuttu".

Nämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä ylioppilaskunnassa aika hyvin.

Sanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin ennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön ollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844, jolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja Hels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.

Mutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa. Joh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta 1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän kaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut, paitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä kirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin toimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa ilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen, mutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi lehti tulisi olemaan nimeltään Saima , että se ilmestyisi kerran viikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista muotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta. Muuten vain ilmoitettiin, että lehti, "aikomuksessa sisältää kaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin", piti "tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä sisältöään".

Näytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa itselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä ohjelmakirjoituksessa sanoi Saima "aivan saman syyn aiheuttavan sen ilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien". Siksi se kumarsi kunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se tulisi sisältämään, "nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on muissakin lehdissä". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan muu "hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa lukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., — tietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia vakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut ja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa".

Se, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin selvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa "Suomi". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että muka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti päinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin Ruotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä kansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista. sanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai kaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että poikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän olevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. — Sivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen, yleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla kaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa muuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää. Mutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa kielessä. — Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen kansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja runot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että kirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt yhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on kirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja ytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista. Suurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme sivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään kuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle pohjalle perustu.

Tästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään tarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan Saima-lehden perusajatus.

Lehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön. Ensi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä tietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti ja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin vakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui Kuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä usein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä ensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet lehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella, ennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli toimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne leikillisessä ja huvittavassa muodossa.

Parhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä ja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka numerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo sutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon lehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä "suomalaisia pyrintöjä" ja sen varoitusta antautumasta "vähimpäänkään järkeilemiseen" sekä sen Snellmannin samoihin aikoihin toimittamalle "Maamiehen ystävälle" antamia isällisiä neuvoja muistaa "Suomen kansan syvästi uskonnollista pohjaväriä". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet — Borgå Tidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo Underrättelser y.m. — saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä virkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia näsäyksiä.

Snellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit kiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin kuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista, valtiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut, matkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m., jotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki olivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti suoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa "Sanomalehtiväittelyistä". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: "Tässä lehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka vähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme sitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute pian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme. Samalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme yhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat asettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen keskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on pidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu itserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie saman heikkouden syyksi luettava".

Samoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta sanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan koko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät aukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi kerran näkevät junaveturin.

Kansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi kirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut. Totta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole kansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään. Kirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole olemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On myönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan kirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta pääsisi syntymään. — "Suomenkieli on tätänykyä" — niin kirjoitti Snellman alussa vuotta 1845 — "yhtä sopiva kuin koskaan muulloin koulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä varten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi olemassa sitä käyttämään. Uusi sukupolvi tarvitaan suomalaista kansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka rakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään. Vaaditaan uusi sukupolvi", niin lausuttiin vielä toistamiseen, "joka on kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt sanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton kerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen elää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan niistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo".

Yksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella ihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että suomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle elinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että sivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut jäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista olemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia ymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään kansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut kansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu suomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen kirjallisuuteen kuuluvana. — Ja vielä vähemmän meidän päivinä ymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A. Castrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle merkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen kirjallisuuteen.

Yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman onneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi varsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi ruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa ruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä. Jälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan voisi yhdellä iskulla tapahtua, "vaan että muutos kenties ensiksi olisi toimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan erinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin pitäisi kuulua". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei voisi asettaa opetuskieleksi "erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan rannikkoseutuihin". — Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta suomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan ja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista kumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: "On puhuttu kaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi Suomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen perinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen sijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää. Rohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen 'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista osaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus on jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat tottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua suomalaisista äärimmäisyysmiehistä". — Vielä seuraavan vuoden alkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että suomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä vaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti latinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden alkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä paikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että "vaatimuksemme tässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se lämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia kohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo vapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa keskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita tulevaisuuteen".

Muut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon Saima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion lehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels. Morgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut, että se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä lapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella kansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto on kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin kansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven tulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin rientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa hätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin "jota syystä voitaisiin sanoa fennomaniaksi"; mutta että kumminkin "aika on tullut, jolloin vastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin oppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä oppimaan". — Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea Z. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus "Suomen äideille", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä rakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi "sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä", niin hän kirjoitti, "että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys olkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja hyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten ennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan: opettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen, kieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan päällä". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844 Collanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään runsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla (elokuussa 1844) tämäntapaisia "Kysymyksiä":

"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa sen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin Suomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan ja kansan tulee toisiaan ymmärtää?

"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas oikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan. Onko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?

"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti omintakeiseen sivistykseen?" j.n.e.

Vaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä. Niin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä, nimimerkki "Suomalainen", artikkelin, väittäen ei ainoastaan suomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa tarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan mahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi aina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on niistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse kuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi kielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen muka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja Gaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä kuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi vääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis voisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

Nämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita suomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet. Vaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja niitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo ennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin lähetetty "Vastine", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n kirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti kumottiin. "Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen", sanoi vastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja kansallisuusasiassa, "ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi pitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan vanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan tarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt suomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua kansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen, tyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän pyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty". Saima painattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä "mainioksi kirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden palstoilla luettu". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli nimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää, että vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan kuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels. Morgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti sanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta, Morgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa vastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku n.s. "rehellinen" taikka "maltillinen suomalainen" taikka joku "Irokeesiystävä", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu sanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja terotella oppejaan.

Ylioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus huomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta meissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus — fennomania, jos niin tahtoo — rupesi mahtavasti laajenemaan.

Kerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en osannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu, mutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut tätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti käyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi, niin arveltiin, — eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat Saiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi ainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo voitettu.

Kuten jo ohimennen olen maininnut, ruvettiin Kuopiossa samoihin aikoihin kuin Saimaa eli alusta vuotta 1844 ulosantamaan "Maamiehen Ystävää". Snellman hoiti kolmena ensi kuukautena tämänkin lehden toimitusta, mutta siitä huolimatta, ja vaikka vuodesta 1841 ei yhtään suomenkielistä lehteä ollut ilmestynyt, ei sen tilaajamäärä tahtonut karttua. Neljän viikon perästä ilmoitettiin, että tuolla uudella kansanlehdellä ei ollut kuin 115 tilaajaa ja että lehti semmoisilla enteillä katsoi jatkumisensa mahdottomaksi. Silloin perustivat ylioppilaat eri tahoilla pieniä liittoja tilatakseen yhdessä ja kannattaakseen tuota ainoaa suomenkielistä sanomalehteä. Sellaisen yhtiön perustimme mekin, pari hyvää ystävää ja minä ja samalla päätimme tuosta pienestä lehdestä oppia suomenkielen ensi alkeita. Se oli ensi askel.

Syksyllä samana vuonna 1844 piti M. A. Castrén esitelmiä suomenkielen kieliopista. Ne mahtavat, selvät ja tyynet sanat, joilla tämä vaikutuskykyinen mies selitti suomenkielen merkitystä meille kansallisessa suhteessa, vaikuttivat enemmän kuin mikään muu sekä minuun että moneen muuhun. En epäillyt enää, mitä oli tehtävä. Kävin heti kirjoihin käsiksi ja tutkin Renvallin kielioppia, Lönnrotin "Suomi"-kirjassa julkaisemia Lisiä Suomen kielioppiin. Stenbäckin (v. Beckerin mukaan laatimaa) lauseoppia ja kaikkea muuta, mitä suomenkielen kieliopin alalta painettua oli. Yhä kehittyäkseni nautin keväällä yksityisopetusta Sakari Sakarinpojan Cajanderin luona, joka oli omituinen ilmiö siihen aikaan, ylioppilas ja jonkunlainen kirjailija; hän esiintyi usein todellisen suomalaisuuden apostolina ja sen ohessa, ollen usein puettuna savolaiseen nuttuun ja pieksuihin, suurella mielihyvällä todellisena talonpoikana. Hänen johdollaan luin osia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joita tulkitsemaan sen ajan sanakirjat eivät riittäneet. Ja jotta käytännöllisestikin suomenkieltä oppisimme, päätimme erään hyvän toverin kanssa, heti lukukauden loputtua, lähteä Savoon ja asettua johonkin talonpoikaistaloon koko kesäksi. Monet muut toverukset tekivät samanlaisen päätöksen, useita kesäyhtiöitä muodostui.

Aikaa kuvaavana ja tavallaan merkillisenäkin tapauksena tahdon kertoa Savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlasta maalisk. 9 p. 1845. Olin siihen juhlaan vieraaksi kutsuttu. "Nämä ensimmäiset kansalliset kemut joissa olin", niin olen päiväkirjaani kirjoittanut, "pidettiin Hotel de Bellevuessä (Palmqvistin kivitalossa). Sen suuri sali soveltui hyvin tähän tarkoitukseen. Vilkkautta oli juhlassa. Inspehtori, vanha ukko Lagus, luki ikävän esitelmän mustalaisista. Tavanmukaisia virallisia puheita pidettiin suuret määrät ja niihin vastattiin. Mutta vieraille osakunnille pidetty puhe oli harvinainen. Sen piti Rob. v. Fieandt suomeksi. Se herätti yleistä hämmästystä, sillä suomenkieli kaikui puhujan suusta erinomaisen kauniilta. Siihen vastasi pohjolainen C. G. Borg, myöskin suomeksi, hyvin pitkästi. Sitten astui piispa Ottelin, joka satunnaisesti oli kaupungissa ja oli kutsuttu vieraaksi juhlaan, esiin ja piti samoin suomenkielisen puheen. Ja kuraattori Kellgren vastasi siihen suomeksi. Vielä toistamiseen puhui piispa ja hänelle vastasi Sakari Cajander, puhuen talonpoikain puolesta aito savolaisella murteella. Vielä illallisen jälkeenkin puhui piispa suomea. Ensi kerran silloin lie ylioppilasjuhlassa suomea puhuttu ja heti sitä näin runsaasti puhuttiin. Minä — yhtävähän kuin eräs myöhempi puhuja Holsti, joka siihen viittasi — en korvallani enkä ymmärrykselläni näitä puheita tajunnut, vaan sydämmellä ja tunteella ne ymmärsin. Iloitsin ja samalla — häpesin".

Uutta todella oli että suomea osakuntajuhlassa puhuttiin, niin huomiota herättävästi uutta, että siitä mainittiin ei ainoastaan Hels. Tidn:ssa, vaan Saimassakin, joka ilolla kertoi, että Porvoon piispa Helsingissä käydessään oli julkisesti puhunut suomea sekä savokarjalaisten juhlassa että eräässä koulutarkastuksessa. Lehti lisäsi: "Ulkomaalainen tuskin ymmärtäisi, miksi tätä Suomessa pidetään tärkeänä tapauksena".

Savokarjalainen osakunta näihin aikoihin vilkastumistaan vilkastui ja isänmaallisessa innostuksessa tahtoi tämä osakunta, jonka kuraattoriksi Fab. Collanin jälkeen Herm. Kellgren oli tullut, käydä eturinnassa. Pohjolaiset olivat jo keväällä 1843 julkaisseet ensi vihon lentokirjaansa "Joukahaista", jossa oli kirjoituksia sellaisilta miehiltä kuin Franzénilta, Runebergiltä, Stenbäckiltä, Cygnaeukselta y.m. Tämänlaista julkaisua eivät savolaiset tuumineet; mutta hekin tahtoivat kirjallisella toiminnalla vaikuttaa ja vaikuttaa suoraan kansaan. Jo keväällä 1845 syntyi ensimmäinen sarja "Lukemisia Suomen kansan hyödyksi", jonka jatkoksi kaksi vihkoa seuraavina vuosina ilmestyi. Vihko, jossa m.m. oli Aug. Ahlqvistin suomennos "Hauta Perhossa", Puhakan runo, vuoropuheluja kansakoulujen perustamisesta ja yleisen maantiedon johdanto ynnä siihen liittyvä värillinen maapallon ja Euroopan kartta — se oli laillaan merkillinen ilmiö ja se tuotti savolaisille todellista kunniaa. En voi unhottaa sitä lämpöä ja ylpeyttä, jolla he itse vihkoaan katselivat, kun se vihdoin oli painosta valmistunut ja kun he käyttivät päiviään ja öitään pannakseen pakettiin noita muutamia tuhansia kappaleita; melkein jokaisella ylioppilaalla oli sinä kevännä Helsingistä lähtiessään tukku näitä "Lukemisia", joilla he nyt aikoivat levittää valoa kansan sekaan.

Kirjallisella alalla rupesi nyt näkymään aivan harvinaista vilkkautta. Varsinkin runouden alalla oli tuo aika erittäin hedelmällinen. Jo jouluksi 1844 oli ensimmäinen runollinen kalenteri Suomessa ilmestynyt, nimeltä Necken, toimittaja F. Berndtson, ja siihen olivat apua antaneet: Nervander, Cygnaeus, Snellman, Lille, Törnegren, Topelius, Kellgren, Qvanten y.m. Berndtson, joka vuodesta 1845 oli laajentanut Morgonbladetia, joksi sen nimi silloin muuttui, oli päivän sankareita ja alituiseen toimessa. Kun hänellä oli tuo onnellinen kyky, että hän sekä suorasanaisesti että runomittaisesti saattoi kirjoittaa melkein mistä aiheesta tahansa ja kun hänellä rinnallaan aputoimittajana oli tuo tietorikas Elmgren sai hän kehitetyksi Morgonbladin paljo monipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi kuin ennen. Niinpä herättivät hänen ivalliset runonsa "Pimeydessä", "Valossa" y.m. suurta huomiota. — Z. Topeliuksen runollinen sielu ei ollut vahingoittunut Snellmanin alituisista näsäyksistä eikä opetuksista, vaan hän lauloi juuri näihin aikoihin monet ihanimmista lyyrillisistä runoistaan ja julkasi keväällä 1845 ensi runovihkonsa, "Ljungblommor". Samoihin aikoihin painatti F. Cygnaeus, joka oleskeli Etelä-Euroopassa — ja jonka Bolognasta tilattavaksi tarjottu aikakauskirja "Silmäyksiä Eurooppaan" ei koskaan ilmestynyt — ensi vihon runokokoelmaansa "Valoa ja Varjoa". Sama kevättulva synnytti vielä uuden runollisen kalenterin "Lärkan" (Leivo), jonka ulosantoivat nuo nuoret runoilijat Emil v. Qvanten ja Nestor Tallgren. — Pohjolaisella osakunnalla oli myös jo toinen vihko "Joukahaistaan" valmiina ja siinä vihossa, jossa nyt oli sekasin suomea ja ruotsia, oli Runebergin vastaus Saiman arvosteluun "Kuningas Fjalarista", Topeliuksen aikoinaan paljon riidan alaisena ollut kirjoitus: "Onko Suomen kansalla historiaa", Holstin etevä kirjoitus Shakespearin Hamletista, ja J. J. Tengströmin historiallinen tutkimus sekä hänen poikansa R. Tengströmin kirjoitus Kalevalassa kuvatusta Suomen kansasta. Ja vielä samoina päivinä nuo nuorteat miehet, H. Kellgren, R. Tengström ja K. Tigerstedt toimittivat ensi vihon "Fosterländskt albumia", jossa Kellgren julkaisi suomalaisten ja virolaisten kansanlaulujen käännöksiä, Tengström esitti erinomaisen arvosteluntapaisen Kalevalatutkimuksen ja Tigerstedt kertoi, mitä islantilaiset tarut tietävät muinaisista suomalaisista.

Niin runsaita määriä kaunokirjallista ja isänmaallista kirjallisuutta ei oltu totuttu yksiin aikoihin saamaan.

Mainitsin, että olin päättänyt viettää kesän 1845 Savossa, ja sen tuumani toteutinkin. Ilolla isäni näki, että halusin oppia suomea. Matka- ja asuntotoveriksi läksi mukaani Oscar Toppelius, jonka kanssa ensi ylioppilaslukukausiltani saakka olin paljo seurustellut. Olimme päättäneet asettua Leppävirtain pitäjään, jota arvelimme Savon hauskimmaksi ja kauniimmaksi seuduksi.

Ikävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa leveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon, ja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten "Lukemisia", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle, kapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album, Joukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet tuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme ahkerasti päättäneet lukea.

Ensi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan maahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa kevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, — luonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.

Seuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia ja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista kimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen "Leivon" toimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi meitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa hänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä eikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin suurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen oppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä hänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä näin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja ystävän kehotusten tieltä.

Menimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin vielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa talossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni notkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa tapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja sukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli pelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään tarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän liekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät yläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja sikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti jutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa. Jäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.

Mutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme sillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä maantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen hyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään tien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali oli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja sillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi hän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme sydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo aikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän tarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin noudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä ystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän kanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi, että joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia niitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat olleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta, "jotka tahtovat meiltä kaikki riistää", kuten hän lausui. Se ajatus on kyllä sittemmin toteutettu.

Sittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme Porvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme siellä saaneet viettää.

Alkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan ja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin ja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset olivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme ylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen, Kuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän perästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut. Kuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja vaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään tahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme erään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti melkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan suomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies, ystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat sieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.

Jyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha. Siinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin rakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo ylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar Styrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä, jotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa harrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin Anabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W. Kilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa sekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa tätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista miestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän hämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin nuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja ystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme tarkoituksesta ja niistä "Lukemisista", joita hänelle lahjaksi toimme, joi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia kirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja, pidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen vastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon miehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia oli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.

Jyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja Suonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä myöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella tutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan kievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka liukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen rahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni, hyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme koko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.

Leppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva kesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet jäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo herrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi. Vihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli joutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink. kirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme, Toppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen hyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha, jossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien ajoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on Unnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri kulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja niemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän laskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan yläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme etäämmältä Varkauden kosken pauhun — mitäpä sen enempää olisi voinut toivoakaan!

Siellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä, nauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota talonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus sunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin kirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa pistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä tilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa yksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä kohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä osanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle sekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa kiitollisuudenvelassa.

Jo matkalle lähtiessämme olimme tietysti päättäneet käydä Kuopiossa, Savon pääkaupungissa ja Suomen senaikuisessa toisessa kirjallisessa kaupungissa. Kauan kumminkin maltoimme olla sinne menemättä; odotellen jotakin erityistä, sopivaa aikaa siellä käydäksemme. Ja sellainen tilaisuus tarjoutuikin. Muutamana päivänä heinäkuun puolivälissä saapui luoksemme eräs niistä monista ylioppilaista, jotka oleskelivat Savossa samassa tarkoituksessa kuin me, toi terveisiä Kuopiosta, puhui sen kauniista neitosista, kertoi, että joukko ylioppilaita parastaikaa oli siellä koolla ja kuvasi sen elämän erinomaisen hauskaksi. Silloin me emme malttaneet enää viivytellä. Seuraavana aamuna istuimme kyytirattailla ja ajoimme tuon 7-8 peninkulman matkan Kuopioon.

Sinne saavuimmekin todella iloiseen hetkeen. Tapasimme siellä noin tusinan iloisia yiloppilastuttaviamme, niiden joukossa savolaisten nuoren kuraattorin, tuon aina pirteän Herman Kellgrenin, matkatoverimme Tallgrenin, pari muuta helsinkiläistä ja joukon kuopiolaisia. Uusi ja arvokas tuttavuus oli meille Aug. Ahlqvist, silloin pulska, 18-vuotias nuorukainen, katse miehevä ja rohkea. Hän oli edellisenä vuonna suorittanut ylioppilastutkinnon, mutta senjälkeen oleskellut Kuopiossa, jossa hän jo A. Oksasen nimellä oli tullut tunnetuksi Runebergin y.m. runoilijain teosten suomentajana, joita suomennoksia hän oli julaissut Saimassa, sekä pienen "Geografian eli Maanoppaan" tekijänä, joka teos oli ensimmäinen suomenkielinen maantiede. Toveriemme kautta jouduimme pian kaupungin seuraelämään ja heti ensi päivinä meitä pyydettiin tanssiaisiin ja aamupäiväkesteihin, joilla senaikuiset Kuopion herrasväet ja erityisesti "kylpyseura" huvitteli. Kuopion neitoset olivat siihen aikaan kauneudestaan kuuluisat, ja me saimme nyt huomata tuon huhun todeksi. Sellaisessa seurassa vilkastui arinkin nuorukainen: kaikkien mielissä kuohui iloa. Milloin naisseuraa ei ollut, silloin paikkakunnan nuoret miehet pitivät meille kestejä suositellakseen meille seutuaan. Milloin teimme retken yhtäälle, milloin toisaalle Kuopion kauniiseen ympäristöön. Siten oli huvimatkoja Kelloniemeen, Julkkulaan, Lahdentakaan y.m. ja näillä matkoilla oli punssi hyvin tärkeä eväs. Jokainen rupesi tuon iloisen mielialan vaikutuksesta laulajaksi ja kestit päättyivät tavallisesti kesäyön valossa pidetyillä serenaadeilla ja laulumarsseilla pitkin kaupungin katuja. Ylioppilaslauluja tietysti laulettiin ja väliin pistettiin tanssiksi kaupungin suurella torillakin, jossa ei siihen aikaan vielä ollut mitään istutuksia. Vallatonta ja vilkasta oli se elämä. Saatoimmepa kehasta, että paitsi pääkaupunkia, mikään Suomen kaupunki ei ollut saanut nähdä niin iloista ylioppilaselämää.

Mutta eipä ainoastaan meidän iloinen ylioppilaslaulumme noihin aikoihin valanut kuopiolaisten mieliin eräänlaista juhlatunnelmaa. Siihen oli muutakin vaikuttamassa. Tiedettiin, näet, että kaupungin suurin mies, Saiman toimittaja rehtori Joh. Vilh. Snellman oli salakihloissa erään kaupungin neitosen kanssa ja että tuo kihlaus aivan niinä päivinä julaistaisiin.

Meille, matkustaville ylioppilaille, oli tietysti mieluinen velvollisuus käydä Snellmanin luona. Monta kertaa olimme jo, toverini ja minä, tavotelleet häntä kotoaan, mutta turhaan. Vaan aikasin aamulla heinäk. 21 p:nä, kun me tuskin olimme vuoteiltamme nousseet, avautui ovemme ja sisään astui itse rehtori Snellman. Tunsin hänet ulkonäöltä jo ennestään; usein oli hän dosenttina ollessaan käynyt kotonani ja ne toverini, jotka olivat lyseon ylimmillä luokilla, olivat kyllin kertoneet tuosta peljätystä opettajastaan. Nyt hän tuli luoksemme hienossa puvussa ja veitikkamaisen näköisenä, esitteli itsensä, kertoi kuulleensa, että me olimme käyneet häntä tapaamassa, sekä pyysi meitä pitoihin Harjulaan samana päivänä klo 3:ksi: kokoonnutaan apteekkari Wennbergin talossa, jonne te kai osaatte, lisäsi hän puoleksi naurahtaen. Me riemusta punastuimme ja nöyrästi kiitimme ja hetken kuluttua hän läksi, jättäen meidät pukeutumaan. Mitkään kutsut eivät koskaan vielä olleet minua niin riemastuttaneet kuin tämä. Pyysihän itse suuri Snellman meitä kesteihin, jotka hän vietti Johannan päivän kunniaksi ja ehkä kihlautumisensakin johdosta Jeanette Wennbergin kanssa, jonka lempeä naisellisuus, soinnukas ääni ja leikkisä, miellyttävä käytös oli minua ihastuttanut melkein yhden verran kuin Snellmanin ylevä henki ja miehevä toimeliaisuus. Sellaista onnea en ollut osannut uneksiakaan.

Määrätunnilla saavuimme Wennbergin taloon, jonne kaupungin koko seurapiiri, vanhat ja nuoret, kuvernööristä lähtien, oli kokoontunut. Kahvit juotua lähdettiin, useimmat jalan, Harjulaan, joka on parin virstan päässä kaupungista. Siellä soitto kajahtaa ja tanssin alottaa isäntä Snellman itse. Kun muutamia katrilleja oli tanssittu, pyysi isäntä vieraansa pihalle rakennettuun lehtimajaan, jossa hän, fanffaarit soitettua ja samppanjalasi kädessään, piti puheen miehen ja naisen velvollisuuksista ja esitti maljan — "neiti Wennbergille". Vilkkaasti se malja tyhjennettiin. Hetken kuluttua esitti Snellman uuden maljan "kaikelle kauniille, mitä maan päällä on, kirkkaalle taivaalle, säteilevälle auringolle j.n.e. ja kauniille naissilmille. Sen maljan esitän — Kuopion nuorille naisille". Sitten taas tanssittiin ja syötiin illallinen ja laulettiin; ensiksi lauloivat ylioppilaat, sitten nuoret neitoset ja lopuksi kaikki yhdessä. Kun lopuksi kiitokseksi olimme tuolilla nostaneet Snellmania, pyysi hän meitä myöskin nostamaan erästä neitosta, jonka nimeä hänen ei tarvinnut mainita, mutta "niin varovasti, niin varovasti." Silloin riemuten nostimme myöskin Johanna Wennbergin soinnukkaan hurraan huutaen — ja varovasti sen teimme. Vähitellen lähdimme palaamaan kaupunkiin, ja iloista se paluumatkakin oli. Naiset kävelivät edellä ja herrat jälestä tomuisella maantiellä, väliin juostiin, väliin tanssittiin ja maantie pölisi avaralta. Kaupunkiin vihdoin saavuttuamme saatoimme päivän sankarittaren ensiksi hänen kotiinsa ja jäähyväiset lausuttiin laulaen ja hurraten. Muutamia muita neitosia saatettiin niinikään kotiin.

Mutta Snellman, joka kenties oli iloisin koko joukosta, ei vielä meidän nuorten parista eronnut. Hän väitti nuortuneensa kymmenen vuotta kun näin ylioppilaiden joukkoon taas oli joutunut ja hän pyysi meidät ensiksi Viikin hotelliin sekä vielä sittenkin, kun hänen morsiamelleen vielä serenaadi oli pidetty, omaan kotiinsa. Siten iloiten ja laulaen vietettiin melkein koko yö, — vakaviakin sanoja kumminkin sekaan puhuttiin. Ja kestit päättyivät sillä, että Snellman seuraavaksi — taikka samaksi — päiväksi kutsui meidät kaikki kotiinsa aamiaiselle. — Sitä aamiaista kesti iltaan saakka. Snellman oli yhä yhtä iloinen, me toiset samoin. Monet ilveet siellä keksittiin. Niinpä esitti Snellman itse meille siellä kuuluisan koiransa, Toverin, joka paitsi muita temppuja osasi isäntänsä käskystä, käpälä kärsällä, osottaa "miten professorit miettivät palkankorotuksiaan." Mutta kaiken tämän pilan kesken rupesi Snellman vähän väliä puhumaan jotakin vakavaakin, jopa hyvinkin vakavaa. Hän kertoi taisteluistaan puutteita vastaan elämänsä eri aikoina; kerran hän rupesi, samaan tapaan kuin Saimassa, moittimaan meitä ylioppilaita puuttuvasta vakavasta isänmaanrakkaudesta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä yhteiseksi hyväksi. Vaan seuraavana hetkenä hän taas oli lempeä ja lauhkea: esitti lämpösin sanoin maljan Kellgrenille, puhui Ahlqvistista kuin maan parhaasta toiveesta, kehui Tallgrenin runolahjoja j.n.e. Varmaa on, että hän taisi sekä hivellä että puistella nuoria sydämmiä ja että ilon maljoja juotaessa monelta kuuma kyynelkin vierähti.

Vielä muutamia päiviä myöhemmin saimme me ylioppilaat olla Snellmanin seurassa. Hän väitti tarvitsevansa palstantäytettä Saimaan ja kehotti meitä kirjoittamaan jotakin hauskaa. Me päätimme kirjoittaa runoja valmiisiin loppusointuihin ja meille annettiin kaikille muutamia säikeitä täytettäviksi. Siten kokoonkirjoitetut värssyt julaistiinkin Saimaassa (1845 n:o 30) otsakkeella "Ylioppilasten impromptuja Laulun jumalattarelle" ja esipuheeksi niille kirjoitti toimitus uutisen, että joukko "helsinkiläisten laulunjumalatarten poikia on saapunut tähän osaan maata perin isänmaallisissa tarkoituksissa oppia tuntemaan maata ja sen kieltä" ja että he "luultavasti pitääkseen ruotsinkieltäkin muistissaan olivat harjoitelleet hienostelurunojen sepitystä seudun nuorten naisten johdolla"; siksi he nyt näiden runojen kautta tahtoivat todistaa, että laulunjumalattaret vielä saattoivat heidän uskollisuuteensa luottaa.

Saman päivän iltana olimme koolla ystävämme, Er. Karstenin luona Lahdentakana, Siellä pisti jollekulle päähän perustaa jonkunlainen uusi yhdistys, jolle Snellman, muistaakseni, ehdotti nimen "Pro Muntris Nunibus" (hilpeiden kasvojen yhdistys). Ehdotus hyväksyttiin; Edvard Strömberg,[13] jonka pohjaton kyky pitää leikillisiä puheita oli seurojamme enin vilkastuttanut, valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi; varapuheenjohtaja ja muut toimimiehet valittiin myös ja seuran kunniajäseneksi pyydettiin Snellman. Siksi illaksi tämän seuran perustamisesta oli meille suurta iloa eikä sillä mitään pitempiaikaista oltu tarkoitettukaan.[14]

Vaan meidän oli jo aika lähteä Kuopiosta ja sen juhlista. Snellman oli kyllä eräänä päivänä ehdottanut, että me jäisimme vielä kolmeksi viikoksi Kuopioon lukemaan filosofiaa hänen edessään ja suomea Ahlqvistin johdolla. Tästä ehdotuksesta ei kumminkaan totta tullut. Toisen lukusuunnitelman laativat sitävastoin muutamat ylioppilaat. Päätimme, Kellgren, Ahlqvist, Strömberg, Toppelius ja minä lähteä elokuun alussa yhdessä Punkaharjulle, asettua siellä johonkin talonpoikaistaloon muutamiksi viikoiksi ja perustaa pienen akatemian, jossa suomea sekä muutakin vakavasti luettaisiin.

Tämä tuuma toteutui. Me kaksi Leppävirtalaista vetäysimme taas hiljaisuuteen Kopolanniemeemme, odottaaksemme siellä toisia viikon ajan. Kellgren ja Ahlqvist, joiden venheellä oli määrä saapua koko matkan Kuopiosta, antoivat meidän odottaa vähän kauvemminkin kuin sovittu oli. Vaan vihdoin kuului eräänä aamuna kolme pyssynlaukausta ja me näimme toveriemme saapuvan purjeveneellä, mukanaan kolmantena miehenä ystävämme Nestor Tallgren. Kalkkivenheessä he olivat Kuopiosta saapuneet Leppävirtain kirkolle, jossa olivat pitäjän lukkarilta saaneet lainaksi oikean purjesluupin — sellaiset olivat siihen aikaan hyvin harvinaisia Saimaan vesillä — kulkeakseen Savonlinnaan, josta Tallgrenin oli määrä tuoda se takaisin. Viipymättä me kaikin noustiin sluuppiin; talosta otimme miehen mukaan avuksemme.

Siitä tuli ilonen vesimatka, joskin sillä oli pienet harminsakin. Sluuppi oli huono, vanha ja vuotava, niin että yhden miehen myötään täytyi vettä mättää. Saimaan kulkuväyliä ei vielä oltu viitotettu ja Eklundin Suomen kartta oli meidän ainoa merikorttimme. Oli lakkaamaton vastatuuli ja risteillä täytyi siis vesistöissä, joissa kuinka tarkoin lie koetettukaan kiviä katsella, aivan myötään karahdettiin salakareille. Venhe oli kehno eikä yhtään tottunutta merimiestä ollut sitä hoitamassa: Kellgreniin me toki luotimme, hän oli sukkela ja nopsakka kaikenmoisissa elemänvaiheissa. Nopeasti ei siis retkemme kulunut Haukiveden selkiä ja salmia pitkin. Neljä vuorokautta sitä matkaa kesti. Yötä olimme kerran eräässä torpassa, toisen kerran purjeesta tekemässämme teltassa, kolmannen yön vietimme Rantasalmen pappilassa eikä ruokaa eikä ilonpitoa puuttunut. Eväitä saimme kievareista, herrastaloista ja talonpoikaistaloista. Mutta lopuksi me siihen sittenkin kyllästyimme ja kun vastatuuli yhä kiihtyi, nousimme Putkisalon rannassa Rantasalmella maihin, heitimme hyvästit Tallgrenille ja jatkoimme kyytikärryillä matkaamme Savonlinnaan.

Katseltuamme Savonlinnan kaupunkia sekä ihailtuamme vanhaa Olavinlinnaa — joka siihen aikaan valitettavasti oli venäläisten sotilasvanhusten kasarmina — matkustimme edelleen Punkaharjulle. Minuun vaikutti tämä kaivattu harju ensi näkemällä enemmän ihmettelyä kuin ihailua. Punkaharju oli silloin äsken ruununpuistoksi ostettu eikä hotelli, taikka metsänvartijanasunto, joksi sitä ensin kutsuttiin, ollut vielä valmis. Ajoimme hiljaa pitkin koko harjua Punkasalmen lauttauspaikalle ja soudatimme siitä itsemme ja tavaramme Kauvoniemen kylään, joka on puolen virstan päässä lossista.

Tähän kylään oli pientä akateemista siirtolaamme neuvottu. Helposti siellä asunnon saimmekin kahdessa vauraassa talossa, jotka olivat puolen virstan päässä toisistaan: toinen oli pulskan lautamiehen Kososen talo, toinen samannimisen, kirjallisuutta viljelevän pitäjänmakasiinin hoitajan, joka oli edellisen setä. Toiseen taloon asettuivat Kellgren, Ahlqvist ja Strömberg, toiseen Toppelius ja minä. Aterioita söimme yhdessä: kolmena päivänä perättäin yhdessä talossa ja sitten kahtena toisessa. Jalosti kilpailivat molemmat emännät tarjotakseen meille yhä maukkaampia ruokia: siten ruoka päivä päivältä parani ja me elimme oikein pulskasti. Kellgren piti meille kolmesti viikossa oikeita luentoja Suomen kieliopista Castrénin edellisenä syksynä Helsingissä pitämäin luentojen mukaan. Ahlqvist korjasi suomalaisia kirjoitusharjoituksiamme ja suomenteli sillävälin Runebergin Idyllejä ja ja Epigrammeja, jotka sitten jouluksi nimellä "Runoelmia J. L. Runebergiltä" ilmestyivät painosta. Kun me väsyimme työhön ja ilma oli kaunis, lähdimme selän yli Punkaharjulle, ihailimme sitä sekä auringon että kuun paisteella, huvittelimme monella tavalla ja toimme joskus palatessamme kotiin joitakuita heinäsorsia, joita pyssymiehemme olivat saaneet ammutuiksi.

Siten me viisi miestä siellä yhdessä vietimme täyteensä kolmen viikon ajan unhottumattoman hauskaa elämää. Hauska keskeytys oli, kun eräänä päivänä kaikkien meidän yhteinen, omituinen ystävämme Sakari Sakarinpoika (Cajander) tuli luoksemme, mukanaan nuo kolme runoniekkaa Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Loistavin kasvoin saapui Sakarinpoika nyt Karjalasta, jonne hän oli matkustanat tuomaan nuo kolme kansanrunoilijaa Helsinkiin. Herännyt harrastus kansanrunoutta kohtaan oli näet monessa synnyttänyt halun saada lähemmin tutustua noihin moniin suomalaisen kansanrunouden edustajiin ja lahjakas pietarilainen maalari Buhovski, joka oleskeli Helsingissä, odotteli heitä siellä saadakseen maalata heidän muotokuvansa. Matkalla tahtoi Sakari hieman levätä meidän luonamme — hän tunsi olopaikkamme — ja siitä olimme hänelle kiitolliset. Kokonaisen pitkän illan sekä seuraavan aamun saimme kuunnella oikeata runonlaulantoa. Kanteleen säestyksellä he osaksi vuoron päältä lauloivat omatekoisia laulujaan, osaksi taas yhdessä — pistivät hakan toisehen hakahan — Kalevalan lauluja ja muita. Erittäinkin minua miellytti Kylmäläisen lempeä, suloinen laulu. Runoniekat jatkoivat sitten matkaansa Helsinkiin, jossa viipyivät pitemmän ajan ja olivat suuren huomion ja pitkäin sanomalehtikirjoitusten esineenä.

Elokuun viime päivänä hajaantui meidän Punkaharjunsiirtolamme. Toisessa talossa asuvat toverit matkustivat silloin Karjalan kautta Kuopioon, Toppelius ja minä viivyimme vielä pari viikkoa Kouvonniemessä. Siellä kävi Carl Collan ja eräs toinen ystävämme, Aleks. Roos Viipurista, meitä tervehtimässä, ja yhdessä sitten kaikin lähdimme Imatran kautta, jonka silloin ensi kerran näin, Viipuriin. Siellä käväistiin vain Monrepoota katsomassa ja sateisessa syysilmassa jatkettiin sieltä kärryillä matkaa Helsinkiin, jonne saavuimme tasan kolmikuukautisen poissaolon jälkeen.

Terveenä ja mieleltäni pirteänä, niinkuin yhdeksäntoistavuotias voi olla, saavuin rakkaaseen Helsinkiini. Olin oppinut tuntemaan suuren osan isänmaatani, saanut nähdä useita sen ihanimpia ja merkillisimpiä paikkoja, oppinut ainakin jonkunverran sen omaa kieltä, tehnyt tuttavuutta monen sekä vanhemman että nuoremman maan parhaan pojan kanssa; — tunsin mieleni rohkeaksi ja reippaana olin valmis elämän taisteluun käymään. Suru ei painanut, ei edes siitäkään, että "viikset vaan sais kasvamaan."

Raitis, vilkas, nuortea elämä oli, kuten edellä olemme nähneet, syntynyt sanomalehdistössä, kirjallisuudessa ja ylioppilasmaailmassa 1840-luvun puolivälissä. Mutta valtiollinen taivas rupesi yhä entisestään synkistymään.

Pietarissa olivat Suomen kohtalot kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin käsissä, joka nautti keisari Nikolain suurinta luottamusta. Uusi ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfelt, oli aluksi varovainen eikä uskaltanut vielä koettaakaan saada tahtoaan kuuluville. Kenraalikuvernöörin sijainen Helsingissä Thessleff oli siivo ja merkitystä vailla kuten ainakin; hän oli sitäpaitsi jo vanha. — Senaatissa piti yhä voimakkaalla kädellä hallintoa L. G. v. Haartman. Ostamalla 1842 erinomaisen salaperäisesti Anjalan tilan Suomen valtiolle ja lahjoittamalla sen sukutilaksi ruhtinas Mentschikoffille oli Haartman varmaksi lujentanut vaikutuksensa tämän luona — ja ehkä myöskin kiinnittänyt ruhtinaan lujemmin Suomeen — ja hän saattoi siis, melkein paikallisena itsevaltiaana, yksin edustaa hallituksen isällistä huolenpitoa maan ja kansan parhaasta ja talossaan Elisabetintorin varrella vastaanottaa kumartajain vapisevia joukkoja. Rahamuutoksensa ja taloudelliset suunnitelmansa saattoi hän siis melkein yksinvaltiaasti toteuttaa. Sittenkuin vero-, raha-, pankki-, ja tulli-reformit olivat toteutetut, osoitti hän suurinta huomiotaan teollisuuden edistämiselle ja kuolemattomaksi suurtyökseen saattoi hän syystä sanoa syysk. 21 p:nä 1844 allekirjoitettua päätöstä Saimaan kanavan rakentamisesta. — Haartmannia vastaan koetti Elisabetintorin toisella puolella asuva, lopulleen kallistuva Klinckowström vielä viimeisiin asti säilyttää ruhtinaan luona nauttimataan suosiota ja vaikutusta. Jos ei hän muuta kyennyt, niin koetti hän ainakin parhaansa mukaan kuvata ruhtinaalle vaaralliseksi Saimaa, fennomaniiaa ja muita aaveita ja näissä kauniissa pyrinnöissään hän todellakin onnistui. — Eräs Klinckowströmin henkiheimolainen, vaikka nuorempi Mentschikoffin suosikki, parooni Casimir v. Kothen, rupesi myös jo osoittautumaan vaikutusvoimaiseksi. Oltuaan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä siirrettiin hän 1844 Viipurin läänin kuvernööriksi, päästäkseen siellä tilaisuuteen kehittämään valtiomies- ja hallintomies-taipumuksiaan. Rutto oli hän toimissaan, uskoi vahvasti omaan itseensä, luotti ruhtinaan suosioon ja tämän kansliapäällikön, venäläisen C. Fischerin ystävyyteen, joka mies hyvin paljo sekaantui Suomen asioihin. Ja noihin ominaisuuksiinsa nojaten halveksi v. Kothen lakeja ja olevia oloja ja toteutti niistä huolimatta kaikenmoisia tuumia, jotka hänen päässään olivat syntyneet. Aristelematta hän siten ajoi hataroita päähänpistojaan, vailla muuta päämaalia kuin halua loistaa suurena ja mahtavana valtiomiehenä, mutta hän sekausi yhä pitemmälle noihin omatekoisiin sokkeloihinsa. Sellaisen luonteen kasvava vaikutus ei voinut olla mieliä huolettamatta. Kothenin ensimmäisiä merkkitekoja oli Saima-lehden lakkauttaminen v:n 1846 lopussa, — sitä tekoa pidettiin yleensä hänen ansionaan. Ja samanlaisia tapauksia seurasi sitten useampia.

Kotikaupunkini Helsinki edistyi nuoruuteni aikana monessa suhteessa tasasesti ja varmasti. Aivan nopeaa se edistyminen tosin ei nytkään ollut. Väkiluku ei tavallisesti lisääntynyt kuin pari sataa henkeä vuodessa ja se oli 1840-luvun lopussa tuskin ehtinyt vielä yli 20,000:n. Kaupungin uudestaan rakentaminen ja kaunistaminen edistyi miltei hitaammin kuin edellisellä vuosikymmenellä. Välttämättömimmät julkiset rakennuksethan olivat jo suurimmaksi osaksi valmiit ja samoin olivat jo tärkeimmät katu- ja järjestelytyöt suoritetut. Mutta täydelleen ei toki seisauksissa oltu. Suurimmista 40-luvulla suoritetuista järjestämistöistä ovat mainittavat Henrikinkatujen väliset esplanaadit, Pohjoissataman rakentaminen, Katajanokan kanavan valmistaminen, joka avattiin liikkeelle 1847, j.n.e. Jalkakäytäväin kivitykseen ruvettiin maistraatin määräyksen mukaan v. 1846 käyttämään n.s. Räävelin vuolukiveä; ja samoihin aikoihin saatiin ajotie Töölön lahden ympäri valmiiksi. — Julkisista rakennuksista oli Nikolainkirkko vielä kesken; vuosina 1845 ja 46 siihen rakennettiin sivutornit ja tapulirakennukset ja samoihin aikoihin siihen urut hankittiin. Yliopiston kirjastorakennus sisustettiin vuosina 1843-44, n.s. uusi klinikka rakennettiin samana vuonna ja anatomialliset sekä kemialliset opintorakennukset Fabianinkadun varrella valmistuivat 1846. Entisen Heidenstrauchin talon uudestaan rakentaminen ja järjestäminen keisarilliseksi palatsiksi päättyi 1843 ja samoihin aikoihin valmistui vahtitalo sekä siihen kuuluvat keisarilliset tallirakennukset. Jotenkin samoihin aikoihin rakennettiin senaatintaloon lisäksi koillinen siipirakennus ja vähän myöhemmin kaartin kasarmiin uusi sivurakennus. — Yksityinen rakennusyrittelijäisyys jatkui tyyneesti ja tasasesti. Kaivopuistossa syntyi n.s. kylpylaitoksen etukaupunki, Punavuorille ja Kämpille päin jatkettiin rakennuksia yhä pitemmälle, uusia taloja rakennettiin uusien Henrikinkatujen varsille sekä niiden ja "lammen" väliselle puutarhapellolle, samoin Esplanaadinkadun ja Aleksanterinkadun varrelle. Useat suurehkot kivitalot Kauppatorin sekä Uniooninkadun varrella ovat tällä ajalta, 40-luvun jälkimäiseltä puoliskolta. Salaneuvos Walleenin rakennuttama Hagasundin huvila syntyi samoihin aikoihin kaupungin edustaa kaunistamaan.

Toimeliaisuus liikemaailmassa ei kumminkaan ollut aivan suuri. Sen voi päättää siitäkin, ettei, tilaston mukaan vuodelta 1844, Helsingissä ollut kuin 5 osakeyhtiötä, ja niistäkin meni kaksi heti seuraavina vuosina vararikkoon.

Toimeliaasti, joskaan ei taloudelliseksi voitoksi, hoidettiin Ulrikaborgin kylpyhuoneyhtiötä. Tämä laitos oli täydessä kukoistuksessa koko 40-luvun ja 50-lukuakin aina itämaisen sodan aikoihin saakka. Suurin joukoin siihen joka kesä saapui vieraita Venäjältä ja omasta maastakin. Näiden vierasten pitkiä nimiluetteloja sekä asuntoluetteloja julkaisi eri lisälehdissä H:fors Tidningar, tehden selkoa heidän arvonimistään; siinä on ruhtinattaria, kenraaleja, sala-, valtio- y.m. neuvoksia, kaikenarvoisia virkamiehiä sekä upseereja, kunniaporvareita y.m. Nouseva Kaivopuiston etukaupunki ei hetikään riittänyt asunnoksi näille kaikille; kylpyvieraita majoitettiin kaikkiin kaupunginosiin, etäisimpiinkin. Kaupunkilaisilla oli heistä hyvää rahanansiota. Helsinkiläiset oppivat pian korottamaan vuokriaan eikä ollut harvinaista, että vuokralainen sai kesäajalta asunnostaan enemmän, kuin hän koko vuodessa maksoi talonomistajalle. Varsinkin oli se aika kultainen teollisuustuotteiden ja loistotavarain kauppiaille; tullisuhteet vaikuttivat, että tavarat olivat Helsingissä huokeammat kuin Pietarissa, Myymälät olivat ostajia täynnä ja aamusta iltaan saivat kauppiaat apulaisineen levitellä silkkikankaitaan ja muita muotiesineitään ruhtinattarille ja kenraalin rouville, joiden vaunut ulkopuolella odottivat noita kallishintaisia ostotavaroita.

Kaivopuistoon keskittyi kaupungin koko elämä kesäiseen aikaan. Sen itäiseen osaan rakennettiin huvila toisensa jälkeen. Ruhtinatar Jusupoff rakensi 1842-43 göötiläistyylisen huvilansa, jonka hän nimitti Rauhanniemeksi ja jossa hän monet kesät hiljaisuudessa asui kasvavan poikansa kanssa, joka nyt joku aika sitten on kuollut Venäjän rikkaimpana miehenä. Samoihin aikoihin nousi puistoon tuo kaunis, ritariaikoja muistuttava "Kalliolinna", jonka asessori, tri J. Rabbe rakensi. Tämän lämpösen isänmaanystävän, uutteran virkamiehen ja lahjakkaan muinaistutkijan nimeen yhtyy Ulrikaporin loistavin aika. Sillävälin kuin hänen ystävänsä, enin käytetyt toiset lääkärit, Törnroth, Sjöman, Arnell ja v. Willebrand y.m. hoitivat koti- ja ulkomaisten kylpyvierasten terveyttä, hoiti Rabbe, josta 1842 oli tullut kylpylaitoksen intendentti, suurimmalla innolla ja kyvyllä sen hauskuutta. Ilonen ja leikkisä hän oli luonteeltaan, mutta myöskin pelottavan ankara ja päättäväinen, kun niin tarvittiin. Ja aina hän oli aikusin ja myöhän saapuvilla valvomassa järjestystä. Rabbe on itse eräässä puolittain leikkisässä kertomuksessa laitoksen toiminnasta selittänyt, miten hän asemansa käsitti. "Intendentin toimesta on", kirjoitti hän, "tullut tärkeä ministeripaikka, jonka tehtävänä on sovittaa sekä itä- että länsimaisen sivistyksen eri harrastukset. Intendentille on, paitsi varsinaista virkaansa, tullut velvollisuudeksi olla isäntänä myöskin kylpylaitoksen tanssiaisissa sekä yleensä huolehtia kylpyvierasten hauskuudesta, siten edistääkseen laitoksen kukoistamista. Mutta juuri senvuoksi on tärkeää, että laitoksen intendentti osaa useampia ulkomaan kieliä. Myöskin häneltä vaaditaan iloista luontoa ja seurustelutaitoa. Usein tässä virassa vielä sattuu seikkoja, jotka edellyttävät kekseliäisyyttä ja itsensähillitsemiskykyä."

Kaivohuoneelle, sen aamu- ja iltakonsertteihin, sen tanssiaisiin ja muihin huveihin turvautuivat kaupunkilaisetkin alinomaa, kun kesiään kaupungissa viettivät. Siellä oli tavallisesti jotakin uutta ja hauskaa nähtävänä ja kuultavana, ellei itse tahtonutkaan ilojen pyörteeseen antautua.

"So leben wir alle Tagen", kirjoitti Hels. Tidn:ein kronikoitsija heinäkuun lopulla 1846. "Aamusilla kokoontuvat kaikki kaupungin merkkihenkilöt Kaivohuoneelle. Kylpyvieraat, joiden lukumäärä nyt on 200 (viimeksi tulleet ovat saapuneet Irkutskista asti Siperiasta) juovat vähinerin kivennäisvesiään ja kävelevät sillävälin salissa ja puistossa. Muut nauttivat virvokkeita tilavalla kuistilla taikka puutarhassa ja kaikki kuuntelevat mielihyvällä soiton säveleitä. Yhtäällä, pöydän ääressä, pelataan preferanssia, toisaalla pyörivät keiliradan pallot jyristen ja keilinnostajan ääni kuuluu, kun hän huutaa 'kahdeksan kovaa'. Joukko herroja ja naisia kävelee rantaan, valkosten uintitelttain luo, josta toiset astuvat vastaan, kasvot raikkaan veden tuoreutta kertoen. Niin kuluu aamupäivä. — Klo 2 tavataan samat ihmiset päivällisissä, joko Seurahuoneella taikka Kaivohuoneella. Kaunissointuinen orkesteri soittaa. Toimeliaat edeskäyvät kantelevat vateja, lautasia, pulloja ja laseja: samppanjakorkit paukkuvat, soiton säveliin sekaantuu puhuvain surina. Jos hyvin käy, päättyy päivällinen kahdessa tunnissa: ellei, kestää sitä tunnin tai puolen lisäksi. Sellaiset ponnistukset rasittavat vankimpiakin miehiä. Täytyy ottaa päivällisunet ja sitä varten nyt erotaan. Jos on sunnuntai- tai keskiviikkoilta, tavataan taas kylpytansseissa. Siellä tanssitaan, nauretaan, juodaan, syödään, ihaillaan niitä monia kauniita kasvoja, joita kesä on tänne houkutellut, — lyhyesti, pidetään lystiä. Ja ellei se sattumalta huvita, silloin mennään näytäntöjä katsomaan. Herran päiviä täällä Helsingissä vietetään. Se on hetken elämää; samppanjan ilo ei huomisesta tiedä mitään." — Vähän myöhemmin samana vuonna kirjoitti sama lehti: "Kaikenlaisia huveja on joka päivä kaupungin viereisissä ravintoloissa ja Suomen männyt ja harmajat kalliot katselevat vakavina tätä huimaa menoa."

Näistä kuvauksista voi saada käsityksen siitä elämästä, jota Helsingissä kesäaikaan vietettiin ja jonka keskipisteenä Kaivopuisto oli.

Mainitsin edellä myöskin Kaisaniemen. Kaisaniemeä ei voikaan unhottaa, kun puhutaan Helsingin huveista 1840-luvulla. Kaivopuisto ja Kaisaniemi olivat pääkaupungin keuhkot, joiden kautta se elämäniloaan hengitti. Kaisaniemi oli, voisi melkein sanoa, kansallisten, Kaivopuisto kansainvälisten huvien keskus. Mutta kun Kaivopuistossa elämä kesän kuluttua sammui, jatkui sitä Kaisaniemessä läpi vuoden. Siellä oli ylioppilailla iloiset huvinsa, siellä osakuntajuhlat melkein kaikki vietettiin, siellä pidettiin väittäjäispäivällisiä ja tutkintokestejä ja muita akateemisia juhlia. Omituinen miellyttävyyden tunne valtasi mielen, näkipä sen kesällä taikka talvella. Emäntinä sitä kauan hoitivat Katarina Wahllund ja Emilie Myhrman. Kun ravintola sitten joutui toisiin käsiin, niin se herätti melkein surua. Tuota mielialaa koetin (syksyllä 1854) tulkita eräässä Morgonbladetin kirjoituksessa ja lainaan siitä nyt tähän, aikaa kuvatakseni, erään otteen.

Rakas oli Kaisaniemi meille kaikille, jotka siellä koskaan lienemme olleet ja kaikki siellä tietysti ovat olleet, jotka vain lienevät Helsingissä käyneet. Maan joka kulmalla on aina joku, — tuomari, lääkäri, opettaja, pappi tai muu — joka nuorena ystäväinsä seurassa on kävellyt Kaisaniemeen nauttimaan keväästä, laulusta, kahvista, ja muusta, taikka on kesäisin syönyt siellä päivällisiä, taikka talvella hankien läpi sinne kahlannut johonkin iltakestiin, taikka tutkinnon suoritettuaan rientänyt juomaan lasin ystäväinsä seurassa, taikka on ylioppilasjuhlissa siellä innostunut puheista ja maljoista ja lauluista. — — —

On melkein merkillistä, kuinka ravintola voi voittaa sellaisen, ei ainoastaan luottamuksen, vaan todellisen rakkauden kaikissa kansanluokissa, nuorten ja vanhain, ylhäisten ja alhaisten, miesten ja naisten, rouvain ja tytärten, isien ja poikien joukossa, ja voi tehdä sen, vaikka se sijaitsee Suomessa, jossa ollaan hyvin arvostelevalla kannalla.

Olipa yleisön mielestä melkein jonkunlainen viattomuuden leima tällä ravintolalla, sellainen, jommoista mikään muu ravintola maassamme ei ole saanut osakseen. Kaisaniemeen saattoi kuinka säädyllinen nainen tahansa mennä, siellä saattoivat pienet pojat rankaisematta tilata simapullon, siellä saattoi nuori mies esiintyä kuinka usein tahansa, ilman että häntä siltä pidettiin ravintolasankarina; Kaisaniemestä saattoi aviomies huoletta palata kotiinsa tarvitsematta peljätä kotiripitystä; luulenpa, että pari, kolme hyvin tunnettua nuorta naista saattoi ilman muita holhoojia Kaisaniemessä juoda kupin kahvia. — — — J.n.e.

Tätä hautapuhetta kehuttiin aikoinaan siitä, että se oikein tulkitsi yleisen mielialan. Se olkoon kylliksi sanottu vanhan Kaisaniemen kunniaksi.

Huveista puhuessani voin nyt siirtyä kertomaan niistä puhtaasti esteettisistä huvituksista, joista Helsingissä ylioppilasaikoinani saatiin nauttia.

Mitä näytelmätaiteeseen ensiksikin tulee, niin alkoi sillä alalla 1840-luvulla erittäin vilkas ja loistoisa aika. Syksyllä 1840 saapuivat näet herrat Th. Hornicke ja J. Reithmeyer saksalaisen oopperaseurueen johtajina Helsinkiin, ja tuo seurue saattoi (näyttelemällä pari kuukautta Turussakin) viipyä täällä seuraavaan kesään asti. Hornicke näytteli itse aina sankarin osia oopperoissa: hän oli kuulunut Pietarin saksalaiseen oopperaan, hänellä oli miellyttävä ääni ja hän oli vielä parempi näyttelijä kuin laulaja; varmaankaan ei ole Helsingissä senjälkeen esiintynyt sellaista Don Juania, Masanielloa, Fra Diavoloa, Zampaa j.n.e. Toinen johtajista, Reithmeyer, oli jo menettänyt äänensä ja esiintyi ainoastaan sivuosissa. Mutta hänellä oli neljä nuorta tytärtä, jotka kauneudesta ja suloudesta keskenään kilpailivat. Eikä muuta tarvittu, jotta yleisö pysyi lämpimänä: varsinkin oli kaupungin nuoriso hurmaantunut. Vanhin sisarista oli primadonna, toinen lauloi altto-osia, nuorimmat esiintyivät pienimmissä osissa. Kun katseltiin tätä miellyttävää sisarryhmää, unhotettiin mielellään ne suuret puutteet, jotka esitettyjä oopperoita muuten rasittivat sekä kokoonpanon, että näyttämöllisen esityksen puolesta samoin kuin sen huonoa orkesteria. Myrskyävällä mieltymyksellä kuunneltiin siten Don Juan, Figaron häät, Sevillan parturi. Zampa, Norma, Fra Diavolo, Musta Domino, Taikahuilu, Fidelio, Fenella, Romeo ja Julia y.m. Se ei ollut vähäistä silloisiin oloihin katsoen. — Helsingistä lähdettyään tuo oopperaseurue pian hajaantui. Reithmeyerin perhe viipyi kumminkin vielä useita vuosia Suomessa, esiintyi täällä muiden saksalaisten taiteilijain konserteissa taikka tilapäisissä näytelmissä, kunnes kaikki nuo neljä sisarta kiintyivät perhe-elämään. Vanhin meni naimisiin oopperan kapellimestarin kanssa ja toinen järjestyksessä naitiin Porvooseen, jääden tri G. Wallgrenin puolisona koko ijäkseen Suomeen. — Myöskin herra Hornicke yritti vielä kerran, keväillä 1844, palauttamaan entiseen loistoonsa noita mainioita Helsingin päiviä: hän saapui tänne kahden sisaruksen Reithmeyerin ja muutamain muiden Pietarin oopperan jäsenten kanssa ja esitti täällä muutamia suuria oopperoita. Vaan hän ei ollut enää itse entisessä kunnossaan, eikä olleet hänen seuralaisensakaan. Jo kolmen viikon perästä huomasi hän viisaammaksi lähteä Suomesta pois, eikä hän sen jälkeen tänne koskaan palannut.

Tämän oopperaseurueen poislähdettyä kesällä 1841 jäi Helsinki lähes kahden vuoden ajaksi vaille kaikkia teaatterinäytäntöjä. Joskus vain oli joku tilapäinen näytäntö milloin Seurahuoneella, milloin teaatterissa. Niitä järjesti pietarilainen koomikko C. Mohr muutamain muiden saksalaisten näyttelijäin ja neitien Reithmeyerein avulla. Mainita voi myöskin, että eräs ohikulkeva pieni ranskalainen teaatteriseurue antoi täällä kaksi vaudevillenäytäntöä, joissa oli täydet huoneet ja suuri innostus.

Mutta 1843 koittivat taas paremmat ajat. Toukokuun puolivälissä sinä vuonna saapui Tukholmasta kuuluisa taiteilijapari Torsslow, joka helsinkiläisille oli tuttu käynnistään v. 1838, ja heidän mukanaan tuli koko henkilökunta Tukholman Djurgårdteaatterista. Silloin saatiin nähdä kokonainen sarja sen ajan uusia, suuria draamoja ja huvinäytelmiä, kuten Buhverin "Kardinal Richelieu", Scriben "Vesilasi" ja "Parjaus", Duman "Kean" j.n.e. ja ne esitettiin pääosiltaan hyvin ansiokkaasti. Se oli loistava, mutta valitettavasti lyhyt näytäntökausi, sillä jo kolmen viikon perästä matkusti seurue pois.

Kesällä samana vuonna esiintyi täällä vielä kolmen viikon kuluessa tukholmalainen hra Edvard Stjernström ynnä muutamia muita kuninkaallisen teaatterin näyttelijöitä, m.m. kuuluisa koomikko Sevelin. He esittivät, paitsi pienempiä kappaleita, Hugon "Hernanin" ja Molièrin "Saiturin" y.m.

Ja syksyllä samana vuonna 1843 saapui Helsingin teaatterihuoneeseen, jota kesällä oli perinpohjin korjattu, Fredrik Delandin johdolla melkein sama ruotsalainen teaatteriseurue, joka oli ollut täällä Torsslowin mukana, ja suurella menestyksellä tämä seurue nytkin esiintyi. Se, joka silloin oli nuori, muistaa näytäntökauden 1843-44 hyvin hyvästi. Kolme vuotta oli oltu ilman teaatteria ja siksi nautittiin sitä täyteläämmin. Deland, etevä koomikko, ei tosin vielä ollut maineensa kukkuloilla, eikä hänen seuralaisensa olleet ensi luokan kykyjä. Mutta oli kumminkin sellaisia, kuin herrat Broman ja Osk. Andersson sekä neidet Lindmark ja Asplund, jotka sitten pitemmäksi ajaksi jäivät Suomeen. Me nuoret olimme innoissamme, nauroimme ja taputimme käsiämme huvinäytelmille. Mutta annettiin vakavampiakin kappaleita, kuten Oehlenschlägerin "Aksel ja Valborg" sekä "Corregio", Shakespearin "Hamlet", Schillerin "Ryövärit", Delavignen "Don Juan Itävaltalainen", Kotzebuen "Ristiretkeilijät" sekä (Torsslowin mukailema) "Kustaa Vaasa" ynnä useampia pienempiä kappaleita. Helmikuussa 1844 läksi Deland seurueineen Turkuun, esiintyäkseen siellä kesään asti.

Siitä ajasta asti on Helsingissä miltei säännöllisesti joka talvi, pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa, ollut ruotsinkielisiä teaatterinäytäntöjä.

Talvella ja keväillä 1845 esiintyi teaatterissa Djurströmin seurue, jonka ohjelmisto kumminkin oli huononlaisesti valittu, joten teaatterissa kävi vähänpuoleisesti väkeä.

Seuraavana kesänä käväsi Torsslow taas pienen seurueen kanssa Helsingissä, antaen viisi näytäntöä, ja jo lokakuussa samana vuonna saapui tänne Fredr. Deland tutun henkilökuntansa kanssa, jossa kumminkin muutoksia oli tapahtunut. Ohjelmisto oli nyt myös uusi. Annettiinpa Shakespearin "Othellokin" ja "Don Desar de Bazono" esitettiin maassamme ensi kerran. Aug. Blanchen draamallinen kirjailijakausi oli nyt alkanut ja useita hänen huvikappaleitaan saatiin nähdä sekä ihailla Delandin koomillista kykyä niitä esittäessään. Mutta erittäin merkilliseksi tämä näytäntökausi kävi syystä, että nyt ensi kerran kotimaisia kappaleita Suomessa esitettiin. Jouluk. 12 p. 1845 näyteltiin Fr. Berndtsonin kirjoittama 2-näytöksinen laulukappale "Friarn från Åbo" (Kosija Turusta); sitä päivää pidettiin kotimaisen näytelmätaiteen syntymäpäivänä. Tuon pienen kappaleen taiteellisesta arvosta ei ollut tosin paljoa sanottavana. Mutta saatiinhan siinä kuulla tutuilla sävelillä laulettuja kupletteja, muutamia viittauksia paikallisiin oloihin, saatiin nähdä tuttu Kaisaniemen ravintola ja sen edustalla muutamia lyyryotsaisia ylioppilaita — itse kappaleen tekijääkin siellä eräs hyvin maskeerattu pitkä näyttelijä esitti — eikä enempää tarvittu. Ihastus ja kansallinen tyytyväisyys oli suuri. Kerran toisensa perästä kappale annettiin ja suosionosotukset olivat vilkkaat. Vähän sen jälkeen otti herra Deland näytelläkseen myöskin Runebergin "Maalaiskosijan": mutta sen tunsivat jo kaikki, se oli 1834 ollut Morgonbladetissa, siinä ei ollut kupletteja eikä Kaisaniemikuvia, joten tätä "kosijaa" kohtaan oltiin paljo kylmäkiskoisempia. Vielä sama seurue, ennen lähtöään täältä Turkuun helmikuussa 1846, esitti saman Berndtsonin sepustaman pienen ilveilyn "Kamreeri Tullbomin viimeiset seikkailut".

Myöskin kesällä 1846 kävi Helsingissä ruotsalaisia näyttelijöitä, kävipä kuninkaallisen teaatterin etevimpiäkin. Etevä traagikko N. W. Almlöf kävi silloin ensi kertaa Suomessa ja hän esiintyi parin viikon kuluessa "Hamletissa", "Ryöväreissä"; mukana oli koomikko Jolin, joka esiintyi muutamissa osissa kappaleissaan. Seuraavana talvikautena 1846-47 oli teaatteri Pierre Delandin hallussa, joka kerran ennenkin (1839-40) oli ollut Helsingissä. Hänellä oli eteviä näyttelijöitä mukanaan ja hänen onnistui melkein yhtä suuressa määrin kuin veljensä Fredrikin voittaa helsinkiläisten suosion. Ohjelmisto ei kumminkaan sisältänyt paljoa uutta, ja sekin oli Pariisin bulevardinäytelmäin keinotekoista laatua. Seurueen menestystä lisäsi sangen suuressa määrin kaksi uutta kotimaista kappaletta, nim. kaksinäytöksinen "Per och Pål", jonka sanat oli sommitellut Reinh. Frenckell ja musiikin R. v. Boningh, ja Berndtsonin kolminäytöksinen "Enleveringen" (Morsiamen ryöstö), johon niinikään sama Boningh oli säveleet tehnyt, mutta joka ei niin hyvin onnistunut.

Seuraavana talvena oli taas Fredr. Deland täällä ja näytteli alkuperäisiä ruotsalaisia, varsinkin Blanchen kappaleita. Dahlgrenin "Vermlänningarne" oli silloin uusi ja herätti myrskyistä suosiota. Tänäkin vuonna saatiin nähdä kaksi alkuperäistä kappaletta, nim. J. A. von Essenin "Skärgårdsflickan" (Saaristolaistyttö), joka suomalaisilla kuplettisävelillään viehätti, sekä taas F. Berndtsonin kolminäytöksinen laulukappale "I det gröna" (Luonnon helmassa), jota myös menestyksellä näyteltiin.

Syksyllä antoi saksalainen näyttelyseurue A. Kohlerin johdolla täällä parin kuukauden kuluessa pienempiä huvi- ja laulunäytelmiä, joihin usein oli sovitettu silloin 14-vuotiaan, yleisön lemmikin, Alina Frasan soolotansseja. Ja talveksi saapui teaatteriin taas vuorostaan Pierre Deland, jolle näytäntökausi nyt kävi erittäin edulliseksi. Useita kappaleita näyteltiin 4, 5 ja 6:kin kertaa. Uusista kappaleista oli huomattava Hertzin "Kuningas Renen tytär". Ruotsalaiset ilveilyt miellyttivät sentään enin. Kotimaisten kappalten lukumäärä kasvoi: N. H. Pinellon mukailema Heibergin "Kesäyö", johon säveleen oli tehnyt C. Greve, kesti kuusi iltaa. Reinh. Frenckell antoi näyteltäväksi kaksi pikku kappaletta, "Vangittu leijona" ja "Luutnantin onni", joiden lisäksi esitettiin nimettömän kotimaisen naiskirjailijan 2-näytöksinen ilveily, "Nuori kesäleski".

Moneen vuoteen ei oltu Helsingissä saatu kuulla ollenkaan oopperamusiikkia. Kesäkuussa 1849 saapui tänne vihdoin suuri saksalainen seurue hra Gehrmannin johdolla. Seuruetta oli, orkesterineen ja palvelijakuntineen, noin 70 henkeä ja se vieraili nyt täällä kuukauden, — ei enempää, vaan silloisiin oloihin se oli ilahduttavaa sekin. Joka päivä oli teaatteri täysi — kylpyvieraat olivat näet muun yleisön lisäksi sitä täyttämässä — ja mieltymys oli yleinen. Oopperan primadonna oli koko kuuluisa laulajatar, nti Krüger-Fürth, ja miespuolisia äänivaroja oli myös hyviä. Suuria oopperoita esitettiin, kuten Stradella, Lucretia Borgia, Romeo ja Julia, Fra Diavolo, Norma, Martta, Rykmentin tytär, Zampa, Belisar, "Vapaa-ampuja", "Valkonen rouva", "Undine" y.m. Tuo loistava menestys houkutteli hra Gehrmannin vielä seuraavaksi vuodeksi tänne. Ja entisten oopperain lisäksi saatiin nähdä Hugenotit, Don Juan, Lucia di Lammermoor, Robert Normandialainen, Fenella, Taikahuilu y.m. Näytäntökautta kesti kuusi viikkoa, vaan se ei ollut nyt johtajalle niin edullinen kuin edellinen.

Gehrmannin seurueen lähdettyä 1849 saapuivat tänne Tukholmasta näyttelijät Georg Dahlqvist ja Edv. Stjernström, jotka teaatterissa antoivat muutamia dramaattisia lausunto-iltamia.

Talvella 1849-50 esiintyi täällä C. G. Kessler, joka ennen oli kuulunut Fredr. Delandin joukkoon ja nyt oli ottanut tämän seurueen johdettavakseen. Mutta useita eteviä näyttelijöitä puuttui nyt seurueesta, eikä ohjelmistokaan ollut mikään erinomainen. Oli kumminkin taaskin esitettävänä muutamia kotimaisia kappaleita, kuten pari N. H. Pinellon mukailemaa laulukappaletta, jotka molemmat Greve oli säveltänyt, sekä tapetintekijä J. F. Galetskin pikkukappale "Kaksikymmentä kopeekkaa hopeassa", joka suurimman menestyksen saavutti. Kotimaisiin kappaleisiin kuuluivat tällä näytäntökaudella vielä nimettömän tekijän (S. A. Steningin) ilveily "Prosessi" sekä F. Berndtsonin "Kylpytanssiaiset", jotka kappaleet kumminkaan eivät menestyneet. — Seuraavana syksynä saapui taas Pierre Deland antamaan näytäntöjä koko talvikaudeksi 1850-51.

Näin olen vuosikymmenen loppuun asti seurannut Helsingin teaatterihuveja. Kuten on näkynyt, oli teaatteri myötään sisään ja ulos muuttava hyyryläinen; tuskin lie ollut ajatustakaan, että sillä olisi omaa, lujaa kotimaista pohjaa. Tosin kyllä aina 40-luvun puolivälistä saakka silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä tehtävän jokunen haaveellinen, unikuvainen ehdotus, että oma, suomalainen teaatteri olisi aikaansaatava; mutta mitä ehdottajat silloin kotimaisella, suomalaisella teaatterilla tarkoittivat, siitä ei oltu selvillä. Noita kotimaisia näytelmäkappaleita, joita silloin tällöin annettiin, pidettiin, vaikka niillä olikin hyvin vähän kirjallista merkitystä, kumminkin jonkunlaisen kotimaisen toimeliaisuuden taimina näytelmätaiteen alalla. Harrastus kasvoi sitten nopeasti ja vaatimukset myöskin. Varsinkin oltiin tyytymättömiä kaupungin teaatterihuoneeseen. Jo ainakin v:n 1845 lopulla pitivät teaatterrin ystävät täällä kokouksia neuvotellakseen uuden teaatteritalon aikaansaamisesta. Silloin ei neuvotteluista sen enempää syntynyt, eikä vielä seuraavillakaan kerroilla. Mutta hyökkäyksiä vanhaa teaatteritaloa kohtaan jatkui yhä, vaan teaatteritalon johtokunta, joka hyvin huolellisesti valvoi liikkeensä pystyssä pysymistä, väitti niitä aina aiheettomiksi. Aika-ajoin se korjasi, siisti ja laajenteli tuota vanhaa "rojuaan" — joksi sitä haukuttiin — ja sitten sen kauan onnistuikin estää uuden näyttämön kodin syntymistä. Milloin jatkettiin teaatteritaloa eteenpäin, milloin taaksepäin, — mutta pilkkaajat sanoivat, että kun tuo talo astuu yhden askeleen eteenpäin, niin se samalla astuu kaksi askelta taaksepäin. Niinpä esim. kesällä 1849 siirrettiin näyttämöä siksi paljon taaksepäin, että noin 200 uutta paikkaa saatiin saliin; parterri uusittiin, uusia näyttämötarpeita hankittiin, uusia tulisioja ja uusia pukuhuoneita samoin, j.n.e. Ja taas saatiin vaatijat joksikin ajaksi vaikenemaan ja yleisön tärkeimmät vaatimukset tyydytettiin.

Kotimaisen näytelmätaiteen oireitakaan ei ollut vielä huomattavissa. Näyttelijöinä ei tietääkseni yhtään suomalaista esiintynyt muuta kuin tilapäisissä seuranäytelmissä. Sellaisia silloin tällöin annettiin jotakin hyväntekeväistä tarkoitusta varten. Niinpä uskalsi joukko taiteenharrastajia maaliskuussa 1849 esittää teaatterissa oopperankin, "Sevillan parturin". Pääosia lauloivat siinä neidet B. Boije ja H. Falkman, herrat R. v. Böningh, R. Frenckell, N. Kiseleff ja Graefflé (täällä asuva ranskalainen kieliopettaja); orkesteria johti Venäjän palvelukseen antautunut ruotsalainen luutnantti Wikström. Ooppera annettiin kolmasti yleisön suureksi hauskuudeksi. Tuo menestys kehoitti jatkamaan näitä dramaattisia yrityksiä ja melkein sama näyttelijäjoukko antoi seuraavana vuonna maaliskuussa Donizettin "Lemmenjuoman". Tällä kertaa olivat pääosat nti Falkmannin, hra Aug. Tavaststjernan, R. Frenckellin ja W. Brummerin käsissä. Viisi kertaa he esiintyivät ja yleisön suosion- ja kiitollisuudenosotukset olivat vilkkaat. Samoihin aikoihin, 1850, esitettiin teaatterissa kerran ranskankielinenkin seuranäytelmä; jo ennenkin oli suljetuissa piireissä ranskankielistä näytelmätaidetta täällä harjoitettu.

Teaatterinäytäntöjen antamisesta suomeksi tehtiin kyllä silloin tällöin joku hämärä tulevaisuudenehdotus sanomalehdissä. Mutta muulla tavoin ei tätä tuumaa minun tietääkseni toteuttamaan ryhdytty, kuin että P. Hannikaisen onnistunut huvinäytelmä "Silmänkääntäjät", (joka ensiksi oli ilmestynyt painettuna "Kanavassa") esitettiin seuranäytelmänä Lappeenrannassa maaliskuulla 1848.[15] Tätä tapausta pidettiin syystä merkillisenä ajan ilmiönä; ensimmäinen alkuperäinen suomenkielinen kappale silloin näyttämöllä esitettiin. Joitakin alkuperäisiä dramaattisia teoksia oli kyllä jo aikusemmin kirjoittanut majuri J. F. Lagervall, kuten "Ruununlinnan", "Joosepin", "Juditin" j.n.e., mutta ne eivät olleet näyttämölle soveltuvia.

Ei ollut säveltaidekaan näihin aikoihin maassamme paljo lujemmalla pohjalla kuin näytelmätaide. "Musiikkia ja yleensä taidetta", niin valitti Topelius 1846 Hels. Tidn:ssä, "ei vielä Suomessa tunnusteta yleiseksi sivistyksen välikappaleeksi: sitä ei tee valtio eikä yksityiset". Valtion toimi säveltaiteen hyväksi rajoittui siihen, että se yliopistossa piti varsin huonopalkkaisen soitonopettajan. Mutta yliopiston soitannonopettaja oli siihen aikaan onneksi mies sellainen kuin Fredrik Pacius. Hän oli koko olennoltaan todellinen taiteilija ja osasi käytettävinään olevilla pienillä apuneuvoilla toki aina luoda jotakin ja pitää musiikkia hengissä. Monella taholla Helsingissä tätä taidetta lämpösesti harrastettiin ja ainakin yhdessä talossa, silloisen konsuli Borgströmin, oli säveltaiteilijoilla aina vieraanvarainen koti. Mutta jos mieli saada toimeen joku julkinen konsertti, silloin täytyi johtajan etsiä sekä laulajat että soittajat taiteenharrastajain muuttelevista piireistä ja kasarmien soittokunnista.

Kesäisin oli kyllä Kaivohuoneella olemassa pieni saksalainen orkesteri, — jota ensi aluksi johti hra Neuman, sitten hra Löwe, — mutta se hajaantui aina kylpykauden loputtua eikä siitä siis ollut talven taideharrastuksille mitään hyötyä. Syksystä 1845 koetti hra Ganszauge, joka silloin tuli Kaivohuoneen soittokunnan johtajaksi, tehdä siitä Helsingille pysyvän orkesterin, jossa oli noin 12 miestä, ja hän otti harjoittaakseen joitakin suomalaisiakin oppilaita. Mutta tästä yrityksestään täytyi hänen, riittävän taloudellisen kannatuksen puutteen takia, luopua jo 1848.

Väsymättä jatkoi kumminkin Pacius tointaan musiikin hyväksi. Tilattuja "musiikki-iltamia" pani hän toimeen joka talvi ja oli niissä vaihteleva ohjelma, oli laulu- ja soittonumeroita. Ja syksyllä 1845 tapahtui iso edistysaskel, kun perustettiin n.s. "Simffoniiayhdistys", joka sitten Paciuksen johdolla useina vuosina otti tilatuissa konserteissa esittääkseen suurempia musiikkiluomia. Pääsiäisjuhlan aikana esitettiin nyt useina vuosina oratorioita — Spohrin "Vater Unser" 1841, saman "Die letzten Dinge" 1844, Mendelssohnin "Paulus" 1847. V. 1848 syntyi, aina vain Paciuksen johdolla, "Lauluyhdistys", johon kuului naisia ja miehiä, ja se antoi silloin julkisia konsertteja, joissa suuria luomia saatiin kuulla: niinpä helmikuulla 1849 Fel. Davidin ode-simffonia "Erämaa".

Suuressa määrin korottivat musikaalista sivistystä tietysti ne monet suuret oopperat, joita saksalaisten matkustavain seurueiden näytännöissä aika-ajoin saatiin kuulla, ja joista jo olen kertonut. Ja niinikään kävi Helsingissä joka kesä — se on luettava pääasiallisesti lukuisain ulkomaalaisten kylpyvierasten ansioksi — joukko mainioita ulkomaisia säveltaiteilijoita, jotka eivät hävenneet täällä esiintyä.

Ensimmäisenä näistä suurista taiteilijoista mainitsen Jenny Lind'in . Jo 1843 kesällä saapui hän Suomeen. Hän oli silloin aivan nuori, vasta 22 vuoden ikäinen, eikä hän ollut vielä koskaan esiintynyt julkisesti Ruotsin rajojen ulkopuolella. Mutta Ruotsissa oli hänen nimensä jo kuuluisa ja tunnettiin se Suomessakin. Yleisellä jännityksellä hänen tuloaan siis odotettiin ja koko kaupunki oli nuorta laulajatarta vastassa rannassa, jossa sotilassoittokunta häntä tervehti. Hän viipyi Helsingissä lähes kaksi viikkoa, antoi täällä heinäkuun lopulla kaksi konserttia, esiintyi vielä viulunsoittaja J. Gyhn konsertissa sekä yksityisissä illanvietoissa, joissa häntä tulisesti ihannoitiin. Hänen konserttinsa Seurahuoneen suuressa salissa eivät olleet tavallisten laulajaisten tapaiset. Yhtä myrskyäviä suosionosoituksia oli ehkä moni muu saanut osakseen, mutta kyyneleitä melkein joka kuulijan silmässä ei ennen oltu nähty. "Hän on mitä neitseellisimmän taiteen ihanin edustaja", lausui suuri Meyerbeer samoihin aikoihin tästä laulajattaresta, ja siinä kai hänen ihmeellinen viehätysvoimansa pillikin. Sen jälkeen en enää koskaan saanut kuulla Jenny Lindiä enkä ole koskaan kuullut mitään, joka niin olisi sydämmeeni käynyt, kuin hänen laulunsa.

Runoilijamme virittivät lyyrynsä laulajatarta ylistääkseen. Berndtson omisti hänelle ylevän runon "Laulun voima" ja jumaluusopin professori B. O. Lille toivotti häntä takasin tulemaan Suomeen lämpöisillä runoilla, jotka päättyivät säkeisiin:

Muista taiteilijoista, jotka meitä 1840-luvulla opettivat ihailemaan säveltaidetta, mainitsen ainoastaan muutamia nimiä. Ensi siassa kumminkin etevän belgialaisen viulunsoittajan Jules Ghyn, joka saapui tänne kesällä 1843 ja täällä myöskin meni naimisiin (neiti Wulffertin, kaupungin sotilaspäällikön tyttären kanssa); mainittuna vuonna ja sitä seuraavina vuosina saatiin siis kuulla hänen soittoaan useissa konserteissa; mutta sittemmin hän tuli mielisairaaksi ja kuoli Pietarissa 1848. Hänen jälkeensä esiintyi täällä useita ensi luokan viulunsoittajia: Miska Hauser, tsekkiläinen syntyjään, esiintyi joulukuussa 1844, ja nuo molemmat laajalti kuulut taiteilijat: H. V. Ernst (1847) ja Henri Vieuxtemps (1849). Näiden arvoinen oli melkein belgialainen sellonsoittaja Francois Servais (1845): nerokas nuori pianonsoittaja Sophie Bohrer, joka antoi neljä konserttia perättäin 1848; sekä laulajattaret nti Fink-Lohr (1842, 44 ja 45) ja rva Henriette Nissen-Salomon, joka kävi täällä syksyllä 1850. Vielä voidaan luetella seuraavat: sellonsoittaja C. Schubert (1841 ja 1850). Gip. Bomberg (1842 ja 1847) ja tunnettu tanskalainen Chr. Kellermann (1850); sellonsoittajat Prospero di Manara (1849), Parys (1849) ja O. v. Köningslöw (1850): pianonsoittajat J. Promberger (1842 ja 1847), E. Meyer (1844), Anna Römer (1845), Carl Rongsted (1845-46), C. Achenbach (1846), Aug. Mahler (1846); laulajattaret neidet Bervald (1842), Math. Gelhaar (1843 ja 1845), Henr. Möller (1845), rouva Lelorrain (1848), rouva Maria Vollmer (1849); laulajat Ricciardi (1842 ja 1847), Jul. Günther (1845) ja Giordani (1850): harpunsoittaja Pratté (1843 ja 1850); urkujensoittaja G. Günther (1841, 1844) — jättäen mainitsematta joukon vaatimattomampia konsertinantajia.

Kotimaiset konserttitaiteilijat olivat harvinaisia. Kumminkin saatiin tuota aikoinaan kuuluisata laulajatarta Johanna v. Schoulzia vielä v. 1841 kuulla parissa konsertissa; vieläpä 1849 rouva Brandinakin. Myöskin Betty Boije, joka sittemmin siirtyi Tukholmaan oopperalaulajattareksi ja meni naimisiin Isidor Dannströmin kanssa, antoi täällä vuosina 1847-50 joukon konsertteja. Edellämainittu Aug. Tavaststjerna, jonka kaunista ääntä jo kauan oli ihailtu, rupesi 40-luvun lopulla, luovuttuaan soturinvirasta, silloin tällöin antamaan konsertteja. Ja kotimaisten joukkoon lienee sitäpaitsi luettava saksalainen Conr. Greve, joka kauan oli soittotaidetta harjoittanut Turussa ja antanut vuosina 1846-50 Helsingissä joukon konsertteja, johtaen itse orkesterissa omia sävellyksiään.

Säveltäjiä oli Suomessa vielä vähemmän kuin esittäviä taiteilijoita. Paitsi mitä Pacius ja tänne koteutunut saksalainen Greve esittivät, ei suomalaista sävelkirjallisuutta koko vuosikymmenen kuluessa esiintynyt; muuta, kuin Goethen ballaadi "Elvköning", jonka Aug. Engelberg 1841 oli säveltänyt (hän oli maailman murjoma maisteri, joka sitten v. 1850 hukkui Aurajokeen); F. A. Ehrströmin 1846 julkaisema "Neliäänisiä lauluja", joiden joukossa oli "Lähteellä", "Joutsen" ja muutamia muita jo paljo ennen tunnettuja lauluja: sekä pari vihkoa Axel Gabr. Ingeliuksen lauluja pianolle ja samanlainen vihko Carl Collanilta, — nämä molemmat miehet esiintyivät vuosina 1846 ja 47 ensi kerran säveltäjinä. Siinä oli kaikki.

Kuvaamataiteille koitti parempi aika, kun Taideyhdistys perustettiin. Jo enemmän kuin kymmenen vuoden kuluessa oli tehty useita, milloin hämärämpiä, milloin tarkkapiirteisempiä ehdotuksia tällaisen seuran perustamisesta ja tammik. 27 p. 1846 se vihdoin syntyi. Silloin pidettiin, salaneuvos C. Walleenin ollessa puheenjohtajana, ensimmäinen kokous yliopistolla, säännöt hyväksyttiin ja osakkeita ruvettiin keräämään. Varsinainen perustava kokous pidettiin puoltatoista kuukautta myöhemmin suuriruhtinas Aleksander Aleksandrovitsin (sittemmin Aleksanteri III:nen), ensimmäisenä syntymäpäivänä, maalisk. 10 p:nä, joka päivä sitten määrättiin yhdistyksen vuosipäiväksi. Yhdistyksen johtokuntaan valittiin tuossa tilaisuudessa puheenjohtajaksi salaneuvos Walleen sekä jäseniksi professorit 1. Ilmoni ja J. J. Nervander, konsuli H. Borgström (rahastonhoitaja) ja insinööri M. v. Wright, Nimeksi pantiin pian "Suomen taideyhdistys", — ensiksi oli ajateltu nimeä "Taideyhdistys Helsingissä".

Vähää ennen Taideyhdistyksen syntymistä oli kumminkin maassamme tapahtunut ja tehty yhtä ja toista, joka oli omiaan herättämään taideharrastusta Suomessa. Lokakuulla 1845 oli yliopiston piirustussalissa ollut järjestettynä Helsingin ensimmäinen taidenäyttely. Tässä näyttelyssä olivat näytteillä olleet nuo edellämainitut, ylioppilaskunnan kootuilla varoilla ostamat kipsiset veistokuvat sekä erinäisiä piirustussaliin kuuluvia kipsikuvia ynnä 11 vanhempaa ulkomaalaista öljymaalausta, joita eräs belgialainen kauppamatkustaja oli tänne myötäviksi tuonut. Eikä tuo pieni näyttely ollut tarkotettua vaikutusta tekemättä; se oli herättänyt varsin yleistä harrastusta. Samassa kuussa oli Rob. Wilh. Ekman, oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, saapunut Turussa käymään, tuoden mukanaan m.m. erään kotimaista aihetta, kohtausta "Hirvenhiihtäjistä", esittävän taulun. Ja hänet vastaanotettiin siellä niin lämpösesti, että hän sitten jäikin koko loppuijäkseen Turkuun, luoden siellä atelierissään vielä paljo teoksia. Tämän taiteilijan vaikutuksesta oltiin jo Turussa aikeessa perustaa erityinen taideyhdistys, vaikka tästä tuumasta sitten, kun Helsingin taideyhdistys syntyi, luovuttiin ja Turun yhdistys liittyi haaraosastona siihen. Myöskin yliopisto oli samana syksynä tehnyt jotakin edistääkseen kaunotaiteita: se oli piirustussaliinsa ostanut joukon satunnaisesti kaupan olevia vanhempia tauluja, niiden joukossa kuusi suomalaisen maalarin Lauraeuksen taulua.

Mitä nämä valmistavat herätykset lienevät vaikuttaneet, sitä on nyt vaikea sanoa, mutta varmaa on, että kun Taideyhdistys maalisk. 10 p:nä 1847 vietti ensimmäistä vuosipäiväänsä ja avasi ensimmäisen näyttelynsä, niin oli jo 460 osaketta merkitty. Loistavasti senvuoksi tätä vuosipäivää voitiin viettää. Puheenjohtaja Walleen oli mahtava mies ja ymmärsi vetää hommiaan julkisuuteen. Hänen välityksellään oli seuran suojelijaksi saatu suuriruhtinas Aleksander, ja kun vuosipäivä vietettiin hänen syntymäpäivänään, oli se vietettävä niin, kuin tapa oli viettää keisarillisia juhlapäiviä. Kokoukseen, joka pidettiin Heidenstrauchin talossa Kauppatorin varrella, tuli jäsenten saapua juhlapuvussa, univormuissa, tähdet ja nauhat rinnalla, ja suurenmoisissa päivällisissä, jotka senjälkeen pidettiin Seurahuoneen suuressa salissa, juotiin useita alamaisia maljoja, olipa Berndtson tilaisuutta varten sepittänyt korkealle suojelijalle runotkin.

Näyttely, jonka Taideyhdistys silloin ensi kerran oli järjestänyt, oli odottamattoman rikas. Luettelossa mainittiin 94 öljytaulua, niistä 52 kotimaista ja 42 ulkomaista, jälkimmäiset suurimmaksi osaksi yhdistyksen puheenjohtajan, salaneuvos Walleenin omia. Yhdistyksen tarkoitus oli vaikuttaa taideaistin kehittämiseksi arpomalla taideteoksia — pysyvän taidenäyttelyn perustamisesta ei ollut kysymystäkään — ja tätä arpomista varten oli ostettu tauluja Ekmannilta. Magnus ja Ferd. v. Wrightiltä (joka pari vuotta sitten oli palannut kotiin Ruotsista). E. J. Löfgreniltä, J. E. Lindhiltä ja Edla Janssonilta (sittemmin rva Blommér). Kotimaisia taiteilijoita ja taiteilijattaria oli sitäpaitse näyttelyssä edustettuina: Lauraeus, Finnberg, Math. Rotkirch, Wilh. v. Wright, B. A. Godenhjelm, L. Forsten y.m. Nämä suomalaiset taiteilijat olivat meidän yleisölle siihen asti olleet yhtä oudot kuin ulkomaiset: Ekmannilta tosin oli täällä edellisenä vuonna ollut joitakuita tauluja näytteellä, mutta harvat olivat muiden taiteilijain teoksia nähneet. Nyt niitä sai nähdä kuka tahtoi ja samalla jokainen käsitti, että maalaustaide Suomessa ei ole mahdoton. Kuvanveistoksia ei sitävastoin tässä näyttelyssä ollut ensinkään; sitä taidetta saatiin maassamme vielä vuosikymmenen odottaa.

Taideyhdistys edistyi pyrinnöissään varmasti ja vireästi. Vuosittain pidettiin näyttelyitä, aluksi myöskin Turussa, uusia taiteilijoita syntyi ja ne saivat kannatusta ja taideharrastus kasvoi joka taholla. Helsingin piirustuskoulu avattiin syksyllä 1848, Godenhjelm oli sen opettaja, ja Turun piirustuskoulu, jossa opetusta johti Ekman, avattiin seuraavana vuonna. Ekmannilla oli muuten tilauksia enemmän kuin hän ehti suorittaa; jo 1847 oli hän ryhtynyt Turun kirkkoon freskomaalauksia laatimaan.

Yhdistyksen johtokuntaan tuli jo 1847 sihteeriksi Topelius ja Nervanderin sijaan valittiin 1849 Fredr. Cygnaeus, joka yhdistystä perustettaessa oli oleskellut ulkomailla. Nämä kaksi miestä sitten kauan yhdistystä johtivat ja hoitivat. Sillä Walleen luopui puheenjohtajantoimesta jo 1849, — yhdistyksen sääntöihin oli näet tehty muutoksia, joita hän ei ollut hyväksynyt, ja hän ei juuri kernaasti taipunut muitten tahdon alle.

Nyt siirryn kaunotaiteista takasin ylioppilaselämään. Näissä piireissä tapahtui jo 1846 jotakin, joka valtasi kokonaan nuoren mieleni.

Ensiksi maininnen uuden Länsisuomalaisen osakunnan luomisesta, Korkeiden viranomaisten kammo ylioppilasosakuntia kohtaan oli vähitellen lauhtunut, — sitä oli Pohjolaisen osakunnan luvallinen jälleenyhtyminen osottanut. Siten saattoivat Turkulainen ja Borealinen osakunta, kumpikin tahollaan huomaten pienuutensa ja vähäpätöisyytensä, ruveta ajattelemaan yhtymisensä mahdollisuutta. Ja ennen pitkää ruvettiin myöskin miettimään, että Satakuntalainen osakunta voitaisiin liittää noihin edellämainittuihin. Nuo tuumat eivät suinkaan niin aivan rohkeita olleet, sillä ylioppilasluettelon mukaan oli kevättalvella 1846 Borealisessa osakunnassa 23, Satakuntalaisessa 31 ja Turkulaisessa osakunnassa 32 jäsentä: näiden osakuntain jäsenluku ei yhteensäkään noussut edes samaan määrään kuin Savokarjalaisen samoihin aikoihin. Mutta moinen yhtyminen oli omiaan rikkomaan vanhoja akateemisia traditsiooneja ja toiveet saada tuuma toteutetuksi eivät suinkaan olleet suuret. Vaan suuren Länsisuomalaisen osakunnan luominen oli kumminkin jo niin vilkas ja eloisa tuuma, ettei yksikään noista kolmesta pienestä osakunnasta enää voinut luopua siitä. Tulisella innolla asiasta keskusteltiin kaikissa osakuntakokouksissa ja vihdoin rohkaistiin mielet ja lähetettiin helmikuussa 1846 konsistorioon yhteinen anomus noiden kolmen osakunnan yhdistämisestä. Lupa saatiin helpommin kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Jo huhtikuun puolivälissä oli pyyntöön myönnytty ja päätös siitä asianmukaisesti tarkistettu. Ja heti ryhdyttiin innolla uutta osakuntaa järjestämään, ensiksi valitsemaan uutta inspehtoria ja kuraattoria. Meidän Turkulaisten molemmat entiset viranomaiset tulivat valituiksi, inspehtoriksi uuteen osakuntaan tuli näet Geitlin ja kuraattoriksi Elmgren.

Näiden vaalien tapahduttua toukokuun alussa oli nyt ensi työksi tuota suurta yhtymistä vietettävä arvokkaalla veljeytymiskestillä taikka, toisin sanoen, vietettävä tuon uuden, suuren osakunnan komeita ristiäisiä. Ihana toukokuun aika oli omiaan tekemään tuosta juhlasta, joka oli Kaivopuistossa vietettävä, iloisen ja hauskan.

Silloisten ylioppilasolojen ja tapojen kuvauksena otan tähän päiväkirjastani tätä juhlaa koskevan kertomuksen, joka kumminkin on kirjoitettu jotakin kuukautta itse juhlan jälkeen.

"Juhla vietettiin toukok. 15 p:nä. Halusimme, että siitä tulisi oikein muhkea juhlii ja siksi kutsuimme sinne niin paljon vieraita kuin suinkin. Koko konsistoria pyydettiin (paitsi Grot, jonka, samoinkuin Ursinin kutsumisesta oli pitkällisiä rettelöitä), samoin noin 50 ylioppilasta toisista osakunnista sekä kunniajäseniä niin paljo, että vieraita oli yli sadan. Isäntiä oli meitä noin 90. Yhdessä joukossa marssi koko Länsisuomalainen osakunta kokoushuoneestaan klo 6 Kaivohuoneelle. Sali oli havupuilla ja köynnöksillä aistikkaasti koristettu. Lamput loistivat hauskasti puiden lomitse. Suomen meriväen soittokunta oli asetettu lehterille ja se lisäsi suuressa määrin juhlan hauskuutta. Vieraat kerääntyivät vähitellen. Kun kaikki olivat koolla luki Elmgren sepittämänsä kirjoituksen 'yhteiskuntahengen kehittymisestä', jonka hän sittemmin julkasi Horgonbladetissa. Sitten alkoivat maljapuheet, joita tavallista lukuisammin pidettiin konsistoriolle, kunniajäsenille, muille vieraille, eroaville inspehtoreille ja kuraattoreille, uudelle inspehtorille ja kuraattorille, vieraille ylioppilaille ja jumala tiesi kelle kaikille. Eipä ollut ihme, että tämä kävi erittäin väsyttäväksi — puheita ja vastapuheita kesti monta tuntia. Viimeinen malja esitettiin Länsisuomalaisen osakunnan onnelle; sen päälle laulettiin Leisteniuksen tilaisuutta varten sepittämä runo, jonka Ingelius oli säveltänyt.

"Vihdoin päättyivät juhlamenot, laulu oli vapaa ja 'Karlo kuninkaan ballaadi' kajahti soittokunnan säestyksellä. Illallisen aikaan nousi Leistenius pöydälle ja lauloi sepittämiään pilalauluja, jotka herättivät ääretöntä ihastusta ja joita sittemmin on niin yleisesti laulettu.

"Illallisen jälkeen kannettiin inspehtoria ympäri salia; sitten Nordströmia ja vihdoin myöskin rehtori Lagusta. Se oli suurenmoista ilonpitoa — ylioppilaan vapautta tunsi jokainen povessaan. Ukot läksivät. Keräsin joukon miehiä ja me saatoimme Nordströmin kantaen ulos. Tämä kursaili, käski meidän kantaa rehtoria, vaan me vastasimme, että viisi me rehtorista nyt — ja kannoimme häntä kauas puistoon. Olen hyvilläni, että näin häntä kunnioitimme; nyt ei meillä enää ole suurmiestä professorein joukossa.[16] — Me nuoret viivyimme juhlassa kello 6:teen asti aamulla, ja hauska oli; kukaan ei ollut humalassa koko yönä. Vihdoin soiton kaikuessa kävelimme kotiin päin. Aamu oli ihana. Kajautimme eläköönhuudon etevälle kuraattorillemme, Elmgrenille, ja erosimme. — Se päivä kauan muistossani säilyy."

Sen verran Länsisuomalaisen osakunnan syntymäjuhlasta. Sen yhteydessä otan tähän vielä seuraavan otteen päiväkirjastani:

"Toukok. 25 p. oli taas ilopäivä. Runeberg oli saapunut kaupunkiin. Ylioppilaskunta pani hänen kunniakseen toimeen illanvieton, taas Kaivohuoneella. Meitä oli noin 150 miestä. Kutsuvieraat olivat valitut: Nordström, Nervander, Tengström, Geitlin, Rein, Ingmaa (E. A.) ja Rabbe, ja sehän juhlalle arvon antoikin. Seurustelu oli vapaata. Laulettiin ja puhuttiin ja hurrattiin kuten tavallisesti ja hauska oli. Leistenius lauloi taas laulunsa: Runeberg ennusti hänestä tulevan toisen Bellmannin. — Kotimatka oli hauska. Saatoimme kaikin Runebergin kotiin. Nordström mukana. Oli sateinen yö. Halusimme nyt saattaa Nordströmin kotiin, vaan hän kieltäytyi ja uhkasi jäädä Runebergin luo yöksi. Silloin tuli Runeberg mukaan ja kaikin saatoimme Nordströmin kotiin, hurrasimme, ja saatoimme taas Runebergin. Kaikkiin näihin saattamisiin kului yö aamuun asti."

Molemmissa näissä juhlissa oli laulajalla, Jakob Gabriel
Leisteniuksella, merkkisija pilapöydässä. Tämä iloinen runohenki oli
Suomen ylioppilaselämässä omituinen, pian ohimenevä piirre, jota sietää
erikseen muistella.

Leistenius oli tullut ylioppilaaksi samana lukukautena kuin minä ja tunsin hänet niiltä ajoilta asti erittäin hyvin. Tuota pientä, pyöreähköä satakuntalaista ei ulkomuodosta suinkaan voinut runoilijaksi arvata: hänen kasvoillaan leikki joskus hyväntahtoista pilaa, mutta useammin näkyi niissä raskasmielisyyttä ja raatelevia, proosallisia huolia. Äkkiä kuultiin häntä kumminkin toveripiireissä mainittavan erittäin lahjakkaaksi ja iloiseksi tilapäärunoilijaksi. Vähää ennen länsisuomalaisten yhdistysjuhlan hän näin rupesi käymään huomatuksi. Siellä esittämänsä iloinen laulu perusti hänen maineensa; se olikin epäilemättä hänen reippain ja hauskin luomansa. Sittemmin hän esitti useita samanlaisia lauluja, mutta sellaista henkevyyttä kuin siinä ei enää ollut yhdessäkään.

Kun syksyllä 1861 Julius Wecksellin, Daniel Hjortin tekijän, piti länsisuomalaisten vuosijuhlassa lausua Leisteniuksesta muistosanat, pyysi tämä nuorempi ystäväni minua kuvaamaan, miten Leisteniuksen iloiset laulut oikeastaan olivat syntyneet; hän otaksui että minä, vainajan samanikäinen osakuntalainen, sen voisin tehdä. Panin silloin kiireisesti paperille pienen kuvauksen, jonka Wecksell kokonaisuudessaan muistosanoihinsa lainasi ja jonka tähän otan:

"Meidän aikoinamme olivat ylioppilaat hyvin kekseliäitä löytämään kestien aiheita — suurempia ja pienempiä ylioppilaskekkereitä pidettiin aivan myötään. Kaisaniemessä ne melkein kaikki pidettiin ja Leisteniuksen aikana ei kesti kestiä ollut, ellei 'tuo suuri länsisuomalainen runoilija' ollut mukana.

"Kun Leistenius ensin saapui joihinkin kekkereihin, oli hän usein juromielinen, melkeinpä äkänen. Mutta kun maljoja oli maisteltu ja lauluja laulettu, väistyivät 'asessorit' vähitellen, hänen pyöreät kasvonsa rupesivat kirkastumaan ja iloinen laulun jumalatar sai hänet taas valtoihinsa. Silloin huomasivat toverit hänen kasvoistaan, että hänen lauluhetkensä oli käsissä. 'Leistenius, tee uusi laulu!' niin huudettiin joka taholta: hankittiin paperia ja kynä ja vaikka tahtomattaankin työnnettiin L. yksinäiseen n.s. 'tohtorinhuoneeseen', jonne hän neljännes- tai puoleksi tunniksi jätettiin, yksin, — ei rauhaan, sillä vähä väliä kurkisti joku ovelta kysyen, joko laulu oli valmis. — Pian se olikin valmis. Hän tuli runohuoneestaan paperi kädessään ja meluten hän pöydälle nostettiin, maljakon viereen. Lasit täytettiin, yksi työnnettiin Leisteniuksen käteen, ja läsnäolevat tunkeutuivat niin lähelle pöytää kuin mahdollista.

"Nyt alkoi laulu. Pilakuvan piirtäjälle olisi siinä ollut hauska aihe: Leistenius pöydällä, maljakko jalkojensa välissä, laulaen täyttä kurkkua: kasvot loistivat riemua, pää, kädet, ja koko tuo pieni olento notkui sävelten mukaan, ja hänen ympärillään ylioppilaslaulua, ahnaasti kuunnellen jokaista sanaa, joka hänen suustaan tulvi ja purskahtaen vähäväliä nauramaan; ja laulun loppuessa yhtyi se yhdestä äänestä toistamaan loppusäkeet äänekkäästi ja meluavasti. — Tämä kaikki oli aivan omituinen piirre Suomen ylioppilaselämälle; se alkoi ja se loppui Leisteniuksen mukana ja ainoastaan tässä yhteydessä voidaan Leisteniuksen runous ymmärtää.

"Tämä Leisteniuksen tilapäärunouden kausi kesti oikeastaan vain yhden vuoden. Senkin jälkeen hän kyllä usein samalla riemulla pöydälle nostettiin, mutta hän lauloi silloin tavallisesti vanhoja, hyvin tunnettuja laulujaan taikka joskus jonkun uuden, jonka hän ennakolta tilaisuutta varten oli sepittänyt. Tapahtuihan kyllä hänen ensi aikomaankin, että hän saapui johonkin kestiin valmis laulu taskussaan, vaan niin tapahtui ainoastaan erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa".

Kun Leistenius vielä lukuvuonna 1846-47 oli kaikissa osakuntajuhlissa ja muissa ylioppilaskesteissä sepitellyt lauluja, lopetti hän tämän tällaisen runonteon. Vaan runoilemasta hän ei siltä lakannut. Jo keväällä 1846 oli sanomissa näkynyt hänen nimimerkillään —br—l varustettuja runoja ja lähinnä seuraavana vuonna julkasi hän sekä sanomalehdissä että "Necken" nimisessä kalenterissa useita sekä vakavia että leikillisiä runopätkiä. Saavuttamansa menestys houkutteli hänet keväällä 1847 ulosantamaan itsenäisen runovihon "Pojken". Muistan, kuinka hän loistavin kasvoin eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi aikeestaan. Arvelin kyllä sellaista julkaisua, jonka sisällöstä hän minulle lähemmin teki selkoa, vähän uskalletuksi. Mutta erinäiset kirjalliset mahtimiehet olivat häntä kehottaneet runojaan painattamaan ja kustantaja Frenckell oli hänelle luvannut 30 hopearuplaa tekijäpalkkioksi, enkähän minä voinut noin loistavia ja "heliseviä" vaikuttimia kumota. "Poika" ilmestyi ja saavutti menestystä; arvostelu oli sekä omassa maassa että Ruotsissa yleensä erittäin kehuva ja painos myötiin pian loppuun. Tämä menestys näkyy sitä seuraavina aikoina suuresti kannustaneen hänen runollista luomisvoimaansa. Sillä jo saman vuoden jouluksi oli hän saanut valmiiksi uuden, suuremman runovihon, nimeltä "Ynglinen" (Nuorukainen). jonka hän omalla kustannuksellaan julkaisi. Mutta tätä vihkoa kohteli arvostelu jo paljo ankarammin. Vähän myöhemmin siirtyi Leistenius opettajauralle ja hänen toimensa ylioppilasrunoilijana oli päättynyt.

Kysymys J. J. Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja siirtymisestä Ruotsiin oli ollut vireillä aina noista v:n 1844 syyslukukauden merkkitapauksista lähtien ja se kysymys oli valppaamman nuorison mieliä melkoisesti huolettanut. — Siitä virisi huhu toisensa jälkeen. Väliin kerrottiin, että hänen poistumisensa jo oli peruuttamattomasti päätetty, väliin taas, että Nordström valittaisiin rehtoriksi Ursinin sijalle, joka tuuma olikin jotenkin varma v. 1845, mutta josta sitten viime hetkessä oli pakko luopua. Väliin taas huhuttiin, että hänestä tulisi prokuraattorin apulainen ja v.t. prokuraattori appiukkonsa Synnerbergin jälkeen, väliin uskottiin, että isänmaanrakkaus kaikissa tapauksissa pidättäisi hänet kotimaassaan. Tämä viimemainittu toivomus elähdytti varsinkin nuorisoa ja se itse Nordströmille julkisesti lausuttiinkin, kun eräs ylioppilasosakuntain lähetystö kävi hänen luonaan; vaan sille hän ei vastannut muuta kuin vältellen. Vähän senjälkeen ja heti rehtorin vaalin tapahduttua (jolloin Lagus valittiin) jätti hän todellakin erohakemuksensa. Konsistorio kyllä, lähettäessään Nordströmin erohakemuksen kanslerinvirastoon, huomautti, kuinka korvaamattoman vahingon yliopisto kärsisi, ellei voitaisi pidättää Nordströmiä yliopistossa. Ja pitkä aika kului, ennenkuin eronpyyntiin suostuttiin. Vielä koko syyslukukauden 1845 hoiti Nordström professorinvirkaansa. Samana syksynä hän kutsuttuna kävi Pietarissa. Prokuraattorin-apulaisen paikka oli yhä auki. Tämän kaiken nojalla toivottiin parasta. Mutta yhtäkkiä kuultiin, alussa helmikuuta 1846, että Nordströmin erokirja oli saapunut korkeimmasta paikasta. "Se oli surullinen aika kun se vihdoin tuli", niin olen kirjoittanut päiväkirjaani. "Se herätti suuttumusta ja surua; suuttumusta sekä hallitusta että häntä itseäänkin kohtaan, miltä kannalta kukin asiaa katsoi". Vaan vielä ei toki lakattu toivomasta, että Nordström Suomeen jäisi; hän kävi taas Pietarissa ja silloin pidettiin varmana että asia oli päättynyt hyvin. Siinä uskossa eli ainakin nuoriso vielä Länsisuomalaisen osakunnan edelläkerrotun yhtymisjuhlan aikana. Mutta vähän senjälkeen tuli ratkaiseva loppupäätös.

Nordströmin lähdöstä olen päiväkirjaani kirjoittanut: "Hän matkusti toukokuussa Ruotsiin, nimitettiin heinäk. 19 p. sikäläisen valtioarkiston hoitajaksi, sai lahjapalkkioita ja palasi tänne takasin elok. 20 p:n tienoissa. Täällä hän viipyi jonkun aikaa, möi huutokaupalla tavaransa ja toimitti muuttoaan. Mieleltään oli hän murheellinen ja hän rupesi potemaan rintatautia. Parikymmentä hänen ystäväänsä yhtyi lahjoittamaan hänelle hopeaiset kynttiläjalat. Lokak. 4 p. lähti hän perheensä kanssa matkalle. Berndtson oli hänen lähtönsä johdosta kirjoittanut todella kauniit runomittaiset jäähyväissanat Morgonbladetiin. Ylioppilaat olivat päättäneet häntä kylmästi kohdella; vaan kun lähdön hetki lähestyi, silloin ei enää kukaan voinut olla kylmä. Lyhyessä ajassa teki Ingelius säveleen Berndtssonin runoon, harjoitettiin laulu ja kello kahdeksan 4 p:än aamulla seisoi 200 ylioppilasta rannalla. Sateessa siinä odotettiin kello 10:neen saakka, jolloin Nordström tuli laivaan. Nyt heläytettiin laulu ja Nordström vastasi, syvästi liikutettuna, muutamin sanoin laivan kannelta: hän sanoi, että vaikkei hän nyt enää voinutkaan puhumalla palvella isänmaataan, niin alkoi hän sitä kumminkin kirjoittamalla tehdä. Suuri osa yliopiston opettajistosta ja koko palvelijakunta oli myös rannalla jäähyväisiä lausumassa. Moni rinta siellä huoahti. Taivaskin oli pilvessä, siitä tipahti silloin tällöin kyynel. Laivan lähtiessä lauloimme vielä: 'Kukkuu, kukkuu'. Nordström seisoi kauan kannella, hattu kädessään — ja katosi vihdoin. Surullisella mielellä kaikki maihin kävelivät".

Sattuma oli, että samassa höyrylaivassa, jossa Nordström matkusti Suomesta pois, oli myöskin monasti edellä mainitsemani Robert Tengström. Tuo 23 vuotias dosentti matkusti nyt opintomatkalle, mieli täynnä suuria isänmaallisia tulevaisuudentuumia. Muutamia päiviä aikuisemmin olimme eräänä iltana Kaisaniemessä lausuneet hänelle iloiset jäähyväiset. Kukaan ei silloin voinut aavistaa, että tuo nuori, etevä mies, jonka nerokkaat pyrinnöt olivat niin jalot ja jonka sydän oli lämpimämpi kuin kenenkään muun, ei enää koskaan palaisi kotimaahansa. Toisin oli määrätty. Hiukan toista vuotta myöhemmin, marrask. 13 p. 1847, katkasi kuumetauti Pariisissa hänen onnellisen ja toivorikkaan elämänsä. Kuinka suurta surua tämä kuolemantapaus kotimaassa herätti, sen ovat Fr. Cygnaeus ja J. V. Snellman vaikuttavin sanoin julkilausuneet.

Suuri muisto tältä samalta syksyltä on Runebergin "Maamme"-laulun ensi ilmestyminen. Jäljennöksiä tästä uudesta runoelmastaan oli tekijä antanut muutamille lähimmille ystävilleen ja nämä sitä aluksi julkilukivat ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja luotettavimmassa seurassa. Yleisemmin tunnetuksi se tuli vasta, kun se pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa samana vuonna, marrask. 9 p:nä, laulettiin F. A. Ehrströmin tekemällä säveleellä.

Myöhempäinkin polvien nuoriso voinee kyllä ymmärtää, kuinka mahtavasti tämä laulu vaikutti silloisiin nuoriin mieliin ja kuinka se nostatti herännyttä kansallistunnetta. Olimme iloiset ja ylpeät, kun olimme saaneet kansallislaulun, joka oli elävä kaikkina aikoina: vapaina, iloisina ja turvallisina katselimme tulevaisuutta kohden varmoina, niinkuin runoilija siitä, että synnyinmaan laulu vielä kerran korkeemman kaijun saa.

Runeberg antoi sitten "Maamme"-laulunsa niille nuorille ystävilleen, jotka julkaisivat "Fosterländskt album" nimistä sarjateosta, painettavaksi sen 3:nteen vihkoon. Tämän vihon julkaiseminen viivähtyi kumminkin huhtikuuhun asti 1847 ja silloin oli laulu jo ehtinyt tulla varsin yleisesti tunnetuksi. Olipa Borgå Tidning m.m., sopimattomasti kyllä, painattanut palstoilleen siitä suurimman osan, kun se oli laulettu Porvoon kaupungin privilegioiden vuosijuhlassa v. 1846.

Ehrströmin sävel ei tullut koskaan oikein suosituksi ja se unhottuikin pian. Toukok. 13 p. 1848 kuultiin ylioppilasten Toukokuun juhlassa ensi kerran Paciuksen sävel, ja se kuljettaa "Maamme" laulun edelleen tuleville sukupolville.

Niiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846 innostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen perustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat opettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi, sittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori. "Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä herättämään koko yliopistoon uuden elämän" — sellaisen toivomuksen olen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.

Lukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous pidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi vapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849 yhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin viisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin professori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe, lisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin Etelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta kaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin vaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, silloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung, Magasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta), tanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja aikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet — useampia niitä sentään ei ollut.

Eikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli menty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan Kahvi-Maijan luokse — hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta, joka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä 1850-luvulla —, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda kahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa, vaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja tovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut olivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei. Suurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä monia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin pidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta palannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman johdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät esitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m. Häiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen 1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin ylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää auki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden haitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.

Kahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia verrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli Kuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä osotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta rehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla. Vaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle, ja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.

Eihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt yleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan perin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta puhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut olevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin yhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli monesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita yliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim. Nordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti arvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa pitkällisessä kynäsodassa "kirjallisesta keskustasta" ja "yliopiston vähäisestä arvosta", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi vuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi (sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen paljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat valtiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa kannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan hävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.

Siten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä 1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä lukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä saivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten sellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti "sopimattomina", ei saisi lehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan ei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin. Saatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä nähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön tarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille tietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei enää ollut kaukana.

Vielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin vuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta uudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen oli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin. Jäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: "Saiman elinaika ei ole ollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi. — — Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa, arvattavasti syystä. — — Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä. Eikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä eikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa yleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. — — Tarvitaan joskus kova ääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki myöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut." —

Ei mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta salaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin pidetty "sopimattomana". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p. surupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä "Kuolon viesti", jossa valitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa, vaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä, joka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden sisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin tapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon sitä tarkoittavan.

Vaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua Snellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias Lönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa "Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" nimistä sanomalehteä. Kenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän "kirjallisen lehden" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna, varmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia uusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien ilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota haettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero Litteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä Snellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin asui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä sisällöltään enemmän "kirjallinen" kuin Saima ja sen lukijakunta oli siitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja kansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää mielissä vireillä niinkuin ennenkin.

Tuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan. Viipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut Kanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti rahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja tarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla. Mutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen kuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus joutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä katkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka, mutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima edellisenä vuotena — sen ilmestymien kiellettiin.

Sama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta kirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden "Suomalaisen" osaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä lakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan omapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana vuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden "Suomi" nimisen lehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla, että puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.

Eikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan suomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi Helsingistä sanomalehti "Suometar" ilmestymään. Sitä rupesi toimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka silloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet näytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin käännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut "Annikka" nimiseen pieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita. Tikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten "Lukemisien" toimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli ollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut sieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut tunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta "Enon opetuksia luonnon asioista", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt erinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella he kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin aikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta kertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta sanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin s.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin "Suomettaren" nimi ensiksi ehdotettiin ja hyväksyttiin.

Kiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja suomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi vuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen jatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri syistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen noissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku, josta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi vuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.

Epäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn kuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike ja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä helppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa erinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo maininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841 oli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen ylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt, vuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin ylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän pitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa, laulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä suomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen kirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin julistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään ehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat erityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa tuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin, ottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna (1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin oli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen tuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että ajan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli myöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon mukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t. kanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran perustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita, mutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei silloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta yliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa. Kysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston konsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain ylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen professorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa ja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi, vaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan maalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka ulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti. Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850 asti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka — samoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun suuren surmaiskunsa.

Varmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin suomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden pääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat (sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet 1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston tiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla noin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja ruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli kumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se julkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili myöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. "Nämä ponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi" — niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran teoksista — "eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen ensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä, levottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä. Onhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka kuolemasta." — Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin kannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen kirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran kanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin naisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan; osottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin isänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846 julkaisemastaan kalenterista "Finska kadetten" Suomalaisen kirjallisuuden seuralle.

Innostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä oli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti muinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään 11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta päivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A. Castrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista mielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki astelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa suomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja kansallisuuden pyhän asian hyväksi.

Toisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle, vaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä — niiden joukossa minutkin — tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä maaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden kanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä: Ahlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että heillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu luisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain tietää asian:

Oli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet mikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin voimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten puhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea kaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi koetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista sivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu kokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten innostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia liittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta kokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia, joissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella innolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä. Lopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty, saatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti yksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren toimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia ennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti etupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä rupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa vankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka vaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän osotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt ja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.

Olen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot nimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian professoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran perustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.

Uusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen harjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten venäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt toinen toimenpide toistaan. — Venäläisten kirjojen ostamista varten yliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. — Julkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka uutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet; sitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi venäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka "olematta muuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä taitavansa." — Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi, että "jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat yhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on suurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön etusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa." — Ja vielä kesäkuussa samana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa ylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin Venäjän yliopistossa "perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen".[19]

Olen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja kimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841 kouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden lopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa kävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten kouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.

Jokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen professorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä, jota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin tuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan uuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan venäjänkielisestä kirjallisuudesta — jotka hän piti ruotsiksi — kuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot maisterit ja ylioppilaat — jotka valmistautuivat valtiomiehiksi — läksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon eikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja onnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo isänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan, jossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä olisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m. seuraavaa: "Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt suuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos tunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen henkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden lähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito on varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on sitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen ja sen tulee niin olla."

Mutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin yhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V. 1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen suomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin yliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt korotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että stipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan venäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita ei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme 350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka sitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin perehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan stipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa ja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä seuraavat edut.

Nämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin niiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan, että hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin elinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta stipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat toisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka muita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka sellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua. Vaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin veljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita "Moskovanmiehiä" pitkään katselemaan.

Grot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli hän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa tutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun se huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat varsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna mielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä päivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten harvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän nähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän vavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin. "Emme, me tahdomme kuunnella", vastattiin. Silloin Grot selitti, että koska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata kysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti silloin luennon parista Pushkinin runosta — kellään ei ollut kirjaa edessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja isoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken lauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja kun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä lukukaudella eikä seuraavillakaan. — Samoihin aikoihin kuuluu toinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen tutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä tutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla, myös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.

Tällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina useammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846 laulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin "Studentens glada lif" ensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu "Vi fara till Moskva" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847 Ahlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa maljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja vaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan, karkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin Ahlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen lähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli saapuvilla. — Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan ylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot kaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia. Tiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia itselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi ikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan opettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa Baranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen oppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten kuin vapaaehtoisuuden tietä.

Vuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi promotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa tiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana; lääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen vielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu vihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää tarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin takkeihin ja valkosiin liiveihin.

Kohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan ulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan emämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu. Seitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin kumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein matkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten Vadstenaan ja Ombergiin.

Tukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin; kävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys, jota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni minulle osoitti.

Upsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken Erik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla. Geijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja stilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on kirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran kirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään mainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella lämmöllä eikä kunnioituksella.

Kotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina ollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen kirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847, rupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä Amerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin uusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia tulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja juuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!

Oli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko vanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista lukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä, keskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin, Tanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin reformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä ulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia sanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen vuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty — oli maaliskuun 10:s päivä — saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä muita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta suuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan julistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä lehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä Clopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin Pietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä olikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen huoneen — meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z. Topelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni Otto ja minä — ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset tiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita oli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä jäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi pöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus käveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi innostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta hän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti kirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen — lehden piti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu vireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon Eurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun tästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme, hymyili meille uusi päivä.

Sitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret tapaukset, "Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää mukana vuonna 1848, — se kiittäköön Jumalaa", niin kerran myöhemmin kirjoitin.

Ja kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme ainoastaan kieltoperäinen.

Yliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut merkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa lähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen kenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi hallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa miehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken nimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli kahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam tullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa etevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu kuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä iloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja mielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen saapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja sotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848 ensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen miehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat olivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi antaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.

Sen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista innostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja eikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin ensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat muuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi varakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä ylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli painunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys oli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän täällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän tavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi rauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan kansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan totuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet tehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi varsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät rehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan viettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten menojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita tässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt, Nordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan toivonsa täytetyksi.

Ken lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848. Nuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut miltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä, Toukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan kunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja iloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet. Kaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun — saman, joka sillä vieläkin on, — valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna keskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli kuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa juhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu ottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin pystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa mukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.

Klo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma, yliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala paras. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme ja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä johdolla ensi kerran "Maamme"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa, historiallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta! Sieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono ajajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten luovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas "hurraa" kajahti, kun ylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen viereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen soittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko valkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille oli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.

Ja niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri, kenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset, virastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia y.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko kutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin pitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle asetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, — joka noin kuukautta sitten yliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista — esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu. On kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä lähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista, sen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa vilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka kaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä kaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin "Maamme" laulu, joka soitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua tullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia päiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä (suomennettuna) julaistaan:

Ja päivyt sammuva kullassaan
Jo vaipuu vienoihin vesiin;
Se saaret pukevi purppuraan
Ja illan siunaus soi yli maan,
Yön kuu käy ylhä jo esiin.

Vaan joukot nuoret ne riemuisna
Saa kokoon kummuilla, mailla;
Ei tunnu pakkoa, murhetta,
He kerran kevähän helmassa
Vain liehuu lintujen lailla.

Mut torven merkillä julkisen
Jo taukoo humu ja huiske;
Vain loiske kuuluvi laineiden
Ja metsän huokaus hiljainen
Ja vieno kukkien kuiske.

Mies kansan keskellä hartahan
Nyt haastaa jaloa kieltä,
Tuo ilmi luottehen tenhoisan,
Ja syntysanan niin mahtavan,
Mi usvat väistävi tieltä.

Jäät rintain sana se sulattaa
Kuin aurinko kevään puolla,
Kuin raikas tuuli se humajaa;
On onni, kun sille elää saa,
Sen vuoksi taistella, kuolla.

Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,
Niin hiljaa, hengähtämättä,
Ja sydän rinnassa sylkähtää,
Ja kyynel poskella välkälitää,
Pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, —
Ylt' ympäri silloin raikuu
Yks riemu määrätön myrskyää,
Ja torvet ylvähät säestää,
Ja "Maamme", "Maamme" se kaikuu.

Ja tietää tahdotko nimen sen,
Mi kaikuu kauaksi kantain,
Kautt' ilmojen, yli aaltojen
Ja vuorten, maiden ja metsien
Ja selkäin, saarten ja rantain?

Siis sielus pohjahan piirrä se
Ja viime hetkehes kanna,
Sit' uskollisesti palvele,
Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle
Työs, lempes, henkesi anna!

Se kalleimmista on kallihin,
On äitisi armahainen;
Se elon soi, se sen vaatikin,
Sen kunniaks elää ja kuoliakin
Nyt vanno'os, nuorukainen!

Jo päivyt kullassa sammuupi
Ja vesiin vienoihin vaipuu,
Se valas kallihin kuulevi;
Oi, nähköön heelmät se lempesi,
Yön varjot kerran kun haipuu!

Puheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on mainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti ylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli elähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille käsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas odottaviin vaunuihin.

Uuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin vielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo suuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa ottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet keisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan korkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta uusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana hoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana soturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo syksyn alusta 1848.

Kesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi riemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. "Rein toi uuden ajan yliopiston rehtorinvirkaan", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta se olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata, isänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa kohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa vallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin persoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika, jota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein edusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.

Ikävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät ylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat — kuljeskelevien yöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin käytettiin lisänä — säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka kadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä oli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle epäilyttävänä. Ilma oli täynnä "tykinlaukauksia". Varakansleri rupesi yhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean vormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo sydän.

Tammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut filosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen professorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen apuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta. Molemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa samana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio ehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset ja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa konsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa. Aminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei ollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät väitöskirjansa; — mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut apuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s. ylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina. Viime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa, luonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin puuttuvalla arvostelukyvyllä. — Verratessaan toisiinsa näitä miehiä täytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta vastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan; ensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi kaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli korkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla jotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä kävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.

Voi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän nimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja Aminoff, tuo "kuiva ukko", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! — Jos Snellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti pantu mielenosoituksia toimeen: — edellisenä syksynä, kun hän oli väittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä juhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa tunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffia vastaan . Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina tuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu pidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä kirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin Aminoffin asunnon edustalla.

Tällä kertaa oli ehkä yliopistolla todellakin syytä vapista. Mutta pahin ukkospilvi meni toki onnella ohi.

Snellman tiesi itse, yhtähyvin kuin muut, odottaa, miten professorikysymys ratkaistaisiin. Jo ennenkuin ratkaisu tuli oli hän, muutamain ruotsinmaalaisten ystäväinsä kehotuksesta, hakenut auki olevaa professorinvirkaa Upsalassa, mutta sen hakemuksensa hän kumminkin pian — samalla tavalla kuin syksyllä 1845, jolloin hän oli hakeutunut filosofian professoriksi Lundiin — isänmaallisesta velvollisuudentunnosta peruutti. Kuopiossa kävi hänelle kumminkin ilma liian ahtaaksi; taloudellisetkin syyt pakottivat häntä hakemaan toisenlaista toiminta-alaa. Hän rupesi ajattelemaan "jotakin porvarillista ammattia"; hyvät ystävät, konsuli H. Borgström etunenässä, kannattivat häntä tässä aikeessa lämpösesti. Ensiksi aijottiin Helsinkiin perustaa kauppaopisto, jonka johtajaksi Snellmania ajateltiin: mutta tästä aikeesta luovuttiin marraskuussa 1849 ilmestyneen, nähtävästi erityisesti tätä tapausta varten laaditun määräyksen takia, joka kielsi yksityisiä perustamasta uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Sitten tuumittiin valmistaa Snellmanille paikka uudessa eteläsuomalaisessa merivakuutusyhdistyksessä, mutta siitäkin tuumasta oli luovuttava. Sillävälin Snellman kumminkin erosi rehtorinvirastaan Kuopiosta lokakuussa 1849 ja muutti saman vuoden viime päivinä Helsinkiin, jossa hän vastaanotti ystävänsä Borgströmin hänelle tarjoaman konttoripaikan. Tässä paikassa pysyi hän sitten, samalla hoitaen muitakin afääritoimia, kuten vakuutusyhtiö Northern'in agenttuuria y.m., siihen saakka, kunnes uusi aika Aleksanteri II:sen mukana alkoi. Litteraturbladetin toimittamisen jätti hän vuodesta 1850 Elmgrenille ja ryhtyi siihen taas vasta 1855.

Tahdon nyt yhteen kimppuun kerätä 1840-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta toimenpiteitä, jotka sangen valaisevasti kuvaavat sen ajan luonnetta.

Vuoden 1846 kirjelmästä sensorien läänien pääkaupungeissa, paitsi Helsingissä, asettamisesta kuvernöörien tarkastuksen alaisiksi olen jo maininnut. Samanlainen toimi annettiin seuraavana vuonna Porvoossa sikäläiselle piispalle.

Olen niinikään maininnut v:n 1847 julistuksesta, jonka kautta oikeus antaa lupia uusille lehdille sekä kieltää toimessa olevia ilmestymästä siirrettiin senaatista kenraalikuvernöörille.

Maalisk. 20 p. 1848 ilmestyi julistus, joka kielsi Suomen alamaisia, poikkeuksetta, kuulumasta salaisiin seuroihin, olivatpa minkä nimellisiä tahansa.

V. 1849 määräsi heinäk. 4 p:nä annettu julistus "yksityisistä seuroista jo yhdistyksistä Suomessa": 1) että yksityisiä seuroja tai yhdistyksiä, tieteellisiä, kirjallisia, taloudellisia, hyväätekeviä tai muita tarkoituksia varten, olivatpa minkä nimellisiä tahansa, — kauppayhtiöt, joihin kuuluu ainoastaan muutamia henkilöitä, ainoana poikkeuksena — ei saisi perustaa ilman H. K. M:nsa antamaa lupaa: 2) että yksityisten henkilöjen toimeenpanemia rahankeräyksiä, lukuunottamatta sellaisia, jotka tarkoittavat jonkun yksityisen ihmisen auttamista, yhtävähän kuin kirjatilauksia y.m., elleivät ne koskeneet jotakin luvansaanutta kirjaa tai aikakauslehteä, ei saisi tapahtua muuten kuin kenraalikuvernöörin erityisesti antaman luvan nojalla: ja 3) että niiden seurain, joita oli olemassa ilman keisarin vahvistusta, tuli ennen v:n 1849 loppua jättää sääntönsä hallituksen vahvistettaviksi, — muuten ne v:n 1850 alusta suljettaisiin.

Samana vuonna 1849, marrask. 26 pnä, määrättiin eräässä julistuksessa, että yksityiset eivät saisi Suomessa perustaa mitään uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa; ennenkuin se komitea, joka oli asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan, "jotta ne saataisiin yhdenmukaisiksi alempia oppilaitoksia koskevain säädösten kanssa", oli tehnyt sellaisia ehdotuksia, joita tarvittiin yksityiskoulujen, saattamiseksi hallituksen "hoitavan ja hyväätekevän tarkastuksen alaisiksi".

Mainittu komitea oli toukokuussa samana vuonna asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan. Sillä oli, kuten jo alusta tiedettiin, ohjelmassaan muitakin tärkeitä toimia, kuten: filosoofisen tiedekunnan erottaminen yliopistosta, osakuntalaitoksen hävittäminen, kurinpitosäädösten uusiminen j.n.e. Komitean puheenjohtajaksi oli valittu Viipurin hovioikeuden presidentti kreivi C. G. Mannerheim ja jäseniksi varakansleri Nordenstam, rehtori Rein, rovasti, sittemmin arkkipiispa Bergenheim, professori Laurell ja silloinen hovioikeuden asessori J. E. Bergbom. Komitean työn tulokset esiintyivät uusissa asetuksissa, jotka ilmestyivät vasta 1853.

Kuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä kerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.

Mutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850 ilmestyi se keisaril. kirje, joka "sensuurimääräysten täydentämiseksi" sääti, että "uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita kirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon suomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten sensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta, jossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan uskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin kielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka rikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla kielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä, sellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt".

Suomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole löydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli syntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole tutkimus vielä selville saanut. Ja — hänen nimensä unhottukoon![21]

Tätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin Aminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä voitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista. Suometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin raamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa lakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: "Eläköön Suomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä asetukset".

"Turhuutta, katoovaisuutta!" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa kaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja kansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota herännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.

Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta mainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin kirjakauppoihin ilmestyi — jouluk. 14 p. 1848 — kirja niineltä: Fänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.

Sitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei unhota se, joka silloin eli. "Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin, kuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan". Nytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa, joka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään mahtikäskyllä lakkauttaa.

Henkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin virkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä matkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan Eurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian tundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin helmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä riemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus kaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin palasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta lääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi lopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä opintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä sanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa Suomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa kesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa Öhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi vihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.

Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.

Noina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun viime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni. Kirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin keskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) — opettajana oli tuo luonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian aikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius — kirjoitin pro gradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä molempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust. Frosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa läpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan filosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo tuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan hyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä kannalta käsittivät.

Siten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni maisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori Rein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput yleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit jonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan ollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini seurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle suotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen tavotellut.

Promotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä tahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.

NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860.

Kun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan, siirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni, kuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli 1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden innostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa mahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat — ensiksi itämainen sota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen ja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet hallintoperiaatteet — pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja miehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja tekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan "kansakuntain joukossa".

Se valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan maailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti rakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet "suitsuaviksi raunioiksi". Unkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan kumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja näennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.

Itsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita ollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa maailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. "Kamala oli meille viime vuosi. Sulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki hajoo." Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849 lopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.

Mutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet uskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen rohkealla ja iloisella mielellä.

Jos olot muuten olivat painostavia, niin tunsin ainakin minä, maisterinvihkiäisten jälkeen, itseni vapaaksi tutkintopuuhista astuakseni elämän toimintaan.

Promotsioonijuhlat (ne pidettiin nyt ensi kerran ruotsiksi) ja niiden jälkijuhlat olivat minulle, samoinkuin kaikille uusille maistereille, olleet erinomaisen hauskat. Kohta juhlan jälkeen lähtivät nuoret, niinkuin tavallisesti, eri tahoille — lepäämään laakereillaan. Pari lähintä promotsiooniystävääni, Karl Collan, Kasimir Palmroth ja minä teimme pienen huvimatkan Turkuun; lähdimme juhannusaattona matkalle. Mainitsen tämän matkan, jota kesti kaksi viikkoa ja jonka ajan melkein yhtämittaa leikkiä laskien vietimme, ainoastaan muistoni todistuksena siitä, että vaikka aika olikin "kamala", mielet eivät siltä olleet tuoreuttaan menettäneet, Vaan lienevät jotkut salakavalat basillit, (joista ei kumminkaan siihen aikaan tietty mitään), vaanineet meitä Ruissalon puistossa taikka muualla, sillä kohta Helsinkiin palattuamme meistä kaksi matkatoverusta, nimittäin Palmroth ja minä, jouduimme yhteen aikaan lavantautiin ("Ruissalon kuumeeseen", joksi me tautia kutsuimme), joka tauti ei meille kummallekaan toki käynyt kovin vaikeaksi.

Tämä tauti kumminkin häiritsi laatimaani opinto- ja elämän ohjelmaa. Aikomukseni oli näet ollut, heti tutkinnon suoritettuani, lähteä Tanskaan ja Norjaan tutustumaan näiden maiden valtiollisiin ja kirjallisiin oloihin. Lavantaudista äsken parantuneena arvelin kumminkin parhaaksi pysyä ensi talven kotona ja lykätä aijotun matkani seuraavaan vuoteen. Aluksi käytin syksyn kuluessa aikani kirjoittaakseni m.m. pari sanomalehtikirjoitusta: Morgonbladettiin koko ankaran arvostelun eräästä äsken ilmestyneestä Suomen historiasta, jonka johdosta jouduin väittelyyn Litteraturbladetin toimittajan, ystäväni Elmgrenin kanssa. Vähää myöhemmin nousi muutamain ystäväini ja minun välillä kysymys yhtiön muodostamisesta Morgonbladetin haltuunottamista varten; vaan tämä tuuma kaikeksi onneksi raukesi.

Nuorten mieliä jännittivät muuten sinä syksynä liian paljo yliopiston sisälliset olot. "Nordestamin hirmuvalta" kävi yhä tukalammaksi. Jo keväällä 1850 esim. oli varakansleri, niiden säännönmuutosten johdosta, joita kesäk. 4 p. 1849 ilmestyneen julistuksen mukaisesti oli tehtävä Akateemisen lukuyhdistyksen sääntöihin, ruvennut sekaantumaan tämän yhdistyksen puhtaasti kirjallisiinkin toimiin. Niin vaati hän yksityisesti senssoroitaviksi lentokirjoja, joita oli ilmoitettu yhdistyksen ostaneen (Fryxellin ja Geijerin kirjoitukset ylimysten tuomitsemisesta Ruotsin historiassa) sekä määräsi, että yhdistyksen puheenjohtajan pitäisi joka kerta erikseen pyytää lupaa varakanslerilta luentojen pitämiseen yhdistyksessä.

Mutta vasta syksypuoleen samana vuonna rupesi, niin voisi sanoa, aika täyttymään. Elok. 10 p. 1850 lähetettiin näet kanslerinvirastosta yliopiston konsistoriolie tärkeä ja perinpohjainen kirje "niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä kurinpidon helpottamiseksi yliopistossa". Ilmoitettiin, että nämä toimenpiteet olivat varakanslerin ehdottamat, ja muutoksilla, joita niihin kreivi Armfelt suullisesti neuvotellessaan varakanslerin kanssa oli tehnyt, olivat ne esitetyt kanslerille, perintöruhtinaalle, joka ne heinäk. 23 p. alisti keisarin ratkaistaviksi.

1:ssä kohdassa tätä merkillistä kirjettä määrättiin, että varakanslerille, jotta hän helpommin voisi velvollisuutensa mukaisesti valvoa ylioppilaselämän järjestystä, tapoja, siveyttä ja siivoa käytöstä, myönnetään oikeus "ei ainoastaan muistuttaa asianomaisia tarmokkaasti rankaisemaan rikkomuksia ja valvomaan lakien noudattamista tässä kohden, vaan myöskin ryhtyä sellaisiin rankaisemistoimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarpeellisina ja tarkoituksenmukaisina, järjestyksen ja hyvien tapojen säilyttämiseksi ja edistämiseksi".

2:ssa kohdassa säädettiin, että rehtorin määräykset kurinpitoasioissa samoinkuin kurinpitokomissioonin päätökset olivat ilmoitettavat varakanslerille, jolla oli oikeus päätöksiä koventaa taikka lieventää, kumminkin velvollisuudella ilmoittaa niistä toimenpiteistään kanslerille. Kaikki konsistorion päätökset kurinpitoasioissa olivat varakanslerille lähetettävät, ja hänen tuli alistaa ne kanslerin tutkittaviksi ja ratkaistaviksi.

3:s kohta oli näinkuuluva: "Ylioppilaita kielletään kodeistaan poistumasta muussa puvussa kuin alempana luetelluissa vormupukimissa; kumminkin käyttäkööt ne, jotka oppiarvon ovat suorittaneet, jos tahtovat, siviilipukuakin, kumminkin ehdolla, että he juhlatilaisuuksissa ja kaikissa esityksissä ovat vormupuvussa". Vormupuvuksi jäi "sama kuin ennen" (1:ssä osassa kuvattu) sotilasmalliin leikattu, tummansininen jäykkäkauluksinen takki ja lyyryniekat napit: sen lisäksi kolmikulmainen, kokardiotsainen hattu ja miekka. Tätä vormupukua oli juhlatilaisuuksissa käytettävä. Muulloin oli käytettävä vormutakkia kahdella nappirivillä, kuusi nappia kummallakin puolen: sininen vuori ja kaulusta mustaa samettia. "Vormupukuun kuuluu sitäpaitse — niin määrättiin vielä — 1) samallaisesta kankaasta tehdyt housut, 2) sotilasmallinen virkalakki, lippu musta ja panta mustaa samettia, jonka keskelle, lipun kohdalle, on ommeltava kullatusta pronssista tehty lyyry ja 3) sotilasmallinen päällystakki, harmahtavasta verasta, mustalla samettikaulustalla". — Tätä vormupukua oli v:n 1851 alusta ruvettava alituisesti käyttämään; pakollista se oli kumminkin ainoastaan niille ylioppilaille, jotka syysk. 15 p:n jälkeen 1850 tulivat yliopistoon.

Vielä määrättiin 4:ssä kohdassa, että ylioppilas, joka yön aikaan joutui kiinni, oli säilytettävä poliisikamarissa taikka päävahdissa seuraavaan aamuun, jolloin hän oli vietävä rehtorin luo.

"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten yliopistokaupungissa", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava rehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka käytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä. Jokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla kädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi, päästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida tarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli olla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja sotilasvahdeille.

Lopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja pedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan, pukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit saivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata) vuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille sitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta lisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.

Minkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät ylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston opettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä, ilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta. Kun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18 p., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet huomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat asetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli. että konsistorio, joka "ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa, joka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on kääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle tilaisuutta antaa siitä lausuntoa", päätti pyytää Kanslerilta, "että H. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin ennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka ovat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n määräystä."

Tämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen. Konsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut mitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin viipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille ylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille luettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti "oppisi tuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen". Nuo kuusi pedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät jo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin poliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin mukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä ratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen ylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti, vapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän upseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita varten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona, varmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin mieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä tapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja siistiä käytöstä.

Uusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien tapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja muihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja häpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin kulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat aihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli aikaansaanut, kasvoi joka päivä.

Erityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana syksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa. Muutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen ruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen. Mutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut odottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian käsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta mutkitta erään syyllisistä, vanhan "rentustelijan", pyyhittäväksi pois yliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta toisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. — Kun varakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna täytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä, pitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan varakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää armollista selitystä, oliko katsottava sen tuomioistuinoikeuden kurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja konsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen sen kurinpito-oikeuden kautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen kautta oli varakanslerille myönnetty.

Ei tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia. Varakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin toimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota konsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt mitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun lähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää yliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna juhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa kanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella suostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä 25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen toimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi joutua johonkin huomioon.

Vaikka nuoriso säilyttikin luottamuksensa tulevaisuuteen ja luontonsa iloisuuden niin hyvin kuin taisi, niin levitti kumminkin se poliisi- ja senssurivalta, joka vallitsi, ikäänkuin raskasta sumua kaikkien mieliin. Tuo 1840-luvun jälkimmäisen puoliskon iloinen, säkenöivä innostus oli suureksi osaksi hukkunut siihen väsyttävään, loppumattomaan pikkukinastukseen, jonka vallitseva järjestelmä synnytti.

Merkkipäiviksi almanakkaani olen syksyltä 1850 viivannut kaksi saman viikon päivää, nim. lokakuun 16 ja 19:n päivän, jolloin M. A. Castrén ja G. A. Wallin suorittivat väitöksensä, edellinen uutta suomenkielen professorinvirkaa ja jälkimmäinen itämaisen kirjallisuuden professorinvirkaa varten; sekin oli näet professori Geitlinin siirtymisen kautta jumaluusopilliseen tiedekuntaan joutunut auki.

Castrén ja Wallin, nämä suomalaisen tieteen kaksoissankarit, he saattoivat vielä pikkujupakkain aikanakin innostuttaa nuorisoa, heistä me saatoimme olla ylpeitä, he taisivat vahvistaa rohkeuttamme ja tulevaisuuden luottamustamme.

Näitä molempia miehiä oli minulla onni koko usein tavata, molemmat osottivat minulle ystävyyttä ja luottamusta. Castrén oli, niin voisi melkein sanoa, tieteellinen ylimys, Wallin taas täydellinen demokraatti. Eihän Castréniakaan voinut ylpeäksi sanoa, vaan, vaikka hän suletummissa piireissä olikin puhelias ja leikkisä, oli hänen olennossaan aina jotakin perusteellisen tiedon arvokkuutta ja hän oli itsestään arka. Wallinia sitävastoin ei pinnalta katsoen voinut edes aavistaa tiedemieheksi: hän halveksi komeilua ja turhamaisuutta tieteessä, niinkuin kaikessa muussakin. Hän oli tutkinut ihmiselämää ja luontoa mieluummin kuin kirjoja. Kaikkea keinotekoista ja luonnotonta, kaikkea sovinnaista hän vihasi. Vakava, hiljainen ja suljettu hän yleensä oli, mutta kumminkin sydämmellinen ja avomielinen niitä kohtaan, joista hän oli oppinut pitämään. Nuorten, reippaiden seurassa hän parhaiten viihtyi ja vielä viime vuosinaan saattoi hän ylioppilaskemuissa innostua iloisista ja vallattomista piloista.

Muistan Wallinin poikavuosiltani asti. Ylioppilas- ja maisteri-aikoinaan herätti hän erityisesti kasvavan polven ihailua, ollen mainio uimari; jokainen tunsi sen kallion Punavuorilla, (nyk. laivatokan alueella), josta Wallinin oli tapana viskautua aallokkoon, tehdäkseen siellä noita tavattoman pitkiä retkeilyjään. Soittotaiteilijana oli hän myöskin tunnettu, sen ajan orkesterissa "tuo pulska Wallin" tavallisesti hoiti passoviulua.

Sitten läksi Wallin retkilleen Itämaihin. Seitsemän vuoden perästä hän palasi, kuten jo mainitsin, vähää ennen v:n 1850 maisterinvihkiäisiä. Näin hänet ensi kerran tässä juhlassa, promotsioonitanssiaisten jälkeisenä, sarastavana aamuna, kun hän seurasi meidän nuorten joukkoa Kaisaniemeen. Keskellä iloisten äänekästä parvea viskautui hän yksin rannalle ruohikkoon kukkulan rinteelle ja lepäsi siinä kauan liikahtamatta, ääneti katsellen aamuauringon kirkastamaa lahtea. Mitä hän ajatteli, sitä ei kukaan tiedä: ehkä samaa, jota hän sitten, ollen jo sairaloinen ja raskasmielinen, kirjoitti Lontoosta: "Elämäni taipaleella oli minulla päämaali: päästä ennen auringon laskua lähteelle äärettömässä korvessa. Vaan juhtani oli nälistynyt, sen kuhmusta oli rasva loppunut, oppaani vei minut harhaan. Ja siksi nyt nälkäisenä ja janoavana, tyyneenä kuin beduini ja kiitollisena huoaten al hambo lileah , laskeudun siihen, missä minut yö on tavannut, laskeudun kuoppaan, jonka itselleni olen hiekkaan kaivanut, odottamaan, mitä Herra aamun sarastaessa on minulle määräävä: elämää taikka kuolemaa ".

Syksyn ja seuraavan vuoden kuluessa sain monasti olla Wallinin seurassa. Niin voimakasta aatteellisuuden ja tosi miehevyyden vaikutusta, turhamaisuuden ja komeuden pölystä puhdasta vaikutusta, kuin tämä Yrjö Aukusti Wallin minuun teki, ei ollut minuun ennen tehnyt kukaan muu kuin Johan Ludvig Runeberg; eikä ole senkään jälkeen tehnyt kukaan muu, kuin vapaudensankari Aukusti Maksimihan Myhrberg.

Olinpa mielissäni, kun kerran saatoin tehdä Wallinille palveluksen. Olin kuullut, että Wallin, suoritettuaan väitöksensä ja professorinnimitystä odotellessaan, saadakseen hiukan tuloja, kernaasti halusi ruveta opettamaan ylioppilaille englanninkieltä, jota, niinkuin kaikkea englantilaista, hän erityisesti harrasti. Riensin senvuoksi, Wallinin itsensä siitä mitään tietämättä, kokoomaan ylioppilaita näihin englanninkielen oppikursseihin ja onnistuinkin siinä koko hyvin; parissa päivässä oli 30-40 nimeä listalla. Tämän listan kanssa menin Wallinin luo, — hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa talossa n:o 34 Korkeavuorenkadun varrella, yläkerrassa. Sen käynnin aina muistan. Kun salista astuin hänen huoneeseensa, en nähnyt siellä ketään. Olin jo palata takasin, vaan silloin näin hänen istuvan huoneen perällä uuninloukossa, puettuna samaan arapialaiseen pukuun, jossa Ekman hänet on maalannut, istuvan siinä kyynärpäitään polviin nojaten ja lukien jotakin suurta itämaista kirjaa. Verkalleen hän sieltä nousi, astui vastaani ja ojensi minulle hiljaa, mutta ystävällisesti kätensä. Esitin asiani. Wallinin kellertävät kasvot kävivät iloisiksi ja pian olimme sopimuksen tehneet, Englanninkielen oppikurssien piti alkaa muutamain päiväin perästä jossakin yliopiston oppisalissa ja sitten oli niitä pidettävä kahdesti viikossa. Lukukirjaksi päätimme ottaa Washington Irvingin "The life of Colombus", jota Wallin aikoi kielellisessä suhteessa selittää. Siitä sovittua heitin hyvästit ja jäähyväisiksi hän minuun loi silmäyksen, joka sydämmeeni kävi. — Englanninkielen luennot alkoivatkin todella ja niitä kesti sen lukukauden. Kuulijat olivat hyvin innostuneet ja opettaja oli nähtävästi myöskin. Ennen seuraavan lukukauden alkua oli Wallin jo professoriksi nimitetty.

Kun vuosi 1851 alkoi, uhkasi yliopistoa raskas ukkospilvi, joka pian oli purkautuva. Pedelli- ja patrullihallintoa oli jo nuoriso ehtinyt ruveta kyllin vihaamaan; senlisäksi piti nyt asetuksen ylioppilasten vormupuvuista uudestavuodesta astua täyteen voimaansa. Ja sen mielialan vallitessa, joka tästä kaikesta sukeusi, oli yliopiston nyt tammik. 11 p:nä vietettävä suuri riemujuhlansa Perintöruhtinaan 25-vuotisen kansleritoimen kunniaksi.

Suuremmoisia valmistuksia tätä juhlaa varten tehtiin. Juhlasali koristettiin kasveilla ja puhujalavan molemmille puolille asetettiin Keisarin ja Perintöruhtinaan miehenkokoiset muotokuvat; tämä jälkimmäinen kuva oli äsken armollisimmasti lahjoitettu yliopistolle. Pacius sävelsi suuren juhlakantaatin, johon Cygnaeus oli sanat kirjoittanut, ja suuri kööri harjoitti sitä uutterasti parin viikon ajan. Rehtori Rein kirjoitti ohjelman ja prof. Ilmonin tuli pitää (ruotsinkielisen) juhlapuheen; juhla oli alotettava Mendelsohnin komealla "Hochzeits-marsch'illa". Yliopiston opettajat ja virkamiehet tarjosivat päivälliset Seurahuoneella 200:lle henkilölle ja siellä oli, maljan esitettyä korkealle riemukanslerille, prof. Lillen sepittämiä lauluja laulettava. Illaksi oli järjestetty suuri ilotulitus ja sitä varten rakennettiin korkea, Godenhjelmin maalaama tulituskoristus yliopistotalon parvekkeen yläpuolelle. Ja vihdoin oli samaksi illaksi varakansleri, kenraali Nordenstam, kutsunut luokseen tanssiaisiin loistavan seurueen molempia sukupuolia, niiden joukossa 40 ylioppilastakin.

Kaikki suoritettiinkin ohjelman mukaisesti, ainoastaan ylioppilaiden suhteen oli erehdytty. Varankansleri oli, kuten mainittu, tahtonut tanssiaisissaan nähdä neljäkymmentä ylioppilaskunnan jäsentä — kaikki tietysti täysissä univormuissa — ja rehtori oli saanut toimekseen laatia luettelon sopivimmista ja mahdollisimmista miehistä. Kutsumuskirjeet lähetettiin noille 40:lle valitulle. — Onneksi en minä niiden joukkoon kuulunut, sillä käytin partaa ja se teki minut mahdottomaksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja esittelyihin päästäkseni. — Mutta näitä kutsumakortteja ei tavallisella tanssiaismielialalla vastaanotettu. Tuskinpa oli yhtään ylioppilasta, joka olisi katsonut voivansa lähteä Nordenstamin kutsuihin, nauttimaan sen miehen vieraanvaraisuutta, joka yliopistoon oli hankkinut tuon uuden, sietämättömän poliisihallinnon, sen miehen, joka mahtikäskyillään rikkoi lait ja asetukset. "Ei kukaan noista neljästäkymmenestä mene tanssiaisiin", se oli jo kohta kaikille selvää. Eipä kyllä toiselta puolelta jätetty huomaamatta, mitä sellainen kieltäytyminen saattoi merkitä: saatettiinhan sitä selittää loukkaukseksi sitä korkeata henkilöä kohtaan, jonka kunniaksi yliopisto juhlaa viettää. Mutta nämä epäilykset kumottiin: tanssiaisia saattoi pitää aivan yksityisinä, koska kutsumuskorteissakin oli paitsi varakanslerin, myöskin hänen vaimonsa nimi ja ylioppilaskunta saattoi kyllä muuten juhlapäivänä osottaa, että se vilpittömästi kunnioitti korkeaa kansleriaan. Sillä tätä tilaisuutta — se oli kaikkien laajemmissa ja ahtaammissa piireissä pidettyjen neuvottelujen lopputulos — tätä tilaisuutta meidän täytyy käyttää osottaaksemme, mitä uusista yliopisto-oloista ajattelemme, ja miten niiden luojaa arvostelemme. Ja päätös, että kaikki 40 ylioppilasta pysyisivät poissa tanssiaisista, oli järkähtämätön.

Tätä päätöstä ei ensinkään pidetty niin salassa, ettei siitä ajoissa yliopiston rehtorillekin olisi tieto saapunut, ja tämä, erittäin levottomaksi käyneenä, lähetteli turhaan ylioppilaille varoittavia terveisiään. Häntä oli vielä pelotellut "hänen hirmuisuutensa", salaneuvos v. Haartman, joka juhlan edellisenä iltana oli käynyt hänen luonaan ja kehottanut häntä, jos mahdollista, pelastamaan isänmaan tuosta arvaamattomasta vaarasta; siksi kutsui rehtori vielä heti juhlan päätyttyä juhlasalissa ylioppilaat neuvottelemaan tiedekuntahuoneeseen. Sydän kurkussa selitti hän siellä vilkkaasti ja innokkaasti, kuinka suuria onnettomuuksia saattoi johtua ylioppilaskunnan päättömästä mielenosoituksesta ja pyysi, melkein rukoili, että tuo turmiollinen päätös purettaisiin. Mutta vaikka se raskasta olikin, ei voitu muuten kuin kieltäen hänen pyyntöönsä vastata. Selitimme suoraan syyt, joiden nojalla päätöksemme olimme tehneet; me emme olleet voineet, jos arvostamme pidimme, muulla tavoin menetellä, emmekä päätöstämme enää muuttaa voineet.

Vilpitöntä mieltään osottivat ylioppilaat kumminkin kokoontumalla samana päivänä suurilukuisina Kaisaniemeen päivällisille, jossa kanslerin-perintöruhtinaan malja ilosella mielellä juotiin ja laulettiin tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Illalla, ilotulituksen aikana, lauloivat ylioppilaat vielä yliopiston ja sen parvekkeen edustalla venäläisen kansallislaulun ja "Maamme"-laulun.

Mutta Nordenstamin tanssiaisiin ei yhtään ylioppilasta saapunut. Mieliala kuuluu tanssisalissa olleen merkillisen synkkä ja tukala. Nuo 40 ylioppilasta olivat aijotut tanssia hoitamaan. Heitä johonkin määrin korvatakseen muodostivat vanhat herrat jonkunlaisen nostoväen ja he ponnistivat kaikki voimansa saadakseen tanssin vilkkaana pysymään. Mutta rasitukseksi tuo juhla siten oli vieraille, sekä miehille että naisille, ja ennen kaikkea se niin oli isännälle.

Mitähän seurauksia tästä mielenosotuksesta voinee olla? niin kysyttiin seuraavina päivinä huolestunein katsein joka taholla. Eikä kulunut kauvan, ennenkuin pahalta kuuluva huhu toisensa perästä saapui idästä. Milloin kerrottiin, että Perintöruhtinas kieltäytyisi olemasta enää yliopiston kanslerina, milloin taas, että yliopisto suljettaisiin pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi tai ainiaaksi. Ja nuo neljäkymmentä ylioppilasta olivat jo valmiit kärsimään rangaistuksen epäkohteliaisuudestaan. Fr. Cygnaeus koetti kirjeessä kreivi Armfeltille selittää tapahtuneen mielenosotuksen oikeassa valossaan, selittää, että sillä oli tarkoitettu kenraali Nordenstamia eikä ketään muuta, yliopiston kansleria ei vähimmässäkään määrässä. Mutta siitäkin kuuluu aluksi vain olleen seurauksena, että tuo muuten niin hieno ja kohtelias kreivi syytti Cygnaeusta siitä, että hänkin oli osallinen ylioppilaitten anteeksiantamattomaan rikokseen. Epävarmuuden ja jännityksen aikaa kesti kauan. Varakansleri Nordenstam kutsuttiin Pietariin kuulusteltavaksi. Ja hänen palattuaan kutsuttiin rehtori Rein sinne puolestaan selitystä antamaan. Nämä molemmat — ja Nordenstam aivan erityisesti, kuten sittemmin kuultiin, — kuuluvat panneen parastaan lieventääkseen mikäli mahdollista arvostelun ankaruutta korkeimmassa paikassa. Vähitellen tyyntyivät mielet Helsingissäkin ja kerrottiin, että jos ylioppilaskunta lähettäisi perintöruhtinaalle jonkinlaisen uskollisuusadressin, saataisiin ehkä kaikki vaara syrjäytetyksi.

Kaksi kuukautta oli jo kulunut. Mutta kun juuri parhaallaan neuvoteltiin tepsivimmistä lepytyskeinoista levisi äkkiä huhu, että korkea kansleri, perintöruhtinas Aleksanteri itse saapuisi Helsinkiin, epäilemättä sovittamaan kaikki, mitä tapahtunut oli. Ja maalisk. 14 p. klo 2 aamulla ajoikin odotettu ruhtinas todella Helsinkiin, mukanaan pieni seurue; hevoset pysähtyivät keisarin palatsin edustalle, jossa kenraalikuvernöörin apulainen ja muut ylemmät sotilashenkilöt olivat vastaanottamassa.

Sen voi arvata, kuinka ilma tästä keventyi. Koko kaupunki oli liikkeessä, juhlallinen mieliala vallitsi. Aikasesta aamusta seisoi torilla keisarin palatsin edustalla tiheä ihmisjoukko, toivoen saavansa vilahdukseltakaan nähdä tuon suositun vieraan. Sittenkuin Perintöruhtinas palatsissa oli vastaanottanut senaatin jäsenet ja muita viranomaisia, läksi hän jo klo 11 yliopistoon. Konsistorion salissa esitettiin yliopiston opettajat hänelle. Juhlasalissa, jossa hänen sisään astuessaan Paciuksen juhlakanttaatti tammik. 11 p:ltä esitettiin, olivat ylioppilaat koolla.[22]

H. K. K. Kansleri nousi puhujalavalle ja piti ylioppilaille venäjäksi puheen, jonka kuvernööri, vapaaherra Cas. v. Kothen, joka Viipurista oli saanut seurata Perintöruhtinasta Helsinkiin, käänsi. Hän lausui, että yliopisto aina oli ollut ja aina oli oleva hänelle rakas ja että hän liikutettuna oli kuullut siitä juhlasta, joka äsken hänen 25-vuotisen kanslerina olonsa kunniaksi oli vietetty ja jossa oli osotettu hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Mutta samalla täytyi hänen ilmoittaa, että hän suureksi ikäväkseen oli kuullut, millä tavalla useat ylioppilaat samassa tilaisuudessa olivat rohjenneet käyttäytyä varakansleria kohtaan, josta käytöksestään nuo 40 lain mukaisesti olisivat erotettavat yliopistosta. Mutta hänelle myönnetyn vallan ja varakanslerin esirukousten nojalla saattoi hän kumminkin tämän kerran antaa tapahtuman anteeksi, mutta jos vasta jotakin samanlaista tapahtuu, rangaistaan se lain koko ankaruuden mukaisesti. Hän toivoi toki, ettei hän vasta saa syytä tyytymättömyyteen ja oli vakuutettu, että ylioppilaat rehellisinä suomalaisina eivät koskaan unhota alamaisia velvollisuuksiaan Venäjän keisaria kohtaan. — Ylioppilaat lauloivat kiitokseksi Venäjän kansanlaulun ja seurasivat kansleria portaille hurraten niin että jyrisi ja torille kokoontunut taaja kansanjoukko yhtyi siihen hurraa-huutoon.

Yliopistossa tehtävänsä suoritettuaan kävi Perintöruhtinas vielä aamupäivällä kasarmeissa, sairaaloissa ja kirkoissa, ja tarjosi senjälkeen päivälliset linnassa. Sen edustalle kokoontui taas koko ylioppilaskunta ja esitti laupiaalle kanslerille kiitollisuutensa ja suosionsa laulamalla ensiksi "Maamme" laulun ja sitten kansanlaulun. Perintöruhtinas astui kahdesti parvekkeelle ja lausui ruotsiksi: "Kiitän. Jumala teitä siunatkoon!" Riemu oli ääretön. Linnasta kiirehtivät ylioppilaat Pitkälle sillalle, siellä vielä kerran heläyttääkseen hurraahuutonsa ja heiluttaakseen lakkejaan korkealla, jäähyväisiksi ruhtinaalle, joka jo aikaseen iltapäivällä kiireesti lähti paluumatkalle.

Näin hyvästi ja kauniisti päättyi kertomus noista aikoinaan niin paljo puhutuista "Nordenstamin tanssiaisista."

Sitä mielialaa, joka vallitsi pääkaupungissa ja koko maassa, kuvasi Topeliuksen runotar Hels. Tidningareissa kohta perintöruhtinaan lähdettyä innostuneella runolla, kuten seuraavat otteet osottavat:

Kirkkaana talviaamu nyt meren pintaa sous,
Ja kaikki mustat pilvet ne haipuu,
Ja kaikki varjot yön, jotka uhaten nous,
Ne valtikkoineen nöyrtyen taipuu.
Nyt uusi päivä nous. Yli maan ja manteren
Kuin juhlaan valmistuvat nyt kaikki riemuiten,
On rikas rinnan köyhänkin kaipuu.

Ja kuule! Riemu soi yli maan ja manteren
Hänt' uskollisna seuraten tiellä.
Ei ääntä imarruksen, ei tekopyhyyden,
Mi ruhtinaalle raikuvi siellä.
On kunnioitus vapaa — oi näky ihana —,
Mi nousee tuhansista nyt ihmisrinnoista
Rukoillen Herraa hurskaalla miellä.

Perintöruhtinaan käynti Helsingissä jätti erittäin kalliin ja pysyväisen vaikutuksen sen kautta, että Perintöruhtinas, kun opettajakunta yliopistossa hänelle esitettiin, omalla kädellään antoi M. A. Castrénille samana päivänä allekirjoittamansa virkanimityksen suomenkielen professoriksi. Suurempaa suosiota hän tuskin olisi Suomelle ja sen yliopistolle voinut osottaa. Yksimielisellä mieltymyksellä se tieto kuultiinkin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta oli, kuten ennen kerrottu, ollut keskeneräisenä vireillä vuodesta 1840 asti. Kymmenen vuoden arvelemisien jälkeen oli lopuksikin päästy niin pitkälle, että nyt asia vihdoinkin saatiin korkeimmassa paikassa päätetyksi. Mutta kuinka arvelluttavana tätä tekoa vielä silloinkin pidettiin, ja kuinka epäillen siihen nytkin ryhdyttiin, sen osottaa parhaiten se erikoisasema, johon tämä uusi professorinvirka ensi aluksi joutui. Keis. kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1850 säädettiin nimittäin, "kanslerin mielipiteiden mukaisesti", että suomenkielen professori oli asetettava yliopistoon "samoilla oikeuksilla ja eduilla virkansa suhteen kuin oli toisilla professoreilla, sillä erotuksella kumminkin, että tämä professori ei ota osaa oppiarvoja varten säädettyihin tutkinnoihin ja että hän asetetaan määräyksellä (konstitutoriaalilla) erotettavaksi yliopiston korkeimman hallinnon tahdosta ." Vasta uusien sääntöjen kautta lokak. 1 p:ltä 1852 pääsi suomenkielen professorinvirka samanlaiseen asemaan kuin muut vakinaiset professorinvirat.

Tuskin olen vielä maininnutkaan siitä henkilöstä, joka näinä huolettavina aikoina oli korkeimman vallan ylin edustaja maassamme. Kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulaiseksi oli, Thessleffin kuoleman jälkeen, jo tammikuussa 1848 nimitetty kenraaliluutnantti Platon Rokassowsky, joka saapui Helsinkiin ja rupesi virkaansa hoitamaan maaliskuussa samana vuonna. Kenraali Rokassowsky oli silloin 50 vuoden ikäinen: kohta aluksi opittiin hänet tuntemaan tyyneeksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka, käytökseltään yksinkertaisena ja tyyneenä, ei suurta melua pitänyt. Ehkäpä se huolellinen eurooppalainen kasvatus, jonka hän oli saanut, vaikutti, että hän hyvästi oivalsi sen luonteen ja katsantotapain eroavaisuuden, joka luonnollisesti oli olemassa kahden niin eri rotua olevan kansan välillä ja niiden sivistyksen ja laitosten välillä, ja hän koetti hienotunteisesti tasotella niitä epäkohtia, joita tällaisissa olosuhteissa pakostakin ilmenee. Pian hän maahamme perehtyi ja tahtoi tänne täysin koteutuakin. Jo täällä olonsa ensi vuosina tuli hänestä suomalainen tilanomistaja: hän näet osti Degerön tilan Helsingin vierestä ja uhrasi suuria varoja sen kaunistamiseksi. Tällä kauniilla maatilalla hän kesäaikansa vietti, onnellisena nauttien luonnon ja perhe-elämän iloista. Sekä siellä maalla että kaupungissa olivat perheen ovet aina auki vieraille, joita siellä sydämmellisesti vastaanotettiin, ilman mitään loistoa ja komeilua. Kenraalikuvernöörintalossa Rokassovskyn aikaan oli Helsingin seuraelämän keskus; siinä talossa kaupungin hienoimmat sekä suomalaiset että venäläiset perheet hyvässä ja hauskassa sovussa tapasivat toisensa. Sellainen ystävällinen molempain kansallisuuksien "lähentäminen" ei sittemmin samoissa saleissa ole koetteeksikaan tullut kysymykseen. En kuullut, että Rokassowsky olisi puuttunut millään tavalla niihin tapauksiin yliopistossamme, joista edellä oli puhe, enemmän kuin yleensäkään sen oloihin.

Se sama päivä, jolloin Perintöruhtinas kävi Helsinkiä ilahduttamassa, oli toisessakin suhteessa merkillinen päivä. Kun Pitkällä sillalla viimeiset jäähyväishurraahuudot olivat kajautetut, oli kiirehdittävä teaatteriin, jossa Z. Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" silloin ensi kerran esitettiin. Tekijä oli ennakolta lehdessään kertonut, että hän oli kappaleen dramatiseerannut Hels. Tidn:ssa v. 1849 olleen novellinsa "Rautakylän vanhan paroonin" mukaan ja että siinä, kun se oli ensimmäinen näyttämöllinen yritys, oli suuria puutteita. Esityksen jälkeen tunnusti hän myöskin, että hänen ennustuksensa oli toteutunut: kappale kesti ensi kerralla 4,5 tuntia ja väsytti siis; jo toiseksi kerraksi oli hän lyhentänyt pitkäveteisiä paikkoja ja myöhemmin vielä kappaletta karsittiin. Mutta tällaisista puutteista huolimatta ja vaikka mielet päivän suurten tapahtumain johdosta olivat sangen kiihtyneet, vastaanotettiin kappale vilkkailla suosion osoituksilla. Vanhan paroonin Magnus Drakenhjelmin esitti tuo etevä näyttelijä Pierre Deland aivan loistavasti; tässä luonteenkuvauksessa oltiin sitäpaitsi tuntevinaan erään äsken kuolleen vanhan kustaviaanin useita piirteitä, miehen, jota edellä usein olen maininnut. Kustaa III:nen esittäjä (hra Lagerqvist) oli niin Kustaa III:nen näköinen, että se herätti riemastusta. Myöskin rva Deland ja muut näyttelijät esittivät osansa hyvin tyydyttävästi. Kappaletta kokonaisuudessaan saattoi arvostelu syystä pitää "hyvänä ja ilahduttavana enteenä siitä, miksi kotimainen näyttämömme kerran on kasvava." Se näyteltiin viisi kertaa perättäin hyville huoneille.

Pierre Deland hoiti nyt taas edellisen vuoden lokakuusta asti Helsingin yleisön teaatterihuveja. Hänen tyttärensä Betty (sittemmin rva Almlöf) oli näyttelijättärenä edellisen Helsingissä olonsa jälkeen melkoisesti edistynyt ja hän oli hyvin suosittu. Vaikka ohjelmistossa ei ollut mitään erittäin mainittavaa, oli tämä näytäntökausi kumminkin erittäin hauska. Huhtikuun alussa läksi Deland kumminkin Turkuun.

Vielä samassa huhtikuussa saapui Helsinkiin Delandin sijalle useista edellisistä käynneistään tunnettu hra Edv. Stjernström. Tämä etevä näyttelijä oli 1850 Ruotsissa perustanut teaatteriseurueen, jonka kanssa hän kolmen vuoden ajan oleskeli Suomessa.

Tätä ensimmäistä yritystä perustaa Suomeen pysyväinen teaatteri kohdeltiin aluksi luonnollisesti vilkkaalla harrastuksella. Stjernström alottikin toimintansa Suomessa syksystä 1850, mutta kun hänen seurueeseensa suurimmaksi osaksi kuului vasta-alkajia, näytteli hän varovasti kyllä ensiksi useita kuukausia Turussa, Porvoossa ja Viipurissa, harjoitellen joukkoaan, ennenkuin hän esiintyi Helsingissä. Täällä alotti hän näytäntönsä vasta huhtik. 22 p. 1851.

Uusi teaatteriseurue otettiin suosiolla vastaan. Sen taiteelliset ja näyttämölliset voimat eivät tosin olleet suuret, mutta Stjernström osottautui kykeneväksi johtajaksi, joka osasi innostuttaa nuorta joukkoaan ja sillä voittaa yleisönsä myötätuntoisuuden. Itse hän oli monipuolinen taiteilija, tosin vartaloltaan sangen kookas, mutta aina vilkas, henkevä ja nerokas näytellessään ja kupletinlaulajana hän oli aivan voittamaton. Näyttelijäkunta edistyi hänen johdollaan. Ohjelmisto oli hyvin vaihteleva. Kepeämpäin kappalten lomassa saatiin jo heti alussa nähdä m.m. Victor Hugon "Hernani" ja ennen pitkää sai Stjernström esittää uuden, suuren, runomittaisen kotimaisen kappaleen, F. Berndtsonin "Ur lifvets strid" (Elämän taistelusta).

Teatterihistoriassamme muistettava päivä oli toukok. 19 p. 1851, jolloin "Ur lifvets strid" ensi kerran esitettiin. Niin lämpöstä isänmaallista innostusta tuskin lie koskaan ennen näyttämöltä herätetty. Porilaisten marssin säveleet, jotka kauan olivat olleet unhotuksissa ja jotka silloinen polvi ensi kerran kuuli, suomalaiset univormut vuodelta 1808, joita ei koskaan ennen oltu nähty, Döbeln itse näyttämöllä vanne otsallaan, kaikki tämä näytelmässä, joka oli kauniilla runomitalla kirjoitettu ja jossa oli paljo lyyrillistä suloa, sekä jota O. Greven säveleet säestivät, — sen kaiken täytyi panna yleisön sydämmet tykyttämään. Oltiin ylpeitä ja iloisia, suosionosoitukset olivat suurenmoiset, kolmesti huudettiin tekijä esiin, seppeleitä ja kukkavihkoja, (jotka siihen aikaan olivat harvinaisemmat kuin nykysin), viskattiin näyttämölle. Eikä innostus laskeunut kun esirippu laskeusi. Me ylioppilaat ja muut nuoret kokoonnuimme suurella joukolla teaatterin edustalle, otimme Berndtsonin, kun hän astui ulos, väliimme — melkeinpä tahdoimme kantaa häntä — ja saatoimme hänet Kaisaniemeen, jossa pitkästi istuttiin tunnelmarikasta iltamaa viettäen.

Kappale esitettiin viisi kertaa perättäin ja vähän sen jälkeen vielä kuudennen kerran, jolloin näyttelijä Torsslow, joka oli saapunut tänne vierailemaan, esiintyi Döbelninä. Mutta se mieliala, jonka kappale herätti, huoletti korkeita viranomaisia. Stjernström sai ystävällisen neuvon, ettei hänen pitäisi enää ohjelmistoaan tällä kappaleella rasittaa. Kappaleen ilmestyminen painostakin viivästyi samasta syystä seuraavaan syksyyn.

Näyttelijä Torsslow oli, kuten mainittu, toukokuussa saapunut Helsinkiin. Hän esiintyi varsinkin Casimir Delavignen suuressa draamassa Ludvig XI. Juhannuksen aikaan läksi Stjernström Tukholmaan, jossa hän kesällä Humlegårdin teaatterissa esitti Helsingistä karkoitetun "Ur lifvets strid" 24 kertaa, Samana kesänä esitti P. Deland Tukholman Djurgård-teaatterissa Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" 37 kertaa. Suomi saattoi siis syystä ylpeillä kasvavan dramaattisen kirjallisuutensa kahdesta uusimmasta tuotteesta.

Suomenkielen pyrintöjä seurattiin yläilmoissa yhä edelleen hyvin epäillen, miltei kammolla. Sitä todisti riittävästi, paitsi tuota surullisen kuuluisaa senssuurikirjettä huhtik. 8 p:ltä 1850, esim. suomenkielen professorinviran väliaikaisuus ja ne turhantarkat rajoitukset, joita tehtiin suomal. kirjallisuudenseuran sääntöihin, kun ne julistuksen mukaan heinäk. 4 p:ltä 1849 olivat hallituksen vahvistettaviksi lähetettävät. Mutta eipä nytkään voitu olla ryhtymättä aina silloin tällöin johonkin toimenpiteeseen suomenkielen ja suomenkieltä käyttäväin hyväksi, edes kohtuullisimpain vaatimusten tyydyttämiseksi. Niin ilmestyi lopulla vuotta 1851 (jouluk. 1 p.) julistus joka määräsi, että jokaisella, joka yliopistoluvut päätettyään vuodesta 1856 tahtoi päästä valtion virkoihin, tulisi olla todistus siitä, että hän voi ajatuksensa suomeksi lausua jos tahtoo saada virkoja tuomioistuimissa ja viroissa niissä osissa maata, joissa asujamiston suurin osa ainoastaan tätä kieltä osaa. Samoin sai rahvas maalla oikeuden pitäjittäin ja kihlakunnittain ottaa ja palkata kielenkääntäjiä, joiden tulisi kohtuullista palkkiota vastaan kääntää rahvaalle annettuja pöytäkirjoja ja päätöksiä ynnä muita asiakirjoja ja virallisesti edesvastuullisina vahvistaa nämä käännöksensä oikeiksi.

Suomalaisen kirjallisuudenseura oli sen sääntöihin äsken tehtyjen muutosten takia m.m. menettänyt oikeutensa kutsua jäsenikseen muita kuin, kuten ilmoitettiin, sellaisia 21 vuoden ikäisiä miespuolia, jotka eivät kuulu yliopistoon eikä muiden oppilaitosten oppilaisiin eivätkä käsityöläis- eikä maanviljelijäluokkaan. Seuraa oli myös kielletty sanomalehdissä taikka muulla tavoin ilmoittamasta kokouksistaan ja muita kuin vakinaisia kuukauskokouksia ei ollut enää lupa ollenkaan pitää. Seuran julkaisut alistettiin uusimpain senssuurimääräysten alle, j.n.e. Mutta tämä kaikki ei paljoa häirinnyt kirjallisuudenseuraa. Se jatkoi tyyneesti ja hiljaa hedelmöittävää toimintaansa, varmana siitä, että ne ahtaat rajoitukset, joilla sen toimintaa tahdottiin supistaa, ennemmin tai myöhemmin mahdottomina unhoittuisivat.[23]

Jo 1845, kun oleskelin Savossa, oli minulle se kunnia tapahtunut, että minut oli kutsuttu kirjallisuudenseuran jäseneksi. Tästä ajasta aina 1860-luvulle asti olin, siitä voin kerskata, seuran kokouksissa uskollisimmin läsnäolevia jäseniä. Sen hiljaista työtä, vaikka se puhtaasti kirjallista olikin, pidin aina työnä kansallisen pystyssäpysymisemme puolesta ja minä seurasin sitä työtä sydämmellisimmällä uskollisuudella. Rakkain tehtävä oli minulle tavalla taikka toisella hyödyttää tätä seuraa. Ja vuosikokouksessa 1851 osotettiin minulle sellainen kunnia, että minut valittiin seuran rahastonhoitajaksi, jossa toimessa sitten olin kuusi vuotta. Tämä toimi ei siihen aikaan ollut aivan edesvastuurikas eikä työteliäs. Sillä seuralla ei silloin vielä ollut mitään rahastoja, ei mitään valtionapuja ollut sillä nostettavana, sen vuotuinen tulo- ja menoarvio nousi tavallisesti noin 1,500 hopearuplaan ja mitä rahoja kassaan kertyi, ne myöskin melkein heti maksettiin ulos, niin että kuukaustilit miltei säännöllisesti osottivat pienen vajauksen, jonka rahastonhoitajan oli täytynyt vastaseksi täyttää. Taloudellisessa suhteessa eli seura siten päiväseltään, mutta ei siltä aristellut ryhtyessään kalliidenkin teosten ulosantamiseen, vaikkei ollut tietoa, mistä kustannukset suoritettaisiin. Luotettiin kansalaisten hyväntahtoisuuteen ja uhraavaisuuteen eikä siinä erehdyttykään. Rahastonhoitaja koetti aina keksiä rikkaita liikemiehiä y.m. eri osista maata, joita kutsuttiin seuran jäseniksi ja joiden saattoi otaksua lunastavan jäsenkirjansa vähän suuremmalla summalla kuin sillä 6 ruplalla, joka silloin oli tavallinen jäsenmaksu. Ja tällä tavoin todella saatiinkin jommoisiakin summia kokoon. Muullakin tavoin rupesi yhä useammin raha-apuja saapumaan, tulot kirjavarastoista kasvoivat vähitellen ja siten suoriusi seura onnellisesti, vapaana ja riippumattomana, lopulle 50-lukua ja alulle 60-lukua, joilta ajoilta keisarilahjain, valtionapujen, yksityisten lahjoitusten ja testamenttien kultakausi alkoi.

Kirjallisuudenseuran puheenjohtajana oli 50-luvun alulla yliopiston rehtori, useinmainittu Gabriel Rein. Hän oli ollut tässä kunniatoimessa aina vuodesta 1841 lähtien ja pysyi siinä vuoteen 1853, jolloin hän, valtiollisista syistä, joiden pätevyyttä ei kumminkaan selvästi tajuttu, katsoi parhaaksi luopua puheenjohtajantoimesta, johon hänet kumminkin myöhemmin vielä kerran kutsuttiin. Varapuheenjohtajana oli seuran olemassaolon ensi vuosista lähtien "filosoofi", professori Joh. Jak. Tengström, ja hän oli siinä toimessa uskollisesti kuolemaansa saakka v. 1858. Sihteerinä oli viidentoista vuoden ajan (1846-1861) Sven Gabr. Elmgren, joka sillä lannistumattomalla uutteruudella, joka oli hänelle ominainen, erinomaisella tavalla hoiti seuran juoksevia asioita ja usein vaikutti sen päätöksiinkin. Kokoukset pidettiin yliopistolla, tiedekuntain kokoushuoneessa. Sen viheriän liinan ääressä tapasi varmasti aina kantajoukon seuran lämpimimpiä, uutterimpia jäseniä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat, miltei säännöllisesti, varapuheenjohtajan vieressä, Frans Joh. Rabbe, Matth. Akiander, E. Aleks. Ingman, Matth. Aleks. Castrén ja siinä vanhan kaartin rivissä monasti myöskin Fredr. Cygnaeus, Joh. Vilh. Snellman, Z. Topelius — sekä myöhemmin itse Elias Lönnrot, joka muutti Helsinkiin vasta 1854 ja silloin kohta sai puheenjohtajan paikalle asettua. Pöydän vasemmalle puolelle, sihteerin viereen, asettuivat tavallisesti toiset toimimiehet sekä seuran muut nuoremmat jäsenet Herm. Kellgren, B. A. Schauman, Carl Gust. Borg, Karl Collan, Paavo Tikkanen, Aug. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, Fredr. Polén, — näitä miehiä harvoin puuttui tuosta rivistä, muita mainitsematta, jotka siihen aikaan säännöllisemmin taikka harvemmin seuran kokouksissa olivat läsnä.

Kokouksissa asioita käsiteltäessä käytettiin melkein yksinomaan ruotsia. Kun Lönnrot tuli puheenjohtajaksi, rupesi hän kyllä esittämään asioita suomeksi ja tarkastuskomiteakin antoi senjälkeen lausuntonsa enimmäkseen suomeksi. Mutta keskustelu kun syntyi, pääsi ruotsinkieli melkein kohta voitolle, — se johtui siitä, että kaikki käyttivät puhuessaan esteettömästi ruotsia, vaan eivät hetikään kaikki esteettömästi suomea. Pöytäkirja oli myöskin ruotsinkielinen, niinkauan kuin Elmgren oli sihteerinä. Vasta kun C. G. Borg (1861) tuli sihteeriksi ja hänen jälkeensä Ahlqvist, Krohn y.m., muuttui pöytäkirja suomenkieliseksi ja samalta ajalta kävivät keskustelutkin enimmäkseen suomeksi.

Tanska ja sen rikas kirjallinen ja taiteellinen elämä oli jo kauan minua etäältä viehättänyt. Kaikki ne kuvaukset tästä maasta ja sen pääkaupungista, joita 1840-luvulla sain lukea — Snellmanin, Sturzenbecherin, Kohlin y.m. kertomukset — ne osaltaan tätä mieltymystä lisäsivät. Thorvaldsen. Oelenschläger, Örsted, Grundtvig, Heiberg, rouva Gyllenbourg, Kierkegaard, Andersen, Chr. Winther, Hertz y.m. olivat nimiä, joita jokainen Suomessa tunsi ja joita yleisesti ihailtiin. Harrastusta Tanskaa kohtaan lisäsivät vielä sen ajan skandinaaviset riennot ja suuret ylioppilasretket. Tähän tuli vielä v:n 1848 valtio-muutos ja uusi perustuslaillinen elämä Tanskassa, kansallinen taistelu Slesvigin puolesta ja tuo kunniakas, voittorikas kolmivuotinen sota 1848-50, — se kohotti harrastuksen Tanskaa kohtaan milteipä innostukseksi.

Sinne, "Juutinrauman syleilemään, ihanaan Kööpenhaminaan" paloi mieleni yhä hartaammin. Syksyllä 1851 onnistuivatkin asiani niin, että tämän toivomukseni sain täyttymään. Kesän kuluessa tein höyrylaivalla pikaisen huviretken iloisessa seurassa Viipuriin ja sieltä vielä iloisemmassa seurassa Lappeenrantaan katsomaan sitä suurta kansallista työtä, jota Saimaan kanavan avaamiseksi tehtiin, ja senjälkeen olin valmis lähtemään Suomesta lähemmäs vuoden ajaksi. Syyskuun alussa lausuin siis jäähyväiset vanhalle isälleni, jota en sen jälkeen enää saanut nähdä, veljilleni ja ystävilleni, ja matkustin Turun kautta Tukholmaan ja jonkun aikaa siellä viivyttyäni kanavatietä Göteporiin ja edelleen höyrylaivalla Kööpenhaminaan, jonne saavuin syysk. 27 p.

Kööpenhaminaan jäin nyt enemmäksi kuin seitsemäksi kuukaudeksi. Nautintoni oli suuri kun sain elää tuossa henkisestä kulttuurista niin rikkaassa kaupungissa, kansan keskuudessa, jossa kansallistunne äsken oli herännyt ja jossa valtiollinenkin elämä juuri oli syttynyt. Joskaan ei Tanskan kansa kaikessa vastannut niitä ihanteellisia käsityksiä, joita etäälle siitä olin saanut, niin saattoi sitä kumminkin monessa suhteessa pitää kauniina esikuvana muille pienille kansoille. Suosittu kansanlaulu, "Urhea jalkasoturi", jota siellä jokainen, puukenkäinen katupoika hyräili joka kadulla, se oli minusta Tanskan kansaa hyvin kuvaava; se ei ollut myrskyinen eikä raju, mutta terve ja reipas ja se tulkitsi sattuvasti sitä iloista, voittoisaa itsetietoisuutta, joka silloin kansan sydämmen täytti.

Lueskelin ahkerasti Tanskan historiaa ja tilastotiedettä ja perehdyin joltisestikin maan oloihin. Olin jo aikasemmin tutustunut Tanskan kaunokirjallisuuteen ja luin sitä vielä enemmän. Kööpenhaminan kuninkaallisessa teaatterissa kävin tänä näytäntökautena, — usein vanhan ystäväni O. Toppeliuksen seurassa, joka myöskin oleskeli tämän talven Köpenhaminassa — hyvin usein. Sain nähdä monta Holbergin ilveilyä näyteltävän sellaiseen perin tanskalaiseen tapaan, ettei sitä muualla saakaan nähdä. Sain nähdä tuon etevän näyttelijättären, rouva Heibergin, esittävän Shakespearin draamoja ja ranskalaisia näytelmiä — ne hetket ovat kauniimpia muistojani tuolta ajalta. Ja käyntini Thorvaldsenin museossa olivat minulle juhlahetkiä.

Jo ensimmäisinä Köpenhaminassa oleskeluni päivinä sain olla läsnä valtiopäivämiesvaaleissa. Paria päivää myöhemmin valtiopäivät avattiin. Ja niiden istunnoissa olin sitten talven kuluessa uutterana ja tarkkaavaisena kuuntelijana. Siellä ensi kerran tutustuin parlamenttaariseen elämään. Mahtavasti tykytti sydämmeni, kun sain kuulla Tanskan nuortean kansan vapaudensankarien sellaisten kuin Orla Lehmannin. Tscherningin, Monradin, Madvigin y.m. esiintyvän puhujina.

Huomattavia persoonallisia tuttavuuksia en Kööpenhaminassa tehnyt monta. Runoilijan, prof. H. P. Holstin luona kävin jättämässä Fr. Cygnaeuksen minulle kirjoittaman suosituskirjeen sekä hänen uusimpia teoksiaan, mutta hänen jäykkä ja pakollinen kohteliaisuutensa vieroitti minut ikipäivikseni kaikista sellaisista suositusretkistä. Suomalaisen kirjallisuudenseuran puolesta oli minulla myös toimena viedä seuran kirjeenvaihtajajäsenelle, valtioneuvos Chr. Molbechille, joukko seuran äsken julkaisemia teoksia. Molbech, joka silloin jo oli 70-vuotias "tieteellisten vaivojen vanhus", pelotti minua aluksi erinomaisella rumuudellaan ja tieteellisellä turhamaisuudellaan. Mutta hän oli erittäin ystävällinen, pyysi minut monasti perheeseensä — m.m. jouluaatoksikin — ja hänen talossaan sain tavata useita kuuluisia miehiä, kuten fysioloogin Eschriehtin, geoloogin Forchammerin, kasvatustieteilijän M. Hammerichin, silloisen ylimääräisen oikeustieteen professorin, sittemmin ministeristönjohtajan Hallin y.m. — unhottaa en saa vanhuksen poikaa O. K. F. Molbechia, joka silloin vielä oli nuori runoilija, vaan joka sittemmin saavutti etevän sijan dramaattisten kirjailijain joukossa. — Helsingissä jo olin tutustunut kuuluisaan sellonsoittajaan Chr. Kellermanniin, hän oli näet vaimonsa, etevän tanssijattaren, ja kahden poikansa kanssa kahdesti käynyt Suomessa ja m.m. maantiellä Porvoon tiellä taittanut käsivartensa. Näiden ystävällisten taiteilijain pienessä kodissa vietin monta hauskaa hetkeä.

Vieraalla maalla voi persoonallisen kanssakäymisen puutteen korvata tarkoin seuraamalla sanomalehdistöä. Tätä tietä hankin huolellisesti kaikki mahdolliset tiedot päivän tapauksista siinä maassa, jossa olin ja niistä erilaisista valtiollisista, kirjallisista ja muista mielipiteistä, joita siellä oli olemassa.

Mutta kotimaani oloja seurasin samalla myöskin. Vaikutukseni ja mietelmäni kaikesta siitä, mitä Köpenhaminassa näin ja koin, kerroin tarkoin ystävilleni Helsinkiin. Kirjotin uutterasti kirjeitä, vaikka posti siihen aikaan noiden kaupunkien välillä viipyikin 12-14 päivää, kirjotin milloin yhdelle milloin toiselle, ja hyvällä, pirteällä tuulella kun olin, kirjotin hauskoja kirjeitä. Pian sain kuulla, että kirjeitäni mielihyvällä luettiin; eräänä päivänä ilmoitettiin minulle juhlallisella pöytäkirjan otteella, että kirjeitteni lukemista varten oli muodostunut pysyvä "komitea", johon kuuluivat, paitsi Otto-veljeäni, ystäväni Casimir Palmroth, Adolf Vasenius, Karl Collan, Edv. Strömberg. Aug. Ahlqvist ja Ad. Grotenfelt. Eräästä kirjeestäni oli, luvattani, lähetetty Morgonbladettiin pitkänlainen Tanskan kansaa ja sen edustajia valtiopäivillä koskeva kuvaus, ja pian sain sen kummikseni nähdä painettuna Ruotsinkin lehdissä. "Litteraturbladettiin" lähetin itse kirjoituksen "Köpenhaminan yliopistosta"; tuo kirjoitus sisälsi tarkan ja täydellisen selonteon tämän yliopiston laitoksista, — olin sitä varten käyttänyt erästä arvokasta asetuskokoelmaa, jonka sain ostetuksi äsken kuolleen historioitsijan Engelstoftin kirjahuutokaupasta. Pidin tätä selontekoa juuri silloin hauskana Helsingin kirjalliselle yleisölle, koska yliopistomme asetuksia parhaallaan uusittiin.

Opintoni Kööpenhaminassa ja lähimmät tulevaisuudentuumani keskeytyivät valitettavasti surullisella tavalla. Vanha isäni, jonka voimat viime vuosina melkoisesti olivat heikentyneet, kuoli maalisk. 30 p. 1852. Tämän masentavan surusanoman sain vasta kahden viikon perästä; lennätinlaitosta ei ollut silloin vielä Helsingissä käytettävänä. Nyt oli minun palattava kotiin niin pian kuin mahdollista; mutta mahdollista ei ollut matkustaa nopeasti. Mitään talvilaivaliikettä Itämeren yli ei ollut olemassa; Hangon satama oli olemassa ainoastaan kartalla. Tosin lähti jo rautatie Kööpenhaminasta, mutta se kulki ainoastaan Roeskildeen saakka. Ellen tahtonut lähteä retustamaan postivaunuissa Tanskan saarien yli ja sitten Saksan ja Venäjän halki Suomeen, olin auttamattomasti vankina, kunnes säännöllinen laivaliike Tukholman ja Turun välillä alkoi. Ja sinä vuonna oli kevät tavallista myöhäisempi. Kärsimättömänä lähdin tosin Kööpenhaminasta jo toukokuun alkupäivinä, mutta silloin siellä parhaallaan satoi lunta. Saavuin kumminkin salmen yli Ystadiin ja eräällä lyypekkiläisellä höyrylaivalla sieltä Tukholmaan. Mutta siellä sain viipyä kolmatta viikkoa; vasta toukokuun 23 tai 24 p:nä saatoin nousta laivaan, joka minut vei Helsinkiin.

Sangen synkkä ja raskas oli Helsingissä yleisesti vallitseva mieliala, kun kotiin palasin. Tavallista tummemmilta näyttivät olosuhteet. Ruhtinas Mentschikoffin venäläisestä kansliapäälliköstä Fischeristä, jota jo kauan oli pidetty Suomen häijynä henkenä, oli äsken (marraskuulla 1851) yhtaikaa tullut suomalainen aatelismies ja Suomen ministeri-valtiosihteerin apulainen: tätä pidettiin vielä onnettomuuttakin pahempana tapauksena, — häväistyksenä. Senatissa oli v. Haartman yhä vielä sama hirvittävä itsevaltias mikä ennenkin: hän kylpi korkeimman armon päiväpaisteessa eikä hänen mahtiaan vastaan uskaltanut ajatustakaan nousta. Yliopistoa hallitsivat Nordenstam ja hänen pedellinsä ja vormupuvut olivat yhä edelleen pakolliset; odotettiin vain yliopiston sääntöjä. — Joka taholla tuntui ahtaalta, umpinaiselta, masentavalta, Ainoa, joka oikeastaan kuluneena talvena ja keväänä oli virkistänyt mieliä Helsingissä, oli ollut uuden kotimaisen oopperan, "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", esittäminen. Se oli ensi kerran esitetty maaliskuun 24 p:nä ja sitten lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa yhdeksän kertaa perättäin. Suuremmoinen teoshan olikin tämä ooppera, jonka Pacius ja Topelius olivat luoneet ja jonka säveltäjän johdolla yksinomaa kotimaiset taiteensuosijat esittivät. Eipä ollut ihme, että sitä pidettiin merkkitapauksena Suomen säveltaiteen ja Suomen näytelmätaiteen historiassa. Harjoituksia oli kestänyt pitkin koko kevättä — jo edellisenä keväänä oli Pacius esittänyt osia siitä eräässä konsertissa — ja niitä oli suurella mielenkiinnolla seurattu. Ja kun kappale vihdoin julkisesti esitettiin, nousi innostus rajattomaksi. Ensi esitys päätettiin laulamalla "Maamme" laulu — samoin seuraava, jolloin Runeberg oli saapuvilla — ja senjälkeen kokoonnuttiin juhlaan Seurahuoneelle, jossa Paciusta ja Topeliusta riemulla kannettiin ja jossa isänmaallisen innostuksen kuohuessa yli äyrästensä pantiin osakkeenkeruu alulle, uutta jo ennen tuumissa ollutta kiviteaatteria varten, — se osakkeenkeruu pysähtyi sillä kertaa valitettavasti tuossa tilaisuudessa merkittyihin 6,000:teen hopearuplaan. — Tässä kaikessa innostuksessa en ollut saanut olla mukana; siitä oli kumminkin lämpönen tuulahdus lehahtanut minulle Kööpenhaminaan saakka.

Mutta "Kaarlo kuninkaan" synnyttämä riemastus oli minun paluuseeni asti jo joltisestikin ehtinyt haihtua. Syvä suru oli sen jälestä isänmaata kohdannut. M. A. Castrén, jonka terveydentila pitkin koko kevättä oli antanut aihetta pahaan pelkoon, oli toukok. 7 p:nä kuollut, vasta 38 vuotiaana. Hautajaiset, jotka vietettiin toukok. 12 p:nä, osottivat kuinka yleisesti se vahinko käsitettiin, jonka Suomi tämän kuolemantapauksen kautta oli kärsinyt. Harvoin oli sitä ennen Helsingissä nähty sellaista väkijoukkoa liikkeellä, koko ylioppilaskunta oli liittynyt hautajaissaattoon, maahanpanijaisissa vanhassa kirkossa oli Fr. Cygnaeus puhunut, hautuumaalla oli viimeiset jäähyväiset vielä lausunut J. V. Snellman ja Z. Topeliuksen ruotsiksi ja A. Ahlqvistin suomeksi sepittämiä runoja oli laulettu. Tämän surujuhlallisuuden vaikutus ja erittäinkin Snellmanin tulevaisuutta melkein epäilevät sanat säilyivät helsinkiläisten mielissä vielä kotiinpalatessanikin ja alakuloisina tuttavani niistä minulle juttelivat.

Myöskin toinen suuri onnettomuus oli omiaan mieliä masentamaan. Porin kaupungin oli tulipalo suureksi osaksi hävittänyt toukok. 22 p:nä. Tätä tulipaloa seurasi pian senjälkeen toinen, vielä suurempi, kun Vaasan kaupunki elok. 3 p:nä ja sitä seuraavina päivinä paloi poroksi.

Yliopiston uudet säännöt julaistiin lokak. 1 p:nä 1852. Suuret mullistukset yliopistomme laitoksissa ja oloissa johtuivat niistä ja ne olivat näiden sääntöjen johdosta uudeltavuodelta toimeenpantavat. Filosofia joutui virastaan pois yliopistostamme, sen nimikin karkoitettiin; osakunnat olivat hajoitettavat ja ylioppilasten yhteiselämä järjestettävä tiedekunnittain, — muusta puhumattakaan. Paljo ajattelemisen aihetta oli siis jokaisella, joka kuului yliopistoon. Ylioppilaille erityisesti oli syksy 1852 kuin yhtenäistä muuttopäivää. Jokaisen osakunnan täytyi järjestää rahastonsa, kirjastonsa ja muun omaisuutensa, sekä päättää niiden vastaisesta käyttämisestä. Eri osakuntain valtuutetut pitivät tiheään kokouksia voidakseen järjestää olot mikäli mahdollista samalla tavalla. Vaikka minua, ulkomailta palattuani, ei muodollisesti oltu kirjoitettu takasin yliopistoon, otin kumminkin vilkkaasti osaa Länsisuomalaisen osakunnan ja sen valtuuskunnan kuolinpesähuoliin. Ja kun ne onnellisesti oli saatu suoritetuksi, piti vielä jokaisen osakunnan viettää hautajaisjuhlansa. Nämä kuusi jäähyväisjuhlaa vietettiin kaikki tavallista muhkeammin ja tavallista runsaammilla kutsuvierailla, marraskuulla. Ollessani sillä kertaa ylioppilasten erityisessä suosiossa sain olla mukana melkein kaikissa noissa juhlissa. Surujuhlan tapaisia ne toki eivät olleet; olipa kuin silloin jo olisi aavistettu pian tapahtuvaa ylösnousemusta.

Osakuntain lakkauttaminen muodosti loppunäytöksen kymmenen vuotta kestäneessä ylioppilaselämässäni. Viimeisellä lukukaudellani sain vielä olla näkemässä sen kieliriidan nousevia liekkejä, jotka sittemmin vuosikymmeniä olivat ylioppilaskuntamme niin sanoakseni tärkeimpänä elinilmiönä. Niihin saakka en ollut paljo koskaan kuullut tästä asiasta jyrkempiä mielipiteenvaihdoksia. Suomenkielen pyrintöjä oli pidetty yhteisenä isänmaallisena asiana; jokainen oli, kuten jo ennemmin olen sanonut, ollut fennomaani, toinen vain innokkaampi, toinen laimeampi; vihamielisyyttä ei ollut ilmennyt ruotsinmielisyyden ja suomenmielisyyden välillä. Mutta nyt kuulin Länsisuomalaisessa osakunnassa ääniä nousevan fennomaniiaa vastaan, jonka vaatimuksia jo pidettiin liiallisina. Tämä "uusi oppositsiooni" herätti osakunnan käsinkirjoitetussa sanomalehdessä kynäsodan, jota jatkui kauan; väittelijöinä esiintyivät pääasiallisesti toverini L. ja E. Minäkin lopuksi sekaannuin tuohon polemiikkiin, ja kun nyt kellastuneiden paperien joukosta löydän lausuntoni asiasta, tahdon tähän lainata siitä otteen, valaistakseni sitä tapaa, miten nuorison keskuudessa kieliasiaa eri tahoilta käsiteltiin.

"— — — On hämmästyttävää, että tällaisessa väittelyssä ei kumpanenkaan taisteleva puoli ole ottanut selvittääkseen, mitä hän Suomen kansalla käsittää. Sellainen selvitys näyttää minusta kumminkin tarpeelliselta, ennenkuin edemmäs asiassa mennään.

"Kysymys ei ehkä ole niin aivan yksinkertainen, kuin miltä se aluksi tuntuu. Minä vastaan omasta puolestani: Suomen kansan muodostavat kaikki ne ihmiset, jotka Suomessa asuvat. Vastaus on yksinkertainen; vaan eiköhän sitä vastaan voida muistutuksia tehdä?

"Voidaan kyllä. Sanotaan: Suomessa ei asu ainoastaan suomalaisia, täällä asuu lähes 200,000 ruotsalaista, 1,000 lappalaista, sitäpaitsi siellä täällä venäläisiä, mustalaisia, saksalaisia y.m. — voivatko nämä kaikki muodostaa yhden kansan? Voidaanko suomalaisia ja ruotsalaisia, näitä kahta eri heimoa ja rotua, pitää yhtenä kansana? Ei, ainoastaan ne, jotka ovat yhtä heimoa, jotka puhuvat yhtä kieltä, voivat muodostaa yhden kansan, ainoastaan suomalainen väestö Suomessa voi olla Suomen kansana. Ja vielä ehkä toisaalta lisätään: Suomen kansaa ei elä ainoastaan Suomessa: missä vain suomeapuhuvia ihmisiä asuu, kuuluvat ne kaikki Suomen kansaan.

"Kansantieteilijät tekevät ehkä sellaisia väitteitä. Kansantieteellinen innostus on meidän päivinä suuri eikä kansallisuutta kernaasti tahdota määritellä muun kuin kielen mukaan.

"Uskovatko nämä etnograafit todellakin, että Suomen suomalaiset ovat lähemmässä hengenheimolaisuudessa Uralin takaisten sukulaistensa kanssa, kuin ruotsalaista rotua olevain maamiestensä kanssa. Uskovatko, ettei monen vuosisadan yhdessäolo, yhteinen uskonto, samat tavat, samat laitokset merkitse mitään kansallisuutta määriteltäessä?

"En muistele koskaan kuulleeni kenenkään sanovan: 'mitä on Suomen suomalaisilla ja ruotsalaisilla tekemistä toistensa kanssa? pitäkööt ruotsalaiset yhtä Pohjanlahden takaisten heimolaistensa kanssa.' Luulenpa, että jokainen, ennenkuin tällaisia sanoja lausuu, peräytyy omaa ajatustaan ja hiljaisuudessa myöntää, etteivät ainoastaan etnograafnset aatteet hallitse maailmaa.

"Ei, suomalaiset ja ruotsalaiset ovat liian kauan Suomessa eläneet yhdessä, ovat lainanneet toisiltaan ja antaneet toisilleen liian paljo, ovat liiaksi toisiinsa sekaantuneet, jotta koskaan voisivat erottaa kohtalonsa toisistaan. Heistä on tullut yksi kansa .

"Kansaa pidän aivan samana käsitteenä kuin kansakuntaa, kansallisuutta. Tuntuuhan nurinkuriselta väittää, että yhdessä kansassa olisi useampia kansallisuuksia. Olenkin sitä mieltä, ettei Suomessa voida puhua muusta kuin yhdestä kansallisuudesta. Ja sitä kansallisuutta nimitän suomalaiseksi. Lohduttaakseni E:tä sanon, että nimitykseni johtuu Suomesta, eikä suomalaisista . Samasta syystä voin puhua pohjoisameriikkalaisesta kansallisuudesta: samasta syystä puhutaan sveitsiläisestä kansallisuudesta eikä saksalaisesta, ranskalaisesta eikä italialaisesta kansallisuudesta Sveitsissä.

"Onhan monessa suhteessa onnellista, kun kansan kaikki osat puhuvat samaa kieltä. On onnellista, mutta välttämätöntä se ei ole. En tarvitse puhua siitä, kuinka kallisarvoinen äidinkieli ihmiselle on, kuinka vaikeaa hänen on siitä luopua. Eikä hän siitä luovu, muuta kuin suurimman pakon vallitessa. Kun yksi tai kaksi henkilöä siirtyy kansan sekaan, jolla on toinen äidinkieli, silloin heidän on melkein pakko luopua äidinkielestään. Mutta tunnettu on, ettei tarvita kovin suurta joukkoa yhdessä asuvia siirtolaisia, jotta he monen sukupolven läpi voivat säilyttää äidinkielensä, asukoon toiskielinen kansa kuinka taajalukuisena tahansa sen ympärillä.

"Mutta kun nyt kerran äidinkieli on niin juurtunut ihmisen olemukseen, niin täytyy kai hänellä olla oikeus myöskin viljellä tätä kieltään. Sitä ei kukaan kielläkään.

"Mutta sattuu, että erikieliset ihmiset muodostavat yhden yhteiskunnan, yhden valtion, yhden kansan, yhden kansallisuuden. Kuinka silloin voidaan kaikkien oikeutta ja kaikkien vapautta suojella?

"Ehdotonta oikeutta siinä ei voida toteuttaa. Yksilö, joka asuu toiskielisen kansan keskuudessa, ei voi koskaan vaatia, että esim. maan lain tulisi käyttää hänen kieltään taikka että uskonnon sanoja hänen kielellään julistettaisiin. Hän on itse riistänyt itseltään osan vapaudestaan, kun on siirtynyt vieraaseen maahan. Mutta missä on raja, jonka mukaan joukko jonkun kansan jäseniä voi tässä kohden saavuttaa oikeutensa? Sitä rajaa ei voida yleensä määrätä, se riippuu melkein joka yksityistapauksessa erinäisistä olosuhteista.

"Siirryn meidän omiin oloihin. Vallitseeko maassamme kielellisessä suhteessa oikeutta, jolla olisi edes oikeuden varjoa. Kirkollisissa suhteissa kyllä. Mutta entäpä oikeudellisissa, hallinnollisissa olosuhteissa, opetusoloissa? Tiedämmehän kaikki, että asujamiston 7:s taikka 8:s osa tässä suhteessa nauttii lapsipuolen oikeutta!

"Elköön kadehdittako maamme ruotsalaisia. Jos he kaikessa voisivat nauttia oikeutta, ilman että se tapahtuisi suuren enemmistön kustannuksella, kuka heiltä hiuskarvan vertaa oikeutta tahtoisi riistää? Fennomaniia pyrkii hankkimaan suomenkielelle sen täydet oikeudet. Se ei tahdo riistää ruotsinkielisiltä mitään muuta, kuin mikä loukkaa suuren enemmistön oikeutta.

"'Mutta,' väittää ehkä E., 'pitääkö täällä vaan enemmistön hallita, eikö sivistyksellä ole mitään merkitystä? Ruotsalaista heimoa täällä tosin ei ole kuin 8:s osa maan asujamistosta, mutta siihen kuuluvat kaikki, joilla on edes hiukan korkeampi sivistyksen määrä'.

"Tässä kohden on hauska verrata molempain väittelijäin mietteitä ja sanoja. L. pitää sivistyneitä luokkia 'suomalais-ruotsalaisena lapsena', joka on ryöstetty pois kansaltaan — ja että paitsi sivistyneitä Suomessa on muitakin ruotsalaisia, sen näkyy hän innossaan kokonaan unhoittavan. — E. taas pitää sivistyneitä luokkia muitta mutkitta ruotsalaisina, koska ne kaikki puhuvat ruotsia. Toinen, pitää siis kaikkia sivistyneitä suomalaisina, toinen ruotsalaisina. Kun näin tärkeässä kohdassa molemmilta tahoilta noin eri suunnille eksytään, niin ei ole ihmettä, että yhtymäkohtaa ei löydy.

"Niin, nämä sivistyneet luokat ansaitsevat paljo huomiota näitä asioita tarkasteltaessa. Tiedämme kaikki, ettei maassamme alempia kerroksia koskaan ole kielletty sivistyneisiin luokkiin nousemasta: yksinoikeus siihen ei koskaan ole ollut suomalaisilla eikä ruotsalaisilla. Mutta ne suomalaiset, jotka tähän luokkaan ovat siirtyneet, ne ovat todellakin 'ryöstetyt pois kielestään'. Sillä päästäkseen sivistyneiksi, on heidän ollut alistuttava samaan kohtaloon, kuin sen, joka siirtyy vieraaseen maahan, s.o. omistamaan toisen kielen, kuin äidinkielensä, jokapäiväiseksi ajatustensa talkiksi. Ja heidän lapsilleen on tuo toinen kieli usein muuttunut äidinkieleksi.

"Siis ovat sivistyneet luokat muodostuneet sekä suomalasista että ruotsalaisista, ja siinä luokassa ovat jäsenet alinomaa sekaantuneet toisiinsa. Tuskin niistä yksikään yksilö voi sanoa: 'olen puhtaasti suomalaista juurta' taikka 'olen puhtaasti ruotsalaista juurta'. Juuri näiden luokkain sekaantuminen on lujin side Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

"Jos E. myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että sivistyneet luokat ovat lähteneet ja lähtevät kansasta, että nämä luokat eivät koskaan ole muodostaneet mitään erityistä kastia maassamme, niin pitäisi hänen myös myöntää johdonmukaiseksi ja oikeutetuksi suomalaisten vaatimuksen saada sivistystä omalla kielellään. Mutta samalla on hän tietysti myös myöntänyt tarpeelliseksi ja välttämättömäksi, että suomenkieltä ja kirjallisuutta kehitetään. Silloin hän on tunnustanut kaiken, mitä vaadin. En vaadi muuta, kuin että suomenkielelle myönnetään oikeus kerran esiintyä sivistyskielenä.

"Sillä jos suomenkieli kerran sille asteelle pääsee, että sen avulla voi itselleen omistaa kaikki sivistyksen tulokset, niin pääsee tämä kieli kyllä täysiin oikeuksiinsa. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle. Ja että puhuessani toisen oikeuksista en tahdo vääryyttä tapahtuvan toiselle, se selvennee myös edelläsanotusta.

"'Mutta vaikkei vääryyttä tehtäisikään ruotsinkielelle, niin kadottaisi se paljo suomenkielen nousemisen kautta.' Se on luonnollista; ja minä arvelen, että se juuri on tämä pelko äidinkielelle tapahtuvasta vauriosta, joka on synnyttänyt tämän nuoren suomenmielisyyden vastarinnan. Kaunista on rakastaa äitiään, mutta ei ole kaunista moittia naapuria sentakia, että naapurillakin on äiti."

Se kysymys, joka silloin oli käsiteltävänä, oli, kuten näkyy sama, jonka pohtimiseen seuraavat ylioppilaspolvet nykyaikaan asti ovat saaneet harjoitella — taikka hukata — parhaat henkiset voimansa.

Kaikkia muita sen ajan murheita lisäämään tuli vieläkin, syksyllä 1852, surettava kuolemantapaus. Yrjö Aukusti Wallin kuoli aivan äkkiä lokak. 23 p:nä. Hän oli suunnitellut uutta, suuremmoista retkeä Arapiaan ja toivonut saavansa siihen kannatusta sekä Pietarista että Lontoosta. Mutta nämä toiveet pettivät; se pettymys kai kiirehti sitä sydämmentautia, jota hän poti. Siten jätti tämäkin maamme jalo koristus kansansa. Suomen yliopisto oli valitettavasti jo tottunut vahinkoja kärsimään: viiden vuoden kuluessa oli kuolema riistänyt peräkkäin R. Tengströmin, J. J. Nervanderin, M. A. Castrénin, Y. A. Wallinin. ennenkuin, yksikään heistä vielä oli keski-ikään ehtinyt. Mutta tottumus ei vähentänyt surun tuottamaa katkeruutta.

Me länsisuomalaiset, jotka ylpeydellä luimme Wallinin omaan joukkoomme kuuluvaksi, kannoimme hänen maalliset jäännöksensä lokak. 29 p. hautaan ja saatossa kulki koko muu ylioppilaskunta sekä kaupungin sivistynyt yleisö. Viimeinen päätös, jonka Länsisuomalainen osakunta ennen hajaantumistaan sai tehneeksi, oli se, että se antoi Ekmannille toimeksi maalata vainajan muotokuvan sekä lahjoitti sen yliopistolle ikuiseksi muistoksi. Länsisuomalaiset myöskin pystyttivät tuon yksinkertaisen, hiomattoman muistokiven Wallinin haudalle ja he viettivät sitten kauan Wallinin kuolinpäivää vuosijuhlanaan.

Osakuntain hajoittamiseen päättyi, kuten sanottu, ylioppilaskauteni. Joulukuun alussa samana vuonna kysyi minulta toiminimi J. O. Frenckellin ja pojan kirjakauppa- ja kirjapainoliikkeen silloinen hoitaja, konsuli Reinh. Frenckell, tahtoisinko vuoden 1853 alusta ruveta Morgonbladetin toimittajaksi. Tämä tarjous ei ollut minulle aivan odottamaton. Jo kauan oli taipumukseni tähdännyt kirjalliselle alalle, ja melkein empimättä vastasin myöntävästi. Ja valmistuin siis, niin hyvin kuin taisin, uuteen toimeeni.

Morgonbladetin, joka alkamisestaan asti oli ilmestynyt Frenckellin toiminimen kustannuksella, täytyi nyt neljäntenä vuotena perättäin vaihtaa toimittajaa. Olen edellä kertonut, että Morgonbladettia 1840-luvun keskipaikoilla vakavasti ja taidolla toimittivat Berndtson ja Elmgren yhteisesti. Mutta Elmgren erosi toimituksesta 1847 ja Berndtson rupesi toimitustyössään yhä leväperäisemmäksi ja vihdoin hän laiminlöi lehtensä kokonaan. Lopulla vuotta 1849 luovutettiin lehti G. Ehrströmin hoidettavaksi, joka hiukan muutti lehden suunnitelmaa, hoiti sitä huolellisesti ja kyvykkäästi, mutta jo vuoden perästä lainopillisten lukujensa vuoksi siirtyi siitä pois. V:n 1851 alusta otti lehden taas huostaansa Berndtson, joka sitä taas hyvin uutterasti hoiti, kirjoitti artikkeleita, runoja, kertomuksia ja jutelmia kaikenlaisia sekä säilytti sen arvostelijan maineensa, jonka hän jo ennen oli hankkinut. Mutta ainoastaan sen vuoden loppuun saakka pysyi Berndtson nyt Morgonbladetissa. Seuraavasta uudestavuodesta siirtyi hän Finlands Allmänna Tidningiin, jossa hän sitten useiden vuosien kuluessa, yhä taidetuomarina pysyen, virallisena toimittajana sai osottaa kykyään katsella asioita miltä kannalta olot milloinkin käskivät. Hänen jälkeensä sai Morgonbladet toimittajakseen Theod. Clasenin, nuoren uudemman kirjallisuuden dosentin, joka oli lahjakas ja alallaan tietorikas, mutta vailla halua ja taipumusta sanomalehtityöhön. Eikä hän siihen ollut sitoutunutkaan kuin yhdeksi vuodeksi; kun se vuosi nyt läheni loppuaan, silloin pyydettiin minua Morgonbladetin toimittajaksi.

Nämä alituiset toimituksenmuutokset olivat kumminkin suuressa määrin turmelleet yleisön luottamuksen Morgonbladettia kohtaan. Tilaajain lukumäärä, joka lehden mahtavimmillaan ollessa 1840-luvun keskipalkoilla oli noussut noin 600:teen, oli nopeasti laskeutunut ja 50-luvun ensi vuosina se ei ollut 250:ttä korkeampi, vaan kenties sitäkin pienempi. Helsingissä ei ollut kuin 70 tai 80 tilaajaa. Kustantajalle ei lehti siis suinkaan voittoja tuottanut: senvuoksi ei toimittajallekaan maksettu kuin 300 hopearuplaa vuodessa, siihen luettuina kaikki kustannukset sanomalehdistä, apulaisista y.m. juoksevista menoista.

Sellaisissa olosuhteissa ja sellaisilla ehdoilla otin alusta vuotta 1853 Morgonbladetin toimittaakseni. Vähän olin niihin asti julkisuudessa kirjailijana esiintynyt, kokemusta toimitustöistä ei minulla ollut ensinkään. Mutta rohkealla ja iloisella mielellä kävin toimeeni käsiksi. Otin lehden vastaan semmoisena kuin se oli. Sen muoto ja suunnitelma ei minua miellyttänyt, mutta vastaseksi en siihen mitään muutoksia tahtonut tehdä. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Joka maanantai ja torstai k:lo 12 tuli sen olla valmiin jaettavaksi Frenckellin kirjakaupasta tilaajille. Mutta senssorin tuli asetusten mukaan saada se käsiinsä 24 tuntia aikusemmin ja se merkitsi käytännössä, että maanantain numero lähetettiin painosta painotarkastajalle jo lauvantai-iltana, mutta torstain numero vasta keskiviikko-iltana. Aikusin ulosantopäivän aamuna saatiin lehti senssorilta takasin ja silloin siihen olivat merkityt kaikki ne pyyhkimiset, joita välttämättöminä oli pidetty. Senjälkeen lehti, asianmukaisesti uudelleen taitettuna, lähetettiin aamupäivällä toistamiseen senssorille saamaan häneltä hyväksymisen.

L'Etat c'est moi , — toimitus, se olen minä, niin senaikainen sanomalehden toimittaja Suomessa saattoi sanoa. Niinpä minäkin. Sillä palkalla, joka toimitukselle maksettiin, ei juuri aputoimittajia voinut palkata, jos sellaisia olisi ollut saatavissakin. Artikkelit, kirjallisuusarvostelut, viivanalustat, käännökset, teaatteriarvostelut, uutiset, — kaikki sain itse kirjoittaa ja lukea korehtuurit. Ainoa ala, missä en uskaltanut itseeni luottaa, oli musiikinarvosteleminen; siinä minua auttoivat ystäväni K. Collan ja Rud. Lagi. Ulkomaisia uutisia ei onneksi lehdessä ollut. Mutta olipa siltä nuorelle toimittajalle työtä tarpeeksi. Lähetettyjä kirjoituksia ei monasti saanut hakea kirjelaatikosta.

Maan sanomalehdistö ei silloin vielä ollut kauas kehittynyt siltä asteelta, jolla se oli ollut vuosikymmentä aikasemmin. Saima oli ollut ja mennyt; korkeammat mahdit olivat pitäneet huolta, että sen aika oli ohi ja ettei se niin aivan väleen voinut palatakaan. Virallista lehteä koetettiin korottaa jonkinlaiseen arvoon. Professori A. Blomqvist, jonka yksityisafääri tuo lehti (Finl. Allmänna Tidning) oli ollut enemmän kuin kymmenen vuotta ja jonka hoitamassa lehdessä ei ollut näkynyt juuri muuta kuin ulkomaista politiikkaa, oli kuollut 1848 ja vuodesta 1850 tuo virallinen lehti yhdistettiin kenraalikuvernöörin kanslian ja siihen laaditun erityisen sanomalehtitoimiston yhteyteen. Lehden kokoa nyt laajennettiin: siihen ruvettiin panemaan johtavia kirjoituksia, valtiollisia, taloudellisia ja isänmaallishistoriallisia. Päätoimittajaksi otettiin protokollasihteeri O. Meurman, joka ennen hallituksen lukuun oli julkaissut ruotsalais-venäläisen sanakirjan sekä sitäpaitse tullut tunnetuksi venäläisten kaunokirjallisten teosten kääntäjänä. Tämän ohessa tuli lehteen toimittajaksi kotimaista osastoa varten Fab. Collan, joka samoihin aikoihin lehtorinvirastaan Kuopiosta palasi yliopistoon filosofian apuopettajaksi. Mutta kuolema korjasi pian molemmat nämä miehet: Meurman kuoli jo syksyllä 1850 ja Collan Helmikuussa 1851. Näiden jälkeen astui sitten Berndtson, kuten ennen olen kertonut, vuodesta 1852 tuohon viralliseen sanomalehtitoimistoon. Uuden toimituksen aikana lisääntyi virallisen lehden lukijakunta koko joukon vuosi vuodelta. — Helsingfors Tidningareita edusti yhä edelleen Z. Topelius, hän eikä kukaan muu. Yksin hänkin lehtensä toimitusta hoiti. Ainoastaan kesäkuukausiksi jätti hän lehtensä jonkun toimituksen ulkopuolella olevan henkilön hoidettavaksi.[24] Se yleisö, jota hän hallitsi "paperisella valtikallaan", jota hän piti salaperäisenä taikakaluna, kasvoi myötään. Jokaista vuosikertaa koristivatkin hänen runottarensa uudet, viehättävät tuotteet; hän oli "Rautakylän vanhasta paroonista" (1849) ja "Suomen herttuattaresta" (1850) syksyllä 1851 siirtynyt "Välskärin kertomuksien" suureen ja merkilliseen sarjaan ja näillä historiallisilla kertomuksillaan hän yhä enemmän ja enemmän veti yleisön puoleensa. Halulla luetut "Leopoldilaiskirjeet" jatkuivat vielä v:n 1853 loppuun asti. Hänen suuri merkityksensä sanomalehtikirjailijana oli ollut ja oli edelleen se, että hän, kuten on sanottu, "rajattomassa määrin vaikutti isänmaallisen tunteen selventämiseksi, harrastuksen herättämiseksi kauniiseen ja hyvään maassamme". — Nämä kaksi lehteä olivat, paitsi Morgonbladetia, yhä edelleen varsinaiset ruotsinkieliset sanomalehdet Helsingissä. Sitäpaitsehan Litteraturbladet täällä ilmestyi; se oli nimellisesti kuukauslehti, vaan sen ilmestymisajat eivät olleet niin aivan säännölliset. Litteraturbladetia toimitti v:sta 1850 vuoteen 1854, jolloin Snellman taas ryhtyi sen toimittamiseen. S. G. Elmgren, joka, vaikka häntä muut kirjalliset voimat hyvin vähän kannattivat, ei väsynyt ilmoittamaan ja arvostelemaan kotimaisen kirjallisuuden uusia tuotteita ja joka sen ohessa julkaisi monta arvokasta sivistyshistoriallista kirjoitusta. — Maaseutusanomalehdistö ei ollut myöskään paljo varttunut, ei ulkomuodoltaan eikä sisälliseltä merkitykseltään. Ruotsinkielisistä elivät Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser sekä Borgå Tidning entisellään, toimittajat niissä vain usein vaihtuivat: Vasa Tidningin nimi oli muutettu Ilmariseksi ja se ilmestyi edelleen, lakaten ainoastaan vuoden ajaksi kaupungin palon vuoksi. Kuopiossa oli 1851 syntynyt pieni Kuopio Tidning, joka pysyi pystyssä viisi tai kuusi vuotta, mutta se oli kurja Saimaan jälkeläinen; Viipurissa runoilija J. G. Leistenius toimitti 1854-55 Viborgs Tidningiä, mutta hänen yrityksensä sanomalehtialalla oli lyhyt ja epäonnistunut. Jos vielä mainitsen pienen lastenlehden Eoksen, joka rupesi ilmestymään Turussa 1854, niin olen luetellut maan koko ruotsinkielisen sanomalehdistön 50-luvun alkupuolelta. — Suomenkielistä sanomalehdistöä ei v:n 1850 surmaiskun jälkeen voinut edellyttää paljoa olevaksi. Pian se kumminkin hiljalleen rupesi henkiin heräämään. Jo v:n 1851:n alussa uudestasyntyi Suometar: sitä silloin aluksi toimittivat E. A. Gr. Rindell ja H. Kellgren, vaan vähää myöhemmin viimeksimainittu ynnä F. Polén, joka sittemmin P. Tikkasen kanssa useiden vuosien kuluessa piti lehteä reippaasti ja menestyksellä voimassa. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta hiipivät silloiset toimittajat vähitellen muihin aineisiin: senssuurin käsitys "uskonnollisesta herätyksestä" ja "taloudellisesta hyödystä" laajeni näet vähitellen. Ja kun itämaisen sodan sytyttyä Kellgren hienolla diplomaattisella käytöksellään sai hankituksi lehdelleen luvan julaista sotauutisia, niin oli suomenkielisen sanomalehdistön henki ja kehityskyky taas pelastunut. Suomettaren tilaajamäärä nousi sotavuosina yli 4,500 kappaleen. Mutta Suometar olikin vielä siihen aikaan oikeastaan ainoa mainittava suomenkielinen lehti. Kuopiossa eli kyllä "Maamiehen Ystävä" edelleen aina vuoteen 1855:teen asti ja Turussa oli "Sanomia Turusta" alkanut ilmestyä 1851; mutta tämä lehti oli kooltaan hyvin pieni ja sisältöä pienensivät yhä nuo alituiset senssuuriluukut, joita lehden kustantaja täytti vanhoilla puupiirroksilla, — valaskaloilla ja pienemmillä eläimillä, "suurella ja pienellä Gutenbergillä" ja muilla, joita piti niin tiheään käyttää, että yleisö ne aivan hyvin tunsi. Paitsi näitä ilmestyi suomeksi ainoastaan pari pientä kuukaus- taikka viikkolehteä, joiden sisältö oli puhtaasti uskonnollista taikka taloudellista.

Samanlaista senssuurimääräystä, joka suomenkielistä kirjallisuutta masensi, ei tosin ollut olemassa ruotsinkielistä sanomalehdistöä varten. Mutta, siitä riippumatta, minkälaiset lait ja asetukset olivat, varmaa on, että niin toisen kuin toisenkaan suhteen ei vallinnut muu kuin sula mielivalta. Mitä oli lupa painaa, mitä ei, sitä ei sanomalehdentoimittaja voinut edeltäpäin tietää. Se kyllä oli tunnettua, että oman maan valtiollisia asioita ei kierteisimmälläkään tavalla saanut ottaa puheeksi; ettei saanut kosketella pienintäkään hallituksen toimenpidettä, tuskinpa edes olosuhdetta, joka voisi antaa aihetta tällaiseen toimenpiteeseen; uutisia sellaisia, "jotka saattoivat vaikuttaa häiritsevästi yleiseen rauhaan", kuten katoa tai nälänhätää, koleraa taikka muuta kulkutautia taikkapa muita pahempia tapaturmia koskevia, ei saanut kertoa kuin virallisten julkaisujen mukaan. Kansallisuus ja kansallishenki olivat luonnollisesti käsitteitä, joita ei sanomalehdissä saanut kosketella eikä pohtia, j.n.e. Mutta mitä sen lisäksi saattoi pitää sopimattomana ja luvattomana, se riippui asianomaisen senssorin satunnaisesta "tuulesta" taikka hänen suuremmasta tai pienemmästä arvostelukyvyn puutteesta. Harvoin kannatti korkeampaan paikkaan vedota; minkä olen kirjoittanut sen olen kirjoittanut, se oli tavallisesti senssorin viime sana. Voisinpa kuvatakseni näitä tosiasioita esittää ensimmäisiltä sanomalehtivuosiltani joukon satumaisesti ihmeellisiä juttuja. Mutta eihän ole nykyisinkään tässä suhteessa mitään niin uskomatonta, että sitä tarvitsisi todistaa ja voin siitä syystä sivuuttaa nämä sekä lystikkäät että surulliset muistoni, varsinkin kun koko joukko sellaisia kuvauksia jo ennen on unhotuksiin joutumasta pelastettu.[25]

Sellaisissa olosuhteissa ei ollut niin aivan helppoa, ei myöskään niin aivan suloista, toimia sanomalehdentoimittajana. Kovin ahtailla vesillä oli siinä purjehdittava, kiviä ja salakareja oli siellä joka taholla, merimerkkejä ei missään, epävarmaan maantuntemukseen ainoastaan oli luottaminen. Varminta oli senvuoksi kirjoitella kirjallisuudesta ja teaatterista, panna lehteensä pieniä kertomuksia ja kuvauksia, varsinkin oman kaupungin elämästä ja oloista, ja suunnata arvostelunuolensa toisten sanomalehtien pieniä heikkouksia ja vikoja kohtaan. Nuortealla ja iloisella mielellä, joskin monasti vakavin tuumin, tein työtä minkä parhaiten osasin. Palkkioksi sain ilokseni jommoistakin kehoitusta yleisön puolelta. Sanottiin, että Morgonhladetista oli tullut pirteä ja hauska lehti; jos muutamat maaseutulehdet, teaatterinjohtajat ja näyttelijät sekä vastustajat muilla aloilla olivat toista mieltä, niin sille en voi mitään. Lehden kustantajakin oli minuun tyytyväinen. Hän ehdotti jo hyvissä ajoin syksyllä, että Morgonbladet uudestavuodesta 1854 laajennettaisiin sekä kooltaan että suunnitelmaltaan, ja sitä ehdotusta minä sydämmestäni kannatin. Lehteä ei aijottu antaa ulos entistä useammin, vaan se päätettiin laajentaa kolmipalstaiseksi, painattaa uusilla kirjasimilla, siihen päätettiin ottaa ulkomaan uutisia, ilmoituksia j.n.e.

Teaatteri kuului, kuten jo olen sanonut, niihin aineisiin, joista sanomalehdistö siihenkin aikaan jotenkin turvallisesti saattoi puhua. Ja tätä ainetta uutterasti käsiteltiinkin. Arvosteltiin annettuja teaatterinäytäntöjä, ivattiin niitä "etu- ja taka-askeleita", joita vanha teaatteritalo teki, puhuttiin uudesta kivisestä teaatteritalosta, jota varten Chiewitz jo oli laatinut piirustukset ja väiteltiin siitä, millä ehdoilla Suomi voisi saada pysyvän, kotimaisen teaatterin.

Stjernström päätti näytäntövuonna 1852-53 kolmivuotisen vierailunsa Suomessa. Täällä olonsa ajalla lisäili hän joukkoaan ja näytteli osaksi Helsingissä, osaksi Porvoossa, Viipurissa ja Turussa. Onni häntä seurasi ja noina kolmena vuotena hankki hän Suomesta itselleen melkoisen omaisuuden. Hänen ohjelmistonsa ei aina aivan erinomainen ollut, mutta siinä oli kumminkin joukko klassillisia ja suuria kappaleita, kuten useita Victor Hugon draamoja, Molièren Tartuffe, Schakespearin Kuninkaan lääkäri, Börjessonin Eerik XIV, Scriben draamoja j.n.e. ja palaten usein Cesar de Bazanoon ja Farinelliin sekä useihin Blanchin iloisiin kappaleisiin piti hän teaatterissa runsaasti yleisöä. Kesällä 1852 hankki hän eteviä lauluvoimia seurueeseensa, joten hän saattoi antaa operetteja ynnä osia suuremmista oopperoista, kuten Marthasta, Don Juanista, Stradellasta, Lemmenjuomasta. Figaron häistä j.n.e. Syksyllä näytteli hän suuren satunäytelmän "Urdur eller Nechens dotter", johon säveleen oli tehnyt A. Söderman. Kotimaisia kappaleita ei Stjernström, senjälkeen kuin "Ur lifvets strid" oli esitetty, saanut näyteltäväkseen kuin pari pientä tekelettä; vasta viimeisenä näytäntövuotenaan oli hänellä onni esittää Z. Topeliuksen uuden kappaleen "Regina von Emmeritz". Se näyteltiin tuo näyttämöllä vieläkin säilyvä kappale ensi kerran huhtik. 13 p. 1853; rouva Lagerqvist oli Reginana ja Stjernström itse Kustaa Aadolfina. Suurenmoiset olivat suosionosoitukset: sekä tekijä että näyttelijät kutsuttiin näytännön jälkeen illanviettoon n.s. Oetzen juhlasaliin. Kahdeksan kertaa esitettiin kappale yhdessä kuukaudessa. Vähän sen jälkeen, touk. 18 p:nä, antoi Stjernström jäähyväisnäytäntönsä Helsingin yleisölle.

Heinäkuussa samana vuonna saatiin tänne taas oopperanäytäntöjä; saksalainen seurue tireht. Fassin johdolla saapui tänne Räävelistä, ja hänellä oli mukanaan muutamia varsin eteviä laulajia ja laulajattaria, joten joukko suuria oopperoita saatiin esitetyksi. Se oli läpeensä arvokasta taidenautintoa. Mutta hra Fass'ille saapui tänne samaan aikaan hyvin vaarallinen kilpailija ja vihamies, nim. kolera, ja hänen täytyi kiireen vilkkaa heinäkuun lopulla väistyä sen tieltä pois.

Kun sitten kolera oli lähtenyt tiehensä saapui syyskuussa s.v. Helsinkiin tuo aikoinaan kuuluisa, itserakas ruotsalainen maaseututirehtööri J. Roos teaatteriseurueineen. Mutta hän ei, rouvineen ja tyttärineen ja muutamine apulaisineen, voinut tyydyttää helsinkiläisten teaatteritarvetta eikä vaatimuksia. Roosin näytäntöjä arvosteltiin siitä syystä varsin terävästi, ainakin Morgonbladet teki niin. Ja siitä syntyi polemiikki, jota vieläkin on hauska muistella. Topelius, siivo mies, saatiin Hels. Tidningareissa armeliaisuudesta puolustamaan Roosin seuruetta oikein hellästi ja itse Cygnaeuskin innostui puolustamaan Roosin kaunista tytärtä, Jenny-raukkaa, eräässä kirjoituksessa "Helsingin teaatterin tulevaisuudesta";[26] hän näet tytön nimessä kirjoitti minulle hyvin pitkän, puoleksi leikillisen valituskirjeen, vaikeroiden, että Morgonbladet oli tyttöparkaa vainonnut.

Roos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui tänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun saakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari kuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei ole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa kotimaista kappaletta "Ur en finnes lif" (Suomalaisen elämästä), kirj. W. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut aivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin kääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen pariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.

Ohimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin soitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli samalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", josta jo ennen olen puhunut, antoi ainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin tällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja virkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen seuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä soittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen soittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa samana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi, paitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten soittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon tulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m. viulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias, saattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan ukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin, kaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta mahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen jäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden pystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa jäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman suuntiin.

Niistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina saattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset konsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa. Konsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset pianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851), laulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja Andr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja Paganinin "ainoa oppilas" Apollinare de Kontski (1852); vielä pianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852), huilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria Seratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar Henr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.

Jos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi sitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851 Kuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi ja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita suurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi simffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin aikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin päälaulajatar "Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä", neiti Hanna Falkman. Laulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja varsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota herättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti Fanny Mannsen antamillaan konserteilla. — Puolittain kotimaisten taiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In de Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin täällä vuosittain antoi konsertteja.

Vielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti pitämällä n.s. "Soirées à la Gungl" edellämainitussa Oetzen juhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka huononlaisella menestyksellä.

Vielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin Helsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen suuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset "Taiteelliset iltamat". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki, mutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa tanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita Topeliuksen pikkukappaleita (m.m. "Titianin ensi lempi") ja myöskin Berndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita Collanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin, Wright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja, Soittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat kumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia ja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei oikein paljon pitänyt.

Niitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina olivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen biograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi Borgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A. Lindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri suunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin sanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin toteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli herätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos "Finlands minnesvärda män" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista asiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan, toiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja toimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori F. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi ja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina vuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu noudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja julaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi. Ilmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian laajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi valmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja teoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.

Samana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä. Ruotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja sen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten kansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat juoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja terotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski, venäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia aatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei kauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti maassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä varojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas kirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen, kutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta. Nyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok. 27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli ottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan valittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka toiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä johtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000 hopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja levitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo seuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa. Valittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se tehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle "Kohtuuden ystäville", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa muuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa rahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin tällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä kolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli syntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle lähes 5,000 markkaa.

Olen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera Helsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä ruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut häiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun puolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet niin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet. Kesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin tippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti ilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun saakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli 605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet. Se oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen päässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä. "Kirkonkellot", — niin kuvattiin silloista tunnelmaa —, "soivat melkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit rientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita kuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla. Kuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita yhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja kolmannet, — lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu kahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään mies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli. Hautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät, pitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen sanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo hautarivit kasvavat."

Palaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854 alusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten tarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka silloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia vuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta vaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen taipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä suostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta päätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.

Lehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo vanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset valmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai jouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.

Ja kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina kirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi Morgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan yllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää tunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet, järjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut Suomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels. Tidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa että sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti valmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä ihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.

Siitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja minä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen senssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme kiitolliseksi, —- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin 250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla. Nuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin lähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta vastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan sotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä nuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä oltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan myöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat ja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään mieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.

Tuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin, että lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus lähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F. Berndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen lehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg (hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot) Kantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander, joka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset H. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin skotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan avustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L. Lagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä arvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista aineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen arvokkaita kirjeitä.

Asunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa — sanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä puhuttu, — oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä. Sinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan päivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen aikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin vanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan ajoissa.

Keväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna oli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas Mentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä lähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin kreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa muistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin edessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin, mutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan ja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien salmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja Turkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja Valakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja koetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus Venäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa venäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla tekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden laivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali Nachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen. Silloin oli kaikki valmista.

Helmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat Suomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi keisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen: "Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä auttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan". Venäjän lähettiläät kutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan edustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella Suomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa kuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita. Helsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia tykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten joukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin saapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan tarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen kuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm. julistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet, "jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden toimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen turvallisuus edellyttää". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä Pietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys oli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin. Kenttäjääkärit — sen ajan viralliset sähkösanomat — lensivät, minkä kyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä. Ja kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari Nikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen pääkaupungissa.

Tuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä käskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli tottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat, hän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet, saanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä vaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että hänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, — maa ja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija ei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi senvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen vielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.

Enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei keisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi nyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten ryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa olivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut ajan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui kiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä, kuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia tilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki valmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän kansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme"-laulun, ja suuret ilotulitukset pantiin toimeen.

Yöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa, perintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja Nikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4 aamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää aikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa seurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta saapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi. Kaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien Pitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki oli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain uskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti sanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty korkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään uutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.

Vihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä Esplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin syöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä saapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa hevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki kääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa olevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä suuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva nimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä viime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka hänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa. Hurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui, sillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä, joita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko jono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava ihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien matkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin oli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt mennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he päivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.

Sumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat siltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta seisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita sen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu linnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin, sotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin maistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e. Ja sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas tervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.

Ainoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa keisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei ollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän kauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia, väritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia, milloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli myöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa pitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, — aina hänet oli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä hallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.

Tuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman poikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista. Korkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se keisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei ollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat, katse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää ihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen maapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.

Kaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä, yliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla. Suopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja seuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m., hyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa tyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa vakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat isänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari seurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa, sairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, — kaikkeen oli hän tyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko keisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret päivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat Venäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme". Ensi laulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti ylioppilaita. "Maamme" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset kiitokset.[29]

Seuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti keisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja täkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt hälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se väkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja katoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään sitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija kolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin. Suuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat hurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston portailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.

Siihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli kerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen näkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt nainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen tunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen rakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.

Keisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa. Yleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki valitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet. Ylevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t. kenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että hänen huolenpitoaan Suomesta kannatti "sellaisen kansan kehittynyt siveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa ja täyttää sen".

Keisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden aikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Topelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian lehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne lähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin yliopistolle.

Vähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr. Cygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona sotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin Lönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti luentonsa professorinvirkaan astumista varten.

Ranskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan ilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen puolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla. Kaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli v.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen määrättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä varakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin virasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin kuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti A. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka sijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin apulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen sotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta krenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen kaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei käytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin saanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus synnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat kaupunkilaiset — isäntiä oli pari, kolme sataa — kutsuneet pataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli erittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti prof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali Ramsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla:

Nyt malja miesten kaatuvien!
Ja malja kotiin palaavain
Jos monta jääkin, — voiton huomen
Tok' joukollemme valkiaa.
Ei unhottaa voi Kaarti Suomen
Ei maatansa, ei kunniaa!

Rajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri Porilaisten marssin tahdissa; "Maamme"-laulu laulettiin lämpösin sydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. — Muutamia päiviä aikasemmin oli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin maneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]

Kun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot — uusi, toinen osasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan — tekivät lähtöä laivoihinsa, linjalaivaan "Andrej" ja Helsingin veistämöllä rakennettuun höyryfregattiin "Olof", pantiin taas heidän kunniakseen toimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin pihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas tässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus, suurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli kirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]

Puhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli tulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä jäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa sydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka sotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.

Suomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui tänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto kenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan. Hänen neljä kaunista rykmenttiä — Preussin kuninkaan, arkkiherttua Frans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas Barclay de Tollyn karabinierit — marssivat toinen toisensa perästä Helsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka läpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan puolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti heti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin pihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein sotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä, piirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä kestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi, josta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä ilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon kaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit. Kasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja kaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.

Onneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin. Pienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä sijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle. Runsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään riittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30 sotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja palvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri paikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja Siltasaarelle.

Koko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia, joissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita liikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin Kampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä työskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia tykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali v. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin Punavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja länsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa kuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin ääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi kirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin — se, joka Helsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena, oli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.

Sodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan sotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista sotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät velvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan vaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin varokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista palokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä, ryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän jälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin niin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko tuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen välttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille, jotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat vielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava ammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon syttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta katoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa. Tämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa katoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi monasti tarvittu nähdä katoille nousevan.

Huolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain omaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin metallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin muistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin tulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat sullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja maatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä lakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi, niin sanoakseni, ylösalasin.

Ja yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren osan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana nähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita talouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja omistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina samoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat kuin itse kuljetettavain tavarain arvo, — siitä, mitä kiireessä särettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä nauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli sulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia ahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.

Helsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti useammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku oli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään pitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä lukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan vuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan sitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan väkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet. Näinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen yhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300 henkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen suuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa puolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo sodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus. Silloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan postitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta kylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten lukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto kaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä kunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin hitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä mielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut Ulrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka "Helsingin eläintarhan" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön toimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita samoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten sota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta: jokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin sodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei kaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen uuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut — katoille asetettujen vesisaavien muodossa.

Samoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset julaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella laivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali Parseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin huhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin taivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä tähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin. Rannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin satama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten vakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä suurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten nähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.

Optillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa Pietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin sotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen toteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra Casimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin kuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä tuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki tehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen kautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet ampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja panivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. — Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat kaupunkiin.[34]

Vilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo huhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti Pietarin—Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin kaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta 1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä.

Jo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen kauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme neljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa vierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa. Laivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta taikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden lipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Maaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta kahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen laivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin vesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.

Kotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki, laivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle ei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko sotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan. Helsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan Gustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen. Ainoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien kulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet, kuten kalat ja ruokavarat.

Höyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti vuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten höyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.

Kun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen höyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää muutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina sotavuosiin saakka.

Turun höyrylaivayhtiön laivat "Storfursten" ja "Furst Mentschikoff" olivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien taikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837 alkamaansa liikettä linjalla Tukholma—Turku—Helsinki—Rääveli— Kronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta tilannut kolmannen höyrylaivan "Finland", joka myös läksi samaa linjaa kulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja Tukholman—Helsingin ja Helsingin—Pietarin välillä. Mutta tämä laiva osottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin edullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa: vuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian välillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle Wismariin, saaden siellä uuden nimen "Obotrit". Vähän senjälkeen, keväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat myötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa uudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina sodan alkuun asti.

Parempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka Turussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen "Murtaja" nimisen laivan. Sillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli aijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita rannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen. Ensi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa, Lovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä, jotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin tarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei estänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä. "Murtaja" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se pysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri tämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen kanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi suosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa suhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 % vuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan sotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.

Ennenmainittu höyrylaiva "Uleåborg," joka oli koettanut välittää liikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se myötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen rakensi uudelleen ja se sai sitten "Unionin" nimisenä kulkea Helsingin—Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki vuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla säännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.

Edellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko 40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset vastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849 siipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V. 1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen ja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.

Helsingin—Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille useampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48, höyrylaiva "Saima"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva "Gonstantin", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan saksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin ja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin Lyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva Neptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja upposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva "Victoria", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.

Helsingin ja Porvoon välillä oli pieni "Majava" niminen rautalaiva ryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin "Helsingfors"-laiva oli onnettomuuksiinsa kaatunut.

Höyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi kerran keväällä 1850 höyrylaiva "Hengist". Yrityksestä luovuttiin pian pois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen silloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852 alkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja Turkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853 asti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.

Tässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi liikkumaan 1845. — Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa rakentama laiva "Kuopio" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan Kuopion—Savonlinnan—Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin vähän myöhemmin rakennetun "Seuran" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut matkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset riippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä niihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena höyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten Anjanpellolla rakennuttama ruununlaiva "Suomi", johon oli kuljetettu turkulaisen "Storfurstenin" kone, luovutettiin Suomen valtiolle: miehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin palvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. — Muut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.

Palaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin sanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu huhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: "Tällä hetkellä heittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat, että riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän yhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan alusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta, johon korkeimman käsi sen on kohottanut. — Pitääkö oikeauskoisen Venäjän peljätä noita uhkauksia? — Ei! Venäjä ei ole unhottanut Jumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se taistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän hurjat vihollisensa sortavat. — Me taistelemme uskon ja kristillisyyden puolesta! Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä vastaan !"

Siitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli ihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava levottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin vuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia vihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja vakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin Tammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli kaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet laukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten tarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja venäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään saaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden suulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen majuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia oli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.

Oli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli sodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja saapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei ollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja innostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. "Ensimmäinen verenpisara", jonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun viestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt, kun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli muukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi runoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:

— — — — Gud allena ser,
Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er!
Det var ej vi som börjat den olycksdigra strid
Och blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.

Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss.
Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss.
Och politikens trassel, Europa, Muhamed,
— Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]

En ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin huomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn. sodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa jonkunverran poikkesi.[36]

Että Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä parhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan, siitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus, raskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä velvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen veripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta soturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos vihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä oltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja kärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain kärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että edesvastuu siitä ei "lankea meidän päälle", kuten runoilija sanoi. Sodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa. Niiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään epäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin puhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli ainoa muutos, jota saattoi odottaa.

Mutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan toinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen, toukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa ruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat pakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali Plumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa ja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi laivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa oli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai korjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita ja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi tavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä rakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60 makasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut sotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt kohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman merirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset saivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin oikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa määräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen, suomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä. Siten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun mainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja katkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten raakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden äänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa Plumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan ikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja sanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä Pohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut tarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta surkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin siihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.

Onneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin sellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin heidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden edustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui Suomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää englantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa oli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali v. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria tappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi tykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen otti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista erittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t. pormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.

Mutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta pääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier itse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei kaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70 vihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin ensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme englantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia uutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.

Joka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan saatiin odottaa turhaan.

Sillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan puolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun ruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus siitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi pataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja Porin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi ruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen sotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin kirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut valmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin tätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat insinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H. Edelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan uudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin määrin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä tervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista Kothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän valitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä toiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä tasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä menetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa paikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli ruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin tarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja kaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin upseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista maalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja vaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä kehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut, kangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan uusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi sotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä täydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä muistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian huomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan päälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä kreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä syrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo kauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori ja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin ruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan luottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta tahoilta katsottu.

Parin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo sotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella (lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja Hämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla miesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin vielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin, Uudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän pataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin kreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.

Elokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat aikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot kerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä (10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla, jonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan ja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä. Näistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan lehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä kertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu kaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi kenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä oli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia noussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat koko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat rakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13 p. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka urhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua. Samoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z. sekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15 p:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco, kuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä vaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi Ranskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki linnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona jälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä yhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen, muhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja joka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista varustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi ajoiksi raunioina.

Bomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v. 1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia. Tosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean vakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen enempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki, jonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali Parseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones, tekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä vastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta. Merkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme linnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat itseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen teki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten kanssa.

Kun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen Itämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto Pohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun puoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä syksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa Kronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat muutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo kumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden pohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.

Maissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin siirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat. Yliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista talvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja musiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä talvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta musiikista myöskään: inter arma silent musae! Kaupungin laidoilta hajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista majoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa ja majoitettiin taloihin, — toimenpide, joka ei juuri kotoista hauskuutta lisännyt.

Muutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota ei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien ajatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat saapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin sanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin luona, joka nyt alkoi.

Että sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se edellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä varustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.

Ensi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja joka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos. Kenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa eikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi. esittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta toimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa käsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n valtioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, "nykyisiin sotaoloihin katsoen," kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen kenraali Friedrich Vilhelm Rembert Berg maassa olevain joukkojen komentajaksi, ja myöskin, "niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää", hoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka sodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin jäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.

Kenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian Pietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p. Sillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä kunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet, joiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri ainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli korotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä juhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät kaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset tanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa tulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja kaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka samassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä kerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa etupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin kaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria päivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo siinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut vaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli kunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, — joka oli kallisarvoista kaikille.

Kukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme. Tiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan kyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa tärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa. Viimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä Vironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen ja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.

Sitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään täällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin huomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja. Jos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta puheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja turhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen huomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali Bergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen kielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin salama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä, pysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen päästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella ja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin taiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja kasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän vanhuuden.[37]

Berg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän itseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa aikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi luullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä alamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen Gesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian menettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia kunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen vilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin kuin vavistiin.

Myönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta toimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä. Mutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa lopussa enemmän kuin sen alussakaan.

Sotatoimien vuoksi oli muutos tapahtunut korkeimman hallinnon edustajissa Suomessa ja sotatoimiin Berg siis ensi aluksi pääasiallisen tarmonsa kohdistikin. Kuten lie laita melkein aina tällaisissa vaihdoksissa huomasi uusi ylipäällikkö melkein kaikki edeltäjänsä toimet riittämättömiksi ja kelvottomiksi. "Kaikki oli hankittava ja uusittava", kertoi sama Bergin läheinen tuttava, jonka sanoihin edellä viittasin. Sotavoimaa melkoisesti vahvistettiin; Helsingissä tehtiin majoittamisvelvollisuus kevätpuoleen kaksinkertaiseksi. Toinen rykmentti toisensa perästä marssi kaupunkiin; mutta ne uudet joukot, joita nyt saapui, eivät olleet samanlaisia kuin tänne ennen komennetut. Ne olivat kiireellä kokoonhaalittuja reservirykmenttejä, miehistönä suurimmaksi osaksi harjoittamattomia nahkapoikia ja päällystönä enimmäkseen uudelleen virkaan astuneita, eron saaneita ja taitonsa unhottaneita upseereja. Näiden joukkojen aseetkin samoinkuin ampumavarat lienevät olleet ala-arvoiset ja riittämättömät. Berg ei lienekään ollut näihin joukkoihin tyytyväinen; mutta hän ei niitä myöskään suinkaan parantanut niillä liiallisilla yöpalvelusrasituksilla, alinomaisilla edestakaisilla marsseilla eikä väsyttävillä varustustöillä, joita hän lakkaamatta määräili.

Herkeämättä rakennettiin uusia varustuksia joka taholle. Nyt rakennettiin varustuksia Kaivopuistoon, Harakan saarelle ja useille muille saarille Helsingin sekä itä- että länsipuolelle, joita edellisenä vuotena ei oltu ehditty varustaa. Nyt rakennettiin myös nuo suuret perääntymistiet Viaporista ja Sandhamnista Hästnäsin salmen ja Degerön poikki Hertonäsiin ja sieltä edelleen sekä Drumsöstä Löfön ja Granön poikki Munksnäsiin. Puolustusvarustuksia ei rakennettu ainoastaan maihin vaan veden allekin. Viaporin edustaisiin ja sen ympäri kulkeviin väyliin laskettiin useihin paikkoihin miinoja, joiden tuli tuhota lähelle saapuvia vihollislaivoja. Valitettavasti ei kesän kuluessa koskaan kuultu, että viholliselle olisi näitten miinain kautta tapahtunut mitään vahinkoa, mutta tietää saatiin kyllä, että nuo kaikkialla risteilevät ja vakoilevat höyrytykkivenheet, joita talven kuluessa oli englantilaiseen laivastoon hankittu lisäksi, onkivat ja keräsivät talteen yhden toisensa perästä noita venäläisiä merenalaisiaräjähdyskojeita. Yhden ainoan vaikutuksen nämä miinat tekivät ja sen mainitsee myöskin Bergin elämäkerran kirjoittaja: yhden niitä pienempiä höyrylaivoja, joita Helsingin satamaan oli hankittu sotilashallinnon käytettäviksi, "Medved" nimisen laivan, räjäytti eräänä kauniina kesäpäivänä tuollainen Långörnin salmeen laskettu miina kahteen kappaleeseen.

Puolustuksen vahvistamiseksi tehtiin ylhäältä päin enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä sotaisen hengen herättämiseksi maan väestössä. Sellainen yritys, jonka varmaankin jokainen, joka siihen aikaan eli mukana, selvästi muistaa, oli tuo pieni Turussa painettu hengellinen lentokirjanen: "Sana aikanansa kehoitukseksi, lohdutukseksi ja opiksi uhkaavan sodan takia; kirjoittanut alussa vuotta 1855 yksi Sanan palvelija Suomessa". Sen oli Suomen arkkipiispan kehoituksesta, kuten varmasti kerrottiin, kirjoittanut niin vaikuttava kirkonpalvelija kuin kirkkoherra F. G. Hedberg ja sitä levitettiin hallituksen toimesta kymmentuhansin kappalein sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoituksen tarkoitus oli lyhyesti kehottaa horjahtamattomaan alamaiseen uskollisuuteen ja rakkauteen hallitsijaa kohtaan, kehottaa suomalaisia uutterain esirukousten kautta hänen ja koko hänen huoneensa puolesta "korottamaan vihollisten sotajoukkoja vastaan sellainen salainen, näkymätön mahti, jota maailman vallat eivät voi vastustaa, vielä vähemmin voittaa". Eikähän siitä ollut mitään sanomista. Mutta se tapa, jolla kristillistä intoa hehkuva kirkon palvelija suoritti tehtävänsä, ei voinut olla suurta huomiota herättämättä. Aikaansaadakseen oikein tykinammunnan tapaisen vaikutuksen, joka vavistaisi kaikkia kristityitä sydämmiä, oli hän turvautunut Ilmestyskirjan 17:nteen lukuun ja sieltä huomannut Johanneksen jo hengessään nähneen nuo Venäjää vastaan liittoutuneet vallat. Tuo "purppuraan vaatetettu peto" oli Turkin valtakunta, "joka jo enemmän kuin neljä vuosisataa on rypenyt kristittyjen veressä". Entä pedon liittolaiset. Ilmestyskirja puhuu "siitä suuresta portosta, joka paljon vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat", vaimosta, joka on "vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla on kullattu ja kalleilla kivillä ja päärlyillä", joka on "juopuneena pyhäin verestä" ja "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Tämä portto sehän oli selvästi tuo hieno, mutta jumalaa pelkäämätön Ranska, joka Perttulin yönä ja vallankumouksen aikana on "juopunut pyhäin verestä" ja nyt ystävyyden liitossaan Turkin kanssa "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Ja näiden antikristillisten valtojen kanssa oli myöskin maan matosen kullan ja aarteiden kumarruttama, ajallista voittoa sammumattomasti janoova Englanti, kauppavoittojaan silmällä pitäen, tehnyt liiton, jonka salaverkkoihin se koettaa kiertää niin monta valtakuntaa ja mahtia kuin mahdollista. Mutta mitä hyvää voidaan odottaa sellaisesta liitosta, joka "pedon" ja "porton" kanssa tehty on, kuten Ilmestyskirja sanoo. Ja niin edespäin todisti tuo kristillinen kirjoittaja, että "vihollisemme kumminkin lopuksi häpeälle joutuvat".

Minkä vaikutuksen tämä kirjanen oli tekevä Suomen kansaan, siitä ei tainnut Ilmestyskirja tietää mitään.

Toinen unohtumaton kirjallinen sotateos samalta ajalta oli ruotsinkielinen n.s. "Marssi-laulu", joka oli, kuten kansilehdellä luettiin, "kirjoitettu Suomen sotaväelle suurimmalla hyvänsuopaisuudella"; tekijäksi ilmoitettiin salanimi Petrus Månsson Lundasta 1855. Tuo arkkiviisun tapainen laulu herätti aikoinaan verrattomalla yksinkertaisuudellaan ja lapsellisella isänmaallisuudellaan suurinta hauskuutta sekä vanhoissa että nuorissa, sitä laulettiin kaikista iloisissa seuroissa ja siitä lainattiin otteita kaikenlaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Olen nyt neljänkymmenen vuoden perästä löytänyt tuon rekilaulun, jota sitäkin saattaa ajan kuvana pitää ja vielä se minulle saman riemun tuottaa.[38]

Sellaisilla saarna- ja arkkiviisu-kukkasilla siihen ahtaasen aikaan mieliä vireillä pidettiin. Ja alistuvalla kärsivällisyydellä kestettiin Helsingissä niinkuin muualla maassa raskaita majoituksia, alituisia kuormainkuljetuksia, korkeita tavarainhintoja ja kaikkia muita sodan tuottamia rasituksia. Voitiin kumminkin jossakin määrin lohduttautua sillä tiedolla, että varustautumishankkeet toivat maahan runsaasti hopearuplia ja että tilaisuutta rahan ansaitsemiseen tarjoutui monella taholla. Sotilaskuria ylläpidettiin myöskin aika hyvin eikä ikävämpiä selkkauksia vieraan sotaväen ja maan asukkaiden välillä aivan usein tapahtunut.

Mitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta saatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren rannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien katseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin molemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun kerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni taivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä urhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia: Itävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia — jossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja suuruutta — lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan, Englannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä voimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan. Jokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt selvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään maallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää voitiin.

Saavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli maanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt iloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä laulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu. Ei kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin puhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni, ennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi kuulleensa, että "keisari kuuluu kuolleen". Hymähdin tuolle huhulle, jonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni, ettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs vahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja nämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se mahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla pysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat säikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle saman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, — minunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. "En tiedä vielä mitään", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua, ennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei minun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta virkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut v.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai edellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja että keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. — Sähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia kuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen lennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.

Keisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta kumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko itsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt oli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin jo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat katoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan vuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain rajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen ajan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut ylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä jättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare olisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin kiinalainen muuri olisi suistunut.

Pian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja tuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä, että tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja tunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan varten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle hallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo samana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa seuraavina päivinä.

Levottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita tuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen valtaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin muutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä maallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli tuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut jalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää suosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan tahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas pitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan, joita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli isänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi senvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen tuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat viholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan hän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet huomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla kansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa oli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja hyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin kuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella oikeuttamme? — se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta jätettävä.

Tähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta myöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa, siitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua — niin että kuului.

Aleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4 p:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä ei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä, "pyynnöstä" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin niemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen kenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti. Suomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin kenraali Bergin.

Helsingissä ei keisarin kuoleman tuottama hämmästys niinkään pian hälvennyt ja sen tapauksen tuottamat julkiset toimet antoivat puuhaa moniksi päiviksi. Sota oli aivan unehtua.

Lähetystö edustajia maamme kaikista säädyistä lähti huhtikuun keskivaiheilla Pietariin lausumaan julki Suomen kansan surun keisarin kuoleman johdosta ja onnittelemaan uutta hallitsijaa hänen valtaistuimelle nousemisensa johdosta. Lähetystöön kuuluivat salaneuvos, vphra C. Walleen, arkkipiispa E. Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja lautamies J. T. Hannuksela Vähästäkyröstä.

Yliopisto valmisti suurta surujuhlaa, jota vietettiin kahtena päivänä peräkkäin, huhtik. 27 ja 28 p:nä. Ohjelman juhlaa varten julkasi tavallisessa järjestyksessä rehtori Rein. Professori Fr. Cygnaeus kirjoitti juhlarunon ja kantaatin, johon Pacius laati säveleen, sekä piti ensi päivänä ruotsinkielisen puheen. Toisena päivänä puhui latinaksi dosentti W. Lagus ja suomeksi ylioppilas E. Rudbeck, suomalaisten kansansatujen ulosantaja. Oli ensi kerran, kun suomenkieli sai kuulua juhlasalin puhujalavalta.

Omalla pienellä elämänurallani tapahtui näihin samoihin aikoihin vallankumous. Sanomalehtimiestoimintani kahtena ensimmäisenä vuotena olin jo kylliksi oppinut tuntemaan painotarkastusta. Mutta kun kolmas vuosi alkoi uuden kenraalikuvernöörin aikana, sain tuntea sitä vielä enemmän. Kenraali Berg ei tosin ollut mikään sanomalehdistön ehdoton vihaaja eikä halveksija; hän oivalsi kyllä, kuinka paljo siitä oli hyötyä. Mutta hänhän oli niin toisessa kuin toisessakin suhteessa juuri itse se, joka tiesi, miten kaikki oli tehtävä ja joka itse tahtoi tehdä kaikki, ja hän piti luullakseni sanomalehdistöä senvuoksi haitallisena ja kelvottomana, että hän ei itse sitä toimittanut ja ettei sitä toimitettu hänen antamansa kaavan mukaan. Varmaa on, että hän hyvin tarkoin seurasi sanomalehtiä ja että hänen mielestään eivät ylemmät eikä alemmat painoviranomaiset koskaan kyllin innokkaasti toimineet. Morgonbladettia varsinkin lie erityisestä syystä silmätikkuna pidetty. Varmaa on, että sanomalehtitoimi kävi minulle ihan sietämättömäksi. Se oli käynyt minulle sitä raskaammaksikin, kun ystäväni ja toverini Edv. Bergh ja lopulla vuotta 1854 oli lähtenyt Savoon käytännöllisesti lakitiedettä harjoittamaan ja ainoastaan silloin tällöin sieltä lähetti jonkun kirjoituksen; toimitustyö oli siten yksinomaa minun hartioillani. Kun vihdoin asiat huhtikuun alulla kehittyivät niin pitkälle, että painoviranomaiset pyyhkivät kaikki vastineeni erästä kaksimielistä, Morgonbladetia vastaan heitettyä syytöstä vastaan, tunsin syvimpäin tunteitteni loukkautuneen ja julistin silloin jyrkästi, että en enää voinut jäädä Morgonbladetin toimittajaksi. — Aivan äkkiä siten jouduin syrjään koko sanomalehtimiesuralta enkä voinut silloin ajatella, että sille uralle enää koskaan palaisin.

Minun jälkeeni uskottiin Morgonbladet lakit. kand. Knut Laguksen toimitettavaksi. Vuoden 1855 kahtena viime kuukautena hoiti sitä nuori runoilija Theod. Sederholm ja sen vuoden lopussa lehti kuolikin, elettyään 24 vuotta ja läpikäytyään sangen kirjavat vaiheet.

Mielten jännitys oli suuri pitkin koko kevättä 1855. Keisarin kuoleman jälkeen tähysteltiin mitä hallituksen toimenpiteitä Pietarista kuuluisi, jotka osottaisivat laajempia järjestelmänmuutoksia ja uuden, toivorikkaan aikakauden lähestymistä. Mutta vastaseksi ei kuulunut paljo mitään, jolla olisi ollut syvempää merkitystä; toimeenpannut parannukset koskivat enimmäkseen henkilövaihdoksia ja muutoksia sotaväessä. Huomio kääntyi siitä syystä taas pääasiallisesti sotaan. Krimin taistelut, Sevastopolin piirityksen yksityiskohdat, Todlebenin ihmeellisen taitava puolustus ja liittoutuneiden alituiset hyökkäykset vallikaivannoistaan, tuota kaikkea seurasi jokainen erinomaisen tarkasti. Ja vielä suuremmalla jännityksellä kuulusteltiin kaikkia huhuja ja uutisia siitä, mitä täällä kotona pohjolassa ensi kesänä tulisi tapahtumaan. Sekä Englanti että Ranska olivat lisänneet Itämeren laivastoaan ja rakentaneet saaristojamme varten m.m. uusia höyrypursia, lautoille asetettuja tykkipattereita ja minkä mitäkin: se tiedettiin. Englantilaisen laivaston päälliköksi oli sir Charles Napierin sijalle määrätty amiraali Dundas: ranskalaista laivastoa oli amiraali Penaud komentava. Varmaa oli, että tekeillä oli paljo tärkeämpiä sotaliikkeitä Itämerellä kuin edellisenä kesänä.

Tuo jatkuva jännitys kävi ajan oloon väsyttäväksi. Minä puolestani tunsin tarvitsevani lepoa ja rauhaa joksikin ajaksi. Ja kun olin vapaa sanomalehtitöistä ja muista paikallisista siteistä päätin kesäksi asettua yksinäisyyteen johonkin maaseudulle ja siellä lukuhommissa korvata sen, minkä sanomalehtivuosinani olin laiminlyönyt. Hain sopivaa kesäasuntoa ja valitsin vihdoin pienen talonpoikaistalon Svartbäckin kylässä Porvoon pitäjässä rannikolla lähellä Sipoon rajaa. Siellä luulin voivani olla syrjässä maailman melskeistä ja sodan hälinästä, olematta toki niin kaukana, että en voisi, jos jotakin tärkeämpää tapahtuisi minulle rakkaassa Helsingissä, olla mukana kaupungin kohtaloa näkemässä. Olihan täysi syy nyt peljätä hyökkäystä Viaporia ja Helsinkiä vastaan ja minäkin puolestani katsoin nyt syytä olevan korjata kalleimpani mitä minulla oli, isältä perimäni kirjaston, sodan vaaroilta talteen. Sulloin siitä syystä kirjani ja paperini suuriin laatikoihin ja vein ne mukanani kesäasuntooni, jonne jo lähdin toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.

Kesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin Svartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin tällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä, lähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää Kellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo päivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon vilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.

Sanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan tyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä rannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin. Kesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori vänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin miehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla kulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä. Kesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja räjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki englantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin patterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset Svartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla, Uudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä y.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. — Sotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin kuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä tulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli hävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.

Sota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä kahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin paljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani Svartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään kosketuksista.

Optillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla, ja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko. Tämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä päivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen aliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa viedä minut epäiltynä "englantilaiseksi" lähimmän ylemmän päällystön luo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa venäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo vain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan tuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni joukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin tuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti ja joka alkoi venäläisillä sanoilla: "Me Nikolai ensimäinen j.n.e." Useampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan kasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin "vott!" ja osotin venäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen "englantinen" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: "Magister — ah, Maistraatti!", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi pyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki kokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.

Pari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä aikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin päivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet sanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan rientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa sisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata kasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten, että viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa hevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen siellä olevaan taloon.

Niin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun.
Kerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäys
Viaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitä
Svartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan.
Varmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa.
Tätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sen
suunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas,
mitä mahdollisesti tapahtui.

Elokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi minua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni Viaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta mahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja sydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki äänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta, ajattelin — tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet harvinaisia — ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän aikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi minulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen matkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään kievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta, pommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.

Parin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä tapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään kertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7 ja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli räjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä johtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi, sitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä vain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki tuskin saattoi toivoa pelastuvansa.

Heti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä niinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin ajamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko taipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja jännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui vastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry. Henriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori palavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä ja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin edelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini eteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta taivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli astuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä kaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä tahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli vastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja, kaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen vietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen muuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon kuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien räiskiessä.

Pitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei tahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja lupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi asuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta ja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman suuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi hyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä velvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin häntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille saakka.

Oli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset: ihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat lähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa seuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli kamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja sotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen professori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja haavoitettuja.

Asunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain lavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki linnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä katsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin välillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten laivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka lakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä seurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos tahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen lähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti linnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä raketteja.

Vuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla. Helsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella tuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin olivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä kumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän tapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että pienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi ehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon, seurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta laskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän toki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että useita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin puiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja sotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata vuorelle takasin.

Seuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu, pommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä, mikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo aikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio vähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän kuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen raportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana linnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan jaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen aikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25 laukausta minuutissa. Miltä tämä "eurooppalainen konsertti" kuulosti, sen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt lepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat enimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan kaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen puistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista muuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi ulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin rantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.

Voi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla. Olihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä voinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja jalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa. Tuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen olemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista, — enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää. Päinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti toisiaan silmiin katsottiin — oli kuin edessä olisi nähty suuri kiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä rantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki vaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki muutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin raitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain kaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä kaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään epämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis, me iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa pysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot lepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan enkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut nahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi ja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja, jotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä: j.n.e. — Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion ääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan. Mutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo ulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet aidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet kaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla, joita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli ripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin määrin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain katseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä kyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja päivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen, äkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden ohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset helisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset leikkivät, pienempiä tuuditettiin, — sanalla sanoen, ei mitään perhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.

Korkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme katsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin kaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä kauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä elintarpeita varten.

Niin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain tuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs linnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka valittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin. Vähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen näyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien, rakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen tähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin kotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään levottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli herättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut. Mitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11 p:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei: pommitus oli todellakin lopussa.

Ettei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen. Rantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin kalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa. Ainoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana päivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.

Helsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai helsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota edellisinä päivinä oli ollut kestettävä.

Liittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko lauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta saattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas. Elokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä tulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä. Linnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena vihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka muuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen, ja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan, saattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin. Toisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja ranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa ja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä. Suuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen päällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä. — Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.

Maanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja läksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä myöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin rupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.

Tässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka panin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat muutamilla lisäyksillä täydennettävät.

Liittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok. 6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista linjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen Rönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan ulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset eikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut myöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin tykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet uskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle ilmoitettiin, vastasi: "se on aivan mahdotonta, koska salaisessa virallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten laivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat: 'Vaarallisia kallioita'." Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin silmin laivat nähtyään uskoi hän "mahdottoman" mahdolliseksi. Kun kumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen vertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg, että laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä mihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg, joka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä kuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat, lähetti hän — kertoo sama v. P. — käskyn tykistönkenraali Baranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät suotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku laiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen vastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista pattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku ainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja ja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit olivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät viholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla, joka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat aijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin jonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin myöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi ei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta senjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä maan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun melkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja. Mutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten mielistä lähtenyt.

Viaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa; mutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari komppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja Sandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto koko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään vihollisten hyökkäyksiä torjuen.

Pari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten lähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista hävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa paikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin pojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita ja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita aallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia siitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni palasivat asukkaiden koteihin.

Vietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossani
Svartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.

Monta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui Sevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi katsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen kunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla saattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä rauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman rajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut kyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo rauhantoivomukset yleiset.

Omasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti rauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle ulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet saivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa. Käännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin puoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi saada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin suurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla käännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv. Walleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan voivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä syystä kärsivällisesti odottaa.

Ensimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti hallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta, nähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle osotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti Nordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle lausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla hän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset palkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun johtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherra Jonan Reinhold Munck . Sotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi työ sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut yliopistosta huolehtimaan.

Mutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla ylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan, että jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä tarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä vormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti armollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan. Uusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen mieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen ominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis yliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston opettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen Helsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman toivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa Suomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta Rehbinderiin saakka.

Tuleeko siitä sota vai rauha, — se oli kysymys, joka Sevastopolin antautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein vielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä, niistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja ulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa. Tässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa Esplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista väkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit pääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä Pietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena edistyksenä.

Yksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa sanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin tämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina osottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla luokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin leikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana sanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä seuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla, Oulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, — puhumattakaan kaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä yhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä puuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin sotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti saada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme politiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen yleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos oli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se säästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut harvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin Snellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä puolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä taas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin oli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali Canrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä retkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä Venäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo mahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain nuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia mahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla sitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin pian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun liittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on mainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen kirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen "Suomalaisen kirjallisuudenseuran tulevaisuudesta", joka kirjoitus, julaistuna marraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin tästä seurasta ja sen toiminnasta.

Oleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa kirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme olimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä, koskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään toisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä, terveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen sisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen sisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka oli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan "Fennomani och Skandinavism", joka oli salanimellä Peder Särkilax ilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä salateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut ystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla. Tässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en aivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen erään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin oleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka oli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen henkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä "aivan loukkaamattomasti ja varmasti." Täydellisenkin selityksen sain pian. Sillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä olevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä lähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka äsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu "ja että sen sisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu," Enempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta hän kirjeensä lähetti.

Tuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen — hänen nimensä jääköön mainitsematta — oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä kirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli kielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli tehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen lisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä nuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun. Milloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan, milloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän jättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn sanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada käsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen teeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta juoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.

Nuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet, että hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia. Sillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla, jolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen postipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä riitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä postilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli apulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse molemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään. Ja kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa semmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia matkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut kirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika, joka oli kasvatettu "isäinsä jälkiä" kulkemaan.

Kun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret kuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille henkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin mielihyvällä samaa "varmaa tietä" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin. Mutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin piireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin kenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani kansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista halpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin vakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi senvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan — samalla tavalla kuin ennen minulle, — muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä "heti ajamaan roiston tiehensä". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa. Joukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston kuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak. 28:tena, yksityiseen paikkaan ja "roisto" kutsuttiin sinne. Hän tulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin kirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen saavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta mutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että hän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana, joka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin pakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, — kuinka täydellinen ja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin suhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.

Tunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa: Postipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa oli "ryövärijoukko" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada vallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä kehoittanut häntä — uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos mahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta — sekä, luvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla, ilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan johtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston oloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin Ruotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden Suomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä, joita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi silmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän kumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta oli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja mainitusta henkilöstä, "ob man ihn gewinnen könnte" j.n.e.

Tässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat yliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton ylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan nimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin tiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä vastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi täydellisesti nämä toimenpiteet.

Kenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi aluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen hän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia asioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana kuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen yliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen sitä, että hänen "kansansuosionsa" tuon ikävän asian kautta oli kärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi ketään uskomasta, mitä "tuo heittiö, tuo roisto" hänestä valehteli. Ainoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]

Yliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti Venäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa. Mutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt kiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen, asettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja yhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.

Ylioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä 1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten tapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita nuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie liidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä tuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan haaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli eräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.

Senmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. — joka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan kuraattori — kertoo elämäkerrassaan "päätti tuo iloinen nuorukaispiiri niiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin ennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty, panna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa, kukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e." Nämä "suuret kestit" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön ravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa ja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella muulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät, kutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari vanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin nähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin voinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti oli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.

Varmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti arveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa soittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka tietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin; ja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa opiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka varmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin ja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. — Kesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti nimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin koko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa leikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja teräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat kaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla sukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita. Ensimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl Wetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia englantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä lordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten valloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar Viktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja tuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla. Toinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle. Jo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista ja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä käytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin koetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa merkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut kenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo puhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin tunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät viinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että yleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli sama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi sangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota kesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän äänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin tuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.

Pois mentäessä ei kumminkaan yksikään isännistä eikä vieraista käsittänyt sen mitä kestissä oli tapahtunut olevan muuta kuin tavallista hilpeämpää ja vallattomampaa pilantekoa. Mutta soittokunnan vääpeli piti velvollisuutenaan kertoa päällystölleen mitä maljapuheita juhlassa oli pidetty, vaikka se kaikki hänenkin mielestään oli ollut hullunkurista pilaa. Vaan etäämmältä katsoen tämä kaikki muuttui toisennäköiseksi. Ja kuta etäämmälle ja korkeammalle kertomus ehti, sitä kamalammaksi se kävi. Siten Antinpäivän iloisesta vietosta yhtäkkiä syntyi tuo koko kaupunkia ja maata puistattava, valtiollinen "Töölön juttu".

Pian oli kenraalikuvernööri Berg saanut käsiinsä — millä tavalla, sitä ei ilmoitettu — täydellisen luettelon kaikista kesteissä olleista ja hän kuuluu silloin huudahtaneen: "Ah, es sind ja alle alte Bekannte!" Niille, jotka olivat paljastaneet tuon nuoren kirjeenkantajan, oli koston ja rangaistuksen hetki nyt tullut. Yliopiston viranomaiset pantiin kiireellä liikkeelle. Jo jouluk. 4 p:nä pidettiin poliisitutkinta rehtorin kansliassa ja kahta päivää myöhemmin kokoontui kurinpitokommissiooni käsittelemään, kuten sanottiin "juttua, koskeva Töölön ravintolassa marrask. 30 p. 1855 pidettyjä päivällisiä, joissa ylioppilas C. G. Wertterhoff oli esittänyt huonosti ajateltuja maljoja j.n.e."

Yliopiston rikostuomioistuimen eteen, johon kuuluivat rehtori ja kaikki tiedekuntain dekaanukset, kutsuttiin kaksikymmentä ateriassa läsnäolleeksi ilmoitettua ylioppilasta, kandidaattia ja maisteria; kaksi läsnäollutta, fyysillismatemaattisen ja lainopillisen tiedekunnan kurattoria, Ad. Nordenskiöld ja Gust, Ehrström, jotka, lisenssiaatteja ollen, eivät olleet kurinpitokommissioonin alaisia, oli myös kutsuttu asiassa kuulusteltaviksi. Ilmiantajana esiintyi Suomen meriväkiosaston soittokunnan vääpeli ja todistajina kuulusteltiin kahta muuta soittamassa ollutta musikanttia, kahta Töölön kyypparia, jotka kesteissä olivat tarjoilleet, sekä myöskin edellämainittu, juhlaan kutsuttu upseeri.

Suureksi mielihyväkseni ei minua vaivattu miksikään todistajaksi tässä asiassa. En ollut siis kuulustelussa saapuvilla; mutta kurinpitokomitean pöytäkirja on tätä kirjoittaessani edessäni. Ja siitä selviää, että sen lisäksi mitä jo olen kertonut, muuta syytä ei syytettyjä vastaan löytynyt, kun että kutsutut laulajat kesteistä kotiin astuessaan kaupungin kaduillakin lauloivat, lauloivatpa m.m. Marseljeesin Topeliuksen ruotsinkielisillä sanoilla.

Varta vasten määrätty syyttäjä tässä jutussa oli dosentti, oikeustieteen lisenssiaatti A. Liljenstrand. Tämä loppuväitteessään kyllä sanoo tutkimuksen osottaneen, että esitetyt maljat olivat olleet pilantekoa ja leikkiä ja ettei senvuoksi voinut pitää aivan suurena rikoksena, että tämän pilan esineeksi oli otettu vihollismaiden hallitsijoita: vaan kun kumminkin oli ajattelematon teko ja suuri rikos sellaisena aikana ja olosuhteissa, jolloin pila ei ole paikallaan, valita ivanteon esineeksi tapauksia ja henkilöitä, joita väärinkäsityksen välttämiseksi olisi ollut koskettelematta jätettävä, niin hän vaati: että Wetterhoff, joka oli enin syyllinen, tuomittaisiin kärsimään joku yliopiston kurirangaistus; että kaikki, jotka olivat Marseljeesia kaduilla laulaneet, saisivat ainakin vakavan varoituksen; ja että lopuksi kaikkia muitakin päivällisissä läsnäolleita vakavasti nuhdeltaisiin selittämällä, että heidän heti olisi ollut puhujalle huomautettava, kuinka sopimattomat hänen sanansa olivat eikä suinkaan naurulla ja suosionosoituksilla yhdyttävä tuohon sopimattomaan pilaan.

Mutta kurinpitotoimikunta ei tyytynyt tähän kantajan vaatimukseen. Sen mukaan kuin jouluk. 9 p:nä annetussa päätöksessä sanottiin, oli toimikunta pitänyt sopimattomana "että nykyiseen aikaan Suomen yliopistossa ryhdytään näin epäiltävään valtiolliseen ilveilyyn, joka, joskin se puettiin pilan muotoon, kumminkin on ollut perin rangaistusta ansaitsevaa kevytmielisyyttä; sen lisäksi tulee, että puheenalainen kokous on pidetty ravintolassa aikana, jolloin yliopistossa pidettiin luentoja ja että palatessa muutamat syytetyistä ovat laulaneet luvatonta laulua kaupungin kaduilla. Siitä syystä ovat syytetyt rangaistuksen ansainneet." Ja tuomittiin etupäässä Wetterhoff, jota sitäpaitse "ennen on sopimattomasta esiintymisestä osaksi varoitettu, osaksi rangaistu", kahdeksi vuodeksi karkoitettavaksi yliopistosta ja muut syytetyt kestien toimeenpanijat vuodeksi; vielä tuomittiin Edv. Berg, joka oli ottanut melkoista osaa näihin elkeisiin, ynnä toinen kutsuvieras, And. Chydenius, "joka jo ennen monasti on moitittavasti esiintynyt", vuodeksi yliopistosta pois. Neljä laulajaa ja vielä eräs viides vieras, "jota ennen oli toisesta rikoksesta rangaistu", saivat 4-5 päivää karsseria ja muut kahdeksan syytettyä, "joiden käytöstä vastaan ennen ei ollut mitään muistutettavaa", tuomittiin ankarasti nuhdeltaviksi ja varoitettaviksi rehtorinkansliassa pöytäkirjaa tehtäessä.

Mutta tämäkään ei jäänyt lopulliseksi tuomioksi. Kurinpitotoimikunnan päätös oli asetusten mukaan alistettava varakanslerin ja kanslerin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Ja tulos oli, että kansleri jouluk. 22 p:nä varakanslerin ehdotuksesta melkoisesti lisäsi rangaistusta. Wetterhoff erotettiin ainiaaksi yliopistosta; yhdeksi vuodeksi karkoitettaviksi tuomitut saivat karkoitusajan jatketuksi toiset kahdeksi vuodeksi, toiset kolmeksi lukukaudeksi; laulajille määrättiin karsserirangaistuksen lisäksi vielä lukukauden karkoitus yliopistosta; ja yksi niistä, jotka tuomittiin varoitettaviksi, tuli myöskin, varmaankin suoritetun maisterintutkintonsa vuoksi, vuodeksi yliopistosta karkoitettavaksi.

Ja viipymättä tämä lopullinen tuomio kaikin puolin täytäntöön pantiin. Yliopistosta karkoitetut läksivät kaupungista kukin taholleen ja ystävät ja toverit heitä saattelivat. Noiden monien karsserirangaistusten pikaista toimeenpanemista varten järjestettiin tilapäisiä vankikoppeja yliopiston eri suojiin; ja yliopiston rehtori Rein antoi tuomitut varoitukset niin vakavin ja lämminmielisin sanoin, että rangaistujenkin täytyi vilpittömästi tunnustaa ne oikeiksi.

Kurinpitorangaistuksesta syrjäänjääneet molemmat kuraattorit Ehrström ja Nordenskiöld erotettiin muitta mutkitta kuraattorintoimistaan. Nordenskiöld erotettiin sitäpaitse siitä ylimääräisestä valtionvirasta, joka hänellä oli vuorihallituksessa.

Sellainen oli tuo laajasti kuuluisa "Töölön juttu". Olen katsonut syytä olevan laajemmin siitä kertoa, koska siitä sittemmin usein on eri julkaisuissa mainittu ja koska sitä on, osaksi tietämättömyyden, osaksi ilkeämielisyyden vuoksi, esitetty syvemmistä vaikuttimista lähteneeksi uhitteluksi, valtiolliseksi mielipiteenilmaisuksi taikka muuksi sellaiseksi. Se oli moitittavaa ja rangaistavaa kevytmielisyyttä ja nuoruudenvallattomuutta, se tunnustettakoon; se oli erityisten mielipiteiden ilmausta, sitä ei myöskään voida kieltää; mutta missään tapauksessa se ei ollut, kuten on nähty, salaista vehkeilyä, eikä myöskään julkista mielenosoitusta.

Yliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset rikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin kotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri niiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli, muistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan lähteä ja että heidän tulee "kaikin puolin taitavasti ja siivosti esiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan muistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan". Sellainen ankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut tulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen tyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä (1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin karkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset muutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan Wetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta annettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä rangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa, läksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi.

Tätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s. sota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen yliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain ministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855 "Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi näinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen", että yliopistoon olisi järjestettävä "niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat sotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä jalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta, kenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän tarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana", jotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta venäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville upseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi määrättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia aliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein käytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli tutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen olivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti pääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet yliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen oikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja aatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet palveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä "jotta he, siten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin oppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu"; senjälkeen olivat he siirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.

Noin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen: oppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen kameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa uudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin tähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten tulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän tähtitorinvuorelle, sanottiin: "Sic itur ad astra."

Näitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä alotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna alkoi, säädettiin, että, "sittenkuin sota nyt oli päättynyt, sotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun katsoa päättyneiksi".

Olen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä hallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston varakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä kiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin varmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän myöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää aikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi isänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi maassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä kaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla hovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman ja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä oli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen edustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.

Varakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston tai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli odotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten, jota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas opettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella nimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi määrättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu Snellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että hän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman hallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin kertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli tekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään ystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty "siveysopin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi; kysymys hänen tulostaan varakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.

Tämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli ollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? — sitä kysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta — joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa ja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä — ja hän vastasi, että nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta kenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: "kerrotaan kumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli kuollut) olisi siihen vaikuttanut".

Miltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin nimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota herätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30 p., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä. Palmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: "Berg lähtee näinä päivinä täältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta senaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina esiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä ikäänkuin se hänen työtään olisi." Varsin todenmukaistahan onkin, että Berg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä kansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee persoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman ei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista oli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että hän oli vihollinen.

Samaan aikaan kuin Snellmannin professorinnimitys julaistiin virallisissa lehdissämme, julaistiin myös salaneuvos C. Fischerille myönnetty ero Suomen ministerivaltiosihteerinapulaisenvirasta ynnä hänen nimityksensä Venäjän johtavan senaatin jäseneksi. Tämäkin oli tärkeä ajan merkki. Kreivi Armfelt oli nyt saavuttanut siksi paljo valtaa, että hän saattoi vapautua tuosta epämukavasta, vieraasta apulaisestaan, jonka ruhtinas Mentschikoff oli hänelle rasitukseksi hankkinut ja joka, nauttien tämän ruhtinaan suosiota, usein saattoi vaikuttaa enemmän kuin hänen esimiehensä, ministerivaltiosihteeri itse. Tasan vuoden Mentschikoffin eron jälkeen oli Fischer pysynyt suomalaisessa virassaan. Eräs huhu, joka kai ei ollut aivan perätön, mainitsi ensiksi J. J. Nordströmin hänen jälkeläisekseen: mutta tätä virkaa pidettiin täyttämättä lähes vuoden ja siihen nimitettiin sitten vapaaherra E. Stjernvall-Walleen.

Alituisena pääkysymyksenä pitkin koko talvea 1855-56 oli luonnollisesti se, tuleeko siitä sota vai rauha. Eri hallituksissa käsiteltiin rauhanneuvotteluja lakkaamatta ja milloin olivat rauhan toiveet suuremmat milloin pienemmät. Helmikuun lopulla päästiin vihdoin niin pitkälle, että rauhankongressi kokoontui Pariisissa ja maalisk. 30 p. allekirjoitettiin siellä lopullinen rauhakirja: Tuo verinen sota, joka kolmatta vuotta oli koko Eurooppaa järisyttänyt ja erityisesti meidänkin syrjäistä maatamme, oli nyt päättynyt.

Samoin kuin 1854, vähää ennen Länsivaltojen sodanjulistusta, sai Suomi 1856 vähää ennen sodan päättymistä vastaanottaa keisarin rajojensa sisäpuolelle. Edellisellä kerralla saapui keisari Nikolai sodan pilvet otsallaan sanomaan jäähyväiset Suomelle ja sen kansalle; nyt tuli keisari Aleksanteri II, rauhan palmu kädessään, Suomen suuriruhtinaana tervehtimään tätä kansaansa.

Maalisk. 23 p:nä kello puoli kolme aamulla — pääsiäisyönä — saapui keisari Aleksanteri kolmen veljensä, suuriruhtinaiden Konstantinin, Nikolain ja Mikaelin seuraamana, Helsinkiin, poikettuaan ensiksi taipaleeltaan Viipuriin ja Haminaan. Aikuisin aamupäivällä laski keisari Helsingissä puheilleen sotilas- ja siviili-viranomaiset sekä kaupungin porvariston. Senjälkeen kävi hän ensiksi yliopistossa, jossa hän konsistorion salissa tervehti opettajia ja viranomaisia ja juhlasalissa puhui muutamia sanoja ylioppilaille lopettaen toivomuksella: "Luotan teihin täydellisesti", johon vastattiin hurraamalla ja laulamalla venäläisen kansallislaulun säveleihin sovitetut sanat. Käytyään senjälkeen venäläisessä kirkossa, klinikassa ja venäläisessä sotilassairaalassa saapui keisari jumalanpalveluksen aikana Nikolain kirkkoon, jossa seisaaltaan kuunteli virren veisaamista saarnan edellä, jonka päätyttyä hän läksi. Ensimmäisenä päivänä kävi hän vielä tarkastamassa Viaporia ympäröiväin saarten linnoituksia ja pattereita. Päivällisen syötyä keis. linnassa saapuivat ylioppilaat osottamaan keisarille kaunista suosiota; palavin soihduin he saatossa kulkivat palatsin edustalle ja lauloivat siellä "Savolaisen laulun" sävelillä ruotsinkielisen tervehdyslaulun sekä "Maamme" laulun ja venäläisen kansallislaulun. Tästä tervehdyksestä käski keisari, joka astui ulos parvekkeelle, varakanslerin lausua erityisen tyytyväisyytensä.

Seuraavana päivänä, toisena pääsiäispäivänä, kohta kun kaupungissa olevat joukot olivat pitäneet paraatin senaatintorilla, saapui keisari senaattiin, jossa hän ikimuistettavassa istunnossa ilmaisi jalomielisen ohjelmansa Suomen hallinnon lähempiaikaisia toimia varten. — Illalla piti kenraalikuvernööri Berg suuret tanssiaiset, joissa keisari ja suuriruhtinaat ottivat tanssiin osaa.

Vielä kolmannen päivän, koko tiistain, viipyivät keisarilliset henkilöt kaupungissa. Illalla tervehtivät ylioppilaat taas linnan pihalta keisaria samoilla lauluilla kuin edellisenä päivänä, ja lauloivat niiden lisäksi "Suomen laulun". Keisari kiitti parvekkeelta ruotsiksi, lausuen: "Minä kiitän herroja".[41] Samana iltana oli keisari velimiehineen vielä suurissa tanssiaisissa, jotka kaupungin porvaristo piti seurahuoneella, jonka jälkeen keisarilliset puolenyön aikana jatkoivat matkaansa Turkuun.

Turkuun saapui keisari kolmentoista tuntisen ajon jälkeen[42] ja viipyi siellä kahden nuorimman veljensä kera 27:nen päivän iltaan asti, jolloin hän matkusti Tampereelle ja sieltä Hämeenlinnaan sekä edelleen Haminan ja Viipurin kautta takaisin Pietariin, jonne saavuttiin maalisk. 30 p:nä. Kaikkialla maassamme tervehdittiin hallitsijaa juhlilla, innostuksella ja riemulla.

Mainitussa senaatinistunnossa maalisk. 24 p:nä sanoi keisari varmasti toivovansa, että rauha pian palaisi ja lausui Suomen kansalle kiitoksensa sen uhrauksista maan puolustukseksi edesmenneinä sotavuosina; samalla hän toivoi, että maa pian kostuisi niistä tappioista, joita se sodan kestäessä oli kärsinyt ja että sen hyvinvointi ja kehitys taas lähtisi kohoamaan. Ja tämän tarkoituksen saavuttamiseksi tahtoi hän huomauttaa senaatille muutamia seikkoja, joista hän heidän mielipidettään halusi kuulla. Nuo seikat olivat ranskaksi kirjoitetut ja tämä "nuotti" liitettiin senaatin pöytäkirjaan, jonka mukaan senaatti sai toimekseen tehdä ehdotuksen seuraavista asioista: 1) kaupan ja merenkulun edistämisestä; 2) keinoista maan teollisuuden kehittämiseksi; 3) kansakoulujen järjestämisestä; 4) kulkuneuvojen parantamisesta, kanavain ja rautateiden rakentamisella, sisämaan ja rannikon välille sekä Pietariin; 5) alempain virkamiesten palkkaetujen korottamisesta.

Tämä hallitsijan laaja ohjelma ohjeenaan sai nyt, rauhan palattua, senaatti ja etupäässä sen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri, joka kernaasti itse tahtoi tehdä kaikki, alottaa toimintansa maan sisällisten olojen kehittämiseksi.

Rauhansopimus allekirjoitettiin, kuten mainittu, Pariisissa maalisk. 30 p. Jo seuraavana päivänä tuo suuri uutinen huhuna Helsingissä tunnettiin, vaikka sen luotettavaisuutta vielä epäiltiin. Mutta paria päivää myöhemmin saapui virallinen tieto ja keisarin rauhanjulistus, joka oli annettu maalisk. 30 p., julaistiin sanomalehdissämme. Juhlallisesti veisattiin Te Deum rauhan johdosta kirkoissamme huhtik. 27 p:nä ja julistuskirjalla toukok. 7 p:ltä lakkautettiin se ylimääräinen valta ja virkamahti, joka sodan ajaksi oli kenraalikuvernöörille annettu.

Ilonsa rauhan, järjestyksen ja levon palaamisesta ilmaisivat Helsingin asukkaat julkisesti pitämällä suurenmoiset rauhanpäivälliset keisarin syntymäpäivänä, huhtik. 19 p:nä. Päivälliset pidettiin seurahuoneella; osanottajia oli noin 200 ja melkein yhtä monta kutsuvierasta venäläisen sotapäällystön joukosta oli saapuvilla. Varsinaisen juhlapuheen piti salaneuvos v. Haartman esittäen maljan keisarille, rauhanrakentajalle. joka malja tykkien paukkuessa juotiin, jonka jälkeen Berndtsonin sepittämä runo laulettiin. Muiden keisarillisille pidettyjen maljapuheiden jälkeen esitettiin malja myöskin kenraalikuvernööri Bergille, joka vastasi saksankielisessä puheessa esiintyen siinä leveästi koko virka-arvonsa ylevyydessä. Hän julkilausui suosionsa Suomen kunnioitettavaa kansaa kohtaan ja tunnustuksensa siitä velvollisuudentunteesta, jota "kaikki neljä säätyä" sodan aikana olivat osoittaneet, sekä siitä suuresta määrästä upseereja, joita "urhea aatelisto, hurskas papisto ja valistunut väliluokka" olivat hankkineet valtakunnan maa- ja meriväkeen. Hän kiitti maan hallintoa, sen kaikkia alempia ja ylempiä virkamiehiä, ja erityisesti sitä taitoa, jolla maan raha-asioita kokeneella kädellä oli hoidettu; hän kiitti rahvaan auliutta kuljettamaan kuormastoja ja samoin kaupunkeja joukkojen majoituksesta sekä "armeijan nimessä" kaupunkien ja kylien asukkaita siitä kohtelusta, jota sotaväelle olivat osottaneet. "Enemmän kuin 40 parasta pataljoonaa", lausui hän, "yli sadan tykin miehistö, lukuisat soturit Donvirralta asti palaavat piakkoin keisarikunnan sisäisempiin osiin. He tulevat Moskovan ympäristöissä ja Donin varrella muistamaan sitä rehellistä ja voimakasta kansaa, joka Suomessa niin vieraanvaraisesti oli heidät vastaanottanut". — Ja senjälkeen siirtyi puhuja rauhan askareisiin. "Me emme tule mitään laiminlyömään, voimiemme mukaan taas voimistuttaaksemme laivanrakennusta, merenkulkua ja kauppaa. Kehoitan kaikkia kaupunkeja kääntymään toivomuksineen tässä suhteessa suoraan minun puoleeni ." Ja yhä uudistaen sanoja "me tulemme" kävi hän läpi koko keisarin edelläkerrotun hallinto-ohjelman. Sitten kehoitti hän jokaista auttamaan häntä rauhan toimissa, jotta yhteisvoimin työskenneltäisiin maan hyväksi, ja kohotti lopuksi eläköönhuudon Suomen menestymiselle.

Samana syntymäpäivänä, jolloin rauhanpäivälliset pidettiin, oli kenralikuvernööri aamupäivällä tapahtuneessa vastaanotossa tiennyt m.m. ilmoittaa, että keisari oli antanut luvan suomenkielisen virallisen lehden ulosantamiseen "hyödyllisten tietojen levittämiseksi", sekä että varoja oli myönnetty suomenkielen kielenkääntäjäin palkkaamiseksi kaikkiin kuvernöörinvirastoihin.

Suomenkielisen virallisen lehden tuumasta oli jo vähän aikasemmin kuulunut huhua kenraalikuvernöörinkansliasta. Maan korkein hallintomies ei näet ollut voinut pitää sopivana, että niitä "hyödyllisiä tietoja", joita hän katsoi voitavan kansalle ilmoittaa, levittäisi riippumaton lehti sellainen kuin Suometar, jolla oli 4,600 tilaajaa. Tällaisen sanomalehden oli hän kaikesta painotarkastuksesta huolimatta huomannut yhteiskunnan turvallisuudelle vaaralliseksi lehdeksi, joka olisi tukahdutettava ajoissa. Ja tämä tarkoitus oli hänen käsittääkseen voitettavissa kilpailevan virallisen lehden kautta, jota hallitus johtaisi ja kustantaisi ja jonka tilaushinta voitaisiin alentaa kuinka huokeaksi tahansa. Tämä tuuma oli nyt korkeimmassa paikassa tullut hyväksytyksi. Se keino osottautuikin tarkoitustaan vastaavaksi. Olihan kyllä aluksi vaikea löytää tuolle uudelle lehdelle halukas toimittaja, vaikka palkkaedut kyllä olivat hyvät. Mutta vihdoin löydettiin toimittajaksi suomalainen pappismies Inkerinmaalta. "Suomen Julkisia Sanomia" rupesi ilmestymään alusta vuotta 1857; niitä ulosannettiin kahdesti viikossa ja tilaushinta oli kumminkin huokeampi kuin kerran viikossa ilmestyvän Suomettaren. Pappien ja nimismiesten myötävaikutuksella, joka oli ylhäältä päin lähtösin, sai se ensi vuonna lähes 3,000 tilaajaa, jotavastoin Suomettaren tilaajamäärä laskeutui 16-l,700:teen. Pian tosin tämän virallisen lehden suosio loppui; jo seuraavana vuonna putosi sen tilaajamäärä 600:teen, mutta Suomettaren lukijakunta ei kumminkaan enää lisääntynyt.

Kenraalin kreivi Bergin luonteenominaisuuksiin kuului, että hän todellakin tahtoi harrastaa kansan valistamista ja sivistämistä sekä suomenkielen kehittämistä; — ruotsalaisuus Suomessa oli hänelle sitävastoin hyvin epämiellyttävä. Mutta sen kaiken täytyi tapahtua virallista tietä, s.o. hänen kauttaan. Suomenmielisestä puolueesta oli hän lausunut sen mukaan kuin C. v. P. kertoo: "Jos tämä puolue vielä ei olisi syntynyt, niin olisi pakko saada se syntymään; tulen aina sitä kannattamaan". Hän kyllä oli sitä mieltä, kuten hän suoraan lausui, että Suomen kansa on määrätty sulamaan toiseen kansallisuuteen, mutta hän uskoi siltä, että siitä voisi tulla omakielinen sivistyskansa, — hän ei sitä tahtonut venäläistyttää, "ellei se muuttuisi välttämättömyydeksi". — Loogillista johdonmukaisuutta ei hänen tuumissaan aina ollut niin helppo keksiä.

Rauhanpäivällisiä seuraavana päivänä saatiin Hels. Tidningareissa lukea Z. Topeliuksen uljas, vertauksellinen kevätruno "Jäänlähtö Oulunjoesta". Runoilija nimitti runonsa "luonnonkuvaksi", vaan lukija älysi helposti, ettei se ollut ainoastaan sitä. Seuraavat kohdat esim. vaikuttivat ajan kuvina mahtavasti:

Kenenkä orjana mä nuoruudessa
Sokeena kuljen talven kahlehessa?
Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;
Vapaana elän, niinpä kuolenki!

Mun paisuu poveni jo kevähillä:
Se eikö täyty maani kyynelillä;
Mun nuori virtain, eikö innoissaan
Suonista voimaa juonut synnyinmaan?

Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat
Ne edeltänsä särkee esteet kurjat;
Vaan pisar pieninkin mun aallossain
On kaste, sade, helmi kodistain.

Siis eestä armaan isänmaani maineen,
Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.
Ei Suomen joesta saa sanoa:
Vapaita kantaa, itse orjana.

Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:
Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?
Miks ei mun vankka käsivarteni
Ponnistain rintaa jään jo murtaisi.

Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!
Ma itse jo mun kohtaloni laadin!
Voi kahlehia niitä, jotka sää
Keväinen hartioillain yllättää!

Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte!
Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte!
Jo yhtykäätte yhteen kohinaan
Edestä hengen, valon koittamaan!

Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.
Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,
Kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Ken tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut ainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas kahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.

Näitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa päivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15 p:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin kunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä F. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään runoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: "Toiset ajat alkavat nyt."

Mutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet. Tosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta järjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen edustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me nuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet kylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta hallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu pietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: "Jos, kuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee hyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja tekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai aivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että Suomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei ainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama kenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta oli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli valmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia pyrintöjä."

Mutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan "toisia aikoja". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut. Sitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät passikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa kevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.

Pitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia valmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin mainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen kirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta, ollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran puheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten virkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella viettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon hiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen edustajan kanssa, — hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja kuntoa.

Vihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan, jonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän sukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa sinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina maantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät saattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä jäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta ystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa samana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa, jotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V. Snellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen kanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein uudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena moittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta tavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa usein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite ynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin lehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein kerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin lehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot kotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se talttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.

Paria päivää myöhemmin nousin Turussa "Örnskiöld"-nimiseen laivaan, jonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja lähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.

Hyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan suuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen rannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina muodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin "parempiin aikoihin", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo sanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää kuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta jos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä sisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli kyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan kielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa suhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta, niinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen seikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua "toisista ajoista". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai isonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista nöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista, viattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, — nämä ja kaikki muut kansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat puolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen ilveilynäytelmään tahansa.

Niinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä suhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli häiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin syviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi oli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota olivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön. Tästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä kansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin kielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.

Saavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän jälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta uutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään tapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina hehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja henkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli asettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin melkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli minulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen työhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän minut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten joukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen asioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin silloista toimittajaa.

Selvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa oleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut sankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt Helsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana oli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud. Lagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän merkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin oleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen oleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista näyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa hän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan yhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri maissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä vaikutuksen tämä mies minuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä maininnut. — Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla. Hän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja lupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu hän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan minua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt; toisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä luokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut osottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä puolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut, eipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on hyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin häntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten vanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni Baltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen tai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä ystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo, että he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen elämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, "jossa hän henkensä alinomaa uhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan". — Eräänä aamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun hänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole häntä eläissään koskaan enää nähnyt.

Tukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla Hampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa päivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin matkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja Rein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen merkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti valtiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, "Palais de la Nation" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä kuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa. Samanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on pystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille "martyreille". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki mieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin kumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.

Sinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus jo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä voimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea kuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä Krim-sodan "gloire'ssa" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli vailla; "Napoleon le petit'istä" oli tullut se suuri "l'empreur", joka piti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt ehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä juhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli katosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla. Keisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla ja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan "liberté, égalité ja fraternité" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt. Sotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä Louvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka avoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä sotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa tempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli joka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella tavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja levottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa Pariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää. Keisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden henkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa oli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue ratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen edessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa sijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta eivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa; kaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut. Mutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan turhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja hallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, — noin vuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin veli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, — kumartamaan ja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.

Pariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo nähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä seuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka kuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli aina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini, veljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa, sekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa perästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin Suomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet kertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin oloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita, virkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä matkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa tavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta taholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä Fredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä Pariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja teaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär Vava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta kertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne Reinh. Frenckell — joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä liikkeestä veljelleen Franssille — ja asettui sinne miellyttävän rouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan kävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin; yhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa. Jokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat lääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin kirjailija Th. Sederholm, — mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti keuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut maaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen palasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta suunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun keskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse ei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran maakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki dilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin rautatien, jota myöten pääsin Geneveen.

Täällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy uudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja kansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse kaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä kaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä huvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont Blanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja toiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat, elin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka keskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse Lausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.

Heinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin suuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir federal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä vuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä uhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin virkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri sveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja samoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa. Vaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen olenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan 1859).

Juhlapäiväin loputtua lähdin Bernistä taas etelään päin Thuniin ja edelleen järven yli Interlakeniin, jossa tuossa ihanasti sijaitsevassa "hotel Jungfraubliekissä", joka silloin vielä oli noin ainoastaan parinkymmenen vieraan vieraskoti, vietin noin kolmisen viikkoa. Näinä viikkoina kävi luonani useampia matkoilla olevia suomalaisia ja heidän seurassa tein hauskan huvimatkan osaksi hevosella, osaksi jalan Berner Oberlandiin ja Lauterbrunnin, Grinderwaldin, Wengernalpin, Scheideckin ja Rosenlauin kautta Meiringeniin, edelleen Brienziin ja sieltä Unterwaldeniin ja Vierwaldstätterjärvelle; Luzernista tehtiin hyvin vaivaloinen mutta siltä kylläkin hauska retki Rigille, jonka jälestä tuo iloinen seurue hajaantui eri tahoille. Minä palasin takasin Interlakeniin, mutta tulin sieltä taas elokuulla Luzerniin, tein retken koko Vierwaldstätterjärven yli alas Flueleniin ja kävin Altorfissa, Rütlissä ja muissa paikoissa, joihin Wilhelm Tellin nimi liittyy. Luzernista jatkoin sitten osaksi maitse, osaksi vesitse — rautateitä ei näissä Sveitsin osissa silloin vielä ollut — matkaani Züricher-järven rannalle. Siellä ollessani en voinut olla Richterschwylistä tekemättä retkeä tuohon suureen ja mahtavaan Einsiedelnin luostariin, jossa juuri sattui olemaan pyhiinvaelluspäivä. Vietettyäni siellä noin 5-6,000 pyhiinvaeltajan seurassa, jotka olivat saapuneet läheltä ja kaukaa ja mitä erilaisimmista elämänoloista, erittäin merkillisen ja opettavan päivän, matkustin taas järven rannalle ja edelleen laivalla Zürichiin. Kolme päivää viivyttyäni tässä edistyneessä kaupungissa ohjasin kulkuni Schaffhauseniin ja kuuluisille Rein-putouksille, sieltä jokea myöten höyrylaivalla Constniziin ja lopuksi Bodenjärven poikki Lindauhin.

Kohta Lindaun satamassa ilmaisi minulle Bayerin silloin hallitsevan kuninkaan Maksimilianin kuvapatsas sekä joukko kankeapukuisia sotureita, että olin lähtenyt Sveitsin tasavallasta ja saapunut monarkismin ja sotilasvallan luvattuun maahan. Olin saanut vapaassa, ihanassa alppimaassa viipyä lähes kolme kesäkuukautta, joiden kuluessa aurinko ainoastaan muutamia päiviä oli ollut pilvien takana.

Lindausta matkustin rautateitse Müncheniin. Tässä kuninkaallisessa taidekaupungissa viivyin noin viikon, nauttien museoista ja oluesta. Sieltä lähdin Wieniin. Rautatietä Münchenin ja Wienin välillä ei vielä ollut. Valitsin senvuoksi Tonavantien mukavimpana ja miellyttävimpänä. Donauworthiin asti päästiin rautateitse. Siellä noustiin pieneen höyrylaivaan, jolla päivä kuljettiin Regensburgiin. Sieltä seuraavana päivänä suuremmalla höyrylaivalla Luiz'iin ja lopuksi kolmantena päivänä suurella, komealla laivalla, jossa oli parisensataa matkustajaa, mahtavaa jokea alas Wienin keisarikaupunkiin.

Wienissä olin päättänyt oleskella kokonaisen kuukauden, syyskuun. Mutta suuri osa tästä kuukaudesta meni minulta hukkaan; keuhkotulehduksestani johtunut jatkuva tauti piti minua puolentoista viikkoa vuoteen omana. Ennätin kumminkin silmäillä tuon suurkaupungin tärkeimpiin taide- y.m. merkillisyyksiin. Senjälkeen suuntasin lokakuussa matkani pohjoiseen päin. Pragin kautta, jossa päivän viivyin, saavuin Dresdeniin. Kymmenisen päivää käytin sikäläisiin museoihin ja jatkoin sitten matkaani Berliiniin. Täällä tautini minua taas piti puolittain vuoteen omana. Berliiniin sain kumminkin tutustua veljeni Oton seurassa, joka sinne samoihin aikoihin saapui, nyt hän vuorostaan pitemmällä matkalla etelään päin. Kaksi viikkoa siellä yhdessä vietimme ja sitten erosimme; minä matkustin marrask. 1 p. Stettiniin ja siellä nousin seuraavana päivänä, puettuna Berliinissä hankkimaani kelpo supinnahkaturkkiin, preussilaiseen postilaivaan "Nagleriin", kulkeakseni Tukholmaan.

Parin, kolmen päiväisen kolakan merimatkan jälkeen saavuin Tukholmaan, jonka nyt peitti sakea ja ilkeä marraskuun sumu. Kolera raivosi siellä parhaallaan, vaikkei toki aivan vaarallisessa muodossa; tuskin olin itselleni asunnon ehtinyt hankkia, ennenkuin taudista ja matkustuksesta riutunut ruumiini sai tuosta kulkutaudista tuntea. Muutamat tukholmalaiset ystäväni, jotka olivat kuulleet tulostani, olivat onneksi käyneet luonani ja he hankkivat minulle lääkäriksi tuon kuuluisan professorin P. H. Malmstenin. Siitä huolimatta kehittyi minussa kolera tai koleriini varsin arveluttavaksi ja kävin siitä niin väsyneeksi, että minun senjälkeen kaksi kuukautta oli vietettävä huoneessani.

Tältä pitkältä sairauden ja parantumisen ajalta on minulla kumminkin monta suloisinta muistoani. Vaikka asuin hotellissa sain siellä kumminkin niin ystävällistä ja hellää hoitoa, kuin jos kotonani olisin ollut ja siitä on minun kiittäminen ja aikoja sitten manalle mennyttä vanhaa emäntääni, rouva La Croix'ta. Prof. Malmsten, lääkärini, oli minulle suureksi virkistykseksi. Hän oli reipas ja iloinen ja istui usein puolisen tunnin taikka yli vuoteeni ääressä, tarinoiden vapaasti päivän tapahtumista. Eikä kulunut päivääkään, ettei luonani olisi käynyt joku maamiehistäni tai ystävistäni. Adolf Nordenskiöld, joka jo silloin oli Suomesta maanpakoon karkoitettu, oleskeli koko talven Tukholmassa, vaikka hänellä vielä ei ollut vakinaista paikkaa. Melkein joka päivä hän kävi luonani, viipyen pitemmän tai lyhyemmän hetken. Emil v. Qvanten, joka vähää ennen oli mennyt naimisiin, kävi myös usein luonani; ja vielä useammin hauskuutti minua tuo nerokas Karl Wetterhoff, joka työskenteli Nya Dagl. Allehandan toimituksessa. Qvanten ja Wetterhoff olivat vähän aikusemmin yhdessä ulosantaneet vihkosen "Kritiska ströftåg af Heimdal", joka arvosteluteos kirjallisessa maailmassa herätti suurta melua sen säälimättömän tavan takia, jolla se kohteli kahta silloista runoilijasuuruutta, Bjursténia ja Sanderia. Sitäpaitse oli Qvanten v. 1857 ruvennut ulosantamaan vihkosiaan "Suomen oloista"; hän kokosi niihin yksityisiä ja Ruotsin lehtiin lähetettyjä kirjeitä — jotka valitettavasti eivät aina olleet ihan tunnollisesti todenmukaisia — Suomessa vallitsevista oloista ja mielialoista sekä henkilöistä, joista maan omissa lehdissä ei saanut kertoa. — Usein kävi luonani myös kirjailija, tohtori A. Edman, joka "suomalaisten siirtolaisten" joukossa pian Ruotsissa kärsi haaksirikon. Tilapäisesti oleskeli Tukholmassa silloin joukko lääketieteen kandidaatteja, jotka opiskelivat Serafimer-sairaalassa; niistäkin sain hyviä ystäviä. — Enkä saa unhottaa ihailemaani J. J. Nordströmia; hän osotti minulle taas vanhaa ystävyyttään. Usein istui hän sairasvuoteeni luona kertoen arvokkaita mietteitään asiain kulusta Suomessa, Ruotsissa ja muualla valtiollisessa maailmassa.

Koko talvi ja kevät oli minulle verkkasen parantumisen aikaa. Viivyin Tukholmassa aina höyrylaivaliikkeen alkamiseen saakka joka tapahtui toukokuun puolivälissä. Olin joka päivä yhdessä hyväin ystäväin, etupäässä Nordenskiöldin kanssa, joka toukokuun alussa samana vuonna läksi O. Torellin kanssa ensimmäiselle retkelleen Huippuvuorille, sekä muiden suomalaisten seurassa, ja viihdyin hyvin. Pääsin jäseneksi siihen aikaan kuuluisaan lauvantaiklubiin "Viheriä tupa" ja tutustuin siellä Blanchen, Carlénin, Herm. Bjursténin ja muiden Tukholman silloisten kirjallisten merkkimiesten kanssa, — tuota jo silloin vanhaa Lars Hiertaa en myöskään saa unohtaa. Mutta elämä tässä klubissa ei minua erityisesti miellyttänyt; minulla on aina ollut se heikkous, että vieraissakin paikoissa olen parhaiten viihtynyt omain kansalaisteni kanssa. Ja kotiin omaan maahani ikävöin hartaasti, saadakseni nähdä, miten olot siellä olivat kehittyneet.

Noin toukok. 10 p:n tienoissa lähdin kotimatkalle Tukholmasta ja saavuin Turun kautta Helsinkiin.

Mitä tärkeämpää kahtena matkavuotenani kotimaassa tapahtui, siitä olin verrattain tarkat tiedot saanut. Merkillisimmistä tapahtumista tahdon aivan lyhykäisesti mainita.

Kun sotahuolet päättyivät, sai tuo väsymätön kenraalikuvernööri omistaa koko palavan vaikutusintonsa rauhan toimiin. Hänen lähin toimensa oli nyt matkustamalla koko maan halki ottaa selkoa kansan toivomuksista ja maan tarpeista. Sellaiselle matkalle hän läksi yhden senaatin jäsenen, kansliapäällikkönsä y.m. seurassa heinäkuun lopulla 1856. Matkansa jatkoi hän Tornioon saakka; kävi useimmissa maan kaupungeissa ja palasi vasta elokuun puolivälissä Helsinkiin. Kaikkialla vastaanotettiin korkea hallitusmies mitä juhlallisimmin, kaikkialla pidettiin hänelle nöyriä puheita ja hän antoi armollisia lupauksia. Kaikki toivomukset, kaikki tarpeet tahtoi hän "suoraan" ilmoitettaviksi kenraalikuvernöörille, joka yksin näytti voivan kaiken pahan parantaa, Vuodentulon toiveet olivat useimmissa seuduissa suurta huolta herättäviä ja elokuun alussa sattui pahoja halloja, jotka riistivät kaikki viimeisetkin toiveet. Mutta painotarkastajia kiellettiin ankarasti päästämästä siitä mitään uutisia sanomalehtiin. Tämän kadon ja hädän tuli, niinkuin maan kaikkien muiden tarpeiden, jäädä kenraalikuvernöörin hallintosalaisuudeksi. Tyytymättömyys ja pilkanteko tästä niinkuin paljosta muusta kasvoi joka päivä ja siitä ilmestyi kertomuksia toisella puolella Pohjanlahtea oleviin sanomalehtiin. Vihdoin, kun nälänhätä kävi yhä uhkaavammaksi, lievennettiin toki painotarkastusta tässä kohden: julkisia varojenkeräyksiä hätääkärsiväin hyväksi pantiin toimeen kotimaassa ja ystävällisiä apulähetyksiä saatiin pitkin talvea Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Englannista y.m.

Merkkitapaus oli samana kevännä keisarillinen kruunausjuhla, joka tapahtui Moskovassa syysk. 7 p:nä. Sinne matkusti kenraalikuvernööri, mukanaan lukuisa seurue kansliavirkamiehiä ja ajutantteja, jo kohta palattuaan kiertomatkaltaan Suomesta. Sinne kutsuttiin myöskin Suomen neljän säädyn lähetystö, johon kuuluivat kenraaliluutnantti A. E. Ramsay (översti C. L. Jegerschiöldin sijasta, joka matkalla juhlaan äkkiä kuoli Pietarissa), kontrahtirovasti J. Wegelius, kauppaneuvos H. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela Kangasalta, joka viimemainittu tätä juhlaa varten puettiin kenraalikuvernöörin toimesta mielikuvituksen avulla muovailtuun talonpoikaispukuun.

Palkintoja ja suosionosoituksia sateli kruunausjuhlasta Suomeen suuret määrät. Kenraalikuvernööri Berg korotettiin nyt suomalaiseen kreivilliseen arvoon, jotta hänet sillätavoin, kuten arm. käskykirjeessä sanottiin, "heltiämättömillä siteillä kiinnitettäisiin Suomeen". Myöskin tehtiin uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä (näiden jälkimmäisten joukossa oli myös yliopiston rehtori Rein) ja arvonimiä sekä merkkejä jaeltiin aivan rajattomasti.

Mutta armonosoitukset ulottuivat myöskin vakavampiin asioihin. Maan edun edistämiseksi määrättiin itse kruunauspäivänä, että seitsemän käytännöllistä maanviljelyskoulua oli perustettava, yksi Viipurin, yksi Mikkelin, kaksi Kuopion, kaksi Oulun ja yksi Vaasan lääniin, joissa kouluissa suomenkieltä oli opetuskielenä käytettävä; ja samoin, että viisi uutta kaupunkia oli "perustettava ja rakennettava", nim. Varkauden koskelle, Iisalmeen, Sauvonsaareen Kemijoen suulle, Salon sillan luo sekä Ikalisiin. — Näiden uusien koulujen ja kaupunkien tuuma oli kenraalikuvernörin äskeisen matkan hedelmä; senaatilla ei ollut kumpasestakaan edeltäkäsin mitään aavistusta. Tuo hedelmä ei ainakaan mikäli uusiin kaupunkeihin tuli vielä ollut kypsi; mutta olihan kreivi Pietari Brahe aikoinaan perustanut Suomeen useampia kaupunkeja, eikähän uusi "kreivin aika" tässä suhteessa saanut jäädä takapajulle. Uusien kaupunkien perustamisella ei näyttänytkään olevan mitään kiirettä. Ei ole vielä nytkään, lähes 50 vuotta myöhemmin, kuin kaksi noista viidestä mainitusta paikasta kaupunkeja ja niistäkin on toinen, Iisalmi, ollut kaupunkina vasta kymmenkunnan vuotta.

Samana päivänä, jolloin kruunajaiset tapahtuivat Moskovassa, vietti Suomi suurta kansallista riemujuhlaa: Saimaan kanava vihittiin silloin. Tämä suuri liikeväylä, jota jo edellisinä vuosisatoina oli ajateltu ja jota sitten vuoden 1845 uutterasti oli rakennettu, oli nyt valmis liikkeelle avattavaksi. Mutta avajaisista oli pahaa erimielisyyttä syntynyt korkeimpain hallintomiesten kesken. Kenraalikuvernööri oli tietenkin pitänyt luonnollisena, että hän näin juhlallisessa tilaisuudessa edustaisi hallitusta ja vastaanottaisi kunnian ja kiitokset; ja kun hänen välttämättä täytyi olla saapuvilla kruunajaisissa Moskovassa tahtoi hän lykätä kanavan avaamisen seuraavaan kevääseen. Sitävastoin senaatin rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, vapaaherra v. Haartman, joka syystä piti itseään kanavan isänä ja katsoi tämän työn elämänsä suurimmaksi kunniaksi, ei voinut keksiä muuta sopivampaa päivää kanavan avaamiseen kuin keisarin kruunauspäivän, ja varmaankin juuri samasta syystä, jonka vuoksi kenraalikuvernööri vaati lykkäystä. Tästä jalosta kunnianhimon taistelusta suoriusi lopuksi voittajana v. Haartman, jota kannatti liikemiesten harras halu saada kanava avatuksi niin pian kuin mahdollista; kenraalikuvernöörille lohdutukseksi määrättiin, että nämä avajaiset eivät olisi varsinaisia vihkiäisiä, jotka tapahtuisivat vasta seuraavana kevännä keisarin itsensä läsnäollessa. Ja noissa suurissa juhlallisuuksissa, joihin, huolimatta että niistä myöhän oli tieto annettu, oli saapunut suuria väkijoukkoja maan kaikista osista, sai vphra v. Haartman todellakin esiintyä himmentymättömässä loistossa; kaikissa pysäyspaikoissa matkan varrella piti hän puheet hallituksen puolesta ja kaikissa yleisön puolelta pidetyissä puheissa mainittiin hänen nimensä lähinnä hallitsijaa, tunnustamalla, että hänellä olivat suurimmat ansiot kanavan aikaansaamisesta ja että maan ja kansan siis ennen muita tuli kiittää häntä tästä suurtyöstä.

Kruunauspäivä vietettiin Helsingissä ja muissa maamme kaupungeissa ilotulituksilla ja erilaisilla juhlallisuuksilla. Yliopiston piti sitäpaitse viettää keisarin kruunajaisia niinkuin vanhan tavan mukaan kaikkia suurempia tapahtumia hallitsijahuoneessa, erityisellä juhlalla. Ja tällä kruunajaisjuhlalla, joka tapahtui vasta syysk. 20 p:nä, tuli olemaan aivan harvinainen merkitys.

Rehtori Rein julkaisi kutsumuksen ja ohjelman tavallisessa järjestyksessä. Puhujiksi olivat valitut prof. F. L. Schauman pitämään puheen ruotsiksi, prof. E. af Brunér latinaksi, lehtori C. G. Borg suomeksi ja prof. B. O. Lille oli kirjoittanut runon. Mutta jo tämä rehtorin ohjelma oli siitä merkillinen, että siinä oli selvää valtiollista väittelyä niiden valitusten ja moitteiden johdosta, joita maamme oloista oli tehty Ruotsin sanomalehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa. Ohjelmakirjoituksessa osotettiin, kuinka Suomen kohtalot ja asema olivat yhtymisen aikana Venäjän kanssa muodostuneet paremmiksi kuin jos yhtymistä Ruotsin kanssa olisi jatkunut — olipa senssuurin kahlehtima sananvapauskin melkein parempi kuin sellainen hillitön painovapaus, joka nyt vallitsi Ruotsissa. Suomen kansa ei ole, sanottiin edelleen, menettänyt edustusoikeuttaan, vaikka säätyjä Porvoon valtiopäiväin jälkeen ei ole kokoonkutsuttu; kumminkin olisi, lausui rehtori, perin toivottavaa, että Suomen kansalle useammin tarjottaisiin tilaisuus "edustajainsa kautta tärkeistä, maan yleisistä kysymyksistä, kuten lainsäädäntöä ja veroitusta koskevista, esittää toivomuksensa ja anomuksensa keisarilleen ja suuriruhtinaalleen", — mutta säätyjen päättämisoikeudesta hän ei puhunut.

Mutta vielä harvinaisempaa oli sen puheen sisällys, joka juhlassa ruotsiksi pidettiin. Puhuja esitti vapaasti ja suoraan, vaikkakin pehmoisin lausein, ne toivomukset, joita Suomen kansan mielessä oli syntynyt ja joita siellä liikkui. Nämä kansan toiveet olivat lyhyesti mainiten seuraavat: että se vapaasti saisi kansallisuuttaan kehittää ja erityisesti vapaasti kehittää kieltään, jotta siitä vähitellen tulisi myöskin maan sivistyksen kieli; että se saisi loukkaamattomina säilyttää yhteiskuntamuotonsa ja lakinsa ja että siten toteutettaisiin myös yksi perustuslakien tärkeimpiä määräyksiä, nim. että maan säädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa järjestyksessä kokoontua valtiopäiville saadakseen harjoittaa oikeuttaan olla osallisena lainsäädäntöön ja veroitukseen; ja lopuksi vielä, että se saisi laajennetun paino-oikeuden voidakseen vapaasti lausua mielensä maan tilasta ja tarpeista. Voisihan kyllä, lausui puhuja, kokemus entisyydestä antaa aihetta epäilyksiin näiden toivomusten täyttymisestä, erittäinkin mikäli valtiopäiviin tulee, "mutta toiselta puolelta antavat useat, keisari Aleksanterin Venäjällä alullepanemat, mieluisasti hämmästyttävät toimenpiteet syytä siihen iloiseen uskoon, että kumminkin on mahdollista ja ajateltavissa, että valtiopäiväkutsumus voi meille riemuksemme saapua".

Siten oli sana "valtiopäivät", jota ei ennen koskaan oltu saatu mainita maan sanomalehdissä eikä muussa kirjallisuudessa ja josta tuskin suullisestikaan oli muuten kuin kuiskaamalla puhuttu, se oli nyt virallisesti lausuttu yliopiston juhlatavalta. Se herätti sekä pelkoa että viehätystä. Muutamat hallitsevista arvelivat, että "kapinalippu" nyt oli yliopiston juhlasalissa pystytetty, toiset ääneti vapisivat, mutta valtiopäiväin toivo kävi tästä hetkestä yhteiseksi tunnussanaksi kaikille isänmaallismielisille kansalaisille; siihen kohdistuivat ajatukset ja pyrinnöt.

Painotarkastajat epäilivät, saataisiinko juhlaohjelmaa ja puheita kirjakauppojen kautta levittää. Kenraalikuvernööri antoi kumminkin luvan niiden myömiseen. Mutta pian tuli katumus ja yläilmoista jyrähti tyytymättömyyden ukkonen rajusti sekä juhlapuhujia, yliopiston viranomaisia että painotarkastajia vastaan ja siitä oli seurauksena että painotarkastus kiristyi yhä entistä lujemmalle.

Moskovasta, kruunajaisista, palatessaan ryhtyi uusi kreivi, kenraalikuvernööri, nopeasti toimenpiteisiin toteuttaakseen keisari Aleksanterin, Helsingissä käydessään, senaatille antaman hallinto-ohjelman. Kolme suurta komiteaa asetettiin sitä varten: yksi tekemään ehdotusta uusien kulkuneuvojen aikaansaamisesta, ja siihen kreivi Berg itse rupesi puheenjohtajaksi, kutsuen jäseniksi vapaaherrat v. Haartman, Sackleen, Nordenstam, Munck, v. Kothen, insinööripäällikön översti K. Stjernvallin y.m.; — toinen teollisuuden edistämistä varten, johon puheenjohtajaksi tuli (kenraalikuvernöörin johdon alaisena) rahavarainpäällikön apulainen A. L. Born ja jäseniksi kutsuttiin, paitsi teollisuusjohtokunnan jäseniä ja lääkintälaitoksen päätirehtööriä, kokonaista kaksitoista maan etevintä teollisuudenharjoittajaa ja ammattimiestä; — sekä kolmas komitea laatimaan ehdotusta vuoriviljelyksen edistämisestä, johon tuli kuulumaan vuorilaitoksen ent. yli-intendentti Nordenskiöld sekä seitsemän maan suurimman rautatehtaan isäntää. Sen ohessa oli Suomen talousseura jo aikusemmin saanut toimekseen laatia mietinnön niistä toimenpiteistä, jotka lähinnä saattaisivat edistää maanviljelyksen ja maalaiselinkeinojen kehittymistä; seura pyysi siitä syystä lausuntoja jäseniltään maan kaikista osista sekä käsitteli sitten kysymyksiä pienemmissä komiteoissa.

Mainitut suuret komiteat kokoontuivat Helsingissä marraskuulla ja joulukuulla 1856. Teollisuus- ja vuorilaitos-komiteain laajat mietinnöt, joissa oli useita vastalauseita, julaistiin painosta seuraavan vuoden kuluessa ja samoin talousseuran mietintö. Suuressa määrin nämä mietinnöt laajoissa piireissä herättivät yleishyvän harrastusta ja huomauttivat, kuinka kansalaisten yhteistoiminta oli välttämätön maan edistymiseksi niin toisessa kuin toisessakin suhteessa. Mutta minne päin taloudellisella alalla ajatukset kääntyivätkin, oli aina vastassa vanhentuneita mutta voimassaolevia lakeja, jotka ehkäisivät tervettä kehitystä ja joita säätyjen myötävaikutuksetta ei voitu muuttaa. Ensimmäinen ja viimeinen, mihin nämä komiteanmietinnöt johtivat, oli siis valtiopäiväin tarve.

Kansakoululaitoksen järjestämisen suhteen, joka kysymys myöskin sisältyi keisarin ohjelmaan, oli heti pyydetty kaikkien tuomiokapitulien lausuntoja ja nämä lausunnot lähetti senaatti marraskuussa seurakuntiin lausunnon antamista varten. Ajatukset kiintyivät yhä enemmän tähän asiaan sen johdosta, että Suomen talousseura samoihin aikoihin oli julistanut kilpailun "pitäjänkoulujen aikaansaamista" koskevista kirjoituksista, jossa kilpailussa A. Meurman marraskuussa 1857 sai palkinnon. Mutta aivan korkealle eivät valitettavasti toiveet kansakouluista maassamme uskaltaneet lentää. Tarvittiin miestä, joka kauemman aikaa olisi oleskellut maamme ulkopuolella, jotta hän voisi opastaa hallintomiehet ja yleisön korkeammalta kannalta tätä asiaa katsomaan. Onneksi Uno Cygnaeuksen lausunto tuomiokapitulin mietinnöistä pääsi määrääväksi, kun julistus annettiin "Suomen kansanopetuksen järjestämistä koskevista perusteista", joka ilmestyi huhtikuussa 1858. Tämän julistuksen johdosta sai sitten Cygnaeus toimekseen ensiksi matkustelemalla maaseudulla ottaa selkoa kansansivistyksen silloisesta kannasta ja sitten muissa maissa laajentaa tietonsa näistä asioista, voidakseen antaa hallitukselle kertomuksen ja mietinnön asiasta. Siten saatiin Suomen kansakoulu ohjatuksi sille kauniille tielle, jota se sitten tasaisin askelin niin voitokkaasti on kulkenut.

Rautatiekysymys ratkaistiin ilman että mitään komiteanmietintöä saapui yleisön nähtäväksi. Tutkimusten nojalla, joita oli tehty jo 1849. oli 1851 olemassa suunnitelma ja kustannusarvio rautatien rakentamisesta Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Tämän suunnitelman nyt komitea ja senaatti, kumminkin melkoisilla muutoksilla, hyväksyi, joten se jo helmikuun alussa 1857 voitiin lähettää Pietariin, jossa se maalisk. 4 p. tuli lopullisesti vahvistetuksi. Rautatietöitä johtamaan asetettiin sitten heti johtokunta, johon tulivat senaatin jäsenet kenraali Nordenstam ja R. Trapp, översti K. Stjernvall, sekä ylitirehtöörit C. V. Gyldén ja J. A. von Born; itse toimeenpano uskottiin översti Stjernvallille. Kun kaikki järjestämistyöt olivat suoritetut saattoivat varsinaiset työt Suomen ensimmäisellä rautatielinjalla alkaa keväillä 1858.

Juuri rautatiekysymystä esitettäessä senaatissa jouluk. 27 p:nä 1856 antoi vphra v. Haartman aikoinaan kuuluisan "sanelunsa" pöytäkirjaan. Tässä sanelussa, jota painettiin 50 kappaletta ja "yksityisesti" jaettiin eräille ylhäisille henkilöille, loi rahavarainpäällikkö silmäyksen taaksepäin niihin 16:teen vuoteen, joiden kuluessa hän oli hoitanut maan raha-asioita, sekä katsauksen maan silloisiin raha-asioihin. Syynä näihin katsauksiin oli varmaankin se loukkaava ja vaarallinen epäluottamus hallitusta kohtaan, joka hänen mielestään oli julkilausuttu yliopiston kruunausjuhlassa, jossa puhujat olivat viitanneet kansan itseveroitusoikeuteen ja hallituksen velvollisuuteen esittää valtion tila säätyjen valiokunnalle. Näihin määräyksiin viittaaminen oli hänen mielestään nojautumista "jo aikoja sitten kadonneisiin ja entisen vallan aikana kumottuihin oikeusperusteihin"; säätykokouksen toiveet piti hän "kuvitteluina, joilla on haaveilujen varmat tuntomerkit". Hänen oman esityksensä mukaan ei varojenhoidossa ollut moitteen sijaa, rahallinen asema oli niin hyvä kuin saattoi olla. Mutta se katsaus, jonka valtiovaranpäällikkö lauselmassaan oli antanut, ei näyttänytkään aivan luotettavalta ja vähän sen jälkeen (elokuussa 1857) asetettiin komitea laatimaan tarkkaa katsausta rahavarain tilaan vuosilta 1853-57. Tämän komitean johtava mies oli kuvernööri Fab. Langenskiöld, joka nyt pitkin askelin rupesi astumaan tietään eteenpäin valtiomiehen uralla; toiset jäsenet olivat senaattorit Rob. Trapp ja P. Peterson. Ja tämän komitean salassapidettyjen töiden suoranaisempi tai välillisempi seuraus oli, että vphra v. Haartman huhtik. 29 p. 1858 erosi viroistaan senaatissa ja siten päätti pitkän ja Suomelle tärkeän virkamiesuransa, sekä että finanssitoimituskunnan päällikönvirka uskottiin muutamia kuukausia aikusemmin senaattiin kutsutulle Langenskiöldille, v. Haartmannin seuraajaksi talousosaston varapuheenjohtajana tuli kenraali Nordenstam.

Kaupan ja teollisuuden avustamisen sodan vaurioiden jälkeen näkyy kenraalikuvernööri ottaneen oikein yksityisen ja suoranaisen huolenpitonsa esineeksi. Mitään komiteaa ei asiaa varten asetettu; suoranaista kirjeenvaihtoa lienee ollut olemassa kreivi Bergin ja etevimpäin, maan eri osissa sijaitsevain kauppahuoneiden välillä. Moniin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin kiireesti; tullivapautuksia ja muita helpoituksia sekä melkoisia lainoja myönnettiin laivanrakentamisen edistämiseksi. Erityisesti kenraalikuvernööri harrasti yhtiön perustamista, joka toimeenpanisi höyrylaivaliikkeen rannikkoa pitkin Pohjanmaan satamista Pietariin. Hän hankki sitä varten Venäjän valtionvaroista jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä suurista summista, joita Suomi puolestaan oli sodan aikana meripuolustuksen hyväksi uhrannut (rakentamalla höyryfregatin, höyrykorvetin ja 40 tykkivenhettä) 200,000 ruplan suuruisen määrärahan, annettavaksi korottomana lainana mainitulle yhtiölle. Tällä apurahalla saatiin "Pohjanmaan höyrylaivayhtiö, kreivi Bergin perustama" (kuten sitä kutsuttiin) toimeen, ja sen ensimmäiset laivat "Österbotten" ja "Suomi" alottivat kulkuvuoronsa Pohjanmaan kaupunkien ja Pietarin välillä, edellinen syksyllä 1857 ja jälkimmäinen kesällä 1858. Yhtiön kolmas laiva "Grefve Berg" sai omituista kyllä aluksi toimekseen välittää liikettä Pietarin, Räävelin ja Riian välillä. — Muutamia kuukausia myöhemmin syntyi myöskin "Etelä-Suomen Höyrylaivayhtiö" välittämään liikettä Helsingin ja Pietarin sekä Helsingin ja Lyypekin välillä. Tämä yhtiö sai korottomaksi lainaksi neljännen osan tuosta venäläisestä valtioavusta; kaksi yhtiön laivaa "Aleksander" ja "Nikolai" alkoi toimintansa vuonna 1858.

Ruotuväki, joka sodan aikana tulisessa kiireessä oli muodostettu, vaati rauhan palattua perinpohjaista järjestämistä. Sitä varten asetettiin lopulla vuotta 1856 vielä suuri. 14-henkinen komitea, kenraali Nordenstam puheenjohtajana. Komitean ehdotusten mukaan pienennettiin julistuskirjalla jouluk. 30 p:ltä 1857 pataljoonain miesluku rauhan aikana 320 mieheksi ja ruotukustannusten sekä joukkojen sijoituksen yleinen tasoitus päätettiin toimeenpanna senjälkeen kuin kussakin läänissä oli ruotuvelvollisten kesken saatu pidetyksi neuvotteluja ja tehdyksi sopimuksia. Niissä kokouksissa, joita kaikkien pitäjäin valtuutetut tämän johdosta keväillä 1858 pitivät läänien pääkaupungeissa, tuli ruotuväen tarkastajan vphra Cas. v. Kothenin olla saapuvilla ja hänen oli senjälkeen määrättävä, kuinka ruotujen oli asetettava sotamiehiä, sekä toimeenpantava lopullinen jaoitus. Mutta tässä kohden menetteli vphra v. Kothen välittämättä kuntain asiamiesten toivomuksista ja niin itsevaltaisesti, että tyytymättömyyttä ja suuttumusta syntyi joka taholla. Maanomistajain valitukset otettiinkin huomioon ja kenraalikuvernööri sai toimekseen yhdessä senaatin kanssa tarkastaa v. Kothenin ruotujakoa sekä, senjälkeen kuin ruotuvelvolliset vielä olivat saaneet esittää toivomuksensa, laatia koko jako ihan uudelleen. Uusia lääninkokouksia pidettiin sen johdosta joulukuussa 1858; keskustelu niissä oli niin vilkasta ja vakavaa, että niitä jo sanottiin "valtiopäiviksi". Erittäin huomattava oli uusmaalaisten kokous Helsingissä, jossa m.m. kreivi C. M. Creutz osoittautui eteväksi johtajaksi. Tähän kokoukseen oltiin yleensä tyytyväisiä; kreivi Bergin onnistui esiintyä siellä vaikeuksia poistavana korkeampana mahtina ja hän lopetti kokouksen jouluk. 20 p. päivällisillä, joissa molemmin puolin lausuttiin kohteliaisuuksia.

Mutta vphra v. Kothen oli näiden sotilaskysymysten kautta joksikin ajaksi katkaissut uransa. Jo lokakuussa 1858 oli hän terveytensä hoitamista varten saanut yhdeksän kuukauden virkavapauden; huhtikuussa 1859 hänet vapautettiin tarkastajatoimestaan ja heinäkuussa samana vuonna senaattorintoimestaan ja sotilastoimituskunnan (joka v. 1858 oli uudelleen perustettu) päällikkyydestä. Hän sai nyt vastaseksi raivata itselleen uuden uran Venäjällä.

Elämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi siten kaikilla mahdollisilla tahoilla. Kreivi Berg oli pitänyt Suomen kansaa nukkuvana kansana ja itseään sen herättäjänä. Mutta hän vaati, että kaikkien tuumain ja toimien tuli mennä hänen tahtomaansa suuntaan; jokainen itsenäisyyden ilmaus oli tukahdutettava. Painotarkastusta yhä kiristettiin. Varsinkin senjälkeen kuin nuo akateemiset kruunauspuheet julaistiin, näkyivät viranomaiset kammoneen yhä lisääntyviä painotuotteita. Niin kiellettiin esim. lopulla vuotta 1856 ilmestyväksi aijotun lehden "Dagenin" näytenumeron ulosantaminen; sille olivat G. Ehrström, K. Collan ja C. G. Estlander ilmoittautuneet toimittajiksi. Senssuurikomitea oli kieltänyt tältä numerolta luvan; tehdyn valituksen johdosta senssuuriylihallitus kumosi tämän kiellon ja painolupa annettiin, vaan siitä huolimatta kielsi kenraalikuvernööri, senjälkeen kuin lehti jo oli painettu, sen levittämisen. Kun näytenumeron kanssa siten kuukauden ajan oli rettelöitty, luopui toimitus koko lehtihommastaan.[43] Tämän johdosta syntyi riita senssuuriylihallituksen, jonka puheenjohtaja oli varakansleri Munck ja jonka asetusten mukaan olisi tullut asia lopullisesti ratkaista, ja kenraalikuvernöörin välillä; se riita päättyi niin, että painoasetus keis. kirjeellä maalisk. 23 p:ltä 1857 muutettiin sillä tavalla, että ylin ratkaisuvalta sanomalehtiä ja aikakauskirjoja koskevissa asioissa siirtyi senssuuriylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Siten oli laki jättänyt sanomalehdet viimemainitun mielivallan alaisiksi. Ja mielivalta rupesikin rehoittamaan joka taholla. Joutuipa Topeliuskin nyt Hels. Tidningarein toimittajana kerran toisensa perästä korkeimman senssuurivallan uhkaavain salamain esineeksi. Niinpä sai hän korkeimpain vihat herätetyksi pienellä runollaan "Keväälle", joka ilmestyi hänen lehdessään huhtik. 29 p:nä 1857. Runoilija lauloi siinä niistä kauniista toiveista, joita kevät ensiksi oli antanut mutta jotka sitten pettivät. Tästä runosta oltiin löytävinään selviä valtiollisia viittauksia. Helsingissä herätti varsinkin suurta melua se, kun kreivi Armfelt Pietarista kirjoitti Topeliukselle ja muistutti häntä siitä, ettei hän ylimääräisenä professorina ollut niin kovinkaan lujassa.

Ajan merkkitapauksiin kuului pari maan hallintovirastojen järjestämisessä tapahtunutta tärkeää muutosta. Julistuskirjan kautta huhtik. 8 p:ltä 1857 perustettiin taas Pietariin valtiosihteerinvirastoon pysyvä komitea Suomen asioita varten. Tämä toimenpide herätti aluksi Suomessa paljokin epäluuloja; peljättiin, että tuolla komitealla ehkä tarkoitettiin jossakin määrin korvata Suomen edustuslaitosta. Tuuma lienee kumminkin lähtenyt ainoastaan siitä, että ministerivaltiosihteeri tahtoi vahvistaa asemaansa muiden vaikutuksia vastaan sen kautta että hänellä aina oli rinnallaan muutamia tietorikkaita ja maan lainsäädäntöön sekä hallintoon perehtyneitä miehiä. — Samanlaisella epäluulolla vastaanotettiin marrask. 28 p. samana vuonna ilmestynyt kirjelmä, joka määräsi, että senaatin varapuheenjohtajat ja jäsenet, joiden palkkoja nyt korotettiin, eivät enää jäisi entisten vakinaisten virkainsa haltijoiksi, vaan että heitä vastaisuudessa oli kutsuttava senaattoreiksi jommoisina heillä olisi eläkeoikeus. Epäilyksiä tässä kohden herätti se seikka, että tämän muutoksen katsottiin tekevän senaatin jäsenet entistä riippuvaisemmiksi niistä paikoista, joihin heidät kolme vuotta aikasemmin oli kutsuttu. Mieliala rauhoittui kumminkin vähitellen niin toisen kuin toisenkin toimenpiteen suhteen.

Yliopistossa oli "uuden ajan" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta että jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852 asetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai konsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen tiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti prof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta uudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot olleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44] Ainoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli kolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Samana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa. Vihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa historiallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa tiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä "juhla kristinuskon tuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten". Riemujuhla vietettiin toukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt suomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt. Jumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28 p.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan promoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin päähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja fys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin, vaikka oli eri vihkijät.

Nämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta, että vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä kauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7 p., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä johdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten yliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet, varakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä Upsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi Upsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof. A. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli sallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri. Vieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko juhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja rajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta tahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä ilosta maksaa.

Eräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin ruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld, joka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena) ja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, "maljan menneille päiville ja — jälelläoleville toiveille". Puheesta kuvastui, niin on hän itse kertonut, "juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän tarkkapiirteisempi kuin muiden". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta kuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja Fredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian kiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän otti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa Ruotsissa lausuttuja sanoja "orjuuden kultaisesta pesästä", ja muita samanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä asemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin Cygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan nuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat läsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään. Nordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja huusi: "Hän ei puhu meidän puolestamme".

Tämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan juhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi Berg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä ruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli hänelle mieluista taas tavata "vanha tuttavansa" Nordenskiöld, josta hän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että hänen tekisi mieli antaa sen miehen "roikkua yliopistorakennuksen ulkopuolella". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski hänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun puheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja luuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta kreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein maankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen tuon rikoksen. "Minä kyllästyin koko meluun — kertoo Nordenskiöld itse — ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle saapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä mieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka selittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen vaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia aikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje Pietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, — ei se stipendio, joka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja minut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa. Täyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka monasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli ennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan." Siten menetti Suomi Adolf Nordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on lähtemätön.

Kristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa maan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18 p:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja Runebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä painosta.

Tämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti, ryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25 hopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla ostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa, joka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.

Tätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen kansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan sitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka "Suomen armeijan sotavanhukset ja heidän jälkeläisensä" kesäk. 8 p. 1854 hänelle lahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, "kauan Runebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä pojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä historiallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia kohtaan". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin Tarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun, Runeberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä ja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti C. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä tähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen että myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa vapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja hiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa, joilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten edellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle lähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii hiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.

Edelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen liittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa sanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua. Mutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin sanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi kääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa seurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen sijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa jyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.

Vielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä kirjoituksessa "Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin". Tuossa kirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta; mutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka kautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät napisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka jotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään ilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa valtavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei ainoastaan kaikki ne, joita hän piti "Suomalaisten Ruotsiin siirtymisen" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m., mutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. "verettömät" — joukko nuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan parhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin: Snellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, — vanhasta vastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen siirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, "mutta olisi kumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät pidä Suomen menettämistä minään vahinkona"; ja vielä, että Nordström "itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet on nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta pyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta"; hän on, siirryttyään Ruotsiin, ollut "Suomelle kuollut" j.n.e. Sellaiset lauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan monelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei muuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti, samoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén, B. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun puolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti kyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu tarpeeksi puolustaa.

Pyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi kulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron, varmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän liittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä ajoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa senssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa, ainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu, olevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän kielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo mainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin samoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää oli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi alkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa tuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden alusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman opetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten pöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa, joissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi. Yliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla, suomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa latinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] — Esimerkkinä suuremmasta hyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta kohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura maaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin käsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös edellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman vahvistuksen.

Kirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan jälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen vähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa kahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä osaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar, Litteraturbladet, Turun molemmat lehdet — Åbo Tidningareissa näihin aikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan sanomalehtikirjailijoina — ja 1855 syntynyt sanomalehti "Viborg", jossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen raivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää edistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.

Sananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina, niinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja Godenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja reippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright maailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi Werner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti takaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus. Düsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren tullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin, jonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. — Suomen kuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin ruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin. Fr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen toiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet tutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka hän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän toimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin tilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä, Porthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m. Sitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen alottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg) edustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857 ja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa maallemme.

Säveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria nautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava kylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat pietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja terveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he olivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne enää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin kykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin sentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka täällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli etevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä niitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana kesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä oopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja jotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta siihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat Suomessa.

Helsingin vanhassa teaatteritalossa, — jota sotavuosina oli käytetty majoituskasarmina — oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar Andersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön näytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa vuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat laaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun sota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin teaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856 pidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin innolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8 p. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua. Chiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö sittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti kesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä kerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen muutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti hyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä kaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.

Teaatteritalo ja samoihin aikoihin alullepantu ritarihuone, sekin Chiewitzin piirustusten mukainen, ynnä pari yksityisrakennusta olivat tähän aikaan ainoat, jotka olivat rakenteella Helsingissä. Helsinkiläistemme mielissä oli vielä sodan kammoa jonkunverran jälellä ja se saattoi heidät muistamaan, kuinka katoavaa maallinen tavara on ja varsinkin varomaan rakennusyrityksiä. Kaupungin väkiluku lisääntyi kumminkin vahvasti heti sodan päätyttyä; v. 1856 ilmoitettiin virallisesti lisäyksen luterilaisessa seurakunnassa tehneen 886 henkeä, 1856 839 henkeä. Ja luonnollinen seuraus oli tästä melkoinen asuntojen puute, — siitä yksin sanomalehdissäkin saatiin valittaa.

Olen puhunut kotimaan tapahtumista ja pyrinnöistä niiden kahden vuoden ajalta, joina olin matkoilla.

Palatessani kotiin toukokuun lopulla 1858 tapasin täällä äsken heränneen liikkeen, joka yhtäkkiä oli mahtavasti vallannut mielet, nuorten ja vanhain, sekä Helsingissä että myöskin maaseudulla. Eihän tätä kysymystä voitu miksikään maan elinkysymykseksi sanoa, mutta se koski maan toivoa, opiskelevaa nuorisoa, ja se oli jalo ja innostuttava. Se koski ylioppilastalon rakentamista.

Ylioppilaiden oman talon tuuma oli tosin ylioppilaspiireissä puhtaasti käytännöllisistä syistä herännyt jo jotakin vuotta, paria aikasemmin. Mutta vasta helmikuulla 1858 oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta kokouksessaan ottanut asian vakavasti harkittavakseen; tiedekunnan dekanuksen, Cygnaeuksen, sen kuraattorin, Borgin, sekä vanhemmista tiedekuntalaisista varsinkin E. Lönnrotin kerrotaan vilkkaasti ottaneen tähän keskusteluun osaa. Aluksi valittiin edustajia kaikista tiedekunnista tarkemmin asiaa valmistamaan ja vähää myöhemmin, maalisk. 13 p., pidettiin asianomaisella luvalla tätä kysymystä varten yleinen ylioppilaskokous, jossa oli puheenjohtajana maist. C. G. Estlander sekä läsnä Snellman y.m. professoreja ja jossa pitemmittä mutkitta päätettiin, että ylioppilastalo oli rakennettava. Samassa kokouksessa valittiin seitsenhenkinen komitea, osaksi vanhempia käytännön miehiä, osaksi ylioppilaita, joka sai toimekseen etsiä paikkaa uudelle ylioppilastalolle, toimeenpanna varojenkeräyksen ja ryhtyä muihin alustaviin valmistuksiin. Vaikeudetta saatiin esivallan lupa lähettää keräyslistoja tätä tarkoitusta varten ympäri maan, eikä yleisön asianharrastukseen turhaan vedottukaan. Koko Helsinki oli kohta tulisessa innossa ylioppilaittensa vastaisen kodin aikaansaamiseksi. Naiset kiirehtivät jo huhtikuussa suuressa kokouksessa päättämään että seuraavana syksynä olivat suuret arpajaiset ylioppilastalon hyväksi pidettävät. Professorit ja muut kirjailijamiehet lupautuivat tätä tarkoitusta varten pitämään sarjan kirjallisia iltamia, jotka alkoivat jo huhtikuulla ja joita jatkui koko kevään sekä seuraavan syksyn ja talvellakin. Eikä ylioppilaat itsekään jättäytyneet toimettomiksi; heidän keskuudessaan muodostunut dramaattinen yhdistys päätti koota varoja puolivirallisilla teaatterinäytännöillä ja ylioppilas-laulukunnan joukosta muodostui "laulaja-kakstoistikko", kolmikertainen, valikoitu kvartetti, joka läksi kiertomatkalle yli koko maan innostuttamaan yleisöä ja kokoomaan varoja ylioppilastalon hyväksi. Yksin pääkaupungin hienoistokin saatiin liikkeelle; suuret seuranäytelmät pantiin toimeen teaatterissa ja niissä esitettiin toukokuun jälkipuoliskolla Topeliuksen tilaisuutta varten kirjoittama "Saaristossa"[48] sekä Paciuksen johdolla Weberin suuri musiikkinäytelmä "Preciösa". — Helsingin esimerkkiä noudatti pian maaseutu; sielläkin jo samana kevännä pantiin monessa paikassa toimeen seuranäytelmiä, iltamia, arpajaisia ja monenlaisia huvitilaisuuksia tuon lempilaitoksen hyväksi.

Noilla mainitsemillani ylioppilasnäytännöillä on oma historiansa. — Jo ennen sotaa, vuonna 1853, oli joukko ylioppilaita huvikseen näytelmätaidetta harjoittanut, ensiksi yksityisessä huoneustossa mutta vielä samana syksynä suuremman akateemisen yleisön edessä lukuseuran silloisessa huoneustossa Pihlflycktin talossa Hallituskadun varrella. Siellä esitettiin osia suuremmista murhenäytelmistä, pienempiä ruotsalaisia ilveilyjä, sekä suurella menestyksellä vallattoman iloinen ruotsinkielinen parodia "Pisachiton linna taikka Mustasukkaisuuden kamalat seuraukset", jonka oli kirjoittanut nuori ylioppilas kreivi C. Mannerheim. Sodan aikana ja sitä lähinnä seuraavina vuosina ei tuosta pienestä dramaattisesta yhdistyksestä mitään kuulunut, mutta syksyllä 1857 oli se taas henkiin herännyt, esiintyen taas samassa huoneustossa kuin ennenkin, mutta sikäli lisätyillä voimilla ja laajennetulla ohjelmalla, että suomenkielikin siellä oli saanut sijansa silloin tällöin jossakin lausunto-numerossa. Kun sitten seuraavana kevännä 1858 oli kaikilla tahoilla ja kaikilla keinoilla työskenneltävä ylioppilastalon hyväksi, rohkasi yhdistys mielensä, hankki itselleen suuremman huoneuston, n.s. "Oelzen salongin", rakensi sinne näyttämön ja antoi siellä yleisölle, siitä kumminkaan julkisesti ilmoittamatta, neljä näytäntöä, nim. huhtik. 17 p:nä ja muutamina sitä seuraavina päivinä. Ohjelmassa oli osia Schillerin "Don Carloksesta", P. Hannikaisen ilveily "Silmänkääntäjät", jossa suomenkieli ensi kerran kaikui näyttämöltä Helsingissä, ja lopuksi "Dramaattista niitä-näitä", n.s. "kolmiosainen huvittelu", jonka tilaisuutta varten oli kirjoittanut C. Mannerheim, joka myöskin sekä näyttelijänä että johtajana oli dramaattisen yhdistyksen pylväitä. Tämä "huvittelu" oli tapahtuvinaan Sortavalassa, jonka teaatterissa matkustava ylioppilasseurue oli esittävinään kamalan tragedian ja hellän oopperan Sortavalan teaatterin johtajan, kauppias Jerofejeffin sekä kaupungin muun asujamiston suureksi esteettiseksi nautinnoksi. Kappale on hyvin pirteä ja siinä oli monta viittausta ja letkausta päivän tapahtumiin; mutta sekä varakansleri että rehtori olivat sen tarkastaneet ja sen täydellisesti hyväksyneet ja kaikessa viattomuudessa se neljä eri kertaa täydelle huoneelle esitettiin. — Mutta äkkiä tuli salama idästä. Tätä "huvittelua" ei saatu enää esittää; — yliopisto oli taas hengenvaarassa eikä sitä voitu sovintouhreitta pelastaa. Ja uhreiksi valittiin: yliopiston rehtori Rein ja ylioppilas Mannerheim. Rein pyysi säikäyksissään eroa rehtorinvirastaan ja Mannerheim karkoitettiin virallisetta tuomiotta puoleksi vuodeksi yliopistosta, ei tuon turmiollisen kappaleen sepittämisestä, joka oli hyväksytty, vaan, kuten sanottiin, senvuoksi, että hän oli laiminlyönyt käyttää vormupukua.

Ylioppilaat esittivät vielä kerran ohjelmansa, tällä kertaa teaatterissa, ja ilman tuota "huvittelua".

Ja rehtorin eronpyyntiin myönnyttiin toukok. 29 p. Gabriel Rein sai siten "huvittelun" vuoksi luopua rehtorinvirastaan, jota hän oli hoitanut kymmenen vuotta vaikeimpain olosuhteiden vallitessa.

Samoihin aikoihin kuin ylioppilastalon innostus leimahti toinen isänmaallinen liike vireille. Se koski v:n 1808 sotavanhuksia.

Jo kymmenen vuotta oli innostuksella kuultu Vänrikki Stoolin kertovan Suomen viime taistelusta, mutta kukaan ei ollut siltä tullut ajatelleeksi, että tuosta "murtuneesta, repaleisesta sotajoukosta" vielä eli monta vanhaa soturia, jotka harmaantuneina ja voimattomina syrjäisissä mökeissään ehkä "nälkää näkivät ja palelivat", niinkuin muinoisina taistelun aikoina. Silloin saatiin, lopulla vuotta 1857, eräästä Ruotsin lehdestä lukea kehoitus varojen keräämiseen muutamalle Nurmeksessa, Karjalassa, elävälle vanhalle soturille, joka oli ollut mukana useissa v:n 1808 taisteluissa ja jolta välttämättömimmät elämisen tarpeet puuttuivat. Nyt huomattiin, mitä täällä kotimaassa oli laiminlyöty; hävettiin, kun moinen kehoitus ilmestyi, ei oman maan, vaan vanhan veljesmaan sanomalehdessä. Ja täälläkin ruvettiin vilkastumaan, yhdestä pitäjästä toisensa perästä saapui sanomalehtiin tietoja vielä elävistä sotavanhuksista. Voimakkaamman herätyksen toimimaan "v. 1808 miesten" hyväksi antoi kumminkin vasta kesäkuussa 1858 Åbo Underrättelser, — jossa E. Bergh silloin oli aputoimittajana —; eräässä lämpösesti kirjoitetussa artikkelissa pyysi se Suomen kansaa muistamaan isänmaan vanhoja puolustajia, hankkimaan aluksi tietoja niiden olinpaikoista ja keräämään apua heille vanhuuden jälelläoleviksi ajoiksi. Tämä kehoitus sai vastakaikua. Kaikilta tahoilta saapui nyt sanomalehdille ilmoituksia vielä elävistä sotavanhuksista, niistä tappeluista, joissa he olivat olleet osallisina, heidän myöhemmistä elinvaiheista, — ja niitä uutisia ei sensuuri, merkillistä kyllä, ensinkään ehkäissyt. Samoihin aikoihin pantiin kaupungeissa ja maaseuduilla varojenkeräyksiä toimeen, pidettiin arpajaisia, seuranäytelmiä, laulajaisia, tanssiaisia ja kaikenlaisia iltamia, kirjoja ja sävellysvihkoja ilmestyi, — kaikki sotavanhusten hyväksi. Turussa, josta kehoitus oli lähtenyt, muodostui keskuskomitea, joka otti vastaan ja jakeli kertyneitä varoja. Hallituskin osoitti suopeutta sotavanhuksia kohtaan — niihin luki se myöskin entiset kaartilaiset Puolan sodan ajoilta — ja lisäsi vanhusten nauttimat eläkkeet kaksinkertaisiksi. Vanhat soturit saivat sitäpaitsi lämmintä myötätuntoisuutta osakseen nuorempain soturiveljien taholta; kaikkien Suomen joukkojen upseeristot tekivät yksimielisesti kauniin päätöksen luovuttaa osan palkastaan n.s. Suomen sotaväen vanhusrahastoon, josta oli apuja vanhuksille annettava, niinkauan kuin sellaisia vielä oli hengissä.

Lopulla vuotta 1858 oli saatujen tietojen mukaan vuoden 1808 sotilaita vielä laskettu olevan hengissä noin 600.[49] Silloin olikin innostus vanhuksia kohtaan korkeimmillaan. Helsingissä olivat sotavanhukset, kuten sanomalehdissä kirjoitettiin, "päivän tunnussanana". Niin antoi ylioppilasten laulukunta juhlasalissa iltaman, jossa isänmaallinen innostus korkeimmilleen kohosi. Z. Topeliuksen kauniin proloogin lausui voimakkaasti silloin 19-vuotias ylioppilas L. Mechelin. Runebergin "Viidennen päivän heinäkuuta" jota ei vielä oltu painettu, lausui C. Mannerheim. Porilaisten marssi laulettiin ensi kerran Topeliuksen tilaisuutta varten sepittämillä sanoilla[50] ja salintäyteinen yleisö vastaanotti sen kuohuvalla innostuksella. Kahta päivää myöhemmin olivat Seurahuoneella kaartin upseerikunnan toimeenpanemat tanssiaiset sotavanhusten hyväksi: sali oli koristettu vanhoilla ja uusilla lipuilla, kivääreillä, miekoilla ja kaikenlaisilla kuvaannollisilla sotakuvilla ja vaakunakilpiin olivat kirjoitetut ne merkillisimmät tappelut, joihin Suomen sotajoukot muinaisina aikoina ovat ottaneet osaa. Ja samassa sotamaisesti koristellussa salissa olivat paria päivää myöhemmin samaa tarkoitusta varten muistaakseni n.s. "karhupäivälliset", joissa oli paljo väkeä ja joissa myöskin vallitsi raitis isänmaallinen mieliala.

Nämä molemmat liikkeet, — ylioppilastalon ja sotavanhusten hyväksi, toinen tähdäten tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, toinen tarkoittaen isänmaan parasta toivoa, toinen sen parhaita muistoja — ne olivat, kotiin palatessani, vastassani kuin raittiit aamutuulahdukset; ne osottivat herännyttä luottavampaa, toivorikkaampaa, rohkeampaa mielialaa ja vaikuttivat melkoisessa määrin sen alakuloisuuden haihduttamiseksi, joka viime vuosina yhtämittaa oli mieltäni painostanut.

Vanhemmat ja nuoremmat ystäväni ja aatetoverini tapasin myös kahden vuoden kulutta verrattain rohkeina mieleltään. Heidän riveihinsä oli sillävälin ilmestynyt jokunen uusikin mies, johon pian tutustuin. Niin esitettiin minulle jo aivan ensi päivinä nuori kaartinluutnantti Robert Lagerborg. Hän oli, priimuksena päästyään Suomen kadettikoulusta 1854 ja ensi vänrikinvuotensa venäläisessä kaartinrykmentissä palveltuaan, siirretty Suomen kaartiin v. 1856, jolloin tämä pataljoona oleskeli Venäjällä, sekä seurannut kaartia syksyllä Helsinkiin.[51] Täällä oli hän pian herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Hänen avonainen, rehellinen luonteensa, hänen hieno käytöksensä, hänen jalo, isänmaallinen innostuksensa ja hänen neronsa oli kiinnittänyt mielet häneen, missä hän liikkuikaan, yhtähyvin nuorissa, kirjallisissa piireissä kuin hienoston seuroissa ja kasarmeissa. Eikä pitkää aikaa kuhmut, ennenkuin hän ja minä olimme hyvin läheisiä tuttavia. Lagerborg oli vielä täydestä sydämmestään soturi; mutta siltä ei ajan kirjallisista eikä valtiollisista riennoista mikään ollut hänelle vieras. Erityisellä huomiolla oli hän seurannut Venäjän aikakauskirjallisuutta, joka edellisinä vuosina oli vilkkaasti ja korkealle kehittynyt. Ja mitä Venäjän aikakauskirjoissa silloin jo voitiin kirjoittaa, miten hallinnollisia ja yhteiskunnallisia oloja omassa maassa arvosteltiin, miten petoksia ja muita sotilas- ja siviilihallinnon epäkohtia paljastettiin, kuinka sotilasalalla m.m. kenraali Miljutin, vastainen sotaministeri, oli loistavalla kirjailijakyvyllä esittänyt silloisen sotalaitoksen puutteita ja tehnyt selkoa korjaussuunnitelmastaan, — kaikesta tästä tiesi Lagerborg kertoa meille, jotka emme noita asioita tunteneet ja joista ne olivat melkein uskomattomia. Se palava harrastus, joka oli näiden hänen esitystensä elähdyttimenä, osotti jo, että tämä upseeri tulisi sanomalehtialalla taistelunsa taistelemaan. Ja hänen puheistaan täytyi minun ja monen muun ruveta uskomaan ja toivomaan, että Suomessakin painostavat paino-olot pian väistyisivät nousevan päivän tieltä.

Vietettyäni pari viikkoa Helsingissä lähdin maalle, Inkooseen, veljeni Fransin palkkiopitäjään, jonka pappilassa jo pitemmän aikaa sitten melkein joka kesä olin saanut milloin pitemmän, milloin lyhyemmän ajan nauttia hauskaa perhe-elämää. Läheltä pappilaa hankin nyt itselleni vaatimattoman asunnon koko kesäksi: asetuin muutamain virstain päässä olevaan torppaan Saunamäen lastauspaikan luo. Kesäinen ilma ja merivesi (prof. Malmstenin neuvon mukaan uin uutterasti meressä) vahvistivat melkoisesti terveyttäni. Ja sen rinnalla haluni uuteen toimintaan kasvoi. Yksinäisillä kävelyretkilläni muovailin päässäni uuden sanomalehden suunnitelmaa, jota päätin ensi vuoden alusta ruveta ulosantamaan. Siitä piti tulla Suomessa aivan uudenlainen lehti: viikkolehti, kepeästi toimitettu, joka kumminkin käsitteleisi vakavampiakin aineita. Suunnitelmasta pääsin vähitellen täydellisesti selville: toimitusta päätin yksin hoitaa, ainakaan en antautua kenestäkään riippuvaiseksi. Nimeä uudelle lehdelle oli minun melkein mahdoton keksiä. Kauan mietittyäni ja haparoituani keksin vihdoin nimen Papperslyktan (Paperilyhty) ja se oli minusta onnellinen keksintö. Se nimihän osoitti, että en itse kovin suuremmoiseksi kuvitellut sitä valoa, jota pieni lehteni tulisi levittämään. Se kuvasi sen ohessa kuinka epävarmoja ja haihtuvia kaikki sanomalehtiyritykset maassamme olivat: — "tulee pieni tuulenhenki, se sammuttaa kynttilän lyhdystä taikka vie liekin paperiin, jolloin kaikki palaa ja savuun haipuu". Kun nimi oli tiedossa oli vastainen lehtituumani valmis. Täytyi nyt vain kirjoittaa tuo lehti, painaa se ja hankkia sille lukijoita.

Kun syksyllä 1858 taas olin hyväin ystäväin tuttavallisessa seurassa huomasin pian, kuinka poissaoloni aikana kaikki isänmaalliset tulevaisuudentuumat olivat käyneet suunnaltaan varmemmiksi. Tarkoitus, johon ne tähtäsivät, oli perustuslaillisen valtiomuodon uudelleen herättäminen. Toivottiin, vaikkei voitu uskoakaan toiveiden pian toteutuvan. Asema oli yhä vielä sellainen, että painovapauden ja sanomalehdistön ylin komentaja, kenraalikuvernööri, maaliskuussa 1859 saattoi antaa sellaisen salaisen käskyn painotarkastajille, "ettei Suomen lehdissä saa painattaa mitään kirjoituksia entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä". Suurilla silmillä oli toisiaan katseltu, kun kesällä 1858 oli tavattu Åbo Tidningissä v:n 1772 hallitusmuoto ja v:n 1789 Yhdistys- ja Vakuutuskirja painettuna, joskin ilman enempiä mietteitä; ja kun saman vuoden lopulla, lähinnä oppikirjaksi Helsingin lyseoon, samat asiakirjat ynnä keisarien hallitsijavakuutukset voitiin erikseen painaa nimellä "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait", niin pidettiin sitä korkeimman vallan erittäin vapaamielisenä myönnytyksenä.[52] Mutta toiselta puolelta tiedettiin, että hallitsevissa piireissäkään ei vastaisten valtiopäiväin tuumia voitu kokonaan syrjään sysätä. Eikä kulunutkaan aikaa kuin toukokuuhun 1859, ennenkuin maan virallisissa lehdissä saatiin lukea, että hallitsija oli käskenyt kenraalikuvernöörin ja senaatin laatia luettelon niistä maan lainsäädäntöä ja rahaoloja koskevista kysymyksistä "jotka nykysin voivat vaatia H. M:n korkeata huomiota", mutta joita "suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voida hallinnollista tietä lopullisesti niin ratkaista, että ne tyydyttäisivät maan tarpeet ja samalla olisivat sopusoinnussa H. M:nsa maanisällisten tarkoitusten kanssa."

Että valtiopäiviä siten todellakin valmistettiin, sitä ei enää voitu epäilläkään. Siitä oli nyt varmempia todistuksia kuin ennen, jolloin enteinä siitä oli pidetty sitä seikkaa, että maalaaja R. V. Ekmanilta oli kesällä 1858 tilattu Porvoon valtiopäiviä kuvaava taulu (Thelningin Porvoossa olevan taulun mukaan), taikka että Ritarihuoneen rakentamiseen oli ryhdytty keväillä 1858. Ritarihuonejohtokunnan päätös ryhtyä silloin rakennuttamaan tuota jo kauan sitten aijottua rakennusta, se oli tosin sattuma, joka näihin aikoihin kumminkin näytti ajatukselta. Mutta se joka tietää, että silloisessa ritarihuonejohtokunnassa vphra Cas. v. Kothen oli johtavana sieluna, ymmärtää helposti, että perustuslailliset tarkoitukset eivät vaikuttaneet tuon rakennuksen perustuksen laskemista. Valtiopäivät olivat odotettavissa; — mutta milloin, kuinka pian, sitä ei voinut kukaan ennustaa. Ja he, jotka sitä enin ajattelivat ja siitä suurinta toivoivat, ne sitä päivää samalla jonkinlaisella pelolla ajattelivat. Peljättiin, että mahdollisesti kaikki se, mitä meillä paperilla oli, voisi mennä hukkaan. Eihän tiedetty, minkälaiseksi säätykokous meillä muodostuisi. V:lta 1809 ei ollut enää elossa olevain muistoja jälellä: kaikki vanhat, mutta vielä voimassaolevat valtiopäivämuodot olivat unhottuneet ja niihin oli perehdyttävä kirjoista ja asiapapereista. Entä vastaiset edusmiehet? Selailtiin E. v. Knorringin keväillä 1858 ulosantamaa ensimmäistä Suomen aateliskalenteria ja siitä nähtiin, kuinka suuri osa aateliston päämiehiä oli Venäjän sotapalveluksessa ja kuinka pieni muuten niiden saman säädyn jäsenten lukumäärä oli, joissa voitiin edellyttää edes jossakin määrin olevan valtiollista harrastusta ja isänmaallista itsetuntoa. Muilta säädyiltä ei myöskään, vanhan vaalijärjestyksen mukaisesti, voida paljoa odottaa. Kaikilta puuttui miltei yhtä suuressa määrin tottumusta julkiseen esiintymiseen ja yleisten asiain käsittelemiseen.

Se saattoi näyttää toivottomalta, mutta ei siltä lakattu parasta toivomasta.

Suomalaisen kirjallisuudenseuran toimintaa olin koko ulkomailla oleskeluni ajan seurannut suurella harrastuksella. Ja kotiin palattuani ei minulle mikään ollut sen mieluisempaa kuin saada ottaa osaa tämän seuran kokouksiin. Siellä tapahtui kaikki vielä yhtä yksinkertaisesti ja vaatimattomasti kuin ennen. Mutta seuran uskollisimpain jäsenten joukosta puuttui nyt useita.

Poissa oli tuo kunnioitettava vanha varapuheenjohtaja professori J. J. Tengström, joka, perhesurujen painamana, äsken oli ainaiseksi ummistanut silmänsä.

Poissa oli mainitun vanhuksen toimekas vävypoikakin Herman Kellgren, joka, päästyään Wallinin jälkeläiseksi itämaisten kielten opettajaksi yliopistoon, jo syyskuussa 1856 oli 34 vuoden ikäisenä lavantautiin kuollut. Odottamattomampaa surusanomaa ei ole vielä koskaan minulle saapunut kuin tämä, joka minulle Pariisiin kertoi, että tuo lahjakas, aina vilkas ja pirteä mies oli lähtenyt tästä maailmasta, johon hän niin kiinteästi tuntui kuuluvan. Se, joka oli Kellgrenin tuttavana elänyt 1840-luvun nuortean kansallisen innostuksen aikoina, jonka kauniimpia edustajia hän juuri oli, se ei koskaan voinut lakata häntä rakastamasta, vaikkakin hänen käytännöllinen maailmanviisautensa viime aikoina oli vienyt hänet opportunismiin, jota ei aina voinut hyväksyä.

Poissa oli myöskin Erik Aleksanteri Ingman, joka, tultuaan vähää ennen nimitetyksi lastensynnytystaidon professoriksi, oli kuollut toukokuulla 1858. Mitä Ingmannin tavallisesti suljetut huulet eivät sanoneet, sen sanoi hänen hymyilevä, lämmin ja samalla terävä katseensa. Rehdimpää luonnetta, jalompaa isänmaanystävää tuskin oli olemassakaan. Ollen kirjallisuudenseuran ensimmäisiä perustajia — silloin vielä nuorena ylioppilaana — pysyi hän tälle seuralle ja työlle suomenkielen hyväksi kuolemaansa asti hartaasti uskollisena.

Mutta puheenjohtajan paikalla istui vielä Elias Lönnrot, sihteerinä oli Elmgren ja useimmat muut seuran entisistä, varmoista henkivartijoista olivat myös paikoillaan. Minulle tarjoutui pian kotiini palattuani tilaisuus jossakin määrin vaikuttaa seuran hyväksi. Jo vuosikokouksessa toukok. 16 p:nä 1854, Porthanin kuoleman 50:ntenä vuosipäivänä, jolloin Akiander ehdotti, että kirjallisuudenseura Porthanin muiston kunnioittamiseksi pystyttäisi muistopatsaan hänen haudalleen Turun tuomiokirkon viereen, herätin kysymyksen, että seuran sen ohessa olisi ryhdyttävä ulosantamaan uutta painosta Porthanin valikoittuja teoksia. Tämä tuuma oli ylioppilasajoiltani asti ollut mielituumiani. Mutta aika ei silloin näyttänyt edulliselta tällaisen suuren kirjallisen yrityksen toteuttamiseen: sota oli tulossa ja seuran rahavarat olivat erittäin niukat; en voinut siitä syystä pyytää muuta, kuin että ehdotukseni pantaisiin pöydälle epämääräiseksi ajaksi. Tuumaa kannatettiin kumminkin heti monelta taholta; sanomalehdissä siitä vilkkaasti keskusteltiin ja eri mielipiteitä lausuttiin siitä, millä kielellä tuo uusi Porthanin painos olisi julaistava. Yksi vaati ruotsinkieltä, toinen suomenkieltä ja kolmas suomalaista käännöstä ruotsalaisen ja latinalaisen alkutekstin rinnalle. Mutta pian yhtyivät kaikki minun lausuntooni, että Porthanin teokset ovat sitä laatua, että historiantutkijalle — ja ainoastaan niitä vartenhan oli uusi painos aijottu — ei olisi hyötyä niiden kääntämisestä muuhun kieleen kuin millä ne ovat kirjoitetut, ruotsiksi ja latinaksi.

Levättyään neljä vuotta joutui uuden Porthanin-painoksen ehdotus nyt, 1858, taas kirjallisuudenseurassa päiväjärjestykseen. Sittenkuin laatimani seikkaperäinen suunnitelma teoksen ulosantamisesta oli hyväksytty, päätettiin lokakuulla heti ryhtyä töihin. Toimitustyön uskoi seura sihteerilleen, Elmgrenille, ja minulle. Tämä työ oli luonnollisesti suurella huolella suoritettava. Ensi korehtuurin luin minä, toisen Elmgren ja kolmannen taas minä. Siten edistyi työ vähitellen, niin että ensi osa ilmestyi syksyllä 1859 ja toinen osa, johon Porthanin pääteos, Juustenin piispankronikka päättyi, 1862. Kun painatus oli ehtinyt kappaleen matkan kolmatta osaa, oli minulla valitettavasti jo liian paljo työtä jokapäiväisen sanomalehden toimittamisesta, joten en ehtinyt omistaa kyllin suurta huolenpitoa Porthanin teosten ulosantamiseen, ja täytyi minun siitä syystä jättää seuraavain osain ulosantaminen Elmgrenille yksin. Viides ja viimeinen osa Porthanin teoksia ilmestyi vasta 1873.

Ohimennen tahdon tässä kertoa pienen muiston syksyltä 1858, jolla voi olla jotakin sivistyshistoriallista merkitystä. Koko nuoruuteni ajan olin, kuten on näkynyt siitä mitä olen kertonut, elänyt mitä lähimmässä ja uskotuimmassa yhteydessä suomenkielen lämpöisimpäin ja innokkaimpain edustajain kanssa ja ottanut vilkasta osaa heidän tulevaisuudentoiveisiinsa ja suunnitelmiinsa. Mutta en ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään vihamielistä enkä sapekasta ruotsalaisuutta enkä ruotsalaista kulttuuria kohtaan maassamme: sen historiallinen olemassaolon oikeus oli tunnustettu, joskin oli kaikella voimalla työskenneltävä sen sijan hankkimiseksi suomenkielelle, joka sille luonnostaan oli tuleva sekä kirjallisuudessa että kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. En koskaan ollut kuullut vihamielistä sanaa ennenkuin syksyllä 1858, jolloin eräässä tilaisuudessa sain kuulla tavallista lahjakkaamman ja hienosti sivistyneen nuoren miehen purkavan kansallista innostustaan mitä katkerimmin sanoin ruotsinkielistä sivistystä vastaan, jota hän kuvasi väkivaltaisesti sortavaksi voimaksi, josta olisi keinoilla millä hyvänsä vapauduttava; koko ruotsalainen aines oli ajettava maasta pois, — miltei sellainen oli tunnussana.

Huomasin, tätä kuullessani, että asiat poissaoloni aikana olivat edistyneet. Snellmannin professorinpaikan ympärille oli kasvanut uusi polvi: "jung-fennomaanit", kuten niitä silloin kutsuttiin, — saman suvun kantajoukko, josta sittemmin vuorostaan, kasvoivat "vanhat fennomaanit".

Mutta palaan uuteen sanomalehtiyritykseeni. Pidin asiaa salassa niin kauan kuin mahdollista. Kun ystäväni G. V. Edlund teki minulle sen palveluksen, että haki oikeudet "Papperslyktan" nimiselle viikkolehdelle ja tämä lupa marraskuulla myönnettiin, tiesivät ainoastaan harvat, että minä rupeaisin tätä uutta lehteä toimittamaan. Frenckellin kirjapainon kanssa tein kumminkin sopimuksen painatuksesta ja joulukuun alussa oli näytenumero annettava. Jo näytenumeron olin aikonut koristaa otsakuvalla, jonka suunnitelman itse olin laatinut. Mutta siihen aikaan ei vielä hyvässä pääkaupungissamme ollut helppoa saada sellaista taideteosta toimeen. Piirustuksen laati kumminkin arkkitehti Hampus Dahlström ystävällisesti ja hyvin onnistuneesti. Mutta pelkkä piirustus ei riittänyt, se oli myöskin puuhun piirrettävä. Ja puunpiirrostaito ei ollut maassamme vielä pitkälle edistynyt; eräs siivo tanskalainen, P. O. Liebert, joka samalla oli valokuvaaja, oli tämän ammatin ainoa harjoittaja paikkakunnalla. Tämän miehen kansallisena elämänohjeena oli vanha tanskalainen sananparsi: "jos en tule tänään, tulen kai huomenna" ja minun otsakuvani ei joutunut hänen käsistään niinkään huonosti tehtynä, jommoisena sen vihdoin sain, kuin paljo jälestä määräpäivän. Näytenumeron täytyi senvuoksi ilmestyä ilman tuota kuvaa.

Näytenumeroni — 8 suurta, kaksipalstaista sivua — sisälsi melkein yksinomaa leikkisän kirjeen "Rustikalle", ihannetytölle, jonka mielikuvitukseni oli asettanut ja sijoittanut johonkin maalle Turun läheisyyteen; nimen olin löytänyt eräästä englantilaisesta komediasta, jonka olin nähnyt näyteltävän Wienissä etevällä tavalla. Tässä kirjeessä tein selkoa sanomalehteni synnystä, selitin sen nimen ja esitin sen toimituksen. Toimitukseen tulisi kuulumaan, kerroin, neljä hyvää päivällispöytätoveria, nim. herrat Metropolitanus, tohtori Ultramarin, kaukonäköinen edistyksen mies, kaunokirjailija Caravaggio ja uutisten urkkija Kopisti, joka tuntee kotimaan päivän tapahtumat yhtä hyvin kuin Ultramarin ulkomaiset.

Pienen suojelusjumalattarensa ja monipäisen toimituksensa kannattamana saavutti Papperslyktan odottamattoman suurta suosiota. Se sai heti noin 950 tilaajaa, (joista 400 Helsingissä), — sellaiseen numeroon eivät monet maamme lehdet vielä silloin olleet tottuneet.

Ja niin rupesi lehteni 1859 joka maanantai ilmestymään. Tein kaikki mitä voin tyydyttääkseni niitä vaatimuksia, joita noin lukuisa tilaajamäärä näytti lehdelleni asettavan: koetin tehdä sen sisällöltään helppotajuiseksi ja vaihtelevaksi, huvittavaksi ja hyödylliseksi, kosketellen päivän huomattavimpia kysymyksiä, sekä kotimaisia että ulkomaisia. Nuo neljä toimittajaa — jotka kaikki olivat eri ilmestysmuotoja minusta itsestäni — kirjoittelivat kukin alaltaan. Niin käsitteli Metropolitanus — aluksi kirjeissä Rustikalle — päiväjärjestyksessä olevia kotimaisia kysymyksiä, kirjoitti sotavanhuksista, ylioppilastalosta, suomalaisen kirjallisuuden seurasta, suomen ja ruotsin kielestä Suomessa, teaatterista ja ylioppilasnäytännöistä j.n.e., ja sai näiden kirjeiden johdosta hoitaa mitä vakavinta polemiikkia, josta enemmän tuonnempana. Paitsi paljoa muuta kirjoitti Metropolitanus myöskin kertomuksen kotimaiselta kiertomatkalta, jonka tein kesällä 1859. Matkustin meritse Viipuriin, sieltä Saimaan kanavan vartta — maitse, sillä vielä ei, kolme vuotta kanavan avaamisen jälkeen, oltu keksitty, että sitä voitaisiin käyttää myöskin matkustajaliikkeeseen — ja edelleen surkealla hinaajalaivalla Saimaan yli, poiketen Savonlinnaan ja Punkaharjulle, sieltä Kuopioon ja sitten Jyväskylän ja Päijänteen kautta takasin Helsinkiin. — Nimimerkki Caravaggio kirjoitti silloin tällöin terävän pilakirjoituksen, kuvaten "kynäpiirroksissa" silloisen Helsingin elämän eri puolia, kertoi taidenäyttelyistä y.m. — Ultramarinin osastoon kuuluivat ulkomaan asiat; silloin leimahtava Italian kysymys, suuri v:n 1859 sota, siihen kuuluvat etevimmät henkilöt ja Garibaldin ihmeellinen vapautustyö seuraavana vuonna olivat erityisesti käsittelyn aiheina. — Kopistin tehtävänä oli lopuksi joka numeroon laatia "kronikka" kaikesta, mitä merkillistä oli tapahtunut kaupungissamme ja maassamme ja jota silloisissa oloissa saattoi kosketella.

Mutta Papperslyktan ei elänyt ainoastaan noiden neljän omain toimittajain kynäntuotteista. Kirjoituksia sekä nuoremmilta että vanhemmilta henkilöiltä rupesi pian lehdelle saapumaan.

Ensimmäisiä avustajiani oli tuo yhäti uskollinen ystäväni Fredr. Cygnaeus. Hän antoi minulle ensiksi kirjoituksen ylioppilastalokysymyksessä (jonka johdosta olin joutunut kuumaan polemiikkiin C. G. Estlanderin kanssa), lähetti sitten Dresdenistä. jossa hän oleskeli kesällä 1859, sarjan kirjoituksia Helsingin teaatterin tulevaisuudesta ja hauskuutti lehteäni m.m. leikillisellä runolla, jonka alla oli nimimerkki "Fennoman". Silloinen professori J. Ph. Paimen kunnioitti minua muutamalla kirjoituksella ja toinen lakitieteen professori A. Liljenstrand lähetti useampia. Saimpa julkaistakseni varakanslerilta, vapaaherra Munckiltakin, joka joskus sanomalehdistössä julkilausui hartaita isänmaallisia mietteitään, kirjoituksen "kansallishengestä ja puoluehengestä": mutta toisen saman miehen kirjoituksen "ajatuksenvapaudesta" pyyhki senssuuri armotta, vaikka kirjoittaja olikin senssuurihallituksen puheenjohtaja ja hänen nimensä oli kirjoituksen alla.

Erityisen runsaasti minulle tuotiin runomittaista avustusta. Uskollinen ystäväni Karl Collan julkaisi lehdessäni suuren osan arvokkaita Goethen, Freiligrothin, Heinen y.m. saksalaisten runoilijan käännöksiä. Carl Mannerheim toi minulle pari kylläkin onnistunutta alkuperäistä runoa Mussetin tapaan. Nuori ylioppilas Julius Wecksell, johon silloin tutustuin, toi minulle usein uusia runojaan, kuunteli neuvojani ja teki heti sellaisia korjauksia, joita hän piti oikeutettuina. Lähes kokonainen tusina hänen nuoruudenrunojaan ja siinä joukossa hänen parhaitaan ilmestyi siten Papperslyktanissa. Sittemmin sain taas useita runoja kahdelta uudelta, nousevalta runoilijalta, luutnantti Frans Mörtengreniltä, jonka ura valitettavasti niin kesken katkesi, ja Theodor Lindhiltä, joka toi sekä omia runojaan että käännöksiä englanninkielestä. Nuorista runollisista avustajistani muistan myöskin Leo Mechelinin, joka käänsi lehteeni muutamia runoja saksankielestä.

Muut nuoremmat ystäväni avustivat minua arvokkailla suorasanaisilla kirjoituksilla. Mainitsen niistä lähinnä Hannes (J. J.) Chydeniuksen, tuon kaikkea jaloa ja inhimillistä unelmoivan kemistin, joka sekä Ruotsista että Norjasta, jossa hän silloin oleskeli, lähetti minulle sisällysrikkaita kirjeitä; sitten Edv. Bergin, joka ystävällisesti hoiti lehden sillaikaa kuin minä olin kiertomatkallani. Hugo v. Becker ja Frans af Björksten muistivat lehteäni matkamuistelmilla, edellinen Kööpenhaminasta, jälkimmäinen Italiasta; ja, mainitsematta enää useampia, lehteä avusti vielä Robert Lagerborg, joka syksyllä 1860 suoritti ensimmäiset harjoituksensa (niinkuin myöskin L. Mechelin) Papperslyktanissa kirjoittamalla kirjeitä ja leikillisiä palasia.

Ne olivat iloisata ja valoisata aikaa nuo kaksi vuotta 1859 ja 1860, joina paperilyhtyäni toimitin. Raitis vapaudentuuli, joka irroitti monet painavat ja lahoneet siteet, puhalsi läpi Euroopan, innostuttaen ja kohottaen nuoria mieliä. Ollen lukuisain suosijain ja ystäväin ympäröimänä ja nauttien suuren yleisön kehoittavaa suosiota tuntui minusta sanomalehtityö miellyttävältä ja keveältä. Ja kumminkin sillä työllä oli hyvinkin vakavat ja raskaat puolensa.

Tulen nyt siihen aikoinaan hyvin merkilliseen polemiikkiin, jota minun oli käytävä niin voimakasta vastustajaa, kuin vanhaa ja kunnioitettavaa ystävääni J. V. Snellmannia vastaan. Tämä kansallisuuskysymystä koskeva kiista, joka aika-ajoin kävi erinomaisen tuliseksi ja jota jatkui lähes vuoden, oli koko tämän ajan alituisesti minua uhkaamassa kuin ukkospilvi, jonka jyrinät ja salamat onneksi eivät toki jaksaneet masentaa reipasta mieltäni.

Riidan alku oli seuraava. Professori C. V. Törnegren rupesi helmikuussa 1859 pitämään sarjan kansantajuisia historiallisia luentoja ruotsalaisesta kirjallisuudesta ja näihin luennoihin hänen kevyt ja miellyttävä esitystapansa veti yleisön, joka melkein täytti yliopiston juhlasalin kaikki paikat. Näiden esitelmien esipuheessa — jotka esitelmät hänen oli sairauden takia valitettavasti pakko liian aikasin keskeyttää — puhui hän muutamia sanoja suomalaisen kirjallisuuden, etupäässä sanomalehtikirjallisuuden, nopeasta edistymisestä viime aikoina. Hän sanoi tämän edistyksen todistavan, ettei se aika ole kaukana, jolloin suomalainen kirjallisuus kokonaan on sysännyt ruotsalaisen kirjallisuuden Suomesta syrjään ja että — niin kuuluivat hänen sanansa — parin sukupolven perästä Suomen sivistyneiden luokkain varmaankin sanakirja ja kielioppi kädessään on pakko tehdä työtä ymmärtääkseen Runebergin, Nordströmin ja Castrénin kirjoituksia.

Hiljaisella hämmästyksellä kuuntelivat kuulijat tätä luennoitsijan lausetta. Sellaista ajatusta tuskin ennen oli julkisesti kuultu lausuttavan. Ja jokainen tiesi, että Törnegren ei suinkaan ollut fennomaani. Olivatko hänen sanansa siis ainoastaan hänen tunnetun ivallisen luonteensa tilapäistä mielenpurkausta? Sitä ei uskallettu otaksua, kun hän oli lausunut ne melkein synkän vakavalla äänellä. Mutta Törnegren oli skeptikko niin toisessa kuin toisessakin suhteessa, oli alakuloinen ja pessimistinen etenkin isänmaan vastaisten kohtalojen suhteen; siitä ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, etsivät selityksen hänen sanoihinsa.

Minä en voinut jättää tätä paljo huomattua lausetta lehdessäni koskettelematta. Vielä samassa helmikuussa otin taikka annoin Metropolitanuksen ottaa sen puheeksi kirjeessä Rustikalle, joka kirje käsitteli "suomen ja ruotsinkieltä Suomessa". Uskalsin siinä sanoa, että Törnegrenin ennustus ei tulisi toteutumaan. Kirjoitin aluksi: "Suomenkieli on edistyvä yhä nopeammin ja rohkeammin askelin, se on vähinerin omistava sille kuuluvan paikan opistoissa, tuomioistuimissa ja hallinnossa, se tulee hallitsemaan maan kirjallisuutta, — sitä ei saa epäillä eikä sitä kaikkea voi mikään kuolevainen voima maailmassa enää estää. Mutta siltä ei ole vielä sanottu, että ruotsinkieli parin sukupolven perästä olisi vieras kieli Suomessa, kieli, jota sivistyneiden olisi pakko lukea sanakirjan ja kieliopin avulla. On näet olemassa kaksi asianhaaraa, jotka saattavat minut uskomaan, että ruotsinkieli ei Suomen sivistyneille koskaan muutu vieraaksi kieleksi. Toinen on se, että noin kymmenes osa maan asujamistosta on ruotsinkielistä; toinen se, että se kieli, joka jo vuosisatoja on ollut sivistyksen äidinkielenä Suomessa, ruotsinkieli, myöskin on paria vuosisataa edellä suomenkieltä kirjallisen kehityksen puolesta." — Ja vielä lausuin hiukan terävästi, että tosin on saksalaisten filosoofien kirjoissa kirjoitettu, että kansalla tulee olla yksi kieli, ja että niiden teoriiain mukaan maailma ja meidänkin maamme olisi sen mukaisesti rakennettava; vaan että kumminkin "suuri maailmanrakentaja ei teoksissaan aina ole noin aivan johdonmukaisesti menetellyt", vaan "väliin antanut eri heimoisten ja kielisten kansojen asua yhdessä ja sovittanut heidän kohtalonsa niin, että he ovat tunteneet olevansa yhtä ja samaa kansakuntaa huolimatta siitä, että eivät puhu samaa kieltä". Mainitsin tässä kohden Sveitsin ja lupasin toiste lähemmin kosketella tämän maan kansallisuusoloja, — jonka sitten useissa artikkeleissa teinkin, erityisesti seikkaperäisessä Bernin v. 1857 valaliiton ampumajuhlan kuvauksessa, jossa juhlassa olin ollut, — Ja lopetin, samassa kuin toivoin, että suomenkielen tie sen oikeutettuun asemaan yhteiskunnassa tulisi olemaan niin lyhyt kuin mahdollista, lausumalla uskovani, että ruotsinkieli joka tapauksessa niin kauan kuin nähdä saatoin ja miten kaitselmus kohtaloitamme järjestäneekin, tulisi olemaan "se kieli, jonka kautta suomalainen lähinnä omistaisi laajemman sivistyksen, kuin mitä hänen oma, niin paljo kerran jälelle jäänyt kirjallisuutensa saattoi tarjota."

Että tämä kirjoitus ei jäisi huomiota herättämättä ja että Snellman ja hänen koulunsa pitäisivät mielipiteitäni kerettiläisinä, sitä en tarvinnut epäilläkään. Sitenpä ei kauan kestänytkään, ennenkuin sota alkoi. Kun niissä kauniissa juhlapäivällisissä, jotka vietettiin Fredr. Paciukselle hänen 50:tenä syntymäpäivänään maalisk. 19 p. 1859, tapasin Snellmanin — joka minun ulkomaanmatkani jälkeen oli ollut minulle yhtä ystävällinen kuin ennen — kuiskasi hän aivan hiljaa korvaani, että saatoin odottaa samana päivänä ilmestyvässä numerossa Litteraturbladia tarpeellisen kurituksen siitä, mitä kysymyksenalaisessa Rustika-kirjeessä olin kirjoittanut. Kiitin tuosta huomaavaisuudesta eikä iloinen juhlamieleni tuosta tiedonannosta mitenkään häiriytynyt.

Seuraavana päivänä sainkin Litteraturbladin helmikuun vihosta[53] lukea pitemmän johtavan kirjoituksen otsakkeella "Ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa". Kirjoitus oli suunnattu yksinomaan Papperslyktanissa olevaa kirjettäni vastaan. Kaikkea sitä vastaan, jota suomenkielen tulevaisuudesta olin sanonut, ei Snellmanilla ollut mitään muistuttamista. Päinvastoin hän kirjoitti: "Niin lujaa vakuutusta suomenkielen tulevaisuudesta emme ole vielä koskaan kuulleet lausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpösimmät ystävät eivät ole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Papperslyktanin kauniit ja miehevät sanat ovat niiden, jotka suomenkielen tulevaisuudesta ovat kirjoittaneet, ilolla tunnustettavat". Mutta anteeksiantamatonta oli, että myöskin ruotsinkielelle olin jotakin tulevaisuutta uskaltanut ennustaa. Ja vielä pahempaa oli, että olin väittänyt eri kielisten ja heimoisten kansojen, jotka ovat osuneet yhdessä asumaan, koskaan voivan muodostaa yhtä kansallisuutta. Sillä ajan kansallisuuspyrintöjen lipuissa luettiin kaikkialla: "yksi kansallisuus — yksi kieli" eikä voinut löytyä missään kansallista yhtenäisyyden tunnetta, "ennenkuin eri kielet olivat sulautuneet yhdeksi kieleksi todistaen, että myöskin kansallisuutemme oli yhteinen". Sveitsiläisestä kansallisuudesta ei siis voinut puhua yhtä vähän kuin ameriikkalaisesta.[54]

En viivytellyt kauan vastaustani. Ja taistelu pääsi siten täyteen vauhtiinsa. Jo seuraavassa Litteraturbladetin numerossa sanottiin Papperslyktanin vaikutusta turmelevaksi ja minun lausumani mielipiteet turmiollisiksi. Litteraturbladetin huhtikuun numero omisti minulle pitkän kirjoituksen: "Kansallisuudesta, kansojen laeista, laitoksista ja yhteisistä kohtaloista"; elokuun vihossa oli yhtä pitkä kirjoitus "Polyglott-kansoista" ja syyskuussa taas "Polyglott-kansallisuuksista"; lokakuun vihossa oli puhetta "Papperslyktanin personaalipolitiikasta" ja vielä marraskuun vihossa, (joka ilmestyi vuoden viime päivänä) ilmoitti Snellman minulle, ettei hän vastaisuudessa aijo "mistään asiasta vaihtaa sanoja Papperslyktanin kanssa." Seuraavan vuosikerran ensi vihoissa piti Litteraturbladetin toimittaja kumminkin tarpeellisena, joskaan ei suoranaisen väittelyn muodossa, selittää edelleen kansallisuusteoriiojaan kahdessa artikkelissa "Yleisinhimillisestä ja kansallisesta sivistyksestä" sekä "Minkäarvoinen kansan kieli on yhteiskunnallisessa sivistyksessä."

Yhtä usein vastasin minä. Ne esimerkit tosioloista ja muut todisteet, joita esitin tuota ehdotonta kielikansallisuusoppia vastaan, koetti Snellman kumota mitättömiksi etevällä väittämiskyvyllään. Ja jokainen, joka tuntee hänen tapansa polemiseerata, ymmärtää, että hän ei tässä väittelyssä iskenyt pehmeällä kädellä. Minä puolestani terotin kynäni mikäli taisin ja kävin mahtavaa vastustajaani vastaan rohkeasti ja — monen mielestä varmaankin — uhittelevasti. Sitten kävi riita yhä kiihkeämmäksi ja muuttui lopulta persoonalliseksi hyökkäilyksi. Pitkällisissä ja kuumissa väittelyissä tapahtuu usein, että toista tai toista puoluetta syytetään siitä, ettei ottelun kiivaudessa ole niin aivan tarkoin kertonut vastustajan sanoja, ja että hän sitten on niiden tarkoituksen väärentänyt; ja syytetty ottaa siitä aiheen välittääkseen kunniaansa halpamaisesti loukatun. Sellainen oli loppunäytös tässäkin vuoden kestäneessä poleemisessa draamassa. Lukuisa yleisö seurasi tätä polemiikkia koko sen ajan tavallista suuremmalla huomiolla. Useita lausuntoja ilmestyi tämän riitakysymyksen johdosta maan muissakin lehdissä. Monelta taholta saivat minun lausumani mielipiteet täydellistä taikka osittaista kannatusta; m.m. kannatti minua silloinen rehtori Arppe syyslukukaudella 1859 pitämässään ja sittemmin painosta julaistussa avauspuheessa, jonka johdosta Litteraturbladet kirjoitti erityisen vastineen. Mutta suomenkielinen sanomalehdistö langetti minusta tuomion toisensa perästä. Ne lehdet pitivät, niinkuin Snellman, minun katsantokantaani turmiollisena, koska se oli omiaan heikontamaan ja lamauttamaan harrastusta suomalaista kansallisuutta kohtaan. Sillä ellei yksikielisyyttä pidetä pyrintöjemme päämääränä, lausuttiin, ei meidän suomalaisten kannata puhua kansallisuudesta.

Mikä oli oikein, mikä väärin tässä taistelussa, siitä ei ole minulla oikeus mielipidettäni lausua. Mutta sen jätän sen sukupolven tuomittavaksi, joka nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin elää: ensiksi, eikö se vakaumukseni suomenkielen tulevaisuudesta, jonka silloin lausuin, ole toteutunut; — toiseksi, osottavatko näihin asti kehittyneet olosuhteet, että ruotsinkieli Suomessa ennemmin tai myöhemmin kokonaan unhottuu tai muuttuu vieraaksi kieleksi; — ja todistaako viime vuosikymmenien Suomen historia, etteivät sellaiset ihmiset voi samalla tavalla ajatella ja ymmärtää, jotka eivät puhu samaa kieltä taikka ettei kansallista yhtenäisyyttä ja omaa kasallishenkeä voi löytyä kansassa, jolla on useampia kieliä.

Paitsi niitä huolia, joita monet väittelyvastustajani minulle hankkivat, täytyi minun tietysti alati pitää Suomen sanomalehdistön yhteistä perintövihollista, senssuuria, silmieni edessä. Kuinka itse sensuurihallituksen päällikön oli alistuttava alisenssorien mielivallan alle, sen olen jo maininnut. Kokemuksen kautta kehittyneen arvaamiskykyni avulla saatoin kumminkin johonkin määrin suoriutua; mutta varma en koskaan voinut olla siitä, minkä näköisenä lehteni palaisi senssorin kiirastulesta. Kuten aikasemmin olen maininnut, oli kenraalikuvernööri maaliskuulla 1859 salaisella kiertokirjeellä ilmoittanut senssoreille, ettei sanomalehtiin saisi painattaa mitään kirjoituksia "entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä", — ja tämä kiertokirje aiheutui varmaankin eräästä viikkoa ennen Papperslyktanissa olleesta (prof. Palmén'in antamasta) Porvoon valtiopäiväin lausunnosta, joka koski ent. Suomen armeijan sotilaitten avustamista. Tuo salainen kiertokirje saattoi tietysti koskea entisiä ja vastaisia valtiopäiviä muissakin maissa. Sen vuoksi, kun vuoden 1860 alussa otin kuvatakseni Ruotsin valtiopäiviä, joihin Tukholmassa ollessani keväällä 1858 olin tutustunut, pidin hyvin epäiltävänä, pääsisikö sellainen kuvaus ilmestymään; onneksi se toki pääsi. Erinäiset kertomukset, joita Ruotsin lehtien mukaan julkasin Italian vapautussodasta, mielten kuohusta Itävaltaa vastaan, Garibaldista ja muista toiminnan miehistä, olisivat käsittääkseni voineet olla sensuurista vaarallisemmatkin, mutta sellaisiin asioihin ei juuri tuhlattu sitä valtiollista tarkkanäköisyyttä, jota etupäässä omistettiin vähäpätöisiin kotimaisiin pikku-uutisiin.

Mitä Italian ja muiden maiden vapausliikkeeseen tulee, valvoi sensuurin silmä paremmin muita lehtiä kuin minun lehteäni. Elokuulla 1860 levitti itsevaltias pääsenssori, kreivi Berg, erityisen salaisen kiertokirjeen siitä kaikille kuvernööreille. Kreivi oli huomannut, että suomenkielisten sanomalehtien toimitukset "erityisellä laajuudella olivat käsitelleet Italian tapahtumia" ja kun hän "oli sitä mieltä, että Suomen rahvaalla ei voisi olla erinomaista hyötyä moisten tapausten tuntemisesta", olisi asianomaisten senssorien tiedoksi annettava, "että sallivat rahvaalle aijotuissa lehdissä julaista ainoastaan sellaisia mielipiteitä Italian kysymyksestä, jotka soveltuvat yhteen lainkuulijaan kansan järjestyksen, siveellisyyden ja velvollisuudentunnon käsitysten kanssa". Tätä huolenpitoaan rahvaanlehtien sisällöstä rupesi toimekas kreivi erityisellä innolla osottaman sen johdosta, että Fr. Cygnaeuksen eräässä keväällä 1860 ilmestyneessä "Rohkea ehdotus" nimisessä lentokirjassa tekemän ehdotuksen mukaisesti ruotsinkielistä rahvaanlehteä maassa puuhattiin. Tuskin oli nim. Cygnaeus esittänyt ehdotuksensa, ennenkuin innostuneina käytiin sitä toteuttamaan: pantiin toimeen osakkeenkeruu tätä tarkoitusta varten, lyhyessä ajassa merkittiin 350 (10 hopearuplan suuruista) osaketta ja jo toukokuussa valittiin johtokunta (F. Cygnaeus, F. L. ja A. Schauman, G. Ehrström ja R. Frenckell), jonka tuli ottaa toimittaja sekä ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Uuden lehden piti ruveta ilmestymään lokakuusta samana vuonna, sen toimittajaksi otettiin maist. V. Öhberg ja nimeksi sille aijottiin Cygnaeuksen ehdotuksen mukaan "Fyrbåken" (Majakka). Mutta toimikunnan ei ollut niinkään helppo toteuttaa tuota suunnitelmaa. Korkein painoviranomainen, kenraalikuvernööri, otti näet myös vilkasta osaa tähän hommaan. Aluksi kreivi Berg ilmaisi korkean tyytymättömyytensä aijottua nimeä kohtaan, jota hän nähtävästi piti erinomaisen tulenvaarallisena, erehdyttävänä, tai muuten yhteiskunnalle turmiollisena. Siihen määrään vaarallisena piti hän tätä nimeä, että hän kielsi siitä sanomalehdissä keskustelemastakin; siten pyyhittiin Papperslyktanista korkeasta käskystä eräs kirjoitus, vaikka minäkin siinä omasta puolestani, mutta omilla syilläni, koetin osottaa tuota nimeä sopimattomaksi. Oli siis pakko antaa aijotulle lehdelle toinen nimi, ja niin pantiin sen nimeksi "Folkvännen" (Kansan ystävä). Mutta sittenkään vielä ei oltu hetikään selvillä. Kenraalikuvernööri suvaitsi antaa uuden määräyksen, että ennenkuin uudelle lehdelle lupaa annetaan, on sen näytenumero hänelle ensiksi esitettävä. Sellainen "Folkvännenin" näytenumero hänelle kesän kuluessa asianmukaisesti annettiinkin. Mutta siitä oli seurauksena hylkääminen; kreivi oli näytenumerossa keksinyt "valitettavasti hyvin moitittavaan suuntaan kirjoitettuja artikkeleita", niin sanottiin päätöksessä. Pahin oli pieni asiallinen ja tosi kirjoitus "Sisilia ja Garibaldi". Se kai nyt lähinnä aiheutti tuon mainitun kuvernööreille laitetun kiertokirjeen. Ja tätä lyhyttä kiertokirjettä seurasi pian toinen paljo pitempi syysk. 13 p:ltä 1860, jota ei tarvinnut pitää salassa vaan jonka sai ilmoittaa rahvaanlehtien toimittajille ja ulosantajille. Kolmessakymmenessä eri kohdassa — joiden kirjoittamisessa nähtävästi oli ollut auliina apuna silloinen kansliapäällikkö S. H. Antell — otti tuo isällinen kreivi antaakseen neuvoja sanomalehtientoimittajille, miten kansan sanomalehti olisi toimitettava. Lueteltuaan kaikki ne aineet "joiden alalla kansan todellista parasta harrastava sanomalehden toimittaja voisi koko laajassa piirissä käsitellä kansalle hyödyllisiä huomioita ja tietoja", selitti hän lopuksi sopimattomaksi pyrinnöksi tyrkyttää kansalle hyödyttömiä ja sille vieraita aineita ja tapauksia. "Näihin luen kirjoitukset ja tiedonannot valtiollisista tapahtumista Japanissa, Kiinassa, Syyriassa, Sisiliassa, Kalabriassa, Umbriassa, Marokossa ja Meksikossa, joita jotkut sanomalehdentoimittajat syöttävät rahvaalle. Nämä aineet eivät ole paikallaan sanomalehdissä, joita Suomen maalaisrahvaalle toimitetaan". — Millä sydämmellisellä hauskuudella tätä uutta todistusta korkeimman hallitusmiehemme kaikkitietäväisyydestä kaikilla tahoilla vastaanotettiin, sitä en tarvitse sanoa. Mutta kreivi Berg luuli nähtävästi opettavaisilla neuvoillaan ehkäisseensä kaikki rahvaansanomalehdistöstä johtuvat vaarat, sillä vähää sen jälkeen antoi hän nyt ilmestymisluvan "Folkvännen"-lehdelle, joka siten vuoden 1861 alusta saattoi ilmestyä.

Ne olivat iloista ja valoisaa aikaa nämä vuodet 1859 ja 1860, sen olen jo sanonut. Se oli maassamme varsinaisen valtiollisen aamuheräyksen aika. Kaikki, jotka ajattelivat isänmaan tulevaisuutta, näkivät edessään sarastuksen, joskin sen synkät pilvet usein pimittivät. Näitä ajatuksia ja toivomuksia ei kirjoitettuina eikä painettuina voitu ilmoille päästää. Sitä suurempi tarve meillä nuorilla oli vaihtaa suullisesti ajatuksia ja samoin ajattelevat rupesivat siitä syystä yhä useammin persoonallisesti seurustelemaan. Niinpä harvoin kului päivää, jolloin eivät useimmat tai harvemmat siitä piiristä, johon kuuluin, ainakin jotakin hetkeä olleet yhdessä. Tähän piiriin olivat luettavat Karl Collan, Edv. Bergh, Rob. Lagerborg, Hannes Chydenius, Carl Mannerheim, Hugo v. Becker ja muut jo mainitsemani Papperslyktanin avustajat, sekä vielä Rob. Momtgomery, Henr. Borgström, veljekset Jacob ja Gust. Estlander, Theod. Sederholm, Karl Chydenius, Edvin Nylander, Thiod. Seelan, Wilh. Roschier, Lorenzo Runeberg — muita mainitsematta. Virkeä ja raitis elämä vallitsi piirissämme. Me hankimme niin tarkat tiedot kuin mahdollista kaikista kotimaisen politiikan vivahduksista ja harkitsimme niiden mukaan toiveitamme isänmaan kohtaloista; iloitsimme kaikista merkeistä, jotka osoittivat heräävää kansallista ja taloudellista vireyttä ja joita olikin monella taholla maassa nähtävänä; päivän taloudelliset ilmiöt olivat tietysti vilkkaan keskustelun aiheena; ja muun maailman ilmiöitä seurasimme suurimmalla huomiolla. Mutta vakavain keskustelujen keskessä viihtyivät aina myöskin nuortea pila ja ilokin; sukkeluuksia ja sanansutkauksia singahteli myötään ja mieliala Florio Catanin silloin vaatimattoman kondiittorian sisähuoneessa, jossa tavallisesti kokoonnuimme, vilkastui usein vielä sen kautta, että joku soittotaiteilijoistamme, kuten K. Collan tai Filip v. Schantz (joka syksyllä 1860 rupesi pääkaupungissa esiintymään), istahti pianon ääreen ja soitti jonkun isänmaallisen sävellyksensä, taikka taas sen kautta, että saatiin kuulla joku pieni soolo-laulu, kuten kun esim. ystäväni Roschier sanomattoman tunteellisella huumorilla lauloi kaikkien ihaileman uusmaalaisen kansanlaulun.

Mielten vilkkaus ja yleisten asiain harrastus kasvoi kaikkialla maassa hyvin nopeasti. Joskaan ei puhtaasti valtiollisessa suhteessa vielä uskallettu pitää mitään aivan varmana, niin voitiin ainakin taloudellisessa suhteessa iloita todellisista, suurista edistysaskeleista. Hallituksemme johtava mies oli nyt Fabian Langenskiöld, joka, kuten jo mainittu, keväällä 1858 oli tullut v. Haartmanin paikalle raha-asiain päälliköksi. Hän oli tavallista kunnianhimoisempi, kyvykkäämpi, rohkeampi ja tarmokkaampi ja hän tahtoi vakavasti edistää ja hyödyttää isänmaataan. Nuorempana oli hän toiminut opettajana, — Helsingin lyseossa ja Suomen kadettikoulussa —, mutta oli sen ohessa aina ollut huomattu salonkimiehenä; valtiomiesuralle oli hän valmistautunut etupäässä perinpohjin perehtymällä venäjänkieleen, opiskellen useissa Venäjän yliopistoissa. Sitten hän senaatin kielenkääntäjänvirasta siirtyi Pietariin valtiosihteerin virastoon ja siellä oli hän tilaisuudessa osoittamaan diplomaattisia lahjojaan; aluksi häntä käytettiin välitysmiehenä noita riidanalaisia rajaoloja Venäjän-Suomen ja Norjan välillä käsiteltäessä. Hänen onnistumisensa tässä toimessa lisäsivät korkeiden viranomaisten luottamusta häntä kohtaan. Nyt hän nopeasti kohosi. Mihin hänet pantiinkaan, suoriutui hän taitavasti, mikään toimi ei hänelle näyttänyt olevan liian vaikea. Hän osasi oikealla tavalla kohdella Venäjän viranomaisia Pietarissa ja samoin kenraalikuvernööriä Helsingissä ja siten hänestä pian tuli se mies, joka oikeastaan ohjasi Suomen valtioperäsintä. Se kunnianhimo, joka hänet tähän asemaan oli nostanut, ei onneksi ollut pelkkää persoonallista vallanhimoa. Eikä epäilty, että Langenskiöld tahtoi toimittaa suuria maansa hyväksi, ja joskin hän, kuten sittemmin nähtiin, toisinaan kokonaan erehtyi tähän päämäärään johtavista teistä, niin sai hän lyhyellä toiminta-ajallaan kumminkin tehdyksi paljo, josta silloinen aika oli ja jälkimaailma pysyy hänelle kiitollisena.

Yksi niitä toimenpiteitä, jotka Langenskiöldin neuvottelemiskyvyn avulla saatiin aikaan ja jota yleisellä mielihyvällä tervehdittiin, oli se kansainvälinen tullisopimus, joka sisällytettiin asetukseen kauppasopimuksista Venäjän ja Suomen välillä tammik. 31 p:ltä 1859. Senkautta aikaansaatiin entistä suurempi tasapuolisuus molempain maiden tavarainvaihtoa koskeviin ehtoihin ja sitä selvempää tullirajaa, joka siten määrättiin, pidettiin "Suomen vastaisen itsenäisenä pysymisen takeena".

Jos siihen asti vallinneet tulliolot olivat tuntuneet maalle painostavilta, niin vielä vaikeampia olivat rahaolot olleet. Kun Venäjällä itämaisen sodan aikana hopeanvaihto lakkasi ja Venäjän setelit kulkivat Suomessa yhtä helposti kun sen omat, oli Suomen pankki jo 1854 myöskin ollut pakotettu lakkauttamaan hopeavaihtonsa. Suomalaiset ja venäläiset setelit, ynnä ala-arvoinen vaihtoraha, olivat sen jälkeen ainoana vaihdon välikappaleena Suomessa: niiden arvo vaihteli olosuhteiden mukaan ja Venäjän paperirahan kurssi määräsi myöskin suomalaisen. Yhä sietämättömämmältä tuntui se liikeolojen epävarmuus, jonka tämä epäkohta tuotti. Ja yhä yleisemmin ja äänekkäämmin kohosi vaatimuksia, että tämän onnettomuuden syy, Venäjän setelirahan käyminen laillisena maksuvälikappaleena Suomessa, olisi poistettava. Paremmin kuin kukaan muu oivalsi tämän vaatimuksen oikeutuksen maan rahavarainpäällikkö, eikä hän epäillyt tehdä kaikkea voitavaansa, saattaakseen Suomen rahalaitoksen itsenäiselle kannalle. Sitä ei kumminkaan yht'äkkiä voitu tehdä. Mutta huhtik. 4 p. 1860 kypsyi ensimmäinen tärkeämpi hedelmä Langenskiöldin kauniista ponnistuksesta, kun julistus Suomen rahayksilön muuttamisesta ilmestyi. Tämän julistuksen kautta markka ja penni[55] vahvistettiin meidän rahayksilöksemme ja Suomen pankki sai toimekseen lyöttää omaa kuparirahaa sekä ulosantaa seteleitä, aluksi 1-3 markkaa hopeata. Ensimmäiset 3 markan setelit ulosannettiin jo kesäk. 1 p. ja 1 markan setelit nekin ennen juhannusta. Eikä kulunut kuin kaksi kuukautta, ennenkuin (kesäk. 12 p.) Suomen hallitus oikeutettiin hopearahaa lyöttämään (samoja arvoja kuin nytkin vielä) ja Suomen pankki levittämään suurempia seteleitä, 12:sta markasta 100 markkaan. Siten oli varma pohja laskettu sitä rahareformia varten, joka, vapauttamalla maan Venäjän rahan riippuvaisuudesta, oli omiaan tuottamaan meille varman rahakannan, mutta jonka lopullista toteuttamista vielä useita vuosia saatiin odottaa.

Hallituksen suurempiin ja tärkeämpiin toimenpiteisiin kuuluivat nekin, jotka koskivat maan ruununmetsien hoitoa ja metsälaitoksen järjestämistä. Metsähallinto oli tosin jo 1850-luvun ensi vuonna pantu alulle ylitirehtööri C. W. Gyldénin toimesta, mutta vasta saman vuosikymmenen lopulla ryhdyttiin asiaan vakavasti ja vauhdilla. Kreivi Berg rupesi näet kiinnittämään aivan erityistä huomiota metsätalouteen ja kun rahavarainpäällikkö Langenskiöld luuli ruununmetsistä voivansa ammentaa aivan arvaamattomia aarteita valtionrahastoon, innostui hän asiasta vielä enemmän. Eräs ammattimies Saksasta, Tharandin metsäopiston johtaja E. v. Berg kutsuttiin 1858 tänne laatimaan ehdotusta maamme metsälaitoksen järjestämisestä[56] ja varmaankin isoksi osaksi tämän miehen neuvojen mukaan perustettiin Evon metsäopisto 1859, järjestettiin metsävirkamiehistö sekä julaistiin ohjesääntö ruununmetsien hoidosta. Jotta järjestämistyö suoriutuisi nopeammin oli edellisinä vuosina joukko nuoria miehiä valtionavuilla lähetetty Ruotsiin ja Saksaan sikäläisissä opistoissa perehtymään metsänhoitajan toimiin. Ja niin oli Langenskiöld innostunut tähän asiaan, että hän kesällä 1860, tutustuakseen paremmin ruununmetsiin, lähti yli-tireht. apulaisen vphra R. Wreden ja insinöröi A. F. Soldanin seuraamana matkalle maan pohjoisiin osiin, viipyen tällä matkalla yli kaksi kuukautta ja käyden Lapinmaalla asti. Tästä matkasta antoi hän sitten senaattiin seikkaperäisen kertomuksen, joka osittain Litteraturbladetissa julaistiin.

Ilahduttava edistysaskel oli vielä se pieni alku ammattikuntalaitoksen ja kaupparajoitusten siteiden höltymiseksi, joka sisältyi joulukuussa 1859 annettuihin asetuksiin käsityölaitoksista ja tehtaista sekä kauppapuotien perustamisesta maalle. Nämä asetukset olivat vielä kylläkin suppeat, mutta niiden avulla aukeni kumminkin tie vapaampaan elinkeinoja koskevaan lainsäädäntöön, jommoinen ainoastaan säätyjen myötävaikutuksella voitiin aikaan saada.

Samana vuonna ilmestyi myöskin asetus niistä ehdoista ja periaatteista, joiden mukaan hypoteekkiyhdistys oli maahan perustettava. Tällaisen yhdistyksen perustaminen oli vilkkaasti ollut harkittavana maanviljelijäin piireissä ja muunkin yleisön kesken aina siitä lähtien, kuin nuori Henrik Borgström Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseurassa tammikuulla 1858 ensiksi oli tehnyt ehdotuksen hypoteekkiyhdistys-järjestelmän perustamisesta maahamme. Matkojensa ja opintojensa kautta muissa maissa oli Borgström tullut huomaamaan, että maamme korkeampaa taloudellista kehitystä varten hypoteekkiyhdistysten ja yksityispankkien aikaansaaminen on välttämätön ehto. Hänen oli aluksi taisteltava suomalaisen luonteen hitaisuutta vastaan, yleistä tällaisen kysymyksen tuntemattomuutta vastaan ja niitä monia epäilyksiä vastaan, joilla sekä hallitusmiehet että muut vaikuttavat henkilöt hänen ehdotuksiaan kohtelivat, mutta hänen sitkeytensä voitti kaikki ne vaikeudet. Hän ulosantoi lentokirjan "Hypoteekkiyhdistyksistä", hän kirjoitti itse sekä kehoitti muita kirjoittamaan sanomalehtiin artikkeleita tästä kysymyksestä, hän oli laajassa kirjeenvaihdossa, esiintyi seuroissa ja kokouksissa ja siten hänen vähitellen onnistui päämääräänsä päästä. Sen jälkeen kuin hallintomiesten epäilykset olivat väistyneet ja edellämainittu asetus oli tehnyt hypoteekkiyhdistysten perustamisen mahdolliseksi, kuulutettiin asian johdosta yleinen kokous syyskuun 15 p:ksi 1859. Tähän kokoukseen saapui noin 70 maanomistajaa ja muuta asianharrastajaa koko maasta. Etäisemmissä maakunnissa olivat maanviljelijät valinneet valtuutettuja ja lähettäneet heitä edustajikseen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kreivi C. M. Creutz ja sihteeriksi Borgström. Rahavarain toimituskunnan päällikkö Langenskiöld oli läsnä näissä kokouksissa, joita vilkkaan keskustelun jatkuessa kesti kaksi päivää. Päätökseksi tuli, että yksi ainoa hypoteekkiyhdistys koko maata varten oli perustettava, jonka päähallinto olisi Helsingissä ja jolla olisi haarayhdistyksiä eri lääneissä. Komitea sai toimekseen laatia ohjesääntöehdotuksen yhdistykselle. Kun tämä ehdotus seuraavan vuoden alussa oli saatu valmiiksi ja jaetuksi, pidettiin perustava kokous Haminassa heinäk. 4 p:nä, jonka jälkeisenä päivänä yleinen maanviljelyskokous siellä avattiin. Ohjesääntöehdotus tarkastettiin siellä ja, vaikka hallitus ei ollut voinut hyväksyä useita niitä tärkeimpiä ehtoja, joita komitea oli katsonut tarpeellisiksi, hyväksyttiin pitkän ja ankaran keskustelun jälkeen; väliaikainen johtokunta valittiin. Hallitus vahvisti säännöt ja yhdistys alotti toimintansa toukokuussa 1860, vaikka sen varsinainen lainaliike alkoi vasta vuonna 1862.

Tässä yhteydessä sai Henr. Borgström toisenkin suuren tuumansa toteutetuksi. Samassa tilaisuudessa Haminassa, jossa hypoteekkiyhdistys perustettiin ja jossa maan tarpeista ja toivomuksista hyvin selvästi ja suorasti keskusteltiin, teki Borgström, — joka oli valmistanut kysymyksen m.m. kirjoittamalla kirjoituksen: "Raha-asema Suomessa 1857 ja yksityispankit", — ehdotuksen "Suomen maanviljelyspankin" perustamisesta. Ehdotusta vilkkaasti kannatettiin, alustavaan osakekirjoitukseen ryhdyttiin heti ja komitea valittiin yhtiön sääntöjä laatimaan. Sitten kuin sääntöehdotuksesta oli keskusteltu ja sitä oli tarkastettu parissa kokouksessa Helsingissä, joissa nimi muutettiin "Suomen Yhdyspankiksi", saattoi tämä maamme ensimmäinen yksityispankki pitää perustavan kokouksensa toukokuussa 1861 ja esivallan luvan saavuttua alkaa vaikutuksensa tammik. 1 p. 1862.

Kaikki nämä maan taloudellisiin oloihin syvästi vaikuttavat toimenpiteet pitivät mieliä vilkkaina ja niistä keskusteltiin sekä vanhojen että nuorten piireissä. Yksinpä sanomalehdistössäkin voitiin puhua jotenkin esteettömästi näistä asioista, — kumminkaan ei Venäjän rahan käypäisyydestä Suomessa, jonka johdosta valitukset kumminkin joka päivä kävivät yhä yleisemmiksi ja haikeammiksi.

Kuinka valtiollisella alalla edistyttiin, millä kannalla valtiopäivävalmistukset olivat, siitä sai suuri yleisö tietää ainoastaan huhuja. Tiedettiin että senaatti oli täydessä toimessa, totellen hallitsijan toukok. 31 p:nä 1859 antamaa käskyä, valmistaakseen luetteloja niistä lainsäädännöllisistä ja taloudellisista kysymyksistä, jotka lähinnä vaativat sellaista lopullista ratkaisua, "joka suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voinut hallinnollista tietä tapahtua". Mutta tätä työtä tehtiin senaatissa kauan hyvin salaisesti ja hiljaa. Sittemmin saatiin kumminkin tietää, että senaatin jäsenet olivat jakaantuneet eri komiteoihin ja sitten osastoittain kokoontuneet neuvottelemaan siitä, mitkä säätyjen vallasta riippuvat lait ja määräykset olisivat tarkastettavat ja korjattavat. Ja tällöin oli huomattu, että puolen vuosisadan seisahduksen aikana, jolloin lainsäädännöllinen kehitys oli ollut pysäyksissä, tarvittavain lainmuutosten lukumäärä oli kasvanut niin suureksi, että kun komiteain ja osastojen ehdotukset vihdoin alistettiin senaatin täysistunnon tarkastettaviksi, huomattiin mahdottomaksi, että ne kaikki esitettäisiin yhden ainoan säätykokouksen käsiteltäviksi. Täytyi sen vuoksi erottaa erikseen ne kysymykset, joiden alalla muutoksia pidettiin enin tarpeellisina, ja vasta kun näitä oli lähemmin muodosteltu ja perusteltu, saattoi senaatti alussa vuotta 1861 lähettää lopullisen ehdotuksensa hallitsijalle. Mutta saataisiinko todellakin valtiopäivät? Kaikista valmistuksista huolimatta oli kyllin syitä olemassa, jotka saattoivat sitä epäilemään. Tarvittaisiin, niin arveltiin, lujia kannustavia voimia, jos mieli voittaa ne epäilykset, joita Suomen säätyjen kokoonkutsuminen Pietarissa luonnollisesti herätti. Ja oliko sellaisia voimia olemassa? Sellainen kenraalikuvernööri, joka kuten kreivi Berg yksin tahtoi vastata kaikesta ja tehdä kaikki, hän tietenkään ei voinut pitää valtiopäiviä muuna kuin välttämättömänä pahana eikä siis ollut halukas kiirehtimään sellaisen edustuslaitoksen kokoonkutsumista, jonka kanssa hänen tulisi jakaa mahtinsa ja viisautensa. Ministerivaltiosihteeri kreivi Armfeltilta, joka tunnettiin hyvin varovaksi eikä ensinkään alkuunpanijaksi, ei arveltu tässä suhteessa olevan paljon odotettavissa. Niistä miehistä, jotka siihen aikaan olivat vallassa, oli vphra Langenskiöld epäilemättä se, jonka luultiin enin harrastavan valtiopäiviä; olivathan ne välttämättömiä hänen suuria rahauudistuksiaan ja taloudellisia tuumiaan varten. Mutta Langenskiöld oli rohkea ja itseviisas ja sen vuoksi näyttivät hänestäkin perustuslailliset muodot hankaloilta; hän oli jo näyttänyt, että valtionlainoja voitiin ottaa säätyjä kuulustelematta — jota periaatetta hän sittemmin puolusti hämmästyttävällä varmuudella ja sitkeydellä — ja ennen pitkää saatiin nähdä, miten hänen mielestään Suomen säätykokous mukavimmalla tavalla oli järjestettävissä.

Ne voimat, joiden avulla valtiopäiväin aate vihdoin toteutettiin, tulivat muualta.

Vastaisten valtiollisten eduskunta-väittelyjen esipuheena saattoi pitää Ritariston ja Aatelin valtuutettujen kokousta, joka pidettiin alussa vuotta 1860.

Sen johdosta että suurempi määrä ritariston ja aatelin jäseniä oli tehnyt ritarihuonejohtokunnalle anomuksen, jonka nojalla mainittu johtokunta oli esittänyt asian hallitsijalle, oli hallitsija jo syyskuussa 1847 antanut ritaristolle ja aatelille luvan valita yhdeksän valtuutettua, kolme joka luokasta, tarkastamaan ritarihuoneen asiain hoitoa, sen rahastoa, tilejä, arkistoa y.m. sekä antamaan ohjeita niistä ynnä neuvottelemaan ja päättämään ritarihuonetalon rakentamisesta, mikäli rahaston varat kannattavat, ja valitsemaan jäseniä ritarihuonevaliokunnaan. Sukujen päämiesten vaalilistoilla valitsemat valtuutetut kokoontuivat, kreivi C. G. Mannerheimin puheenjohtajana ollen, toukok. 15 p. 1848, mutta hajaantuivat kymmenen päivän perästä kokoontuakseen uudelleen maaliskuulla seuraavana vuonna. Nämä valtuutetut olivat antaneet pietarilaisen akadeemikon Borzen laatia pohja- ja fasaadipiirustukset ritarihuonetta varten, vaan kun nuo piirustukset huomattiin liian suurenmoisiksi, jättivät valtuutetut ritarihuonejohtokunnan toimeksi hankkia muualta uusia piirustuksia sekä sitten, kun ne ovat vahvistetut ja ritarihuonerahaston varat myöten antavat, ryhtyä toimiin talon rakennuttamiseksi.

Valtuutetut olivat sen lisäksi tehneet alamaisen esityksen, että ritaristo ja aateli saisi joka kolmas vuosi valita yhdeksän valtuutettua ja siihen esitykseen saatiin arm. lupa maalisk. 4 p. 1850.

V:na 1855 valittiin siten uusia valtuutettuja, jotka kokoontuivat helmikuulla s.v. kenraalimajuri A. Aminoff puheenjohtajana. He päättivät nyt lunastaa tontin ritarihuonetta varten sen nykyiseltä paikalta sekä hankkivat luvan, että Hallituskatu saatiin avata Maariankatuun asti. Sen ohessa samat valtuutetut päättivät perustaa aatelisten neitosten rahaston sekä valitsivat ritarihuonejohtokunnan, johon m.m. kenraali Cas. v. Kothenkin tuli, ja asessori E. v. Knorring valittiin ritarihuoneen sihteeriksi.

Uusi ritarihuonejohtokunta ryhtyi reippaasti rakennuspuuhiin, laskematta käytettävissä olevia varoja niin aivan tarkoin, ja teki elokuussa 1857, kustannusarvion nojalla joka nousi 54,000 ruplaan, kontrahdin talon rakentamisesta arkkitehti G. Th. Chiewitzin kanssa, jonka piirustukset taloa varten olivat hyväksytyt. Se itsevaltias kiire, jota tässä rakennusyrityksessä oli käytetty, herätti suurta tyytymättömyyttä säädyn jäsenten kesken, varsinkin kun sen ohessa saatiin tietää, että kustannukset nousisivat melkoisessa määrin kulunkiarvion yli. Ja tämän mielialan merkkejä näkyi nyt siinä vaalissa, jonka säädyn valtuutetut taas keväillä 1860 suorittivat.

Kun valtuutetut maalisk. 2 p. 1860 kokoontuivat, niin heistä muutamat heti rupesivat purkamaan tyytymättömyyttään johtokunnan rakennuspuuhia vastaan. Viisi noista yhdeksästä asettui kumminkin johtokunnan puolelle, mutta kun vanhan ritarihuonejärjestyksen mukaan äänestykset tapahtuivat luokittain, pääsivät nuo neljä vastapuolueen miestä (tilanomist. kreivi Aug. Armfelt, vphra H. G. Boije sekä hrat J. A. v. Essen ja A. F. Järnefelt), jotka kaikki kuuluivat ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, voitolle päätöksiä tehdessään. Ja kaksi viikkoa kestäneiden kuumien ottelujen jälkeen oli tulos se, että ritarihuoneen rakentamiseen oli ryhdytty ennenkuin tarpeellisia varoja sen päättämiseen oli koolla, joten johtokunta oli siis menetellyt toimivaltansa yli; myöskin lausuttiin moite siitä, että kustannukset olivat tulleet 30,000 hopearuplaa kulunkiarvioita kalliimmiksi. Ja kun tarpeellisia varoja talon valmistamiseksi nyt ei ollut saatavissa, katsoivat valtuutetut ainoaksi keinoksi, että talo sikäli muutettaisiin, että myöskin kolme muuta säätyä vastaisia kokouksiaan varten sieltä saisivat istuntosalinsa sekä huoneet valiokuntia ja kanslioita varten, johon tarkoitukseen hallitusta pyydettiin talon valmistamiseksi myöntämään 28,000 ruplaa ja sen kalustamiseksi sen lisäksi vielä 10,000 ruplaa. Myöntäen, että he omasta puolestaan pitivät tätä tarpeellisten varojen puutteesta syntynyttä ehdotustaan väliaikaisena toimenpiteenä, lausuivat valtuutetut olevansa sitä mieltä, että "maan säätyjen talo, jossa kaikki neljä säätyä voisivat veljellisesti kokoontua yhden katon alla keskustelemaan kaikille säädyille yhtä rakkaan ja kalliin isänmaan eduista, tarvitaan laajempaa ja ajanmukaisempaa tarkoitusta varten kuin Ritarihuone, jonka merkitys ja tarkoitus pakostakin käy yhä vähäpätöisemmäksi, kuta enemmän käsitys aatelistosta erityisenä kastina yhteiskunnassa kalpenee ja vanhenee kaikkia tasoittavan, edistyvän sivistyksen takia". Voimakkaana mielipiteittensä tukena oli valtuutetuilla vielä se seikka, että tämä tontti Aleksanteri I:sen vahvistamalla asemakartalla oli määrätty talolle "pour les quatre états". Ja antoivat valtuutetut ritarihuoneen valiokunnalle toimeksi ensi valtiopäivillä ehdottaa säädylle, että se toisille säädyille lunastettavaksi tarjoaisi kolme neljättäosaa talosta sekä esittäisi H. M:lleen, että, jos tämä tarjous hyväksyttäisiin, taloa kutsuttaisiin Maan Säätyjen yhteiseksi taloksi; silloin olisi ritaristo ja aateli tilaisuudessa ruunulle takaisin maksamaan edellämainitun summan.

Tähän rohkeaan lausuntoon komitean vähemmistö tietenkin pani vastalauseensa. Yhteisesti laadittiin kumminkin ehdotus ritarihuonejärjestykseksi, esitettäväksi säädylle ensi valtiopäivillä, niinkuin tapahtuikin. — Ritarihuonejohtokunnan vaali päättyi niin, ettei ketään entisiä tirehtöörejä jälleenvalittu.

Valtuutettujen rakennustyötä koskevaan esitykseen suostuttiin sikäli, että H. M:nsa määräsi, että pyydetyt 38,000 hopearuplaa olivat yleisistä varoista annettavat ritaristolle ja aatelille "ilman takaisinmaksuvelvollisuutta". Mutta esitykseen talon muuttamisesta yhteiseksi säätytaloksi ei korkeimmasta paikasta koskaan mitään vastausta tullut.

Kotimaisen hallituksen kuvaavia piirteitä oli kreivi Bergin aikaan, enemmän kuin koskaan muulloin, toimenpiteiden johdonmukaisuuden ja yhtenäisyyden puute. Kun toisessa tapauksessa vähän mukauduttiin uudemman ajan ja yleisen mielipiteen vaatimuksiin, rehotti toisissa tapauksissa vanha, absolutistinen varjojenpelko täydellisimmillään. Niin tapahtui m.m. että, samoihin aikoihin kuin säätykokousta virallisesti valmistettiin, hallitus pitkän miettimisen jälkeen kielsi lainopillisen yhdistyksen perustamiselle anotun luvan. Jo alkupuolalla 1850-lukua oli joukko helsinkiläisiä lakimiehiä kokoontunut yksityisiin seuroihin keskustelemaan laintulkitsemisista ja muista lainopillisista kysymyksistä, ja tästä piiristä oli virallisen lainopillisen yhdistyksen tuuma myöskin lähtösin. Joulukuussa 1856 pidetyssä kokouksessa, jossa oli paljo väkeä, päätettiin pyytää lupaa tällaiselle yhdistykselle. Mutta asia oli hallitusmiesten mielestä arveluttava. Kolme vuotta odotettiin turhaan päätöstä ja kun sellainen vihdoin, useiden kuulustelujen perästä, helmikuussa 1860 saapui, oli se kieltävä. Tuuma ei siltä sen kautta kumminkaan vielä rauennut. Seuraavana vuonna haettiin uudelleen vahvistusta yhdistyksen säännöille ja se annettiin helmikuussa 1862, — kreivi Berg oli silloin jo poissa, Samanlainen ilmiö tapahtui, kun pyydettiin lupaa pitää kesällä 1860 yleinen koulunopettajain kokous Helsingissä. Se anomus hyljättiin, mutta sen sijaan myönnettiin koulunopettajille lupa hiippakunnittain pitää kokouksia Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa, kaikki samana päivänä, heinäk. 16 ja sitä seuraavina päivinä. — Ne mielipiteet ja toivomukset, joita arveltiin koulunopettajain lausuvan, luultiin kai jäävän vaarattomammiksi, kun ne tällaisen kolmijaon kautta hajoitettiin.

Antoipa yksin se Teollisuusyhdistyskin, joka näihin aikoihin (keväällä 1860) perustettiin, ja jonka tarkoitus oli herättää ja levittää harrastusta teollisuutta kohtaan yleensä, korkeille viranomaisille vakavaa aprikoimisen aihetta. Siltä ei tosin anottua perustamisen lupaa kielletty, mutta lähes vuoden ajan saatiin odottaa suostumusta. Yhdistyksen perustajat ja toimekkaimmat jäsenet olivat A. F. Soldan, A. O. Saelan, R. Frenckell, H. Borgström y.m. Parin vuoden ajan vietti tämä yhdistys sangen virkeää elämää: yleisiä kokouksia, joissa oli esitelmiä ja keskusteluja kansallistaloudellisista ja teknillisistä aineista, pidettiin tuhkatiheään, hankittiin oma huoneusto, jossa oli aikakautista kirjallisuutta ja kirjasto, julaistiin muutamia lentokirjavihkoja j.n.e., mutta pian nukahti tuo yhdistys ja hajaantui vihdoin kokonaan.

Se kaikki aaveenpelko, jota yläilmoissa oli, ei ollut kumminkaan voinut ehkäistä sellaisia innostuksen ilmiöitä, kuin varojenkeräystä sotavanhusten ja ylioppilastalon hyväksi — molempia näitä tarkoituksia varten pidettiin vielä vuosina 1859-61 Helsingissä kirjallisia iltamia esitelmineen ja lausuntoineen, sekä konsertteja ja lauluiltamia joukottain — eikä voitu ehkäistä myöskään sitä uutta kansallista heräystä, joka syksyllä 1859 pantiin toimeen muistopatsaan pystyttämistä varten Porthanille. Tämän tuuman oli ensiksi herättänyt Fr. Cygnaeus ja kolme vuotta oli kuvanveistäjä C. Sjöstrand jo sitä patsasta muovaillut. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli ottanut tämän aatteen toteuttamisen tehtäväkseen ja kun Sjöströmillä nyt oli suunnitelmansa ja mallinsa valmiina, katsottiin ajan tulleen ryhtyä tarvittavia varoja kokoomaan kansallisen keräyksen kautta. Listoja lähetettiin yli koko maan. Ja muullakin tavalla koetettiin eri tahoilla edistää tuota isänmaallista yritystä. Helsingissä toimeenpantiin tätä tarkoitusta varten maalisk. 16 p:nä, Porthanin kuolinpäivänä, konsertti, joka muodostui hyvin juhlalliseksi. Fr. Cygnaeus oli tätä tilaisuutta varten kirjoittanut juhlarunon Porthanin kunniaksi; Fr. Pacius oli runoon säveltänyt erittäin ihanan musiikin ja sen arvokasta esittämistä varten koonnut ja harjoittanut köörin ja orkesterin, joka oli suurempi kuin mitä Helsingissä koskaan ennen oli nähty. Erilaisia juhlia järjestettiin samoihin aikoihin myöskin muilla paikkakunnilla. Mutta riittäviä varoja ei kumminkaan saatu ennenkuin seuraavana vuonna, 1861, jolloin suurta hälytyskelloa soitettiin ja Porthanin syntymäpäivää, marrask. 9 p:ää, vietettiin juhlilla ja rahankeräyksillä melkein jokaisessa maamme kylässä.

Niitä isänmaallisia pyrintöjä, jotka 1850-luvun viime vuosina pääsivät vauhtiin, oli myöskin kotimaisen teaatterin synnyttäminen. Tämän pyrinnön ahjona oli ylioppilasten dramaattinen yhdistys. Yhdistys ei ollut lamautunut siitä huonosta onnesta, joka, kuten edellä on kerrottu, senssuurin taholta kohtasi erästä sen keväällä 1858 esittämää kappaletta, vaan päätti se rohkeasti taas seuraavana kevännä julkisuudessa esittää näytäntöjä. Nyt oltiin jo siksi rohkeita, että laadittiin melkein yksinomaan suomenkielinen ohjelmisto. Eikä sen pienempää kappaletta ajateltu kuin suuren Holbergin viisinäytöksistä komediaa Erasmus Montanusta, josta P. Hannikainen jo aikusemmin oli laatinut meikäläisiin oloihin sovitetun suomennoksen nimeltä Antonius Putronius "Kanavaan" ja jota Ahlqvist ja O. Toppelius vieläkin olivat muodostelleet. Se päätettiin nyt Toppeluksen johdolla antaa ilman naisnäyttelijäin apua. Sen ohessa otettiin ohjelmaan pieni ruotsinkielinen J. J. Wecksellin alkuperäinen kappale nimeltä "Kaksi ylioppilasta runoja keräämässä". Nämä kappaleet esitettiin Helsingin teaatterissa huhtikuun lopulla ja toukokuun alulla 1859 kahdessa viikossa viisi kertaa täpötäydelle huoneelle. Helsingin yleisö huomasi, että suomenkieli ei ollut sille niinkään vierasta, kuin moni kenties oli luullut. Antonius Putronius, jonka pääosaa näytteli S. W. Hornborg (sittemmin senaattori), herätti erinomaista suosiota; sitävastoin tuota pientä ruotsinkielistä kappaletta, — jossa tekijä itse näytteli naisosaa — syystä ankarasti arvosteltiin eikä sitä viimeisessä näytännössä enää esitettykään.

Ylpeänä siitä, että se pääkaupungin näyttämöllä näin menestyksellä oli esiintynyt, oli ylioppilasteaatteri jo valmis lähtemään "Putroniuksineen" muuallekin, ainakin Turkuun; mutta kanslerinvirastosta Pietarista tullut kielto teki lopun tästä suunnitelmasta. Yhtä haihtuva oli toinen rohkea tuuma, joka näyttelijöille ehdotettiin, että he näet omistaisivat koko työnsä ja tulevaisuutensa kansalliselle näyttämölle, kotimaiselle teaatterille. Sen sijaan päätti dramaattinen yhdistys, edistääkseen edes kotimaisen näyttämön syntymistä, luovuttaa suurimman osan annetuista näytännöistä kertyneistä tuloista, noin 500 hopearuplaa, teaatterikoulun[57] hyväksi, taikka, kuten lahjakirjassa sanottiin "sellaisen Helsinkiin perustettavan oppilaitoksen apurahaston pohjaksi, jossa suomalaiset oppilaat saavat dramaattisille näyttelijöille tarpeellista opetusta". Tämä lahja, niin toivottiin, toisi ehkä muita jälessään, joten rahasto pääsisi kasvamaan. Varojen tallentaminen ja käyttäminen uskottiin aluksi professoreille Fr. Cygnaeukselle ja Z. Topeliukselle sekä yhdistyksen kahdelle toimeliaimmalle jäsenelle. A. Toppeliukselle ja C. Mannerheimille toimeksi.

Eikä teaatterikouluaate seuraavina vuosina unhottunutkaan. Toukokuussa 1860 annettiin tätä tarkotusta varten kuusi n.s. amatöörinäytäntöä, osaksi suomenkielisellä, osaksi ruotsinkielisellä ohjelmalla. Kahdessa viime näytännössä, jotka annettiin promotsioonin edellä, esitettiin taas "Antonius Putronius" melkein samalla miehistöllä kuin edellisenä vuonna ja samalla menestyksellä. Myöskin Turussa, Viipurissa ja muissa kaupungissa koottiin seuranäytelmillä apurahoja teaatterikoulurahastoon. Mutta ylioppilasten dramaattinen yhdistys nukahti pian eikä enää herännytkään.

Mainitsin promotsioonin. Se promotsioonijuhla, joka nyt, toukok. 31 p. 1860, vietettiin historiallis-kielitieteellisessä ja fyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, jotka vielä eivät olleet yhtyneet, ei jäänyt erityisyyksiään vaille yhtävähän kuin v:n 1857 promotsiooni.

Yliopiston hallintomiehet olivat edeltäkäsin pitäneet huolta, ettei mitään kutsumusta Ruotsin yliopistojen nuorisolle eikä muuta sellaista saisi tulla kysymykseen. Mutta kuitenkin satutti kohtalo niin, että nytkin eräs vieras Ruotsista tuli vilkastuttaneeksi ja kohottaneeksi tätä akateemista juhlaa. Kahta vanhusta, korkeasti kunnioitettua maamiestä, jotka molemmat kauan olivat olleet Suomesta poissa, saatiin nyt täällä vihkiäisvieraina tervehtiä ja he lisäsivät juhlan loistoa. Samalla höyrylaivalla saapuivat, toukok. 26 p:nä, nämä molemmat vieraat, maaherra Gustaf Montgomery, v:n 1808 sodan historioitsija ja itse tämän sodan sotavanhuksia, sekä valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, jota ei Suomessa oltu nähty sittenkuin hän 1846 jätti opettajavirkansa yliopistossamme. Taaja ihmisjoukko, ylioppilaat etunenässä, oli kokoontunut höyrylaivaa vastaan; innostus, noita kalliita vieraita nähtäessä, oli sanomaton; korkealle kajahti laulu, riemu- ja hurraahuudot. Itse vihkiäisissä ja sitten useissa tilaisuuksissa seuraavina päivinä olivat nuo kaksi Suomen poikaa lämpösten suosionosoitusten esineenä. Kesäk. 2 p:nä annettiin heidän kunniakseen Kaivohuoneella juhlapäivälliset, joihin otti osaa noin 150 kaupunkilaista ja matkustajaa. Nordströmille siellä puhui F. L. Schauman, Montgomerylle Fr. Cygnaeus, molempain kunniaksi oli B. O. Lille kirjoittanut runon, joka laulettiin. Sekä surun että ilon kyyneleitä kimalteli monen silmissä.

Nordström palasi muutaman viikon täällä viivyttyään Hämeen ja Turun kautta Ruotsiin. Montgomery, joka 70 vuoden ijästään huolimatta oli juhlatilaisuuksissa yhtä pirteä ja reipas kuin nuorimmat joukossa, hän viipyi vielä muutamia päiviä Suomessa ja kävi sillävälin Porvoossa Runebergin luona, joka myös oli ollut vihkiäisjuhlan innostusta lisäämässä. Porvooseen häntä seurasi joukko nuorempia ja vanhempia miehiä, jotka häneen olivat lähinnä tutustuneet. Siellä, Runebergin luona, muutamia herttasia hetkiä vietettiin, erinomaisen juhlallisiakin hetkiä sen puolesta, että siellä kuulimme runoilijan itsensä v. 1808 sotavanhukselle lukevan muutamia Vänrikki Stoolin vielä painamatta olevia lauluja.

Mutta ei ainoastaan noiden kahden vanhan suomalaisen käynti syntymämaassaan tehnyt v. 1860 promotsioonia muistettavaksi. Juhla antoi vielä aihetta tapahtumaan, joka ei jäänyt valtiollista merkitystä vaille.

Nuorten maisterien piti, kuten tavallisesti, pitää vihkiäistanssiaiset. Mutta oli luovuttu tuosta vanhasta tavasta kutsua tanssiaisiin valtiokalenterin mukaan kaikki korkeimmat viranomaiset perheineen: nyt kutsuttiin ainoastaan vihittyjen persoonallisia tuttavia. Maan kenraalikuvernöörikin jäi siten kutsumatta: ja tämän kutsun välttäminen olikin ehkä koko tanssiohjelman muuttamisen varsinaisena syynä. Mutta tällainen kutsukysymys ei saanut mennä huomaamatta. Kreivi Berg palasi pari päivää ennen promotsioonia Pietarista — jossa hän oli tehnyt tilin käynnistään Tukholmassa hallitsijansa edustajana Kaarlo XV:n kruunajaisissa — ja huomasi nyt, että nuoret vihittävät olivat jättäneet hänet tanssiaisiin kutsumatta. Se oli loukkaus, jota kuumaverinen kreivi piti miltei kapinana korkeinta valtaa vastaan. Raivoissaan hän siitä sähköittää Pietariin ja kohta tulee sieltä nuorille maistereille kielto pitää vihkiäistanssiaisia.

Kielto saapui päivää ennen promotsioonia äkillisenä salamaniskuna hämmästyttäen tuon tavallista lukuisamman juhlayleisön. Ja se salama sai tulenkin syttymään. Sellaista kiihkoa, sellaista tulta kuin tuona promotsioonin edellisenä päivänä, on harvoin havaittu suomalaisten mielissä. Kaikki oli tanssiaisia varten valmiina ja nyt niitä ei saataisikaan pitää, — ainoastaan hänen vuoksensa. Se oli jo liikaa, sitä ei voitu sietää. Naiset raivosivat, ymmärrettävästi kyllä, yhtä pahasti kuin miehet. Kenraalikuvernöörin talon edustalla esplanaadissa seisoi pitkin päivää ihmisjoukkoja, matkustajia ja kaupunkilaisia, miehiä ja naisia, jotka kukin tahollaan neuvottelivat siitä mitä olisi tehtävä. Mikä teki minkin ehdotuksen ja vihdoin keksi joku sen neuvon, että tanssiaiset, joita nuoret maisterit eivät saaneet antaa, pantaisiin toimeen heidän miespuolisten kutsuvierastensa puolesta. Ja siihen yhtyivät kaikki. Yhtäkkiä muodostui komitea, jonka etunenässä oli tuo kaikkia kansalaisten toimia vilkkaasti harrastava kreivi Creutz ja joka ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin sekä tarjosi tilaisuuden ilmoittautumiseen. Jo muutamain tuntien kuluessa oli yli 430 henkeä ilmoittautunut osallisiksi. Tanssiaiset siis pidettiin samana päivänä ja tuntina ja samassa huoneustossa (Seurahuoneella), jossa ne alkuaan olivat aijotut pidettäviksi, kutsujat vain olivat kutsuttuja. Ja kun isäntiä oli mainittu määrä, kutsuttuja maistereita ja ylioppilaita 350 ja kutsuttuja naisia 8-900, ja kun mielet kreivi Bergin toimenpiteen takia olivat innostuneet, muodostui näistä pidoista varmaankin suurenmoisimmat promotsioonitanssiaiset, mitä koskaan on pidetty.

Maan korkein hallitusmies istui linnassaan ja katseli kuinka yleisö ajoi niihin tanssiaisiin, jotka hän oli kieltänyt, viettääkseen niitä — ilman häntä. Sellainen mielenosoitus, sellainen hänen virkamahtinsa halveksiminen oli liian julkeaa: sen täytyi piankin tulla tunnetuksi Pietarissa ja Talvipalatsissa. Mitä oli tuon suuttuneen kreivin nyt tehtävä? Hänen luonteensa mukaista ei ollut tunnustaa, että hän itse lyhytnäköisyydellään oli aiheuttanut tämän mielenosoituksen. Sen sijaan koetti hän pelastaa kunniansa esittämällä mitä pikimmin asian sen vaarallisen vallankumouksen oireeksi, joka parhaillaan leveni koko maassa ja erityisesti sen yliopistossa. Hän kiirehti sen vuoksi Pietariin. Mutta pari päivää ennen häntä oli sinne jo ehtinyt varakansleri Munck ja hän oli onnistunut yhdessä Armfeltin kanssa esittämällä asiat todellisessa valossaan tehdä tyhjiksi kenraalikuvernöörin myrkylliset hankkeet.

Kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välit olivat jo sitä ennen olleet huonot. Mutta siitä ajasta olivat he auttamattomia vihollisia. Nyt oli vain koetettava, kumpi heistä saisi sysätyksi toisensa syrjään. Vehkeiden arkaan taitoon olivat he molemmatkin perehtyneet. Mutta Bergin vehkeissä oli liian usein huomattu sangen selvää totuudenrakkauden puutetta. Ja tämä puute se hänet lopullisestikin kaatoi.

Helsingin elämän merkittävimpiin tapahtumiin v. 1860 kuului tuon kauan ikävöidyn teaatteritalon valmistuminen ja vihkiminen.

Vanhassa teaatteritalossa oli syksyllä 1858 ja keväillä 1859 edellä mainittu Anderssonin seurue yhä esiintynyt. Tässä seurueessa sai nyt Helsinki ensi kerran tutustua neiti Hedvig Ch. Forssmaniin, joka sittemmin rouva Raana sai niin tärkeän sijan teaatterimme historiassa. Talvikaudeksi tänne asettui Schwartzin & Dahlgrenen seurue, joka ei yleisön vaatimuksia tyydyttänyt ja sitten sisällisten levottomuuksien takia keväillä 1860 täällä hajaantui.

Oli jo väsytty näihin alituisesti vaihtuviin kierteleviin teaatteriseurueihin ja katsottiin ajan tulleen, että Helsinki hankkisi itselleen pysyväisen ruotsalaisen näyttelijäkunnan, josta sitten vähitellen kotimainen dramaattinen teaatteri voisi muodostua. Kotimaisesta teaatterista eivät uneksineet ainoastaan ylioppilaat; vanhemmatkin näytelmätaiteen ystävät kirjoittivat ja keskustelivat innolla asiasta, Välttämättömin ehto oman teaatterin tulevaisuudelle oli kumminkin uusi, arvokas teaatteritalo, siitä oli jo kauan oltu yhtä mieltä. Ja tämä ehto oli nyt toteutumaisillaan.

Uusi teaatteritalo, jonka perustustyöt olivat alkaneet keväillä 1858, alkoi syksyllä 1860 tosiaankin valmistua. Kärsimättömänä ja jännityksellä odotti yleisö sen vihkimistä. Mutta yksi työn valmistumiseksi ilmoitettu määräaika toisensa perästä kului ja mieliala arkkitehtiä hra Chiewitsiä kohtaan kävi yhä äkäsemmäksi. Paljo oli häntä vastaan muutenkin ollut muistutettavaa: kustannukset, jotka alkujaan olivat arvatut 66,000 hopearuplaksi, nousivat 110,000 ruplaan: ja ne, jotka olivat talossa päässeet käymään sillaikaa kuin sitä rakennettiin, tiesivät kertoa, että se ei järjestyksensä eikä sisustuksensa puolesta suinkaan kaikkia vaatimuksia vastannut. Ja se uhkamieli, jolla Chiewits kohteli kaikkia muistutuksia, ei puolestaan arvostelua lieventänyt.

Pysyväistä teaatteriseuruetta ei kumminkaan oltu edes koetettu aikaansaada uuteen taloon sen ensi vuodeksi. Jo keväillä oli teaatteri näytäntökaudeksi 1860-61 vuokrattu hra P. Delandille, jonka paremmin kuin kenenkään muun ruotsalaisen teaatterin johtajan arveltiin voivan tarjota kelvollisia näyttämöesityksiä. Mutta uusi teaatteritalo oli kumminkin vihittävä kotimaisilla voimilla. Topelius ja Pacius, samat miehet, jotka "Kaarlo kuninkaan metsästyksellä" olivat laskeneet tämän uuden talon ensimmäiset perustuskivet, ryhtyivät nyt myöskin valmistamaan talon arvokasta ja kansallista vihkimistä. Yhteisesti olivat he tätä tilaisuutta varten luoneet soitannollisen satunäytelmän "Kypron prinsessa", jonka tekstin aihe, niin oudolta kuin nimi kuulostikin, oli puhtaasti suomalainen, Kalevalasta otettu. Kappale päätettiin antaa, niinkuin "Kaarlo kuninkaan metsästyskin", yksinomaan taiteenharrastajain avulla. Jo syyskuussa alkoivat harjoitukset tuon väsymättömän Paciuksen johdolla. Mutta vasta marrask. 18 p:nä pääsivät näyttelijät uudelle näyttämölle harjoittelemaan; kuta kauemmin tätä tilaisuutta oli odotettu, sitä juhlallisemmaksi se kävi. Harjoitus alkoi "Maamme"-laululla, jonka kööri ja orkesteri esittivät.

Pysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin kuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli seitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin, sikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen teaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa apuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz, jolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi orkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo syksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21 jäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg sekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi muutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin ulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin. Tällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan helppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.

Vihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä leskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt vihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli juhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella "Kullervo-ouvertyrillä", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen orkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti. Senjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L. Mechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken merkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul. Krohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto "Kaarle kuninkaan metsästyksestä" oli soitettu Paciuksen johdolla, alkoi "Kypron Prinsessa". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli laskenut, pyysi yleisö "Maamme"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä orkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt esiin. Ja lopuksi vielä laulettiin "Suomen laulu". Näytelmän loputtua tarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa Cygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden kunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty. Ei kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta vuotta myöhemmin joutui. — Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena päivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.

Paljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu. Mutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha puuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois paikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera toimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää molemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli haastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä, ennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä kohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui ja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella huutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä saman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon tullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä edelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja palveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.

Uudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia kaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli ripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis tarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan se suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.

Mutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät nähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna kohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle. Helsingin—Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui valmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne. Iloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.

Ritarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet, osaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, — sellaisia merkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun viime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg m.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän saksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista syntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän tietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri uskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan syliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle kreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan vuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä Gronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista rakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon hankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti kenraalikuvernööri vilkkaasti.

Yksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole olemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia rakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa kasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei samalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen seurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859 489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan väkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä ollut aivan suuri kaupunki.

Siksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin kahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin virallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään kolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan toimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan valmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860 esimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels. Tidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860 ilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja lauvantai.

Z. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli nyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden hoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa jättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden valtiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana puhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys, kun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O. Wasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä Hels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan vuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius tahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui edelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m., sekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli minulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi kävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen Papperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti vähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua sellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli nauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä epäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli yhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada niitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista elinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa lehdessä, — sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja vaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen, sitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä salassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.

Rohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle kumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin Topeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa oli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19 vuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja olihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen jäähyväissanansa — "hänen omalla sydänverellään kirjoitetut", kuten sanottiin — yleisölle: "Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä, joka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet varmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän vuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan samalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen joskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs huomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa puhuttu, — silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani voivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä sen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä."

Papperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin. Edv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana vuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime vuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg oli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken perustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä sotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut alikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän maininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa sotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä sanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan en sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin kuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta Lagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa uudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli Helsingfors Dagbladin edelläkävijä.

Vuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi, mitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi nyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma.

Sellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia muistojani. Jouluk. 14 p:nä — päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin ensimmäinen kokoelma — ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin. Mutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th. Sederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun onnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen käsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada yksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi ystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme siellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa, Veljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von Esseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista toisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät, silmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja säkenöiden, — tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme tule.

"Rohkeat, ylentävät ovat hetket" — niin kirjoitin seuraavana päivänä — "jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän. Rinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään pitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja — on elävä".

Vuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen alkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin taaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin seikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa valon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi annettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: "Onkohan nyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa, ei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä tarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?" Omassa maassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja saattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään edistyksen kulusta erehtyä. "Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla heräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen, kirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen, yhteiskuntaelämän, — kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut vuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja kansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla ja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei senvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja kunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin kulkee oikeaa uraa eteenpäin, — toivon tähti oppaanaan."

Uusi vuosi alkoi kumminkin pakkasella, niin kovalla ja pitkällisellä, että isänmaallisimmatkin toiveet sen kautta näyttivät voivan jääksi jäätyä. Tammikuun keskilämpömäärä laskettiin Helsingissä 15:ksi kylmäpykäläksi Cels., siis paljo alemmaksi, kuin miesmuistiin tiedettiin tapahtuneen.

Mutta ne liikkeet, ne korjaukset ja uudistukset, joita silloin oli tekeillä niin monella eri taholla maailmassa, ne pitivät toki mielet lämpösinä. Pohjois-Ameriikassa syntyi helmikuulla Etelävaltioiden liitto ja samalla oli merkki annettu siihen sotaan Etelän ja Pohjoisen välillä, joka sitten neljän vuoden kuluessa oli raivoava. Italiassa sai samassa kuussa Neapelin kurja kuningas Frans II lähteä viimeisestä asemapaikastaan Gaétasta ja muutamia päiviä myöhemmin avattiin se parlamentti, jossa Italian kuningaskunta maaliskuun 17 p:nä julaistiin. Unkari rupesi huhtikuulla avattavilla valtiopäivillä tavottelemaan takasin entistä perustuslaillista hallintoaan ja itsenäistä asemataan Itävallan nyt perustuslailliseksi muuttuneessa valtiossa. Puolassa rupesivat mielet kuohumaan: Varsovassa tapahtui helmik. 25-28 p:nä kansallisia mielenosoituksia, jotka eivät jääneet verettömiksi, maalisk. 26 p:nä annettu ukaasi, jonka mukaan melkoisia, kansalliselle pohjalle rakennettuja parannuksia pantiin toimeen Puolan laitoksiin, ei riittänyt levottomuutta asettamaan, vaan alkoivat mielenosoitukset uudelleen huhtikuun alussa ja ne kävivät vielä verisemmiksi.

Ja Venäjällä vihdoin pantiin alulle mitä suurenmoisin yhteiskunnallinen muutos sen julistuskirjan kautta, jonka jalomielinen keisari Aleksanteri II allekirjoitti maalisk. 3 p:nä ja joka julaistiin Pietarissa saman kuun 17 p:nä, — julistus maaorjuuden poistamisesta. — Meidän maahamme tuo manifesti onnellista kyllä ei ulottunut, mutta siitä huolimatta se täälläkin vastaanotettiin yleisellä ja hartaalla ilolla, olihan se valon ja ihmisyyden voitonsanoma. Tiedettiin, että keisarilta oli vaadittu voimakasta tahtoa voidakseen voittaa kaiken sen vastarinnan ja ne vaikeudet, jotka olivat häntä kohdanneet tämän toimenpiteen toteuttamisessa: sitä suuremmalla luottamuksella ja toivolla saatoimme nyt kääntyä sen jalon ja valistuneen ruhtinaan puoleen, jonka käsissä Suomen valtikka oli.

Kaiken tämän kestäessä oli maassamme aluksi hiljaista ja rauhallista. Vuoden kaksi ensi kuukautta kului ilman että edes yleisempää huomiota herättäviä huhujakaan yläilmoistamme olisi kuulunut. Ensimmäisenä kysymyksenä päiväjärjestyksessä oli edellisenä vuonna alullepantu ensimmäisen yksityispankkimme järjestäminen. Siitä keskusteltiin vilkkaasti kokouksissa ja sanomalehdissä ja se ratkaistiin myöhemmin keväällä onnellisesti.

Toinen, aatteellisempi kysymys astui myös sen rinnalla eturiviin. Tammikuun lopulla pääsi yleisön tietoon se suuri ehdotus kansakoululaitoksemme järjestämiseksi, jonka Uno Cygnaeus oli laatinut. Sen kertomuksen kautta valtion varoilla tekemästään matkasta, jonka Cygnaeus edellisenä vuonna oli ulosantanut, tunnettiin jo hänen ylevät tuumansa kansakouluista ja hänen suunnitelmansa sen järjestämisestä maassamme. Nyt esitetyssä ehdotuksessa nähtiin nämä aatteet ja suunnitelmat valmiiksi järjestettyinä. Tämä ehdotus sisälsi, niinkuin sen tekijä uskalsi toivoa ja niinkuin kaikki nyt tunnustavat, "valoisamman tulevaisuuden aamunkoiton Suomen kansalle." Sen vastaanottivat senvuoksi innostuksella ne, jotka korkeita uskalsivat tavotella. Mutta valitettavasti eivät kaikki niin ajatelleet; se näkyi kyllä niistä monista moittivista arvosteluista, joita ehdotuksen johdosta ilmestyi. Cygnaeuksen koko kansakoulurakennusta pidettiin ilmalinnana, ulkomaisten mallien kevytmielisenä jäljennöksenä, maiden, joiden olot olivat aivan erilaiset kuin meidän, — siihen suuntaan melkein kävivät järkevimpäinkin arvostelijain lausunnot. Onneksi ryhdyttiin kumminkin heti, Cygnaeuksen persoonallisesti vaikutettua vallassaolijoihin, toimiin hänen ehdotustensa toteuttamiseksi; hän itse nimitettiin kansakoululaitoksen yli-inspehtoriksi, kahdeksan matkarahaa myönnettiin vastaisille kansakouluseminaarin opettajille ja opettajattarille ja komitea asetettiin antamaan lausuntoa Cygnaeuksen ehdotuksesta.

Tämän komitean puheenjohtajaksi nimitettiin intendentti Sebastian Gripenberg, joka vähän myöhemmin, helmikuulla, kutsuttiin senaattiin, uuden maanviljelyksen ja yleisten töiden toimituskunnan puheenjohtajaksi. Gripenberg oli henkilö, joka maassa oli nauttinut erittäin suurta arvoa aina siitä lähtien kuin hän 1831 Uudenmaan läänin v.t. maaherrana esiintymisellään lakeja syrjäyttävää kenraalikuvernööri Zakrevskiä vastaan oli katkaissut loistavalta näyttävän virkamiesuransa. Hän oli senjälkeen omistanut kaiken toimintansa maanviljelykselle, ensiksi isänsä tilalla Hämeessä, sitten pitemmän ajan kuluessa Mustialan maanviljelysopiston johtajana ja järjestäjänä ja lopuksi Kuscheloffin lahjoitusmaiden hoitajana Viipurin läänissä. Julkisissa toimissa oli häntä viime vuosikymmeninä käytetty ainoastaan parin sotalaitoskomitean jäsenenä ja yleisten maanviljelyskokousten puheenjohtajana 1857 ja 1860. Siihen että hän nyt. jo 65 vuoden ikään ehdittyään, kutsuttiin maan korkeimpaan hallitukseen, lienee osaksi vaikuttanut sekin, että hän oli mahtavan valtiovarainpäällikön Langenskiöldin eno. Yleinen mielipide suurella mieltymyksellä hänen nimittämistään tervehti. Mutta vielä ei tiedetty, että Gripenbergille valmistettiin toistakin paikkaa, vielä korkeampaa kuin senaattorin toimi oli.

Saavuttiin maaliskuuhun ja nyt rupesi ilmassa tuntumaan, että meillä valtiollisellakin alalla oli jotakin tekeillä. Kuunneltiin kaikenlaisia huhuja, joita saapui Pietarista. Siellä oli kenraalikuvernööri viipynyt uudestavuodesta asti, sinne oli senaatin lausunto vastaisista valtiopäiväkysymyksistä äsken lähetetty ja sinne oli vphra Langenskiöld maaliskuun alussa kutsuttu. Jotakin tärkeätä oli tekeillä, se pidettiin varmana, mutta mitä se oli, sitä ei tiedetty. Puhuttiin, että osa ratsuväestämme lakkautettaisiin tai muutettaisiin, puhuttiin kaskuntapaisesti valtiopäiväkutsumuksestamme, puhuttiin myöskin muusta, mutta se oli kaikki hämärää ja epävarmaa.

Tällaisessa epävarmuudessa oltiin huhtikuun puoliväliin saakka. Vihdoin ensimmäinen varma tieto välähti hämärästä. Eräänä päivänä syöksyi sanomalehteni toimituspaikkaan kaksi nuorta ystävääni, jotka äsken olivat yhtyneet valtiolliskirjalliseen ystäväpiiriimme. — Robert Björkenheim ja Ernst Linder, jotka molemmat olivat lahjakkaita ja tarmokkaita miehiä, joiden mieli hehkui isänmaan kansallisesta itsenäisyysaatteesta ja sen henkisestä ja aineellisesta edistyskulusta. Huomasin heti heidän katseistaan, että heillä oli jotakin harvinaisen tärkeää tietonaan. He kertoivatkin minulle äsken Pietarista saapuneesta tiedonannosta, joka tosin vielä oli salaperäisen hämärän peitossa, mutta siltä erinomaisen tärkeä. Kirjeessä oli nim. vphra Alfons Walleen kertonut Helsingissä olevalle rouvalleen (Björkenheimin sisarelle), että pian oli odotettavissa suuri uutinen, jonka kautta saataisiin tietää "minkälaiset Suomen valtiopäivät tulisivat olemaan". Tämä tieto tuli luotettavalta taholta; Walleen, joka oli tykistön översti, oli suuriruhtinaiden Aleksanderin ja Vladimirin palveluksessa sekä ministerivaltiosihteerinapulaisen vphra Stjernvall-Walleen'in velipuoli; saattoi pitää varmana, että hän kyllä asiat tunsi. Jotakin oli siis odotettavissa olevien valtiopäiväin suhteen ratkaistu; mutta että jotakin perustuslakien säätämäin valtiopäivämuotojen mullistusta myös oli tapahtunut, sitäkin saattoi melkein varmaan otaksua. Selitystä tähän arvoitukseen kai ei kauan tarvinnut odottaa. Sitä nyt suurella jännityksellä muutamia päiviä varrottiin.

Kreivi Berg palasi tänne Pietarista huhtik. 13 p. ja vphra Langenskiöld jotakin päivää myöhemmin. Nyt oli tuon suuren salaisuuden peitto siis pian paljastuva. Jännitys yhä kasvoi.

Kun minä huhtik. 16 p:nä puolenpäivän aikaan pieneltä satunnaiselta matkalta palasin kaupunkiin, yhytin heti useampia ystäviäni, jotka suurella mielenliikutuksella minulle kertoivat, mitä tärkeää aamupäivällä oli kuultu. Senaatissa oli samana päivänä esitetty hallitsijan huhtik. 10 p. allekirjoittama julistuskirja, joka määräsi, että olisi asetettava valittu valiokunta, 12 miestä joka säädystä, joka valiokunta, senaattori L. Gripenbergin puheenjohtajana ollen, lainsäädäntökysymyksissä korvaisi säätyjä, "kunnes olot sallisivat niiden kokoonkutsumista". Tämä oli varmasti tunnettua, mutta miten julistuskirja tarkemmin kuului, sitä ei tiedetty. Useimmille senaatin jäsenille oli tieto tullut kerrassaan yllätyksenä, ja he hämmästyivät yhtä pahasti kuin kaikki muut.

Koko julistuskirjaa ei, kuten sanottiin, oltu vielä saatu lukea. Mutta selvää jo oli, että se sisälsi perustuslakiemme täydellisen loukkauksen. Selvää myös, että jos se nyt ääneti vastaanotettiin, niin oli Suomi kaikiksi ajoiksi luopunut valtiollisista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan. Jotakin oli senvuoksi tehtävä taikka ainakin koetettava, siitä me ystävykset olimme yhtä mieltä. Tästä neuvotellaksemme päätimme, aluksi harvalukuisempina, vielä samana päivänä kokoontua. Jokainen koettaisi kumminkin sillä välin tahollaan hankkia lähempiä tietoja tuosta turmiota uhkaavasta julistuskirjasta.

Pidimme viisaimpana valita kokousta varten yksityisen huoneuston ja päätimme siis tavata toisemme Henrik Borgströmin luona. Sinne kokoontui illalla, paitsi Borgströmiä, seuraavat: tilan- ja tehtaanomistaja Rob. Björkenheim, veljekset, kirurgian professori Jakob ja dosentti Carl Gust. Estlander, konsuli Reinh. Frenckell, kaartin alikapteenit Rob. Lagerborg ja Const. Linder (molemmat vielä univormussa, mutta molemmat aikeessa erota sotilasuralta), viimemainitun veli Ernst Linder, maist. Rob. Montgomery, tri Carl Qvist. tri Paavo Tikkanen, Suomettaren toimittaja, lakit. kand. Edv. Gid. Wasastjerna, maalaisten paloapuyhtiön asiamies, ja vihdoin näiden muistojen ja nimien muistoonmerkitsijä.

Kukaan meistä ei ollut vielä saanut täyttä selkoa julistuskirjan sisällöstä. Kaikki myöhemmät tiedot osoittavat kumminkin oikeaksi, mitä alussa olimme kuulleet. Kuinka tulisi suuri yleisö maassa tervehtimään tätä julistuskirjaa? kysyimme. Antaisiko se sen säätyvallan ulkonäön, josta asiakirjassa puhuttiin, huikasta silmänsä. Valtiollisen itsetunnon määrä ei maaseudullamme tosin ollut suuri: mutta niin heikko se toki ei liene, ettei siellä täällä löytyisi miehiä, jotka oivaltaisivat julistuskirjan perustuslakeja loukkaavan luonteen ja voisivat sen todistaa ympäristölleen. Samanlainen yleinen mielipide asiasta, joka meillä oli, muodostuu kyllä itsestään, siitä olimme varmat. Mutta miten oli meneteltävä, jotta tuo mielipide pääsisi ilmipuhkeamaan ja kaikumaan niin kovasti, että se voisi tunkeutua aina valtaistuimen ääreen saakka? Sanomalehdistön kautta ei ollut ajateltavissa saada kuiskaustakaan asiasta ilmi. Muita keinoja oli senvuoksi ajateltava. Siitä nyt neuvoteltiin. Mutta kaikki päätöksen teot lykkäsimme seuraavaan iltaan, jolloin toivoimme tuntevamme itse puheenalaisen asiakirjan.

Seuraavana päivänä, huhtik. 17 p:nä, julkaisivat todellakin viralliset lehdet tuon merkillisen julistuskirjan. Sen sisältöä en tarvitse tässä lähemmin kertoa: sitä on jo kyllin usein julkaistu ja selitetty. Julkaisua seurasi se virallinen tiedonanto, että "H. M:nsa, kuunnellen ainoastaan jalon sydämmensä ja ylevän, valistuneen ajatustapansa kehoituksia, on äsken Pietarissa kutsuttanut valtakunnankonseljin puheenjohtajan sekä yhden jäsenen, Suomenmaan kenraalikuvernöörin, ministerivaltiosihteerin, Suomen asiain komitean jäsenet sekä Pietarissa silloin olevan K. senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikön luokseen ja suvainnut näille henkilöille lukea ehdotuksen arm. julistuskirjaksi, jonka kautta" j.n.e., sekä "kuunneltuaan kutsuttujen alamaisia ajatuksia" suvainnut julkaista manifestin.

Tänä päivänä kokoonnuimme me samat kuin edellisenä iltana taas Borgströmin luo. Nyt oli johonkin ryhdyttävä. Sopivimmaksi toimenpiteeksi huomattiin, että olisi aikaansaatava kansalaisten koko maassa allekirjoittama adressi, jossa arvokkaalla tavalla olisi ilmaistava se huoli, jonka maassa oli herättänyt tuo julistuskirja, joka, sanain mukaan tulkittuna, sisälsi perustuslakiemme pyhyyden loukkauksen. Sellainen adressi oli helppo aikaansaada Helsingissä, sillä täällä olivat mielet jo yleensä kuohuksissa. Mutta adressin täytyi edustaa koko maan mielipidettä ja siihen olisi siis kansalaisten kaikista maanosista yhdyttävä. Vaikealta näytti kumminkin saada niin pian kuin asianhaarat vaativat suurempaa määrää maalaisia Helsinkiin. Kulkuneuvot olivat kaikissa suhteissa huonot: mitään rautateitä ei ollut käytettävänä ja keväinen kelirikko pilasi rekikelin, postinkulustakaan ei sen hitauden vuoksi ollut mitään apua. Ainoa keino oli lähettää Helsingistä joka taholle pikalähettejä, jotka maaseudulla kertoisivat mikä mieliala pääkaupungissa vallitsee sekä kehoittaisivat riippumattomia isänmaallisia kansalaisia kiireesti saapumaan sinne yhdessä koettamaan pelastaa maan valtiollista tulevaisuutta. Emme tarvinneet ulontua oman pienen piirimme ulkopuolelle löytääksemme läheteiksi lähteviä. Jo seuraavana aamuna ajoi Ernst Linder länteenpäin viemään sanaa Länsi-Uudenmaan ja Turun läänin suurtilallisille; Björkenheim pohjoiseen päin Hämeeseen; Qvist Uudenmaan itä-osiin. Jonkunlaisena valtuutuksena oli jokaisella lyhyt kirjoitus, jonka me kaikki muut olimme allekirjoittaneet.

Odotellen lähettiläittemme matkojen tuloksia lykkäsimme kaikki enemmät toimenpiteet pariksi päiväksi. Ensi kokouksessamme toivoimme saavamme nähdä paljo useampia koolla, ei ainoastaan matkustajia maaseudulta, vaan myöskin suuremman joukon helsinkiläisiä kunnioitettavia kansalaisia. Erityisesti halusimme pyytää professoreita Palmén, Schauman ja Snellman mukaan neuvotteluihimme.

Sillävälin tapahtui senaatissa, huhtik. 18 p:nä, se merkillinen täysistunto, jossa valiokunnan kokoonkutsumista koskeva julistuskirja esitettiin lähemmin käsiteltäväksi. Se kierrellen, kaarrellen kirjoitettu kiitosadressi hallitsijalle, jonka enemmistö tuossa tilaisuudessa päätti lähettää, on yleisesti tunnettu; samoin se suora vastalause, jossa viisi senaattoria avonaisesti huomautti julistuskirjan sanamuodon loukkaavan perustuslakejamme ja jossa he siis alamaisesti pyysivät että se selvennettäisiin; enin tunnettu lie prokuraattori Gaddin pöytäkirjaan annettu lausunto, jossa hän mitä voimakkaimmin kannatti vastalausujain ehdotusta. Huhu kertoi pian, mitä senaatissa oli tapahtunut, kaikki eri lausunnot kiertelivät jäljennöksinä miehestä miehen; vastalauseet herättivät yleistä tyytyväisyyttä ja rohkaisivat epäileväisimpäinkin mielet.

"Kulunut viikko on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko, — viikko, jommoista Helsingissä tuskin ennen on eletty; yksi ainoa kysymys, suuri kysymys, on kiinnittänyt kaikkien ajatukset ja tunteet", — niin koetin kirjoittaa Hels. Tidn:n viikkokatsauksessa huhtik. 19 p:nä; mutta nämä viattomat sanat samoinkuin kaikki niitä seuraavat vakavat lausuntoni tuosta "suuresta kysymyksestä" muutti, kuten jo olin aavistanutkin, senssori jonoksi ajatusviivoja. Ei puolta sanaa valiokuntakysymyksestä — muuta kuin minkä viralliset lehdet olivat sisältäneet — saanut päästä julkisuuteen niinkauan kuin kreivi Berg piti senssuurin ohjaksia käsissään.

Muutamain päiväin kuluttua palasivat lähettiläämme. He olivat retkeensä tyytyväisiä. Tosin olivat he saaneet ajaa vuoroin reellä, vuoroin kärryillä, mutta ystävällisesti oli heitä kaikkialla vastaanotettu. Missä vain puheenalaisesta julistuskirjasta jo oli jotakin kuulunut, oli se herättänyt säikäyksen ja levottomuuden tunteita. Ilolla ja kiitollisuudella kaikki suostuivat kiirehtimään Helsinkiin. Tuskinpa ketään esti kelirikko, terveys tai ajan täperyys tekemästä mitä taisi sen vaaran välttämiseksi, joka maan vahvistettuja oikeuksia uhkasi.

Siten nähtiin tilanomistaja toisensa perästä saapuvan Helsinkiin. Ennen muita saapui, sen muistan, parooni H. G. Boije Hangosta ja sitten kreivi C. M. Creutz Malmgårdista. Pian saapuivat myöskin lännestä päin tilanomistajat J. R. Taube, J. A. v. Essen, kreivi Aug. Armfelt, vphrat E. Hisinger ja W. Wrede, G. J. Silfversvan, A. F. Järnefelt y.m.; pohjoisesta C. G. Idman, A. Meurman, A. W. Helsingius, G. A. Wasastjerna; idästä E. J. Stråhle, P. H. af Forselles, N. O. Nordenskiöld, jopa A. L. v. Daehnkin. Lähikaupungeista saapui myös useita liikemiehiä y.m. Suotakoon minulle anteeksi, jos en enää muista kaikkia.

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä tapahtui nyt ensimmäinen suurempi kokous. Kokoonnuttiin taas — ja yhä vastakin — Henr. Borgströmin luo, jolla asunnossaan oli jotenkin tilava sali. Hän asui isänsä talossa Maariankadun varrella, mutta siinä siivessä, joka on Konstantiininkadulle päin. Sinne pääseminen ei sillä kertaa ollut aivan mukavaa. Nykyistä suurta kolmikerroksista taloa näet silloin rakennettiin. Lautasiltaa myöten oli portin läpi kuljettava ja sitten pihan yli rakennustelineiden ja tarpeiden lomitse sivurakennuksen ovelle ja sitten vielä kapeita portaita ja käytäviä pitkin kokoushuoneeseen. Tämä tiehye teki tavallaan salaperäisen ja melkein niin sanoakseni konspiratiivisen vaikutuksen; ja monta maalaista, joka hämärässä tai iltapimeällä ensi kerran sitä kulki, se varmaankin miltei pelotti. Muuten oli Borgström erittäin sopiva isännäksemme. Sitkeällä esiintymisellään niissä monissa kokouksissa, joita oli pidetty hypoteekkiyhdistyksen ja yhdyspankin perustamista varten, oli hän. tullut tunnetuksi ja saavuttanut vaikutusta useiden vaikutusvoimaisten henkilöiden joukossa koko maassa ja samalla oli hän myöskin harjaantunut kokouksiin ja keskusteluihin, enemmän kuin siihen aikaan yleensä oli tavallista. Hän nyt myöskin johti keskusteluja tässä ensi kokouksessa. Miesjoukko, sekä kaupunkilaisia että maalaisia, oli myöskin sangen lukuisa. Maalaisia saapui vielä myöhemmin illan kuluessa yksi toisensa perästä, jotka vasta silloin olivat ehtineet kaupunkiin.

Tämän päivän keskusteluista ei muistaakseni ollut muuta tulosta, kuin että päätettiin lähettää hallitsijalle adressi, jonka sisältö ja muoto seuraavassa kokouksessa oli tarkastettava.

Kenraalikuvernööri kreivi Berg oli tietysti saanut vihiä kokouksistamme. Kerrottiin, että hän jo oli aikonut poliisivoimalla ja sotaväellä hajoittaa kokouksemme, mutta että hän sitten ajoissa oli osannut hillitä vihansa. Saipa valtiollinen mielenosoitus kadullakin samoina päivinä aivan häiritsemättä tapahtua. Eräänä iltapäivänä — se oli luullakseni maanantaina huhtik. 22 p:nä — nähtiin näet pitkän jonon ylioppilaita ja muuta nuorta väkeä kulkevan kaupungin katuja pitkin: se kulki vuoron päältä niiden senaattorien luo, jotka julistuskirjakysymyksessä muodostivat vähemmistön (V. Furuhjelm, Federley, Cronstedt, Törnqvist ja Munck) sekä prokuraattorin asunnolle ja lauloivat siellä isänmaallisia lauluja. Niin kaunis kuin tämä nuorison mielenosoitus olikin, täytyi meidän kokouspiirimme kumminkin valittaa, että kaksi jäsentä muitten tiedotta oli ottanut osaa tuohon mielenosoitukseen, jopa ollut sen alkuunpanijoita.

Kokouksiamme jatkettiin vielä seuraavina iltapäivinä. Borgström esitti ensiksi ehdotuksen adressiksi. Mutta sitä vastaan tehtiin monenlaisia muistutuksia ja yhtä vilkas kuin vakava keskustelu syntyi. Eri mieltä oltiin muistaakseni erityisesti siitä, oliko adressissa lausuttava paheksuminen niitä neuvonantajia vastaan, jotka olivat puolustaneet julistuskirjaa, vai eikö; ja vielä siitä, oliko lausuttava toivomus, että valiokunta ei ensinkään kokoontuisi taikka ainoastaan, että sen toimivalta rajoitettaisiin siten, ettei sen kautta maan perustuslakeja loukattaisi. Vilkasta osaa keskusteluun ottivat, useiden maalaisvieraiden ohessa, professorit Palmén ja Schauman, jotka olivat noudattaneet heille annettua kutsua. Virkeästi puhui myöskin vanha valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff; hän ei suinkaan ollut valtiollinen uhittelija, vaan kylliksi terävä juristi huomatakseen julaistun manifestin valtio-oikeudellisen luonteen ja varmaankin teki hän maallemme palveluksen ilmoittaessaan heti kreivi Alex. Armfeltille, nuoruudenystävälleen, jonka kanssa hän oli uutterasti kirjeenvaihdossa, siitä vakavasta mielialasta, jonka julistuskirja oli täällä synnyttänyt. Huomattavimmista puhujista muistan sitäpaitsi oikeusraatimies C. A. Öhrnbergin, joka silloin alotti valtiollisen uransa, sekä lakitieteen professorit Liljestrandin ja Rosenborgin. Salissa istui sitäpaitse täyteensä kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista — ymmärrettävistä syistä kumminkin virkamiehiä vähimmin — jotka osaksi ottivat jonkunverran osaa keskusteluun, osaksi taas ääneti tai epäillen sitä kuuntelivat.[59]

T. K. M:nne on Arm. Manifestilla Maalisk. 29 / Huhtik. 10 Päivältä 1861 antanut Suomen kansalle uuden todistuksen siitä jalosta ja suojelevasta huolenpidosta, jolla T. M:nne aina on tämän kansan todellista parasta hoitanut.

Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset suomalaiset alamaiset emme ole voineet olla kuuntelematta sydämmiemme sisintä kehoitusta, joka käskee meidän valtaistuimen juurelle esittämään vilpittömättömimmän kiitollisuutemme siitä korkeasta luottamuksesta, jota T. M:nne on suvainnut osottaa Suomen kansalle uudelleen tunnustamalla perustuslakien järkähtämättömyyden ja ylevästi lupaamalla pidettäviä valtiopäiviä, jota ennen T. M:nne armollisesti on sallinut maan neljän säädyn jäsenten valita valiokunnan, joka saisi kokoontua ja antaa alamaiset lausunnot sellaisista lakikysymyksistä, joita ei ilman säätyjen myötävaikutusta voida ratkaista.

Selvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän arm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne syvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on yleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä antamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä kuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että siis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella toimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan valtiopäiville kokoontuneille säädyille.

Tämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta ja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa perustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä perintönään.

S. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset uskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy; me pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten tyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä, että, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan kokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen käsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville valtiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.

Vilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden kansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän rukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi vakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä kuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä lainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan päättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen laillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava sitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät valtiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva riemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta välittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle Isälle ja Hallitsijalle.

Syvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja uutteruudella pysyen j.n.e.

Adressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa puhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista allekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää kokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn hotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko kaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti. Mutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko adressin tarpeettomaksi.

Mies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut kokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan käsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka kielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan täydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut hyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen ammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea valtiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta — jota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen tunnustamatta — kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen myrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas Snellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi. Eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta miellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa ja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen aikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija. Eipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta julistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi, ettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta tarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla tavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt voitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen vuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen — kaikki kutsutut eivät saapuneet — jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama, kuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta myöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s. väärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan selvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki saisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset ja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä suurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää mieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut käsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.

Valiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin turhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa virallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi lausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri ruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä toimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että Langenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että julistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen tosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin siitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä. Kumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei Berg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja todenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella tarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa. Kreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän arkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis osoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän, levottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin joku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä oli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo kekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä hiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa tapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty Kustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo ennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar) julkisuudessa huomautettu. — Muuta ei julistuskirjan syntymisestä tunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja sanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af Brunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen tunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia aina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.

Kuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld kumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun siitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän kirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä uhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin harhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin. Hallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen ansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai Langenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää isänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen perussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa; vuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863 hän kuoli.

Sen levottomuuden aikana, jonka puheenalainen julistuskirja synnytti, lennätettiin tietysti tiheästi sähkösanomia Helsingin ja Pietarin välillä ja santarmisto hoiti virkaansa uutterasti. Mutta kaikkia asioita, olivatpa kuinka kiireellisiä tahansa, ei voitu sähköteitse toimittaa. Sunnuntaina huhtik. 21 p. läksi pikaviesti kiireellä kenraalikuvernöörintalosta vieden kirjeen ministerivaltiosihteerille Pietariin.

Lähetetty viestinviejä oli virassaan paljo kokenut mies, joka jo oli tottunut korkeiden henkilöjen etehisistä hiukan tarkastelemaan sisähuoneisiinkin ja huomioistaan tekemään pieniä valtiollisia johtopäätöksiä. Ja hänen kertomuksensa mukaan saatoin hänen palattuaan kirjaanmerkitä seuraavat alastomat, mutta epäilemättä luotettavat ja valaisevat tosiasiat.

Lähetti läksi, kuten sanottu, Helsingistä sunnuntaina 21 p. k:lo 4 i.p., — s.o. samana päivänä jolloin tilanomistajat ja muut maalaiset tulvivat pääkaupunkiin. Hän saapui Pietariin tiistaina huhtik. 23 p:nä k:lo 6 aamulla. Kreivi Armfelt vastaanotti kenraalikuvernöörin kirjeen k:lo 9 a.p. ja kutsui heti kokoon Suomen asiain komitean. Seuraavana päivänä, keskiviikkona huhtik. 24 p:nä, oli ministerivaltiosihteerillä esitys keisarin luona klo 12 päivällä; samana päivänä klo 11 illalla sai hän keisarilta kirjeen, jonka jälestä komitea virkamiehineen heti kokoonkutsuttiin ja pidettiin useita tunteja kestävä yöistunto. Seuraavana päivänä, torstaina 25 p:nä aamupuoleen, oli kreivi Armfelt taas keisarin puheilla, mukanaan silloin senaattori Gripenberg, joka sillä välin kiireisesti oli kutkuttu Pietariin. Ja heti sen jälkeen, klo 2 i.p. sai pikalähetti palata takasin Helsinkiin, jonne hän saapui 27 p. klo 2 aamulla, jolloin kenraalikuvernööri heti herätettiin. Mitä lähetti toi mukanaan, sitä hän ei luonnollisesti itse tiennyt; mutta vielä samana päivänä luettiin virallisissa lehdissä tunnettu huhtik. 24 p. päivätty arm. kirjelmä säätyvaliokunnan puheenjohtajalle, senaattori Gripenbergille.

Tämä kirjelmä sisälsi nyt sen selityksen kokoontuvan valiokunnan toimivallasta, että valtuutetuilla oli oikeus "niissä kysymyksissä, jotka voidaan ainoastaan perustuslain mukaisesti ratkaista, laatia ehdotukset arm. esityksiksi, jotka ovat maan säädyille aikoinaan esitettävät, jota vastoin valtuutettujen muut alamaiset ehdotukset ovat heti Meidän armollisesti ratkaistaviksi alistettavat". Sen ohessa siinä luvattiin, että valiokunnan kokouksen pöytäkirjat, jotta ne tulisivat julkisemmiksi, saataisiin painaa. Ja oli siihen Aleksanteri II omalla kädellään, kuten tunnetuksi tuli, lisännyt ne jalot sanat, että hän takasi jokaiselle edusmiehelle että "rehellisyyden, totuuden ja lainkuulijaisuuden lausunnot" aina tulevat saavuttamaan hänen keisarillisen suojeluksensa ja armollisen suosionsa.

Tämän kautta oli julistuskirjan 7 kohdassa oleva määräys, että valiokunnan ehdotukset voitaisiin muitta mutkitta vahvistaa laiksi ensi valtiopäiviin saakka, jotenkin tyydyttävällä tavalla tullut oikaistuksi ja selvennetyksi. Ja pääsyy maan huoleen näytti siten poistuneen. Meidän adressimme — ainakaan siinä muodossa, jossa se oli kirjoitettu ja päivätty samana päivänä kuin arm. reskripti — ei enää ollut tarpeeseen.

Mielten ensi kuohuva myrsky oli asettunut. Mutta sen maininkeja ei niin helposti voitu asettaa. Se valtiollinen tietoisuus, joka yhtäkkiä oli kaiken kansan seassa herännyt, se ei nukahtanut enää.

Runoudessamme on ja säilyy kauniisti esitettyinä niitä tunteita, jotka näinä huhtikuun päivinä kaikkia innostivat. Kuukauden viime päivänä sain lehdessäni julaistakseni Julius Wecksellin silloista mielialaa kuvaavan runon. Koko tämän vuoden — hänen runoutensa suurimman ja samalla viimeisen vuoden — olin hänet läheiseksi ystäväkseni lukenut.

Maa meillä on, meidän on kohtalo sen,
Se on raivaama kättemme.
Kov' on leipä sen, aurinko kelmeinen,
Mut äidin helma on se.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä maatamme miehinä puoltamaan.

Sill' on kunnia puhdas kilveltään,
Poiss' on veri syyttömän.
Ei leimua pohjan liekitkään
Kuin sankarimuistot tän.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä kilpeä miehinä varjelemaan.

Laki sillä on, vanha ja vakava
Kuin Jumalan usko on sen,
Väki, vilppi sit' ei voi murjoa,
Sit' on kuultava jokaisen.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä lakia miehinä suojelemaan.

Me olemme kansa, se näytettiin.
Kun maa oli hädässä,
Sijast' aurojen kalpoja käytettiin,
Oli ottelu hengestä.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Ain' miehinä elämään, kuolemaan.

Olimme koettaneet lakiamme puolustaa ja johonkinhan määriin se oli onnistunut. Mutta aivan rauhallisia ei vielä katsottu voitavan olla. Julistuskirjan valiokunnalle myöntämä lainsäädäntövalta oli kyllä nyt reskriptin kautta poistettu, mutta epäluulo valiokuntaa kohtaan ei siltä suinkaan vielä ollut kokonaan syrjäytynyt. Olihan tämä valiokunta uusi ja epäilyttävä laitos; joskaan ei suorastaan perustuslakiemme vastainen niin niille ainakin aivan vieras. Peljättiin, että tämän muka "edustuskunnan" päätöksiä mahdollisesti sittenkin jonakin heikkona hetkenä tultaisiin pitämään oikeina säätypäätöksinä ja että se siten sittenkin pahasti loukkaisi lainlaadintajärjestystämme. Ja vaikka sellaiset epäilykset olisivatkin olleet voitettavissa, niin katsottiin kumminkin epäluulolla sellaista laitosta, jonka hyötyä ja tarpeellisuutta ei voitu ymmärtää. Sillä vähitellen jokaiselle selvenemistään selveni, ensiksi, ettei valiokunta voisi pienimmässäkään määrin harjoittaa lainsäädäntöä; toiseksi, ettei hallitus valiokunnan lausunnoista voisi saada mitään varmaa ohjetta valmistellessaan eri kysymyksiä, sillä eihän ollut mitään oikeutta pitää varmana, että säätyjen vastaiset päätökset toisessa taikka toisessa asiassa menisivät samaan suuntaan kuin valiokunnan lausunto; kolmanneksi, ettei valiokunta minään edustajakuntana voisi ryhtyä vastaisia valtiopäiväkysymyksiä valmistamaan, joka työ tietysti oli erityisten ammattimiehistä kokoonpantujen komiteain suoritettava; ja lopuksi, että valiokunnan ei suinkaan ollut ratkaistava, mitkä kysymykset olisivat luonteeltaan säätylakeja, mitkä hallinnollisia. Ja kun tämä käsitettiin, ei ollut helppo ymmärtää, mitä valiokunta oikeastaan tulisi toimittamaan ja mitä hyötyä sen kokouksista olisi odotettavissa.

Melkein suotavimmaksi sen vuoksi katsottiin, ettei valiokunta ollenkaan kokoontuisi. Sitä ei kumminkaan voitu odottaa, että hallitus peruuttaisi koko kutsumuksensa. Yksi ja toinen tosin ehdotti, että valitsijakunnat kieltäytyisivät edusmiehiä valitsemasta; mutta sellainen jäykkä vastarinta olisi, se ymmärrettiin, ollut seurauksiltaan yhtä arveluttava kuin mahdoton toimeenpanna. Vaalit olivat siis suoritettavat, valiokunnan oli kokoonnuttava, siitä ei päästy. Nyt oli vain saatava valiokuntaan miehiä, jotka selvästi oivalsivat, etteivät he edustajina valiokunnassa millään tavoin korvanneet maan laillisia säätyjä; ja tämän käsityksen tulisi valitsijamiesten jo vaalitilaisuuksissa selvästi lausua.

Valiokunnan tuli, julistuskirjan mukaan, kokoontua tammik. 20 p. 1862. Vaalien toimeenpanemiseksi ryhtyi senaatti toimenpiteisiin jo huhtik. 30 p. lähettämällä kirjeet ritarihuonejohtokunnalle, tuomiokapituleille, yliopiston konsistoriolle, hovioikeuksille ja kuvernööreille. Ennen joulukuun 15 p:vää tuli kertomusten kaikkien vaalien päättymisestä ynnä vaalitilaisuuksissa tehtyjen pöytäkirjain olla lähetettyjä senaattiin.

Myöskin valiokuntain vastaisesta kansliasta pidettiin hyvissä ajoin huolta: kolme nuorta miestä lähetettiin näet Saksaan oppimaan pikakirjoitustaitoa, jota maassamme ei vielä tunnettu.

Toukokuun 4 p:nä kokoontui senaatti täysistuntoon ottaakseen, siitä tulleen arm. käskyn johdosta, lopullisesti käsitelläkseen, mitkä kysymykset lähinnä olisivat säädyille esitettävät; senaatin siitä tekemä päätös koottiin 52 eri kohtaan.

Tähän täysistuntoon otti myöskin osaa, senaatin puheenjohtajana, kenraalikuvernööri kreivi Berg. Hän antoi pöytäkirjaan erityisen kirjallisen lausunnon niistä kysymyksistä, joita hän piti kaikkein tärkeimpinä ja jotka siis ennen muita olisivat käsiteltäviksi otettavat. Mutta kuukautta myöhemmin kuultiin ja ilmoitettiin virallisissa lehdissä kesäk. 10 p:nä, että kreivi Berg sairaloisuuden vuoksi armollisesti oli saanut virkavapautta kahden ja puolen kuukauden ajaksi ulkomaanmatkaa varten. Mikä varsinainen syy oli tähän äkilliseen sairaloisuuteen, sitä eivät kaikki saaneet tietää. Mutta tätä virkalomaa luultiin voitavan pitää "lopun alkuna". Eikä siinä aivan erehdyttykään.

Kreivi Berg läksi Helsingistä kesäk. 10 p. Heinäkuun 1 p:stä otti, saamansa määräyksen mukaan, kenraalikuvernöörinviran hoidettavakseen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vphra Nordenstam. Sanomalehdistölle tämä vaihdos pian osottautui hyvin tärkeäksi.

Vaikka tuo suuri valiokuntakysymys näihin aikoihin niin paljo pitikin mieliä jännityksessä, ei painostavia rahaoloja siltä voitu unhoittaa. Yhä yksimielisemmin ja rohkeammin vaadittiin Venäjän rahan pakollisen käypäisyyden lakkauttamista Suomessa. Toukokuun alussa 1861 oli Helsingissä suuri komitea koolla antamassa lausuntoa hallituksen ehdottomasta toimenpiteestä maan raha-aseman varmistuttamiseksi. Mutta tämä komitea, johon kuului sekä oppineita (Palmén ja Snellman), pankkimiehiä ja liikemiehiä, että maanviljelijöitä, pääsi kahdessa päivässä yksimieliseksi siitä, että ehdotus markan käynnistä kurssin mukaan oli hyljättävä; komitea selitti, että ainoa mahdollinen keino parantaa maan raha-asemaa olisi se, että, samalla kuin Suomen pankille valmistettaisiin tilaisuus hopeasta lunastaa ulosannetut setelit niiden täydestä arvosta, julistettaisiin kovan rahan, jonka arvo ja mitta määrättäisiin ainoaksi lailliseksi maksuvälikappaleeksi Suomessa. Ja vähän myöhemmin päätti nuori hypoteekkiyhdistys, jolla kesäk. 1 p. oli ensimmäinen varsinainen yhtiökokouksensa, jossa tilaisuudessa huolettavain rahaolojen vuoksi jo ehdotettiin yhdistyksen purkamista, että hallitsijalle oli lähetettävä yhdistyksen kaikkien jäsenten allekirjoittama adressi, jossa pyydettäisiin, että rahaepäkohta niin pian kuin mahdollista korjattaisiin.

Huomio kiintyi kumminkin, kuta pitemmälle kesä kului, yhä enemmän pidettäviin valiokuntavaaleihin. Ritariston ja aatelin tuli lokakuun kuluessa toimittaa vaalinsa. Jos aivan eri tahoilla asuvat sukujen päämiehet olisivat ilman mitään johtoa lähettäneet vaalilistansa, olisi vaalien tulos ollut aivan arvaamaton. Täytyi sen vuoksi mikäli mahdollista koota äänet, jotta vaali ei jäisi aivan satunnan varaan. Tämän yrityksen etupäähän asettui Ritarihuoneen ensimmäinen mies, kreivi C. M. Creutz, ja hänen maatilallaan Pernajassa olimme, pieni joukko asianharrastajia, koolla parina päivänä heinäkuulla neuvotellaksemme asiasta. Siellä laadittiin nyt vaalilistat aateliston kaikkia kolmea luokkaa varten. Noita listoja levitettiin sitten sopivalla tavalla vaalioikeutettujen sukujen päämiehille. Ja hankkeemme onnistui. Saapuneiden vaalilistojen suuri lukumäärä (niitä oli kaikkiaan 129, nim. 1 luokasta 28, 2:sta 32 ja 3:sta 69, paitsi muutamia hyljättyjä), osoittivat, että harrastus oli vilkas; ja kun liput avattiin ritarihuoneenjohtokunnassa marrask. 9 ja 11 p:nä, huomattiin, että laatimaamme ehdokaslistaan otetut nimet kaikissa luokissa olivat hyväksytyt, useimmat suurella enemmistöllä. Useita vaalilippuja seurasi valiokunnan kokoonpanoa ja toimivaltaa koskeva vastalause.

Edusmiesten vaali Helsingin kaupungissa oli määrätty elok. 28 p:ksi. Erityisellä jännityksellä tätä vaalintoimitusta odotettiin. Sitä ennen oli tapahtunut ainoastaan yksi vaali, nim. Oulussa. Sitä vaalitapaa, jota Helsingin porvaristo noudatti, tultaisiin epäilemättä seuraamaan useimmissa muissa vaaleissa, siksi tällä tilaisuudella oli merkitystä. Onneksi oli Helsingin maistraatissa mies, yhtä lujaluontoinen kuin laintunteva, joka selvällä arvostelukyvyllään ja tyyneydellään oli saavuttanut suurta luottamusta ja vaikutusta kaupungin porvaristoon, — oikeusraatimies C. A. Öhrnberg. Tämä pani paperille lyhyen lausunnon, jonka hänen mielestään porvariston tuli liittää vaalipöytäkirjaan. Ehdotusta yleensä kannatettiin ja kaupungin vanhin puhemies, kauppaneuvos C. W. I. Sundman, esitti sen vaalitilaisuudessa "useiden porvariston jäsenten puolesta". Lausunto oli näin kuuluva:

Helsingin kaupungin porvaristo, joka ei haluaisi mitään väärinymmärrystä syntyvän sen kysymyksenalaisen vaalitoimituksen laatua ja tarkoitusta koskevasta käsityksestä, pyytää saada laadittavaan pöytäkirjaan lausua seuraavan selityksen:

Helsingin kaupungin porvaristo on sitä mieltä, että se valiokunta, joka H. K. M. armollisella julistuskirjalla viime huhtik. 10 p:ltä on kutsuttu kokoontumaan tähän kaupunkiin tammik. 20 p. 1862, ei kokoonpanonsa eikä muodostumisensa tai vaikutuksensa puolesta edusta maata eikä sen säätyjä eikä myöskään voi esittää maan mielipiteitä ja harrastuksia; ja käyvät porvariston nyt läsnäolevat jäsenet tällä edellytyksellä armollisimman käskyn mukaisesti valitsemaan jäsentä kysymyksenalaiseen valiokuntaan.

Tähän lausuntoon, jonka kunnallispormestari julkiluki, yhtyi yksimielisesti koko tuo jotenkin tarkoin kokoontunut, yli 300 henkeen nouseva porvaristo. Ja yhtä yksimielisesti ja äänettömästi yhtyi porvaristo puhemiehensä ehdotukseen, että valtuutetuksi valiokuntaan valittaisiin oikeusraatimies Öhrnberg.

Sellaista vaalitoimitusta voitiin syystä pitää Helsingille kunniaksi olevana. Se ei voinut olla mieliä vilkastuttamatta ja sen vaikutus tuntui koko maahan. Melkein kaikissa seuraavissa vaaleissa, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pappis- ja talonpoikaissäädyssä, laadittiin melkein samoin kuuluvia vastalauseita; Viipurin läänin talonpoikaissäädyn valitsijamiesten kokouksessa mentiin niinkin pitkälle, että selitettiin valiokunta epälailliseksi.

Vähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin virallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita oli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli päivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia selvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet määrättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt, 52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen käsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että "näiden valtuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he alamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä tarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän mielestään olisivat maalle hyödyksi"; ja lopuksi, lausuttiin siinä, "tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia armollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan pitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun mukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella".

Nuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä ilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan toimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että sanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä kysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy siitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden kaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä verran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin sanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki painotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31 p:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa, kokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.

Valtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten esiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla luottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen säätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista traditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä voimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia ja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus konstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden miestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä velvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan perustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg valmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan tyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta, voimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen toimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin "Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat valtioasiakirjat" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä, muodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki Stoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt sellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä päivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. — Rosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka sitten, 1863, ilmestyivät painosta.

Hallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa epäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen vphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin seuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että hän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta. mutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan maassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla tahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori Gripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa, joka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen julkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä mainita, että "meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme". Kaikki riippuu kumminkin, sanoi hän, siitä "komiteasta", jonka tuli kokoontua ensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan tarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan toivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa tapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen asemesta, — silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä. Melkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.

Myöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa kysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla vahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa kohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa vallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut kotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai Ruotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan puuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli "Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö" ja joka ilmestyi Litteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota herättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen kirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle, jota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli kirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta monenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen ontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran oli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja valiokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta tarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että täydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä hyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin suureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei hetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä sellaisille puheenparsille, kuin että esim. "historia on kansakuntain, ei yksilöjen työtä", — "kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle kuin sen valta, — kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa vaan toimiensa kautta", — "kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen itsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea kenenkään muun niskoille", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet lähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta lukuunottamatta "kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on viimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan tiliin", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta. Vielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet olivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen, ruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia oikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa sanottiin, "että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi Venäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä v. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan aseman sanotaan olevan tämän".

Tästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin "Juridisk handbok" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen puoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa selvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla osottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi "erityisenä maakuntana" yhdistetty Venäjään.

Tämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden taholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä ja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu herättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta ensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama mies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako; kiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes joitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä olemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne antavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole kenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi — olkaamme vain vaiti ja odottakaamme!

Niin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä. Luonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain painotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser, jossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin kieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei myöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri mieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta selvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin veisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä sarjan "Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin kirjoituksesta", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä numerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa Nordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta jotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin Snellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä ontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten asiakirjain nojalla, kuinka "ihmeteltäviä" meidän valtiolliset oikeutemme oikeastaan olivat.

Heinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman uuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun poleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin lehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän entisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän selitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka olivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. "Jos Litteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla tavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia kannattajia, — taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota täydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee kertoa", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.

Kuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihko
Litteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin.
Siinä huomasin Snellmannin lukeneen minut "epärehellisten valehtelijain
ja häpäisijäin" joukkoon.

Nyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin harvoin sanoin kuin mahdollista. — Vaikka tuolta taholta olinkin saanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse kernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en kumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon Litteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen "lapselliseen" — niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin — keinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani kirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa "Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta käyttäytymisestä". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä Litteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista, ja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain hyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan mitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin kuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin vakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään sanomalehden palstoja.

Tämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme tunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman) mukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että minä viime kirjeessäni olin "häväissyt" Litteraturbladetin ulosantajaa ja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei kumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain "molemminpuolista esiintymistä väittelyssä" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota kirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa samalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin noiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen taistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi marraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen "Katsaus", joka vei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty mitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä jatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan pituisen "Mixed Pickles", jossa pippuri — sen myönnän — ehkä oli luvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia päiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä lukea Hels. Tidningareille osoitetun "Adressin", jonka alla oli kuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu tasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis vastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani menettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään lausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä "ilmiantamishalu" ("denonciatsionslust") oli ollut varsinaisena kannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. — Minun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen mielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä samana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen "Selityksen", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle yleisölle.

En ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä taistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin syylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian sainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana päivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri joukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla; he tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F. Ignatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli toinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo kuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin (marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri vastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston opettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä, vastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden viikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa tämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin kuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä tuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan Helsingissä: Turussa ilmestyi kaksi "vasta-adressia", toinen hovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan kansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli myös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä mielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani estetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar — jonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius verrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen — pian ilmoittaa, että minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.

Niin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta saattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin väittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja jos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka olivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki osoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä eiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät henkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli sodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.

Vuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se läheni loppuaan.

Kesken noita kuumia valtiollisia taisteluita vietettiin marrask. 9 p:nä lämpösellä kansallistunnolla rauhallisia Porthanin juhlia, joiden kautta koottiin varoja patsaan pystyttämistä varten Turkuun. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli tätä tarkoitusta varten lähettänyt kehoituksen kaikkiin maan kaupunkeihin ja Snellman oli pienessä suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneessä kirjasessa mestarillisesti vastannut kysymykseen: "Mitä oli Porthan?" Kehoitusta noudatettiinkin kaikkialla. Joka kaupungissa ja monessa paikassa maaseuduilla pantiin nyt toimeen erilaisia juhlia ja listoilla kokosivat sitäpaitse naiset Helsingissä ja monessa muussa seudussa runsaita apuvaroja tähän kansalliseen tarkoitukseen. Tulos oli, että huoletta voitiin käydä patsasta pystyttämään.

Muutamia viikkoja aikasemmin oli täällä Helsingissä myöskin vietetty kansallinen muistojuhla, nim. edellisenä vuonna kuolleen nerokkaan maalaajan Werner Holmbergin kunniaksi. Topelius piti puheen tässä juhlassa, Cygnaeus kirjoitti runon ja nähtävänä oli näyttely, johon oli koottu nuoren taiteilijavainajan täällä olevia tauluja.

Puhuakseni muistakin henkisistä elämänilmiöistä valmistautui sanomalehdistömme nyt astumaan pitkän askeleen eteenpäin. Se oli luonnollinen ilmaus sitä uutta elinvoimaa, joka oli täyttänyt yhteiskunnan ja seuraus niistä paino-olojen muutoksista, joka oli odotettavissa. Suunnitelma tehtiin ja yhtiö perustettiin Helsingfors Dagbladin perustamista varten. Lehti, jonka ensimmäinen näytenumero ilmestyi jo marraskuulla, aikoi seuraavan vuoden alusta ilmestyä kuudesti viikossa. Sen ulosantaja ja vastaava toimittaja oli aluksi R. Frenckell: toimitukseen kuuluivat muuten E. Bergh, C. G. Estlander. R, Lagerborg ja T. Sederholm. Papperslyktan ja Sederholmin kuukauslehti naisille yhtyivät siis molemmat uuteen lehteen. Myöskin E. Linderin viikkolehti "Barometern" keskeytti vuoden lopussa kauniisti alotetun mutta ainoastaan neljä kuukautta kestäneen uransa.

Hels. Tidningareille oli myös aika tullut vuoden alusta ilmestyä joka arkipäivä. Vastaiseksi oli siis joka toinen päivä n.s. puolinumeroinen annettava.

Palaan politiikkaan. Sillävälin kuin syksyn pimeinä päivinä myrsky raivosi sanomalehdissämme, saapui idästä tiheästi viestejä vielä paljoa arveluttavammista myrskyistä. Puolassa tapahtui uusia mielenosotuksia, koko maa oli julistettu piiritystilaan ja toinen maaherra määrättiin toisensa sijalle. Pietarissa tapahtui suuria ylioppilaslevottomuuksia, joita rangaistiin. Omista asioistamme ei korkeuksista kumminkaan johonkin aikaan kuulunut mitään.

Maan kenraalikuvernööri kreivi Berg oli ulkomaanmatkaltaan palannut Helsinkiin syysk. 22 p:nä. Hän viipyi täällä vähän yli kuukauden ja matkusti Pietariin lokak. 24 p. Pidettiin uskottavana ja mahdollisena, ettei hän enää palaisi, mutta aivan varmoja siitä ei uskallettu olla.

Mutta eräänä päivänä, marrask. 15 p:nä, sain aamulla kirjelipun vanhalta varakanslerilta vphra Munck'ilta, joka pyysi minua käymään luonaan, koska hän "tärkeän tapahtuman" johdosta tarvitsi keskustella kanssani. Ollen aina minulle ystävällinen ja puhelias otti hän nytkin minut vastaan kauniit silmät tavallista säteilevämpinä. En muista enää, mistä asiasta hän minulle aluksi puhui. Mutta tärkeä asia se ei ollut ja pian huomasin, ettei hän sen vuoksi ollut minua luokseen kutsunut. Eikä kauan kulunutkaan, ennenkuin hän muutti puheenaineen ja virkkoi puolittain kuiskaten: "No nyt on juttu Pietarissa valmis; kreivi Bergin virkaero on allekirjoitettu". Jos uutinen oli kallisarvoinen sille, joka sen kertoi, niin oli se sillekin, joka sen kuuli. Kiitin sydämmellisesti tiedonannosta ja hetkisen iloisesti keskusteltuamme läksin, luvattuani paroonille vastaseksi pitää uutisen salassa.

Viittä päivää myöhemmin, marrask. 20 p:nä, tuli asia julkiseksi. Ja saman kuun 26 p:nä luettiin sanomalehdissämme, että kreivi Berg, alamaisesta pyynnöstään, on saanut eron Suomen kenraalikuvernöörin virasta sekä että kenraalikuvernöörin virkaan on nimitetty valtioneuvoston jäsen, jalkaväenkenraali vphra Rokassovski. Armollisessa erokirjassa Bergille kiitti keisari häntä hänen väsymättömästä toiminnastaan niiden 7 vuoden aikana, jolloin hän tätä maata oli johtanut ei ainoastaan sotavuosina, vaan myöskin sodan jälkeisinä, joina hän oli ponnistellut hankkiakseen maalle, — niin kuuluivat sanat — "teidän oman vakuutuksenne mukaan kaikkea mahdollista hyvää".

Saattoihan maakin olla kenraalikuvernöörille kiitollinen, joskaan ei kaikesta mahdollisesta hyvästä, niin kumminkin kaikista niistä herätyksistä, joita hän oli maassamme antanut ja tahtonut antaa, — ja vielä enemmän niistä herätyksistä, joita hän ei suinkaan ollut tahtonut aiheuttaa. Mutta varmaa on, että ilo oli yleinen ja suuri, kun tiedonanto kenraalikuvernöörinvaihdoksesta julaistiin. Seuraavana iltana, marrask. 27 p:nä, jolloin suurilukuinen yleisö keräytyi uuteen teaatteriin, — jossa Suomen ensimmäinen pysyvä teaatteriseurue näytteli lokakuun puolivälistä saakka, — pyydettiin ennen näytännön alkamista yksimielisesti "Maamme"-laulua; orkesteri alkoi sitä soittaa ja koko yleisö nousi seisomaan ja yhtyi lauluun.

Erityistä iloa herätti se seikka, että kreivi Bergin jälkeläiseksi valittiin mies, joka entisen toimintansa aikana maassamme oli saavuttanut niin suurta kunnioitusta kuin vphra Rokassovsky.

Uusi kenraalikuvernööri saapui Helsinkiin jouluk. 9 p. illalla. Huhu oli jo edeltäpäin tiennyt kertoa, että hän toisi hyviä ja lohduttavia uutisia mukanaan. Ja se toteutuikin. Kun senaatin jäsenet, kaikki virastot ja kaupungin porvaristo jouluk. 11 p:nä olivat häntä tervehtimässä, ilmoitti hän senaatille, että "sittenkuin senaatti on ehtinyt valmistaa ehdotukset arm. lakiesityksiksi, maan säädyt heti kokoonkutsutaan". Senjälkeen kenraalikuvernööri lausui, että nyt siis oli ainoastaan kokoonkutsutun valiokunnan ja senaatin toimittava hallitsijan tarkoitusten ja maan perustuslakien mukaisesti niin, että valtiopäiväin pikainen kokoonkutsuminen kävisi mahdolliseksi. Kaikki toimenpiteet maan ajanmukaiseksi kehitykseksi ovat maan todelliseksi hyväksi tarkoin suoritettavat perustuslakien mukaisesti ja sitä varten on tärkeänä ehtona valistunut, maan varojen ja tarpeiden mukaan sovitettu valtiovarain hoito. Sellainen kehitys on saavutettavissa ainoastaan tarkasti ja tunnollisesti noudattamalla maassa voimassaolevia perustuslakeja, jotavastoin hallituksen on vaarallisena ja laittomana hyljättävä jokainen niistä poikkeava vaatimus. Kenraalikuvernööri oli vakuutettu siitä, että senaatti hyväksyy nämä hänen lausumansa mielipiteet.

Kun tämä hallitsijan varma lupaus valtiopäiväin kokoonkutsumisesta vielä samana päivänä levisi kaupungissa, nousi siitä erittäin suuri riemu. Illalla olivat hyvin monet ikkunat valaistuina; "loistavat huoneustot ja vaatimattomimmat ylioppilaskammiot olivat yhtä tulitetut", niin silloin kirjoitettiin. Teaatterissa, joka myöskin oli tulitettu, pyydettiin nyt taas, näytännön loputtua, "Maamme"-laulua, jonka orkesteri soitti ja jota yleisö tavallista lämpimämmillä tunteilla kuunteli.

Valitettavasti olivat muutamat nuoret miehet, ylioppilaat ja muut, pitäneet sopivana tänä riemupäivänä panna toimeen raa'an mielenosoituksen, hurjat naukujaiset kaupungin senssorille. Tämä mielenosoitus oli sitä vähemmin paikoillaan senkin vuoksi, että vallassaolevaa painotarkastusta juuri silloin aivan toiselta taholta ruvettiin ahdistamaan.

Painotarkastus oli kreivi Bergin aikana kehittynyt semmoiselle kannalle, että siinä välttämättä täytyi käänteen tapahtua. Monelta taholta oli asianomaisia jo innokkaasti kehoitettu panemaan muutosta toimeen. Snellman oli tässä suhteessa tehnyt kaiken voitavansa, sen tiedän; ja J. A. v. Essen oli, sen mukaan kuin hän yksityisessä kirjeessä minulle kertoi, kääntynyt (toukokuussa 1861) lankomiehensä, ministerivaltiosihteerin, puoleen, joka kernaasti kuuluu hänen sanojaan kuunnelleen, ja lähettänyt pitkän kirjoituksen, jossa hän oikeassa valossaan kuvasi sen "alentavan, häpeällisen ja mielivaltaisen kohtelun, jonka maamme sanomalehdistö on saanut osakseen", hän oli ehdottanut komitean asettamista laatimaan ehdotusta varsinaista painolakia varten taikka ainakin laillisesti rakennettua sensuuriasetusta varten. Sellaiset kehoitukset tuskin olivat aivan turhat ja se C. Qvistin Tukholmassa äsken ulosantama "Sensuuri-kalenteri", jolla hän ikäänkuin vetosi yleisön tuomioon, vaikutti kai osaltaan sekin, että viranomaiset tulivat huomaamaan uuden suunnan välttämättömäksi. Tuskin oli siis Berg siirtynyt syrjään, ennenkuin ilmestyi jouluk. 9 p:nä annettu julistus "Painotarkastuksesta Suomessa". Siinä nyt kumottiin ne erityiset määräykset, joiden kautta sanomalehdistön senssoroiminen oli joutunut kenraalikuvernöörin ja kuvernöörien käsiin; sanomalehdistön tarkastaminen jätettiin taas painoylihallituksen toimeksi ja senaatti sai oikeuden antaa luvan sanomalehtien ulosantamiseen ja kieltää sen. Ja tämän yhteydessä asetettiin komitea laatimaan ehdotusta voimassa-olevan painoasetuksen tarpeellisia muutoksia varten ja siihen komiteaan kutsuttiin senaattorit vphra Langenskiöld, Bergbom ja Furuhjelm, kanslianeuvos Snellman, tuomiorovasti Renvall, professori Ehrström ja lehtori v. Schoultz.

Uusi kenraalikuvernööri, — keisarin varma lupaus valtiopäiväin pikaisesta kokoonkutsumisesta ja perustuslakien tarkasta noudattamisesta, — alullepantu paino-olojen uudistaminen, — sellaisiin enteisiin päättyi vuosi 1861.

Sellaiset olivat seuraukset kevytmielisestä yrityksestä sivuuttaa maan perustuslait ja lujasta ja suorasta, joskin hiljaisesta taistelusta näiden samojen lakien pyhyyden puolesta. Suomen kansa oli kunnialla suorittanut valtiollisen miehuudennäytteensä. Ja tämän kautta oli pohja laskettu sille perustuslailliselle elämällemme, jota sen jälkeen kesti ja sille kansalliselle tulevaisuudellemme, johon me aina, synkimpinäkin hetkinä, varmasti luottakaamme.

VIITESELITYKSET:

[1] Huhu, joka itämaisen sodan aikana 1854 Suomessa levisi, että turkkilainen ylipäällikkö Osman Pascha muka olisi ollut tämä veljeni, oli tietysti ihan perätön ja se lienee syntynyt siitä, että jotkut henkilöt, jotka vielä veljeni muistivat, olivat huomanneet heidän välillään jonkinlaista yhtänäköisyyttä.

[2] Seikkaperäisemmän kuvauksen Helsingistä ja sen uusiutumisesta 1830-luvulla on tekijä kirjoittanut julkaisuun "Nu och Förr". 1886, vihot 1 ja 2.

[3] Riemu, saavu mieliimme, paetkaa pois te surun synkät varjot. Vaipukaa pois kärsimysten muistot, nouse usko kaitselmukseen.

[4] Kävikö Rehbinder Helsingissä tällä kertaa tämän tapauksen johdosta vaiko vähää ennen sattuneen puolalaisen maljajutun johdosta, josta Strömberg kertoo Runebergin elämäkerrassa, sitä en ihan varmaan muista.

[5] 1830-luvun sanomalehdistöstä katso tarkemmin "Nu och Förr" 1886, vihko 5.

[6] Kaikki jälempänäkin mainitut teokset ovat tietysti ruotsinkieliset, vaikka nimet tähän ovat suomennetut.

[8] Ruutia ei siihen aikaan säästetty. Ei ainoastaan satamaan saapuessaan ampuivat laivat keulatykeistään kolme laukausta; samoin tehtiin myöskin lähdettäessä, jolloin vielä neljäs laukaus ammuttiin, nim. neljännestuntia ennen laivan lähtöä, jotta matkalle aikojat tietäisivät pitää lähtöhetkeä muistissa.

[9] Tätä pitkää, muodollisesti vajavata runoa, jonka kirjan tekijä kokonaisuudessaan on julaissut, ei ole katsottu ansaitsevan tähän suomentaa.

[10] Sä Suomen suojelija, jolla on alttari jokaisen suomalaisen rinnassa, sinulle kiitollisuutensa lausuvat kaikki meidän piirit, niinhyvin mökeissä kuin salongeissa asuvaiset. Ja kaiku laaksoissamme julistaa, että olet ansainnut suomalaisten sydänten parhaan tunnustuksen.

[11] Tässä istunnossa ilmoitettiin konsistoriolle Aleksanterin stipendion perustamisesta nuorille tiedemiehille, huomioonottamalla, paitsi muuta, että hakija kaksi vuotta oli oleskellut Venäjällä perinpohjin venäjänkieleen perehtymässä.

[12] Professoriksi ehti kumminkin ainoastaan vanhin, valtioneuvos Vilh. Lagus. Häntä seuraavat veljet kuolivat oikeustieteen dosentteinä ulkomailla kumpikin noin 35 vuoden ijässä: Knut 1859 Veveyssä ja Robert 1863 Montpellierissä. Nuorin, runoilija ja sivistyshistorioitsija Gabriel Lagus oli toisia puoltatoista vuosikymmentä nuorempi eikä siis kuulunut samaan akateemiseen ikäluokkaankaan.

[14] Tätä hetkellisesti perustettua seuraa ei ansaitseisi tässä paljo mainitakaan, ellei O. Rancken, elämäkerrassaan O. Leisteniuksesta, sekä E. West kirjoituksessaan Finsk Tidskriftissä olisi sitä kosketelleet ja ellei siitä siten syyttä, ansiotta melkein olisi tullut kirjallishistoriallinen tapaus. Seuralla ei näet ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viettää joku iltahetki lasin ääressä puheilla ja pilanteolla. Helsingissä, jossa melkein kaikki perustajat olivat koolla syksyllä 1845, oli seuralla ensi kokouksensa, kun vietettiin Snellmanin hääpäivää marrask. 18 p:nä. Sittemmin kokoontui seura, johon muutamia uusia jäseniä otettiin, seuraavina kolmena vuotena pari kertaa vuodessa, jonka jälkeen se nukkui. Uusista jäsenistä oli Leistenius yksi; hän oli 1846 runoilijaloistonsa kukkuloilla ja hän valittiin pian myöskin varapuheenjohtajaksi. Mutta hänen epätasainen luonteensa vaikutti, ettei hän pitempään seurassa viihtynyt, ja ettei seurakaan hänestä hauskuutta saanut ja hän jäi siitä syystä pois. Muutamia hänen tässä seurassa esittämiään runoja, jotka kumminkaan eivät julkaistaviksi sovi, on kumminkin vielä tallessa. Samoin pöytäkirjat, jotka olivat minun, seuran sihteerin, laatimat.

[15] Tämä kappale esitettiin jo 1847 ensi kerran Kuopiossa seuranäytelmänä. Suomentajan muistutus .

[16] Nordström oli silloin jo saanut eronsa ja hän nimitettiin vähän myöhemmin Ruotsin valtioarkiston hoitajaksi.

[17] Kuopion ala-alkeiskouluun oli jo 1845, rovastin, tohtorin M. Ingmanin lahjoittamilla varoilla, palkattu suomenkielen opettaja. Tämä opetus alkoi lokakuussa samana vuonna. Snellman kirjoitti silloin Saimaansa: "Siis saadaan nyt täällä iloita siitä harvinaisesta ilmiöstä, että valtion koulussa kuullaan opetettavan kansakunnan omaakin kieltä."

[18] Tämän asiakirjan, päivätty maalisk. 28 p. 1847, joka löydettiin Ahlqvistin jälkeenjättämäin paperien joukosta, on E. N. Setälä julkaissut Valvojan joulukuun vihossa 1887.

[19] Jo 1826 oli kanslerin käskystä 4 ylioppilasta lähetetty Moskovan yliopistoon kahdeksi vuodeksi tutkimaan venäjänkieltä ja saivat he 100 ruplaa kuussa. Heitä valmistettiin virkoihin, joissa venäjänkieli oli välttämätön. V. 1832 lähetettiin yhtä suurilla matkarahoilla taas neljä ylioppilasta Kasanin yliopistoon venäjätä oppimaan, — heitä tarvittiin opettajiksi Suomen kadettikouluun.

[20] Posti tuli tähänkin aikaan Pietarista ainoastaan kahdesti viikossa; maaliskuun puolivälissä 1848 pantiin kumminkin kolmaskin viikkoposti Pietarin ja Turun välille toimeen.

[21] On kerrottu, että syyksi tähän keis. kirjeen ilmestymiseen oli otettu helmikuussa 1850 ilmestynyt suomalainen käännös A. Dumas'in kertomuksesta Wilhelm Tellistä. Voihan muuten uskoa mitä tahansa. Mutta mainittu pieni kirja oli sentään hyvin viaton; sen ulosantaja oli hyvä tuttavani ja kirjaan otetut kaksi puupiirrosta olivat kotosin sisareni vanhan ompelurasian kannesta. En ainakaan minä voinut käsittää, että tuo kirja voisi tuottaa maalle vauriota, vielä vähemmän, että se voisi tuottaa kuoliniskun suomalaiselle kirjallisuudelle. Mutta siihen aikaanhan esitettiin Pietarissa ooppera "Wilhelm Tell" muutetulla nimellä "Kaarlo rohkea". Siihen aikaan ei myöskään saatu soittaa marseljeesia Venäjällä.

[22] Valitettavasti en voinut tuossa tilaisuudessa olla saapuvilla, Pedellien oli näet käsketty tarkoin valvomaan, että leuvaltaan ainoastaan hyvin puhtaaksi ajettuja henkilöitä pääsi saliin.

[23] Niin kävikin. V. 1850:n senssuurisääntö muuttui hyvin lyhyessä ajassa miltei kuolleeksi kirjaimeksi ja se lakkautettiin kokonaan 1860. Uudet säännöt seuralle vahvistettiin 1860 ja kaikki v:n 1850:n kasvannaiset olivat niistä silloin pois karsitut.

[24] Sellaisia H. T:n kesätoimittajia muistelen ainakin seuraavat: F. Cygnaeus, C. M. Crusell, G. Ehrström, K. Collan, A. P. Koos, B. O. Schauman, C. V. Törnegren j.n.e.

[27] Tämä menestys ei meille kumminkaan voinut nousta aivan pahasti päähän, kun tiesimme, että toisten lehtien tilaajamäärä ei sentään vähentynyt: Hels. T:lla oli samana vuonna 1,580 tilaajaa ja Finl. Alm. Tid:nilla 1,630 tilaajaa.

[28] Keisari puhui venäjäksi eikä hänen sanojaan siinä tilaisuudessa muulle kielelle käännetty; useat venäjänkieltä taitavat olivat kirjoittaneet puheen muistiin, vaan nuo muistiinpanot, jotka vieläkin ovat tallella, eroavat, mikäli lausetapoihin tulee, melkoisesti toisistaan.

[29] Seuraavana aamuna kutsutti perintöruhtinas vielä joukon ylioppilaita luokseen (valittiin venäjänkielen taitoisia), ilmaistakseen rakkautensa tunteen yliopistoa kohtaan ja tyytyväisyytensä ylioppilaihin, toivoen sen aina saavansa säilyttää.

[30] Neljä viikkoa marssittuaan saapui pataljoona Pietariin ja siellä vastaanotti sen mitä sydämmellisimmin keisari poikineen. Se sai luottamustoimen siellä: olla hallitsijan lähimpänä henkivartijana Pietarhovissa, jonne pataljoona meni toukok. 8 p. Siellä Pietarhovissa vietettiin suurilla juhlallisuuksilla heinäk. 27 p. pataljoonan kaartiksi korottamisen 25-vuotispäivää. Tässä juhlassa lausuivat keisari ja perintöruhtinas tunnustuksensa ja kunnioituksensa Suomen kansalle ja keisarinna kiitti erityisesti kaartin kaunista soittoa; soittokunta esitti m.m. "Maamme"-laulun ja keisarilliset mieltyivät siihen hyvin. — Syksyllä samana vuonna sai Suomen kaarti kumminkin lähteä vaikeampia sotavaiheita kohden.

[31] Se sotainen innostus, jota tuo arvossapidetty lääketieteen professori näissä puheissaan osotti, vaikutti, että hän seuraavana talvena sai matkustaa puolivirallisena edustajana Skandinavian maihin, selittääkseen siellä Suomessa vallitsevaa mielialaa. Hän matkusti valtion varoilla "erinäisiä tarkoituksia varten", tutkiakseen m.m. pohjoismaiden sairaushistoriaa.

[32] Suomalaisten meriväkiosastojen sotaretkeä meritse ei kumminkaan koskaan jatkettu — Helsingin satamaa etemmäs.

[33] Sitä oli ajateltu jo ennenkin samalla kuin oli tuumittu perustaa Töölöön kylmävesi-kylpylaitos.

[34] Sähkösanomia lähetettiin aluksi ainoastaan venäjäksi. Mutta sodan loputtua, syksystä 1856, saatiin Turkuun ja Helsinkiin lennätinsanomia myöskin ranskan, saksan, englannin ja italian kielillä; vasta toukokuulta 1858 ruotsiksi ja paljoa myöhemmin suomeksi. — Vuodesta 1857 ne Suomen kaupungit, joiden läpi lanka kulki, antoivat vuotuista apua lennätinasemain ylläpitämiseen. Vuosina 1859 ja 1860 jatkettiin linjaa Turusta rannikkokaupunkien läpi aina Tornioon saakka. — Jo 1857 oli vireillä tuuma muodostaa yksityinen suomalainen yhtiö, joka ottaisi lennätinverkon haltuunsa, mutta lennätinlaitos Suomessa jäi kuin jäikin venäläiseksi laitokseksi.

[35] Jumala yksin tietää, mitä tämä ensimmäinen pisara on maksava teille ja meille. Me emme alkaneet tätä onnetonta taistelua emmekä verellä tahranneet kevään kauneutta ja sen pyhää rauhaa.

Me puolustamme rannikoitamme ja taistelemme maamme puolesta.
Veririkoksen paino ei meitä paina. Politikan selkkaukset, Euroopan ja
Muhamedin, ne kaikki olemme unhottaneet, sillä nyt on Suomi taistelussa
mukana!

[36] Mainittava on, että Topelius ei ole katsonut syytä olevan ottaa tätä runoa mihinkään koottujen runoelmainsa painokseen.

[37] Eräs henkilö, joka monet vuodet palveli Suomen kenraalikuvernöörin kansliassa ja oli läheisissä tekemisissä esimiehensä kanssa, julkaisi 1889 St. Pet. Zeitungissa nimimerkillä C. v. P. (Philippaeus, joka lyhyen ajan oli saksankielen lehtorina yliopistossamme) pitkähkön luonteenkuvauksen kreivi Bergistä, joka kieltämättä monesta kohden on sattuva ja tosi. Siitä lainaan seuraavaa:

"Berg vormutakissa ja Berg sängyssään — jossa hänet monasti olen nähnyt — ne olivat kaksi aivan eri ihmistä. Vormupuvussaankin hän oli, runsaista puuvillatäytteistä huolimatta, pituuteensa verraten tavattoman laiha. Hänen kasvonsa olivat oikeastaan hyväntahtoisen näköiset: nenä hieno ja kaareva, silmät harmaat, huulet ohkaset, viikset mustatut ja ylöspäin kierretyt. Mutta nuo kasvot saattoivat pian muuttua uhkaaviksi. Hänellä oli kokonainen sarja hyvin taitavasti valmistettuja tummanruskeita tekotukkia, joissa ihan samassa paikassa oli joukko harmaita haituvia. Määräajan jälkeen vaihtoi hän tekotukkaa määräjärjestyksessä, riippuen tukan pituudesta. Kun viimeinen numero oli käytetty alkoi hän alusta ja silloin aina sanottiin, että hän oli leikkuuttanut tukkansa. Jalat hänellä olivat erinomaisen lujatekoiset. Olen nähnyt hänen tuntikausia seisovan jalkojaan liikauttamatta. Hän käveli reippaasti, notkeasti eikä hän koskaan väsynyt kävellessään eikä ratsastaessaan. Öisin nukkui hän vain pari tuntia. Jos hän joskus päivillä tunsi itsensä väsyneeksi, kutsui hän palvelijansa ja käski herättää itsensä kahdeksan tunnin perästä. Samalla hän viskautui lepotuoliinsa ja nukkui heti paikalla. Täsmälleen kahdeksan tunnin perästä saapui palvelija kädessään kostea pyyhinliina. Berg pyyhkäsi unen silmistään ja istuutui levänneenä työnsä ääreen.

"Erinomainen tarmo ja tavaton työvoima olivat hänen kuvaavimpia ominaisuuksiaan, joita olen ihaillut ja ne hän säilytti kuolemaansa saakka. Näytti siltä, kuin tämä mies ei olisi koskaan väsymystä tuntenut. Minun mielestäni, lausui hän kerran, ei ole olemassa nuoruutta eikä vanhuutta, vaan ainoastaan voimakkuutta ja heikkoutta."

[38] Tätä pitkää laulua, jonka tekijä on ruotsinkieliseen alkuteokseen kokonaisuudessaan lainannut, olisi mahdoton sen alkuperäisessä naiivisuudessa saada puetuksi suomalaiseen asuun. Runossa purkautuu vihaa ja halveksumista Ranskaa ja Englantia kohtaan, joiden historialliset synnit hyvin räikeässä muodossa kuvataan, joiden "kehuttua sivistystä" ei täällä Suomessa tarvita, sillä "täällä meidän on ilmankin hyvä olla". Laulussa on pieni historiikki edellisen kesän (1854) sotatapauksista, jolloin viholliset raukkamaisesti polttivat suojattomia kaupunkeja, uskaltamatta aseellista vastustajaa vastaan käydä. Laulu päättyy noihin tunnettuihin säkeisiin:

[40] Wulffert kuoli jo muutamia viikkoja tämän paljastusjutun jälkeen. Halvauskoktaus kaatoi hänet näet joulukuussa 1855 hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja hän kuoli heti paikalla.

[41] Samassa yhteydessä osoittivat ylioppilaat suosiotaan myöskin varakanslerille, saattaessaan vapaaherra Munckin laululla hänen kotiinsa. Heillä olikin syytä tällaiseen tunnustukseen. Sillä Munck oli jo aikaansaanut monella tavalla uuden hallinnon yliopistoon. Viimeksi olivat ylioppilaat saaneet heittää pois nuo entiset kankeat vormupukunsa ja pukeutua uuteen vormutakkiin, jossa oli alas käännetty samettikaulus ja johon juhlatilaisuuksissa oli lupa kiinnittää kultaiset lyyryt.

[42] Ennen rautateiden syntymistä ei juuri paljoa tiedetty eläinsuojelusriennoista.

[43] Mainitut kolme miestä rupesivat sitten (1858) kaikin joksikin ajaksi Hels. Tidningarein aputoimittajiksi.

[44] Vasta lokak. 1 p 1863 fllosoofinen tiedekunta taas perustettiin; silloin vasta filosofian professorinvirka sai takasin rehellisen nimensä.

[45] Minulle kirjoitettiin ulkomaille, että Runeberg, kun hänelle ilmoitettiin, että sellainen kunniahattu oli hänelle aijottu, huudahti: "Koettakaa kaikin mokomin estää sitä; miltä se näyttäisi, jos jumaluusopin tohtori seisoisi avojaloin särkiä onkimassa?"

[46] Samanlaisilla juhlilla oli aikusemmin myöskin Castrénia ja Lönnrotia tervehditty heidän professorinvirkoihinsa.

[47] Ensimmäiset suomenkieliset väitöskirjat, jotka tarkastettiin 1858, olivat F. Polénin ja G. Z. Forsmannin kirjoittamat, molemmat lisenssiaattiarvoa varten. Jo paljo ennen oli tosin jokunen suomennos julaistu harjoitus-väitöskirjana, mutta silloin oli nimilehti aina ollut latinankielinen.

[48] Tämän kappaleen miesosia esittivät kaartinluutnantit ja ylioppilaat veljellisessä sovussa, —- melkein kaikki tulevaisuuden miehiä, vastaisia senaattoreja, sanomalehtimiehiä ja ministerivaltiosihteerejä.

[50] Nämä sanat painettiin erikseen, vaan niitä ei ole otettu mihinkään Topeliuksen runokokoelmaan. Runebergin "Porilaisten marssi" ilmestyi vasta keväillä 1860 ja se laulettiin ensi kerran Kaisaniemessä Vapunpäivänä samana vuonna.

[51] Tässä kerron ehkä vähän Suomen kaartinpataljoonan seikkailuista itämaisen sodan aikana. Pataljoona palveli ensiksi Pietarhovissa keisarin henkivartiona, kuten edellä on kerrottu, syyskuuhun 1854, jolloin se sai käskyn marssia valtakunnan länsirajalle. Tätä matkaa kesti puolentoista kuukautta; puolivälissä marraskuuta asettui pataljoona talvikortteliin Rakischkin kauppalaan ja sen ympäristöön Kovnon kuvernementissa. Jo matkalla oli joukossa paha lavantauti ruvennut levenemään ja Rakischkissä se lisääntyi kamalassa määrin. Kolmen kokonaisen kuukauden kuluessa olivat siellä ja läheisessä Skopischkissa sairaalat täpösen täynnä suomalaisia sotureita. Kaikkiaan oli 600 miestä sairastunut; yhteisen hautakummun alla lepää Skopischkissa 220 suomalaista (niitä kuoli yhtenä ainoana päivänä 27), kuten sinne pystytetty muistopatsas tietää kertoa. Vihdoin helmikuun lopussa tuli pataljoonalle käsky siirtyä toiseen paikkaan, Vilkomiriin, jotta paikanmuutos ehkä vaikuttaisi edullisesti terveysoloihin. Joukko oli silloin jo niin kutistunut, että sitä oli ainoastaan kaksi komppaniiaa. Vähitellen Vilkomirissä terveydentila parantuikin; uuden keisarin syntymäpäivänä huhtik. 29 p:nä saattoi jo 400 miestä olla paraatissa mukana. Toukokuun puolivälissä saapui pataljoonan vahvistukseksi Hämeenlinnassa muodostunut reservikomppaniia. Vilkomiristä läksi patoljoona liikkeelle toukokuun viime päivinä ja oleskeli sitten kesäkuukausina 1855 ensiksi Porosovan ja sitten Deretschinin kauppalassa (Vilnan kuvernementissa). Lokakuun alussa, jolloin rauhan toiveita jo sarasti, sai pataljoona vihdoin käskyn palata Suomeen. Kaksi kuukautta marssittuaan saapui se Pietariin ja se majoitettiin sitten tasan puolen vuoden ajaksi Uudenkirkon pitäjään. Vieläkin oli kaarti niin supistuneena, että se toukokuuhun saakka, jolloin reserviväkeä saapui, oli jaettuna ainoastaan kahteen komppaniaan. Kesäkuun puolivälissä komennettiin pataljoona taas Pietariin, josta se elok. 8 p. läksi rautateitse Moskovaan, kruunausjuhlallisuuksiin. Moskovasta läksi se paluumatkalle vasta syysk. 23 p., mutta nyt kuljettiin toki Pietarin kautta suorastaan Helsinkiin, jonne pataljoona meritse saapui syysk. 29 p. Silloin se, kaksi ja puoli vuotta poissa oltuaan, taas pääsi omaan kasarmiinsa, jossa sillävälin oli majaillut osaksi venäläistä sotaväkeä, osaksi suomalaisia tarkka-ampujia, osaksi sairaaloita. — Kohta pataljoonan palattua Helsinkiin annettiin sen päällikkyys kenraalimajuri vphra C. v. Kothenin käsistä, joka kruunajaisissa oli saanut korkeamman viran, hänen jälkeläisekseen samalla määrätylle överstille, vapaaherra E. v. Willebrandtille.

[52] Kumminkin oli jo P. Tikkanen v. 1848 ulosantamaansa "Suomen Suuriruhtinaanmaan nykyiseen tilastoon" (joka ennen oli ollut eri osastona savokarjalaisten "Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi") voinut ottaa perustuslakiemme tärkeimmät osat.

[53] Litteraturbladet ei ilmestynyt Snellmannin enemmän kuin Elmgreninkään aikoina koskaan säännöllisesti siinä kuussa, joka oli merkitty kansilehdelle.

[54] Sveitsiläisen kansallisuuden ja kielen vastaistakaan kehitystä ei Snellman näyttänyt uskovan. Mutta Pohjois-Amerikasta hän lausui: "En kukaan epäile, että siellä on muodostuva oma kansallisuus — tai useampia. Se saa kyllä aikoinaan oman mielensä ja omat kielensä."

[55] Näistä onnistuneista nimityksistä saatanee kiittää Elias Lönnrotia, jonka tunnettuun kekseliäisyyteen Langenskiöld lie tässä kysymyksessä vedonnut.

[56] Eräs v. B:n kirjoittama "Kertomus Suomen metsistä" ilmestyi 1859 saksaksi ja ruotsiksi.

[58] Tämä tapahtui varmaankin suureksi osaksi siitä syystä, että ystäväni Th. Sederholm 1860 rupesi ulosantamaan kuukauslehteä "Från när ooh fjerran" (Läheltä ja kaukaa, kuukauslehti Suomen naisille), johon lehteen suuri osa naispuolisista suosijoistani oli kääntynyt.

[59] Talonpoikaissäädyn edustajia oli kumminkin ainoastaan yksi saapuvilla, nim. tuo torsti herastuomari ja liikemies Lauri Pelkonen Kuopiosta, joka, kolmen muun savolaisen ja pohjalaisen talonpojan kanssa oli ollut rahvaan lähetystönä Pietarissa, jossa keisari huhtik. 1 p. oli laskenut heidät puheilleen. Siellä he olivat lausuneet keisarille suomalaisten kiitokset kaikista isällisen huolenpidon osoituksista ja erityisesti suomalaisten ilon Venäjän talonpoikain maaorjuuden poistamisesta, sekä sen ohessa alamaisessa kirjoituksessa anoneet että suomenkielen käyttämistä kouluissa ja oikeustoissa laajennettaisiin umpisuomalaisissa seuduissa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUUDEN VUOSIKYMMENEN AJOILTA: MUISTELMIA SUOMESTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.